Klaanon

Avainsana: Umbra

  • Liskojen yö: Epilogi

    Klaani
    Ylläpitosiipi

    Kynttilöiden liekit lepattivat. Ahtaan käytävän punertava valaistus oli vähäistä, mutta tarpeeksi. Seinien kahdesta tai kolmesta pikkuikkunasta näki, kuinka synkän syysyön tuulenpuuskat riepottelivat oransseja ja punertavia lehtipyörteitä läpi hyytävän ilman. Talvi oli tulossa.

    Puisen seinäkellon pehmeä tikitys rytmitti seinää vasten nojaavan moderaattorikaksikon ajatuksia. Kullankeltainen valon Toa Umbra ja kalpea selakhilaani Same seisoivat vierekkäin pysytellen pohdiskelevassa hiljaisuudessa. Metrin päässä Umbran vasemmalla puolella oli pari puuovia, joiden takaa kuului voimakasta puheensorinaa. Kokoustila seitsemässä oli meneillään jotain niin tärkeää, että jopa korkea-arvoisimmat moderaattorit oli määrätty ulos.

    ”Melkoinen yö”, Umbra sanoi yrittäen herättää jonkinlaista keskustelua. Same tyytyi nyökkäämään hitaasti.
    ”Pakko myöntää”, Hauta kantava hahmo vastasi hetken päästä. ”Ja äänistä päätellen adminiemme yöstä tulee vielä pitkä.”

    Umbra ja Same keskittyivät kuuntelemaan ääniä, joita kantautui paksun puuoven läpi. Kivilattiaa pitkin kaikuvien askelten äänistä ja siirreltävien puuhuonekalujen kolinasta päätellen Tawa ja Guardian uusivat kokoustilan sisustusta varsin vauhdikkaasti. Molempien puheääni porautui oven läpi, mutta äänieristys vaikeutti yksittäisten sanojen tunnistamista.
    Same oli niin keskittynyt sisällään velloviin ajatuksiin, että ei osannut käsitellä tarkan kuulonsa taltioimia sanoja.
    Valon Toa Umbra oli lähempänä ovea ja kuuli paljon enemmän. Hän kuitenkin tiesi, että Tawan ja Guardianin puheet eivät kuuluneet hänelle. Ne kiinnostivat moderaattoria, mutta hän yritti haudata kiinnostuksensa puisen seinäkellon tikityksen alle.

    Umbra avasi suunsa kokonaan, mutta jäi hakemaan sanoja. Lopulta Toa-soturi sai sanansa pakotettua ulos. ”Zyglakit… minä en pidä niistä. Mutta…”

    ”Niin?” Same sanoi kysyvästi, ja smaragdinvihreä silmä vilkuili Umbran suuntaan.
    Umbra huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Se sotku… Mata Nui varjelkoon. Oletko koskaan nähnyt sellaista?”

    Samen kasvoilta pystyi lukemaan, että hän oli nähnyt monenlaista. Vihreiden silmien intensiivinen katse ei värähtänytkään, mutta niissä oli hämmennystä.
    Hetken aikaa selakhilaanin sielun silmien edessä oli näkymä, jota oli vaikea unohtaa. Kun liha, selkärangat ja liskomaiset kourat olivat kasvaneet kieroon, rusentuneet oman painonsa alle ja sekoittuneet palloksi sätkivää, sykkivää, tuijottavaa ja huutavaa luuta ja lihasta, moderaattori oli voinut vain katsella ja kuunnella.
    ”Olen nähnyt elämäni aikana paljon verta”, Same sanoi. Hän ei halunnut sanojensa kuulostavan ylpeydeltä. ”Kun taistellaan, tulee ruumiita. Kun kilpaillaan elämästä tai kuolemasta, kaikki haluavat ensimmäisen vaihtoehdon. Ja kuolleet eivät näytä aina kauniilta.”

    Umbra aavisti puheen saavan jatkoa. ”Mutta?”

    ”Ei”, Same myönsi. ”En ole nähnyt tällaista.”

    ”En minäkään”, Umbra sanoi.

    Kaksikko jäi hiljaiseksi. Seinäkellon tikitys täytti jälleen pitkän käytävätilan. Puisen oven takaa kuului miesääni ja naisääni, eikä kummastakaan hehkunut ilo tai tyytyväisyys. Moderaattorien tehtäväksi jäi vartioida, että kokousta ei häirittäisi. Tällaisina aikoina kaksikko kuitenkin osasi arvostaa yksinkertaisia vartiointitehtäviäkin.

    ”Kuulitko muuten, että saimme vangittua pari zyglakia?” Umbra sanoi yllättäen. Samen viherhehkuisista silmistä näkyi, että selakhilaani siirsi sisäisen pohdiskelunsa kokonaan sivuun. Hän kääntyi Umbraa kohti.
    ”En. Onko niistä saatu mitään irti?”
    ”Kuulin vain vähän Geeltä”, Umbra sanoi. ”Toinen on vieläkin tajuton ja toinen on shokissa. Se toistelee vain paria sanaa.”
    ”Mitä sanoja?” Same kysyi kiinnostuneena, vaikka tiesi, että ei saisi paljoakaan irti.

    ”Toinen sana oli zyglakin kieltä”, Umbra huokaisi. ”Kukapa sitä sitten osaisi.”
    ”Harmillinen takaisku. Toinen?”
    Umbra kääntyi kokonaan Samea kohti ilme haudanvakavana.

    ”Arstein.”

    * * *

    Yhdellä kattolampulla valaistussa kokoushuoneessa oli vain kaksi henkeä, mutta äänistä päätellen määrän olisi pitänyt olla kolminkertainen.
    Raivokkaan huudon voimistama potku kolahti puuta vasten. Kontakti sinkosi puisen jakkaran päin seinää. Puu kimmahti taaksepäin ja kaatui kolisten kokoushuoneen kivistä lattiaa vasten. Pehmustetyyny putosi jakkaralta lattialle.
    ”Se… se… se skarrararrin…”, Guardianin ääni jyrisi. Sinisen skakdin rintakehä kohoili ja laskeutui, kun hän hengitti raskaasti. Klaanin admin seisoi kokoushuoneen pöydän edessä. Molemmat soturin käsistä olivat puristuneet nyrkkeihin.

    Tawa seisoi pöydän toisella puolella katsellen sinistä skakdia ristiriitaisin ajatuksin. Toan viitta lepäsi hänen hartioillaan lannistuneena. Sähkön toan katseessa oli väsymystä ja epätoivoa, mutta hänen äänessään yhä harmoniaa.
    ”G”, Tawa pyysi hiljaa. ”Rauhoitu… ole kiltti!” Toa erehtyi katsomaan Guardianin vasenta nyrkkiä, jossa skakdi-mies oli puristanut puista kynää. Koko nyrkki tärisi voimakkaasti, ja puunsäleitä ja hiilenpalasia putoili lattialle.
    Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Visiirin taakse piilotetut kosteat jalokivet tuijottivat punaisena hehkuvaa vihan tulta.

    Terävähampainen suu aukesi ja ulos tulvi raivoa.
    ”SE PIRAKA PITI MEITÄ PILKKANAAN!”, Guardian huusi paiskaten puukynän sirut maahan. Palaset napsahtivat rikki kivilattialla kimmahtaen eri suuntiin. Miltei välittömästi Guardian heilautti koko ruumiinsa ympäri lyöden saman nyrkin kokoushuoneen seinään. Koko huone kajahti, mutta tärähdys hiljensi sekä Guardianin että Tawan. Kumpikaan ei hengittänyt.

    Guardian lyyhisti päänsä nojaamaan seinää vasten. Seinään lyöty nyrkki alkoi vähitellen liukua alas seinän pintaa pitkin.
    Tawa katsoi pitkään admin-toverinsa selkämystä hengittämättä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Guardiania näin vihaisena. Näkymä ei ainoastaan huolestuttanut Tawaa. Jollain tasolla se myös pelotti.
    Sähkön Toa otti muutaman varovaisen askeleen kohti skakdia kiertäen pöydän ympäri. Tawa pysähtyi metrin päähän Guardianista, joka hengitti yhä raskaammin.

    ”Se skarrararrin pelkuri”, Guardian sanoi huohottaen seinää vasten. ”Se katsoi minua sellistään ja esitti viatonta sotavankia. Mutta se hetki, jolloin se jäi kiinni…”
    ”Sheelika…” Tawa sanoi yllättyneenä ja kohdisti surullisen katseensa lattiaan.
    ”Se hetki, jolloin se jäi kiinni”, sininen skakdi haukkoi puheen tahti kiihtyen. ”Siitä yöstä lähtien se pirun morsian tiesi tehtävänsä.”

    Tawa jäi miettimään Guardianin sanoja kuin naulittuna. Naisen naamion takana työskentelevä mieli yhdisti asioita aina vain kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen ymmärryksen suorastaan näki sinisen visiirin takaa tuijottavista silmistä.

    Sama yö, jona Sheelika jäi vangiksi oli ollut yö, jona Visokki oli kadonnut. Vasta nyt Klaanin johtaja kuitenkin tiesi, että tapahtumilla oli ollut yhteys. Tässä pimeän verkostossa oli vaikea löytää kahta asiaa, joilla ei ollut yhteyttä toisiinsa.
    Ja pimeän verkosto olikin sanavalintana paras. Se oli liiankin osuva, sillä Sheelikan yhteyttä Zorak von Maxitrillian Arsteiniin – ja Avdeen – ei oltu koskaan suljettu.

    Punainen Mies ei ollut telepaatti. Hän jätti jälkeensä pimeitä siemeniään. Siemeniä, jotka kasvoivat korruption versoiksi. Versoiksi, jotka kuiskivat sanoja ja lauseita. Ne istuttivat ajatuksia, jotka muuttivat maailmankuvia. Näillä loisillaan Punainen Mies merkitsi ystävänsä ja vihollisensa.
    Mutta hän ei ollut telepaatti. Hän tarvitsi sellaisen.

    Ja sellaisen hän saikin. Kun Punaisella Miehellä oli kivenkin läpäisevä viestintäkeino, mustalla pelon siemenellä polttomerkitty agentti vangittuna Klaanin linnakkeen alle ja joukko karttakuvia eräästä hylätystä ortonilaisesta tunneliverkostosta, ei Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen taiteellista luovuutta voitu rajoittaa.

    Tawa jäi sopertamaan hiljaa. Sähkön Toan suusta tuli sanoja, jotka eivät muodostaneet lauseita. Toan kasvot kalpenivat.
    ”Sheelika… hän ei…” Tawa sanoi hiljaa. ”Hän ei voinut…”

    Guardian heilahti kokonaan ympäri ja sotasankarin ainoaan silmään syttyi tuli. ”Sinun ’viaton tyttösesi’ oli taas mukana jossain, joka tapatti viattomia!” Guardian huusi iskien kiviseinässä käyneen nyrkkinsä kokouspöydän puupintaan. Tawa näki, että nyrkissä oli karu verestävä ruhje. Toa katsoi vuorotellen sinistä nyrkkiä ja sen omistajan punaista katsetta.

    ”Guardian”, Tawa sanoi hiljaa alakuloinen katse kasvoillaan. Tawan äänensävy kasvoi kuitenkin vähitellen päättäväisemmäksi. ”Hän… sinä et tunne häntä. Tämä ei ollut Sheelikan syytä!”

    ”Minä – tunnen – hirviöt”, Guardian huusi painokkaasti. ”Minä tunnen petturit ja kostonhimoiset. Tarvitaan vain äärettömästi vihaa… ja kyky kohdistaa sitä.”
    Valkoiset skakdinhampaat puristuivat tiiviisti yhteen. ”Tyttöraukallasi on molempia. Kuinka monta ruumista pitää vielä rojahtaa Klaanin aulaan, että ymmärrät sen?”

    ”Hän ei halunnut tätä!” Tawa sanoi, ja painokkuus ja päättäväisyys kasvoivat Toan äänessä. Naisen kasvoilta näki kuitenkin vain alakulon ja lohduttomuuden. Sinisen visiirin takaa katsoivat silmät, jotka halusivat nähdä niiden edessä olevassa sinisessä skakdissa aivan, aivan muuta kuin pelkkää vihaa.
    ”Hän.. hän ei halunnut kenenkään kuolevan! Sinäkin kuulit, kuinka hän pyysi Arsteinia säästämään Santorin!”

    Guardianin suu sulkeutui ja terävä hammasrivi jäi piiloon. Guardian nosti nyrkkinsä kokouspöydältä ja vilkaisi punertavaa ruhjetta rystysissä. Skakdin kasvoille ilmestyi pieni hymy, mutta silmissä paloi yhä sama tuli.
    ”Yksi henki”, Guardian sanoi hampaidensa välistä ääni täynnä katkeruutta. ”Niin ne aina tekevät. Ne säästävät yhden hengen, että niiden omatunto ei tappaisi niitä. Yksi säästetty henki ei korvaa kymmeniä murhattuja.”

    Tawa ja Guardian olivat hetken hiljaa. Kaksikon katsekontakti ei rikkoutunut.

    ”Jos tämä yhtään auttaa, niin sinulla on kivat silmät”, Guardian sanoi, ja Tawa näytti yllättyneeltä. ”Mutta ne näkevät muissa asioita, joita ei oikeasti ole. ”
    Tawa räpytteli silmiään. Alakulo ja uupumus pysyivät Toan kasvoilla, mutta niiden sekaan oli tulvinut lasteittain päättäväisyyttä ja kasvavaa ärtymystä.
    ”Miten sinä – sinä kaikista klaanilaisista voit sanoa noin?” Tawa sanoi jäisellä äänellä. Jää alkoi sulaa, ja sen alta hehkui jotain tulisempaa. Ristiriitaisia tunteita velloi keltaisen toan sisällä. ”Sinä, skakdi, pimeyden metsästäjä… sinä, joka et kerro kenellekään edes nimeäsi! Sinä, jota vilkuiltiin pahasti ja epäiltiin vakoojaksi jo Klaanin alusta asti! Muistatko sinä, kuka puhui puolestasi?”

    Guardian jäi muistelemaan. Hän pysyi hiljaisena. Tawan äänensävy kiehui ja äänenvoimakkuus kasvoi. Hän otti muutaman askelen niin, että oli hetkessä lähempänä Guardiania.

    ”Minä puolustin sinua silloinkin, kun sinut haluttiin karkoittaa! En edes tiennyt aina, miksi tein sitä. En tuntenut sinua. Minulla ei ollut mitään syytä jatkaa sitä. Mutta silti jotenkin näin, että sinä ansaitsit suojeluamme.”

    Tawa huokaisi syvään. ”On välillä tosi vaikeaa olla ystäväsi, tiedäthän sen?”

    Guardian oli hiljaa hetken. Sitten hän hymähti, mutta ei hymyillyt. Raivon tuli kyti vielä pienenä kekäleenä skakdin sisällä.
    ”Anteeksi, Tawa”, Guardian sanoi synkästi ja huokaisi. ”Ehkä sinä näet vain asioita, joita haluat nähdä. Myös minussa. Ja ehkä näkisit Sheelikan oikeat värit, jos ruumiskasassa olisi ollut paras ystäväsi.”

    Tawan keltaiset kasvot kalpenivat. Päättäväisyys ja viha katosivat. Jäljelle jäi pelkkää jäätä.

    … paras ystäväsi…
    … paras ystäväsi…

    Kajahdus kaikui kokoustilassa, kun käsi kohtasi posken. Skakdi ei osannut odottaa keltaisen kämmenen läpsäisyä. Se ei ollut voimakas eikä kivulias, mutta se oli odottamaton.

    Guardian näytti siltä kuin olisi saanut ohimoonsa matalalla lentävästä kuolonpeiposta. Hän jäi vain räpyttelemään silmiään hämmentyneenä. Sinisen olennon suu jäi auki ja ainoa silmä jäi katsomaan keltaisen käden omistajaa.
    Tawa ei tuijottanut enää Guardianin silmiin. Näytti siltä kuin kaksi vähitellen kostuvaa silmää olisivat katsoneet sinistä skakdia, mutta oikeasti ne katsoivat hänen lävitsensä. Jonnekin kauemmas. Jää oli sulanut, mutta alla ei ollut mitään.
    Tawan suu aukesi, mutta sanoja ei tullut. Lämmin hengitys puhalsi tiensä ulos suusta ja oli kuin Toa olisi halunnut sanoa jokaisen sanan, joka pyöri hänen mielessään.

    Hetkellinen kipu skakdin poskella katosi hitaasti olemattomiin. Se palasi ja kaikui Guardianin päässä, kun hän näki Tawan särkyneen ilmeen.

    ”Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä”, Tawa kysyi hiljaa ääni väristen.

    Kysymys jätti kokoustilaan pelkän hiljaisuuden. Kaksi adminia seisoivat metrin päässä toisistaan kuunnelleen ajatuksia, jotka vaativat heitä sanomaan jotain. Molemmat olivat hiljaa, mutta pieni ääni molempien sisällä toisteli yhtä ja samaa sanaa. Se oli sanoista vaikein.

    Kumpikaan ei tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi, vaikka molemmat halusivat sitä.

    Kaksikon katseet kohtasivat vielä kerran, mutta he kääntyivät välittömästi poispäin toisistaan. Selät vastakkain Tawa ja Guardian seisoivat mahdollisesti minuuttien ajan paikallaan, kunnes Tawa lähti astelemaan hitain ja kaikuvin askelin kohti suuria puuovia.

    ”Tuota…”, Guardian sanoi hiljaa, mutta lause ei saanut loppua. Sukkeluudet olivat vähissä. Kerrankin sininen skakdi jäi täysin sanattomaksi.
    Kokoustilan ovet aukesivat. Ruosteiset saranat lauloivat alakuloista duettoaan, kun Tawa asteli viittaansa piiloutuneena ulos kokoustilasta. Näkökenttänsä äärirajoilla Guardian näki hetkellisesti vain purppuraisen viitan heilahtelua, kunnes sekin oli pian poissa.

    * *

    Same ja Umbra kohottivat kulmiaan, sysäsivät itsensä kauemmas seinästä takanaan ja suoristivat ryhtinsä, kun suuret puuovet aukesivat ja käytävän synkkyyden avasi ovien välistä tuleva valo. Valokiilaan ilmestyi viitakkaan naishahmon muotoinen varjo, jonka perässä seurasi hitaasti ulos kammiosta asteleva sähkön Toa.
    Umbra ja Same suoristivat ryhtejään entistä kunniallisemmiksi ja nostivat kätensä sotilastervehdykseen, kun he näkivät Tawan. Klaanin johtajan kasvoja ei nähnyt kovin selkeästi, kun hän seisoi moderaattorien edessä käytävän varjon ja kokoushuoneen valon rajalla.

    ”Neiti Tawa”, Umbra sanoi herrasmiehen elkein.
    ”Johtaja”, Same sanoi yksiselitteisen kunnioittavana.

    ”Helei”, sähkön Toa sanoi niin hiljaa, että äänensävystä ei ottanut selvää. ”Hätäkokous… päättyi. Voitte mennä nukkumaan.”

    Moderaattorit olivat ihmeissään. He päättivät teeskennellä kuulleensa oven läpi vähemmän kuin olivat oikeasti kuulleet.
    ”Mutta Tawa”, Umbra sanoi kohteliaasti. ”En usko, että kukaan meistä pystyy nukkumaan tällaisena yönä…”
    ”Yrittäkää”, säröilevä ääni sanoi, kun Tawa kääntyi poispäin kaksikosta. Purppurainen viitta heilui moderaattorien edessä kuin linnakkeen liput syystuulessa, kun nainen asteli käytävää pitkin kohti adminien yksityistiloja.

    Umbra katseli johtajansa loittonevaa selkää ja oli jo valmiina tottelemaan tämän komentoa, mutta yhtäkkiä Same päätti puhua.
    ”Admin Tawa”, kunnioittava mutta väsynyt ääni huusi perään. ”Tämä oli ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’ kädenjälkeä, eikö ollutkin?”

    Viitan ja sitä kantavan naisen liikkeet pysähtyivät. Tawa jäi seisomaan käytävän päähän. Se riitti vastaukseksi Samelle.

    ”Feterra odottaa holvissani”, Same sanoi. ”Haluatko nähdä sen?”

    *

    Kokoushuoneessa oli enää vain joukko kaatuneita tuoleja, lattia täynnä puunsäleitä ja sininen skakdi, joka istui tuolilla etunojassa ja katse lattiassa. Ovet olivat auki, mutta Guardian kuunteli Samen sanojen sijasta omia ajatuksiaan.
    Sininen skakdi katseli veristä ruhjetta rystysissään. Se kaipaisi sidettä, mutta ei enää edes sattunut. Ruhjeesta juurikaan välittämättä sotaveteraani siirsi toisen kätensä vasemmalle poskelleen ja piti sen siinä.

    Sillä hetkellä skakdi halusi vain lyödä itseään tylpällä esineellä silmiensä väliin. Hänen kätensä puristui tuolin jalan ympärille.
    Guardian kuitenkin päästi irti tajutessaan, että itsekidutus ei tekisi sanottua sanomattomaksi.

    Rivakka läpsäisy omalla kädellä toiselle poskelle kuitenkin toi lievää mielenrauhaa.

    Skakdi huokaisi syvään. Tawan viimeinen kysymys kaikui hänen ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.

    *

    Kylmä lattia tuntui Tawan jalkojen alla ja yksi ainoa kysymys piinasi hänen mieltään.
    Tawa oli nähnyt pahuuden. Hän oli katsonut sitä silmiin, mutta se oli antanut hänen elää. Tawa oli hengissä vain siksi, koska pahuus oli halunnut Toan tietävän, minkälainen maailma oli.
    Myös Same oli nähnyt pahuuden. Ja silti moderaattori oli reagoinut Avhrak Feterraan sisuksiin raivolla, jonka kaltaista ei moderaattorin kasvoilla ollut näkynyt aikaisemmin.

    Samen kysymys kaikui Tawan ajatuksissa. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.
    Haluatko nähdä sen?

    Kysymys ei vaivannut sähkön Toaa siksi, koska se oli vaikea. Se ei vaivannut häntä siksi, koska hän pelkäsi sitä, minkä saisi nähdä. Kysymys vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

    ”En halua”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä. ”Mutta minun täytyy.”

    * *

    Kysymys ei vaivannut sinistä skakdia siksi, koska se oli vaikea. Se vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

    Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä?

    Haluan, Guardian ajatteli. Mutta en voi.

    [spoiler=* * *]Siinä teille köyttä kahdeksi viikoksi. Hei hei ja hyviä kirjoittamisia.[/spoiler]

  • Vaihtoehtokuvitelma

    Klaanin käytävät

    Toisesta maailmasta saapunut Matoran Umbra oli yökävelyllään klaanin käytävillä. Matoranin oli vaikea nukkua tämän maailman vastineensa huoneessa, koska huone oli perin likainen ja pölyinen moderaattorin ollessa aina muualla. Myös tämän maailman ihmeet olivat liian suuria vain ohittamiseen ja yöllä yleensä tapahtui kaikkea jännittävää. Pieni sankarimme unelmoi yhä kotiinsa pääsystä, mutta pystyi odottamaan siihen asti että klaanin pyörivä keksijä, Kepe saapuisi eräretkeltään lumisen miehen kanssa.

    Matoran Umbra piti klaanin ilmapiiristä, mutta tässä yössä oli jotain vialla. Matoran tunsi että jotain pahaa oli tapahtumassa linnoituksessa, muttei tiennyt mitä. Violettimusta matoran oli saanut klaanista jo monia uusia tuttavuuksia, eikä halunnut menettää ystäviään minkään torakoiden tai zyglakien kynsiin.

    Matoranimme muisteli sitä outoa matkaa Zyglakien voimalalle. Hänen kohtaamansa Flygel-niminen zyglak ei oikeastaan edes ollut mikään suuri pahis tai ilkiö, enemmänkin väärinymmärretty tiedemies. Umbraa lähinnä säälitti se että hän oli taistellut tätä yksisilmäistä tiedemiestä vastaan, mutta hänen kotiinpaluunsa oli mennyt matoranin moraalin edelle.

    Minun pitää taistella tieni kotiin, mutta onko taistelu aina niin välttämätöntä… matoran ajatteli, kävellen klaanin ristikkoikkunan poikki. Himmeä kuunvalo kajasti ikkunasta, piirtäen kuvajaisensa matoranin edessä olevaan vesilammikkoon, joka oli syntynyt katosta pudonneista vesipisaroista.

    Matoran katseli kuuta jonka kuvajainen näkyi lammikosta. Hänen musta kanohi pakarinsa piirtyi lammikkoon. Kuvajainen väreili kun katosta putoili pisaroita lammikkoon.

    Tämän maailman Umbra on monessa suhteessa täysin erilainen kuin minä. Hän on suuri toa-soturi, valon tuoja ja moderaattorien johtaja. Ja minä olen vain ylikasvanut matoran, kokeilu joka on karannut toisesta maailmasta varastetulla laitteella hän ajatteli, muistellen mielenkiintoista arkistokäyntiään tämän maailman vastineensa kanssa. Kaksikko oli viettänyt monia yhteisiä kahviohetkiä yhdessä, mutta pikkuinen sankarimme oli aina livahtanut yön tullen klaanin kahvioon juttelemaan ja tutustumaan erilaisiin olentoihin.

