Kaksi Muakaa läähätti keskellä autiomaata. Manu huomasi erään hänen vieressään seisovan kaktuksen muuttuvan tuhkaksi. Hän hieroi hetken silmiään. Ehkä se oli kangastus. Guardian ja Warrek ratsastivat hänen vieressään aivan yhtä läkähtyneinä kuin hänkin. Pian heidän täytyi pysähtyä jälleen juottamaan ratsuille vettä. Viimeisetkin pisarat katosivat niiden kitoihin. Guardian kirosi hänen ja Warrekin ratsua, joka imi enemmän vettä kuin Makutan ratsu. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään.
Pian he olivat taas matkalla. Ehkä tunnin he olivat jo matkanneet, kun Guardian sanoi: ”Tuolla se on.” Kaikki katsoivat seuraavan dyynin takana erottuvaa hökkeliä. Se näytti vanhalta ja oli melko kaukana. Manu kannusti ratsunsa nopeampaan käyntiin. Muut kiristivät tahtia hänen mukanaan.
Kun heidän ja pienen mökin välillä oli enää muutama sata metriä, Manu pystyi jo erottamaan joitain yksityiskohtia. Mökki oli rakennettu puusta, sillä oli musta peltikatto ja ikkunat oli naulattu umpeen. Ainoa elämästä kertova merkki oli pyykkinaru, joka oli kahden kepin varassa pystytetty mökin vierelle. Sillä roikkui musta vaate, jonka muotoa ei saanut selville.
Sitten, yhtäkkiä, jostain ammuttiin. Guardianin ja Warrekin ratsuun osui. Muaka kaatui kuolleena maahan. Kaksikko lennähti kyydistä kivuliaan näköisesti. Kumpikin raapi maata, Guardian menetti tajuntansa ja Warrek upposi kaulaansa myöten hiekkaan. Makuta Nui kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä vauhkoontunut Muaka nousi takajaloilleen nähdessään viiden Skakdin lähestyvän sitä. Yksi hyökkääjistä ampui Muakaa mahaan, minkä seurauksena tämä kaatui Manun jäädessä valtavan eläimen alle. Makuta ehti vain parkaista ennen kuin jäi puristuksiin.
Viisi mustaa Skakdia lähestyi nyt Warrekia, joka oli saanut päänsä pois hiekasta. Nyt hän sylki suustaan hiekkaa ja ravisteli sitä ympäriinsä. Hyökkääjät katselivat esitystä huvittuneena. Yksi heistä meni Guardianin luo ja tökkäsi tätä kiväärillään. Kaksi niistä otti esiin köyttä ja alkoi sitoa Warrekia, joka kiroili ja räyhäsi heille. Loput kaksi menivät Manun Muakan luokse ja alkoivat nostaa Rahia. Kun tiikeriä oli saatu ylös muutaman kymmenen senttimetrin verran, sen alta syöksyi varjoenergian aalto. Kummaltakin Skakdilta lensi jalat alta. Tästä seurasi, että Muaka putosi takaisin Manun päälle. Hän ei pitänyt tilanteesta.
Guardian alkoi virota. Warrekin suu oli tukittu. Manu oli Muakan alla. Viisi hyökkääjä-Skakdia tähtäsi aseillaan Guartsuun. Tämä piteli oikealla kädellään päätään ja nojasi vasemmalla maahan. Avatessaan silmänsä hän huomasi tilanteen ja nosti kätensä ilmaan. Yksi Skakdeista, ilmeisesti johtaja, vilkaisi toisia ja hymyili. Sitten hän sanoi: ”Ylös.” Guardian totteli. Hänet tutkittiin läpikotaisin. Sama oli jo tehty Warrekille, minkä jälkeen tämä oli tainnutettu väkivaltaisesti nuijanukutusta käyttäen. Vaimeaa muminaa kuului Makuta Nuin Muakan alta. Guardiankin sidottiin. Ja tiukasti hänet sidottiinkin. Hän tunsi nimittäin pulssin käsissään. Se ei voinut olla hyvä asia. ”No niin, Guardian”, sanoi mustien Skakdien johtaja yhä hymyillen. Sinun on aika tehdä tiliä Nektannille. Warrekin päästä hän voisi myös olla tyytyväinen. Makutaa emme uskalla vielä päästää ulos tuolta, mutta eiköhän iso kiho jotain hänellekin keksi.
Sillä välin Manu oli huomannut, että olo kävi tukalaksi. Ehkä hänen pitäisi ikään kuin murtaa vastustajat sisältäpäin. Hän kurotti mieltään kohti Skakdeja, mutta huomasi, että näiden mielien ympärillä oli jonkinlainen muuri. Johtaja-Skakdi hymyili. ”Ystävänne yrittää tutkia päidemme sisustoja. Hän ei valitettavasti onnis-” Skakdi keskeytti puheensa ja tarttui päähänsä. Manu tunsi voitonriemua – hetken. Kaksi hänen lähellään ollutta Skakdia oli nostanut Muakan ruumista uudelleen ja pudottanut sen alas noin metrin korkeudelta. Se sattui.
Johtaja nousi ylös maasta. ”Pirullinen Makuta”, hän ärisi. ”Kirottuja olkoot kaikki Makutat ikuisesti.” Guardian ei voinut estää hienoista hymyä. Tästä hyvästä hän sai iskun kasvoilleen. ”Virnuile sinä vain, Vartija. Pian saan nähdä, kuinka sinut teloitetaan. Minä nautin siitä, Guardian.” Warrek mulkoili hyökkääjiä vihaisesti. Guardian taas keskittyi mökkiin. Hän zoomasi kiikarisilmällään sitä kohti. ”Lämpökamera”, hän mutisi. Musta Skakdi käänsi katseensa häneen. ”Et sinä piru parka mitään löydä”, hän sanoi välinpitämättömästi. ”Zaiggera ei ole asunut tuossa läävässä vuosiin.” Skakdin pään lävisti luoti. Guardian virnisti. ”Ei tosiaankaan.”
Muut Skakdit katsoivat nopeasti taloa. Ikkunasta oli työntynyt esiin kiväärin piippu. Pian Manua vartioivat Skakdit saivat maistaa luotia. Kaksi viimeistä yritti paeta, mutta hekin saivat kohdata kohtalonsa. Makutan onnistui ryömiä pois häntä musertavan taakan alta. Hän vilkuili mökkiä kohti. Tämä Zaiggera lienee hyvä ampuja, kun osuu tuolta, Manu ajatteli. Sitten hän käveli Guardianin ja Warrekin luokse ja katkoi näitä sitovat köydet.
Mökin ovi oli avautunut. Sitten he kuulivat äänen, kuin kuiskauksen, mutta kuitenkin se kantoi heidän korviinsa asti. ”Tulkaa sisään. Nopeasti. Niitä saattaa olla lisää.”
”Pystyt nopeampaan, senkin ruma karvakasa!” ”Manu.” ”Olen nähnyt sinun kaltaisesi pyörivän unissaan nopeammin!” ”Manu.” ”Miksi tällä yhdentekevällä lattiamatolla ei ole kaasupoljinta? Minkälainen makuta luo rahin, jossa ei ole-” ”Manu”, Guartsu keskeytti. ”Se voisi varmaan hengittää paremmin, jos pitäisit noita valjaita oikein.” ”Vaiti.”
Sade oli ohi. Tiikerimäiset ratsut jatkoivat epätasaista matkaansa. Kaikista paikoista märät matkalaiset kuivattelivat itseään paahtavassa auringonpaisteessa. Välillä Guardian ja Warrek heiluttelivat harjojaan ravistaakseen pois viimeisetkin vedet. Omalla muakallaan ratsastava Makuta Nui otti inhoten etäisyyttä vettä ympäriinsä sinkoavaan skakdikaksikkoon aina kun se tapahtui.
”…onko teidän aivan pakko.” Guardian nyökkäsi hymyillen omahyväisesti. Vastaukseksi Manu vetäytyi syvemmälle kaapuunsa. Makuta piti mykkäkoulua joitakin minuutteja, mutta sitten se kysyi jotain: ”Seuraako joku meitä?”
Guardian kääntyi ympäri ja ojensi muakan valjaat Warrekille. Hän sulki oikean silmänsä ja näytti äärimmäisen keskittyneeltä. Mekaaninen vasen silmä kohdistui, tarkensi ja vaihtoi väriään siristen kuin heinäsirkka. Kaiken läpäisevällä katseellaan Guardian tutki ympäristöä jonkin aikaa ennen kuin silmävalon väri vaihtui lopulta tutun punaiseksi. Guardian kääntyi kohti Manua ja kohautti olkapäitään. ”Jaa-a.” Manu tuhahti vääntäen hupun sisältä hehkuvan punasilmäisen katseensa merkilliseen kurtistukseen. ”Miten niin ’jaa-a’?” ”En nähnyt ketään”, Guardian vastasi, ”mutta lämpöskanneri nappasi jotain punertavia läikkiä.” Manu heilautti valjaita vauhdikkaasti kehottaakseen muakansa nostamaan vauhtia. ”Ehkä ne olivat aavikkoraheja.” ”Toivotaan”, Guartsu sanoi vilkuillen vesihöyryntäyteistä märkähiekkaista aromaisemaa. Alueen harva kasvillisuus näytti menestyvän paremmin kuin aikoihin. Joskus harvoin luontoäiti palkitsi jopa aavikkoa.
Matka kiihtyi pääasiassa sen takia, että nyt ratsun valjaista kiinni pitävä ja krapulastaan epäinhimillisellä nopeudella toipunut Warrek innostui kisailemaan Manun kanssa muaka-ratsastuksen mestaruudesta. Guardian katui välittömästi, että oli antanut valjaat Warrekille. Hän piti kuitenkin erittäin hienona sitä, että Warrek ja Manu tulivat toimeen keskenään. Pian kahden muakan selässä istuvat kolme ratsastajaa näkivät horisontissa pilkottavan kalastuskaupungin. Takaisin muakan valjaihin siirtynyt Guartsu kuitenkin viittoi ratsastajia aivan toiseen suuntaan, mikä sai useita kysymyksiä heräämään Manun päässä. ”Hei”, makuta ärähti, ”veneitä saa aivan toisesta suunnasta.” ”Tiedän.” ”Ja emme ole menossa sinne.” ”Jep.” ”Mitä olet vailla?”
Sekunnin päästä Guardianilla oli käsissään jotain mustaa ja etäisesti kiväärin muotoista. Warrek ja Makuta Nui eivät olleet täysin varmoja, missä Guardian oli säilyttänyt entistä kivääriä. Sininen skakdi heitti kiväärin Manua kohti rennosti. Makuta piti eripariset Nazorak-kätensä tiukasti valjaissa, mutta sen kaavun alla olevasta rintakehästä syöksähti tummanpuhuva, aavemainen kolmas käsi, joka tarttui kivääriin tiukasti. Manu tuijotti tummaksi palanutta ja keskeltä epätoivoisesti kiinni hitsattua tuliasetta hetken. ”Vau,” Makuta sanoi lievästi sarkastinen sävy äänessään. ”Mikset vain suoraan hanki uutta?” Tämän sanottuaan Makuta heitti kiväärin takaisin kohti Guardiania, mutta aseen ottikin kiinni Warrek. Myös keltamusta sähkön skakdi tutki vuorostaan Guardianin entistä Vartija-kivääriä. ”Aijai”, hän äännähti. ”Ongelmana on se, että tämä taitaa olla…viimeinen ’Vartija’. Nektann teetti muista kuokkia ja lapioita.” ”Ah”, Manu vastasi, kiinnittäen hetkeksi huomiota siihen, kuinka hiljaiseksi Guartsu oli mennyt. ”En kyllä näe tuossa paljoa korjattavaa.” Warrek tuhahti. ”No en kyllä minäkään.”
