Avainsana: Vihollinen

  • Killjoy mahtuu ilmastointikanavaan

    Adminien salakokous – Klaanin bunkkeri, 5 kerrosta kahvion alapuolella.

    Betonisen huoneen keskellä olevan puisen, pyöreän pöydän ääressä istui kaksi hahmoa. Kolmas, hämähäkkimäinen hahmo riippui seinällä vähän heidän takanaan.

    Hahmot olivat selkeästi keskustelleet jo jonkin aikaa. Puheenvuoro oli naispuolisella keltaisella Toalla.

    ”Tiimit siis tarkistavat sektoreita moderaattorien johdolla. Asennamme kameroita jokaiseen pisteeseen”, Tawa selvitti.

    Guardian nyökkäili.

    ”Kyllä, näin varmistamme, ettei meille tule ikäviä yllätyksiä. Meidän tulee kuitenkin muistaa, että varastetut palaset ovat meille yhtä iso huolenaihe.”

    Silloin kuitenkin pimeästä nurkasta kuului tuttu ääni ja Killjoy astui esiin.

    ”En usko, Guardian, asioille on tullut uusi tärkeysjärjestys.”

    Tawa ja Guardian nousivat seisomaan ja Visokki tiputtautui maahan louskutellen leukojaan ja aloittaen telepaattisen saarnauksen:

    ”Killjoy, tunkeutuminen adminien kokoukseen on pahemman luokan rike!”

    ”Miten edes pääsit sisään huomaamattamme?”, Guardian tivasti.

    Killjoy napautti kypäräänsä.

    ”Tunnistaa admin-kivien lämpöjäljet ja nämä ilmastointikanavat ovat muuten mukavan tilavia.”

    Adminien katse kiinnittyi katossa auki repsottavaan ilmastointikanavan luukkuun. Killjoyn katse taasen kiinnittyi Guardianiin.

    ”Teidän tulee kuulla, mitä olen saanut tietää”, Killjoy sanoi vakavana ja odotti, kunnes adminit olivat jälleen istuneet alas.

    ”58 tuntia sitten, hieman ennen Matoron ja Umbran retkikunnan eksymistä Kummitusten rämeelle, yksi vahtidroideistani sai kaapattua informaatiota Nazorakien radioviesteistä ja tiedot kuultuani menin tarkistamaan tilanteen. Lensin alueen yli Gukkoni selässä ja reissu vahvisti tiedon.

    ”Minkä tiedon?”, Tawa kysyi katse naulittuna Killjoyn punaisena hohtavaan kypärään.

    ”Vihollistemme yhdistyminen on huomattavasti laajempi kuin osasimme kuvitella. Vihollinen on koonnut jo usean tuhatta Nazorakia, arviolta sadoissa laskettavan määrän Zyglakeja ja jokaista joukko-osastoa johtaa jokin eliittinazorakeista tai Skakdeista. Määrä kuitenkin lisii koko ajan.”

    Adminit haukkoivat henkeään. Guardian näytti epäuskoiselta.

    ”Millä voit todistaa tietosi?”

    Killjoy heitti pöydälle ilmasta ottamiaan valokuvia, jotka olivat tummanaan nazorakien rivistöjä.

    ”Tuo ei ole vain sotajoukko, tuo on valloitusarmeija. Mukana on teknologiaa ja laitteistoa, jollaista emme ole koskaan ennen kokeneet”, Killjoy jatkoi.

    ”Sellainen joukko… Klaani ei mahda mitään”, Visokki huokaisi ja romahti maahan.

    ”Klaani saisi tukijoukkoineen ja apulaisineen kokoon maksimissaan tuhannen yksikön puolustusjoukot, mutta se ei riitä. Klaanilla ei ole armeijaa millä taistella tätä joukkoa vastaan.”

    Killjoyn lause päättyi kuin kesken ja Guardian avasi suunsa:

    ”Mutta?”

    Killjoy käänsi katseensa Skakdiin:

    ”Minulla on.”

    Adminit olivat totaalisen hämmentyneitä, joten Killjoy päätti valaista heitä.
    Hän kohotti kämmenensä ja se muodosti Klaanin johtokunnan eteen kolmiuloitteisen hologrammin. Hologrammissa pyöri toan kokoinen raskaasti aseistettu ja panssaroitu hahmo, jonka taustalla näkyi skorpionin hännän muotoinen logo.

