Klaanon

Avainsana: zyglak

  • Rohtoryövärit

    Yö
    Tasangot Nui-Koron ympärillä
    Kaksi tuntia ennen sarastusta

    Mein punainen zyglakinnokka kohosi hitaasti hiljaa virtaavan joen pinnasta. Siihen oli takertunut erinäisiä vesikasveja, mutta soturi oli liian keskittynyt tekemään asialle mitään. Kenties ne auttaisivat kätkemään hänet paremmin, Mei tuumi ja muisti kuulleensa, että nazorakitkin naamioivat toisinaan leirejään kasvein.

    Calibus veti naisen pään takaisin pinnan alle, kun kauempaa rannalta kuului hyönteisenkielinen huuto. Se ei luultavasti ollut mitään, hän päätteli, sillä nazorakeilla oli tapana huutaa toisilleen huvikseen. Hämmentäviä olentoja nuo nazorakit, zyglak mietti ja lipui lajitoverinsa kanssa lähemmäs.

    Kaksikon kohteena oli pieni nazorak-leiri aivan suuren joen rannassa. Sen vesi haisi yläjuoksulla sille vieraalle sienelle, jota yläjuoksulle oli istutettu paljon. Mei mutristi suutaan oudolle hajulle ja kauhoi ääneti lähemmäs leiriä. Hän väisteli tarkkaan kahisevia kaislikoita ja muita vetisiä yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet kiinnittää hyönteisten huomion.

    Liskoilla oli puolellaan se etu, etteivät nazorakit todellakaan odottaneet hyökkäystä heidän taholtaan. Mei ei juuri Allianssista välittänyt, mutta ymmärsi kuitenkin, että oli hyödyllistä elää jonkinlaisessa rauhan tilassa insektoidinaapurien kanssa. Flygel oli ollut hyvin huolissaan siitä, motivoisiko ryöstöretki nazorak-varuskuntaan kostoiskun, mutta he olivat lopulta todenneet, ettei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa.

    Soturi vilkaisi jälleen pinnalle, eikä nähnyt kuin yhden vartijan. Tämä seisoi rantatörmällä keihäs kädessään, mutta lajilleen epätyypillisestä nuokkumisesta päätellen sotilaan vireystila ei ollut erityisen korkea.

    Se jäi keihäsmies 5561:n viimeiseksi vartiovuoroksi, sillä Mei oli hetkessä kiskonut tämän jalasta veden alle ja upottanut veitsensä tähän kurkkuun. Loiskahdus sai aikaan ääniä leirissä. Hyvä, liskonainen tuumasi ja heitti vielä rannalle vartijalta irti repimänsä käden kuin provokaatioksi.

    Samaan aikaan kun nazorak-alikersantti vei partion selvittämään kadonneen vartijan tapausta (josta he olivat melko varma, että se oli zyglak, koska mikä muu otus pystyisi vetämään kokonaisia nazorakeja pinnan alle niin nopeasti ja helposti?), Calibus juoksi pimeyden ja pajukkojen turvin leirin taa. Hän kuuli Mein metelin (zyglak ärjyi ja läiskytteli joen pintaa kuin suurikin merihirviö) ja torakoiden komennot, mistä päätteli harhautuksen toimivan. Krokotiilimies pujahti leiriin kenenkään huomaamatta ja jäi hetkeksi ruskean teltan taa pohtimaan seuraavaa siirtoa.
    Seuraavaksi hänen pitäisi löytää… lääkevarasto?
    Flygel oli sanonut, että teltoissa kyllä oli symbolit, mutta nyt kun Calibus tarkemmin ajatteli, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälainen symboli oli lääkevarastolla.

    Eikä hän kyllä ehtisi myöskään tutkia kaikkia telttoja. Niissä sitäpaitsi luultavasti asui vielä sangen monta hyönteismiestä.
    Calibus päätti luottaa vanhaan zyglak-viisauteen ja seurata pitkää kuonoaan. Hän nuuhki ilmaa mistä tahansa johtolangasta, ja löysi pian sairauden etovan hajun. Se tuli suuresta teltasta, joka oli melko keskellä leiriä.
    Siellä oli joukko nazorakeja, jotka sairastivat mitä ikävimpiä tauteja, hänen kuononsa kertoi hänelle. Sieltä siis löytäisi myös lääkkeitä!

    Zyglak juoksi kyyryssä varjoja apunaan käyttäen teltalta toiselle (hänen häntänsä irroitti yhden telttakepin, mikä oli kiusallista, muttei onneksi ollut kiinnittänyt vielä vartioiden huomiota.) Etäältä joenrannasta kaikui muutama laukaus, mikä sai Calibuksen hetkeksi huolestumaan. Hän järkeili pian itselleen, etteivät ne nyt Meihin osuisi: oli pimeä ja sitä paitsi Mei oli nopea ja veden alla. Hän olisi ihan turvassa. Ja sitä paitsi halunnut itse suunnitelman harhautusosan, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli myöntynyt hiiviskelyoperaatioon. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli ollut taisteleminen, kuten soturin kuuluukin, mutta tarkempi harkinta (ja Calibus) oli saanut hänet toisiin aatoksiin.

    Niinpä he olivat päätyneet hiiviskelemään, kuten Flygel oli heille ehdottanut. Hänhän se oli nuoret lähettänyt hakemaan lääkkeitä edelleen heikkona olevalle Guechexille.

    Zyglak-kalastaja itse ei oikein luottanut torakoiden tökötteihin, mutta toisaalta Flygel teki paljon muutakin epätyypillistä, eikä heillä ollut oikein varaa nirsoilla. Tiedemies oli kuitenkin pitänyt Mein legendaarisen kasvattiukon hengissä. Eiväthän he nyt lääkevarkaissa olisikaan, elleivät olisi uskoneet Flygelin parantajantaitoihin.

    Jokin aika sitten
    Lehu-metsän pohjoisosat

    Liskokaksikon edessä kohosi kallio, jonka keskellä oli varjoisa repeämä. Tarkkaavaisempikin ohikulkija olisi varmasti luullut sitä pelkäksi pieneksi syvennykseksi, mutta zyglakit tiesivät paremmin.

    He olivat perillä.

    ”Flygelin luola”, Calibus totesi hiljaa.

    Mei ei vastannut mitään, vaan luki vielä kerran tiedemies-zyglakin kutsuviestin ohjeet. Hän osasi lukea vain tavaten, mutta kyllä, tämä sen täytyi olla. Täältä hän löytäisi erakkoliskon ja ennen kaikkea Guechexin.

    ”Käydäänkö peremmälle?” hän kysyi vieressään odottavalta koiraalta.

    ”Käydään”, toinen vastasi. He astuivat yhtä aikaa pimeyteen.

    ”Haloo?” Mei uteli astellessaan pimeässä luolassa. Ääni kimpoili kallioseinämistä ympäriinsä. Tunneli haisi zyglakille ja savulle. Jostain sen perältä siinsi valoa. Kodikasta nuotion valoa. Ja herkullisen kalan tuoksua…
    ”Mei”, Calibus kuiskasi. He lähestyivät valoa kyyryssä hiippaillen. ”Meidän kannattaa olla varuillaan. Sinähän sanoit, ettet tunne tätä Flygeliä hyvin.”
    Mei pyöräytti sinisiä silmiään. Hän korotti äänensä taas huutavaksi ja jatkoi: ”Haloo?”

    Ääni kaikuili hetken graniittiseinämissä. Lopulta luolan perältä kuului yskintää ja vastaus:

    ”Tänne päin!”

    Nuoret liskot katsoivat toisiaan. Kohti tuntematonta, he totesivat sanoitta toisilleen ja astuivat nuotion valokeilaan.

    Flygelin onkalo oli kotoisasti ja kotikutoisesti sisustettu. Hirsipenkit ja tummapuinen pöytä olivat tilan keskiössä. Huterille hyllyille seiniä vasten oli kasattu ties mitä outoja esineitä: kirjoja, mustepulloja, lasipurkkeja, outoja kiviä ja luunkappaleita. Seinälle oli ripustettu pari pitkää metsästyskeihästä. Sinne tänne asetellut luut eivät noudattaneet mitään luistalukemisen perinnettä, vaan pikemminkin Flygel oli yrittänyt kasata luurankoja ehjiksi, kuin tutkiakseen miten ne toimivat.
    Nuotion ylle oli kaivettu pitkä reikä, jota pitkin savu pakeni kammiosta. Tulen yllä porisi pata.

    Luolan isäntä itse, vihreä zyglak Flygel silmälappuineen, istui pöytänsä ääressä veistämässä jotakin.

    Flygel oli jo jonkin aikaa hoitanut Guechexia kuntoon ja liikkui vain harvoin luolan ulkopuolella. Jos hän lähti pidemmäksi aikaa, oli kyse yleensä sienien ja marjojen keräämisestä, kalastamisesta ja metsästämisestä. Polttopuitakin piti keräillä, mutta usein syysmyrskyjen lähelle luolansuuta heittämät oksat ajoivat asian.
    Useimmat päivät olivat rauhallisia, ja ne Flygel käytti omiin, zyglakien mittapuulla outoihin harrasteisiinsa. Hänen hyllynsä muutamat, nahkaiset kirjat ja paperipinot olivat tutkittu läpi ties miten monta kertaa. Olipa joukossa tutkijan omiakin tekstejä, jotka oli kirjoitettu mustekalanmusteella nahalle.
    ”Tervetuloa…” hän aloitti ja laski veistämänsä puukipon alas. Tiedemiehen ääni oli käheä mutta vahva. ”Pelkäsin jo, ettet pääse.”

    Sanat oli osoitettu Meille. Calibus oli mukana ainoastaan…
    Miksi minä oikeastaan olen täällä?

    Punamusta merisoturi kumarsi lyhyesti. Calibus vilkaisi kiusallisesti ympärilleen ja toisti perässä.
    ”Missä hän on?” Mei siirtyi suoraan asiaan.
    ”…hän siirtyy yleensä suoraan asiaan…” kalastaja selitti Mein toimia kuin anteeksipyytelevästi.

    Flygel naurahti lyhyesti. ”Hänen asemassaan siirtyisin minäkin.” Hän nousi vikkelästi seisomaan. ”Seuratkaa minua.”

    Flygel, Mei ja Calibus astelivat luolan varjoisimpaan nurkkaan. He puikkelehtivat yli laatikoiden ja puolikkaan brakas-apinan luurangon. Vasta paikalle saapuneen kaksikon yllätykseksi nurkassa oli suuaukko pienempään luolaan. Tunnelin poikki astellessaan Calibus yritti tervehtiä isäntäänsä muodollisemmin.
    ”Olen Calibus, järven heimosta.”

    Kahdella muulla liskolla oli kuitenkin muut asiat mielissään. Flygel ohitti muodollisuuden kuin hajamielisyyttään, kun taas Mei sai hädin tuskin pidäteltyä tunteitaan. Pieni sivuluola oli hämärä ja sen nurkassa oli havupeti, jolla makasi valtava, punamusta zyglak.
    ”Guechex!” Mei huudahti. Hän loikkasi kasvattajansa vuoteen luo ja polvistui tämän tasolle. ”Guechex! Minä tässä, Mei!”

    Mei halasi kasvatti-isäänsä. Soturin ruumis oli samaan aikaan oudon kuuma että kylmä.
    ”Mei…” kuului vaimea murahdus jostain jykevien leukojen välistä. Guechex liikahti vaivalloisesti, muttei avannut silmiään. Hikikarpaloita valui hänen kuorellaan.
    Puhuteltu puristi tiukkaan ja painoi kuononsa vasten toisen kaulaa.

    Kaksi muuta zyglakia tarkkailivat jälleennäkemistä vierestä vaitonaisina. Caibuksen kuonolla oli varovainen, helpottunut hymy. Flygel sen sijaan rikkoi hiljaisuuden pian.
    ”Meixez”, hän aloitti. ”Meixez, kuuntele.”

    Mei ei kuunnellut.

    ”Hän ei kuule sinua”, Flygel totesi tylysti. Calibus katsahti tiedemiestä hämillään. Mei kääntyi lähes vihaisena ja tivasi:
    ”Mi-mitä?”

    ”Hän ei ole hääviä keskusteluseuraa”, tummanvihreä silmäpuoli jakoi tietämystään. ”Guechex ei ole ollut kunnolla tiedostavassa tilassa sitten iskun Bio-Klaaniin.”

    Mei sulatteli kuulemaansa. Hän hengitti katkonaisesti ja naksutteli kynsiään.
    ”Mutta… Hän sanoi nimeni! Kuulin sen äsken, sinäkin kuulit! Hän sanoi Mei, ilmiselvästi!”

    ”Mei…” Guechex kähisi jälleen.

    ”Siinä! Kuulitte, varmasti!” zyglak-naaras astui aivan Flygelin eteen ja katsoi tätä tämän ainoaan silmään.
    ”Tiedän kyllä, mitä kuulit”, Flygel vastasi kylmän asiallisesti. ”Hän sanoi Mei.”

    Calibus kallisti päätään. ”Mutta… eikö se tarkoita, että hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu?”

    ”Ei… Meizex, sinun täytyy nyt ymmärtää, että Guechex on erittäin huonossa kunnossa. Se, että hän lausui nimesi, ei johdu siitä, että hän kuulisi sinut. Hän on toistellut nimeäsi viikkotolkulla”
    Mein jäänsiniset silmät laajenivat. Flygel jatkoi: ”Sen takia minä sinut tänne osasin kutsuakin.”

    Nykyhetki
    Nazorak-leiri

    Punalisko virnisti itseensä tyytyväisenä sukeltaessa suojaan jälleen yhdeltä yhteislaukaukselta rannalta. Hän kiersi joen sameaa hiekkapohjaa myöden ja kaarsi sitten taas kohti nazorak-partiota, joka näytti sangen neuvottomalta, kun liittolaislajin edustaja ei vetäytynyt muttei hyökännytkään: eivät soiden asukit normaalisti mitään tällaista tehneet, tuumi synkkää joenpintaa tähyilevä kersantti tuntosarvet hermostuneesti väpättäen.
    ”Näettekö mitään?” hän kysyi kahdelta kiväärimieheltä hänen sivuillaan. Rantatörmää piti tiukasti silmällä puolen tusinaa keihäsmiestä.

    Silloin vedestä lensi soikea kivi, joka osui kersanttia reiteen tuskallisesti. Nazorakit ampuivat sen tulosuuntaan, mutta vesieläjä oli liian nopea jäädäkseen kiinni. Hyönteisupseeri murisi jalkaansa pidellen ja yritti keksiä, miten hän saattaisi ratkaista kiusallisen tilanteen.

    Calibus seurasi sairauden kaameaa löyhkää ja löysi pian suuren, ruskean teltan, jonka kankaan alta hän livahti sisään vähemmän elegantisti kuin olisi toivonut. Hän kaatoi eteensä torakkain nukkumakapselin, jonka lasikupu hajosi vasten lautalattiaa. Vihreää nestettä valui lankkujen väleihin.

    Muutama sairasteltassa toipumassa ollut torakka säpsähti hereille, ja ensireaktio suuren krokotiilihirvityksen nähdessään oli luonnollinen: ”Apua, apua, ne ovat täällä”, kaikuivat zankzorankieliset huudot.

    Ei hyvä, tuumi liskomies ja yritti paikantaa niitä mystisiä lääkkeitä, joita oli tullut hakemaan. Aikaa hänellä ei olisi paljoa. Kaikeksi onneksi nazorakit teltassa eivät olleet taistelukunnossa eivätkä aseistettuja. Synkkä aatos kävi hänen mielessään, kun hän tajusi, että moni hänen lajitoverinsa olisi varmasti surmannut nämä sairaat niille sijoilleen.
    Todennäköisesti jopa Mei. Taatusti Guechex.

    Tietysti. Olivathan he vihollisia ja maiden anastajia siinä missä ussal-linnan väkikin. He saattoivat olla liittolaisia nyt, mutta zyglakit olivat pitkän historiansa aikana oppineet, ettei viime kädessä voinut luottaa kuin omaan heimoonsa.

    Calibus loikkasi sangen ketterästi yli rikkinäisen nukkumakapselin ja juoksi teltan perälle, jossa sijaitsi jonkinlaisia kaappeja. Ne olivat harmaita ja koristeettomia, kuten hyönteisväellä oli tapana esineistään tehdä.

    Osa liikuntakykyisistä torakoista oli jo juossut tai ontunut ulos, toiset huusivat kapseleissaan. Ulkoa kaikuivat karjaisut, laukaukset ja juoksuaskeleet.
    Calibus repi kynsillään irti yhden kaapin lukon, nappasi jonkinlaisen laukun ja avasi sen hätäisesti. Siinä oli ilmeisesti jonkinlaiset napit, mutta ne repesivät hätäilevän zyglakin kourissa. Hän syyti kourakaupalla erilaisia purkkeja, puteleita ja tuubeja hyllyltä ensiapulaukkuun. Lasipakkaukset kilisivät, ja osa särkyi pudotessaan lattialle. Mies nappasi vielä varmuuden varaksi muutaman monimutkaisen ja tärkeän näköisen laitteen, kuten jonkinlaisen säiliön, jossa oli kiinni pitkä piikki, sekä jonkinlaisen mittareita sisältävän aparaatin.
    Flygel saa tulla toimeen näillä, Calibus päätti. Juoksuaskeleet lähestyivät telttaa, ja hän ehti hädin tuskin syöksyä teltan takaseinään repimästään aukosta ennen kuin hyönteispartio syöksyi sairastupaan ja antoi tuliluikkujen laulaa suuntaan, jossa hän oli vielä hetki sitten ollut.

    Samalla kun Calibus kiisi mitä kintuistaan pääsi puristaen samalla lääkelaukkua, Mei päätteli leiristä kaikuneista laukauksista, että harhautusta ei enää tarvittaisi. Hän kääntyi kohti yläjuoksua, jossa hän oli sopinut tapaavansa hiipparikumppaninsa kanssa. Zyglak vilkaisi vielä panikoivaa leiriä, virnisti luuleuoillaan ja pärskähti aaltoihin kohti Calibusta.

    Ryöstöretkeensä tyytyväinen kaksikko ei aikonut jäädä lepäämään, sillä jokainen hetki, jonka he viivyttelivät, saattoi huonontaa Guechexin tilaa. Niin Mei oli teroittanut partnerilleen jo useita kertoja heidän juoksumatkallan läpi öisen metsämaaston, jonka pensaikot ja matalat marjakuuset tarjosivat näkösuojaa hirmuliskoille. Alue toki oli muutenkin harvakseltaan asutettu, mutta missään ei saanut olla liian varovainen. Se oli ollut niillä main, kun kaksikko oli kohdannut yksinäisen, valkean nazorakin. He eivät haluaisi juosta päistikkaa suurempaan nazorak-joukkoon.

    Calibus totta puhuen oli jo melko väsynyt läpi yön juoksentelemisesta. He olivat lähteneet ryöstöretkelleen hyvin pian Flygelin luolalle päästyään, eivätkä olleet juuri pitäneet lepotaukoja missään välissä. Mei ei ainakaan pitänyt, eikä Calibuskaan kehdannut jäädä nuorempaa liskoa huonommaksi.
    Olihan hänet tunnettu yhtenä heimonsa kestävimmistä uimareista, zyglak mietti ja yritti saada ajatuksesta voimaa pinkoa Mein järjettömään juoksutahtiin. Lääkelaukku kilisi ja kolisi hänen selkäänsä vasten jokaisella pitkällä, loikkamaisella askeleella. Jos joku osaisi moisia rohtoja käyttää, se oli Flygel, mies ajatteli. Toivottavasti ei vain olisi liian myöhäistä.

  • Toteemiboogaloo

    Lehu-Metsä

    Vaikka puusto oli tiheää, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Siksi T’haokilta paenneet, Metsärannan Racxelille uskolliset zyglakit olivat hajaantuneet ympäri metsää. Liskot pitivät vahtia, jotta kukaan ei löytäisi pyhää paikkaa. Ainoastaan Racxel itse, sekä rituaalin kannalta olennainen tietäjä Fatizax, seisoivat toteemipaalun äärellä.

    Pyhä pylväs seisoi ikiaikaisella paikallaan, salaisessa lehdossa. Notkelma sekä tiheät puut ja pensaat piilottivat sen tehokkaasti, vielä näinkin myöhään syksyllä. Lähimmät puut, sekä muutama maan multaan tökätty oksa, olivat Fatizaxin erilaisin koruin ja rituaalisesinein koristamat. Nauhat, kivet ja eläimenkappaleet roikkuivat sulassa sovussa keppien nokissa.

    Korein esine oli kuitenkin itse toteemi. Sen alaosa oli karkeaa puuta, johon oli kaiverrettu kuvia liskokansan tarustoista. Ylemmissä osuuksissa tyylit vaihtelivat: muutama pätkä paalua oli luusta veistetty, yksi oli tehty rapujen kuoresta ja kolmas oli varastettua rautaa. Koko komeuden kruunasi uppotukista tehty pää. Se oli suippokasvoinen ja viirusilmäinen ja sillä oli suuret poron sarvet. Kaiken kaikkiaan toteemi oli räikeä ilmestys.

    Mutta sen sisällä piili hienovarainen salaisuus. Toteemin läpi kulki paksusta Fena-ruo’osta valmistettu sydän, jonka sisällä oli vihreää, vellovaa ainesta. Sitä samaa, jolla Fatizaxin suuri talismaani oli käsitelty.

    Ja kun shamaani sytytti viimeisen rituaalikynttilän, antidermis heräsi.

    Fatizax alkoi heiluttaa rituaalisauvaansa ja lausua rukousta. Tietäjä heitteli ilmaan kalanruotoja ja otti muutamia tanssiaskeleita. Racxel katseli sivummalta vanhuksen menoa. Merkittävänä zyglak-päällikkönä hän oli ottanut osaa lukuisiin rituaaleihin, sekä omina kasvamisriitteinään että osana koko heimon toimituksia. Tämä tanssi oli siniselle liskosoturille kuitenkin tuntematon.

    Shamaani Fatizax kohottautui täyteen pituuteensa, melkein pudotti kalankallonsa, suoristi sen ja lopulta asetti neljäntuulenlakin toteemin päähän.

    ”Oi, routamaan henkiopas! Kuule minua, sarvipäiden synnyttäjä! Se on olen minä, suuri tietäjä Fatizax!” shamaani messusi. Hän heilutteli koristeltuja käsiään suurissa kaarissa, mutta kuitenkin tarkkojen sääntöjen mukaan. Tai niin Racxel ainakin ajatteli — hän ei ollut ihan varma siitä, kuinka täsmällinen tietäjä todellisuudessa oli. Ainakin toiminta näytti sangen lennokkaalta.