    Matoran muisteli lukemaansa Kuolleiden Makutasta kertovaa arkistoleikettään, kävellen takaisin kohti Umbran huonetta. Tämä yö voisi olla jotenkin erikoinen, mutta ainakaan matoranillemme tämä ei olisi sen erikoisempikaan kuin kaikki muut klaanissa vietetyt yöt yhteensä…

    Matoran läimäytti Umbran oven auki, oven joka ei ollut lukossa, ja käveli pölyn ja hiekan täyttämää lattiaa pitkin säkkituolille, joka toimi hänen vuoteenaan. Matoran asetti miekkansa kävelykepeille tarkoitettuun ämpäriin, veti peiton korviinsa ja nukahti tyytyväisenä uneen…

  • Kulta, olen kotona

    Samen toimisto
    Ylläpitosiipi

    Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.

    Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.

    Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla.
    Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.

    Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei.
    Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä.
    Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.

    Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.

    Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.

    Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia.
    Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.

    Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.

    Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi.
    Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.

    ”Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo”, tulen Toa sanoi energisesti. ”Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi.”

    Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.

    Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.

    Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan.
    Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti.
    Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.

    ”Noh, noh”, Same kuiskasi hiljaa itselleen. ”Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?”

    Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.

    Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä.
    Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.

    ”Same”, sininen skakdi sanoi. ”Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin.”

    Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.

    Tawan toimisto
    Admin-torni

    Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.

    Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina.
    Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.

    Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea.
    Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.

    ”Kulta, olen kotona”, Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa.
    Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti.
    ”Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?”

    ”Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin”, Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. ”Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?”
    Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.

    ”Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon”, Tawa sanoi tiukasti. ”Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla.”

    Guardian nyökkäsi.
    ”Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi.”
    Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään.
    ”Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita”, Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.

    Guardian huokaisi. ”Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani.”

    Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. ”Onko tämä sinulle vitsi?”, Tawa iski tiukasti. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi-”

    ”Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen”, sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. ” Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-”

    Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.

    ”Luulimme teitä kuolleiksi!” Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.

    Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. ”Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja…. ja… voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!”

    Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.

    ”Äh, pikkujuttu”, Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. ”En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne.”

    Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen.
    Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.

    ”Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä… mikä sinussa on? Sinä… minä… äh, tarkoitan-!”
    Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.

    Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä.
    Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.

    Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. ”No hei, pikku kaveri.”

    Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.

    ”Au”, Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. ”Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?”
    Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.

    Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.

    Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.

    Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.

    Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti.
    ”Mitä sille on tapahtunut?” Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta.
    ”Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo”, Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan.
    ”Mitä tälle on käynyt?”, Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.

    ”Se on aika pientä”, Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. ”Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa.”

    Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta.
    Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.

    ”…”

    Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon.
    ”G”, Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin.
    ”… jep?”
    ”Mitä?” kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. ”Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!”
    Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. ”Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-”

    Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä.
    ”Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!” Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. ”Sinä… miten joku noin älykäs voi olla noin… sinä.”
    ”Jos se auttaa, niin yritän kovasti”, skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut.
    ” Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?”

    Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä.
    ”Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun ’lomailin’!” Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.

    ”Kuulin siitä jo”, Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. ”Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää.”

    Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.

    Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia.
    ”Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin”, Guardian sanoi vaitonaisena.
    Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. ”Kyllä.”

    Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. ”Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään.”

    Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.

    ”Sinä olet jääräpää”, sähkön Toa tuhahti.
    ”Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on”, Guardian sanoi.
    Tawa naurahti.
    ”Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla.”
    Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.

    ”… mitä… sinä…” Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.

    ”Hyvä on sitten”, Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. ”Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne.”

    Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.

    Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.

    Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.

    ”Ei millään pahalla, G-herra”, Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, ”mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen.”
    ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.

    ”No… luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen.”

    Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.

    Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.

    Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.

    Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa.
    Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.

    Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.

    ”Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani”, G kertaili. ”Olette vapaita kysymään kysymyksiä.”

    Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään.
    ”Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita”, Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi.
    Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. ”Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä”, hän tarkensi.
    Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. ”Mistä sinä sen tiedät?”

    Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä.
    ”Rehellisyyden nimissä en tiedäkään”, sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. ”Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein… tai kuten tunnette hänet, ’herra ZMA’…”

    ”Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista’?” Umbra keskeytti. ”Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi.”
    Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. ”Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa.”

    ”Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa”, Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. ”Se vastaanoton Toa… ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä.”
    Umbra nyökkäsi. ”Ansaitsiko kukaan?”

    ”Jos tämä jotain auttaa”, Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, ”niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan.”
    Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen.”Jotain positiivista.”

    ”Keskeytitte minut”, Guardian köhi. ”Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti.”

    Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. ”En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan”, Guardian lisäsi vielä. ”Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä.”
    Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.

    ”Miten osaat analysoida… sellaista tyyppiä niin hyvin?” päämoderaattori Umbra kysyi.

    ”Tunnen kaltaiseni”, Guardian sanoi huokaisten syvään.
    Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.

    Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä.
    Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.

    ”Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on…”

    Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.

    Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä ”Avde” ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan.
    ”Tiedätte. Se.”

    ”Avde”, Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. ”Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa.”

    ”Tawa on oikeassa”, Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. ”Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä.”

    ”Punainen Miekkonen”, Guardian sanoi nyökäten. ”Sillä olennolla… mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla.”

    ”Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? ” Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään.
    ”Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen”, Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. ”… jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan.”

    Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa.
    ”Nämä ’Avhrak Feterrat’, G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön.”
    Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. ”Oikeasti?” skakdi kysyi. ”Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta.”

    ”Kepe ja Same ovat katsoneet sitä”, Tawa sanoi. ”Minulla ei ole ollut aikaa.” Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen.
    Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.

    Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat.
    Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.

    ”Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain… joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan”, Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille.
    Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.

    ”Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita”, Same sanoi mystisesti, ”mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse.”

    ”Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten”, Umbra sanoi. ”Heikkouksia, mitä tahansa.”

    ”Pointti”, Tawa sanoi.

    ”Piilotin sen suojaholviini”, Same sanoi. ”Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku.”
    Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää.
    ”Sanon kuitenkin yhden asian”, Same jatkoi. ”Ette ole varautuneita näkemäänne.”

    Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.

    Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.

    Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.

    ”Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?” Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.

    Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. ”Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään.”
    Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin.
    ”Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää”, hän sanoi.

    ”Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?” päämoderaattori Umbra rohkaisi. ”Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!”

    ”Kuulostaa helpolta”, Tawa sanoi. ”Se ei taida olla sitä.”

    Guardian pudisti päätään. ”Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät.”

    ”Niinpä”, Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. ”Anteeksi. Olin tyhmä.”

    Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen.
    ”Mitä mieltä olet, G?” hän kysyi. ”Mitä teemme?”

    ”Sinähän olet minun johtajani”, Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä.
    ”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”ja Ämkoo sinun ystäväsi.”
    ”Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä”, Guardian sanoi. ”Älä luota arvostelukykyyni.”

    Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan.
    Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

    ”Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta”, Tawa sanoi päättäväisemmin. ”Jos mitään ei tule, iskemme.”
    Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.

    Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa.
    ”Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA.”
    Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. ”Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka.”
    ”… MIEKALLA”, Paaco toisti huikentelevana.
    ”Hänellä on myös Makutan voimat”, Same jatkoi.
    Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. ”… MIEKALLA!”
    ”Olin näkemässä”, Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. ”Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun.”

    Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa.
    Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa.
    ”Ota välillä iisisti pelle.”
    ”…”

    Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita.
    Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne.
    ”Mitä luulette”, skakdi kysyi, ”miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?”

    ”Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?” Umbra teorioi.
    ”Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa” Bladis jatkoi. ”Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä…”

    ”Tämä mitä?” Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.

    ”… tämä… oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit… olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja.”
    Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.

    ”Jo on sotku”, Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. ”Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan.”
    ”Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee”, Bladis hohotti. ”Pääsee vielä pitkälle.”
    ”Hei, keksin ihan itse”, Paaco sanoi hymyillen.
    Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.

    Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.

    Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.

    ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vaitonaisesti.
    ”Mene itse”, Guardian vastasi tottumuksesta.

    Tawa haukotteli.
    ”Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi.”

    ”Se ei johdu vain tuosta, eihän”, Guardian kysyi.

    ”Ei”, Tawa myönsi. ”En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen.”

    Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. ”Kuule”, Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”

    ”Mhm”, Tawa vastasi nyökäten poissaolevana.
    Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia.
    Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.

    ”Kyllä hänet vielä löydetään”, Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. ”Et voi asialle mitään nyt.”

    ”Tämä palaveri…” Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. ”Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni.”
    Tawa huokaisi. ”Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta.”

    Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet.
    ”Tiedätkö”, Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. ”Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.

    ”Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä”, Guardian sanoi. ”Hyvää yötä.”

    Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.

  • Operaatio Turkanen

    Tarina nimeämispäivästä ja sinapista

    Vuosia sitten

    Talvi oli tullut. Taivas oli avautunut ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen kunnolla ja vapauttanut lumisen antinsa. Puhtaan valkoinen kauneus peitti kaiken alleen.

    Oli nimeämispäivä ja ilmassa oli iloa.
    Maa oli valkoisenaan lumen leijaillessa Bio-Klaanin saarella linnoituksen ympärillä ja kasaantuessa pirteän valkoisena linnoituksen katolle. Klaanin pihalla temmeltävät klaanilaiset olivat rakentaneet kurpitsapäisiä lumiukkoja ja aloittaneet lumisotia, ja moderaattorien oli pitänyt tehdä pieniä väliintuloja joihinkin lumisodista aiheutuneisiin kärhämöihin.
    Klaanin sairasosastolla sairaanhoitaja Kupea työllistivät erilaiset jäästä ja lumesta aiheutuneet vammat ja murtumat.

    Klaanin juhlasalissa tanssittiin ja iloittiin tästä keskitalven juhlasta, jota juhlittiin Suuren hengen, Mata Nuin kunniaksi. Tänä päivänä Suuri henki siunasi uskollisia palvelijoitaan nimillä ja muilla lahjoilla.
    Puheensorina ja ilo olivat täyttäneet melkein kaikkien klaanilaisten sydämet, jos tiettyä kanimaista olentoa ei laskettu. Pääadmin Tawa istui johtajanpallillaan muiden adminien tuolien lähellä katsellen sekavaa sirkusta, josta Bio-Klaani koostui. Universumin eri lajit olivat yhdessä juhlimassa Suurta henkeä kuin missäkin utopiassa.

    Tawa oli klaanin pitkäaikainen johtaja ja oli järjestänyt tämän talven Nimeämispäivän karkelon klaanilaisille, hyville ystävilleen. Istuessaan penkillään Tawa pystyi seuraamaan edessään levittäytyviä klaanilaisia ja näiden tekemisiä, sekä vahtimaan lattialla piparinmuruja syövää Ussal-rapua Nöpöä, joka toimi Klaanin söpönä maskottina.
    Katsellessaan ympärilleen Tawa näki, kuinka silinterihattuinen Killjoy käveli ihmisten seassa, ampuen ohjuspattereistaan tekolunta ja nimeämispäiväsälää ilmoille. Karkkitankoja ja suklaakonvehteja satoi klaanilaisten päälle. Nimeämispäivä oli näemmä mennyt yleensä varsin vakavahenkisen punaisen kolossin päähän ja hän oli lievästi sekaisin, muttei niin pahasti kuin pimeyden olento Makuta Nui. Tämä käveli klaanilaisten seassa nimeämispäiväkuuseksi naamioituneena.

    Manfred käytti muodonmuutoskykyään sulautuakseen (huonosti) väkijoukkoon ja juhlijoihin. Oikeasti Makutalla oli jotain muuta mielessä, kun tämä leijaili hitaasti kohti Tawaa väkijoukon kaikotessa makutan ympäriltä.
    Tawaa puistatti Manun virne, kun tämä tuli Tawan eteen muuttaen muotoaan ja lipuen kammottavan tyynesti kohti juuriadminia. Makutan päästä ilmaantui uloke, joka muistutti aivan krottikalojen viehettä. Makuta Nuilla tässä punaisessa ulokkeessa, joka työntyi Makutan mustan kraahkanin otsasta, oli mistelinoksa ansana Tawalle.

    ”Heiii Ta-waaaa”, Makuta sihisi. ” Tiedäthän, mitä sanotaan mistelinoksista ja nimeämispäivästä? Kai huomaat nyt olevasi mistelinoksan alla?”, Manu sanoi hymyillen, paljastaen verenpunaiset huulensa naamionsa alta ja tuoden ne lähemmäs Tawaa, pitäen samalla vihreän antenninsa tarkasti adminin yläpuolella.
    Makutan sulkiessa silmänsä ja valmistautuessa suutelemaan sähkön toaa Tawa keksi nopean pakoreitin tilanteesta ja nappasi piparinmuruja mutustavan Nöpön lattialta.

    ”… anteeksi, Nöpö.”

    Sitten hän tunki ravun Manun mistelinoksan alle.

    Makuta nuin verenpunaiset huulet ja Nöpön piparinmuruja täynnä oleva suuosa osuivat yhteen suudelmaan kuin mikä tahansa rakkaudenosoitus mistelinoksan alla. Juhlahumussa ja yleisessä kaaoksessakin jotkut klaanilaisista huomasivat tämän oudon hellyydenosoituksen, joka loppui siihen kun Manfred avasi silmänsä ja näki edessään Nöpön kaksi antennien päässä olevaa silmää.

    ”…”, Manu sanoi.

    Nöpö tuijotteli silmäparillaan ympärilleen hämmentyneenä. Yleensä emäntä tarjosi hänelle parempia makupaloja.

    ”… Tawa, miksi? Oi miksi, rakas Tawa? En minä sentään mikään raheihinsekaantuja ole…” Manfred sanoi katsoen syvälle keltaisen soturin visiirin takaa pilkistäviin silmiin.
    Tämän jälkeen makuta alkoi hitaasti haihtua ilmaan ja materialisoitui välittömästi suoraan suureen gölgisaaviin, jonka seurauksena monet klaanilaiset, muun muassa Darkkikseksi kutsuttu punamusta soturi ja hopeamusta skakdi Bladis saivat päälleensä aimo annoksen punaista juotavaa mantelinpalasten ja rusinoiden kera.

    ”Manu, pois sieltä juomista”, punamustaa Kiriliä kantava Darkkis sanoi happamasti nostaen Makutan pois juomakulhosta ottamalla Makutan päässä sojottavasta antennista kiinni. Väkevillä soturin voimillaan mustapunaista haarniskaa kantava toa nosti lepakkomaisen hirvityksen kulhosta ja tiputti lattialle.

    ”Kiitos, mutta pärjään kyllä itsekin”, Manu sanoi ja vaihtoi sekunnissa sormennapsautuksella painovoimansa kattoon. Epätasainen tömähdys ja pian makuta alkoi tanssia katossa ripaskaa tökkien samalla alla joraavia ja poraavia klaanilaisia.
    Manu kaatoi muun muassa erään Dinemiksi kutsutun Ga-Matoranin, joka oli ottanut hiukan liikaa terästettyä munatotia Peelon taskumatista ja kaatui pienissä erään Bob-nimisen po-matoranin syliin. Bob oli perin iloinen tästä huomionosoituksesta.

    Juhlasalin yleisilme oli perin valkoisen, punaisen ja vihreän sävyinen. Klaanin katonrajassa komeili paljon erilaista Visokin seitistä tehtyä koristenauhaa, johon oli liitetty erivärisiä valokiviä, jotka loistivat iloisesti. Matoro ja Suga olivat koristelleet klaanin kattoa ja pöytiä erilaisilla jääveistoksillaan ja lumella, johon he olivat laittaneet elementaalienergiaansa saadakseen sen pysymään mahdollisimman kauan sulamattomana.
    Matoro nojaili buffet-pöytään napsien sieltä herkkuja kuten suklaata ja keksejä. Jään toa seisoskeli viileänä pöydän vieressä silmäillen yleistä nimeämispäivän menoa. Hänen lähellään moderaattori Umbra, keltamusta valon toa, napsi vasemmalla kädellään erilaisia suupaloja tarjoiluvadeilta. Pian Umbran suu oli suklaassa ja sormet toffeekarkkitahmassa.

    Umbra mutusteli suklaita ja tarkkaili klaanilaisystävänsä touhuja. Matorosta huomasi että hän käytti naamionsa kiikaritoimintoa, koska jään toa puri hammasta samalla kun keskittyi käyttämään kiikarisilmätoimintonsa toimintoja.

    ”Matoro ystäväiseni, mikset tutkaile naamiosi röntgenkatsetoiminnoilla naisten haarniskoja tarkemmin. Niin minä tekisin jos olisin sinä, enkä yrittäisi etsiä mitään kryptisiä vihjeitä joka paikasta”, Umbra naurahti jään toalle, ja keksinmurut pärskähtelivät Umbran keltaisesta suusta ympäri pöytää ja lattiaa.

    ”Minulla voi olla jotain muitakin intressejä kuin naiset, kuten ehkä tiedät, ystäväiseni”, Matoro kertoi vilkaisten samalla hyväntuulista toa-kollegaansa ja vanhaa ystäväänsä Umbraa.
    ”Kuka muuten teki nämä täällä soivat nimeämispäivälaulut? En ole kuullut näitä ennen. Hyviä biisejä, täytyy kyllä myöntää”, Umbra kysyi toveriltaan silmäillen samalla olisiko näkyvissä yhtään nättejä toa-naikkosia, joille voisi tarjota Klaanin piikkiin ilmaista gölgiä ja munatotia.

    ”Mitä minä olen kuullut, niin nämä ovat Paacon eli taiteilijanimeltään Zangerin käsialaa ja hänen singlensä biisejä, jotka toimivat näemmä myös juhlamusiikkina”, Matoro vastasi tervehtien samalla Samea, valkomustaa soturia, joka kantoi valkoista hauta, suojaamisen naamiota. Same oli vastikään päässyt moderaattoriksi, koska admineilla oli liikaa töitä uusien jäsenien aallon pyyhkäistessä klaanin yli tsunamin lailla.
    ”Hei Same, mites menee?” Umbra huikkasi toverilleen ja alaiselleen Samelle, joka oli kuuluisa kuulustelumetodeistaan ja taistelutaidoistaan, vaikka taistelutaidot eivät olleetkaan kovin suuri ylpeydenaihe klaanissa. Koostuihan paikka sotapakolaisista ja muista, joille ei ollut muuta paikkaa.

    ”Anteeksi, mutta… en jotenkin pidä juhlista. Erityisesti nimeämispäivästä, sillä en ihan välitä Mata Nui -uskosta”, Same vastasi vaiteliaasti Umbran kysymykseen napaten muutaman katkaravun kouraansa.
    ”Ai niin, te selakhikaanit ette vietä nimeämispäivää”, Umbra sanoi ottaen lasillisen gölgiä naamariinsa.
    Joukkio rupatteli jonkin aikaa buffet-pöydän luona, kunnes Umbralle tuli huono olo liiasta gölgistä ja hän alkoi etsiä pesuhuonetta. Keltamusta moderaattori pyyhälsi väkijoukon lomasta kaataen Kepen, joka oli esittelemässä tylsistyneille Biomasterille ja Domekille uutta partakonetta.
    Sille ei välttämättä löytynyt markkinarakoa universumissa, jossa kenelläkään ei kasvanut partaa.

    Umbra ohitti myös maassa istuvan jänismäisen olennon, joka mökötti, välillä torkkuen. Olento kantoi kasvoillaan matatua ja sillä oli pitkät korvat. Umbra ei pahemmin kiinnittänyt olentoon enää huomiota, sillä kiire pesuhuoneeseen oli liian suuri. Niin suuri, ettei moderaattori jäänyt kuuntelemaan Sugan, Tongun ja Snowien laulamia kauneimpia nimeämispäivälauluja, joita kolmikko lauloi perin hartaasti ja vielä todella hyvinkin, jos asia voidaan näin ilmaista.

    Sugan, Tongun ja Snowien laulua kuunteli sivusta myös Bio-Klaanin admin Guardian, joka tulkinnasta riippuen pidätteli kyyneliä joko herkistyksestä tai myötähäpeästä. Manu käveli kattoa pitkin Guardiania vastaan ja tarjosi tälle nenäliinaa ennen kuin jatkoi matkaansa alkaen uppoutuen omaan angstiinsa Tawan kieltäytymisestä. Guardian heitti nenäliinapaketin olkansa yli.

    Yleisessä kaaoksessa moderaattorikokelas Paaco käveli ympäri salia vahtien klaanilaisten tekemisiä. Paaco oli hyvin tarkka säännöistä. Jos moderaattorikokelas kuuli jossain sanottavan jotain rumaa, tuli hän heti juttutuokiolle tuhmia puhuneen henkilön kanssa. Tämän jälkeen Paaco keksisi jonkin rangaistuksen.
    Nyt Paaco tosin vain jammaili oman musiikkinsa tahtiin tarkkaillen samalla muiden reaktioita kappaleisiinsa. Kultavihreää panssaria kantava toa huomasi joidenkin neiti-matoranien kysyvän muilta näistä kappaleista, mutta kukaan ei osannut kertoa oikein varmaa ja oikeaa vastausta, mikä harmitti Paacoa suunnattomasti.

    Visokki, klaanin admin, joka oli tunnettu telepaattisista kyvyistään, seuraili telepaattisella kanavallaan kaikkien mielten tuotoksia. Juhlatilanteissa oli näet yleistä järjestää vallankaappaus, sen historia oli maailmalle opettanut. Siksi Ämkoo oli ohjeistanut Visokkia tähän salaoperaatioon kaikkien mielten skannaamiseen tässä punaisen, valkoisen ja vihreän värin sekamelskassa. Visokki ei pitänyt siitä, mihin oli suostunut, mutta ymmärsi operaation tärkeyden.

    Tehden itsensä illuusiokyvyillään näkymättömäksi muilta Visokki kipitti ympäri kattoa tarkkaillen kaikkea myös tummansinisillä silmillään. Visorakin ote piti lujasti katossa, josta hänen oli helppo nähdä ja tuntea melkein kaikki liike ja tekeminen.

    Meno on rauhallista ja hiukan hiprakkaista, mutta mitään häiriökäyttäytymistä ei ole tapahtunut, Visokki ajatteli katsellen piilostaan, kuinka punaisia lakkeja pitävät Dox ja Iggy tanssivat outoa breakdance-tyyppistä tanssiaan tanssilattialla ja tuuppivat muita klaanilaisia kumoon. Äksään he törmäsivät poikkeuksellisella voimalla.
    Punakultaisen soturin kaaduttua maahan koko tanner tömisi ja kaikki säpsähtivät. Samalla katonrajassa piilossaan oleva Visokki sai telepaattisen viestin jostain kaukaa…

    ”Miksi tämmöiset perhanan asiat sattuvat juuri meikäläiselle, vanhukselle joka ei saa edes eläkepäiviään viettää rauhassa”, telepaattiselta kanavalta kuului. ”Perhanan karzahnin talo on hautautunut lumeen ja eihän tässä meinaa päästä pois täältä omin avuin! Ja pahinta, sinappikin uhkaa loppua ja konjakkiakaan ei ole enää kuin muutama tynnyri jäljellä. Tää ei oo virallisesti mikään SOS eli Sinappi On Syöty – tilanne, muttaa miehän tarttisin pikkasen apua täällä miun mökissä täällä helevetin jäävuorella…”

    Visokki oli ällistynyt kuinka kova tahto Turaga Niddillä, tai tuntemattomasta syystä tuttavien kesken ”Kybällä” olikaan. Papparaisen mieliviesti oli matkannut läpi lumimyrskyn ja Klaanin suojamuurien, jotka yleensä voisivat vaikeuttaa viestien saapumista perille. Mieleltään vahva Turaga oli kyllä pelastamisen arvoinen, joten Visokki päätti toimia. Hän tipautti itsensä seittiään pitkin juhlasalin lattialle.

    Punamusta visorak alkoi muuttua näkyväksi klaanilaisten seassa. Ensin lattialla näkyivät vain kaksi tummansinistä, kiiluvaa silmää, mutta pian koko iso hämähäkki oli jo lattialla valmiina komentamaan klaanilaiset etsintäoperaatioon Turagan pelastamiseksi.

    Klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, kuului kaikkien paikallaolijoiden päiden sisällä. Visokki oli avannut kanavan jokaisen paikalla olevan henkilön kanssa varmistaakseen, että kaikki varmasti kuulisivat hänen asiansa.

    Turaga Niddi on pinteessä Ämkoo-vuoren mökissään. Hänen konjakkinsa ja sinappinsa alkavat olla lopussa, eikä hän pääse lumivyöryn takia ulos talostaan, koska talo on lähes hautautuneena lumeen. Ehdotankin, että pidämme nimenhuudon ja katsomme sopivan etsintäpartion lähtemään vuorelle pelastamaan ystäväämme ja rakasta pappaamme.

    Salissa oli hetken hiljaista.
    ”… rakasta?” huusi joku epäuskoisena väkijoukosta.
    Visokki pyöritteli silmiään.
    … takuulla jonkun mielestä, hämähäkki viesti.

    Supina täytti juhlasalin.

    Guardian nousi seisomaan väkijoukosta luoden hiukan plasmaa kiikarisilmäänsä saadakseen huomion itseensä. Miehekäs admin katseli juhlijoita, jotka taas katselivat häntä hiukan epäuskoisesti. Tawa alkoi pikkuhiljaa hivuttautua Guartsun rinnalle, mainittakoon syynä sen että Manu oli alkanut taas lähennellä Tawaa mistelinoksallaan.