    ”Specterit. Armeija täysin mekaanisia sotatoimiin erikoistuneita Vahkeja, jonka lisäksi mittaamaton määrä arvokasta sotakalustoa, suunniteltu ainoastaan minun komentooni ja minun hallitsemani teknologian oheen.”

    Guardian nyökytti.

    ”Se ei siis ollutkaan taru. Sinä siis annoit ne alunperin TSO:lle.”

    ”Tavallaan kyllä, mutta poistuttuani viime kerralla Odinalta, osasin varautua joukkojen laajamittaisempaan väärinkäyttöön. Lukitsin joukot pomminvarmaan halliin maan alle, paikka on edelleen koskematon, mutta matkassa on pieni mutta: halli vaatii kaksi avainta, minulla on niistä vain yksi.”

    ”Ja toinen?”, Guardian kysyi.

    ”Liekehtivä ystävämme on vienyt sen minulta vuosia sitten, luultavasti tietämättä, mikä se todella on.”

    ”Purifier”, Guardian mietti, ”Jälleen yksi syy löytää hänet.”

    ”Purifierin tukikohta sijaitsee Xialla ja tunnen paikan kuin omat taskuni. Lähden hänen peräänsä huomenillalla ja haen samala reissulla sekä avaimen, että palasesi.”

    ”Et selviä moisesta matkasta yksin”, Tawa ilmoitti, ”Tarvitset tiimin.”

    ”Työskentelen yksin, en halua muiden tulevan tielleni. Minulla on omatkin syyni löytää Purifier, hän kuuluu minulle.”

    Guardian tiesi, ettei tästä asiasta kiisteltäisi, joten hän vain iski Tawalle tervettä silmäänsä ja jatkoi:

    ”Kaksi viikkoa Killjoy. Aikaa ei ole paljoa.”

    Killjoy nyökkäsi. Visokilla oli kuitenkin epäilyksensä. ”Ja miten sinä ajattelit siirtää kokonaisen armeijan metsästäjien alueelta ilman, että saat puolta heidän sotavoimista perääsi.

    ”Se on murhe, josta huolehdimme myöhemmin”, Guardian puuttui, ”Toivotan sinulle onnea matkalle, meidän tulee silti hoitaa Klaanin puolustus ja tässä tilanteessa ehdotan, että alamme evakuoida koko saaren kyliä Klaanin muurien sisäpuolelle.”

    Muut adminin nyökkäilivät.

    ”ÄmKoo on mitä ilmeisimmin lähdössä hoitamaan puuttuvien palasten etsintää, sillä aikaa, me alamme valmistaa Klaania pahimpaan. Emme voi luottaa suunnitelmasi varmuuteen Killjoy”, Guardian sanoi, ryhdistäen samalla selkäänsä.

    Killjoy nyökkäsi ja kääntyi kohti ovea.

    ”Keskustelemme huomenna lisää, minun täytyy hoitaa vielä asioita Klaanissa.”

    Niine hyvineen Killjoy kääntyi ja asteli pois. Tawa hautasi kasvonsa käsiinsä, näyttäen murheelliselta.

    ”Klaani on valtavassa vaarassa ja me laitamme luottamuksemme henkisesti epävakaan mekaanisen hullun ohuen suunnitelman varaan.”

    ”Siksi emme päästäkään Killjoyta yksin. Lähetän tiimin hänen mukaansa vähän lähtönsä jälkeen. Meidän täytyy maksimoida onnistumisprosenttimme”, Guardian sanoi ja istuutui takaisin pöydän ääreen.

    ”Kokous jatkukoon siis.”

  • Jääsaari 13: Miekkapiru

    Luminen metsä eteläisellä saarella, rannan tuntumassa

    Yliluutnantin silmissä kiilteli sairas mielihyvä tämän nostaessa lumiukon miltei elottoman oloisen ruumiin korkealle ilmaan. Taistelu oli ollut lyhyt ja epätasaväkinen. Seikoista ensimmäinen harmitti yliluutnanttia hieman, jälkimmäinen taas sai tämän myhäilemään tyytyväisenä. Kaiken kaikkiaan tämä oli ollut varsin mukavaa.