    ”Pohjoisen noita! Tule nöyrimmän palvelijasi tykö!” Fatizax jatkoi.

    Ja juuri silloin metsä alkoi laulaa. Se alkoi puiden lehtien suhinana, mutta pian kaikki Fatizaxin huolella asettelemat koristeet ja pikkuesineet alkoivat heilua nousevassa tuulessa. Sitten maan lehdetkin pöllysivät.
    ”Kreeh-heh-heh-heh!” shamaani räkätti. ”Se toimii, se onnistui!”

    Racxel ei ollut vielä vakuuttunut vapauttamansa hengenmiehen onnistumisesta, mutta tavallinen syystuuli tämä ei ollut. Se toi mukanaan jotain… kuin sanoja?

    ”ARVELINKIN, KUOLEVAINEN, ETTÄ OLET RAPISTELLUT HATTUANI VIIME PÄIVINÄ.”

    Ensimmäiset sanat olivat kuuluneet zyglakien päässä kuin etäisenä kutitteluna, mutta lauseen loppu kuului selvästikin toteemipaalusta.

    ”Hooh, suuri noita! Nöyrin palvelijasi kumartaa sinua!”

    Kiusallista hiljaisuutta kesti hetken aikaa. Pian toteemipaalun silmät syttyivät eloon ja sen rujo, puusta veistetty suu vääntyi irvistykseen. Sitten noita vastasi: ”Väitteesi on varsin paksu.”

    Äärimmäiseen etukumaraan vääntäytynyt tietäjä nousi taas suoraan asentoon. ”Suuri noita! Eräs palvelijasi kumartaa sinua.”

    Toteemipaalun valtaansa ottanut noita katseli zyglakia arvioiden tätä leiskuvilla silmillään.

    ”Edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä, ja yhä pukeudut tuohon typerään kalloon.”

    Shamaani Fatizax taputti kalankallopäähinettään ylpeänä. ”Kyllä! Ja, no…”

    Tietäjä rapsutti nolona kättään. ”Se, että liityit ikiaikaisten vihollistemme klubiin, teki yhteydenpidosta… kreeh, kiusallista.”

    ”Vai ikiaikaisen! Jos se aikaväli, jona teidän vihollisenne on ollut olemassa, on mielestänne niin pitkä, että se oikeuttaa sinut kutsumaan heitä ikiaikaisiksi vihollisiksenne, niin en kyllä ihmettele, miksi olette pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon!”

    ”Kreeh-heh, en minä pelkkää johtajaanne tarkoita, vaan matoraneja yleensä…”

    ”Onnistut hämmentämään minua yhä, mihin ei moni pysty!”

    Fatizax virnisti onnellisena. ”Mitä vain vuoksesi, routamaan henkiopas, mitä vain…”

    Ennen kuin toteemi ehti vastata, Racxel puuttui peliin. Sininen liskotar astui paalun eteen.
    ”Krhm…” hän köhisi.

    Toteemihengen katse siirtyi zyglakista toiseen.
    ”Keitä olet tuonut eteeni?”

    ”Ah, niin, aivan… asiaan, kreh-heh-heh”, Fatizax räkätti. ”Tuon eteesi Metsärannan heimon tyttären, suuren ja mahtavan Racxelin! Heimojen oikeutetun johtajan!”

    ”Tervehdys, Racxel. Valta näyttää vaihtuvan zyglakien parissa nopeammin, kuin Valkean turagan väkivallan aalto iskee viattomaan ohikulkijaan.”

    Racxel tuijotti toteemijumalaa vaaleilla silmillään. Pohjoisen noita oli ollut saaren kunnioitetuimpia henkihahmoja ennen Kurielezin lahkon valtaannousua. Vähäisen yhteydenpidon perusteella Racxel tiesi, että noita oli myös ehdottomasti epävakaimpia henkihahmoja.
    ”Minä olen Metsärannan Racxel, ja olemme kutsuneet sinut neuvottelemaan.”
    ”Ja mistähän hyvä neiti haluaisi neuvotella?”

    Liskosoturi veti henkeä sisään, hyvin hitaasti. Sitten hän puhalsi ulos, hyvin hitaasti. Tämä neuvottelukumppani ei ollut samanlainen totaalinen mäntti kuin Gaggulabio. Tai Kurielez. Mutta Racxel kuuli silti väheksynnän noidan äänessä, samoin sietämättömän itsevarmuuden.
    ”Lahkon noustua valtaan olet kuulunut kiellettyjen palvonnan kohteiden listalle, pohjoisen noita…”, Racxel aloitti.
    ”Mutta uskollisimmat palvelijasi eivät unohda!” Fatizax huikkasi väliin.
    ”… joten kun kutsumme sinua, se tarkoittaa, että asiamme on luonteeltaan äärimmäisen vakava.” Racxel jatkoi. ”Otamme suuren riskin puhuessamme sinulle.”
    ”Arvostan ottamaanne riskiä! Ennenkuulumatonta, että joku uskaltaa estää jotakuta palvomasta minua! Sellainen kuulostaa synniltä, josta kuolemaan tuomitseminen ei olisi kovinkaan kohtuutonta, ettenpä sanoisi!”

    Fatizax nyökytteli hyväksyvänä, mutta Racxel jatkoi omaa asiaansa. ”Ja tätäkin syvempi merkki tilanteen vakavuudesta on se, että olemme sodassa sinua vastaan. Jumala tai et, kumarrat Tawaa.”
    ”Niin, no… en nyt ehkä sanoisi ’kumarra’, ehkä pikemminkin… tai, ei mennä siihen, ymmärrän pointin. Ja kieltämättä satumme olemaan sodassa eri puolilla.”

    ”Joten uskon ja toivon, että ymmärrät, kuinka pitkälle olemme menneet kutsuessamme sinut.”

    ”Jospa siis mentäisiin itse asiaan eli siihen, miksi ihmeessä ottaisitte sellaisen riskin.”

    Pohjoisen noidan kysymys vaiensi metsän hetkeksi. Fatizax pälyili ympäristöään, mutta Racxel piti katseensa toteemin karkeasti veistetyissä silmissä.

    ”Valitsimme Zyxaxin edustamaan meitä torakoille ja skakdeille. Kun hän —”
    ”Niin, eikös hän muuten ollut sulhosi?”

    Racxel hieroi rannekorujaan turhautuneena. ”Kyllä. Zyxax liittoutui lahkon kanssa ja avioitui kanssani. Sillä tavoin hän sai keskitettyä vallan itselleen, jotta kansamme voisi olla yhtä sodassamme Tawaa vastaan.”
    ”Vanha kunnon Zyxax. Täysi sekopää hänkin, jos minulta kysytään.”

    ”Mutta, katsohan…” tietäjä Fatizax liittyi keskusteluun. ”Zyxax meni ja kuoli. Hän ei nimittänyt itselleen seuraajaa, ja tilanne levisi kuin mätä ankerias.”
    ”No mätä ankerias hän olikin.”
    ”Ilman Zyxaxia lahkolla ei ole tarmoa tai ymmärrystä johtaa ketään”, Racxel tuhahti, ”enkä antaisi vallan keskittyä heidän ympärilleen muutenkaan.”

    ”Alanpa jo hahmottaa tilanteen!” Toteemijumala virnisti niin maireasti kuin uppotukista veistetyllä suulla vain pystyi. ”Jos Zyxax keskitti vallan itselleen lahkon avulla sekä sinun tuellasi ja arvon neiti on sitä mieltä, että mainittu lahko on kelvoton, niin eikö se tarkoittaisi, että zyglakien pitäisi keskittyä Metsärannan heimon mahtavan Racxelin itsensä ympärille?”

    Hetken aikaa metsässä oli jälleen hiljaista.

    ”Jonkun ympärille”, Racxel lopulta lausui. ”Kunhan nyt jonkun ympärille. Olen mahtavimman heimon mahtavin päällikkö ja sikäli luonnollinen valinta.”

    ”Mutta kiellätkö, etteikö sinulla olisi myös täysin henkilökohtaisia intressejä tässä suhteessa?”

    ”Sanon, että se on toisarvoista.”
    ”Eikä sillä, oi suuri sarvipäiden synnyttäjä…” Fatizax tuli taas väliin. ”Emme me sinulta siunausta pyydäkään. Tai zyglakeja.”
    ”No miksi koette, että pystyn auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne?”
    ”Nimenomaan siksi, että kuulut Bio-Klaaniin. Ja nyt, anteeksi vain, mutta… puhun enemmän klaanin jäsen Makuta Nuille kuin pohjoisen noidalle kysyessäni tätä. Mitä tiedät saaren zyglakien tilanteesta ja sijainnista?”
    Shamaani näytti säpsähtävän Racxelin suorasta tavasta esittää asiansa. Sarvipäiden synnyttäjä, tai siis ehkä Manfred, suhtautui puhutteluun kuitenkin tyynesti.

    ”Niin… En varsinaisesti vastaa sotilasoperaatioista, mutta minulla on eräs luotettava sisäpiirin tietolähde.”

    Liskot eivät vastanneet, mutta näyttivät kiinnostuneilta.

    ”Mainitulla lähteellä sattuu olemaan ensi käden informaatiota porukastanne! Kaiken lisäksi todella luotettavaa informaatiota, koska se on melkein kuin omaani. Satun asumaan lähteeni päässä.”

    Racxel näytti jo hetken verran siltä, kuin olisi aloittamassa kysymystä, mutta Fatizax nosti sormensa tietäväisenä ilmaan.
    ”Hyvä henkiopas siunaa toisinaan palvelijoitaan jatkuvalla läsnäolollaan! Siis, tosi jatkuvalla läsnäolollaan…”
    ”Voisin väittää, että en kadu mitään, mutta se olisi valhe.”
    ”Ollapa nuori jälleen…”

    Ennen kuin keskustelu ehti mennä yhtään enempää sivuraiteille, Racxel astui eteenpäin. ”Mitä lähteesi tietää?”
    ”Yhtä sun toista! Tekö sitten ette? Teidän poppoostannehan tässä puhutaan.”

    Kahden zyglakin vaitonaisuus kertoi toteemin kautta puhuvalle henkiolennolle paljon.

    ”… teillä ei ole aavistustakaan muiden zyglakien sijainnista tai tilanteesta, vai mitä?”

    ”Klaanilainen”, Racxel aloitti matalalla äänellä. ”Zyxaxin kuoleman jälkeen komentomme valui skakdien käsiin. Me —”
    ”Ei helvetti, työskentelettekö te Gaggulabiolle?”
    ”Kreeh-heh-heh”, Fatizax nauroi väsyneesti. ”Kuten mainittua, tilanne on paha.”
    ”Aivan”, Racxel murahti, ja jatkoi kärsimättömyyttä äänessään: ”Kaikki tieto kansastamme on meille todella arvokasta.”

    Toteemi vaikeni muutamaksi toviksi ja jumala sen sisällä tuumaili. ”Kun miettii sitä niin kutsuttua sotatilannetta, niin minun ei varmaankaan pitäisi kertoa teille yhtikäs mitään. Mutta toisaalta tämän saaren vanhimpana… öhm, henkiolentona, koen ehkä jonkinlaista vastuuta myös teistä pakanaliskoista. Kenties voin sen verran sanoa, että poikani Kelvin on hillunut yhden teikäläisen kanssa kellareissamme ja törmäsi muutamaan muuhun tässä samaisessa metsässä.”

    Racxel terävöityi välittömästi. ”Kerro lisää.”

    ”Noh, meillä on tallessa Kelvinin mukaan vihainen liskotar, joka haikailee miekkansa perään…”

    Sinisen soturin silmät siristyivät. ”Kuulostaa Vasellilta… mutta… miten hän on päätynyt selleihinne?”

    ”Miten sodassa nyt ylipäänsä päästään toisen osapuolen kaltereiden taakse?”

    Nyt oli Racxelin vuoro vaieta hetkeksi. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti. ”Mutta jos Vasell on teillä vankina… klaanilainen, millaisissa olosuhteissa hän jäi kiinni?”
    ”En voi väittää olleeni paikalla, eikä Kelvinkään, mutta ilmeisesti kellarin miekkalisko jäi vangiksi siitä teidän iskustanne. Rumaa jälkeä.”
    ”Iskustamme… hetkinen. Guechex todella toteutti suunnitelmansa? Hän hyökkäsi Bio-Klaaniin?”
    ”Ilmeisesti. Meille se näyttäytyi lähinnä äärimmäisen epäselvänä. Kukaan ei taida oikein tietää mitä tapahtui, mutta väkesi muuttui kuulemma puuroksi kesken kaiken. Eikä edes klaanilaisten takia.”

    Manu tajusi olleensa hieman epäselvä, ja päätti täsmentää. ”Selvennän hieman. Zyglakit tekivät muutama kuukausi sitten jonkinlaisen salahyökkäyksen linnakkeeseemme. Ilmeisesti isku ei ollut keskusjohtonne hyväksymä, koska et ole siitä kuullut!”

    Makutan puhuessa shamaani alkoi tanssia toteemin ympäri Racxelin näkökulmasta perin kummallista palvontatanssia — joskin matoranin kansalle tanssi olisi saattanut näyttäytyä hyvin discomaisena, vaikkei asia ilmiselvistä syistä zyglakeille avautunutkaan.

    ”Jotain salaperäistä tapahtui, koska melkein kaikki iskuun osallistuneet kuolivat — ja vieläpä aika groteskilla tavalla. Kuulemani mukaan liskoparat kokivat eräänlaisen mutaation ja menehtyivät linnakkeeseemme.”

    Racxel veti Fatizaxin hieman sivummalle ja kuiskasi tälle jotain. Toteemijumala odotteli tyytyväisenä vuoroaan, kun liskot keskustelivat keskenään. Pian Racxel kuitenkin astui taas pyhän esineen eteen.
    ”Mainitsit lisäksi kaksi zyglakia tässä metsässä. Mitä osaat kertoa heistä?”
    ”Olivat tavanneet Kelvinin kuunkierron verran takaperin jossain päin Lehua. Ilmeisesti kolmikko oli onnistunut harjoittamaan jonkinasteista diplomatiaa, mikä on — ei millään pahalla — teikäläisille aika harvinaista. Ilmeisesti zyglak-duo oli jonkinlaisella karkumatkalla.”
    Koko Racxelin tatuoitu keho oli jännityneen liikkumattomana. ”Osaatko tarkentaa?”

    Metsärannan heimon päällikköön huomiota kiinnittämättä — vaikka tämä häntä ärtyneesti mulkaisikin — Fatizax alkoi roiskia poronverta ympäriinsä pullosta, jonka oli jostakin saanut käsiinsä, vaikka Racxel oli melko varma, ettei ollut sitä aiemmin shamaanilla nähnyt. Hän yritti parhaansa mukaan välttää roiskeiden osumista itseensä.

    ”Kuulin, että nuorukaiset olivat saaneet kirjeen, jossa heitä kutsuttiin Guartsuvuoren juurelle. Muistatteko sen, mikäs sen nimi oli, sen Flygel-heppulin? Kummallinen lisko, ei ikinä kumartanut minua. Kunnioitettava kiinnostus tieteeseen, kuitenkin! Niin, hän oli lähettänyt näille kahdelle kirjeen, jossa hän kertoi, että hänellä oli toisen näistä nuorisoliskoista kasvattiukko hoivissaan, ja… hei. Sehän oli se mainittu Guechex!”
    ”Eli…” Racxel oli sisäistämässä, mutta Manu oli nopeampi.
    ”Kuulette nyt minulta, että minä kuulin Kelviniltä, että hän kuuli kahdelta nuorelta zyglakilta, että he olivat kuulleet hassulta erakko-zyglakilta kirjeessä, että iso körmy Guechex makaa jossain Guartsuvuoren juurella.”
    ”Kreeh…”
    ”Ihan yksinkertaista”, toteemimakuta vakuutteli. ”Flygel löysi liskoäijän metsästä, ja kutsui sitten tämän kasvatin paikalle. Nuori kasvatti lähti sitten matkaan kaverinsa kanssa, ja oma poikani Kelvin törmäsi heihin metsässä.”

    Racxel vaikutti kuitenkin ymmärtäneen. Sininen liskosoturi kohensi lyhyen suomuviittansa asentoa. ”Sanot siis, että jostain päin tätä metsää pitäisi löytyä sekä tietäjä Flygel, että kaksi nuorta zyglakia… ja suuri soturi Guechex.”
    ”Muuttujia on toki paljon — ja tuskinpa lienevät lineaarisesti riippumattomia”, Makuta makusteli, ”mutta kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
    Racxel kumarsi toteemipaalulle lyhyesti. ”Antamasi tiedot ovat meille suuressa arvossa. Emme unohda tätä.”

    Toteemin uppotukkipää vääntäytyi taas rumaan hymyyn. ”Miten kauniisti sanottu.”
    ”Nyt meidän on kuitenkin mentävä”, Racxel jatkoi asialinjallaan. Hän poimi laukkunsa maasta puun juurelta ja sitoi sen olalleen. ”Jokainen hetki on kallis.”

    Fatizaxkin rauhoittui paikalleen

    ”Kiire on pirullinen vihollinen, kreeh, mutta jos emme selviä hengissä, emme voi palauttaa pohjoisen noidan kunniaa!”

    ”Me palaamme asiaan vielä”, Racxel mörähti, tarttui shamaania tämän viitasta ja lähti raahaamaan tätä poispäin.
    ”Kuulemisiin sitten”, toteemipaalu hörähti, ennen kuin rituaalitolpan silmät sammuivat. Pohjoisen noita oli tiessään, ja zyglakit jäivät metsään keskenään.

    Mutta nyt heillä oli taas lisää tietoa. Tietoa ja suunnitelma.

    Liskojen askeleet veivät heitä pohjoisen suuntaan. Kohti vuorta.

    ”Ööh, suuri ja kunnioitettu päällikkö Racxel…” Fatizax aloitti käheällä äänellään. ”Jos suuri ja kunnioitettu päällikkö Guechex on todella hengissä…”
    Puhuteltu soturi käänsi katseensa shamaaniin. ”Niin?”
    ”…olemmeko me pelastamassa ja auttamassa häntä…”

    Racxel kiihdytti vauhtiaan. Fatizax yritti pysyä perässä.

    ”…vai se toinen vaihtoehto?”

    Sininen heimopäällikkö ei kuitenkaan vastannut.

  • Syvyyksien shamaani

    Kummajainen merellä

    Harva tunsi T’haokin anatomiaa.

    Valtavan merihirviön kuori koostui useasta kappaleesta, joista osa limittyi toistensa päälle. Muutama tällainen päällekkäinen kuorenkappale oli vuosisatojen saatossa luutunut yhteen – niin, että ne olivat yhtä, liikkumatonta massaa. Tällöin T’haokin kuoren väleihin jäi syviä onkaloita, jotka olivat usein zyglakinmentäviä. Katto oli matala ja kuorenkappaleiden väliin jäävä tila pimeä ja ummehtunut, mutta liskokansa oli kautta aikain lukinnut saaliitaan ja nääntyneitä vihollisiaan niihin. T’haokin kuoreen entisaikain zyglakit olivat nakuttanet koloja, ja koloihin he olivat iskeneet pitkistä luista veistetyt kalterit.

    Alkeellisten kaltereiden taakse moni suuren saaren matoran ja toisaalta kulloinkin epäsuosiossa olleen heimon zyglak oli nälkiintynyt. Pakoja yritettiin vain harvoin: vankien elinajanodote oli usein pidempi kaltereiden sisä- kuin ulkopuolella. Levottomina aikoina sellit saattoivat olla suhteellisen ahtaitakin. Mutta nyt vain yksi niistä ei ollut tyhjillään, ja sielläkin vieraita oli vain yksi.

    Yksinäisen onkalon merkillinen asukki kilisi ja kolisi. Se maalasi jotain sellinsä kattoon. Se kilisi ja kolisi aina liikkuessaan, koska siitä roikkui lukuisia helyjä ja taikaesineitä. Karhunkynsiä, kalan kalloja, savisia idoleita ja puisia medaljonkeja. Ne roikkuivat seinämaalarin pitkästä hännästä, ja ne roikkuivat hänen pitkästä kävelysauvastaan. Samoin ääntä piti myös hänen selkänsä merkillinen kalakoriste. Ahvenmainen keinoevä oli sidottu sojottamaan taaksepäin, ja se kulki hänen hartiastansa hartiaan.

    Muutenkin sellin ainut vieras näytti oudolta. Harva olisi sitä edes zyglakiksi arvannut, ellei sitten hännän perusteella. Suomuviitta roikkui sen niskassa ja lajilleen ominaisen pitkän pään hän oli piilottanut massiivisen kalankallon sisään. Kuolleen merenelävän silmänaukoista tuijottivat zyglak-vanhuksen vihreät silmät.

    Ja nyt ne tapittivat seinämaalausta. Se oli osa kuvitusten sarjaa, joka eteni sellin katosta lattiaan. Niihin oli kuvattuna liskokansan ikiaikaista tarustoa: Meren äiti kaikkine lapsineen, suuria petoja ja valtavia saaliita. Syvimmät ja salaisimmat onkalot. Lukuisat henget ja voimahahmot.

    Vanha zyglak katsasti kättensä töitä ja nyökytteli tyytyväisenä. Ennen kuin hän vajosi sen syvemmälle oman rituaalitaiteensa pauloihin, lisko keskeytettiin.

    ”Tietäjä Fatizax!”

    Kalankalloinen zyglak käännähti sellin kaltereiden suuntaan nimensä kuultuaan. Kilinää ja kolinaa.

    Vihreät silmät pullistuivat kuopissaan, kun liskojäärä huomasi vierailijansa.
    ”Metsärannan Racxel, päällikkö suuri, minua tapaamassa! Hullu maailma! Ruodot kertoisivat, vaan minkäs teet, kun eivät anna lukea! Kreeh-heh-heh!”

    Kaltereiden toiselta puolelta Fatizaxia katseleva liskotar ei ollut varma, puhuiko vanha shamaani itselleen, vaiko ehkä hengille tai jumalille.
    ”Tervehdys, kunnioitettu tietäjä”, Racxel vastasi muodollisesti, mutta ilmiselvän pakotetusti. Selliin sullottu shamaani nyökytteli ja ravisutteli sauvaansa. Sen kalankallo valahti silmille, mutta Fatizax virnuili leveästi päähineensä alta. ”Tänne se tuli minua tapaamaan, kotikalan uumeniin, vihoviimeiseen koloon! Viskasivat minut tänne, vaikka olen tietäjistä mahtavin! Kreeh-heh, aika kieroa! Ja vielä että sinä kävisit minua katsomassa!”

    Racxel tuhahti äänekkäästi.

