Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat kiskoivat. Hii-op.
Liike toistui, ja toistui taas. Toistui toistumistaan, kunnes oli oikea aika väistää oikealta tulevia.
Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat jarruttivat. Levitaatiolautta pysähtyi muun liikenteen tavoin aamuruuhkassa. Lentolautaslotjan lautturi vapautti toisen kätensä kepiltä – yhdessä kourassa oli kylliksi pitämään menopeliä paikallaan. Ainakin melkein, toki kanoka-lautta heilui hieman, mutta pysyipä omalla puolellaan katua.
Vapaa käsi hakeutui pitkän hahmon keltamustan hatun suurelle lierille. Lautturi nosti päähineensä lieriä ja katseli eteensä aukeavaa näkymää.
Kivisten, puisten ja savisten tönöjen reunustama katu kohtasi toisen. Ruuhkainen risteys oli tukossa. Enimmät aamuruuhkassa nököttäjät olivat rapuja, mutta liikenteen virtaan mahtui mitä merkillisimpiä menopelejä: ilmagondoli ei ollut edes oudoimmasta päästä. Erityisesti pari nelikerroksisia vankkureita kiinnitti gongolierin huomion.
”Noihin mahtuisi varmaan keskimääräisen kairalaiskylän koko maallinen omaisuus”, kuljetusalan ammattilainen mutisi. ”Ihan kiva, mutta pitikö se kaduillemme tuoda? Nämä evakot, tämä ruuhka…”
Lautan ainut aamumatkustaja kääntyi ympäri ja haki kuljettajansa katsetta.
”Ei heillä tainnut kamalasti vaihtoehtoja olla”, Snowie tokaisi vilpittömästi. ”Sitä paitsi siinä on tosi nättejä puukaiverruksia.”
Laiha gondolieri ei katsonut matkustajaansa, vaan antoi silmiensä ihmetellä väenpaljoutta. ”Minun työtäni tämä vaikeuttaa kohtuuttomasti.”
Luminen klaanilainen ei ollut varma, tekikö hänen mieli jäädä puimaan asiaa sen enempää väsyneen vortixxin kanssa. Yhtäältä Snowie koki, että oli jokaisen klaanilaisen velvollisuus muistuttaa toisiaan ja kaupungin muitakin asukkaita siitä, että heistä itse kukin oli saapunut Bio-Klaaniin ja tähän kaupunkiin ulkopuolisina. Sitä paitsi lumimies tuumi olevansa vähän henkilökohtaisestikin vastuussa monesta, koska oli kuitenkin osallistunut keskeisesti koko evakkohärdelliin. Toisaalta taas Snowiella oli kiire! Ei oikeasti, mutta hän ei olisi malttanut odottaa.
Yleensä hän malttoi, mutta kun Bio-Arkistot olivat taas auki! Kirjasto oli ollut kiinni pari päivää, ilmeisesti sairastapauksista johtuen. Kuuleman mukaan Geevee oli vajonnut vuoteeseen ja kiireet olivat painaneet päälle ja siten arkiston ovet lukkoon. Snowie olisi tahtonut kirmata kirjastoon heti Zeeronin teltasta poistuttuaan, mutta arkielämän realiteetit olivat vesittäneet hänen innostustaan.
Vaan munkin sienisen ja Isän pullaisen kanssa käydyt keskustelut pyörivät yhä lumisessa päässä – ja nyt oli aika oppia.
Tai siis, ilmeisesti olla jumissa ruuhkassa.
”Kuules, hei, herra kuljettaja!” Snowie hihkaisi. ”Voinko hypätä tässä pois?”
Olisi nopeampaa löntystellä arkistoille kuin kulkea julkisilla. Evakot olivat todella ruuhkauttaneet liikenteen. Sitä ei käynyt kieltämän.
Gondolieri jatkoi velttoa tuijotteluaan, kunnes sitten käänsi punaiset silmänsä Snowieen. ”No mikä jottei…”
”Ha, kiitos!”
Lumimies hinasi koipensa gondolin laidan yli ja kipusi pois paatista. Levitaatiolautta heilui, mutta kokenut kuljettaja piti tasapainonsa. Snowie seisoi seisahtuneen liikenteen keskellä, mukulakivinen katu jalkainsa alla.
”Onnea ja menestystä liikennöintiin! Muista, että ongelmien ja mahdollisuuksien ero on häilyvä, ehkä saat paljon uusia asiakkaita tai jotain? Mutta niin, morjens!” lumimies vielä höpötti, ennen kuin kääntyi kohti jalkakäytävää.
”Mutta kun eivät nämä edes käytä julkista… Poroja vaan…”
Bio-Arkistot
Ring ring!
Hehe, Snowie ajatteli itsekseen. Bio-Arkistojen tiskin kilistinnappula piti hassua ääntä. Henkilökuntaa odotellessaan lumimies katseli ympärilleen. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt Arkistoissa. Onneksi pommit eivät olleet osuneet hienoon rakennukseen.
Puinen tiski, johon Snowie nojaili, sijaitsi pääovista katsottuna aulan oikealla seinustalla. Tila oli rakennuksen yleiseen ahtauteen verrattuna mieluisan avara, ja kattoikkunan läpi loistivat syksyiset auringot, valaisten sekä ensimmäisen että toisen kerroksen.
Huoneen vasemmalla seinustalla, tiskiä vastapäätä, oli vitriinissä näytillä Arkiston ylpeyksiä. Tai ainakin niitä ylpeyksiä, joita maailmalle kehtasi esitellä – siinä missä Bio-Klaani oli kummallisuuksien ja kaiken maailman vaeltajien retriitti, oli Bio-Arkistot harvinaisten kirjojen ja salaisen tiedon piilopirtti. Ei ollut sattumaa, että suurin osa rakennuksesta oli maan alla.
Ulko-ovea vastapäätä olivat suuret ja avonaiset ovet, jotka johtivat kirjaston julkiselle puolelle. Snowie oli useinkin mutkitellut sen kirjahyllyjen välissä tai lueskellut Säröistä lukusalissa. Ajat olivat olleet yksinkertaisempia: lumimies oli lueskellut höpöjä juttuja ja lörpötellyt niistä kahviossa koko porukan kanssa.
Mihin ne ajat puikkelehtivat?
Aulan lattia ja seinät koristeineen olivat kauniisti kaiverrettua kiveä – puuta oli käytetty rakennuksessa vain vähän. Snowie ymmärsi arkistoinnin perusteita sen verran, että harvinaisia kirjoja ei säilytetty puisessa rakennuksessa.
Juuri kun lumimies oli rimpauttamassa palvelunappulaa uudelleen, porraskäytävästä kuului huuto.
”Hetkinen vielä, anteeksi!”
Snowie ilahtui vanhan ystävän äänestä.
”Vaehran!” hän hihkaisi, ja jätti nojailusijaintinsa. Hän hyppelehti rappusten tykö ja vilkutti iloisesti kirjastonhoitajalle. Tulen toa portaiden alapäässä kurkkasi kantamansa kirjakasan takaa ja hymyili lumimiehelle takaisin.
”Kas vain. Päivää.”
”Voinko auttaa tuon läjän kanssa?” valkoinen ukkeli nyökkäsi kohti kanssa-klaanilaisensa opuskuormaa.
”Eiköhän tämä tästä”, arkistojen mestari vastasi ”Mutta kiitos tarjouksesta!”
Punahopea miekkonen raahasi niteet loppuaskelmat ylös ja heijasi ne tiskille. ”Lepäilkööt tuossa tovin.”
Vaehran kääntyi kirjastovierailijaa kohti. ”Mutta mikä tuo arvoisan vieraan Arkistoihin?”
”No kirjat tietty! Eipä sillä, hauska tulla tapaamaan näin muutenkin, meinaavat olla piristävät kanssakäymiset vähissä näinä päivinä. Missäs muuten Geevee vanha veikko? Kuulin, että piti sairaslomaa?”
”Kyllä, hän sai erityisen voimakkaan päänsärkykohtauksen muutama päivä takaperin. Hän palasi kyllä jo töihin, mutta on omassa rauhassaan kellarin tutkimushuoneessa.”
”Jotta iloluonteiset jälleennäkemiset jäävät myöhempiin ajan hetkiin?”
”Valitettavasti. Voin tietty käydä kysymässä, jos sinulla oli hänelle jotain asiaa?”
”Eips, ihan vain morjenstamisen riemusta. Antaa pikkumiehen kuunnella hiljaisuutta eikä minua.”
Huna-kasvoinen akateemikko nyökkäsi. Vaehran oli priorisoinut tutkimustyön kirjastopalveluiden sijaan, ja hän olikin viettänyt viime päivät kellarissa, vain kirjat seuranaan. Geeveen saaminen takaisin työkuntoon mahdollisti Bio-Arkistojen ovien avaamisen suuremmallekin yleisölle.
Kuten Snowielle tässä. ”Joten, kirjoja.”
”Opuksia juurikin!”
Vaehran myhäili Snowien intoilulle. ”Mitä sinulla on mielessäsi? Ihanko iltalukemista, vai haetko jotain tiettyä? Voin nimittäin suositella paria hyvää teosta.”
”Ihan tiettyä nidettä en metsästä, vaan pyrin perehtymään muuannenteen aihepiiriin, sangen kokonaisvaltaisestikin jopa!”
”Ahaa?”
”Jeps! Mistäköhän mahtaisin löytää kirjat, jotka käsittelevät athismia?”
Vaehranin kulmat menivät kurttuun, mutta vain hetkeksi.
”Hetkinen, athismia?”
”Sitäpä juurikin! Myyttejä, kuvauksia, päiväkirjoja, mitä nyt sattuu löytymään! Tai siis en minä ihan hakuammuntaa harrasta, jätän sen homman etsijälehmille, minä tein eilen listaa kirjoista, jotka voisivat kiinnostaa. Odotahan…”
Valkea klaanilainen kääntyi ruskean laukkunsa puoleen ja alkoi kaivaa. Vaehran tuijotti ystävällistä porkkananenää edessään, joka hieman kömpelöin ottein penkoi jotain ylisuuresta kapsäkistään. Tulen toa havahtui siihen todellisuuteen, että häntä oltiin käsketty pitämään Snowieta silmällä. Ja että athismi oli koko jutun ytimessä.
”Hahaa, kas näin!” Snowie kuitenkin keskeytti Vaehranin ajatuksenkulun, ja nykäisi näkyviin pienen paperinpalan. ”Mitäs minä tähän laitoinkaan… Ai joo, älä pidä tätä typeränä, mutta laitoin vähän tieteellisempien tekstien joukkoon, ömm, kevyempää luettavaa. Minä kuitenkin luulen, että suuri osa Athin opetuksista elää loruissa! Erityisesti Silmään sulkija kuulostaa aika kutkuttavalta, ja ovathan alkusoinnut aina kivoja.”
Hyllykköjen välissä seikkailevat Snowie ja Vaehran kurottelivat kirjoja ja latoivat niitä kangaskassiin. Kirkkaan päivän luonnonvalo sai hyllyt hohtamaan.
”Jotenka…” Snowie koki asiakseen aloittaa. ”Mitä kuuluu noin niinkuin muuten?”
”Ihan… No, menettelee, kiitos kysymästä”, Vaehran vastasi totuudenmukaisesti. ”Ovathan nämä haastavia aikoja meille kaikille, mutta ainakin saan auttaa Klaania tekemällä sitä, missä olen hyvä ja mistä pidän.”
Snowie hymähteli ymmärtäväisesti, arkistomaakari jatkoi.
”Kaikki aikani on kulunut aika lailla näiden seinien sisällä. En ole juurikaan tietoinen siitä, mitä kaupungilla tapahtuu.”
”Emmepä me muutkaan. Admin-aukiolla oli ilmeisesti joku hässäkkä, mutta kukaan ei kerro minulle mitään… Kuulemma se oli jotain tosi typerää.”
Vaehran pysähtyi hetkeksi miettimään, mistä mahtoi olla kyse, mutta jatkoi sitten kirjalistan läpikäymistä. ”Okei, seuraavaksi suuntaamme yläkertaan. Elmut Keskinenän Ahtismia aloittelijoille – opi se kaavioin taitaa olla opiston kurssilukemiston puolella.”
Snowie heilautti kassin iloisesti olalleen ja lähti ammattilaisen perään, kun tämä suunnisti kirjahyllylabyrintissa kohti aulaa ja portaita yläkertaan. Rappusten puoliväliin päästyään Vaehran yskäisi hermostuneesti ja puhui Snowielle. Hän ei ollut aivan varma, miten esittäisi asiansa ilman, että tilanne menisi oudoksi. Tulen toa oli miettinyt lähestymistapaansa tovin.
”Tuota noin… Miksi sinua kiinnostaa juuri athismi? Kirkon johdon siirryttyä kaupunkiimme ymmärrän mielenkiinnon, mutta tämä listasi… Tämä materiaali on aika syväluotaavaa.”
”Aah, no, katsos…” Snowie lörpötteli. ”Tiedäthän, kun minä olin vähän seikkailemassa Kepen kanssa pohjoisessa? No, sattuipa niin mukavasti, että löysimme metsästä munkin ja pienen athistiseurakunnan! Melkoinen antropologinen havainto! Joka tapauksessa tämä munkki, isä Zeeron, teki minuun aika hurjan vaikutuksen, ja sitten me Kepsonin kanssa… Ööh…”
Nyt oli lumimiehen vuoro kerätä ajatuksiaan. Miten hän kertoisi seikkailustaan Profeetan valtakunnassa – tai siis oikeammin ei-seikkailustaan – Vaehranille? Arkistomaakari oli vanha ja luotettu kaveri, mutta oliko tieto salaista? Kuka sai tietää ja minkä verran? Mitä Tawa sanoisi? Snowie ei ollut varma, pitikö siitä tunteesta, että hän oli, vieläpä aika lailla sattumalta, eräs saaren Nimda-tietoisimmista seikkailijoista.
”No niin no”, hän rohkaistui jatkamaan. ”Minä ja Kepe, me…”
Minä ja Kepe, valkoinen humanoidi pysähtyi taas aatteidensa äärelle. Koko episodin jälkeen Snowien oli ollut vaikeaa suhtautua lähimpään kanssaklaanilaiseensa. Jaettu henkinen haaksirikko olisi saattanut lähentääkin kaksikkoa, mutta ei. Oikeastaan kahdenkeskinen kanssakäyminen oli käynyt aika kiusalliseksi.
Vältteleeköhän hän minua? Snowie tuumi. Hän ja Kepe eivät olleet kunnolla keskustelleetkaan aikoihin.
Niinkuin hän ei nyt näköjään keskustellut Vaehranin kanssa. Herää tähän hetkeen, pitkänenäinen toope kävelevä pulla, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias!
”Niin siis!” lumimies yritti palata keskustelun raiteille hetkellisen harhailunsa jälkeen. ”Tässä on ollut kaikenlaista, raskastakin, mielessä, ja isä Zeeron puhui minuun vähän järkeä. Tahdon nähdä, mistä hänen näkemyksensä kumpuavat.”
Lumimies aprikoi, kuinka hyvin Vaehran suhtautuisi hänen uppoutumiseensa – kirjastonhoitaja tunnettiin häntä hartaampana Mata Nuin palvojana.
”Kuulostaa jännittävältä, sinun tulee kertoa oivalluksistasi minullekin.”
Niin no, tietty. Hän on kuitenkin ehkä maailman mukavin tyyppi.
Vaehranin päässä keskustelua epäluulo omista ja kanssakeskustelijan motiiveista oli kalvavampaa. Arkistomies ei millään tahtonut uskoa Snowiesta mitään pahaa, mutta silti.. Koko tämä kuvio salaisuuksien ja salailun ympärille loi paineita. Ja Vaehran piti avoimuudesta – tiede oli läpinäkyvää, miksei kanssakäyminenkin? Tulen toa uskoi rehellisyyteen. Ja hyvään ja lukeneisuuteen.
