Tronien oudon akvaarion puolikkaat leijuivat aluksen kaiteella Matoron ja Sugan vierellä. Positronie tuntui olevan aina yhtä iloinen. Kun muut hermoilevat Nimdan varjelusta, pieni iloinen ankerias uiskentelee meressä.
”Kapteeni, kaikuluotain havaitsi jotain veden alla…” matoran ilmoitti puheputkella aluksen komentosillalle. Hai havaihtui ja käski komentosillalla olevan Bloszarin pitää kurssin kun Jään ja Veden Toa itse otti puheputken seinältä. ”Mitä meinaat? Voiko se olla sukellusvene?” hän kysyi. ”… ei. Se on pienempi. Se on pitkä ja kapea, ja liikkuu nopeasti kohti meitä.”
Valoa hohtava ankerias syöksyi merestä suurella nopeudella ilmaan. Tronie syöksyi kyljelleen Hildemarin tummanruskeasta puusta olevalle lattialle. Sekunteja myöhemmin useita metrejä pitkä musta ankerias syöksyi ylös vedestä aluksen viereen. ”Mikä karzahni tuo on!” Suga huudahti ja tavoitteli miekkaansa. Mustan olennon saksimainen koura iski Toaa rintakehään, heittäen tämän maahan. Matoro oli syöksynyt kohti Tronieta, mutta outo akvaario oli kasautunut ankeriaan ympärille itsestään.
Negatronie lensi laivan yli pitkässä kaaressa. Kun musta hirviö syöksyi veteen aluksen vasemmalla puolella, aallot saivat koko höyrylaivan huojumaan hieman. Vettä roiskui suurina pärskeinä kannelle.
”M-mikä se oli?” komentosillan kaiteeseen nojaava Bloszar kysyi hämmästyneenä. Hän tuijotti paikkaa, jonne olento oli hetki sitten kadonnut. ”Miehittäkää aseet”, Hai määräsi lyhyesti. Hän katseli hermostuneena merta heidän ympärillään.
”M-mikä se oli?” Matoro kysyi märkänä Tronien vieressä, tosin odottamatta oikeaa vastausta. ”Se oli Negatronie”, Positronie viestitti telepaattisesti kahden Jään Toan mieliin. ”Se on paha puoleni”, kala jatkoi. ”Negatronie on murhaaja. Ainut, mitä hän haluaa, on tuhota asioita.”
Samalla hetkellä musta ankerias syöksyi taas ilmaan. Sen suuri nyrkkimäinen raaja iskeytyi laitaan murskaten puuta ja vavisuttaen alusta. Suuressa Cordak-tykissä oleva Matoran laukaisi, mutta ankerias syöksyi syvyyksiin ja ammus räjähti suurena vesipatsaana meren pinnassa.
”Se on nopea ja älykäs”, etukannen tykille juossut Kapteeni Hai totesi. ”Lisäksi se vaikuttaa vahvalta”, hän jatkoi. Matoro ja Suga olivat jälleen pystyssä. He syöksyivät Hain luo etukannelle Tronie kannoillaan. ”Mitä teemme?” Matoro kysyi Hailta, joka oli miltei yhtä hämmästynyt yllättävästä hyökkääjästä. ”En tiedä. Sen ampuminen on tässä ensimmäisenä suunnitelmana.” ”Hmm. Mukavan simppeli ja varma suunnitelma. Kannatan”, Matoro totesi.
Meri aukeni taas pärskeinä ja musta olento syöksyi tällä kertaa edestäpäin, iskien nyrkeillään kanteen ja tykkiin. Cordakia ei ehditty kääntää ennen kuin ankeriaan koura iski sen irti jalustastaan. Suga ei aikaillut, vaan iski miekallaan mustan massan päätä. Negatronie otti toisella kourallaan keulan kaiteestaa kiinni ja toisella yritti iskeä valkoista soturia, joka kuitenkin väisi ketterästi. Hai kohotti keihästään ja otti pari juoksuaskelta aluksen keulassa olevaa olentoa vastaan. Matoro syöksyi myös miekkansa kanssa kohti hirviötä.
Negatronien musta nyrkki osui täysillä Matoroa kylkeen ja Toa lensi kovaa kantta pitkin. Negatronie sai Hain keihään päähänsä, mutta se ei näyttänyt hidastavan tätä. Olento ravisteli Toan kimpustaan ja iski vapaalla kädellään Haita, joka kuitenkin hyppäsi ketterästi sivuun. Isku osui Summerganonia jalkaan ja sai suurikokoisen soturin kaatumaan.
Hirviö tavoitteli hammaskalustollaan Haita, ja olisi osunutkin ellei tykinlaukaus olisi silloin murskannut olennon päätä tohjoksi.
Kannella vallitsi hetken hiljaisuus. Killjoy käveli punaisessa haarniskassaan portaita ylös toisen käden järeä tykki savuten. ”Ajattelin, että tarvitsitte apua”, hän totesi matalalla äänellä muuttaen toisen kätensä pois tykkimodosta.
Hetken kuluttua ankeriaan veltto ruumis liukui kannelta mereen. Hai olisi voinut vannoa veden muuttuvan tummemmaksi kohdassa, jonne rahi putosi.
”Korjatkaa tykki”, Hai rikkoi hiljaisuuden. ”Jatketaan matkaa.”
Kymmenen minuuttia myöhemmin outo ankerias oli unohdettu ja Hildemar puski täyttä vauhtia kohti etelää.
Matoro käveli ripeästi Sadjen hytistä kapeita portaita pitkin aluksen kansitiloihin. Hai oli käskenyt tämän laiturille, ja Matorolle slevisi syy ennen kuin ehti kysyä. Bladis ja Same olivat tuoneet Nimdan.
”Tässä se on”, mustahopea skakdi sanoi yllättävän hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen sumuiselle laiturille. ”Nimda.” Bladevezon nosti hopeanharmaan salkun kaksin käsin rintansa tasalle. Same tähyili ympärilleen taustalla skakdin olan takana. ”Salkku on prototerästä. Voit räjäyttää lastin bastiumia sen ympärillä, ja siihen tulee vain naarmuja. Kepe teki sen”, Bladis selittää nopeasti mutta selkeästi. ”Sen avaamiseen tarvitsee nämä kaksi avainta”, skakdi jatkoi ja kaivoi kaksi harmaata avainta jostakin. ”Niitä pitää vääntää samaan aikaan. Sitten aukeaa näyttö, johon syötetään numerokoodi. Väärästä koodista laukun sivuilla olevat protonium-säiliöt tyhjentyvät avaajan päälle. Beeta on sisällä metallikapselissa. Koko homma Kepen keksintöä. Tässä on koodi ja avaimet”, Bladis selitti ja ojensi kaksi avainta ja paperilapun Matorolle. ”Anna avaimet eri henkilöille säilytykseen” ”Aye”, Matoro nyökkäsi. ”Muuta?” hän vielä varmisti. ”Tässä toinen samanlainen. Epsilonille paluumatkaa varten”, Same tuli ja ojensi toisen samanlaisen salkun, kaksi avainta ja uuden koodilapun.
”Kiitos”, Matoro sanoi. ”Hienoa, että sirun turvassa oloon panostetaan.” ”Älkää hukatko niitä”, Bladis vielä sanoi ja kääntyi pois modekumppaninsa kanssa. Matoro nappasi toisen salkun, mutta tajusi silloin toisen käden puutteesta johtuvat ongelmat. ”Joi, viitsisitkö kantaa tuon ruumaan”, Matoro hihkaisi laivan kaiteeseen nojailevalle Killjoylle. Punainen soturi asteli nopeasti laiturille ja nappasi yllättävän kevyen salkun. ”Mitä tässä on?” hän kysyi. ”Ei mitään”, Matoro vastasi. ”Se on Epsilonia varten.” Joy ja Matoro kävelivät peräkanaa alukseen. Jään Toa oli pujottanut avaimet ja koodilaput vyhyönsä miekan viereen. Kapeat metalliportaat johtivat hämärään ruumaan. ”Minne laitan tämän?” Killjoy kysyi. ”Heitä jonnekin. Ei sillä niin väliä”, Matoro mutisi itse marssiessaan kohti erillistä salahuonetta Nimdaa varten. Killjoy jätti tyhjän laukun epämääräisten laatikoiden ja tynnyrien päälle. Jotain särkyä tuntui hänen päässään. Joy toivoi, ettei tulisi kipeäksi tehtävän aikana.
Kun Killjoy oli kadonnut ylös, Matoro avasi Hain opettamalla tavalla puisen luukun ja pudottautui alas. Metallilla vuorattu pieni huone oli hämärä, ainut valo tuli Matoron teleskooppisilmistä ja sydänkivestä.
Matoro käänsi molempia avaimia kerran myötäpäivään ja sitten syötti kuusinumeroisen koodin. Salkun lukot aukesivat pihahtaen. Metallikapselin avaaminen yksikätisenä oli kieltämättä vaikeaa. Matoro ihaili muutaman sekunnin Nimdan sirun puhdasta valkoista hohdetta ennen kuin sulki laukun.