    ”Puhuttuani skakdien kuriirin kanssa ymmärsin, että jotain on tehtävä. Mutta Kurielez ja Rhak’elakkin lahko eivät tee mitään kansamme hyväksi!” sininen zyglak puisteli päätään. ”Yritin puhua heille, mutta Kurielez väittää Meren isän kieltävän kaiken. Pelkäävät vain oman asemansa puolesta, typerät pelkurit.”

    Tietäjä Fatizax katsoi vierastaan velmusti. ”Kreeh-heh-heh, ellen aivan väärin muista, se oli korkean tytär Racxelin itsensä puolisovainaa, joka auttoi Kurielezin valtaan…”
    ”Minun ja Zyxaxin liitto oli omassa ajassaan järkevä!” Racxel ärähti. ”Vaikka en muistelekaan ukkoa lämmöllä, niin ainakin hän kanavoi heimojen pelon, vihan ja uskonnollisen heräämisen Bio-Klaania vastaan. Hän nosti zyglakit Allianssin täysivaltaisiksi jäseniksi.”

    Shamaani sellissään kuunteli kilisevää kalloaan nyökytellen Metsärannan Racxelia, joka jatkoi vielä. ”Se on paljon enemmän, kuin mitä Kurielez ja hänen väkensä saattaa ilmoittaa ansioikseen.”

    Vihreät mulkosilmät kalakallon sisuksista tuijottivat Racxelia jatkoa janoten, joten sininen liskotar avasi jälleen terävähampaisen kitansa: ”On selvää, mille tielle Rhak’elakkin lahko on meidät johtanut.”
    ”Henget itkevät!”
    ”Ja kaikki heimot kärsivät.”
    ”Ja!” tietäjä huudahti ”Heittivät tosien jumalten toden palvelijan selliin, kreeh-heh! Totuuteni oli heille liikaa, yhtä ovat sokeita kuin ahne laaksojen Guus!”

    Racxel muisti hyvin, kuinka Fatizax oltiin tuomittu harhaoppiseksi ja vangittu. Pian sen jälkeen, kun heimot olivat valinneet Zyxaxin edustamaan heitä, pohjoisten vuonojen heimon julma johtaja oli määrännyt kaikki tietäjät käyttämään Rhak’elakkin huntua ja omistautumaan Meren äidin sijasta Meren isälle. Vanha jäärä Fatizax oli – täysin ennalta-arvattavalla tavalla – tullut mieluummin paiskatuksi selliin kuin taipunut uusiin painotuksiin.

    Racxel oli osallistunut muutaman shamaanin painostukseen itsekin. Yhtenäinen oppi vaikutti siinä tilanteessa voimalta, Metsärannan päällikkö muisteli Zyxaxin valtaannousun aikaa. Mutta vallan antaminen lahkolle oli typerä virhe, eikä lainkaan heimojen eduksi.

    ”Tulin tarjoamaan sinulle vapautta, sekä hakemaan sinusta liittolaista.”
    ”Mutta minulla on jo niin monta ystävää!” Fatizax huudahti maireasti. ”Meren äiti! Kotikalan sieluvahti! Sarvipäiden synnyttäjä ja routamaan henkiopas! Iso-atrain Artelax!”

    Ennen kuin Metsärannan heimopäällikkö ehti reagoida siihen, miten tietäjä luetteli henkiolentoja, vankisellin shamaani jatkoi riemastuneena. ”Ja he kaikki tahtovat minut ulos täältä, ruotoja lukemaan ja oppeja jakamaan! Rahhh, mennään jo!”

    Typeristä pelkureista ei ollut Metsärannan Racxelille apua. Ehkä sekavasta shamaanista olisi.

    ”Muutama ehto ensin, tietäjä”, sininen lisko lausui. ”Sinun täytyy tehdä, mitä käsken.”

    Fatizax kalisutteli sauvaansa ilmassa, ja heilutteli sitten häntäänsä. Keskipitkän kilinähetken jälkeen shamaani nyökkäsi Racxelille. ”Henget… ovat samaa mieltä.”
    ”Sinun on myös annettava anteeksi kaikille, jotka ovat kääntyneet Rhak’elakkin lahkon puoleen ja tahtovat tulla takaisin oppiesi äärelle. Tarvitsen sinua yhdistämään meitä… en aiheuttamaan erimielisyyksiä.”

    Shamaani raapi leukaansa. ”Minun nuotioni äärelle saa kyllä tulla, jumalille ja hengille jätän tuomiot, oppikoot harhailijat heiltä!” Fatizax myöntyi, mutta jatkoi vielä mutisten. ”Paitsi se yksi luopio Lergelaz, mokoma joutaisi verkon painoksi…”

    Sininen naaraslisko jätti viimeisimmän kommentin huomiotta. Tietäjä vaikutti riittävissä määrin yhteistyökykyiseltä.
    ”Ennen kaikkea tarvitsen sinua henkimaailman yhteyksiesi tähden”, Racxel vielä varmisti.
    ”Kreeh-heh-heh! Kalaonneako toivot? Vaiko ehkä hyviä säitä?”

    Racxel siristi valkeita silmiään. ”Minä luulen, että sinä tiedät täsmälleen, mistä puhun.”
    ”Ilman muuta, suuri päällikkö Racxel, ilman muuta.”
    ”Hyvä. Siinä tapauksessa…”
    Metsärannan Racxel otti askeleen ja asettui kaltereiden viereen. Hän katseli niitä ylhäältä alas ja alhaalta ylös.
    ”Nämä kalterit ovat pitäneet vankinaan lukuisia matoraneja ja nälkää näkeviä zyglakeja…”, Racxel mietti ääneen ja piti pienen tauon. Hän asetti pitkät kyntensä sellin kaltereita vasten. ”Mutta eivät Metsärannan heimon mahtavinta.”

    Racxelin siniset kourat tarttuivat kovetettuihin kaltereihin. Lisko asetti kummatkin jalkansa tukevasti lattian mutaiseen massaan. Terävät kynnet upposivat lattiaan. Sitten alkoi vääntäminen.

    Valtavan liskopedon kourat kiskoivat kaltereita eri suuntiin. Lihaksikkaat raajat pullistuivat ja kaikki väljyys Racxelin käsiä koristavien korujen ja raajojen väliltä katosi.

    Fatizax katsoi näkyä ja alkoi räkättää. ”Kyllä, kreeeh-heh! Juuri niin, tyttö! Kreh-heh-heh!”

    Racxel puri hampaitaan yhteen ja keräsi kaikki voimansa.

    Pieni räsähdys. Ensimmäinen sirpale singahti vääntyneestä kalterista, ja sitten tuhannet. Kaksi kalteria katkesivat liskon voimien edessä.

    ”Ha ha, kreeh-heh-her! Aivan, kyllä! Kiitos Meren äiti, kiitos Metsärannan tytär!”

    Sininen lisko Racxel huohotti ja availi ja sulki kouriaan. Hetken tasaamisen jälkeen hän nosti valkosilmäisen katseensa shamaani Fatizaxiin.
    ”Nyt meidän on liikuttava nopeasti.”

    Hunnutettu zyglak kuurasi vanhoja maalauksia ison teltan edustalta. Ylitietäjä Kurielez oli määrännyt hänet puhdistamaan liiat henkihahmot pyhistä maalauksista. Rhak’elakk tuli saada keskiöön.

    Lisko poimi pesusienen ämpäristä likoamasta. Ikiaikainen zyglak-perinne oli tuottanut paljon pyhiä maalauksia, joten korjailtavaa oli paljon.

    ”Ylitietäjä Kurielez! Ylitietäjä Kurielez!” hän kuuli huudettavan, ehkäpä jostain ruokatelttojen luota. ”Ylitietäjä!”

    Kuuraamishommiin päätynyt lahkolainen mietti, mitä mahtoi olla tekeillä. Oliko T’haok kenties nousemassa ennenaikaisesti pintaan?

    ”Ylitietäjä Kurielez!” hätääntynyt ääni jatkoi. Tuliko se sittenkin sellien suunnalta? ”Ylitietäjä! Vanki on karannut!”

    Uh-oh.

    Lahkon lisko laski pesusienen maalausten äärelle, ja kaivoi tikarin vyöltään. Meren isä vaati palvelijoiltaan taas paljon.

    ”Mitä sinä luulet tekeväsi?” Racxel ärähti kovaäänisesti. ”Jäämme kiinni! Kaikki muut uivat jo merellä!”

    Fatizax ei vastannut, vaan kumartui hyräillen pöydän puoleen. Tietäjä penkoi tavaroitaan.

    Kaksikko oli kulkenut selleiltä vähän matkaa T’haokin onteloita pitkin tilaan, jossa säilytettiin vankien tavaroita. Vaikka T’haokilla asusti lähinnä Kurielezin lahkolaislojalisteja, pyhä pelko tietäjä Fatizaxin muinaisia luonnonvoimia kohtaan oli saanut Kurielexin takavarikoimaan suuren osan shamaanin taikakaluista.

    Metsärannan Racxelin kärsivällisyys oli koetuksella. Muutama muu zyglak, jonka Racxel oli puhunut puolelleen, olivat paenneet T’haokin salakäytävien kautta aivan aikataulun mukaisesti. Liskottaren vastavapauttama shamaani tahtoi kuitenkin hidastella rituaaliesineidensä äärellä.

    ”Täällä he ovat!” kaikui vihainen ääni jostain kauempaa ontelon mutkan takaa. Lahko oli aivan heidän kannoillaan.

    ”Fatizax!”

    ”No nyt!” tietäjä huudahti ja nosti kaiken muun rojun joukosta esiin pienen talismaanin. ”Mennään, Metsärannan tytär, mennään!”

    Kaksi zyglakia ottivat jalat alleen ja lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä ääni oli kuulunut.

    T’haokin onkalo kaarsi vasempaan. Ensin loivasti, sitten jyrkästi. Lopulta niin jyrkästi, ettei kumpikaan karkulaisista huomannut mutkan takana väijynyttä lahkolais-zyglakia. Kurielezin kätyri loikkasi käyrä puukko kourassa Racxelin kimppuun.

    Taistelevat liskot rojahtivat maahan ja kierivät käytävällä muutaman kierroksen. Kun oli lahkolaisen vuoro olla päällä kolmannen kerran, Racxel ponnisti itsensä hännällään pystyyn ja mäjäytti väijytyspapin seinää vasten. Metsärannan sininen liskosoturi avasi kitansa ja puri hunnutettua lajikumppaniaan päähän.

    Kurielezin lahkolainen rääkäisi kauhuissaan, kun Racxelin hampaat upposivat hänen nokkaansa. Sininen soturi tarttui pappia hartioista ja käänsi tämän kehoa oikealle. Puremaansa päätä hän pakotti vasempaan.

    Lahkolaisen niska rusahti kovaäänisesti ja Racxel päästi velton Zyglakin otteestaan. Hunnutettu raato vajosi T’haokin onkalokäytävän lattialle.

    Tilannetta sivusta seurannut Fatizax pudisteli päätään. ”Ei ole hyväksi valuttaa verta pyhissä saleissa… mutta mitäs toisaalta olivat mänttejä.”

    Racxel vastasi äkäisellä mulkaisulla, ja jatkoi juoksua. Tietäjä seurasi perässä, mutta hidasti kulkuaan kaivaakseen jotain vyöltään. Racxel huomasi viivästyksen.
    ”Tule nyt!” hän murisi. ”Pakoreittimme on aivan kulman takana!”
    ”Kreeh, heh, tyttö sentään… Minun täytyi varmistaa, että tämä talismaani oli tallessa!” tietäjä perusteli toimiaan. ”Sinä tarvitset minua, ja minä tarvitsen tätä! Tämä on kaikista voimallisin esineeni! Välttämättömyys siihen, minkä tahdot minun tekevän!”

    Kahden zyglakin päästessä pakokäytävänsä suuaukolle, shamaani Fatizax nosti mainitun taikakalun esiin. Talismaaniksi se oli aika iso ja outo. Se oli tehty huovasta ja taidokkaasti koristeltu.

    Se oli nelisakarainen.

    Ja se oli myös hattu.

    ”Mitäs kökkäreen börgälettä!” henkiolennon ääni kuiski jostain taikakalun syövereistä.

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan IV

    Meri

    Mustan palkkasoturin käyttelemät airot kauhoivat vettä jo toista tuntia. Hän oli ulapalla kahdestaan vaitonaisen matkakumppaninsa kanssa. Jos Amazua olisi ollut veneessä yksin, hän olisi saattanut käyttää jotain muista proteeseistaan liikkuakseen vauhdikkaammin. Hän ei kuitenkaan tahtonut säikyttää veneen kärjessä istuvaa, ilmeisen hermostunutta zyglakia yhtään enempää. Eikä ehkä paljastaa korttejaan.

    Oli aurinkoinen päivä, ja meri oli tyyni. Aava jatkui kaikissa muissa suunnissa silmänkantamattomiin, mutta Amazuan selän takana, idässä, sijaitsi Bio-Klaanin saari. Sieltä kaksikko oli lähtenyt liikkeelle skakdien kustantamalla soutuveneellä. Lotja oli vanha, mutta vaikutti suhteellisen vankalta. Yksipohjaisen puupaatin lankut oli naulattu toisiinsa paksuilla rautanauloilla, jotka näyttivät jo ruostuneen.

    Kuoreensa vetäytynyt kivirapu lepäsi palkkasoturin hartialla. Koko alkumatkan se oli pälyillyt ympärilleen epävarmana siitä, mihin äiti oli matkalla, mutta äidin outo edestakainen liikehdintä oli saanut sen vaipumaan uneen.

    Amazua toivoi, ettei tämä tulisi kestämään kauaa. Palkkasoturi ei ollut jättänyt radiovartiopaikkaansa skakdien leirissä mitenkään mielellään, ottaen huomioon että Klaaniin soluttautuneet merirosvomatoranit saattoivat ottaa yhteyttä milloin tahansa. Juuri niin Amazua oli heitä ohjeistanutkin.

    Toki Amazualla oli radiolaitteisto mukanaan, mutta hän oli päättänyt varotoimenpiteenä ottaa yhteyttä… “apulaisiinsa”? – ja kehoittanut näitä keskeyttämään kaiken syvemmän operaatiotoiminnan ainakin täksi iltapäiväksi.

    Aina toisinaan palkkasoturi sai mielessään havahtua siihen, ettei hänellä ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi kahdeksanpäistä matoranjoukkoa nimittää. Metorakk (tai miltei kuka tahansa muu skakdi) olisi hyvinkin voinut käyttää termiä “palkolliset”, tai jopa “orjat”.

    Mutta ne eivät olleet tuntuneet oikeilta. Hän ei ollut pakottanut matoraneja jäämään luokseen, eikä pannut pahakseen ajatusta siitä, että konkkaronkka olisi vain ottanut ja lähtenyt heti tilaisuuden saatuaan. Mutta he olivat jääneet, pyytämättä Amazualta mitään vastineeksi missään vaiheessa. He eivät olleet vaatineet häneltä mitään, eikä hän heiltä. Mutta siitä lähtien kun Amazua oli hoitanut heidän merirosvokapteeninsa pois tieltään, jäljelle jääneet merirosvot olivat seuranneet häntä valmiina tottelemaan palkkasoturin käskyjä. Eikä palkkasoturi ollut nähnyt järkevää syytä heittää auttavia käsiä hukkaan.

    Violetti zyglak veneen keulassa oli istunut koko tähänastisen matkan jännittyneenä paikallaan. Sen niskan sulat sojottivat pystyyn ja punaiset silmät pälyilivät ympäriinsä. Nyt se kuitenkin käännähti ympäri ja tuijotteli kohti syvyyksiä.
    ”Pysähdy tähän”, se ohjeisti. ”Ja odota hetki.”

    Lisko nousi kyykkyasentoon kääntyen selin Amazuaan päin. Se kumartui eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, ja loikkasi sitten keulasta. Vain vaimea ääni saatteli merten saalistajan pinnan alle.

    Liskon syöksähdys meren syleilyyn sai paatin nytkähtämään, mikä herätti palkkasoturin olkapäällä lepäilleen ravun. Sen mustiin pallomaisiin silmiin osui heti ensimmäisenä likaisen, ison ja suipon selkäkuoren tapaisen asian vastakkaisessa päässä näkyvät kirkkaan pinnan väreilyt. Utelias otus kipitti pienine jalkoineen äkkiä vilkaisemaan lähemmin. Se ei uhrannut välitöntä ajatusta sille, miten äidin kanssa vielä hetki sitten ollut outo otus oli nyt häviksissä. Rapu kurkisti varovasti laidan yli.

    Amazua nosti airot veneeseen, tarkkaillen hetken ympäröivää merta kaikista suunnista, joista saattoi olla täydellisin näköyhteys veneeseen. Mahdolliset diplomaattiset neuvottelut tuskin olisivat alkaneet suotuisimmalla tavalla, mikäli hänet olisi yllätetty aseet esillä. Palkkasoturi puristi oikean kätensä nyrkkiin ja tarttui siihen kiinni vasemmallaan. Puoliksi mekaanistetun kyynärvarren juuressa olevat hopeiset ja metallisen harmaat osat likkuivat ja vetäytyivät hieman sisäänpäin. Ne avasivat puristettua nyrkkiä paikallaan pitävän lukituksen, sallien Amazuan vetää sen ulos. Palkkasoturi asetti mekaanisen käsiproteesinsa selkäänsä ja vaihtoi sen pitkäpiippuiseen ampuma-aseeseen.

    Amazua pyöritteli nyt metallisesta kyynärvarrestaan sojottavaa asetta rauhallisesti. Hän avasi aseen alaosassa sijaitsevan ammuslippaan, joka oli täytetty kyseisen mallin sallimalla määrällä kuulamaisia ammuksia. Palkkasoturi asetti lippaan takaisin paikoilleen ja testasi samalla aseen latausmekanismin. Hyvältä näyttää.

    Ase oli jo vanha mutta silti hyvin tehokas, mutta myös omalta osaltaan toistuvasti epäkunnossa. Amazua oli käyttänyt skakdien leirissä viettämänsä ajan muun muassa juuri kyseisen aseen huoltamiseen ja kunnossapitoon. Hän halusi olla varma, että tiukan paikan tullen hän ei joutuisi murehtimaan laiterikoista tai varustuksensa toimimattomuudesta.

    Vaikka tehtävän piti olla vain kohtaaminen liittolaisten kesken, Amazua ei tahtonut jättää mitään sattuman varaan. Hän itse pyrki pitäytymään erossa skakdien ja zyglakien välisistä yhteenotoista. Hän tunsi silti hyvin, kuinka tunnelma kahden lajin välillä oli kiristynyt, ja osittain juuri siksi. Hän ei ollut edes nähnyt muita zyglakeja kuin hiljaisen matkakumppaninsa viikkokausiin, vaikka yhden hänen leirinsä skakdeista olisi pitänyt komentaa meripetojen soturiryhmää. Ihan kuin liskot olisivat tyystin kaikonneet.

    Päällisin puolin vaikutti myös siltä, etteivät zyglakitkaan olleet täysin perillä lajitovereidensa liikehdinnästä. Ainakin niin violetti zyglak oli väittänyt. Violetti viestinviejä oli ilmestynyt leiriin kuin tyhjästä ja vaatinut neuvotteluja. Hän edusti sanojensa mukaan metsärannan heimon Racxelia, joka kutsui skakdien edustajan T’haokille keskustelemaan zyglakien ja skakdien komentosuhteista.

    Amazua ei ollut perehtynyt asiaan itse, mutta kyseiset komentosuhteet vaikuttivat kieltämättä mielivaltaisilta. Gaggulabiokin oli ilmeisen varautunut – miksi muuten hän olisi lähettänyt Amazuan asialle? Eleetön palkkastori vältti rodulliset ennakkoluulot, ja oli sitä paitsi hampaisiin asti aseistautunut. Siltä varalta, että jokin menisi pieleen. Mutta palkkasoturin mieltä painoi myös vaimeasti ajatus siitä, että kenraali olisi johtamassa häntä suden suuhun jonkinlaisena yhden miehen Troya Nuin hevosena.

    Palkkasoturi irrotti aseen kädestään, käyden läpi muutamia muita välineitään.

    Häikäisypommeja, savukranaatteja, eritehoisia lamauttimia, ZKRT- mallin konepistooleissa käytettäviä lievätehoisempia patruunoita. Pienimuotoinen hätävara-arsenaali tarkoitettu äkillisen uhan nopeaan mutta epäkuolettavaan neutraloimiseen. Mutta mikäli tilanne, oli se mikä hyvänsä, riistäytyisi käsistä, saattoi palkkasoturi joutua turvautumaan järeisimpiin varusteisiin, riippuen kokonaan zyglakien tukikohdan rakenteesta ja miehityksestä.

    Sanottiin, että zyglakit olivat immuuneja elementaalivoimille. Amazua arveli sen tarkoittavan käytännössä sitä, että ne ovat luonnottoman isoja, vahvoja ja paksunahkaisia. Amazua toivoi, ettei joutuisi testaamaan, riittäisikö hänen proteesiensa tulivoima pysäyttämään petoja, jotka olivat kuuleman mukaan toaa väkevämpiä. Palkkasoturi ei pitänyt tilanteesta, jossa hän altistui tilanteelle, johon hän ei voinut täysin varautua.

    Veneen keulassa istuskelevan ravun utelias äännähdys kiinnitti palkkasoturin huomion. Amazua asetti välineensä takaisin selkäänsä ja käveli varovasti lemmikinsä luo. Hän kurotti katseensa veneen keulan yli veteen.

    Suoraan veden alta lähestyi pintaa jotain omituista, jonka tarkkaa olemusta oli hankalaa määrittää. Mutta Amazua tajusi reagoida nopeasti siihen, että se nousi lähes suoraan palkkasoturin veneen alta.

    Aikailematta Amazua vetäisi oikean kätensä tilalle painetykin ja nappasi rapunsa veneen reunalta. Palkkasoturi tähtäsi aseellaan hieman veneen keulasta eteenpäin. Paineaallon tasaisesta laukauksesta vapautuva potkaisu siirsi puisen veneen matkustajineen metrikaupalla taaksepäin.

    Vedestä kohoava asia ei päästänyt ääntäkään, ei ennen kuin se nousi pintaan. Ensin veneen eteen nousi näkyviin kalkkinen kyömy ja sitten se jatkoi kasvuaan. Vettä pirskoi joka suuntaan, aaltojen ulottuessa jopa Amazuan veneelle asti.

    Häkellyttävän nopeasti valtava meripeto, zyglakien T’haok, oli pinnassa. Sen kalkkikuorinen selkä oli kuin mäki Amazuan veneen edessä. Väritykseltään se oli likaisenharmaa, mutta hieman läpikuultava. Kovakuorisen polyyppieläimen ulkokuoreen oli kaiverrettu ja rakennettu rakenteita. Yksi niistä oli selvästi muita suurempi ja muistutti luista porttia. Se sijaitsi olennon selkäkuoren etuosassa, suoraan Amazuasta ”ylärinteeseen”.

