Klaanon

Avainsana: tiedemies

  • Makuupussitarina

    Bio-Klaanin saari, Lehu-metsä

    Kuten kuusimetsillä on tapana, oli tämäkin melko pimeä. Varsinkin nyt yöllä. Kepe ja Snowie olivat kääriytyneitä makuupusseihinsa ja loikoivat kyhäämänsä nuotiontapaisen loimussa. Metsä ei ollut niin pelottava nyt, kun klaanilaiset olivat saaneet hilpeän retkitunnelman aikaiseksi.
    “Ah”, Kepe aloitti tunnelmoinnin. “Nuotion rätinää, metsän huminaa, pöllöjen huhuilua. Mikäpä olisi mukavampaa kuunneltavaa kaiken maailmassa möyhivän kaaoksen keskellä?”
    “Ei?”
    “…miten niin ei. Miten sinä voit edes vastata tuohon-”
    “Eikun en minä mitään haasta”, Snowie-pötkylä vastasi, ja kieri makuupussimaisesti parempaan keskusteluasentoon. “Vaan tuo pöllöily. Eivät täällä mitkään linnut liverrä.”
    “…eivätpä muuten laulakaan. Tunnelmoin vailla pohjatietoja.”

    Metsässä oli tosiaan ihmeen hiljaista.

    “Kepee”, Snowie venytti toverinsa nimeä pölhösti ja katsoi makuupussimakkaraa, jolla oli Kepen pää.
    “Niin?”
    “Miksi linnut eivät laula?”
    “Ehkä niitäkin” massiivinen haukotus “väsyttää.”
    “Hmm. Okei.”

    Kaksi kangaskäärylettä olivat liikkumatta ja hiljaa tulen ympärillä, kasvot kohti taivasta. Tähden näkyivät jossain kuusen latvojen yläpuolella.

    “Kepee.”
    Tiedepötkö käännähti kasvot kohti Snowieta. “No mitä?”
    “Kerro minulle tarina.”
    “…”
    “…”
    “Oikeasti?”
    “Taatusti.”
    “Varmasti?”
    “Kyllästi.”

    Kepe huokaisi syvään. “No jos minä sitten.”
    Snowie hymyili voitonriemuisesti.
    “Mutta muista,” Kepe varoitti. “Tieteen ystävänä viihdytän sinua totuuden keinoin.”
    “Tositarina?
    “Tositarina. Kröhöm. Näin minulle kerran tapahtui…”

    Kaivos Bio-Klaanin linnakkeen lähellä muutamaa kuukautta aiemmin

    Kepe iski poransa kiveen. Tummanharmaa aines halkeili ja valui hänen jalkoihinsa. Tunneli oli jo sata metriä pitkä.

    Eikä hän ollut löytänyt vielä mitään. Vain multaa, kiveä ja hitusen mutaa. Ja hiekkaa.

    Läheisestä, syvästä kuilusta kuului suhinaa. Jättiläismatoko, Kepe ihmetteli. Varmuuden vuoksi hän kaivoi esiin keihäänsä. Ei omaa Toa-keihästään, vaan keihään, jonka hän oli löytänyt arkusta pari luolaa sitten.

    Kuilusta ilmestyi jotain yhtä punaista kuin jättiläismato. Sitten hän huomasi sen rakettikengät. Kepe laski keihäänsä.

    ”Voisit sanoa kun ilmestyt paikalle.”
    ”Sori vain, mutta vilkaisepa tätä”, Killjoy sanoi, ja näytti Kepelle laskeuduttuaan säkillistä kultamalmia.
    ”Pöh, millään kullalla tee muuta kuin kalliita kelloja. Katso, löysin kobalttia. Nyt hus pois apajaltani.”
    ”Ei tuo mitään kobalttia ole. Se on tavallista kiveä ja sininen soihtu hämäämistarkoituksessa.”
    ”Pahus.”
    ”Hei katso, lima.”
    ”Lima missä?”
    ”Tuossa”.

    Heitä kohti pomppi vihreä, noin matoranin kokoinen läpikuultava köntti. Pyöreä otus näytti sangen harmittomalta, mutta lähestyi heitä uhmaavasti. Se sanoi plöts plöts.

    Joy pisti sitä kultaisella miekallaan. Se hajosi kahdeksi nyrkinkokoiseksi, elottomaksi palluraksi. Lisäksi siitä lennähti kolikko suoraan Joyn lompakkoon.

    ”Hohhoijaa. Miksi ne edes yrittävät. Ja miksi vihreistäkin saa sinisiä limapalleroita?”
    ”Oho, katsos, niitä on lisää.”

    Heitä kohti vyöryi kymmenittäin limoja. Ei, sadoittain. Siniset, vihreät ja mustat limat hyppivät laumoittain heitä kohti. Hei kaivoivat aseensa esiin. Kepe tulitti niitä varsijousella (tulinuolet osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi) ja Joy silpoi niitä miekallaan kappaleiksi. Pikkulimoja ja rahaa ropisi.

    Ennen pitkää lauma oli kukistettu. Kepe tökki limalänttejä puutikkujen päihin. Ne syttyivät itsestään tuleen ja valaisivat käytävää. ”Toistasataa soihtua ja parisataa kuparirahaa. Laimeaa.”

    Tuntia myöhemmin he olivat kilometrin syvyydessä maan alla.

    ”Olemmeko jo laavakerroksessa?” Joy kysyi hakkua heiluttaen. Hän kolautti kiven tohjoksi suoraan yläpuoleltaan.
    ”Hei, katso, smaragdi!”
    ”Oho. Odotas, nappaan sen. Onkohan niitä enemmänkin.”
    Joy löi smaragdipitoiset kivet tieltään ja hukkui hiekkaan. Sitä tulvahti kuutioittain hänen niskaansa. Hän huitoi tiensä ulos siitä karistellen pölyä kaikkialta panssarinsa väleistä.
    ”Sen siitä saa kun kaivaa varomattomasti”, Kepe totesi.

    He kaivoivat vielä syvemmälle.

    ”Jokohan täällä on nyt laavaa?”
    ”En minä tiedä. Kokeile kaivaa seinää ja katso hukummeko. Sitä paitsi näin syvällä se on magmaa.”
    ”Kokeillaan.”
    Joy huitoi hakullaan maata. Alla oli kuin olikin jotain. Ei kuitenkaan magmaa, vaan jättimäinen luola.
    ”Jes! Luola!”
    ”Niistä löytää aina kaikkea kivaa! Kuten hämähäkinseittiä!”
    ”Mene sinä ensin.”
    ”Eikun sinä. Sinulla on rakettikengät. Tuollaiset fancy-vimpaimet. Vaikka eihän niissä riitä löpö paikallaan liitelyyn…äh, katso nyt miten sait minut taas puhumaan itseni pussiin. Okei, menen.”
    ”Heh.”
    ”Mutta saan täten myös aarteet ensin”, Kepe virnisti ja hyppäsi pimeyteen.

    Päästyään luolan puolelle hän viskaisi tarttumakoukkunsa kattoon ja jäi roikkumaan keskelle pimeyttä. Hän kaivoi esiin soihdun. Se ei kuitenkaan valaissut kuin pari metriä kuhunkin suuntaan.
    ”Jännää ajatella että olemme maan alla. Tämä tuntuu ennemminkin avarudeltaaAAAGH.” Kepe löi hakullaan kohtikiitänyttä lepakkoa. Se levisi osiin ja putosi luolan lattialle. Jota ei tosin näkynyt alla leviävässä pimeydessä.
    ”Heitä sinne soihtu”, Joy ehdotti.
    Kepe viskasi yhden soihduistaan alas. Se valaisi pientä länttiä kivisestä lattiasta. Pientä länttiä, jolla sattui olemaan arkku.
    ”ARKKU.”
    ”MINÄ ENSIN.”
    ”EIKUN MINÄ.”

    Killjoyn jalkapohjien rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin ja niiden avulla tämä pudottautui kohti pientä kiellekettä. Metsästäjän epäonneksi Kepe oli metallimiehen ja kiven rajun yhteentörmäyksen sattuessa jo arkulla. Avoinaisen arkun edessä hihittelevä tavaroita kahmiva Toa ei kiinnittänyt huomiota murahtelevaan, arkun reunasta tukea ottavaan itseään ylös kampeavaan Killjoyyn.

    ”Hiii, katsos. Löysin tällaisen siistin pannan.” Killjoy katsoi närkästyneenä kuinka Kepe sitoi punaista pantaa naamionsa päälle hymyillen. ”Tästä on varmasti vielä hyötyä.”

    Killjoy hautasi kypäränsä kämmeniinsä ja huokaisi syvään. ”Kuka tätä roinaa oikeasti jättää ympäriinsä? Tämä on varmaan jo kuudes arkku parin päivän sisällä.”

    Kepe nousi arkun ääreltä pystyyn ja jäi nojailemaan keihästään vasten, valmistautuen laskeutumaan kielekkeeltä alas luolastoon. ”Sanovat, että täällä oli ennen suuri kolonalisaatio Ortoneja. Aikana ennen limaa.”

    Killjoy kaiveli tarvikkelaukkuunsa survottuja aiemmin kohdattujen limojen jäänteitä ja hyllytti niitä kämmenillään. Joy huomasi vielä yhden kuparikolikon liman sisässä. ”En kuitenkaan ymmärrä… miksi näiden sisässä on näin helkutisti kolikkoja?”

    Tällä välin Kepe oli heittänyt kielekkeeltä alas uuden soihdun ja kurkotteli alas nähdäkseen kunnolla pimeässä. ”Nuo limat ovat malminsyöjiä. Tai ainakin olivat. Niistä tuli nirsoja kun tällä alueella alettiin louhimaan ja lopulta ne alkoivat syömään vain käsiteltyjä metalleja, eli tässä tapauksessa…”
    ”Kolikkoja… koska siinähän on niin hitosti järkeä.”

    …

    Ei mennyt kauaakaan, kun sankarikaksikko oli laskeutunut luolaston alemmalle tasolle ja käynyt taas hommiin. Killjoy irrotti magmanpunaisena hehkuvan hakkunsa ja alkoi irroittamaan luolan seinämästä suurta rautaesiintymää. Sivummalla Kepe alkoi kaivamaan tietään kauempana hohtavia kristalleja kohti, omin käsin rakennetun vinhasti pyörivän poran luodessa tietä hyvin nopealla tahdilla.

    Luola osoittautui muutenkin suureksi voitoksi. Puolen tunnin ahkeran kaivamisen jälkeen kaksikko oli kokoontunut luolan lattialle, kooten saalistaan. Kepe kehuskeli adamantiittilöydöllään, kun taas Killjoy oli onnistuneesti onnistunut yhdistämään obsidiaania ja laavan rajasta löytynyttä magmakiveä, hohtava seos osoittautui todella lujaksi ja väkeväksi.

    Kaksikko heitti metallit ja arvokivet säkeissä selkäänsä ja alkoivat kiertämään luolastoa, toivoen löytävänsä helpon reitin ulos. Kumpikaan ei innostunut ajatuksesta, että he olisivat palanneet miltei pystysuoraa vanhaa reittiä.

    Siinä kävellessään Kepe tuijotteli Killjoyta hetken ja mietiskeli ääneen. ”Sinä et yleensä lähde näille ylläpidon valtuuttamille tehtäville. Mistäs nyt oikein tuulee?”

    ”Jos Tongu sanoo, että Telakalla on malmeista pulaa, on minun velvollisuuteni auttaa. Kee on mukava tyyppi. Häntä auttaa mielellään.”

    ”Hah. Jättien välistä kemiaa” Kepe naurahti, mutta vakavoitui nähdessään ilmeettömän Metsästäjän puristavan miekkaansa pelottavan lujaa. Kaksikko jatkoi harhailuaan tämän jälkeen pääosin hiljaisissa merkeissä saapuen lopulta pienelle maanalaiselle järvelle. Pienen sienipitoisen ruokatauon jälkeen odotti tärkeä päätös.

    ”Vasemmalle vaiko oikealle?”
    ”Älä naurata, Kepe. Tietenkin oikealle, sieltä kajastaa valoa. Se olisi nopea tie pinnalle.”
    ”Hei hei, kuules nyt metallipönttö. Vasemmalta tuulee. Siellä on tie ulos. Tuo sinun näkemä hohteesi on satavarmasti taas yksi laavaesiintymä. Me vedämme tämän varman päälle.”

    Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Molemmat katsoivat omiin suuntiinsa sanomatta sanaakaan.

    ”Kivi, paperi, sakset?”

    ”Jep.”

    * * *

    ”Okei, hyvä on sitten, mutta minä en sinua jelppaa jos hukut sulaan kiveen”, Kepe totesi Joylle kahden tasapelin jälkeen hävinneenä. Voitonriemuinen Joy pinkoi käytävää kohti hohdetta…kohti pohjantonta kuilua, johon hän putosi. Sen pohjalla hohti magma.

    ”Hah, mitäs minä sanoin!” Kepe naureskeli Metsästäjälle, joka roikkui tarttumakoukullaan kuilun seinässä parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. ”Hei, katsopa ylös”, Joy ehdotti toivuttuaan kaoottisesta hetkestä parikymmentä sekuntia aiemmin.

    Joy oli sittenkin löytänyt pinnan. Kuilun yläosasta paistoi valo. Tällä kertaa valo ei kuitenkaan ollut magmaa, vaan ihan oikeaa auringonvaloa. Maanpinta oli lähempänä kuin Kepe olisi uskonutkaan.

    ”Hyvä on sitten, voitit tämänkin erän. Menoksi?”

    He kapusivat pystysuoraa seinää ylöspäin, kampesivat itsensä kuilun reunan yli ja olivat taas tasaisella maalla. Kuilu oli laaksossa kahden vuoren välissä. Kepe päätteli heidän päätyneen jo varsin kauas heidän lähtöpaikastaan. Tästä laaksosta oli kymmeniä kilometrejä Klaanin linnakkeeseen. Yö oli jo tuloillaan, he eivät ehtisi kotiin ennen sen laskeutumista.

    ”Tehdään laavu ja jäädään tähän yöksi”, hän ehdotti.
    ”Tehdään niin”, Joy totesi ja kaatoi miekallaan puun. Se kaatui jyrähtäen.
    ”Hetkonen…miekalla puun…eikö siihen tarvitse kirveen…” Kepe mutisi, mutta antoi asian olla.

    Pimeys laskeutui. Limapalleroista tehdyt soihdut valaisivat pientä leiriä. Yön otukset lauloivat kaukaisuudessa. Kaksikko ihasteli löytämiään aarteita. Kepe oli onnistunut purkittamaan hohtavia valopalleroita, joita kutsui pimeyden olentojen sieluiksi. Joy oli koonnut oudosta, violetista metallista vasaran. Vasaran, joka vaikutti tosi demoniselta.