Joten miksi murehtia, jos hänen vanha ystävänsä tahtoi oppia uutta? Sivistys on hyvän voima, Vaehran tunnusteli minäänsä ja maailmankuvaansa.
Raskaiden ajatusten rappukäytävä tuli loppuunsa, ja kakkoskerros levittäytyi klaanilaisten edessä. Lattian kivilaatoitus kohtasi kirjahyllyjen rivistöt vasta muutaman metrin päässä kaksikosta. Aivan portaiden yläpäässä, aulaan avautuvan parvekkeen luona, oli hyllyistä tyhjää tilaa. Sen sijaan Snowien ja Vaehranin seisomapaikan lattia-alaa hallitsivat erilaiset lukutuolit. Oli nuhjuista ja puista, mutta Snowie tiesi ne mukaviksi.
”Ah hei!” Snowien mieli yhtäkkiä kirkastui.
”Juu?”
Vaehran suuntasi jo hyllyköiden keskelle. Hän tiesi tarkkaan, mikä oli oikea suunta. Snowie tassutteli perässä ja jatkoi ajatustaan.
”Niin, kuulemma Matoro ja Kapura palasivat suurkaupunkireissultaan. Onkohan herroilla hyvillä aikaa kertoilla matkoistaan tässä lähipäivinä…”
”Huh, heillä onkin varmaan aika tarina kerrottavana.”
”Jeh!”
Snowie jatkoi hetken verran tulen toan seuraamista tyytyväisenä, kunnes sitten pysähtyi.
”Heetkinen, mitenkäs Umbra?”
Vaehrankin jäi niille sijoilleen huomattuaan lumimiehen jäävän jälkeen. ”Niin. En voi väittää kuulleeni hänestä mitään. Mutta olenkin käynyt viimeaikaiset keskusteluni lähinnä kirjojen kanssa, joten en ole erityisen perillä reaalimaailman viimeisimmistä käänteistä.”
Ikävät ajatukset hiipivät lumimiehen mieleen – entä jos Umbra ei ollutkaan tulossa? Paitsi että Snowie vilpittömästi kaipasi kaveriaan, olisi moderaattorien johtajan palaaminen vähintäänkin suopea käänne muistakin syistä. Petturitutkinta oli saanut Samen aivan liian kireäksi Snowien makuun, ja lumimiestä alkoi kalvaa jo ajatuskin kohtaamisesta selakhin kanssa. Vielä vasta vähän aikaa sittenhän he olivat yhdessä tarponeet päiväkaupalla Nui-Koron nummilla ihan hyvässä hengessä… Ja nyt Same varmaan näkisi otsanauhakamunsa mieluummin kahleissa kuin, no, vaikkapa kirjastossa.
Synkistelyt jäivät kuitenkin taas tauolle, kun Vaehran otti viimeiset askeleet oikealle hyllylle. Salaisten kirjojen paimen kurottautui ylähyllylle hoikkaa vartaloaan äärimmilleen venyttäen ja varpailleen nousten.
”Tässä”, hän lausui poimiessaan sinikantisen kirjan hyllystä. Hän ojensi opuksen Snowielle, jonka kangaskassi nielaisi niteen ahnaasti sisuksiinsa. ”Siinä taisi olla listasi viimeinen teos, enkä tältä istumalta keksi muitakaan päteviä athismikirjoja.” Ainakaan sellaisia, joista uskallamme luopua, Vaehran lisäsi mielessään.
”Tattikset ja kiitokset!” Snowie hymyili, ja avasi ruskean laukkunsa läpän. Lumimies asetteli suuren kangaskassin vielä paljon suurempaan olkalaukkuun. Kirjoja oli kilokaupalla. ”Näissäpä onkin puuhaa aimo toviksi. Ja tiimoista puheenollen!”
Snowie katsahti yläkerran seinällä raksuttavaa kelloa.
”Jeps, taitaa olla sopiva hetki lähdolleni. Lupasin auttaa Päättisten väkeä purkamaan tavaroitaan. Ilmeisesti niiden saarten evakuointi sujuu vähän rauhallisemmin kuin meidän marssimme, mutta resurssipula senkun pahenee. Eli auttavia käsiäni kaivataan, vaikka eiväthän ne kovin vahvat ole. Kiitos vielä kirjoista ja avusta ja juttuseurasta!”
”Eipä kestä”, Vaehran vastasi kohteliaasti. ”Ilo oli minun puolellani.”
Lumimies hymyili leveästi ja pyörähti ympäri. Hetki meni, kun valkoinen selkä, sitten takaraivo, hävisivät Vaehranin näköpiiristä, kun Snowie laskeutui portaat alas. Arkistomaakari kuunteli, kuinka lumiukko tepasteli aulan halki, ja nykäisi ulko-oven auki. Vaehran siirtyi suuren ruutuikkunan ääreen. Hän katseli kakkoskerroksesta käsin, kuinka pyöreämuotoinen klaanilainen loittoni Arkistoista. Snowie heilutteli ylävartaloaan ja käsiään ainakin melkein rytmikkäästi tassutellessaan kohti kaupungin keskustaa. Hassu hahmo hävisi lopulta tulen toan näköpiiristä. Yhden miehen tanssiaiset menivät huvittamaan jotakuta muuta.
Vaehran tunsi omantuntosa soimaavan. Kuinka hän saattoikin hermoilla Snowien seurassa? Ikään kuin lumimies mitään ilkeää tahtoisi.
Snowman kiipesi kierreportaita Telakan ilmanlaivanvarustamo-pajakompleksin pohjoisosasta törröttävän tornin huipulla sijaitsevaa strategiahuonetta kohti. Ystävällinen ja puolituttu mekaanikkomatoran oli neuvonut paikan päämiehen löytyvän tällä hetkellä juurikin sieltä; Keltaisen miehen toimistosta ja lempipajoista lumiukko oli saanut käydä etsimässä turhaan. Snowie kantoi molemmissa lumikourissaan isoa inkivääriolutkolpakkoa. Olihan sitä pakko nauttia niin kauan kun sitä oli vielä kaupoissa. Tulijuurikupin tekemisestä oli sovittu, mutta kun Tongulle oli ilmaantunut yllättäviä työkiireitä, lumiukko oli päättänyt, että tuopit tulisi kipata Telakan miellyttävässä ympäristössä. Virkistys olisi takuulla maistunut vastahankaisen höyrymoottorin kanssa painineelle jätille. Nyt näytti kuitenkin olevan kyse erilaisista hommista.
Ylhäällä Snowie laski inkiväärikupposet porrastasanteelle ja koputti oveen. “Sisään”, kuului Tongun tuttu matala ääni, mutta siitä ei selvästikään paistanut se tyytyväisyys, mikä jätin äänessä oli havaittavissa muutaman tunnin konehuolto-operaation jälkeen. Inkivääriolut luultavasti auttaisi, joten möykkymies nosti tuopit ja astui sisään. Yhden punaisen tötterösilmän sijasta häntä tuijottikin monen moni silmäpari, joista osa oli hyvinkin tuttuja, osa tuntemattomampia.
Huone oli sama kuin se, jossa joskus toista kuukautta sitten oli pidetty edellinen sotatilannekatsaus. Nyt huone oli kuitenkin huomattavasti täydempi. Iso mahonkinen karttapöytä oli siirretty lähemmäksi peräseinää, jolle vanha piirtoheitin heijasti ylimääräisiä asiakirjoja. Kokous ei kuitenkaan ollut vielä alkanut. Telakan kakkosmies Tehmut järjesteli vielä papereita, ja Keetongun luottomiehet Ternok ja Ontor asettelivat karttapöydälle Walsinatsin veistelemiä puupienoismalleja, jotka kuvasivat kummankin puolen sotavoimia. Ennen Walsinatsin mallit olivat olleet liian groteskeja virallisiin tilaisuuksiin, mutta oli myönnettävä, että poika oli kehittynyt. Toisaalta myös maailma oli osoittautunut luultua groteskimmaksi.
Itse kyklooppi istui nojatuolissa pöydän ja seinän välissä ja nojasi raskaasti rystysillään silmänsä alla olevaan ulokkeeseen, jota nyt ehkä leuaksikin saattoi kutsua. Tongu oli jotenkin happaman näköinen.
“Hip hei”, tämä kuitenkin murahti. “Mitä mies? Meillä on tässä sotakokous alkamassa.”
“Tässä on tätä tulijuomaa, kun taisimme sopia kupin tekemisestä…” lumiukko sopersi epävarmana, “Vaikka taitaa kyllä olla epäkohteliasta juoda näitä kun muilla ei ole mitään.”
“Hmm, ehkä. Mutta tässä maailmassa taitaa olla isompiakin syntejä. Käy nyt istumaan jonnekin kun kerran tulit paikalle. Vaikka pelkään kyllä vähän ettei tästä tule mikään kevyt juttutuokio.”
“Juu no joo. Kylmänähän nämä kannattaa juoda”, Snowie totesi, toi toisen kolpakon Tongulle ja askelsi vikkelästi pitkälle tupapenkille, jonka päätyyn kaikkien tuntema klaanilassankari Suga teki tilaa. Samalle tuolille ei sentään tarvinnut istua. Snowiella olikin huomattavasti Kepeä enemmän massaa.
Penkillä Sugan kanssa istuivat myös toat Troopperi ja Iniko, jotka olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta sotimisen strategisempaan puoleen. Tuoleilla toisaalla istui tuttu poliisimies, Nui-Koron siniviittojen mainio ylikomisario Harkel muikeat viiksensä ja Suurkylän valtuutettu seuranaan. Hieman sivummalla istui haaleaa, rukoustekstein koristelua pakaria kasvoillaan pitävä vanha athisti ja vihreä akakukasvoinen matoran, joka oli ilmeisesti veljeskuntalaisia. Tarkemmin mietittyään Snowie tunnisti le-matoralaisen samaksi, joka oli ollut mukana pelastamassa häntä, Ämkoota ja tapiiria sukellusveneeltä lähellä sitä pientä viidakkosaarta. Nimi oli Enki, lumimies sai kaivettua muistinsa syövereistä. Tuttuja olivat myös Ko-Huna-Koron Turaga Uhrak ja muutama muu pohjoisen päällikko, jotka olivat tulleet Klaanin turviin Ma-Wetin tunneleja pitkin.
Huoneen takaseinään vähäisen istumapaikkatilan vuoksi oli pultattu väljä varastohylly, jossa istuskeli jalkojaan heilutellen tusinan verran Laivaston matoreneja. Onu-matoranien määrä oli keskiarvoista suurempi, mutta viime aikoina mukaan oli värvätty myös useita muiden heimojen edustajia. Näistä lumies tunnisti punaisen mekaanikko Garsonin ja po-matoralaisen Brytan. Tongun luotetuimpiin kuuluvat Tehmut, Ternok ja Ontor olivat pomonsa seurassa pöydän ympärillä. Likellä istui myös Guardian, joka tervehti saapunutta lumiukkoa kevyesti kättä heilauttaen. Snowie ei voinut olla hymyilemättä varoen – kaikista sotkuista huolimatta häneen taidettiin luottaa tarpeeksi jäsenenä. Hyvä että tulijuurikuriirina jos ei muuten.
Osa vieraammista ulkopaikkakuntalaismatoralaisista kyllä katsoi hänen mössöön olemukseensa pitkän tovin. Pohjoisen poronsarvipäät ja etelän vanha athisti tuntuivat arvioivan tulijaa katseillaan ennen kuin päättivät, että olivat varmasti nähneet näiden muurien sisällä kummallisempiakin otuksia. Taatusti. Jossain.
“Joten…” lumimies puheli häntä tuijottavalle joukolle. “Mikä meininki? Tai siis, tilanne?”
“Huono”, Tongu totesi. “Hyvin huono. Ei liene tarvetta syvemmille selityksille. Kaikki paikallaolijat tietävät, miksi olemme täällä.”
Kyklooppi nousi seisomaan ja iski tiskin takaa karttapöydän viidakkosaarta esittävään kohtaan kolmisylinteristä ilmalaivaa esittävän punaisen pienoismallin, jonka kärki oli suunnattu kohti Klaanin kaupunkia.
“Olimme valmiita siihen, että pohjoisesta tulee tupaan tuhatmäärin jalkaväkeä ja panssarivaunuja. Tiesimme, että lähimerillä partio sota-aluksia, joille laajamittainen pommitus ei ole ongelma. Mutta yhdessä asiassa olimme turhan toivon varassa.
Me luulimme, että meillä on tämän saaren ilmaherruus.
No, ei siltä näytä.”
Snowie ei voinut olla vilkaisematta Enkin suuntaan. Lumimies itse ei ollut puhunut kenellekään Veljeskuntalaiselle saaren palon jälkeen. Viiltävän heittoveitsen lailla singottu katse metsäläisten uuden johtajan akakusta sai lumimiehen kuitenkin katsomaan poispäin.
“Entä kaikki muut kerrat?” Troopperi kysyi. Tulen henki nojautui puupöytään ja tarkasteli lähitienoiden karttaa. “Jos ötököillä on niin iso lennosto, miksi olemme lyöneet ne kaikkina muina kertoina?”
“Ei Roadaakaan päivässä rakennettu”, Tehmut puuttui keskusteluun, “Asiantuntija-arviomme -ja ihan maalaisjärjenkin- mukaan kyseisen napalmimäärän varustaminen ei käy hetkessä. Vihollisemme ilmavoimat ovat valmistelleen tätä kyseistä tapausta pitkään. Torakat tuskin ostavat räjähteitään Xialta tai muilta asejäteiltä, vaan luultavasti syntetisoivat ne itse. Meillä lienee hengähdystauko ennen seuraavaa iskua, mutta pahoin pelkään, että kerran kun vihollisemme ovat todenneet projektinsa toimivuuden, seuraavaa paloa ei tarvitse odotella niin kauaa.”
“Pistää miettimään…” Iniko tuumi. “Saaren maaperä puhuu minulle ja vastaa kun kysyn. Mitä ne oikein kaivavat maastamme tuliseksi lopuksemme? Mitä tiedämme torakoiden teknologian tasosta tai edes imperiumin laajuudesta?”
“On niitä ainakin ympäri välisaaria…” Snowien ajatukset palasivat taas epäonniseen seikkailuunsa Ämkoon kanssa.
“No. Nyt niiden valtakunta kattaa meidän saaremme pohjoispuolen lisäksi myös tuhkakasan selustassamme”, Tongu miltei parkaisi, “tämä on toivotonta! Meidän aluksemme ovat kulkupelejä, ajoneuvoja mitä lie, pyssyillä varustettuja… Mutta nuo torakoiden helvetinkoneet, ne ovat vain aseita jotka lentävät…”
“Niin, vaikuttaa siltä, että nazorakien ilmalaivoissa on vanhanmalliset kaasusäiliöt, jotka poistavat nostomoottorien tarpeen… Tämä tietenkin vähentää huomattavasti moottori- ja konetehon tarvetta ja mahdollistaa paljon meitä suuremman panostuksen asejärjestelmiin”, Tehmut luki paperia tarkkaillen.
Iniko siristi vihreitä silmiään ja loi merkitsevän katseen Tehmutiin. “Se myös… mahdollistaa asioita, eikö?”
“Kyllä kyllä, pohjoisesta tuomanne tiedot antavat meille vähän toivoa ennakoivaan ensi-iskuun. Näiden… tuoreiden tapahtumien valossa kuitenkin näyttää siltä, että vihollisemme ottavat ilmavoimansa huomattavasti vakavammin kuin aikaisemmin. ‘Tulikärpäsessä’ lienee myös puolustukseen soveltuvaa teknologiaa.”