    Hirviön naama – jos sitä sellaiseksi voitiin kutsua – oli pinnan alla. Amazua kuitenkin erotti T’haokin kasvojen lonkerot ja siimat meriveden läpi.

    Kuulemansa perusteella Amazua tiesi, että merirahin massa jatkui pinnan alla vielä paljon suurempana. Kymmeniä, ehkä jopa satoja metrejä pitkät siimamaiset ulokkeet alkoivat hirviön vatsasta ja levittäytyivät kohti meren syvyyksiä. Palkkasoturi tiesi, ettei Zyglakien ikiaikaisella meritukikohdalla ollut mitään asiaa mataliin vesiin – samaten hän tiesi, että tieto tästä rauhoitti niitä skakdeja, jotka joskus harvoin partioivat rannikkoa.

    T’haokin selän etuosan luuportti aukesi, ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa: hetki sitten meren alle painunut violetti zyglak sekä toinen, näyttävästi koristautunut lisko. Amazualle uudelle zyglakilla oli kaulassaan paksu köysi, jota koristi kolmikulmainen riipus, jonka jokaiseen sivuun oli kuvattu terävät kynnet. Zyglakilla oli myös ilmeisesti pienisilmukkaisesta verkosta punottu huntu, joka roikkui sen otsalla. Sen käsistä ja hännästä roikkui mustaksi värjättyjä ja veistetyllä luulla koristettuja nahkasuikaleita.

    ”Astu sisään, Allianssin kuriiri!” hunnutettu lisko lausui.

    Amazua katsoi asiakseen tarttua tarjoukseen ja souti veneensä aivan meripedon kylkeen. Lotjan keula kolahti kevyesti T’haokiin, ja punavisiirinen hahmo astui jättiläisen selkäpanssarin päälle. Palkkasoturi tunnusteli hetken liukasta kalkkikuorista pintaa ja vaihtoi käsiensä tilalle paremmiksi katsomansa kiipeilyvälineet.

    T’haokin onkalot olivat ulkopuoliselle uhkaava ympäristö. Osin kalkkikuoreen kaiverretut, osin hirviön kuoren alle luusta ja nahasta rakennetut tilat levittäytyivät Amazuan ympärillä. Meren sini kuulsi T’haokin läpikuultavan lihan läpi, ja lisävaloa antoivat telineisiin asetetut valokivet. Onkaloissa oli silti hämärää, eikä Amazua osannut arvioida, kuinka pitkälle zyglakien muinaisen meripedon ”sisätilat” ulottuivat.

    Amazuaa oli ottamassa vastaan kolme yhtä lailla hunnutettua ja muutenkin samoin koristautunutta zyglakia lisää. Palkkasoturi laski mielessään matkaa takanaan sulkeutuneelle ”etuovelle”: jos tilanne leviäisi käsiin, pakeneminen olisi taistelemista järkevämpi vaihtoehto.

    ”Sinäkö olet skakdien kuriiri?” kuului kylmä ja kova ääni. Amazua tulkitsi äänen naispuoleiseksi, vaikkei voinut olla ihan varma. Pitkälti kaikkien zyglakien äänet kuulostivat muiden lajien korvaan niin raaoilta ja eläimellisiltä, että ne eivät kielineet paljon puhujastaan. Kieli oli matoran, mutta lausujalla oli vahva korostus.

    Amazua ei ollut varma, mistä suunnasta ääni kuului. Kukaan neljästä huntuotsasta se ei ollut, eikä viestinviejänä toiminut violetti lisko kuulostanut samalta.

    ”Edustan Gaggulabion skakdeja. Minut lähetettiin tänne diplomatian merkeissä, hänen esitettyä kutsun”, palkkasoturi lausui, ja osoitti violettia zyglakia, joka seisoi hunnutettujen liskojen rinnalla. Osoitettu zyglak nyökkäsi.
    ”Turhamainen työnantajasiko ei rohjennut itse paikalle?” yksi huntuotsa kähisi. ”Olisin pettynyt, jos osaisin olla yllättynyt. Skakdit.”

    Amazua ei voinut olla huomaamatta, miten samantyylisesti koristautuneet zyglakit alkoivat kierrellä häntä puhuessaan. Yhdelläkään niistä ei ollut aseita, mutta palkkasoturi tiesi, etteivät meripedot tarvinneet moisia. Neljän matelijan hännät liikehtivät levottomasti.

    ”Kenraali Gaggulabio on kiireinen”, Amazuan ääni ei värähtänyt. “Juuri ennen lähtöäni hän lähti hoitamaan kiireisiä ja diplomaattisia asioita. Hänellä on kiire käydä sotaa Bio-Klaania vastaan.”

    Palkkasoturi huomasi, miten zyglakit alkoivat lähestyä häntä hiljalleen jokaisella askeleellaan.

    ”Matoralaiset ovat kyllä vihollisia…” toinen Amazuan ympärillä asteleva zyglak aloitti. ”Ja te saalistatte niitä myös.”

    ”Merten Isällä on paljon saalistettavaa”, Amazualle ensimmäisenä näyttäytynyt huntulisko yhtyi lajikumppaniinsa. ”Suurin ja Syvin on nälkäisempi kuin tämä kotimme.”

    Ilma T’haokin sisällä haisi ummehtuneelle. Amazua mittaili hirviön sisuksia ja arvioi sen kokoa. Kun tämä oli zyglakeille arkipäivää, Amazua ymmärsi hyvin, miksi liskojen mytologian jumalhahmo oli vielä suurempi.

    ”Suumme on hänen suunsa”, hunnutettu lahkolainen julisti ”Ja hampaamme hänen omansa.”
    ”Hampaamme hänen omansa!” kolme muuta yhtyivät.

    ”Kun vapautamme veren, hänen halunsa herää… Kun syömme, hän saa tyydytyksen!”

    Korviahuumaava kohina täytti tilan ja lattia Amazuan jalkojen alla kallistui. Tällä kertaa palkkasoturi menetti tasapainonsa oikeasti ja pystyi vain täpärästi laskeutumaan toisen taitetun polvensa ja kätensä varaan.

    Pikkuruisen kiviravun ote äidin olkapäästä petti ja otus kieri tilan lattiaa pitkin.

    Amazua pääsi kuitenkin pian pystyyn. Hän teki pikaisen tilannekatsauksen.

    T’haok oli ilmeisesti sukeltanut taas pinnan alle. Vajoaminen loppui kuitenkin äkisti, joten erityisen syvällä he eivät olleet. Radio toimisi toivottavasti vielä, mutta takaisin ei olisi enää paluuta.

    Neljä lahko-zyglakia seisoivat yhä Amazuan ympärillä. Ennen kuin mikään niistä ehti sanoa enää lisää, kylmä ääni kajahti taas: ”Käy peremmälle.”

    Nyt Amazua tunnisti sen tulevan edessään olevasta teltantapaisesta. Palkkasoturi vilkuili liskoja ympärillään, ja sitten telttaa. Äitiään kaipaava rapu kipitti hänen luokseen ja kapusi hänen jalkaansa pitkin ylös.

    Amazua arveli, että olisi järkevintä astua telttaan.

    Neljä hunnutettua zyglakia jäivät katselemaan, kun palkkasoturi kumartui pienehkön teltan ovelle. Nahkainen verho roikkui luuteltan suulla, ja Amazua vetäisi sen syrjään.

    ”Tervetuloa.”

    Amazuan edessä avautuva näky oli vähintäänkin merkillinen. Valtavan vesipedon kuoren alle pystytetyn teltan keskellä kyti sinivihreä hiillos, josta nousi sankka savu. Savupatsas kohosi teltan katossa olevasta aukosta… jonnekin. Amazualla ei ollut aavistustakaan, miten ilman kierto toimi T’haokin sisällä. Hänen oli joka tapauksessa vaikeaa nähdä eteensä – savu oli niin sankkaa. Hiilloksesta nousi yllättävän raikas tuoksu, vastapainona teltan ulkopuoliseen ummehtuneisuuteen.

    Ja savupatsaan takana odotti T’haokin päällikkö. Osin savuun hukkuva hahmo istui jonkinlaisella matalalla istuimella. Amazua erotti zyglakin olevan väritykseltään pääasiassa sininen ja silmiltään vaalea, lähes valkea. Jonkinlainen viitta laskeutui liskon selkää pitkin. Teltta oli niin ahdas, että Amazuan piti seistä kumarassa. Zyglak täytti tilasta huomattavan osan, ja sen pitkä, paksu häntä kiersi teltan seinustaa pitkin. Amazua oli astunut keskelle salaperäistä savua ja valtavaa liskoa.

    Zyglakin olemus oli yhtä kylmä kuin sen äänikin. Sen tummansininen ja kulmikas pää tuijotti vierastaan suoraan ja ylpeästi. Liskon rinnuksilla roikkuvien korujen koko kieli merkittävästä asemasta, ja sen pitkät kynnet kielivät kyvystä repiä saaliinsa kappaleiksi.

    Amazua vastasi emäntänsä katseeseen. ”Minut lähetettiin tänne neuvottelemaan työnantajani puolesta”, hän ilmoitti neutraalisti.

    Lisko naksautti niskojaan kuuluvasti. ”Puhummeko nyt Gaggulabiosta?” se kysyi hitaasti.
    ”Kyllä. Käsittääkseni halusitte neuvotella juuri hänen palkkasotureidensa kanssa.”

    Amazua mietti, kuinka hänen pomonsa tiedotti asioista Nazorakeille. Jos mitenkään. Kahdenkeskisistä neuvotteluista oli Alliansissa huonoja kokemuksia.

    ”Diplomatiaa skakdien kanssa…” sininen zyglak maisteli sanoja. ”Pitkälle on tultu.”
    ”Luvallanne kysyen…” Amazua aloitti, ”Oliko tuo äskeinen – tuossa ulkopuolella – diplomatiaa?”

    Amazua tahtoi ymmärtää neuvottelukumppaneitaan ja heidän tapojaan.

    ”Viittaat Merten Isän kasvattiin, Suurimman ja Syvimmän kanssakalastajaan ja Rhak’elakkin lahkon johtajaan, Kurieleziin? Sekä niihin kolmeen muuhun?” kylmä ääni savun takaa varmisti.
    ”Ilmeisesti.”

    Hetkeen zyglak ei vastannut mitään. Sitten se kumartui savun yli, niin, että sen valtava kita oli aivan Amazuan kasvojen edessä. Lisko madalsi ääntään: ”He yrittivät pelotella sinua.”

    Ennen kuin Gaggulabion mustavisiirinen kuriiri ehti vastata, sininen zyglak jatkoi: ”Mutta vain, koska ovat itse kauhuissaan.”

    Jos ilme Amazuan visiirin takana muuttui, kukaan ulkopuolinen ei sitä huomannut. Hänen sininen emäntänsä nojautui taas taaksepäin ja kääntyi kaivamaan jotain viereltään. Pian sen teräväkyntisissä kourissa oli suomupintainen peite. Lisko nakkasi sen turkoosin hiilloksen päälle.
    ”Käy istumaan, Gaggulabion kuriiri”, zyglak puhui, mutta ei juuri kuiskausta kovempaa. Liskon teräväkyntinen sormi osoitti matalaa jakkaraa Amazuan takavasemmalla ”Käy istumaan, niin neuvotellaan. Kerron sinulle, miksi kutsuin sinut tänne ja miksi nuo tuolla ulkona ovat kauhuissaan.”

    Amazua otti askeleen taaksepäin. Hän veti turkispeitteisen jakkaran alleen, mutta ei kääntänyt visiirin peittämiä kasvojaan zyglakista. Kehonsa paksujen haarniskapanssarien alle peittänyt palkkasoturi ei kyennyt tuntemaan miltä sen pinta tuntui, mutta hän sai aseteltua vartaloinsa tarpeeksi mukavaan asentoon.

    ”Tiedätkö sinä kuka minä olen?” sinen peto kysyi hiljaa.

    Savu hälveni, kun suomupeite tukahdutti hiillosta.

    ”Violetti sanansaattajanne kertoi Metsärannan Racxelin vaativan neuvotteluja…” punavisiiri vastasi.
    ”Aivan oikein”, lisko vastasi totisena. ”Mutta tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”

    Amazua ei osannut vastata, joten hän pysyi vaitonaisena. Musta palkkasoturi pudisti päätään.

    ”Minua kutsutaan etuliitteelläni, koska olen saaren suurimman heimon merkittävin metsästyspäällikkö. Metsäranta on säilynyt hyvänä metsästysmaana Tawan verisen keihään varjossakin. Se puolestaan tarkoittaa, että tunnen lajini valtakamppailun.”

    Sinivihreän hiilloksen salaperäinen savuverho oheni entisestään. Nyt Amazua hahmotti keskustelukumppaninsa yksityiskohtineen. Lukuisat korurenkaat koristivat sen raajoja ja kaulaa. Arpikudos ja tatuoinnit vuorottelivat sen miehustassa. Zyglak oli selvästikin nähnyt sekä hyviä että huonoja aikoja.

    ”Tunnen sen niin hyvin, että voitin sen…” Racxel jatkoi. ”Olin jo valmiiksi mahtava. Kun nain sen typeryksen, minusta tuli mahtavin. Komennan T’haokia.”

    Amazua tajusi kuvion. Racxel oli zyglakien edesmenneen johtajan, Zyxaxin leski.

    Racxel jatkoi: ”Mutta nyt minua ympäröivät nämä typerät pelkurit…”

    Amazua arveli ymmärtävänsä kanssapuhujansa äänenvoimakkuuden. Oli selvästi aivan tarkoituksellista, ettei tätä keskustelua käyty juuri kuiskausta kovemmalla äänellä.

    ”Nuo neljä, jotka kohtasit teltan ulkopuolella. He kuuluvat Rhak’elakkin lahkoon ja ovat sulhovainaan vanha tukiryhmä. Ilman sitä typerystä he eivät osaa muuta kuin lausua rukouksia ja estää minua johtamasta omiani. En olisi uskonut, että nuo tarvitsivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.”

    Zyglakin avoimuus sai palkkasoturin yllättymään.
    ”Jos se olisi noista kiinni, en saisi poistua teltastani”, Racxel murisi. ”Heidän harmikseen he ovat heikkoja ja minä vahva. He voivat luulla kävelevänsä perinteiden yli, mutta ruumiini yli nuo pelkurit eivät kykene kävelemään. Ja on T’haokilla vielä muutama kunnollinenkin zyglak jäljellä.”

    Amazua nojautui eteenpäin. ”Miksi kerrot tämän minulle?” Hänkin puhui hiljaisella äänellä.

    Metsärannan Racxel hymyili pitkähampaista hymyä. ”Haluan, että ymmärrät tilanteeni. Kurielez lahkoineen menetti kykynsä saada mitään aikaiseksi, kun Zyxax kävi kuolemassa. Asemani on muita päälliköitä vahvempi. Olen tämän saaren tärkein zyglak. Ja siitä huolimatta…”

    Racxel piti pienen tauon. Hän ei enää hymyillyt. ”Siitä huolimatta en tiedä, missä lajitoverini ovat. Allianssin kuriiri, kerro minulle… missä kansani on?”

    Amazua kallistui taaksepäin yllättyneenä kuulemastaan.
    ”Etkö sinä tiedä, missä zyglakit ovat?”
    ”T’haokilla on meistä kahdeksan. En ole kuullut muista viikkoihin.”

    Palkkasoturi sulatteli kuulemaansa. Hän tiesi saarella olevan parisensataa zyglakia, mutta valtavan merenalaisen hirviötukikohdan miehitys oli vain kahdeksan henkeä…
    ”En valitettavasti osaa vastata zyglakien sijainnista…” Amazua totesi. “Teidän heimojanne koskevaa tietoa ei ole uskottu minun käsiini, koska kyseinen aihealue ei ole koskenut työnkuvaani.”

    Metsärannan Racxel katseli keskustelukumppaniaan harmailla silmillään. Hän ei ollut selvästikään tyytyväinen vastaukseen.

    “Kaikki mitä teen pyrin tekemään Gaggulabion ja hänen skakdiensa hyväksi”, Amazua jatkoi. Palkkasoturin aneeminen äänensävy viesti zyglakille vähemmän hänen lojaaliudestaan esimiehiään kohtaan ja enemmän siitä, mitä hänelle maksettiin vastineeksi vaivoistaan.

    Zyglak hymähti. “Päällikösi eivät ole vaivautuneet jakamaan tärkeää tietoa kanssasi, mutta silti lähettivät sinut tänne asti.”

    ”Voin kuitenkin tehdä näin”, Amazua vastasi. Hän nosti oikean kätensä nojaamasta polveensa ja taivutti sen varovasti selkänsä taakse. Palkkasoturi tarkkaili varovaisesti zyglakin mahdollista agressiivista reaktiota, mutta nainen tuntui pysyvän varautuneen rauhallisena.

    Racxel hämmentyi palkkasoturin nostaessa kätensä jälleen esille. Visiiripäisen sanansaattajan käteen oli ilmestynyt jonkinlainen suorakulmiomainen laite. Zyglak ei ollut pannut merkille palkkasoturin kantaneen mukanaan minkäänlaisia näkyviä lisälaitteita.

    Amazua painoi napista, ja kaiuttimesta alkoi kuulua rahinaa.

    ”No iltaa sinne liskoillekin”, kuului muhkean äänen muikea aloitus radiopuhelimesta.
    ”Onko tuo…” Racxel aloitti.
    ”Gaggulabio”, Amazua vastasi.
    ”…radio?” liskotar esitti kysymyksensä loppuun.

    Siinä hetkessä Amazua muisti neuvottelukumppaninsa kulttuurin teknologian tason.
    ”Kyllä. Ja minulla on yhteys Gaggulabioon”, hän selvensi tilannetta.

    Tummansininen zyglak tuijotti yhteydenpitolaitetta epäluuloisena. Hetken vaitonaisuuden jälkeen se avasi suunsa.
    ”Puhut Metsärannan Racxelillle, T’haokin päällikölle ja Zyxaxin leskelle… radion kautta.”
    Amazua käänsi katseensa luurista liskoon. ”Hän tietää kyllä käyttävänsä radiota.”

    Racxel mulkaisi mustaa soturia. Sitten hän jatkoi: ”Istutko kanssani neuvottelemaan, kahdenkeskisille käräjille… radion kautta?”

    ”Umm, Raksel”, Labion mumina kantoi kaiuttimesta. ”Ah, olet se ilkeäluontoinen neitokainen sieltä, mitä, oliko se peräti ensimmäinen kerta, kun tavattiin teikäläisiä tällä saarella! Juku, onpas siitä aikaa!”

    Amazua ei ollut hyvä lukemaan zyglakien ilmeitä, mutta hän arveli, että se mikä Racxelin kasvoilta paistoi, ei ollut huvittuneisuutta.
    ”Gaggulabio, roolissasi tämän saaren skakdien johtajana.. oletko valmis ottamaan vastuun teoistasi?” T’haokin päällikkö lausui. Hänen äänensä oli jääkylmä.

    ”Uh, vastuun? Meinasin kyllä puhua mieluummin tulevaisuudenvisioistani joidenkin menneiden juttujen puimisen sijaan”, skakdin ääni vastasi takaisin. Taustalta kuului muutakin ääntä… söikö Gaggulabio jotain?

    ”Meillä kahdella on erilaiset näkökulmat johtajuuteen ja perinteisiin, skakdi”, Racxel lausui radiolle Amazuan kädessä.

    ”Kumpikohan meistä on kirjoittanut kirjan johtajuudesta, niin mitä häh?” musta esine vastasi Gaggulabion äänellä.

    Racxelin katseesta paistoi halveksunta, kun hän tuijotti puhuvaa puhelinta.
    ”Muistan, että puhuit Zyxaxille tuohon sävyyn. Mutta minä en ole vainaa sulhoni.”
    ”Vai oletko vain katkera, kun et osaa lukea, ja siksi nauttia sivistykseni hedelmistä?”

    Hetken Amazua luuli, että liskopeto olisi sivaltanut puhelimen hännällään säpäleiksi. Hän kuitenkin helpottui huomatessaan, että zyglak osasi hillitä itsensä.
    Käyttäytyy paremmin kuin kenraali, Amazua myönsi mielessään.

    ”Lähestyn sinua ystävänä nyt”, Racxel murisi luurille. ”Mutta en ehkä ensi kertaa.”

    ”No nyt olemme liikkellä oikealla jalalla!” hilpeä ääni kuului radiosta.

    Racxel ja Amazua katselivat mykkinä puhelinta. Gaggulabion ääni jatkoi: ”Niin, ystäväiseni! Meidän piti puhua politiikkaa”, Labion päästä kuului paperien kääntelyn ääntä. ”Nimittäin Kentsu ei ole ihan tyytyväinen teihin liskoväkeen. Asialle pitäisi tehdä jotain, ötökkä sanoi.”

    Nahkateltan ahdas tunnelma tiivistyi entisestään. Viimeiset raikkaat savut kohosivat sinivihreästä hiilloksesta.

    Aika vaikutti pysähtyvän.

    ”Gaggulabio, skakdien johtaja…” Racxel sanoi, lähes kuiskaten. ”Minä kutsuin sinut telttaani. Jos tietäisit mitään zyglakeista… jos vaivautuisit ottamaan selvää mistään, tietäisit sen merkityksen. Et kuitenkaan tule, vaan lähetät juoksupoikasi puolestasi. Minä lähestyn sinua, koska kansojemme välit ovat pahoin tulehtuneet. Lähestyn sinua, koska tahdon välttää verenvuodatuksen.

    Kutsuin sinut kysyäkseni, missä kansani on! Minä en tiedä, missä omaheimoni on. Minä en tiedä, missä perhepiirini on. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta missä he ovat, ja millä oikeudella miehesi antavat heille käskyjä. Millä oikeudella palkkaamasi soturit ovat ottaneet komentoonsa tämän saaren alkuperäiset asukkaat, ja rikkoneet heidän keskinäisen yhteydenpitonsa. Kaiken tietämäni perusteella he voisivat olla vaihtaneet saarta! Minä en tiedä, missä he ovat… en, vaikka asemani on mahtavin!

    Skakdi Gaggulabio. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta, mitä olet tehnyt kansalleni, mutta tietämättömyytesi ja kunnianloukk-”
    ”Niin joo. Mutta puolustuksekseni mainittakoon, että delegoin teikäläisten käskyttämisen vanhalle kunnon Metorakkille. Odotas, viritän hänet tälle taajuudelle!”

    Teltan seuraava sanattomuus oli edellistä pidempi. Kyllä, Gaggu selvästikin mutusti leivonnaisia linjan toisessa päässä.