    He olivat käymässä yöpuulle, kun suunnitelmat muuttuivat. Kepe ihasteli aukion keskellä öistä tähtitaivasta. Hän tunnisti muutamia tähtikuvioita, katseli kuinka ne liukuivat hitaasti halki taivaankannen. Niin hitaasti, ettei liikettä erottanut.

    Hän kääntyi toiseen suuntaan, ja näki kuun nousevan horisontista.

    Hän ihasteli sen loistoa, sen pyöreää muotoa, sen…punaista väriä.

    Punaista väriä?

    Kepe tajusi jonkin olevan pielessä.

    Hän oli kuullut, että saaren näissä osissa tapahtui outoja asioita öisin. Silloin tällöin kuu nousi taivaalle punaisena, ja täkäläisten matoranien mukaan näin käydessä pitäisi pysyä sisällä. Hän ei ollut tosin kysynyt, miksi. Hän olisi kyllä, elleivät matoranit olisi jähmettyneet kauhusta punaisesta kuusta mainittuaan.

    He saisivat pian tietää.

    * * *

    Kepe pinkoi kohti laavua keihäs valmiina. Metsästä hänen ympäriltään kuului jo yön petojen örinää. Hän näki valoa puiden lomassa. Laavu. Hän kiristi tahtia ja potkaisi Joyta, joka makoili makuupussissaan.

    Vaan eipä makoillutkaan. Makuupussi oli tyhjä. Minne Joy oli saattanut kadota?

    Vastaus tuli juoksevana. Tai siis, Joy juoksi takaisin laavulle.

    ”Missä ihmeessä sinä oikein olit?”
    ”Tuolla puskassahan minä vain, mutta sitten NUO tulivat.”

    Joy osoitti laumaan olentoja, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kauhukirjailijan epämiellyttävän värikkäästä mielestä. Oikeastaan sillä, mihin suuntaan hän osoitti, ei ollut mitään väliä. Niitä tuli kaikkialta. Ne vyöryivät metsästä laumoissa. Punaiset, hieman maanpinnan yläpuolella leijuvat jättiläiskotilot ja groteskit, ulvovat, ilmassa edestakaisin lentelevät silmämunat lähestyvät heitä hampaat napsuen.

    ”Jaa tämmöistä tänään.”
    ”Eikun eilen.”
    ”Kuinka niin?”
    ”Vuorokausi vaihtui sekunti sitten.”
    ”He he, hauskaaAAAAAH”

    Kepe ja Joy alkoivat kumpikin silputa olentoja kappaleiksi. Kepen keihäs töni niitä hitusen taaksepäin joka tökkäyksellä, mutta ne jatkoivat aivotonta marssiaan heitä kohti. Joyn miekka leikkeli groteskeja elämänmuotoja kappaleiksi, mutta niitä tuli metsästä aina ja aina vain lisää.

    Ja lisää.

    Ja lisää.

    Noin yhdeltä aamuyöstä laumat alkoivat viimeinkin harveta. Kahdelta niitä ei enää tullut. Kepe ja Joy olivat rättiväsyneitä. Rikkaita hirviöiden pudottelemien kolikoiden ansiosta, mutta rättiväsyneitä.

    Kepe nojasi keihääseensä ja huokaisi syvään. Saisiko sitä viimeinkin nukuttua, hän mietti.

    Ja huomasi jotain jaloissaan.

    Se oli pieni, metallinen pallura. Ruosteisen ruskea sellainen. Ja siinä paloi punainen valo.

    Hän poimi sen maasta, ihmetellen sitä. Mistä se oli tullut? Oliko jokin näistä ruumiista pudottanut sen?

    ”Hei, Joy, vilkaisepa tätä.”
    ”Mikäs tuo on?”
    ”Ei mitään hajua, vaikka jokin laite se selvästikin on. En ole ennen nähnyt tällaista.”
    ”Mitäköhän tuo punainen, hohtava nappi tekee.”
    ”Uskallatko kokeilla? Jos se vaikka räjähtää.”
    ”Pyh, ei se räjähdä.”

    Joy tökkäsi nappia.

    Samalla hetkellä pallura katosi Kepen kädestä kuin tuhka tuuleen. Paria sekuntia myöhemmin maa järähti. Maa järähti uudestaan. Maa järähti kovempaa.
    Pimeydestä kuului unestaan heränneen muinaisen pedon karjuntaa.

    * * *

    Maa tärähteli. Kivenlohkareet lentelivät ilmassa jättäen valtavia kuoppia maahan törmätessään. Valtavia reikiä ilmestyi kaikkialle kaksikon ympärille. Reikien sisällä näkyi huumaavan lujaa ja massiivista liikettä. Lopulta vielä yhden valtaisan reiän ilmestyessä kaksikon eteen, paljastui heille reikien ja järinän aiheuttaja.

    Biomekaanisen, pitkän ja jaokkeellisen maasta kohoavan hopeisen madon päässä olevat sadat terävät hampaat louskuttelivat klaanilaiskaksikon suuntaan. Mitä ikinä Joy oli painanutkaan, se oli herättänyt jotain ilkeää. Valtaisan matomaisen olennon paksuus lähenteli Klaanin vartiotornien massiivisuutta. Erona se, että tämä olento oli paljon paljon pidempi. Vaikka pää tuijottikin kaksikkoa miltei paikallaan, madon ruumis viiletti edelleen maasta ulos ja sisään kaikissa kauempana olevissa rei’issä.

    ”Joy… miten pitkä tuo on?”
    ”Jos luotan skannereihini… niin… yli sata metriä.”
    ”…en enää ikinä anna sinun koskea yhteen ainoaankaan nappulaan.”
    ”Jos me vaikka tekisimme ensin tälle jotain?”
    ”Eeeeehk-”

    Karjuva puoliksi mekaaninen pää iskeytyi kaksikon väliin, heittäen nämä erilleen toisistaan. Maata kuopiva Kepe veti mukana kantamastaan repusta punaisena hohtavan piikkipallon. Kipinää iskevä omalaatuinen asevalinta pyöri Kepen kädessä hyvin vaivattoman oloisesti. Tiedemiehen isku oli nopea ja madon valtaisaan ruumiiseen ilmestyi halkeama moukarin osuessa kohteeseensa. Kepe nosti itsensä kunnolla pystyyn madon perääntyessä hetkeksi, antaen hänelle paljon tarvitun hengähdyshetken.

    ”Näyttää siltä, että sinä osaat pitää huolen maatoimista…”, mekaaninen ääni totesi jonkin matkan päästä madon jylinän yli, ”taitaa olla siis minun työni hoitaa taivas.”

    Rakettimoottorien ääni kaikui Kepen korvissa, kun hän katsoi punaisen haarniskamiehen kohoavan ilmaan. Tapojensa vastaisesti Killjoy ei kuitenkaan käyttänyt pukunsa aseistusta, vaan hän veti esiin selkäänsä kiinnitetyn raskaan konekiväärin. Jos joku olisi päässyt tarkastelemaan asetta lähempää, olisi siinä voinut huomata erään veteen kuuluvan rahin pään kiinteänä osana varustusta. Kukaan ei tätä tarkastelua kuitenkaan tehnyt, varsinkaan kun kyseinen ase alkoi sylkemään kidastaan leimuavia luoteja huumaavalla nopeudella. Panssarinläpäisevät luodit osuivat tarkasti siihen kohtaan, mihin Kepe oli aikaisemmin moukarillaan iskenyt. Kipinöiden mato halkesi kahtia ja sen karjuva ylempi osa ruumiista rojahti maahan pölypilven saattelemana.

    ”No, se ei ollut kovinkaan vaik- ei ei ei, ei kai tämä ole näitä pirulaisia, eihän?”

    Maahan laskeutuva Killjoy ei ehtinyt vastaamaan Kepen kysymykseen, sillä tiedemiehen pelko kävi jo toteen. Ei riittänyt, että maahan mätkähtänyt entinen pää lähti vyörymään eteenpäin vetäen pientä ruumiinkappalettaan perässään. Sen lisäksi se kohta, mistä kaksikko oli madon katkaissut vääntelehti erittäin ikävästi. Uudet hampaat, uudet silmät, toinen karjuva ääni oli pian täyttämässä ilmaa. Kohta, mistä mato oli katkennut sai nyt uuden pään. Vihollisia oli nyt kaksi.

    Kepen viereen laskeutunut pimeyden metsästäjä katsoi näkyä huultaan kypärän alla purren: ”Tästä taitaa tulla aika pitkä ilta.”

    ”Toivottavasti tuossa aseessasi riittävät kudit…”

    ”Toivottavasti kätesi ei väsy…”

    ”Huaaarghhh”

    * * *

    Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet sinkoilivat Mt. Ämkoon takaa tasangolle, jossa kaksi risti-istunnassa oleilevaa hahmoa valmistautui aamiaiselle. Killjoyn tarvikepussista saaduista energiapakkauksista ja luolastosta löydetyistä sienistä koostettu muhennos kypsyi kulhossa Killjoyn lämpöä tuottavan miekan päällä, Kepen hämmentäessä sitä lusikallaan. Tiedemiehen seiväs törrötti muutaman metrin päässä merkillisestä biomekaanisesta kasasta, joka osoittautui pinoksi yöllä kohdatun matoörveltäjän päitä. Verta, suolenpätkiä ja metallinpalasia oli levinnyt ympäri möyhentynyttä tasankoa, jota koristivat lisäksi lukuisat edelleen savuavat luodinreiät. Väsynyt kaksikko ei ollut ehtinyt nukkumaan lainkaan, eikä kumpikaan aikonut edes harkita lepoa ennen pääsyään takaisin Klaaniin. Selkäreput täynnä mineraaleja kaksikko olisi kuitenkin valmis lähtemään pian takaisin.

    ”Tongu thulee thykkäämhään thästhä. Hän phärjää näillä matheriaaleilla kuukaushia.” Muhennosta suu täynnä mutusteleva Kepe putsasi piikkipalloaan syömisiensä ohessa. Yllättävän onnistunut muhennos maistui hänelle mainiosti. Killjoyn sen sijaan oli heittänyt oman annoksensa yhdellä hotkaisulla kypäränsä alle, palaten sen jälkeen takaisin laukkunsa järjestelemiseen.

    ”Pärjää jos pärjää. Paitsi jos ne pohjoisen hyönteismörveltäjät vikisevät vielä lisää ja julistavat sodan. Sano minun sanoneen, siihen tämä vielä menee.”

    ”Älä ole noin negatiivinen Killjoy. Eivät edes Nazorakit ole niin typeriä, että lähtisivät sotaan Klaanin kanssa. Klaanin päihittäminen vaatisi vähintään liittouman. Ison sellaisen. Ne hyönteispellet eivät uskalla tehdä mitään yksin.”

    ”Kuulostit aivan Paacolta.”
    ”Se oli se pelle?”
    ”Jep.”

    Vain hetkeä myöhemmin Kepe oli saanut annoksensa syötyä ja kaksikko aloitti taipaleensa kohti Klaanin linnoitusta. Eriskummallinen reissu takanaan kaksikko kertaili asioita mielessään. Edes kokeneena sotilaana tunnettu Killjoy ja maailmaan tarkasti perehtynyt Kepe eivät yhdessäkään aivan voineet selittää kaikkea typeryyttä, mitä he taaksensa juuri jättivät.

    ”Tiesitkö, tuo oli ehkä typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Killjoyn mekaaninen matala ääni ilmoitti.
    ”Allekirjoitan melkein. Mutta sinun pitäisi ihan tosissasi joskus käydä katsomassa Manun puuhia. Se tavara menee outoudessaan tämänkin edelle.”
    ”Oudompaa kuin kolikkoja syövät limapallot ja biomekaaniset jaokkeelliset päitä kasvattavat jättimadot?”
    ”Jep.”
    ”Minä en koskaan halua käydä katsomassa, mitä se hullu tiedemies puuhailee.”
    ”Nössö.”
    ”Älä kutsu minua nössöksi.”
    ”Nöööööösssö.”
    ”Ohjus.”
    ”Mit- ei ei ei, pistä ne alas. Perun sanani.”
    ”Mrh…”
    ”…”
    ”…nössö.”
    ”SINÄ SENKIN-”

    Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsä

    “…ja niin siinä sitten lopulta kävi”, valkovihreä Toa päätti tarinansa.
    “…”
    “…mitä.”
    “Minä en usko sinua.”
    “Mii-” haukotus “-ksiet?”
    “Koska se oli hupsua. Pidin kuitenkin siitä osuudesta, jossa Joiku oli “tuolla puskassa” vailla selitystä.”
    “…mut-”
    “Öitä Spinnylä.”
    “…öitä.”

    [spoil]Tarina Joyn ja minun. Kehyskertomus Snowien.[/spoil]

  • Ystävä, 2905

    Bio-Klaanin saari, Nazorakien vuoritukikohta

    Huutoa… Paljon huutoa…

    Valkoinen Nazorak avasi silmänsä. Hän näki edessään aseistautuneita Nazorakeja. He seisoivat ryhdikkäästi rivissä, pitäen tiukasti konekiväärejä käsissään. ”Teloituskaarti…” Jäätutkija ajatteli.

    Hän yritti liikuttaa käsiään. Ne olivat sidottu hänen selkänsä takana olevan puisen puomin taakse. Hänet oli sidottu myös rinnan kohdalta ja nilkoista. 273 yritti vielä liikuttaa käsiään, mutta tajusi sitten. Hänen Alinolla-Hanskansa oli viety. 273 katsoi ympärilleen. Hänen oikealla puolella oli myös tolppaan sidottu kivenhakkaaja 16754. Hän näytti pelokkaalta ja piti silmiään tiukasti kiinni. 16754:n oikealla puolella oli taas 2844, kirjanpitäjä. Hän jopa itki pelosta. 273:n vasemmalla puolella taas oli sidottuna 16765. Hän ei näyttänyt yhtään pelokkaalta kuin kaksi toveriaan. Hän oli täynnä vihaa ja yritti urheasti kiemurrella irti köysistä. Hän puri hammasta ja raapi jalkojensa kynsillä allansa olevaa maata. 16765:n vasemmalla puolella oli loput kuusikosta, kivenhakkaaja 16755 ja vammautunut sotilas 6532.

    273 siirsi katseensa tovereistaan ympäristöönsä. He olivat Nazorak-pesässä olevalla taisteluareenalla. Nazorakien keskuudessa taisteluiden seuraaminen oli suurta hupia. Tapahtumissa vastustaja yleensä kuoli. Mutta nyt ei ollut gladiaattoritaistelu. Koko valtavan areenan katsomo oli täynnä vihaisia Torakoita. He huusivat ja heiluttivat nyrkkejään halveksivasti.
    ”Kuolema pettureille!” he huusivat.
    ”Hiljaisuus!!” Kuului äänenvahvistimen kautta vihainen määräys. Yleisö hiljeni hetkessä. 273 käänsi katseensa puhujaan. Areenan toisessa päässä, muusta katsomosta korkeammalla olevassa johtaja-aitiossa, istui koko Nazorakien ylin johtoporras. Puhujapöntön takana seisoi itse Nazorak-hierarkian ylin johtaja, Kenraali 001.
    ”Hyvät Nazorakit. Tämä on poikkeuksellinen tilaisuus. Olemme kokoontuneet tänne rankaisemaan niitä pelkureita, jotka yrittivät jostain käsittämättömästä syystä nousta kapinaan Nazorakien johtoa vastaan. Pitävien todisteiden valossa, nämä kuusi petturia ovat syyllisiä Tiedustelun johtajan 007:n, epäonnistuneeseen, salamurhaan”.

