Tapahtui kauan sitten…
Visorakien vihreistä ja tahmeista seiteistä kudottu kotelo tömähti maahan pienelle hiekkarannalle, suoraan kivisen linnoituksen eteen. Hopeisen meren aallot paiskoivat rantaa vimmaisesti ja taivaalla ei näkynyt paljoakaan lintuja, johtuen huonosta säästä. Myrskypilvet olivat kasaantuneet Daxian ylle ja toivat mukanaan oudon lahjan. Lahjan jonka ei pitänyt olla edes olemassa.
Iso, biomekaaninen hirvitys, joka oli panssaroitu sieltä täältä ja jonka purukalusto oli omaa luokkaansa, koputti muutaman kerran nyrkillään kivilinnoituksen oviaukkoa. Missään ei näkynyt vartijoita tai muitakaan vahteja sillä kukaan ei tiennyt tämän paikan olemassaolosta. Nekin jotka tiesivät olivat hiljaa eivätkä hiiskuneet paikasta, koska järjestö pitäisi huolen etteivät he puhuisi sanaakaan enää koskaan.
Paketti tai kotelo oudon isoraajaisen ja pitkäkyntisen olennon takana koetti ryömiä tai pyöriä karkuun, mutta ei päässyt pötkimään kovinkaan pitkälle rantahietikossa. Nopea riuhtaisu kotelosta ja koko komeus oli nostettu sisään nyt jo avatusta oviaukosta ja viskattu käytävään, suoraan linnoituksen sisään.
Valokivet koristivat kivilinnoituksen kattoa, ja tunnelmaa loivat myös erilaiset soihdut joita oli tasaisin väliajoin linnoituksen kivimuurissa ja seinissä. Seiniä koristivat erilaiset muinaiset matoraninkieliset kaiverrukset ja symbolit jotka esittivät suurta henkeä ja toia ja makutoja sekä muita maailman olentoja. Pienestä kotelonsa raosta raahattu ja vangittu olento huomasi myös käsimäisen merkin, joka oli maalattu tummalla värillä. Se erottui seinäkaiverruksista kaikkein parhaiten.
Sinipunainen olento raahasi sätkivää lahjaansa syvemmälle linnoitukseen, hänen uhrinsa saadessa paljon mustelmia ja traumoja tästä kokemuksestaan. Hänen uhrinsa, entinen valon toa ja toain ja metsästäjäin sodan taistelija oli nyt puoliksi pelokas ja väkivaltainen peto. Peto joka piti viedä vastaamaan vahingoistaan ritarikunnan oikeussaliin.
Matoro, mustavalkeassa haarniskassaan, seurasi Botarin toimintaa. Tällä kertaa tämä yksi tehokkaimmista agenteista oli tuonut Daxian tukikohtaan oudon ilmestyksen. Se oli jonkinlainen hordika. Entinen Valon Toa. Toaa huvitti kuinka Ritarikunta yritti selkeästi kerätä kaikki maailman kummallisuudet luokseen.
Matoro käveli nurkkauksesta jättiläisen luo vaihtaen tämän kanssa muutaman sanan. Botar oli hiljainen eikä selvästikään kovin sosiaalinen. Hän lähti raahaamaan hordikaa Daxian tukikohdan Suureen Saliin Helryxin luo. Matoro oli määrätty paikalle kuulemma varotoimenpiteeksi, mutta tosiasiallinen syy oli yksinkertaisesti se, että Toalle ei ollut tehtävää tällä hetkellä. Ei ketään salamurhattavaksi.
”Rrrrraaarrr päästkää minut vapaaksi! Päässssstäkääää!” olento pystyi huutaa kotelonsa sisältä, kun hänen suunsa edessä olevat vihreät seittisiteet löystyivät. Eläimellinen karjunta täytti salin kun keltamusta soturi, jonka kirilin mustat kuviot vaihtuivat kaiken aikaa ja akrobaattinen ja notkea naissoturi sitoivat hänet tuoliin jossa häntä kuulusteltaisiin. Helryx oli todella nostanut turvatoimia tämän olennon suhteen ja satsannut vartiointiin.
Siteet otettiin pois olennon naamalta ja hän näki vihdoin kunnolla eteensä ja pystyi taas hengittää. Keltamusta valon toa hordika, joka tunnettiin yleensä Umbrana oli nyt varsin sekavassa mielentilassa. Hän ei tiennyt missä oli eikä tiennyt mitä hänelle tehtäisiin seuraavaksi. Pelko ja viha täyttivät hänen päänsä ja hän halusi vain paeta ja tappaa. Selviytyä ja paeta varjoihin selviytymään.