    Juuri kun torakka oli kiristämässä otettaan lumiukon kurkusta, koki tämän ilonpito häiriön.

    ”Hei.”

    Torakka irrotti otteensa Snowmanin kurkusta ja lumiukko putosi maahan epämääräisen tömähdyksen ja lumen pöllähdyksen saattelemana. Yliluutnantti kääntyi ympäri…

    … ja yllättyi.

    Yliluutnantti korjasi asentoaan ja arvioi tulijaa katsellaan, mutta turhaan. Lumen päällä seisovan hahmon kaapu peitti nimittäin kaikki yksityiskohdat. Hahmon kasvoja taikka naamiota oli käytännössä katsoen mahdotonta erottaa valtavan hupun alta. Tulija oli jopa hirviömäisen torakkasoturin mielestä hieman aavemainen ilmestys.

    Hahmon huppu kääntyi katsomaan kahta maassa makaavaa klaanilaista. Kuului tuhahdus.

    ”Huonoa jälkeä.”
    ”Mitä?”
    ”Kun kohde saadaan kiinni, tämä tapetaan välittömästi. Molemmat uhreistasi ovat vielä elossa. Olet huolimaton.”

    Torakkayliluutnantti katseli puhujaa hetken hölmistyneenä yrittäen ottaa selvää tämän äänensävystä ja alkoi sitten nauraa jo tavaramerkikseen muodostunutta ilkeää nauruaan. Sitten tämä avasi suunsa.

    ”Huolimatonta? Voi anteeksi, korjaan virheeni välittömästi.”

    Siinä samassa torakan vielä panssaroidusta kädestä singahti esiin aiempiakin ilkeämmän näköinen terä. Terä heilahti kerran ilmassa ja syöksyi sitten kohti lumiukon ruumista.

    Terä ei osunut kohteeseensa vaan upposi valkeaan kinokseen.

    Torakkayliluutnantti ei jäänyt hämmennyksestään huolimatta aikailemaan vaan kiskaisi terän nopeasti irti maasta. Yliluutnantti katseli tarkasti ympärilleen koittaen samalla keksiä äskeiselle katoamistempulle jonkinlaista loogista selitystä.

    Snowman avasi silmänsä. Hän makasi vielä hieman tokkuraisena lumihangessa, Kepe elottoman tuntuisena hänen vieressään. Lumiukko katseli toveriaan järkyttyneenä.

    ”Olen pahoillani. Taisin vähän myöhästyä.”

    Snowman huomasi vieressään seisovan kaapuhahmon tunnistaen tutun äänen. Hän yritti kysyä jotain hänet hetki sitten maahan laskeneelta puhujalta, mutta hahmo ei kuunnellut vaan lähti varmoin askelin kauempana ihmettelevän vihollisen tykö.

    Torakka ei pitänyt tilanteesta. Sitä ei pelottanut, mutta tulijan teleportaatiokyky vaikutti ongelmalliselta. Tässä tilanteessa jo menetetty tykki olisi ollut mitä mainioin lähestymistapa mystisen hahmon kykyjen selvittämisen kannalta, mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.

    Teleportaation lisäksi yliluutnanttia häiritsi hahmon itsevarmuus. Tämä ei osoittanut pienintäkään pelon merkkiä astellessaan kevein askelin torakkaa kohti. Yliluutnantti aavisti, että tämä taistelu tulisi kestämään äskeistä kauemmin.

    Hahmo pysähtyi muutaman metrin päähän luutnantista ja alkoi taas puhua.

    ”Et osunut.”

    Torakka ei vastannut. Mystisen hahmon mitäänsanomattomuus ja omituinen asenne alkoivat muuttua äärimmäisen ärsyttäviksi. Yliluutnantti kohotti kättään.

    ”Muutin mieltäni. Hoitelen sinut ensin.”

    Sitten alkoi tapahtua. Torakan panssarikäden uumenista lähti lentoon painoin varustettu raskas ketju. Ketju osui suoraan kaavun peittämään kohteeseensa ja teki tämän liikkumisen mahdottomaksi. Torakka myhäili ja lähti liikkeelle. Pian torakan tappavan näköisillä terillä koristeltu käsi lävisti kaapuhahmon.