    007 istui hänen vieressään. Vaikka aitio oli kaukana, saattoi hän nähdä silmälappuisen Nazorakin ainoassa silmässä halveksivan katseen. 273 sulki silmänsä. Oli käynyt juuri niin kuin hän oli pelännyt. He olivat epäonnistuneet. 16765 oli ollut niin varma, että he eivät voisi jäädä kiinni. Mutta jokaisessakin suunnitelmassa on epäonnistumisen vaihtoehto.
    ”Korkein kenttäoikeus on tehnyt päätöksensä. Kapinan johtaja 16765, kivanhakkaajat 16755 ja 16764, sotilas 6532, kirjanpitäjä 2844”, 001 julisti mikrofonin kautta ”ja Jäätutkija 273. Teidät tuomitaan kuolemantuomioon. Tuomionne pistetään täytäntöön. Heti”.
    273 oli tyrmistynyt. Hän oli vaihtanut pienen ja onnellisen elämänsä Mt.Ämkoon rinteellä koston himossa kuolemaan, oman kansansa johdosta. ’Oi miksi? Miksi minä typerys menin mukaan tähän?!’

    Teloituskaarti seisoi ryhdikkäästi asennossa odottaen käskyä. ”Ladatkaa!” 001 määräsi. Epätasaisessa tahdissa kuuluvat naksahdukset viestittivät vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta, kun kaarti latasi tuliaseitaan. Tuomittu kuusikko alkoi hätäisesti tähyillä ympärilleen. Katsomossa istuva yleisö huusi ja solvasi heitä. Jäätutkija kääntyi peloissaan katsomaan 16765:ttä. 273 kai vielä toivoi, että kapinanjohtaja voisi vielä jotenkin pelastaa heidät. Mutta se oli turhaa. 16765 yritti vieläkin epätoivoisesti päästä irti köysistä.
    273 sulki silmänsä. Hän ajatteli itsensä istumassa vuoristotukikohdan päärakennuksen katolla, yhdessä 2905:n kanssa, katsomassa auringonlaskua. Hän ja Juippi olivat aina olleet erilaisia: 273 oli rauhallinen, viisas, hyvin käyttäytyvä, hieman kunnianhimoinen, korkea-arvoinen tiedemies. Juippi taas oli rämäpäinen, helposti ärsyyntyvä, sääntöjä rikkova, hieman yksinkertainen, tavallinen mekaanikko, joka laittomasti tuotti viinaa ja juopotteli. 273 ei tiennyt, miksi hän oli niin ystävystynyt tämän, niin itseään erilaisen, Nazorakin kanssa. Ehkäpä juuri siinä se syy piilikin: Erilaisuudessa. Erilaisuudellaan he täydensivät toisiaan. 273 toivoi, että voisi vielä kerran nähdä auringon punertavan horisontissa. Tuntea Juipin hopeisen taskumatin huuliaan vasten ja kotipolttoisen kirpeä maku suussaan. Nauraa yhdessä parhaan ystävänsä kanssa. Mutta niin ei kävisi. Hän kuolisi, kaikkien pilkkaamana.

    ”Tähdätkää!” 001 huusi. Teloittajat nostivat kiväärinsä ampuma-asentoon. Kansa katsomossa huusi. 273 kääntyi katsomaan 16765:ttä. Hän veti henkäisi syvään ilmaa keuhkoihinsa. 007 hymyili. 16765 aukaisi suunsa huutaakseen jotain.

    ”TULTA!” Teloittajat painoivat liipaisimia. Aseet laukesivat paukahtaen. 273 sulki jälleen silmänsä. Hän ei kuullut, mitä 16765 oli huutanut. Eikä saisi koskaan tietää.

    Ammunnan pauke loppui. Myöskään vihaiset Nazorakit eivät huutaneet. Oli aivan hiljaista. 273 raotti varovasti toista silmäänsä. Hän ei ollutkaan kuollut. Valkoinen Nazorak avasi toisenkin silmänsä ja katsoi ympärilleen.

    Nazorakit katsomossa olivat kadonneet. Johtajien aitiokin oli tyhjä. Teloituskaarti oli poissa. Jäätutkija katsoi sivulleen. Hänen kumppaninsa olivat myös kadonneet. Sitten kuului naksahdus. 273 kääntyi katsomaan eteensä. Hän ei ollutkaan yksin. Hänen edessään, ruskea Nazorak oli ladannut kiväärinsä ja nostanut sen ampuma-asentoon. 273:n silmät lasittuivat. Hän tunnisti, kuka ampuja oli.

    Ampuja virnisti. ”Terve, Lumihiutale”.

    PAM!!

    ***

    273 heräsi. Hänen herätyskellonsa pirisi pöydällä. Valkoinen Nazorak oli yltäpäältä hiessä. Hän huohotti kiihdyksissä ja piteli kädellään rintaansa. Saatuaan rauhoitettua hengityksensä, hän katsoi ympärilleen. 273 oli jälleen omassa huoneessaan. Hänen valkoinen työtakkinsa riippui lilan solmion kanssa naulakossa ja aurinko paistoi huoneeseen pienestä ikkunasta.

    Oliko se vain unta?, valkoinen Nazorak ajatteli. Se painajainen oli tuntunut niin todenmukaiselta. Hän ehti jo luulla kuolevansa. 273 nousi ylös sängystään ja sammutti herätyskellonsa. Hän oli pistänyt sen herättämään myöhemmin, kun oli illalla valvonut hieman myöhään sinikopioidensa kanssa. Tiedemies puki takkinsa päälleen sulkematta vetoketjua ja laittoi solmionsa löyhästi kaulaansa ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän vain istui tuolilla ja tuijotti pöydällään lepääviä piirroksia ja koetuloksia kehittelemistään aseista. Hänen suuret siniset verkkosilmänsä olivat vielä uniset. Pöydän vieressä olevassa kirjahyllyssä oli monia tiedekirjoja ja kansioita eri Nazorak-tiedemiesten tekemistä tutkielmista. 273 oli illalla lukenut erään kollegansa kirjoittamat paperit elementaalivoimista. Jäätutkija oli halunnut tietää miten elementaalikivet syntyvät. Silloin hän olisi voinut alkaa tekemään muunneltuja versioita Alinolla-Hansikkaasta. Mutta ilmeisesti Nazorakien tiedemiehet eivät olleet onnistuneet tutkimaan elementtikiviä, tai kukaan ei ollut katsonut tarpeelliseksi tutkimaan niitä. 273 tarttui kynään pöydällä ja aikoi jatkaa erästä luonnostaan, mutta hänen ajatuksensa seisoivat paikoillaan. Hänen unensa jäi vaivaamaan häntä.
    Johtuiko uni vain hermostuneisuudestani operaatiostamme? Vai oliko se jonkinlainen merkki? Olemmeko liian itsevarmoja onnistumisesta ja vähättelemmekö epäonnistumisen riskin kanssa? valkoinen Nazorak mietti itsekseen. 273 ravisteli päättään. Hän yritti lopettaa unensa miettimisen. Hän nojautui lähemmäs paperiaan keskittyäkseen ja piirsi pari viivaa kuvassa olevaan Zamor-pistoolin koneistoon. Mutta sitten hänen ajatuksensa alkoivat taas polkea paikoillaan. Hän tuijotti vain paperia miettien.
    ”Ärh!” hän viimein myönsi ”Ei tästä tule nyt mitään.” Tiedemies nousi ylös, sulki työtakkinsa, kiristi solmionsa ja lähti ulos huoneestaan.

    2905 käveli vuoritukikohdan päärakennuksen käytävillä. Hän oli varhaisen työpäivän jälkeen päässyt vapaalle. Ilmatyynyalukset alkoivat olla viimeisiä säätöjä vaille valmiit. Hän oli menossa rakennuksen katolle tuhlaamaan aikaansa, niin kuin aina työpäivän jälkeen. Juippina tunnettu Nazorak kaivoi selkärepustaan hopeisen taskumattinsa. Hän vilkaisi molemmille puolille käytävää. Ketään ei tullut. Hän oli juuri hörppäämässä, kun kuuli musiikkia.
    Juippi hämmästyi. Jostakin kuului pianon soittoa.

    Juippi kurkisti käytävän oikealla puolella auki olevasta ovesta sisään. Huone oli avara lepo- ja kokoushuone ylempiarvoisille kersanteille, mutta suurin osa vuoristotukikohdan komentajista olivat komennettu tärkeämmille sotatantereille. Huoneen seinät oli tehty paksusta tummasta teräksestä. Ovesta katsottuna oikean seinän peitti kaksi suurta karttaa. Toinen kartta oli koko saaresta ja toinen
    Mt.Ämkoosta. Vuoren karttaan oli piirretty tarkasti kaikki tutkitut rinteet ja rotkot. 273 oli kauan sitten ollut mukana vuoren kartoittamisessa. Huoneen vasemmalla seinällä oli iso tietokoneen näyttö, joka oli tarkoitettu kommunikoimiseen Pesän ja vuoritukikohdan välillä ja tukikohdan lähialueiden valvomiseen. Tilassa oli vain yksi ikkuna tuomaan luonnonvaloa, kalsea hehkuisten putkilamppujen lisäksi, huoneen perimmäisellä seinällä. Ikkunasta tuli vinosti valoa suoraan ikkunan alla olevaan pianoon, jonka kersantit olivat hankkineet piristykseksi hiljaisina aikoina. Pianon ääressä taas istui 273. Hän liikutteli siroja ja tarkkoja sormiaan soittimen näppäimistöllä. Valkoinen Nazorak soitti keskittyneesti, silmät kiinni ja kaikkia käsiään käyttäen, sävelmää. 273 piti tämän instrumentin kauniista äänestä erittäin paljon ja hän välillä uppoutui huoneeseen soittamaan, kun töiltään ja 2905:n kanssa olemiseltaan ehti. Hän oli jopa säveltänyt pari kappaletta itse. Suurin osa oli inspiraatiota vuoren jylhistä maisemista ja kauniin punertavista auringonlaskuista. 273 oli keskittynyt sävelmäänsä, ettei huomannut yleisöään ovensuussa.
    Tiedemies lopetti kappaleensa. Hän hätkähti, kun Juippi alkoi taputtamaan huoneen toisessa päässä.

    [spoil]Mutta musiikin voi kuunnella loppuun :>[/spoil]

    ”Etkös sinä yleensä tähän aikaan ole vetäytynyt laboratorioosi?” mekaanikko kysyi virnistäen. Jäätutkija nousi ylös tuoliltaan. ”Ajattelin pitää tänään vapaapäivän. Luomistyö ei oikein etene,” hän selitti toverilleen ”mutta mennäänkö ylös?”
    Kaksikko kipusi korkean rakennuksen portaita ylös, kunnes tulivat metalliselle ovelle, josta pääsi katolle. Tiedemies ja mekaanikko istahtivat katon reunalle. Kaukana Mt.Ämkoon lumisten rinteiden takana avautui näkymä vihreään kuusimetsään. Aurinko ei ollut vielä laskemassa. Vieno tuulenvire puhalsi etelästä. Se tuntui hieman lämpimämmältä tässä kylmässä ilmastossa. 273 uppoutui taas mietteisiinsä. 2905 kaiveli selkärepustaan tuttua hopeista taskumattiaan.
    ”Sinun tilauksesi alkaa olla valmis,” Juippi kertoi.
    ”Mmm…” tiedemies mumisi hajamielisesti. Hän ei edes kuullut mitä mekaanikko sanoi. Sitten molemmat olivat hiljaa. Juippi odotti että 273 sanoisi jotain.
    ”Onko jokin huonosti?” Juippi lopulta katkaisi hiljaisuuden ”Olet jotenkin hiljainen tänään.”
    ”Ei minulla mitään. Näin vain yöllä painajaista,” 273 sanoi.
    ”Millaista?” Juippi kysyi. Hän tarjosi taskumattiaan 273:lle. Hän otti siitä huikan.
    ”Ei mitään erikoista,” tiedemies kierteli kysymystä.
    ”Ei mitään erikoista?”
    ”Niin, eipä sen ihmeenpää. Puhutaan jostain muusta.”
    ”Joo. Annapa sitä taskumattia taas tännepäin.”

    Juippi heiluttaa taskumattia ylösalaisin, jolloin siitä tippuu yksi pisara.
    ”Hei Juippi,” valkoinen Nazorak kääntyi katsomaan ystäväänsä ”Oletko muuten miettinyt, miksi me olemme ystäviä, vaikka me olemme eriarvoisia?”
    ”Hmm, enpä oikeastaan tiedä,” 2905 myönsi.
    273 oli hiljaa. Hän käänsi taas katseensa kaukaisuuteen. Hänen ilmeensä muuttuivat hieman surumielisiksi ”Miksi me Nazorakit olemme erinarvoisia?” Valkoisen tiedemiehen kysymys jäi leijumaan ilmaan. Juippi mietti hetken.
    ”Tuohon kysymykseen minun on vielä vaikeampi vastata,” hän lopulta myönsi ”siksi että johtajat määräävät niin?”
    ”No mutta mikä tekee johtajista parempia kuin meistä?” 273 kysyi hiljaa. Hän nojasi kumarasti omiin jalkoihinsa. Juippi mietti taas hetken.
    ”Öhh, siksi että he ovat ensimmäisiä Nazorakeja?”

    273 huokaisi. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Jonkin linturahi kirkaisi kaukana jossain kaukana ja sai ruskean mekaanikon säpsähtämään. ”Jos sinulle tarjottaisiin tilaisuus muuttaa monien elämää paremmaksi, mutta samalla vaarantaisit omasi, tarttuisitko siihen?” 273 esitti uuden kysymyksen.