Guardian tarttui tummanpuhuvaan kivääriin ja veti sen vikkelästi Warrekin käsistä, mutta piti katseensa yhä eteenpäin. ”Te ette olekaan mekaanikkoja.” ”No…en”, Manu vastasi. ”Mutta olimme muutenkin menossa Nynrahille. Eikö tuliluikkusi voisi korjauttaa siellä?” Guardian pudisti päätään. ”Ei tarpeeksi hyvä.” ”…mitä”, Manu sanoi. ”Ne osaavat tehdä Makuta-haarniskoja. Eikö se riitä?” ”Ei”, Guardian toisti. ”Minun mekaanikkoni on parempi.”
Warrek oli hetken hiljaa mietiskelevän näköisenä. ”Hei, eversti. Tiedänhän, kenestä on puhe?” ”Jos nyt et ole päätäsi aivan tyhjäksi juonut.” Warrekin kasvoille vääntyi innostunut virne. ”O-ho-ho. En minä häntä koskaan unohtaisi.”
Manu tiiraili Warrekin ja Guardianin keskustelua hämmentyneenä. Hän kuitenkin tiesi sisimmässään, että pääsisi piakkoin tutustumaan jälleen yhteen uuteen ihastuttavaan skakdi-tuttavuuteen ja tämän nopeaan asekäteen. Manu ei suorastaan malttanut odottaa.
Kauempana
Musta skakdi istui märän ja nahkealehtisen pensaan takana. Olennon kaulalla roikkui vesipullo, josta skakdi otti välillä kulauksen. Käsissään skakdi piti kiikareita, jotka se välillä siirsi silmiensä eteen ja tarkensi parhaansa mukaan.
Skakdin takana hiekkaisella maaperällä makasi neljä muuta skakdia, jotka vilkuilivat toisiaan ja viestivät käsimerkein. Yksi teroitti suurta veistään tummalla kivellä, toinen taas puhdisti sisällissodanaikaista tarkkuuskivääriään osa osalta harjalla ja liinalla. Yksikään ei avannut suutaan sanoakseen sanaakaan. Kaikki odottivat merkkiä pensaan takana istuvalta tarkkailijalta. Lopulta musta skakdi siirsi toisen kätensä hitaasti pois kiikareilta ja näytti tovereilleen kolmea sormea. Vähitellen sormet puristuivat nyrkkiin yksi kerrallaan. Viimeisen sormen heilahdettua alas koko skakdi-joukko nousi hiljaa ylös maastosta.
Aavikko
Kolmikko oli pysähtynyt hetkeksi juottamaan ratsujaan ja he pystyivät nyt kauhukseen huomaamaan, kuinka paljon vettä yksi Muaka kykeni tuhlaamaan heidän säiliöistään. Ratsastajille ei tulisi jäämään paljoa. ”Hei”, Manu sanoi yhtäkkiä, kääntyen taaksepäin.
”Mitä?” Guartsu kysyi pidellen vesitynnyriä Muakan kuonon edessä. Vettä pärskyi joka suuntaan ja se kasteli Guardianin haarniskan.
”…en tiedä. Luulen kuulleeni jotain.”
”…kuten?”
”Öh. Saattoi olla vain minä.”
Guartsu katsoi Manua hetken ihmeissään ennen kuin päätti vain unohtaa koko jutun. Kääntyessään takaisin Muakaa kohti hän havaitsi, että kissaeläin oli onnistunut jo litkimään koko tynnyrin kuivaksi. Guardianin ilme muuttui happamaksi. ”…senkin ahne lihakasa.” Tähän vastaukseksi muaka lipoi kieltään pirullisena. Guardian kohautti olkapäitään ja nousi takaisin sen selkään.
”Hei muuten”, Warrek sanoi äkkinäisesti. ”Nynrah. Mitä skarrararia te Nynrahilla teette?”
Makuta Nui veti kaapuaan pois päältään ja osoitti rujoa tilkkutäkkimäisesti kasaan karsittua kehoaan. ”Uusi haarniska olisi kiva.” Warrek kohotti kulmaansa. ”Hmh. Niinkö saita sinä olet, että ei voinut tilata paikan päälle?” Manu naurahti. ”Ei, vaan-” ”Kyllä on”, Guartsu keskeytti virnuillen. ”…vaan Nynrahin mörökölleihin ei ole saatu yhteyttä.”
”Vai…niin”, Warrek sanoi hitaasti laskevalla äänensävyllä. ”Ymmärrän, eversti. Ymmärrän, makuta. Asia on vain niin, että…”
Guardianin kasvoilta katosi virne. Hän vakavoitui ja laskeutui ratsultaan alas. ”Mitä?” Warrek katsoi aurinkoon hetken. Sitten hän vilkaisi Manua ja Guartsua. ”Minulla ei ole ollut vuosiin näin hauskaa”, skakdi sanoi hymyillen alakuloisesti. ”Ja sitten te lähdette. Niin kaikki tekevät.”
Guardian oli hetken hiljaa. Hän taputti Warrekia selkään. ”Hei. Kamu. Älä viitsi. Tässä me vielä olemme.” Warrek nyökkäsi hitaasti pitäen ilmeensä samanlaisena. ”No, lähdetäänpäs sitten matkaan.”
Hetken hiljaa ollut Manu päätti yhtäkkiä korottaa ääntänsä. Hän pyrki kuitenkin tekemään sen niin kohteliaasti kuin vain pystyi. ”Hei, ketä me edes olemme menossa tapaamaan?”
”En usko, että tunnet häntä”, Guardian vastasi tyynesti.
”No…nimi edes.”
Warrekin kasvoille vääntyi leveämpi hymy. ”Hän on ’Zaiggera’, ’Aavikon kukka’. ’Hiljainen kuolema’. Ja toivon, että en ole hänelle enää velkaa.”
HYVÄT LUKIJAT. Koska minä ja Manu olemme molemmat oman työmme jäljillä ylpeileviä syntisiä piruja(vaikkakin kiitos Umbralle avusta), tästä tuli ropen. Pisin. Viesti. Tähän. Asti.
Varaa aikaa tämän lukemiselle. Hyvä Jumala, VARAA AIKAA. Jos sinulla on nyt kiire, lue tämä vasta kun ehdit oikeasti. Ja kun luet, keitä itsellesi kuppi kuumaa ja peräänny syvälle nojatuoliisi. Tämä on muuttunut roolipelaamisesta romaanin kirjoittamiseksi viimeistään nyt.
Baari
Warrek oli baarissa. Hän oli siellä lähestulkoon koko ajan, mutta tämä päivä tuntui jotenkin erilaiselta. Hän oli vetämässä jo seitsemättä lasillista paikan vahvinta ainetta. Hän katseli ovelle: siitä oli ilmestynyt sisään epäilyttävän näköinen kaksikko. Tulijat olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin, jotka peittivät heidän ruumiinsa niin hyvin, ettei Warrek pystynyt toteamaan edes, olivatko he Skakdeja.
Toinen mustakaavuista istahti rennosti baarin suurimpaan pelipöytään. Skakdit tekivät hänelle tilaa epäluuloisesti. Suurin osa oli humalassa. Mustakaapuinen tulija naksautteli rennosti sormiaan, jotka näyttivät jokainen kuuluvan eri henkilölle. Toinen tulijoista istuutui Warrekin viereen. Tämä katsoi häntä epäluuloisesti ja ryyppäsi kulauksen tuopistaan.
”Mitä olet vailla?”
Kaapuhahmo naurahti huppunsa sisältä ja veti tumman vaatteen päältään. Hän jätti kaavun roikkumaan tuolinsa selkänojalle. Warrekin pupillit laajenivat, kun hän näki kaavun sisältä kuoriutuvan sinisen yksisilmäisen skakdin. Puolihumalainen salaman skakdi räpytteli ja hieroi silmiään hetken hämmentyneenä, kunnes sen suu kääntyi lämpimään virneeseen.
”Kappas vain”, Warrek sanoi yllättyneen innokkaana. ”Guardian! Suosikkieverstini!”
Guardian hymyili ja nyökkäsi. ”Kaikki muut everstisi ovat kuolleet”, hän vastasi yllättävän vakavalla äänensävyllä.
Warrek katsoi Guardiania hetken silmiin ja kaatoi sisuksiinsa pienen hörpyn juomalasistaan. Hän hymyili leveää ja terävähampaista skakdin hymyään. ”No silti. Suosikkini. Miten sinulla menee?”
Guardian nojasi rentoutuneesti tuoliinsa. ”Oletko ihan oikeasti kiinnostunut vai haluatko vain puhua?” Warrek tuhahti hiprakkaisena. ”Hei, älä puhu kenraalillesi tuolla sävyllä. Vaikkakin…” Warrek tarkkaili katseellaan Guardianin rintapanssaria. Hän tuijotti pitkään sitä kohtaa, josta Warrekin entisen everstin kunnian tähdet olivat ennen roikkuneet. Niitä ei enää löytynyt.
Warrek nosti jalkansa pöydälle ja katsoi hiljaisena Guardiania silmin. ”Sinä et taida enää olla everstini.” Guardian ei vastannut. Hän silmäili baarin likaista lattiaa. ”Ensiksi Vartijat, sitten metsästäjät ja nyt työskentelet Toan alaisuudessa”, Warrek sanoi merkillisesti. ”Kamuseni. Onko sinulla juuria missään?”
Guardian näytti kuittaavan kysymyksen olankohautuksella ja kädenheilautuksella ja vaihtoi keskustelun aihetta todella nopeasti. ”Vieläkö sinä kulutat aikaasi tässä läävässä?” Warrek oli hämillään. ”Läävä? Näyttääkö kantapaikkani sinusta läävältä?”
Guardian ei vastannut. Hän käänsi katseensa pois vanhasta kenraalistaan ja tutki Kuolleen rukin tavernaa katseellaan ja haisteli tavernan ilmaa. Ilmassa leijailevaa savunhajua heikensi vain se, että tavernan ikkunat olivat aina raollaan ja viilentävää tuulta pääsi sisään. Lievän auringonvalon lisäksi tavernaa valaisi myös paikoittain muutama kynttilä, joiden valuva tali alkoi jo tulvia pöydille. Lattia oli likainen ja täynnä kolhuja. Varsinkin aivan tiskin edessä lojuvat pitkäjalkaiset metallijakkarat olivat suorastaan kaivaneet rumia jälkiä lattialautoihin. Osa lattiasta oli pyritty peittämään matoilla ja aavikkorahien selkänahoilla.
Moerakk-nimellä kulkeva vihreä skakdi seisoi tiskin takana tyynesti puhdistaen juomalaseja töhryisellä rätillä. Moerakk oli ollut tavernan omistaja jo ennen sisällissotaa ja oli nauttinut työstään silloin huomattavasti enemmän. Tulot olivat olleet vähäisempiä ennen sotaa, mutta ainakin asiakaskunta oli ollut mukavampaa. Moerakkin takana oli suuria määriä viinitynnyreitä ja monenlaisia pulloja. Yksi entisistä viinipulloista seisoi baaritiskillä kymmenillä lukoilla suojatun kassalippaan vieressä. Tämä pullo oli täynnä vihreää nestettä, jossa uiskenteli jotain liskomaista. Se oli Tahtorakin alkio.