Helryx nousi korokkeeltaan ja katsoi eteensä jossa surkea valon toa hordika oli köytettynä ja kahlittuna tuoliinsa. Syytetty, jonka taustat Helryx tiesi hyvin, oli vihdoin palannut ritarikunnalle. Niin kauan aikaa oli kulunut ja Kohtalo oli tuonut heidät tähän pisteeseen.
Veden toa katsoi surumielisesti tätä ilmestystä, jonka oli kuullut tehneen niin paljon hyvää, mutta myös todella pahaa. Viimeaikainen konflikti Eteläisen mantereen matoranien kanssa oli ollut liikaa hänelle ja ritarikunnalle. Tämä olento piti saada aisoihin ja paras keino olisi valjastaa tämä voima ritarikunnan käyttöön. Mikä potentiaali valovoimaisilla olennoilla olikaan lopullisessa taistelussa makutoja vastaan. Makutoja Helryx vihasi yli kaiken. Ne universumin saastat…
”Umbra. Toa Hordika. Toain ja Metsästäjäin sodan soturi joka taisteli urheasti Lhikanin ja Nurukanin rinnalla ja joka toit valoa taisteluissa. Toa joka synnyit legendaarisen Lhekon uhrattua itsensä ja joka luuli voivansa kukistaa kaiken ja tehdä mitä vain. Mitä sinulle oikein tapahtui kun muutuit tuollaiseksi? Rahiksi?” Helryx kailotti.
Salissa olijat katselivat kuinka Helryx melkein kyynelehti. Se ei ollut tavanomaista tälle rautarouvalle joka oli tuhansien vuosien ajan katsonut kuinka maailma syö itsensä omaan mahdottomuuteensa ja kuinka sotalordi toisensa jälkeen julistaa itsensä Mata Nuin yläpuolelle.
”Umbra. Miksi? Pystytkö kertoa minulle miksi?”
”Jos nyt hellittäisit näiden sitomisleikkien kanssa niin voisin puhuakin jotain”, Umbra puuskutti, sillä siteet painoivat hänen keuhkojansa kasaan. Valon toa oli tulossa järkiinsä ja hordika-ajatukset olivat alkaneet häilyä. Hän olisi pian taas kasassa.
Taempana huoneen holvikaaren muotoisen oven luona Matoro tajusi jotain. Se oli suoraan sanottuna räjähdys päässä. Kuvaannollinen. Umbra. Helryx oli sanonut Umbra. Oliko tuo hordika Umbra? Kyllä, siinä oli järkeä. Valon Toia ei ollut kovin paljoa. Mutta silti Matoron oli vaikea uskoa asiaa. Mitä Umbralle oli tapahtunut?
Keltamusta, oletettavasti muodonmuuttaja löysäsi Helryxin käskystä Umbran siteitä vain hiukan jonka jälkeen U jatkoi tarinaansa.
”Kun sota Metru Nuilla loppui tajusin että voisin tehdä kaikkea hyvää ja päätin matkata Eteläiselle mantereelle, koska olin kuullut legendoja Makutasta joka huijasi kuolemaa ja Kohtaloa itsessään. Tapasin tämän makutan joka kertoi minulle jotain tarinoita siitä kuinka Mata Nui on maailmamme ja kuinka kohtalot ovat tähtiä. En jaksanut jäädä jaarittelemaan joten päätin tuhota makutan siihen paikkaan, koska minusta on moraalisesti väärin viedä matoranien ruumiita ja tehdä ruumiista armeija itselleen. No, arvaappa vain kuinka voimakas se makuta oli ja se muutti minut oudolla sauvallaan tällaiseksi”, U lopetti puhumisen ja karjui muutaman kerran. Hordika-puolen oli aika nousta vähäksi aikaa. Vei paljon energiaa pitää yllä tätä järkevähköä puolta.
”…” sanoi Matoro ja piteli kädellä otsaansa. Myötähäpeä olennon tarinasta oli liian suuri.
”Mitä olisin voinut tehdä? Olin Mata Nuin parran nimeen voittanut sodassa metsästäjiä ja olin karzahni vie valon toa! VALON TOA!” Umbra karjui. Penkki vavahteli hänen allaan mutta Helryx antoi hänen vain huutaa.