    Juippi oli hetken hiljaa. Hän mietti jälleen valkoisen tiedemiehen kysymystä. ”Enpä tiedä. Se riippuu kuinka isosta teosta on kyseessä” Juippi mietti samalla kun penkoi selkäreppuaan ”Miksi kysyt?”
    273 oli vuorostaan hiljaa. ”Eikö sinustakin olisi hienoa, jos me kaikki Nazorakit, niin työläiset ja kenraalit, eläisivät yhdessä ilman säätylajittelua ja syrjintää? Että jokainen voisi vaikuttaa omiin asioihinsa ja elää niin kuin haluaa? Voisimme kaikki elää rauhassa ilman sortoa,” Nazorak virkkoi.
    ”Voisimme kaikki istua katsomassa auringonlaskua ja juoda. Heh heh,” 2905 nauroi ja löi 273:a selkään niin, että tämä oli horjahtaa alas. 273 kuitenkin säilytti tasapainonsa ja mekaanikon iloisuus alkoi lopulta tarttua häneenkin. ”Heh, niin. Ja ehkä jokainen voisi alkaa tekemään viinaa ja sinulta menee työt alta!” 273 nauroi ja töni vuorostaan Juippia. Jäätutkija oli iloinen. Oli käynyt juuri niin, kuin hän oli unessaan toivonut: Hän istui katsomassa aurinkoa ja nauramassa ystävänsä kanssa. Vielä kerran.
    He jatkoivat puhumista vielä pitkään.

    [spoiler=***]Kiitokset Matorolle esilukemisesta.[/spoiler]

  • Nui-Korosta Lehu-metsään

    [spoil]Musiikin voi hyvin antaa soida vaikka koko osan.[/spoil]

    Bio-Klaanin saari, heinää kasvava tasanko

    Avaran maiseman keskellä päättäväisesti istuvalle kivelle, joka oli kuin pohjoisen horisontin peittävän Ämkoo-vuoren kateellinen pikkuserkku, oli levitetty saaren kartta. Se oli melko vanha ja lukuisten taittelukohtien halkoma, mutta siitä sai kuitenkin hyvin selvää. Kepe ja Snowie olivat kumartuneet kartan vierelle ja laskeneet laukkunsa ja reppunsa ympäröivään heinikkoon. Ottaen huomioon syksyisen ajankohdan, viime päivät olivat olleet melkoisen kuivia, eikä kaksikon tarvinnut murehtia varusteidensa, tai hyvänen aika sentään, eväidensä kastumista. Vaikka Kepellä olikin ”äärimmäisen modernilla ja ennen kaikkea rakkaudella suunnitellulla tiivistekelmukkaisella” vuorattu rinkka.

    ”…ja nyt suuntaamme länteen?” Snowie varmisti Kepen matkasuunnitelmaa.
    ”Juuri näin”, vastasi tiedemies.
    ”Ihanaa, kun olet näin hyvä matkanjärjestäjä. Paitsi että…”
    ”…mitä paitsi?”

    Snowie naputteli valkealla sormellaan karttaa. Tuuman tai tovi aiemmin Kepe oli vetänyt iloisen sinisellä viivalla heidän reittinsä paperille. Se kulki ensin länsirannikon valtatietä pitkin Klaanin linnakkeelta pohjoiseen, siitä Nui-Koron rinteille jostain nykyisen torakkaiston hallitseman vyöhykkeen kohdilta, harhailua lumessa, ja siitä laskeutumisen suoraan etelään, kohti Nui-Koroa. Vanhalta pääkaupungilta matka oli johdattanut kaksikon askeleet hieman kierosti koukaten kartan vasemman laidan suuntaan. Vaikka reitti oli sinänsä ihan looginen ja noudatteli jonkinlaista tiestöä ja asutuskeskusten sijaintia, näytti se
    ”…hieman liian Turkas-huuruisen Niddin patikointiretkeltä eikä varsinaiselta tutkimusmatkalta.”
    ”…”
    ”…”

    Kepe nappasi kartan käsiinsä ja alkoi sen huolellisen taittelun.
    ”Mutta tänne päästiin, vai mitä?” hän huomioitti asiaankuuluvasti. Snowie katsoi länteen.
    ”Niin… Tänne.”

    Heidän matkansa seuraava etappi oli Lehu-metsä, saaren Ämkoo-vuoren eteläisen puoliskon koko länsiosuudet peittävä valtava ja laajalti tutkimaton metsä. Pääosin havupuustosta koostuva kasvillisuus sai omat mielenkiintoiset vivahteensa trooppisemmista kasveista, ja Kummitusten Suo oli flooraltaan aivan omaa luokkaansa.

    Se oli saaren niitä osia, joita Allianssi ei ollut juuri havitellut. Siinä missä Zyglakit kyllä taisivat sissisodan vaikeassa maastossa, olihan Lehu-metsän rannikkoseutu ollut niiden koti jo kauan ennen alueen Matoralais-asutusta, oli metsän sydän suuri mysteeri ja pelonkin kohde. Se suojasi Klaanin linnaketta Allianssin hyökkäyksiltä tehokkaasti, mutta ei ollut harvinaista, että Matoralaisia tai väkevämpiäkin sotureita hävisi Lehun siimekseen.

    Metsässä oli myös Matoralais-asutusta, mutta eteläosien omaperäisesti nimetun Hu-Koron lisäksi asutuskeskuksilla ei ollut yhteyttä Bio-Klaaniin tai muuhunkaan maailmaan. Kepen mielestä sikäläiset kylät olivat sen takia täydellisiä alkuperäiskulttuurien tutkimiselle ja Profeetan salaisuuksien selvittämiselle. Snowiesta se oli aika lailla karmivaa.

    Lumiukko heitti repun selkäänsä ja laukun olalleen. Hän suoristi värikkääksi kirjaillun stolakangasasian, jota Kepe ei mieltänyt vaatteeksi, ja kiristi otsanauhaansa.
    ”Tuo paikka on aika ikävä öisin. Ehkä meidän kannattaisi sittenkin odottaa aamuun?” hän vielä ehdotti.
    ”Nyt on aamu”, Kepe löi henkisesti.
    ”…seuraavaan aamuun?”
    ”…”
    ”…”

    Kepe ei kuitenkaan vielä nostanut reppua harteilleen.
    ”Hetken saat kuitenkin vielä kerätä kanttiasi. Nyt voisi nimittäin olla hyvä hetki lähettää Klaaniin tarkat koordinaattimme ja laittaa mukana tieto myös kulkusuunnastamme.”
    Valkovihreä Toa kaivoi reppunsa suurimmasta sivutaskusta laatikon mallisen laatikon, joka olikin laatikon muotoinen radio. Hän asetti sen tukevasti kivelle, napautti harmaata kytkintä ja väänteli hassun näköistä ympyrähärpäkettä. Surrur, kone sanoi.
    ”Hurrur?” Kepe sanoi.

    Hän ei saanut Klaanin puolelta vastausta.
    ”…haloo?”

    Laatikkoradio räsähti.
    ”Ai se olitkin sinä. Luulin ääntä eräänlaiseksi masiinaksi tai ötökäksi. Mitä pelleni pellolla?”

    Äärimmäisen heikkolaatuinen ääni kuului Paacolle. Tietty.

    ”No mitäpä me”, Kepe vastasi Snowien kuiskuttaen taustalla jotain terveisten lähettämisestä. Tiedemies huitoi kätösellään toverinsa loitommas ja jatkoi radiokeskusteluaan: ”Lähetän sijaintimme tarkat maantieteelliset arvot ja viritän tämän toosan kirjaamaan myös kulkusuuntamme niin, että Klaanin koneet osaavat laskea summittaisen reittimme.”
    ”Asia selvä, b-”
    ”Älä sano sitä”, Kepe epätoivoili.
    ”-eibe”, Paaco päätti lauseensa.

    Verstaan nokkamies läimäytti kädellä otsaansa. Paaco radion toisessa päässä sen sijaan jatkoi:
    ”Teillä on varmasti kiireinen päivä edessänne ja vähän akkua käytössänne, joten toivotan omille pojillemme maailmalla onnea matkaan ja hyvää kuunneltavaa patikoinnin ratoksi.” Paacon ääni vaihtui basson epämääräiseen jytinään, ja Kepe löi kätensä uudelleen otsalleen. Snowie sen sijaan nappasi radion olalleen ja nyökytteli päätään siitä pauhaavan musiikin tahdissa. Kepekin poimi varusteensa ja kiinnitti repun paikalleen kaikilla huolestuttavan monilla soljilla. Samalla hän puheli:
    ”Tuo Paaco…”
    ”…on niin mukava”, Snowie katsoi asiakseen muuttaa sanojen sisällön mieleisekseen. ”Muistatko sen kerran kun-”
    ”…joo.”
    ”Tai kun-”
    ”Valitettavasti.”
    ”Entäs-”
    ”Ynh.”
    ”Et olisi aina niin negatiivinen, Spännutar.”
    ”…”
    ”…”

    Ja niin alkoi kaksikon matka kohti Lehu-Metsän siimeksiä.

    ”…sitä paitsi jos akkua todella on vähän, miksi hän olettaa meidän käyttävän radioa musiikin kuunteluun?” Kepe vielä mumisi.

    Bio-Klaani, Samen toimisto

    Same kuoli sisäisesti paperipinon äärellä.

    Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat

    Päivän tultua puoleen Kepe ja Snowie olivat edenneet syvämmellä metsään, mutta eivät olleet päässeet yksimielisyyteen kahdesta asiasta: Siitä, oliko ”tämä todellakin polku” vaiko ”no eipäs”, ja siitä, että ”no jos onkin niin sitten se on oksanaama-rahien juomapaikkapolku” vaiko kenties ”tuskinpa vain, höntti.”

    Joka tapauksessa matka oli sujunut vaarattomissa merkeissä, ja pelottavampia asioita oli ollut kentiespolulle kaatunut kuusi. Kummatkin klaanilaiset olivat kuitenkin käyttäneet aikaansa korpimailla vaeltamiseen, eikä Lehu-metsäkään ollut heille uusi tuttavuus, joten uljaasti he kulkivat eteenpäin.

    Sitten jossain rasahti ja kumpikin piti äännähdyksen, joka yhteisestä sopimuksesta ei jälkikäteen ollut kiljuntaa.

    ”No hei”, Snowie päätti olla urhea. ”Jos joku peikko hyökkääkin kimppuumme, voin tehdä sille Palavan Ja Myös Kipinöivän Kuutin Kämmenotteen.”
    ”…minkä”, Kepe kysyi, ja teki mahtipontisen kulmainkohotuksen.
    ”No kyllä sinä tiedät. Se yksi vaarallinen ja söpösti nimetty taisteluote.”
    ”…eikun joo. Se”, Kepe hyväksyi.

    Noin kahdeksi sekunniksi.

    ”Miten Karziessa sinä sen muka osaat?”
    Snowie yritti kovasti näyttää loukkaantuneelta.
    ”Opin sen aikoinani munkkiluostarissa.”
    ”…”
    ”Mitä, miten niin …”
    ”Et sinä-”
    ”Juupas.”
    ”Eipäs.
    ”Juupas.”
    ”…”
    ”…”

  • Kultakalan saat pitää

    Nazorak-pesät

    Tutkimusten johtaja 006 tarkkaili lattiaa vain senttien etäisyydeltä. Betoninen pinta oli, kuten suurin osa Nazorakien upseeriston muistakin tiloista, moitteettoman siisti. Lika ja pöly oikein loistivat poissaolollaan. Jopa haju oli suorastaan hämmentävän neutraali. Yleistä epäjärjestyksen tuntua loi kuitenkin vajaan metrin päässä 006:n naamasta sijaitseva levinnyt paperipino. Lisäksi tiedemiehen alaleuat olivat erittäin kipeät äskeisestä kohtaamisesta lattian kanssa.

    006 kampesi itsensä melko vaivalloisesti pystyyn. Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt nöyryyttävää kompastumista.
    Sitä minä viimeiseksi kaipaisin, tiedemies ajatteli apeana. Hänen mielentilansa ei ollut viime päivinä ollut varsinaisesti huipussaan, ja uusien tutkimusten stressi painoi torakan mieltä. Ja kaiken päälle hän oli vielä myöhässä huippukokouksesta. Juuri kun Nazorak oli kumartumassa kerääkseen papereitaan, nosti metallinen koura ne hänen puolestaan.
    ”Mit-” 006 säikähti ja kompastui uudelleen, tällä kertaa kuitenkin selälleen. Hän ei ollut huomannut Harmaana Aineena tunnetun metallijätin nopeaa saapumista. Siinä harmaa rotisko nyt kuitenkin oli.
    ”Tässä paperinne, torakkaherra,” Abzumon palvelija ilmoitti palauttaessaan tutkimustulokset tutkijalle.

    ”Ki-kiitos”, 006 sopersi ja nousi jälleen seisomaan. ”En kuullut askeleitasi.”
    Torakka loi katseen Harmaan Aineen rullaluistinjalkoihin.
    ”…ai niin.”
    ”Yleinen virhe, torakkaherra.”

    Älä katso, älä katso, 006 muistutti itseään.
    ”Mutta nyt minun on lähdettävä, hei vaan”, hän huikkasi lattiaa tuijottaen. Se oli edelleenkin puhdas.
    ”Hei hei, torakkaherra.”

    Vasta päästyään käytävän seuraavan kulman taakse 006 uskaltautui kohottmanaan katseensa maasta. 006 tiesi moisen olevan totuuden mukaisesti heikkoutta, muttei kyennyt katsomaan Harmaan Aineen aivosäiliötä. Se ei ainoastaan muistuttanut siitä, mitä he olivat tehneet ”Uudelle Sukupolvelle”, vaan myös kiinnitti huomiota siihen tosiseikkaan, että Abzumo oli todella tehnyt saman joskus aiemminkin. Pahinta tutkimuksia johtavasta torakasta oli kuitenkin, että Makuta oli tehnyt palvelijastaan niin kiltin.

    006 oli jo miltei päässyt häiritsevistä ajatuksistaan, kun hän saapui kokouskammion ovelle. Kaksi vartiossa olevaa Nazorakia tekivät asiaankuuluvan sotilastervehdyksen ja nostivat keihäskiväärit oven edestä. Kummankaan haarniska ei ollut erityisen paksu, mutta sitäkin runsaammin mitalein varustettu. Useat metalliset merkit roikkuivat eri värisistä kangasnauhoista. Yleisin väri oli verenpunainen. Raskaat metalliovet aukesivat itsestään, ja 006 astui sisään.

    Huone muistutti suurta osaa Nazorakien muistakin kokoushuoneista: keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärille oli aseteltu siististi tuoleja. Seiniä koristivat erilaiset kartat, ja roikkuipa eräällä seinällä lentokonetta esittävä taulukin. Pöydän päätypaikan vastainen seinä oli täysin tyhjä, sillä se oli varattu katossa roikkuvaa piirtoheitintä varten. Yleisilmeeltään huone oli synkähkö, mutta pöytä oli hyvin valaistu.
    ”Anteeksi, että olen myöhässä.”

    Hänen pahoittelunsa kuittenkin kaikui kuuroille korville. Kaikesta päätellen huippukokous ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti: Ainoastaan Kenraali 001, Amiraali 002 sekä tiedustelun johtaja 007 olivat paikalla, eikä kukaan edes istunut mahonkisen kokouspöydän ympärillä. 007 oli tavalliseen tapaansa hieman syrjemmällä, kuin osana varjoja, ja korkeimmat päälliköt olivat ilmeisesti eräänlaisen räjähtäneen keskustelun pyörteessä. He seisoivat pöydän toisella puolen liki toisiaan. Merivoimain ylipäällikkö näytti kuitenkin melko lannistetulta, kun Kenraali puhui.
    ”… siksikin siirrämme vangit pois alukseltasi.”