* * *
Höyrylaivan muhkea piippu päästi tummaa savua sumuiselle, harmaalle taivaalle. Klaanin satama-allas oli hiljainen ja sumun valkoisen vaipan peitossa. Satamarakennusten siluetit näkyivät taustalla keltamustan höyrylaivan navigoidessa ulos aallonmurtajan aukosta.
”Missä olit?” Matoro kysyy tuttavallisesti Sugalta. Mustahaarniskainen Jään Toa nojailee selkä laitaa vasten. ”Palautin opuksia Arkistoihin”, hän sanoi. Matoro voi suorastaan aistia toisesta Jään Toasta huokuvan itsevarmuuden. Hän oli suorastaan kateellinen sille, kuinka itsevarmana ja rohkeana Summerganon oli matkalle lähtenyt. Hän itse ei tuntenut oloaan millään lailla varmaksi. Hän oli aina ollut varma siitä, että kykenisi selättämään kaiken, mitä vastaan tulee.
Matoro huokaisi.
”Mitä luulet, miten tässä käy?” hän sanoi hiljaa. ”Epäiletkö jotakin?” Suga kysyi yllättyneenä. ”En… en tiedä. En ole pystynyt luottamaan itseeni ja omiin voimiini… enää”, Matoro mutisi turhan hiljaa. Merituuli oli viileän virkistävä. Suga mietti, olisiko viisasta kysyä miksi. Se olisi samalla vastaus mitä Matoron kädelle oli tapahtunut. ”Vielä Xian reissullahan sinä pursusit itseluottamusta! Mistä nyt tuulee?” Suga korotti ääntään rohkaisevasti. ”Nimda. Nimda ja sen…” Matoro huokaisi. Hän ei halunnut ajatella Nukkeja. Hän ei halunnut, ei halunnut.
Oli hiljaisuus.
”Ymmärrän”, Suga sanoi, vaikkei voinut sanoa ymmärtävänsä.
Aamuinen aurinko oli matalalla. Se paistoi kirkkaana sinisellä merellä. Mainingit ulapalla olivat kasvaneet ja sumu kadonnut. Viileä merituuli puhalsi edestäpäin. Hildemar ajoi eteenpäin kohti etelää.
[spoiler=* * *]Suga teki tästä puolet. Minä menetin järkeni tämän kasaamisessa. Varatkaa aikaa ja kuppi kahvia.[/spoiler]
RAPORTTI # 605
POHJOISASEMA ”SUPEREGO”
Kohteen ”NIMDA” tutkimuksissa huomattavia harppauksia.
Löydetty tapa valjastaa sen voimat ilman fyysistä kontaktia.
Voima isompi kuin odotettiin.
Koehenkilöiden reaktioita tutkittu. Useimmissa aiheuttanut joko irrationaalisia häiriöitä mielenterveydessä tai suorastaan uskonnolliselle tasolle nousevaa pelkoa.
Koehenkilöt tottelevat joka sanaa.
Vain yksi vastustaa. Pakoyritykset kaksinkertaistuneet.
Ylijohtaja Seleciuksella vaihtoehtoinen ratkaisu.
Huomenna suuri päivä.
Kihelmöi.
Tohtori Delek
Selecius-säätiö
PVM 5-6-0006
KLO 0931
Klaani Arkistojen portit
Summerganon lähestyi Arkistoja jokunen kirja kainalossaan. Ne on parasta palauttaa ennen matkalle lähtöä, tai arkistolaiset eivät ole mielissään, ajatteli Summerganon kävellessään kohti edessä avautuvaa Arkistojen sisäänkäyntiä. Nimda-tehtävän ryhmä lähtisi pian matkaan ja odotuksen tunne raukeaisi, mutta hetket ennen lähtöä olivat aina kihelmöiviä, täynnä hiljaista odotusta, joka tuntui vaimentavan jopa ympäröivän luonnon. Summerganon huokaisi ajatellessaan tulevaa matkaa. Hän oli totta vie innoisaan tehtävästä, mutta suhtautui siihen suurella vakavuudella ja jännityksellä; sotatila loi oman varjonsa normaalisti varsin iloisen Summerganonin elämään. Hän oli koko eilisen päivän kasaillut ja huoltanut varusteitaan; oli tavallaan karmiva ajatus, että esine, johon hän oli suuresti kiintynyt -hänen miekkansa- tulisi riistämään hengen vielä monelta olennolta.
Summerganon ei kuitenkaan pystynyt kokonaan peittämään tulevan matkan synnyttämää riemua. Summerganon tunsi olevansa Klaanille paljon velkaa ja otti kunnia-asiakseen auttaa sitä aina kun mahdollista. Ja tulevan tehtävän kaltaiset operaatiot olivat erityisesti Summerganonin mieleen, ainakin siltä hänestä tuntui. Menneisyytensä haudanneelle soturille Klaani oli antanut paitsi kodin ja tavallaan työnkin, myös suonut mahdollisuuden tutustua mitä hienompiin henkilöihin, vaikka hän yhä suuresti arvosti palkkasoturiystäviään tuolla jossain.
Arkistoihin saavuttuaan Summerganon palautti kirjat ja pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Hän piti Arkistojen ilmapiiristä ja paikka tuntui rauhoittavalta. Hän näki Gahlok Van kävelevän ohi. Summerganon ei ollut koskaan ollut kovin läheisissä tekemisissä tämän tunnetun arkistolaisen kanssa, mutta hän kuitenkin tervehti tätä. Gahlok Va vastasi terhehdykseen kättään heilauttaen ja katosi hetkeksi pois näkyvistä. Hän oli arvatenkin mennyt penkomaan arkistoja, kirjaimellisesti. Pian hän saapui taas näkyviin, käsissään vino pino asiakirjoja. Uhkaavasti huojuva pino havahdutti ajatuksiinsa vaipuneen Summerganonin. ”Öh, voinko auttaa?”
”Ah, se sopii. Kiitos paljon.” Kuului Gahlok Van helpottuneelta kuulostava ääni asiakirjapinon takaa. Hän laski huojuvan pinon läheiselle pöydälle -paljon pidemmälle se tuskin olisi kaatumatta kestänytkään- ja kaksistaan Summerganonin kanssa he jakoivat pinon. ”Nämä täytyy viedä Vaehranin toimistoon. Seuraapa sitten minua”, Gahlok Va sanoi ja lähti matkaan, Summerganon perässään.
* *
Valtavat kirjahyllyt peittivät Arkistojen ylimpään kerrokseen piilotetun toimiston seinät, eikä tilaa jäänyt edes pienille tauluille tai peileille. Monivärisiä niteitä lojui hyllyissä sadoittain, ehkä tuhansittain. Ilmassa leijaili vahva pölyn ja vanhan paperin haju, vaikka toimiston ikkuna oli auki ja syystuuli puhalsi sisään. Arkistojen johtajahahmo, suurta Hunaa kantava tulen Toa Vaehran istui ryhdikkäästi mahonkisen pöytänsä takana keikkuvalla työtuolilla. Tulen Toan monen yön läpi valvoneet oranssit silmät liikehtivät vikkelästi, kun hän luki tärkeiltä vaikuttavia asiapapereita ja selaili valtavan kirjapinon läpi. Pöydän pintaa ei näkynyt arkistonhoitajan työurakan alta. Vasemmalla kädellään Vaehran selasi vauhdikkaasti monenlaisten kirjojen läpi, kun taas oikealla hän täytti keskittyneesti pientä muistilehtiötä magmasorsansulkaisella mustekynällä. Työhönsä askeettisesti paneutunut arkistonhoitaja ei edes huomannut, että kokonaisen kirjaston verran opuksia kantavat Summerganon ja Gahlok Va hiippailivat toimiston ovesta sisään.
”Huomenta sinullekin”, kuului Summerganonin ääni paksun kirjapinon takaa. Suga asetti monivärisen pinon varovaisesti Vaehranin pöydälle Gahlok Van esimerkkiä noudattaen. Tuplasalama-Vaehran hätkähti ja melkein sotki allekirjoituksensa mustekynällään. Arkistonhoitajan väsynyt oranssihehkuinen katse siirtyi monen tunnin, ehkä jopa monen päivän jälkeen ensimmäistä kertaa pois työpöydältä. Valvominen ja raskas työ hehkuivat Vaehranin silmistä, kun hän räpytteli niitä hetken hämääntyneenä. ”… tervehdys, Summerganon”, tulen Toa sanoi väsyneenä. ”Mikä sinut tänne tuo?” ”Palautin lainaamani kirjat ennen kuin… lähden joksikin aikaa”, Summerganon vastasi salamyhkäisesti ja suuntasi katseensa Vaehranin edessä lojuviin papereihin ja hajanaisiin kirjoihin. ”Kiirettä pitää, vai?” Summerganon kysyi kohteliaasti.