“Pitää siis toimia nopeasti, tulinuolta vetysäiliöön ja toivoa parasta”, Troopperi totesi ykskantaan.
“Vaikka saisimme tämän ‘Tulikärpäsen’ tuhottua, niin torakoilla on nyt selvästi mahdollisuus asentaa tuhotekniikkansa muihinkin aluksiin! Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kalustoa suojata Klaania ja täyteenahdettua kaupunkia”, Keetongun oli sanottava, “Vaikka se ei nyt tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi yrittää… En vain tiedä, riittääkö se.”
“Eikö Kepen asentama Hau-generaattori kuitenkin suojaa meitä napalmilta taivaista? Kuulin, että hän vahvisti sitä hiljattain”, Suga sanoi.
“Se pitää suojassaan vain linnoitusta, enkä usko, että saamme kaikkea kaupungin väkimäärää sen alle. Ennen evakoimista se olisi voinutkin onnistua. Mutta vaikka jäisimmekin henkiin, ei linnoituksesta olisi kovin paljon iloa, jos se olisi keskellä palanutta kylää ja tuhkapeltoja”, Tehmut totesi iskien taas pöytään kylmiä faktoja.
“Joo just”, Tongu murahti. “Niin. Turha kierrellä. Aseveljet, ystävät, ystävien ystävät. Minä en aio katsoa vierestä, kun minun poikaseni poltetaan, tai ammutaan, tai otetaan sotavangiksi. En aio myöskään katsoa vastaan taistellen kun… kaikki teidät lahdataan millä torakoiden tuomionkojeella tahansa. Minulla on… kokemusta kotisaarista, jotka viheliäs hyönteisarmeija syö kaiken polttaen, ja vaikka en voi sanoa olleeni silloin tarpeeksi vanha muistamaan tarkasti, niin olen paennut Tahtorakilla pois varmasta tuhosta ja hävityksestä. Ja palkkioksi sai vuosikauden rauhan, seikkailuja ja ystäviä. Ja nyt näyttää siltä, että torakat haluavat viedä meiltä maamme, rauhamme ja henkemme. Niistä ensimmäinen on karvas mutta siedettävä hinta kahdesta muusta.
Minusta meidän tulisi evakoitua.”
Jätin puheenvuoro sai huoneen räjähtämään puheeksi ja pulputukseksi, jota ei tarkkakorvainenkaan otteeseensa enää saanut. Itse kukin yritti saada vastalauseensa tai kannanottonsa läpi, ja rauhallinen kokoustila koki turboahdetun muodonmuutoksen huutokaupaksi. Kauppatavarana oli oma henki, hintana koti, omaisuus ja ylpeys, ja joillekin vanhoista valtaapitävistä oli viimeinen selvästi kallisarvoisin aarre.
”Okei, okei”, sininen admin jyrähti yhtäkkiä, ”Kiva, että teillä kaikilla on asiaa, mutta otetaanko yksi kerrallaan? Ei luovuta rauhasta ennen kuin olemme edes päättäneet, luovummeko maistamme. Ja jos tämä kokous ei aio mennä mihinkään järkevissä ajoin, ajattelin tehdä torakoiden työn niiden puolesta ja kuolla vanhuuteen. Aloitetaanko niistä, jotka eivät kailottaneet kantaansa äsken kovaan ääneen?”
Hiljaista hyväksyvää mutinaa nousi äänekkäimmistä kuin savua kytevistä kekäleistä. Skakdi suuntasi kouran osoittamaan ensimmäisenä Veljeskunnan edustajaa.
”Enki”, hän lausui rauhallisesti le-matoralaiselle, ”mitä olet mieltä?”
”Veljeskunnan koti on jo poissa”, pieni vihreä soturi murahti. ”Jäljellä on vain sota.”
Entisen viidakon entisen asukin mielipiteisiin ei uskaltanut kukaan puuttua. Pienen matoralaisen silmät paloivat samaa tulta, joka oli syönyt tuhatvuotisen viidakon, mutta tämän ääni oli vivahteeton kuin hänen sanansa olisivat kummuneet jostain aivan muualta.
”Veljeskunta ei astu Bio-Klaanin tielle, jos Bio-Klaani jättää sodan taaksensa.”
Enkin sanojen kylmyys hyysi koko kokoustilaa. Mutta niiden tielle ei heillä tuntunut olevan syytä astua. Jos metsän pikku soturit janosivat kostoa, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää.
Enkin vieressä istuva vanha athisti otti kohteliaasti vastaan seuraavan puheenvuoron.
”Pyhän Äitimme puolesta voin sanoa vain, että ottivat Bio-Klaani ja sinisen ussalin kansat sitten minkä suunnan tahansa, olemme tukenanne. Ja jos lopulta päädytte jättämään kotinne, on seurakuntamme suurimmista mielentaitajista varmasti apua. Emme voi pommeja tahtoomme taivuttaa… mutta ehkä niiden sotilaiden tahtoa, jotka tulta teitä kohti suuntaavat.”
Guardian nyökkäsi Oraakkelin kannalle. Hän kääntyi Pohjoiskairan asukkien suuntaan.
”Jätimme kotimme jo kertaalleen”, Tahtorakin askelman turaga Kurmana lausui. ”Ja teemme sen uudelleen, jos voimme siten pelastaa elämäntapamme. Mutta saavuimme vasta: väkeni tarvitsee aikaa levätä.”
”Aikaa…” Ko-Huna-Koron turaga Uhrak köhisi. ”Minulta jäi paistos liedelle kun lähdimme.”
Kiire ei tuntunut Klaanissa vielä – mutta tunnelma oli sitäkin ahdistavampi.
”En tiedä…” Snowie mutisi. ”Eikun, olisiko minun pitänyt viitata?”
”Jatka vain”, sininen admin rohkaisi.
”Niin… Mitä nyt olen kierrellyt kaduilla ja linnassa ja telttakylässä ja kahviossa… Minä luulen, että tämä odottelu alkaa olla monille liikaa. Me vain istumme ja odotamme. En varmasti ole ainoa, joka luulee joskus kuulevansa tuhansien torakoiden jalkojen töminän pohjoisesta ihan vain, koska sitähän me odotamme, eikö? Se ei tee hyvää, öh, sielulle.”
Lumimies vastasi levottomasti pöydän ääreen kokoontuneen neuvoston katseisiin.
”Mutta mitäpä minä tietäisin. Jos vaikka keitän meille teetä?” lumimies ehdotti nopeasti. ”Ja kahvia”, hän vielä lisäsi.
”Keitä ihmeessä, tästä voi tulla pitkä ilta”, Guardian totesi rennosti ja kalasteli katseellaan seuraavaa puhujaa. Sen hän löysi taas massavasta keltaisesta jättiläisestä.
”Tongu, jatka.”
“Emme me nyt soutamaan olisi lähdössä, arvon kylänvanhimmat”, Tongu osoitti sanansa Uhrakille ja Kurmanalle. Jätti oli selvästi helpottunut saatuaan sanottua sanottavansa. “Meillä on kyllä isoja ilmalaivoja, voisimme saada ne ilmaan muutamassa päivässä, ja sitten pitäisi vain istua ja odottaa että löydämme paikan jonne jäädä. Vuosien saatossa olemme saaneet paljon ystäviä, etelään voisimme mennä, ehkä titaanien kuningaskuntiin tai jonnekkin Kristallisaarten taakse. Kauppasuhteet toisivat mahdollisuuksia, meidät tunnetaan siellä muttei vihata, ja voisimme pysyä tarpeeksi kaukana Odinan ja Destralin vaikutuspiiristä.”
”Mutta Tongu hyvä”, Troopperi sanoi seuraavaksi, ”onko todella jo aika pakata kamppeet ja juosta pakoon? Olen asunut tällä saarella niin pitkään kuin muistan, ja samonnut nuo metsät läpikotaisin. Tämä on minun saareni – meidän saaremme. Jos jätämme taistelun kesken, myönnämme että torakat olivat oikeassa.”
“Olen periaattessa samaa mieltä enkä halua lähteä”, puuttui puheeseen Ternok, yksi Tongun luotetuimmista alaisista, “Mutta voipi olla, ettei meillä ole täällä kohta metsiä missä samoilla.”
”Jos ne haluaisivat vain polttaa kaiken, eivätkö ne olisi tehneet sen jo?” Troopperi iski ja nostatti joistakin hyväksyviä nyökkäyksiä. ”Selvästi ne haluavat valloittaa saaren, eivät tuhota.”
“Joo, ja minä kuulin, että ne typerykset yrittivät oikeasti kasvattaa metsää Kaya-Wahiin!” sanoi eräs po-matoran laivastolaisen piippuhyllyltä.
Vastaukseksi hän sai yleisen naurunpurskahduksen, joka kuitenkin päättyi pian.
”Torakat puuhaavat omiaan, mutta entä muut Allianssin jäsenet?” Nui-Koron valtuutettu esitti. ”Olemme saaneet elää pitkään rauhassa, mutta taistelu saaresta on jatkunut jo iäisyydet zyglakeja vastaan – olkoonkin, että avoimen sodan ja pommitusten sijaan olemmekin kärsineet perinteisesti lähinnä kadonneista kalastajista ja tärvellyistä pelloista.”
Hänen vieressään istuva ylikomisario Harkel nyökkäsi viikset väpättäen. ”Joku liima niitäkin pitää yhdessä. Vaikka skakdit olisivatkin mukana vain rahan takia, tiedämme varmaksi, että zyglakit haluavat asua saarella sodan jälkeenkin.”
Snowie hääräili pannujen parissa mutta rohkeni puuttumaan taas keskusteluun: ”Eräs vanha ystäväni Lehu-Korosta väitti kivenkovaan, että vanha kansa oli tehnyt kala-apajasopimuksen liskoheimojen kanssa. Jotta kaipa nuokin tahtovat vain elää elämiään, vaikka… no, pahaa verta olisikin välillämme.”
”Pointti huomioitu”, keskustelua johtava Guardian hyväksyi. ”Allianssin eri tahoilla on oltava jossain määrin yhteensovitettavat päämäärät – saaren täystuhoon he eivät tähtää.”
“Mutta zyglakien sotaonni ei ole ollut kummoinen, eikö? Minä en tiedä yhtään mistä siinä niiden sissi-iskun tapauksessa oli kyse, mutta vähän siltä vaikuttaa, etteivät liskot siirry voitosta voittoon skakdien ja torakoiden rinnalla”, Iniko huomioi asiaa mietittyään. ”Kenellä on kattavimmat raportit käymistämme taisteluista?”
Admin raapi leukaansa. ”Same on yrittänyt pitää kirjanpitoa yllä, mutta se on jäänyt vähän sivuprojektiksi. Tongu, luulisin, että kalustoraportaasinne antavat meille täsmällisintä tietoa.”
Keltainen jättiläinen katsahti Tehmutia, joka ymmärsi vinkin. Hän iski eteensä pöydälle paperipinon, jossa kerrottiin Telakan alusten uusimistarpeista ja -syistä.
”Olemme menettäneet useamman aluksen torakoille ja pari skakdeille. Zyglakeista ei ole mainintaakaan.”
”Liskosoturit eivät taistele ampuma-asein”, Suga huomautti. ”Mutta pistää kyllä miettimään… Muistaako kukaan, milloin olemme viimeksi kuulleet mitään zyglakeista? Alkuviikkoina raportteja kohtaamisista suolla oli runsaasti.”
“Hildemarin harhautustehtävä sai vastaansa pelkkiä torakoita ja Gaggulabion moottorisoidun palkkasoturiväen. Se on varsinkin outoa, koska he seilasivat keskellä vetistä suota ja skakdit ajoivat moottoripyörillä. Kyse voi tietenkin olla harhautuksesta, mutta en usko, että Gaggulabio olisi niin hienovarainen… Jos suo-osasto on siirtynyt skakdeille, niin jokin on kyllä pielessä zyglakien rintamalinjojen suhteen”, Iniko kertoi. Hän oli ollut mukana partiossa, joka oli mönkinyt vihollisrintaman takana Hildemarin harhautuksen avustamana.
”Jatketaan zyglakien silmälläpitämistä”, Guardian vastasi. ”Kenellä oli seuraavaksi asiaa?”
“Entä etelän kylät? He varmasti ovat nähneet savun ja kuulleet kumun. Esimerkiksi Ruki-Koro on paljon lähempänä viidakkosaarta kuin me. Luulisi, että he lähettävät jonkun valtuuskunnan neuvottelemaan asiasta”, Nui-Koron valtuutettu sanoi ottaen uuden näkökulman aiheeseen.
”Olen kuullut siltä suunnalta aika ristiriitaisia juttuja”, Snowie kertoili tarjoillessaan kokouksen väelle kuumaa juomaa. ”Juuri Ruki-Korossa vastustetaan kamojen pakkaamista ja lähtöä kuulemma tosi hanakasti, mutta Han-Korolaisia on jo telttoineen täällä.”
“Ruki-Koron pormestari on melko… karismaattinen tapaus. Voi olla, että hän ei ole ensimmäisenä anomassa apua täältä, vaan ehkä enemmänkin syyttämässä siitä, että olette tuoneet sodan varjon kylänsä ylle. Toisaalta hekin tarvitsevat ostajia kaloilleen, elleivät sitten tee hämäriä sopimuksia palkkasoturiskakdien kanssa”, valtuutettu sanoi esittäen myös paikallistason tuntemustaan.
“Juuri kalastushommiensa takia rukikorolaiset eivät takuulla kannata saaren jättämistä. Elinkeinonsa on heille pohja, jolle he ovat elämänsä rakentaneet, vieläkin kovemmin kuin me pohjoisessa, vaikka toki maitamme rakastamme. Porot pakataan tokaksi, jos vanhat jäkälämaat kuihtuvat, mutta kala-apajat, niitä ei voi siirtää sotien tieltä”, vaitonaisena istunut Tahtorakin Askelman ga-turaga Kurmana sanoi. Muut pohjoisen päälikkot nyökkäilivät hyväksyvästi.
”Ja mehiläisetkin mahtuvat ruumaan.”
Sille huomiolle ei juuri kukaan nyökkäillyt hyväksyvästi.
Guardian odotti hetken lisää huomioita. Hän vilkuili pitkään ympäri sotahuonetta, eikä nähnyt innokkaita mielipiteitä taikka helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Lopulta päätös jäisi hänelle. Tämä on altaan syvä pää. Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.
Sininen kyklooppi kääntyi kohti keltaista. ”Tongu. Voitko olla varma, että ilma-aluksissa on tilaa koko kaupungin asukeille? Ja saammeko pelastuksemme välineet pysymään ilmassa, jos niiden lastina on lähes koko saaren älykäs ja epävihamielinen elämä?”
“Uskon niin. Ihan oikeasti, tämä ei ole mikään nopea päähänpisto. Minä laskin. Laskin kantavuuden, vetävyyden, pistin pojat hakemaan kaupungintalolta tilastot väkimääristä. Olemme lentäneet näitä aluksia vuosikymmeniä, ja minä olen suunnitellut ne pitkälti itse. Tahtorakia ei ole pidetty ilmassa yli puoleen vuoteen kauppasaarron takia, mutta se lentää kyllä, ja Hydraulinen Vapaus voi sekin kuljettaa satoja, ellei jopa tuhansia. Joutuisimme tietenkin jättämään suurimman osan maallisesta omaisuudesta taakse, mutta sehän nyt on päivänselvää”, jättiläinen selitti Tehmutin latoessa piirrustuksia piirtoheittimeen. Laivaston suuret alukset eivät olleet mitään höyhenluokan hupijahteja. Ne oltiin suunniteltu kuukausia kestäviin kauppamatkoihin.
