Klaanon

Avainsana: Troopperi

  • Sota on hornaa

    Snowman kiipesi kierreportaita Telakan ilmanlaivanvarustamo-pajakompleksin pohjoisosasta törröttävän tornin huipulla sijaitsevaa strategiahuonetta kohti. Ystävällinen ja puolituttu mekaanikkomatoran oli neuvonut paikan päämiehen löytyvän tällä hetkellä juurikin sieltä; Keltaisen miehen toimistosta ja lempipajoista lumiukko oli saanut käydä etsimässä turhaan. Snowie kantoi molemmissa lumikourissaan isoa inkivääriolutkolpakkoa. Olihan sitä pakko nauttia niin kauan kun sitä oli vielä kaupoissa. Tulijuurikupin tekemisestä oli sovittu, mutta kun Tongulle oli ilmaantunut yllättäviä työkiireitä, lumiukko oli päättänyt, että tuopit tulisi kipata Telakan miellyttävässä ympäristössä. Virkistys olisi takuulla maistunut vastahankaisen höyrymoottorin kanssa painineelle jätille. Nyt näytti kuitenkin olevan kyse erilaisista hommista.

    Ylhäällä Snowie laski inkiväärikupposet porrastasanteelle ja koputti oveen. “Sisään”, kuului Tongun tuttu matala ääni, mutta siitä ei selvästikään paistanut se tyytyväisyys, mikä jätin äänessä oli havaittavissa muutaman tunnin konehuolto-operaation jälkeen. Inkivääriolut luultavasti auttaisi, joten möykkymies nosti tuopit ja astui sisään. Yhden punaisen tötterösilmän sijasta häntä tuijottikin monen moni silmäpari, joista osa oli hyvinkin tuttuja, osa tuntemattomampia.

    Huone oli sama kuin se, jossa joskus toista kuukautta sitten oli pidetty edellinen sotatilannekatsaus. Nyt huone oli kuitenkin huomattavasti täydempi. Iso mahonkinen karttapöytä oli siirretty lähemmäksi peräseinää, jolle vanha piirtoheitin heijasti ylimääräisiä asiakirjoja. Kokous ei kuitenkaan ollut vielä alkanut. Telakan kakkosmies Tehmut järjesteli vielä papereita, ja Keetongun luottomiehet Ternok ja Ontor asettelivat karttapöydälle Walsinatsin veistelemiä puupienoismalleja, jotka kuvasivat kummankin puolen sotavoimia. Ennen Walsinatsin mallit olivat olleet liian groteskeja virallisiin tilaisuuksiin, mutta oli myönnettävä, että poika oli kehittynyt. Toisaalta myös maailma oli osoittautunut luultua groteskimmaksi.

    Itse kyklooppi istui nojatuolissa pöydän ja seinän välissä ja nojasi raskaasti rystysillään silmänsä alla olevaan ulokkeeseen, jota nyt ehkä leuaksikin saattoi kutsua. Tongu oli jotenkin happaman näköinen.

    “Hip hei”, tämä kuitenkin murahti. “Mitä mies? Meillä on tässä sotakokous alkamassa.”

    “Tässä on tätä tulijuomaa, kun taisimme sopia kupin tekemisestä…” lumiukko sopersi epävarmana, “Vaikka taitaa kyllä olla epäkohteliasta juoda näitä kun muilla ei ole mitään.”

    “Hmm, ehkä. Mutta tässä maailmassa taitaa olla isompiakin syntejä. Käy nyt istumaan jonnekin kun kerran tulit paikalle. Vaikka pelkään kyllä vähän ettei tästä tule mikään kevyt juttutuokio.”

    “Juu no joo. Kylmänähän nämä kannattaa juoda”, Snowie totesi, toi toisen kolpakon Tongulle ja askelsi vikkelästi pitkälle tupapenkille, jonka päätyyn kaikkien tuntema klaanilassankari Suga teki tilaa. Samalle tuolille ei sentään tarvinnut istua. Snowiella olikin huomattavasti Kepeä enemmän massaa.

    Penkillä Sugan kanssa istuivat myös toat Troopperi ja Iniko, jotka olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta sotimisen strategisempaan puoleen. Tuoleilla toisaalla istui tuttu poliisimies, Nui-Koron siniviittojen mainio ylikomisario Harkel muikeat viiksensä ja Suurkylän valtuutettu seuranaan. Hieman sivummalla istui haaleaa, rukoustekstein koristelua pakaria kasvoillaan pitävä vanha athisti ja vihreä akakukasvoinen matoran, joka oli ilmeisesti veljeskuntalaisia. Tarkemmin mietittyään Snowie tunnisti le-matoralaisen samaksi, joka oli ollut mukana pelastamassa häntä, Ämkoota ja tapiiria sukellusveneeltä lähellä sitä pientä viidakkosaarta. Nimi oli Enki, lumimies sai kaivettua muistinsa syövereistä. Tuttuja olivat myös Ko-Huna-Koron Turaga Uhrak ja muutama muu pohjoisen päällikko, jotka olivat tulleet Klaanin turviin Ma-Wetin tunneleja pitkin.

    Huoneen takaseinään vähäisen istumapaikkatilan vuoksi oli pultattu väljä varastohylly, jossa istuskeli jalkojaan heilutellen tusinan verran Laivaston matoreneja. Onu-matoranien määrä oli keskiarvoista suurempi, mutta viime aikoina mukaan oli värvätty myös useita muiden heimojen edustajia. Näistä lumies tunnisti punaisen mekaanikko Garsonin ja po-matoralaisen Brytan. Tongun luotetuimpiin kuuluvat Tehmut, Ternok ja Ontor olivat pomonsa seurassa pöydän ympärillä. Likellä istui myös Guardian, joka tervehti saapunutta lumiukkoa kevyesti kättä heilauttaen. Snowie ei voinut olla hymyilemättä varoen – kaikista sotkuista huolimatta häneen taidettiin luottaa tarpeeksi jäsenenä. Hyvä että tulijuurikuriirina jos ei muuten.

    Osa vieraammista ulkopaikkakuntalaismatoralaisista kyllä katsoi hänen mössöön olemukseensa pitkän tovin. Pohjoisen poronsarvipäät ja etelän vanha athisti tuntuivat arvioivan tulijaa katseillaan ennen kuin päättivät, että olivat varmasti nähneet näiden muurien sisällä kummallisempiakin otuksia. Taatusti. Jossain.
    “Joten…” lumimies puheli häntä tuijottavalle joukolle. “Mikä meininki? Tai siis, tilanne?”

    “Huono”, Tongu totesi. “Hyvin huono. Ei liene tarvetta syvemmille selityksille. Kaikki paikallaolijat tietävät, miksi olemme täällä.”

    Kyklooppi nousi seisomaan ja iski tiskin takaa karttapöydän viidakkosaarta esittävään kohtaan kolmisylinteristä ilmalaivaa esittävän punaisen pienoismallin, jonka kärki oli suunnattu kohti Klaanin kaupunkia.

    “Olimme valmiita siihen, että pohjoisesta tulee tupaan tuhatmäärin jalkaväkeä ja panssarivaunuja. Tiesimme, että lähimerillä partio sota-aluksia, joille laajamittainen pommitus ei ole ongelma. Mutta yhdessä asiassa olimme turhan toivon varassa.

    Me luulimme, että meillä on tämän saaren ilmaherruus.

    No, ei siltä näytä.”

    Snowie ei voinut olla vilkaisematta Enkin suuntaan. Lumimies itse ei ollut puhunut kenellekään Veljeskuntalaiselle saaren palon jälkeen. Viiltävän heittoveitsen lailla singottu katse metsäläisten uuden johtajan akakusta sai lumimiehen kuitenkin katsomaan poispäin.

    “Entä kaikki muut kerrat?” Troopperi kysyi. Tulen henki nojautui puupöytään ja tarkasteli lähitienoiden karttaa. “Jos ötököillä on niin iso lennosto, miksi olemme lyöneet ne kaikkina muina kertoina?”

    “Ei Roadaakaan päivässä rakennettu”, Tehmut puuttui keskusteluun, “Asiantuntija-arviomme -ja ihan maalaisjärjenkin- mukaan kyseisen napalmimäärän varustaminen ei käy hetkessä. Vihollisemme ilmavoimat ovat valmistelleen tätä kyseistä tapausta pitkään. Torakat tuskin ostavat räjähteitään Xialta tai muilta asejäteiltä, vaan luultavasti syntetisoivat ne itse. Meillä lienee hengähdystauko ennen seuraavaa iskua, mutta pahoin pelkään, että kerran kun vihollisemme ovat todenneet projektinsa toimivuuden, seuraavaa paloa ei tarvitse odotella niin kauaa.”

    “Pistää miettimään…” Iniko tuumi. “Saaren maaperä puhuu minulle ja vastaa kun kysyn. Mitä ne oikein kaivavat maastamme tuliseksi lopuksemme? Mitä tiedämme torakoiden teknologian tasosta tai edes imperiumin laajuudesta?”

    “On niitä ainakin ympäri välisaaria…” Snowien ajatukset palasivat taas epäonniseen seikkailuunsa Ämkoon kanssa.

    “No. Nyt niiden valtakunta kattaa meidän saaremme pohjoispuolen lisäksi myös tuhkakasan selustassamme”, Tongu miltei parkaisi, “tämä on toivotonta! Meidän aluksemme ovat kulkupelejä, ajoneuvoja mitä lie, pyssyillä varustettuja… Mutta nuo torakoiden helvetinkoneet, ne ovat vain aseita jotka lentävät…”

    “Niin, vaikuttaa siltä, että nazorakien ilmalaivoissa on vanhanmalliset kaasusäiliöt, jotka poistavat nostomoottorien tarpeen… Tämä tietenkin vähentää huomattavasti moottori- ja konetehon tarvetta ja mahdollistaa paljon meitä suuremman panostuksen asejärjestelmiin”, Tehmut luki paperia tarkkaillen.

    Iniko siristi vihreitä silmiään ja loi merkitsevän katseen Tehmutiin. “Se myös… mahdollistaa asioita, eikö?”

    “Kyllä kyllä, pohjoisesta tuomanne tiedot antavat meille vähän toivoa ennakoivaan ensi-iskuun. Näiden… tuoreiden tapahtumien valossa kuitenkin näyttää siltä, että vihollisemme ottavat ilmavoimansa huomattavasti vakavammin kuin aikaisemmin. ‘Tulikärpäsessä’ lienee myös puolustukseen soveltuvaa teknologiaa.”

    “Pitää siis toimia nopeasti, tulinuolta vetysäiliöön ja toivoa parasta”, Troopperi totesi ykskantaan.

    “Vaikka saisimme tämän ‘Tulikärpäsen’ tuhottua, niin torakoilla on nyt selvästi mahdollisuus asentaa tuhotekniikkansa muihinkin aluksiin! Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kalustoa suojata Klaania ja täyteenahdettua kaupunkia”, Keetongun oli sanottava, “Vaikka se ei nyt tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi yrittää… En vain tiedä, riittääkö se.”

    “Eikö Kepen asentama Hau-generaattori kuitenkin suojaa meitä napalmilta taivaista? Kuulin, että hän vahvisti sitä hiljattain”, Suga sanoi.

    “Se pitää suojassaan vain linnoitusta, enkä usko, että saamme kaikkea kaupungin väkimäärää sen alle. Ennen evakoimista se olisi voinutkin onnistua. Mutta vaikka jäisimmekin henkiin, ei linnoituksesta olisi kovin paljon iloa, jos se olisi keskellä palanutta kylää ja tuhkapeltoja”, Tehmut totesi iskien taas pöytään kylmiä faktoja.

    “Joo just”, Tongu murahti. “Niin. Turha kierrellä. Aseveljet, ystävät, ystävien ystävät. Minä en aio katsoa vierestä, kun minun poikaseni poltetaan, tai ammutaan, tai otetaan sotavangiksi. En aio myöskään katsoa vastaan taistellen kun… kaikki teidät lahdataan millä torakoiden tuomionkojeella tahansa. Minulla on… kokemusta kotisaarista, jotka viheliäs hyönteisarmeija syö kaiken polttaen, ja vaikka en voi sanoa olleeni silloin tarpeeksi vanha muistamaan tarkasti, niin olen paennut Tahtorakilla pois varmasta tuhosta ja hävityksestä. Ja palkkioksi sai vuosikauden rauhan, seikkailuja ja ystäviä. Ja nyt näyttää siltä, että torakat haluavat viedä meiltä maamme, rauhamme ja henkemme. Niistä ensimmäinen on karvas mutta siedettävä hinta kahdesta muusta.

    Minusta meidän tulisi evakoitua.”

    Jätin puheenvuoro sai huoneen räjähtämään puheeksi ja pulputukseksi, jota ei tarkkakorvainenkaan otteeseensa enää saanut. Itse kukin yritti saada vastalauseensa tai kannanottonsa läpi, ja rauhallinen kokoustila koki turboahdetun muodonmuutoksen huutokaupaksi. Kauppatavarana oli oma henki, hintana koti, omaisuus ja ylpeys, ja joillekin vanhoista valtaapitävistä oli viimeinen selvästi kallisarvoisin aarre.

    ”Okei, okei”, sininen admin jyrähti yhtäkkiä, ”Kiva, että teillä kaikilla on asiaa, mutta otetaanko yksi kerrallaan? Ei luovuta rauhasta ennen kuin olemme edes päättäneet, luovummeko maistamme. Ja jos tämä kokous ei aio mennä mihinkään järkevissä ajoin, ajattelin tehdä torakoiden työn niiden puolesta ja kuolla vanhuuteen. Aloitetaanko niistä, jotka eivät kailottaneet kantaansa äsken kovaan ääneen?”

    Hiljaista hyväksyvää mutinaa nousi äänekkäimmistä kuin savua kytevistä kekäleistä. Skakdi suuntasi kouran osoittamaan ensimmäisenä Veljeskunnan edustajaa.

    ”Enki”, hän lausui rauhallisesti le-matoralaiselle, ”mitä olet mieltä?”

    ”Veljeskunnan koti on jo poissa”, pieni vihreä soturi murahti. ”Jäljellä on vain sota.”
    Entisen viidakon entisen asukin mielipiteisiin ei uskaltanut kukaan puuttua. Pienen matoralaisen silmät paloivat samaa tulta, joka oli syönyt tuhatvuotisen viidakon, mutta tämän ääni oli vivahteeton kuin hänen sanansa olisivat kummuneet jostain aivan muualta.

    ”Veljeskunta ei astu Bio-Klaanin tielle, jos Bio-Klaani jättää sodan taaksensa.”

    Enkin sanojen kylmyys hyysi koko kokoustilaa. Mutta niiden tielle ei heillä tuntunut olevan syytä astua. Jos metsän pikku soturit janosivat kostoa, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää.

    Enkin vieressä istuva vanha athisti otti kohteliaasti vastaan seuraavan puheenvuoron.
    ”Pyhän Äitimme puolesta voin sanoa vain, että ottivat Bio-Klaani ja sinisen ussalin kansat sitten minkä suunnan tahansa, olemme tukenanne. Ja jos lopulta päädytte jättämään kotinne, on seurakuntamme suurimmista mielentaitajista varmasti apua. Emme voi pommeja tahtoomme taivuttaa… mutta ehkä niiden sotilaiden tahtoa, jotka tulta teitä kohti suuntaavat.”

    Guardian nyökkäsi Oraakkelin kannalle. Hän kääntyi Pohjoiskairan asukkien suuntaan.

    ”Jätimme kotimme jo kertaalleen”, Tahtorakin askelman turaga Kurmana lausui. ”Ja teemme sen uudelleen, jos voimme siten pelastaa elämäntapamme. Mutta saavuimme vasta: väkeni tarvitsee aikaa levätä.”
    ”Aikaa…” Ko-Huna-Koron turaga Uhrak köhisi. ”Minulta jäi paistos liedelle kun lähdimme.”

    Kiire ei tuntunut Klaanissa vielä – mutta tunnelma oli sitäkin ahdistavampi.
    ”En tiedä…” Snowie mutisi. ”Eikun, olisiko minun pitänyt viitata?”
    ”Jatka vain”, sininen admin rohkaisi.
    ”Niin… Mitä nyt olen kierrellyt kaduilla ja linnassa ja telttakylässä ja kahviossa… Minä luulen, että tämä odottelu alkaa olla monille liikaa. Me vain istumme ja odotamme. En varmasti ole ainoa, joka luulee joskus kuulevansa tuhansien torakoiden jalkojen töminän pohjoisesta ihan vain, koska sitähän me odotamme, eikö? Se ei tee hyvää, öh, sielulle.”

    Lumimies vastasi levottomasti pöydän ääreen kokoontuneen neuvoston katseisiin.
    ”Mutta mitäpä minä tietäisin. Jos vaikka keitän meille teetä?” lumimies ehdotti nopeasti. ”Ja kahvia”, hän vielä lisäsi.

    ”Keitä ihmeessä, tästä voi tulla pitkä ilta”, Guardian totesi rennosti ja kalasteli katseellaan seuraavaa puhujaa. Sen hän löysi taas massavasta keltaisesta jättiläisestä.
    ”Tongu, jatka.”

    “Emme me nyt soutamaan olisi lähdössä, arvon kylänvanhimmat”, Tongu osoitti sanansa Uhrakille ja Kurmanalle. Jätti oli selvästi helpottunut saatuaan sanottua sanottavansa. “Meillä on kyllä isoja ilmalaivoja, voisimme saada ne ilmaan muutamassa päivässä, ja sitten pitäisi vain istua ja odottaa että löydämme paikan jonne jäädä. Vuosien saatossa olemme saaneet paljon ystäviä, etelään voisimme mennä, ehkä titaanien kuningaskuntiin tai jonnekkin Kristallisaarten taakse. Kauppasuhteet toisivat mahdollisuuksia, meidät tunnetaan siellä muttei vihata, ja voisimme pysyä tarpeeksi kaukana Odinan ja Destralin vaikutuspiiristä.”

    ”Mutta Tongu hyvä”, Troopperi sanoi seuraavaksi, ”onko todella jo aika pakata kamppeet ja juosta pakoon? Olen asunut tällä saarella niin pitkään kuin muistan, ja samonnut nuo metsät läpikotaisin. Tämä on minun saareni – meidän saaremme. Jos jätämme taistelun kesken, myönnämme että torakat olivat oikeassa.”

    “Olen periaattessa samaa mieltä enkä halua lähteä”, puuttui puheeseen Ternok, yksi Tongun luotetuimmista alaisista, “Mutta voipi olla, ettei meillä ole täällä kohta metsiä missä samoilla.”

    ”Jos ne haluaisivat vain polttaa kaiken, eivätkö ne olisi tehneet sen jo?” Troopperi iski ja nostatti joistakin hyväksyviä nyökkäyksiä. ”Selvästi ne haluavat valloittaa saaren, eivät tuhota.”

    “Joo, ja minä kuulin, että ne typerykset yrittivät oikeasti kasvattaa metsää Kaya-Wahiin!” sanoi eräs po-matoran laivastolaisen piippuhyllyltä.

    Vastaukseksi hän sai yleisen naurunpurskahduksen, joka kuitenkin päättyi pian.
    ”Torakat puuhaavat omiaan, mutta entä muut Allianssin jäsenet?” Nui-Koron valtuutettu esitti. ”Olemme saaneet elää pitkään rauhassa, mutta taistelu saaresta on jatkunut jo iäisyydet zyglakeja vastaan – olkoonkin, että avoimen sodan ja pommitusten sijaan olemmekin kärsineet perinteisesti lähinnä kadonneista kalastajista ja tärvellyistä pelloista.”

    Hänen vieressään istuva ylikomisario Harkel nyökkäsi viikset väpättäen. ”Joku liima niitäkin pitää yhdessä. Vaikka skakdit olisivatkin mukana vain rahan takia, tiedämme varmaksi, että zyglakit haluavat asua saarella sodan jälkeenkin.”
    Snowie hääräili pannujen parissa mutta rohkeni puuttumaan taas keskusteluun: ”Eräs vanha ystäväni Lehu-Korosta väitti kivenkovaan, että vanha kansa oli tehnyt kala-apajasopimuksen liskoheimojen kanssa. Jotta kaipa nuokin tahtovat vain elää elämiään, vaikka… no, pahaa verta olisikin välillämme.”
    ”Pointti huomioitu”, keskustelua johtava Guardian hyväksyi. ”Allianssin eri tahoilla on oltava jossain määrin yhteensovitettavat päämäärät – saaren täystuhoon he eivät tähtää.”

    “Mutta zyglakien sotaonni ei ole ollut kummoinen, eikö? Minä en tiedä yhtään mistä siinä niiden sissi-iskun tapauksessa oli kyse, mutta vähän siltä vaikuttaa, etteivät liskot siirry voitosta voittoon skakdien ja torakoiden rinnalla”, Iniko huomioi asiaa mietittyään. ”Kenellä on kattavimmat raportit käymistämme taisteluista?”

    Admin raapi leukaansa. ”Same on yrittänyt pitää kirjanpitoa yllä, mutta se on jäänyt vähän sivuprojektiksi. Tongu, luulisin, että kalustoraportaasinne antavat meille täsmällisintä tietoa.”

    Keltainen jättiläinen katsahti Tehmutia, joka ymmärsi vinkin. Hän iski eteensä pöydälle paperipinon, jossa kerrottiin Telakan alusten uusimistarpeista ja -syistä.
    ”Olemme menettäneet useamman aluksen torakoille ja pari skakdeille. Zyglakeista ei ole mainintaakaan.”
    ”Liskosoturit eivät taistele ampuma-asein”, Suga huomautti. ”Mutta pistää kyllä miettimään… Muistaako kukaan, milloin olemme viimeksi kuulleet mitään zyglakeista? Alkuviikkoina raportteja kohtaamisista suolla oli runsaasti.”

    “Hildemarin harhautustehtävä sai vastaansa pelkkiä torakoita ja Gaggulabion moottorisoidun palkkasoturiväen. Se on varsinkin outoa, koska he seilasivat keskellä vetistä suota ja skakdit ajoivat moottoripyörillä. Kyse voi tietenkin olla harhautuksesta, mutta en usko, että Gaggulabio olisi niin hienovarainen… Jos suo-osasto on siirtynyt skakdeille, niin jokin on kyllä pielessä zyglakien rintamalinjojen suhteen”, Iniko kertoi. Hän oli ollut mukana partiossa, joka oli mönkinyt vihollisrintaman takana Hildemarin harhautuksen avustamana.

    ”Jatketaan zyglakien silmälläpitämistä”, Guardian vastasi. ”Kenellä oli seuraavaksi asiaa?”