Seinällä tiskin takana oli myös suuri valkoinen kyltti. Kyltissä luki ”7 päivää viime tappelusta” ja numeroa kykenisi vaihtamaan nopealla kädenheilautuksella. Korkealla tavernan itäisellä seinällä oli useita täytettyjen rahipetojen päitä, jotka irvistivät vihaisesti. Myös sirpaleinen kattokruunu roikkui jostain korkealta tavernan katosta, joka oli täynnä luodinreikiä.
Guardian kääntyi takaisin kohti vanhaa ystäväänsä. ”Kyllä näyttää”, hän vastasi. ”Mutta tulin katsomaan sinua silti.”
”Sinulla ei ole taaskaan rahaa, eihän?” Guardian vastasi kohottaen oikeaa silmäkulmaansa.
Warrek räpytteli silmiään ja etsi toisella kädellään jotain haarniskansa taskuista. Toinen käsi pysyi tiukasti juomassa. ”No eipä oikein. Mutta talo varmaan tarjoaa Warrekin ystävälle.”
”Uskotko tuohon.”
”Tietty uskon. Minä ja Moerakk olemme vaaanhoja kavereita. Eikö niin, Moe?” Warrek heilutteli melkein tyhjää lasiaan iloisesti ilmassa ja hymyili baarimikolle. Moerakk oli lopettanut lasien puhdistamisen ja selaili nyt suoraselkäisenä velkavihkoaan. Hän pysähtyi katsomaan yhtä sivua sekunneiksi ennen kuin vilkaisi Warrekia murhaavan hiljaisena.
”Niin, minähän sanoin”, Warrek sanoi kääntyen takaisin Guartsuun. ”Vanha kunnon Moe.” Guardian suoristi selkänsä. ”Warrek. Ihan rehellisesti sanottuna en ole tullut vain juomaan vanhan kamun kanssa.”
Warrek vakavoitui hetkellisesti. ”Niin, tietty. Sinulla on nykyään ihan oikeaa tekemistä. Klaanijuttuja, eikö.” Guardian nyökkäsi. ”Jep. Mutta älä sano sitä noin kovaäänisesti.” Warrek näytti kysyvältä. Guardian kumartui hieman vanhaa ystäväänsä kohti ja laski äänenvoimakkuuttaan. ”Gaggulabiolla on kavereita näillä alueilla, eikö?”
Warrek tuhahti. ”Guartsu hyvä. Mihin skarrararriin sinä olet taas sekaantunut.”
Suuressa pöydässä peli oli täydessä vauhdissa. Uusi, mustakaapuinen pelaaja pelasi erittäin hyvin, ja Skakdit olivat innoissaan saadessaan uuden pelaajan. Tulokas oli voittanut aluksi kolme peliä, pitänyt sitten taukoa pari peliä, ja nyt hän oli taas mukana. Hän oli aloittanut nollasta, laittanut suuret panokset, ja nyt hänellä oli rahaa jo saman verran kuin suurimmalla osalla Skakdeista.
Kaavun alla Makuta Nui hymyili itsekseen. Hän oli pelannut srekajaa ennenkin: kerran Xialla ja toisen kerran Metru Nuilla. Kummassakaan paikassa ei ollut Skakdipelaajia, mutta peli oli lähtöisin juuri Zakazilta ja oli näin ollen skakdinkielinen nimeltään. Pelissä jokainen laittoi aluksi panoksensa, ja jokainen sai päättää, osallistuiko kierrokseen, minkä jälkeen jaettiin kortit. Jokainen sai kolme korttia. Sitten pelaajat korottivat panoksia tai jättivät kierroksen, jolloin he eivät menettäneet enempää rahaa. Korotuskierroksia jatkettiin, kunnes kukaan ei enää ollut valmis korottamaan lisää. Sitten jokaiselle jaettiin kaksi korttia lisää. Sitten laitettiin lisää panosta, minkä jälkeen jaettiin vielä kaksi korttia lisää. Sitten korotettiin vielä kerran. Sitten katsottiin kortit.
Ja Manulla oli ainoa täysikäsi. Kenelläkään ei ollut värisuoraa tai nelosia. Skakdit huutelivat törkeyksiä, ostivat lisää juotavaa ja voivottelivat rahojensa menetystä. Manu kahmi saaliinsa itselleen. Guardian katseli hetken, kuinka Makuta sulloi rahoja kaapunsa taskuihin. Sitten hän kääntyi takaisin Warrekin puoleen.
Warrek kuunteli tarkkaan ja hiljaisena Guardianin selitystä viimeisten viikkojen tapahtumista. Guardian puhui poikkeuksellisen hiljaa, sillä aihe, jota käsiteltiin oli hyvin arkaluontoinen. Puhe Nazorakeista, Zyglakeista ja Gaggulabion joukoista ei ollut epäilyttävintä, mitä Kuolleessa rukissa saattoi kuulla, mutta tässä tavernassa oli paljon kuulevia korvia. Jutut voisivat kantautua kauas ja sitä Guardian ei nimenomaan halunnut. Guardian kertoi tapahtumista ystävälleen niin tarkasti kuin uskalsi. Selityksessä kesti useita minuutteja ja Warrek ei kehdannut edes keskeyttää Guardiania. Näin tapahtui harvoin.
Selityksen loputtua Warrek oli hiljaa hetken. Hän joi tuoppinsa tyhjäksi ja pyyhki suupielensä käsivarrellaan.
”Vai niin”, Warrek sanoi vaatimattomasti. ”Sinä et ollut koskaan kovin hyvä pysymään poissa ongelmista.” Guardian hymyili. ”Eip.”
”Gaggulabio”, Warrek sanoi. ”Liittoutui Nektannin kanssa sodan loppuvaiheessa. Olen tainnut tavata hänet… kerran?” Guardian nyökkäsi. ”Gaggulabio, Relsann, Brunha”, Warrek luetteli. ”Yhtiä skarrarin pelkureita kaikki. Jos Nektannia ei voi voittaa, unohdetaan kaikki itsekunnioitus ja nuoleskellaan sitä.” Warrek löi pöytää nyrkillä. Pöytä tärähti voimakkaasti ja tuoppi melkein putosi sen reunalta alas. ”Vihaksi pistää”, Warrek sanoi tuijottaen tuoppia hieman alakuloisena. Pian hän kuitenkin siirsi katsensa takaisin Guardianin silmiin. ”Sinä tarvitset apuani, eversti”, Warrek sanoi. ”Etkö vain.”
Guardian nyökkäsi. ”Jep. Warrek, sinä tunnet monia. Gaggulabion liittolaisia, Zyglakeja, ehkä joitain Nazorakejakin?” Warrek kohautti olkapäitään. ”Minä liikun mielenkiintoisten tyyppien kanssa.” ”Niinpä. Voinko kysyä sinulta pari asiaa?”
”Tietty”, Warrek sanoi nojaten tuoliinsa rennommin. ”Kiitos”, Guardian sanoi innokkaammin. Hän oli jo avaamassa suutaan sanoakseen ensimmäisen kysymyksen, mutta silloin Warrek nosti oikean kätensä etusormen äkillisesti pystyyn. Guardian varautui pahimpaan.
”Muuuuuutta!” Warrek sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. ”Informaatio ei ole ilmaista, poju!” Warrek naurahti ja naputti pöytää oikealla kädellään. ”Tuoppi per kysymys.”
Guardian huokaisi. Hän tiesi, että Warrekin tapauksessa neuvottelu olisi mahdotonta. Sininen skakdi kaivoi haarniskansa taskusta pienen pussin, joka oli täynnä ratasmaisia kolikoita. Hän nousi tuoliltaan ja käveli kohti baaritiskiä. Hän palasi hyvin pian kädessään uusi tuoppi täynnä kullanhohtoista nestettä. Guartsu liu’utti lasin Warrekille ja istui paikalleen.
”Ensiksi. Nimda. Sanooko nimi mitään?” Warrek joi puolet tuopistaan ennen vastaamista. ”Pari tuttua on joskus puhunut jotain muutaman lasillisen jälkeen.” ”Mitä?” ”En muista. Jotain puhetta tyhmistä matoran-taruista. Fedekk oli kokenut jonkin sortin uskonnollisen valaistuksen ja minä yritin puhua järkeä.” Sen sanottuaan Warrek joi tuopin tyhjäksi uskomattomalla nopeudella.
”…eli ei mitään konkreettista.” ”Ei ainakaan ennen ensi tuoppia. Vauhtia, poika.”
Makuta veti hihastaan hieman lisäkortteja ja vaihtoi niitä käsikortteihinsa. Hän valitsi pienimmän mahdollisen käden sen mukaan, mitä Skahdit ajattelivat. Hän luki kaikkien ajatukset ja pelasi korttinsa. ”Miten tämä on mahdollista?” eräs nuori rumilus huudahti. ”Istu alas, Zuggak”, muut sanoivat. Heitäkin ärsytti tämän uuden hepun voittoputki, mutta häntä ei kannattanut aliarvioida. ”Uusi jako”, sanoi Krghoghtann-niminen Skakdi. Kortit jaettiin. Makuta katseli Skakdeja suorastaan tylsistyneenä pelien helppudesta; Skakdeilla ei tietenkään ollut minkäänlaista suojaa mieliensä ympärillä. Klaanilaisia vastaan pelatessa peli olisi muuttunut heti mielenkiintoisemmaksi, sillä useiden mielet oli suojattu. Hän oli jopa itse suojannut muutaman.
Kortit oli jälleen jaettu. Likaiset liskot pitelivät kynsissään resuisia kortteja. Yksi Skadeista tunnisti pakan päällimmäisen kortin sen ulkonäön perusteella, ja hänet heitettiin ulos. Manu hihitteli hetken tuolillaan. Hän jatkoi Skakdien tarkkailua laitettuaan kaikkien mielestä liian suuren panoksen. Muutamat maksoivat pitkin hampain, mutta ainakin puolet jätti pelin. Krghoghtann, Zuggak ja kolme muuta Skakdia jatkoivat peliä Makutan kanssa.
Toinen kierros alkoi. Manu laittoi lisää panosta, mutta muut maksoivat. Hienovaraisesti ilkiö livahti Zuggakin mieleen ja sai selville, että tällä oli tässä vaiheessa värisuora. Manu järjesti itselleen yhdellä numerolla isomman värisuoran. Zuggak katseli kortteja tyrmistyneenä ja hieroi silmiään epäuskon vallassa, kun kortit paljastettiin. Krghoghtann siveli leukaansa mietiskellen. Manu hymyili ja jakoi kortit.
Keskustelu oli jatkunut jo hetken ja pöydällä oli jo neljä tyhjää tuoppia. Guardian ei ollut saanut paljoa irti Warrekista. Keskustelun kohokohta oli ollut vihjaus mahdollisesta Zyglak- ja Nazorak-laivastojen yhteisliikehdinnästä etelässä. Guardian alkoi jo menettää toivoaan. Hän kokeilisi vielä kysyä muutamaa asiaa ennen luovuttamista.