”Menin minne meninkin niin voitin olentoja. Minulle hurrattiin matoranien kylissä joissa vierailin. Ja sitten lankesin helppoon ansaan… Huoh”
”No. Nytpä opin mielenkiintoisen läksyn. Älä ryppyile makutoille tai luule itsestäsi liikoja vaikka oletkin valon toa. Eikö tässä ole opetusta kylliksi, olla tällainen?”
Kukaan ei vastannut Umbran kysymyksiin. Salissa oli aivan hiljaista kun hordika kertoi monologiaan ja avautui.
”Ne Matoranitkin… Halusin vain ruokaa ja suojaa ja ne tulivat minua vastaan keihäillä ja soihduilla. Pelkäsin tulta ja aseita. Ne huusivat minulle ja sohivat minua aseillaan. Sitten jokin kilahti. Raivo sisälläni pääsi valloilleen ja pum! Ei enää kyläläisiä.”
Umbra huohotti. Hikikarpalot valuivat hänen vääntynyttä ja mutatoitunutta naamiotaan pitkin, naamiota joka oli kasvanut hänen päähänsä ja muodosti nyt hänen kasvonsa.
”Muuttakaa minut entiselleen. Teen melkein mitä vain”, Umbra melkein itki. Tunteet voimistuivat hordikan ottaessa vallan.
Matoro katsoi epäuskoisesti entistä sotatoveriaan.
Missä oli se itsevarma ja järkevä soturi jonka kanssa he olivat huijanneet metsästäjiä lukemattomat kerrat? Missä oli se ystävällinen ja mitään pelkäämätön toa? Umbra piti kouluttaa uudelleen ja ottaa osaksi ritarikuntaa. Ei viedä Tyrmään kuten rikollisille usein tehtiin.
Umbrassa oli hyvyyttä jäljellä, jossain surujen ja pelkojen sisuksissa.
Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki odottivat Helryxin päätöstä.
”Yleensä laittaisimme kaltaisesi lainrikkojat Tyrmään suorittamaan tuomiotaan, mutta ehdotan sinulle että tulet Ritarikunnalle palvelijaksi. Voimme korjata tämän muodonmuutoksesi ja samalla antaa sinulle koulutusta, koska universumissa on perin harvoja valon toia ja tarvitsemme valovoimaisia olentoja levittämään lakia ja järjestystä universumissa. Hyväksytkö siis tarjoukseni vapaudesta mutta sillä ehdolla että työskentelet meille mukisematta, etkä lähde luotamme koskaan tai kyseenalaista motiivejamme? Sillä jos niin teet, järjestämme sinut kyllä semmoiseen Karzahniakin suurempaan ja kauheampaan paikkaan josta sinua ei löydetä koskaan ja jossa toivot kuolevasi.”
Umbra mietti mitä vastata. Hän joutuisi joko kahlituksi universumin tarkoiten vartioituun vankilaan joka oli täysin oma maailmansa ja jonne hän mätänisi. Tai sitten hän voisi kahlita itsensä tähän outoon järjestöön joka vakuutti maailmalle, tosin salaa, ajavansa Mata Nuin, Suuren hengen tahtoa ja tekemällä päätökset tämän tahtoihin nojaten. Lopulta Umbra päätti vastauksensa ja sinetöidä kohtalonsa.
”Otan tarjouksen vastaan ja alan palvella järjestöänne ja Mata Nuita”
”Umbra, uusin palvelijani joka palvelet Ritarikuntaa tästä ikuisuuteen. Julistan sinut nyt vapaaksi ja ritarikuntamme alaiseksi. ” Helryx kuulutti, samaan aikaan kun eräs kaasunaamaria kantava olento iski injektioruiskulla Umbran hauikseen. Olento kiirehti kauemmas kun vastamyrkky alkoi vaikuttaa hordikan kehossa.
Valo täytti salin kun Umbra alkoi muodostua jälleen vanhaan muotoonsa. Keltavihreät värit alkoivat palata ja petomaiset piirteet, pitkät raajat ja kynnet sekä selän rhotuka-laukaisin alkoivat kadota ja muotouta sellaisiksi kuin niiden pitkin. Viimeisenä Umbran naamio ja pää irtosivat toisistaan ja muodostuivat entiselleen. Hän voisi taas käyttää Rurunsa voimia.
Siteet löystyivät kun Umbra oli hiukan pienentynyt petomaisesta muodostaan ja nousi ylös tuoliltaan. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja oli varma että oli tehnyt oikean päätöksen.
Elämä ritarikunnan palvelijana alkaisi…