    “Entä etelän kylät? He varmasti ovat nähneet savun ja kuulleet kumun. Esimerkiksi Ruki-Koro on paljon lähempänä viidakkosaarta kuin me. Luulisi, että he lähettävät jonkun valtuuskunnan neuvottelemaan asiasta”, Nui-Koron valtuutettu sanoi ottaen uuden näkökulman aiheeseen.
    ”Olen kuullut siltä suunnalta aika ristiriitaisia juttuja”, Snowie kertoili tarjoillessaan kokouksen väelle kuumaa juomaa. ”Juuri Ruki-Korossa vastustetaan kamojen pakkaamista ja lähtöä kuulemma tosi hanakasti, mutta Han-Korolaisia on jo telttoineen täällä.”
    “Ruki-Koron pormestari on melko… karismaattinen tapaus. Voi olla, että hän ei ole ensimmäisenä anomassa apua täältä, vaan ehkä enemmänkin syyttämässä siitä, että olette tuoneet sodan varjon kylänsä ylle. Toisaalta hekin tarvitsevat ostajia kaloilleen, elleivät sitten tee hämäriä sopimuksia palkkasoturiskakdien kanssa”, valtuutettu sanoi esittäen myös paikallistason tuntemustaan.
    “Juuri kalastushommiensa takia rukikorolaiset eivät takuulla kannata saaren jättämistä. Elinkeinonsa on heille pohja, jolle he ovat elämänsä rakentaneet, vieläkin kovemmin kuin me pohjoisessa, vaikka toki maitamme rakastamme. Porot pakataan tokaksi, jos vanhat jäkälämaat kuihtuvat, mutta kala-apajat, niitä ei voi siirtää sotien tieltä”, vaitonaisena istunut Tahtorakin Askelman ga-turaga Kurmana sanoi. Muut pohjoisen päälikkot nyökkäilivät hyväksyvästi.
    ”Ja mehiläisetkin mahtuvat ruumaan.”
    Sille huomiolle ei juuri kukaan nyökkäillyt hyväksyvästi.

    Guardian odotti hetken lisää huomioita. Hän vilkuili pitkään ympäri sotahuonetta, eikä nähnyt innokkaita mielipiteitä taikka helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Lopulta päätös jäisi hänelle.
    Tämä on altaan syvä pää. Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.

    Sininen kyklooppi kääntyi kohti keltaista. ”Tongu. Voitko olla varma, että ilma-aluksissa on tilaa koko kaupungin asukeille? Ja saammeko pelastuksemme välineet pysymään ilmassa, jos niiden lastina on lähes koko saaren älykäs ja epävihamielinen elämä?”

    “Uskon niin. Ihan oikeasti, tämä ei ole mikään nopea päähänpisto. Minä laskin. Laskin kantavuuden, vetävyyden, pistin pojat hakemaan kaupungintalolta tilastot väkimääristä. Olemme lentäneet näitä aluksia vuosikymmeniä, ja minä olen suunnitellut ne pitkälti itse. Tahtorakia ei ole pidetty ilmassa yli puoleen vuoteen kauppasaarron takia, mutta se lentää kyllä, ja Hydraulinen Vapaus voi sekin kuljettaa satoja, ellei jopa tuhansia. Joutuisimme tietenkin jättämään suurimman osan maallisesta omaisuudesta taakse, mutta sehän nyt on päivänselvää”, jättiläinen selitti Tehmutin latoessa piirrustuksia piirtoheittimeen. Laivaston suuret alukset eivät olleet mitään höyhenluokan hupijahteja. Ne oltiin suunniteltu kuukausia kestäviin kauppamatkoihin.
    Skakdi nojaili nyrkkiinsä ja katseli massiivisten alusten poikkileikkauksia ja kantolaskelmia hiljaisena.
    ”Tongu, olet vanha ystävä ja luotan sinuun… mutta en halua astua hautaan miehenä, joka tuomitsee koko kaupungin kuolemaan. Uskon kyllä, että saisimme kaiken kansan noihin aluksiin, mutta en siihen, että kukaan astuisi niistä enää pois. Jos pakkaannumme sopivasti samaan paikkaan, Rautasiiven täytyy ampua vain enää kahdesti. Yksi laidallinen Tahtorakiin, yksi Vapauteen.”

    Skakdin lausunto aiheutti kohahduksia, mutta sanoja ei liiemmin päässyt kenestäkään.

    ”Jos rauhanomainen päätös olisi vaihtoehto”, Guardian sanoi vielä, ”olisimme ottaneet sen vastaan jo aiemmin. Mutta ykkösmies on luvannut Imperiumille sodan, enkä usko että hän aikoo rikkoa sitä lupausta.”

    “Tokihan meillä on etu, ilma-aluksia laivoja vastaan…” Tongu sopersi vielä yhden silmän katse tiukasti papereissa, vaikka hän tiesi jo, että kokous oli päätöksensä tehnyt.
    Gee-mies nousi tuoliltaan ja asteli keltaisen jätin vierelle. Vain melankolisen katseen tämän kanssa jakaen skakdi taputti valtaisan kykloopin suurta olkapäätä.
    ”Olen pahoillani, että paattimme eivät lennä optimismilla”, Guardian sanoi. ”Sinun omallasi niiden ei koskaan tarvisi laskeutua.”

    Tongu tuijotti lattiaan. “Mutta voitammeko me tämän asein?” hän sanoi syvällä äänellään ja nosti katseensa johtomieheensä. “Ja jos emme voita, niin mitä sitten tapahtuu?”
    ”En tohdi edes kuvitella”, skakdi sanoi pudistaen päätään. ”Enkä tahdo katkaista siipiä rauhankyyhkyltä. Jos se yhtään auttaa, sen päätöksen vastuu siirtyy pois sinun olkapäiltäsi. Vaikka niille voisikin laskea puolet Telakan aluksista.”
    Guardian kääntyi kohti kokousväkeä, ja puhui nyt kuuluvammin.

    ”001 pelleineen teki selväksi, että meillä ei ole hyviä vaihtoehtoja jäljellä. Polku, jota tästä eteenpäin astumme risteää vain joko kuolemaan tai voittoon. Eikä minulla ole aikomustakaan valita ensimmäistä. Jos joku näiden muurien kansoista haluaa edelleen jättää saaren… en voi kuin toivottaa onnea. Mutta Bio-Klaanin Laivaston aluksista ei katakombeja tehdä!”

    “Meidän tulisi ainakin ottaa strateginen hyöty irti niistä menetyksistä, jota viidakkosaari koki”, Harkel sanoi nyökäten kunnioittavasti adminin puheelle, “Taivaalta tulee tulta. Me vastaamme vedellä. Näyttää siltä, että tämä on viimeinen rintama, josta on mahdoton perääntyä tuumaakaan. Vahvistakaamme siis Bio-Klaani linnoitukseksi, jota maailma ei ole kuunaan nähnyt!”

    Guardian nyökkäsi syvään Suurkylän herrasmiehen puheenvuorolle.
    ”Samaa mieltä noiden rikkaiden ja rotevien viiksien kanssa! En usko kostoon tai siihen, että siitä voisi seurata mitään hyvää… mutta tuomarina uskon oikeuteen. Ja jos Tulikärpänen aikoo sytyttää Välisaarten isoimman nuotion”, hän piti tauon ja antoi katseensa kulkea jokaisen kokouslaisen läpi.

    ”… niin saa hirviöpaatti minun puolestani luvan grillaantua omassa liekissään.”

    Myöhemmin
    Tongun paja

    Niinhän siinä sitten kävi.

    Kokouksen päätös ei ollut yllättävä.

    Moukari rämähti teräslevyyn. Kipinät halkoivat ilmaa. Hiki virtaili. Ahjot saivat keltaisen jättiläisen kuoren hohtamaan kirkkaan oranssina.

    Ehdotus oli ollut pakko tehdä. Asiasta vaikenemista jätti ei olisi antanut itselleen anteeksi. Tässä sodassa ei ollut tilaa jääräpäisyydelle.

    Kuprut suoristuivat. Eihän Tongu Kapuran veroinen seppä ollut, mutta takoja oli kaukana ja joskus hehkuvan teräksen muovaaminen oli ainoa oikea tapa. Ja ainakin kykloopin käsissä moukari heilui tehokkaammin.

    Päätökset oli tehty. Keskustelut oli käyty. Asiat olivat loppuu käsiteltyjä.

    Jäljellä oli vain Työ.

    Teräslevy ei ollut tasainen eivätkä sen reunat edes olleet suoria. Eipä siinä, epätasainen pinta vain pienensi ilmanvastusta. Siinä oli yksi pieni asia, jota vihollisten liikkeet ja keksinnöt eivät saisi muutettua. Jätti laski vasaransa alasinta vasten, tarttui raskailla nahkakintailla levyyn ja upotti sen syvälle kylmään veteen. Puhdistava höyry täytti huoneen, jota ahjon tuli valaisi sameana.

    Kuin saunassa.

    Sumun keskellä, silmiltä näkymättömissä, keltaisista jättiläisistä viimeinen hymyili.

    Ovi naksahti auki. Se kuitenkin suljettiin heti.

    Tongu nosti levyn jäähdytysastiasta ja asetti sen telineeseen. Jäähtyvä teräs napsahteli kipakasti. Jätti käveli pajan laidalle, käänsi kammesta räppänät auki ja pyöritteli sitten kinttaillaan kuumaa venttiiliä, kunnes räppänöiden potkurit alkoivat imemään höyryä iltataivaalle. Keetongu avasi oven ja ta-matoran astui sisään kantaen sylissään puolipallon muotoista lasikupua, joka huurtui heti.

    “Kiitoksia, pomo”, Garson sanoi ja ojensi kuvun Tongulle, joka pyöritteli sitä sormiensa välissä. Se oli puolisen metriä halkaisijaltaan ja helisi kun sitä napautti.

    “Uskomaton. Ei mitään saumoja”, hän sanoi, kaivoi taontaessunsa taskusta öljyisen rätin ja kiillotti lasin.

    “Pohjoisen lasinpuhaltajat ovat tosiaan taitavia. Testiemme mukaan tämä kestää helposti torakoiden zamor-ammukset”, ta-matoran kertoi.

    Keetongu otti esiin pienen jakoavaimen ja löi lasikupua. Työkalu värähteli ja päästi zinnng-äänen. Se resonoi vesikattiloissa, alasimessa ja muissa metalliesineissä ympäri huonetta.

    “Mainiota, kelpo miehiä, ja naisia. Tarvitsemme näitä nyt alkuun neljä, ja yhden isomman ja laakeamman. Vaikka uskon kyllä, että Lohrak-ampujan päivittävät mielellään omat kupunsa heti kun kuulevat näistä.”

    “Selvä homma. Minne kuskaamme ne?”

    “Kolmosmontulle. Teen tässä parhaillani kansilevyjä. Näihin pitää sitten polttoleikata aukot noille.”

    “Aivan, se prototyyppi. Huomasin, että olit purkanut ne vastakkaispyörivät potkurit”, Garson sanoi ottaen kuvun takaisin.

    “Liian äänekkäitä. Parempi mennä vain neljällä normaalilla. Siitä puheenollen, tämän vasaroinnin yli ei kyllä saanut mitään selvää, mutta ilmeisesti parakkien puolella tapahtuu?”

    “Näin on. Ryhmä ’Rytmitykki’ on päässyt kokeilemaan vehkeitään. Olet muuten hakannut aika lujasti, jos et ole kuullut mitään. Koko Telakka on tärissyt!”

    “Toivon todella, että he onnistuvat siinä, mitä yrittävät”, Tongu sanoi ja istahti jäähtyneelle alasimelle, “Helppoa siitä ei tule.”

    “Kyllä se siitä, pomo. He ovat kivekovaa tavaraa.”

    “Niin, mistäpä minä tiedän, minä olen pelkkä insinööri”, kyklooppi vastasi ja katseli rakasta pajaansa, yhtä monista.

    “Ei, pomo. Minä olen insinööri. Sinä olet taitelija.”

    “Ha! Vai että taiteilija. Rahti ei lennä kauniilla ideoilla ja ennennäkemättömillä visioilla.”

    “Niin, mutta jos me tekisimme kaiken vain puhtaasti käyttötarkoituksen vuoksi, mikä erottaisi meidät torakoiden ilmavoimista, loppuviimein?”

    “Jaa, ehkä se, että me emme muuta horisontin viidakkosaaria tuhkakasoiksi. Tule, mennään sinne kolmosmontulle ja jätetään filosofia viisaimmille. Tällä projektilla on kuitenkin takaraja.”

  • Pelastakaa sotamies Troopperi

    Saatteeksi.

    Tuli tuossa napattua ropen alun mehtäsekoilut ja kirjoiteltua niistä joitain vähän kivempaa. En mene julistamaan tätä vielä viralliseksi klaanoniksi, vaan pikemminkin yhdeksi luonnokseksi ropen alkuseikkailusta. Tässä on kuitenkin otettu aika suuria vapauksia. Lukekaa ja kommentoikaa. Mukana äksönissä U ja Kapura sekä epämääräinen joukko muita klaanilaisia brainstormaus-roolissa.

    “Sivu 4, ja jo nyt ilmasotaa biomekaanisilla linnuilla. 6/6” – Iltasari

    “Tarpeeksi räjähdyksiä. 6/6” – Iltakissa

    “omg cliffhangereita, 6/6 järkytyin” – whiskas-sanomat

    Bio-Klaani

    Matoro loikoili aurinkotuolissaan terassilla. Loppukesän viimeiset auringonsäteet lämmittivät Bio-Klaanin linnaketta ja kaupunkia ja saivat sen vaaleanharmaat muurit sädehtimään kuin valkoisina. Toalla oli mustat aurinkolinssit kolmessa teleskooppisilmässään, jotka peittivät hänen valkoisen naamionsa oikeaa puolta.

    Jään toa siemaili jäistä kaakaotaan ja palasi kirjansa ääreen. Se oli Sodan Ajan Historiat, turaga Kezenin innostavasti kirjoitettu teos, jonka sivujen rispaantuneisuudesta päätellen se oli luettu aika moneen kertaan. Matoro ei ollut tosin koskaan nähnyt kenenkään muun kuin hänen lainanneen sitä Klaanin arkistoista.

    Sotahistoria oli toalle piristävää vaihtelua Klaanin arjen rauhaan. Joskus hänellä oli vaikeuksia sopeutua paikallaan elämiseen, vaikka olikin asunut Klaanissa jo niin kauan, että tunsi koko linnakkeen kuin omat taskunsa. Kartat Barraki-linnoituksesta palauttivat toan mieleen muistot, miten hän oli itse joskus nuorena hiippaillut niissä raunioissa, tuhansia vuosia vanhoja mysteereitä ratkoen.

    ”Matoro! Vanha jäähenki!” hihkaisi jykevällä äänellä terassille marssinut valon toa raskaassa ja kuluneen näköisessä haarniskassaan. Hän istui toan vieressä olevan pöydän ääreen oluttuoppinsa kanssa.

    ”Umbra”, Matoro vastasi, ja nousi istumaan tuolillaan. ”Enpä odottanut sinua. Miten maailmalla?”

    ”Siinä onkin hieman kerrottavaa. Saavuin Klaaniin vasta”, Klaanin päämoderaattori vastasi. Sen saattoi nähdä täydestä taisteluvarustuksesta, joka toalla oli mukanaan. ”Kanisteri vuoti ja navigointisysteemi heitti minut väärälle rannalle, mutta täällä ollaan.”

    ”Kanisterit ovat kamalia”, Matoro totesi. ”Itsehän olen tehnyt tosi kovalla sykkeellä en mitään koko tämän ajan.”

    ”Maistuisi minullekin”, Umbra totesi ja joi.

    Moderaattori ei kuitenkaan ehtinyt nauttia montaa hetkeä rauhasta, kun hänen kommunikaattorinsa piippasi. Hän huokaisi ja nosti pienen radiolaitteen suulleen.

    ”Päämoderaattori Umbra”, hän vastasi.

    ”Mitä jätkä. Paacs tässä”, vastasi rento ääni toisesta päästä. Se kuului Paacolle, joka vastasi Bio-Klaanin viestintäjärjestelmistä.

    ”No hei”, valon toa vastasi. Toivottavasti kyseessä ei olisi taas jokin typerä pila, joista hänen keskustelukumppaninsa oli kovin tunnettu.

    ”Sinulle on päämodellisia velvollisuuksia”, Paaco aloitti. ”Same & Blad-mies ovat vielä Ruki-Korossa, ja meillä on aika kiireellinen häppeningi vuorella.” Matoro kuunteli tarkkaavaisena sivussa moderaattorien välistä puhelua.

    ”Troopperi oli lentämässä siellä – oli nääs tiedustelemassa, kun pohjoisesta tuli aika ankeita uutisia. Menetimme yhteyden häneen jossain vuoren etelärinteellä.”

    Umbra näytti mietteliäältä. ”Tajuan. No, ei kai tässä auta muu kuin pelastusretki.”

    ”Okei, hyvä homma. Heitän sinulle tarkemmat tiedot tapahtuneesta. Moro”, Paaco lopetti.

    ”Olen mukana”, Matoro totesi jo ennen kuin Umbra ehti kysyä. Mustahaarniskainen jään toa hyppäsi tuoliltaan seisomaan. ”Haen vain varusteeni.”

    ”Minä hankin kulkupelit”, valon toa vastasi ja käynnisti oikeaan ranteeseensa kiinnitetyn rannetietokoneen. Koneen alla oli suuri energiakanuuna, joka hänelle oli asennettu käden menettämisen jälkeen. Vihreä hologramminäyttö kuvasi Klaanin saarta, tietoja Troopperi-klaanilaisesta ja tämän ajoneuvosta, putoamispaikasta sekä läheisistä ruokapaikoista. Gukko-linnut olisivat paras tapa edetä, hän päätti. ”Tavataan lintutarhalla.”

    Matka kahviosta Matoron huoneeseen ei ollut kovin pitkä. Bio-Klaanin sinisin matoin ja seinävaattein koristellut pääkäytävät kuhisivat kaikenlaista väkeä. Matoranien lisäksi Visulahden pohjukassa sijaitsevassa kaupungissa asui laaja kirjo eri lajien edustajia. Jään toa tervehti muutamaa tuttua ja nousi kaksi kerrosta hissillä.

    Hänen huoneensa oli avara ja valkea, kalustettu yksinkertaisesti vanhoilla puisilla huonekaluilla. Toa nappasi kaksi miekkaansa seinältään ja vyötti ne kevyeen haarniskaansa. Hän silmäili nopeasti huoneensa siltä varalta, että olisi tarvinnut vielä jotain muuta. Eipä tarvinnut, hän päätti ja lähti etsimään Umbraa.

    Käytävällä hän törmäsi tuttuun tulen toaan. Kapura oli vasta hiljattain Klaaniin liittynyt hieman omalaatuinen metalliseppä.

    ”Ai hei, Matoro”, tulen toa pysähtyi.

    ”Terve”, jään toa vastasi.

    ”Olin tuomassa sinulle näitä harppuunanteriä”, Kapura kertoi. Hänellä oli kädessään pieni musta rasia ammuksia Matoron oikean käden harppuunaan.

    ”Hyvä. Danke”, Matoro kiitti ja vilkaisi rasiaan.

    ”Oletko matkalla mahtaviin toa-seikkailuihin?” tulen toa kysyi hieman sarkastisesti silmäillessään toan miekkoja.

    ”Joo. Troopperi on kadonnut vuorella. Menemme U:n kanssa sinne.”

    ”Mahtuuko mukaan? Siitä on hetki, kun olen viimeksi toaillut.”

    ”No, miksei. Vaikkei tästä todennäköisesti mitään eeppisiä tarinoita aloittavaa matkaa tulekaan”, Matoro vastasi.

    Kolme toaa virittelivät pakkauksia gukko-trion selkään. Pari matorania sekä Pongu-niminen ilman toa hääräsivät ympärillä ja huolsivat lintuja. Päämoderaattorin varaamat linnut olivat paikan omistavan hehkeän le-matoranin mukaan nopeimmat ja vahvimmat, mitä Metru Nuista etelään on mahdollista löytää.

    Katsoessaan omaa ruskeaa lintuaan Matoro ei epäillyt sitä. Se levitteli neljää suurta siipeään levottomasti kevyen jään toan noustessa sen satulaan. Raskaassa mustakultaisessa haarniskassa oleva Umbra nousi toisen linnun selkään, ja hintelämpi Kapura otti kolmannen.

    Matoran heilutti kahta valokiveä leveässä kaaressa kiitotasanteella. Ensimmäinen linnuista lähti juoksuun ja nousi jyrkästi ilmaan, jättäen Klaanin ahtaan kaupungin alleen. Meri aukesi laajana linnun takana, ja alkavan syksyn väreissä liekehtivä Lehu-metsä ja suuret peltoaukeat odottivat edessä. Niiden takana olisi Mt. Ämkoo, jonne kadonneen klaanilaisen ajoneuvo oli pudonnut.

    ”Troopperi oli tiedustelemassa pohjoisessa Kane-Ra -höyryhävittäjällä. Eilen yhteys häneen katkesi. Viimeinen paikannettu signaali on vuoren etelärinteen kielekkeillä 42 kilometria Ko-Huna-Korosta koilliseen”, Umbra selitti tilannetta toien pukemien kuulokkeiden kautta.

    ”Tiedämmekö mikä hänet pudotti?” Kapura kysyi. Normaalisti saarella oli uhkana lähinnä erilaiset rahit, ja hänen tietääkseen millään karhulajilla ei kasvanut selässä ilmatorjuntatykkiä. Sehän olisi ollut typerää.

    ”Emme”, Matoro vastasi. ”Mutta pohjoisesta on kuulunut epäilyttäviä uutisia. Nazorakeja ja zyglakeja. Niistä on tullut rohkeampia kuin aikaisemmin. Pohjoisen kylissä on kuulemma taisteltu.”

    ”Tyypillistä tuuriani. Kun palaan Klaaniin, täällä on heti kauhea sodan uhka ja varjo. No, torakat taitavat vain tarvita kunnon löylytyksen. Eivät ne ole ennenkään uskaltautuneet etelään.”

    ”Jep. Meillä mitään hätää ole”, jään toa kuittasi tyypillisellä itsevarmuudellaan ja nautti kylmästä syystuulesta, joka heitä korkeuksissa ravisteli.

    He kiisivät yli Lehu-metsän. Nui-Koro erottui oikealla puolella peltojen keskellä. Harmaa, osittain lumen peittämä vuori kohosi jylhänä ja terävänä heidän edessään.

    Toa-kolmikko jutteli niitä näitä saapuessaan Kummitusten Rämeen ylle. Kapura kertoi oudoista sarjakuvistaan, Umbra tarinoi menneistä seikkailuista ja Matoro heitteli väleihin sarkastisia kommentteja tai humanistisia tietoiskuja.

    Ne keskeytyivät yllättäen, kun maasta ammuttiin heitä kohti toisenlainen isku. Ohjusisku.