Skakdi nojaili nyrkkiinsä ja katseli massiivisten alusten poikkileikkauksia ja kantolaskelmia hiljaisena.
”Tongu, olet vanha ystävä ja luotan sinuun… mutta en halua astua hautaan miehenä, joka tuomitsee koko kaupungin kuolemaan. Uskon kyllä, että saisimme kaiken kansan noihin aluksiin, mutta en siihen, että kukaan astuisi niistä enää pois. Jos pakkaannumme sopivasti samaan paikkaan, Rautasiiven täytyy ampua vain enää kahdesti. Yksi laidallinen Tahtorakiin, yksi Vapauteen.”
Skakdin lausunto aiheutti kohahduksia, mutta sanoja ei liiemmin päässyt kenestäkään.
”Jos rauhanomainen päätös olisi vaihtoehto”, Guardian sanoi vielä, ”olisimme ottaneet sen vastaan jo aiemmin. Mutta ykkösmies on luvannut Imperiumille sodan, enkä usko että hän aikoo rikkoa sitä lupausta.”
“Tokihan meillä on etu, ilma-aluksia laivoja vastaan…” Tongu sopersi vielä yhden silmän katse tiukasti papereissa, vaikka hän tiesi jo, että kokous oli päätöksensä tehnyt.
Gee-mies nousi tuoliltaan ja asteli keltaisen jätin vierelle. Vain melankolisen katseen tämän kanssa jakaen skakdi taputti valtaisan kykloopin suurta olkapäätä.
”Olen pahoillani, että paattimme eivät lennä optimismilla”, Guardian sanoi. ”Sinun omallasi niiden ei koskaan tarvisi laskeutua.”
Tongu tuijotti lattiaan. “Mutta voitammeko me tämän asein?” hän sanoi syvällä äänellään ja nosti katseensa johtomieheensä. “Ja jos emme voita, niin mitä sitten tapahtuu?”
”En tohdi edes kuvitella”, skakdi sanoi pudistaen päätään. ”Enkä tahdo katkaista siipiä rauhankyyhkyltä. Jos se yhtään auttaa, sen päätöksen vastuu siirtyy pois sinun olkapäiltäsi. Vaikka niille voisikin laskea puolet Telakan aluksista.”
Guardian kääntyi kohti kokousväkeä, ja puhui nyt kuuluvammin.
”001 pelleineen teki selväksi, että meillä ei ole hyviä vaihtoehtoja jäljellä. Polku, jota tästä eteenpäin astumme risteää vain joko kuolemaan tai voittoon. Eikä minulla ole aikomustakaan valita ensimmäistä. Jos joku näiden muurien kansoista haluaa edelleen jättää saaren… en voi kuin toivottaa onnea. Mutta Bio-Klaanin Laivaston aluksista ei katakombeja tehdä!”
“Meidän tulisi ainakin ottaa strateginen hyöty irti niistä menetyksistä, jota viidakkosaari koki”, Harkel sanoi nyökäten kunnioittavasti adminin puheelle, “Taivaalta tulee tulta. Me vastaamme vedellä. Näyttää siltä, että tämä on viimeinen rintama, josta on mahdoton perääntyä tuumaakaan. Vahvistakaamme siis Bio-Klaani linnoitukseksi, jota maailma ei ole kuunaan nähnyt!”
Guardian nyökkäsi syvään Suurkylän herrasmiehen puheenvuorolle.
”Samaa mieltä noiden rikkaiden ja rotevien viiksien kanssa! En usko kostoon tai siihen, että siitä voisi seurata mitään hyvää… mutta tuomarina uskon oikeuteen. Ja jos Tulikärpänen aikoo sytyttää Välisaarten isoimman nuotion”, hän piti tauon ja antoi katseensa kulkea jokaisen kokouslaisen läpi.
”… niin saa hirviöpaatti minun puolestani luvan grillaantua omassa liekissään.”
Myöhemmin
Tongun paja
Niinhän siinä sitten kävi.
Kokouksen päätös ei ollut yllättävä.
Moukari rämähti teräslevyyn. Kipinät halkoivat ilmaa. Hiki virtaili. Ahjot saivat keltaisen jättiläisen kuoren hohtamaan kirkkaan oranssina.
Ehdotus oli ollut pakko tehdä. Asiasta vaikenemista jätti ei olisi antanut itselleen anteeksi. Tässä sodassa ei ollut tilaa jääräpäisyydelle.
Kuprut suoristuivat. Eihän Tongu Kapuran veroinen seppä ollut, mutta takoja oli kaukana ja joskus hehkuvan teräksen muovaaminen oli ainoa oikea tapa. Ja ainakin kykloopin käsissä moukari heilui tehokkaammin.
Päätökset oli tehty. Keskustelut oli käyty. Asiat olivat loppuu käsiteltyjä.
Jäljellä oli vain Työ.
Teräslevy ei ollut tasainen eivätkä sen reunat edes olleet suoria. Eipä siinä, epätasainen pinta vain pienensi ilmanvastusta. Siinä oli yksi pieni asia, jota vihollisten liikkeet ja keksinnöt eivät saisi muutettua. Jätti laski vasaransa alasinta vasten, tarttui raskailla nahkakintailla levyyn ja upotti sen syvälle kylmään veteen. Puhdistava höyry täytti huoneen, jota ahjon tuli valaisi sameana.
Kuin saunassa.
Sumun keskellä, silmiltä näkymättömissä, keltaisista jättiläisistä viimeinen hymyili.
Ovi naksahti auki. Se kuitenkin suljettiin heti.
Tongu nosti levyn jäähdytysastiasta ja asetti sen telineeseen. Jäähtyvä teräs napsahteli kipakasti. Jätti käveli pajan laidalle, käänsi kammesta räppänät auki ja pyöritteli sitten kinttaillaan kuumaa venttiiliä, kunnes räppänöiden potkurit alkoivat imemään höyryä iltataivaalle. Keetongu avasi oven ja ta-matoran astui sisään kantaen sylissään puolipallon muotoista lasikupua, joka huurtui heti.
“Kiitoksia, pomo”, Garson sanoi ja ojensi kuvun Tongulle, joka pyöritteli sitä sormiensa välissä. Se oli puolisen metriä halkaisijaltaan ja helisi kun sitä napautti.
“Uskomaton. Ei mitään saumoja”, hän sanoi, kaivoi taontaessunsa taskusta öljyisen rätin ja kiillotti lasin.
“Pohjoisen lasinpuhaltajat ovat tosiaan taitavia. Testiemme mukaan tämä kestää helposti torakoiden zamor-ammukset”, ta-matoran kertoi.
Keetongu otti esiin pienen jakoavaimen ja löi lasikupua. Työkalu värähteli ja päästi zinnng-äänen. Se resonoi vesikattiloissa, alasimessa ja muissa metalliesineissä ympäri huonetta.
“Mainiota, kelpo miehiä, ja naisia. Tarvitsemme näitä nyt alkuun neljä, ja yhden isomman ja laakeamman. Vaikka uskon kyllä, että Lohrak-ampujan päivittävät mielellään omat kupunsa heti kun kuulevat näistä.”
“Selvä homma. Minne kuskaamme ne?”
“Kolmosmontulle. Teen tässä parhaillani kansilevyjä. Näihin pitää sitten polttoleikata aukot noille.”
“Aivan, se prototyyppi. Huomasin, että olit purkanut ne vastakkaispyörivät potkurit”, Garson sanoi ottaen kuvun takaisin.
“Liian äänekkäitä. Parempi mennä vain neljällä normaalilla. Siitä puheenollen, tämän vasaroinnin yli ei kyllä saanut mitään selvää, mutta ilmeisesti parakkien puolella tapahtuu?”
“Näin on. Ryhmä ’Rytmitykki’ on päässyt kokeilemaan vehkeitään. Olet muuten hakannut aika lujasti, jos et ole kuullut mitään. Koko Telakka on tärissyt!”
“Toivon todella, että he onnistuvat siinä, mitä yrittävät”, Tongu sanoi ja istahti jäähtyneelle alasimelle, “Helppoa siitä ei tule.”
“Kyllä se siitä, pomo. He ovat kivekovaa tavaraa.”
“Niin, mistäpä minä tiedän, minä olen pelkkä insinööri”, kyklooppi vastasi ja katseli rakasta pajaansa, yhtä monista.
“Ei, pomo. Minä olen insinööri. Sinä olet taitelija.”
“Ha! Vai että taiteilija. Rahti ei lennä kauniilla ideoilla ja ennennäkemättömillä visioilla.”
“Niin, mutta jos me tekisimme kaiken vain puhtaasti käyttötarkoituksen vuoksi, mikä erottaisi meidät torakoiden ilmavoimista, loppuviimein?”
“Jaa, ehkä se, että me emme muuta horisontin viidakkosaaria tuhkakasoiksi. Tule, mennään sinne kolmosmontulle ja jätetään filosofia viisaimmille. Tällä projektilla on kuitenkin takaraja.”
Bio-Klaanin Mata-Antro Isä Rusko istui temppelpuistikon penkillä, katseli ohi lipuvia ruskan lehtiä ja heitteli vanhan leivän muruja variksille. Rusko piti variksista. Älykkäät ja näppärät mustat linnut tekivät ihmeellisiä temppuja päästäkseen käsiksi herkkuihin. Ne roikkuivat löysissä oksissa keikkuen ees taas ja laskivat mäkeä temppelin harjakatolta. Varikset näyttivät tosiaan nauttivan elämästä, ja olivatkin paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin protosorsat, biolokit tai kofotintit.
Oli Ruskolla oikeakin tekosyy istua ulkosalla. Yksi Klaanin jäsenistä, mukava lumiolio Snowie, oli osoittanut kiinnostusta tulla juttelemaan papin kanssa. Mata-Antro ajatteli, että reipashenkinen lumiukko tapaisi hänet mielellään ulkosalla, olihan tämä vastikään tullut melkoiselta saarta halkoneelta kiertoajelulta mukanaan huomattava osa saaren väestä. Ja olihan ilma kaunis, jo kolmatta päivää putkeen. Omenasato näytti mainiolta. Ehkä tästäkin talvesta selvittäisiin, olihan näitä pahoja ennenkin ollut.
Ja sieltähän Snowman jo lyllersinkin, omana valkoisena itsenään pitkin puistopolkua, juuri ajoissa, tai ehkä parisen minuuttia sovitusta myöhässä mutta varmaan asiallisesta syystä. Värikäs huivi heilui lumiukon harteilla tuulessa ja porkkanainen nenä kimmelsi.
”He-hei!” valkea saapuja tervehti. Snowiella oli kasvoillaan leveä hymy.
“Hyvää iltapäivää, Snowie”, Rusko totesi ja hymyili. Rusko nyökkäsi kohti penkkiä, jonka päässä istui. “Käy istumaan. Tai voimme mennä toki sakastiinkin, jos kahvi maistuu. Kappalainen keittää mitä parhainta.”
Puiston polun sora lakkasi rapisemasta, kun valkea klaanilainen pysähtyi pyhän miehen eteen.
”Hmm. Kahvia taikka raikasta syysilmaa”, lumimies tuumaili. ”Vaikeita valintoja ja painava vastuu.”
Snowie rapsutteli kylkeään hetken, mietiskellen.
“Toki kahvihetki täällä ulkonakin sopii. Voisimme hakea puutarhapöydän varastosta, ja kai siellä joku pitkokin on… Seurakuntalaiset tuppaavat antamaan sellaista tavaraa meille, eihän niitä joka kerta yksin voi massutella.”
”Oh, juu!”
Lumimies seurasi kivituragan vanavedessä temppelin eteiseen ja sakastiin, joissa molemmat morjenstivat kappalaista. Snowie otti pannun kahvinkeittimimestä, pappi kaivoi pullapitkon kuivakaapista. Puistikon puutarhatarvikevarastosta lumiukon isoon kainaloon tarttui myös metallinen, pyöreä puutarhapöytä sisääntaitettuine jalkoineen ja punavalkoruudullinen pöytäliina. Ainahan se oli punavalkoinen, se pöytäliina, jos ulkona syötiin. Kahvi kaatui kuppiin, pulla pilkkoutui siivuiksi, syyspäivän aurinko paisteli.
Isä Rusko nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi. Hengellisen alan työntekijät olivat parhaita kahvinjuomisessa.
”Niin, tuota…” Snowie aloitti. Hän ei tiennyt, miten asiansa esittäisi. Ehkä hän ei ollut varma itsekään, miksi oli Ruskon luo tullut. ”Pikku retkeltämme tarttui mukaan monenlaista kulkijaa. Varmaan huomasitkin?”
“Ah. Maltan tuskin odottaa, millaisia uusia tuttavuuksia pääsenkään tapaamaan! Vaikka onhan se toki surullista, että monet joutuivat pakenemaan kodeistaan. Mutta ehkä näin on paras. Huomaan, että sinäkin olit mukana siinä puuhassa.”
”Öö, juu, niin olinkin. Minä ja vanha kunnon Kepson olimme mukana monessa ja tapasimme paljon jännää väkeä… Kunnon komisario – ei anteeksi, ylikomisario – Harkelin, pätevän Sulfreyn, muinaista viisautta tihkuvan Turaga Uhrakin…” Snowie piti pienen paussin ja hörppäsi hermostuneesti kahviaan. ”Mutta mitäpä minä lörpöttelen. Kunhan yritän sanoa, että yksi reissullamme kohtaamamme veikkonen jäi mieleen oikein erityisesti.”
Isä Rusko näki, että aihe oli lumiukolle vaikea.
“Hmm, aivan. Et selvästikään tullut vain väsyttämään vanhaa papinretkua matkakertomuksella! Vaikka mielelläni minä senkin kuulen. Ehkä sillekin löytyy aika ja paikka. Minä kuuntelen, poika hyvä, ja voi olla, että saatan sanasen sanoakin.” Rusko nosti lukulasinsa silmiltään ja katseli taivaalle. Toki myös osittain lumiukkoa, joka oli huomattavan suurikokoinen turagaan nähden ja vei huomattavan osan penkistä.
”Ja kiitän sinua tästä”, valkomassainen klaanilainen julisti, ja jatkoi sitten taas epävarmemmin. ”Ennen evakkohässäkkää etsiskelimme tosiaankin jonkinlaista vihiä Nimdan sirusta…”
Snowie vilkaisi Isä Rukoa. Turaga ei selvästi ollut moksiskaan athismin pyhän esineen maininnasta. Eipä sillä, Mata-Antro oli aina ollut avarakatseinen – tuskin Snowie asioineen olisi uskaltanut häntä muuten lähestyäkään.
”Enkä minä ehkä ole kaikista, mm, pyhin… ei, hartain klaanilainen?” lumimiehen papatus jatkui. ”Mutta Suuren Hengen lapsi joka tapauksessa.”
Nälkäinen varis loikki lähemmäs kaksikkoa. Poloinen lintu ei tiennyt leivänmurujen jakelun loppuneen. Mata-Antrolla oli naamiollaan erinomainen kuunteluilme.
”Tai ainakin luulen olevani? Koen olevani? Mutta sitten tapasimme, Lehu-metsän synkässä sydämessä, mielenkiintoisen paapan. Oletko koskaan kuullut Isä Zeeronista?”
“Hmm, Zeeron, Zeeron, Zeeron… Yksi athismin isistä? Kuulin, että hän muutti tänne hiljattain. Tosin vasta kun Pyhä Äiti seurueineen oli tänne saapunut. Ja oli kuulemma tosiaan asunut metsässämme, tai no heidän metsänsähän se tietenkin oli. Sitä en tiennyt. Mutta onhan hän tietenkin kollega myös minulle.”