    Amazua arvioi tilannettaan. Racxel alkoi selvästikin kypsyä tilanteeseen, ja Gaggu vain lisäsi bensaa liekkeihin. Metorakkin lisääminen palaveriin…

    Musta palkkasoturi arvioi mahdollisuuksiaan selvitä kahdeksaa zyglakia vastaan ja paeta merenalaisesta sijainnistaan. Mahdollisuudet eivät näyttäneet hyviltä.

    Radiopuhelin rahisi jälleen.
    ”Zyglak puhumassa oikeudesta”, ilmestyi uusi ääni linjalle. Se oli välinpitämätön ja väritön. ”Te olette vain petoja. Villejä, väkivaltaisia eläimiä. Teidän oikeutenne on vahvimman oikeutta.”

    Racxelin vaaleat silmät muuttuivat viiruiksi. ”Metorakk, oletan”, liskon kita lausui, kuin jotain pahaa maistaen. ”Tunnen maineesi, mutta en muista meidän tavanneen aiemmin. Etkö pidä neuvotteluista?”
    ”Niistäkään.”

    Racxel huokaisi turhautuneena. ”Missä kansani on, Metorakk? Miten voit perustella toimintasi?”

    Skakditappajan tyhjä ääni vastasi lähes välittömästi. ”Haluat perusteluja, typy? Minun perusteluni ovat ruuti ja teräs. Minä voisin tappaa teidät kaikki, jos haluaisin.”

    Racxel tuijotti radiota sanattomana. Amazuakaan ei ollut tilanteeseen tyytyväinen.

    ”Se ei johdu edes siitä, että taistelette luuveitsillä ja metsän kepeillä. Se johtuu siitä, että olette typeriä. Te olette aivan erityisen vaarallisella tavalla typeriä.

    Nazorakit… nekin ovat typeriä. Mutta ötököiden tyhmyys on vähemmän vaarallista. He tottelevat ketä tahansa, jolla on pienempi numero nimenä… ja se todella on typerää. Mutta te ette tottele ketään. Te ette tunnusta rahan ja raudan auktoriteettiä. Te ette osaa kuunnella parempianne ettekä tähdätä aseitanne samaan suuntaan.

    Ja koska ette osaa järjestäytyä, olen järjestänyt lajisi puolestasi. Sen takia kasvattisi kantaa telttani ja kaksi heimolaistasi metsästävät ruokani. Sen takia laitoin puolet perheestäsi kahleisiin. Ne eivät osanneet edes vastustaa minua yhdessä, mutta minun mieheni ovat minulle uskollisia. He tunnustavat minut paremmakseen.

    Kansasi on typerä, ja siksi heikko. Minä olen vahva, ja käytän teitä haluamallani tavalla.

    Ja se jos mikä on kaikista luonnollisinta oikeutta, juuri sitä millä koko muukin maailma pyörii.”

    Tilanteen kulkuun turhautunut Amazua nosti katseensa viestintälaitteensa zyglakiin, jonka ilme oli muuttunut yhä hurjistuneemmaksi. Mikäli tilanne ei pian rauhoittuisi, selkkaus tuskin olisi kaukana.

    Palkkasoturin hopeinen koura murskasi radiopuhelimen sisäänsä, heittäen sen jäänteet kaksikon välissä sijainneeseen nuotioon. Racxel kohotti kulmiaan yllättyneenä.

    “Vaikutti siltä että olisit joka tapauksessa tehnyt sen itse”, Amazua totesi rauhallisesti zyglakin katseen muututtua melkein hämmentyneeksi. Mutta liskotar veti syvään henkeä ja nojasi taaksepäin asettuakseen istumaan mukavammin, kuin yrittäen rauhoittua.

    ”Työnantajasi eivät selvästikään tahdo diplomatiaa, kuriiri…” Racxelin kidasta kuului.

    “Niin…” Amazua nyökkäsi. Myös palkkasoturi nosti kätensä sylistään suoristaen asentoaan.
    “Valitan, että jouduit kuulemaan kaiken tuon.”
    Zyglak tuhahti äänekkäästi. ”Jos Metorakkin sanaan on luottaminen, se on pientä verrattuna kansani kokemuksiin.”

    Rauhallisesti kädet puuskassa istuva palkkasoturi ei tuominnut zyglakin reaktiota.
    ”Minuakaan ei huvitta kuunnella skakdien ylimielisyyttä yhtään enempää”, skakdien puhemies totesi rauhallisesti. “Toisin kuin he, itse en etsi liittolaisia ainoastaan tehdäkseni heistä uusia vihollisia.”

    Racxel vain katsoi happamana, kun Amazua jatkoi.

    “Minut palkattiin auttamaan skakdeja voittamaan taistelu Bio-klaania vastaan.” Amazuan naamioitu pää painui hieman alaspäin.

    “…mutta voi hyvin olla, että heidän oma ylimielisyytensä ja verenhimonsa ajavat järjen ja harkintakyvyn yli.” Palkkasoturin ääni muuttui matalammaksi ja miltei turhautuneeksi. “Olen viettänyt aikaani pitkään monien ylimielisten sotaherrojen kanssa, mutta liian monesti olen saanut todistaa sivusta sitä, miten monet kellokoneistot ovat hajonneet kasaan kaltoinkohdeltujen ja huoltamattomien mekanismien ja osien takia.”
    ”Ja kaltoinkohdelluista osista tulee vihollisia?”
    “Minulle te ette ole vihollisia.”, Amazuan visiirin katse nousi katsomaan zyglakia suoraan silmiin. “Te olette tässä konfliktissa samalla puolella kuin minäkin. Vain se riittää perusteeksi kohdella teitä zyglakeja samanarvoisina kuin minä itse.”
    ”Et jaa päällikköjesi asennetta, musta kuriiri”, Racxel vastasi. Tunnelma teltassa oli hetki hetkeltä vähemmän latautunut.

    Kasvonaamio painui jälleen vaimeasti alaspäin. “En ajattele asiaa ‘moraalin’ kannalta” palkkasoturin äänessä tapahtui lievää madaltumista. “Tiedän hyvin, että menetin oikeuteni käyttää mitään moista ajatusjärjestelmää oikeutuksena toimilleni jo kauan sitten.”
    ”Meillä kaikilla on polku, jota seuraamme”, Racxel vastasi lyhyesti.

    “Ajattelen kokonaisuutta puhtaasti järjen ja strategisoinnin kannalta”, Amazua selitti. ”Mutta valitettavasti skakdit eivät tunnu suostuvan kuuntelemaan järkeä. Niin valitettavaa kuin se onkin, tuntuisi siltä että ainoa tapa saada heidät kuuntelemaan olisi raaka voima…”
    Racxel näytti hyväksyvän ajatuksen siitä, että Gaggulabio ja Metorakk eivät olleet taivuteltavissa pelkillä sanoilla. Palkkasoturin katse tuntui harhailevan hetken, melkein kuin hänellä ei olisi ollut suoraa vastausta. Mutta Amazua ryhdistäytyi, katsoen zyglakia jälleen silmiin.
    “Ei ole kyse siitä, haluaisinko… mutta ehkä jossain vaiheessa minun täytyy.”
    Racxel vastasi katseeseen, pää pystyssä. ”Nyt en ymmärrä sinua, kuriiri. Miksi työskentelet päälliköillesi, jos ajattelet noin?”
    “Koska se on työtäni”, palkkasoturi vastasi.
    ”Olkoon niin”, metsärannan liskotar myöntyi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan täysin tyytyvinen Amazuan vastaukseen. Zyglakin kulmikkaiden kasvojen ilme pysyi samana, kun se jatkoi: ”Mene nyt. Zyglakien veri ei valu T’haokin pyhissä saleissa. Ei turhuuksien tähden, ei minun käskystäni. Saat uuden veneen ja päästämme sinut lähtemään, kun nousemme seuraavan kerran pintaan.”

    “Kiitos.” Amazua nyökkäsi nöyrästi nousten tuoliltaan. Palkkasoturi astui ulos teltasta.

    Pieni kivirapu oli nukahtanut keskustelun aikana, mutta heräsi Amazuan lähtiessä liikkeelle. Sekin kaipasi raikasta ilmaa.

  • Kuri ja järjestys

    Bio-Klaanin kaupunki

    Pieni mies veti perässään jotain suurta.

    Matoralaisen värityksestä ei ottanut selvää. Hän oli mudan, kaislojen, oksien, sammaleen ja lehvästön peittämä, suorastaan kuin suon mätäs. Matoralaisen siluetti hävisi luonnonantimiin lähes viimeistä piirtoa myöten – vain miekkosen miehusta ja osa kasvoista jäivät näkyviin. Jokainen pikku-ukon askel jätti kivikatuun likaisen jäljen. Matoralaisen naamioasu oli täydellinen saaren luontoon: soilla, niityillä tai korpimailla kulkija olisi hukkunut ympäristöön.

    Värikkäässä katumaisemassa matoralainen kuitenkin suorastaan hyppäsi esiin, kaikkien kummien kulkijoidenkin keskellä.

    Toisessa kädessään se puristi yksinkertaista keihästä, jossa oli puinen varsi ja kivinen kärki. Matoralaisen askeleet olivat lyhyitä ja tomeria, katse mätäshatun varjossa päättäväinen.

    Kulkiessaan kaupungin katuja pitkin se veti valjaissa jotain paljon itseään suurempaa. Vaikka kulkija oli saalistaan rutkasti kevyempi, matoralaisen tahtotila riitti vetämään sitä perässään. Zyglakin raato raahautui halki kaupungin.

    Outo näky keräsi katseita. Lähinnä pensasta muistuttava matoralainen vetämässä kuollutta zyglakia valjaissa herätti huomiota, yleisestä ruuhkaisuudesta huolimatta.

    ”Mikä tuo on?” joku kadunkulkija kummasteli.
    ”Mihin matka, kalamarkkinoilleko?” toinen moinen viisasteli

    Kaikki katselijat eivät kuitenkaan olleet yhtä hilpeällä tuulella.

    ”Hyi! Miksi toisit tuollaisen tänne?”
    ”Noissa on tauteja!”
    ”Vie se pois!”

    Mätäspää piti päänsä ja marssi eteenpäin, määränpäänään oman kansansa telttakylä. Katse kohteessaan suomaan sankari ei hidastanut.

    Huutelu jatkui kaikkialta, mutta suo-matoralainen oli kohdannut kovempaakin. Sivullisten sanoista oli helppoa olla välittämättä, mutta…

    ”Auts!”

    …keskikokoisista kivistä ei niinkään.
    ”Vie se ruttopesä muurien ulkopuolelle, luoteisnurkan barbaari!” kiven heittänyt matoralainen mylvi. Sillä oli väsynyt katse, lyhyet viikset ja se keikkui vortixxin olkapäillä. Kaksikon vieressä seisova matoralainen poimi maasta uuden kiven ja antoi sen kivittäjälle, jotain siinä samalla piipaten.
    ”Vie se pois, ennen kuin kaikki saamme tartunnan ja kuolemme!”

    Uusi kivi lensi.

    Jonka jälkeen kolmas, mutta se tuli eri suunnasta. Neljäskin. Viides tähdättiin jo kivittäjiin.
    ”Jättäkää se rauhaan!”
    ”Niin!”
    ”Heti kun se vie saastaisen zyglakin pois!”’

    Pian ilmassa lensi paljonkin roinaa. Sitten nyrkit jo viuhuivatkin.

    Bio-Klaanin kaupungin ensimmäinen väkivaltainen mellakka roihahti nopeasti.

    Komisario Harkel havahtui kaikin puolin epämiellyttävään rääkynään rutiininomaisella päiväkävelyllään pohjoismuurin viertä pitkin.
    Rutiini nykäisi vasemman kätensä vyötärölle valmiusasentoon. Rutiinin siivittäminä viuhuivat eteenpäin myös poliisisedän jalat kohti huutoja ja kalahduksia. Aamupuuroa keitellessään oli Harkel ehtinyt pienen hetken unelmoida poliisirutiineista, joihin kuului lähinnä turagojen saattamista katujen yli ja telakissojen pelastamista puista.

    Sininen viittakangas hulmusi, viikset halkoivat ilmaa ja jalat iskeytyivät mukulakiveen. Oikea käsi kurotti päälaelle pitämään kypärää tiukemmin kiinni Faxonin otsassa. Hengityksen painaessa rintaa Harkel tajusi, että antaisi mielellään hitusen nuorempien kyttien kiipeillä mirrien perässä.

    Kansalaisten suojelulla taas ei ollut yläikärajaa. Rähinän äänet ja kolahtelevat kivet kaikuivat jo peltisen aidanpätkän toiselta puolelta. Harkel väisti ripeällä sivuaskeleella ahtaan kujan seinällä olevan roskakatoksen puista tolppaa ja nykäisi viittansa turvaan takertumisvaaralta. Parin joustavan askeleen myötä po-matoran saavutti kivitalon nurkan ja metakan lähteen.
    Tummat jalkaterät jarruttivat kirskuen katukivillä. Tilanteen ensimmäinen näky oli yksi niistä, jotka muistuttivat Harkelia siitä, että hän oli sielultaan pienen kylän poliisi.

    Kadunpätkälle oli kerääntynyt kasa kehoja. Pieniä ja vähän isompia. Jännittyneitä, sätkiviä kehoja, jotka keräsivät raajoihinsa voimaa töytäistä toisia kehoja maahan. Viskotut kivet kolisivat vasten talojen seiniä ja peltikattoja. Sympaattisen pikkukahvilan ikkuna oli joko lyöty sisään tai saanut osansa heitetystä kivestä. Lyhyt mutta lihaksikas po-matoralainen köriläs rimpuili pitkän ja hontelon vortixxin otteessa pitäen melko ikävän näköisesti kiinni lisko-otuksen päästä. Väki väisteli kivisadetta ja kaapi sitten kadusta lisää heitettäväksi toiselle puolelle.

    Huudot raikasivat ja niistä sai harvoin selvää. Silloin kun sai, ne olivat kirjavia kirosanoja. Erottipahan Harkel sieltä myös sanan “zyglak”, mutta toisin kuin joissakin osissa saarta, se ei ollut tällä kertaa haukkumasana.

    Meno ei näyttänyt kovin hallitulta. Ei siltä, että kovin moni oli varma, kehen yritti enää tähdätä. Se Harkelia pelottikin.

    Hiekka pölisi ja kolme matoralaista taklasi oksankarahkalla huitoneen vortixxin maahan. Osumaa ottavaan väkijoukkoon sekoittui koko ajan lisää omasta puolestaan mielensä pahoittanutta porukkaa. Niin ystävät kuin hyvänpäiväntututkin riensivät joko auttamaan kaveria tai vetämään tyrmättyjä sivummalle.

    Mutaisa matoran liskonraatoineen yritti vääntäytyä irti ympärillään myllyävän kaaoksen keskeltä, mutta tasaisin väliajoin joku muisti, mistä kahakka oli alkanut ja onnistuneesti tyrmäsi maastoutujan takaisin katutasoon.

    Harva kiinnitti edes huomiota sinisen suurikokoisen hahmon saapumiseen. Harkelin rinnalle astellut irvistys oli lähtenyt marssimaan paikalle heti, kun mahikikasvoinen moderaattori oli tipahtanut penkiltään ruuduilta tilanteen kehittymistä tiukasti seurattuaan.

    Väkijoukon yläpuolella pamahti niin kovaa, että muutamat lössin möykyttäjät menettivät tasapainonsa säikähtäessään. Guardianin kohti taivasta kohotetun revolverin piippu savusi yhä, kun skakdin ärjähtämä “JOKAINEN LIIKKUMATTA!” -huuto sekoittui laukauksen kaikuihin.

    Ja väkijoukko totteli. Joskin lähinnä metelin yllättämänä eivätkä niinkään skakdminin sanoman vuoksi. Asekäsi laski ja paikalleen jäätynytttä väkijoukkoa mulkoiltuaan antoi suunsa laulaa.

    “Päästäkää irti matoranista”, Guardian käski ja osoitti mudan peittämää kansalaista joka yhä suojasi kumarassa päätään ympäröivän väkijoukon ilmaan pysähtyneiltä iskuilta.

    Matoran nosti katseensa kohti myyntikojua jonka päälle Gee oli noussut mylvimään. Poliisimestari seurasi hermostuneena tilanteen kehittymistä.

    “Ja seuraavaksi tahtoisin nähdä kollektiivisen hajaantumisen”, skakdi ärjähti.

    Väkijoukko alkoi kuitenkin toipumaan interventiosta. Kovien nyrkkien sijasta ilmassa alkoi tällä kertaa lentelemään kovat sanat.

    ”Mutta miksi tottelisimme sinua?” joku pohjoisen asukki mylväisi. ”Olen asunut tällä saarella paljon kauemmin kuin sinä, enkä muista kirjoittaneeni klubinne jäsenhakemusta!”
    ”Niinpä! Olimme täällä ennen Tawaa, kuuntelemme omiamme!” viereinen, turkiksiin kääriytynyt matoralainen yhtyi.

    ”Kuunnelkaa sitten minua!” ylikomisario Harkel astui admin Guardianin rinnalle. ”Nui-Koro on seissyt paikallaan yhtä kauan pohjoinen. Siniviitat ovat vahtineet tätä saarta yhtä kauan kuin olette kasvattaneet porojanne ja keränneet hunajaanne. Eli jos ette tahdo kuunnella etelärannan uudempaa väkeä, niin kuunnelkaa vaikka minua. Ja minä määrään, että kaikki rauhoittuivat nyt!”

    Väkijoukosta kuului vielä mutinaa, mutta yleisen ölinän volyymi laski. Harkel ei ollut kuitenkaan vielä lopettanut.
    ”Ja kunnioittaisitte Guardiania! Hän järjesti Bio-Klaanille sotavoimat – ja Bio-Klaanin sotavoimat ovat ainut asia, miksi kukaan meistä on ylipäänsä vielä elossa. Vai kuka muka suojeli teitä tunneleissa, matkallamme tänne?”

    Loputkin protestiäänet vaikenivat.
    ”Kiitän”, Guardian nyökkäsi Harkelille.
    ”Eipä kestä.”

    ”Eli alkakaahan hajaantua!” yksisilmäinen admin ärjähti. ”Ja jättäkää kulkija rauhaan.”

    Kaksikko katseli väenpaljoutta edessään. Populaa oli paljon, ja melkein kaikkien huomio oli sinisessä duossa. Ennen kuin kumpikaan ehti ottaa tilannetta enempää haltuunsa, kaiuttimat katujen kulmissa vingahtivat puhumaan.
    ”Ja sitten kaikki ottavat rennosti, miettivät tekemisiään ja hengittävät tosi syvään! Kellä on mätöistä jotain mustelmia tai muita pipejä voi ilmoittautua hyvälle tohtori Kupelle. Jonottakaa kiltisti ja nauttikaa musiikista!”

    Basso ehti tykittää vain pari biittiä ennen keskeytymistään. Paaco palasi taas ääneen. ”Ja sininen pomomies voisi tulla meitin toimistolle, tarjotaan kahvit! Kutsu koskee myös avecia. Moderaattori Paaco palveluksessanne, hoidan tämän sotkun loppuun!”

    Ja sitten musiikki taas soi.

    Äskeinen rettelöitsijäsakki, nyt hiljainen väkijoukko, jatoi Guardianin tuijottamista.
    ”Tehkää mitä kaiutin sanoi!” skakdi vielä vahvisti.

    Jälkipuinnit olivat jääneet puolivillaisen puolelle, mutta siniset järjestyksen ylläpitäjät löysivät itsensä istumasta moderaattoritornin alakerrasta. Lepoa hekin tarvitsivat.
    Kahvin tuoksu leijaili porisevasta keittimestä miesten nuuskittavaksi. Vaikka aseman innokkain kahvinkeittäjä olikin puolivirallisesti vielä sairaslomalla jouduttuaan ammutuksi omalla aseellaan epäselvissä ja typerissä olosuhteissa, jostain kumman syystä asemalle ilmestyi joka aamu samaan aikaan tuhti pannullinen.
    Ensi siemaisu varmisti Geelle, että asemalla oli hiottu kahvinkeittotaito sen luonnolliseen ääripisteeseen. Harkel tuntui yhtyvän hiljaiseen mielipiteeseen.

    ”Täytyy kyllä antaa täydet pisteet pelottomuudesta sille suohäiskälle”, skakdi vielä naurahti. ”Ilmeisesti zyglak oli jäänyt johonkin suoveikkojen ansaan, ja olivat sitten kylmänneet liskon.”

    ”Mmh”, Harkel äännähti vastaukseksi. ”Klaani yksi, liskot nolla… ja mitä tauteihin tulee, tiedän omasta kokemuksestakin, että luoteisen väki tuntee zyglakinraatonsa. Jos hän sanoi, että siinä ei ole tauteja, niin eiköhän se puhdas ole.”
    ”Hyvä tietää. Viimeinen asia mitä nyt kaipaamme on kulkutauti muuriemme sisällä.”

    Guardian valmistautui lähtemään. ”No niin, ylikomisario. Selvisimme tästäkin päivästä, mutta viskit taitavat joutua odottamaan parempaa ajanhetkeä. Onko se sinusta reilua?”
    ”Ei tuo taida olla, niin”, viiksisetä vastasi. ”Mutta rohkenisitko jäädä vielä toviksi? Tiedän, että sinulla on paljon vastuuta ja sen tähden vähänlaisesti aikaa…”

    Harkel piti miettimistauon, Guardian istahti uudelleen.
    ”Mikä mättää, Viikset?”
    ”Zyglakit… tässä koko kuviossa on jotain mätää.”
    Admin nojautui eteenpäin. ”Tahdotko täsmentää?”
    ”Hmm, katsos…” ylikomisario aloitti ja pyöritteli viiksiään. ”Minä tunnen zyglakit. Liskot laskevat nummimaamme reviireikseen. Oikeastaan…”

    Harkel kaivoi kiekonheittimensä tuolin takaa. Kaksois-kanoka-laukaisin löysi tiensä Guardianin syliin.
    ”Sinä tunnet pyssyt. Osaatko sanoa, miksi käytämme juuri noita kahta lautasta?” Faxon-kasvoinen matoralainen kysyi.

    Skakdi pyöritteli siniviittojen asevärkkiä käsissään. Melko tavanomainen kanoka-malli puuperällä ja ylimääräisellä kiekkopesällä varustettuna. Toinen lautanen heikensi, toinen suurensi.
    ”En ole astiastoekspertti”, Guardian totesi syynätessään laukaisinta. ”Heikennys on kyllä aika peruskamaa lainvalvontaan. Epäletaali tapa saada roistot nalkkiin, kuitenkin.”