    Kului tietysti joitakin hetken murto-osia ennen kuin toat havaitsivat sen. Kuusi pientä, pitkää savuvanaa taakseen jättävää kohdetta lähestyi heitä vuoren juurelta.

    ”… taisimme löytää ne mystiset ampujat”, Kapura kommentoi.

    ”Sukeltakaa!” Umbra huusi ja ohjasi lintunsa syöksykierteeseen alas. ”Pitää päästä puiden alle!”

    Kolme ensimmäistä ohjusta viuhahtivat ohi alas sukeltaneesta gukko-kiilasta, mutta myöhemmin tullut trio korjasi kurssinsa nopeammin. Hektinen sukellus Kummitusten Suon takkuraisten ja kiemuraisten puiden alle ei riittänyt, sillä ilmatorjuntaohjukset kiisivät edelleen heidän kannoillaan. Kapuran lintu loukkasi siipensä suureen oksaan ja rääkäisi sydäntäsärkevästi. Tulen toa syöksyi alas suon sumuun ja liejuun lintunsa kanssa.

    ”Kapura putosi”, Matoro huusi mikkiin.

    ”Laskeudutaan”, kuittasi Umbra ja ohjasi lintunsa tiukkaan käännökseen ja alaviistoon.

    Silloin ohjus osui lintua toiseen siipeen, ja valon toa lensi verisen räjähdyksen saattelemana alas. Matoro katsoi hetken suon kiemuraisia puita ja sumua. Ja näki sitten ohjukset.

    ”Palaa Klaaniin, kaveri”, hän sanoi ratsulleen napatessaan reppunsa. Sitten hän hyppäsi alas.

    Matoro tunsi adrenaliinin virtaavan elimistössään ja ilmavirran käyvän häneen kiinni. Hän hymyili.

    Toa putosi läpi punaisen lehtikerroksen ja sai kiinni paksusta oksasta. Saman tien hän pudottautui uudelleen puusta alas suon aluskasvillisuuden ja rikiltä löyhkäävien vesilammikoiden joukkoon. Hänen noustessa pystyyn ruohomättäällä hän olisi antanut itselleen aplodit siististä toimintakohtauksesta, mikäli kaksi hänen toveriaan eivät olisi ongelmissa.

    Suolla oli ikävä maine saaren matoranien tarinoissa. Jotkut sanovat sen olevan muinaisen demonin hauta, toisten mukaan siinä sijaitsi kylä, joka tuhoutui aikoja sitten. Tieteellisemmät persoonat toteavat, että kyse on vain vetisestä syvängöstä, jossa saaren sammunut vulkaaninen toiminta vielä vaikuttaa.

    Se ei muuttanut sitä faktaa, että paikka oli ankea. Harmaata ja vihreää vettä, surullisia puita ja paljon sumua. Koukeroinen oksisto punaisine lehtineen hämärsi koko laakson. Se oli niitä hetkiä, joina Matoro toivoi, että olisi vielä omistanut vanhan suunnituksen naamionsa. Sen sijaan piti tyytyä hieman perinteisempiin metodeihin.

    ”Umbra! Kapura!” hän huuteli. Kolmikon radiolaitteet eivät mystisesti enää toimineet alhaalla suolla. ”Uuumbraa!”

    Ei vastausta. Sumu tuntui suorastaan imevän kaiken äänen. Hänellä kävi mielessään se tapaus, jossa hän oli astellut suoraan Pimeyden Metsästäjien leiriin sumussa. Jostain syystä kaikki ongelmat olivat aina paljon yksinkertaisempia, kun niitä vastaan saattoi vain taistella.

    Toa säpsähti. Jostakin takaa kuului terävä karjaisu.

    Hänen ylimpään teleskooppisilmäänsä syttyi punainen valo, ja maailma aukeni hänelle infrapunasäteinä. Hän paikansi nopeasti suuren, elävän kohteen, josta eläimellinen ääni oli päässyt.
    Punaisesta välähdyksestä päätellen paikalla oli myös tulen toa. Hän ei nähnyt niin monien puiden läpi tarkasti, mutta varmistui ainakin suunnasta, missä klaanilaiset olivat.

    Toa hyppi halki kivien ja ruohomättäiden, ottaen välillä vauhtia oksista. Pari kertaa hän oli liukastua alas veteen. Eteneminen oli silti vaivalloista. Karjuntaa ei sentään enää kuulunut.

    ”Oletko kunnossa”, Kapura kompuroi kasvillisuuden joukossa valon toaa kohti. Umbran siipensä menettänyt gukko hengitti raskaasti toan vierellä, värjäten lammikon verellään punaiseksi.

    Moderaattori ravisti päätään ja suoristi kanohinsa. Vaikka hänen mukautuva haarniskansa ei yleensä toiminut, se oli silti tarpeeksi kovaa tekoa suojelemaan häntä valtaosalta iskuista. Ei hän itsestään huolissaan ollutkaan, vaan linnusta. Hän oli katsonut tämän haavaa ja kaikkia ohjuksensirpaleita, jotka rahin lihaan oli uponnut, eikä odottanut gukon selviävän.

    ”Ne ampuivat lintuja”, Umbra totesi vastaukseksi ja poltti kiinni rahin haavoja valovoimillaan luomalla lasersäteellä. ”Ymmärrän aseistetut hävittäjät, mutta lintuja? Karzahnin torakat tai mitkä ikinä ovatkaan.”

    Kapura ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän katseli lintua apeana.

    ”Rauhassa, tyttö, tämä ei satu”, valon toa puhui linnulle ja kiskaisi tästä yhden sirpaleen irti. Se rääkäisi surkeana.

    ”Meidän pitäisi löytää Matoro”, tulen toa sanoi kärsimättömänä.

    Umbra katsoi lintua hetken. Sen siiventynkää ja sen eläväisiä silmiä. Hän voisi antaa sille tuskattoman kuoleman ja jatkaa tehtävää. Eipä sillä täällä suon keskellä juuri selviytymismahdollisuuksia olisi, hän ajatteli.

    Silloin veden pinta räjähti ja valtava kita kävi kiinni lintuun karjuen. Krokotiilin kita välähti sinertävänä ja sähköshokki purkautui siitä ympäröivään maastoon. Gukko kiljaisi ja lensi lampeen saalistajan leuoissa.

    ”Mikä Karzahnin otus tuo on!” Kapura huusi, kavahtaen taaksepäin.

    ”Se on Weretaea, suuri krokotiilirahi joka kykenee iskemään sähköiskuja. Tuo on vielä iso yksilö. Sekä koiras!” Umbra huusi ja veti lyhyen sapelinsa esiin. Niin ikävältä kuin hänestä tuntuikin katsella haavoittuneen linnun joutumista krokotiilin uhriksi, hän tiesi sen olevan luonnon järjestys. Toa-pari otti etäisyyttä rahipedon ruokailuun.

    ”Siinähän te”, Matoro hihkaisi ilmestyessään puunrunkojen takaa kaksikon luo. ”Seuraatte… jättiläiskrokotiilin ruokailua?” hän kysyi analysoituaan ympäristönsä.

    ”Terve. Sinä vissiin kävit vähän kävelyllä?” Kapura noteerasi jään toan.

    ”Onko meillä suunnitelmaa miten pääsemme täältä?” Matoro kysyi.

    ”Sinähän meistä se suunnittelija olet”, Umbra totesi ja tutkaili alueen sangen epätarkkaa karttaa rannetietokoneellaan.

    ”Minä vain esitän, että kaikki mitä teen, olisi suunniteltua. Oikeasti vain sävellän tapahtumien mukana.”

    ”Miten säveltäisit meidät pois tästä suosta?”

    ”Öööh. No kaiken logiikan mukaan jos lähdemme pohjoiseen, törmäämme jossakin vaiheessa vuoreen.”

    ”Jos emme uppoa sitä ennen”, Kapura heitti myrskypilviä jään toan mukavan yksinkertaiseen suunnitelmaan. ”Tai joudu krokotiilin syömäksi.”

    ”Tai ohjusten maalitauluiksi. Jos menemme pohjoiseen, todennäköisesti myös törmäämme ampujaan”, Umbra muistutti.

    Suo oli märkä maa marssia. Pari kertaa joku kolmikosta oli osunut äkkisyvään suonsilmään, ja Matoron oli pahimmissa paikoissa pitänyt jäädyttää heille kulkupintoja. Mutta he olivat hitaasti matkalla kohti pohjoista. Toivottavasti. Todennäköisesti.

    Jostain syystä Kummitusten Suo muuttui pohjoista lähestyttäessä mahdollisesti vieläkin ankeammaksi. Paikoitellen suuri osa vedestä oli kuivanut, ja jäljellä oli vain puita, jotka olivat kuolemassa janoon.

    ”Aika surkea tuuri puulle asua suolla ja olla silti löytämättä vettä”, Matoro huomioi.

    ”Näkisin ettei tämä ole kovin luonnollista. Kyllä täälläkin pitäisi olla vettä”, Umbra vastasi.

    ”Ehkä vuorelle on tehty patoja tai jotain”, Kapura ehdotti. ”Mikä käänne! Nazorakit haluavat ryöstää Klaanin veden! Paha vain, että tässä maailmassa on piru vie vettä enemmän kuin maata.”

    ”Shh”, etummaisena kulkeva Matoro sähähti ja pudottautui puunrungon taa. ”Edessä on jotakin.”

    Kaksi muuta toaa ryömivät erittäin epämiellyttävästi tarkkakatseisen toverinsa luo. Matoro vilkaisi varovaisesti uudelleen.

    Edessä oli totta tosiaankin pato. Suuri betoninen rakennelma, jonka pienet portit päästivät vettä turbiinien läpi erikseen kaivettuihin kanavoihin. Sen toisella puolella kohosi tutkatorni ja ohjuspatteri. Nazorak-imperiumin seitsensakarainen tähti liehui mastossa padon huipulla.

    ”Olisi pitänyt arvata”, Umbra mutisi. ”Klaanin pitäisi hävittää nuo epähyönteiset täältä. Aina tekemässä tuhojaan.”

    ”Kierrämmekö padon?” Kapura kysyi.

    Matoro analysoi tilannetta. Se tyhmänrohkea seikkailija hänen päässään pakotti hänet huomaamaan, miten ohjuspatterin voisi kääntää osoittamaan suoraan patoon ja räjäyttämään sen. Sen sijaan rationaalinen jään toa muistutti, että paikalla oli varmasti enemmän kuin tarpeeksi nazorakeja.

    ”No meidän tehtävä on pelastaa Troopperi”, Matoro kertasi. ”Kierretään tuo laitos.”

    Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Alkoi kuulua laukauksia. Mutta niitä ei oltu tähdätty Klaanilaisiin, ne tulivat padon päältä. Suuri, punahaarniskainen olento pyöri ylhäällä kahden, pitkän miekan kanssa. Nazorakit ammuskelivat zamor-pistooleillaan, mutta saivat vastaansa ohjuspurkauksia.

    Toat katselivat tilannetta hölmistyneinä.

    ”Onko tuo… Killjoy?” Matoro kysyi.

    Ohjus räjäytti vartiotornin karzahniin. Tummanpunainen soturi nousi ilmaan ja syöksyi ohjuslavetin operoijien kimppuun. Asioita räjähteli.

    ”Jep”, Umbra totesi. ”Se on Killjoy.”

    ”Tuota, pitäisikö meidän-” Kapura aloitti. Ohjuslavetti räjähti, ja patoon ilmestyi näkyvät murtumat.

    ”Pitäisi”, Umbra vastasi ja tarttui tulen toaa olkapäästä. Kolmikko suoritti taktisen oikealle poistumisen pois kuivuneesta suoaltaasta. Killjoynä tunnettu klaanilainen satoi alas tuhoa ja turmiota Nazorak-tukikohdan kimppuun. Pato antoi periksi yhä enemmän, ja tulvaporteista alkoi syöksyä padottujen vuorivirtojen voimaa ulos.

    ”Olisi sääli, jos tuossa laitoksessa olisi ollut kaikki tiedot Troopperin alasampumisesta”, Matoro totesi lakonisesti katsellessaan rälähdysorgiaa. Zamor-kiväärit ampuivat enää hajalaukauksia. Torakoiden taistelutahto oli murrettu. Koko pato sortui alas torakoineen päivineen, ja ex-Pimeyden Metsästäjä ampaisi kohti mökkiään Kaya-Wahissa.

    ”No, jatketaan suunnitelman mukaan. Vuorta ylös ja etsitään Tropa”, päämoderaattori sanoi.

    Toat katsoivat vuorta ylös. Pienoinen masennuksen varjo kävi heidän mielessään, kun he katsoivat terävänä kohoavaa Mt. Ämkoota. Heillä olisi vielä matkaa. Toivottavasti Umbran navigaattori olisi tarkka.

    Ilta alkoi synkentyä. Toat olivat kavunneet koko iltapäivän ylös Mt. Ämkoon lounaisrinteen kukkuloita ja jyrkänteitä. Syysviima alkoi tuntua kylmemmältä ja kylmemmältä mitä korkeammalle he nousivat. Umbran kartan mukaan he olivat Ko-Huna-Koron ja Troopperin putoamispaikan välissä. Matkaa olisi kymmenisen kilometriä. Olettaen, ettei klaanilainen olisi lähtenyt vaeltelemaan johonkin suuntaan. Jonka hän oli hyvin todennäköisesti tehnyt.

    Kokeneena kiipeilijänä Matoro kulki heistä ensimmäisenä. Hänelle ei ollut ongelma löytää jalansijaa vuoren kivisellä pinnalla, vaikka paikoitellen maa olikin jään peitossa. Paikoitellen heidän oli pitänyt ylittää rotkoja ja railoja jään toan harppuunan vaijerilla, ja kerran he olivat törmänneet nälkäiseen laumaan kristallikiipijöitä.

    Umbra kulki toisena vanhan toverinsa takana. Hän havaitsi, miten paljon se, että hänen oikea kätensä oli tykki, vaikeutti vuorikiipeilyä. Pari kertaa hän oli horjahtaa alas, mutta takana oleva Kapura oli saanut toan kiinni. Tulen toalle kerta oli ensimmäisiä sellaisessa maastossa. Hän ei tuntunut pitävän kylmyydestä ja korkeudesta.

    ”Täällä alkaa tulla pimeä”, valon toa huomioi hypätessään kapean railon yli, joka tuntui yltävän tyhjyyteen asti.

    ”Se ei liene sinulle ongelma”, Matoro vastasi ja tunnusteli valkealla jalallaan jäätä. ”Paljonko matkaa vielä?”

    ”Putoamispaikka on puoli kilometriä tuonne”, Umbra osoitteli ylhäällä olevaa kielekettä.

    ”Jäämmekö sinne yöksi? Minua ei inspiroi kiipeillä pimeällä”, Kapura kommentoi takaa.

    ”Hyvällä tuurilla kaikki alueen torakat menivät sen padon mukana”, Umbra sanoi. ”Mutta en luottaisi siihen.”

    ”Suunnitellaan sitä kunhan pääsemme ylös”, Matoro totesi. Hän loikkasi railon yli kapealle kielekkeelle, jonka vasemmalla reunalla kohosi korkeuksiin suoraksi kulunut kiviseinämä. Jään toa tunnusteli heti tottuneesti seuraavaa jalansijaa.

    ”Toivottavasti pääs-” Kapura oli vastaamassa, mutta kaukaisen laukauksen kajahdus hiljensi hänet.

    ”Zamor-kivääri”, Umbra totesi. Ja zamor-kivääri soi uudelleen. Ja uudelleen.

    ”Se kuuluu jostakin ylhäältä”, Matoro käänsi katseensa seinämän huipulle. Pitkät jääpuikot ja nietokset katsoivat häntä takaisin. Sininen iltataivas leimahti himmeästi, aivan kuin ylhäällä vuorella olisi taisteltu. Hän harkitsi hetken vaihtoehtoja, ja päätti tehdä sitä, mitä parhaiten osasi – sooloilla.

    ”Odottakaa tässä”, Matoro Mustalumi lausahti itsevarmasti ja ojensi oikean kätensä ilmaan. Kuului ZÄNG ja harppuunanterä singahti hänen ranteestaan ylös. Se upposi kiveen, ja toa aktivoi laitteen kelan, joka veti hänet vauhdikkaasti ylös.

    Hän heitti itsensä jyrkänteen laidan yli syvään hankeen. Vuorenrinne nousi nyt huomattavasti loivempana ja kauttaaltaan lumen peittämänä ylös. Toa paikansi lämpökamerallaan useita kohteita kauempana edessä – kuumana liekehtivän tulen toan, ja koko joukon pienempiä kohteita kiväärit kädessä.

    Ilmaa halkoi uudet laukaukset zamor-kivääreistä. Hyökkäyksen kohteena olevan Troopperin takaisin ampumat nuolet eivät pitäneet lainkaan samanlaista, uhkaavaa ääntä, ainoastaan uhkaavan suhahduksen. Taistelu oli kuitenkin satojen metrien päässä kolmesta muusta klaanilaisesta.

    Karkeat zankrzoran kieliset komennot halkoivat iltaa. Jään toa ei osannut torakoiden puhetta, mutta äänensävy oli päättäväinen ja itsevarma.

    Sitten hangen alla räjähti, ja lunta suihkusi metrejä ilmaan. Tulen toa kaatui nietoksiin. Toinen räjähdys raastoi ilmaa. Torakat olivat syöksyneet maahan.

    Sitten ylhäältä vuorelta alkoi kuulua jyrinää.

    ”Vooooi k-” Matoro seurasi kaukaista taistelunäytelmää, mutta lumimassojen liikkeellelähdön jyrinä peitti hänen äänensä. Lumivyöry lähti liikkeelle satojen avaruusjunien voimalla, nousten suurena, valkoisena rintamana seinämäksi, joka vieri alas rinnettä. Tulen toa torakoineen näytti hautautuvan sen alle – mutta jäätävä massa ei hidastunut. Toa ehti juuri ja juuri pudottautua vaijerinsa varaan alas ennen kuin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, peittäen jyrinällään alhaalla olevien Kapuran ja Umbran huudot.

    Toa pudisteli naamionsa aukoista ja silmistään lunta. Hän roikkui edelleen yhdellä kädellä seinämässä. Alhaalla kaksi muuta klaanilaista olivat kömpineet ylös lumen alta – pääosa vyörystä oli pudonnut edelleen heidän ohitseen, alas laaksoon.

    ”Oletteko okei?” toa hihkaisi.

    ”Jos lumeen hukkumista ei lasketa, niin joo”, Kapura hytisi. Valon toa oli kaivanut lämpökiven varusteistaan ja ojentanut sen toverilleen. Sen keltainen valo erottui kirkkaana hämärtyneessä illassa.

    ”Löydättekö tietä ylös?” hän kysyi.

    ”Sinunhan se vuorikiipeilijä piti olla”, Umbra kuittasi.

    ”Luulen, että ylhäällä on lumeen hautautunut klaanilainen. Käyn kaivamassa Tropan ulos.” Sen sanottuaan toa kelasi itsensä ylös ja heitti itsensä yli tasanteen laidan. Lunta oli paljon ja se oli upottavaa. Toan kapea jalka valahti suoraan jäätävän massan läpi tämän astuessa sen päälle.

    Seuraava askel meni jo huomattavasti paremmin, kun toa jäädytti lumen jalkansa alla, luoden toimivan tukipinnan. Hän asetti lämpökiikarinsa päälle ja alkoi tähystää lumivuorta. Sen alla näkyi useita kohteita, joiden lämpötila oli putoamassa nopeasti. Yksi niistä oli klaanilainen, jota he olivat tulleet pelastamaan.

    Matoro alkoi kaivaa. Se oli ilman lapiota yllättävän vaikeaa, mutta se eteni.

    Tulen toa rämpi itse läpi lumen, kun mustahaarniskainen jään toa pääsi tämän lähelle. Troopperin musta kanohi Hau nousi pärskien lunta ylös.

    ”Martti? No kiva nähdä sinua”, hän katsoi yllättyneenä jään toaa kasvoihin.

    ”Sinua onkin etsitty, Tero”, Matoro vastasi, ja tarttui tulen toaa kädestä. Hän kiskoi toverinsa ylös. Hänen punamusta haarniskansa oli paikoitellen aivan lumen peitossa. Siinä näkyi pari luodinosumaa ja paljon naarmuja.

    ”Vastahan minä, mitä, eilen putosin” hän vastasi. ”Hetkinen, missä Hikka on?”

    ”Hik-” Matoro aloitti. ”Hikakini! Lohikäärmeliskoni! Lemmikkini!” Tero-Roope alkoi listata ja kaiveli lunta hätäisesti.

    Matoro katsoi ympärilleen läpi lämpökiikarinsa ja havaitsi suurehkon olennon viitisen metriä heistä itään. Hän viittoi siitä tulen toalle, joka kaivoi rahin esiin Matoron mukana.

    Hikka oli suurikokoinen naaras-hikaki, joka oli erittäin pahoinvoivan näköinen. Normaalisti kirkkaan oranssi lisko värisi sairaan sinisenä. Sillä oli ampumahaava kyljessään.

    Toa alkoi puhella liskolleen, ja loi pienen liekin kämmenelleen, jolla hieroi lohikäärme-olentoa. Se päästeli outoja lohikäärme-ääniä, jotka kuulostivat kovin tyytymättömiltä tilanteeseen. Se katsoi suurilla silmillään toa-paria, ja yritti nousta ylös. Se ei onnistunut. Tulen toa potkaisi nietosta.

    Matoro mietti hetken kahta muuta klaanilaista, mutta totesi sitten Hikan olevan kiireisempi. Hän tarttui rintahaarniskassaan kiinni olevaan siniseen kiveen, joka oli kuin maasta revitty luonnojalokivi. Toa painoi sen vasten rahin punaisena välkkyvää sydänkiveä. Se leimahti siniseen hohteeseen, ja vedenväriset kipinät alkoivat pyöriä Hikan haavojen yllä. Parannuskivi korjasi hikakin haavan hetkessä, jättäen rahin huohottamaan väsyneenä.

    Toa näki sivusilmällään, miten kaksi toveriaan ilmestyivät jyrkänteen tuolta puolen syvään hankeen. Umbra suurempana raivasi lunta edestään. Kahdesta tulen toasta Kapura näytti jäätyvämmältä. Matoron mielestä yö oli lähinnä miellyttävän viileä.

    ”Alukseeni osui kolme ohjusta, kun lensin suon yli”, Troopperi kertoi, ja havainnollisti villiä ilmataistelua huitomalla käsiään. Nuotio rätisi iloisesti toa-nelikon keskellä. He olivat tehneet majapaikkansa alas ammutun Kane-Ra -höyryhävittäjän rungon jäänteisiin.