”Kuten aina,” väsynyt VT huokaisi hymyillen.”Kävin juuri läpi viisituhatta sivua tutkimusraportteja etsien edes pientä viittausta johonkin, joka edes teoriassa voisi olla Nimda. Mutta joo, kiitos teille.” Nimdan mainitseminen muistutti Summerganonia pian koittavasta matkaanlähdöstä. Miten kaikki tuntuikaan nykyään pyörivän tuon muinaisesineen ympärillä. ”Toivotan kuitenkin onnea tutkimukseen”, Summerganon sanoi. Vaehran nyökkäsi vastaukseksi selaillessaan hyvin summittaisesti Summerganonin ja Gahlok Van tuomien kirjojen läpi. Suga silmäili samoja kirjoja ja irtonaisia lehtisiä, joita työhuone tuntui olevan pullollaan. Varomaton kulkija voisi kompastua johonkin lattiallekin pursuavista kirjakasoista. ”Toivottavasti uurastuksenne palkitaan pian”, Suga lisäsi hymyillen.
Sininen puolibohrok Gahlok Va puolestaan kiipesi hyvin hitaasti valtavilla puutikkailla kohti Vaehranin toimiston ylintä kirjahyllyä. Puiset tikkaat oli tarkoitettu yleensä Toan kokoisille olennoille, mutta se ei Gahlok Vata tuntunut pahemmin hidastavan. Sininen kääpiö heilautteli itseään kohti katonrajaa puhtaasta tottumuksesta. Myös sininen kiipeilykoukku auttoi. ”Ei sitä palkita”, GV vastasi Sugalle yläilmoista myrtyneenä. ”Vähän parempi asenne, ystäväiseni”, Vaehran lausui katse kirjoissa. Gahlok Va murahti hiljaa vastaukseksi. Summerganon hymähti itsekseen ja seurasi hetken sivusta arkistolaisten touhuja. Gahlok Va vaikutti kaivavan tikkaiden päässä jotakin pitkään ja hartaasti kirjahyllystä. ”Mitä oikein etsit, jos sopii kysyä?” kuului Summerganonin lievää uteliaisuutta tihkuva ääni.
”Taianomaisia kristallikalloja”, GV mumisi sarkastisesti kirjojen ja pölyn keskeltä. Puolibohrokin äänen sarkastinen pirteys nousi selostuksen loppua myöten koomisiin sfääreihin. ”Jokapäiväistä täällä Arkistojen jännittävyydessä!” Summerganon kuunteli hetkisen hämmentyneenä, mutta naurahti lopulta. ”Niinpä tietysti”, hän sanoi huvittuneena tarkkaillen samalla uhkaavasti alaspäin laskeutuvaa pölypilveä. Gahlok Va kääntyi Summerganonia kohti kädessään pieni kirja. Hän köhi keuhkoistaan kiloittain pölyä ilmoille. ”Nyt minä myönnän sen”, pieni puolibohrok sanoi. ”Joskus minä kadehdin teitä Toia.” Suga vastasi tähän vain kysyvällä katseella. ”Te luotte historiaa!” GV huudahti mahtipontisesti, miekkaillen pienellä pokkarilla näkymätöntä vihollista vastaan. ”Minä yskin historiaa ulos keuhkoistani.”
”Jaa-a…” Summerganon sanoi velmusti nyökkäillen. ”No, meistäkin -tai ainakin minusta- olisi joskus mukava tutkia tällaista tiedon aarreaittaa sen sijaan että halkaisen vihollisten kalloja. Ei sen puoleen, pidän työstäni”, Toa totesi ja vaipui lausahduksensa loppupuolella lyhyeksi hetkeksi muistoihin. ”Niin paljon kuin tutkimustyötä arvostankin, on seikkailuntäyteisessä elämässä puolensa”, hän lisäsi enemmän itselleen kuin GV:lle ja Vaehranille. Gahlok Va huokaisi. ”Kun torakat iskevät, meidät täällä arkistoissa piilotetaan maan alle.” Puolibohrok viuhtoi jälleen ilmaa kirjalla osittain puhdistaakseen ilman pölystä ja osittain päästääkseen irti höyryjä. Jos arkistonhoitajan edessä olisi ollut vihollinen, se olisi ollut täysin mennyttä. Sen säälittävä elämä olisi musertunut täysin arkistonhoitaja Gahlok Van armottomassa hyökkäyksessä. Se olisi ottanut rankasti turpaan. Ainakin jos kohde olisi ollut jonkinlainen kärpänen. ”Minä haluan sinun elämäsi, Suga. En halua tutkia näitä homeisia opuksia!” Gahlok Van äänen innokkuus kiihtyi vauhdilla. ”Minä haluan seikkailuja ja vaaroja! Jännitystä. Yllättäviä tilanteita!” Aivan liian hyvin sanomaansa sopivasti Gahlok Va sai kokea jännitystä, kun aggressiivisen viuhtomisen horjauttamat huterat puutikkaat heilahtivat kohtalokkaasti taaksepäin. Puolibohrok ei ehtinyt edes huomata, kuinka painovoima muutti vähitellen suuntaa.
”Mitä sinä…” Vaehran aloitti ja kääntyi tuolillaan. Kuului melkoinen rysäys ja valtava määrä pölyä pöllähti ilmaan ydintuhoa muistuttavassa sienipilvessä. Samalla hetkellä Summeganon huudahti ”VARO!” aivan liian myöhään. Gahlok Va retkotti kirjapinon päällä lattialla suihkien jokaisella yskäisyllään pölyä kattoon asti. ”Onneksi nuo ovat pehmeäkantisia”, totesi Vaehran puoliksi järkyttyneenä, puoliksi huvittuneena. ”Koit juuri enemmän vaaroja ja jännityistä kuin minä kuluneen viikon aikana”, Summerganon totesi ja sai peitettyä naurunsa vain vaivoin.
Gahlok Va oli pitkään hiljaa ja räpytteli hyönteismäisiä silmiään tuijotellen kattokruunua. ”Ehkä minä vain palaan sen käännöstyön pariin”, GV pihisi kirjapinon päältä. ”Se voi olla ihan hyvä idea”, VT sanoi virnistäen. Tulen Toa nousi tuoliltaan ja ryhtyi poimimaan lattialle pudonneita kirjoja käsiinsä. ”Suga, auttaisitko?” ”Mielelläni”, kuului vastaus ja yhdessä kaksi Toaa alkoivat kasaamaan pudonneita kirjoja jonkinlaiseen järjestykseen. ”Näitähän on montaa sorttia…” Summerganon mutisi tutkaillessaan lukuisten kirjojen kansia ja irronneita lehtisiä. Gahlok Va pyyhkäisi pölyjä päältään ja nousi pystyyn. Hän vaappui lopulta kauemmas kirjakasasta vilkuillen sitä kuin pahinta vihollistaan.
Summerganon räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Sinä varmaan tiedät, mihin tämä tiiliskivi kuuluu?” Toa kysyi osoittaen puolibohrokille valtavaa mustaa opusta, jonka kansi oli täynnä monenkielistä tekstiä. Kaikkia kieliä ei edes maailmaa nähnyt Summerganon tunnistanut. ”Ah”, Gahlok Va äännähti. ”Se on vain… käännöstyötä varten.” ”Tuossa opuksessa on kaikki tämän maailman tunnetut kielet”, VT sanoi asetellen kirjoja takaisin hyllyihin ja pyyhkien pölyä. ”Eräänlainen ’manuaalinen Rau’, jos näin voi sanoa”. Tulen toa hymähti. ”Lisäksi se painaa enemmän kuin minä”, GV täydensi tympeästi. Hän potkaisi valtavaa opusta, mutta jätti potkuvoiman kevyeksi. Joku oli joskus murtanut jalkansa. ”Autatko tuomaan sen pöydälle?” GV kysyi Sugalta. Summerganon nyökkäsi ja tarttui itsevarmasti opukseen. Jopa voimakas Toa joutui kuitenkin vapisemaan kielenopiskelun massiivisen painon alla. ”Tämä on tosiaan painava”, jään toa totesi. ”Se, joka väittää että ette tee ruumillista työtä on kyllä väärässä! Tikapuita, tällaisia tiiliskiviä… jösses” Summerganon mutisi. Hetkellisen ponnistelun jälkeen kirja tömähti pöydälle päästäen äänen, joka muistutti pienikokoisen kranaatin räjähdystä. ”Kiitos tuosta”, Gahlok Va lausui vilpittömän kohteliaasti ja kapusi Vaehranin pöydän päälle. ”…vaikka tästä alasimesta ei ollut viimeksikään mitään hyötyä.” GV nousi työpöydän päälle seisomaan ja potkaisi joitakin Vaehranin papereista alas lattialle. Hän tarttui valtavan kirjan mustan kanteen koukkumaisella kädellään ja poimi pöydältä toisella kädellään kansiollisen papereita. Summerganon ehti nähdä kansion kannessa punaisen merkin, joka muistutti matoran-kielen S-kirjainta. Mutta vain vähän.