    Amiraali siirsi painoa terveelle jalalleen. ”Eikö tuo ole liioittelua? Rautasiipi on-”
    ”Ilmeisen turvaton sijainti! Sinä päästit klaanilaiset karkaamaan.”
    ”Minä-” Amiraali jätti kuitenkin lauseensa kesken. Hän selvästikin ponnisteli nielläkseen ylpeytensä. Merikarhun ilmeestä näki, että hänellä olisi ollut selityksiä, muttei nöyrtynyt niitä kertomaan.

    Kenraali jatkoi: ”Kultakalan saat pitää.”

    002 katsoi vihaisen, suorastaan julman näköisenä esimiestään, käännähti ympäri ja asettui tuolilleen. Ylpeän merimiehen silmien palo sammui, ja jalkapuoli upseeri jäi tuijottomaan pöydän puupintaa. Tilannetta seurannut 006 hätkähti, kun Kenraali kääntyi häntä itseään kohti.
    ”Sinäkin saavuit. Hyvä.”

    Tutkimusten johtaja asteli kohti kaikkien Nazorakien johtajaa, mutta ei voinut olla vilkaisematta Amiraalia. 006 ei osannut lukea 002:n ilmettä, mutta siitä näytti puuttuvan jotain. 006 ei voinut olla muistamatta, kuinka Ylikersantti 1034 oli jäänyt klaanilaisten vangiksi.

    ”Kuinka Organismin tutkimus edistyy?” Kenraali kysyi.
    006 suoristi hermostuneesti paperinippua käsissään.
    ”Heikonlaisesti. Emme ole erikoistuneita moiseen teknologiaan. Lisäksi suuri osa tutkijoista tuntuu pitävän koko touhua taikauskoisena hömpötyksenä.”

    Kenraali siristi silmiään, ja äänensävy tiukkeni.
    ”Olkoot vaikka mustaa magiaa, tämä tauti on parannettava. Se vaivaa parhaimpiamme kuin syöpäläinen, eikä meillä ole varaa menettää Sukupolvea. Ei Ath-Koron jälkeen.”
    ”En minä väittänyt, että se olisi minusta turhaa. Kukaan meistä ei vain tunne Matoran-teknologiaa kyllin hyvin.”

    Lisäksi, 006 ajatteli hiljaa oman mielensä armeliaassa yksinäisyydessä. Raukkojen enempi kiduttaminen ei tunnu lainkaan oikealta. Sitten hän kuitenkin karkotti väärät ajatukset päästään ja keskittyi aiheeseen.

    ”Entä 273?” kysyi kolkko ääni nurkasta, ja 007 astui lähemmäs muita. ”Älykäs tapaus, ja käytti salaa elementaalikiveä töissään.” Sana ’salaa’ sai useita mielenkiintoisia nyansseja tullessaan Tiedustelupalvelun johtajan torakansuusta.
    006 rypisti otsaansa ja mietti. ”Ei, en usko teknologian olevan sama.”
    ”Usko?” Kenraali tivasi.
    ”Tiedä. Tiedän, ettei teknologia ole sama.”

    Kenraali nyökkäsi hyväksyvästi, ja jatkoi puhettaan.
    ”Hänestä tulikin mieleeni. Kuinka Ämkoo-vuoren valloitus etenee?”
    ”Valmistelut ovat hyvässä vauhdissa”, 007 vastasi syrjemmältä.

    Kenraali hymyili sisäisesti. Siinä missä torakkain joukot olisivat kyenneet suorassa taistelussa murskaamaan Klaanin joukot itse linnaketta lukuun ottamatta helposti, piinasivat epäselvät rintamalinjat Nazorakeja. Saaren länsiosia hallitseva Lehu-metsä ja suuri vuori olivat toistaiseksi estäneet torakoita miehittämästä saarta pohjoisosia ja osaa itärannikosta lukuunottamatta kunnolla. Vuoren saaminen Allianssin haltuun olisi suuri edistysaskel, sillä se vähentäisi sissisodan mahdollisuuksia. Sen jälkeen jäljellä olisi enää Lehu-metsä, ja sen voisi tarpeen tullen vaikka polttaa.

    001, 006 ja 007 kumartuivat pöydän ääreen tutkimaan vuoren karttaa. Siinä näkyivät torakkain kaivamat tunnelit, osa Ma-Wetiä, sekä Ämkoo-vuoren vähäinen tiedetty asutus. Muutama nuoli kuvasti parhaimpia etenemissuuntia ja pari kaarta symboloivat mahdollisia vihollisrintamia.

    ”Kenraali”, kuului Amiraalin kalsea, mutta jollain tapaa ontto ääni pöydän toisesta päästä. 002:n puhutellessa Kenraalia oli tavallisesti kuultavissa haastava äänensävy. Nyt se oli kuitenkin tiessään.
    ”Minulle esitettiin tänään kysymys. Rehellinen, hyvin perusteltu kysymys.”
    Kenraali tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä, mutta oli selvästi kiinnostunut. Amiraali jatkoi.
    ”Minulta kysyttiin, miksi me edes yritämme valloittaa näinkin syrjäistä maailmankolkkaa kuin Bio-Klaanin saari.”

    Maailmassa on monenlaista hiljaisuutta, mutta Amiraalin puheenvuoroa seurannut oli sitä kaikkein pysäyttävintä laatua.

    ”Sääli, ettei minulla ollut antaa heille vastausta”, 002 viimeisteli.

    [spoiler=Loppukommentaattus.]Tosiaan joo, mielenkiintoista ettei tätä viimoista ole juuri kyselty. Saattaa olla heh että Gurpalla on näppinsä pelissä ja meille suunnitelmia tai jotain.[/spoiler]

  • Proletaari, 16765

    Bio-Klaanin saari, Nazorak-pesät.

    Pimeeässä käytävässä oli paljon vilskettä. Nazorakit kävelivät kiireesti käytävästä haarautuviin uusiin käytäviin. Niiden katoissa kiilui vain pari välkkyvää loisteputkea. Sankasta ruskeasta väentungoksesta erottui yksi valkoinen hahmo. Jäätutkija 273 oli tullut Pesään. Hän muisteli kuinka oli puhunut aamulla Juipin kanssa:

    ”Juippi. Minun pitää käydä Pesässä tilaamassa raaka-aineita. Teräs ja muut tarvikkeet ilmatyynyaluksiin alkaa olla lopussa”, 273 oli sanonut.

    ”Saanko minä tulla mukaan?! SAANKO, SAANKO, SAANKO?!” Juippi kinusi innoissaan.

    ”Et. Sinä joutuisit heti vaikeuksiin, kun sinut päästää silmistä. Eikä siinä mene kuin korkeintaan iltaan asti. Älä turhaan odottele minua päärakennuksen katolla.”

    ”Hm. No olkoon”, 2905 sanoi pettyneenä.

    Valkoinen Nazorak oli tullut helikopterilla Pesään ja käynyt viemässä tilauksen yhteen Nazorakien varaosavarastoon (joka sekin oli yhtä huonossa kunnossa kuin vuoritukikohdan varasto). Nyt hänellä oli mukavasti aikaa kierrellä Pesässä ennen kopterinsa lähtöä.
    Tutkija oli kauan ollut poissa Pesästä ja huomasi monen asian muuttuneen: Uusia käytäviä oli rakennettu, vanhoja suljettu, luolia ja harjoitustiloja lisätty.

    273 käveli rauhassa käytävää pitkin pitäen käsiään laiskasti valkoisen työtakkinsa taskuissa. Hän seurasi muiden Nazorakien kiireitä. Monet näkyivät menevän töihin. Toiset kantoivat raskaita kantamuksia. Se johtui kaivoksen läheisyydestä. Jäätutkija otti vasemman kätensä pois taskusta ja tarkasteli Alinolla-hanskaansa. Hän huomasi että yksi ruuvi kämmenessä oli löystynyt. Tutkija alkoi kiristää sitä toisella kädellään, eikä siksi huomannut tunnelin risteyksestä tulevaa, raskasta poraa kantavaa torakkaa. Hän kantoi poraa molemmilla käsillään ja se peitti hänen näkymänsä, joten hänkään ei ehtinyt väistää ajoissa. Kuului äänekäs tömähdys ja rikkimenneen esineen ääni, kun pora tippui kivilattialle. Poraa kantanut Nazorak kaatui polvilleen. 273 horjahteli, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa.

    ”Hullu! Katso eteesi!” poraa kantanut Torakka sanoi. Hän oli 16765, kivenhakkaaja. ”Esimieheni murhaa minut tästä hyvästä!”

    ”Anteeksi, en nähnyt sinua”, 273 pahoitteli. 16765 mutisi jotain vihaisena. ”Öhm, minä kyllä korvaan sen”

    Kivenhakkaaja oli hetken hiljaa. ”Mitä?”

    ”Niin… Minä törmäsin sinuun, vai mitä?” Valkoinen Nazorak sanoi.

    ”Mutta eiväthän korkea-arvoiset…”, 16765 sopersi.

    ”Jos menisimme esimiehesi luokse selittämään tämän?” 273 ehdotti.

    16765 oli ällikällä lyöty. ”J-joo. Mennään. Tännepäin…”

    Kaksikko kävelivät viereisestä tunnelista, josta 16765 oli äsken tullut, kaivokselle. Matkaa ei ollut kovinkaan paljon. He tulivat isompaan luolaan josta kaivostunnelit alkoivat. Nazorakit työnsivät kaivosvaunuilla louhittua kiveä pois tunneleista. 16765 opasti 273:n hänen esimiehensä luokse. Hän oli pitkä, hoikka porakka, joka piti päässään kaivoskypärää. Hän katseli kivenhakkaajien kulkemista sisään tunneliin ja sieltä ulos.

    ”Pomona” tunnettu porakka mulkoili nazorakia, joka näytti siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle. Valkoinen tiedemies-torakka tuli 16765:n takaa ja alkoi puhumaan:

    ”Anteeksi. Se oli minun vikani. Minun olisi pitänyt katsoa paremmin eteeni. Maksan kyllä poran hinnan.”

    ”Maksatko tosiaan?” Pomo katsoi valkoista torakkaa paheksuvasti. ”Sääli on heikkoutta, mutta jos hinnasta sovitaan…”

    273 katsoo Torakkaa hieman vihaisesti ”Paljonko? Riittääkö kuusi tonnia?” hän kysyi hypistellen shekkivihkoaan. Pomoa ärsytti tiedemies-nazorakin omahyväisyys, mutta päätti pysyä vaatimuksessaan. Kuusi tonnia oli paljon enemmän kuin poran hinta, joten hänelle jäisi silti mukavasti käteen.

    ”Riittää”, pomo tuhahti ja loi murhaavan katseen 16765:een.
    273 ojentaa allekirjoittaa nopeasti shekin ja ojentaa sen Pomolle mutisten samalla itsekseen. Hiljaisuuden vallitessa 273 kääntyy ja viittaa työläis-nazorakia mukaansa. He lähtevät kävelemään hiljaisempaan käytävään.

    ”Mukava pomo sinulla” 273 sanoo kivenhakkaajalle sarkastisesti.
    16765 tuhahti. Hän oli edelleenkin hämmentynyt tiedemies-torakan anteliaisuudesta.

    ”Mikä sinä olet? Miksi olet täällä?”

    ”Olen Jäätutkija 273. Asun Mt.Ämkoon päällä. Tulin tänne vain hakemaan täydennyksiä yhteen tilaukseen. Niin, teen myös aseita”, valkoinen nazorak esittäytyi.

    ”Ei, vaan miksi sinä välität meistä surkimuksista?” 16765 kysyi aavistus katkeruutta äänessään.
    ”Surkimuksista?” 273 kysyi yllättyneenä. ”Mitä tarkoitat ’surkimuksilla’?”

    Kiveen kaivetussa käytävässä oli yllättävän rauhallista. Ohi kulki välillä nazorakeja kottikärryjen tai kaivuuvarusteiden kanssa.
    ”E-etkö sinä ajattele niin? Että kaikki alempiarvoiset ovat surkimuksia?”

    ”En suinkaan.” 273 sanoi. ”Arvojärjestelmä on minusta hieman epäreilu: Nazorakin arvo määräytyy, sen perusteella monesko olet syntyessäsi. Minusta Nazorakin pitäisi ansaita arvo.”

    16765:n ilmeessä kävi häivähdys katkeria muistoja. ”Tämä tavallisen työläisnazorakin elämä on helvettiä. Mitä te kenraalit ja tiedemiehet muka tietäisitte millaista elämää suurin osa nazorakeista elää…” ruskea nazorak puhui hiljaa varovaisin sanoin.

    ”Niin, mistäpä me. Mutta olen suurimman osan elämästäni asunut pienellä tutkimusasemalla, yhdessä työläis-Nazorakien kanssa. Minun parhain ystävänikin on minua saamaristi nuorempi mekaanikko, ja me silti istumme iltaa yhdessä katsomassa auringonlaskua ja juomassa.”

    ”Istutte auringonlaskussa ja juotte… minä en ole nähnyt aurinkoa pitkiin aikoihin. Ei täällä alhaalla saa levätä, ei rentoutua. Ei saa olla vapaa…”

    ”Auringonlaskua on mahtava katsoa. Me puhumme yhdessä monista asioista. Hän on minun paras ystäväni, vaikka onkin alempiarvoinen.” 273 kertoi ”Niin, enkä muutenkaan pidä joistain itseäni ylemmistä Nazorakeista. Esimerkiksi vihaan yhtä rehvastelijaa Tiedustelupalvelussa.”

    16765:n katse terävöityi heti. Hän vilkaisi valkoisen nazorakin kasvoja.
    ”Sinulla on …vihamies tiedustelupalvelussa?” hän kysyi hiljaa.

    ”Niin, voi sen kai niinkin sanoa” 273 sanoi hieman vaisusti. ”Hän on aina vähätellyt minua. Haukkunut ’Lumihiutaleeksi’!”

    16765 näytti mietteliäältä ja kiihtyneeltä. Hän tajusi, että kaikki hänen suunnitelmansa saattaisivat onnistua. Hän saisi kaiken haluamansa, jos onnistuisi taivuttelemaan tämän tiedemiehen auttamaan itseään.

    ”Minulla on eräs… tarjous. Tule, mennään jonnekin rauhallisempaan paikkaan” 16765 sanoi salamyhkäisesti, viitaten päänheilautuksella eräälle sivukäytävälle.
    273 katsi hieman kysyvästi kivenhakkaajaa, mutta päätti seurata tätä.