    Tai no, ainakin kaavun.

    Raskaasta kankaasta valmistettu kaapu hajosi kappaleiksi yliluutnantin edessä. Tarkkakuuloinen torakka kuuli takaansa hiljaista naurua. Torakka käänsi päätään ja näki vastustajansa kunnolla ensimmäistä kertaa.

    Hahmo näytti toalta, ainakin kokonsa puolesta. Tämän muuten mustaa vartaloa koristivat myrkynvihreät jalkaterät, kämmenet ja Miru nuvaa ulkomuodoltaan muistuttava naamio. Toa-hahmon punaisena hehkuvissa silmissä oli jotain äärimmäisen väärää, mutta torakka ei osannut sanoa mitä. Nämä tuntomerkit riittivät torakan pikaiseen analyysiin. Nyt hän tiesi kenen kanssa taisteli.

    ”ÄmKoo, mikä kunnia”, yliluutnantti totesi yrittäen kuulostaa ivalliselta.
    ”En pidä siitä, että kaltaisesi tuntee minut”, vastasi ÄmKoo.

    Torakka naurahti. Tilanne muuttui oitis mielenkiintoisemmaksi. Vastassa oli aiempia vaativampi vastustaja, mutta mitä sitten? Tämän kukistamisesta yliluutnantti tulisi nauttimaan huomattavasti enemmän.

    ÄmKoo tarkkaili vihollistaan. Torakan panssarointi näytti vahvalta, eikä tämän asearsenaalikaan voinut olla millään tapaa vaatimaton. Tätä taistelua ei voitettaisi raa’alla voimalla. Lisäksi ÄmKoolla oli kiire. Hänen hieman kauemmas siirtämänsä klaanilaiset olivat vielä hengissä, mutta silti jossain määrin huonossa kunnossa. Erityisesti toinen. Oli aika aloittaa.

    Torakkasotilas hyökkäsi. Tällä kertaa se ei kuitenkaan rynnännyt suoraan vastustajaansa kohti vaan lähti kiertämään tätä vasemmalta. Sitten se ampui kädestään uuden, entistä pidemmän ketjun tarttuen itse sen toisesta päästä. ÄmKoo ohitti ketjun sulavalla väistöliikkeellä ja loikkasi hieman etäämmäs. Torakka pani merkille, että ÄmKoo ei ollut tällä kertaa vain kadonnut iskun tieltä.

    ÄmKoo kyyristyi maahan valmistautuen uuteen väistöliikkeeseen. ÄmKoon panssareihin valetun kanohi Kualsin piti antaa latautua hetken aikaa. Pikasiirtyminen oli siis toistaiseksi mahdoton ajatus. Sama ei onneksi pätenyt muutamaan muuhun naamioon…

    Torakan seuraava liike oli vielä aiempaakin harkitumpi. Yliluutnantti syöksähti ensin suoraan ÄmKoota kohti, loikkasi sitten hallitusti ilmaan ja pudottautui kädet ojossa vihreänaamioista vastustajaansa kohti. Samalla torakka tulitti kätensä uumenista sarjan teräviä heittoveitsiä. ÄmKoo ehti juuri ja juuri siirtää katseensa taivaalta lähestyvää torakkaa kohti, mutta terävät heittoaseet upposivat syvälle vihreään naamioon.

    Torakka tarttui saman tien kiinni ÄmKoon kurkusta ja kohotti tämän nauraen ilmaan. Oli sen vuoro pilkata vastustajaansa.

    ”Kutsutko tätäkin huolimattomuudeksi? Ei hätää, aion murskata sinut varsin perusteellise-”

    Torakka pudotti käsistään kasan lunta. Siinä samassa torakka tunsi voimakkaan iskun alaselässään ja horjahti yllättyneenä paksuun kinokseen.

    Kanohi Mahiki oli tehnyt tehtävänsä. Äkkiä luomansa illuusion turvin ÄmKoo oli onnistunut väistämään valtaosan iskusta ja ainoastaan yksi terävä veitsi oli päässyt kohteeseensa saakka. ÄmKoo sähähti ja kiskaisi syvään uponneen teräaseen irti olkapäästään. Sen jälkeen ÄmKoo veti miekkansa esiin.