”Juu, viisas mies hänkin ja pahuksen hyvä tarinankertoja. Vaan eipä hän kertomansa takia mieleni nurkilla notku – niin jännittävää kuin se kaikki olikin. Minua vaivaa se, mitä hän kysyi.”
“Mmmh, mitä mahtoi olla mielessä metsän patriarkalla?”
”Puhuimme yhtä ja toista mielen maisemista ja siitä, mihin uskomme. Ilmaisin kunnioittavasti uskovani Suureen Henkeen – olemmehan me sentään kaikki Mata Nuin lapsia.” Lumiukko raapi takaraivoaan. ”Ilmaisin kyllä myös kiinnostukseni athismin myytteihin. Menin jopa niin pitkälle, että ne voisivat olla totta… mutta Mata Nuin rinnalla, ei sijaan. Ja tiedän, että sinäkin olet ekumenian puolestapuhuja ja aina valmis ymmärtämään muita, mutta… en usko, että hänkään olisi mieleltään kapea tai muutakaan. Silti, kerrottuani asiani hän kysyi, että olenko valinnut polkuani. Antoi ymmärtää, että olen risteyksessä. Ja rehellisesti sanottuna luulen, että hän oli ihan oikeassa!”
“Minä en… Voi sanoa olevani mestari athismin oppien kanssa. Olen kyllä puhunut asiasta kylämunkkinsa kanssa, ja toki tutustunut asiaan pintapuolin. Tarinankerronnan he ainakin osaavat! Tai siis, sehän ei tarkoita, olisivatko ne tosia vaiko eivät. Tämä on tosiaan ihmeellinen maailma, on taianomaisia naamioita, kiekoilla lentäviä ilmalaivoja ja muuta. Eikä risteys – Joka ehkä sinulla on pian edessä, minulla takanapäin – ole välttämättä minun ja Isä Zeeronin höpöttelyjen välillä! Katso vaikka tuon aidan taakse: Kadun nimi on Yksi Tie. Silti voin laskea ainakin kahdeksan temppelirakennusta sen varrelta, ja olen kuullut, että Äijärakin palvojat kokoontuvat perjantai-iltaisin Keskiuuden kievarin nurkkapöydässä. Elämässä on valintoja, poika hyvä, mutta niitä ei aina tarvitse nähdä uhkana tai pelotteena. Voit miettiä, millä yhteisöllä, uskonnollisella tai ei, on sinulle eniten annettavaa.”
Oman puheenvuoronsa aikana Snowien hymy oli hiipunut hänen huuliltaan, mutta Ruskon sanat toivat sen takaisin. Lumimies oli sitä mieltä, että heillä oli maailman paras Mata-Antro.
”Kiitos kauniista sanoistasi”, lumimies puheli ja siirtyi leikkaamaan itselleen pullaa. ”Otatko uuden palan?”
Mata-Antro Rusko nyökkäsi. ”Mutta vain pienen.”
Lumimies asetteli leivonnaissiivut lautasille ja jatkoi. ”Tieto toki elää enemmän suusta korvaan kuin tekstistä silmään, ja, mm, jos sinulla olisi aikaa, kuulisin mielelläni näkemyksen eräästä jutusta. Sellainen pikku asia, jota jäin miettimään Zeeronin kertomustuokion jäljiltä.”
Pappi pureskeli pullanpalansa loppuun. ”Kysy pois, utelias lumiukko.”
”Mm, niin. Ööh, tuota” Snowie aloitti tavanomaisen tehokkaasti. ”Mistä maailma koostuu?”
Jos Mata-Antro hätkähti isoa kysymystä, se ei ainakaan näkynyt hänen olemuksestaan. Sielunhoitaja kaitsi laumaansa vankkumattomalla kokemuksella.
https://www.youtube.com/watch?v=u-LCLdaGeW8
“Maailma? Tietenkin maailma koostuu ilmasta, ja merestä, ja variksista ja kukista ja tuosta hassusta massastasi, ja muustakin, vaikka arvaan kyllä, ettei se paina mieltäsi. Amaja-ympyrän tarun tunnet, vanhat silmäni muistavat sinun kertomaani sen ympärillä kuunnelleesi. Mutta ymmärrän kyllä, ettei yleisversio aina riitä, jos näin syvät vedet kutsuvat soutajaa.
Suuri Henki puhalsi elämän maailmaan. Valo täytti kupolien mustuudet, hehkuen elämää pelkän olemisen pimeyteen. Aamuruskossa hieroivat silmiään matoranit, skakdit ja muut olennot. Mutta pimeys ei kadonnut. Miten olisimme voineet muuten erottaa maailman sävyt, nähdä olevuuden koko kirjon, havaita kontrastin kauneuden? Suuren Hengen enkelit, Makutat, olivat Mata Nuin valon varjona, pitäen maailmaa tasapainossa. Mutta varjo lankesi. Makutain Veljeskunta kävi Luojaansa vastaan. Tasapaino oli murrettu.”
Mata-Antro piti lukulasien kohentamisen mittaisen tauon. Hengenmiehen kasvoilla lepäsi laupea hymy, kun hän jatkoi.
”Näin sanovat pyhät kirjoitukset. Minusta ajatus on lohduttava, vaikka ehkä sovellettavissa paremmin… Suuremmassa mittakaavassa. Meillä on yksi Makuta Klaanin jäsenenä, ja vaikka en voi sanoa hänen olevan seurakuntani hartaimpia kuoropoikia, en myöskään usko kaiken maailman pahuuden ruumiillistuman kulkevan keskuudessamme. Minä itse yritän jättää tuomitsemisen suoraan ylimmälle tasolle, Mata Nuille itselleen. Tiedämme minkä tiedämme ja teemme parhaamme.”
Snowie kuunteli keskittyneenä. Tarinat. Hän piti tarinoista.
”Muotoilet asian mainiosti” lupsakka lumihahmo nyökytteli, ja hörppäsi taas kahviaan. ”Ja suurin piirtein noin minäkin ajattelin. Zeeron vain sai minut miettimään…”
Lisää kahvia.
”…että entä jos kaikki onkin vain päässämme? Mitä jos – riippumatta siitä, kuka loi ja mikä on hyvää ja mikä pahaa – se kaikki löytyykin, no, täältä?”
Valkeat sormet koputtivat valkeaa pääkoppaa.
”Mistä voin tietää? Mistä kukaan tietää?”
“Elämäkokemus, empatia, tuntuma. Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Suuri henki opastaa meitä kohti päämääräämme näillä kolmella, mutta matkan varrelta voimme poimia muutamia lisää. Minä pyrin toimissani, niin Mata-Antrona, Turagana kuin kansalaisenakin näkemään asiat muiden näkökulmasta. Ehkä meidän ei niinkään kannata käyttää panostamme toisten hyvyyden ja pahuuden tunnistamiseen, vaan pikemminkin varmistamaan se, että teemme itse oikein. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi valoisampi paikka!”
Snowie nyki nenäänsä. Isä Rusko arveli sen olevan hermostuneisuuden merkki.
”Mutta eikö toisaalta juuri… Tai siis…” valkomössö uumoili ääneen. ”Mutta jos toimimme juuri tuntuman ja empatian varassa, eikös… eikös se tarkoita, että toimimme juurikin vain sen varassa, mikä on päässämme? Että on olemassa mahdollisuus, että kaikki onkin vain mielikuvitustamme?”
En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä, kaikuivat ystävän sanat klaanilaisessa pääkopassa.
”Vaan miksipä Mata Nui meitä niin hämäisi?” Mata-Antro hymyili. ”Ymmärrän, jos vastaus ei sammuta tiedonjanoasi. Mutta joskus meidän on vain tehtävä työmme ja luotettava siihen, että Suuren Henki tekee omansa.”
Lumimies hymyili varovaisesti. Rusko jatkoi.
”Ja jos se luottamus saa meidät tekemään hyvää, eiköhän se ole hyvää.”
”Näinhän se varmaankin on”, Snowie myönsi. Hetkeksi klaanilainen keskittyi kahvikuppinsa tyhjentämiseen ja keskustelun lomassa leikkaamansa kolmannen pullapitkonpätkän popsimiseen. Isä Ruskon olemus ei ollut yhtään sen kiireisempi – vanha pappismies tiesi, ettei näitä asioita käynyt hoputtaman. Hän toivoi vain, että oli saanut rauhoiteltua levotonta sielua, tai ainakin antanut sille ainesta hedelmälliseen jatkopohdiskeluun.
Snowie oli tyytyväinen keskusteluun, vaikkei hänen mielensä vielä asettunutkaan. Pian koittaisi jatkokysymysten aika, mutta toisesta osoitteesta. Lumiukko oli saanut rohkaisunsa ja olisi aika kuulla toinen puoli tarinasta.
”Luulen, että sain purettua ne asiat, jotka halusinkin” Snowie puki ajatuksiaan sanoiksi. ”Ja että minun alkaa olla aika mennä – ajat lienevät kiireiset sinullekin, enkä tahdo tukkia kalenteriasi liikaa.”
”Voi, et sinä lainkaan haitaksi ole. Mutta ymmärrän, jos jalkasi veisivät jo muualle.”
”Mutta mutta, kiitos kahvista! Pullaa toki unohdamatta” Snowie lausui noustessaan seisomaan.
”Eipä kestä. Jaettavaksihan nämä on tarkoitettu.”
Luminen ukkeli kätteli laumansa kaitsijaa kaksin käsin. Valkea hymy pysyi leveänä.
”Kannetaankos ruokailuvälineet sisään?”
Rusko hieroi leukaansa. ”Luulenpa, että näistä on tässä enemmän iloa kuin varaston perukoilla. Väkemme taitaa tarjoilla soppaa pakolaisille vielä illasta – sama tehdä se pöydän kanssa.”
Kaksikko hyvästeli toisensa kauniissa syyssäässä. Snowien jalat johtivat häntä soratietä pitkin. Isä Rusko jäi katselemaan loittonevaa selkää, mutta siirsi pian huomionsa variksiin. Viimeiset pullanmurut kiinnostivat niitä mitä ilmeisimmin.
Vai että santsikierrosta…
Bio-Klaanin kaupunki
Tuokiota myöhemmin
https://www.youtube.com/watch?v=BwhgB35ljEs
Telttakangas ympärillä ei meteliä juuri estänyt. Rapujalat viljakärryjen alla kolisivat katukiviä vasten, äänekäs kaupustelija kailotti jotain sateenvarjoista ja puheensorina mössöytyi puuroksi, josta tarttui mukaan ehkä sana tai kaksi.
Rukousasennossa istuva matoralainen teltan sisällä nuuhki suitsukkeen rauhoittavaa tuoksua ja oli todella, todella kiireinen jättämään kaupungin metelin huomioimatta. Purppurasilmät aukesivat ja vilkuilivat ympäri teltan hahmon ottanutta tilkkutäkkiä.
”Joo! Ja sinua ei muuten kutsuttu sisään!” isä Zeeron rääkäisi tyhjälle teltalle.
Kaupunki ei ollut mietiskelyn paikka. Liikaa virikkeitä. Liikaa ääniä. Mutta Athin miehen oli opittava kuuntelemaan niistä oikeita ja valitsemaan oikean väriset… tähän on niin olemassa joku todella nokkela sienipohjainen metafora, eikö olekin?
”Hiljaa!”
Ei sitten.
Zeeron huokaisi syvään. Metsämunkin mieli oli harhaillut hakoteillä sitten toa Kepen kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän oli kierrellyt vaikeita ja vaarallisia kysymyksiä, joita ei ollut uskaltanut kysyä edes Pyhältä Äidiltä itseltään.
”Mm-hm.”
Taajuudet. Entä jos hän oli aina ollut väärällä taajuudella?
Entä jos häly ympärillä piilotti alleen enemmän kuin tieteen toa edes uskalsi kuvitellakaan.
”Jep.”
Kummituksia. Mörköjä. Aaveita. Kaikkialla ympärillä.
Entä jos todellinen maailma oli valhetta, ja painajaiset-
”Ja entä jos sinä tarvitset ajallesi jotain parempaa käyttöä?” munkki pihahti, mutta ei koskaan lakannut ajattelemasta- ”Älä keskeytä minua! Sinä teet noin aina ja kaikille! Onko se kivaa? Eikä kukaan järkevä sitäpaitsi istu kokonaista vuorokautta kirjoittamassa tai seuraamassa tällaista hulluutta! Hankkisit töitä! Minä kyllä keksin sinulle töitä, jos niitä et itse löydä, ja-”
Zeeron keskeytti havaitessaan teltan liepeistä kurkistavan pöllämystyneen porkkananaaman.
”Ööh… kukkuu!” Snowie ilmoitti. ”Enhän häiritse?”
Klaanilainen tarkkaili ympäristöä. Munkki näytti istuvan teltassa aivan yksin.
”En keskeytä mitään?”
Zeeron muljautteli kulahtaneen kultaisia kasvojaan hetken aikaa kuin yrittäen muistaa, miten iloinen ilme tehtiin. Lopulta hän onnistui.
”E-hei! Tervetuloa… ilmeisesti uuteen kotiini, lumi-heppu”, epämääräisen määräinen musta matoralainen ponkaisi pystyyn, ”kuka sijaintini kavalsi? Mikä sinut tänne tuo? Ja tärkeintä, liitytkö teeseuraksi?”
Munkin levoton kysymystenasettelu hämmensi klaanilaista hetken verran. Snowie vaihtoi painoa jalaltaan toiselle ja astui sitten teltan oviaukosta sisään. Mössömies mahtui seisomaan vain kumarassa.
Vastaus Zeeronin ensimmäiseen kysymykseen astui sisään Snowien perässä.
Kaksi sanopasjokuelementti… no kuitenkin aika värikästä matorania tassuttelivat lumimiehen vierelle ja nyökkäsivät.
”Isä Zeeron.”
”Isä Zeeron.”
Ensimmäinen metsämunkin oppityttäristä oli mintunvihreä ja pitkä, toinen hypnoottisen violetti. Kummallakin oli päässään kukkaseppeleet ja yllään jonkinlainen athistikaapu. Yleisemmän ja askeettisemman mallin sijaan kaksikon asut loistivat väreissä – tai ainakin olivat loistaneet. Aika haalisti kirjavimmankin kaavun. Kummankin nuoremman athistin katse oli levollinen, jopa poissaoleva.
Zeeron katsoi kummankin neidin silmiin ja nyökkäsi hiljaa. Sitten hän… nosti hiljaisuudessa kätensä ohimoilleen ja… ööh, mitä… teki… koko joukon tosi kummallisia käsimerkkejä? Ja oppityttäret seurasivat perässä täydellisellä ajoituksella, eikä Snowie tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata esimerkkiä.
Se oli ohi juuri kun hän ehti aloittaa.
”Rauhaa, neidit”, Zeeron sanoi lopulta painaen kämmenensä yhteen ja nyökäten syvää kumartaen istuma-asennostaan.
Sen syvän hengellisen ja psykedeelisen groovyn sananvaihdon myötä oppityttäret astuivat opettajansa teltasta ulos takaisin ulkona tapahtuvaan melskeeseen.
”No sepä hauskaa!” Zeeron tokaisi. ”Näyttivätkö tytöt sitä viljelmää toisessa teltassa? Ja jos näyttivät, tunnetko yhtään kasvillisuuden toaa, sillä meillä on ehkä ongelma… niin, ja kelpaako se tee?”
”No juu!” edellisestä hämmentynyt Snowie hihkaisi. ”Tulen kyllä oikeastaan vasta kahvipöydän äärestä, mutta kutsutaan tätä sitten vaikka kahvinsulatteluteeksi!”