    ”Osuin suoraan tälle kielekkeelle”, hän jatkoi kertomustaan. ”Alus veti pari ympyrää jäisellä pinnalla ja osui noihin kiviin. Selvisin iskusta vain naarmuilla. Tongun pelit ovat aika hyvää tekoa.”

    Muut kuuntelivat mielenkiinnolla grillaillessaan makkaraa. Yö oli jäätävän kylmä ja pimeä.

    ”Pidin tietty pään kylmänä. Lähdin etsimään tietä alas. Kapusin tästä kaakkoon, Masennus-Wahin suuntaan. Hikka oli koko ajan mukanani. Se oli muuten toiminut lentomatkani aikana hiilen lapioijana. Niin, mihin jäin – tuolla alarinteellä löysin mökin. Yksinäinen turaga asui siellä. Hän-”

    ”Odotas, odotas – voitko palata ihan alkuun? Mikä oikeastaan oli koko matkasi tarkoitus?” Kapura keskeytti kollegansa.

    ”Paaco puhui tiedustelumatkasta”, Umbra vastasi ja silitteli Troopperin lohikäärme-olentoa.

    ”Se oli… salainen tehtävä. Katsokaas, meille tuli pohjoisesta viesti, että torakat ovat taas aktivoituneet ja nousseet koloistaan. Ei se vielä ole paha, ei, mutta kun samaan aikaan eräät kalastajat Tahtorakin askelmalla kertoivat hurjista skakdi-palkkasotureista, jotka olivat saapuneet synkillä aluksilla länsirannikolle. Ehdotin admineille, että lähtisin tutkimaan tilannetta.”

    ”Skakdeja? Tilanne alkaa kuulostaa aika uhkaavalta”, Matoro kommentoi. Hänellä ei ollut paljoa positiivisia kokemuksia skakdeista paria poikkeusta lukuunottamatta.

    ”Sitä se onkin. Eikä siinä kaikki, ne eivät nimittäin ole ainoita vihollisiamme. Jäin siihen, kun saavuin yksinäisen turagan mökille – pieni, laiha äijä jolla oli paljon porontaljoja. Pyysin suojaa, yösijaa, sellaista. Yöllä se päästi mökkiin joukkueen torakoita.”

    Kolme muuta klaanilaista ällistyivät tarinan käänteestä.

    ”Yritin kamppailla, mutta minut yllätettiin aseetta. Ne nappasivat minut. Turaga selitti miten se oli Klaanin vika, että nazorakit saapuivat saarelle, ja että me tuomme vain sotaa ja eripuraa pohjoiseen. Tavallaan ukolla oli pointti, mutta olihan se aika epäreilua.”

    Umbra huokaisi. ”Ilman yhtenäisyyttä taistelusta tulee paljon vaikeampi. Mitä siitäkin tulee jos taistelemme toinen toistamme vastaan kuin vihaiset rahit?”

    ”No, turaga selitti jotain sopineensa torakoiden kanssa, että ne jättäisivät hänen mökkinsä rauhaan kunhan minut olisi viety. Siinä sitten olin, torakoiden vankisaattueessa matkalla ties mihin synkkiin luoliin.”

    ”Miten pakenit?” Kapura kysyi. Hän oli jo täysin immersoitunut tilanteeseen.

    ”Hikka hyökkäsi niiden kimppuun hangesta”, Troopperi vastasi. ”Se repi yhden torakan pään auki. Poltin sekaannuksessa käsirautani, nappasin ötököiltä jouseni ja lähdin pakoon. Ammuin koko torakkapartion hankeen.”

    ”Se ei nähtävästi auttanut”, Mustalumi totesi ja otti rennomman asennon, nojaten jäiseen selkänojaan.

    ”Niitä tuli lisää. Ilmeisesti ne halusivat saada tosi kovaa klaanilaisen vangiksi. Kapusin ylös ja ammuin niitä. Laskin, että siinä vaiheessa kun kaikki 30 tulinuoltani oli käytetty, olin kaatanut 51 torakkaa. Vähän ennen lumivyöryä olin kaivanut itselleni lumibunkkerin, ja pidin torakoita loitolla nuolilla, jotka olin tehnyt vaivaiskoivujen nuolista kiivetessäni ylös.”

    Se kuulosti typerältä, mutta koska kyse oli Troopperista, sen oli pakko olla totta, Matoro järkeili.

    ”Minulla oli enää yksi nuoli jäljellä, ja olin juuri sytyttämässä sitä, kun torakoiden kranaatinheittimet iskivät. Niillä oli varmaan jokin pesäluola siinä lähellä, sen verran paljon niitä tuli.”

    ”Sitten räjähdykset laukaisivat lumivyöryn”, Matoro lopetti tarinan.

    ”Jep. Löysitte minut sieltä hangesta hyvään aikaan.”

    ”Mites tiedustelu”, Kapura uteli. ”Saitko jotain hyödyllistä?”

    ”No torakat ovat pirun vihaisia, ainakin”, tulen toa vastasi. ”Mutta hei, voimmehan me jatkaa tiedonkeruuta. Meitä on neljä, ja olemme ihan hyvässä kunnossa”, sanoi toa, jonka haarniskasta erotti kohdat, joihin oli osunut zamor-ammus. ”Ihan hyvässä kunnossa.”

    ”Höpsis”, Umbra torui toaa. ”Me lähdemme Klaaniin. Tämä alkaa mennä vaaralliseksi, ja haluan adminien mielipiteen ennen kuin teemme mitään hätäilevää.”

    Troopperi kohtautti olkiaan. ”No okei. Sinähän se mode olet.”

    Nuotio rätisi. Kapura lisäsi siihen puuta Kane-Ra -aluksen rungosta. Vuorella oli jäätävän kylmä. Kun toat katsoivat harjanteelta etelään, saaren eteläosien kylien valot näkyivät himmeinä kaukaisuudessa. Nelikko istui jonkin aikaa hiljaisuudessa. He päättivät alkaa nukkumaan, jotta seuraavana aamuna jaksaisi aloittaa matkan Klaaniin. Ilman lintuja tai lento-alusta siitä tulisi pitkä patikkaretki. Kapuralle oli annettu ensimmäinen vartiovuoro; hän jäi istuskelemaan jollekin, joka oli joskus ollut höyryaluksen siipi. Hänen ystävänsä käpertyivät nuotion ympärille.

    Epäilyksen varjot kävivät toan mielessä. Hän ajatteli sotaa ja taistelua. Nazorakien aseita ja zyglakien pimeässä kiiluvia silmiä. Matoranien verta ja talojen raunioita.

    Hän ei haluaisi koskaan kokea sitä, toa päätti ja katseli lumisia rinteitä. Yö oli täysin hiljainen. Tähtitaivas katseli alas maailmaan Initoi hohtaen punaisena kaiken eläväisen yllä. Kapura mietti hetken Kohtaloita ja tähtiin kirjoitettuja tulevaisuuksia. Olisiko sota niissä määrätty, hän pohti.

    Hetkinen. Hänen näkökenttänsä reunassa vilahti liike.

    Kapura kääntyi. Aluksenhylyn ympärillä oli vain lunta ja kiviä. Hänen toverinsa nukkuivat.

    Jääkiipijä. Niitä on näkynyt vuoren etelärinteellä muutenkin, hän selitti itselleen. Vakuuttelun teki sangen epäuskottavaksi se seikka, että yllättävä zamor-kiväärin laukaus upposi hänen haarniskansa läpi hänen rintakehäänsä. Toa ulvaisi tuskasta ja kaatui selälleen hankeen. Hän kuuli juoksuaskelia.

    Niinpä tietysti, toa ajatteli ja ponnisti itseään pystyyn hampaita purren. Vaaleanvihreää verta pulppusi hänen harmaalle haarniskalleen. Pienet, ammuksesta vapautuneet hyönteiset järsivät haavaa suuremmaksi. Toa irvisti ja romahti polvilleen.

    ”Hei tyypit! Hyökkäys! Herätys! Hälytys!” hän huusi ja kaatui maahan. Hetkessä nazorakit olivat aluksenhylyn päällä ja heidän kimpussaan.

    Ne olivat kastanjanruskeita, hyönteismäisiä hahmoja, joiden vihreät silmät loistivat yössä. Torakat pitelivät toisessa käsiparissaan keihäitä ja pitkiä sapeleita. Ampujat olivat epäilemättä kauempana. Siiveniskujen tukemat syöksyt klaanilaisten nuotiopiiriin keskeytyi äkisti, kun maassa tuskissaan kieriskelevä tulen toa kärvensi valtavalla tulisella aallolla torakkajoukon ilmasta. Välähdys näkyi varmasti Klaaniin asti.

    Muut klaanilaiset olivat jo selvästi hereillä. Kapuran tulimyrskyn pyyhkäistyä heidän ylitseen toat nousivat, vain saadakseen suuntaansa joukon laukauksia. Umbran sähkökanuuna jakoi kuolemaa zamor-tulen suuntaan räjäyttäen nietoksia. Troopperin herännyt lemmikki-hikaki yritti pysyä hengissä parhaansa mukaan käpertymällä lentokoneenraadon taa.

    ”Kapura on haavoittunut”, Troopperi huusi nazorakien laukauksien alta. Häntä turhautti se, ettei hänellä ollut enää nuolia. Miksi hän edes käytti jousta?

    Ai niin. Siten hän antoi vastustajilleen edes mahdollisuuden.

    Jään toa oli jo kääntämässä ammuttua tulen toaa selälleen. Ampumahaava rintakehässä paheni jatkuvasti. Matoro käytti jälleen kerran parannuskiveään ja paransi ystäväänsä elementtivoimallaan. Se keskeytyi ikävästi, kun korkeuksista kuuluva vihellys viesti ankeasta tulevaisuudesta.

    Umbra ja Troopperi kamppailivat yli Kane-Ran rungon hyökkääviä torakoita vastaan. Hyökkäys oli organisoidumpi kuin aiemmat kohtaamiset nazorakeja vastaan, Troopperi huomioi. Vastapuolen kranaatinheittimet alkoivat sataa kuolemaa korkeuksista sillä hetkellä. Osuma vain parin metrin päähän sai klaanilaiset syöksymään maahan.

    ”Mitä jos häivytään täältä”, Umbra huusi metelin alla.

    ”Hyvä idea”, puoliksi tajuissaan olevaa Kapuraa raahaava jään toa vastasi. Sirpaleita lensi heidän ylitseen.

    ”Miten ajattelimme tehdä sen?” Troopperi kysyi.

    ”Suojaa meitä”, Matoro hihkaisi. ”Umbra, työnnetään tuo hylky alamäkeen.”

    ”Tämä on typerää”, valon toa kommentoi juostessaan alasammutun aluksen rungolle. Matoro tuli tämän perässä Kapura mukanaan. Troopperi kulki viimeisenä ja tarkkaili taivasta.

    Hänen haukansilmänsä havaitsivat seuraavan kranaatin. Toa ponnisti, hyppäsi sitä kohti ja laukaisi vihreän voimakenttänsä. Hänen musta Haunsa hohti hetken, ja suojeleva kenttä ilmestyi hänen ja kranaatin väliin. Se räjähti kenttää vasten, heittäen Troopperin potkaisun voimasta selälleen hankeen. Toa huusi jotain siisteydestä riemuissaan ja syöksyi jälleen toimintaan.

    Umbran ja Matoron muodostama dynaaminen duo oli oli onnistunut kääntämään Kane-Ran puisen rungon suurinpiirtein oikein päin, ja valon toa oli laserilla leikannut irti siivenriekaleet. Kapura, joka oli jo palaamassa tajuihinsa, makasi siinä, missä ajoneuvon ohjaamo oli joskus sijainnut. Troopperi loikki ympäriinsä kuin pähkähullu ja torjui reflekseillään kaikki laukaukset, joita toia kohti satoi.

    Sitten he olivat valmiita. Umbra työnsi korvike-kelkan liikkeelle alas vuoren rinnettä, ja muut toat sekä yksi hikaki hyppäsivät vauhdissa sen kyytiin.

    Se oli typerää, he saivat pian huomata.

    Kyllä, nazorakit jäivät taakse hyvin pian, mutta vuorenrinne ei ollut erityisen helppoa laskettelumaastoja. Aina välillä kivenjärkäleet repivät heidän muutenkin hajoavaa ajopeliä, ja pari kertaa oli vain tuurista kiinni, etteivät he syöksyneet alas jyrkänteeltä.

    ”TÄMÄ OLI SURKEA IDEAAAAAA”, Umbra huusi Kane-Ran pohjalta kivien tehdessä syöksystä äärimmäisen töyssyistä.

    ”Oletteko varmoja, että tämä pysyy kasassa? Tuosta irtosi juuri lauta” Kapura kommentoi, joka ei ole edelleenkään parhaassa mahdollisessa kunnossa.

    Kelkka osui kivenlohkareeseen, joka sai sen ankaraan syöksykierteeseen oman, klaanilaisentäyteisen akselinsa ympäri. Troopperi huusi kurkku suorana, mutta ääni oli enemmän innostusta ja riemua kuin kauhua. Kuin valtava hyrrä, pyörivä ajoneuvo lopulta ajautui kohtaan, jossa jäinen vuori yksinkertaisesti loppui ja erittäin jyrkkä kallio alkoi.

    ”Unohtakaa äskeinen”, Kapura huusi melun läpi. ”Oletteko varmoja, että ME pysymme kasassa?”

    Kelkka putosi viitisen metriä, osui kiviseen rinteeseen ja putosi taas. Se kieri 360 asteen käännöksiä nyt ainakin kolmella eri koordinaattiakselilla. Hetkelliset vapaapudotukset ja niitä seuranneet mielettömät rysähdykset ja kolahdukset lisäsivät matkan jännittävyyttä huomattavasti.

    Sitten he saapuivat Ko-Huna-Koron laakson jyrkille reunoille. Troopperi hiljeni nähdessään kolmikymmenmetrisen pudotuksen.

    ”KARZAHNIKARZAHNIKARZAHNI”, Kapura kiljui ja roikkui kelkassa kaikin voimin.

    Matoro yritti saada tilanteesta selkoa. Se oli hankalaa, sillä hän ei ollut aivan varma, miten päin suhteessa maan pintaan hän oli. Ja heti kun hän sen huomasi, hän oli kääntynyt taas.

    No, syteen tai saveen, hän ajatteli, ja pureutui ajatuksillaan routaiseen maahan.

    Massiivinen jääpilari nousi laakson pohjasta ja otti aluksen vastaansa väkivaltaisella kolahduksella. Toa kiemurteli kelkan etuosaan ja aloitti tien luomisen ennen kuin ajoneuvo saisi jälleen hyrräkompleksin. Hänen valkoiset kätensä sädehtivät kylmyyttä ja jäätä eteenpäin, luoden kaikkien turvamääräysten vastaista luistelurataa kymmenen metrin korkeuteen ilmaan.

    He syöksyivät pitkin jääsiltaa hyvän matkaa, kunnes miljöö oli muuttunut sangen epäjäiseksi. Kuten oli myös Matoro, toa huomioi, ja tunsi, miten hänen kontrollinsa kylmyydestä kalpeni hetki hetkeltä enemmän.

    Ennen kuin hän ehti kuluttaa kaikkea voimaansa, hän lopetti, ja heidän ajoneuvonsa iskeytyi kovaa kiviseen kallionrinteeseen.

    Tärähdyksestä pään selvittämiseen meni hetki itse kultakin. Kapura piteli otsaansa maassa lojuessaan; Troopperi nauroi. Umbra näytti jähmettyneeltä. Hikka uudelleenharkitsi vakavissaan elämänvalintojansa. Matoro nousi vaivalloisesti ylös silmäilläkseen ympäristöään.

    ”No sepäs… sepäs oli menoa”, Kapura kommentoi.

    ”Ainakin pääsimme alas vuorelta”, jään toa vastasi.

    ”Klaaniin tosin on vielä matkaa aika lailla”, lunta epäkäytännöllisestä haarniskastaan kaapiva Umbra totesi.

    ”Olemme jossakin Suon luoteispuolella. Tästä ei ole kovinkaan pitkää matkaa Sahi-Koroon länsirannikolle. Tunnen sieltä yhden venemiehen – hyvä jätkä, Eglastus nimeltään – joka voisi heittää meidät vesitse Linnakkeelle. Voimme samalla udella kuulumisia pohjoisesta”, Troopperi jakoi paikallistuntemustaan. Hän oli usein kertonut ajoista, jolloin oli matkustellut matoranina pitkin saarta.

    ”Paljonko tästä on matkaa?” Matoro, joka istuskeli suurella kivellä, kysyi. Aamuaurinko oli nousemassa pian.

    ”Parikymmentä kilometriä, arvioisin. Enemmänkin, varmaan. Päivän matka”, tulen toa kertoi.

    ”No, jalkapeliä kehiin sitten vain”, Umbra totesi, ja lähti marssimaan etummaisena.

    Aamupalasta oli jo nelisen tuntia, kun Kapuraa alkoi tympiä koko käveleminen. Oikeastaan se masensi häntä siksi, että seikkailun aikana hän oli huomannut konkreettisesti, ettei pysynyt kolmen supertoasoturin vauhdissa villissä, armottomassa luonnossa ja veristen taisteluiden ja ruudinsavun ja kranaattien melskeessä. Kenties hän alkaisi lenkkeilemään tämän jälkeen. Tai käymään salilla. Sen sijaan, että käytti kaiken aikansa joko ahjolla tai salaliittokirjojen ja sarjakuvien parissa.

    Kenties kyseessä oli jokin salainen juoni, hän pohti. Kenties hän oli ollut paljastaisimallaan suuren salajuonen, mutta vihamieliset reptiliaani-kansallisosialistit olivat saaneet hänet tänne keskelle ei mitään harhautukseksi. Kenties hänen muistiinpanonsa Klaanissa oli sillä välin ryöstetty!

    Troopperi ja Matoro astelivat hänen edessään, ja Umbra kulki nyt joukon viimeisenä. Maasto oli kivikkoista ja kukkuloista – puita näkyi silloin tällöin. Vuori kohosi heidän takanaan auringon myötä. Oikeastaan tulen toa ei ollut koskaan edes ollut niin kaukana saaren erämaassa. Oli outo ajatus, ettei hän ollut edes käynyt saaren, jota piti kotonaan, pohjoisosissa. Hän oli vain kuullut outoja tarinoita sarvekkaista hirviöistä ja toista, jotka pukeutuivat niiden sarviin. Ja suurista, sarvekkaista pukeista, jotka hyökkäsivät kaiken liikkuvan kimppuun.

    Ehkä siksi hän piirsi ironisia sarjakuvia ja jätti seikkailut Matoroille. Toa hätkähti, kun kuuli askeleita sorassa jossakin sivullaan. Ei taas, hän ajatteli, ja muisteli laukausta lumivuorilla.

    ”Seis”, Matoro pysäytti joukon ja keskittyi kuuntelemaan. ”Minulla on huono tunne tästä.”

    ”Minä en kuullut mitään. Mitä nyt?”, Umbra kysyi.

    ”Hmm. Saatoin kuulla jotakin. Olen kai vain jäänyt liian moneen väijytykseen elämäni aik-”

    Mustiin haalareihin pukeutuneet skakdninjat nousivat sorasta, jossa olivat odottaneet. Heidän värikkäät kasvonsa oli naamioitu hiekalla ja harmaalla värillä. Ne ponnistivat klaanilaisten polkua reunustavilta soravalleilta – se kaikki tapahtui sekunnin murto-osia lyhyemmässä ajassa, koska he olivat ninjoja.

    Ninjat loikkasivat painovoimaa uhmaten ninjasapelit ja ninjatähdet välkkyen keskipäivän valossa. Selittämättömästi maahan kätketyt savupanokset räjähtivät, ja peittivät pienen taistelukentän harmaaseen näönesteeseen.

    Troopperin vihreä voimakenttä välähti, ja se lennätti kaksi siihen osunutta ninja-skakdia selälleen hiekkapenkereeseen. Matoro kierähti maahan ja veti kaksi miekkaansa esiin. Hänen skannerisilmänsä analysoi savun peittämää kaaosta. Kapurakin tavoitteli karkeaa muotoa ja epäselviä värivalintoja sisältävää testimiekkaansa, joka näytti liian typerältä tehokkaaksi. Silti, jotenkin, se näytti toimivan. Ainakin ninja, joka sai siitä osuman kalloonsa, näytti suhtautuvan aseeseen kovin torjuvasti.

    Matoro tunsi ninjat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki niiden tuoreet mustat ninja-asut, mutta ne olivat selvästi samoja luusereita, joita hän oli kohdannut skakdikenraali Labion joukoissa. Se, että ne olivat nyt Klaanin saarella, ei kuulostanut millään tasolla hyvältä. Savun keskellä hän väisti yhden skakdin hyökkäyksen vain törmätäkseen suoraan toiseen ninjaan. Hän kaatui soraan salamurhaajan viereen. Maassa oli irtohampaita Umbran uudelleenkäsittelemän skakdipurukaluston jäljiltä.

    ”Hemmetti mitä kaaosta”, Matoro murahti ja nousi. Maassa ollut ninja tarttui häntä jalasta – jään toa oli huitaisemassa miekallaan tätä, mutta toinen korsto tarttui hänen käteensä takaa. Kolmaskin ninja ilmestyi hänen ympärilleen. Matoro kiemurteli itseään irti väkivaltaisesti. Yksi ninjoista puri häntä ranteeseen – se sai toan pudottaamaan Energiateränsä. Hän sai heti sen jälkeen iskun niskaansa. Uusien savupommien turvin kaksi ninjaa syöksyivät toaa kantaen sivuun taistelusta, eikä aikaakaan kun he olivat köyttäneet jään toan.

    Kolme muuta klaanilaista olisi saattanut tehdä jotakin, mikäli he olisivat nähneet koko episodia. He mittelivät edelleen neljää ninjaa vastaan alati laajenevassa ninjasavussa. Kun kaksi Mustalumea kantanutta skakdia olivat turvallisen välimatkan päässä metsänreunassa, he heittivät toan maahan ja lähettivät ninjasignaalin – oli aika vetäytyä Klaanilaisten luota. He olivat saavuttaneet kenraalin asettaman tavoitteen. Toa alkoi heräillä köysiinsä kolkkauksensa jäljiltä.

    ”Hyvä saalis”, sanoi toinen ninja-skakdeista. ”Tämä jään toa tässä on sotkenut johtajan suunnitelmat monesti. Minä tapan hänet kenraalin luona ja saan mainetta.”
    ”Etkä muuten tapa, minä haluan mainetta aivan yhtä paljon”, toinen murahti haastavasti.