    ”Klaanilaiset, rakkaat ystävät. Nyt pidämme nimenhuudon paikalla olevista ja halukkaista vuorelle lähtijöistä. Onko asia selvä?” Guardian murahti katsellen samalla, kuinka muutama klaanin toa-soturi alkoi pikkuhiljaa hivuttautua kohti kahta Adminia, joiden joukkoon Visokki liittyi myös.
    ”Eli siis, rakkaat ystävät. Aloittakaamme nimenhuuto”, Tawa sanoi heleällä äänellään ja mennen lähemmäs Guartsua, koska pahamaineinen Manu etsiskeli yhä Tawaa.

    ”Jäsen Ax paikalla?” Guardian luetteli klaanin jäsenlistalta. Keltainen toa astui adminien eteen ja sanoi nimensä.
    ”Oletko valmiina uhmaamaan vaaraa ja lähtemään kanssamme Mt. Ämkoolle etsimään Turagaa?” Guardian kysyi nauliten katseensa tähän kirveestään tunnettuun toaan.
    ”En tiedä onko se järkevää, sillä en ole kovin hyvä vuorikiipeilijä”, toa vastasi siirtyen takaisin väkijoukkoon. Seuraavana olikin jo Axin ystävä Biomaster, sinikeltainen toa, joka hallitsi sähkövoimia. Hänkin kieltäytyi kunniasta nopeasti.

    Kun aikaa oli kulunut jonkun aikaa, olivat adminit käyneet läpi kaikki klaanilaiset, minkä johdosta mukaan lähtijöiden joukkio oli kutistunut kattamaan Killjoyn, Manun, Umbran, Matoron, Paacon, Kepen, Snowmanin, Matoron, Troopperin, Tongun ja Kapuran.

    ”Meitä on ehkä vähän liikaa tähän matkalle, jos minäkin lähden mukaan”, Guardian aloitti rykien kurkkuaan, ”ja tarvitsette minut, koska tunnen reitin parhaiten. Joten ehkä meidän kannattaisi päättää jokin vaikkapa kuuden- seitsemän klaanilaisen poppoo, lisäkseni tietenkin, lähtemään tehtävälle. Oma ideani joukkiooni voisi olla vaikkapa tällainen: Snowie ja Matoro lähtisivät voimiensa puolesta nyt ainakin lumivuorelle, koska tarvitsemme aina lumiukkoa ja eeppistä harppuunaa seikkailuissamme. Umbran nyt ottaisimme mukaan, koska tarvitsemme jotain, joka valaisee tietämme pimeällä ja lumituiskuisella vuorella, Kepe voi auttaa meitä typerillä keksinnöillään-”

    Kepe ei tiennyt, oliko hänen aika hymyillä vai harmistua.

    ”- ja tarvitsemme modekokelas Paacolle jotain tekemistä, koska Klaanissa ei ilmeisesti ole ketään warnitettavia. Jäljelle jäävät Tongu, Troopperi, Manu, Killjoy ja Kapura. Vaikka Manulla olisikin varmaan kiva laskea mäkeä-”

    Manu jakoi Kepen äskeisen katseen.

    ”- emme voi ottaa sinua mukaan vain siksi että pulkalla olisi kiva mennä vuorelle.” Guardian piti taukoa katsellen, kuinka Paaco, Umbra, Matoro, Snowie ja Kepe muodostivat ryhmää ja kuinka Tongu ja muut alkoivat eriytyä omaksi joukokseen.

    ”Tongu, älä vaivu epätoivoon, sillä tarvitsemme sinun höyryvoimaisia vekottimiasi, että pääsemme vuorelle. Meillä ei ole aikaa talsia metsän läpi”, Guardian kertoi keltaiselle kykloopille. Tämän yksi silmä loisti ilosta.
    ”Mitä tulee Killjoyhyn, Kapuraan ja Troopperiin, en usko että kylmä tekisi teille kovinkaan hyvää. Joten diktaattorin elkein olen valinnut ryhmän pelastamaan Turagaa. Umbra, Matoro, Tongu, Snowie, Kepe ja Paaco, pakatkaa kimpsunne ja kampsunne niin voimme lähteä pelastamaan sinappipappaa.”

    Tämän sanottuaan klaanilaiset lähtivät nopeasti eri suuntiin pakkaamaan retkelle mukaan tarvittavia tavaroita, joille tulisi käyttöä. Muun muassa eeppinen harppuuna ja Tongun höyryvoimainen maakulkuneuvo, joka toimisi paremman puutteessa kelkkana, otettiin mukaan.

    Klaanilaiset kokoontuivat klaanin pihalla noin tuntia myöhemmin heidän hajaantumisestaan. Tongu saapui omalla kävelijällään, josta kuului outoa kolinaa ja nousi paljon savua, kun taas muut tulivat jalan.
    Paaco oli ottanut mukaansa radiolähettimet klaanilaisille siltä varalta, että joukkio hajaantuisi. Yleisestikin erilaiset lämpökivet ja hakut ja köydet olivat suotavia vuorikiipeilytarvikkeita. Umbra oli pakannut itselleen muutaman lämpökiven ja köyttä ja kiinnittänyt tykkikäteensä leikkurin siltä varalta että sitä tarvittaisiin Mt. Ämkoon jäisillä rinteillä seikkaillessa.

    Kepe pakkasi mukaansa sinapinetsimensä, oman patentoidun vekottimensa jolla sinappipapan mökin voisi helpommin löytää. Hän otti mukaansa myös kaikenlaisia tarpeellisia vekottimiaan, kuten peilin, joka aiheuttaisi spontaanin itsesyttymisen. Myös Kepen lapioviritelmä piti tietenkin ottaa mukaan, koska kaivamista tulisi varmaan paljon kunhan sinappipappa löytyisi.

    ”No siis, onko meillä jo kaikki tarvikkeemme kasassa”, Snowie kysyi, katsahtaen samalla Matoroa, joka kiillotti harppuunaansa vahalla. ”Pitäähän rakas harppuunani olla loistokunnossa kun pelastamme pappaa”, oli Matoron vastaus kun Snowie näytti niin kysyvältä jään toan touhuja kohtaan.

    Tongun ohjatessa telaketjuhirvitystään Guardian hoputti muita pakkaamaan tarvikkeitaan nopeammin. Sininen skakdi ja Paaco ohjasivat klaanilaiset paikoilleen. Admin itse istui Tongun viereen etupenkille jättäen etupenkin ja takapenkkien väliin jäävän kopperon Paacolle. Kakofonia käyttävä moderaattori kuulutti kaikki paikoilleen, jolloin Kepe, Snowie, Matoro ja Umbra ottivat itselleen ahtaat, ilmeisesti matoraneille suunnitellut paikat.

    ”Pyydämme kaikkia matkustajia ottamaan hyvän asennon penkeillään ja laittamaan turvavyönsä kiinni. Tongu ja Guardian toivottavat teidät kaikki mukavalle pelastusretkelle ja pyytävät teitä pitämään tiukasti kiinni ja tottelemaan Guartsun ohjeita kysymättä. Ka pow ka pow pum krash pum krash pum pom hau heh”, Paaco lopetti joukkion aloittaessa poukkoilevan matkan kohti Mt. Ämkoon rinnettä, läpi loskaisen ja lumisen klaanin saarta peittävän kuusimetsän.

    ”Toivottavasti emme törmää Zyglakeihin tai Torakoihin”, Umbra mutisi aloittaen ristinollan Matoron kanssa. Kepe ja Snowie pelasivat keskenään sanaselityspeliä, koska tässä maailmassa ei ollut autoja laskettavaksi tylsille matkoille.
    ”Osaatko varmasti perille asti?” Tongu kysyi Guardianilta, joka istui jättiläisen vieressä pelkääjän paikalla. Keltaiseen jättiläiseen verrattuna Guardian vaikutti pieneltä matoranilta toan vieressä. Admin katseli uteliaana, kuinka Tongu laittoi isoilla kourillaan melkein kokonaisia puita höyrykoneen tulipesään.

    ”Minä ja Ämkoo olemme tutkineet tätä vuorta aika paljon, joten oli loogista että lähdin mukaan matkalle. Pitäähän muksuista huolehtia,” Guardian kertoi, samalla kääntyen takanaan olevan Paacon puoleen, joka jammaili korvanappistereoidensa tahdissa. Modekokelas otti asiat rennosti, vaikka kyseessä olikin kuolemanvakava pelastusretki.
    Joukkio matkasi tunteja havumetsässä, jossa oli paikka paikoin todella kuraista. Modekokelaana Paaco laitettiin aina työntämään vekotin pois mutakuopista ja muista matkaa hidastavista esteistä. Tästä seurasi se että Paacon vihreät kengät olivat pian aivan litimärät.
    Moderaattorikokelasta ei voinut ottaa mukaan vuorta valloittamaan, koska hän voisi vilustua pahasti vuoren kylmässä viimassa.

    ”Oi miksi minun piti sortua vanhaan zakazlaiseen simputuskeinoon eli kenkien kastelemiseen…” Guardian tokaisi Paacon ollessa vain muutaman metrin päässä administa. Joukkio oli pysähtynyt murkinoimaan meetvurstileipiä ja silakkavoileipiä pienelle laavulle, jonka Tongu ja muutamat hänen laivastoystävistään olivat tehneet yhdellä Laivaston eräretkistä.

    ”Oi kiitos, Guardian. Nyt kenkäni ovat ihan litimärät. Mitä teemme nyt, kun en varmaan voikaan lähteä mukaan. Joudun grillaamaan kenkäni tässä nuotiossa, että voin niitä käyttää”, Paaco sanoi vakavamielisesti pitäen kenkiään tikunnokassa nuotion yläpuolella. Moderaattorin jalat haisivat perin inhottavalle ainakin jos kysyttiin Tongulta, joka piteli nenäänsä, koska Rahina hän haistoi asiat paremmin kuin toat.

    ”Meidän pitää jättää sinulle osa lämpökivistämme”, Snowie sanoi, ottaen Umbran sylissä olleen lämpökiven. Lumiukko tuikkasi sen nopeasti Paacon jalkoihin, jolloin lämpö alkoi levitä moderaattorin jalkoihin, kuivaten ja lämmittäen toan kylmiä jalkoja.

    ”Pärjääthän sinä täällä, kollega?” Umbra kysyi katsoen kuinka Paaco myhäili lämpimän tulen ja lämpökiven lämmössä. Valon toaa harmitti se, että Snoukkari oli vienyt hänen lämmönlähteensä, mutta hän tiesi, että biomekaniikkaa hallitseva Paaco tarvitsi sitä enemmän kuin hän.
    Kepe ja Matoro käyttivät jäävoimiaan ja rakensivat perin nopeasti Paacon turvaksi iglun, kun tämä yhtäkkiä oli alkanut mankua sitä heiltä. Iglu, jossa oli Kepen mukaantaiteltava plasmatelevisio oli perin viihtyisä ja kodikas paikka Pacsulle, joka jammaili tiensä jäärakennelman sisälle ja jäi sinne tuijottamaan televisiota.

    ”Eiköhän Paaco pärjää. Nyt meidän varmaan kannattaisi lähteä”, Umbra sanoi Gn jo viitellessä porukkaa mukaan kävelijään. Turvavyöt laitettiin kiinni ja matka jatkui kohti vuoren rinnettä.
    Snowie koetti piristää porukan tunnelmaa, joka oli mennyt huonompaan siitä, kun Paaco oli jouduttu jättämään igluun metsän reunaan. Lumiukko keksi leikkiä porkkananenällään ja otti sen irti laittaen sen väärinpäin päähänsä hauskuuttaakseen muita.
    ”Miten minusta tuntuu että tämä on vähän väkisin väännettyä juttua?” Umbra kysyi hymyillen pientä sarkastista hymyä ja ehdotti samalla ”mikset Ukko Luminen keksi meille jotain leikkiä tai laulua johon voimme ottaa osaa parantaaksemme ryhmähenkeämme ja yhteenkuuluvuuden tunnetta?”

    ”Tuohan on kerrassan loistawa idea, weliseni”, Snowie sanoi ja aloitti kivi-paperi-sakset-pelin Umbran kanssa. Moderaattori joutui käyttämään vasenta kättään tätä lumista ihmelasta vastaan, koska hänen oikea kätensä oli ikään kuin kanuuna (heh).

    ”Ihan kivaahan tämä on, mutta 666 erä sinua vastaan on ehkä vähän liikaa”, Umbra sanoi haukotellen. Matoro hänen vieressään oli ihan muissa maailmoissa ajatellen menneisyyden seikkailuja. Yksi näistä oli ollut seikkailu Umbran kanssa Toiveiden kiven perässä.
    ”Umbra, muistatko sen kerran kun etsimme Toiveiden kiveä Pohjoiselta mantereelta? Eikö se ollutkin hienoa aikaa se? Seikkailimme ja etsimme vaaroja saadaksemme adrenaliinipistoksia. Voisikohan tämä matka olla yhtä hieno kuin se reissumme?” Matoro kertoi silmät kiiluen ja suu virneessä. Nostalgiapommi hänen mielessään oli valtaisa sillä hetkellä.
    ”Oi, me tulemme niin muistelemaan tätäkin matkaamme lämmöllä vielä vuosia tämän päivän jälkeen”, valon toa vastasi, kirjaimellisesti säteillen valoa ympäriinsä. Valon toa hymyili tuoden valoa jokaisen matkalaisen mieleen. Psykologinen valon vaikutus tuntui matkalaisissamme, sillä he reipastuivat näkyvästi.

    ”Kiitos Umbra. Nyt saamme kaikki alueen nazorakit kimppuumme”, Guardian tokaisi sarkastisesti, sillä valo tosiaankin houkutteli kaiken maailman kummajaiset puoleensa pimeällä vuorenrinteellä, jonne joukkio oli jo saapunut Tongun kävelijällä.

    ”Älä nyt pilaa iloista poppootamme. Tässä, G. Ota piparia”, Tongu sanoi hörähtäen ja heitti kassillisen pipareita mieheen. Matoro tarjoili termospullostaan gölgiä koko poppoolle. Terästetty gölgi sai joukkion virkeäksi kylmällä rinteellä.

    Kului tunteja ennen kuin joukkio oli saapunut mainittavan lähelle rinnettä, jolta sinappipapan mökki löytyisi. Vuoren rinteellä oli aavemaista, kun kylmä viima tuiversi vuorenrinteellä kuin menneisyyden haamut. Matoroa tai Snowieta eikä lämpöhuopaa pitävää Kepeä viima pahemmin häirinnyt, mutta Umbralla, Tongulla ja Guartsulla oli vilunväreitä. Joukkio sopi, että tälle vilukissakolmikolle annettaisiin lämpökiviä kun taas nämä kylmäveriset sankarit pärjäisivät ilman, koska olivat yhtä jään kanssa.

    ”Mitäs sanot Tongu, jos laulettaisiin täällä jotain nimeämispäivän lauluja?” Snowie letkautti ihan vain vitsillä. Gölgi oli ehkä mennyt vähän hänen päähänsä, kun lumiukko tällaisia ehdotuksia iski.
    ”Nyt pojat humpataan!” jättiläinen innostui pienessä gölgihiprakassa ja avasi äänihuulensa lauluun.

    ”Iso säkillinen humppaa,
    tai sinut ja tontut hankeen tuuppaan.
    Savupiippuun ansan laitan, johon repeää punakka palsa!
    Sinut parrasta lattiaan naulaan ja hanuriisi sädetikun tuikkaan!
    Tonttuja turpaan painan ja poroista käristystä laitan!
    Täääänääää vuonnaaaaa eeeet sitten unohdaaaAAAAAAA…”

    Snowie yhtyi lauluun, joka raikasi ja kuului jopa täällä tuulentuivertamalla vuorenrinteellä, jossa ei kasvanut mitään. Jäinen erämaa koostui vain lumesta, joka joissain tilanteissa lähti liikkeelle ääniaaltojen takia. Ja näin oli juuri tapahtumassa…

    ”LUMIVYÖRY!” Matoro ja Umbra huusivat yhtä aikaa, kun valtaisat lumimassat alkoivat vyöryä valkoisena, tappavana ja kaikenpeittävänä sekä perin äänekkäänä ilmestyksenä kohti klaanilaisia.

    ”… eeeeeehkä vuorihumppaa pitäisi vähän harkita paremmin, vai mitä Tongu?” Snowie sanoi, virnistäen ystävilleen, jotka katsoivat jähmettyneinä lähestyvää lumivyöryä, joka oli hautaamassa heidät alleen.

    Valkoinen massa peitti kaiken. Rytinä oli suunnaton ja kaikui kauas.
    Pian oli hiljaista.

    Valtava keltainen koura nousi esiin vastasyntyneen nietoksen keskeltä. Sitä seurasi toinen, ja pian koko Keetongun yläruumis oli hangen yläpuolella.
    ”Yöööökäähgrh-raaar”, hän äännähteli ja yski lunta suustaan.
    Keltaisen jättiläisen vasemmalla ja oikealla puolella alkoi myös klaanilaisten esiinkaivautuminen. Seurueen kaksi jään elementtiä hallitsevaa Toaa saivat päänsä nopeasti esiin, eikä Umbrallakaan kauaa mennyt.
    ”Mitä jos seuraavan kerran kun ryhdytte spontaanisti laulamaan, teette sen jossain vähemmän lumivyöryalttiissa miljöössä?” Kepe ehdotteli riuhtoessaan ensin hartioitaan ja sitten käsiään esiin valkoisesta massasta.
    ”Mummömmömum!” kuului jostain lumen keskeltä.
    ”Eh, anteeksi?”
    ”Mummumumumlisi lainkaan spontaania, jos suunnittelisimme sen alkavan tietyssä ympäristössä, Rättulainen” Snowie höpötti puskiessaan päänsä nietoksesta.
    ”…”
    ”…”
    Matoro, Umbra ja Keetongu katselivat kaksikkoa hieman kummissaan, yrittäen teeskennellä että Kepe ja Snowie eivät näyttäneet yhtä vanhalta avioparilta kuin miltä muiden korvaan kuulostivat.
    Ehkä tuohon tottuu ajan kanssa, Umbra valehteli itselleen.

    ”Ovatko kaikki kunnossa?” Matoro kysäisi koettaen kuulostaa mahdollisimman asialliselta.
    ”Guardianista ei näy jälke-” Umbra aloitti, mutta keskeytti, kun lumimassa sulatti itsensä punaisella plasmasäteellä, jonka toisesta päästä löytyi sininen Skakdi.

    ”Skarrin rarrar”, sotaveteraani mutisi ja kaivoi korvastaan lunta. ”Ei sillä, ettenkö pitäisi hyvästä musiikista, mutta tämä oli mukava kokemus ainoastaan ironisesti.”
    Heti vapautettuaan kätensä Matoro sohi miekallaan kuin kapellimestari, ja lumikinokset tanssivat syrjään. Kaikki kuusi klaanilaista sekä kelkka tulivat näkyviin.

    Kaikki katselivat ympärilleen. Lohduton vuorenrinnemaisema koostui lumesta, jäästä, lumesta ja lohduttomuudesta.
    ”Nyt maittaisi lämmin gölgi”, tuumasi Umbra.
    ”Ja siinä sivussa vähän herkullista Makuta-kinkkua Turkasella voideltuna”, Keetongu yhtyi haaveiluun.
    Kepe koki maailman kaipaavan tietouttaan, ja valaisi muita sillä tiedolla, että Turkanen oli äärimmäisen tulenarkaa.
    ”Räjähtävää sinappia siis”, hän tiivisti teesinsä.
    ”Oikeasti?” Matoro ällisteli. ”Kaikesta, mitä olen tämän päivän mittaan kuullut, tuo on kyllä-”
    ”Parasta.”
    ”Tyhmintä.”
    ”…”
    ”…tyhmää sillain parhaalla tavalla, tiedättehän?”

    ”Hetkonen, nyt kun miettii…” Umbra hieroi leukaansa. ”Eikö meidän pelastettavamme kertonut siitä, kuinka pysäytti panssarivaunun Turkanen-polttopullolla. Meinaan että Niddin tarinat ovat usein vähän mitä ovat, mutta tämä nostaa miehen kyllä ihan eri valoon.”
    ”Totta”, Kepe myönsi. ”…miksi me pelastamme Kybää eikä hän meitä?”
    ”Hän on pulassa?” Keetongu yritti vastata, vaikka arveli olevansa väärässä. Kepellä oli se ilme.
    ”Mies pysäytti tankin sinapilla.”
    ”…totta.”

    Viisaan keskustelun päätyttyä ylivoimaiseen argumenttiin Keetongu tömisteli kiireesti kulkupelin tykö. Hän koputteli sitä ja avasi konepellin. Keltaisen jättiläisen ilme ei luvannut hyvää.
    ”Näyttää siltä, jäähdytinputki on halki, eikä vasen sisäpotkurikaan vaikuta erityisen hyvinvoivalta.”

    ”Mitä tämä tarkoittaa tehtävämme kannalta?” Matoro liikkui rahin vierelle.
    Keetongun yksinäinen punainen silmä katsoi Jään Toaa ilmeettömästi. ”Emme saa tätä lotjaa liikkeelle.”

    ”Nyt, ennen kuin kukaan hätäilee turhia”, Guardian aloitti, ja astui askelen muita kohti. ”Olemme kaikki tolpillamme ja Bio-Klaanin saarella. Lämpötila on ehkä hiukan liian vilpoinen, mutta ainakin näemme eteem-”

    Joukon johtaja kuitenkin lopetti lauseensa kesken, kun valtava tuulenpuuska kaatoi hänet kinoksiin. Lumimyrsky oli tehnyt saapumisen.

    ”Eeh, apua?” Snowie ilmoitti, kun ei nähnyt tahi tuntenut ketään missään, ainoastaan lumituiskua.
    ”Eiköhän tämä auta”, Umbra sanoi ja sai lunta suuhunsa. ”Köh.”
    Sitten hän syöksäytti käsikanuunastaan ilmoille kirkkaan säteen lämpimänsävyistä valoa. ”Tulkaa, muodostetaan ketju.”

    Klaanilaiset hoipertelivat villissä lumimyräkässä kohti toisiaan. Kädet tarttuivat käsiin ja letkautuminen tapahtui.
    ”Hetkinen, mihin Keetongu jäi?” Umbra ihmetteli, mutta pian tunsi suuren kouran tarraavan omaan kämmeneensä.
    ”Uh huh, anteeksi vaan, mutta tämä painaa.”

    Guardian napsautti lämpökatseensa päälle ja teki havainnon. Keltainen jättiläinen oli ottanut koko höyrykelkan harteilleen ja piti sitä toisella kädellä paikallaan. Skakdi nosti hyväksyvästi kulmiaan. Hän piti tämän jäsenen voimasta. Ehkä sille löytyisi vielä käyttöä tulevaisuudessa.

    Matoro, hänkin optisilla apuvälineillä varustettuna, otti joukon komentoonsa. Matka jatkui läpi tuulen ja tuiskun. Joukkion kovaäänisen hytinän olisi voinut kuulla, jos arktinen tuuli ei olisi huutanut raivolla.
    Ryhmän iloisuuden taso laskeutui nopeampaa kuin Keetongun ensimmäinen lentokonekokeilu. Skakdin- ja matoraninkielisiä kirosanoja alkoi soljua moninaisista suista hillittömällä vauhdilla. Snowman alkoi huomata ympäröivien retkeläisten nyrpeät ilmeet.
    Ihmeen hyvin mielialansa ylhäällä pitävä lumiukko päätti yrittää piristää muita. Hän alkoi tarinoimaan.

    ”Oletteko muuten kuulleet, että tämän vuoren rinteillä asustaa jonkinmoinen paha hirviö?” Snowie puhui kovaäänisesti myrskyn yli. Lumiukon virne leveni tämän äänensävyn noustessa huikentelevaksi. ”Muinaisen maailman peto, jolla on punaiset silmät, terävät sarvet ja hirviömäinen nauru! Sen takia jää-Burnakit tai edes Nazorakit eivät uskaltaudu näille rinteille! Sen katse jäädyttää kaikki epäonniset! Sen hampaat rikkovat jopa kiven!”
    Klaanin admin pyöritteli silmiään epäuskoisena.
    ”Hienoa kun kerroit”, Guardian vastasi. ”Jos selviämme viisaan havaintosi ansiosta, tahdotko eräänlaisen urhoollisuusmitalinkauttalippiksen?”
    ”Voi, tämmöinen vaatimaton mies, enhän minä moista, eversti.”
    ”Ja ihan vakavasti ajateltuna…”, Guardian sanoi happamasti. ”Mikä otus selviytyy tässä jäähelvetissä?”
    Moderaattori Umbra hymyili hytinänsä keskeltä. Matoran-aikoinaan hän oli nauttinut monenlaisten hyönteisten tutkimisesta. Moderaattori oli nyt elementissään. ”No hei. Eteläisillä saarilla on hyönteisiä, jotka selviytyvät jopa 6000 asteen lämpötiloissa. Jotkut jopa uivat laavassa.”