    Klaanin puolustusvastaava siveli alempaa kanokaa sormellaan. ”Mutta tästä suurennuskiekosta en ole varma. Helpottaa kiinniottamista?”
    ”Sitäkin”, Harkel hyväksyi. ”Mutta alkujaan ne otettiin virkakäyttöön juuri zyglakien takia.”

    Guardian ojensi laukaisimen takaisin ylikomisariolle. ”Ei nyt käynyt varsinaisesti mielessä.”

    ”Kun olin nuorempi siniviitta, partioin pellon laitoja useinkin. Se on vaarallisimpia puuhia, mitä meillä päin täytyy tehdä… vaikka tokko tuo sinusta niin jännittävältä kuulostaa, kunnollisena sankarina.”
    Harkel jätti huomiotta adminin äärimmäisen epähienovaraisen silmienpyöräytyksen ja jatkoi kertomustaan.
    ”Ja silloin partioidessa zyglakien uhka oli kouriintuvan todellinen! Mutta katsos, me olimme varautuneita. Ympäri Nui-Koron nummia on kaivettu pieniä koloja. Jos partioiva kaupunginkaartilainen äkkäsi äkäisen liskon, tai miksei tietty muunkin pedon, niin sellaiseen koloon vaan sukeltamaan, turvaan. Onkalot jatkuvat aina niin, että niistä on pari-kolme uloskäyntiä.”
    ”Näppärää”, zakazilainen sotasankari myönsi.
    ”Mutta joskus liskot ovat tosi laihoja, tai vain todella vimmaisia kaivamaan…” Harkel jatkoi.
    Guardian ymmärsi, mihin poliisimies oli menossa. ”Joten nakkaatte suurennuskiekon zyglakeihin, jolloin mokomat eivät mahdu perässä.”
    ”Aivan oikein. Tai jäävät jumiin, jos ovat jo ahneuksissaan änkeneet maan alle. Ja, noh. Suurennus-kanokat ovat aika halpoja, jopa näin kaukana Metru Nuista.”

    Admin nyökytteli kuulemalleen. Hän tiesi, että saaren pitkäaikaisemmilla asukeilla oli paljon tarjottavaa Bio-Klaanin puolustusta ajatellen.

    ”Mutta ei kukaan niihin koloihin mielellään mennyt…” viiksikyttä vielä lisäsi. ”Tiedossa oli useitakin tapauksia, joissa joku huono-onninen siniviitta tai muu matkalainen niihin menehtyi. Minäkin menetin hyviä lainvalvojia niihin tunneleihin. Zyglakien repimiä… joskus ne veivät alamaiseni kokonaan pois. Toisinaan ne jättivät osia jälkeensä.”

    Guardianilla ei ollut paljon omakohtaista kokemusta zyglakeista. Liskokansa oli harvalukuinen, ja pysyi pääasiassa omissa oloissaan. Zakazilla niitä ei taatusti ollut ainuttakaan, eikä admin ollut niihin uudellakaan kotisaarellaan törmännyt kuin harvakseltaan. Viimeisin kontakti oli se kerta, kun zyglakit olivat hyökänneet linnakkeeseen vanhan kaivon kautta, Ma-Wetistä. Silloinkin Guardian oli kohdannut lähinnä jäänteitä liskoista.

    Hän kuitenkin ymmärsi, miksi monet matoralaiset pelkäsivät ja inhosivat liskokansaa. Zyglakit jättivät usein jälkeensä paljon verta ja katkeria muistoja.

    ”Ja ne osat eivät ole mukava näky…” Harkel lausui hiljaa, ja tuijotti tyhjäkatseisena eteenpäin. ”Mutta se se onkin, mikä tässä on mätänä siis. Admin Guardian, Allianssinvastaisen sodan alettua… kuinka monta zyglakien raatelemaa matoralaista olemme löytäneet?”

    Sininen skakdi mietti hetken. ”Muutamia?”

    ”Vaistoni kertoi, että jokin on pielessä, ja kävin numeroiden kimppuun. Periaatteessa sama homma kuin Tahaen tapauksen kanssa, vaikka laskinkin uhreja enkä rattaita… Vaikka sodanaikainen kirjanpito on mitä on, löysin jotain hämmentävää.”
    ”Päästä minut jännityksestä.”
    Harkel katsoi Guardiania vakavana. ”Zyglak-hyökkäykset ovat vähentyneet sodan alettua. Rutkasti. Liskojen iskut ovat vähentyneet miltei olemattomiin.”

    Guardian kurtisti kulmiaan, ja Harkel jatkoi: ”Tiedämmekö me lainkaan, mitä toisella puolella vihollisrintamaa tapahtuu?”

    Se jätti sinisen skakdin mietteliääseen hiljaisuuden toviin, jonka ajan hän tuijotteli komisarion jämerää katsetta.
    Ne viikot, jotka Vartija oli komisario Harkelin tuntenut, olivat valaneet häneen oudon rankkaa luottamusta mieheen viiksinensä. Mietteet, joita hän oli ehtinyt pyöritellä jo hetken Kapuran hulluuden kudelman edessä, tanssivat hänen huulillaan. Hän halusi kokeilla, muuttuisivatko ne todemmiksi ääneen sanottuina.

    ”Olen vähän halunnut toivoa, että siellä puolella tapahtuu rakoilua. Eikä vain meillä.”

    Mainintaan ei tullut Harkelilta vastausta. Skakdi tiesi, että komisario löysi siitä Ämkoon. Miesten välisestä luottamuksesta huolimattakin hän halusi toivoa, että komisario ei tiennyt toisesta petturista. Aiemmasta.

    ”Nazorak-imperiumi tykkää vain omistaan”, Guardian kuiskasi, ”Labion ääliöt tappelevat vain niin kauan, kun se on niille tuotteliaampaa kuin ei. Paljon puhuttu makuta on todistajalausunnosta riippuen joko kuollut tai epäkiinnostunut konfliktista, ja toinen kiero liittolainen on kiinnostuneempi pelaamaan mielivaltaisesti molemmilla puolilla kuin toimimaan Allianssin hyväksi. Ja että zyglakit? Tilanne ei ole vaikuttanut niiden kannalta kovin tasapainoiselta missään vaiheessa.”
    ”Niin”, Harkel totesi. ”Kuulostaa kieltämättä monin tavoin lupaavalta meidän kannaltamme.”
    Guardian nyökkäsi. ”Koko sairas sirkus on rakennettu melko hataralle pohjalle, jos minulta kysytään. Jokaisella osapuolella on oma päämääränsä, ja emme tiedä kuinka moni niistä lopulta voi tapahtua samaan aikaan ilman, että kaksi tai kolme jää rannalle ruikuttamaan.”

    Ja sille rannalle voisi haudata Bladiksen loput merimiinat, Guardian jätti sanomatta ääneen, koska ne perkeleen möllit räjähtävät vaikka pahantahtoisesta henkäisystä.

    ”Hovissansa herrall’ torakkain”, lausui komisario yhtäkkiä, ”kivisydän, käsi kultainen.”

    Aika lailla siihen Guardianin ajatus katkesi täysin.
    ”… niin mitä että.”

    ”Valtakunta ahneen valheiden”, Harkel jatkoi rauhalliseen sävyyn, ”veren vuotaa ruuaks’ loisten.”

    ”Ja runoillakin ne osaavat”, skakdi mutisi. ”Melkoiset viikset.”

    Harkel naurahti.
    ”Ehei, rallatus vain, jonka muistan. Lienee ollut muuan kiertelevä trubaduuri vierailulla kylänraitillamme. Sanat ovat pyörineet päässäni jo pitkään, mutta melodia pakoilee muistiani…”
    ”Yritäpä muistaa”, Guardian mutisi, ”kaivan banjon jostain ja voimme vaikka yhdessä pistää torakka-aluksiin reikiä viiltävällä satiirilla.”
    Po-matoralainen hekotti lämpimästi. ”En ole kovin laulutaitoinen, mutta kuulostaa kieltämättä kelpo huvilta. Sääli, että soinnuilla ei juuri sotia tapella.”
    ”Et kuule tiedäkään…”
    ”Palatakseni siihen, mitä sanoit”, Harkel lausui viiksiään sukien, ”en ole uskaltanut edes miettiä jotain niinkin toiveikasta. Voisiko tosiaan olla, että vihollistemme liittolaisuus on lopulta todella, todella huono liima?”

    Skakdi kohautti massavia olkapäitään.
    ”Kepillä jäätä. Allianssi on ristiriitainen kasa rumia ja pahoja juttuja. Ei pahalla rumille jutuille, olen sellainen itsekin.”
    ”Älähän nyt”, poliisi hymähti, ”tuolla tapaa komea nuorukainen. Kaikesta ei tarvitse olla vaatimaton!”
    Nyt skakdi reagoi komisarion absurdiin lausuntoon vain tuijotuksella.

    ”Niin”, hän jatkoi. ”Niin. Toisaalta tiedän, että joku tietää tismalleen, mitä on tekemässä… mutta aivan yhtä helppoa on uskoa, että koko sotku on rintamakaaosta joka luhistuu hetkenä minä hyvänsä itseensä. Kaikki ei ole menossa niiden suunnitelmien mukaan.”

    Poliisi katsaisi pohdiskelevasti ikkunasta.
    ”Onko kaikki menossa jonkun suunnitelman mukaan?” hän kysyi.
    ”Jää nähtäväksi.”

    Skakdi nousi seisoma-asentoon ja naksautti niskojaan.
    ”Kiitos vielä kerran avusta mellakassa. En ole varma, kuinka kovaa minun olisi pitänyt huutaa ilman sinua.”
    Komisario nosti kätensä ja pudisti päätään. ”Sinun kaikista viimeisenä tarvitsee kiittää. Laki on työtäni. Ja jos saan hieman kärjistää, täällä laki olet sinä.”

    Vanha vitsi nauratti Guardiania huomattavasti vähemmän, kun joku esitti sen tosissaan.
    ”Kiitos?” hän sanoi sävyllä, josta kysymysmerkin varmasti kuuli. ”Mutta nuo tuolla ulkona taisivat olla vähän eri mieltä. Eli eiköhän tässä tarvita itse kunkin sääntöjä… ja välillä ilmeisesti rytmimusiikkia.”

    Viimeisen lisäyksen inspiroi Paaco, joka lampsi portaita alas, tyhjä kahvimuki kourassaan.
    ”Hei Gee-mies, mietin suunnittelemasi tempauksen viestintävaatimuksia, ja minulla olisi pari pointtia…”

    Harkel nousi seisomaan hänkin. ”Huomaan, että kiireet kutsuvat. Jätän teidät rauhaan.”
    ”Olkoon näin, ylikomisario. Nähdään, ja pidä viikset tuuheina.”
    Kyttä kumarsivat lyhyesti. ”Seuraavaan kertaan, admin Guardian.”

    Ja niin poliisimies poistui paikalta, jättäen skakdin Paacon seuraan.

    ”Tuota, oletko vielä jutellut patun kanssa ideastasi?” toa kuiskasi varoen Harkelin poistuttua tilasta. ”Minusta se oli aika mainio ajatus.”
    Skakdi pudisti päätään. ”Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi heti kun mies kiireiltään ehtii. Koppalakki on osoittautunut luotettavaksi jo useampaan otteeseen.”
    Paaco nyökkäsi. ”Joo. Kieltämättä kyllä silti aika paljon pyydetty tuon ikäiseltä mieheltä.”
    ”Hän pystyy siihen. En ole siitä lainkaan epävarma. Lähinnä…”
    ”Lähinnä?”

    Guardian huokaisi. ”On vähän raskasta olla itseään vanhemman miehen fanittama.”
    Paaco hörähti riemukkaasti. ”Tervetuloa maailmaani. Ei ole helppoa olla linnakkeen myyvin muusikko.”

    Gee ei vaivautunut sanomaan, että siinä kilpailussa Paaco voitti kaksi tai kolme tyyppiä, joista yksi oli Kyberi ja toinen se Santorinaukion hiippalakkinen aristokraatti, joka ”sävelsi esi-isiensä sieluilla”. Toan vielä puhuessa skakdi katseli ikkunan läpi, kuinka komisario Harkel askelsi tomerasti viitta liuhuen halki keskuskatua. Nui-Koron poliisimies pysähtyi raputaksikaistan reunalla auttamaan kauppiasta, jonka hedelmähylly oli levinnyt pitkin kylänraittia.
    Sinä pidät meidät kaikki pinnalla, skakdi kelasi miehen sanoja. Paraskin puhuja, Harkel. Paraskin puhuja.

    ”Sinulla oli kai jotain asiaakin.”
    ”Niin, totta”, moderaattori vakavoitui hieman. ”Meidän piti kuitenkin puhua nykyisestä Operaatio Grillivartaasta.”

    Guardian nyökkäili syvästi.
    ”Sekö on nyt sen nimi?”
    ”Joo, varmasti”, Paaco vakuutteli. ”Tämä ei enää vaihdu.”

  • Allemme lukitut

    Bio-Klaani, sellit

    Väriltään haaleanvihreä ja varreltaan pikkuruinen mies odotteli Geeteen tuomiota. Tulenhenki-tyttö selasi jäsenlistaa, ja sekunnit matelivat.

    ”Plaploo… Plaploo Plaploo Plaploo….” vartija-toa kävi listaa läpi. ”Siis joo, kyllä minä sinut muistan, mutta kun et ole rekisterissä, en kait saisi päästää sinua läpi. Voink-”
    ”Krhm, itse asiassa…” le-matoran yskäisi. Hän mietti, miten asian muotoilisi.

    Koska olihan tämä nyt sentään aika noloa.

    ”Se ei ole ihan oikea nimeni.”
    ”Oho?”
    ”Joo. Löytyykö listalta Palonn?”

    Geetee kohotti kulmiaan, mutta perui ilmeen pian. Kenties ei ollut kohteliaisuuden piirissä hämmentyä puolitutun yllättävästä nimestä.
    ”Katsotaans!”

    Pientä papereiden pyörittelyä, mutta pikainen lopputulema: ”Joo, täällä. Jäsen Palonn.”
    Toatar hymyili löydölleen. ”Tervetuloa selleihin!”

    Tulen henki kaivoi vyöltään ison kilisevän avainnipun. Hän asetti vanhan avaimen lukkoonsa ja nappasi taskustaan avainkortin, jota vilautti lukijaan. Geetee astui sivuun, ja lyhyen kumarruksen jälkeen pieni ilmamies astui holvikaarimaiseen oviaukkoon. Valtavin saranoin karmeihinsa kiinnitetyt metalliovet aukesivat pikkumiehen edellä.

    Oviaukon toisella puolella matoralaisen otti vastaan käytävä. Se ei ollut pimeä, mutta silti melko kolkko. Loisteputkilamput valaisivat vanhaa ja rososeinäistä tilaa. Kalterireunusteinen käytävä oli täynnä sellejä. Plaploo tiesi, että pelkkiä kaltereita suuremmatkin voimat estivät vankeja karkaamasta. Jonkinlaista taikaa? Tiedettä? Matoralainen ei ollut varma.

    Käytävä jatkui eteenpäin suorana, mutta haarautui lopulta sekä vasemmalle että oikealle. Sellien yleisenä värinä olivat aina yhtä tunnelmalliset ruskea ja likaisenharmaa.

    Puheensorina täytti tilan, ja Plaploo katseli ympärilleen. Vankeja oli paljon. Tosi paljon.

    Vanhastaan lähinnä arestiaan nauttivat häiriköt olivat asuttaneet sellejä, mutta nyt tilat oli ahdettu täyteen. Paikalla oli ilmiselvää sotavankia, mutta myös saaren yleiskaoottisesta tilasta sisäisen opportunistinsa löytäneitä rötöspyrkyreitä.

    Mutta Plaploo etsi aivan tiettyä vankia. Hän asteli käytävän kivilattiaa eteenpäin varovaisesti. Suurin osa vangeista ei noteerannut häntä millään tavalla, mutta muutama vaikeni ja toljotti. Osa mutisi jotain kaltereiden lomasta, mutta kukaan ei alkanut varsinaisesti keskustelemaan. Pieni le-matoran arveli, ettei ollut kyllin kiinnostava.

    Plaploo oli arvellut kohteensa olevan helposti löydettävissä – zyglak-vankeja Bio-Klaanilla oli kuulemma vain kaksi, ja niistäkin toinen oli ilmeisesti aivan epäselvässä tilassa. Mutta Plaploo ei ollut osannut varautua näin suureen väenpaljouteen.

    ”Eeeh…”

    Epävarmuus valtasi alaa klaanilaisen ajatuksissa. Miten hän löytäisi Jarpin tappajan täältä?

    Plaploo kiihdytti askeleitaan. Missä olet Vasell?

    Ja sitten se iski. Hyytävä tuijotus sellin nurkasta. Hiekankeltainen hahmo kaltereiden takana.

    Tuo sen täytyy olla… Plaploo sai ajateltua. Kuvaus vastaa Jarpin tappajaa.

    Zyglakit olivat isoja. Plaploo oli kyllä nähnyt kuvia, mutta moisen kohtaaminen oikeasti… Liskomaisen hahmon leuat olivat varmasti Plaploon kättä pidemmät, ja täynnä teräviä hampaita. Hampaita, jotka eivät kasvaneet siisteissä riveissä, vaan jotka olivat eri kokoisia ja epätasaisin välein. Hirviön silmät olivat syvällä sen päässä. Zyglakin kasvot muistuttivat kuolleen linturahin kalloa.

    Hiekankeltaisen eri sävyt peittivät matelijan kehoa. Plaploon tietojen mukaan zyglakit käyttivät taistelussa nahasta ja muista luonnonantimista valmistettuja haarniskanosia, mutta moisista riisutun liskon nähdessän hänen oli pakko ihmetellä, miksi näin oli. Luonnolliset panssarilevyt peittivät suurta osaa Vasellin kehosta. Klaanilaisen oli vaikeaa hahmottaa, millaisessa asennossa zyglak nurkassa oli – panssarien peittämä keho ja vääristyneet mittasuhteet saivat sen aikaan. Liskon keho oli jänteikäs ja jännittynyt.

    Muutama sulkamainen uloke roikkui soturin ohimoilla, yhtä kuolleina kuin sen katse. Osa sulista oli solmittu Vasellin pään taakse pienelle nutturalle.

    Zyglakin häntä lepäsi sellin lattialla, ei aivan liikkumattomana, mutta ei mitenkään eloisanakaan. Pitkän ja paikoitellen piikikkään pyrstön äkkinäiset kouristelut saivat Plaploon voimaan pahoin.

    Plaploolle ei tuottanut lainkaan vaikeuksia uskoa tarinoita siitä, kuinka zyglakit sikisivät kanistereista kuin tarinain toat konsanaan. Mutta sillä erotuksella, että kanisterit eivät laskeutuneet taivaista, Mata Nuin luota, vaan syvältä muinaisesta merenpohjasta. Kaikista pimeimpiä syvänteitä ja vanhimpia vajoamia kutsuttiin Zyglakien kehdoiksi.

    Ja siinä se nyt seisoi, Plaploon silmien edessä. Syvyyksien hirviö, ystävän tappaja.

    Le-matoran pysähtyi miettimään. Tätä hetkeä varten hän oli valmistautunut – tuo kammottava liskotar oli iskenyt Jarpilta kaulan katki, mutta nyt kun hän oli täällä… Oliko Hans oikeassa? Mitä tuosta hirvityksestä saisi irti? Kertoisiko Vasell, miksi teki sen?

    ”Krhm…” Plaploo selvitteli kurkkuaan, ja asteli kohti kohtalokasta selliä. Siellä se tuijotti, hiekanvärinen Zyglak, katse kylmänä. Plaploo huomasi tärisevänsä.
    ”Hei, sinä”, hän osoitti sanansa liskolle. ”Kyllä, juuri sinä. Minu-… min… minulla olisi asiaa!”

    Vasell ei reagoinut le-matoranin sanoihin mitenkään.

    Siinä se vain on. Ja tuijottaa.

    Tuijotus oli pahin. Silmät syvällä kuopissaan olivat samanaikaisesti täysin elottomat… mutta silti Vasellin olemus viesti halveksuntaa.

    Käärmemäinen häntä liikahti sellin lattiakiveyksellä, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Plaploon selkäpiitä. Zyglakin häntä oli melko pitkä, ja sen päässä oli vaarallisen näköinen piikki.

    Kaltereiden toisella puolellakin Plaploo tunsi olonsa turvattomaksi.

    ”Hei, kuules”, pikkuruinen klaanilainen keräsi kaiken sisukkuutensa ja yritti uudelleen. Jarpin takia. ”Ethän sinä, ööh…”

    ”Hän puhuu kyllä matorania”, vahvalla murteella puhuva ääni kähisi Plaploon takaa. ”Mutta ei matoraneille. Ei ainakaan yleensä.”

    Matoralainen säpsähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli nazorak, kaltereiden takana sekin. Hyönteisvanki jatkoi: ”Mutta onnea yritykseen…”
    ”Mm, ki-iitos?” Plaploo sai tärinältään sanottua. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut nazorakia kasvotusten, ja sellin ilmapiiri karmi klaanilaista muutenkin. Tämä kyseinen hyönteissotilas istui kuitenkin löysästi oman sellinsä nurkassa, väsyneen näköisenä.

    Sen moniraajainen keho lepäsi seinää vasten, aivan kuin nazorakista olisi ajettu pois kaikki puhti. Vihreät silmät tuijottivat tyhjinä eteensä, ja lommoposkisuudessaan ja ruipeloudessaan torakka näytti sairaalta. Äänikin sillä oli ontto.

    ”Tiedät kuitenkin hänen nimensä…” torakka puhui taas. ”Se on kiinnostavaa. Kuka olet, ja mitä asiaa sinulla on Vasellille?”

    Liskosoturi käytävän toisella puolella ei näyttänyt tyytyväiseltä siitä, että puhe keskittyi häneen. Plaploo ei ollut varma, kuuliko hän erittäin matalaa murinaa, vai oliko se hänen mielikuvituksensa. Tai ehkä joku sellin lukuisista muista asukeista?

    ”Hän kommunikoi harvoin meidän muiden kanssa”, nazorak-vanki jatkoi. ”…tai siis, muuten kuin vihaisilla katseilla. Mutta hän on ihan mukava, kunhan oppii tuntemaan.”

    Jälleen hyytävä mulkaisu.

    ”Tai no, ainakin mieluummin hän kuin nuo.” Nazorak hiljensi lausettaan loppua kohden, ja osoitti hänen naapuriselliinsä: siellä murjotti kaksi öykkärin näköistä matoralaista korttia lätkimässä. ”Juu”, hän puhui, ehkä itselleen. ”Vasell on hyvä tuntea.”

    ”Sudeni motte mimashou, sukoshi kokunai no gunji!” Vasell ärähti käytävän yli.