    Ehkä saan ne tappelemaan keskenään, jos hieman ärsytän niitä, Matoro ajatteli. Hänen näkönsä alkoi palautua. Hän huomasin lämpökamerasilmällään muiden kömpivän kauemmas tappelevista skakdeista. Jos hän toimisi oikein, muut pääsisivät pakoon.
    ”Kumpi teistä on voimakkaampi? Kumpi pystyy tappamaan minut paremmin?” hän kysyi.
    ”Hiljaa, Toa!” toinen skakdi karjaisi. ”Emme ole niin typeriä, että tappelisimme ja antaisimme teidän siten päästä karkuun.”
    ”Tuota noin…” toinen skakdeista sanoi ja katseli ympärilleen. ”Toat näyttäisi olevan tulossa tännepäin.”
    ”Eikö muiden pitänyt suojata meitä, että saamme saaliin pois.”
    ”Akijutsunakk sanoi juuri, että toat lähtivät tähän suuntaan heistä huolimatta.”
    Toinen skakdi katseli joka puolelle ja sai raivokohtauksen, minkä johdosta hän iski nyrkillään toista naamaan. Tämä kaatui kuin kuolleena, ja hetken Matoro luuli tämän kuolleen, mutta hetken kuluttua skakdi kuitenkin nousi.

    ”Senkin typerä kinloka! Lähdetään!” toista lyönyt skakdi räyhäsi.
    ”Sinähän se pysähdyit tänne selittämään, kun halusit vain valtaa ja kunniaa, älä minua syytä.”
    ”Sinä halusit yhtä lailla!”
    ”Älä nyt huuda tai tämä pääsee vielä karkuun. Haluathan palkintosi. Labio tekee meistä kummastakin rikkaita, jos toimitamme toan hänelle. Nyt liikettä!”

    Matoro ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä. Skakdit raahasivat hänet kukkuloiden taakse leiriinsä, joka oli metsässä. Se ei ollut Klaanin lähimetsiä vaan itse asiassa hyvin kaukana Klaanista, jotta kukaan klaanilainen ei löytäisi sitä kovin helposti. He kävelyttivät Matoroa aikoja. Leriin oli hänen mielestään aivan liian pitkä matka, ainakin kädet sidottuna. Ihme kyllä, hänen silmiään ei sidottu, ja hän uskoi pystyvänsä palaamaan Klaaniin, jos onnistuisi vapautumaan. Lisäksi hänen toverinsa saattaisivat ilmestyä paikalle hetkenä minä hyvänsä, elleivät skakdit olleet järjestäneet heille mitään ikävää.

    Leiri oli melko aukealla paikalla. Toinen skakdi sytytti tulen nuotioon; toinen sitoi myös Matoron jalat ja heitti hänet vasten barrikadia, joka skakdeilla oli leirin ympärillä. ”Leiri” rajoittui resuiseen telttaan ja toisen skakdin sytyttämään nuotioon. Matoro vääntelehti ja yritti päästä köysistä, mutta ei onnistunut. Ne olivat liian kireällä ja ne oli valmistettu jostain materiaalista, jota ei niin vain muserrettu rikki.

    Iltapäivä oli jo pitkällä. Skakdit suunnittelivat seuraavaa siirtoaan. Vaikka heidän johtajansa oli antanut heille tarkat ohjeet, tehtävä oli muuttunut. Tämä teki tilanteesta erikoisen.
    ”Minusta tuntuu”, toinen skakdeista sanoi, ”että tapan tuon toan heti ja otan häneltä naamion voitonmerkiksi. Labio palkitsee minut, kunhan näkee, että tapoin Kuralumen.”
    ”Tee, mitä haluat”, toinen tokaisi. ”En saa kuitenkaan siitä mitään. Enkä halua osaa tahrautuneesta maineestasi.”
    Ensimmäistä skakdia ärsytti toisen piruilu ja hän päätti kostaa tälle myöhemmin. Hän kumartui Matoron ylle ja alkoi puhua:
    ”No niin, toa. Matorohan oli nimesi, vai mitä?”
    ”En puhu sinulle, saasta”, Matoro tuhahti ja sylkäisi skakdin kasvoihin.
    ”Pian huudat tuskasta ja kuolet”, skakdi ärähti raivostuneena. ”Tästä tulee hauskaa! Nautin tästä!”

    ”Hauskaa, todella”, sanoi uusi ääni. Skakdi katsoi ympärilleen. Toinenkin näytti aivan yhtä ällistyneeltä. Ääni nauroi julmasti. Nauru tuntui kuuluvan kaikkialta.
    ”Ettekö näe minua? Ikävääää.” Varjoista ilmaantui käsi, koura, joka puristui skakdin kaulan ympärille. Terävät kynnet tunkeutuivat ninjan panssarin läpi, ja verta purskahti hieman skakdin rinnuksille. Tämä alkoi kiljua, mutta kiljuminen loppui, kun skakdi paiskattiin keskelle nuotiota. Kirkaisten kuin pieni tyttö se hyppäsi pois liekeistä. Toinen skakdi katsoi suu ammollaan toisen sekoilua, kunnes näki jotain.

    Varjoista astui hahmo. Siivekäs, musta ja tummanpunainen. Haarniskaa koristavat prototeräspiikit hohtivat nuotion loimussa. Punaiset silmät välähtivät mustan naamion takana. Suuren Kanohi Kraahkanin, Varjojen naamion.

    Hahmo kohotti kätensä ja ampui verenpunaisen säteen suoraan maassa makaavan skakdin vatsaan. Säde tunkeutui panssarin – ja koko skakdinretaleen läpi. Skakdi ulvaisi tuskissaan, rupesi sätkimään rajusti punaisen energiavirtauksen ravistellessa hänen hermosolujaan, ja lysähti sen jälkeen ruohikkoon. Toinen skakdi yllättyi toverinsa kuolemasta ja kävi raivoisaan hyökkäykseen. Mutta mustan hahmon vatsan kohdalta singahti varjoenergiasta koostuva käsi, joka sieppasi skakdin ja veti sekä sulautti hänet makutan ruumiiseen.

    Matoro katsoi tätä kaikkea uskomatta silmiään. Kääntyikö onni? Hahmo käveli hänen luokseen ja katkaisi hänen siteensä.
    ”Tervehdys, Matoro Mustalumi”, Makuta Nui tervehti ja virnisti häijysti.

    ”Tämäpä oli onnekas yhteensattuma. Mitäs sinä täällä oikein toimitat? Tuuraat suojelusenkeliä?”, jään toa kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
    ”Olin metsästämässä.”, kuului makutan vastaus.
    Matoro ei välttämättä halunnut tietää enempää.

    ”Umbra, Tero ja Kapura ovat todennäköisesti aika lähellä. Meidät yllätettiin tiellä. Etsitään heidät seuraavaksi”, Matoro selitti tilannetta makutalle.
    ”He tietävät, että minä löysin sinut. Kerroin heille juuri telepaattisesti, että sinulla on tärkeä tehtävä kanssani, ja että heidän pitää palata Klaaniin kolmisin.”

    ”Minulla on tärkeä tehtävä?”

    ”Nyt on. Seuraa minua”, Makuta Nui totesi ja katosi metsän siimekseen jään toa kintereillään.

  • Sota on rahaa

    Bio-Klaani, kaupunki

    Joukko Matoraneja istui aamiaisella Uudessa Kievarissa kaupungin uudemmassa osassa. Paikka ei kuulunut joukon vakiosyöttölöihin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Keskiuudessa kievarissa oli sattunut erään postinkantajamatoranin välikohtauksen seurauksena paha vesivahinko. Vanhaan kievariin oli osunut pommi. Itse asiassa useampi pommi, mutta edellisten vauriot oli korjattu pubin pitkän historian aikana erinäisin keinoin. Frakerakkin kapakka taas sopi paremmin töiden jälkeiseen vapaa-aikaan.

    ”Tässä kahvissa ei ole makua”, Onu-Matoran Mahba seurueesta totesi apeana ja katsoi kuppoonsa.

    ”Parempaa ei ole tiedossa, pikipää”, tiskin takana istuva huiviin pukeutunut synkän boheemi Ta-Matoran vastasi. ”Kuljetukset pohjoisesta ovat loppuneet. Meillä on vain tätä. Mikään ei kannata täällä enää. Saan kohta potkut. Mikään ei kannata.”

    ”Voi pojat, tuo asenne on tarpeeksi synkkä rikkomaan torakoiden kauppasaarron”, Mahba totesi takaisin ja naksutteli makeutusainetta kuppiin, ”Voisimme vaikka ladata sillä Cordak-tykin ja ankeuttaa sukellusveneet oikotietä Destraliin.”

    ”Tehkää mitä teette. Minä en aio jäädä tänne. Tämä paikka ei pysty puolustamaan meitä, vaikka täällä on Toia kilometrillä enemmän kuin Metru Nuilla.”

    ”Ehh, neliökilometrillä”, toinen aamupalalla oleva Onu-Matoran samasta seurueesta sanoi, ”tai periaatteessa myös kuutiokilometrillä…”

    ”Te insinöörit ette tajua muista kuin.. tuommoisista. Minä lähden vaikka itse pohjoiseen. Vaikka Steltiin. Roadan kaupungissa on tuottoisat markkinaraot Matoraneille.”

    ”Joo, ja se rako on skakdien hampaiden välissä”, yksi seurueen Po-Matoran, Kengbo, totesi väliin ja sai palkinnoksi naurunremakan. Kassamatoran näytti happamalta.

    ”No joo, heh, enpä tiedä, pojat… Kyllä niitä taitaa hyviäkin skakdeja löytyä”, Kengbo jatkoi, ”Gurtussa on mies kohdallaan, Telakalla liikku hänestä kaikkia seikkailutarinoita, ja Frakerakk on hyvä mies niin kauan kuin maksaa paukkunsa eikä huijaa flipperissä. Mutta sen sanon, että jos Roadaan menee niin saa keuhkonsa nopeasti täyteen hiekkaa, jos tiedätte mitä tarkoitan.”

    Po-matoran virnisteli ja napauttu naamiotaan salaliittolaisin elkein. Kukaan muu ei tajunnut, mitä hän oikein tarkoitti, mutta oli selvää, että Kiven Matoranilla oli syvemmät merkityksen hiekalle.

    Bio-Klaani, Telakka, kokoushuone

    Ontor avasi pieniä pahvilaatikoita ja asetteli vaahtomuoviin pakatut lentokonepienoismallit Tongun osoittamiin kohtiin suurella ruskealla jalopuupöydällä, johon oli kaiverrettu kartta Klaanin saaresta. Samaan aikaan Tehmut asetteli Ternokin kanssa punaisia kartioita pohjoispuolelle kuvastamaan Nazorakien joukkoja. Telakalla ei ollut tarkkoja pienoismalleja torakoiden asevoimista, ja vaikka Walsinats olikin veistänyt luppoajalla muutamia konsepteja, ne oltiin hylätty liian groteskeina. Walsinats oli kova poika uskomaan kokeneempien lentäjien kertomia huhuja.

    ”Alan tosiaan näkemään punaista”, Tongu mietiskeli. Kokoushuone oli tornimaisessa rakennuksessa telakan pohjoispäässä, ja huonetta kiertävistä pyöreistä ikkunoista laskeva kaksoisaurinko loi huoneeseen valaistuksen, joka sai kartotorakat loistamaan.

    ”Heh heh, pomo, mutta kohta näät sinistä. Vieraat saapuivat pääoville”, ikkunasta tiiraillut Ternok sanoi.

    ”No kappas. Päästäämpä asiaan ennen yötä”, Tehmut sanoi ja meni avaamaan kokoushuoneen oven.

    ”Kop kop”, Guardian sanoi hymyillen kokoushuoneen oven avanneelle matoranille. Sininen skakdi oli huolestuttavan aseistautunut ottaen huomioon, että kyseessä oli vain strategiakokous. Selässään adminilla oli vastikään öljytty Vartija-kivääri. Hänen päällään olevassa kevyessä sissivarustevyössä oli pari lipasta, järeä veitsi, juomapullo ja pari kappaletta jotain, joka vaikutti epäilyttävästi kranaatilta.
    Tehmut katseli vyötä varuillaan.

    ”Olen lähdössä tämän jälkeen pienelle metsäretkelle”, Gee sanoi nähtyään Tehmutin ilmeen. ”Älkää huolehtiko… kranaateista.”
    Tehmut nyökkäsi hyvin, hyvin hitaasti.

    Guardianin perässä kokoustilaan astui vielä kolme Toaa: Suga, Iniko ja Troopperi.

    Guardian riisui selästään varustevyön ja Vartija-kiväärin ja jätti ne oviaukkoon roikkumaan jonkinasteisesta naulakosta. Hän asteli syvemmälle tilaan tutkien suunnittelupöytää katseellaan. Lopulta hän saapui Tongun luo.
    ”Aikapoika!” Guartsu naurahti. ”Pitkästä aikaa.”

    ”No niin, terve vain, hauska nähdä teitä noin sankoin… No, hauska nähdä teitä neljää. Itse kullakin taitaa olla hommansa. Ja heh, Gurttu on ainakin ymmärtänyt kokouksen motivaation oikein! Istukaa vaan, nojatuolit ovat jotenkuten lämmitettyjä”, Tongu jyrisi muiden päiden yläpuolelta ja istahti sitten sohvalle pöydän taaksen. Sohva toimi mainiona lepotuolina jätille.

    ”Olemme valmistelleet asetelman tietojemme perusteella”, Tehmut sanoi virallisella äänillä, ”Mutta varsinkin nazorakien rintamat perustuvat pitkälti arviohin. Toivottavasti voitte valottaa tilannetta pohjoisessa. Meidän poikien voimat on esitetty mahdollisuuksien mukaan parhaalla tavalla, mutta uskoisin silti, että voimme pitää Linnoituksen ilmatilan suojatulessa ja tehdä jonkin verran ennakoivia iskuja kauemmaksikin.”

    Tehmut otti esille pitkän messinkisauvan, jonka päässä oli laatta, ja työnsi sillä muutaman keskikokoisen ilmalaivan pienoismallit Klaanin linnoituksen pienestä puumallista kauemmaksi pohjoiseen.

    ”Ongelmana tietenkin on se, että mitä enemmän pidämme aluksista sotakunnossa, sitä vähemmän voimme käydä kauppaa ja pitää yhteyksiä muihin saariin. Kauppakillat ovat hylänneet meidät ja omat aluksemme ovat ainoa reitti pohjoiseen, jossa oletetun torakoiden merivoimat hallitsevat vesiä. Mitä adminsto on mieltä asiasta? Pitäisikö meidän pitää puolustus etusijalla vai ei?”

    ”Ne yrittävät ajaa meidät ahtaalle”, Guardian sanoi varovaisesti. ”Ne tietävät liian hyvin, että linnoitus ei ole täysin omavarainen. Elämme kaupasta varsinkin Nui-Koron ja pohjoisen kylien kanssa… ja mitä enemmän aikaa annamme niille, sitä täydellisemmin pohjoinen on niiden käsissä.”

    ”Ämkoo-vuoren ympäristö ainakin”, Suga lisäsi. ”Turaga Niddikin piti evakuoida linnoituksen puolelle viime viikolla. Vaari ei ole vielä tainnut ihan täysin hyväksyä asiaa…”

    ”… Niddi?” Troopperi kysyi hölmistyneenä.
    Suga katsoi tätä pitkään. Hän teki lainausmerkit käsillään.
    ”Kyösti.”
    ”Ah.”

    Guardian nojasi kyynärpäillään pöytää vasten ja tutki karttaa intensiivisesti.
    ”Mikä on etelän tilanne? Jos kierrämme Veljeskunnan saaren kaukaa, pääsemmekö hakemaan tarvikkeita mantereelta?”

    ”Ehdotimme asiaa Eteläiset Mantereen Kauppaliittoutumalle, mutta sellaisen merimatkan kustannukset olisivat nousseet naurettaviksi. Tavaran tuominen etelästä ei ole helppoa, sillä merenkulku on kaiken lisäksi epävakaata. Homma tietenkin onnistuisi ilmakautta, mutta se tekisi hallaa puolustukselle ja herättäisi varmaan vihulaisen huomion ennen pitkää. Laivakauppiaat vetävät etelän reiteistä kovaa taksaa, eikä Eteläisen Mantereen tullit auta asiaa yhtään. He pitävät meistä paljon vähemmän kun pohjoisen mantereen pojat”, Tongu vastasi ja naytti seinällä olevaan, suuremman mittakaavat karttaan piirretyjä reittejä.

    ”Etelän tyypit ovat outoja”, kättään kantositeessä pitävä Ontor sanoi, ”niistä ei osaa edes sanoa, mitä heimoa edustavat.”
    ”Jaa, taitaapa asua tälläkin saarella monenmoista kulkijaa”, Ternok mietti ja raapi leukaansa, ”Vaan samalla puolella sitä taidetaan olla kaikki.”

    ”Eli lopulta olemme omillamme”, Guardian sanoi. ”Sepä miellyttävää.”
    ”Entä juuri Nui-Koro ja etelän kylät?” Suga ehdotti. ”Näillä alueilla on kuitenkin aika paljon maataloutta. Eiköhän siitä löydy leipää itse kunkin pussiin tarpeeksi.”

    ”Mitä pidemmälle miehitys menee, sitä enemmän Nui-Koro ja etelän kylät alkavat pikemminkin olemaan riippuvaisia meistä”, Guardian sanoi. ”Ja yhä harvempi haluaa olla tekemissäkään tämän sodan kanssa. Ennemmin tai myöhemmin heidän täytyy kuitenkin valita puolensa.”

    ”Nui-Koro on kaukana, ja epäilemättä välillämme on jo joitakin pataljoonia tai miksi niitä nyt kutsutaankaan”, Tongu sanoi, ”Eversti tietää. Mitä Etelän kyliin tulee, niihin pääsemme vielä melko helposti maatakin pitkin, mutta varsinkaan nyt syksyn tullen heilläkään ei ole liikaa ylituotantoa. Ruki-Korolaiset väittävät, että torakoiden laivat karkoittavat kalasaalit, enkä menisi väittämään niille vastaan kala-asioista.”

    ”Eivätkä kaikki kylät ole koskaan halunnet olla liikaa Klaanin alaisuudessa”, Tehmut lisäsi, ”Olen asunut nuorempana niillä seuduilla, ja olen aika varma, etteivät ne pitäisi ajatuksesta, että saavat omaa leipäänsä vain kortilla.”

    ”Vaikeat ajat vaativat vaikeita tekoja”, Guardian sanoi. ”En usko, että Nui-Koron pormestarikaan väittäisi vastaan. Meidän on joka tapauksessa verkostoiduttava ulkopuolisten kylien kanssa jotenkin. Tarvitsemme kaiken avun, jonka saamme.”

    ”Verkostot”, Iniko sanoi. Tämä oli ensimmäinen asia, mitä toa oli sanonut kokouksen aikana. ”En tiedä, kuinka kaukaa haettu ajatus tämä on, mutta… entä jos veisimme homman maan alle?”

    Pöytää ympäröivä väki tuijotti Inikoa hiljaa.
    ”Siellä me olemme joka tapauksessa, jos torakat saavat haluamansa”, Gee sanoi. ”Tarkenna, hyvä mies.”

    ”Vesitiet, puhdas mahdottomuus”, Iniko vastasi. ”Rautaviiksi ja sen pikku kaverit pistävät veneemme pinnan alle, jos emme ole tosi varovaisia. Ilmateitse olemme taas tosi hyviä, mutta onko meillä tarpeeksi aluksia muuhun kuin puolustukseen? Mutta miettikää. Maan alla.”

    ”Sielläkin kyllä odottaa torakoita”, Suga huomioi.
    ”Nazorakien metrojääkärit ovat vielä aika tuore siipi”, Guardian sanoi. ”Kouluttamattomia. Laitteistoltaan vielä lapsenkengissä. Eivätkä skakditkaan pahemmin välitä maan alla toimimisesta. Jatka vain, Iniko.”
    ”Ortonit. Ortonit ja niiden tunneliverkosto. Se… mikä se oli. Ma Wet. Eikö sen ole huhuttu kulkevan jopa valtamerien ali?”

    Kokouksen osallistujat tuijottivat toisiaan hetken hiljaisuudessa.
    ”Iniko”, Guardian sanoi ääni vakavana.

    ”Herra admin?” Toa vastasi.

    ”Voisin suudella sinua”, Gee sanoi virnistäen.

    ”Ai”, Iniko sanoi silmät pyöreänä. ”Kiva.”

    ”Mainiota! Tiesin, että pääsimme johonkin. Minulla on ehkä tunneliverkoista kartta jossain, mutta se on hyvin vanha ja luultavasti epätarkka. Mitenköhän on, miten tietoisia muut kylät ovat Ma Wetistä?” Tongu mietti ja avasi suuren vetolaatikon pöydän kupeesta. Sisällä oli rullia, joiden patinoituneisiin kuparilaattoihin oli merkattu Matoran-kirjaimilla kuluneita tekstejä. Hetken penkomisen jälkeen jätti nosti pöydälle kahdella rullalla olevat käärön, teki pöydälle tilaa ja levitti sen siihen. Paperi oli haalistunut, mutta saaren päälle oli piirreetty teitä, joita ei varmasti nähnyt vakoilulentokoneista.

    ”Tuo kartta on ikivanha”, Tehmut sanoi, ”uudempia kyliä ei ole merkitty lainkaan. Tuolla on Nui-Koro, ja tuo mökki kuvaa ilmeisesti Klaania. Pääväylä menee -tai meni- hyvin lähellä Kummitusten suota. Mielenkiintoista.”

    ”En käyttäisi tuota karttaa”, Guardian sanoi nousten tuoliltaan. Hän otti kartan käteensä ja tiiraili sitä tarkemmin. ”Se ei oikein vastaa nykypäivää. Tämä on Klaanin vanha sijainti. Olemme tästä pisteestä kuusi kilometriä kaakkoon.”

    ”Vanha kunnon puulinnake”, Suga sanoi uppoutuen nostalgiaan. ”Ne ne vasta olivat aikoja.”

    ”Joo, vähemmän rasistihyönteisiä ja nelikätisiä tappajakyklooppeja”, Guardian heitti. Hänen katseensa siirtyi Keetonguun. ”Ei pahalla.”
    Termin ”tappajakyklooppi” ironia Guardianin suussa selvisi hänelle itselleenkin aivan liian myöhään.

    ”Minä pärjään kahdella, kiitos vaan”, Tongu sanoi ja virnisti, ”Ja ehkä saamme Ortoneilta paremman kartan, jos joku on heihen yhteydessä. Minä en ole kuullut paljoakaan koko kansasta tai heidän periaatteistaan, mutta eivät vaikuta torakoiden ykkösystäviltä.”

    ”Torakoiden ystäviin kuuluvat kaikki lajit, jotka ovat nazorakeja”, Guardian vastasi. ”On aivan toinen kysymys, suostuvatko ortonit taistoon torakoita vastaan.”
    ”Ennemmin tai myöhemminhän heidän on pakko”, Toa Summerganon sanoi jämerästi. ”Jos nazorakien vihollisiin kuuluu kaikki elävä ja ei-nazorak, kaikki saarella asuvat ovat vaarassa!”