Summerganon silmäili GV:n puuhia uteliaana. Hän ei voinut hillitä kieltään. ”Minkä käännöksen parissa työskentelet?” Gahlok Va avasi kansion ja näytti Summerganonille suuren paperikasan ensimmäistä sivua. ”Todella hyvä kysymys”, GV sanoi vilkuillen punaisella kynällä siististi kirjoitettua, mutta täysin käsittämättömistä kirjaimista koostuvaa tekstiä. Muodoltaan kirjaimet näyttivät hieman matoran-kirjaimilta, mutta olivat paljon kulmikkaampia. ”Tämä voi olla ihan mitä kieltä tahansa. Juuri nyt toivon, että löytäisin edes jonkinlaisen sukulaiskielen…”
Kirjahyllyllä työskentelevä Vaehran kääntyi hieman. ”Me tiedämme kyllä enemmänkin”, hän sanoi vaatimattomasti vilkuillen taaksensa, ”mutta se on tavallaan… luottamuksellista tietoa.” ”Ah, ymmärrän. Siinä tapauksessa…” Summerganonin lausahdus jäi kuitenkin kesken, sillä vaivaannus väistyi uteliaisuuden tieltä. Toa jatkoi GV:n työskentelyn tarkkailua ja kysyi aivan kuin ohimennen: ”Jos kuitenkin saan udella, niin mitä asia koskee?” Vaehran vilkaisi jälleen ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaa. Sitten GV ja Vaehran katsoivat toisiaan hetken silmiin. Gahlok Va viittoi pian pienellä kädellään Vaehrania luokseen. Kun tulen Toa oli kävellyt puolibohrokin viereen, heidän puheensa oli laskenut epäselviksi kuiskauksiksi. Summerganon yritti olla kuuntelematta tarkemmin, mutta lopulta uteliaisuus voitti.
”Onko hän…” GV kuiskasi. ”… yksi niistä ’ehdokkaista’?” Vaehran täydensi. ”Ei… ei Tawan mukaan.” Arkistonhoitajat ilmehtivät toisilleen hetken merkillisesti, kunnes nyökkäsivät yhdessä. Sitten he kääntyivät kohti Summerganonia. ”Kerromme sinulle”, VT sanoi hiljaa. ”Sillä ehdolla, että et sitten levitä sanaakaan eteenpäin.” ”Vannon sen”, Summerganon sanoi hieman kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Vaehran yskäisi nyrkkiinsä ja nielaisi. Hän etsi sanoja hetken. ”No… muistatko sen, kun väitimme Klaanilehden haastattelussa, että emme tiedä Nimdasta emmekä sen menneisyydestä enempää kuin kukaan muukaan?” Vaehran sanoi hymyillen ja kumartuen hieman kohti Sugaa. ”Muistan lukeneeni jotain sellaista”, Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: ”Mutta salamyhkäisyydestänne päätellen asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen, eikö vain?” ”No…” Vaehran sanoi hymyillen yhä kiusallisemmin. Hän nojasi työpöytäänsä hieman ja risti jalkansa. ”Se oli eräänlainen… ’muokattu totuus’, heh.” ”Tarkoitus pyhittänee tuossa tapauksessa keinot”, Summerganon myhäili. ”No, mitä te siis tiedätte?” Vaehran sulki suunsa kuin vetoketjun ja antoi puheenvuoron varoittamattomasti Gahlok Valle. Puolibohrok rykäisi ja nuoli huuliaan. Summerganonin ilme muuttui äärimmäisen jännittyneeksi. Hän melkein tunsi ilmassa jotain salaista, joka odotti, että voisi räjähtää silmille. Viimein Gahlok Va nosti katseensa Summerganonia kohti.
”Me emme ole ensimmäisiä, jotka ovat tutkineet Nimdaa”, GV sanoi. ”Matoron retkikunta löysi pieneltä ja hyvin häiritsevältä ’Rozum’-nimiseltä saarelta vanhan videopätkän, joka kertoi… jonkinlaisista muinaisista tiedemiehistä.” ”Todella muinaisista”, VT pisti väliin. ”Niin vanhoilta ajoilta, että ainoat niiltä peräisin olevat historiankirjat ovat… vanhoja heimolegendoja. En ymmärrä, miten heillä on voinut olla näin hyvä luonnontieteiden tuntemus aivan universumimme alkuaikoina.” ”Se on täysin käsittämätöntä”, GV sanoi viuhtoen käsiään. ”Tuhansia vuosia sitten on ollut olemassa joku, joka on meitä tieteelliseltä tuntemukseltaan vain askeleen jäljessä. Yhden askeleen.” ”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, hämmästeli Summerganon täysin vilpittömästi. ”Mitä luulette, saivatko he selville jotain, mitä emme tiedä? Ja kenen leivissä he mahtoivat olla, mikäli minkään tuntemma järjestön juuret ulottuvat niin kauas?”
”Niin paljon emme kai voi sanoa”, Gahlok Va vastasi huokaisten. ”Järjestöstä itsestään ei ole minkäänlaisia jälkiä.” Sen sanottuaan puolibohrok piti tauon, mutta nosti yllättäen vasemman kätensä etusormen pystyyn ja ilmehti merkillisesti. GV nosti pöydältä yhden papereista. Kellertävä ja hyönteisten syömä paperi oli täynnä punaisella kirjoitettua tuntematonta kieltä. ”… näitä lukuunottamatta.” ”Noissa papereissa seisovat merkit eivät tosiaan tarkoita mitään millään tuntemallamme kielellä”, VT sanoi turhautuneena. ”Se sai minut epäilemään, että kyseessä voisi olla jonkinlainen salakieli. Jotain, jolla tutkimuksen salaisuudet pidettäisiin näkymättöminä ulkopuolisen silmille.” ”… ja se ei tietenkään tosiaan helpota meitä jäljittämään tätä järjestöä”, Gahlok Va ärähti. ”Meillä on vain pari yhdentekevää työntekijänimeä ja pari täysin käsittämätöntä asiakirjaa. Siinä se.” ”Ahaa. Käsitän. Mistä olette saaneet käsiinne nuo lähteet, jos saan udella? Ja minkä nimisiä nuo työntekijät ovat, voiko niistä päätellä mitään esimerkiksi lajin suhteen?” uteli Summerganon innoissaan. Juttu kiehtoi häntä.
”Lähteet olivat kaiken aikaa Arkistossa, mutta onnistuimme yhdistämään ne näihin tutkijoihin vasta nähtyämme tämän nauhan”, Vaehran sanoi heilutellen paperipinoa käsissään. ”Ja en sanoisi niitä yhdentekeviksi, GV”, arkistonhoitaja jatkoi kohottaen kulmaansa. ”Ei sillä, että niistä olisi ollut paljon apuakaan.” Gahlok Va huokaisi ja tarttui yhteen muistiinpanolappuseen. ”Ei tosiaan. Nämä tyypit ovat tätä turagaa, ’Kezeniä’ lukuunottamatta historian unohtamia”, hän sanoi tiiraillen nimiä. ”Joku kuuluisa toisinajattelija, ’tohtori Delek’ vaikutti eteläisellä mantereella kauan sitten. Siinä ne, jotka ovat tehneet tämän Nimda-tutkimuksen suhteen jotain konkreettista.” ”No hei”, Vaehran keskeytti osoittaen kynällä yhtä nimeä GV:n muistiinpanolapussa. ”Tämän operaation rahoittajan nimellähän me löysimme nämä käsittämättömät tutkimusraportit.” Summerganon nojautui kiinnostuksen vetämänä huomaamattaan lähemmäs papereita. ”Kukahan tämä rahoittaja mahtaa olla? Joku isokin kiho? Ja onko tyypin motiiveista mitään tietoa?” Toa jatkoi väsymätöntä kyselyään. Asia tuntui jostain syystä todella tärkeältä. Gahlok Va siirsi uupuneen katseensa Sugaa kohti ja pudisti päätään. ”Minusta tuntuu, että tämä henkilö, kuka hän sitten onkaan… pitää yksityisyydensuojasta. Meillä on vain nimi.” Vaehran tihrusti muistiinpanopaperia. ”Adorium Selecius. Johtaa Selecius-säätiötä. Siihen se sitten jäikin.”
Silloin Summerganon mykistyi täysin ja jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen. Hän muisti. Vuosia, vuosia sitten hän toimi palkkasoturina jossain kaukana, toverinaan soturi, nimeltä Selecius. Epäuskoisuus valtasi hänet. ”Minä… minä tunsin kerran erään Seleciuksen. Onko tämä vain jokin omituinen yhteensattuma?” Hän kysyi kuivalla äänellä. Kaikki tuntui äkkiä kovin epätodelliselta. Gahlok Va ja Vaehran naurahtivat ensiksi yhdessä. Sitten he ymmärsivät, että äskeinen ei ollutkaan vitsi. Kaksikko tuijotti Summerganonia sanomatta sanaakaan.