Zeeron köpötteli teepannun tykö eikä reagoinut sen kummemmin klaanilaisen lausumaan. Rihmastopurkin korkki kiertyi auki ja vanhat metsäläisen sormet kurottuivat sisään. Lumimies oli tekemässä kamalaa virhettä.
”Minä en ole oikeastaan erityisen varma, mikä lajike tämä on, mutta se on ainakin vihainen! Tekee hyvää sulatuselimille! Heräsi suorastaan väärällä jalalla, ja se jalkaosio ei ole edes… eh, ’meta-floora’, kuten te tapaatte sanoa. Tässä aineessa on kirjaimellisesti potkua!”
”Mm, niin, aivan…”
Snowie muisti Zeeronin sienikeitokset. Oih ja voih. Mutta ehkä tee olisi parempaa? Tai edes vähemmän syövyttävää?
Lumiukkeli yritti estää oheisten seikkojen tunkeutumista varsinaisen asiansa tielle, mutta lieni kohteliasta ottaa vanhan munkin teetarjous vastaan.
Isä Zeeron ravisteli pannua ja ripotteli sekaan toisenkin purnukan sisälmyksiä. Arveluttavan paksu savu pakeni onneksi osittain teltan kankaisen kattorakenteen lomasta – meditaatiotilassa oli riittävän tunkkaista ilman ylimääräisiä hermomyrkkyjäkin.
”Hys! Ihan terveellistä tavaraa tämä on! Luomukamaa – suoraan luonnosta!” Zeeron kävi keskustelua, josta poisjäämisestä Snowie ei osannut loukkaantua. ”Niin, niin! Siitä on pienoinen hetki, lumipallo, pienoinen hetki. Olet ainakin saanut hyvin syödäksesi viime kerrasta?”
Hän osoitti mustalla sormella Snowien melko massavaa massaa.
”He-heh, juu!” klaanilainen hyväksyi. Oli ehkä totta, että syy massan lisääntymiseen oli enemmän se, että kannibaalikeikan lomassa lopusta Snowiesta eksyneet jalkaparat olivat löytäneet loppukehonsa kuin se, että lumimies olisi syönyt erityisen paljon. Mutta toisaalta, kyllähän hän kahvion herkkujen parissa viihtyi, joten ei Zeeron väärässäkään ollut.
”Mutta kyllä, aikaa on kulunut ja vettä virrannut. Siltikin…” lumimies piti pienen empimistauon ”sanasi ovat eläneet mielessäni vilkkaasti ja päivittäin.”
Metsän sienitietäjä piti katseensa sieniteessä, mutta huomionsa vieraassaan. Hän ojensi toisen höyryävän kupposen tälle. ”Mitä on mielessäsi, valkea kulkija?”
”Niin… Arvoisa metsän viisas, kun viimeksi puhuimme, hmm, uskonasioista, annoit minun ymmärtää, että olisit sitä mieltä, että minä olisin ikäänkuin risteyksessä.”
”Vors-koro”, Zeeron mutisi hiljaa, ”koskaan kuullutkaan…”
”Niin… Ja olin alkuunsa vähän vastentahtoinen koko ajatusta kohtaan. Olen kuitenkin elellyt tapojeni ja tottumusteni varassa aika kauan ja ihan hyvin on toiminut! Olen tullut toimeen mitä eriskummallisten veikkosten tahi veikotarten parissa, ja minun on vaikea olla ajattelematta, että se johtuu ainakin osin eräänlaisesta ennakkoluulottomuudesta, jonka saa kun… Hmm. On avarakatseinen? Kuuntelee muita? Eeei, en minä niin hyvä kuuntelemaan ole, enemmänkin puhumaan… Ööh, kun…”
Snowie soperteli itsekseen ja yritti nojata telttaa kannattelevaan puupuomiin. Hän kuitenkin tajusi pian, että lähinnä kaataisi teltan ja jätti hankkeen sikseen. Asiansa muotoilua hän kuitenkin jaksoi yrittää.
”Niin, siinäpä se juuri. Ehkä sen ’ennakkoluulottomuuteni’ sain leiriytymällä risteykseen. Olen se lehti tuulessa, josta tarinasi kertoi…”
Jälleen pieni tauko. Tämänkertainen kiusallinen, liki teltan kaatava liike oli liian pystyyn ryhtiin nouseminen niskanverryttelytarkoituksissa.
”Ja taisit olla aika lailla ihan oikeassa. Kävin puhumassa omalle Mata-Antrolleni, vanhalle kunnon isä Ruskolle. Hän jos kuka on avarakatseinen mies, ihailen häntä kovin. Ajattelin, että voisin saada häneltä voimia jatkaa linjaani – tai ehkä enemmänkin oikeutusta olla valitsematta leiriä? Mutta kaikessa ekumeenisessa viisaudessaankin hän sai minut vakuuttumaan siitä, että olen risteyksessä. Ja että siihen ei voi jäädä asumaan.”
”No totta Atheonissa! Näitkö sinä, mihin ne nämä teltat sijoittivat? Se yksi peikko taksirapuineen oli eilen rämähtää makuuhuoneeseeni!”
Makuuhuoneella Zeeron mitä ilmeisimmin tarkoitti ainoaa huonettaan.
”Ha-haa! Nokkelaa! Sitä en edes kiellä, kloppi! Mutta kuules, lumipallero… onko tämä asia pitänyt sinua montakin yötä hereillä?”
”Yötä? No ei niinkään, minulla on erinomaiset unenlahjat. Mutta vaivannut kyllä. Vaivannut paljon.”
”Hyvä! Kuuluukin vaivata!” Zeeron hekotti. ”Heti kun lakkaat kyseenalaistamasta paikkaasi universumissa – ja tärkeämpää vielä, uni-versumissa – kasaat pikkuruisessa valkoisessa päässäsi pienen linnakkeen, jota kutsut totuudeksi ja suojaudut sinne!”
”Sepäs se onkin!” Snowie innostui, mutta vaihtoi sitten maltillisemman kunnioittavaan sävyyn. ”Totuus minua tässä vaivaakin. Kepson kuulemma kävi luonasi, joten varmaan ymmärrät, että sen jälkeen mitä koimme… No, totuuden määrittely meni vähän niinkuin uusiksi. Eikä passiivinen ja vertauskuvallinen risteyksessä nököttely enää vain toimi! Koska jos elämäntapani on ollut enemmän reagoimista muiden toimiin, ehkä miellyttämistäkin, kuin omia hankkeitani, miten moisen perusta muka kestää sen, että kaikki tieto onkin ehkä väärää? Tai siis että aistini voivatkin olla ihan hakuteillä sen suhteen, mitä tapahtuu.”
Lumiukko istahti teltan lattialle. Valkeat jalat väsyivät nopeasti – suu ei.
”Ja puhuin tästäkin Mata-Antrolleni. Että, entä jos mikään ei olekaan totta, tai joku, tai ylipäänsä kaiken mahdollisesta pääkoppariippuvaisuudesta. Hän vastasi näihin elämänvalinnallisiin ongelmiin luottamuksen tiellä, mikä on arvatenkin pitkälti paras vastaus… Mutta kysymys siitä, että luottamus mihin, on iso ja vaikea ja suoraan sanottuna se viimeistään pakottaa minut hilaamaan takamukseni ylös ja ottamaan jonkun suunnan!”
Snowie katsahti maahan. Hän istui veltossa risti-istunnassa.
”Öh siis vertauskuvallisesti.”
Zeeron ryysti muukalaismaisista rihmastoista erittynyttä teetä pitkään ja hieroi kultaista leukaansa. ”Niinpä niin. Kyllä sinä höpöttää ainakin osaat, valkopulla. Ehkä se tarkoittaa, että et ole aivan toivoton tapaus? Kerropa minulle, kun istuskelee risteyksessä noin kauan kuin sinä, auttaako se näkemään, mikä ero poluilla on? Minä vähän veikkaisin, että ensivilkaisulla ne polut näyttävät aika samanlaisilta, tai että ne risteävät vasta myöhemmin – ja miten sellaisessa tilanteessa voi muka päättää suuntansa, häh? Heittämällä kolikkoa? Nyppimällä kukasta terälehtiä? Ja että saa pidettyä katseensa tuolla tavalla avarana kuin sinä, pitää katsoa asioita tosi, tosi kaukaa, että ne mahtuvat samaan näkökenttään! Ja sieltä kaukaa et näe, vaikka toinen niistä olisi hometta ja myrkkyä!”
Snowie tarttui Zeeronin tarjoamaan teemukiin, eikä ollut varma, näkikö sitä välttämättä läheltäkään. Teetä nuuhkittuaan lumimies päätteli, että myös myrkyllistä hometta oli oltava olemassa.
”Eli… olet pitkälti samaa mieltä kuin isä Rusko? Että minun on valittava polku ja seurattava sitä? Vaikka valinta saattaakin olla vähän sattumanvarainen? Tai siis, ehkä enemmänkin luottamukseen perustuva?”
Snowien levottomat unet palautuivat hänen mieleensä. Raakuntaa ja kujerrusta, mustia sulkia. Ammottavan punainen silmä.
Ehkä hän ei saisi koskaan tietää, kumpaa lintua seurata. Ehkäpä asia olisi hänen päätettävissään. Eihän hän ollut kenenkään nukke.
Eihän?
”Lumipallero, lumipallero… oletko miettinyt, että et ole ehkä päässyt vielä niinkään pitkälle että voisit edes valita oikean polun, mikä riivattu se sitten onkaan, älä minulta kysy, olen vain joku tyyppi. Ehei, sinä olet kuule tainnut juuttua siihen aivan ensimmäiseen valintaan!”
Zeeron ryysti kovaäänisesti teetä tajuamatta, että se oli vielä melko tulikuumaa. Tajuaminen ilmestyi hänen kasvoilleen suurena ja hehkuvana, ja matoralainen päätti siirtää kuuman nesteen takaisin juoma-astiaansa vielä pieneksi hetkeksi.
”Bleh! Niin! Lehti tuulessa on ihan okei sen suhteen, mihin tuuli sitä riepottaa! Tai ei ainakaan tajua kirkua kovaan ääneen jarrutuspyyntöä, mikä on vähän tragedia koska lehdillä ei ole suuta eikä tuulella korvia. Kuitenkin! En väitä osaavani puhua lehtien puolesta, mutta sinä, ystävä hyvä, tykkäät siitä kun asiat ovat helppoja! Olet juuttunut siihen ensimmäiseen valintaan, ja se valinta on laskea takamuksensa siihen kirotun risteykseen ylipäätään! Mutta eipä sinulle ole taidettu sen suhteen antaa hirveästi vaihtoehtojakaan? Niin, on helppoa heittäytyä tuulen viemäksi. On helppoa teeskennellä, että joku muu on tehnyt kaikki valintasi puolestasi ja tekee jatkossakin – ja niin muuten tekeekin, jos et nosta ahteriasi siitä risteyksestä! Valitsematta jättäminen on myös valinta, ja eikö tämä maailma olisi aika paljon hauskempi paikka, jos useammalle annettaisiin se toinenkin vaihtoehto?”
Mössömies muisteli Athin legendaa. Sinisen silmän perimätieto oli selvästi samaa mieltä sienimunkki Zeeronin kanssa sen suhteen, mitä lumimiehellä oli edessään. Ilmeisesti Mata-Antro Ruskokin, ja – Snowie oli varma – jos hän olisi lähtenyt tapaamaan ketä tahansa muuta hengellisen alan ammattilaista Yhden Tien varrella, olisi vastaus ollut samansuuntainen. Jo riitti vätystely.
”Eli… Toimin liian… helposti? Teen niin kuin Mata Nui opettaa, koska se on helppoa?”
Zeeron ei vastannut, puhalteli vain teetään. Snowie yritti siis yksin.
”Ja olet sitä mieltä, että Mata Nuin turvallisuus ja lämmin syli ovat ikään kuin… tiellä? Tai siis, että koska Suuren Hengen sylissä on niin hyvä olla, emme uskalla kysyä itseltämme, mitä on Hänen välittömän syleilynsä ulkopuolella?”
Munkki näytti kiinnostuneelta kuulemaan, mihin tämä oli menossa.
”Ja että Ath toi meille vapautuksen tästä.” Snowie tunsi olonsa epämukavaksi – hän ei oikein tiennyt, miten olla. ”Eikö tuo ole aika… välinpitämätöntä? Kylmää? Jos Mata Nuin opit kuitenkin ohjaavat hyvään, eikö niiden seuraaminen itsessään ole hyvää?”
”Onko?”
”Niin, onko?”
”Niin niin, onko?”
”Mu-… Mu-mutta. Eäh.”
Valkeassa pääkopassa tapahtui intensiivistä ajatustoimintaa.
”Poika”, Zeeron sanoi avaten kurkkuaan, ”olethan sinä poika? Anteeksi, en ole koskaan varmistanut. Oletko sinä? Olet ensimmäinen epäselvä lumiukko johon tutustuin!”
”Nooh, omasta mielestäni juu.”
”No kiva, tuo olisi muuten ollut tosi noloa. Poika! Tiedätkö, minkälaiset suuret herrat ja rouvat ovat rakentaneet ajatuspohjan, jolla olet mukavasti istunut koko pienen elämäsi? Sen pikku risteyksen, minkälie Vors-koron? Sellaiset tyypit, jotka päättivät jonain päivänä olevansa oikeassa ja rakentavansa siitä oikeassa olemisesta ison linnoituksen! Ja sitten ne avasivat linnoituksensa tykkiluukut käydäkseen sotaan toisia linnoituksia vastaan. Haluatko tehdä hyvää, koska Mata Nui niin sanoo, vai haluatko tehdä hyvää, koska haluat sitä? Koska se tekee sinut onnelliseksi? Minulle sillä ei ole väliä, mutta haistata järjestelmälle pitkät! Kyseenalaista! Hiiteen vaikka koko Mata Nui, jos siltä tuntuu. Outo setä, mitä hyvää se on koskaan sinun vuoksesi tehnyt? Miksi sinun pitäisi uhrata elämäsi nimelle, jonka joku on päähäsi joskus istuttanut? Jos et ole samaa mieltä, niin mieti edes!”
Zeeron levitti villinä kätensä. ”Entä jos se mitä luulet turvaksesi on ollut aina kahle, joka estää sinua levittämästä siipiäsi? Kokeile mitä sen lämpimän sylin ulkopuolella on! Kokeile oppia! Niin isämme Ath teki.”
”Hmmm”, Snowie aloitti hiljaisesti, ja lisäsi sitten tarmokkaasti. ”Ha! Joo joo!”
Innostus syttyi lumiukon silmiin. ”Joo!”
Zeeron katsoi, kun jonkinlaisesta ideasta villiintynyt pullaklaanilainen kompuroi seisoma-asentoon ja miltei kaatoi koko teltan, taas.
”Kiitos viisaista sanoista, isä Zeeron! Olen nyt taas kovin innoissani. Tämä… ei tämä ole ahdistavaa, tämä on jännittävää!”
”Mitä aiot, poika?”
”Aion oppia!”
Täysin tyhjä teemuki jäi höyryämään teltan lattialle kun valkea klaanilainen ahtautui ulos teltasta. Porkkananenäkasvot ilmestyivät vielä ovesta sisään.
”Kiitos vielä! Kiitos kuuntelusta, sanoistasi ja…”
Kuumassa vedessä vellovat rihmastot pyörivät hypnoottisesti.
”Niin, kiitos niistä! Tsau!”
Lumihahmo katosi Zeeronin näköpiiristä. Hän oli jäänyt telttaan yksin, omaan rauhaansa. Vanha mies oli täysin yksin, arvokkaan hiljaisuuden ympäröimä.
”Vielä kun sinäkin lakkaisit!” hän vielä ärjyi ei kenellekään.