    Guardian oli hiljaa hetken, mutta vain nielaistakseen. Pian hän oli taas täydessä vauhdissa.
    ”Xian protosaukko elää ja hengittää ongelmajätteessä. Eteläisen mantereen happosudet juovat vain happoa. Borungan tapiir-”
    ”… anteeksi, herra admin, mutta onko tällä joku pointti?” Matoro keskeytti niin kohteliaasti kuin voi.
    ”Borungan tapiirit”, Guardian jatkoi kovaäänisemmin, ”selviytyvät räjähdyksistä. Ja Zakazin kuolonpeippo jatkaa livertelyään, vaikka sen elintoiminnot olisivat pysähtyneet.”

    Tuuli puhalsi kovaa eikä kukaan sanonut mitään. Kaikki odottivat hengitystään pidättäen, kuinka nokkelasti sininen skakdi juttunsa lopettaisi.
    Lopetuksen nokkeluustaso olisi räjäyttänyt koko seurueelta nimeämispäiväsukat jalasta, jos heillä sellaiset olisi ollut.
    ”Kaikki noista otuksista jäätyvät kuoliaaksi edes katsoessaan tätä vuorta.”

    Oli hetken hiljaista. Jos kaikkien kädet eivät olisi olleet jo varattuja, joku olisi takuulla taputtanut hitaasti.
    ”Eikö se kuolonpeippojuttu ole urbaanilegenda?” Keetongu kysyi varovaisesti.
    Guardianin suu sulkeutui tiiviisti. Skakdin ilmeestä pystyi lukemaan monenlaisia asioita. Jokin sulake kaipaisi pian vaihtoa.
    ”Niin muuten on”, Kepe sanoi, ja oli kuin lamppu olisi syttynyt tiedemiehen päässä. ”Käsittääkseni se ei ole laulua.”
    ”Säröinen sen kertoo!” Snowman heitti iloisesti viitaten suosikkilehteensä. ”Ei se ääni tarkoita, että ne laulaisivat kuoltuaan. Se ääni lähtee linnun keuhkoista silloin, kun ilma-”
    Snowien monologi keskeytyi Guardianin ääneen. Nyt jopa tuulenmyräkkä vapisi äänenvoimakkuuden alla.
    ”HEIIIIIIIII SNOWMAN. HEIIIII KEETONGU.”
    ”…”
    ”…?”
    ”JOS TAAS LAULAISITTE VÄHÄN.”

    Snowman ja Keetongu räpyttelivät hetken silmiään.

    ”Yritätkö sinä…” Snowie aloitti tuijottaen sinihipiäistä johtajaansa. Hänet keskeytti keltaisen jättiläisen huudahdus.
    ”JOO.”
    ”…”
    ”Hyvä idea!”
    ”… no… jos sitä… vähän…”

    Harhautus oli täydellinen.

    Ei kestänyt kauaa ennen kuin kaksikko oli taas juhlaisan nimeämispäivämelodian kimpussa, tällä kertaa tosin varovaisemmalla äänenkäytöllä. ”Kyllä me Tongut tanssitaan” ja ”Mata Nui se matkaan jo käy” täyttivät matkailijoiden korvia siihen asti, kunnes molempien laulajien suut olivat täynnä lumiainesta.
    Letka jatkoi taivallustaan tuiskun halki, vaikka polvenkorkuisessa nietoksessa eteneminen ottikin voimille. Keetongu murisi jotain klaanilaisten suunnitteleman kelkan vääränmallisista potkureista. Niistä olisi kuulemma saanut paljon kevyämmätkin, sikäli kun joku joutuu raahaamaan alusta jossain missälie vuoristossa hangen keskellä pelkin käsivoimin.

    ”Matoro muuten,” Umbra, ketjun toisiksi viimeisen asemassa, huusi Matorolle. ”Eikö jään Toan pitäisi pystyä hallitsemaan tällaisia myräköitä?”
    ”Ajattelin sitä,” Matoro vastasi. ”Mutta en usko, että liika voimain tuhlaaminen tässä vaiheessa tehtävää kannattaa, pärjäämme näinkin.”
    ”Jaa. Mutta teitä on kaksi, entä jos toinen tekisi jotain? Panssarini sisään menee lunta.”
    Jono seisahtui, ja kaikkien katseet kääntyivät Kepeen.
    ”Eeeh”, valkovihreä Toa vastasi katseisiin. ”Minä olen ehkä enemmän erikoistunut tieteen maailmaan.”
    ”Hei,” Umbra vastusti vastustamista. ”Sinä olet Toa, kyllähän sinä elementtiäsi osaat käyttää?”

    Guardian ja Snowie irrottivat otteensa Kepen käsistä, kun tämä keskittyi. Tiedemies-Toa hieroi käsiään yhteen ja sitten suoristi ne. Hän näytti kovin keskittyneeltä. Sitten alkoi tapahtua. Aluksi myräkkä näytti hellittävän: Lunta tuli vähemmän ja tuulikin tuntui lievemmältä. Toa alkoi kuitenkin hohtaa vaaleansinertävää valoa ja täristä holtittomasti.
    ”Tietääkö tuo-” Guardian aloitti, mutta lopetti räjähdyksen aikaan.

    Vaaleansinisenä hohtava aalto sinkosi Kepen vartalosta jokaiseen suuntaan. Klaanilaiset paiskautuivat maahan, paitsi että eivät ehtineet. Sankarikuusikko plus kelkka lennähtivät paljolti eri suuntiin valkealla vuorenrinteellä. Onni oli myötäisempi ylärinteen klaanilaisille kuin niille raukoille, jotka kierivät mäkeä alas: Keetongu, Guardian ja Umbra kiisivät kaikki kovaa vauhtia tulosuuntaa kohti.

    Kyseenalainen onni kuitenkin kohtasi kolmikosta kellertävämpiä kuusipuiden muodossa, ja ainoastaan sininen Skakdi jatkoi aina vain jyrkempää alarinnettä pitkin kierimistä. Kohti railoa.
    ”Mistä tuo tuohon ilmestyi?!”

    ”Anteeksi, en uskonut tuossa käyvän noin. Jos olisin saanut tehdä tarvittavat laskelmat…”, Kepe tuumasi, enemmän itselleen kuin toisille, samaan aikaan kun Matoro ja Snowie lähtivät kiireellä kirmaaman kohti ikävästi hengenvaarassa olevaa johtajaansa. Jälkimmäisen kunto kuitenkin petti ja lumiukko jäi auttamatta jälkeen. Mustahaarniskainen jään Toa kuitenkin juoksi minkä jaloistaan pääsi.
    ”Minä tulen, Admin Guardian!”
    Matoro otti ja kiihdytti äärimmilleen ja onnistui samalla säilyttämään tasapainonsa kuin ihmeen kaupalla. Koko ajan hän tarkkaili sopivaa kalliota tahi puuta, johon voisi hätätilassa harppuunansa laukaista.

    Skakdi sen sijaan liukui jo holtittoman nopeasti alas, eikä vuorenrinteen kiintiörailolle ollut enää juurikaan matkaa.
    ”Nopeammin, nopeammin olisi parempi!”
    SWOOH, ja Matoro liikkuikin kahta nopeammin. Vastauksena älykkääseen mitääääh?-äännähdykseensä hän sai Umbran kommentin: ”Pidä kiinni.”

    Jään Toa käänsi katsettaan, ja huomasi Umbran, Keetongun, Kepen ja Snowien pakkautuneen kelkkaan.
    ”Luulin, että tämä meni rikki.”
    ”Alas tällä silti pääsee mitä mainioimmin,” Keetongu vastasi, ja koetti olla miettimättä liiaksi, mitä railon toiselta puolen ilmestyisi. Hänen aerodynamiikan tuntemuksensa nimittäin auttoi kehittelemään useita skenaarioita, jotka päättyisivät kuin Mata Nui -lehmän lento.
    ”Hopsan”, Umbra sanoi kuulostaen miehekkään bassoäänensä takia aivan väärältä henkilöltä sanomaan hopsan. Valon Toa sai kuitenkin napattua Guardianin selkäharjasta, ja pian kelkallinen klaanilaista & yksi sivulla roikkuva Skakdi-Admin kiisivät railon yllä.

    ”Riittääkö tämä vauhti muuten?”

    Kuin vastauksena Kepen kysymykseen rykelmä pääsi vastapuolelle nipin napin, ja vielä ilman Guardianin jalkain murskautumista. Sitten he törmäsivät kuuseen ja kimmahtivat railoon.

    ”IIIAAAIIIH AAAAAAAH UAAAAH!”

    Töks.

    ”…eihän tämä olekaan niin paha.”

    Kelkka oli juuttunut railoon poikittain, eikä kenenkään mikään ollut edes murskautunut väliin.

    ”Klaanilaiset, jos ottaisitte huomioon, että minä roikun täällä kelkan mistälieputkesta kiinni pitäen, ette varmaankaan juhlisi noin,” Guardian murahti kelkan alta.

    Matoro Keetongun kannattelemana laskeutui Skakdin vierelle ja kiskaisi tämän ylös kelkan päälle.

    ”Huomaatteko,” Guardian puheli. ”Jumissa railossa epävakaassa kelkassa ei ole mikään ongelma minulle, kunhan en roiku tuolla jossain alhaalla.”

    ”Hei, jotain positiivista:” Snowie aloitti. ”Ainakaan täällä ei ole pahiksia, joita pitäisi potkia.” Hän hymyili vilpittömän tyytyväisesti.
    ”Sinä? Potkia?” Kepe kyseenalaisti.
    ”…heeei, olen minä potkinut… Tai siis.”
    Epäuskoisia katseita.
    ”No okei, sain potkut. Kuppilasta.”

    Epäuskoisista katseista huolimatta lumiukko jatkoi. ”Hetkonen, tuo näyttää vähän epävakaalta.” Hän kumartui tarkastelemaan yhtä kelkan railon seinään iskeytynyttä jalasta. ”Näyttää vähän siltä, että tämä romahtaa ja me kaikki kuolemme.”
    ”No, jos niin käy, niin kerro minulle,” Guardian vastasi, ja syventyi kelkan istuimen alta kaivettuun varustepakkaukseen.

    Umbra kurkotti Skakdin olan yli. ”Mitä sinä sieltä?”
    ”Tiedäthän, jotain piristävää. Kitara, termospullollinen lämmintä kahvia, tai…” Sotaveteraani kaiveli jotain laatikon pohjalta. ”…tällainen.”
    Skakdi piteli käsissään pitkää köyttä. Se oli niin pitkä, että logiikan mukaan sen ei olisi pitänyt mahtua kelkkaan.
    ”Hienoa,” Matoro puuttui tilanteeseen. ”Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi kiipeämään ylös köyden kanssa.”
    ”Kaikin mokomin,” Guardian vastasi, ja jatkoi sitten tylyllä äänellä mutta pilke silmäkulmassa: ”Vastahan minä oikein luksuksesti tähän kyytiin pääsin, menkää edeltä kaikin mokomin niin minä saan teidät kiinni lekotteluajassa.”

    Ja niin oli tapahtuva: Pian oli köysi tukevasti kiinni kuusessa (harppuuna auttoi, luonnollisesti), ja Guardiania mukaan lukematta kaikki muut klaanilaiset ylhäällä. Viisikko oli ottanut tukevan otteen köydestä, ja Skakdi sitoi sen kelkkaan.
    ”Valmista?”
    ”Aina,” Matoro vastasi ylhäältä.

    Hiiop vain, ja viisi sankaria kiskaisivat köydestä, niin että kelkka liikahti ylöspäin. Sama toistui useita kertoja, kunnes höyryvoimainen kulkupeli nousi railon reunan yli, Keetongun rakastavien käsien huomaan.
    ”…hetkinen. Missäs Guardian on?”

    Kaikki viisi kerääntyivät railon reunalle.

    ”Au”,vastasi pimeys.
    ”…”
    ”Seuraavalla kerralla kun rahtaamme kelkkaa ylös, tehdään se hienovaraisemmin. Käykö.”

    Railon pohjalle tipahtanut Skakdi hieroi selkäänsä, joka ei tosiaan pitänyt pudotuksesta.

    ”Tuota, Guardian?” Umbra huusi alas. ”Oletko kunnossa?”
    ”Aivan mahtavassa, miten muutenkaan pudottuani kelkasta tänne jonnekin… jonnekin. Mutta köysi ei taida ulottua tänne alas.”
    ”Eipä tosiaan taida”, Matoro sanoi tuijotellen kyseistä apuvälinettä.
    Guardian yskäisi voimakkaasti.
    ”Se tuskin on on kuitenkaan viittä tuhatta sivua pitkä.”

    Viisipäinen joukkio katseli toisiaan. Kaikki tuntuivat odottavan, että joku selittäisi vitsin.
    ”… taisi lyödä päänsä…”, Umbra kuiski. Pian hän kääntyi takaisin kohti railoa.
    ”Luuletko löytäväsi tien ylös?”
    Keskustellessaan Admininsa kanssa Umbra tarkkaili ympäristöä. Hän oli jo ennen Bio-Klaaniin liittymistään kokenut seikkailun jos toisenkin, ja osasi olla valppaana.
    ”Enkös minä aina, kun on tämä parempi silmäkin.” Skakdin konesilmä muuttui vihreäksi. ”Juu, kyllä täältä ylös pääsee.”
    ”Hyvä kuulla, Admin Guardian”, Matoro vastasi. ”Tavataan pohjoisessa näkyvän ison kuusen luona?”
    ”Miksi aina- Hyvä on.”
    Viisi ylös jäänyttä klaanilaista huomasivat ilokseen lumimyrskyn hellittäneen, Keetongu nappasi kelkanrämän jälleen olkainsa päälle, ja joukkio alkoi matkan kohti kohtaamispaikaksi hyvin sopivaa suurta puuta.
    He matkasivat siihen asti, kunnes kaikki viisi pääsivät tutustumaan astetta tarkemmin vuoren lumikerrokseen.
    Tarkemmin sanottuna he syöksyivät sen läpi.

    ”AAAAAAAAAAAA”

    ”EIIIIIIH”

    ”HYRRRRRRRRR”

    ”AYEEEEEEEEEH”

    ”WAAAAAAAAAASH”

    Humps.

    Pian oli jäljellä vain vuoristotuuli ja sininen skakdi, joka ei yhtäkkiä keksinytkään mitään nokkelaa.

    Mitään ei näkynyt, mutta paljon kuului. Vuorimaaston sortumisen aiheuttama rytinä kaikui viisikon kuuloelimissä piinaavasti vielä kymmeniä sekunteja. Sen kaiut heijastuivat takaisin vielä jostain kaukaa pimeyden sydämestä.
    Luola ei ollut pieni. Jostain kuului myrskyisä tuulenvire, joka voimistui ja lannistui tasaiseen tahtiin.

    Lapioittain ihoa pistelevän jäistä lunta pullahteli yhä pimeyteen pienestä sortuma-aukosta luolan katossa ja viisi erilaista olentoa pärski sitä huohottaen ulos erikokoisista suistaan. Kepen ääni kuulosti siltä kuin hän olisi ollut tukehtumassa johonkin. Löydettyään hetken pimeässä haparoinnin jälkeen oikealta tuntuvan selkämyksen Matoro läimi tiedemies-Toaa antaumuksella. Tasatahtiin kaikuvan läiminnän ja sitä seuraavan tehoyskän äänet kaikuivat luolan pimeydessä siihen asti, kunnes jäinen tukos vihdoin irtosi.

    Kepe yskäisi vielä kerran voitokkaasti ja ensi töikseen kiitti pelastajaansa.
    ”Gphblhlblblbl.”
    Ja sai huomata, että se oli vaikeaa, kun kieli oli jäässä.

    ”Öööö”, Matoro sanoi naksutellen rystysiään. ”…ole hyvä vain?”

    ”Ovatko kaikki kunnossa?” Umbra kysyi pimeydeltä, joka vastasi melko pian.
    ”Osittain”, Keetongu murahti jostain Umbran edestä.
    ”Melko hyvin”, sanoi Matoro.
    ”Hengissä”, Kepe sanoi Umbran takaa.
    ”Minäkin olen”, Snowien ääni vastasi alempaa. ”Herra päämoderaattori hyvä hei, ymmärrän jos et ihan hahmota ympäristöäsi. Mutta ööööh, et istu nyt lumessa.”
    Valon toa oli hiljaa hetken.

    ”Anteeksi”, matala nolostunut ääni sanoi, ja sen omistaja siirsi koko ruumistaan toiseen suuntaan. Samalla hän hieroi hieman pudotuksessa vahingoittunutta selkäänsä.
    ”…ei, se on edelleen minua.” lumiukon ääni sanoi ja kuulosti siltä kuin olennolla olisi ollut lieviä hengitysvaikeuksia. ”Vääähän vielä vasemmalle.”
    Umbra totteli pyyntöä, ja Snowman pääsi vihdoin äänekkäästi istuma-asentoon. ”Kiitos kovasti.”
    Viisikko räpytteli silmiään pimeydessä hetken hiljaisina. Itse kunkin näkö alkoi tottumaan, mutta säkkipimeässä jääluolassa parhaallakin näöllä pystyi hahmottamaan vain joukon hehkuvia erivärisiä silmiä.

    ”Eli… onko kenelläkään ideoita?” Matoro kysyi.
    ”Voisimme varmaan kokeilla kiivetä ylös samasta aukosta?” Kepe ehdotti.
    ”Tai odottaa, että Gurputse tulee auttamaan?” Snowie sanoi.
    ”No ongelma voi olla se, että köysi jäi meille”, Umbra jatkoi.
    ”Ja se, että aukko muurautui umpeen”, sanoi Keetongu vilkuillen ylöspäin, vaikkei mitään nähnytkään.
    ”Tai se, että koko hoito voi sortua päällemme”, sanoi Snowie virnuillen hermostuneesti.
    ”Keksikää itse parempi idea”, Kepe vastasi tympeänä.

    ”Luottakaa Rahin kuuloon”, Keetongu sanoi yhtäkkiä. ”Kaiuista päätellen tämä on iso luola. Eli jos olemme onnekkaita, täältä löytyy tie ulos.”
    ”Tai sitten täällä on rotko johon putoamme ja kuolemme”, Kepe vastasi. Hiljaa sisimmässään valkovihreä Toa päätti, että ei antaisi enää ideoita.
    ”Spinny hei, vähän parempi asenne”, Snowman sanoi tökäten ystäväänsä nyrkillä olkapäähän.
    Kepe pyöritteli silmiään. ”Saat sitä silloin kun en ole kuolemanvaarassa.”
    Umbra kääntyi taaksepäin ja etsi hetken oikean Toan silmiä pimeydestä. ”Hei, Matoro”, hän sanoi keskeyttäen Snowien ja Kepen ikuisen verbaalisen mittelön. ”Onhan kiikarisi kunnossa? Siinähän oli jokin apu tähän tilanteeseen.”
    Matoro nyökkäsi hetken ennen kuin tajusi, että hänen silmäänsä ei painanut enää mikään.
    ”Joo, lämpönäkö. Onhan kiikarini…”
    Matoron hengitys pysähtyi. Kaikki odottivat jännittyneen hiljaisina.
    ”Voi ei. Se on pudonnut. Se on piru vie pudonnut!” Matoro sanoi astetta hermostuneemmin. Hän sohi käsiään eri suuntiin ja kaiveli lumista maastoa aggressiivisesti etsien kiikariaan. ”Ei, tämä ei ole todellista! Se on huk-”
    Toinen keskeytys puheessa hiljensi taas koko luolan ja Matoron kättenkin sorkkiminen joka suuntaan loppui. Etenkin Kepe nautti tästä, sillä hän ei halunnut valkomustan Toan sormia toista kertaa silmiinsä.
    ”… ei sittenkään mitään, löysin sen”, Matoro sanoi ja kytki kiikarin paikalleen. Metallinen napsahdus kaikui kaukanakin.
    ”Huh”, Umbra sanoi. ”No olisihan minulla valoni, mutta ehkä näin on parempi. Saatan tarvita voimaa myöhemmin.”

    Matoro tuhahti.
    ”… tai sitten nyt.”
    ”… mitä nyt?” Keetongu kysyi odottaen pahinta.
    ”Tämä on täysin jumissa. Lämpönäkö ei sano yhtään mitään. Pakkanen ei tee tälle hyvää. Tämä on tosi noloa. Anteeksi.”

    Kepe kumartui hieman Matoron suuntaan. ”Haluatko, että korjaan sen?” hän ehdotti. ”Minulla olisi tässä tarvittavat työkalut. Ja tuon voisi siinä samassa päivittää pakkasenkestäväksi.”
    ”Hei, tuohan kuulostaa tosi hyvältä”, Matoro sanoi innokkaana.
    ”Tai siis…” Kepe jatkoi, ”… voisi, jos näkisin jotain.”
    ”…”
    ”…”
    ”Meillä ei ole aikaa tällaiseen”, Matoro sanoi. ”Kepe, puhutaan tästä sitten kun olemme taas Klaanissa.”
    ”… jos olemme…” Kepe sanoi säälittävän hiljaisella äänellä.

    Umbra huokaisi ja kokeili sormillaan vanhaa valokanuunaansa. ”Ei kai tässä muu sitten auta”, Toa hymähti ja tajusi, että ase, joka oli vienyt monen monta elämää saattaisi ensimmäistä kertaa päästä pelastamaan niitä.
    Umbra nosti tykin ylös ja osoitti poispäin klaanilaisista. Vaikka ase ampui pelkkää valoa, sen kanssa oli parasta olla varovainen. Kynttilämäinen tuike syttyi tykin sisälle ja hiljainen sähköinen särinä alkoi voimistua.
    ”Suosittelen kaikkia varomaan silmiään”, moderaattori sanoi äänekkäästi. Sitten hän ampui, ja kirkas valokiila repäisi puhtaan valkoisen arven pimeyden sydämeen. Umbra oli ilmeisesti ainoa, joka tajusi sulkea silmänsä juuri ennen valon käynnistymistä ja sai välittömästi kuulla, kuinka muu retkiseurue huusi kuorossa.

    ”… minähän sanoin, että varokaa silmiänne!” valon Toa sanoi ilkikurisesti ja tuijotteli neljää klaanilaista. Hämmennyksekseen hän kuitenkin huomasi, että nämä eivät hieroneet silmiään tuskaisina vaan tuijottivat Umbran valokiilan suuntaan sanomatta sanaakaan. Kukaan ei tuntunut edes reagoivan päämoderaattorin katseeseen.
    Umbra tajusi, että kanuunan valokiila osoitti yhä samaan suuntaan. Valon lisäksi Umbran silmäkulmassa näkyi jotain tummaa. Rurua kantava keltainen ilmestys käänsi hieman vainoharhaisesti katseensa suuntaan, johon ei ollut vielä vilkaissutkaan.
    Ja lensi sekunnin kymmenesosassa selälleen ja takaisin tietyn lumenkaltaisesta aineesta muodostuvan olennon päälle. Jos joku jälkeenpäin kysyi asiasta, ei Umbra myöntänyt huutaneensa.

    Kaksi tummanruskeaa, valtavaa ja groteskia hyönteismäistä olentoa irvisti Klaanilaisia kohti tappavan vaaralliset puruleuat auki, hyönteismäisten kätösten kynnet taisteluasennossa ja jalkojen asennoista päätellen valmiina hyppäämään kimppuun. Umbran niihin heijastama valokiila muodosti seinälle olentojen taakse valtavat varjokuvat Raheista, joka vain pahensi niiden uhkaavuutta. Hyönteisten vihreissä silmissä oli tappajan katse, ja niiden sydämissä halu tappaa.

    Ja tappamaan hirviömäiset hyönteiset olisivatkin takuulla ryhtyneet, jos ne eivät olisi olleet umpijäässä. Tavallisesti kosteat ja ripeäliikkeiset tummanvihreät Nazorak-silmät olivat nyt kuivat ja halkeilivat kuvottavasti pakkasessa. Toiselta torakan muotoisista jääpuikoista puuttui yksi neljästä kädestä, mutta käden jäätynyttä ja haljennutta jäännöstä ei tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli aivan Keetongun jalkojen juurella.

    Huomattuaan katkenneen käden keltainen jättiläinen vilkaisi siihen hermostuneesti ennen kuin potkaisi nysän toista Nazorakia päin. Osuma halkaisi umpijäisen raajan kahtia ja pudotti toiselta torakoista pään. Se upposi lumihankeen. Itse ruumis jäi seisomaan orvon oloisena.
    ”… oliko tuo vähän makaaberia…”, Snowie sanoi lievästi ahdistuneena.
    ”En tähdännyt siihen, jos sitä luulet”, Keetongu sanoi. Hän perääntyi huomaamattaan hieman seinää vasten ja tajusi nojanneensa kantamaansa kelkkamaiseen höyryajoneuvoon. Se oli ilmeisesti pudonnut mukaan kuoppaan. Rahi hymyili hieman ajatellen, että ajoneuvo ei ainakaan menisi hukkaan.

    Hymy hyytyi hetkellisesti, kun hän tajusi, että kelkkakävelijä olisi voinut pudotessaan murskata koko viisikon alleen. Rahi päätti jättää asian mainitsematta.