    Yliluutnantti nousi muristen pystyyn ja katsahti ÄmKoota kohti. Tämän taistelutekniikka alkoi valjeta torakkasotilaalle.

    ”Nuo ovat naamiovoimia.”
    ”Terävää.”
    ”En ole nähnyt naamiosi vaihtuvan kertaakaan.”

    ÄmKoo virnisti.

    ”Meillä on molemmilla kovin kätevät haarniskat. Pian selvinnee, kummasta on enemmän hyötyä.”

    Tilanne alkoi valjeta yliluutnantille. ÄmKoon haarniska mahdollisti siis jollain tavalla usean naamiovoiman käytön yhtäaikaisesti. Mutta mitä kaikkia naamiovoimia ÄmKoolla oli hallussaan? Kuinka kauan tämä kykeni käyttämään niitä? Torakka pani merkille myös ÄmKoon miekan. Kyseessä näytti olevan kevyehkö yksipuolinen lyömämiekka vailla mitään erikoisempia koristeita. Ase näytti varsin hyödyttömältä – juuri se teki siitä äärimmäisen vaarallisen oloisen. ÄmKoon kaltainen taistelija tuskin olisi ottanut esille asetta josta ei olisi mitään hyötyä.

    ”Pidätkö siitä?” ÄmKoo kysyi. ”Tämän miekan kautta moni sinuakin vaarallisempi olento on menettänyt henkensä. Tulet pian ymmärtämään miksi.”

    Torakka ei ehtinyt valmistautua siihen mitä seuraavaksi tapahtui. ÄmKoo heilautti miekkaansa aivan liian nopeasti samalla kun tämän ruumis suoritti monia vaikeasti hahmotettavia liikkeitä. Liikehdintää seurasi sarja salamannopeita iskuja. Torakka sai väistettyä osan, mutta muutama viilloista iskeytyi kohteeseensa. Yliluutnantin rintapanssari säröili.

    Yliluutnantti ei voinut jäädä odottelemaan. Torakkahaarniskan jaloista kuului voimakas pamaus ja torakka lensi taivaalle. ÄmKoo katseli kun torakkasotilas putosi vähän matkan päähän, siististi jaloilleen.

    Yliluutnantti ei pitänyt ÄmKoon miekasta. Terä oli juuri tehnyt teknisesti ottaen vahingoittumattomaan haarniskaan muutaman selvästi näkyvän halkeaman. Jos taistelu jatkuisi tällä lailla, haarniska olisi pian kappaleina.

    ÄmKoo heilautti miekkaansa tottuneen oloisesti ja pyöräytti sen sitten sivuun. Miekan voimilla oli ollut juurikin toivottu vaikutus. Torakkasotilas näytti nimittäin epäröivän. Se ei ollut selvästikään osannut odottaa katanan yliluonnollisia leikkuuominaisuuksia.

    Ongelmaksi koitui ainoastaan torakan nopeus. Kualsi ei ollut vielä täysin latautunut, eikä ÄmKoo ollut onnistunut eliminoimaan vihollisen haarniskassa piileviä suihkumoottoreita. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että ÄmKoon haarniskassa piilevien kykyjen limiitti alkoi lähestyä. Mitä enemmän ÄmKoo joutui turvautumaan taistelussa fyysisiin ponnisteluihin, sitä hitaammin haarniskassa piilevät naamiovoimat latautuivat. Jos torakka saisi ÄmKoon kiinni ennen sitä, kualsin tai minkään muunkaan naamion tuomasta pelastuksesta olisi turha haaveilla…

    Torakka lähti liikkeelle juosten ÄmKoota kohti. Sen panssaroidun käden uumenista kohosi esiin ilkeän näköinen sirppi, ilmeisesti ÄmKoon miekan vastavoimaksi.

    ÄmKoo valmistautui ottamaan hyökkäyksen vastaan yrittäen keksiä parhaiten tilanteeseen sopivaa siirtoa. Kualsi ei ollut vieläkään käyttövalmis.

    Torakka käynnisti suihkumoottorinsa ja lähti kiitämään yhä nopeammin ÄmKoota kohti.

    Suihkumoottorit.

    Torakka lähestyi ja ojensi aseistetun kätensä.

    Tosiaan. Suihkumoottorit. ÄmKoo sai hullun idean.