Kaksi matoralaista istuivat pienen pöydän eri puolilla ja pelasivat lautapeliä. He olivat ainoat henkilöt koko näköalatornissa – pieni ihme itsessään, evakkotulva huomioiden. Pyöreässä huoneessa oli kiviset seinät. Katto ja lattia olivat molemmat samasta, vaaleasta lankusta rakennetut. Tornihuoneen neljä ikkunaa aukesivat kaikki eri suuntiin, antaen mainion näköalan niin merelle, metsään, pelloille kuin kaupunkiinkin. Kahden matoralaisen katseet olivat kuitenkin pelilautaan kohdistetut.
”Hans?” toinen, haaleanvihreä matoralainen aloitti.
”Hm?” hänen pelikumppaninsa vastasi, kohottamatta kuitenkaan katsettaan pelilaudasta. Hän liikutti pientä mönttiä muutaman ruudun kohti laudan keskustaa.
”Eikö… Eikö tämä sotatila tosiaan huoleta sinua?”
Hopean ja oranssin värinen matoralainen katsoi keskustelukumppaniaan silmiin.
”Totta kai huolettaa, Plaploo, totta kai.”
”Niin, mutta-”
”Sinun vuorosi.”
Hetken matoralaiset jatkoivat peliään kaikessa rauhassa. Nappulat pomppivat ruuduilla ja noppia heitettiin. Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Molemmat kohosivat äkkiä säikähtäneinä seisaalleen ja katsoivat toisiinsa.
”Sinäkin kuulit sen?”
”Mikä se oli?”
”Ei aavistustakaan.”
”Se kuului alakerrasta, eikö?”
”Joo.”
Kaksi pikkuveikkoa kävivät mielessään, mitä heidän lempitorninsa alemmissa kerroksissa oli. Jotain vanhoja varastotiloja? Ja nyt sieltä kuului… laukauksia?
”Pitäisikö meidän kertoa jollekin modelle?”
”Kai meidän on pakko.”
Matoranit askelsivat varovaisesti kohti portaikkoa.
Se kuului taas. Ilmiselvä laukaus. Nazorak-kivääri, kenties?
”Mikä se on?” Plaploo hermoili.
”En…” Hans piti tauon ja pysähtyi. Plaploo toisti tempun muutaman askelen päästä, huomattuaan ystävänsä jääneen jälkeen.
”Mitä nyt, Hans?”
”Tämä on typerää.”
”Mitä tarkoitat?”
Hans mietti hetken, miten sanansa asettelisi.
”Emme me tee tätä taas. Viime kerta oli riittävän hölmö.”
Plaploon ilme valahti välittömästi. ”Todellako?”
”No toki! Hermoilimme ja säntäilimme ympäri Klaanin käytäviä, salaperäistä ääntä metsästäen. Lopulta äänet aiheutti Moderaattori Paacon musiikki, olihan moinen n-”
”Ei se!” Plaploo parkaisi. Hänen äänensä oli yhtäkkiä paitsi paljon voimakkaampi, myös särkymispisteessä.
Hans hämmentyi ystävänsä voimakkaasta reaktiosta. ”Mekö emme puhu diskoteekkiselkkauksesta? Mitä en nyt ymmärrä?”
”Viime kerta, kun linnakkeeseen tunkeuduttiin. Etkö muista?”
Totta kai Hans muisti. Zyglakien yöllinen isku jäi kaikkien mieleen. Mutta Hansin ja Plaploon mieleen se jätti erityisen mustan jäljen.
”Jarp…” Hans sanoi hiljaa.
Kaksikon hyvä ystävä, sähkömies Jarp oli menettänyt henkensä zyglakien kourissa. Kuulemma yksi liskosoturi oli silpaissut pienen insinöörin pään harteilta yhdellä siistillä sivalluksella.
Hans ja Plaploo eivät koskaan puhuneet siitä. Hautajaisissa Jarpista oli sanottu muutama kaunis sana – sähkömies oli laskettu haudan lepoon yhdessä muiden zyglakien hyökkäyksessä menehtyneiden kanssa. Jarp oli saanut viimeisen lepopaikkansa koristeeksi kauniin kukkakranssin, samanlaisen kuin muutkin vainajat.
Vaan muistiko kukaan enää pikku-Jarpia? Niinä päivinä, kun oli sateista ja kahviossa myytävien lehtien etusivulla kirjoitettiin Allianssin hirmuteoista ja kaikkialla oli kova häly, Plaploo mietti, mikä kaikki unohtui sodan pauhussa. Toat seikkailivat ja muut sankarit tekivät uskomattomia asioita. Mikä arvo oli pienten ponnistelulla? Toisinaan Plaploo puristi haaleanvihreillä sormillaan kahvion pöydänreunaa niin lujaa että sattui – kun hän ei saanut katsettaan irti tiskillä mainostettavan lehden otsikoista.
”Totta puhuakseni…” Hans aloitti. Plaploo hätkähti ulos ajatuksistaan. ”Kuulin, että Jarpin kaulan… hengen riistänyt lisko on linnoituksessa vankina.”
”Mi-mitä?” Plaploo henkäisi.
Hans nyökkäsi. Todellisuudessa tieto ei perustunut epävarmaan huhuun: matoralainen oli asiasta varma. Hän oli ottanut asiakseen selvittää. Hänellä ei tosin ollut aavistustakaan siitä, mitä tiedolla teki.
Hans pudisti oranssia päätään. Ajatus kuulosti huonolta, erittäin, kovin huonolta. Hän oli jakamassa ajatuksiaan ystävälleen, mutta sitten se kuului taas. Se oli taatusti Nazorak-kivääri.
”Selvitetään tämä!”
”Jeh!”
Kaksi pientä jalkaparia tamppasi portaita alas, suorastaan uhmakkaan päättäväisyyden vallassa.
Kierreportaikon alas päästyään usein lautapelejä harrastava matoralais-duo huomasi laukausten äänen voimistuvan. Mysteerimelun lähde oli mitä ilmeisimmin erittäin lähellä… jopa…
”Tuon oven takana?” Plaploo ehdotti varovaisesti. Hänen urheampi ystävänsä painoi korvansa rappusten alapäässä olevaa puuovea vasten.
Sikäli kun Hans tahi Plaploo muistivat, tornin alaosan piti aueta muuannenteen vähän käytettyyn kellarivarastoon. Miksi Nazorakit sinne tunkeutuisivat? Ei auttanut kuin ottaa selvää.
Hansin oranssit sormet koskettivat vanhan puuoven karheaa pintaa. Uksin lukossa oli avain – kukaan ei ollut pakottanut itseään väkisin läpi. Ovi aukesi narahtaen, paljastaen takaansa ampumaradan.
Näkymä oli hämmentävä. Varaston tavanomaiset valtiaat – käyttämättömien moppien rivistöt, ylimääräiset jakkarat ja pari polkurapuvaunua oli raivattu pitkän tilan reunoille. Kauimmaisessa päässä varastoa/ampumarataa loisteputkilamput valaisivat Snowien, lähemmässä erittäin värikkään seurueen.
Hansin ja Plaploon edessä seisoskelivat Admin Guardian ja Hansille ja Plaploolle tuntematon, erittäin viiksekäs Matoran. Myös muutama muu muukalainen ja Telakan johtaja Tongu seisoskelivat ampumaradaksi muunnetun varaston laidoilla. Kaikilla oli kuulosuojaimet päässään.
Hans ja Plaploo olivat ilmaantuneet joukkion selkäpuolelle, joten muihin nähden vastakkain seisoskeleva Lumiukko huomasi saapujat ensimmäisinä.
”Hohoi, hei!” Snowie hihkaisi ja vilkutti. Ampuraattori ei kuitenkaan keskeyttänyt puuhiaan: seuraava laukaus kajahti ilmoille ja valkopullukka säikähti silminnähden. Zamor-kuula kuitenkin poksahti harmittomana Snowieta vasten. Lumimiehen rintakehässä oli jotain outoa.
Huoneen lössi kääntyi kannoillaan ja huomasi Hansin ja Plaploon. Kaksikko oli silminnähden hämillään, ja Guardian katsoi asiakseen avata tilannetta.
”Teemme vähän testejä”, Admin selitti. ”Saa tulla seuraamaan sivusta.”
Huoneen väki otti kuulosuojaimet pois päästään. Hans ja Plaploo katsoivat Adminia, sitten Nazorak-kiväärin kanssa heiluvaa Bladista. Liikkumarajoitteinen skakdi huomasi tuijotuksen. ”Kaipasivat loistavaa aseenkäyttelijää testauksen avuksi.”
Guardian pohti mielessään sanojen ’loistava’ ja ’innokas’ vivahteellisia eroja.
”Mutta ihan pettymys tämä on!” Bladis jatkoi. Hän viittasi ehkä kädessään olevaan torakka-aseeseen, tai ehkä koko tilanteeseen. ”Lelupyssy, skarrar.”
Ennen kuin mysteerioita ratkova matoralais-duo ehti ihmetellä sen enempää, Snowie avasi suunsa.
”Sitä paitsi ei mutta tämä on ihan mainiota!” lumiukko hihkui lönkötellessään huoneeseen saapuneen kaksikon tykö ampumaradan maalialueelta. Hänellä oli yllään sileä metallipanssari. Äärimmilleen pelkistettyssä ja muodoiltaan hieman pyöreässä metalliliivissä oli muutama lommo, mutta muuten se kiilteli uutuuttaan. Panssaria koristi siihen tökerösti sinisestä teipistä ja pullonkorkeista askarreltu Ussal.
”Tein sen ihan itse!” pyylevä klaanilainen kommentoi somistusta. ”Kuvan siis, en liiviä. Ja sehän tässä onkin se mainious, rautapaidan alkuperä! Sen auktorin tulkinnallisuus!”
Vihreä ja oranssi matoralainen kohottivat kulmiaan jaetun hämmentymisen kokemuksen merkiksi.
”Mitä Snowie tässä yrittää sanoa…” Guardian otti askeleen eteenpäin ”on että panssaripaita kehitettiin useita tekniikoita hyödyntäen.”
”Joo, ja siis, ovathan mestat parahultaisesti ahtaat – minäkin jaan tätä nykyä huoneen kahden Dapi-Korolaisen käsityöläisen kanssa – mutta se tässä juuri onkin pointtina! Tai siis, siitä tämä alkoi. Tämä tässä!”
Lumiukko koputti rintapanssariaan.
”Joo, hei vaan!” yksi huoneen seinustalla nojaileva matoralainen vilkutti. Kasvoillaan suurta Rauta kantava tulen matoran oli länkäsäärinen ja pyöreävatsainen. ”Uusi kämppiksemme sai kieltämättä oikein ideavonkaleen. Me…” Ta-Matoran tökkäsi vieressään istuvaa Fe-Matorania, joka keskittyi lähinnä sylissään tuhisevan mustan sammakon silittelemiseen ”…juttelimme Snowmanin kanssa työnteosta. Kerroimme olevamme vasta kisällejä, ja että mestarimme kiertelee Dapi-Koron, Askelman ja Rol-Horiin väliä, suurta sepänviisauttaan jakaen. Kerroimme hänelle kauniista naamioista, vahvoista vasaroista ja terävistä sahoista, jotka mestarimme loihtii pienimmänkin ahjon äärellä.”
”Ja sitten kysyin…” Snowie hömelössä haarniskassaan jatkoi taas ”…että onko hän koskaan kokeillut oikein isoa ahjoa? Ja siinä vaiheessa!”
Lumiukko pyörähti kömpelösti ja osoitti kummankin kätensä etusormilla varastotilan takaseinällä seisoskelevaa sähkön matorania. Pitkä matoralainen oli pukeutunut komeaan huopaviittaan, jossa oli mahtava röyhelökaulus. Sähkötär nyökkäsi lyhyesti.
”Siinä vaiheessa törmäsimme tähän mahtavaan naiseen!”
”Juu-u!” Dapi-Koron möhömaha vahvisti. ”Nui-Koron käsityöläiskilta oli jo löytänyt tiensä Telakkanne mahtavien roihujen äärelle. Teillä oli niin paljon opetettavaa!”
Killan johtaja hymyili pompöösin kauluksensa alta. ”Tunne on molemminpuolinen.”
Hans ja Plaploo katsoivat edessään intoilevaa joukkiota. Siinä todella oli matoralaisia ympäri pohjoista ja aimo liuta Suurkylän väkeä.
”Lopulta saimme yhteyden itse kunnioitettuun pohjoisen valumamestariin – siinä vasta eri jehu – ja johan alkoi rautasoppa kuplimaan ja sotisopa räätälöitymään”, Snowie hymyili. ”Siinä oli osaajaa monenlaista, ja koko ajan vaan tuli lisää. Pohjoisen muinaistieto ja Nui-Koron käsityökulttuuri ja tulipa mukaan sitten kiinnostuneita klaanilaisiakin… Siinäpä vasta resepti! Olisipa Kapura ollut näkemässä!”
”Ruuhka-aika Telakalla”, Tongu ilmaisi huvittuneisuutensa. ”Melkoista. Omat poikamme ja tyttömme osallistuivat seppähetkeen innolla ja taidolla.”
Tongun vieressä nököttävä ta-matoran Garson otti pomonsa kehut vastaan tyynesti. Hän ei yleensäkään turhia intoillut.
Keltajätti naksautti mikrouunin kokoisia rystysiään. “Enpä malta odottaa russakoiden ilmeiden näkemistä, kun niiden piruparkojen panokset pysähtyvät kuin seinään!”
“Juu, vaikka tietty olisikin kivempi, etteivät meikäläiset joutuisi ensinkään tulilinjalle”, lumimies tuumi testitulilinjastolta, “Mutta jos joudumme, niin ainakin olemme satsanneet hengissä pysymiseen.”
“Vihollisten ampuminen on mainio satsaus hengissä selviytymiseen”, Bladis murahti. Skakdinaattorilla oli aurinkolasit, kellarissakin.
“Niin ne torakatkin varmaan ajattelevat”, vanhempi skakdi sanoi mietteliäästi.
“Tai siis ajattelevat kunnes saavat vastaansa kovan paidan!” yksi pohjoisen kisälleistä rohkaistui lohkaisemaan. Bladis naksautti jälleen torakkatussaria.
Plam!
Bladis puhalsi Nazorak-kiväärin piippua. Haarniskaan jäi vain pieni lommo. ”Niin että tuollaisen saivat aikaan.”
Moni läsnäolija mulkaisi vihaisesti Bladista – väki oli jo ottanut kuulosuojaimet päästään – mutta useat myös nyökkäsivät hyväksyvästi. Panssari oli todella vaikuttava.
”Henkilökohtaisesti pidän tässä kaikessa eniten siitä, että tämä on oikeastaan Allianssin lahja meille”, Guardian virnisti. ”Jos he eivät olisi pakottaneet hyvää väkeä pakosalle, käsityöläiskonklaavi olisi jäänyt väliin.”
Makea karman tuoksu leijaili ampumaradan yllä.
”Eli…” Hans hahmotteli tilannetta. ”Te yhdistitte eri kylien tietämyksen ja lopputuloksena saitte aikaan torakkakiväärin osumilta suojaavan haarniskan?”
”Kyllä”, Nui-Koron käsityöläiskillan johtaja hyväksyi. ”Tarkka tiivistys.”
“Siis: Imperiumin rautasaappaan alla yhtenäisyys muodostaa uuden rautamuurin, jonka suojassa kulttuuri ja perimätieto nousee uuteen, ennenäkemättömään kukoistukseen!” kisälli lausui mahtipontisesti.
“Tuon voisi painattaa paitaan, jos käyttäisin sellaista”, Guartsu virnisti.
“No, voit painattaa sen tuohon haarniskaan.”