”Tämä on muuten aivan Karzahnin hyvää.” huomattavasti väsyneemmän näköinen Warrek sanoi hörppien tätä tuopillista rauhallisemmin kuin edellisiä. Warrekin suupielet olivat täynnä vaahtoa. ”Sanovatko kirjaimet Z, M ja A sinulle jotain?” Guardian kysyi. Warrek laski tuopin pöydälle. ”En tiedä. Mitä niiden pitäisi sanoa?” ”Jaa-a. Voisivatko ne muodostaa vaikka jonkun tuntemasi nimen?”
Warrek näytti erittäin pohdiskelevalta. Oli kuin hän yrittäisi epätoivoisesti kaivaa edes pientä muiston sirua niistä mielensä osista, jotka hän oli tietoisesti pyrkinyt unohtamaan. ”Zorak”, Warrek aloitti. ”…von…Maxitrillian…Arstein?”
Guardian kurtisti kulmiaan. ”Toistaisitko.” ”Zorak. Von Maxitrillian. Arstein.” Warrekin lausuessa nimen Guardian kaivoi esiin pienen paperinpalan ja kynän haarniskansa taskusta ja kirjasi nimen muistiin. ”Älä väitä, että tunnet oikeasti jonkun tuon nimisen”, Guardian sanoi kirjoittaessaan. ”Se on taiteilijanimi, eikö olekin?”
Warrek vastasi kieltävästi. ”Eipä ei. Semmoinen pöyhkeä neropatti. Tapasin joskus sisällissodassa.” ”Neropatti?” Guardian kysyi. Hänen ajatuksensa siirtyivät metallisiin tappajarobotteihin, jotka olivat hyökänneet Klaaniin yön pimeyden turvin. Yksi niistä makasi tällä hetkellä Verstaassa. ”Oliko hän hyvä koneiden kanssa?”
Warrek nyökkäsi. ”Niinpä kai. Korjaili työkseen pyssyjä prikaati D:lle. Ei tykännyt juoda. Kaiken sen omahyväisyyden alla kyllä ihan kunnollinen heppu.”
”Missä hän on nyt?” Guardian kysyi.
Warrek joi pitkän kulauksen lasistaan. ”Tiedätkö ne Nektannin joukkojen panssarin…torjunta…harppuuna…jutut.” ”Joo?” ”Ne, joiden terät repivät tankinkin läpi.” ”Joo?” ”Ne, jotka räjähtävät ja ampuvat teriä joka suuntaan.” ”…kyllä?”
Warrek otti yhä pidemmän ryypyn. ”Hän sai sssellaisen päähänsä.” ”Auts.” ”Silmien väliin.” ”Tajusin kyllä.” ”Arvaa, jäikö päästä mitään jäljelle.”
Guardian ei vastannut. Hän katsoi nimeä pitkään ja raapi leukaansa kynällä. Avde siis työskenteli kuolleen kanssa. Tätä G ei ollut rehellisyyden nimissä aivan odottanut. ”No, ainakin sen takki oli kunnossa”, Warrek sanoi. ”Hieno takki kyllä. En ole varma, mitä teimme sille.” Guardian taittoi nimilapun ja työnsi sen takaisin haarniskansa taskuun. Hän kävi hakemassa baaritiskiltä vielä yhden pienemmän tuopin ja laittoi sen pöydälle.
Manulla oli jo sen verran käteistä edessään, ettei hän saanut tungettua kaikkea sitä taskuihinsa. Hän käväisikin ulkosalla katselemassa aineksia säkkiin. Hän tiiraili pimentyneessä illassa ympärilleen. Lopulta hän näki sammuneen, mustaan ryysyyn pukeutuneen Skakdin. Autiomaassa saattoi olla hyvinkin kylmä öisin. Niinpä Manu meni Skakdin luokse ja repi vaatteet tämän yltä. Skakdi heräsi siihen, mutta Manu tunki hänen päänsä suolakurkkutynnyriin. Sitten hän tyrkkäsi skakdiparan kokonaan sisään ja sulki kannen. Tepastellessaan sisään uusi säkkinsä mukanaan Manu kuuli tynnyristä korinaa: ”Olen allerginen suolakurkuille!” ”Omapa on ongelmasi”, Manu hihitti ja hiippaili sisään.
Warrek katsoi Guardianin tuomaa viimeistä tuoppia ja näytti siltä kuin haluaisi taputtaa. ”G, tiedätköss”, humalainen Warrek sanoi. ”Minä olen juonut tänään puoli tynnyrillistä. Luotatko tietoihini näin paljon?”
Guardian tuijotti Warrekin tuoppia. ”En pelkää tietojen puolesta. Tätä lienee vaikea uskoa, mutta luotan siihen, mitä sanot.”
”Hienoa, sitten meitä on kaksi”, Warrek vastasi hilpeästi.
”Ei sillä, että pitäisin siitä, että juot noin paljon”, Guardian sanoi. ”Muistatko sisällissodan vuosipäivän?” Warrek vakavoitui sekunniksi, mutta virnisti pehmeästi välittömästi. ”Hei, en tappanut ketään”, hän sanoi, ”ja Moe hankki sen jutun takia tuon tappelulaskurin.”
Guardian vilkaisi laskuria. ”On se kieltämättä hieno.” ”Eikö vain.”
”Tämä ei ole totta!” Zuggak karjaisi. ”Skarrarrarrarrararararararrrrr!” ”Siisti suutasi, poju”, Manu sanoi nautinnollisesti. ”Tämä on vain peliä.” ”PELIÄ, JOSSA MENETÄN KOKO OMAISUUTENI!” ”Itsepähän laitat sen peliin.” ”Tyyppi on oikeassa”, Krghoghtann sanoi ärtyneenä. Hänkin oli jo pannut peliin koko omaisuutensa, sillä ei voinut sietää sitä, että joku uusi hyypiö voittaisi heidät kaikki. Vain he kolme olivat pelissä. Manu naputteli pöytää tylpillä kynsillään, jotka tavallisesti olivat pitkät ja mahdollisesti raateluun sopivat mutta jotka nyt olivat Nazorakien kynsiä. Tarvitsen sen uuden ruumiin, hän ajatteli. Eihän tässä voi elää.
Krghoghtann laittoi peliin loputkin jämät omaisuudestaan. Hän oli varsin varakas Skakdi, mutta ei pitänyt häviämisestä. Nyt kaikki oli vaarassa. Hän oli vetänyt seitsemän tuopillista karhuhaita muutama tunti sitten ja kärsi nyt hirvittävästä krapulasta. Manu iski pöytään pataässähain. Ja voitti. ”SKARRARRARARARARARRRRR!” ”Siivoa suutasi, vanhus”, Zuggak sanoi omahyväisesti, joskin harmissaan häviöstä. Heidän pitäisi nyt pelata velkapanoksilla. Krghoghtann ei pitänyt siitä, että häntä huomautetaan jostain, mistä hän on vasta huomauttanut huomauttajaa. Niinpä hän tinttasi nuorta Skakdia turpaan melko kovaa. Tämä lensi ikkunan läpi – suolakurkkutynnyriin. ”Peliä”, vanha Skakdi tuhahti ja jakoi kortit. Manu kumartui lähemmäs pöytää. Minähän se alun perin huomautin poika parkaa… hän hihitteli itsekseen.
Hiki valui Krghoghtannin kasvoilta. Mustakaapuinen olento piteli vääristyneen näköisissä käsissään korttejaan. Skakdin kasvoille alkoi levitä hymy; hän oli saanut suurimman mahdollisen herttavärisuoran. Mahdollisuus sille, että tulisi tasapeli, oli naurettavan pieni, ja sille, että tulija voittaisi, vielä pienempi.
Mutta sitten, kun molemmat löivät korttinsa pöytään, Skakdin naama venähti sijoiltaan. Mustakaavulla oli korkein mahdollinen herttavärisuora ja hänellä itsellään oli seitsemän satunnaista korttia. ”Tämä on petosta!” Krghoghtann huudahti ja syöksyi Manua kohti. Skakdi veti Makutan hupun alas ja paljasti tämän naamion. Kaikki peliä seuranneet jähmettyivät paikalleen. ”Sinä… si-si-sinä… o-o-olet…” vanha Skakdi änkytti. Makuta katsoi häntä kylmästi. Skakdi katsoi Makutaa suoraan silmiin ja hänen järkensä himmeni huomattavasti. Hän tunsi päänsä sisällä jotain ikävää. Makuta hymyili julmasti. Skakdin korvasta alkoi valua jotain sinistä. Muut Skakdit katsoivat tätä kauhun vallassa. Vanha Skakdi kaatui maahan ja jäi siihen.
Oli hetken melkein hiljaista. Moni katsoi pöytää, vaikka muutamat olivat vielä syventyneenä keskusteluihinsa – muiden muassa Guardian ja Warrek. Kului ehkä puolisen minuuttia. Sitten Skakdijärkäle nimeltä Bodyrakk huusi: ”MAKUTAAAAARGH!”
Manu ei ollut täysin varma, mitä tapahtui seuraavaksi, mutta kyseisen tapahtuman seurauksena hän löysi itsensä ilmasta. Tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin hän kaipasi vanhaa haarniskaansa. Pääasiassa sen siipiä.
Guardian oli kysymässä Warrekilta tämän pitkään kestäneen kuulustelun viimeistä kysymystä. Kysymys kuitenkin keskeytyi, kun jotain mustaa ja ruskeaa törmäsi Guartsun ja Warrekin välillä olevaan baaripöytään. Pöydällä lojuneet tyhjät tuopit singahtivat eri suuntiin satoina terävinä lasinsiruina ja koko baaripöytä petti. Viimeistä tuoppiaan hörppivä Warrek ja tiedonjanoinen Guartsu katsoivat hölmistyneinä paikkaa, jossa pöytä oli ennen seisonut. Makuta Nui päästi lievän tuskankurahduksen maasta. ”Au.”
Warrek ja Guardian katsoivat toisiaan. Sitten he kääntyivät ympäri. Kaapin kokoinen skakdiköriläs seisoi vihaisena suunnassa, josta Manu oli lentänyt. Se hengitti raskaasti ja näytti poikkeuksellisen raivokkaalta jopa skakdiksi. Körilään takana oli pienikokoinen joukkio aivan yhtä vihaisen näköisiä skakdeja. Osalla oli vielä pelikortit kädessä. Baarin muukin puheensorina oli hiljentynyt täysin. Baarimikko Moerakk kuivasi märkää tuoppia rätillä, mutta katsoi rikkinäisen pöydän päällä makaavaa Makutaa tympeästi.
”MURSKAA”, Bodyrakk sanoi. ”MURSKAA MAKUTA.”
Sanan ”Makuta” mainitseminen sai skakdit katsomaan maassa makaavaa olentoa erittäin murhaavasti. Makutoiden ja skakdien lajien väliset suhteet eivät olleet mitä lämpimimpiä, sillä Spiriah-nimellä kulkeva Makuta oli käytännössä ollut syyllinen Zakazin sisällissotaan.
”Tuo”, yksi skakdeista sanoi aloittaen hiljaisesti, mutta sen äänenvoimakkuus kasvoi puhuessa. ”Tuo tuli sisään jonkun kanssa. Kuka. Toi. Makutan. Sisään.”