    Klaanilaiset perääntyivät huomaamattaan jäisistä torakanraadoista lähemmäs luolaston seinämää. Osa pyrki jo nousemaan seisomaan. Umbra piti aseensa valokiilan yhä Nazorakeissa, mutta ei ollut aivan varma miksi.
    ”Onko nyt sitten hyvä asia, että nuo ovat jäässä”, Matoro esitti retorisen kysymyksen.

    ”Hyvä siinä mielessä, että ne eivät yritä tappaa ja paistaa meitä”, Kepe vastasi äänellä, joka ei ollut aivan niin optimistinen kuin sen oli tarkoitus olla. ”Huono siinä mielessä, että tuo… ömmm, antaa vähän perspektiiviä sille, kuinka kylmää täällä on.”
    ”Älä nyt höpötä noin negatiivisia”, Snowie sanoi virnistäen ystävälleen. ”Eivät Nazorakit kestä tällaisia ääriolosuhteita niin hyvin kuin me. Nehän ovat trooppisten saarten raheja, eivätkö niin.”

    Kaksikon takana oleva Keetongu nousi äänekkäästi pystyyn nostaen jotain todella isoa olkapäilleen. Se kolahti metallisesti luolan kattoon.
    ”… minäkin olen trooppisen saaren rahi”, Tongu sanoi.
    Snowie virnuili hermostuneesti.
    ”… ai niin.”
    ”Jos saan ehdottaa niin voisimme etsiä sen tien ulos aika pian.”
    ”En vastusta ehdotusta”, Matoro sanoi yrittäen hieroa kohmeisilla käsillään lämpöä naamionsa kiikarivarusteeseen.

    Koko joukkio nousi yksi kerrallaan pystyyn ja ravisti lumet pois päältään. Umbra käänsi aseensa valokiilan hitaasti pois jäätyneistä torakoista ja tutki sillä luolaston muita käytäviä.
    ”Tämä on tosiaan iso paikka”, moderaattori sanoi. ”Emme ole varmaan ensimmäiset klaanilaiset täällä.”
    ”Emmekä siinä tapauksessa ensimmäiset, jotka kuolevat tän-”, Kepe sanoi nopeasti, mutta hiljeni kun muuan lumenkaltaisesta aineesta muodostuva klaanilainen tukki tämän suun.

    ”Anteeksi, mutta kuuleeko kukaan muu tuota tuulta?” Keetongu sanoi parantaen kelkan asentoa olkapäillään. Viisikko hiljeni kuuntelemaan. Keetongu oli oikeassa: Jostain luolan syvyyksistä kuului rahisevaa, raskasta ilmankiertoa. Välillä tuuli kuulosti puhaltavan sisään raivokkaasti, mutta välillä se kuulosti rauhoittuvan. Tahti oli varsin tasaista.

    ”Ei tässä muu auta”, toa Umbra sanoi ja otti joukon pään valonlähteen tuomalla auktoriteetilla. ”Keetongu, saatan kaivata kuuloasi.”
    Keltainen jättiläinen nyökkäsi ja siirtyi jonon päähän Klaanin päämoderaattorin viereen. Pian viisipäinen joukkio kulki synkän luolan läpi. Matoro jäi jonon viimeiseksi ja vilkuili jäätyneiden nazorakien suuntaan vielä pitkään.

    Ihan vain kaiken varalta.

    Kukaan ei ollut varma, kauanko harhailua kesti. Ehkä vain minuutteja, ehkä tunteja. Pimeydessä ei voinut olla täysin varma. Luolasto oli suuri ja monihaarainen. Käytäviä oli niin paljon, että mahdollisia vääriä suuntia oli liikaa.
    Kun viisikko kulki kolmannen kerran saman risteyksen ohi, Matoro päätti ryhtyä merkitsemään seiniin rastilla paikkoja, joissa oli jo käyty.

    ”Osaapa olla massiivinen”, Umbra sanoi kävellen ripeästi jonon etunenässä ja osoitellen valokanuunallaan jokaiseen koloon ja käytävään. ”Mitenköhän tämmöinen on syntynyt?”

    ”No joku väittää, että tämä on entinen tulivuori”, Matoro sanoi. ”Ehkä se selittää nämä luolastot?”

    ”Emmekö me kaikki tiedä, että tuokin on hupsuja legendoja”, Keetongu sanoi. ”Tai siis, tulivuori? Saarella, jossa on havumetsiä?”
    Keltainen jättiläinen pysähtyi hetkeksi siirtääkseen valtavan ajoneuvon painon toiselle olkapäälleen. Vasen alkoi jo puutua.

    ”Noh, jos minulta kysytään niin tämä ei vaikuta luonnolliselta muodostelmalta”, Kepe pohti. ”Millä todennäköisyydellä tämä on nazorakien kaivantoja?”
    ”Kumpi on rauhoittavampi ajatus”, Snowie kysyi. ”Se, että liikumme tulivuoressa vai se, että täällä on aika varmasti lisää torakoita?”

    ”Ei ajatella vielä tuota”, Umbra sanoi.
    Keetongu hörähti kumeasti ja laski ääntään matalammaksi ja uhkaavammaksi. ”Torakat kaivautuivat liian syvälle!”, suuri rahi mörisi, mutta ei pystynyt pitämään äänensävyään vakavana. Koko joukkio nauroi hermostuneesti.

    Harhailtuaan vielä ainakin kaksi varttia joukkio löysi tuulelta kuulostavien äänten tulolähteen. Umbra tutkaili umpikujaksi osoittautunutta luolan seinää valonlähteellään. Seinässä oli kyllä valtava teräväreunainen halkeama, josta jääkylmä tuuli virtasi vaiheittain sisään, mutta se oli liian pieni koko viisikolle.

    ”Saammeko tuota auki mitenkään?” Snowie kysyi.
    ”Tongu?” Umbra sanoi kääntyen jättiläistä kohti. Jättiläinen kohautti olkapäitään.
    ”Jos köysi kestää ja jos saamme kelkan korjattua, voimme ehkä vetää sen auki.”

    ”No… ajattelin enemmänkin sinua”, moderaattori sanoi vilkuillen rahin valtavia käsivarsia.
    Keetongu oli hetken hiljaa.
    ”Näytänkö minä siltä, että jaksaisin murtautua kiviseinien läpi?” rahi kysyi happamasti.
    ”… no etkö näytäkin vähän?” Kepe pisti väliin hymyillen.

    ”Sanon samaa mitä Kepekin”, Umbra sanoi näyttäen peukkua. Keetongu huokaisi ja katseli klaanilaistovereitaan. ”Jos vain on jokin muu tapa, niin-”
    Hänet kuitenkin keskeytti Matoro. ”Toverit, hei. Olenko se vain minä vai… liikkuiko tuo halkeama?”

    Koko joukkio hiljeni. Vain luolaan tulviva viileä ilma piti hidasta ääntään. Klaanilaisia piinasivat kuitenkin myös näiden omat sydämentykytykset, jotka kuulostivat kiivastumiseltaan kuin tuomitsevan omistajiaan. Umbra tarkensi valonsäteellään varovasti halkeamaan. Valo meni sen sisään ja näytti siltä kuin railo olisi ollut syväkin. Mutta suuren railon sisällä oli niin pimeää, että ulkoilmaa ei nähnyt.

    Se johtui siitä, että kyseessä ei ollut railo.
    Kun Umbra siirsi valonsädettä hieman ylemmäs, hän pääsi havaitsemaan, että he eivät olleet tarkkailleet seinää tai halkeamaa sellaisessa.

    Vaan suuta.

    Ja se hengitti.

    Klaanilaisviisikon kidat avautuivat hämmästyksestä niin suuriksi, että purukumit tai sikarit olisivat takuulla pudonneet luolan jäiselle lattialle, jos kellään olisi siis ollut jotain suussa.

    Jääkylmä hengitys tuli tasaiseen tahtiin suurten, valkoisten ja veitsenterävien hampaiden välistä. Ne olivat hampaat, jotka olivat väristään ja naarmuistaan päätellen kokeneet vuosisatoja, ehkä vuosituhansia. Silti niiden terävyys saisi teräksenkin katkeamaan.
    Olennon muu olemus ei ollut vähemmän häiritsevä. Pienen mäen kokoinen, jäisen sininen ja harteikas ruumis täytti melkein koko kammion. Oli kuin siihen olisi ryöstetty piirteitä sekä stalaktiittisimpanssin että todella suuren krokotiilin anatomiasta. Lopputuloksena oli olento, jossa kaikki oli isoa. Sen nyrkit makasivat maata vasten, mutta niitä ei ollut erottaa kivisestä maastosta itsestään. Jäänsininen peto joutui liikuskelemaan luolassaan vain kömpien, sillä sen pitkät ja jänteikkäät jalat oli tarkoitettu harppomaan vuoria helposti. Terävät kynnet suorastaan porautuivat kiveen.

    Ja olento hengitti.

    Suuri ja paksu kaula kannatteli yllään siirtolohkareen kokoista päätä, jonka keskellä mollotti kaksi silmää. Pimeydessä oli vaikea sanoa miksi, mutta silmät näyttivät hyvin eri kokoisilta. Ehkä toinen silmä oli muurautunut jossain muinaisessa taistelussa umpeen ja näkyi nyt vain hieman tuosta groteskista kraateristaan. Ehkä olennon toinen silmä oli yksinkertaisesti yliluonnollisen iso. Kukaan ei voinut tietää.

    Silmiä yhdisti niiden hehku. Se ei ollut vain yön pedon punainen katse. Se oli tulta ja magmaa. Eriparisten silmien sisällä paloi tuli, joka tarkkaili klaanilaisviisikkoa.

    Silmät eivät räpsähdelleet. Ne vain tarkkailivat.

    Klaanilaiset katsoivat takaisin eivätkä tienneet, uskalsivatko edes katsoa poispäin.

    Olennon takaraivoa ja suurta selkärankaa pitkin kulki harjaksia. Ne olivat teräviä mutta taipuisia ja runsaslukuisuudessaan peittivät lähes kokonaan olennon selän, mutta niitä oli myös koko joukko sen ohimoissa ja varsin runsaasti sen suuren pään leuassa.
    Pitkät partamaiset harjakset liikkuivat ilmavirrassa, kun peto hengitti raskasta ja jääkylmää henkäystään. Mahdollisesti ikitalven vaikutuksesta harjakset olivat olennon ihon sinisen sävyn sijasta vitivalkoisia ja kimaltelivat jäisesti.

    Suuren valkoisen harjan keskeltä valtavan olennon pään takaosista erottuivat valtavat, harmaat ja kierteiset vuohensarvet, jotka toivat olennolle suorastaan demonisen ulkonäön. Sarvet kaartuivat taaksepäin ja raapivat luolan kattoa aina kun olento siirsi päätään. Kivimurskaa putoili katosta, jossa oli satoja naarmuja sarvien kärjistä.

    Ja se hengitti.

    Olento avasi suunsa ja päästi ulos hitaan murahduksen.
    Sitten se lähti kömpimään hidas askel kerrallaan kohti viittä klaanilaista. Koko kammio tärähteli. Peto lähestyi heitä verkkaisesti, mutta vääjäämättömästi. Yksi kädenheilautus ja se murskaisi heidät kaikki.

    Hermostuneet klaanilaiset puristivat kukin aseidensa kahvoja. Kukaan ei puhunut mitään, vaan kaikki tyytyivät hiljaisuuteen. Olennon eteneminen sai koko luolaston tärisemään. Lunta putoili.
    Snowman nielaisi.
    ”Öh. Oli kiva tuntea, tyypit.”

    Snowien takana seisova Matoro oli ainoa, joka ei katsonut petoa eikä näyttänyt siltä, että olisi valmiina alistumaan kohtaloonsa. Jään Toan pään sisällä oli ääni, joka etsi aina mahdollisuuksia. Jokainen tilanne oli vain haaste tai palapeli ratkaistavaksi.

    Elementistään huolimatta Toa ei jäätynyt koskaan. Hän tuijotti päättävästi valkoharjaisen sarvipedon ohi ja näki sen takana ylemmän tasanteen, joka ei ollut olennon tavoiteltavissa eikä edes sen näkökentässä. Lisäksi tasanteen yllä roikkui juuri sopivan muotoinen stalaktiitti.

    Jos olen tarpeeksi nopea, Matoro ajatteli nostaen hitaasti harppuunaansa esiin. Hän oli melko varma, että olento ei keskittynyt häneen.

    ”Tyypit, tarttukaa minuun”, Matoro kuiski klaanilaisjoukolle ja viritti harppuunan. Vaijeri naksahti voimakkaasti ja ase oli valmis. Klaanilaiset eivät epäröineet, vaan tarttuivat Matoroon.

    Harppuuna räjähti vauhtiin ja singahti sekunneissa kohti stalaktiittia vetäen aseen sisällä säilötyn vaijerin mukaansa lentoon. Voitonriemu levisi jään Toan kasvoille ja hän avasi suunsa.

    ”Hirviö, tulet muistamaan tämän päivänä, jolloin melkein nappasit Matoro the Bl-”

    Töks, sanoi harppuuna.

    Suuri sininen peto oli saanut sen kiinni ilmalennosta. Olento oli tarttunut pakovälineen päästä kiinni varsin vaivattomasti yhdellä kädellä.

    Harppuuna oli nyt hirviön kourassa ja sen vaijeri roikkui löysänä ja surullisena olennon nyrkin ja Matoron harppuuna-aseen välillä. Matoro oli jäätynyt täysin asentoonsa: Toan naamalla oli yhä sama typerä voitonriemuinen virne ja hän seisoi yhä voitokkaassa ampuma-asennossa kuin jäätyneenä. Klaanilaisjoukkio piti edelleen kiinni Matorosta keinoin tai toisin, mutta he alkoivat vähitellen hivuttautua kauemmas toimintasankarista.

    Peto päästi harppuunasta irti, ja pakokoukku putosi mätkähtäen luolan lattialle. Matoro alkoi punastuneena kelaamaan pakokeinoaan takaisin laukaisualustaansa.

    Sininen sarvipää jatkoi lähestymistään ja nyt koko luolasto tärähteli voimakkaasti. Klaanilaiset eivät enää tienneet, mitä tehdä.
    ”Taisteleminen on varmaan turhaa”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan.
    ”Ehkä niin, mutta entä jos pudotamme sen yhdellä iskulla?” Keetongu murahti. Ennen kuin Umbra ehti kysyä, mitä suuri Rahi tarkoitti, Keetongu toimi.

    Keltainen jättiläinen sinkosi raivokkaasti huutaen höyrykäyttöisen lumiajoneuvon olkapäiltään. Tonneja painava puun ja metallin sekamelska kulki ilman halki sekunteja kuin suuri murskauspallo. Klaanilaiset katselivat ihmeissään laitteen lentoa ja sarvipäätä, joka ei takuulla ehtisi väistää.
    Ei sillä, että sen olisi tarvinnutkaan.

    Olento otti ajoneuvon kiinni valtavalla skakdimaisella hammasrivillään ja jäysti sitä nyt kuin ylisuurta porkkanaa. Hirviö pysäytti etenemisensä, mutta vain hetkellisesti.
    Sillä hetkellä Kepe huomasi, mikä hirviön jalkojen alla oli narskunut. Luolan lattia oli täynnä jäätyneitä nazorakeja. Niistä ei ollut paljon tunnistettavaa.

    Kepe nielaisi.
    ”… paaaaeeeetaanko?” hän sanoi hiljaa.

    ”Öh. Lupa annettu”, Umbra sanoi ja livahti lähes valonnopeudella takavasemmalle. Muu joukkio seurasi perästä.
    Hirviö jäi pureskelemaan joukkion kulkuneuvoa ja laudankappaleita putoili kalahdellen luolan lattialle. Jaloilla varustetty höyrykelkka ei ollut kovin makoisa, mutta olento ei päästänyt sitä silti otteestaan.

    Sininen hirviö murahti ja otti askeleen eteenpäin. Lattiaan revähti halkeama.

    Guo.

    Sitten se otti toisen ja saaria murtava tärähdys pudotteli stalaktiitit luolan katosta. Kivi osui kiveen ja pöly ja lumi lentelivät ympäriinsä.

    GUOOH.

    Kolmannella askeleella vuori tuntui oppineen, kuka oli sen valtias. Olento tarttui valtavilla kourillaan suussaan pitelemäänsä höyrykoneeseen ja sai suunsa kunnolla auki.
    Kun olennon torahampainen kita aukesi kokonaan, se lauloi laulun, joka halkoisi vuoria.

    GUOOOOOOOOOOOOOOOOOH.

    Klaanilaisten juoksuvauhti kiihtyi näkyvästi.

    Lumisade vuorenrinteillä oli keventynyt, mutta tuuli oli aivan yhä yhtä jäätävä kuin aiemminkin. Hiljaisuus oli laskeutunut. Sitä ei vain kestänyt kauan, sillä jokin päätti sillä sekunnilla syöksähtää vuorenseinämän läpi.

    Kivensirut ja lumipaakut singahtivat jokaiseen suuntaan kuin kranaatinsirpaleet, kun keltainen jättiläinen mursi seinämän vasen valtava olkapää edellä. Se näytti kiireiseltä.

    Epämääräisen kyklooppigorillan muotoisesta aukosta syöksähtivät perässä pian toat Umbra ja Matoro, joiden jälkeen perässä tuli Kepe pyörittäen lumipalloa, jolla oli oranssi nenä. Pyörintävauhdistaan huolimatta lumipallo sai lopulta muodostettua itselleen kädet, jalat ja pään ja pomppasi pystyyn jatkaen pakomatkaa juosten.

    Koko viisikon rämpiessä uskomatonta vauhtia lumista rinnettä alas (Keetongu osoittautui muurinmurtajan lisäksi myös hyväksi lumikolaksi) Snowie päätti esittää asiallisen kysymyksen.
    ”VoiluojavoiluojavoiluojaMIKÄSEOLI?”
    ”AAAH SE TAPPAA MEIDÄT”, Kepe vastasi toverilleen oman näkökantansa mukaan.
    ”EnhaluakuollaenhaluakuollaENHALUAKUOLLA”, lumiukko argumentoi.

    ”UUAAAAAAHHH”, Kepe tiivisti teesinsä.

    Umbra, joka yritti parhaansa mukaan pysytellä Keetongun vauhdissa, käänsi päätään taaksepäin ja yritti rauhoitella kaksikkoa hengästyneesti. ”Älkää nyt, näittekö kuinka iso se oli? Eihän se mitenkään voisi mahtua luolasta ulos!”
    ”Eihän varmasti?” Matoro huusi kiihdyttäen vauhtiaan niin kovaa, että alkoi jo saavuttaa moderaattoria.
    ”Ei tietenkään!”
    ”Jos tähän väliin saan sanoa”, Kepe yski ja läähätti vauhdin takia. ”Niin jotenkin se on päässyt vuoren sisäänkin!”
    ”Tuo asenne ei auta yhtään!” Umbra huusi ja kääntyi kokonaan Kepen puoleen.

    Kun Umbra katsoi kokonaan taaksepäin, hänen alkujaan Kepeä ja Snowieta rauhoittamaan tarkoittamansa ilme muuttui aivan, aivan toisenlaiseksi. Umbran suuhun olisi mahtunut linnunpesä.
    Vuorenrinne murtautui auki vaivattomasti. Maasto ei edes tärissyt näkyvästi, vaan halkesi Keetongun ulostuloaukon kohdalta kuin keitetyn munan kuori. Pari sinisiä, jättiläismäisiä kouria työntyi raosta ja veti halkeamaa suuremmaksi.
    ”Öööööööööh…”

    Umbran ilme ja äännähdys varmistivat, että koko konkkaronkka päätti pysähtyä hengähtämään ja vilkaisemaan taaksepäin. Alle sekunnissa kaikki katuivat pysähtymistään. Näkymä herätti tavallaan kunnioitusta. Enimmäkseen tosin pelkoa.
    Halkeama leveni, kun kaksi valtavaa sinistä kouraa työnsi sen reunoja kauemmas toisistaan. Tonneittain lunta vyöryi aukkoon, josta alkoi nousta jotain todella isoa. Valtavat kierteiset sarvet tulivat ensiksi esiin, sitten perässä niitä kantava epäsymmetrinen valkoharjainen pää, jonka torahampaisessa suussa roikkui valtavan kelkan jäännöksiä.

    GUOOOO.

    Tapahtuma muistutti todella ruman linnunpojan kuoriutumista. Ja jos tilanne ei olisi ollut jo tarpeeksi häiritsevä, valtava olento päätti äännellä.

    GUOOOOOOOOOOOOOOH.

    Sen demoninen, muinainen karjahdus tärisytti koko vuorta.

    Klaanilaisjoukon juoksu alamäkeen alkoi uudelleen, tällä kertaa ripeämpänä. Toimintasankarit ja valtava keltainen rahi eivät vaikuttaneet hidastuvan yhtään, mutta peräpäätä pitävät Kepe ja Snowie läähättivät tuskaisina. Tilanne ei kuitenkaan jättänyt heille paljoakaan valinnanvaraa nopeuden suhteen.

    Takana jyrähteli. Valtava peto oli päässyt jo ulos maahaudastaan. Nyt se nousi seisomaan pystyasentoon mahdollisesti ensimmäistä kertaa vuosisatoihin.
    Kun olento otti ensimmäisen askeleensa kohti klaanilaisjoukkoa, maa jyrähti. Samoin myös toisella. Ja kolmannella. Hirviön raskas hengitys kuului yhä lähempää ja lähempää.

    ”KUULKAA”, Umbra karjui kurkku käheänä. ”Minä KIELLÄN teitä katsomasta taaksepäin!”
    ”VoiluojavoiluojaSETULEE”, Snowie aloitti.
    ”KIELLÄN teitä PÄÄMODERAATTORIN valtuuksilla!”
    ”VoiluojavoiluojaMEKUOLEMME!” Kepe huusi.
    ”KIELLÄN teiltä myös kuolemisen!” Umbra huusi ja horjahti näkyvästi, mutta sai itsensä pidettyä pystyssä. ”Jos menette Karzahni vieköön kuolemaan, minähän annan teille warn-!”

    Kaikki huutaminen keskeytyi, kun tummansinisen vuorihirmun suuri jalka rojahti aivan Klaanilaisten taakse. Tärähdys horjautti koko joukkion tasapainon ja kaikki viisi klaanilaista jopa järkälemäinen Keetongu mukaanlukien mätkähtivät kumoon. He lähtivät pyörimään jyrkkää mäkeä alas. Suut täyttyivät tuskaisan kylmästä lumesta ja pyörimisvauhti sai itse kunkin voimaan pahoin. Mäki oli niin jyrkkä ja jäinen, että pysähtyminen oli mahdotonta.

    Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta se tuntui minuuteilta.
    Lopulta joukkion vauhti pysähtyi, tosin ei kuitenkaan tarkoituksellisesti. Eikä myöskään mukavasti.
    Keetongu edellä koko joukkio tömähti lopulta jäiseen seinämään, joka tärähti voimakkaasti joka ikisestä iskusta. Koko viisikko jäi siihen makailemaan ja hieromaan päitään, vaikka sisimmässään he tiesivät, että sille ei ollut aikaa. Valtava hirviö asteli äänistä päätellen yhä kohti joukkiota, joka nousi vähitellen yksi kerrallaan pystyyn.

    ”Heiiii, katsokaa!” Snowie sanoi hieroen valkoista päätään ja osoitellen seinämää, johon he olivat juuri törmänneet. ”Kybän talo!”
    Muut Keetongua lukuunottamatta kääntyivät hölmistyneinä katsomaan ja huomasivatkin, että seinämän paksun jääkerroksen alla olikin toistensa päälle ladottuja puutukkeja. Niiden tervaisasta pintakerroksesta näki, että talo oli todella vanha. Muuta talosta ei sitten oikein nähnytkään, sillä suurin osa siitä oli lumen alla.

    Pelkkä lumi olisikin ollut ongelmista pienin, mutta talon päälle oli vyörynyt myös suorastaan valtaisa jäälohkare. Lohkareen reunoissa oli vielä halkeamajälkiä sen taannoisesta lohkeamisesta ja kokonaisuudessaan se oli puolet itse talon koosta. Oli suoranainen ihme, että puumökki oli selviytynyt.
    Oli miten oli, Turaga Niddin kotiin ei ollut menemistä. Ja sieltä tuskin pääsisi uloskaan. Mökkiä lähimpänä seisova Umbra oli kuulevinaan puuseinän takaa käheä-äänistä huutamista ja lasiesineiden rikkoutumista.

    ”Juoksemme satunnaisesti yhdellä maailman isoimmista vuorista ja törmäämme juuri siihen, mitä etsimme”, Matoro sanoi ihmeissään. ”Kuinka todennäköistä tällainen on?”
    ”Tosi epätodennäköistä”, Kepe vastasi. ”Tämähän on kuin mikäkin laiskan tarinankirjoittajan pikaratkaisu.”
    ”… Spinster, et kai sinä ihan vakavissasi valita tästä?”
    ”… mutta…”
    ”Tai sitten seurasitte minua”, lähestyvän hirviön suuntaan katsova Keetongu keskeytti hymähtäen. ”Minä nimittäin seurasin ummehtuneen sinapin hajua. Siihen ei mitään jäljittimiä tarvita.”
    ”Viehättävää”, Snowie sanoi pientä paniikkia äänessään. Alamäki nopeutti sinisen sarvipään etenemistä. ”Entäs nyt?”
    ”Voimme toivoa, että se liukastuu ja taittaa niskansa?” Keetongu ehdotti.