”Mitä nyt?” kysyi Summerganon. Vilunväristyksiä kulki jään Toan ihon läpi. Muuta hän ei suustaan sillä hetkellä ulos saanut. Vaehran ei vastannut. Hän otti hätäisesti käteensä kansion, joka oli täynnä Selecius-säätiön tutkimusraportteja. Hän tuijotti kansion kantta hetken. Sitten tulen Toan katse siirtyi Sugan hämmentyneisiin kasvoihin. Vaehran ojensi kansion Sugalle. Sen kannessa oli punainen leima, joka muistutti hieman matoran-kielen S-kirjainta.
*
Summerganon palasi ajatuksissaan vuosien taakse. Aikaan, jolloin hän toimi palkkasoturina toverinsa Seleciuksen kanssa. Ja hän palasi muistoissaan yhä kauemmas, hetkeen jolloin hän oli tavannut toverinsa ensi kertaa. Hän muisti, miten Selecius oli kullanvärisessä panssarissaan ja auringon valossa leimuavan miekkansa kera matkannut Summerganonin kanssa kauan. Ja nyt Summerganon muisti jotain, mitä ei ollut aiemmin huomioinut. Hän muisti, punaisen, paikoitellen haalistuneen ja kuluneen merkin Seleciuksen haarniskan rinnuksessa. Merkin, jonka Summerganon nyt muisti olevan matoran-kielen S-kirjainta muistuttava. Hän muisti, miten Selecius oli heidän ensi tapaamisensa hetkellä ollut karkumatkalla ja että häntä jäljitettiin. Yhdessä he kukistivat Seleciusta jäljittäneet metsästäjät, sillä Summerganon luotti toverinsa vilpittömyyteen alusta asti, mutta menneisyydestään Selecius ei koskaan paljastanut paljoa.
”Menneisyyteni on synkkä, täynnä katkeruutta”, Summerganon muisti Seleciuksen sanoneen. ”Mutta nyt olen vapaa ja se tulee aina olemaan suurin voittoni ja varhaisesta menneisyydestä huolimatta oikean elämäni alku.” Ja muuta hän ei menneisyydestään koskaan kertonut. Seleciuksen sanat kaikuivat Summerganonin päässä, kun hän havahtui ajatuksistaan. Hänestä tuntui, että hän viimein ymmärsi, mutta hänen mielensä ei vielä ollut jostain syystä sitä hyväksynyt. Oliko hän viimein perillä Seleciuksen historiasta?
* *
Summerganon tuijotti kansion kantta pitkään ja hartaasti, muistoihinsa vaipuneena. Miksei Selecius koskaan kertonut? Miksi hänen nimensä oli sama kuin tuolla järjestöllä ja sen johtajalla? Nämä kysymykset vaivasivat Summerganonia, joka kuitenkin pakottautui nostamaan katseensa Vaehraniin ja Gahlok Va’aan päin. ”Niin… Selecius oli ystäväni. Hän oli soturi. Hyvä soturi. Hänellä oli tuo merkki, ainakin luulen niin.” Sen sanottuaan Summerganon kääntyi ikkunaan päin, miettien toveriinsa liittyvää mysteeriä. Hetken vaikutti siltä, että Gahlok Van ja Vaehranin päissä tikittäisi jotain. Ymmärryksen verho laskeutui vähitellen arkistonhoitajien päälle. Lopulta jotain napsahti. Vaehranin silmät pullistuivat. Hän ryntäsi vauhdilla työpöytänsä taakse ja tarttui kaksin käsin valtavaan käännösopukseen. ”Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä!” Vaehran hoki selaten kovakouraisesti läpi kirjan. ”Adorium… Adorium Selecius! Adorium ei ole nimi, tyhmä!” Gahlok Va oli hetken hiljaa, mutta pian hänkin näytti ymmärtävän kokonaiskuvan. ”Tyhmä, tyhmä!” puolibohrok sanoi läimäyttäen itseään kasvoille toisella kädellään niin kovaa, että toimisto kaikui. Summerganon havahtui ja katsoi ihmeissään, kuinka Vaehran selasi kuumeisesti kirjaa ja Gahlok Va näytti puulla päähän lyödyltä. ”Mitä? Saitteko selville jotain?” Vaehranin silmäkulma tärisi psykoottisesti hänen selatessaan vauhdilla läpi valtavan tiiliskiven. Arkistonhoitaja pysäytti monen monta sivua taittaneen selailun jälkeen yhden sivun kohdalle ja katsoi sitä pitkään ärtyneenä omasta sokeudestaan. ”Adorium, adoria, adorius”, Vaehran luetteli sanamuotoja raskaan hengityksen alta. ”Xian kieltä. Vortixx-kieltä!” ”Se ei ole mikään etunimi! Se tarkoittaa johtajaa!” Gahlok Va rääkäisi läimäisten nyt myös toisen kätensä kasvoilleen. Sinisen puolibohrokin kasvot alkoivat punertaa sekä läimäisyistä että raivosta. ”Tarkemmin sanottuna xialaista asetehtailijaa.”
”Mistä on kyse?” Summerganon kysyi rynnäten työpöydän ja käännösopuksen luo. ”Miten xialainen asetehtailija liittyy Nimda-tutkimuksiin? Mitä… mitä hänellä on tekemistä ystäväni kanssa?”
Gahlok Va läimäytti itseään kasvoille molemmilla käsillä vielä kerran. Ääni oli korviahuumaava. ”Summerganon”, GV mumisi kämmeniensä alta. ”Haluatko etsiä sieltä hyllystä… vanhimman xialaisen asekuvaston? Vanhimman, jonka löydät?” Summerganon nyökkäsi eikä jäänyt kyseenalaistamaan pyyntöä. Hän syöksyi kaivelemaan kirjahyllyjen läpi. Toalla oli hyvä tuuri, sillä kuvasto osui melkein heti hänen eteensä. ”Tämähän se on?” Suga varmisti nostaen aseiden kuvilla ja erilaisilla symboileilla koristeltua lehtistä. Hän sai vastaukseksi Gahlok Van nyökkäyksen ja ojensi kuvaston tälle. Summerganon janosi vastauksia.
Gahlok Va selaili nopeasti aakkosjärjestyksellisen kuvaston läpi kauhistellen välillä xialaisten hilpeän opportunistista käsitystä sodankäynnistä. Lopulta hän pysähtyi tietylle sivulle. ”Selecius-säätiön investoinnit”, Gahlok Va lausui inhoten. ”Selecius 2K7 -plasmalaukaisin: tähtää sydämeen, niin mikään ei enää liiku. Kratablammakh-kivääri suursiivoukseen: tuhoaa kaiken materian kolmen metrin säteeltä. Kredipsyteeni-hermokaasu: näin poistat kaikenkokoiset loiset tehokkaasti.”
Silloin Gahlok Va piti tauon. Vaehrankin tuijotti sivua. Gahlok Va nielaisi ennen kuin jatkoi. ”Tulossa tänä keväänä: Selecius-joukot.”
”Selecius… on siis johtajansa mukaan nimetty aseteollisuusyritys? Mutta miksi entisen toverini nimi on sama, kuin tuolla säätiöllä, varsinkin kun hän ilmeisesti kantoi säätiön merkkiä panssarissaan?” Kysymykset ryöppysivät Summerganonin suusta, mutta juuri kun hän oli tivaamassa lisää tietoa, hän viimein tajusi. Seleciuksen välttelevät vihjaukset menneisyydestään, suhteista, jotka vainoaisivat häntä ja joiden takia hän oli karkumatkalla. Haluttomuus puhua varhaisista vaiheista olikin kenties häpeilevää tietämättömyyttä. Oliko hän sittenkin vain yksi suuren asetehtailijan monista nukeista? ”Hän oli järjestön koekaniini, väkisin taivuteltu soturi, joka pakeni”, sanoi Summerganon lopulta. ”Minusta vain tuntuu siltä”, hän jatkoi ja ilman sen erikoisempia perusteita hän oli vakuuttunut.
”Selecius-joukot, tässä lukee”, Vaehran toisti. ”Itse joukoista ei ole minkäänlaista tietoa missään. Suurin osa oletti, että kyseinen projekti jäi vain kesken.” ”Sinänsä loogista”, Gahlok Va sanoi istahtaen pöydällä lojuvan jättikirjan päälle. ”Selecius-säätiö on ollut epäaktiivinen jo vuosisatoja.” ”Niin”, VT sanoi nyökäten. ”Mutta mitä luulet, Suga? Oliko se ystäväsi oikea nimi?”
”Luulin niin, mutta juuri kuulleeni perusteella en voi olla varma. Haluaisin uskoa muuta, mutta minusta tuntuu, että ei; se ei välttämättä ole hänen oikea nimensä.” Summerganon sanoi. ”Muistan, että hänen käsivarttaan peittävässä panssarissa oli haalistunut numerosarja, jonka edessä oli tuo näyttämänne S-merkki”, Summerganon jatkoi hitaasti. ”Tarkoittaisiko se, että hän oli… yksi niistä?” Summerganon lopetti ja silmäili nyt Gahlok Van kädessä olevaa kuvastoa inhoten.