Kukaan baarissa istuvista skakdeista ei ollut täysin varma, minkälainen saastainen petturi oli päästänyt Makutan sisään. Monet ehtivät jo syytellä toisiaan samalla kun he kävelivät lähemmäs maassa makaavaa Makutaa. Manu nousi vähitellen seisomaan. Hän katsoi ympärille kerääntyvää skakdi-joukkoa virnuillen äärimmäisen tekopirteästi. ”Eh. Anteeksi, olen saattanut erehtyä tavernasta.” Manu vilkuili sivusilmällä Guartsua ja yritti kuiskata tälle jotain niin hienovaraisesti kuin vain kykeni. Guardian teeskenteli, että ei huomannut. Hän kuitenkin nousi pystyyn kaataen samalla tuolinsa ja osoitti syyttävän sormensa erääseen mustaan skakdiin, joka lähestyi Manua. ”Näin sen! Tuo päästi sen sisään.” Musta skakdi näytti siltä, kuin sen maailmankuva olisi sortunut. Se osoitti takaisin Guardianiin. ”Itse päästit! Näin kaapusi!”
Humalainen Warrek pomppasi välittömästi pystyyn ja osoitti mustaa skakdia Guardianin tueksi. Pian mustan skakdin ystävät kuitenkin liittyivät hillittömään osoittelukisaan ja osoittivat kaikki Guardiania. …ai. No ainakin minulla on Warrek puolellani, hänen sanallaan on jotain väl- ”HEI”, Guardian sanoi järkyttyneenä, kun huomasi myös Warrekin osoittavan häntä. Warrek kuitenkin siirsi syyttävän sormensa pian takaisin mustaan skakdiin. Hän näytti pohdiskelevan hetken ennen kuin siirsi sormen takaisin kohti Guardiania. ”Warrek”, Guardian sanoi ankeasti. ”Mitä sinä teet.”
”Pohdin shhhelviytymismahdollisuuksiani”, Warrek sanoi tyynen rauhallisesti hymyillen ennen kuin kääntyi osoittamaan sormellaan jälleen mustaa skakdia.
”MURSKAA. MAKUTA.”
”Me kyllä tiedämme, että se olet sinä, Guardian”, yksi mustaa skakdia tukevista sanoi. ”Nimesi kyllä tiedetään. Warrekin ystävä. ’Viimeinen Vartija’.” Jotkut skakdit nauroivat äänekkäästi Guardianin lempinimelle. Guardianin kämmen puristui nyrkkiin.
”Vaikka täytyy myöntää, Vartijat olivat sodassa aika hyviä. Ikävä kyllä olitte väärällä puolella.”
”Häviäjäpuolella”, Guardian sanoi vihaisesti mutta hymyillen hieman. ”En ole vieläkään vakuuttunut, että se oli väärä.”
Manu puristi pienet eripariset kätensä nyrkeiksi ja heilutteli niitä edessään. Makutan improvisoidusta haarniskasta johtuen ne eivät näyttäneet kovin uhkaavilta. Myös humalaisesti hoiperteleva Warrek lopetti osoittelun ja heilutteli nyrkkejään edestakaisin muristen uhkaavasti.
Skakdijoukot alkoivat lähestyä kolmikkoa. Osa niistä naksutteli niskojaan tai hakkasi nyrkeillään rintaansa. Muutama otti pöydältä tyhjän viinipullon ja löi sen rikki. Moerakk huokaisi. Hän keräsi pullot ja lasit baaritiskiltä ja laittoi tiskille pienen kyltin, jossa luki skakdiksi ”tarjoilu päättynyt”. Sitten hän käveli tyynesti hienon tappelulaskurinsa luo ja nollasi sen. Kuiskauksin kiroten vihreä skakdi käveli baarin takahuoneeseen ja sammutti valot. Hän tulisi ottamaan lomaa.
Vihainen lynkkauslauma lähestyi Warrekin, Guardianin ja Manun muodostamaa kolmikkoa. Osa kohotti jo nyrkkinsä tai aseensa hyökkäykseen. Warrek, Guartsu ja Manu vilkaisivat toisiaan nopeasti ja nyökkäsivät.
Manu heilutti edelleen nyrkkejään. Muutama Skakdi tuli hänen luokseen uhkaavan näköisenä. ”No niin, poijjaat”, Manu sanoi hilpeästi. ”Aika vähän verrytellä.” Hänen rinnastaan syöksähti suurehko, tummanpunainen varjokäsi, joka mottasi lähimmältä Skakdilta sisukset pihalle. Muuta katsoivat järkyttyneinä, miten tuo kummallinen otus tuuperrutti heidän toverinsa. Sitten he hyökkäsivät Makutan kimppuun.
Guardian antoi selkäsaunaa mustalle Skakdille, joka oli häntä ensimmäisenä osoitellut. Pian tämä anoi armoa kasan alimmaisena. Guardian, joka oli hänen päällään ja näin ollen kasan toiseksi alimmainen, ei pitänyt tilanteesta yhtään sen enempää. Warrek keinahteli muutaman kerran kasan vieressä ja tarkasteli hänen kimppuunsa yrittäviä Skakdeja. Ne lähestyivät Warrekia uhkaavasti. Warrek teki kädellään kutsuvan eleen ja heristi nyrkkiään. Sitten hän hoiperteli hetken ja kaatui ikkunan läpi. Skakdit hätkähtivät ja katsoivat toisiaan. Sitten he kohauttivat olkiaan ja hyppäsivät kasaan.
Manu oli myös kasan alimmaisena. Tosin eri kasan. Ja se oli isompi kasa. Hänellä alkoi olla tukala olo. Mutta sitten hän keksi jotain. Heeheeeheeeeee… illuusio…
Oven eteen ilmestyi violetti Skakdi, joka huusi: ”MINÄ PÄÄSTIN MAKUTAN SISÄÄN!”
Kasa purkautui, kun kaikki yrittivät päästä näkemään, kuka huusi. Manu hiipi pois kasan alta. Sitten hän hiippaili erään vihertävän linnunpelättimen näköisen miekkosen luo, tarttui tämän käteen ja iski sen suoraan viereisen Skakdin mahaan. Sitten hän vetaisi muutaman uuden Skakdin päälleen lattialle. Kaksi Skakdia katsoi toisiaan. Sitten he hyppäsivät toistensa kimppuun. Tappelu jatkui. Kaikki olivat huomanneet, että violetti tulija oli vain harhaa.
Guartsu oli saanut kerättyä voimansa ja puskettua itsensä kasan alta. Hän etsi katseellaan Warrekia ja Manua. Lattiasta kuului koputus. Guartsu katsahti jalkojensa alla olevien lattialautojen välissä olevaan reikään. Sieltä pilkisti punainen silmäpari.
”Sinä huijaat”, Guardian sanoi tympeästi lattialautojen alla olevalle Makutalle. Manu hihitti. Guardian oli vastaamassa Makutalle jotain äärimmäisen sarkastista, mutta tämän aikomuksen keskeytti valtava skakdinyrkki, joka osui häntä vatsaan. Guartsu törmäsi baaritiskiin selkä edellä ja joutui tasaamaan hengityksensä.
Nyrkin omistaja käveli Guardianin näköpiiriin. Kyseinen skakdi oli kaapin kokoinen jättiläinen, joka tunnettiin ilmeisesti Bodyrakkina. Se naksutteli sormiaan ja lähestyi Guardiania muristen. Guartsu antoi ymmärtää olevansa täysin uuvuksissa hetken, mutta rikkoi hämäyksen lyömällä Bodyrakkia suoraan rintaan kolme kertaa. Jättiläismäinen skakdi ei hievahtanutkaan ja Guardianin nyrkit vain läsähtivät vasten Bodyrakkin rintapanssaria. Skakdi naurahti kumeaa nauruaan.
”Vartija, tappelet kuin lehmipoika!” se huusi riemuissaan.
”Kuinka sopivaa”, Guardian vastasi. ”Sinä tappelet kuin lehmä.”
Bodyrakkin kärsivällisyys loppui ja se huitaisi taas kohti Guartsua. Tällä kertaa sininen skakdi oli kuitenkin varautunut ja Bodyrakkin nyrkki törmäsi baaritiskin läpi. Jossain taaempana Warrek oli hoiperrellut takaisin ikkunasta sisään ja kuritti kolmea skakdia samanaikaisesti kännisellä raivolla.
Bodyrakk lähestyi perääntyvää Guardiania hitaasti. ”Minä. Taitan. Niskasi. Minä ripustan pääsi seinälleni.”
Guardian siirsi kätensä vyötärölleen. ”Minulla on pyssy.”
Bodyrakkin hymy hyytyi. Pian jätti ulvoi maassa kivusta pidellen polveaan molemmin käsin. Se karjui raakalaismaisesti ja ylitti taatusti omalla ”skarrarar”-huudollaan skakdinkielisen kiroilun pituusennätyksen. Guardian laittoi revolverin vyötärölleen ja juoksi kohti tavernan uloskäyntiä, jossa Manu miekkaili vihaisen skakdin kanssa rikkinäisellä lasipullolla ja Warrek kuritti sekä tavernan jakkaroita että häntä kohti hyökkääviä skakdeja.
Guardian ilmaisi sanattomasti Warrekille ja Manulle, että olisi mahdollisesti hyvä hetki poistua tavernasta. Ilmaisua helpotti huomattavasti se, että vihainen seitsemän skakdin joukkio jahtasi Guardiania.
Manu päätti tehdä jotain radikaalia. Lävistettyään vastustajansa käden rikkinäisellä pullolla hän saapasteli baarin takahuoneeseen, jossa Moe oli ryyppäämässä masennukseensa. Hänellä olisi nimittäin pitkä viikonloppu edessä. Makuta käveli välinpitämättömästi baarimikon ohi suoraan juomavarastolle. Moe huomasi liian myöhään, mitä Makuta aikoi tehdä. Siihen mennessä, kun känninen baarinpitäjä oli päässyt jaloilleen, Makuta oli raahannut kaikki tynnyrit ovelle. ”Mitä pirua sinä puuhaat, Makuta? Jätä viinani rauhaan!” ”Sori, pappa. Nyt ei auta muu kuin ottaa kovemmat otteet käyttöön.” ”Eiiii!” Moe kiljui kauhuissaan. Makuta suoritti suuren leikkausoperaation: hän laukaisi suuren varjosäteen, joka halkaisi jokaisen tynnyrin kahtia. Viina valui tappelun keskelle. Moni kastui likomäräksi, Guartsun jahtaajat etunenässä. Warrek oli sammunut ikkunan viereen. Guartsu oli aivan yhtä märkä kuin muutkin, mutta suurin osa alkoholista oli valunut hänen ylitseen. Manu hihitti tynnyreiden vieressä. Moe katseli häntä murhanhimoisena. Sitten hän poistui takaisin takahuoneeseen.
”Olipa siinä”, Guartsu huohotti. ”… paljon viinaa”, Manu täydensi. Guardian nyökkäsi. Moe palasi kirves kädessään. Manu ja G yrittivät paeta samasta ikkunasta. Se ei onnistunut. Moe tuli lähemmäs. ”Keksi jotain”, Guartsu sanoi. ”Sinulla on pyssy”, Manu protestoi. ”Panokset loppu.” Manu tempaisi aseen Guardianin kädestä ja heitti sen baarimikon naamaan. Tämä kaatui maahan tajuttomana. ”Aika hyvä heitto”, Guartsu sanoi hilpeästi. Tappelu oli jälleen käynnissä. Viina oli piristänyt rähinää. Kaksikko tunkeutui ulos ikkunasta – tällä kertaa yksitellen. Warrek nukkui maassa kyseisen ikkunan alla. He nostivat entisen sotalordin maasta ja kantoivat hänet baarin taakse. Siellä oli aitaus. Jossa oli Muakoja. Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan. Ja virnistivät.