    ”Meillä on Matoron telepatia”, Umbra sanoi, ”etkö voisi lähettää hätäviestin laivastolle ja pyytää niitä possauttamaan tuon palasiksi?”
    Keetongu huokaisi. ”Ensinnäkin en usko, että edes nopeimmat Lohrakit ehtisivät paikalle. Toiseksi, se , että se on ’Laivasto’ ei tarkoita, että niitä aluksia olisi tarkoitettu sotakäyttöön.”

    ”Hyvä on”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan. ”Muita ideoita?”
    ”Voimme käpristyä maahan, itkeä pienen kyyneleen ja toivoa, että se ei tapa meitä sen takia, koska olemme niin säälittäviä”, Kepe sanoi.
    ”… muita ideoita?” Umbra kysyi.
    ”Minusta meidän on pakko taistella, Umbra”, Matoro sanoi puristaen selässään odottavan miekkansa kahvaa. Sen terä kiilsi jäisenä odottaen tilaisuutta taisteluun.
    ”Hei, taistelu ei ole kivaa”, Snowie saarnasi. ”Emmekö voisi kokeilla vain… neuvotella?”

    Kepen kulmat menivät kurttuun ja hän kääntyi lumiukkoa kohti. ”Snowie.”
    ”Spinny?”
    ”Miten sinä neuvottelet sarvipäisen vuoridemonin kanssa?”
    ”… tosi, tosi kohteliaasti?”

    Ennen kuin taas yksi kaksikon yhteiseen hiljaisuuteen loppuvista väittelyistä ehti edes alkaakaan, jotain rysähti voimakkaasti. Lunta putosi Turaga Niddin talon katolta, kun toinen sinisen vuoripedon valtavista jaloista laskeutui aivan klaanilaisten eteen ja pysyi siinä. Olento oli pysähtynyt. Klaanilaiset tuijottivat sitä pidellen henkeään.
    Kun olento seisoi koko pituudessaan, sen valtavan koon pystyi vihdoin hahmottamaan. Hirviön pään vuohimaiset sarvet sojottivat neljänkymmenen metrin korkeudessa luoden olennolle varsin demonisen olemuksen. Sarvia kantavan pään jämerästä leuasta roikkuvat pitkät partaharjakset viuhtoivat hyytävässä tuulessa. Toa-käsivarren pituiset terävät hampaat pitelivät yhä tiukasti Keetongun puisen kelkan jäännöstä olennon valtavissa leuoissa. Kun jäänsininen olento kiristi hampaidensa otetta, aluksesta putoili nauloja, pikkuruisia laudansiruja ja matkaeväitä. Keetongu näytti kärsivän nähdessään kauniin aluksensa nykykunnon.

    Olennon magmanhohtoiset silmät tuijottivat värähtämättä klaanilaisjoukkoa. Umbran asekäden valossa klaanilaiset näkivät, että toinen silmistä, eli klaanilaisista katsottuna oikeanpuolimmainen, oli tosiaan isompi. Valtava, tuomitsevasti katseleva tulisilmä sai toisen tulisilmän näyttämään varsin pieneltä. Toinen silmä oli nimittäin vain matoranin kokoinen.

    Valtavat käsivarret roikkuivat olennon sivuilla. Olennon kourat oli puristettu nyrkkiin.
    Parissa sekunnissa nyrkit aukesivat ja olennon pitkät sormet ja stalaktiittimaiset kynnet tulivat esiin.
    Pahinta oli edelleen olennon hengitys, sillä se oli kylmää kuin kuolema.

    Klaanilaiset olivat hiljaa. Pakotietä ei enää ollut. Enää he pystyivät vain sulkemaan silmänsä ja odottamaan kohtaloaan.

    Sitä ei tullut.

    Kun klaanilaiset avasivat silmänsä, he eivät voineet uskoa näkemäänsä.
    Valtava peto oli kumartunut Turaga Niddin hirsimökin ylle ja nyt sen kohmeisen valkoiset ja jääpuikkoiset selkä- ja leukaharjakset roikkuivat klaanilaisjoukon yläpuolella. Olennon valtavat kädet olivat tarttuneet tönön päällä makaavaan jäälohkareeseen. Suuret ja vanhat kynnet porautuivat jäähän vaivattomasti kuin veitsi voihin.

    Olento karjahti raivokkaasti. Sen kädet tärisivät holtittomasti, mutta hitaasti se sai jäälohkareen nostettua paikaltaan. Alta pilkistävän mökin katto oli mennyt sisään, mutta muuten talo oli pysynyt kunnossa hämmentävän hyvin.
    Valtava jäälohkare makasi sinisen sarvipään olkapäillä. Olento katsoi edelleen tulisilla silmillään klaanilaisia, jopa kääntyessään heistä poispäin. Sitten olento vilkaisi vuoren huippua kohti.

    Raivokkaan karjahduksen myötä valtavien käsivarsien heittämä jäälohkare kiisi uskomattomalla vauhdilla ilman halki. Tuulen alta ilmaa halkovan jättiläislohkareen ääntä ei kuullut.
    Se lensi Ämkoo-vuoren huipun yli ja niin kauas, että edes maahan tömähtämistä ei kuulunut. Klaanilaiset katsoivat ihmeissään hirviötä, joka kääntyi vielä hitaasti heitä kohti. Nyt se katsoi erityisesti Tonguun. Hyvinkin pitkään.

    Olento avasi leukansa. Pedon suussaan roikottama vahingoittunut kelkanraato putosi klaanilaisten eteen rysähtäen. Laudanpätkiä ja pieniä metallinpalasia putoili kauemmas. Keltainen jättiläinen tuijotti aluksenrämää suuri suu auki ja kellertävä kulmakarva ylhäällä. Sitten hän siirsi katseensa vuoripetoon, joka seisoi paikallaan kuin odottaen jotain.
    Keetongu ja vuorihirviö tuijottivat toisiaan silmiin pitkään. Muut klaanilaiset katsoivat kullankeltaista toveriaan ja odottivat tämän reaktiota.
    ”… kiitos?” Keetongu lopulta sanoi. Hän ei osannut odottaa seuraavaa asiaa, jonka hirviö teki.

    Sen kaltaisella hammasrivillä ei ollut tarkoitus hymyillä. Niin ei vain kuulunut tapahtua. Olennon siniset kasvot vääristyivät silti kammottavaan virneeseen.
    Sama virne naamalla olento kääntyi ympäri ja lähti harppomaan hieman kumarassa asennossa samoja valtavia jalanjälkiä pitkin kohti suuntaa, josta oli tullut. Klaanilaisviisikko tuijotti olennon valkoharjaista selkää ja valtavia sinisiä jalkoja siihen asti, kunnes otus katosi kokonaan mäen taakse. Viimeisenä näkyivät valtavat vuohimaiset sarvet, mutta pian nekin olivat poissa.

    Klaanilaiset räpyttelivät silmiään suut auki.

    ”… minulla on vain yksi kysymys”, Umbra lausui hitaasti tuijotellen valtavia jalanjälkiä.

    ”Kerro”, Matoro sanoi.

    ”Mitä Karzahnia”, Umbra kysyi aiheellisesti.

    ”… meninkö minä ottamaan liikaa sitä alkoholipitoista?” Snowie kysyi virnuillen. ”Kun, ehe, en minä yleensä juo. En haluaisi olla känniääliö.”
    ”Sinä otit ihan tavallista ja olit ihan tavallinen ääliö”, Kepe sanoi hiljaa. ”Tämä tapahtui.”
    Snowie oli liian hämmentynyt jopa ottamaan ystäväänsä hyvähenkiseen niskalenkkiin ja tyytyikin vain pysymään paikoillaan.

    ”Tästä pitää ehdottomasti raportoida ylläpidolle”, Matoro sanoi tiukasti. ”Guardianin täytyy tietää tästä.”
    ”G-miehestä puheen ollen…”, Keetongu aloitti raapien päätään, ”olenko minä ainoa, jonka mielestä se otus näytti vähän…”
    ”No löysittehän tekin tänne”, tuttu ääni huudahti takaapäin keskeyttäen Keetongun.

    Kun otti huomioon viiden klaanilaisen juuri kokemat asiat, heidän reaktionsa pystyi melkein antamaan anteeksi. Joukkion säikähtäneet huudot saivat jopa joukkion yllättäneen Guardianin säpsähtämään.
    Enemmän Guardianin reaktiossa oli tosin kyse siitä, että miekankahvaansa pakkomielteisesti tarranneen Matoron sinkoama jääpuikkoammus lensi kahden sentin päästä hänen ohimostaan.
    Sininen skakdi seisoi hetken hiljaisuudessa tuijotellen Matoroa, joka piteli yhä miekkaansa sojossa hänen edessään.

    ”En ota teitä enää koskaan eräretkelle”, Guardian sanoi happamasti.

    ”E-e-eversti!” Snowie huusi hymyillen. ”Siinähän sinä. H…auska nähdä!”
    ”Jep”, Guardian sanoi ja vilkaisi mäkeä, jota alas viisikko oli pyörinyt. Hänen mielenkiintonsa herättivät isommat, suorastaan valtavia jalanjälkiä muistuttavat painaumat mäessä. ”Jäljistä päätellen saitte ajoneuvon toimimaan?”
    Keetongu nosti hitaasti kätensä ja osoitti maassa makaavaa aluksenrojua.
    ”… aaaa-ha.”
    ”Niin”, Keetongu sanoi. ”Tuo pitäisi saada korjattua tai jäämme tänne syömään sinappia Niddin kanssa.”

    ”Luotan että tiedät, mitä teet”, Guardian sanoi nyökäten ja erehtyi ajattelemaan Tongun kauhuskenaariota. Vilunväristyksiä kulki pitkin skakdin selkärankaa. ”Te muut, tarvitsen teidät lapion varteen ja heti. Emme tiedä, kauanko papalle riittää vielä happea. Etenkin jäävoimaiset tänne ja heti.”
    Guardian viittoi klaanilaisia luokseen ja lähti astelemaan kohti lumi- ja jääkasaumaa, jonka hän arvioi olevan mökin oviaukon kohdalla. Käveltyään hetken sininen sotaveteraani kuitenkin pysähtyi ja muisti jotain.

    ”… anteeksi, käytin monikkoa. Kepe, jääpä sittenkin auttamaan Keetongua”, Guardian sanoi. Kepe vastasi myöntävästi virnuillen.
    Snowie oli selvästi ollut liian kauan hiljaa ja näki, että hänellä oli pakottava tarve sanoa jotain.
    ”… hei, G?”
    ”… niin?”
    ”Muistatko kun puhuin siitä hirviöstä?” Snowie johdatteli varovaisesti.
    ”… joo?”
    ”No… asia on ikään kuin niin, että se-”, Snowie uikutti, mutta joutui Guardianin keskeyttämäksi.
    ”- on naurettavaa hölynpölyä. Lumimyrsky palaa kohta ja en halua ikään kuin hautautua, tiedätkö. Lapion varteen, toverit”, Guartsu hoputti.
    ”… niinpä kai sitten.”

    Paaco istui rauhallisena iglussaan. Lumirakennelma oli osoittautunut yllättävän mukavaksi ja lämpimäksi paikaksi kuivatella jalkoja. Moderaattorikokelas hymyili ja rummutti polveaan. Näin oli ehkä parempi, sillä Toa ei pitänyt kylmyydestä ollenkaan. Vuorikiipeilykään ei ollut Toan suosikkiasioita. Hän oli kokeillut sitä kerran.
    Muuan vuoristolintu oli luullut vihreää Toaa isoksi marjapensaaksi. Paaco ei enää mielellään puhunut asiasta.

    ”Näh, kyllä ne sen sinappipapan sieltä löytävät”, Paaco sanoi hymyillen. Mikäs tässä oli köllötellessä, vihreä Toa ajatteli ja kellahti makuulle. Nimeämispäivänä oli tarkoituskin ottaa rauhallisesti.

    Rauhallisuus olisi saattanut onnistua, jos fysiikan lakien ei olisi ollut paha tapa todistaa toimivuutensa juuri väärillä hetkillä. Muuan Ämkoo-vuorelta heitetty ilmaa pitkään halkonut lohkare päätti juuri silloin tehdä tuttavuutta painovoiman – ja tietyn iglun kanssa.
    Rysähdys oli kova.

    Paacon kirosanat olivat kovempia.

    Puinen ovi rysähti auki ja kaatui tuoreeseen lumihankeen. Lumihanki narskahti muinaisen oven alla. Alle sekunnin päästä ilmoille räjähti sarja korvia tuhoavia haulikon laukauksia, jotka kaikuivat pian jostain kauempaa. Vahva savu täytti ilman. Hajusta päätellen aseenomistaja ei ollut puhdistanut piippua hetkeen.

    ”OKEI, TORAKANÄPÄRÄT”, haulikon omistaja karjui yskäisän käheällä äänellä. Ase niksahti auki ja hylsyt putosivat lämpiminä lumihankeen. Toisella kädellään vihreä Turaga heilutti aggressiivisesti nyrkillistä uusia hauleja, jotka putoilivat sormien välistä.
    ”TÄTÄ TAVARAA ON LISÄÄ JA IHAN KARRRRRZAHNIN PALJON. JUOSKAA TAKAISIN PESÄÄNNE, HELEVETIN TUNARIT, TAI TÄYTÄN TEIDÄT TERÄKSELLÄ.”

    ”Turaga Niddi”, Guardian sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. Hän, muiden viiden klaanilaisen lisäksi, piteli käsiään ylhäällä. Kepen puoliautomaattiset lumilapiot lojuivat itse kunkin jaloissa.

    ”TEISTÄ EI OLE MIHINKÄÄN, ÖTÖKÄNLÄNTIT”, muinaista jaloa Kualsia ryppyisenä naamanaan käyttävä Turaga huusi hakaten haulikkoa ovenreunaan. Puu alkoi pettää aseen alla. ”NUORRRUUDESSANI MINÄ PERRRRRHANA PUDOTIN JOKA PÄIVÄ AINAKIN NELJÄSATAA TEIDÄN KALTAISTANNE.”

    ”Kybä?”, Snowie yritti heilutellen molempia käsiään ilmassa ja hymyillen. Rauhallisella äänensävyllä ei tuntunut olevan kummoisempaa vaikutusta vihreään Turagaan, jonka pää näytti kiehuvan niin, että lumihiutaleet sulivat jo ensikontaktissaan.

    ”NELJÄSATAA SIIS VAIN NYRKEILLÄNI”, sinapilta voimakkaasti tuoksahtava papparainen kailottii pomppien mökkinsä oviaukossa ylös ja alas. ”AMPUMA-ASEILLA? EN JAKSANUT EDES PIRU VIE LASKEA!”

    Guardian henkäisi syvään ja korotti ääntään.
    ”Sinappipappa! Pää hankeen ja nimeämispäivärauha!”

    Vihreän turagan pompinta hidastui vähitellen, kun se tajusi, että edessä seisova kuusipäinen joukkio ei koostunutkaan mökin rauhaa usein häiritsevistä nazorak-sotilaista, vaan käsiään ylhäällä pitelevistä klaanilaisista. Papparaisen vihreän naamion hymy alkoi levetä.

    ”Guartsu perhana!”

    ”Aivan, minä perhana. Kelpaako kyyti lämpimien patojen ja herkullisten juomien äärelle?”

    Niddi laski aseensa.
    ”Siinähän on klaanilainen kavereineen. Tulitte hakemaan vanhaa miestä vaiko vain nauttimaan raikkaan vilpoisasta maisemastosta ja ilmastosta?”
    ”Olemme pelastamassa sinua, jäsen Niddi”, Matoro vastasi välittömästi.
    ”Poikahan puhuu prameasti” Turaga pani merkille.
    ”Enkä ole ihan varma, puhuisinko tästä raikkaan vilpoisana”, Umbra pohti ääneeen. ”Tai siis, voisin vaikka vannoa, että näin jossain tuossa matkan varrella hirven, joka oli jäätynyt pystyyn.”

    Niddi loi omasta lyhyestä perspektiivistään mulkaisun pitkään, haarniskoituun hahmoon.
    ”Nuorukainen. Kun me vanhoilla päivillä olimme sodassa pahaa Vinkkistölyöttäytymää vastaan-”
    ”…mikä piru on Vinkkis-”
    ”Älä keskeytä vanhan miehen kertomusta, kloppi! Kun olimme sodassa Vinkkistölyöttäytymää vastaan oli niin kylmä, että kun yritti juoda vettä, ei pystynyt, koska naama oli jäätynyt ja oli kuollut.”
    ”…tuossa ei…”
    ”Kun yritti ampua aseella, se ei onnistunut, koska ilma oli jäätynyt eikä ammus liikkunut.”
    ”Mitä tämä on minä en edes.”
    ”Ja kun yritti syödä mitä tahansa, ei pystynyt, koska-”
    ”Kiitos Kyösti”, Guartsu kiitteli painokkaasti. ”Tajusimme pointin.”

    Hetken ja Turagan happaman naaman verran oli hiljaista, sitten Kepe avasi suunsa.
    ”…miksi häntä sanotaan Kyöstiksi?”
    Guardian laski kätensä tiedemiehen olkapäälle, ja ohjasi tämän hieman syrjemmäksi.
    ”Katsos, meidän oma Niddimme luuli tässä taannoin olevansa kaukaisen maan hallitsija nimeltään Kyösti.”
    ”Ja, leikitte mukana, koska ette halunneet loukata hänen tunteitaan?”
    ”Ei, se on vain hieno nimi.”
    ”…”

    Niddi taittoi haulikkonsa keskeltä, ja laittoi tuohiseen selkäreppuunsa.
    ”Noh, nuorukaiset, auttakaapa vanha mies takkatulten äärelle.”
    ”Meillä on kyllä yksi pieni ongelma”, Keetongu otti asiakseen mainita. ”Kulkupelimme on sökönä.”

    Niddin ilme kertoi, että hänen nuoruudessaan pelastajat osasivat pelastaa ja kulkupelit kuljettaa.
    ”Korjatkaapas se sitten.”
    ”Taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty,” Guardian totesi, ja kohautti nöyränä hartioitaan. ”Tarvitsemme aika lailla palasia menopelin korjaamiseen, eikä varaosakuljetus taida pelata tällä ikuisen roudan kukkulalla.”

    ”Oikeastaan”, Kepe heittäytyi keskustelijain väliin sormi pystyssä. ”Entä jos tekisimme osia… Tästä mökistä?”

    Idea oli huono, mutta parempi kuin ei mitään. Klaanilaiset kävivät mökin purkutöihin, kukin tavallaan. Keetongu kaatoi seiniä, Matoro veti harppuunalla hirsipilarit alas ja Snowie yritti tanssia lattiaa puhki. Loppujen lopuksi sankarimme kuitenkin kokivat paremmaksi ideaksi vain mosautella mökkeröisen pienempiin osiin, klaanilaisia kun olivat. Snowie katseli vierestä, kun Kyöstin haulikko lauloi erästä ovea sopivammiksi rakennuskappaleiksi.
    ”Nätti pyssykkäliini, pidän sen kaiverruksista.”
    Vanhus käänsi päänsä puhujaa kohti.
    ”Niinkö.” Hänen äänestään loisti sanoinkuvaamaton katkeruus.
    ”Tuota, mjäh?” Snowie esitti ymmärtämättömyyttään.
    ”Katsos, poikaseni, katso tätä asetta.”
    Turaga kohotti tuliluikkusen valkean lumikon tarkasteltavaksi, ja jatkoi puhettaan: ”Siinä on kaikki hienoudet. Mainitsemasi kaiverrukset, puinen, käsin veistetty kahva, täydellisesti hiottu piippu, varmistimen puute.”
    Kaksi keskustelijaa eivät huomannet, kuinka muutkin kerääntyivät kuuntelemaan kertomusta.
    ”Mutta kauan sitten, menneinä aikoina, kun olin vielä nuori mies, minä tein yhden suurimmista virheistä, jonka mies voi tehdä. Minä rakastuin.”
    Klaanilaisten reaktiot olivat vaihtelevia, mutta tarina jatkui.
    ”Se oli kauneimmista tuntemistani Matoralaisista. Harmi vain, se oli toisen miehen vaimo. No, niinpä minä sitten, nuori ja tyhmä kun olin, menin ja ehdotin vaihtokauppaa. Neitokaisen mies halusi tämän aseen siitä akasta. Arvaapa perhana suostuinko.”
    ”Se akka”, Umbran oli pakko ottaa kantaa. ”Uskoisin, että tällä Matoralaisella oli nimikin.”
    ”Niin on tälläkin!” Kyösti huudahti loukkaantuneena ja heristi asetta. ”Minä kutsun sitä Veerakiksi.”

    Seurasi typertyneitä ilmeitä, ja purkutyöt jatkuivat.

    Pian Keetongu ja Kepe pääsivät rakennustöihin muiden kerääntyessä ringiksi kaksikon taakse.
    ”Lauta”, Kepe sanoi eleettömästi, ja ojensi oikean kätensä odottavasti.
    ”Lauta”, toisti Umbra hänen vieressään ja ojensi hänkin kätensä.
    Guardian pyöräytti silmiään ja ojensi Umbralle romupinosta laudanpätkän, joka puolestaan antoi sen Kepelle.

    ”Hei. Anna minulle tuo seinällä roikkunut hirvenpää”, Keetongu ilmaisi toiveensa Matorolle. Mustahaarniskainen jään Toa väänsi kasvoilleen kysyvimmän ilmeensä, mutta antoi koriste-esineen Keltaiselle Jättiläiselle. Keetongu huomasi harppuunasankarin ilmeen.
    ”Siitä saa hyvän potkurin.”
    ”Anteeksi, mutta millä logiikalla?”
    ”Jättiläisen logiikalla.”

    Klaanilaiset olivat kovia keksimään huonoja ideoita, mutta ällistyttävän usein ne toimivat. Joku voisi väittää, että mökillä ja hirven irtopäällä ei saisi rikkinäistä höyrykelkkaa liikkeelle, mutta klaanin insinööri-ihmeet uskoivat vakaasti toista.

    He olivat väärässä.

    Kaikki klaanilaiset istuivat menopelin kyydissä, vaan se ei liikkunut suuntaan tahi toiseen.
    ”Okei, minä vain kaadan tätä bensatankkiin”, Kyösti totesi kuivakasti ja heitti pari hyppysellistä Turkasta sinne, mihin polttoaine yleensä menee.
    ”Mitä siÄÄÄÄÄÄÄH”

    Ja se toimi. Koska totta kai kaikki toimii, jos tankkiin heittää sinappia.

    Reki, kelkka, lumikiituri tai miksi puista, metallista ja hirvenluista kasattua kammotusta sitten kutsuisikaan räjähti uskomattomiin nopeuksiin. Lumi suli ajokin alta, kun se kiisi alas Ämkoo-vuoren hyytävää rinnettä Turkanen-sinapin tulisella voimalla. Kaikki seitsemän matkustajaa pitelivät kynsin ja hampain kiinni ajokistaan välttääkseen kyydistä putoamisen.

    Hyytävä ilmavirta yhdistettynä tappavaan tuuleen ja rankkaan lumisateeseen tekivät matkasta varsin epämukavan jokaisen klaanilaisen kasvoille. Joka iikan kasvot olivat jäätyneet virneeseen, joka kertoi enemmän kuin tuhannet sanat.

    ”Tämä”, Guardian sanoi irvistyksensä läpi.

    Ajoneuvo karahti sinappivoimallaan hyppyrimäisen vuorenrinteen yli. Alus halkoi talvista ilmaa sekunteja ennen kuin tömähti takaisin hankeen ja jatkoi vauhtiaan.

    ”On”, Guardian murahti.

    Turaga Niddi oli hoiperrellut aluksen takaosaan ja syötti hullusti nauraen lisää tulenarkaa Turkasta polttoaineeksi.
    ”Ainoa oikea tapa elää!”, Turaga hohotti kovaäänisesti.

    ”Typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Guardian ärjyi. ”Tästä ei puhuta enää koskaan. Hyvää nimeämispäivää ja suut umpeen!”

    Lumituisku piiskasi valtavia, kierteisiä sarvia ja kahta punertavaa silmää, jotka tuijottivat mäkeä alas kiitävää höyryalusta. Hirviö hymyili edelleen lohkaremaisilla hampaillaan seisoessaan Ämkoo-vuoren huipulla. Lumimyrsky varmisti, että kukaan ei näkisi olentoa.

    Tänään oli ollut hyvä päivä monikymmenmetriselle hirviölle. Se oli syönyt maittavan hirviaterian ja kohdannut seitsemän vuorelle eksynyttä matkalaista.

    Kun oli elänyt kuusituhatta vuotta, yksinkertaisia asioita oppi arvostamaan.

    Hirviö varmisti jalansijansa Ämkoo-vuoren liukkaalla huipulla ja röyhisti rintaansa. Se päätti päästää vielä yhden voitokkaan karjahduksen.

    HOOOOOOH.