    Pitkä käytävä haarautui vasemmalle. Se oli hämärä ja valoton. Käytävän poikki oli vedetty metallipalkit ja piikkilankaa. Suljettu sortumavaaran vuoksi, luki keltaisessa kyltissä. 16765 syöksyi barrikadien luo ja taivutti auki neliön mallisen kappaleen metalliverkkoa. Se oli leikattu kolmesta suunnasta ja oli keskimäärin nazorakin kokoinen, ainakin leveyssuunnassa. Torakka siirsi näön vuoksi paikalle laitetut metallilevyt pois. Joku oli tehnyt reitin barrikadien läpi suljetulle alueelle, ja niin hyvin ettei sitä näe ulkoa päin.

    ”Tule. Ei täällä ole oikeaa vaaraa”, ruskea nazorak sanoi.

    16765 kumartui luukusta ja hiipi sisälle piilopaikkaansa. Hän viittoi 273:a tulemaan peräänsä, ja hetken emmittyään valkoinen torakka seurasi ruskeaa torakkaa sisälle. 16765 sulki aukon sillä välin kun 273 ihmetteli huonetta.

    Käytävästä oli tehty kalustettu huone. Sen uloskäyntiä lähimpänä oleva osa oli erotettu pitemmälle jatkuvasta tunnelista punaisella nauhalla. Huonetta hallitsee metallinen pöytä, jollaisia näkee standardina jokaisessa nazorakien virastossa. Sen ääressä on viisi tuolia. Käytävän molemmilla sivuilla on erilaisia laatikoita, joissa ei ole minkäänlaisia merkintöjä niiden sisällöstä. 16765 sytytti pöydän keskelle pienen lampun.

    16765 istuutui yhteen tuoliin ja viittoi vierastaankin istumaan.
    ”Kuinka pitkälle olet valmis menemään, jos saisit vihamiehesi pois tieltäsi? Kuinka pitkälle olet valmis menemään vapauden ja tasa-arvon nimissä?” työläisnazorak aloitti mystisesti nojaten käsiinsä.

    ”Vapauden ja tasa-arvon…” 273 makusteli kysymystä hieman yllättyneenä. ”Mutta kostaakseni hänelle… Voisin vaikka pilata hänen elämänsä, jos voisin.”

    ”Meillä on… suunnitelma. Minä, ja pari muuta, jotka uskovat kykyynsä muuttaa kohtaloaan… Me aiomme nousta johtajia vastaan kunnolla.” 16765 sanoi selkeästi ja hitaasti. Hän hymyili, eikä hän muista koska hän olisi hymyillyt viimeksi.

    ”… Kuinka kunnolla?” 273 kysyi epävarmasti ja hieman skeptisesti.

    ”Jos me onnistumme, johtajat tajuavat kuinka heikkoja he ovat” ruskea nazorak aloitti. ”Tarvitaan kipinä, joka sytyttää kaikki kaltoin kohdellut nazorakit palamaan… ja kun se kipinä tulee, johtajat ovat mennyttä.”

    ”…Siihen tuskin pelkkä järkipuhe riittää…?”

    ”Me aiomme murhata erään hyvin korkea-arvoisen nazorakin. Kirotun tiedustelupalvelun johtajan. Kun kaikki tajuavat, että johtajat eivät ole kuolemattomia, myrsky nousee ja hirmuhallinto loppuu.”

    273 hiljeni yllätyksestä. ”Aiotte tappaa 007:n…?” Hän kysyi hiljaa.
    ”Ja voimme lavastaa vihamiehesi sen tekijäksi, jos tahdot.”

    273 oli jälleen hiljaa. Kosto 219:lle oli mahtavinta mitä hän voisi unelmoida, mutta 007 oli tilannut 273:n aseita ja mahdollisesti voisi nostaa hänet arvostetuimmaksi keksijäksi. Lisäksi hänen mielessään pyöri epäonnistumisen vaihtoehto. Pelkästään kapinan suunnittelemisesta sai kuolemanrangaistuksen. Entä jos kaikki epäonnistuisi? Hän pilaisi uransa ja elämänsä liittymällä johonkin salaliittoon vain kostaakseen.

    ”Sano epäilyksesi ääneen”, 16765 rikkoi hiljaisuuden.

    ”Katsos… 007 teki minulta asetilauksen. Hän voisi nostaa minut arvostetuimmaksi aseiden tekijäksi…” 273 sanoi epävarmasti.

    ”Ja kun me voitamme, sinä nouset arvostetuimmaksi tiedemieheksi kaikkien keskuudessa, et vain johtoportaan. Sinut muistetaan nazorakina, joka korkeasta arvostaan huolimatta halusi tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Sinut tullaan aina muistamaan nazorakina, jota ilman vallankumous ei olisi ollut mahdollinen. Tuhansien vuosien kuluttua vapaat nazorakit muistelevat tutkija 273:a ja järjestävät juhlia hänen kunniakseen…” 16765 pauhasi selvästi innostuneena.

    ”Ajattele sitä. Usko siihen, että onnistumme. Sinä haluat sitä, etkö vain?”

    Hiljaisuus oli painostava. Lamppu räpsähti.

    273 oli jälleen hiljaa. Hänestä se kuulosti hieman imartelevalta, mutta hän oli vieläkin epävarma. ”Mutta kuinka hyvä suunnitelma on? Ei Tiedustelunjohtajaa noin vain tapeta. Ja jos jäämme kiinni, meidät teloitetaan.”

    ”Me olemme valmistautuneet kauan. Olemme odottaneet jotakuta, kuka pystyisi hankkimaan meille pääsyn 007:n huoneistoon. Meillä on tiedustelupalvelun varastolta ryöstettyjä kaasukranaatteja sekä paljon aseita kätkettyinä juuri tänne. Olemme perehtyneet turvajärjestelmiin ja tiedämme, mistä saamme katkaistua sähköt 007:n turvalaitteita. Lisäksi, sanoit olevasi asetutkija. Kenties sinulla on jotain muutakin, kuin syy käydä tapaamassa 007:ää tämän huoneistossa?”

    273 mietti jälleen. Valmistautuminen kuulosti hyvältä. Lisäksi tiedot 007:stä kuulostivat vakuuttavilta. ”No, varmaan voisin käydä kysymässä tilauksen kuljetuspäivästä.”
    ”Olet siis mukana?”

    273 sulki silmänsä. Hän ajatteli, miten asiat voisivat mennä tapahtuneen jälkeen. Uskaltaisivatko Nazorakit todellakin aloittaa vallankumouksen? Jos suurin osa työläisistä ja sotilaista ymmärtäisivät tilaisuuden tulleen, se oli mahdollista. Lisäksi ajatus, että 219 teloitettaisiin korkeimman oikeuden päätöksestä, kuulostaisi mahtavammalta kuin mikään muu. ”Hyvä on… Minä suostun.” 273 sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

    ”Mahtavaa! Tavataan täällä samassa paikassa viikon kuluttua, niin esittelen sinut lopulle tiimille. Koeta samalla selvittää koska pääset 007:n huoneistoon.”

    ”… Selvä” 273 kuittasi. 16765 opasti tiedemiehen ulos ja sulki sitten piilopaikan oven. Kaksikko käveli pois sanomatta sanaakaan toisilleen. 16765 palasi töihin 273:n suunnatessa ylemmille tasoille.

    16765:n tarttuessa hakkuun hän oli onnellisempi kuin aikoihin. Nyt hänen ryhmällään olisi pääsy 007:n huoneistoon. Mikään ei menisi pieleen. Hän saisi kostonsa ja nazorakit vapautensa.

    Bio-Klaanin saari
    Nazorakien vuoritukikohta

    Ilta oli ehtinyt tulla, kun 273 oli palannut Pesästä Mt.Ämkoolle. Kuu paistoi pienestä ikkunasta sisään Jäätutkijan pieneen huoneeseen. Hänen huoneessakin seinillä oli sinikopioita ja muistiinpanoja, työnarkomaani kun oli. Valkoinen Nazorak oli riisunut valkoisen työtakkinsa ja lilan solmionsa pöydälle. Hän makasi sängyllään ja katsoi kiiltävästä Alinolla-hansikkaastaan omaa peilikuvaansa. Hän oli mennyt aikaisin nukkumaan, muttei saanut unta.

    ”Kuinka pitkälle olet valmis menemään, jos saisit vihamiehesi pois tieltäsi? Kuinka pitkälle olet valmis menemään vapauden ja tasa-arvon nimissä?…”

    ”Ja kun me voitamme, sinä nouset arvostetuimmaksi tiedemieheksi kaikkien keskuudessa, et vain johtoportaan. Sinut muistetaan nazorakina, joka korkeasta arvostaan huolimatta halusi tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta…”

    273 muisteli 16765:n puheita…

    ”Olen mukana…”

    ”Mihinköhän soppaan menin työntämään lusikkani…”

    [spoiler=Credits]Pave teki about puolet tästä. Musiikin heitti Kepe. Krediittiä heille.[/spoiler]

  • Meixez, Calibus… ja Harkelin kämppä

    Bio-Klaanin saari, länsirannikko

    Tummanpunainen ja solakka hahmo kiisi läpi meriveden. Sen voimakas häntä auttoi sen uskomattomiin nopeuksiin ja virtaviivainen pää halkoi vettä tehokkaasti. Yllättäen tämä torpedon lailla kiitävä matelija käänsi kurssinsa ylöspäin ja halkaisi veden pinnan. Se pääsi meren aallokosta yhdellä loikalla rantaan.

    Nuori, hoikka Zyglak katsoi laskeutumispaikkaansa. Saaren länsirannikon tuuheat metsäosat sopivat naaraan tarkoituksiin hyvin. Se tarkkaili ympäristöään varovaisesti. Metsän oman puheen lisäksi mitään ei kuulunut.

    Lehu, se ajatteli mielessään. Matoranin kieltä.

    Lisko oli mielissään siitä, ettei sitä seurattu. Vaikka Skakdit pitivät mahdollisimman tarkkaa kirjaa Zyglakien tulemisista ja menemisistä, menettivät palkkasoturit täysin liskolajin hallinnan, kun oli kyse merestä. Skakdit eivät voineet estää Zyglakeja hakemasta merestä kalaa, eivätkä liioin voineet tietää, mihin liskot todellisuudessa menivät.

    Enkä minä pidä tarkkailtavana olemisesta, tummanpunainen Zyglak ajatteli. Hän oli tullut taas tänne metsän rauhaan. Teräväkyntisten jalkojen askeleet johtivat samalle aukiolle kuin aina ennenkin. Muutama veitsi ja keihäs odottivat onton puun sisässä, valmiina harjoituksiin.

    Rasahdus.

    Nuori naaras seisahtui niille sijoilleen. Zyglak otti hiljaa vasemmalla kädellään käyrän heittoveitsen käteensä ja terästi kaikkia aistejaan. Hän tarkkaili ympäristöään niin keskittyneenä kuin kykeni. Yksittäisiä kellertäviä ja oransseja lehtiä putoili hiljalleen ilman halki ja kultaiset heinät huojuivat tuulessa. Mutta ei mitään rasahtavaa.

    Paitsi-

    Zyglak otti muutaman nopean askelen ja loikkasi. Ilmalennon aikana hän ehti kuitenkin havaita tehneensä niinkutsuttua hätävarjelun liioittelua, sillä rasahtelija oli toinen Zyglak. Päkts-muks.

    ”Auuutsh!” päästi naaraan hypyn kohteeksi päätynyt lisko suustaan. ”Mei, mitä sinä teet.”
    ”Hm. Ei kannata hiippailla varjoista selustaani”, nuori ja tummanpunainen törmäyksen osapuoli totesi noustessaan taas jaloilleen. ”Sitä paitsi mitä sinä edes teet täällä?”
    Toinenkin Zyglak, nuori hänkin, väriltään sinivihreä ja sukupuoleltaan mies, nousi myös seisomaan. ”Minun piti varmistaa, kuka sinä olet, ennen kuin tulen esiin. Mei, tiedät, ettet saa karata tällä lailla.”

    Mei kääntyi toista matelijaa kohti. ”En minä kestä sitä paikkaa. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan.”

    Hän tiesi hyvin, mitä Mei tarkoitti.

    Bio-Klaanin saaren pohjoisosat, Allianssin luolatukikohta

    Ruosteisen raudan värinen ja hajuinen, raskaasti haarniskoitu Skakdi-soturi repäisi seinällä roikkuneen, Zyglakien muinaista merijumaluutta esittäneen kivitaulun alas ja ripusti tilalle suurpiirteisesti piirretyn kartan. Sitten hän iski seinään kiinni muutamalla suurella naulalla rikkinäisen Matoran-naamion. Skakdi otti muutaman askelen poispäin seinästä ja ihaili sisustusteknillistä ratkaisuaan. Kyseinen valtavan luolan kattoon rakennettu huone oli nyt viimeistä piirtoa myöten kokenyt todellisen muodonmuutoksen. Nyt sitä saattoi kutsua todelliseksi sotapäällikön saliksi, ja korkea-arvoinen raudanharmaa Skakdi istui hyvin tehdyn työn päätteeksi valtaistuimelleen. Hän vilkaisi alas lattiaan asennetusta, luuritilällä peitetystä luukusta.

    Hmph, hän tuumi mielessään tutkaillessaan katseellaan luuristikkoa. Tuon materiaali on vaihdatettava johonkin sivistyneempään. Kenties lähikylissä on vielä jotain irti revittävää.

    Suuren luolan maisema levittäytyi alla ja Skakdi virnisti rumaa hymyään niin, että koko hammasrivistö näkyi. Alhaalla, kivisen luolan purojen halkomalla pohjalla kaikki meni niinkuin pitikin. Zyglak-jonot kuljettivat Skakdien sotamateriaalia luolaan: miekkoja, keihäitä, kypäriä, kiväärejä, raskasta tykistöä. Muutama Skakdi tarkkaili työn laatua päällikön istuimistaan. Raudanharmaa Skakdi nousi omalta vastaavalta penkiltään, ja lähti kulkemaan huoneen nurkassa oleville askelmille. Se nousi ylöspäin, luolan katon sisään. Siitä pääsi kulkemaan tunnelia pitkin muihin valtavan pääluolan katossa roikkuviin rakennuksiin ja seinää pitkin myös pohjalle asti.

    Hetken kuluttua raudanharmaa Skakdi pääsikin strategiapalaverihuoneeseen. Luonnollinen luola, jonka keskellä oli ollut suuri lampi, kylpi aiemmin valokivien sinertävässä hehkussa. Nyt lampi oli peitetty laudoituksella ja valokivet korvattu osin soihuilla, osin hehkulampuilla. Kaikki tämä oli kuitenkin vain pientä, sillä todellinen muutos oli huoneen käyttäjissä. Zyglakit eivät enää päättäneet omista asioistaan, vaan se työ oli nyt Skakdien.