Muuan Skakdi, joka oli juuri menettänyt kolmetoista hammasta, hoipui ulos baarista. Hän meni aitaukselle lähtöaikeissa. Mutta hänen Muakansa ei odottanut häntä.
Zakaz, sotaherra Warrekin linnake, konferenssihuone Sisällissodan kuudes viikko
Suuressa salissa oli täyttä. Puisilla penkeillä istui kymmeniä skakdeja, jotka puhuivat toisilleen ja vilkuilivat salin eteläpäädyssä sijaitsevaa lavaa. Lavalla seisoi ryhdikkäästi rivissä kaksitoista eriväristä skakdia, jotka tuijottivat yleisöön päin, mutta katsoivat näiden yli. Viimeisenä rivissä seisoi skakdi, jonka päällä oli sinisen ja hopean värinen haarniska. Yksinäinen Vartija piti ilmeensä mahdollisimman neutraalina.
Yleisön puheensorina keskeytyi, kun keltaiseen ja mustaan haarniskaan verhoutunut skakdi käveli lavalle ja asteli kahdentoista skakdin rivin ohitse, silmäillen näistä jokaista. Tämän skakdin rintapanssarissa oli viisi tähteä. Viimeisen rivissä seisovan skakdin kohdalla kellertävä skakdikenraali hymyili hieman ja kääntyi yleisöön päin.
”Terve vain”, kenraali Warrekiksi kutsuttu skakdi sanoi perin epävirallisesti. ”Olemme tehneet edistystä viime viikkoina. Paljon edistystä. Ensiksi Denekk. Sitten murskasimme Nektannin pirulaisten etenemisen kaakossa. Ja nyt, eilisen muurinmurtajien ja Tahtorak-ratsastajien jättihyökkäyksen jälkeen olemme käytännössä vahingoittumattomia, kun taas sen sinisen vinosilmän joukot kärsivät satojen miesten tappioita.” Warrek osoitti rivin viimeisenä seisovaa sinistä skakdia. ”Erityiskiitos Vartija-klaanille, joista yksi on täällä tänään palkittavana.”
Yleisön eturivissä oli kymmenen Vartijan joukko. He hymyilivät.
Warrek tuhahti. ”Äh, anti olla. Te mitään ylistyspuheita tarvitse. Kukaan rivissä eikä kukaan yleisössä. Soturi taistelee paremmin, kun pää ei ole täynnä k’otajia.”
Warrek kaivoi pienen pullon esiin haarniskansa taskusta ja avasi sen korkin. Hän kaatoi läpinäkyvää nestettä pienen tilkan kuivaan suuhunsa. Kaikille kävi selväksi, että neste ei ollut vettä.
”Mutta kuitenkin. Missä olimme. Ai niin. Nämä kaksitoista soturia ovat osoittaneet olevansa erityisen hyviä vihollisten ampumisen jalossa lajissa ja osoittaneet taktista fiksuutta. Siksipä…” Warrek käveli taas rivin ohi. Jokaisen skakdin kohdalla hän pysähtyi hetkeksi ja ripusti kullanhohtoisen mitalin roikkumaan haarniskasta. ”…nimitän heidät kaikki eversteiksini. Hyvä homma, pojat.”
Yleisö ryhtyi taputtamaan raivokkaasti. Tämä johtui osittain siitä, että he olivat tyytyväisiä kahdentoista aseveljensä saavutuksista ja osittain siitä, että Warrek oli luvannut rommia seremonian jälkeen. Ja kun Warrek lupasi jotain, hän piti lupauksensa.
Tavallista lyhyempi mutta erittäin lihaksikas ja järeä skakdi taputti yleisön eturivissä. Tällä Vartijalla oli sideharsoa olkapäänsä ympärillä. Roqce hymyili. ”Hyvä, Vahtikoira.”
* *
Zakaz, aavikko Nykypäivä
Makuta Nui ja Guardian ratsastivat armottoman helteen polttamina. Zakazin taivaalla hehkuvat kaksi aurinkoa häikäisivät kaksikkoa ja näiden ratsuja ja sietämätön kuumuus sai molemmat hyvin janoisiksi ja nääntyneiksi. Yksinäinen vesipullo vaihtui ratsastajalta toiselle joka toinen minuutti.
”Mukava koti sinulla”, Manu sanoi kesken kaiken. ”Oikein vieraanvarainen.”
”Jos puhut niistä aavikkorosvoista, en ymmärrä”, Guartsu sanoi. ”Eivät ne edes ehtineet ampua.”
”Eivät niin. Sinä ammuit ensin.”
”Hei”, Guardian sanoi. ”Ne olivat vain polvilumpiot. Limanuljaskat selviytyvät kyllä. Ja sinä sait itsellesi revolverin.”
Manu pyöritteli etusormensa ympärillä pikkuruista Zamor-pistoolia. Makuta ei ymmärtänyt ampuma-aseita. Ne olivat tyylikkäitä, mutta hän ei ymmärtänyt niitä. ”Kuinka kauan vielä…sinne, minne haluamme?”
”Puoli tuntia”, Guardian vastasi. ”Zakazin tasolla suuri kaupunki. Ja jos nyt on keskipäivä, hän on Kuolleen Ruki-kalan tavernassa.”
”Miksi hän on siellä keskipäivällä?” Makuta Nui kysyi.
”Hän on siellä aina.”
”Ai. Omistaako hän paikan?”
”Ei.”
Hetken aikaa molemmat kuuntelivat ainoastaan ratsujen kavioiden kopsahtelua hiekkaan ja kiveen. ”Tulimme siis Zakazille asti tapaamaan juoppoa”, Manu sanoi äänensävy matalalla ja ilme happamana. Guardian vastasi vasta kymmenen sekunnin päästä. ”En kiellä.”
*
Kuolleen Ruki-kalan taverna Sisällissodan kuudes viikko, keskiyö
Ilmassa oli lievästi sanottuna humalainen tunnelma. Lähiaikojen voitoista ja everstien nimityksestä iloitsevat skakdi-sotilaat heiluivat epätasaisesti edestakaisin ja loiskuttelivat suuria määriä rommia tavernan puulattialle. Huonetta valaisivat ainoastaan kattokruunun kynttilät. Hyvin harva tämän tilan sisällä oli täysin selvin päin. Baarimikkona toimiva vihreä skakdikin oli poikkeuksellisen iloinen ja poikkeuksellisen hitaalla.
Kenraali Warrek liikkui iloisin virnein sotilaidensa joukossa kuin yksi heistä ja hyräili tunnettua zakazlaista melodiaa. Hän kannusti sotilaitaan laulamaan mukana. Ei kestänytkään kovin kauaa ennen kuin tavernassa kuului humalaisen epävireinen mutta vilpittömän iloinen kuorolaulu.
Juuri everstiksi nimitetty Vartija istui tiskillä kädessään lasillinen punaista nestettä. Välillä hän joi sitä pienen tilkan, mutta oli poikkeuksellisen selvin päin, kun otti huomioon tavernan yleistunnelman.
Vartijaa läimäistiin selkään kevyesti ja hän kääntyi katsomaan. Läimäisijä oli Roqce, Vartijan aseveli. Lihaksikas skakdi hymyili väsyneesti. ”Terve, ’herra Eversti’!” Roqce sanoi iloisesti. ”Älä kökötä siinä yksin. Liity joukkoon.”
Vartija oli hetken vaiti. ”En ole oikein koskaan välittänyt tuollaisesta”, hän sanoi naputellen pöytää sormillaan. Roqce hymyili. ”Hi hi. Herra ’Juon-vain-laatuviiniä’.”
Vartija hymähti, kääntyi ja läimäisi Roqcea olkapäähän. ”No, ehkä sinäkin oikeasti osuisit johonkin kiväärillä, jos et olisi tuollainen juoppo.”
Roqce nauroi kovempaa kuin yleensä. Hän pyyhki silmäkulmaansa sormella. ”Vielä minä sinulle näytän…” hän sanoi hiljaa. ”mutta oikeasti, onnea. Korkea-arvoisempi kuin minä. En olisi koskaan uskonut. Sinusta kehtaa melkein olla ylpeä, poika.”
Roqce käveli poispäin Vartijasta ja heilutti tälle kättään virnuillen. ”Siis vain melkein. Kyllä sinussa on vielä paljon korjattavaa. Vuh vuh.”
”Vuh vuh”, Vartija vastasi tasaisella äänensävyllä.
Kenraali Warrek lähestyi baaritiskiä hoiperrellen epätasaisesti. Hän istui jakkaralle suoraan Vartijan viereen tervehtimättä tätä. ”Yksi”, Warrek sanoi vihreänkirjavalle baarimikolle heilutellen kättään. ”Jäinen.”
Tilauksen toteutumiseen kesti viisi sekuntia. Talo tarjosi, kuten aina. Warrek tarttui jääkylmään tuoppiin ja otti hörpyn. Salaman skakdin ylähuulelle jäi massiiviset vaahtoviikset. Vartija kääntyi kenraaliaan kohti, katsoi tätä silmiin ja osoitti omaa ylähuultaan teräväkyntisellä sormellaan.
Warrek ei vaikuttanut ymmärtävän pointtia. ”Skakdiksi, poika.”
”Viikset”, Vartija sanoi hienovaraisesti.
”No skarrarar”, Warrek vastasi hilpeänä. ”Minähän olen aina halunnut sellaiset!”
Vartija harkitsi hetken, jatkaisiko yrittämistä. Hän päätyi tulokseen, että siitä ei olisi hyötyä. Warrek kilisteli lasiaan ja vihelteli jotain. Hetken aikaa hän vaikutti olevan täysin muissa maailmoissa, mutta sitten hän yhtäkkiä avasi keskustelun. ”No skarrarar”, Warrek sanoi. ”Sinä olet se tarkka-ampuja. Uusi everstini.” Warrek löi Vartijaa olkapäähän kevyesti. ”Mahtavaa.”
”Kiitos, kenraali”, Vartija sanoi vaatimattomasti. ”Sano Warrek vain. En ole niin humalassa, että pistäisin jonkun kutsumaan minua sotilasarvolla.” ”…kiitos, Warrek.”
”Ole hyvä vain”, Warrek vastasi, ”mutta sinun juhlasi tämä on. Ja oikeastaan muidenkin Vartijoiden. Skarrarar, te olette aivan käsittämättömiä. En tiedä, miten linnoitus pysyisi valloittamattomana ilman teitä.” Warrek kääntyi Vartijaa päin ja tarkkaili tätä katseellaan. ”Poju, olemmeko me nähneet ennen?” kenraali kysyi. ”Näytät aivan pirun tutulta, mutta en ole varma, mistä hitosta voisin tuntea sinut.”
”Anteeksi, kenraali”, Vartija vastasi. ”Ylivartija Zakran vaatii, että emme paljasta, missä olimme töissä ennen Vartijoita. Meidät on vaikeampi jäljittää näin.”
”Ymmärrän”, Warrek sanoi, ”mutta älä Irnakk vieköön kutsu minua kenraaliksi. Näytänkö minä sellaiselta, joka haluaa nimetä aseita mukaansa?”
Vartija vastasi kieltävästi.