    Yliluutnantin yllätykseksi ÄmKoo ei edes yrittänyt väistää vaan antoi torakan paiskautua itseään kohti. Kaksikko lensi lumista maastoa pitkin eteenpäin torakan suihkumoottoreiden aiheuttaman nopeuden turvin. Molemmat pitivät toisistaan tiukasti kiinni. Torakka koitti mukautua tilanteeseen ja käänsikin kulun taivasta kohti, aikeenaan pudottaa ÄmKoo kyydistä.

    ”Kanohi Felnas”, ÄmKoo sanoi ja riuhtaisi itsensä irti.

    Yliluutnantin aivot raksuttivat hetken tämän analysoidessa ÄmKoon sanoja. Felnas? Mikä sen naamion voima taas olikaan? Mitään ei näkynyt tapahtuvan, joten kyseessä ei voinut olla mitään kovin vakavaa.
    …Häiriön naamio, sehän se oli. Hetkinen.

    ”Voi ei”, yliluutnantti totesi kiitäessään kohti taivaita.

    ÄmKoo ei yrityksistään huolimatta onnistunut hallitsemaan putoamistaan vaan tömähti selälleen lumiseen maastoon. Hän nousi kuitenkin äkkiä seisomaan ja käänsi katseensa taivaita kohti. Vihollinen oli menettänyt täysin suihkumoottoreidensa hallinnan ja lenteli pitkin taivasta näyttäen alhaalta katsottuna psykoottiselta kärpäseltä. Sitten suihkumoottorit pettivät.

    Taivaalta kuului räjähdys. Torakka putosi.

    Yliluutnantti makasi maassa putoamisensa aiheuttaman lumipilven keskellä. Se oli raivoissaan. Aiemmat ÄmKoon miekan aiheuttamat halkeamat rintapanssarissa olivat levinneet pitkälle äskeisen putoamisen aiheuttaman iskun seurauksena.

    ÄmKoo huomasi vihollisen saamat vauriot tarkkaillessaan tätä muutaman metrin päästä. Hän lähestyi torakkasotilaan liikkumatonta ruumista varovasti ja saapui tämän vierelle.

    ”Mitä pidit lentomatkasta? Toivottavasti maisemat olivat nautinnolliset.”

    Torakka ei vastannut. ÄmKoo otti muutaman askeleen lähemmäs.

    ”Sääli, että leikkimme loppui tähän. Olisin mielelläni pahoinpidellyt sinua vielä vähän enemmän, kiitokseksi siitä mitä teit kumppaneilleni.

    Torakka ei vastannut. ÄmKoo potkaisi tätä kylkeen.

    Potku ei tosin mennyt perille. ÄmKoon yllätykseksi torakan käsi otti iskun vastaan ja tarttui ÄmKoon jalkaan. Torakan silmät avautuivat ja tämä naurahti voitonriemuisesti.

    Sitten räjähti.

    ÄmKoo lensi monen metrin matkan korkeassa kaaressa ja upposi ensimmäistä kertaa lumihankeen. Yliluutnantti nousi hitaasti ylös ja nauroi.

    ”Kuka nyt oli huolimaton?”, se nauroi. ”Seuraavaksi tuhoan loputkin raajasi!”

    ÄmKoo nousi pystyyn. Torakan yllätykseksi äsken räjähdyksestä osuman saanut raaja oli vielä ehjä, joskin se savusi hieman. ÄmKoo kykeni seisomaan, vaikka äskeinen isku oli selvästi tehnyt vahinkoa.

    Torakka tuijotti vihollistaan pettyneenä. Äskeinen isku oli uhrannut toisenkin käden panssaroinnin eikä jäljellä ollut enää mitään erityisen vahvoja aseita. Suihkumoottoritkin olivat poissa pelistä, joten seuraava hyökkäys tulisi suunnitella tarkoin. Ja millä ihmeen konstilla ÄmKoo oli onnistunut välttämään äskeisen iskun pahimmat vauriot? Ja miksi ihmeessä yliluutnantti kuuli rapinaa…

    ÄmKoo virnisti.

    Yliluutnantti irvisti.

    Torakan haarniska hajosi osiksi ja rapisi maahan. Yliluutnantti tuijotti järkyttyneenä tajuamatta mitä oli tapahtunut.