    Ja hyvä niin, sillä toisin kuin nuo skarrarin liskomiehet, me saamme hyödyllisiä asioita tehdyksi.

    Samaan aikaan Klaanin saaren itärannikolla Skakdien joukko-osasto poltti erään pienen Matoran-kylän viimeisenkin asumuksen matalaksi.

    [spoil]Ja sitten aivan toisaalle. Nämä osat eivät liity toisiinsa mitenkään, kunhan julkaisen samaan aikaan.[/spoil]

    Nui-Koro, pieni rakennus

    Lisää likaisia huonekaluja puski sisään Snowien aistien välityksellä, kun hän istui pubissa. Kepen ja Harkelin mentyä kabinettiin tekemään laskelmia lumiukko ja hento Suflery olivat jääneet kahden. Nyt oli jo aamuyö. He istuivat pienen pyöreän pöydän ääressä, jonka vahapintaiselle pöytäliinalle oli sulanut useampia kynttilöitä.
    ”Miksi”, keltainen Matoralainen aloitti vaisusti. ”Miksi sinä et mennyt kabinettiin?”

    Snowie käännähti natisevalla tuolillaan katsomaan keskustelukumppaniaan paremmin. Klaanilainen oli yllättynyt, sillä tämä oli ensimmäinen Snowien kuulema kerta, kun tämä neiti aloitti keskustelun.
    ”Katsos”, Snowie puhui mielestään hieman liian tietäväisellä äänellä. ”Ei minusta ole siellä mitään iloa. Poliisi ja tiedemies kasaavat todistusaineistoa veropetoksista, enhän minä sitä tajuaisi. Olisin vain tiellä. En minä oikeasti tahdo tungetella.”

    Sufleryn Suuren Kanohi Komaun takana hänen vihreät silmänsä muuttivat ilmettään. Snowie ei osannut sanoa, mihin suuntaan. Matoralainen kuitenkin jatkoi puhettaan.
    ”Et sinä nyt varsinaisesti tyhmältäkään vaikuta.”
    ”Heh”, lumiukko naurahti ja nousi seisomaan. ”En minä pidäkään itseäni tyhmänä. Mutta asiain laita on niin, että huomattavasti kyvyttömämpi käyttämään aivojani tällaisissa asioissa kuin vaikkapa tuo ystäväni takahuoneen puolella.” Puhuessaan Snowman käveli vähän matkan päässä sijaitsevalle nuhjuiselle, tummanvihreällä sohvalle ja istahti sille kasvot keskustelukumppaninstaan poispäin.

    ”Klaanilainen silti”, Suflery vastasi loitonneelle Snowielle. ”Tiedän kyllä, mitä porukkaa olette. Vaikka me Nui-Korolaiset esitämme mieluusti olevamme saaren ’vanhan kaupungin’ parempaa väkeä, suuri enemmistö ihailee teitä silti. Vanhan pääkaupungin status merkitsee vähän oikean sankaruuden rinnalla.”
    ”Mmmh. Tuota, en tiedä mikä esti sinua näkemästä minua ja Spinnykkää tuolla viiksikeisarin kämpillä, mutta emme varsinaisesti ole suuria sotureita. Klaanin tohelo-osasto, voisi jopa sanoa.” Lyhyen naurahduksen säestämä juttu jatkui. ”Vaikka hei, Kepe on silti loistava tiedemies. Ei hän esitäkään olevansa mitään muuta.”

    Suflery kurottautui hieman parempaan ryhtiin ja koetti nähdä selin kääntyneen keskustelukumppaninsa kasvoja.
    ”Entä sinä?” hän kysyi varovasti.
    ”Niin, siinäpä se. Minä ikään kuin olen mukana seikkailemassa, mutta siihen se usein jääkin.”

    Kabinetin puheensorina kuului asiallisena mutta epäselvänä muminana puuoven takaa. Kepe ja Harkel paiskivat selvästi töitä. Matoralainen oli hetken hiljaisuuden jälkeen juuri vastaamassa jotain, kun Snowie käänsi kasvonsa kohti Sufleryä. Lumiukon suupielet osoittivat ylöspäin, mutta Matoralainen ei osannut mieltää ilmettä hymyksi. Klaanilainen jatkoi puhettaan.
    ”Olen vähän pelkuri.”
    ”Hei, kai sinä kuitenkin-”
    ”Anteeksi keskeytys, mutta ei. Mitä minä osaan tehdä? Ainoa mainittava taitoni on piiloutuminen, oi kuinka sankarillista.”
    Suflery ei enää vastannut.
    ”Enkä väitä, että näkymättömissä oleminen olisi jotenkin kunniatonta. Minä tunsin kerran… Tapauksen, joka kohtasi uhat pääsääntöisesti selkäpuolelta, mutta oli… On silti urheimpia tuntemiani seikkailijoita. Ja hän on sentään Nazorak-karkuri.”

    Jälleen tauko. Pubin ulkopuolelta kuului aamuisella työmatkallaan kulkevien Matoralaisten ja parin muunkin lajin ääniä. Todistusaineiston parissa työskentely oli jatkunut läpi yön, ja pian aurinko nousisi.

    ”Ja parastahan tässä on ilman muuta se, että minä voisin oikeasti olla hyödyksi. Minä vain en ole.”
    Nyt oli Sufleryn vuoro liikkua huoneessa. Hän nousi tuoliltaan, ja käveli hitaasti kohti Snowien sohvaa. Lumiukko kuitenkin jatkoi: ”Ja.. Ja… Se ei ole vain sitä. Tein valintani. En ole paras heppu luokittelemaan näitä, mutta… Joku voisi sanoa, että puukotan Klaania selkään.”

    Lumiukon katseessa näkyi selkeää ahdistusta. Keltainen, hento Matoralainen istui Snowien vierelle ja katsoi tätä tukevahkoa klaanilaista silmiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kun kabinetin ovi rämähti auki Kepen ja Harkelin saapuessa voitonriemuisesti paperinivohkaa kätösissään heilutellen huoneeseen, eikä Snowie saanut tietää, oliko Suflery ollut sanomassa hänelle jotain lohdullista tai syyllistävää.

  • Piinaaja, 219

    Bio-Klaanin Saari, Mt.Ämkoo, Nazorakien vuoritukikohta.

    Iltapäivä koitti Mt.Ämkoolla. Aurinko laski punaisena taivaanrantaan. Nazorakien vuoritukikohdassa oli jälleen kiireinen päivä. 273 istui jälleen laboratoriossaan lueskelemassa lempi kirjaansa.
    ”Jaa, pitää varmaan käydä katsomassa miten työt etenevät.” 273 laski kirjan käsistään ja laittoi sen jälleen piiloon piironginlaatikkoon. Valkoinen Nazorak oli taas viime päivinä parannellut keksintöjään 007:n tilaukseen. Hän käveli ulos laboratoriostaan käytävään, joka johti valtavaan halliin jossa ilmatyynyaluksia valmistettiin. He olivat pysyneet hyvin aikataulussa Tiedustelun johtajan 007:n tilauksessa. 273 otti tämän työn hyvin vakavasti ja halusi varmistaa että kaikki oli kunnossa.

    Jäätutkija aukaisi raskaan metallioven ja astui sisään halliin. Hän laskeutui kierreportaita alas alempana olevaan työhalliin. Nazorakit olivat kiireisesti töissä ja hääräsivät erillaisten koneiden ja valtavien alusten kimpussa… Tai, kaikki paitsi yksi.

    Valkoinen Nazorak näki irrallaan muista olevan mekaanikon, joka istui lattialla valtavan ilmatyynyaluksen varjossa. 273 käveli hänen taakseen jotenkin tottuneesti tilanteeseen. Hän kopautti kyseistä Nazorakia olkapäähän.
    ”Jaa, taasko kotipolttoista teet?” Tutkija kysyi ruskealta mekaanikolta, joka piteli sylissään höyryävää tislauskattilaa.
    ”E-e-en minä tässä mitään tee…” Vastasi vähän huppelissa oleva mekaanikko. Hän oli 2905. Hän oli Nazorakien ajoneuvojen ja varusteiden mekaanikko, joka sivubisneksenä teki ja myi omatekoista, hieman vettä kirkkaampaa ainetta.
    ”Kuule, Juippi, vaikka olet paras ystäväni, en siltikään siedä tissuttelua työaikana.” 273 sanoi hieman moittivasti, muttei kuitenkaan tehnyt siitä isompaa numeroa. 273 ja Juippi olivat tawanneet kauan sitten, kun Juippi oli kerran joutunut pulaan vartioiden kanssa alkoholin valmistamisesta ja 273 oli pelastanut hänet pulasta.
    ”Tavataan tavalliseen aikaan päärakennuksen katolla,” Jäätutkija ehdotti ja Juippi tarjosi hänelle taskumatista juuri valmistamaansa kotipolttoista. 273 otti siitä hörpyn ja irvisti.”Olet alkanut siirtyä hieman väkevämpään keitokseen?”
    2905 virnisti ja työnsi pannunsa takaisin selkäreppuunsa ja otti vieressään olevan terävälaitaisen jakoavaimensa ja palasi viereisen aluksen kimppuun. Jäätutkija oli aikeissa jatkaa kierrostaan, kun vartija juoksi hänen luokseen. Vartija teki sotilastervehdyksen.

    ”Nazorak-merkkinen helikopteri on laskeutumassa tukikohdan pihalle.” Vartija ilmoitti.
    ”Hm? Ei kukaan ole ilmoittanut tänne tulosta…” Ihmetteli valkoinen Nazorak ja lähti kävelemään nopeasti rakennuksesta ulos. Musta helikopteri oli laskeutumassa laskeutumisalueelle, kun Jäätutkija saapui ulos. Lumi pöllysi kun helikopteri laskeutui varovasti alas. Propellin sammuttua helikopterin ovi aukesi ja ulos kömpi kolme Nazorakia. Kaksi muuta olivat raskaasti aseistautuneita henkivartioita. 273:n silmät laajenivat nähdessään kolmannen tulijan. Hän oli mustapukeinen ja piti päässään mustaa visiiriä.
    Tulijat kävelivät ylös portaita rakennuksen ovelle, jossa Jäätutkija odotti hiljaa. Hänen katseensa pysyivät mustapukeisessa Nazorakissa kuin lasittuneina. 273 tunsi hänet, vaikkei itse asiassa halunnut tuntea häntä. Valkoinen Nazorak palasi ajatuksissaan ajassa taakse päin. Kaukaiset äänet kaikuivat hänen päässään: Hah! Luuletko olevasi joku tiedemies? Pelkkä arvoton valkoinen itikka sinä olet, etkä muuksi muutu…

    273 heräsi muistoistaan kun kolmikko oli ihan hänen edessään. Hän teki hieman vastahakoisesti sotilastervehdyksen katsoen vihaisena visiiripäistä Nazorakia.
    ”Terve taas, Lumihiutale” Tullut Nazorak sanoi ja virnisti. Hän otti mustan visiirinsä pois päästä. 273 katsoi häntä vihaisesti, mutta yritti olla asiallinen ylempiarvoista kohtaan.
    ”Hyvää päivää, Agentti 219…” Hän sanoi hieman vaisusti.
    ”007 lähetti minut tarkistamaan missä tilanteessa hänen tilauksensa on.” 219 kertoi.
    ”Olemme kyllä aikataulussa.” Jäätutkija sanoi ja lähti opastamaan tulijoita rakennushalliin. Valkoinen Nazorak oli tuntenut 219:sta kauan sitten. 219 oli yksi suurimmista 273:n vähättelijöistä ja hän oli keksinyt pilkkanimen Lumihiutale. 273 vihasi häntä yli kaiken. He kävelivät rakennushalliin ja laskeutuivat portaita alas. 219 katseli mekaanikkoja, jotka häärivät alusten luona. 219 katsoi kansiostaan papereita.
    ”007 tilasi 30 ilmatyynyalusta, 60 nestetyppikivääriä ja 80 lämpöskannerilaseja. ” Hän luki papereista ja katseli rakenteilla olevia aluksia.
    ”14 alusta on valmiina ja aseistukset alkavat olla valmiita. Kiväärit ja lasit ovat pakattuina laatikoihin tuolla varastossa.” Tutkija opasti kolmikon hallin vieressä olevaan varastohuoneeseen. Laatikot olivat koottu pinoihin odottamaan lastausta. 219 kierteli laatikoiden välistä ja tarkasteli papereitaan.
    ”Kaikki näyttää olevan kunnossa. Olet hoitanut hommasi kerrankin hyvin, Lumihiutale. En olisi uskonut että 007 tilaisi sinun laitteitasi.” Hän sanoi ivallisesti. 273 pusersi kätensä selkänsä takana nyrkkiin.
    ”Hyvä, nyt kun kaikki on tarkistettu, voimme lähteä takaisin Pesään” 219 sanoi henkivartioilleen. ”En viihdy täällä kylmässä rotankolossa, mutta sinä tunnut viihtyvän täällä.” Hän sanoi ja katsoi 273:a.
    Nii’in, eihän agentin aivoillesi sovi täällä oleminen. Nehän pysähtyisivät täällä kylmässä, Valkoinen Nazorak ajatteli. 273 saattoi kolmikon rakennuksen ulko-ovelle ja teki sotilastervehdyksen hyvästiksi.
    ”Nähdään taas, Lumihiutale.” 219 sanoi ja laskeutui portaita helikopterin luo. Lumi pöllysi taas kun helikopteri nousi hitaasti ilmaan ja lähti lentämään auringonlaskuun päin. 273 katsoi vihaisena kaukana lentävää kopteria. Mene vain, mokoma pelle!