”Hyvä”, Warrek sanoi. ”Mutta nyt, juota tuo punainen litku vaikka lehmälle. Nyt skarrarararar juhlitaan.”
Ilmalaivan sisällä raivoaa taistelu. Tai pikemminkin verilöyly, sillä aluksen vartijoita kaatuu eliittivahkien tulitukseen kuin heinää. ”Hajaannutaan! Etsitään Nimda!”, Matoro ohjeistaa kolmen toan ja kuuden vahkin ryhmää.
Metallinen ovi räjäytetään auki vahkien toimesta yksi toisensa jälkeen. Toat syöskyvät käytävillä etsien jotakin, mikä voisi olla Nimda. ”Mukavaa. Tämä alus on iso, ja siru pieni. Huonolla säkällä tässä menee ikuisuus.”, Matoro päivittelee tilannetta.
”Itseasiassa ei mene ikuisuutta. Katsokaa!”, Kapura ilmoittaa tyytyväisenä, osoittaen ovea, jonka yllä lukee ”erikoisrahti”. Joukko syöksyy oven läpi (Okei, ovi väisti oma-aloitteisesti) ja saapuu hyvin valaistuun huoneeseen, jonka keskellä on lasikupolissa oleva siru. Liikkeentunnistimet olisivat käynnistäneet hälytyksen ellei hälyttimet soiso jo kuin viimeistä päivää.
”Onneksi tämä ei ole toimintaelokuva. Muuten täällä olisi itsetuhomekanismi kun otamme Nimdan.”, Suga päivittelee ja siirtää lasikuvun pois. Hän nappaa sirun nyrkkiinsä. Jos turvamekanismit toimisivat, teräsovi iskeytyisi kiinni. Klaanilaiset siirtyvät pois huoneesta nopeasti.
”Seuraava ongelma. Miten pääsemme pois?”, Kapura kysäisee. ”Osaako joku ohjata tätä?”, Suga tekee jatkokysymyksen. ”Ohjata kyllä. Laskeutua en.”, toinen jään toa ilmoittaa kevyesti. ”Se ei taida auttaa nyt.”, tulen toa vastaa. ”…Ei täällä tarvitse niin tyylipuhtaasti laskeutua.”, Matoro puolustelee.
Vuoren juuri, Metsästäjien vartioasema
Vartija-metsästäjä tähyilee taivaalle kiikareilla. Metorakkin ilmalaiva on pysähtynyt ja hetki sitten jotakin lensi ulos ikkunasta.
”Onko siellä joku?”, aseman radiosta kuuluu. Metsästäjä parantaa kuulokkeiden asentoa ja vastaa rauhallisesti. ”Mitä, kuka, missä.” ”Ampukaa ilmalaiva alas! Se on vallattu!”, radiosta kuuluu. ”Tarvitsemme ylemmän tahon luv-” ”MINÄ OLEN YLEMPI TAHO! OLEN METORAKK! NYT AMMUT SEN!” Metsästäjä tajuaa erehdyksensä ja ilmoittaa vartioaseman katolla oleville metsästäjille. Ne käsittelevät suurta tykkiä rakennuksen katolla, ja alkavat käännellä asetta.
Guardian istui pedillään ja tarkasteli kivääriään. Se oli jälleen yhdessä osassa, mutta Kapura ei ollut valehdellut. Tämä hätäisesti yhteen sulatettu kivääriä hienovaraisesti muistuttava metallimöykky oli niin käsittämättömän ruma, että Guardianin teki melkein mieli hypätä veneeseen ja käydä pyytämässä etelän jättiläismustekalalta anteeksi.
Guardian asetti kiväärin huoneensa pöydälle. Se oli ruma ja ei todennäköisesti toimisi kovin hyvin, mutta ainakin ase kestäisi Zakazille asti. Siellä asui tämän maailman ainoa elävä mekaanikko, joka tunsi Vartija-aseet.
Guardian katsoi ikkunasta ulos. Eilisen sateet olivat ohi, mutta päivä oli vielä pilvinen. Venettä valmisteltiin jo satamassa ja pian olisi aika lähteä Zakazille. Tawa oli moneen kertaan kehottanut Guardiania ottamaan jonkun mukaan turvaksi. Guardian ei ollut aivan varma, pitäisikö hänen kuunnella ohjetta. Ne harvat klaanilaiset, jotka tunsivat Zakazin eivät halunneet palata sinne enää koskaan. Klaanilaiset, jotka suostuisivat tulemaan mukaan eivät olisi valmiita siihen. Linnoitus tarvisi myös tällä hetkellä kaiken mahdollisen tuen, sillä Guardianin lähdettyä Tawa jäisi ainoaksi johtajaksi. Ämkoohon ei saatu yhteyttä ja Visokki oli kadonnut jonnekin yön tapahtumien jälkeen. Guardian mietti hetken. Jonkinlainen kaava oli muodostumassa. Ehkä joku halusi koko johtoryhmän pois pelistä?
Siinä tapauksessa joku on onnistunut jo puoliksi, Guardian mietti. Hän nosti pöydältä pienen lasin, joka oli täynnä läpinäkyvää nestettä. Guardian joi lasin tyhjäksi nopealla kulauksella ja tunsi piristävän voiman virtaavan kehoonsa. Tänä yönä nukuttaisiin huonosti.
Guardian katsoi alaspäin. Hän avasi nyrkkiin puristetun kätensä. Kiikarisilmä oli nyrkin sisällä. Sen kiiltävästä linssistä sininen Skakdi näki heijastuksen omista kasvoistaan. Arpi siinä kohtaa, missä vasen silmä oli ollut ei ollut kadonnut mihinkään. Guardian oli jo oppinut hyväksymään asian. Hän kiinnitti mekaanisen korvikkeen takaisin paikoilleen ja nousi sängyltään.
Oli aika lähteä. Mahdollisimman pian, että kukaan ei huomaisi. Parasta olisi, että mahdollisimman harva tietäisi Guardianin katoamisesta. Petturi oli yhä liikkeellä jossain ja saattaisi vuotaa tiedon Klaanin johtajien vähäisyydestä. Linnakkeen turvatoimia oli tosin tiukennettu yön jälkeen. Se teki huomaamattomasta poistumisesta hieman vaikeampaa.
Guardian katsoi vielä kerran erittäin rumaa ja epämuodostunutta kivääriään. Hän tarttui siihen ja nosti sen oikeaoppiseen tähtäysasentoon. Ehkä se ei olisi Zakaz-matkalla mukana vain odottamassa korjausta. Ehkä Kapura oli saanut kammiot ja mekanismin toimimaan taas. Vartija-kiväärien korjaaminen ei ollut kuulemma kovin vaikeaa.
Guardian avasi kiväärin takaosan ja työnsi sisään yhden huoneen kirjahyllyllä lojuvista plasmalippaista. Hän käänsi tähtäyksensä kohti ikkunaa, joka oli jo valmiiksi auki. Guardian tarkisti vielä lämpökatseellaan Klaanin pihan, että ei osuisi taas siihen Matoraniin, joka korjasi kattoja. Tarkistettuaan ammuksen reitin Guardian veti liipaisimesta.
Bio-Klaani, siivousryhmän ei-niin-salainen päämaja
Ruskea jaloa Mahikia käyttävä Matoran istui pöytänsä ääressä väsyneenä, mutta tylsistyneenä. Siivousryhmä oli saanut yli vuorokauden takaisen hyökkäyksen aikana aivan tarpeeksi tehtävää. Kukaan ei ollut erityisemmin nauttinut ruumiiden keräämisestä. Toisaalta kovin moni ruumiista ei ollut onneksi hajonnut kappaleiksi. Nyt tämä Po-Matoran oli ainoa Klaanin siivoojista, joka ei ollut hermolomalla.
Po-Matoran nosti jalkansa pöydälle. Juuri silloin pöydällä lojuva kommunikaattori pirisi kovaäänisesti. Matoran melkein kaatui tuolillaan.
”…hallooo?” Po-Matoran vastasi epäröiden. ”Jotain siivottavaa?” ”Kyllä”, sanoi matala ääni linjan toisessa päässä. Po-Matoran tunnisti sen pian Guardianiksi, yhdeksi Klaanin johtajista. Po-Matoran suoristi selkänsä huomaamattaan. ”Miten voin palvella teitä, sir?”
Guardian yski hieman linjan toisessa päässä. ”Haluaisin, että siivoatte huoneeni?”
Matoran nielaisi hieman. ”Pahoittelen, mutta aika moni meistä on lomalla, joten siivouksessa saattaa kestää aika kauan…” ”Ei haittaa”, Guardian keskeytti. ”Poistuin pienelle matkalle, joten en tarvitse huonettani hetkeen.” Matoran nyökytteli. ”Tätä ei sitten levitellä”, Guardian lisäsi.
”Ei ei ei”, Matoran sanoi tekopirteästi. ”Jos saan kysyä, minkälaisesta sotkusta on kyse?”
”Selvä, eiköhän asia hoidu”, Po-Matoran vastasi. ”Kiitos kovasti ja kuulemiin!” Po-Matoran oli jo sulkemassa puhelua, mutta Guardian sanoi vielä jotain. ”Vielä yksi juttu.”
”…?”
”Tuo imuri.”
”Tietty. On minulla edes jotain hajua, miten siivotaan.”
”Tosi, tosi, iso imuri.” Silloin puhelu suljettiin äkillisesti.
Guardian koputti oveen varovaisesti, mutta avasi sen kuitenkin itse, sillä Kapura oli selvästi kiireinen. Punainen Toa kasasi varusteita laukkuunsa jossain suuren verstaan toisessa päässä eikä vaikuttanut kuulevan adminin sisääntuloa.
”Kapura?” Guardian huusi kävellen sisään verstaan tunkkaiseen hajuun. Ilmassa oli myös hieman savua ja yhdellä työpöydistä makasi vielä keskeneräinen punaisena hehkuva rautamiekka.
Kapura yritti kuumeisesti päättää, mitä ottaisi mukaan Xian tehtävälle. Kuullessaan huudon hän kääntyi ympäri ja tervehti Guardiania kävellen työpöydän ääreen. ”Onko…jotain hätänä?” Kapura kysyi hieman huolestuneen ja epäileväisen näköisenä. Guardianin kasvoilla oli hetken merkillinen pohdiskeleva katse, mutta hän pudisti päätään. ”Ei sinänsä”, Guardian vastasi. ”Mutta hoidatko sinä myös ampuma-aseita?”
Kapura kohotti kulmaansa ja katsoi Guardian kädessä pitämää säkkiä. Guardian nosti säkin pöydälle ja avasi sen. Sisältä pilkisti Vartija-plasmakiväärin savuava raato. Kapura nosti kiväärin säkistä ainoastaan huomatakseen, että se oli hajonnut useampaan osaan. Kapura raapi päätään. ”Osaan kyllä”, Toa sanoi. ”Mutta en nyt ehdi. Killjoy pyysi mukaan Xialle ja on kiire pakkaamisen kanssa.”
Guardian nyökkäsi. ”Mutta…ehdithän edes tehdä sille jotain? Haluan, että se pysyy edes kasassa Zakazille asti.”
Kapura vilkaisi kelloa. ”Kymmenen minuuttia korjausaikaa”, hän sanoi.