”Se taitaa olla ilmiselvää”, Gahlok Va sanoi hiljaa. ”ystäväsi on… yksi tämän säätiön massatuotantosotilaista.” Gahlok Va vaikeni. Vaehran huokaisi ja heitti kuvaston paperiroskikseen. Tulen Toa käveli pöytänsä taakse ja vilkuili ulos ikkunasta. Arkistonhoitajan väsyneet silmät tarkkailivat pihamaan varhaisaamuisia tapahtumia. ”Koko Nimdaan perustuva aivotutkimus oli siis vain kulissia”, Vaehran sanoi katsomatta Sugaan ja Gahlok Vahan. ”Kaiken aikaa tietämättään nämä tutkijat työstivät siitä muinaisesineestä asetta. Asetta myytäväksi Vortixx-markkinoilla.”
”Mitä veikkaatte, oliko järjestön motiivi vain taloudellinen voitto, vai onko taustalla jotain muuta?” Kysyi Summerganon, joka halusi kiepästi tietää kaiken Selecius-mysteeristä. ”Mieli on tämän maailman vaarallisin ase”, Vaehran sanoi kääntyen hieman. ”Niin joku viisas joskus sanoi. En välttämättä haluakaan tietää, mikä vortixx-Seleciuksella oli mielessä.”
”Tärkeintä lienee se, että hän epäonnistui siinä”, Vaehran sanoi vielä. ”Miksi meitä rehellisiä tiedemiehiä on niin vähän?” Gahlok Va mietiskeli kirjan päältä istuen. ”Tuota… niin”,sopersi Summerganon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Hän huomasi, että ikkunan takana, ulkona oli jo melko valoisaa. ”Minun pitää ilmeisesti pian lähteä, matka odottaa, enkä haluaisi myöhästyä”, hän sanoi. ”Kiitos kun kerroitte minulle kaiken tämän. Arvostan sitä”, Summerganon sanoi ja todella tarkoitti sitä. Hän oli pakoillut menneisyyttään Klaanissa aika tavalla. Tavallaan sen harmaiden läikkien selviäminen sai hänet tuntemaan itsensä valmiimmaksi kohtaamaan tulevan.
”Suga”, Vaehran sanoi vielä. ”Kiitos avustasi. Minusta tuntuu, että pian saamme avattua myös tuon salakielen. Pyydän vain, että et…” Vaehran piti tauon ja kääntyi poispäin ikkunasta. Hän tuijotti Summerganonia pitkään silmiin. ”… jakaisi mitään täällä oppimaasi eteenpäin.” ”En tietenkään, kuten jo aiemmin lupasin. Voitte luottaa minuun.” Summerganon sanoi. ”Mutta nyt minun täytyy tosiaan tehdä lähtöä, kiitos vielä kerran teille”, Summerganon sanoi iloisesti, vaikka äskeittäinen tietotulva häntä vielä hieman vaivasikin. ”Ensi kertaan siis, näkemiin!” Hän vielä sanoi kättään heilauttaen.
”Ole varovainen”, Gahlok Va sanoi heilauttaen kättään. ”Toivottavasti ystäväsi on löytänyt itselleen uuden elämän.” Vaehran hyvästeli Summerganonin sanattomasti ennen kuin palasi töihin. Summerganon nyökkäsi Gahlok Valle, sillä totta vie hänkin toivoi Seleciuksen -joksi hän tätä paremman nimen puutteessa yhä kutsui- löytäneen uuden elämän itselleen. Summerganon kääntyi kannoillaan ja käveli ulos.
Toimiston ovi sulkeutui kolahtaen ja Vaehran rojahti väsyneenä työtuolilleen. Tulen Toa raapi leukaansa ja haukotteli. Hän kaipasi jotain kofeiinipitoista. Gahlok Va istui yhä valtavan käännösoppaan päällä ja yhdisteli asioita. ”Melkoinen sattuma”, puolibohrok sanoi silmät pyöreänä. ”Se siis, että Suga tiesi tuon.” Vaehran huokaisi vastaukseksi. ”Sattumat ovat Mata Nuin tapa pitää hauskaa”, Vaehran sanoi väsyneenä. ”Kaunis ajatus”, Gahlok Va hymähti, mutta kääntyi pian kohti Vaehrania katse vakavampana. ”Mutta ole rehellinen minulle. Uskotko tuohon.” Vaehran ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi. Arkistonhoitajan äänensävy pysyi sataprosenttisen neutraalina. ”Niin on miellyttävämpää ajatella”, Vaehran sanoi. ”Sillä jos oletamme, että sattumia ei ole olemassa, edessämme on valtava pimeyden verkosto, jonka kourat ulottuvat kaikkialle historiaan.” Vaehran oli hetken hiljaa. ”Ja jos kaivaudumme liian syvälle siihen, se syö meidät.”
Gahlok Van hymy hyytyi hetkeksi. Hän mietti vastausta pitkään. ”Mutta ystävä”, GV sanoi. ”Jos kaikella on yhteys kaikkeen, se tekee meidän tehtävästämme tuplasti helpompaa.” Vaehranin vakaville kasvoille levisi vähitellen hymy. ”Me murramme tämän mysteerin kuin munankuoren.” Gahlok Va nyökkäsi pitkään voitokkaana. Joskus kirjastonhoitajan työ oli hyvin palkitsevaa.
”Heti kun saan kahvia”, Vaehran sanoi hieroen silmiään. GV:n ilmeellä olisi voinut tappaa vauvahylkeitä.
Arkistojen aula
Mietteliäs Summerganon suuntasi askeleensa ulos Arkistoista, kohti Satamaa, jossa hänen matkatoverinsa todennäköisesti jo odottivat. Miksei Selecius koskaan kertonut kaikesta kokemastaan? Mitä kaikkea muuta salattavaa hänellä oli? Tuo vanhan toverin historiaan liittyvä yksityiskohta linkittyi Klaanin nykyisiin tutkimuksiin. Ensimmäistä kertaa Summerganon tunsi Klaaniin saapumista edeltävän harmaan ajan liittyvän nykyhetkeen ja elämään Klaanissa. Summerganonin kaksi maailmaa kohtasivat ja ne yhdisti toiseensa aseita tehtaileva säätiö.
Hiljaisuuden vallitessa hän saapui Satamaan ja asteli laiturille numero kuusi. Matoro tuli häntä vastaan ja ohjasi Summerganonin laivaan, jossa muu seurue jo odotteli. BKS Hildemar lipuisi pian satamasta aamun usvaan.
Eeeh, Snowman tuumasi painokkaasti mielessään. Faxonia kantava, siniviittainen Po-Matoralainen oli poistunut kiireellä huoneesta parvekkeen kautta ääniä kuultuaan jättäen sidotun lumiukon makaamaan keskelle lattiaa. Käytävältä kantautuva puheensorina kävivät hetki hetkeltä voimakkaammaksi, ja Snowie ymmärsi pormestarin palaavan, ilmeisesti muutaman muun henkilön kanssa.
Sitten tapahtui jotain ääliömäisen näköistä. Valkoinen tukeva hahmo alkoi kiemurrella ja jakautua pienempiin osiin, ähkien ja puhisten samalla vaivalloisuutta sykkivällä äänellä. Sangen hämmentävän liikesarjan päätyttyä maassa ei enää maannut sidottu lumiukko, vaan laiha ja epämuodostunut valkoinen hahmo, kasa lumennäköistä mössöä ja köysiä.
”Hah!” Snowie äännähti oltuaan köyttä nokkelampi. (Tämäkin vain siksi, että erikoisluonteiset voimat, hän kuuli Kepen äänen mielessään.)
Valkea sankarimme kiinnitti massansa taas itseensä, poimi hätäisesti laukkunsa lattialta, ja oli juuri kompuroimassa ulos parvekkeelle, kun huomasi maassa lojuvan johtorykelmän. Hän arveli siniviittaisen pikkumiehen vehkeen tärkeäksi, poimi sen, sulloi laukkuunsa ja sukelsi parvekkeelle juuri kun pormestari avasi työhuoneensa oven. ”Mitä tääl-” huoneen omistaja hämmästeli, mutta huomasi pian ikkunansa ulkopuolisella ulkonemalla tasapainotaiteilevan valkoisen pullukan. ”TAKAISIN, SENKIN KONNA!”
Se oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä Snowie oli heittäytynyt alas kadulle, toivoen alla olevan hedelmäkasan olevan yhtä ylikypsyydestä pehmennyt kuin silloin, kun Suga oli yrittänyt viljellä tomaatteja.
Nui-Koro, takakuja
Flzoooooooooooooooooom! ”Aiiih!” toinen mustakaapuisista Matoralaisista huudahti kivusta Kepen käyttäessä silmänsä teleskooppivartta. Hän ZOOMASI PALKKAMURHAAJAA SILMÄÄN ja vetäisi sitten silmämikroskooppinsa irti mustakaapuisen pikkumiehen silmästä. Tämä kiljahteli horjahtaessaan maahan, kaataen samalla kollegansakin. Klaanilainen ymmärsi tilanteensa tulleen, ja kirmaisi lähimmän nurkan taa.