    ”Enemmänkin diplomatiakysymys”, sininen skakdi sanoi. Diplomatiasta oli muodostunut viime vuosina kirosana.
    Muut pöytää ympäröivät jäivät odottamaan selitystä adminilta.
    ”Ortonit eivät koe kuuluvansa samaan lajiin kuin matoranit. En puhuisi helposti taivuteltavasta sakista.”
    ”Ah. Minä rakastan politiikka”, Tongu totesi ja pyöritteli silmäänsä.

    ”Siltikin voisimme yrittää ottaa käyttöön joitakin tunneleista”, Troopperi sanoi, ”Joukkovoima ei ole koskaan ollut puolellamme, mutta kapeita tunneleita olisi elementtivoimin helppo puolustaa, olisi vastassa sitten torakoita tai muita, ketkä eivät… ole puolellamme.”

    ”Minusta on surullista, että kaikki diplomatiamme käydään nykyään sarjatuliohjusten välityksellä”, Tehmut totesi ja jatkoi, ”Mutta niitä sentään riittä. Saimme kaksinkertaistettua cordak-tykistöt sillä aikaa, kun te seikkailitte pohjoisessa. Cordakit eivät tunnu olevan valtaväen suosiossa, mutta tiedä sitten olisiko nekin rahat pitänyt käyttää elintarviketilanteen parantamiseen.”

    ”Muut suosivat taika-aseita ja hokkuspokkuksia”, Ternok lisäsi, ”Eivät ymmärrä vanhan kunnon mekaniikan ja mustaruudin päälle. Ei sillä, kyllä Vartija-kivääri tuntuu aika raudanlujalta vehkeeltä, siinä voin tulla vastaan”, hän nyökkäsi Gurtulle.

    ”Toisaalta taas…” Guardian mietti puoliääneen. ”Se, että ortonien johto ei välttämättä lämpene matoran-liittolaisille ei välttämättä niinsanotusti tapa meitä kehtoon.”

    ”… mikä on kehto?” Ternok kysyi hölmistyneenä.
    Gee heilautti kättään yrittäen sysätä epämääräisen keskustelunaloituksen maton alle.
    ”Unohda. Kielikuva kuulosti nätiltä.”
    ”Öh, selventäisittekö silti, herra eversti?”
    ”No, aika pieni osa esimiehistänne on matoraneja ja Toia, ihan näin esimerkkinä…”

    Inikon päässä näytti jälleen välähtävän. ”Herra admin, tarkoitatteko, että keräisimme jonkinlaisen joukkion muita kuin matoran-sukuisia… neuvottelemaan ortonien kanssa tunnelien käytöstä?”
    Guardian läimäisi Inikoa kädellään selkään ja hymyili koko hammasrivillään. Klaanilaistoan katse muuttui kuin klapilla päähän lyödyksi. Hän ehti kahden sekunnin ajan kehitellä päässään useamman teorian siitä, miksi oli onnistunut ansaitsemaan itselleen fyysistä kuritusta. Geen seuraava kommentti kuitenkin rikkoi kaikki teoriat.

    ”Kuunnelkaa tätä miestä, hänellä on visioita”, Guardian naurahti. ”Ylentäkää joku tämä heppu!”
    ”Eikö se olisi tavallaan sinun velvollisuutesi”, Keetongu kysyi varsin jäätävällä äänellä.
    ”Vaiti.”

    ”Hmm, no, se ei kuulosta hommalta Laivastolle, sillä täällä on töissä vain matoraneja”, Tongu mietti, ”Lähinnä, ja minulla riittää hommaa täällä. Mutta kummia kavereita meiltä löytyy oikealta ja vasemmalta, se tuskin on ongelma… Selakhiaani-Same tuskin tuntuu parhaalta ystävältä lähentymiseen, ja pahojen skakdien olemassaolo tekisi hallaa teikäläisten lähetystöille… Snowie olisi tietty paras vaihtoehto tälläiseen, mutta eipä ole lumi-ukkoa näkynyt vähään aikaan.”

    ”Snowman vetää aina sitä hintelää Toaa mukanaan, ja se sotisi kyllä alkuperäistä ideaa vastaan”, Ontor pisti väliin. ”Ketäs muita meillä on: Visokki,”, (Tongu irvisti huonosti peitellysti), ”Daxbros-Peikko, Gahu, Monarth, se luihunnäköinen aristokraatti Taimer… ketä näitä nyt on, ei täällä putkien välissä ahertelu kovin sosiaalista ole.”

    ”Te olette vain matoraneja, mutta eihän se tietenkään estä Laivastoa suojaamasta operaatiota?” Guardian sanoi.
    ”Mu-mu-mutta…” Ontor änkytti, ”Eversti hyvä, nyt puhutaan maanalaisesta toiminnasta! Emmehän me ymmärrä kuin siipien ja suihkumoottorien päälle…”

    ”Eikös tuo ole vain haaste teikäläisille?” Suga uhmasi hymyillen. ”Jestas sentään, kun joku saa Tahtorakin kokoisen kapistuksen lentämään, ei pari kaivuria luulisi olevan vaikea operaatio.”

    ”Hei, tehän olette sentään Onu-Matoraneja”, Iniko sanoi ja virnisti Matoralaiselle. Toan musta Miru oli ideaali päähine virnistämiseen.

    ”Onhan meillä näitä Ussal-kävelijöitä”, Tongu sanoi, ”Käyttimme kerran yhtä, kun etsimme Manua. Suga taitaa muistaakkin. Vihollisen skakdiapinat kuitenkin tekivät siitä romua ja projekti tyssäsi. Mutta olen kyllä miettinyt jotain samankaltaista mutta kestävämpää. Saimme paljon raaka-ainetta kun upotimme sen Torakoiden ilmaparsan mereen, ja se pelti kestää kovempaakin Zamor-tulitusta. Mutta hommia on muitakin, ja vanha konsempi tarvitsee muutoksia, ennen kuin sillä voi kaivautua paremmin… Ussalin saksethan muistuttavat kauhoja, niillä voisi kaivaa… Hydrauliikalla liike olisi vakaa, kunhan vain saisimme liikeradat oikeiksi… G, voisitko lainata Nöpöä, voisimme pistää sen hiekkalaatikkoon, piilottaa sinne vähän muonaa ja katsoa, miten se kaivautuu, ehkäpä napata liikeradat filmille…” Tongu luonnosteli ilmaan miettiessään ääneen.

    ”No nyt alkaa kuulostaa meidän hommalta”, Ontor sanoi ja hymyili.

    ”Jos osamme sodassa leviää muillekkin alueille kuin ilmapuolustukseen, meillä on aivan liian vähän väkeä”, Tehmut tuumi, ”Vaikka olemmekin rekrytoineet paljon lisää Matoralaisia viime aikoina. Tuntuu siltä, että vihollisella riittää joukkoja vaikka muille jakaa.”

    ”Niillä on siellä pesänsä perukoilla yksi iso mörkö, joka muljauttelee pentujaan jatkuvasti”, keltainen jätti sanoi Tehmutille, ”Suga muistaa tämänkin siitä hyödyttömästä tehtävästä, jolle Manu veidät veti. Sentään päästiin sieltä hengissä emmekä hengistämme. Toivottovasti tuuri jatkuu vielä.”

    ”Taisimme silloin saada kaikki osaksemme Matoron onnea ja harppuuna”, Suga vastasi hymyillen.

    Guardian huokaisi ja katseli vaivaantuneesti kattoon. ”Okei. Voimasuhteemme. Haluatteko ruusuilla koristellun totuuden vai totuuden?”
    ”Totuuden”, Tongu sanoi jämerästi. Matoranit nyökkäilivät epävarmoina, Toat vähän rohkeamman näköisinä.
    ”Meitä on vähän”, Guardian sanoi nousten tuoliltaan. ”Torakoiden määrääkin on itsessään mahdoton arvioida, ja Gaggulabion armeija on siihen päälle rapeat nelisensataa sotilasta. Zyglakit ovat hajautuneet niin pieniksi leireiksi, että tarkkoja arvioita ei ole. Vähemmän niitä on kuin skakdeja, mutta yksikin Zyglak voi olla liikaa.”

    ”Mihin tämä pistää meidät?” Suga kysyi sormet ristissä.
    ”Ahtaalle”, Gee vastasi. ”Onneksi näiden liittoumalle täytyy olla syy. Torakat eivät kokeneet pärjäävänsä meille yksinään. Jos se yhtään lohduttaa, niin satoja tuhansia niitä ei sentään varmaan ole. Ne olisivat jyränneet meidät jo itse.”

    Guardian tarttui yhteen karttakepeistä ja osoitti sillä Klaanin kartan pohjoispuolella olevia nazorak-nappuloita.
    ”Allianssin strategia on alusta asti ollut saaren täysimittainen miehitys. Se oli selvää. Ne toivat pesänsä ja kenttätukikohtansa jonnekin pohjoiseen. Ne hivuttautuvat vähitellen etelää kohti, vallaten pohjoisen vaikeakulkuisia paikkoja altaan. Ne haluavat lukita meidät linnakkeeseemme.”

    ”Käy järkeen”, Tongu sanoi. ”Rannikko ei ole hauskin mahdollinen paikka puolustautua niitä vastaan, ja suurin osa niiden tuhovoimasta tulee siitä oopperatalopaatista.”

    ”Aivan”, Gee vastasi. ”Lisäksi suora hyökkäys etelästä olisi antanut meille mahdollisuuden piiloutua metsiin tai vuorelle. Ne ovat marssineet tietoisen verkkaisesti pohjoisesta meitä kohti. Ne tietävät, että me tiedämme, että ne ovat tulossa.”

    ”Mutta tietävätkö ne, että me tiedämme, että he tietävät, että me tiedämme?” Ternok kysyi.

    ”Uskon niin”, Gurttu vastasi.

    ”Se oli retorinen kysymys, eversti.”

    Gee nojasi karttakepillään vasten karttaa.
    ”Se on osa show’ta. Ne eivät koskaan halunneetkaan tehdä tätä nopeasti. Ne tietävät, että viivyttely on osa pelotevaikutusta. Ja pojat, siinä ne ovat onnistuneetkin.”

    ”Jaa-a, ei tässä armeijaksikaan voi muuttua”, Tongu vastasi, ”Mutta henkeä on pidettävä yllä. Ämkoon menetys on raskas isku, ja vaikkein ole lainkaan perillä sen syvemmistä vaikutuksista, se on ajanut mielialan kellarin kattoa alemmaksi. Torakanketaleet ampuvat muillakin kuin zamoreilla. Meidän on pidettävä henkeä yllä.”

    ”Vanhanaikaiseksi menee, ja sehän sopii meille”, Ontor virnisti, ”Palopuheita, paraateja ja näytöksiä. Meidän pitää saada kansa tajuamaan tilanteen vakavuuden lisäksi se, että asialle voi tehdä jotain, ja eteenkin se, että me piru vie teemme!”

    ”Allianssi on muaka, ja me olemme hyönteinen”, Guardian sanoi. ”Mutta pitääkö hyönteinen linjoja, kun muaka tunkeutuu sen reviirille? Ei. Emme voi puolustautua raakaa voimaa vastaan.”

    ”Tarkoitat, että meidän täytyy pistää”, Suga sanoi. ”Iskeä sinne, minne ne eivät näe.”
    Guardian näytti peukkua ja laski karttakepin pöydälle.
    ”Bingo. Meillä on rautalinnut. Meillä on veljeskunta. Emme voi ottaa Liigan koko voimaa vastaan, mutta voimme olla tosi, tosi, tosi, tosi penteleen ärsyttäviä vastustajia niille.”

    ”Minä olen kuullut tästä! Sitä kutsutaan mottotaktiikaksi, mutta unohdan aina, mikä se motto oli”, Ontor sanoi innostuneena.

    ”Se on motti eikä motto, ystävä hyvä”, Tongu korjasi, ”Ja niin, tosiaan. Muistatteko sen pikahyökkäyksen, jolloin upotimme erään torakoiden rahtilaivan rannikolta? Semmoisilla voisimme pärjätä, kunhan saisimme vakoilun kuntoon ja kartoitettua tarkemmin vainolaisten asemia.”

    ”Ne tietävät meistä enemmän kuin me niistä”, Guardian sanoi ja otti askeleita ovea ja siellä odottavaa aseistustaan kohti. ”Ehkä asian on aika muuttua.”

    ”Niin, varmaankin näin”, Tongu vastasi, ”Ainakin tämä oli valaiseva tilaisuus. Mietimme asiaa ja katsomme, mitä saamme aikaan. Onneksi meillä on vielä hetki hengähtää tässä auringonlaskussa ennen todellista töminää.”

    ”Minä olen ainakin valmis pistämään ranttaliksi”, Ternok sanoi ja hyppäsi nojatuolistaan, ”Antakaa minulle Lohrak-hävittäjä ja pataljoona torakoita ja saari jolla mellestää, niin teen varmasti voittoa!”

    ”Asenne kohdillaa”, Troopperi sanoi, ja Toan nousivat ja kävelivät Guartsun perään. Väki hyvästeli toisensa. Suuri puuovi sulkeutui hiljaa. Tongu katsoi mahonkipöytää ja sillä olevia nappuloita.

    ”Jaa-aa, hammasratas sinne tänne ja öljyä väliin… Ehkä tämä sota ei olekaan vielä tässä.”

  • Synkkiä uutisia

    Ilmaraptori

    Tunnelma oli kaiken kaikkiaan mukava.

    Ternok oli virtaviivaisen ilma-aluksen ohjaimissa ja muut ottivat (ainakin näennäisesti) rennosti. Ämtur istui katosta riippuvassa nukkumiseen tarkoitetussa riippumatossa ja heilutteli jalkojaan. Troopperi ja Suga katselivat karttaa ja laskivat meripeninkulmia Klaaniin saarelle. Matoro oli lapioimassa hiiliä. Vaikka moinen kuuma työ ei normaalisti kuulunut jään Toan mielipuuhiin, soturi tarvitsi aikaa miettiä. Haita huolestutti ennen niin railakkaasti seikkalevassa Toassa näkyvä muutos, mutta vanha sotaveteraani kyllä tajusi, mitä asenveljensä oli kokenut viime päivien aikana. Sugasta ei ollut vielä herunut lisätietoja, mutta Toat olivat päättäneet, että oikea hetki puhua näistä asioista olisi turvallisella Klaanin maaperällä.

    Ternok naputteli morsetuslaitetta, tii-ta-tiitaa-tata-tii-taa. Puheyhteyttä Telakan asemaan tai Taatin lennonjohtotorniin ei saatu, sillä Nazorakein häirintälaitteiden signaalit sotkivat puheen. Sähköttäminen Klaanin koodilla kuitenkin onnistui, sillä niveljalkaiset vainolaiset eivät olleet murtaneet tunnussanoja. Ämtur uskoikin, etteivät torakat tunteneet sanaa ”pannukakku”.

    Viestejen perusteella Ilmaraptori pääsisi kotiasemalle ilman sen kummenpia selkkauksia. Klaanista saatujen tietojen perusteella Ternok kuitenkin päätti kaartaa hieman idästä, jotta he pysyisivät varmasti poissa suurten sotalaivojen saartovyöhykkeiltä. Kauppayhteydet Eteläisen Mantereen pohjoisosien kauppakaupungeista oli katkaistu, mutta nopea alus pääsisi suhteellisen helposti ja turvallisesti Pohjoissaaren kaakkoisrannikosta tököttävän niemimaan ja Klaanin väliin jäävien vesien kautta. Vielä oli aurinkoista, mutta edessäpäin näkyi pilviä. Jossain satoi.

    Blozard kuorsasi tasaisesti toisessa Matoran-koon riippumatossa, ja hänen jalkansa roikkuivat alhaalla. Ensimmäistä kertaa hetkeen muut näkivät tulen Toan nukkuvan näennäisesti rauhassa. Nazorak-vanki näytti loppujen lopuksi aluksen ainoalta matkustajalta, joka ei ollut iloinen Klaaniin pääsystä. Ontor ymmärsi hyvin miksi. Hän ei voinut sanoa tuntevansa torakkaupseeria, mutta vangista oli ollut paljon apua matkan varrella, ja ainakin lievästi loukkaantunut Matoran oli oppinut jollain tavalla pitämään Nazorakista. Hän menikin istumaan 1034:n viereen.

    ”Olemme kohta Klaanin saarella”, Ontor aloitti keskustelun. Torakka nyökkäisi hiljaa.
    ”Harmi että sinut vangitaan taas, mutta sota on mikä sota”, Matoran jatkoi, ”Oi kumpa olisi rauhan aika niin kuin ennen, ja Klaani ottaisi ystävällisesti vastaan kenet vain.” Torakka istui yhä hiljaa.
    ”En tietenkään kannusta sinua petturiksi, mutta saatatte kyllä päätyä johonkin päämäärään. Yksi adminesita, Guardian, on tosi reilu kaveri, enkä minä ole koskaan nähnyt Tawaakaan, johtajaa, vihaisena. Ja hei, minä voin yrittää tulla katsomaan sinua joskus! Eivät ne varmaan sinua täysin eristä. Me emme ole barbaareja tai raakalaisia niin kuin syväläiset tai Nazorakit, ei millän pahalla siis.”

    Kuten tavallista, 1034 ei ollut puheliaalla päällä, ja Ontor keskittyikin vaivautuneesti heiluttelemaan varpaitaan ja tuijottamaan niitä.

    Viimeiset Hopeisen Meren peninkulmat olivat jäämässä taakse ja Klaanin saaren kaakkoisrannikko sinersi jo horisontissa nousten pikku hiljaa. Oli aamupäivä, ja pilvet olivat repeämässä saaren yläpuolella. Raptori halkoi taivasta vakaalla ja nopealla vauhdilla. Suga istui Tongun lentotuolissa, joka sopi suurelle soturille mainiosti. Bloz oli herännyt ja siirtynyt pannuhuoneen puolelle, ja Matoro nojasi kojelautaan ja katseli Cencordiin liitetyllä kiikarilla saaren rannoille. Pilvien välistä tullut auringonsäde heijastui jostain Matoron näköelimiin.

    ”Admin-torni!” Matoro hihkaisi, ”Aurinko loistaa sen pinaakkelista. Olemme Klaanissa vartissa.”

    ”Niin olemme”, Ternok sanoi. Hän näppäili vielä lyhyen sähkösanoman ja siihen vastattiin laskeutumisluvalla ilmavalvonnasta ja Telakalta. He saapuivat rannikolle ja laskivat korkeutta. Bloz herätettiin. Pian Klaanin Matoran-kylän ja tilusten pienemmätkin rakennukset (Joista monet olivat tuhoutuneet ja korjaustöiden alaisena) alkoivat erottua rannikon ja Lehu-metsän välistä. He kuitenkaan eivät lentäneet varsinaisen linnoituksen yli vaan hieman kaarrellen laskeutuivat kohti Telakkaa. Yksi suurista hallin ovista avattiin ja sieltä liukui esiin pitkien kiskojen päällä laskutumisteline. Ternok ohjasi tottuneesti aluksen telineelle, joka liukui kipinää iskien Ilmaraptorin liike-energian saattelemana sisälle höyrykompleksiin. Pneumatiikkajarrujen, magneettivastusten ja jarruvarjojen avulla telinevaunu pysähtyi, eikä Ilmaraptori syöksynyt vastakkaisen seinän läpi hajottaen irtaimistoa kymmenien tuhansien muttereiden arvosta.

    Miehistö ja Toat laskeutuivat alas aluksesta ja 1034 tuli viimeisenä. Suurta jarruvipua oli käyttänyt Keetongu, jonka erotti muista Telakan henkilöistä sen perusteella, ettei hän ollut pieni ja kätevä Matoran vaan valtava keltainen kyklooppi. Tongun ainoa silmä kävi läpi kaikki tulijat.

    ”Hauska nähdä että tulitte yhtenä kappaleena takaisin, mutta tuo torakka ei taatusti ole Joiku tai minä olen matoran enkä taatusti ole”, Tongu sanoi silmäillen 1034:jää.

    ”Torakka on panttivankimme Rautasiiveltä. Mutta emme saanet pelastettua Joikua. Suga sanoi, että Abzumo luovutti hänet muualle ennen kuin pääsimme pelastamaan heitä”, Matoro sanoi.

    ”Jaa-a. No, siltä rautaäijältä luulisi kyllä löytyvän konsti jos toinenkin selviytymiseen… Mutta minua ei kyllä huvita nähdä vapaata torakkaa täällä”, Tongu vastasi. Hän mulkaisi nazorak-vankia ja kauempana olevaa Lohrak-hävittäjän raatoa. Raskaat Zamor-ammukset olivat vieneet siitä koko ohjaamon ohjaajineen viime ilmapommituksessa.

    ”Kymppikolmeneljä on loppujen lopuksi aika vaaraton”, Ontor sanoi, ”Hän korjasi Raptorin seinän.”

    ”Jaa, te siis jouduille kuitenkin taisteluun. Tuohon kyllä osui muutakin kuin tavanomaisia ammuksia! Hyvää työtä, pojat. Saatte antaa kunnon selityksen myöhemmin. Ja hyvä nähdä sinut elossa, Suga”, kyklooppi jatkoi ja kääntyi Summerganonin (joka oli melkein Tongun pituinen) puoleen. ”Pelkäsin jo että menetimme sinut Abzumolle. Klaani tarvitsee nyt sankareita enemmän kuin koskaan.”

    ”Varmasti tarvitsee! Mutta meidän kannaatta varmaan lähteä kertomaan seikkailustamme Admineille. Meillä on yhtä ja toista tärkeää asiaa, mitä he varmasti haluaisivat kuulla.”

    ”Hmm”, Tongu sanoi muuttuen vakavaksi, ”Täälläkin on tapahtunut yhtä ja toista kun olitte poissa, eikä siitä kovin suuri osa ole hyvää. Teidän pitäisi tietää muutama tärkeä seikka ennen kuin lähdette suin päin turuille ja toreille. Tulkaa vetämään teekupposet kanssani niin kerron tarvittavan. Olettekin ilmeisesti juoneet kaiken viskin. Haistan sen kyllä.”

    He kävelivät Telakan ahtaiden käytävien ja suurten romuisten hallejen läpi toimistötiloihin ja yhteen telakan taatulla kalmahinaikaisella kalustolla sisustettuun neuvotteluhuoneeseen. Seinässä olevista messinkihanoista tuli teevettä (Telakka toimi käytännössä kiehuvalla vedellä) ja Matoranit ottivat kaapeista teepusseja jä hieman kuivaa kakkua.