    Plaploo säikähti, mutta nazorak pysyi tyynenä.

    ”Katso miten hauskaa meillä on yhdessä.”

    Hyytävä miekkalisko kääntyi selin kaltereihin ja jätti torakat ja matoralaiset omaan arvoonsa.

    ”Joten…” torakka jatkoi käheästi. ”Mitä tahtoo Bio-Klaanin jäsen pohjoisten vuonojen Vasellista?”

    Plaploo tiesi, ettei viholliselle saa kertoa kaikkea. Toisaalta, matoralaisen päätökset olivat hänen omiaan, eivätkä osa mitään Bio-Klaanin salaista suunnitelmaa.

    ”Minä, öh…” Plaploo yritti aloittaa, mutta epäröi. ”Tuota noin… Miksi kysyt?”

    Nazorak näytti ensin tyyneltä, mutta näytti yhtäkkiä säikähtävän. Torakan koko keho jäykistyi.

    ”En minä mitään pahaa. Oikeasti… tahdon vain pois. Mihin tahansa. Millä ehdoin tahansa. Olen niin… olen niin väsynyt. Enhän minä edes…” Nazorak huokaisi syvään. ”Ei minua koskaan valmistettu tähän. Olen vain kirjanpitäjä. En minä edes…”

    Plaploo alkoi epäillä, että hyönteisen kyyninen olemus oli vain pinnallista.

    Nazorak pudisti päätään ja näytti tokenevan houreestaan. Hän nousi pystyyn leukojaan kiristellen – ilmeisesti seisoma-asento teki kipeää. Hän nilkutti Plaploon luo ja ojensi kätensä. Matoralainen säikähti ja otti askeleen loitommas.
    ”Ei syytä huoleen”, torakka mutisi. ”En minä pure. En ole saanut edes kenttäkoulutusta, minä vain… en minä tiedä, tahdon keskustella? Ja saada vanhan barettini takaisin…”

    Torakan käsi törrötti yhä kaltereiden lomasta. Plaploo katseli sitä epäröiden. Lopulta hän kuitenkin ojensi haaleanvihreän kätensä ja tarttui torakan kouraan. He kättelivät kaltereiden läpi.
    ”Sanoivat minua Ylikersantti 1034:ksi”, torakka kertoi ääni käheänä. Sitten hän nielaisi. ”Nyt joku muu kulkee ehkä samalla tunnisteella.”

    Nazorak-imperiumin aliupseeri oli erittäin väärässä, mutta sitä kukaan sellin asukkaista tai vierailijoista ei tiennyt.

    ”Minä olen Plaploo. Tai siis, minua kutsutaan Plaplooksi.”

    Matoralainen piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. Hän irrotti otteensa hyönteissotilaan kädestä. ”Vasell tappoi ystäväni. Tahdon tietää, miten hän perustelee sen itselleen.”

    Nazorakin kulmat kohosivat. ”Kunnioitettava päämäärä. Oma kunniani… minä, mi…”

    Ylikersantti nosti kädet päänsä sivuille. ”Minä en ole minä! En öisin, en kun näen, ne-! Minä en muista niitä! Minä en muista…”

    Torakka rojahti taas lattialle. Hän huohotti nopeasti ja pinnallisesti. Plaploo oli jo ottanut muutaman askeleen loitommas kaltereista.
    ”Onko kaikki hyvin?”

    1034 ei reagoinut hetkeen mitenkään, toljotti vain eteensä. Mutta samalla nopeudella, millä kohtaus oli torakkaan iskenyt, se myös poistui.
    ”…anteeksi… En taida olla ihan kunnossa. Minä luulen, että sinun on parasta poistua.”

    Plaploo katseli hermostuneena ympärilleen. Ehkä torakka oli oikeassa – hän ei ollut valmistautunut tähän riittävän hyvin. Kaikki oli niin vierasta ja vihamielistä tai outoa…

    Vaikka tämä kaikki on lukittu aivan jalkojemme alle… hän ajatteli.

    Le-matoran kumartui vielä 1034:n tykö. ”Pärjäätkö?”
    Vastaukseksi Plaploo sai väsynyttä naurua. ”Tuskin tämä tästä paheneekaan.”

    Klaanilainen nousi. ”Hyvä on, menen nyt… Hei hei.”

    Plaploo kääntyi kannoillaan ja askelsi kohti sellin ovia.

    ”Mutta aion vielä palata!”

    Viimeiset sanansa Plaploo osoitti Vasellille. Sanokoot kuka hyvänsä mitä hyvänsä pienen miehen urheudesta, mutta periksi hän ei aikonut antaa. Hän tahtoi selvittää, miksi hänen ystävänsä oli täytynyt kuolla.

  • Aivoitusarviota ennen ja nyt

    Lehu-metsän pohjoisosat

    Metsän puut tanssivat syksyn tuulien taivuttelemina. Aluskasvillisuus esittäytyi vuodenajan mukaisesti lähes ainoastaan murretuissa värisävyissä – vain muutama marja elävöitti näkyä värikkyydellään. Ja kaksi Zyglakia: punamusta ja sinivihreä.

    Mein ja Calibuksen taivallus halki syksyisen saaren oli lähestymässä loppuaan – ainakin, jos kaksikon kartanlukutaitoihin ja valkoisen ötökän ohjeisiin oli luottaminen. Matka oli ollut pitkä ja kaksi matelijaa oli vältellyt niin Bio-Klaania liittolaisineen kuin Nazorak-imperiumiakin. Kumpikin liskoista oli pätevä metsästäjä ja Calibus oli erinomainen kalastaja, joten saaren luonto ei ollut heille haaste.

    Vihollisia heillä sen sijaan oli paljon – jopa enemmän kuin Zyglakeilla perinteisesti. Kumpikaan kaksikosta ei ollut koskaan tavannut matoralaista, jonka reaktio liskon kohtaamiseen ei olisi ollut pakoon juokseminen tai keihäällä sohiminen. Poislukien tietty Lehun syvyyksien kannibaalimatoranit, joilla oli aivan yhtä kova liskon- kuin matoraninnälkä.

    Allianssi oli vain vähän parempi. Nazorakit suhtautuivat zyglakeihin parhaimmillaankin täysin välinpitämättömästi. Rodullisen puhtauden imperiumi oli liitossa liskokansan kanssa ainoastaan hyödyn vuoksi – kunnioitus loisti poissaolollaan. Eikä tykistötuli tehnyt muutenkaan eroa vihollisen ja linjojen takana olevan liittolaisen välillä.

    Mutta pahimpia olivat skakdit. Brutaali palkkatappajien kerho oli jopa avoimen vihamielinen Mein ja Calibuksen lajitovereita kohtaan, ja kun zyglakit oli määrätty skakdi-upseeriston alaisuuteen, tilanne oli vain pahentunut. Zyglakien leireistä oli tullut epämukavia ja jopa vaarallisia paikkoja liskokansalle itselleen.

    Kaksikko oli karannut yhdestä moisesta leiristä Mein saatua kirjeen oudolta erakko-zyglakilta, Flygeliltä. Ilmeisesti Guechex – Mein kasvattaja ja suuri soturi – oli tajuttomassa tilassa tämän mystikon luona.
    Tajuttomassa tilassa, Calibus päivitteli mielessään. Kirjeen sisältö oli ollut kovia uutisia Meille: nuori naaras menetti Alinnelin – toisen kasvattajistaan – ja Guechexinkin tila oli epävakaa. Moni Mein heimon zyglak oli kohdannut Alinnelin kohtaloksi koituneella sotaretkellä käsittämättömän kuoleman. Zyglakien viimeinen yritys lunastaa paikkansa Allianssin tasavertaisina jäseninä ei ollut mennyt niinkuin piti.

    Mikään ei mene niin kuin piti… sinivihreä Calibus synkisteli mielessään.

    Zyglakien heimokäräjät, aika ennen sotaa

    Luolaan pääsi vain sukeltamalla meren pinnan alle ja tuntemalla salaisen kallion alta avautuvan tunnelin. Se oli perinteinen pakopaikka koko saaren zyglak-kansalle – hyvin kätketty ja helposti puolustettavissa. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan turvalliselta. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut.

    Luolan katto oli matala, mutta muuten tila oli valtava. Seinämät luolalla olivat kiveä, mutta zyglakien jalkain alla oli karheaa hiekkaa. Neljännes luolan lattia-alasta oli veden peitossa, samoin kuin tilan ainut sisäänkäyntikin. Valoa pimeyteen toivat vain harvat soihdut, ja ilmassa oli kuolleen kalan haju.

    Mei ja Calibus seisoskelivat luolan laitamilla, veden ääressä. Kokemattomimmat yksilöt odottivat kauimpana tapahtumien polttopisteestä.

    Kaikki neljä heimoa olivat koolla. Jokainen hämärään luolaan kerääntynyt liskometsästäjä ja -soturi odotti vanhempain kammiossa tehtäviä päätöksiä.

    ”Miksei Gue ole tuolla?” sinivihreä ja jäntevä koiras kysyi seinään nojailevalta Meiltä.
    Puhuteltu nuori soturi katsoi vanhempain kammion suuntaan, aivan luolan vastakkaiselle seinälle. Välissä oli satapäin zyglakeja ja hermostunut tunnelma.
    ”Ei tullut toimeen”, Mei vastasi muka mielenkiinnottomasti.
    Calibus tiesi, ettei asia ollut ystävälleen niin mitätön kuin mitä tämä antoi ymmärtää. Guechex oli Mein omaheimon vaikutusvaltaisimpia sotureita, ja Mein omaheimo oli saaren suurin. Sanottiin, että kuka tahansa metsärannan zyglakeista olisi seurannut suurta jääkatsetta vaikka varmaan kuolemaan. Vanhempain kammion neuvosto vailla Guechexia ei ollut olankohautuksella ohitettava juttu – varsinkaan Meille.
    ”Ei tullut toimeen neuvoston kanssa…” Calibus rohkeni aloittaa, mutta madalsi sitten ääntään ”…vai ei tullut toimeen niiden kanssa?”
    ”Arvaa.”

    Ne olivat muuttaneet kaiken, mutta kukaan ei osannut tarkasti määrittellä, ketkä heihin kuuluivat. Ehkä jo enemmistö saaren zyglakeista. Herätysliike oli pyyhkäissyt saaren yli myrskytuulen lailla. Shamaanien saarnat muuttuivat ja hengelliset alkoivat pitää tiiviimmin yhtä. Ennen meren jumalilta rukoiltiin hyviä saaliita. Nyt niille uhrattiin matoralaisia. Zyglakien ja pikkuväen välinen kitka ruokki itse itseään.

    Koska miten muuten niin radikaali uskonnollisuus olisi saanut niin tukevan jalansijan yleensä maanläheisessä zyglak-populaatiossa? Syytti kalansaaliiden pienenemisestä huonoa yhteyttä merten jumaliin tai Ruki-Korolaisia troolareita, antoi matoralaisten uhraaminen ratkaisun ongelmiin.

    Ja juuri se muutos loi jännitettä suureen luolaan. Vanhempain kammion neuvostossa olivat perinteisesti neuvotelleet neljän heimon merkittävimmät soturit, metsästys- ja kalastuspäälliköt sekä ehkä muutama shamaani – ja sekin vain, jos heillä oli sanottavaa. Nyt pyhään kammioon oli astunut yhtä paljon tuonpuoleisen tulkkeja kuin perinteisiä päättäjiäkin. Calibus ei ollut varma, oliko hänen omaheimostaan, järven zyglakeista, lainkaan ei-uskonnollista edustusta.

    ”Mei”, Calibus mietti ääneen. ”Luuletko, että meidän kannattaisi vaihtaa alaa? Tiedän, että olet aina haaveillut soturipäällikön urasta ja että minusta piti tulla kalastaja, mutta entä jos ryhtyisimmekin tietäjiksi?”
    Mei katsahti ystäväänsä kulmat kurtussa, vastaamatta mitään. Oliko tämä nyt sitä huumoria?
    ”Sinä kun olet aina ollut kova puhumaan, voisit olla rituaalinlausuja! Minä en ole koskaan ollut niin taitava veitsen kanssa kuin sinä, mutta kai siihen alttarille sidotun uhrin rintakehään sohaisee epätarkempikin! Saattaisi turvata tulevaisuutemme!”
    Toivottavasti tämä ei ollut sitä.
    ”Älä yritä olla hauska. Hauska ei pue sinua.”
    Vanttera lisko naurahti. ”Ehkä olet vain vaikea yleisö?”
    ”Mh!”

    Onneksi Calibus osasi hiljaisesti hymistä omille vitseilleen. Mei ei harrastanut asioita kuten ”hyvä mieli” tai ”hihitys”.

    Ennen kuin kaksikko ehti keventää tilannetta enempää alkoi luolan toisessa päässä kova kuhina. Vanhempain kammion ovesta tuli ulos matelijoita. Zyglak toisensa perään asteli ulos pyhästä paikasta, kukin kertomaan omaheimoilleen ja perhepiireilleen kokouksen päätöksiä.

    ”Mitä tapahtuu? En saa selvää… Mistä kaikki tohina?” Calibus reagoi liskolauman levottamaan liikehdintään.
    ”Koska sukellamme tuntemattomaan.”
    Sanat oli lausunut musta soturi Alinnel, Guechexin puoliso ja toinen Mein kasvattajista. Sinisilmäinen matelija oli ilmestynyt ääneti Mein ja Calibuksen luo. Naaraslisko osasi liikkua kokoisekseen hiljaa.
    ”Alinnel,” Calibus huomioi vanhemman soturin saapumisen kohteliaasti nyökäten. Meinkin ilme kirkastui hieman.
    ”Päätös on tehty…” Alinnel aloitti. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen, mutta vain pienelle piirille. Yleensä se oli kova kuin kiviravun kuori. ”Annamme Zyxaxille valtuudet puhua puolestamme hyönteisille.”

    Zyxax. Nimi sai kylmät väreet kulkemaan Calibuksen selkää pitkin. Luoteisten vuonojen heimon päällikkö oli ollut vasta vähän aikaa sitten pelkkä kalastusseurueen johtaja. Hän oli kuitenkin ollut ensimmäisiä, joka oli ottanut uuden uskonnollisuuden sydämeensä. Katkeruuden siivittämänä vähäpuheinen ja hurja Zyxax oli saanut kannatusta ja noussut nopeasti heimonsa vaikutusvaltaisimmaksi zyglakiksi. Avioliitto metsärannan Racxelin kanssa oli sinetöinyt Zyxaxin paikan saaren mahtavimpana.

    ”Entä siitä eteenpäin?” Calibus uteli.
    ”Teemmekö niiden kanssa sopimuksen?” Meikin innostui. Hän suhtautui saaren hyönteistulokkaisiin varovaisen optimistisella mielenkiinnolla. Ajatustapa oli yleinen.
    ”En osaa vielä sanoa” Alinnel tuumi.
    Eri heimojen jäsenet eivät olleet tottuneet ottamaan toisiltaan käskyjä. Metsärannan, pohjoisten vuonojen, järven ja entiset kivirannan zyglakit olivat perinteisesti toimineet itsenäisesti. Kunnioitusta tunnettiin perhepiirejä ja yksilöitä, ei valtarakenteita kohtaan.

    Calibus kuitenkin huomasi, ettei Alinnel aikonut pistää Zyxaxin määräykselle vastaan. Ajat olivat kovat ja koko saaren zyglakien tuli puhaltaa yhteen hiileen – siitäkin huolimatta, että tätä kaikista suurinta metsästysseuruetta johti Zyxaxin kaltainen kiihkoilija.
    ”Saattaa olla, että joudumme pitkäksi aikaa eroon toisistamme.” Alinnelin sanat oli kohdistettu ensisijaisesti Meille, mutta Calibuskin kuunteli.
    ”Mitä, enkö-” Mei esitti yllättynyttä huonosti.
    ”Ei, tämä ei muuta sitä totuutta, ettet ole valmis soturi”, Alinnel tukahdutti kasvattinsa protestin. ”Teidän tulee pitää huolta oppimisesta ja toisistanne.”
    ”Kuulostaa hyvältä”, Calibus hyväksyi. ”Eikö vain, Mei?”
    Murhaava mulkaisu.

    ”Juuri noin, Calibus. Tämän takia pidän sinusta”, Alinnel naurahti kasvattinsa ystävälle.

    ”Alinnel.”
    Pelätty ja kunnioitettu Vasell oli ilmestynyt Alinnelin taakse kuin hiekanharmaa haamu. Calibus tiesi Mein kunnioittavan miekkaa taitavasti käyttelevää ja vaiteliasta soturia jopa enemmän kuin kasvattajiaan – ilmiselvän liiallinen ihailu oli Calibuksesta oikeastaan aika söpöä.

    Naarassoturi Vasell tarttui mustaa sissisoturisisartaan olalta ja katsoi luotettavinta kanssataistelijaansa vakavana. Toinen käsi ei Vasellille tyypilliseen tapaan irrottanut otettaan zyglakeille epätyypillisestä asevalinnasta, katanasta.
    ”Mitä nyt?” Alinnel kääntyi ympäri. Pehmeä ääni oli varattu vielä Vasellillekin.
    ”Guechex pyysi luokseen. Zyxax laittoi meidät partioimaan Askelman vesiä.”

    Vasellin äänestä oli vaikeaa erottaa tunnetiloja. Calibus kuitenkin tiesi etsiä halveksuntaa, kun miekkamatelija lausui Zyxaxin nimen. Vasell oli itsekin kotoisin pohjoisen vuonoilta ja oli siksi ollut enemmän tekemisissä Zyxaxin kanssa kuin muut Mein ja Calibuksen lähipiiristä. Zyglakeille merkillistä Etelän toakoodia seuraava Vasell ei katsonut Zyxaxin uskonnollista kiihkoilua hyvällä.
    ”Antoi ymmärtää, että on kiire”, Vasell vielä täsmensi saamaansa ohjeistusta.
    Alinnel nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. ”Tavoita sinä nuori Gorix – minä etsin ’jotain vanhempaa.’”

    Oli aika kasata perhepiiri ja palvella heimoja. Alinnel etsi väkijoukosta katseellaan muuannetta kaksikkoa. Väkeä oli paljon, mutta tarkka-aistinen soturi paikansi lepsun kiireettömän duon hätäisesti liikehtivästä zyglak-massasta vaivatta.

    ”Olthal! Welsix! Tänne!” musta jääkatse komensi. Guechexin aikanaan kouluttaneet vanhusliskot eivät missään nimessä kuuluneet Alinnelin pehmeän puhuttelun piiriin. ”Aseet latinkiin! Onget piiloon! Olemme menossa vihollisalueelle, emme kalaan!”

    Ennen lähtöään Alinnel kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tämän ystävää.
    ”Meixez, Calibus. Pitäkää huolta toisistanne.”

    Nykyhetki

    Tai ehkä joku meni niinkuin piti. Maasto vietti selvästi ylöspäin, ja Flygelin luola oli kartan mukaan vuoren juurella.

    Ainakin suunta on oikea.

    Kun kaksikko löytäisi Flygelin ja Guechexin, olisi kasassa saaren suurin zyglak-joukko, joka ei ollut jatkuvan skakdi-valvonnan alainen. Ajatus oli samaan aikaan sekä voimaannuttava että lamauttava, ja ainakin ehdottoman hermostuttava. Calibus ei tiennyt, mitä Mei, Flygel ja ennen kaikkea Guechex aikoivat tehdä tästä eteenpäin.
    Tahtooko Flygel vilpittömästi auttaa omaiset toistensa luo… Salaperäisellä tietäjällä saatta olla arveluttavampiakin tarkoitusperiä.

    Calibus oli nähnyt Flygelin toisinaan järvellä, mutta ei silti ollut varma, mihin heimoon tietäjä kuului. Flygel oli aina pysynyt omissa oloissaan. Sitä paitsi Calibus vietti suuren osan ajastaan metsärannan heimon ja Mein perhepiirin parissa – jaettu omaheimo ei auttanut Calibusta lainkaan tieteilijän aivoitusten arvioimisessa.

    Mein Calibus sen sijaan uskoi tuntevansa hyvin. Sinivihreä koiras ei uskonut parhaalla ystävällään olevan piilotettuja motiiveja. Mei harrasti harvoin hienovaraisuutta.

    Mutta mitä Guechex tekee, kun hän tulee tajuihinsa… Calibus aprikoi. Hän oli monet kerrat jakanut kalaa suuren jäänsinisilmäisen soturin kanssa, mutta pelkäsi silti vaarallisinta – sotaisinta – vaihtoehtoa. Guechex oli viisas, mutta Calibus oli silti levoton.

    Viha oli niin yleistä. Aivan liian yleistä. Matoralaiset pelkäsivät zyglakien levittämää protodermis-tautia, mutta lajin todellinen rutto ja viimeinen vitsaus oli viha.

    Zyglakien määräysvallan olivat vieneet skakdi-tappajat – mutta jo sitä ennen se oli menetetty vihalle. Zyxaxille, kultille ja pyhälle vihalle. Jos Calibus olisi ollut oppinut mies, hän olisi analysoinut saaren zyglak-populaation hengellisen elämän ja sen myötä poliittisen vallan joutuneen vähemmistön käsiin. Vähemmistön, jonka valta-asemaa ruokki viha matoraneja ja muita rotuja kohtaan. Hän olisi analysoinyt levottomien aikojen kasvattavan poliittisen ja uskonnollisen radikalismin johtohahmojen valta-asemaa.

    Mutta Calibus ei ollut oppinut mies. Hän oli zyglak-kalastaja. Mikä kuitenkin teki hänestä erikoisen oli se seikka, että hän ei ollut vihainen. Hän ei uskonut rauhallisen rinnakkaiselon olevan mahdotonta.

    ”Mei!” Calibus yritti avata keskustelua, jälleen. ”Mei. Alamme olla lähellä. Mitä aiot sanoa tälle ’Flygelille’ kun löydämme hänet?”
    ”Missä pidät Guechexia?” kuului lyhyt vastaus.
    ”Tuo ei ole suunnitelma. Mei..”

    Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä – hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Aivan pienestä pitäen Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta: siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat.

    Matka oli ollut erittäin pitkä, ja Calibusta alkoi ottaa päähän matkakumppaninsa vähäsanaisuus. Hän osasi kyllä kunnioittaa Mein vaiteliasta luonnetta ja ymmärsi, että hänen vanha ystävänsä oli kokenut kovia. Mutta niin olivat kaikki muutkin. Sota Klaania vastaan oli vienyt jokaisen saaren jokaisen heimon jokaiselta zyglakilta paljon.

    Calibus oli kuitenkin päättänyt, ettei lamaantuisi menetettyjen läheisten edessä, vaan hankkisi uuden merkityksen elämälleen ja kulttuurilleen.