    Mitä tuli Umbraan, Matoroon, Snowieen, Kepeen ja Keetonguun, he eivät unohtaisi olentoa koskaan. He kuitenkin suostuivat olemaan puhumatta illasta ja sen tapahtumista. Kukaan ei voisi koskaan uskoa, mihin he olivat vuorella törmänneet.

    Huipulla seisova hirviö avasi suunsa ja raotti jäisiä äänihuuliaan.

    HOOOOOOH.

    Vaikka tapahtumista suostuttiin pysymään vaiti, Snowie ja Keetongu olivat kuitenkin sitä mieltä, että nimeämispäivän perinteitä tulisi kunnioittaa. Olennolle olisi annettava nimi, vaikka kukaan viisikosta ei sitä saisikaan käyttää.

    Viisikko suostui Keetongun ehdotukseen. Nimi oli helppo valita, kun katsoi olennon vuohimaisia sarvia ja skakdimaista olemusta.
    Se oli melkein liiankin ilmiselvää.

    Vuori järisi ja lumivyöryjä syntyi. Vuoristorahit juoksivat pakoon ja läheisen Nui-Koron matoranit harkitsivat muuttamista Bio-Klaaniin.

    HOUUUU.
    HOUUUU.
    HOUUUU.

  • Legenda Tarkastajasta

    BioArkistot, hyllykkö 42

    Umbrat istuivat BioArkistoissa, etsien tietoja Kuolleiden Makutan legendasta. Matoranien kauhutarinat kertoivat makutasta, joka matkaa halki kaikkeuden, etsien Kohtalonsa lopussa olevia henkilöitä saavuttamasta Kohtaloitaan ja vie näiden sielut, ottaen ruumiit erinäisistä valekuolleista koostuvaan pienoiseen armeijaansa.

    Kaksikko istui nyt pölyisellä arkistojen kivilattialla, ympärillään monen monta kirjaa jotka käsittelivät universumin mytologiaa. Kirjat, ”Karzahnista – Tren Kromiin ja Rhak’elakkiin – totuus myyttisistä hirviöistä”, ”Irnakk ja muut legendojen hirviöt”, ”Tarujen Äijärakk ja jumalten sanansaattajat”, ”Miksi aina kuusi?”, ”Mysteerien kaapuolennot” ja ”Legendat, totuus niiden takana” olivat levitettyinä kaksikon edessä, kun he tutkivat niitä valokivien loisteessa, koska soihdut oli kielletty arkistoissa tulipalovaaran takia.

    ”Löytyykö mitään?”, Matoran Umbra sanoi, etsien kirjasta ”Mysteerien kaapuolennot” mainintoja henkilöstä nimeltään ”Kuolleiden Makuta”. Oli perin haastavaa etsiä tietoa jostain olennosta joka oli yksi universumin oudoimmista taruista ja legendoista. Kaiken lisäksi tietoa oli perin vähän ja matoranien keskuudessa suullinen perimätieto ja faktat makutan olemassaolosta olivat sekoittuneet perin ristiriitaiseksi mössöksi josta ei ottanut päätä eikä häntää.

    Lopulta Matoran Umbran onnistui löytää tietoa Kuolleiden Makutasta, olennosta jonka huhuttiin pystyvän pitkittävään lopullisen Kohtalon, kuoleman tapahtumista. Valkoisen makutan oli sanottu pystyvän kirjoittamaan kohtaloita uusiksi ja herättämään kuolleista eikä kukaan tiennyt kuinka paljon näistä huhuista oli totta ja kuinka paljon matoranien keksimiä iltasatuja.

    Kirjan sivulla 666 luki isolla otsikolla ”Kuolleiden Makuta”

    Kuolleiden Makuta on mystinen makutaksi itseään kutsuva olento, jonka alkuperästä ja elämästä ei tiedetä paljoa mitään. Tiedetään että hän saattoi kuulua makutoiksi kutsuttuun rotuun, kutsuihan hän itseään makutaksi, vaikka tämä ei olekaan varmaa, koska täysin puolueettomat lähteet puuttuvat. Tämän olennon on sanottu pystyvän kontrolloimaan ja kirjoittamaan Kohtaloita uusiksi, vaikka tästäkään kyvystä ei löydy kauhean suuria todisteita.

    Kuolleiden Makuta on yksi universumin vanhoista, unohdetuista taruista.
    Hänen on kerrottu valinneen erään matoranin Kohtalon ja muodostaneen siitä omanlaisensa. Makutan on sanottu myös koonneen kohtalonsa lopuissa olevista olennoista epäkuolleiden armeijan, jonka on sanottu kylväneen kauhua Eteläisellä mantereella ja muualla eteläisellä universumilla.
    Faktat jotka makutasta tiedetään ovat tällaisia:

    Hän oli voimakas hahmo, joka keräsi epäkuolleiden armeijan itselleen, joita hän käytti kylvääkseen kauhua ja levittääkseen hänen sanaansa.
    Hänen on tiedetty käyttäneen voimiaan kohtalon muokkaamiseen. Syitä ja keinoja tähän ei tunneta.

    Hän on elänyt, mutta hänen viimeaikaisia tapahtumiaan ei tunneta. Ei tiedetä elääkö hän tai missä päin universumia hän on tällä hetkellä. Jotkut teorisoivat hänen kuolleen, toisten mielestä hän on jättänyt tämän maailman.

    Suurin osa lähteistä on sitä mieltä että Kuolleiden makuta kuului Makutojen lajiin ja omaa näin 42 rahkshi voimaa ja varjon elementaalivoimat. Joidenkin mukaan hän on kantanut ainakin henkiinherätyksen naamiota, Trynaa ja muita kuolemaa ja lopullista Kohtaloa huijaavia esineitä ja naamioita.

    Tiedetään ettei hän ole ollut vuosituhansiin Makutain veljeskunnan palveluksessa ja hän ei ole nähnyt lajitovereitaan vuosikausiin.

    Näiden tietojen perusteella voidaan sanoa että Kuolleiden Makutaksi kutsuttu olento on todellinen, myyttien ympäröimä hahmo, jonka todellista historiaa ei tunne moni tämän maailman olento. Todisteiden valossa voidaan sanoa kuitenkin se että hän ei ole vain myytti ja hahmolla on historiallista taustaa takanaan.

    Umbrat katselivat toisiaan kun olivat lukeneet tämän lyhykäisen tiedon tästä Kuolleiden Makutasta, josta KraUmbra oli kertonut Umbran muistossa.
    ”Muistatko kuinka veljesi kertoi tuhonneensa tämän ”Kuolleiden makutan”, joka loi sinun Kohtalosi tällaiseksi?” Pakaria kantava matoran kysyi, silmät naulittuna toa-veljeensä.
    ”Muistan kyllä, mutta samalla muistan myös jotain joka ei kuulu minun muistoihin. Jotain joka on KraUmbran kokemaa ja perin inhottavaa. Hän puhui totta kertoessaan kohtaamisestaan tämän ”Luojamme” kanssa. KraUmbra kertoi makutan siirtäneen sielunsa kuuteen erilaiseen haarniskanpalaseen ympäriä universumia, jotka veljeni etsi. Vain kaksi jäi jäljelle ja ne minun pitää löytää että saan tietää totuuden tästä koko jutusta, sillä tämä koko juttu hämmentää ja pelottaa minua, jos ymmärrät mitä tarkoitan, veljeni”.

    ”Tämä meidän arkistokäyntimme ei oikein tuottanut kauheasti tulosta tämän ”Kuolleiden Makutan” etsimisessä, mutta ainakin saimme tietää että KraUmbra ei valehdellut puhuessaan tästä Kohtaloa muokkaavasta makutasta. Meidän pitää vain yrittää etsiä ne kaksi viimeistä haarniskanpalasta, joiden avulla voimme tuoda makutan hengen elävien kirjoihin, kuten hän suunnittelikin, huijata kuolemaa ja lopullista Kohtaloaan. Itse asiassa tämä on aika paradoksaalista sillä jos hän tiesi tulevan kohtaloni, hän tiesi myös että jakaudun ja tulen tuhoamaan hänet… Aaaa. Pääni räjähtää tästä ajattelemisesta. Miten joku edes pystyisi kirjoittamaan toisen Kohtalon…”

    Umbrien löytö sai sekavat ajatukset risteilemään molempien päiden sisällä. Oliko kyseessä oikeasti jokin näinkin voimakas hahmo, joka voi vain kirjoittaa kohtaloa uusiksi vai vain jokin KraUmbran vale… Kaksikko päätti koettaa selvittää tämän mysteerin todenperäisyyden ja sen miten kaikki olikaan voinut tapahtua.

    Kaksikko lähti pölyisestä BioArkistosta ja suuntasi kohti pääaulan portaita, joissa oli yhä kyltti ”VARO PORTAITA!” He menivät viileään ja kosteaan ulkoilmaan ja suuntasivat kulkunsa kohti jylhää ja voimakkaana siintävää Bioklaanin linnoitusta, heidän kotiaan ja turvapaikkaansa, kuten linnoitus oli alun perin tarkoitettukin.

  • Nurukanin ja Sarajin yhteinen menneisyys

    [spoiler=Tähän alkuun.]Tämän postin tekivät symbioosissa U-Täti ja Joiku-Setä.[/spoiler]

    Klaanin kahvio

    Toa Nurukan siemaili kahvia Klaanin kahviossa. Maan Toa muisteli menneisyyttään, aivojen heittäessä muiston hänen sulkeutuneille verkkokalvoilleen…

    Toain ja metsästäjäin sota, kauan kauan sitten.

    Nurukan katseli edessään olevia mekaanisia olentoja ja niiden vihreänä hohtavia katanantapaisia aseita. Mekaaniset, suoraselkäiset soturit kantoivat tunikoita ja olivat valmiita taisteluun Metru Nuin puolesta. Hän komensi mekaaniset soturit taisteluun epämääräistä Pimeyden metsästäjien joukkoa vastaan.

    Ionikatanat viuhuivat ilmassa kun mekaaniset soturit raivasivat tiensä läpi metsästäjäin hajanaisten rivien. Verta ja suolenpätkiä lenteli ilmassa kun teurastus tapahtui. Energiakiekot viuhuivat ilmassa, muuttaen uhriin osuessaan uhrin joko uuteen muotoon, siirsivät kohteen pois tai jäädyttivät kohteen jääkalikaksi.

    Nurukan katseli joukkojensa toimintaa. Mekaaniset soturit tekivät työnsä hyvin ja kurinalaisesti. Äänettömät moniväriset soturit menivät takaisin paikoilleen ja olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yksi sotureista, vihreä, ryntäsi viimeisen eloonjääneen, jo vangitun metsästäjän luokse, iskien vihreää valoa hohtavan ionikatanansa metsästäjän kurkusta läpi, jolloin ase halkaisi keltaisen metsästäjän kurkun, tullen ulos takaraivosta ja purskauttaen violettia verta ympäriinsä.

    Klaanin sairastupa

    Saraji nukkui pedissään, kieriskellen ympäriinsä. Hän näki outoa, todentuntuista unta. Unta, joka vaikutti lähes todelta.

    Toain ja metsästäjäin sota, kauan kauan sitten.

    Saraji katseli vieressään olevia aseveljiään ja – siskojaan. Vahkeista koostuva armeija oli erään toan johdossa, mustahaarniskaisen, mustaa tykkiä ja hopeisia kynsiä kantavan soturin johdettavissa taisteluun.

    Toa komensi Sarajin ja muut taisteluun, jolloin joukko nopeita ja tappavia vahkeja lähti taisteluun. Vahkit ampuivat metsästäjiä eri kanoka-levyillä, teurastaen sekalaisesta joukosta koostuvat soturit ionikatanoillaan.

    Metsästäjät kaatuivat todella nopeasti, jonka jälkeen kaikki muut vahkit, paitsi ne jotka pitivät eloonjäänyttä metsästäjää paikoillaan, menivät paikoilleen tumman komentajan käskystä. Komentaja käveli vahkien joukoissa, mennen kohti vangittua metsästäjää.
    Saraji päätti että oli aika toimia, joten Vahki lähti juoksuun, juosten kohti viimeistä metsästäjää ja iski vihreän ionikatanansa metsästäjän pään läpi kurkusta takaraivoon. Verta purskahti Sarajin päälle, komentajan katsellessa hänen tekemisiään.

    Saraji säpsähti. Hän heräsi hikisenä sängyltään, katsoen huoneensa kattoon. Katossa hän näki varjojen muodostavan pienehkön kämmenen. Saraji nousi lopulta istumaan pedissään ja lähti huoneensa ovesta klaanin käytäville, hiukan tokkuraisena kävellen.

    Klaanin Arkistot

    Creedy juoksi kiireisenä kohti Arkistoja. Hän rynnisti sisään isosta Arkistojen pääovesta, sylissään vino pino Killjoyn mökistä löytyneitä asiapapereita, joita hän oli yhdessä mykän Nazorakin kanssa tutkinut. Huolimaton nörtti-matoran ei huomannut isoa kylttiä, jossa luki ”VARO PORTAITA!” ja kaatui portaat alas mukkelis makkelis, paperien lentäessä hänen sylistään ja lennellessä ympäri pölyisiä arkistojen käytäviä.

    Creedy hieroi päätään, jossa oli arka paikka. Siihen alkoi nousta kuhmuntapainen muhkura, jota kivisti. Matoran-sankarimme nousi istualleen rähmältään paperikasasta ja alkoi lajitella papereita jonkinmoisiin pinoihin.

    Vaehran tunnisti leijailevien ja maahan putoavien paperien äänen pitkästä arkistomestarin urastaan johtuen. Tulen toa, joka oli kaikenkukkuraksi entinen skakdi, jostain kumman syystä, otti niin nopeita juoksuaskeleita kuin suuren osan elämästään kirjastossa viettänyt toa pystyi ja huomasi nopeasti punaisen olennon keräämässä papereita lattialta.

    ”Mitä sinulla on siinä, ystäväiseni?” Vaehran kysyi tuttavallisesti matoranilta, jolla oli perin eriskummallinen kallon muoto.

    ”Papereita, jotka saattaisivat kiinnostaa Arkistonhoitaja Vaehrania”, Creedy sanoi, sydämistyen siitä että joku oli tullut auttamaan häntä sotkun korjaamisessa. Creedyn sanoessa tämän, hän katsahti Vaehranin nimilaattaan jossa koreili selvästi ”Arkistomestari”. Jos Creedyn naama ei olisi jo valmiiksi ollut punainen, VT olisi erottanut punastumisen selvästi. Nyt matoran vain nolostui toan lähellä.

    ”Hmm… Katsotaanpa näitä”, Vaehran sanoi, nostaen yhden paperin maasta. Tulen toa lukaisi paperia, jonka yläreunassa oli musta musteläiskä, joka toi mieleen kämmenen, ja teksti: ”Erään Toan päiväkirja”.

    ”Tuleppa pikkuinen, viedään nämä paperit työnurkkaukseeni”, Vaehran sanoi, kiikuttaen paperia kohti lukunurkkaa, jossa arkistojen tutkimustyötä tehtiin.

    Pieni Creedy joutui kantamaan yksin painavan paperipinon, koska yli-innostunut tulen toa tutkaili paperia käsissään, samalla kävellen rivakasti kohti tutkimusnurkkaansa.
    Creedyn tasapainoillessa paperipinonsa kanssa ja Vaehranin vihellellessä innostuneena papereista kaksikko saapui pian pölyiseen ja maan alaisessa kammiossa sijaitsevaan tutkimushuoneeseen.
    Huone oli todella pölyinen, täynnänsä hämähäkinverkkoja ja loppuun palaneita kynttilöitä joiden steariinia oli valunut lattialle vuosien mittaan todella paljon. Huoneessa oli myös valokiviä, mutta ne olivat menettäneet valoisuuttaan vuosien mittaan.

    Keskellä huonetta oli suuri tutkimustyöpöytä, lukulamppuja, kyniä, viivaimia ja kaikkea mitä saattoi toivoa. Äkkikatsomalta Creedy näki seinän, jonka laastia oli lähtenyt ja rakoillut, muodostaen käsimäisen kuvion seinälle. Ta-Matoranin huomio kiinnittyi kuitenkin siihen että seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, jotka olivat täynnä pölyisiä kirjoja.

    ”Milloin siivosit täällä viimeksi?” Creedy kysyi arkistonhoitajalta, joka tutkaili paperia silmät loistaen.

    Vaehran havahtui innostuksestaan. Creedy katsoi arkistonhoitajaa epäuskoisesti koska tämä ei selvästikään osannut lukea tekstiä, jonka Creedy oli toalle antanut.
    ”Et tajua mitä luet vai?” Creedy virnisti, alkaen opastaa tämän salakielen rakennetta ja järjestystä.
    Vaehran ja Creedy jäivät tutkimushuoneen lattialle Creedyn teoriapapereiden ja käännöstyöpapereiden kanssa ja kaksikko tutki näitä tekstejä innokkaasti.

    Aikaa kului, kun Creedy opetti Vaehrania kääntämään paperin tekstiä. Pitkällisen tulkinnan jälkeen Vaehran ja Creedy olivat yksimielisiä siitä, että Killjoyn käsinkirjoitettu pätkä merkitsi vain yhtä asiaa. Alkuperäisessä kirjassa oli informaatiota, sivulla 36.

    Kului tunteja kun kaksikko etsi kirjaa kirjahuoneesta. Kirjaa ei kuitenkaan löytynyt pitkistä etsinnöistä huolimatta. Uupuneina kaksikko nukahti kirjojen ääreen, kuorsaten äänekkäästi ja kietoutuen paperien alle.

    Kahvio

    Bladis ja Paaco saapuivat risuisina ja käpyisinä kahvioon. Kaksikko oli uupunut metsäreissunsa jälkeen kun he olivat tarponeet läpi metsän etsien toisen maailman Umbran tykkiä ja miekkaa, jotka olivat hautautuneina lehtien alle.

    Paaco istui kahvion tuoliin ja Bladis lähti hakemaan kaksikolle kahvia. Moderaattori istui pöytään jossa vanha Maan toa, jota Paaco ei kovin tuntenut, nuokkui kahvikuppinsa kanssa.
    Maan toa säpsähti unestaan, kun Paaco sanoi tälle ”Hei”
    ”Mitäh? Missä olen?” Nurukan sanoi unenpöpperöisenä, kaataen vahingossa kahvikuppinsa syliinsä. Kahvia kaatui myös maan toan käteen, jolloin hänen huomionsa kiinnittyi valkoreunaiseen, kättä muistuttavaan kuvioon.

    Nurukan katseli ympärilleen. Hän näki Arkistojen mainoksen jossa luki ”BioArkistoista löydät kaiken tarvittavan tiedon koko universumissa!” Mainoksessa oli kuva Gahlok Vasta, jolla oli kädessään kirja ja mairea hymy kasvoillaan. Mainoksen alalaidassa luki pienellä präntättynä: ”Emme vastaa siitä tahdista millä uutta tietoa tulee arkistoihin tai siitä että mainoksemme saattaa olla mainonnan sääntöjen vastainen”.

    ”Tuonne minä siis lähden”, Nurukan sanoi, suunnaten askeleensa kohti Arkistoja.
    Paaco katsoi ihmeissään tuota itsekseen puhelevaa veteraania, joka lähti pois kahviosta. Bladiksen saapuessa ystävänsä luokse, tämä kysyi ”Mitä nyt?”

    ”Minusta tuossa toassa on jotain epäilyttävää”, Paaco sanoi, siemaillen Redstarbucksin kahvia, joka maistui toffeelta. Kahvi, joka oli kylmää, oli todella hyvää ja virkistävää pitkän metsäreissun jälkeen. Bladis tarjosi tämän hänelle, koska vihreäkultainen moderaattori oli ystävällisesti tarjonnut hänelle sushia metsäreissulla.

    Kaksikko jäi siemailemaan kahvejaan kahvioon ja rupattelemaan Samen kanssa joka oli nukahtanut lehtensä ääreen.

    Arkistoissa, taas

    Gahlok Va käveli rivakasti iso kirja käsissään. Lyhyenläntä matoranin ja Bohrok van sekoitus oli käyttänyt kirjaa vessalukemisenaan, ja oli viimein päättänyt palauttaa kirjan takaisin paikoilleen. Kirja oli ollut ensin puoli vuotta arkistomestarien ruokapöydän pöydän jalan tukena ja sitten Gahlok Van vessalukemisena. Oli viimein aika palauttaa kirja takaisin.
    Kasvivoimia hallitseva Gahlok Va viiletti pienistä jaloistaan huolimatta yllättävän lujaa arkistojen pölyisiä käytäviä pitkin. Elementtikeihäs toisessa kädessään ja paksu, kellastunut kirja toisessa kädessään, kääpiö oli melkoinen näky.

    ”Missähän se VT mahtaa olla kun ei ole ollut Arkistojen johtohenkilökunnan viikottaisessa kokouksessa?” Gahlok Va ihmetteli, astellen portaat alas tutkimushuoneeseen.
    Gahlok Van yllätykseksi ovi olikin auki ja hän huomasi edessään kuorsaavan Vaehranin ja oudohkolla päällä varustetun matoranin, jotka olivat umpiunessa.

    ”VT ota koppi!” GV huusi, heittäen painavalla kirjalla Vaehrania päähän. VT heräsi silmänräpäyksessä jolloin kirja putosi hänen naamaltaan Creedyn varpaille. Kivusta parkaisten matoran hyppäsi hereille, alkaen hyppiä yhdellä jalalla kirjojen seassa. Tietenkin tämä oli huono idea, jonka johdosta Creedy kaatui rähmälleen kirjakasaan, loukaten alaleukansa.
    Gahlok Van lähtiessä ylös häntä vastaan saapui kaksi hahmoa, joita arkistomestari ei tunnistanut. Toinen oli selvästikin vahkimainen olento ja toinen toa, mutta millä asialla nämä kaksi olivat, sitä Gahlok Va ei tiennyt.

    ”Ai, lisää immeisiä tulossa tänne. Täällähän on tungosta”, kasvillisuutta hallitseva kääpiö sanoi, kurottaen kaulansa katsomaan näitä olentoja.
    ”Haluaisin kovasti tietää Metru Nuin historiasta”, kaksikko sanoi yhteen ääneen kun VT oli yhtenä kysymysmerkkinä.

    ”Keitäs te olette?” Vaehran kysyi, napaten painavan kirjan Gahlok Van kynnestä ja katsellen vastaantulijoita jotka olivat musta toa ja vahki, jonka Vaehran tunnisti Sarajiksi, Killjoyn ystäväksi.
    ”Olen Nurukan, etsin etsin kirjaa sodasta”, mustaa kakamaa kantava soturi sanoi, silmäillen punaista toaa edessään.

    ”Olen Saraji, hyvä Vaehran-herra. Etsin kirjaa sodasta”, Saraji sanoi, tehden kunniaa toverilleen.
    Kuullessaan kaksikon pyynnöt, Vaehran alkoi etsiä kirjoja huoneesta semmoisella vimmalla että kuka tahansa kakaman käyttäjä olisi tullut kateelliseksi. Pöly ja hämähäkinverkot lentelivät kun tulen toa etsi sotakirjoja, heitellen niitä perin kovakouraisesti ilmassa siisteihin pinoihin, joihin olisi tavallinen toa tarvinnut sanokia, osumatarkkuuden kanohia.

    Saraji näki kuinka ”Kuuden kuningaskunnan liigan Nousu ja Tuho” – niminen kirja iskeytyi seinään, ohi suurehkosta kirjapinosta, kaataen kirjat kuin dominonappulat pudotettuna Tiedon tornin huipusta. Toinen kirja osui täysillä kiviseinään, sivujen levitessä ympäriinsä. Kirjan kansissa luki Keihäitä ja Kanoheita – Matoranien sisällissodan kulissien takana.
    Vaehranien voimien mentyä tässä etsinäurakassa, tulen toa alkoi huomata että olikin koonnut jo varsinaisen vuoren täynnä kirjoja.

    Kahvio, jo toistamiseen

    Violettimusta matoran ja keltamusta toa kävelivät klaanin käytäviä ja suuntasivat kahvioon. Kaksikko oli todella nälkäinen pitkän mielikuvitusmatkansa jälkeen. Umbrat menivät samaan pöytään Bladiksen, Paacon ja Samen kanssa, jotka katsoivat ihmeissään edessään olevaa kaksikkoa.
    ”Hei tyypit”, Matoran sanoi, mennen puristamaan jokaisen soturin kättä. ”Mites menee?” hän lisäsi iloisesti, suu virneessä.

    ”Ihan hyvin”, Paaco sanoi, Bladiksen lisätessä ”Meillä on sinulle muuten jotakin repussani” Jonka sanottuaan skakdi alkoi kaivaa selkäreppuaan, joka nojasi hänen penkkiinsä. Selkärepusta pilkisti esiin musta miekka, jonka moderaattori ojensi Matoranille ja tykin puolikkaat.
    ”Toimme nämä viimein metsästä. Anteeksi että meillä kesti”, Bladis sanoi, valkoisen hammasrivistönsä loistaessa ja paljastaessa kahvitahrat skakdin suupielillä.
    ”Ei se mitään”, Matoran Umbra sanoi, hymyillen leveää hymyään musta pakari kasvoillaan. Matoran otti miekan skakdin kädestä ja miekka synnytti kaksikon välille yhteyden, yhteyden joka oli ehtinyt jo lähes kadota. Voiman aura pyörteili miekassa ja matoranin kädessä kun yhteys tapahtui.