    ”Kanohi Jutlin”, ÄmKoo selitti. ”Turmelemisen naamiovoima.”

    Yliluutnantti ymmärsi. ÄmKoo oli kaiketi käyttänyt naamiovoimaa samalla hetkellä kun haarniskan käsi oli räjähtänyt. Jo valmiiksi kärsinyt haarniska ei ollut kestänyt naamiovoiman vaikutusta. ÄmKoo lähestyi.

    ”Normaalisti naamion käyttäjä kykenee syövyttämään elottomia asioita näköpiirissään. Haarniskani tuo naamiovoimille kuitenkin tiettyjä rajoituksia, joten tarvitsin voiman käyttämiseen kosketuskontaktin.”

    Torakkasotilas ei vastannut. Se tarkkaili näköpiiriään ja huomasi maassa räjähtäneestä haarniskan käsioasta irronneen pitkän terän. Torakka otti terän ja osoitti sillä ÄmKoota kohti.

    ”Ai, aiot vielä taistella? Kuinka ihastuttavaa.”
    ”Revin sinut kappaleiksi vaikka paljain käsin, jos on pakko.”
    ”Sopii yrittää.”

    Torakka hyökkäsi. ÄmKoo väisteli iskuja ja vastasi niihin huitomalla miekallaan. Normaalitilanteessa teräasein käytävä lähitaistelu olisi väistämättä koitunut ÄmKoon eduksi, mutta haavoittunut jalka hidasti merkittävästi ÄmKoon liikkeitä. Osittain siitä syystä hän ei ehtinyt väistää torakan voimakasta potkua. ÄmKoo sai osuman keskiruumiiseensa ja lensi iskun voimasta kauas taaksepäin.

    Snowman seurasi tilannetta tuntien itsensä kovin unohdetuksi. Loppujen lopuksi unohdetuksi tuleminen ei kuitenkaan hirveämmin häirinnyt häntä. Kauempana tapahtuva taistelu ei nimittäin näyttänyt lainkaan sellaiselta tilanteelta johon hänen olisi tehnyt mieli liittyä. Lumiukkoa kuitenkin huolestutti hänen ystävänsä tilanne…

    ÄmKoo nousi pystyyn. Torakka tuijotti häntä ilkeästi virnistäen ja valmistautuen seuraavaan iskuun. Silloin ÄmKoo huomasi jotain. Valmis, hän totesi itsekseen.

    Yliluutnantti ei osannut odottaa ÄmKoon seuraavaa siirtoa. Tämä heitti miekkansa yliluutnanttia kohti. Tämä vaikutti tilanteen huomioiden äärimmäisen surkealta siirrolta, sillä jos torakka kykeni väistämään tämän, tulisi ÄmKoo olemaan ilman asetta ja täysin yliluutnantin armoilla.

    ”Nautit nähtävästi riskien ottamisesta”, torakka tuumi. Tuumailua seurasi pikainen väistöliike. ÄmKoon katana viuhahti torakan ohi tämän vasemmalta puolelta.

    ”Aliarvioit minut!” torakka huusi nauraen. Vain huomatakseen puhuvansa tyhjyydelle.

    Seuraavaksi torakka otti muutaman epämääräisen askeleen eteenpäin ja katsoi rintakehästään ulos työntyvää terää.

    ”Ei. Sinä aliarvioit minut”, sanoi ÄmKoo, kiskaisten miekkansa irti vihollisestaan. Torakka kaatui hiljaa koristen maahan.

    ÄmKoo huokaisi ja lähti kävelemään hieman ontuen haavoittuneiden kumppaneidensa tykö, jättäen elottoman vihollisensa makaamaan lumihankeen. Kualsin voima oli latautunut käyttökuntoon juuri sopivasti.

    [spoil]Pahoittelen mahdollisia asiavirheitä. Olen ihan ymmärrettävistä syistä vähän pihalla tästä hommasta, mutta tein kuitenkin parhaani. Ja juu, teksti on kielellisesti aivan hirveää luettavaa. Koittakaa antaa se minulle anteeksi.[/spoil]

  • Kenraali 001

    Keskustelukammio

    Hänen nimensä oli Kenraali 001 ja hän oli ensimmäinen. Kukaan ei seisoisi hänen tiellään.
    Torakkaimperiumin ensimmäinen mies tutkiskeli kammion keskellä olevan pöydän päällä lojuvia karttoja. Kartat olivat vanhoja ja pölyisiä, mutta niistä sai tarpeeksi hyvän kuvan Klaanin linnakkeen kokoonpanosta.