    Mutta olenko aivan yksin pyrkimysteni kanssa…

  • Kirjallisuutta tähtitaivaan alla

    Metsä, Flygelin luola

    Flygel oli uupunut raskaan keräilypäivän jälkeen. Hän oli kerännyt polttopuita ja syksyn marjoja sekä kaikkea mahdollista syötävää, koska Guechex oli edelleen todella uupunut. Zyglak oli rakentanut luola-asumukseensa jo kaikenlaista tarpeellista, nyt luolan lattiaa peittivät jo laudoitukset ja erilaiset kömpelöt, mutta toimivat huonekalut, jotka Flygel oli tee-se-itse-oppaita tutkiessaan oppinut rakentamaan. Zyglak ei ollut jaksanut hioa huonekalujaan kauheasti ja se olisi vienyt vain turhaan aikaa. Iltaisin raskaan raadannan jälkeen Flygel istuutui usein lukemaan kultin kieltämiä kirjoja, joita hän löysi usein Zyglakien tunkioilta, joihin niitä piilotettiin usein.

    Flygel oli alkanut pohtia sitä, miksi kultti oli noussut niin vahvaksi hänen kansansa parissa. Kun he hyökkäsivät Orto Nuille ja taistelivat itselleen rikkauksia, meno oli aivan erilaista. He olivat ylväitä ja jaloja sotureita, joita universumi oli vain kohdellut väärin. Meren äidin palvonta oli vaihtunut merihirviöiden palvontaan ja uhrilahjoihin merten vihaisille jumalille. Jotain oli mennyt pahasti vikaan kun ajat olivat huonontuneet Zyglakien parissa.

    Kalojen huonot kannat olivat vuosikymmeniä sitten aiheuttaneet sen, että lempeästi meren äidistä Gah’Malokista oltiin luovuttu ja tilalle oltiin nostettu valkoinen demoni ja Rhak’elakk, merten monisakarainen hirviöjumala, jotka tuovat mukanaan tuhoa ja hävitystä, mutta pelastavat Zyglakit. Näin uskomukset oli käännetty päälaelleen ja uskonnon kannattajat pystyivät perustelemaan uhrit ja raakuudet paikallisia asukkaita kohtaan.

    Kultti nousi nopeasti valtaan ja alkoi hallita vaikeina aikoina. Pelkoa käytettiin usein hallintakeinona ja minkäänlaisia vääriä ajatuksia ei suvaittu. Flygeliä oltiin jo silloin alettu pitää outona, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena, koska hänen keksintönsä hyödyttivät myös kulttia.

    Tiedemiestä painoi vähän yksinäisyys. Guechexista ei ollut pahitteeksi seuraa, tyyppi kun nukkui melkein koko ajan. Kirjat kuitenkin antoivat lohtua Flygelille, koska tiedon keruu ja hyödyntäminen olivat aina olleet hänen suurin intohimonsa. Monet muut hänen lajitoverinsa tottelivat kulttia ja sotivat, mutta hän ei itse ollut koskaan kiinnostunut toisten tappamisesta, vaikka olikin sotilaskoulutuksen saanut.

    Rahioppaat, karttakirjat, historiakirjat sekä erilaiset uskonnollisia tekstejä pohtivat sekä kritisoivat kirjat olivat sikin sokin lattialla ja pöydän alla, koska Flygel ei ollut jaksanut rakentaa itselleen toimivaa kirjahyllyä. Mieluummin hän luki nuotion loisteessa kuin nikkaroi. Tuli lämmitti ja kirjat antoivat viihdettä näinä synkkinä ja kylminä syksyn päivinä ja iltoina.

    Nyt Flygel oli tarttunut Metru Nuin uskontoja ja kultteja käsittelevään opukseen, jonka oli kirjoittanut muutama vuosi sitten tunnettu matorankirjailija H.J. Keltion. Matoranien käsiin kovin suuri teos vaikutti pokkarikokoiselta kirjalta zyglakin suurissa, pitkäkyntisissä kourissa. Teoksen kannessa komeili kuva Legendojen kaupungista, kuuteen osaan jaetusta saarikaupungista. Flygel kuitenkin siirtyi nopeasti kaupungin piirroskuvan ihailusta kirjan lukemisen aloittamiseen, sillä tieto oli valtaa. Tai ainakin se on usein todella viihdyttävää.

    Metru Nuin uskonnot ja kultit
    kirjoittanut H.J. Keltion

    Alkusanat

    Tätä opusta kirjoittaessani olen saanut monia tappouhkauksia ja jauhekirjeitä. Olen käyttänyt tutkimustyön tekemiseen vuosia ja olen saanut kasattua mittavan aineiston eri aiheista, joita kirjassani käsittelen. Uskon vapaaseen sanaan ja vapaaseen tietoon, ja siksi halusin tuoda tässä opuksessa esitetyt uskomukset ja tiedot niistä päivänvaloon. Huolimatta siitä, että olen tehnyt vuosien ajan tutkimustyötä, en lähellekään tiedä kaikkea eri salaseurojen järjestelmistä tai uhrimenoista, mutta esittelen tässä luotettavimmat tiedot eri uskonnoista, joita Legendojen kaupungissa on.

    Metru Nui, Legendojen kaupunki, kätkee sisäänsä mitä moninaisempia ja pienijäsenisiä kultteja ja uskonyhteisöjä. Suurkaupunkina kaupungin asukkaat ovat valinneet usein salassa hallitsevalta yläluokalta kultteja ja riittejä joihin he ottavat osaa, koska eivät halua hallinnon leimaavan heitä vääräuskoisiksi tai vainoavan heitä. Modernina ja maallistuneena näyttäytyvä kaupunki kätkee sisäänsä mitä moninaisempia riittejä ja niiden harjoittajia.

    Usein maailman pääkaupunkina pidetty saari on kokenut olemassaolonsa aikana varsin suuria mullistuksia. Barraki-sotaherrojen ollessa maailman valtiaita oli Metru Nui vapaa mutta Kuuden Kuningaskunnan armeijoiden uhan alla. Sotaherrojen kukistuttua syttyi valtatyhjiössä ja matoranien keskenäisen rasismin kasvaessa uusi sota, jossa matoranit sotivat toisiaan vastaan. Sodan jäljet näkyvät yhä matoranienkeskinäisissää väleissä eri kaupunginosien asukkaiden kesken. Rasistiset stereotypiat ja käsitys, että vain tietyn elementin matoraneja elää eri kaupunginosissa ovat edelleen tänäkin päivänä yleisiä.

    Sisällissodan loppuessa Makutain puuttumiseen, alkoivat kaupungin asukkaat karttaa kaikkea Makutoihin liittyvää ja pelko Makutaa kohtaan nousi. Makuta alettiin liittää pimeyteen ja kuolemaan sekä kuoleman jälkeiseen tyhjyyteen. Makutaa pidettiin eräänlaisena Mata Nuin antiteesinä ja jotkut väittivät varjojen herran olevan Suuren Hengen veroinen voima.
    Makuta-kultit saivat kannatusta, mutta kaupungin turagat pyrkivät usein tukahduttamaan nämä, koska niihin liitettiin epäilyksiä uhreista ja mustasta magiasta, eivätkä ne olleet kaupungin pääuskonnon Mata Nui-uskon mukaisia. Yhä tänäkin päivänä näitä kultteja esiintyy ja niistä tunnetuimpia kerrotaan tässä opuksessa.

    Pitkän rauhanjakson aikaan Metru Nui kukoisti. Mata Nui-usko vahvisti jalansijaansa tuhoamalla monia vääräuskoisina pidettyjä uskonyhteisöjä Legendojen kaupungin maaperältä. Makuta-kulttien perässä nämä uskonnot siirtyivät maan alle ja Onu- ja Po-Metrujen rajaseudusta tuli monien salaseurojen kokoontumispaikka.

    Mata Nui-uskonto
    Yleisimmin käytetty Mata Nui-uskoisten luomiskertomus ja uskontunnustus alkaa yleisesti ottaen näin:

    ”Aikana ennen aikaa, Suuri henki laskeutui alas Taivaista, tuoden mukanaan meidät, matoranit, tähän paratiisiin. Olimme yksin, vailla päämäärää ja siksi Mata Nui antoi meille Kolme hyvettä, itsensä Suuren Hengen kunniaksi. Hyveet olivat ohjenuoria joiden avulla elää ja joita noudattamalla pystyimme kunnioittamaan Suurta Henkeä.”

    Usko Mata Nuihin on ollut muutoksen kourissa jo pitkään Metru Nuilla. Pääuskontona sen rooli on aina kietoutunut vallassa olevan eliitin intresseihin ja mukautunut sen mukaisesti. Uskonto painottaa uskoa Suureen Henkeen Mata Nuihin ja sen palvonta tapahtuu parhaiten sillä, että kannattajat tekevät uskollisesti työtä ja säilyttävät Suuren Hengen ylläpitämän maailmanjärjestyksen muuttumattomana. Nimellisesti lähes kaikki kaupungin asukkaat kuuluvat tähän uskontokuntaan, sillä muiden uskontojen julkista harjoittamista ei sallita.

    Mata Nui -uskontoon kuuluvat olennaisesti myös tarinat ja myytit Karzahnista ja Artakhasta, joista toinen on paratiisi, jonne hyvät työläiset pääsevät, ja toinen helvetti jonne laiskat työläiset joutuvat. Karzahni ja Mata Nui ovat Suuren hengen asettamia vartijoita pelastukseen tai kadotukseen.

    Mata Nuihin uskovat uskovat usein Suureen Parveen, joka tulee maailman Kohtalon täytyttyä puhdistamaan maailman. Parvesta kertovat vain harvat muinaiset kaiverrukset, jotka esittävät pallomaisia olentoja. Monet kuitenkin kyseenalaistavat pallojen olemassaolon ja tarkoituksen.

    Mata Nui-uskoon kuuluvat uskovat Kolmeen Hyveeseen, jotka ovat pyhiä. Eri uskon haarat kuitenkin palvovat erilaisella painolla näitä hyveitä.

    Yhtenäisyys lausutaan uskonnon tunnustuksessa ensimmäisenä ja sillä Mata Nui -uskon matoranit pyrkivät yhteiseen päämäärään ja veljeyteen sekä estämään keskinäisen turhan kilpailun ja eriarvoisuuden. Jotkut uskovat, että täydellisessä yhtenäisyyden tilassa kolme tai kuusi matorania, toaa tai turagaa voi yhdistää mielensä ja ruumiinsa ja saada näin yhteyden kaita-maailmaan.

    Velvollisuus on hyve, minkä noudattamisesta Metru Nuin kaupungissa, eli uskonnon pääpaikassa, painotetaan eniten. Velvollisuus on usein sidoksissa uskonnon harjoittajan työhön ja työtehtävien suorittamiseen. Joidenkin uskonhaarojen mukaan työttömyys tai töiden tekemättä jättäminen ovat suurimpia syntejä Suuren Hengen silmissä.

    Kohtalo on suurin Matoranien hyveistä, mutta se lausutaan uskontunnustuksessa viimeisenä. Kohtalo on jokaisen päämäärä ja tarkoitus. Koska Kohtalo on kuolevaista suuremman mielen osoittama, se on Suuren Hengen – ja siten matoranien – edun mukainen. Maailman tarina on suunniteltu onnelliseksi, mutta Kohtaloa vastaan kapinoiminen on aina aiheuttanut tragedioita ja suuria suruja.
    Monet matoranit uskovat että Mata Nui tai Suuret Olennot ovat luoneet heidän Kohtalonsa ja sen takia on haarautunut erilaisia uskonlahkoja, jotka painottavat enemmän Suuren Hengen kuin Suurten Olentojen roolia Kohtalon määrittelemisessä ja asettamisessa. Tämä on muutenkin tuottanut uskonoppineiden kanssa skismaa jo kauan ja tulee tuottamaan edelleen.

    Kolmen hyveen lisäksi matoranit kunnioittavat myös erilaisia Periaatteita, joista muodostuu myös erilaisia Taitoja, joita matoran-kulttuurit arvostavat eniten. Periaatteet olivat usein Metru-kohtaisia, mutta matoranit saattoivat ottaa tavoiteltavakseen myös jonkun toisen kaupunginosan Periaatteen omien mieltymyksiensä mukaan. Periaatteet ohjasivat uskon harjoittajia tiettyyn suuntaan heidän elämissään. Ne johdetaan Kolmesta hyveestä.

    Urheutta arvostettiin erityisesti Ta-Metrussa ja se johdettiin Velvollisuudesta. Se kuvastui henkilökohtaisena rohkeutena ja valppautena. Urheus johti kehon ja mielen Vahvuuteen. Sen antiteesi on Pelko.

    Puhtautta arvostettiin erityisesti Ga-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä. Se tarkoitti matoranien elämässä rehellisyyttä, mielenrauhaa ja ennakkoluulottomuutta. Puhtaus johti mielen ja sielun kahleiden rikkoutumiseen ja Nopeuteen. Sen antiteesi on Myrkky.

    Rauhaa arvostettiin erityisesti Ko-Metrussa ja se johdettiin Kohtalosta. Se kuvasti kärsivällisyyttä, rauhantahtoisuutta ja ajattelemista. Rauha johti mielen kirkkauteen ja suureen Tahdonvoimaan. Sen antiteesi on Viha.

    Luottamusta arvostettiin erityisesti Le-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä ja Velvollisuudesta. Se kuvasti ystävällisyyttä ja optimismia. Luottamus johti Tarkkuuteen. Sen antiteesi on Pirstoutuminen.

    Luomista arvostettiin erityisesti Po-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä ja Kohtalosta. Se tarkoitti mielikuvituksen ja inspiraation voimaa sekä oman tahdon toteuttamista. Luominen johti Tarkkaavaisuuteen luotua maailmaa kohtaan. Sen aniteesi on Murtaminen.

    Hyvinvointi arvostettiin erityisesti Onu-Metrussa ja se johdettiin Velvollisuudesta ja Kohtalosta. Se kuvastui kunnianhimona ja kovana työntekona, josta seurasi palkkio. Onnistumiset johtivat mielen ja sielun Kestävyyteen. Sen antiteesi on Nälkä.

    Nuva-kultti

    Toa Svarlen kotisaarella, Aerilla, syntyi uskonnollinen liike, joka uskoi Sähköistyneen protodermiksen olevan elävä jumalolento, jolla on voima muuttaa sille altistuneet olennot uudelle tasolle, Nuvaksi. Liike otti paljon vaikutteita kolmannesta hyveestä, Kohtalosta, ja piti sitä pyhimpänä hyveenä. Uskonnollisella liikkeellä ja sen hopeisiin seremoniakaapuihin pukeutuneilla papeilla oli valtaa Aerin saarella, vaikka he eivät olleetkaan enemmistössä saaren hallinnossa.

    Aerin papit halusivat ihmeainetta itselleen ja koska sitä tiedettiin olevan vain Makutain hallinnassa, papit suostuttelivat saaren Toa-ryhmän johtajan, Svarlen, tekemään iskun saaren Makutan linnoitukseen ja hakemaan ihmeainetta heille. Tämä konflikti vaikutti ratkaisevasti lähisaarten puolustuksen muovautumiseen ja lopulta useiden saarten orjuuttamiseen kun tiimi hajosi Svarlen ja petturi-Halawen sekä muun lähtiessä sotaan Metru Nuille ja jättäessä Toa Delevan puolustamaan yksin saariryhmää merirosvoilta ja ryösteleviltä metsästäjiltä.

    Metru Nuilla Svarle toi uskontoaan esille monilla tavoin ja toi sitä tunnetuksi matoranien keskuudessa. Sotataitojensa takia Svarle sai paljon seuraajia, jolloin hänen seuraajansa alkoivat myös palvoa Sähköistynyttä protodermistä. Svarlen dramaattinen kuolema entisen tiimitoverinsa käsissä oli myös omiaan jurruttamaan Nuva-kultin suosiota matoranien keskuudessa. Svarlen kannattajat näkivät tämän marttyyrina, joka kuoli uskonsa ja Metru Nuin puolesta. Kultin kannattajien joukossa on levinnyt myös uskomus siitä, että Svarle tuli osaksi Sähköistynyttä protodermistä ja ei olekaan kuollut.

    Metru Nuilla Nuva-kulttia on pidetty laittomana, koska sen jäsenet ovat altistaneet erilaisia rahipetoja ja toisia matoraneja sähköistyneelle protodermikselle. Vahkit ovat monesti yllättäneet matoraneja harjoittamasta kultin sekavia uudistumisrituaaleja ja joskus on tavattu jopa rahien salakuljetusta pois Arkistoista. Kultilla on paljon jalansijaa Onu-Metrussa ja monet kulttilaiset ovat olleet tekemisissä Mustaksi Kädeksi kutsutun järjestön kanssa.

    Matoranien uskomukset olivat kiehtovia. Ne olivat täysin zyglakien uskontojen vastakohtia. Raptorien kulttuurissa vahvimmat yleisesti ottaen saivat mitä halusivat, mutta matoraneilla monet uskomukset liittyivät siihen, että he puhalsivat yhteen hiileen yhteisen hyvän nimessä.

    Menisikö zyglakeillakin paremmin, jos olisimme tehneet yhteistyötä ja nostaneet lajimme alkusuosta sen sijaan että jäimme sinne odottamaan tulevaa… tiedemieszyglak mietti. Hän oli usein leikitellyt sillä ajatuksella, että jossain maailmassa zyglakit hallitsivat koko maailmaa, mutta samalla hän muisti, että jossain heidän kansallaan meni vieläkin kehnommin.

    Ajatus siitä, että Flygelillä oli ollut käsissään tykki, jolla pystyi siirtymään maailmojen seinien läpi oli samalla kauhistuttava, että harmittava. Flygeliä harmitti syvästi se, ettei hän ollut ehtinyt kokea aseen mahtia tai tehdä sille tarpeeksi kokeita. Zyglak ei esimerkiksi tiennyt kuinka suuria esineitä tai asioita esine pystyi siirtämään ulottuvuuksien välillä.

    Ulottuvuustykin menetystä oli tosin turha alkaa surra. Se oli menetetty tilaisuus, mutta se oli antanut tiedemiehelle ajateltavaa. Hän oli useat yöt katsellut tähtitaivasta luolansa suuaukolta ja miettinyt oliko tässä universumissa elämää avaruuden taivaankappaleilla. Erityisesti punainen tähti, matoranien vanhoissa kirjoituksissa Initoi oli varsin merkillinen. Myös kaksoisauringot joista vanhat kirjoitukset käyttivät nimityksiä Akuavo ja Avaku olivat mielenkiintoisia. Olivatko ne oikeita taivaankappaleita vai vain suuria valokiviä maailman katossa? Siitäkin oppineet ympäri maailman väittelivät maailman foorumeilla ja saleissa.

    Zyglak ei itse ottanut näihin asioihin kantaa. Hänen pitäisi lukea enemmän ja muodostaa oma ajatusmaailmansa. Parhaiten se onnistuisi kirjojen avulla. Nyt olisi kuitenkin aika mennä töihin, jotta olisi ravintoa myös ruumiille. Hän merkitsi kirjan sivun hiirenkorvalla ja laittoi sen tekemänsä piirongin laatikkoon. Siellä kirja odottaisi oikeaa hetkeä. Oli metsästyksen aika.

    Öisin metsästäminen oli hauskempaa, koska silloin sammakot ja muut vaihtolämpöiset rahit olivat hitaita liikkeistään ja ne saisi helpommin kiinni. Kuun, tähtien ja punaisen tähden valo olivat myös kivoja asioita öisin. Ne toivat oman aavemaisen tunnelmansa yötaivaalle.

    Vaikka Flygel ei pitänytkään sotimisesta oli metsästämisessä jotain alkukantaisen kiehtovaa. Siinä hän oli yhtä luonnon kanssa, ikiaikainen taistelu elämän ja kuoleman, vahvimman ja heikomman välillä.

    Metsän äänet öiset äänet olivat kiehtovia. Jossain gafna-jyrsijä vikisi ja ampui energia-ammuksen kohti saalistaan. Kirikori-nuit sirittivät hiljaa yössä, vaikka vaihtolämpöisiä olivatkin. Flygel etsi äänen lähdettä ja nappasi hidasliikkeisen kirikorin purkkiinsa.

    Jossain läheisen lammikon äärellä ranama kurnutti. Flygel ajatteli, että siitä saisi todella hyvän lounaan. Hän otti rakentamasta atrainvirityksen ja heitti sen kohti konnarahia. Atrain upposi sammakkoeläimen läpi. Onni oli myötä metsästysreissulla.

    Sammakkoeläin sujahti nopeasti Flygelin reppuun. Oli aika jatkaa taas keräilyä. Marjoja ja sieniä oli vähemmän syksyn mennessä yhä pidemmälle. Myös hallalla oli vaikutusta vähenevien ruoka-aineiden määrään.

    Mustikoita löytyi vielä läheisestä puskasta, mutta osa niistä oli hiukan nuutuneita. Flygel maistoi niitä. Ne eivät olleet vielä käyneitä tai ylikypsiä. Oli siis aika laittaa ne laukkuun muiden löytöjen sekaan.
    Flygel eteni syvemmälle metsään. Hän saapui kankaalle, jolla kasvoi kuusia. Täältä löytyisi kangastatteja, jotka olisivat hyviä ruokasieniä. Kangastatit olisivat hyvä raudanlähde, koska ne keräävät rautaa maaperän mineraaleista.

    Tiedemies-zyglak löysi kangastatteja ison läjän ja noukki ne laukkuun. Suuri osa sienistä oli vielä varsin hyvänlaisia eikä niistä löytynyt matoja, mutta eivät ne madot olisi menoa haitanneet. Proteiininlähteitä nekin olisivat.

    Zyglak tiesi, että läheltä saattaisi löytää kuusenpunikkitatteja. Niitä kasvoi kuusien kanssa symbioosissa ja saarella liikkui perimätieto, että ne olivat todella hyviä ruokasieniä. Flygel sukelsi syvemmälle kuusikkoon etsimään herkkusieniä.

    Flygel riemuitsi kun hän löysi himoitsemiaan sieniä. Näistä saisi mahtavan kastikkeen villiperunoiden kanssa. Pitäisi vain ryöstää jostain kermaa tai lypsää villi mukau-lehmä. Tai löytää sattumalta säilykepurkki, joka sisälsi kookosmaitoa. Flygelillä oli liian hyvä tuuri tänään!

    Tiedemieszyglak päätti lähteä takaisin luolalleen. Hänellä olisi nyt ruokaa vähäksi aikaa sekä hänelle, että Guechexille. Hänen pitäisi saada johtaja-zyglak kuntoon, koska Flygel uskoi, että hänen aikansa ei ollut vielä tullut.