Kepe heitti parhaan osaamansa kuperkeikkaväistöliikkeen (se näytti tahattoman koomiselta) oranssien Zamor-ammusten viuhahdellessa hänen ohitseen.
Vähemmän silmävaurioinen Matoralainen on siis ilmeisesti päässyt sangen piakkoin jaloilleen, Kepe demonstreerasi ällistyttäviä deduktiivisiä kykyjään. Hän yritti hakea suojaa tynnyrin takaa (hajosi ammusten voimasta), penkin alta (hän ei mahtunut) ja valaan vasemmalta puolelta (valasta ei löytynyt). Tiedemies jatkoi juoksuaan kujien poikki, heittellen taakseen satunnaisia jäähyökkäyksiä toivoen niiden edes hidastavan takaa-ajajiaan.
Auringonvalo yritti puskea sinnikkäästi pilviverhon takaa Summerganonin astellessa kahvioon istumaan. Summerganon huikkasi joitakin tervehdyksiä harvoille paikallaolijoille pujotellessaan pöytien ohitse vailla sen erikoisempaa päämäärää ja istuutui lopulta melko keskelle kahviota. Hän loi pikaisen katseen koko saliin ja tilasi lopulta juoman.
Klaanilaiset olivat syventyneet keskusteluihin ja eräässä nurkassa oli käynnissä korttipeli. Summerganon syventyi ajatuksiinsa. Klaanin lukuisat vauriot hyppivät ajatuksiin jatkuvasti. Summerganonin täytti yhtäkkiä suuri kiitollisus vaurioiden korjaamisen parissa uurastavia kohtaan, puhumattakaan Matorosta ja muista, jotka olivat torjuneet Nazorak-alukset taidokkaasti. Summerganon kohotti lasinsa kumman Klaani-ylpeyden tunteen piristämänä.
”Kas, Suga! Sopiiko puhutella?” Kuului tuttu ääni. Summerganon hätkähti ja juomaa roiskahti hänen viitalleen. Matoro hymähti ja istuutui Summerganonia vastapäätä. ”Toki toki”, Summerganon sanoi hieman vaivaantuneena, mutta mielissään siitä, että oli saanut seuraa. Samalla hän kuitenkin silmäili viittaansa ilmestynyttä märkää läikkää hieman harmissaan. ”Menen pitemmittä puheitta suoraan asiaan; kasaan porukan suojaamaan Nimdan sirun kuljetusta”, Matoro sanoi selkeällä äänellä, mutta melko hiljaa. ”Olisitko kiinnostunut?” Matoro jatkoi ja kuulosti siltä, että voisi jopa purskahtaa nauruun. Ehkä hän odotti saavansa myöntyvän vastauksen, jonka hän totta tosiaan saikin: ”Aivan varmasti!” Huudahti Summerganon, pystymättä peittämään innostustaan.
”Mainiota. Tule huomisaamuna aulaan, sen tarkempaa informaatiota en osaa antaa.” Matoro nousi tuolistaan myhäillen, heilautti kättään ja suuntasi omille teilleen. Myös Summerganon nousi siemaistuaan juomansa loppuun ja suuntasi terassille. Pilviverho väistyi viimein ja iltapäivän auringonsäteet tulvivat sisään siitä, missä oli ennen pommitusta ollut ulkoseinä. Terassikin kylpi valossa. Summerganonin värit, eli sininen, hopea ja valkoinen suorastaan välkehtivät auringon paisteessa tämän kävellessä terasille, ihailemaan näköalaa. Mielissään siitä, että hänellä olisi taas tekemistä.
Sade piiskasi Summerganonia ja Serania, jotka kyhjöttivät pienellä luodolla keskellä synkkää merta. Oli yö ja aivas oli pilvessä, eikä tähtiä näkynyt. Seran katseli äänettömänä kaksikon päivällä kyhäämän nuotion jäännöksiä. Sade oli sen sammuttanut, eikä heillä ollut voimia ja intoa enää väkertää suojaa. He vain istuivat puun runkoon nojaten ja odottivat
Summerganon oli kietoutunut viittaansa, jota sade kasteli. Tuona synkkänä, sateisan yönä Summerganonin mieleen tulvahtivat muistot matoranien ystävällisyydestä ja ne lämmittävät hänen mieltään, mutta toivat pintaan myös haikeita ajatuksia. He olivat kaukana Klaanista, merellä, sateisan yönä.
Kaksikko oli tietoisesti valinnut saaren mahdollisimman läheltä saarta, jonne Kapura jäi. Saarta, jonne Kapura jäi toteuttamaan kohtaloaan, mikä se ikinä sitten olikin. Kolme hyvettä tai ajatus Suuresta hengestä ei ollut koskaan johdattanut Summerganonia orjallisesti eteenpäin, mutta sinä hetkenä, jolloin Summerganon ja Seran päättivät lähteä saarelta, oli jokin suurempi saanut heissä vallan. Vai oliko? Kenties se oli vain hetken mielijohteesta tullut päätös, mutta he uskoivat, että saarelle jääminen oli osa Kapuran kohtaloa. Tuo saari oli yhä heidän näköpiirissään. Ja tuona sateisena yönä, kun Seran ja Summerganon istuivat sammuneen nuotion äärellä, puuhun nojaten, näkivät he miten pilvet rakoilivat ja yksinäinen tähti ilmestyi tuon saaren yläpuolelle.
Aamulla kumpikaan ei tiennyt, oliko koko yö ollut unta tai sitä, milloin he olivat nukahtaneet, mutta heissä oli syttynyt toivo. He haistoivat raikkaan meri-ilman, aurinko paistoi ja tuntui, kuin heidän voimansa olisivat palautuneet ihmeen kaupalla tuona yönä.
”Kapura tarvitsee meitä”, Seran totesi hiljaa ja Summerganon nyökkäsi. He astuivat taas veneeseen ja Seran ohjasi sen kohti saarta, jonne heidän toverinsa oli jäänyt.
Tuntematon saari, eli ”Zairyhin saari”
Summerganon ja Seran ankkuroivat veneen kallioiselle rannalle matalikkoon ja kahlasivat kuiville. Päivänvalossa, positiivisella mielellä kohdattuna saari ei tuntunut heti niin uhkaavalta, vaikka se oli läpeensä villi ja suuret pedot vaanivat siellä. ”Pitäisikö meidän suunnatta sinne, missä viimeksi kadotimme Kapuran?” kysyy Summerganon Seranilta, joka tyyvyy vain mumisemaan hyväksyvästi. Kaksikko suuntaa päättäväisesti kohti tiheää metsikköä, aivan kuten viime kerrallakin.
Heidän kimppuunsa ei käyty. Aivan kuin saaren ikivanhat, villit pedot ja voimat olisivat lamaantuneet. Summerganon kääntyi katsomaan taakseen. Metsikkö tuntui ikäänkuin umpeutuvan heidän takanaan, eikä rantaa näkynyt. Mutta nyt se ei pelottanut. Seran jatkoi päättäväisesti eteenpäin ja Summerganon seurasi, tarkkaillen jatkuvasti ympäristöä. Hetkessä kaikki muuttui painostavaksi ja kaksikosta tuntui, kuin he olisivat matkalla pimeyden sydämeen.
”Suga, katso!” Huikkaa Seran ja Summerganon kiinnittää huomionsa taas reittiin pimeiden puskien sijaan. Heidän edessään on juuria. Valtavia juuria, osa katkenneita, osa kunnossa. Ne jatkuvat käytävämäiseen aukkoon tiheässä metsässä. Sinne, minne Kapura silloin katosi. ”Ole valmis”, Summerganon sanoo ja vetää miekkansa esille. Seran tekee samoin ja niin kaksikko astelee juurikkoa seuraten kohti metsän tiheintä aluetta.
Juuria täynnä oleva polku vei kymmenen metrin jälkeen jyrkästi alaspäin ja he saapuivat pimeään, varjoisaan paikkaan. Puut kasvoivat tiheästi heidän ympärillään ja heidän edessään oli kallio, jonka huippu työntyi ulospäin varjostaen puiden raskaiden oksistojen kanssa; auringonvaloa ei juuri päässyt läpi. Juuria oli siellä täällä, mutta ne olivat paikallaan. Puuseinämän takaa näkyi jotain harmaata, jokin rakennus. ”Tuolla…” Seran kuiskasi ja Summerganon katsoi hiljaa puiden läpi. Yhtäkkiä hän lähti juoksuun ja Seran seurasi esimerkkiä. Oksat katkottiin tieltä pois, eteen osuvat juuret kokivat kovia. Kaksikko kampesi itsensä kasvillisuus-seinän läpi ja sen läpäistyään heidän eteensä levittäytyivät maahan lysähtäneet ruosteiset ovet ja valtava halli. He astuivat sisään. Jostain kuului ääniä.