    ”Viimein sain voimani takaisin, kiitos teille ystävät”, matoran sanoi, sysäten miekan moderaattori-Umbralle ja mennen halaamaan Paacoa ja Bladista. Halaaminen tapahtui siten että matoran tyrkkäsi jakkaran jalkojensa alle, että ulottuisi ystäviinsä.
    Moderaattorit olivat hiukan hölmistyneinä ja jäivät katsomaan vierestä kun Umbra-kaksikko lähti yhtäkkiä pois kahviosta, jättäen kaksikon nauttimaan kahvitauostaan…

    Ette muuten ikinä arvaa missä…

    No Arkistoissa tietenkin.

    Vaehranin otsa hikosi, tämän asetellessa kirjaröykkiötä takaisin hyllyille. Hämilleen joutunut seurue katsoi Toan työtahtia hämmennyksellä, yrittäen samalla saada suunvuoron häsläävän Toan kaaoksen keskelle. Lopulta VT itsekin tajusi uponneensa liikaa hommaansa ja kääntyi Vahkia ja Toaa päin.

    ”Niin tuota… mistäs sodasta te oikein halusittekaan lukea?”

    Kuin yhdestä suusta ilmoitettu ”Toat ja Metsästäjät” sai Toan aivot raksuttamaan. Sodista kaikkein suurimpaan liittyvä kirjallisuus oli täysin omassa hyllyssään. VT nappasi pöydältä GV:n vessalukemisena toimineen kirjan ja päätti palauttaa sen samalla sen oikealle paikalleen.

    ”66.6 F odottakaas, heitän tämän paikoilleen ensin… mutta… hetkonen.” VT tajusi saapuneensa vahingossa oikealle hyllylle, kirjaa palauttaessaan. Silloin hän vilkaisi sitä ensimmäisen kerran ja Toan silmät alkoivat loistaa.

    ”No mutta hyvänen aika. Erään Toan päiväkirja…” Sotakertomuksia Metru Nuilta ja… Creedy, tämähän on se etsimämme kirja. Mitenkäs minä nyt näin menin tämän sivuuttamaan.”

    Gahlok Va myhäili sivummalla ja mutinan seasta kykeni ymmärtämään sekalaisia ”minä yritin sanoa” -lausahduksia. Hetkessä koko Arkiston sekalainen porukka oli kokoontunut pöydän ääreen, jossa Vaehran valmistautui lukemaan ääneen.

    ”Saraji ja Nurukan, tämä saattaa kiinnostaa teitäkin, sillä tämä liittyy juuri haluamaanne sotaan. Voitte saada lisää kirjoja kunhan olen selvittänyt muutaman mysteerin Creedyn kanssa, okei?”

    Saraji nyökkäsi, nostaen kuitenkin katseensa nopeasti ylös, varoen vieressään seisovan Matoranin katsetta, muistissaan edelleen taannoinen Kahviossa tapahtunut riita.

    ”Okei, eli Erään Toan päiväkirja, sivu 36.”

    Metsästäjien motiivit sodassa olivat päällisin puolin hyvin selkeät, mutta on todistettua, että järjestö hoiti useita salatehtäviä, joiden tapahtumisesta kukaan ei koskaan saanut kuulla. Seuraavassa kertomuksessa esiintyvistä Metsästäjistä ei nimittäin ole minkäänlaiista tilastoa tai muuta merkkiä niiden olemassaolosta. Olen yksinoikeudella saanut nimettömänä pysyvän Toan haastattelun aiheeseen liittyen ja hänen kertomuksensa vahvistaa korruptiota ”omalla” puolellamme.

    ”Sodan viimeisinä päivinä noin kymmenen Metsästäjän joukkio hyökkäsi Ko Metrun ja Onu Metrun rajalle, tarkoituksenaan jatkaa tuntematonta tehtäväänsä vuoristoon. Onu Metrun poliisivoimat yrittivät estää joukkoja jatkamasta etenemistään, mutta puutteellisen varustelun vuoksi nämä lyötiin maahan hyvin nopeasti. Minun ja kahden muun Toan ei auttanut kuin perääntyä raskaasti aseistetun joukkion edessä ja menimme piileskelemään jäästä muodostuneeseen luolaan. Onneksemme vihollinen ei huomannut meitä kulkiessaan ohi.

    Mutta sitten odottamaton tapahtui. Salamannopeasti kymmenet sysimustat Vahkit olivat piirittäneet Metsästäjien joukot, vihreät terät hehkuen. Mutta juuri kun olimme astumassa piiloistamme Vahkien rinnalle, toinen tovereistani pysäytti meidät sijoilleen. Hän nimittäin tiesi enemmän kuin me.

    Sen sijaan, että Vahkit olisivat tappaneet tai edes vanginneet viholliset, ne vain tutkailivat saalistaan hetken, laskien tämän jälkeen aseensa. Vahkit poistuivat paikalta yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin ja virnuilevat Metsästäjät saivat jatkaa matkaansa rauhassa.”

    Jo tämä yksin todistaa meille, että Vahkien komennossa oli jotain vialla. Joku pelasi vihollisen pussiin ja teki tätä mahdollisesti koko sodan ajan. Allekirjoittaneena olin mukana Vahkien vastaisessa mielenosoituksessa, kun Dume ilmoitti uudelleensijoittavansa kolmanneksen Vahkeista Herrana tunnetun maan Toan teknologiakehittämön alle Erikoisvarustetut Vahkit tekevätkin tästä miehestä ykkösepäilyn petturiksi. Hänen nykyinen olinpaikkansa on tuntematon, eikä olisi millään tapaa ihme, että hän olisi siirtänyt olinpaikkansa Metsästäjien huomiin Xialle tai jopa Odinalle.

    Tämä siis yksi niistä syistä, jonka takia sodan ”reiluus” on täydellisen kyseenalaistettavissa. Luotetun Toan kertomuksesta voimme myös päätellä, että joukoistamme suurilukuisimmat eivät välttämättä taistelleet meille lainkaan. Sodan kriittinen tarkastelu onkin hyvin tärkeää, sillä moni sen avainhenkilöistä on yhä elossa ja täten… sodan pelko on edelleen yllämme.

    Hiljaisuus vallitsi huoneessa VT:n lopettaessa lukemisen. Creedyn aivot työskentelivät kuumeisesti, Nurukan näytti yksinkertaisesti hämmentyneeltä ja Saraji oli istunut alas, osoittamatta kuitenkaan sen suurempaa reaktiota. Gahlok Va seurasi tilannetta sivummalta.

    ”No siis tuota… tämä vaikuttaa pikkaisen salaliittoteorialta. Eikö teistä?” Vaehran totesi huokaillen. ”Lisäksi kun näitä muita sivuja selaa, niin tätä on sensuroitu todella rankasti. Tästä puuttuu sivuja ja joku on yliviivannut paljon sanoja ympäri opusta. Ehkä meidän pitäisi löytää joku vähän luotettavampi kirja.”

    Kaikkien oletusten vastaisesti Nurukan kuitenkin keskeytti puheen. ”Olen lukenut tuon… voin vannoa, että olen lukenut tuon. Muistikuvani on hämärä, mutta minä tiedän, että tuossa on jotain perää.”

    Maan Toan arvovaltainen ja viisas ääni sai Vaehranin tutkimaan kirjan kantta vielä kerran. Creedy nousi sillä hetkellä seisomaan ja aloitti selkeästi valmistellun puheensa.

    ”Okei, tämä vahvistaa pitkäaikaiset arv- äh. Minä en osaa puhua noin virallisesti, joten tässä tulee suoraa tekstiä. Metsästäjien joukkoja on havaittu Klaanin saarella. Killjoy tietää niistä jotain mutta ei kerro. Tuo teksti kertoo jonkun toimineen sodassa muiden välissä. Noh, Killjoy petti Metru Nuin ja loikkasi Metsästäjiin. Sitten hän petti Metsästäjät ja loikkasi Klaaniin. Tuo teksti viittaisi hyvin selkeästi Käteen ja se mainittiin jo aiemmissa teksteissä useaan kertaan. Tapahtui sodassa mitä tahansa, Vahkeilla ja Killjoylla on jotain tekemistä asioiden kanssa.”

    Huoneen olennot olivat ymmällään, Gahlok Van:n heittäessä välikommentin: ”Tuota, yhteyksistä huolimatta, mikä sinun pointtisi on. Tuo oli vain yksi yhteinen infokasa.”

    Creedy veti syvään henkeä vastatakseen kysymykseen. ”Muistatteko muutama päivä sitten, kun ylläpito varoitti Klaanissa olevasta mahdollisesta petturista?”

    Huoneen jäsenet haukkoivat henkeään. Saraji avasi suunsa ensimmä kerran keskustelun aikana. ”Et kai sinä oikeasti mieti tuota. Killljoy? Petturi? Tätäkö sinä olet halunnut tutkia?”

    Creedy otti mahtailevan askeleen kohti Sarajia, tietäen että hänellä oli vihdoin näyttöä asiasta. ”Mitä Killjoy ja Käsi ikinä tekevätkään, siinä on jotain mätää. Joy ei kerro mitään, mistään, kenellekään. En edes tiedä mitä hän havittelee. Tieto kätketystä armeijastakin piti pusertaa hänestä ulos väkisin.”

    VT ja GV katsoivat Creedyä ymmällään. Matoran huomasi näiden ilmeet nopeasti, punastuen. ”…tuota minun ei ilmeisesti olisi pitänyt paljastaa.”

    ”Musta Käsi… tuo nimi tuo minulle oudon tunteen. Aivan kuin olisin törmännyt siihen aiemmin” Nurukan totesi mietteliäänä. Vaehran heitti kirjan Maan Toalle ja rojahti syvemmälle tuoliinsa. ”Noh, tuosta kirjasta te ette saa lisää infoa. Sutattu, sensuroitu ja ainoa mahdollinen toinen kappale lienee Metru Nuin arkistoissa…”

    ”Sitten minä lähden sinne.”

    Kaikki katsoivat Nurukania epäuskoisena. Maan Toa nousi seisomaan, laski kirjan penkilleen ja katsoi olentoja edessään. ”Tänään olen muistanut asioita… asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini. On kunniani, jos saan ratkottua teidän kahden kiistan samalla.” Nurukan nyökkäsi kohti naama punaisena seisovaa Matorania ja Vahkia.

    Saraji kuitenkin nyökkäsi ja alkoi välittömästi kaivelemaan tarvikelaukkuaan. Vahki nosti sieltä lopulta punaisen kortin, johon oli painettu Mustan Käden logo. ”Tämä kuului ennen Herralle. Käden johtajalle. Otin tämän mukaani lähdettyäni Xialta. Se on tason yksi lupakortti. Pääset sillä käytännössä mihin vain koko Metru Nuilla. Et kohtaa lukittuja ovia tämän kanssa.”

    Nurukan kumarsi ja laittoi kortin talteen omaan tarvikelokeroonsa. ”Mutta mikset tulisi mukaani Vahki. Olemme selvästi samalla asialla.” Vahki kuitenkin pudisteli päätään Nurukanin lauseen vasta alkaessa. ”Et ole ainoa, jolla on ollut uusia muistoja. Valitettavasti minun pääni toimi hyvin eri tavalla kuin sinun. En ole matkustuskunnossa vielä hyvään toviin.”

    ”Minäkin jään tänne. Lukemaan, tekemään lisää tutkimustyötä. Toivotan sinulle onnea matkaan”, Creedy totesi.

    Viisikko huomasi viettäneensä Arkistoissa jo tuntikausia ja Nurukan oli ensimmäinen, joka lähti kävelemään paikalta ulos. ”Kiitän teitä. Nyt tiedän mitä minun tulee tehdä. Minulla on vielä asioita ennen lähtöäni, joten kysykää minua atriumista, jos teille tulee asiaa.”

    Saraji katosi paikalta mietteissään hyvin pian pihamaalle kadonneen Nurukanin perässä. Tämä jätti Creedyn nyt jälleen yksin arkiston väen seuraan.

    ”Saanko kysyä. Musta Käsi tuotti teknologiaa sotaan, mutta siitä on hyvin vähän tietoja. Edes Käden tornin sorruttua vuosisatoja sitten, ei kukaan ole löytänyt siitä tarkempaa infoa. Tiedätkö sinä tarkemmin, mikä se on?”

    Creedy kahmi papereitaan syliinsä, punniten samalla Vaehranin kysymystä. ”Minä luulin ennen, että se oli Metru Nuin ja oikeuden suurin valttikortti…”

    ”Mutta?”

    ”…en ole enää varma.”

    Pikaisten hyvästien jälkeen Matoran katosi viliseville Klaanin tiluksille, jättäen VT:n ja GV:n siivoamaan päivän jälkiä. Toan päiväkirja jäi kuitenkin Vaehranin työpöydälle… kaiken varalta.

    Kaukana Klaanin merellä

    Zyglakien lemmikki, kaupunki ja kulkuväline, T’haok porskutteli iloisesti hopeisella merellä, joka ympäröi klaanin saarta. Jättiläismäinen elävä portugalinsotalaiva lipui meressä, syöden merirosvolaivoja jättimäiseen kitaansa. Näin T’haok sai vuotuisen kuiduntarpeensa täytettyä kun olento imi moniosaiseen hammasrivistösuuhunsa laivoja, näiden miehistöt mukana tietenkin.

    Zyglak-kultistit pitivät T’haokin tyytyväisenä, uhraten jumalansa Rhak’elakkin nimeen erilaisia uhrilahjoja, jotka sitten annettiin T’haokin ruuaksi rituaalien jälkeen. Myös klaania ympäröivän meren suuri merirosvokanta piti jättiläismäisen portugalinsotalaivan tyytyväisenä.

    Teknisesti ottaen Kaikkialla

    user posted image

  • Kaksosdilemma

    Umbrien mielilinkki

    Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen.
    Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.

    Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..

    Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!

    Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.

    ”Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta”, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.

    Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.

    Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii.
    ”Olen itse TUHO ja TYHJYYS”, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.

    ”On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana”, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.

    Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.

    ”Liity minuun ja veljiini, Umbra”, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. ”Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA”. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa”, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ”ajatukset”.

    Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ”ajatuksensa” ja sanoo ”On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle”, Makuta mörisee.
    ”En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet”, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: ”Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin”
    ”Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran”, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.

    ”En anna asetta sinulle”, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta.
    Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.

    Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin…

    Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.

    Ulottuvuus-U:n näkymä
    Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.

    KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.

    ”Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin”, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.

    ”En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni!” Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.

    ”Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen”, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. ”Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!”

    Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei.
    ”Odottamaton veto sinulta, veljeni”, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. ”Miksi sinä olet noin ilkeä minulle?” puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. ”Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi!” KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. ”Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!”

    Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.

    ”Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi?” Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.

    ”Kerro tarinasi, kuuntelen sen”, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle.
    Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.

    ”No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni?” KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.

    ”Et kai vain tuhonnut häntä?” Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.

    ”Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi”, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.

    ”Antakaa veren virrata!” KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.

    Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.

    ”Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhak’elakkia, luojaamme!” Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.

    Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.

    ”Et voi tehdä tätä!” Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.

    Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.

    Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.

    ”Et voi tehdä tätä”, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.

    ”Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä?” KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.

    ”Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu!” KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.

    Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.

    Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.

    ”Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä”, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.

    ”Entä Zyglakit!” Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.

    ”Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin!” Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.

    ”Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan!” Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.

    ”Koko suunnitelmasi on täysin järjetön!” Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi…

    Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.

    ”Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhak’elakkin nimeen”, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.

    Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa.
    KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.

    ”Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni”, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. ”Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon”. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.

    Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.

    Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha.
    ”Minä tulen veljeni!” Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.

    Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.

    Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.

    ”Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa”, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.

    Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.

    Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla.
    ”Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta”, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.

    ”Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua”, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.

    Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin.
    Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.

    ”Tuo sattui”, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.

    KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana…

    ”Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on?” Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.

    ”Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö”, KraUmbra sanoi. ”Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät… Ne Karzahnin Makutat! Rhak’elakk teidät syökööt!”

    KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä.
    ”Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget”, Pallot sanoivat yhteen ääneen. ”Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle”, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. ”Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra”, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. ”Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin”, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.

    ”Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit”, pallot sanoivat. ”Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan”, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.

    ”Umbra iske!” henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.

    ”En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan”, Umbra sanoi. ”Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana”, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.

    ”Minähän voitin tässä, veljeni”, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.

    KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa.
    Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.

    Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.

    Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.

    Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.

    ”Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne!” Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.

    Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhak’elakk totuus.

    ”Hei hei Zyglakit”, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen.
    Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin.
    Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja…

    Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.

    Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.

    Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.

    Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.

    ”Tämähän on hienoaaaaaaa!” nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.

    Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.

    Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi.
    Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.

    Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin.
    Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.

    Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.

    Toivottavasti tämä kohta loppuu… Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä.
    ”Mitä pidit elämästäni?” Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.

    ”Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa”, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.

    ”Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois?” Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.

    ”Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois?” Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.

    ”Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet”, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät.
    Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.

    ”Oletko antanut anteeksi KraUmbralle?” Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.

    ”Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä”, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.

    ”Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet”, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä ”Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi”.
    ”Mitä se koskee?” Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.

    ”Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta”, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.

    ”Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme”, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.

    Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.

    Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata.
    ”Missäköhän se apu viipyy…” Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta…

    Klaanin käytävät

    Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.

    ”Oma koti”, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. ”Kullan kallisko”, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan.
    Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani.
    Heittäydyttyään sängylle – verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle – Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.

    Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin.
    Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle.
    Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua… baarissa…

    Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa.
    ”Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni”, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta.
    ”Miten voin palvella neitiä?”
    ”Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte.”
    ”Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo?”
    ”Tiesin…” Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti.
    ”Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.”

    Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa.
    Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.

    Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita.
    Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.

    Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti.
    Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla

    Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.

    Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.

    ”Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento?” Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.

    Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä…

    Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas…

    Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.

    Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.

    Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.

    Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.

    ”Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät”, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.

    ”Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan?” Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. ”Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan”, hän lisäsi perin huvittuneena.

    ”Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä”, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.

    Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.

    ”Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla?” Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.

    ”Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan”, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. ”Mush! Mush!” toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään.
    ”No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan”, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.

    Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.

    ”Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin”, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas.
    Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.

    ”GERONIMOOO!” Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.

    ”Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi”, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.

    Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.

    ”Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää”, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.

    ”Manu, rauhoitu vähän”, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.

    ”Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa!” Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.

    Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.

    Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.

    ”Sinulla on ruosteparta!” kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun.
    Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin.
    Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä.
    ”Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi”, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.

    Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta.
    ”Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen!” painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.

    Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.

    Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.

    ”Kiitos vielä kerran Manu”, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea…

    [spoil]
    Manu kattoili osan tästä viestistä… KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]

  • Moderaattorien metsäretki

    Kuusimetsä

    BladeVezon ja Paaco talsivat syksyisessä metsässä, ihastellen ruskaa ja tulevaa syksyä. Sankarimme olivat onnistuneet vierittämään toisen maailman Umbran tehtävän ajankohtaa jo ties kuinka kauan. Syyllisyys oli lopulta tullut niin tukalaksi, että kaksikkomme päätti että oli aika lähteä hakemaan tykkiä ja miekkaa havumetsästäjä, joka peitti suurta osaa Klaanin saarta.

    Paaco säesti matkaa erilaisilla suusta tulevilla, ja käsiä kaikukoppina käyttävillä äänillä, yrittäen näin parantaa omaa viihtyvyyttään. Valitettavasti itseään järkevänä pitävä Bladis ei pitänyt tästä Paacon musikaalisesta esityksestä niin paljoa ja oli tunkenut kävyt korvareikiinsä.
    Kaksikko oli kävellyt metsässä jo muutaman tunnin koska matka oli pitkä. Kultaista ja vihreää haarniskaa kantava moderaattorimme oli pakannut kaksikolle mukaan sushia, josta Bladiskin piti. Kaksikko päätti istuutua lahohkolle puunrungolle syömään eväitään ja muistelemaan yhteisiä seikkailuitaan klaanissa.

    ”Mitä mieltä olet siitä mystisestä Nimdasta?” Bladis kysyi toveriltaan, mussuttaen suu täynnä riisiä, merilevää ja kalaa. Vihreä maustetahna oli värjännyt moderaattorimme kielen ja hampaat vaaleanvihreiksi ja näytti siltä kuin hän olisi sairas.

    ”Kaikki hössöttävät siitä Nimdareissusta, jolle melkein kaikki Klaanin isot tyypit lähtivät. Itse en lähtenyt koska se oli ilmiselvä ansa ja minulla on klaanissa jo ihan tarpeeksi riesaa omista fanitytöistäni, jotka eivät jätä minua hetkenkään verran rauhaan”, Paaco sanoi, virnistäen kauniilla kasvoillaan.

    ”Omasta mielestäni Nimda on todella tärkeä Klaanin tulevaisuuden ja Allianssin sodan uhan takia”, Bladis sanoi, ruuanpalasten lennellessä skakdin suusta. Skakdeille ei tosiaankaan oltu opetettu ettei ruoka suussa puhuta.

    ”Muuten, kun tuli nyt tämmöinen mieleen klaanista, niin oletko huomannut sitä että minä ja sinä olemme ehkä ainoat vähänkään täysjärkiset moderaattorit tai no ylipäätänsä ylläpidon tyypit? Meinaan sitä että Doxhan on kadonnut Verstaalle jo ties kuinka kauan sitten ja huhujen mukaan hänestä on tullut sen pyörivän keksijän koira tai vastaava, sitten meillä on yks kaks katoava valon toa, Umbra jonka huhutaan olevan hullu. Ei sovi myöskään unohtaa kiintiörahi Makeamme, joka kärsii koko ajan ruuansulatusvaivoista ja on vain moderaattorikokelas koska rahikiintiö tulisi täyteen. Sitten meillä on Same, joka on työllistetty paperityöhön”, Bladis kertoi, painottaen sanomisiaan milloin kallistaen päätään, kun tuli aika kursivoida tekstiä, tai muita tehokeinoja kiinnittää ystävänsä huomio.

    ”Tuohan on ihan totta, ystäväiseni. Minua terveempää tyyppiä saa hakea”, Paaco sanoi, alkaen yhtäkkiä lyödä käsillään päälakeaan. ”Ne ovat täällä! Ne ovat täällä!”
    Bladis ei voinut tehdä muuta kuin laittaa käden otsalleen myötähäpeästä. Tämä oli aivan Paacon tapaista ja siksi hän piti moderaattori-kollegastaan.

    Kaksikko nousi istumapaikaltaan, pakkasi ruokatarvikkeet Bladiksen selkäreppuun ja alkoivat jatkaa matkaansa kuusimetsien halki. Tuon tuostakin Bladis pysähtyi raaputtamaan liiskautuneita etanoita ja sammakoita jalanpohjistaan ja Paaco potki tuon tuostakin maa-ampiaisten pesiä ja kaikkea mikä oli vähänkään potkittavaa, aina kivistä ja kannoista, sienten itiöemiin ja muurahaisten pesiin.

    Viimein, uuvuttavan taipaleen jälkeen kaksikko saapui aukiolle, jossa ei kasvanut paljoa puita. Ruoho oli kellastunutta ja aika kuollutta, peittyneenä suurimmalta osin oranssin ja keltaisen kirjavien lehtien alle. Kaksikko alkoi etsiä tykkiä ja miekkaa alueelta.

    Paaco käytti hakkuaan haravana, haravoiden sillä aluetta. Kului jonkin aikaa kun moderaattori huhki heiveröisillä lihaksillaan hakun varressa. Bladis hekotti vieressä kun hänen hikinen ystävänsä, joka piti yllä kovankin bodaajan imagoa illuusion naamionsa avulla, oli jo pienoisen haravoinnin jälkeen ihan uupunut ja punainen kasvoiltaan.

    Paaco pysähtyi puuskuttamaan, lykäten hakkunsa Bladiksen kouraan. Skakdi jatkoi ystävänsä työtä ja kuinka ollakaan, hakku kalahti aika nopeasti johonkin kovaan, josta kuului metallinen ääni.

    ”Nyt löytyi jotain!” Bladis sanoi, alkaen kaivaa lehtimattoa. Hän löysi nopeasti mustan miekan ja kultaisin kirjaimin kirjaillun tykin kappaleet, jotka olivat hautautuneina kivan lehtikasan alle.

    ”Toivottavasti joku Kepe tai vastaava voisi korjata tämän tykin että ystävämme pääsee kotiin”, Bladis sanoi Paacolle, pidellen voitonriemuisena tykinkappaleita ja miekkaa käsissään.

    ”Tuo miekka on todella hienoa käsityötä”, Paaco sanoi, ottaen mustan miekan ystävänsä käsistä ja ihastellen sitä aurinkoa vasten. Miekka välkehti auringossa, vaikka olikin musta.

    ”Nyt voimme lähteä hyvissä mielin tapaamaan ystäväämme Matoran Umbraa”, Paaco sanoi, laittaen miekan Bladiksen reppuun. Bladis laittoi tykin kappaleet varovasti reppuunsa ja toivoi hartaasti että nämä tarvikkeet auttaisivat heidän ystäväänsä lähes mahdottomassa tehtävässä päästä takaisin toiseen maailmankaikkeuteen.

    Kaksikko aloitti lehtevän ja kostean kotimatkan kohti klaania…