    ”Hommahan on nyt niin, että Ämköön viidakkosaaren valtauksessa, josta varmaan kuulitte pojilta, menetettiin muutakin kuin saari ja Matoraneja. Meillä ei ole enää Ämkoota”, Tongu aloitti hieroen leukaansa.

    ”Mutta eihän Mäksä voi olla kuollut! Minä olen nähnyt hänen taistelevan. Eivät torakat häntä saa”, Matoro sanoi ihmeissään. Toat vaihtoivat katseita kauhuissaan. Troo oli tukehtua teehensä.

    ”Valitettavasti ei” Tongu vastasi synkkänä, ”sillä kuten olin sanomassa, Ämköö vaihtoi joukkuetta. Hän on Allianssin riveissä. Ilmoitti siitä itse. En kyllä tiedä Karzhaniakaan siitä että miten tai miksi.”

    ”Ei helvetti ole totta! Eihän Mäksä- Oletko ihan tosissasi! Voi Destralin Destral!”, Matoro sanoi kiihtyneenä. Muut vaihtelivat katseita kauhuissaan.

    ”Synkkiä uutisia tosiaan”, Suga sanoi, ”Ja tulevat raskaina kaikille.”

    ”Niin tekevät. Kuten varmaan huomasitte, luopion vanhat ninjamatoranit on majoitettu tänne, sillä muualla pommitetussa Klaanissa ei ole tarpeeksi tilaa. Kaikki eivät luota heihin, vaikka minusta näyttää siltä, että heidän mestarinsa puolenvaihdos tuli heillekkin täytenä yllätyksenä.”

    ”Ihan kuin Allianssissa ei olisi aiemminkaan ollut tarpeeksi harmia”, Troo sanoi, ”Onneksi Sumo on poissa pelistä.”

    ”Toistaiseksi”, Hai pisti väliin. Makutoista ei koskaan tiennyt.

    ”No, ainakin Abzumon häviö on hyvä uutinen”, Tongu sanoi ja hieroi leukaansa, ”Mutta minulla on muutakin. Tawa on sairaalasiiven teho-osastolla syystä jota kukaan ei tunnun juuri tietävän, mutta ainakaan hän ei ole joutunut taisteluun. En usko, että tapaatte häntä Admin-tornissa.”

    ”Ja minä kun toivoin pääseväni kotiin suunnittelemaan seuraava seikkailua Metru Nuille”, Matoro sanoi ja hautasi kasvonsa käsiinsä, joita olikin vain yksi, ja siinäkin oli palovammana Athin symboli.

  • Kokeiluja

    Bio-Klaani

    Sireenit ulvoivat. Linnake kuhisi.

    ”Nämä Klaanin uudet hälytyssireenit pitävät ärsyttävää ääntä, miksihän ne ovat niin kovalla. Eihän tässä pysty postin lajitteluun keskittymään moisen mökän alla hei nyt minulta putosi yksi kirjekuori Honar oletko nähnyt leimasinta”, sininen matoran selitti kilpaa hälytyksen kanssa sekavassa postitoimistossa. Toinen ga-matoran hääräsi hänen vierellään vain yksi ajatus mielessään: työparin vaihtuminen.

    ”Aiotko muuten olla parini myös seuraavan työvuoron ajan? Aika jännä miten kukaan ei koskaan halua olla kanssani kahta vuoroa, mitähän minä niille olen tehnyt. Ne ovat niin hiljaisikin, oih kuuntele! Siellä puhuu Paaco!” Dinem hihkui.

    Kovaäänisistä kuului Klaanin kommunikaatiovastaavan karismaattinen ja satojen matoranien ihailema ääni.

    ”Nazorakejen pommituslaivue havaittu tulossa Klaaniin päin. Tyypit, tiedätte paikkanne. Miehittäkää ilmatorjuntapyssyt ja loput menevät väestönsuojiin ja sen sellaisiin. Saatte uusimman biisini helpottamaan työntekoanne”, Paacon ääni selitti. Välittömästi kovaäänisistä alkoi soida elektronista bassojumputusta.

    ”Ah, on se Paaco aivan ihana ja niin komeakin miksei muut modet ole samanlaisia klaanissa on tosi paljon ihan ihmeellistä porukkaa. Näin ei kai sais sanoo mutta minusta on aika outoa että meitä johtaa skakdi ja hämähkki ei sillä siis Visuhan on tosi ihana mutta niinku yleensä matoraneja johtaa turagat ja sen sellaset-”

    ”Eikö-” hänen työparinsa yritti sanoa väliin.

    ”Ja siis ei siinä minusta ole mitään pahaa että meillä on erilaisia johtajia, onhan se Guardiankin ties mikä sotaurho ja Tawakin on niin ihana mutta meinaan niin kuin että se on aika erikoista niin olitko sinä sanomassa jotain aika erikoista, sä et normaalisti paljoa puhukaan-”

    ”Eikö meidän pitäisi mennä pommisuoj-”

    ”Joo siis pitäähän meidän mutta odotas missäs suunnassa se lähin olikaan eikö se ollut tästä tuonne eikun siis hetkonen, kellarissahan on yksi miksihän ne torakat tähän aikaan hyökkää ei niistä olekaan vähään aikaan kuulunut mitään”

    Honar-niminen matoran tarttui edelleen itsekseen puhuvaan Dinemiin ja työnsi tämän edellänsä postitoimiston ovesta. Keskusradion soittolista vaihtui överiin toimintamusiikkiin. Kaksikko syöksyi parin käytävän läpi alas menevään portaikkoon, josta he pääsivät viime pommituksen jälkeen rakennettuun pommisuojaan. Se oli jo valmiiksi melko täynnä matoraneja, jotka työskentelivät Klaanin linnoituksen pohjakerroksen lukuisissa toimistoissa, kaupoissa ja ravintoloissa.

    Aikaa kului. Matoraneja alkoi ihmettää, kun mitään ei kuulunutkaan.

    Lopulta Paaco puhui taas.

    ”heh källi”, hän aloitti. Taustalla alkoi ulvoa vaara ohi –signaali.

    ”Joo siis, tämä oli harjoitus. Hyvin meni, ette te ihan kaikki kuolleet. Illanjatkoja”, moderaattorin ääni kertoi radion välityksellä.

    Ilmaraptori

    Sinä. Siellä.

    Ei vastausta.

    En ole yksin, enhän?

    Kaikki oli täysin hiljaista. Matoro ei tuntenut vastausta telepaattisille viesteilleen. Hän oli varma, että hänessä – tai jossakin hänen mukanaan olevassa esineessä – oli jokin olento tai voima. Siihen johtopäätökseen hän oli tullut Oraakkelin kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Arkkienkelillä se jokin oli käskenyt häntä käyttämään Nimdaa.

    Kuka olet? Mitä haluat? Matoro jatkoi itsekseen ajattelemistaan. Vastausta ei kuulunut.

    Toa nousi seisomaan ja silmäili alusta. Melkein kaikki nukkuivat. Auringon nousuun olisi muutamia tunteja. Vain Bloszar huhki höyrykattilan ääressä. Jään toa oli yrittänyt jo pitkään nukkua, muttei ollut onnistunut siinä. Hänestä oli oikeastaan huolestuttavaa miten vähän hän oli nukkunut viime aikoina. Ja kun hän muisteli, ei hän kovin paljoa syönytkään ollut.

    Kolme ja kaksi toaa nukkuivat eri puolilla alusta. Nazorak oli kauempana nurkassa. Ikkunoista näkyi pimeä ja pilvinen yötaivas. Alus kiisi vakaasti kohti pohjoista, kohti Klaania. Matoroa jaksoi edelleen hämmästyttää Laivaston matoranien insinööritaito. Hän ei uskoisi matkustavansa höyrykäyttöisellä laitteella, ellei tietäisi sitä. Eikä se ollut ensimmäinen kerta kun hän ihmetteli sitä, mitä kaikkea höyrykoneilla oli mahdollista saada aikaan.

    Toa käveli pari ympyrää ja päätti istuutua jälleen. Ei hänen oikeastaan olisi tarvinnut olla vartiossa, mutta ei hän untakaan saanut. Hän päätti käydä vielä kerran läpi tulevat suunnitelmat. Klaanissa hänen pitäisi hakea Arkistosta tarkempia tietoja Deltasta ja Arupakista. Lisäksi hän tarvitsisi halukkaita klaanilaisia mukaansa Metru Nuille. Sekä aluksen. Reitti legendojen kaupunkiin kulkisi Xian kupolin kautta. He suuntaisivat Ga-Metruun ja sieltä Arupakin mielisairaalaan.

    Aamulla he olisivat Klaanissa. Nimda pitäisi palauttaa Admineille.

    Ja silloin Matoro tajusi, ettei hän oikeasti ollut niin varma tulevaisuudesta kuin luuli olevansa.

  • Enkeleitä

    Jäiset rannat

    Routainen rannikko toivotti viileästi tervetulleeksi sitä verkkaisesti kohti syöksyvän rautalinnun hehkuvat moottorit. Höyryä teholla ulos puskeva moottori sulatti lunta ja jäätä, kun Ilmaraptori syleili lumista maaperää laskeutumistelineillään. Lunta pöllähteli ilmoille ja suli jääkylmiksi nesteuriksi laskeutuvan Laivaston lentoaluksen taakse. Rannikolle laskeutui verkkaisesti ainutlaatuisia lumihiutaleita, jotka sulivat Ilmaraptorin kuumassa kosketuksessa.

    Näin etelässä auringot olivat jo talviunilla. Pakkasen herran pitkäkyntisen käden ote oli sininen, kylmä ja lohduton.
    Ovi kalahti auki ja kylmä ilma virtasi sisään alukseen, jonka sisällä hytisi matoraneja ja Toia. Hengitys höyrystyi lähes välittömästi. Jopa pakkaseen tottuneet kolme jään Toaa vapisivat kauttaaltaan. Jokin luonnonoikku vuosimiljardeja sitten oli lukinnut tämän pienen saarenkaltaisen ikiaikaiseen talveen, mutta ei ollut lannistanut sitä ja sen pientä asujaimistoa.

    Matkustajat kääriytyivät paksuihin viltteihin ja kaapuihin selviytyäkseen pakkasessa. Kolmen matkustajista sydämiä kuitenkin lämmitti jokin. He olivat perillä.

    Kolme matoran-soturimunkkia astuivat pientä laskusiltaa pitkin ensimmäisinä hankeen. Sen pistelevä kosketus tuntui heidän jalanpohjiaan vasten melkein ystävälliseltä. Täällä odottaisi ystäviä.

    Jääsaarella ei ollut nimeä. Lähialueiden kalastajalaivastot välttelivät näitä merialueita niiden hyytävän kylmyyden takia. Jopa jäävuorilla ratsastavien tarunomaisten Frostelusten väitettiin karttavan aluetta. Väitteellä saattoi olla todellisuuspohja.
    Saaren ainoalla kylällä oli kuitenkin nimi, ja se kuulosti kolmen matoranin korviin kuin maailman kauneimmalta sanalta.

    ”Ath-Koro”, Oraakkelin matala ääni sanoi kaavun suojista. ”Vihdoin perillä.”

    ”Kunpa voisin nähdä sen silmilläni”, Pyhä Äiti sanoi hiljaa. ”Nämä metsät… ne ovat kauniit kuin jumalan kasvot.”

    Riisihattunsa alle piiloutunut Sadje ei sanonut sanaakaan. Trooppisiin olosuhteisiin tottunut munkki keskittyi lähinnä hytisemään säälittävästi kaapunsa sisällä. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja turvapaikalle ei ollut.

    Ilmaraptori I:n matkustajat astuivat kaikki ulos koneesta tutkimaan jäisten rantojen ällistyttävää kauneutta. Lumikentät eivät koskaan loppuneet, vaan muodostivat koskemattoman, aavikkomaisen pinnan, joka kimalteli kaukaakin katseltuna tuhansissa spektrin väreissä. Routa peitti jopa puiden kuoret. Oli kuin koko luonto olisi päällystetty ohuella silkillä.
    Se ei tietenkään muuttanut sitä, että kylmyys oli sitä luokkaa, jossa ei voinut ampua, koska luodit eivät lentäneet jäätyneen ilman läpi. Eikä juoda, koska naama oli jäässä. Kuolleella tavalla jäässä.
    Ternokin ja Ontorin piskuiset silmät kurkistelivat vielä aluksen sisältä vähintään kolminkertaisen paksun huopakerroksen alta. Muumiomaisesti huopiin piiloutunut mekaanikkokaksikko hivuttautui hitaasti takaisin kohti aluksen mansikkaisena hohkaavaa tulipesää. Myös vaisu torakkavanki oli jäänyt aluksen sisälle.
    Matoro, Ämtur, Hai, Troopperi, Bloszar ja jopa tajuihinsa palannut Summerganon olivat uskaltautuneet ulos, mutta peittivät kehojansa viitoilla ja huovilla.

    ”Tässäkö tiemme siis eroavat?” Matoro kysyi varoen.

    ”Niin on pakko”, Oraakkeli vastasi vailla tunnetta. ”Tässä ja nyt, Mustalumi.”
    ”Meillä ei ole muuta paikkaa”, Pyhän Äidin vanhan Shelekin takaa kuuluva uupunut ääni sanoi. ”Isä Bartax… hän taitaa todella uskoa, että se hullu Makuta… on Ath. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koko uskontomme päälahkolle minä ja Sadje olemme kuolleita…”

    Vanha nainen katsoi varoen Oraakkeliin. ”… ja Oraakkeli on murhaajamme. Joskin hän taisi saada huomattavaa apua klaanilaisilta. Olen pahoillani, mutta meidän ei ole turvallista pysyä mukananne.”

    ”E… ei kai kukaan, kukaan uskoisi Bartaxia?” Sadje sanoi hermostuneena. ”Mies on ikäloppu, seniili! Ja… joidenkin tosi hälyttävien huhujen mukaan kuollutkin, mutta…”

    ”Huhuissa on totuuden siemeniä, mutta en tiedä”, Pyhä Äiti vastasi. ”En enää tiedä, mihin uskoa. En tiedä, uskonko, että Bartax on kävelevä ruumis. En tiedä, uskonko, että se hullu makuta todella kuoli luontoa pilkkaavan ilmalaivansa alle. Tiedän kuitenkin, että jos Bartax muovaa uskontomme hänen mukaansa… teen mitä tahansa pysäyttääkseen hänet.”

    ”Abzumon täytyi kuolla, eikö täytynytkin?” Summerganonin heikko ääni sanoi. ”En nähnyt, mutta… miten kukaan voisi selviytyä siitä?”

    ”Älä ole naiivi, Suga!” Troopperi sanoi hampaidensa välistä. ”Oletko koskaan kuullut kenenkään tappaneen makutaa? Ne löytävät aina jostain uuden kehon ja ovat pian taas kiusaamassa.”
    Summerganon jäätyi eikä keksinyt vastausta. Hän ei ollut edelleenkään kertonut, mitä Manulle oli tapahtunut. Pahinta oli hänen oma epätietoisuutensa. Heti sen jälkeen, että vanha ystävä oli puukottanut häntä vatsaan.
    Toa-sotaveteraani hiljentyi hetkellisesti ja hautasi ajatuksensa routaiseen tuulenvireeseen.

    ”Ja jos minusta kysytään, toivottavasti se elää”, Troopperi sanoi. ”Nukkuisin yöni paremmin, jos saisin henkilökohtaisesti napsauttaa tulinuolen sen molempiin silmämuniin.”

    ”Väkivallan aika ei ole nyt, Toa hyvä”, Oraakkeli sanoi vaisusti. ”Se tulee myöhemmin, yritimme estää sitä tai emme.”
    Troopperin sisällä oli pieni kytevä kekäle. Hän odotti innolla. Tulen Toa päätti kuitenkin jättää asian myöntämättä.

    ”No”, Matoro sanoi hiljaa ottaen hitaan askeleen kohti kolmea athistimunkkia. ”Miten te pärjäätte?”
    ”Hyvin, Jään Sotilas”, Pyhä Äiti sanoi vilauttaen hymyä, joka lämmitti hyistä ilmaa. ”Bartax on tappanut isä Bothanan ja saanut puolellensa isä Ariezin. On kuitenkin yksi, jota hän ei koskaan saa suostuteltua. Vanha, vanha ystävä.”

    ”Isä Gunei”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Pelkuri, kieltämättä. Heikko mieleltään, ehdottomasti. Vastuuton, todellakin.”
    ”Ystävä?” Pyhä Äiti sanoi koskettaen Oraakkelin vahingoittunutta olkapäätä lempeästi.
    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Vanhan soturimunkin siniset kasvot katselivat lunta. Hetken ilmeettömillä kasvoilla kävi jotain hymyntapaista.
    ”Ystävä. Aina.”

    Matoro nyökkäsi. ”Onko teillä ketään muuta, johon turvautua?”

    ”Ehkä yksi”, Oraakkeli vastasi. ”Zeeron, viimeinen kuudesta ylipapista. Mutta hänestä ei ole ollut näköhavaintoa vuosituhansiin. Oli miten oli, meidän täytyy yrittää. Uskontomme on vaarassa.”

    ”Anteeksi, mutta en osaa puhua kaikkien puolesta”, pieni matoran Ämtur sanoi jyrkästi villaisen kaavun alta. ”Mutta Laivasto tukee teitä milloin vain.”
    Oraakkeli nyökkäsi, mutta pudisti välittömästi päätään. ”Kiitos, Ämtur Rohkea, mutta on sotia, jotka eivät kuulu teille. Menkää voittamaan omanne.”
    Ämtur hymyili ja veti kätensä lippaan.
    ”En ehkä usko Athiin etkä sinä Mata Nuihin”, pilotti sanoi. ”Mutta minusta tuntuu, että me vain käytämme eri nimiä samoista asioista. Toivottavasti tapaamme vielä.”

    Joukko hajaantui ystävällisissä merkeissä. Pakkanen yritti tappaa viimeisenkin lämmön itse kustakin matkaajasta, mutta kädenpuristuksissa ja halauksissa oli vielä jotain sellaista, joka ei kuolisi edes lumimyrskyssä.
    Muu joukko palasi Ilmaraptorin sisätiloihin valmistelemaan liikkeellelähtöä. Matoro jäi seisomaan hankeen, kun Sadje Pyhää Äitiä taluttaen aloitti kevyen askelluksensa hankea pitkin. Matka alkoi kohti syvällä metsässä lämmittävää Ath-Koron kylää.

    Oraakkeli ja Matoro jakoivat viimeisen katseen pakkasessa.
    ”Jään sotilas”, Oraakkeli sanoi hiljaa.
    ”Oraakkeli”, Matoro vastasi haikeasti.
    ”Haluan pyytää anteeksi siitä, mitä sanoin illalla. Se ei ollut arvoni mukaista.”
    Matoro nyökkäsi. ”Minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän. Se tekee sellaista. Se ei ollut sinun syysi.”

    Oraakkeli pudisti päätään. ”Et ymmärrä. Luulet varmaan, että pieni siru voi vedellä minua naruista kuin pahaista sätkynukkea. Voi Ath, olisikin niin yksinkertaista, jos asia olisi niin.”
    Oraakkelin katseessa oli synkkiä pilviä. ”Viime kädessä nuket sitovat omat narunsa. En tiedä, miksi… mutta minusta tuntuu, että…”

    Hyytävä tuuli saavutti rannikon.
    ”… minusta tuntuu, että tavallaan halusin sitä.”

    ”Älä sano noin”, Matoro sanoi esittäen vahvempaa kuin oli. ”Minä tiedän, että sinä et tarkoittanut sitä.”
    Matoro tarjosi kättään ja Oraakkeli tarttui siihen. Kaksi valkoista kättä puristui sekuntien ajaksi yhteen ja kahden soturin mielet koskettivat vielä kerran toisiaan.
    Sekuntien ajan Matoro näki silmiensä edessä paljon nuoremman matoranin. Matoranin, jonka silmät eivät olleet vielä nähneet kaikkea. Matoranin, jonka iho oli kultainen kuin auringon viimeinen säde. Matoranin, jonka ranteet oli kahlittu toisiinsa rautaketjuin.

    Välähdys katosi routaiseen tuuleen.
    ”On vielä paljon sellaista, mitä en ole kertonut sinulle, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Minusta. Sinusta itsestäsi. Nimdasta.”
    Matoron katse oli kysymyksiä täynnä. Jokin kuitenkin kertoi, että hän ei saisi tänään vastauksia.
    ”Totuudesta”, Oraakkeli vielä lisäsi. ”Kauniista, kauniista totuudesta. On niitä, jotka näkivät sen minuakin paremmin… ja maksoivat siitä näkökyvyllään.”
    Matoro vilkaisi kauemmas metsään. Pyhä Äiti katsoi häneen vielä hymyillen ja heilutti kättään. Matoro heilutti takaisin.
    ”Se päivä saa kuitenkin odottaa. Pidä Epsilon turvassa.”
    Matoro nyökkäsi ja päästi irti Oraakkelin kämmenestä. Matkan olisi jatkuttava. Jos kohtalo sen soisi, he kaksi näkisivät vielä.

    Kun Ilmaraptori I nousi Ath-Koron jääsaaren hyytävästä ilmastosta kohti taivaanrantaa, kolme soturimunkkia katseli haikeina perään. Siivet hohtivat jostain kaukaa hehkuvassa auringossa. Ne kertoivat vapaudesta. Siitä, että oli vielä jotain, jonka puolesta taistella.
    Vaikka toivoa ei aina ollut, enkeleitä oli vielä olemassa.

  • Enkeleitä

    Jäiset rannat

    Routainen rannikko toivotti viileästi tervetulleeksi sitä verkkaisesti kohti syöksyvän rautalinnun hehkuvat moottorit. Höyryä teholla ulos puskeva moottori sulatti lunta ja jäätä, kun Ilmaraptori syleili lumista maaperää laskeutumistelineillään. Lunta pöllähteli ilmoille ja suli jääkylmiksi nesteuriksi laskeutuvan Laivaston lentoaluksen taakse. Rannikolle laskeutui verkkaisesti ainutlaatuisia lumihiutaleita, jotka sulivat Ilmaraptorin kuumassa kosketuksessa.

    Näin etelässä auringot olivat jo talviunilla. Pakkasen herran pitkäkyntisen käden ote oli sininen, kylmä ja lohduton.
    Ovi kalahti auki ja kylmä ilma virtasi sisään alukseen, jonka sisällä hytisi matoraneja ja Toia. Hengitys höyrystyi lähes välittömästi. Jopa pakkaseen tottuneet kolme jään Toaa vapisivat kauttaaltaan. Jokin luonnonoikku vuosimiljardeja sitten oli lukinnut tämän pienen saarenkaltaisen ikiaikaiseen talveen, mutta ei ollut lannistanut sitä ja sen pientä asujaimistoa.