Summerganon ja Seran pitivät miekkansa valmiina kävellen hitaasti eteishallia eteenpäin. He kuulivat korisevia, uhkaavia ääniä. Ehkä se oli vain kuvitelmaa, ehkä ei, mutta he tunsivat, että Kapura oli lähellä. Ja jokin muu.
Suga ja Seran olivat etsineet kaveriaan, Kapuraa saarelta jo tuntikausia ja tutkineet ainakin suuren osan saaresta, mutteivat löytäneet merkkiäkään hänestä. Ihan kuin se lonkerohirviö olisi Kapuran mukana vienyt jokaisen todisteen hänen olemassaolostaan. Ainakin Sugan ja Seranin mielestä. Ilan tullessa, he luopuivat toivosta ja menivät Seranin pienen veneen luo. He katsoivat saarta viimeisen kerran, auringonlaskun valossa ja työnsivät veneen veteen ja soutivat Klaaniin.
Saari. Siis se toinen Nimdasaari, siis. Siis se, jossa Martti, Äksä, Amazua ja piraatit oleilevat.
Pimeys. Pari soihtua valaisi pimeää, pitkää tunnelia. Kivistä tunnelia. Äksä katseli ympärilleen.
”Oletko varma, että he johdattivat meidät oikeaan paikkaan?”, hän kysyi vähän hermostuneena. ”Ne kirotut hipit johdattivat meidät tänne tahallaan”, Notfun ärisi. ”Juuri nyt, en ole varma kovin mistään”, Matoro vastaa, ”Mutta mennään vain eteenpäin ja katsotaan, mitä löydämme. Ei se pahaa tee”
Hän alkoi menemään eteenpäin, mutta parin metrin päästä, hänen jalkojensa alta avautui luukku, jonne hän oli melkein pudonnut ellei Äksä olisi tarttunut hänen kädestään.
”Olen vähän eri mieltä”, Äksä sanoo ja vetää jään toan maan tasalle. ”Mennään vain eteenpäin ja katsotaan miten käy”, Matoro sanoi ja pudisti itsestään pölyä.
Xxonn olisi halunnut alkamaan väittämään vastaan, koska oli varma heidän kuolemastaan, mutta päättikin totella häntä, kun ei olisi ollut paljon järkeä riidellä jonkun kanssa, teljetyssä tunnelissa, jossa oli kaikkialla kuolemanvaarallisia ansoja. Vähään aikaan ei ollut yhtään ansaa -vaikka Matoro, Äksä ja Jardit joutuivat kuuntelemaan Notfunin valituksia siitä, että siltä loppui rommi-, mutta sitten he alkoivat kuulla outoa sihinää. Melko hiljaista. Kun he tunnistivat sitä kaasuksi, Äksä nappasi Jarditin ja Notfunin ja hyppäsi Matoron mukana eteenpäin, ennen kuin tulenlieska poltti heidät elävinä. Sitten sivuilta alkoi roihuta tulta. He ehtivät mennä maahan, ennen kuin sekin poltti heidät. Parin sekunnin päästä, se loppui ja he nousivat nopeasti ja alkoivat juosta. He juoksivat luurangon ohi. Kohta tuli kuitenkin saavutti heidät ja Äksä turvautui suojaamaan itseään ja kavereitaan Suojautumisen Naamiollaan. Kun Äksä oli jo luovuttamassa, tulivirta loppui, ja hän sammutti naamionsa voiman. Hän huokaisi.
”Mennään nopeasti pois täältä”, sanoi Matoro, ”Kuka tietää, jos koko tunneli syttyy tuleen kohta”
Muut olivat samaa mieltä ja alkoivat laahustamaan eteenpäin. Sitten he tulivat sellaiseen paikkaan, jossa katosta ja seinistä roikkui rikkinäisiä, mutta teräviän terästeriä. Ne olisivat varmaan syöksyneet seinistä uhreihin, mutta nyt ne olivat tuhottuja täysin.
He päättivät olla haaskaamatta aikaansa siihen, joten he jatkoivat eteenpäin. Yksi naurettavan lyhyt terä kuitenkin iskeytyi seinästä, kun he aikoivat lähteä eteenpäin. Se ei osunut keneenkään. He vähän säälivät pientä, yksinäistä terää.
He päättivät olla haaskaamatta aikaansa siihen ja menivät eteen.
Seuraavaksi he kuulivat Jarditin huutavan ja huitomassa käsiään ympäriinsä. Martti, Äks ja Fun kääntyivät katsomaan mitä tapahtui. Jardit yritti tappaa suunilleen Matoranin nyrkin kokoista, metallista kärpästä. Kohta Äksäkin alkoi tuntemaan jotain takanaan. Hänkin kääntyi. Samanlainen kärpänen. Kohta niitä alkoi ilmaantua kaikkialle. Klaanilaiset alkoivat ampumaan niitä aseillaan. Matoromiekallaan. Äksä tykillään. Ja kaksi piraattia piilukkopistooleillaan. Klaanilaiset tunnistivat ne myrkyllisiksi raheiksi. Siksi he pitivät sitä uhkana. He alkoivat juosta eteenpäin, toivoen että kärpäset jäisivät jälkeen. Ei onnistunut. Ne vain seurasivat heitä. Matoro otti Jäämiekkansa ja aikoi tukkia koko tunnelin jäällä. Hän pysähtyi ja alkoi ampumaan. Siihen vei paljon voimaa, mutta loppujen lopuksi se onnistui. Hän jäi vähän lepäämäään sinne.
***
Neljännen ansan he osasivat tunnistaa. Sivuissa oli epäilyttäviä murtumia ja reikiä. Matoro otti miekkansa käteen ja Äksä valmisti tykkinsä. He huomasivat jonkun Matoranin lojuvan edessä, keihäs käden ulottuvilla. Äks meni tutkimaan häntä lähemmäs. Hetken kuluttua, Äksän suunasta kuului karjaisu. Matoro meni hänen luokseen katsomaan. Hänkin pelästyi näkemäänsä. Matoranin kasvot olivat verisiä. Mutta häneltä myös puuttuivat molemmat silmät. Ja tyhjistä silmäkuopista pystyi näkemään Matoranin tyhjän pääkallon sisään. He eivät kuitenkaan osanneet aavistaa että kasvis oli se, joka söi Matoranin aivot.
”Mitäköhän tässä nyt tekisi”, mietti Summerganon kuumeisesti ratsastaessaan mustekalalla. Mustekalalla. Summerganon oli melkein huvittunut, mutta tilanne oli vakava. Summerganon oli vähllä pudota jatkuvasti, mutta sai tiukalla otteella jopa hillittyä Mustekalaa hieman, tai ainakin häirittyä sitä sen verran, ettei se hoksannut pintaan noussutta Kapuraa, joka ei valitettavasti voinut hyödyntää tulivoimiaan.
Summerganon joutui irrottamaan toisen kätensä valtavasta rahista, jonka selässä ei todellakaan ollut mukava istua, varsinkaan kun koko ajan oli olemassa riski, että se huitaisee lonkerollaan Sugan selästään. Suga hapuilu vapautuneella kädellään miekkaa selästään ja sai kuin saikin vedettyä sen esiin ja viillettyä rahia hieman. Rahi alkoi huitoa hurjasti tuskissaan ja Summerganonkin lensi mereen. Kapura ja Suga katsoivat nyt, kuinka valtava peto huitoi heidän edessään. Suga oli onnekseen pudonnut aivan veneen vieraan ja sai heitettyä painavat varusteensa veneeseen.
Sitten kuului Seranin hihkaisu: ”Onnistuin!” Toivo syttyi Kapuran ja Sugan sydämiin, ja teräaseita pelkäävä rahikin epäröi hieman. Se oli haavoittunut, muttei vakavasti ja vihainen se totta vie oli. Mutta se myös pelkäsi.
”Nyt on tilaisuus… onko sinulla jotain millä saisit tuon otuksen kanveesiin?”, kysyi Kapura Seranilta. Peto alkoi taas lähestyä venettä ja yksi isku riittäisi tekemänä pakomatkasta vain haaveen. ”Ota varusteideni seaste veitsi ja heitä sillä tuota!”, huikkasi Summerganon peloissaan Seranille.
Seran teki työtä käskettyä ja otti kätevän, Kapuran takoman kevyen heittoveitsen käteensä ja viskasi sillä otusta joka kiisi hurjaa vauhtia venettä sekä vedessä kyhjöttävää kaksikkoa kohti. Veitsi, joka oli itseasiassa irroitettava teräosa Sugan toisesta miekasta, jonka hän oli jättänyt veneeseen, pureutui jättimäisen Mustekalan kasvoihin ja koska se ei ollut kovinkaan paksua tekoa, upposi se tehokkaasti syvälle ja sai pedon pysähtymään ja lysähtämänä hurjien pärskeiden saattelemaan mereen.