Maan alla, vanhoissa laajoissa betonikäytävissä kaikui askeleiden äänet. Käytävät olivat suhteellisen hyvin, mutta kylmästi valaistettuja. Käytävällä kävelivät kolme henkilöä jonossa, joista keskimmäinen on kahlittu mustavalko ja sininen naispuolinen Toa joka oli riisuttu naamiosta; Sheelika. Sheelikan edessä oli häntä korkeampi, hyvin vahvan näköinen titaani ja hänen takana melkein yhtä korkea, kullanhopeinen Toa. He kävelivät hyvin suorassa käytävässä, kääntyen vain silloin tällöin ilmestyvien tienhaarojen kohdalla eri suuntiin. Jokainen askel vei heidät yhä kauemmat Linnakeesta ja yhä lähemmäksi Klaanin maanalaista tyrmää. Sheelika oli hyvin vihainen. Hän ajatteli, että Adminit olisivat lähettäneet vain Matoralaisia vastaavia märkäkorvaisia Klaanin jäseniä viemään häntä, jolloin hän olisi voinut karata helposti. Sen sijaan he olivat lähettäneet kahta erittäin voimakkaita melkein titaanin kokoisia vartijoita jotka ovat olleet kauemmin kuin melkein kaikki klaanilaiset joita hän oli tavannut tänä iltana. ”Te todellakin tiedätte kuinka kohdella hyvin vieraitanne”, Sheelika iski hyvin sarkastisesti. ”Hiljaa. Vangit puhuvat vain jos vartijat antavat luvan”, hänen edessä oleva titaani vastasi hyvin kiivaasti ja vakavasti. Vartija ei selvästikään ollut henkilö jonka kanssa voi heitellä vitsejä. He jatkoivat marssimista käytävällä. Valot alkoivat himmetä ja käytävä näytti yhä vanhemmilta ja likaisemmilta heidän edetessään yhä syvemmälle maan alle, lähestyen Klaanin tyrmää. Viimein vartijat pysähtyvät, jolloin Sheelika näki edessä painavasti panssaroidun metallioven ja sen oikeanpuolella olevan pienen metallipaneelin, jotka näyttivät paljon modernisemmalta ja puhtaammalta kuin niitä ympäröivät seinämät. Hänen edessä oleva vartija käveli oven viereiseen metallipaneelin luokse ja avasi sen, paljastaen sen alta pienen näppäimistön, kameran linssin ja äänentunnistuslaitteen. Vartija alkoi painella näppäimistöön pitkän koodisarjan ja puhui äänentunnistuslaitteeseen identtiteetinsä: ”BodyGuard, Bio Klaanin kolmen ruutupalkin jäsen. ID. 122151007. Vieressäni Toa Santor…” ”SUPER Toa Santor”, Sheelikan takana oleva vartija lisäsi. ”…Super Toa Santor”, BodyGuard jatkoi, ”Bio Klaanin neljän ruutuplakin jäsen. ID. 1286107 ja yksi vanki”.
Hänen lopetettuaan ilmoituksen, panssariovi alkoi avautua. He kävelivät sisään ja portin sulkeutuen heidän perässä. Sisällä Sheelika huomasi paikan olevan vielä vanhempi ja heikommin valaistettu kuin edelliset käytävät. Hän tuskin edes näki vartijoiden yksityiskohtia. Hetken käveltyä he saapuivat tavanomaisen puuoven eteen. BodyGuard alkoi koputtamaan oveen sillä välin kun Santor piteli tiukasti kiinni Sheelikasta. Oven takaa kuului papereiden ja erillaisten muiden esineiden rysäyksen kun nopeita askeleita alkoi lähetyä oveen päin. BodyGuard yritti koputtaa uudelleen, kunnes ovi viimein avautui ja sen takana ilmestyi hopeavaaleanpunainen, naispuolinen Hauta kantava Toa. ”BodyGuard!”, Toa vastasi hyvin iloisesti, ”Ja Super-duper Toa Santor! Hei!” ”Terve GT”, Santor vastasi takana, ”pitkästä aikaan”. ”Totta, en muista milloin me viimeksi nähtiin toisemme”, GT lausui hyväntuulisena, ”Adminit katsos päättivät, että minä toimisin parhaiten täällä tyrmässä huoltajana”. ”Ymmärrettävä päätös…”, Santor sanoi hieman ivallisesti, mutta GT ei kuunnellut. Piittaamatta keskustelusta, Sheelika vilkaisi Toan takana olevaa huonetta. Huone oli yllättävän hyvin valaistettu ja tilava, jonka seiniä peitti hyllyt ja kaappit, mutta myös koristi metsästysjousen ja eräänlaisen koira-Rahin patsas. Huoneen keskellä oli työpöytä, joka oli suuremmaksi täynnä papereita joista suurinosa ovat pudonneet lattialle. Sheelikan vilkaistua GT viimein huomasi hänet ja kysyi: ”kuka hän on?” ”Hän on Sheelika, uusi vankimme. Tulimme viemään hänet selliinsä”, BodyGuard ilmoitti vakavana. ”Aha”, GT vastasi hieman piittaamattomana ja katsoi Sheelikaan päin. ”Hei”, hopeanvaaleanpunainen Toa tervehti häntä yllättävän lempeästi ja hymyili häntä päin. Sheelika hämmentyi eikä tiennyt miten vastaisi tähän.
Myöhemmin joukko liikkuivat GT:n johdattamana tyrmän pölyisissä ja synkissä kivikäytävissä. Silloin tällöin he pysähtelivät avaamaan tiehen osuvia turvallisuutta varten asetettuja kaltereita ja teräsovia. Kuiskauksia, huutoja ja kirouksia kuului vangeilta heidän kävellessään sellien ohi, mutta GT näytti vilkuttavan pirteästi vangeille ja joskus jopa kysyi miten heillä on mennyt. Sheelika alkoi katselemaan viereisiä sellejä. Hän huomasi heidän edetessä kuinka sellien kalterit näyttivät yhä vahvemmilta. Yhdessä sellissä oli hyvin oudon näköinen yksisiipinen olento joka vain tuijotti heitä hyvin vihaisesti. ”Tekopyhät”, se kuiskasi, ”olette aina väärässä”. Toinen selli mikä pisti eniten silmään oli selli, jonka kalterit olivat peitettynä papereihin joihin on piirretty erikoisia symboleita. Kalterien takana istui pitkä, laiha hahmo jonka kädet olivat suurissa metallikahleissa, hänen silmät ja suut peitettynä huiveihin ja hänen kaulaansa oli ripustettu kyltti jossa ainoastaan luki ”Rikon Sääntöjä”. Kävellessän ohi Sheelika tunsi jostain syystä hyytävän tunteen, että vanki olisi hymyillyt heille noiden huivien takana heidän kävellessään ohi.
Viimein marsiessaan hetken he saapuivat tyhjän sellin luo. GT avasi portin ja Sheelika astui sisään ilman rimpuilua. ”Ettekö aio päästää hänet kahleista?”, GT kysyi viattomana. ”Emme. Hän on aivan liian vaarallinen, sinuna minä en ottaisi riskejä. Meidän työmme on tehty”, BodyGuard vastasi ja alkoi kääntymään Santorin kanssa pois. GT käänsi taas katseensa Sheelikaan päin ja hyvästeli positiivisesti ja lähti myös. Sheelika istui keskellä pimeää selliään eikä voinut tehdä mitään muuta kuin miettiä. Hän yritti ajatella pakosuunnitelmia, mutta mikään ei syntynyt mieleen. Sen sijaan, hän alkoi muistamaan sen hopeavaaleanpunaisen Toan hymy. Se oli nyt ainoa mikä tuli hänen mieleen. Se oli hyvin naivii, hän ajatteli, Toa on aivan liian lapsekas kun käyttäytyi noin ystävällisesti vankejaan päin. Mutta jostain syystä, hän alkoi tuntea jonkinlaisen samaistumisen tähän naiviuuteen päin. Aivan kuin hän tietäisi tämän tunteen ennekin.
Bio Klaanin Linnoitus, monia vuosia sitten
”… Sheelika, kuunteletko minua oikein?”
Mustaan kaapuun pukeutunut, tumman punaista Pehkuita kantava Toa alkoi kysymään Sheelikalta. Sheelika yllättyi hieman eikä tiennyt miten vastata. Hän ei ollut kuunnellut mitä Toa oli kertomassa keskittyessään suuren ikkunan takaiseen kaupunkimaisemaan. ”Öh, no…”, hän alkoi solista hermostuneesti. ”Et siis kuunnellut mitä sanoin?”, Toa kysyi. ”… En. anteeksi herra moderaattori”, Sheelika myönsi pahoittelevasi. Moderaattori huokaisi hieman, ”Sheelika, sinun täytyy ymmärtää. Ei Klaaniin liittyminen ole pelkästään se, että kirjoittelet vain pari paperia ja saat muutaman tervettuliaistoivotuksen Tawalta. Jäsenenä sinulle tulee myös ottaa vastuu jokaisen Klaanissa elävän turvallisuudesta ja noudattaa Klaanimme sääntöjä ja lakeja. Et voi vain laiskotella päivät pitkät talojen katolla”. ”Selvä, ymmärrän”, Sheelika vastasi nöyräästi ja hieman alakuloisesti. ”No, jatketaan tätä huomenna sitten, menehän takaisin uuteen kotiisi lepäämään. Kyllä tämä tästä”, moderaattori sanoi. ”Kiitos, herra moderaattori, kiitos”, Sheelika alkoi puhumaan heti paljon pirteämpänä. ”Kutsu vain DN:iksi”, moderaattori vastasi. ”Kyllä herra moderaattori DN”, Sheelika lisäsi ja juoksi henkevänä ulos suurelta rakennukselta. Sheelika käveli hyvin vilkkaana Linnakkeen teillä. Hänet oli viimein otettu Klaanin jäseneksi, vieläpä Tawan hyväksynnällä! Hän ei olisi voinut olla iloisempi. Kyllä, hän päätti tehdä parhaimpansa Tawan alaisuudessa. Liikkuessaan hän ei huomannut edessä olevaa Matoralaista joka kantoi kädessään kassillisen kirjoja ja törmäsi häneen. ”Oi, anteeksi”, Sheelika lausui hätäisesti ja alkoi auttamaan kaatunutta Matoralaista ylös ja auttoi keräämään maassa lojuvat kirjat. ”Ei se mitään”, Matoralainen vastasi hieman välinpitämättömästi ja käänsi katseensa Sheelikaa päin, ”hei, oletko sinä se Klaanin uusin jäsen?” ”Kyllä, kyllä minä olen. Sheelika on nimeni, hauska tavata”, hän sanoi hyvin innokkaasti Matoralaiselle. ”Ah kuinka sopivasti, olenkin etsinyt sinua kokoajan”, Matoralainen vaihtoi äänensävynsä heti, ”katsos tarvitsen apua yhdessä asiassa, ja ainoastaan te voisitte auttaa minua…” ”Autan mielelläni! Mitä tahansakin se on, autan mielelläni”, Sheelika vastasi. Hän ajatteli, että viimein voisi tehdä jotain hyvää näyttääkseen Tawalle. ”Hienoa”, Matoralainen sanoi, ”nimeni on Rowash. Olen täällä Kanoka-kiekkojen kauppias” ”Selvä on Rowash. Mitä sinä haluat minun tekevän?”, Sheelika kysyi Matoralaiselta.
Rowash hymyili. ”Se on vain pieni palvelus…”
Bio Klaanin Linnake, tyrmä, nykypäivä
”… Se oli vain pieni palvelus”, Sheelika puhui itselleen.