    Tutkija muisti yhtäkkiä. ”Ai niin, minulla oli tapaaminen Juipin kanssa.”
    2905 istui päärakennuksen katon reunalla, kun 273 nousi tikkaita ylös.
    ”’Herra Täsmällisyys’ on tällä kertaa myöhässä.” Juippi huomautti.
    ”Tuli hieman myöhästys. Mokoma agentin kuvatus halusi tutkia pilkuntarkasti kaiken tilauksesta.” Valkoinen Nazorak sanoi happamasti kun istui Juipin viereen. 2905 ojensi taskumattinsa hänelle. 273 hörppäsi siitä ja katsoi laskevaa aurinkoa. Aurinko punersi kauniisti saaden Mt.Ämkoon lumirinteet kimaltamaan punertavana.
    ”Hei Juippi.” Tutkija sanoi ”Tiedätkö miksi auringonlasku on punainen?”
    ”Jhaa’a, empä tiedä.” 2905 sanoi ja hörppäsi taskumatistaan taas.
    ”Katsos. Auringon valo koostuu monista väreistä. Auringon laskiessa muut värit ehtivät osua jo maahan ja kimmota takaisin aurinkoon, mutta punainen väri yltää pisimmälle.” Valkoinen Nazorak luennoi. 273 ja Juippi istuivat aina päärakennuksen katolla töiden jälkeen ja puhuivat eri asioista. Se oli heidän paikkansa…

    [spoiler=*** ]Tämä on minun ja Ju0pp0Hu11un yhteisviesti. Kiitokset hänelle yhteistyöstä ja hahmostaan.[/spoiler]

  • Lahja ulkomaailmasta, Alinolla-hanska

    Bio-Klaanin saari, Mt.Ämkoon pohjoisen puoleinen rinne, Nazorakien vuoritukikohta

    Yö oli pimeä. Taivas oli pilvessä, ettei kuuta näkynyt. Yön hiljaisuudessa musta hahmo käveli rantaniityllä. Hän kantoi mustaa hupputakkia. Hän oli vetänyt hupun kasvoillensa. Hän pysähtyi mäen nyppylälle katsomaan edessä loistavaa kaupunkia. Kaupunki oli oikea suurkaupunki, monia kerrostaloja ja baareja. Siellä asui Matoraneja, Vorttixeja ja muita lajeja.
    ”Aah. Vihdoin perillä.” hahmo sanoi. Hän asteli kaupungin portista sisään suurelle aukiolle, josta hän jatkoi pääkatua pitkin syvemmälle äänekkääseen yöhön.
    Paljon nuoria oli liikkeellä yöllä. Monet olivat tulossa tai menossa yökerhoihin ja baareihin, jotka tässä kaupungissa olivat ilmeisen suosittuja. Katua pitkin, jota hahmo kulki, oli monia baareja ja musiikin jytinä kuului niistä ulos asti.
    ”Noin, nyt tuntuu kotoisammalta” Muukalainen ajatteli kuunnellessaan musiikin pauhetta. Musiikin yli kuului kuitenkin kova naisäänen kiljunta. Hupputakkia pitävä hahmo pysähtyi. Hän huomasi kun kolme miespuolista Steltinpeikkoa yritti repiä hemaisevaa Vorttix naista mukaansa. Miehet olivat vihaisia ja juovuksissa. Yksi tarttui neitoa ranteesta.
    ”Irti minusta!” Nainen käski, mutta miehet nauroivat.
    ”Eikö teille ole kerrottu, että naista pitää kohdella hellästi?” Tulija kysyi. Steltiläiset kääntyivät katsomaan häneen ihmeissään. Hupputakkisen hahmon ääni oli pehmeä ja runollinen. Tulija oli yhtä pitkä kuin hekin.
    ”Mitä tämä sinulle kuuluu, muukalainen?” Yksi mies Steltiläinen kysyi.
    ”Ajattelin vain muistuttaa pölkkypäitä ’hyvistä tavoista’.” Mies sanoi.
    Steltiläiset eivät pitäneet että tuntematon pilkkasi heitä. Vorttix katsoi hämmästyneenä tulijaa.
    ”Ei ole viisasta alkaa soittamaan suuta meille!” Yksi gorilloista sanoi.
    Kaikki kolme Steltiläistä ottivat teränsä esiin. Muukalainen ei tehnyt elettäkään paetakseen. Yksi Steltiläinen otti muutaman askeleen häntä kohti ja muutaman nopean harppauksen, ollen aivan muukalaisen vieressä. Hän kohotti teränsä lyödäkseen hupputakkista miestä. Mutta tulija oli nopeampi. Yhtäkkiä, ennen kuin kukaan ehti räpäyttää silmiään, Steltiläisen terää kannatteleva kämmen makasi irrallaan maassa. Steltiläisen silmät laajenivat, kun hän vielä piti verta vuotavaa kättään edelleen lyönti asennossa. Hänen toverinsa hätkähtivät. Muukalainen piti kädessään pitkää, veitsen terävää viikatetta.
    ”Pistäkääpä pojat nuo teräaseet pois.” Hän sanoi ivallisesti ”Joku voi vielä loukkaantua.”
    Hyökännyt Steltiläinen karjaisi, osittain tuskasta, osittain raivosta.
    Kaksi muuta gorillaa syöksyivät muukalaista päin heiluttaen teriään, aikoakseen kostaa toverinsa loukkaantumisen. Toinen oli taas iskuetäisyydellä. Mutta tulija oli taas nopeampi.
    Steltiläinen oli juuri lyömässä, kun tunsi viiltävän kivun vatsassaan. Hän hajosi kahtia. Veri purskahti, kun Steltiläisen yläruumis leikkaantui irti vatsan kohdalta, hupputakkisen miehen viikatteen iskusta.
    Kolmas Steltiläisistä älysi pysähtyä nähdessään kaverinsa kohtalon. Hän astui pelokkaasti taaksepäin ja juoksi pakoon. Hupputakkinen tulija kääntyi katsomaan Vorttix naista joka seisoi kauhusta kankeana.
    ”Anteeksi, arvon neiti. Ei ollut tarkoitusta säikäyttää. En halunnut, että nämä törkyläiset häiritsevät teitä.” Tulija sanoi pehmeällä äänellään.
    ”Kuka sinä olet?” Nainen kysyi.
    Pilvet yölliseltä taivaalta alkoi väistyä. Niiden takaa paljastui suuri ja kirkas kuu. Tulija otti takkinsa hupun hitaasti pois päästään. Sen alta paljastui pitkät vaaleanpunaiset hiukset ja hän kantoi kasvoillaan vaaleanpunaista Jaloa Kanohi Mirua. Hänen silmissään oli osaksi lempeä, osaksi ylimielinen katse. Hän otti hellästi taskustaan ruusunsa.
    ”Nimeni on Marlun…”

    273 laski kirjan pöydälleen. Hän oli istunut rennosti laboratoriossaan lukemassa lempi kirjaansa. Tämä oli aika erikoista, sillä kirja oli Matoranin kielinen ja se oli joskus saatu ryöstösaaliina jossakin Nazorakien kahakassa. Hmm, pitänee palata töihin, hän ajatteli.
    Hän otti kirjan pöydältä ja laittoi sen pöytänsä piironginlaatikkoon ja lukitsi sen avaimella. Mitähän muut ajattelisivat, hän mietti. Siitäpä syntyisi taas vitsin aihetta.
    273 palasi taas mielessään ajassa taaksepäin. Kuinka useat olivat nauraneet hänelle, kuinka usein hänen keksintöjään oli vähätelty, kuinka useasti häntä oli kutsuttu ”Lumihiutaleeksi”. Valkoinen Nazorak heräsi ajatuksistaan. Piti palata töihin.

    Hän palasi tutkimaan tekemiään tutkimustuloksiaan ja sinikopioita. Seuraavat päivät tulisivat olemaan kiireellisiä Tiedustelun johtajan 007:n tilauksen takia. Jäätutkija oli käskenyt vuoritukikohdan työläis-Nazorakeja rakentamaan ilmatyynyaluksia. He olivat kokeneita mekaanikkoja ja siksi 273 oli heidät valinnut. Tämän kaltaisen tilauksen suorittamisessa ei olisi varaa epäonnistumiseen. Lisäksi tämä oli 273:n tilaisuus päästä arvostetuksi tiedemieheksi.
    Koko halli kuhisi Nazorakeja alusten kimpussa.

    ”Hmm, jos liittäisin lämpöskannerit kelkkakypärään, niin ne pysyisivät paremmin päässä.” Hän mietti itsekseen miten parannella lämpölasejaan, joita 007 oli moittinut. Mutta sitten 273:n huomio kiinnittyi muualle papereistaan. Hän katsoi viereisellä pöydällään hyödyttömänä makaavaa teräksistä hanskaa. Sitten hän palasi tutkimuspapereihinsa. Hän yritti lukea niitä, mutta hänen mielenkiinto niihin oli poissa. Tiedemies kääntyi uudestaan tuijottamaan hanskaansa. Hän huokaisi syvään. 237 nosti hanskan pöydältä ja pyöritteli sitä käsissään.
    ”Se teoriassa toimisi, mutta sitä perkuleen virtalähdettä ei ole!” Hän sanoi vihaisena. Mutta sitten hän sai ajatuksen. ”Hmm, ellei sitten…”
    Valkoinen Nazorak käveli nopeasti pois laboratoriostaan. Hän käveli pimeätä käytävää pitkin ulko-ovelle. 273 painoi oven viereisessä seinässä olevaa kytkintä, joka avasi raskaan metallioven. Oven avautuessa sen takaa puhalsi valtava viima ja kova lumituisku. Oli taas yksi Mt.Ämkoon voimakkaista lumimyrskyistä. 273 asteli lumeen tehtyä kävelypolkua pitkin viereiselle rakennukselle. Hän piti kättään kasvojensa edessä estääkseen enimmän lumen ja tuulen puhaltamasta hänen silmiinsä. Tiedemies tuli rakennuksen ovelle, jota kaksi vartijaa vahtivat. He tekivät sotilastervehdyksen valkoisen Nazorakin nähdessään.
    ”Lepo, miehet” Hän sanoi sotilaille ja avasi metallioven. En kyllä haluaisi seisoa tuolla ulkona tällaisessa tuiskussa, hän ajatteli. Rakennus, johon hän oli tullut, oli varasto. Sinne Nazorakit toivat kaiken tarpeettoman myöhempää käyttöä varten. Koska 273 oli tiedemies, hänellä oli pääsylupa käydä siellä.
    Varasto oli aika huonossa kunnossa. Tarpeetonta roinaa makasi lattialla pinoittain, kun viereisissä hyllyissä ei ollut enää tilaa. Metalliesineitä, rikki menneitä aseita ja muuta tarpeetonta. Siellä ei varmaan pitkään aikaan ollut järjestelty. Katossa loisti vain muutama räpsyvä loisteputki.
    Tämähän on oikea läävä! Pitääkö kaikki täällä tehdä itse?!, tiedemies ajatteli. Hän alkoi tutkimaan hyllyissä olevia tavaroita. Nazorakit olivat sulloneet roinaa vain summamutikassa hyllyihin. 273 kierteli hyllyjen välissä etsien jotain.
    ”Hm?” Hän kuuli jotain viereisestä rojukasasta. Kuin sähkön sirinä olisi kuulunut. Valkoinen Nazorak kaivoi pinoa roinaa. Sitten hän löysi äänen aiheuttajan. Kuluneella metallisella alustalla oli outo kone. Laitteessa oli itsestään pyörivä mäntä, joka tuotti hitaasti virtaa rikki menneeseen hehkulappuun. Se oli iän vanha ikiliikkuja.
    273 katsoi konetta. Koneen mäntä pyöri itsekseen. Nazorak katsoi edelleen konetta. Männän kirske ja rikkinäinen lamppu aiheutti ärsyttävää ääntä. Tiedemies katsoi edelleen konetta. Sitten hänellä naksahti päässä. Hän kohotti kapistuksen käsillään korkealle ilmaan ja sitten heitti masiinan täysillä lattialle. Kone meni ihan säpäleiksi.
    ”Miten täältä on tarkoitus löytää mitään!!?” 273 huusi vihaisena. Sitten hän hieroi otsaansa ja jatkoi etsimistään.

    Jonkin aikaa varaston tavaroita tutkittuaan 273 oli ihan rakennuksen toisessa päässä. Hän penkoi taas lattialla olevia tavaroita. Ei siellä ollut kuin vanhoja Zamor-pistooleja. Sitten hänen katseensa kiinnittyi johonkin. Viereisessä kaapissa olevasta pahvilaatikon kannen alta pilkisti outo hohde. Tiedemies nousi lattialta ja otti laatikon hyllystä.
    ”Mitäs täällä mahtaa olla?” Hän mietti ja avasi laatikon kannen. Samassa pahvilaatikosta nousi kirkas sininen hohde. Varaston hämärässä nurkassa hohde valaisi hyvin. 273 hämmästyi. Hän työnsi kätensä laatikkoon ja nosti hehkun aiheuttavan esineen. 273:n silmät laajenivat. Hän piti kädessään sinistä kiveä. Se oli aivan kuin kristallia. Kivi oli aivan jääkylmä.
    ”Elementaalikivi…” Tiedemies sanoi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan niistä, muttei koskaan itse nähnyt. 273 laittoi kiven tutkimustakkinsa povitaskuun ja käveli takaisin ulko-ovelle.

    273 laski Elementaalikiven laboratorionsa pöydälle ja penkoi nopeasti kaappejaan. Viimein hän löysi tutkimusraportin, jonka hän oli joskus saanut toiselta Nazorak-tiedemieheltä. Hän luki sen nopeasti läpi. Hmm, kyllä… Se on Jään Elementaalikivi. Hän otti teräksisen hanskansa. Valkoinen Nazorak avasi sen ranteessa olevan kannen ja teki pieniä muutoksia siihen. Sitten hän liitti johdot kiveen ja asetti kiven hanskan sisällä olevaan koteloon.
    ”Valmis…” Hän sanoi hieman jännittyneenä. ”Mutta toimiiko se?” 273 työnsi varovasti oikean kätensä hanskan sisään. Sitten hän tarttui hanskan kämmenen nivelkohdassa olevaan rullaan. Hän väänsi sen ympäri ja rullasta hanskasta kuului naksahdus. Hanskan kämmenen pohjassa olevassa sinisessä ympyrässä, joka toimi laukaisimena, alkoi kipinöidä. 273 otti taistelu asennon, juoksi seinän viereen ja löi kämmenensä seinään. Silloin laukaisimeen kerääntynyt energia vapautui ulos hanskan kämmenestä. Kuin sininen sähkövirta lennähti ulos seinään. Hämärä huone valaistui hetkessä sinisestä Jääenergiasta syntyvään valoon. 273 hämmästyi hanskan suuresta tehosta. Sitten hanskan energia loppui. Valkoinen Nazorak katsoi seinää. Iso alue seinästä oli jään peitossa. Hän katsoi sitä hieman lähempää.
    ”Hmm, kyllä. Se on jäätä.” Hän sanoi.Sitten hän painoi nappia hanskan ranteessa. Hanskan yliääni-toiminto pirstoi seinässä olevan jäät siruiksi. Ääni oli niin korkea, että sitä ei tavallinen Matoran kuule, Mutta 273 kuuli sen pienenä vikinänä tuntoelimissään. Hänen kasvonsa venyivät suureen hymyyn. Hän katsoi uutta luomustaan. Hän tunsi ylpeyttä, kun oli viimein ratkaissut pulmansa. Tämä hanska oli kyllä hänen suurin keksintönsä. Hm, mutta… tästä tuskin kannattaa ilmoittaa johtaja 007:lle. Elementaalikiviä on harvassa. No, tuskin hän pahastuu, Hän ajatteli. Hän koukisti sormiaan hanskan sisällä. Sormien nivelet pitää vain rasvata.
    Hän katsoi vielä hanskaansa hymyillen. ”Sinun nimesi olkoon… Alinolla-Hansikas…”

    [spoiler=Kheh heh]Halusin, että teille kaikille lukijoille tulee tuosta kursivoidusta alusta wtf-fiilis.
    Vitsi, vitsi :3[/spoiler]