    Matkustajat kääriytyivät paksuihin viltteihin ja kaapuihin selviytyäkseen pakkasessa. Kolmen matkustajista sydämiä kuitenkin lämmitti jokin. He olivat perillä.

    Kolme matoran-soturimunkkia astuivat pientä laskusiltaa pitkin ensimmäisinä hankeen. Sen pistelevä kosketus tuntui heidän jalanpohjiaan vasten melkein ystävälliseltä. Täällä odottaisi ystäviä. Täällä eli toivo.

    Jääsaarella ei ollut nimeä. Lähialueiden kalastajalaivastot välttelivät näitä merialueita niiden hyytävän kylmyyden takia. Jopa jäävuorilla ratsastavien tarunomaisten Frostelusten väitettiin karttavan aluetta. Väitteellä saattoi olla todellisuuspohja.
    Saaren ainoalla kylällä oli kuitenkin nimi, ja se kuulosti kolmen matoranin korviin kuin maailman kauneimmalta sanalta.

    ”Ath-Koro”, Oraakkelin matala ääni sanoi kaavun suojista. ”Vihdoin perillä.”

    ”Kunpa voisin nähdä sen silmilläni”, Pyhä Äiti sanoi hiljaa. ”Nämä metsät… ne ovat kauniit kuin jumalan kasvot.”

    Riisihattunsa alle piiloutunut Sadje ei sanonut sanaakaan. Trooppisiin olosuhteisiin tottunut munkki keskittyi lähinnä hytisemään säälittävästi kaapunsa sisällä. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja turvapaikalle ei ollut.

    Ilmaraptori I:n matkustajat astuivat kaikki ulos koneesta tutkimaan jäisten rantojen ällistyttävää kauneutta. Lumikentät eivät koskaan loppuneet, vaan muodostivat koskemattoman, aavikkomaisen pinnan, joka kimalteli kaukaakin katseltuna tuhansissa spektrin väreissä. Routa peitti jopa puiden kuoret. Oli kuin koko luonto olisi päällystetty ohuella silkillä.
    Se ei tietenkään muuttanut sitä, että kylmyys oli sitä luokkaa, jossa ei voinut ampua, koska luodit eivät lentäneet jäätyneen ilman läpi. Eikä juoda, koska naama oli jäässä. Kuolleella tavalla jäässä.
    Ternokin ja Ontorin piskuiset silmät kurkistelivat vielä aluksen sisältä vähintään kolminkertaisen paksun huopakerroksen alta. Muumiomaisesti huopiin piiloutunut mekaanikkokaksikko hivuttautui hitaasti takaisin kohti aluksen mansikkaisena hohkaavaa tulipesää. Myös vaisu torakkavanki oli jäänyt aluksen sisälle.
    Matoro, Ämtur, Hai, Troopperi, Bloszar ja jopa tajuihinsa palannut Summerganon olivat uskaltautuneet ulos, mutta peittivät kehojansa viitoilla ja huovilla.

    ”Tässäkö tiemme siis eroavat?” Matoro kysyi varoen.

    ”Niin on pakko”, Oraakkeli vastasi vailla tunnetta. ”Tässä ja nyt, Mustalumi.”
    ”Meillä ei ole muuta paikkaa”, Pyhän Äidin vanhan Shelekin takaa kuuluva uupunut ääni sanoi. ”Isä Bartax… hän taitaa todella uskoa, että se hullu Makuta… on Ath. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koko uskontomme päälahkolle minä ja Sadje olemme kuolleita…”

    Vanha nainen katsoi varoen Oraakkeliin. ”… ja Oraakkeli on murhaajamme. Joskin hän taisi saada huomattavaa apua klaanilaisilta. Olen pahoillani, mutta meidän ei ole turvallista pysyä mukananne.”

    ”E… ei kai kukaan, kukaan uskoisi Bartaxia?” Sadje sanoi hermostuneena. ”Mies on ikäloppu, seniili! Ja… joidenkin tosi hälyttävien huhujen mukaan kuollutkin, mutta…”

    ”Huhuissa on totuuden siemeniä, mutta en tiedä”, Pyhä Äiti vastasi. ”En enää tiedä, mihin uskoa. En tiedä, uskonko, että Bartax on kävelevä ruumis. En tiedä, uskonko, että se hullu makuta todella kuoli luontoa pilkkaavan ilmalaivansa alle. Tiedän kuitenkin, että jos Bartax muovaa uskontomme hänen mukaansa… teen mitä tahansa pysäyttääkseen hänet.”

    ”Abzumon täytyi kuolla, eikö täytynytkin?” Summerganonin heikko ääni sanoi. ”En nähnyt, mutta… miten kukaan voisi selviytyä siitä?”

    ”Älä ole naiivi, Suga!” Troopperi sanoi hampaidensa välistä. ”Oletko koskaan kuullut kenenkään tappaneen makutaa? Ne löytävät aina jostain uuden kehon ja ovat pian taas kiusaamassa.”
    Summerganon jäätyi eikä keksinyt vastausta. Hän ei ollut edelleenkään kertonut, mitä Manulle oli tapahtunut. Pahinta oli hänen oma epätietoisuutensa. Heti sen jälkeen, että vanha ystävä oli puukottanut häntä vatsaan.
    Toa-sotaveteraani hiljentyi hetkellisesti ja hautasi ajatuksensa routaiseen tuulenvireeseen.

    ”Ja jos minusta kysytään, toivottavasti se elää”, Troopperi sanoi. ”Nukkuisin yöni paremmin, jos saisin henkilökohtaisesti napsauttaa tulinuolen sen molempiin silmämuniin.”

    ”Väkivallan aika ei ole nyt, Toa hyvä”, Oraakkeli sanoi vaisusti. ”Se tulee myöhemmin, yritimme estää sitä tai emme.”
    Troopperin sisällä oli pieni kytevä kekäle. Hän odotti innolla. Tulen Toa päätti kuitenkin jättää asian myöntämättä.

    ”No”, Matoro sanoi hiljaa ottaen hitaan askeleen kohti kolmea athistimunkkia. ”Miten te pärjäätte?”
    ”Hyvin, Jään Sotilas”, Pyhä Äiti sanoi vilauttaen hymyä, joka lämmitti hyistä ilmaa. ”Bartax on tappanut isä Bothanan ja saanut puolellensa isä Ariezin. On kuitenkin yksi, jota hän ei koskaan saa suostuteltua. Vanha, vanha ystävä.”

    ”Isä Gunei”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Pelkuri, kieltämättä. Heikko mieleltään, ehdottomasti. Vastuuton, todellakin.”
    ”Ystävä?” Pyhä Äiti sanoi koskettaen Oraakkelin vahingoittunutta olkapäätä lempeästi.
    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Vanhan soturimunkin siniset kasvot katselivat lunta. Hetken ilmeettömillä kasvoilla kävi jotain hymyntapaista.
    ”Ystävä. Aina.”

    Matoro nyökkäsi. ”Onko teillä ketään muuta, johon turvautua?”

    ”Ehkä yksi”, Oraakkeli vastasi. ”Zeeron, viimeinen kuudesta ylipapista. Mutta hänestä ei ole ollut näköhavaintoa vuosituhansiin. Oli miten oli, meidän täytyy yrittää. Uskontomme on vaarassa.”

    ”Anteeksi, mutta en osaa puhua kaikkien puolesta”, pieni matoran Ämtur sanoi jyrkästi villaisen kaavun alta. ”Mutta Laivasto tukee teitä milloin vain.”
    Oraakkeli nyökkäsi, mutta pudisti välittömästi päätään. ”Kiitos, Ämtur Rohkea, mutta on sotia, jotka eivät kuulu teille. Menkää voittamaan omanne.”
    Ämtur hymyili ja veti kätensä lippaan.
    ”En ehkä usko Athiin etkä sinä Mata Nuihin”, pilotti sanoi. ”Mutta minusta tuntuu, että me vain käytämme eri nimiä samoista asioista. Toivottavasti tapaamme vielä.”

    Joukko hajaantui ystävällisissä merkeissä. Pakkanen yritti tappaa viimeisenkin lämmön itse kustakin matkaajasta, mutta kädenpuristuksissa ja halauksissa oli vielä jotain sellaista, joka ei kuolisi edes lumimyrskyssä.
    Muu joukko palasi Ilmaraptorin sisätiloihin valmistelemaan liikkeellelähtöä. Matoro jäi seisomaan hankeen, kun Sadje Pyhää Äitiä taluttaen aloitti kevyen askelluksensa hankea pitkin. Matka alkoi kohti syvällä metsässä lämmittävää Ath-Koron kylää.

    Oraakkeli ja Matoro jakoivat viimeisen katseen pakkasessa.
    ”Jään sotilas”, Oraakkeli sanoi hiljaa.
    ”Oraakkeli”, Matoro vastasi haikeasti.
    ”Haluan pyytää anteeksi siitä, mitä sanoin illalla. Se ei ollut arvoni mukaista.”
    Matoro nyökkäsi. ”Minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän. Se tekee sellaista. Se ei ollut sinun syysi.”

    Oraakkeli pudisti päätään. ”Et ymmärrä. Luulet varmaan, että pieni siru voi vedellä minua naruista kuin pahaista sätkynukkea. Voi Ath, olisikin niin yksinkertaista, jos asia olisi niin.”
    Oraakkelin katseessa oli synkkiä pilviä. ”Viime kädessä nuket sitovat omat narunsa. En tiedä, miksi… mutta minusta tuntuu, että…”

    Hyytävä tuuli saavutti rannikon.
    ”… minusta tuntuu, että tavallaan halusin sitä.”

    ”Älä sano noin”, Matoro sanoi esittäen vahvempaa kuin oli. ”Minä tiedän, että sinä et tarkoittanut sitä. Olet parempi mies kuin haluat myöntää.”
    Matoro tarjosi kättään ja Oraakkeli tarttui siihen. Kaksi valkoista kättä puristui sekuntien ajaksi yhteen ja kahden soturin mielet koskettivat vielä kerran toisiaan.
    Sekuntien ajan Matoro näki silmiensä edessä paljon nuoremman matoranin. Matoranin, jonka silmät eivät olleet vielä nähneet kaikkea. Matoranin, jonka iho oli kultainen kuin auringon viimeinen säde. Matoranin, jonka ranteet oli kahlittu toisiinsa rautaketjuin.

    Välähdys katosi routaiseen tuuleen.
    ”On vielä paljon sellaista, mitä en ole kertonut sinulle, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Minusta. Sinusta itsestäsi. Nimdasta.”
    Matoron katse oli kysymyksiä täynnä. Jokin kuitenkin kertoi, että hän ei saisi tänään vastauksia.
    ”Totuudesta”, Oraakkeli vielä lisäsi. ”Kauniista, kauniista totuudesta. On niitä, jotka näkivät sen minuakin paremmin… ja maksoivat siitä näkökyvyllään.”
    Matoro vilkaisi kauemmas metsään. Pyhä Äiti katsoi häneen vielä hymyillen ja heilutti kättään. Matoro heilutti takaisin.
    ”Se päivä saa kuitenkin odottaa. Pidä Epsilon turvassa.”
    Matoro nyökkäsi ja päästi irti Oraakkelin kämmenestä. Matkan olisi jatkuttava. Jos kohtalo sen soisi, he kaksi näkisivät vielä.

    Kun Ilmaraptori I nousi Ath-Koron jääsaaren hyytävästä ilmastosta kohti taivaanrantaa, kolme soturimunkkia katseli haikeina perään. Siivet hohtivat jostain kaukaa hehkuvassa auringossa. Ne kertoivat vapaudesta. Siitä, että oli vielä jotain, jonka puolesta taistella.
    Vaikka toivoa ei aina ollut, enkeleitä oli vielä olemassa.

  • Pohjoiseen (Forum Edit)

    Ilmaraptori

    Tunnelmat höyryaluksessa olivat vähintäänkin vaihtelevat.

    Juuri alukseen harppuunakaapelilla rullanneet Matoro ja Oraakkeli kömpivät sisään Ilmaraptorin alaluukusta ja tapasivat normaalia hiljaisempaa vauhtia lentävän Ämturin, poissaolevana näköisen Blozarin, jalkojaan heiluttevan ja loukkaantumisestaan paranevan Ontorin, tämän vieressä penkillä totisena istuvan torakkapanttivanki 1034:n, konehuoneessa hiiliä hutkivan Ternokin, aluksen yläosan Matoran-riippukeinuun lepäämään käpertyneen Troopperin ja Pyhää Äitiä ja Sadjea vanhojen juoksuhautakokemusten perusteella hoitavan Hain. Matoron Troopperille jäänyttä parannuskiveä oli kierrätetty vaivaisten kesken, ja heidän olotilansa eivät enää olleet täysin kestämättömiä. Abzumon vankeusaika oli kuitenkin tehnyt pahaa jälkeä etenkin Sadjeen.

    Muuta ajattelematta Matoro kuitenkin syöksyi ensin ikkunaan. Näkymä oli kuin painajaisesta, vaikka se saikin Matoron tuntemaan suurta iloa..

    Arkkienkeli jatkoi vajoamistaan. Kun hidastettuna aallot söivät sen kuorta, velloivat tornien perustuksissa ja vaahtosivat sen kupeilla. Vesi näytti kiehuvan mustan pallon ympärillä, kun Makutan tuomionkone kävi viimeiseen taisteluun itse luontoa vastaan. Mutta sydän sen sisuksissa ei enää sykkinyt ja meri oli mahtavampi. Pian viimeinenkin piikkipinaakkeli oli kadonnut Hopeiseen Mereen.

    ”Whii”, Ämtur kommentoi. Matoran ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Eikä koskaan tulisi näkemäänkään.

    ”Me teimme sen”, Troo sanoi riippumatosta, ”Te teitte se”, hän tähdensi Matorolle ja Oraakkelille. Ikivanha Av-Matoran oli kääntynyt Pyhän Äidin puoleen. Ontor olettivat hänen hokevan mielessään jotain Ath-uskontoon liittyvää diipadaapaa. Kolme Matorania olivat tulleet Laivaston alukselle täysin tuntemattomasta seikkailusta (varsinkaan vanhasta miehestä Toat eivät olleet sanoneet sanakaan), mutta ilmeisesti se olivat erinomaisen tärkeitä henkilöitä.

    ”Me teimme sen”, Matoro vastasi. ”Joo. Me tosiaan teimme.”

    ”Mitä siellä oikein tapahtui?” Troo kysyi. Totuus kuolemaa uhkuneen varjoplaneetan häviöstä loivat häneen voimaa vaivoistaan huolimatta. Hän kipusi alas riippumatosta ja katsoi Matoroa ja sitten ikkunasta merelle kohti pohjoista.

    ”Me taistelimme”, Matoro mietti sanojansa, ”Mutta en muista kaikkea. En nyt, enkä tiedä tulenko muistamaan,” Toa sanoi ja hieroi Cencordin otsalohkoa.

    ”Entä Abzumo?”

    ”Hän poissa, toistaiseksi ainakin, eikä taida palata ihan heti. Makutoista ei koskaan tiedä, mutta tuo näyttää aika vahvalta haudalta. Hän menetti ruumiinsa.”

    ”Varmaan löytää sopivan kahvipurkin jostain, mikäli tulee Manuun”, Ontor sanoi. ”Vaikka ehkä meren pohjassa ei hirveästi kahvipurkkeja ole.”

    Matoro ja Troopperi katsoivat miettiliäni merelle pohjoista kohti. Siellä jossain oli koti. Hopeinen meri kimalteli auringossa, mutta edessä oli pilviä.

    ”Mikäs tuolla kelluu?” Troo sanoi ja osoitti valkoista länttiä hopean keskellä.

    Matoro zoomasi naamionsa kiikarilla kohteeseen. Seikkailijatoan sydän hypähti.

    ”Laskeudu tuonne. Heti.”

    Ämtur alkoi laskeutumaan kiertäen kohti valkoista läiskää vaivautumatta katsomaan sitä itse kiikareillaan. Onu-Matoranin Akakun kiikarista oli kuitenkin hyötyä aluksen ohjaamisessa kohteen luokse.

    ”Mitä näit?” Troo kysyi ja yritti tähyillä kohdetta.

    ”Jotain mitä tulimme hakemaan. Se on Suga.”

    Tämä hätkähdytti Hain ja Blozin katsomaan aluksen tuulilasista kohti merta. Ternokin kiipesi konehuoneesta paikalle.

    ”Entä jos se on ansa?” Hai kysyi.

    ”Ehkä se kuitenkaan ei ole,” Matoro vastasi kääntämättä katsettaan. Tämä tuntui liian hyvältä, mutta Abzumon mahdollisuudet kostoon tuntuivat aika pieniltä. Ilmaraptori kiersi kaaressa alaspäin ja laskeutui meriveteen kymmenen metrin päähän jäälautasta. Ilma-alus lipui jäälautan viereen, ja Matoro hyppäsi avatusta sivuovesta lautalle. Ulkona ripsi hiljalleen vettä. Suga makasi lautalla liikkumattomana ja Matoro tarkisti ensitöikseen suuren soturin pulssin.

    ”Hän on elossa, mutta ilmeisesti tajuttomana tai lumottu,” hän huikkasi alukseen, ”Abzumon temppu tai ei, tulkaahan auttamaan. En jaksa kantaa tätä sankaria yksin varsinkaan yhdellä kädellä!”

    Hai ja Troo hyppäsivät jäälautalle, joka upposi hieman syvemmälle, mutta näytti silti tarpeeksi kestävältä. Vaikka Toa-sankarit olivatkin seikkailun ja mäiskinnän uuvuttamia, he saivat kannettua Sugan alukseen. Leveähartijainen soturi ei mahtunut matkustamon sivustoilla oleville sohville makaamaan, mutta Matoranit kokosivat pikaisen vuoteen Keetongun valtavan lentotuolin tyynyistä ja muusta Ilmaraptorin pehmeästä irtaimistosta.

    ”No oho”, Ontor sanoi äimänä, ”Tämä on vähän kuin silloin, kun löysimme Tongun, Guartsun ja Manun siltä luodolta.”

    ”Nyt kaipaamme enää mekaanisella lautalla makaavaa sammutettua Killjoytä”, Troo totesi.

    Hai ja Mato tutkivat Summerganonin. Soturi ei ollut fyysisesti vammautunut muutamia ruhjeita lukuunottamatta, mutta ei vastannut juurikaan ärsykkeisiin. He kokeilivat jopa irrottaa voimattoman Hunan Sugan kasvoilta, mutta sankari pysyi höyhensaarilla.

    ”Minä tiedän mikä toimii”, Ontor sanoi, ”Ternie, pistähän kierros viskiä kiertämään. Tynnyri on vielä puolillaan, ja muutkin kaipaavat vähän lämmikettä. Ja onhan meillä teetäkin jos joku on siitä kiinnostunut.”

    ”Puolikas minulle”, Matoro sanoi.

    ”Lasillinen tänne”, Troo ja Hai sanoivat.

    ”Isä Ath ei luonut Matoranien aivoja sotkettaviksi”, Oraakkeli sanoi myös Sadjen ja Pyhän Äidin puolesta, ”Me otamme teetä”.

    Ternok laittoi Haille, Troolle, Ontorille ja itselleen lasillisen sekä Matorolle puolikkaan. Hän ojensi myös toisen paukun jään Toalle Sugan herättelemistä varten. Matoro kippasi tulijuoman Sugan ruokatorveen, ja taikajuoman vaikutus alkoi tuntua jään soturin kehossa. Suga tuhisi ja tutisi, käänsi kylkeä ja alkoi kuorsaamaan voimakkaasti. Selvät elonmerkit olivat helpottavaa (Ja huvittavaa) nähtävää, mutta paukusta huolimatta Sugaa ei saatu hereille. Kuorsaamisen ääni kävi höyrymoottoreiden jylyn ylitse, ja huomattava määrä miehistön aivokapasiteetista kului sen miettimiseen, miksi hemmetissä kuorsaamista merkittiin Z-kirjaimella.

    Matoro istui pehmikkeistä ja tavaroista tyhjennettyyn Tongun lentotuoliin ja katsoi merta. Vasta nyt tilanteen lauettua hän tunsi polttavan kivun ainoassa kädessään. Nimdan siru oli turvallisesti Toan mustan panssarin kätköissä, mutta sen käytöstä vapautunut energia oli polttanut pahat palovammat. Matoro meinasi kysyä asiasta Oraakkelilta, mutta palovamma ei näyttänyt erityisen taianomaiselta, joten Toa tyytyi puhdistamaan sen viskitilkalla ja sitoi haavan Ilmaraptorin hanskikaslokerosta löytyneillä sidostarpeilla.

    Ternok istahti toipilaana istuvan Ontorin viereen nauttimaan lasillisestaan. Troopperi oli mennyt konehuoneeseen pitämään tulta yllä palautuvilla tulen elementtivoimillaan. Toa halusi pikaisesti Klaaniin, eikä Sugan kuorsaus ollut tähän pienin syy.

    Ternok tarkasteli aluksen perällä vastakkaisissa nurkissa itsekseen istuvia torakkaupseeria ja Blozsaria. Kumpikaan ei ollut vastannut mitenkään juomatarjoiluun. Tulen Toa tuntui olevan jonkinlaisessa puoliunessa, eikä Ternok tiennyt, miten Nazorakein elimistö kestäisi alkoholia.

    ”Lorautahan vähän terästä tuon mummelin teehen. Se vain istuu kuin tatti”, Ontor kuiskasi toverilleen ja osoitti ilmiselvästi sokeaa Pyhää Äitiä. Ternok virnisti. Pannu vihelsi konehuoneessa, jossa se oli keittänyt teetä tulipesän lämmössä. Ternok hipsi hakemaan sen ja kaatoi konehuoneessa teet kolmeen lommoiseen peltikuppiin. Hihitellen hän lorautti lirauksen viskiä yhteen kupeista ja kääntyi palatakseen matkustamoon. Onu-Matoranin sydän hyppäsei kurkkuun, kun hän tuojottikin ikivanhaa rituaalipakaria ja sen takana loistavia ikivanhoja silmiä.

    Oraakkeli veti Ternokin konehuoneen varjoihin päättäväisellä liikkeellä tuijottaen tätä suoraan silmiin. Katse oli vaikuttavin, minkä Ternok oli koskaan nähnyt Matoranin –tai kenekään muunkaan- kasvoilla.
    ”Athistien Pyhä Äiti voi olla sokea, mutta hän näkee pienen mielesi typerimmätkin ajatukset”, Oraakkeli kuiskai, ”Kehotan kunnioittamaan voimaa, joka käy sinun mielesi ylitse, ja minunkin. Selvemmin sanottuna hän voisi tuhota aivosolukkosi siihen paikkaan.”

    Oraakkeli poistui rauhallisesti matkustamoon. Suga kuorsasi yhä. Ternokin onneksi pannussa oli vielä teetä yhteen lisäkupilliseen.