    ”Täytyy olla jokin aukko”, kenraali mutisi itsekseen. ”Puolustus täytyy murtaa, jotenkin.”
    Kenraalin ajatukset harhailivat. Hän mietti kaikkia mahdollisia toimintatapoja ja kaikkia mahdollisia strategioita ja vertaili niitä toisiinsa päänsä sisällä. Hän kykeni näkemään omin silmin pienten sotilaiden juoksevan ja lentävän erilaisissa muodostelmissa sisään. Hän pystyi päättelemään potentiaaliset vaarapaikat ja otti ne huomioon.
    Kenraalin kasvoilla ei ollut minkäänlaista liikettä, mutta hänen päässään oli sota.

    Kun kenraali sulki silmänsä ja keskittyi sisimpäänsä, hän kykeni kuulemaan tykkien pauketta. Hänen sotilaansa huusivat raivokkaasti. Vihollinen karjui tuskissaan.

    Kenraalin tavallisesti tyynet kasvot muodostivat hetkeksi onnellisen hymyn.

    Avden ääni keskeytti kenraalin hetken.
    ”Voinko tulla sisään, ystäväiseni?” matoran-hahmoinen olento kysyi. ”Vai onko sinulla jotain kesken?”
    Kenraali avasi silmänsä ja kääntyi. Avde seisoi oviaukossa, mutta hänen varjonsa ei poikkeuksellisesti yrittänyt tappaa pieniä eläimiä.

    ”Ei”, kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. ”Onko sinulla asiaa?”

    ”Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä”, Avde sanoi maireasti. ”Tarvitsen sotilaitasi.”
    Kenraali näytti epäuskoiselta.
    ”Mihin?”
    ”Olen menossa eteläiselle mantereelle”, Avde sanoi. ”Erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka…”
    Avde hiljeni. Kenraali nautti saamastaan parin sekunnin hiljaisuudesta täysin rinnoin.
    ”…kiinnostaa minua”, Avde jatkoi. ”Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä… meditoit täällä.”

    Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
    ”Miksi tarvitset siihen Nazorakeja?”
    ”Tarvitsen henkivartijoita”, Avde vastasi. ”Sinun joukkosi saavat riittää.”

    ”Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?” kenraali kysyi skeptisesti.
    ”Älä kysele liikaa, ystäväiseni”, Avde vastasi. ”Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni.”

    ”Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän.”

    Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
    ”Kaksi vain.”
    Kenraali oli pöllämystyneen näköinen. ”No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä.”

    ”Kiitos, ystävä”, Avde sanoi poikkeuksellisen pirteästi ennen poistumistaan. ”Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon.”

    Ovi sulkeutui. Oli taas hiljaista, mutta kenraali ei pystynyt enää keskittymään. Hän katsoi karttoja, mutta ei pystynyt jättämään huomiotta huoneen pimeää nurkkaa.
    Kenraali katsoi nurkkaa. Liikettä ei näkynyt, mutta hän ei tuntenut oloaan enää yksinäiseksi.

    Pöydän päällä oleva lyhty heijasti kenraalin varjon seinälle. Hän katsoi sitä hetken.
    Hän otti kommunikaatiovälineen vyöltään ja painoi puhenappia.

    ”Luutnantti”, hän sanoi virallisesti mikrofoniin. ”Tarvitsen lisää valoja huoneeseen.”

    ”Kuinka paljon, herra kenraali?” torakkamainen ääni kysyi toisessa päässä.
    Kenraali tuijotti pimeää nurkkaa.
    ”Niin paljon, että täällä ei ole varjon varjoa”, hän sanoi korottaen ääntään huomaamatta sitä itse.

    Kenraali sulki yhteyden. Hän istui pöydälle ja katsoi lattiaan. Sitten hän katsoi takaisin varjoihin. Ja nyt takaisin lattiaan.

    ”Polvenkorkuinen saasta”, hän sanoi rotunsa kielellä.