”Mutta jos haluamme, että metallivelhojen uurastus todella auttaa meitä, tarvitsemme aika lailla työvoimaa – enemmän, kuin mitä saarella on seppiä”, Faxon-kasvoinen po-matoran mutisi viiksiensä alta. Hans ja Plaploo tuijottivat vaikuttuneina suurkyläläisen naamakarvoja ja tunnistivat hahmon Nui-Koron ylikomisario Harkeliksi.
”Testikappaleen taontaan meni Bio-Klaanin, pohjoisen ja meidän suurkyläläisten parhaimmistoltakin päiviä. Vaikka työnjako olisi seuraavien sarjojen saralla pätevämmin hoidettu, tahtimme on parhaimmillaankin vain paita pari per päivä”, Harkel jatkoi.
Guardian hymähti uuden toverinsa puheille ja loi kysyvän katseen katseen Tonguun.
”Minä tiedän miehen”, Keltaisen Jättiläisen puhe kumisi tilassa. ”Todellinen takomisen mestari – hän ja alaistensa armeija. Asuu puoli maailmaa tuohon suuntaan.” Tongu huitaisi huolimattomasti koilliseen avautuvaa ikkunaa kohti. ”Kelpo mies.”
”Ai?” Guardian varmisti epäilyksensä. ”Hän on saanut bisneksen taas rullaamaan viime kerran jäljiltä?”
”Kelpo mies.”
Harkel tyytyi vastaukseen – viikset vapisivat myöntymisen merkiksi. Nui-Koron ylikomisario oppi kunnioittamaan Admin Guardiania päivä päivältä enemmän. Sotaveteraani oli käytännön mies, ja poliisin oli helppo ymmärtää, miksi klaanilaiset seurasivat sinistä johtajaansa uskollisesti. Bio-Klaanin sotastrategi oli organisoinut sirkusmaisen seurueensa sotakuntoon, kaiken aineksen kyvykkäästi hyödyntäen. Ja ainesta oli päivä päivältä enemmän.
”Admin Guardian”, Harkel jatkoi ajatuskulkuaan ääneen.
Sininen skakdi käänsi päätään. ”Ylikomisario Harkel?”
”Onko meillä tänään aikaa suunnitella Siniviittojen organisoimista osaksi Bio-Klaanin puolustusta?”
Pronssisen Hahnahin puolustajien alistaminen Bio-Klaanin alaisuuteen oli kiistelty aihe. Monet Suurkylän vanhoista päättäjistä olivat ehdotusta vastaan, koska tiesivät sen vähentävän Nui-Koron autonomiaa. Saaren vanhassa valtakeskittymässä oli yhä vain katkeruutta bio-klaanilaisia ”vallananastajia” kohtaan. Jos turaga Tahae olisi yhä ollut vallan kahvassa, olisi ajatus Siniviitoista osana Bio-Klaanin komentoketjua tukahdutettu jo suunnittelupöydälle. Mata Nuin kiitos ettei ole… Harkel tuumi.
Useimmat muut kiittelivät vallanvaihdoksesta Harkelia itseään – olihan viiksikomisario vastannut henkilökohtaisesti siitä, että pahan pormestarin valtakausi päättyi Nui-Korossa. Ylennyksensä lisäksi Harkel oli saanut virallista asemaansa enemmän vaikutusvaltaa Siniviittojen johdossa: Nui-Koron poliisipäällikkö Arnopin osuutta pormestari Tahaen korruptioskandaaliin ei oltu onnistuttu todistamaan, mutta yleinen mielipide oli, että Arnop kuului pahan pormestarin sisäpiiriin. Huhu oli sikäli perusteltu, että juuri Arnop oli antanut Harkelille potkut, kun viiksikyttä oli alkanut nuuskimaan Nui-Koron verovarojen virtaa.
Tilanne Suurkylän evakkojen valtapoliittisella kentällä oli sekava, vaan ei Harkelin kannalta toivoton. Hänellä oli taskussaan useimpien Siniviittojen uskollisuus, sekä ammattimainen ja toimiva suhde väliaikaiseen valtuutettuun, Nui-Koron viralliseen ylimpään päätöksentekijään. Yhdessä he olivat onnistuneet raivaamaan Klaani-myönteisen kannan läpi Nui-Koron päätöksentekoelimien. Näkemyksen eteenpäin ajamisessa oli auttanut kahden klaanilaisen – Toa Kepen ja Snowmanin – avustus veroja kiertävän ja väärinkäyttävän pormestarin nappaamisessa. Sama seikkailu oli lopullisesti vakuuttanut Harkelin itsensäkin Bio-Klaanin sakin mainioudesta.
Lopulta Harkel oli saanut hyväksynnän Siniviittojen ja Bio-Klaanin puolustuksen yhdistämisestä. Sotku se oli ollut, mutta valmista tuli kuitenkin. Kunhan Sulfrey vain olisi auttamassa paperitöiden kanssa… ylikomisario kaipasi avustajaansa.
”Illasta”, Guardian vastasi, mietti hetken ja muutti lausumaansa. ”Tai huomenna. Lupauduin Tawan poliittiseksi tulitueksi. Kuulemma jotain närää mehiläistarhaajien ja poronhoitajien välillä. Ilmeisesti kumpaakin elinkeinoa on haasteellista harjoittaa samalla torilla.”
Harkel tuhisi ymmärtäväisesti viiksiensä takaa. Mehiläistarhaajat ja poronhoitajat…
”Hunajasta kun on melkein puhe”, Snowie heitti väliin pirteästi ja rupesi riisumaan rautapaitaansa. ”Voisi olla iltapäiväteen paikka. Olemme kykkineet täällä kellarissa, mitä, aamusta asti?”
Tongu nyökytteli keltaista päätään (vaikka sitä olikin hankalaa havaita) ja nosti peukkunsa pystyyn. ”Joo, kuulostaa suunnitelmalta! Ehkä me ollaan teehetkemme ansaittu, itse kukin. Meitä kaivataan muutenkin Telakalla vasta puolentoista tunnin päästä. Ja sitä teetä tulisi kyllä muutenkin juotua sielläkin. Illasta pitäisi kunnostaa pari höyrykattilaa, mutta ehkä ne jaksavat odottaa.”
”Niitä isoja”, Garson vahvisti ja levitti kätensä niin laajalle alueelle kun vain kykeni.
”Joskus minä mietin, miten saatte kaikki härvelinne pysymään ilmassa”, Dapi-Koron kisälli tuumaili. ”Ne ovat iiisoja.”
”Näitä kattiloita ei asennetakaan lennokkiin”, Garson vastasi vakavana. Ennen kuin seppä pohjolasta ehti ihmetellä Telakan mekaanikon vastausta, Bladis otti osaa keskusteluun.
Plam! Plam! Plam! Klik.
Moderaattori varmisti varaston takaseinään tyhjentämänsä pyssykän lippaan tyhjäksi. ”Joo mentiin.”
Tohtori Kupe olisi taatusti närkästynyt korvakäytävien tarpeettomasta ja jatkuvasta vaarantamisesta, jos olisi ollut läsnä. Muutama ”ulko-klaanilainen”, jotka eivät Moderaattori Bladista aiemmin tunteneet, suunnittelivat pitävänsä kuulosuojaimet jatkuvasti päässään pyssy-skakdin välittömässä läheisyydessä.
”Virallistan tämän olleen niinsanotusti tässä”, Guardian hyväksyi spontaanin teetauon. ”Saimme haluamamme tulokset. Tongu, uskon projektin etenemisen käsiisi.”
”Selvä peli.”
Värikäs seurue alkoi tehdä lähtöä. Seinäännojailijat suoristautuivat ja Dapi-Koron rautamatoran nousi seisomaan. Napo loikkasi hänen sylistään laiskasti, kurnutteli hetken aikaa ja pomppi sitten isäntänsä jalkojen juuren. Snowie sieppasi lemmikkinsä syliin.
”Sinusta on tullut laiska.”
”Kroaak.”
Harkel hieroi käsiään yhteen. ”Iltapäivätee pitää selän suorana ja mielen kirkkaana. Lainvalvojan voimajuoma!”
”Mikä siinä teessä”, Guardian jupisi itsekseen. ”Vettä, jossa on makua. Vähän.”
”Voin tietty puhua vain omasta puolestani”, Garson kommentoi Adminin monologia pakatessaan romppeitaan ”mutta meillä Telakalla kiehuvaa vettä tulee sammioittain ihan jo jäähdytysjärjestelmien kautta. Sama vaivahan se on maustaa.”
”Mitä. Öljylläkö?”
”No yleensä silläkin”, ta-matoran myöntyi. ”Mutta inkivääri peittää kiusallisen maun.”
”Vanha kunnon tulijuuri”, lumiukkeli hyväksyi kulinarismin. ”Maukkaistaa niin teen kuin olusenkin.”
”Alkaa olla tyyristä tuontitavaraa”, Tongu harmitteli. ”Näillä näkymin jäävät sadot saamatta niin Nui-Koron niityiltä kuin Päättisten pelloiltakin.”
”Hei, onko okei jos menemme johonkin paikkaan Satamakadun varrella?” Snowie lörpötteli ampumarata-alueen tyhjetessä. ”Menen tästä suoraan veneilemään, joten moinen olisi kannaltani kätevää.”
”Mikä jottei” Harkel vastasi. Muutkin näyttivät hyväksyvän, ja hymy lumiukon kasvoilla leveni. ”Jes! Uskon, että meri-ilma selventää ajatuksiani muutamasta, öö, jutusta. Plus käyn ehkä samalla tapaamassa vanhoja kavereitani.”
”Oletko edes ajanut venettäsi tosi ison sushin tapauksen jälkeen?” Guardian kysäisi. Tuntui kuin tosi isosta sushista olisi kulunut melko pieni ikuisuus.
”Itsepä asiassa en ole. Taidan kyllä mennä puisella paatilla.”
”Mistä moinen?”
Lopputarina jäi kuitenkin Hansilta ja Plaploolta kuulematta. Seppäsaattue, oheiset klaanilaiset ja yksi ylikomisario saapastelivat ulos samaisesta ovesta, josta matoralaiskaksikko oli hetki sitten tepastellut sisään. Bio-Klaanissa sattui ja tapahtui: toisinaan tahti oli kova ja päätöksentekoprosessi spontaani. Vain Bladis jäi halliin Hansin ja Plaploon seuraksi.
Iltapäiväteesakin äänet kaikuivat vielä käytävästä, kun Plaploo avasi suunsa.
”Moderaattori Bladis”, pieni ääni aloitti varovaisesti.
”Mmh?” skakdi reagoi, nostamatta kuitenkaan katsetta puhdistamastaan Nazorak-kivääristä.
”Muistatko sinä Jarpia?”
Hopeiset skakdinsormet lakkasivat hetkeksi työskentelemästä. ”Se pikku sähköinsinööri?”
”Hän juuri.”
Bladis testasi kiväärin lukon liikkuvuutta ja katsoi sitten pientä vihreää matoralaista. ”Eikös hän ole sitä teidän sakkia?”
Hans ja Plaploo nyökkäsivät; Hans ripeästi, Plaploo varovaisesti.
”Korjasi joskus taukotilan töllöttimen. Pätevä sälli. Kertoi harrastavansa kalastusta”, Moderaattori muisteli öljytessään aseen piippua. ”Väitti istuksivanskarrar!”
Bladis sylkäisi kämmeneensä ja yritti hinkata kiroamista aiheuttaneen öljyläikän asevyöstään. Tahra vain levisi entisestään. Hans ja Plaploo vilkaisivat toisiaan.
”Niin”, Bladis jatkoi todettuaan puhdistusoperaationsa toivottomaksi. ”Väitti itsuksivansa ongen kanssa pari mutkaa yläjuoksuun aina iltapäivisin.”
”Ei tosin viime aikoina…” Plaploo mumisi.
”Ei niin”, Bladis vastasi jämptisti. Hän kääri tuliaseen huopaan ja laski nyytin syliinsä.
”Sinäkö…” Hans yritti aloittaa, mutta sai vastauksen ennen kuin ehti esittää kysymystään loppuun.
”Minä muistan. Että hän menehtyi liskonkutaleiden iskussa.”
Bladis käänsi pyörätuolinsa oven suuntaan ja alkoi hivuttaa itseään uloskäyntiä kohti. Hans ja Plaploo katsoivat moderaattorin menoa hiljaisina.
”En ollut ampumassa kunnialaukauksia silkasta pyssyttelyn ilosta”, skakdi vielä kertoili kadotessaan oviaukosta. ”En minä kenen tahansa muistolle ammu.”
Piikkiharjainen moderaattori hävisi Hansin ja Plaploon näköpiiristä. Joku muisti pikku-Jarpia.
”Lelupyssy, skarrar!” joku kirosi käytävästä. Hans ja Plaploo jäivät kuuntelemaan, kuinka Bladis keräsi käytävälle levinneen Nazorak-kiväärin komponentteja lattialta.
Lumiukko pälyili ympärilleen. Same oli tuonut hänet hieman ahtaaseen, ankean väriseen huoneeseen. Snowien takana ja edessä olevista seinistä pullisti pari panssariovia, jotka ilmeisesti lukittiin ulkopuolelta. Huone oli kirkkaasti valaistu. Katosta roikkui tehokas loisteputkilamppu, mutta pöytälampun ärhäkkä valokeila osoitti toistaiseksi huonetta halkovan pöydän metallista pintaa. Snowie toivoi silmiensä puolesta, että kaikista kuluneimpiin kuulustelukikkoihin ei mentäisi.
Lumiukko itse oli kahlehdittu leveään metallipöytään vasemmasta ranteestaan. Muodollisuuksia, Snowie arveli. Moderaattorit kyllä tiesivät, että hän voisi tarpeen vaatiessa vaikka irrottaa koko kätensä.
Toistaiseksi hän oli huoneessa aivan yksin. Valkopullan kahlittuaan Same oli poistunut ja jättänyt lumiukkelin yksin aatteidensa kanssa. Ne olivat pelokasta seuraa.
Snowieta vastapäinen ovi narahti auki. Askeleita ei kuitenkaan kuulunut, rullausta vain. Bladis hinautui näkyviin. Moderaattori oli ruhjeiden peitossa.
”Snowie”, Skakdi tervehti synkkänä.
”Öh, terve”, pöytään kahlehdittu porkkananenä vastasi.
Bladis rullasi itsensä metallipöydän tykö ja laski kätensä sen pinnalle. Hän huokaisi syvään.
”Tahdotko donitsin?”
”Ei kiitos, söin juuri.” Snowie silmäili retkikumppaniaan. Porrasvälikohtauksesta ruhjeilla olevaa moderaattoria ei naurattanut.
Bladis avasi suunsa, mutta sulki sen sitten nopeasti aivan kuin muuttaen mieltään jostain, mitä oli sanomassa.
”Same tulee esittämään sinulle kysymyksiä”, hän valaisi tilannetta valottomasti. ”Vanha hammashymy on kehnolla päällä, joten suosittelen mahdollisimman suoria ja lyhyitä vastauksia.”
Ennen kuin lumimies ehti sanoa mitään, skakdiraattori työnsi itsensä loitommas pöydästä ja kääntyi pyörillään. Hopeinen pyssysankari rullasi ulos huoneesta lisäämättä enää mitään. Skakdin harjan kadottua ovi sulkeutui, ja Snowie jäi taas hetkeksi yksin.
Oi voi… lumiukko tuskaili. Ei varmaan auta jos sanon, että Kepe odottaa minua…
Panssariovi avautui, selakhilaani astui esiin. Sanaakan sanomatta hän istuutui Snowien vastapäiselle metallituolille.
”Esitämme sinulle joukon kysymyksiä”, Same aloitti lopulta terävänä. ”Vastaat niihin totuudenmukaisesti ja kiertelemättä.”
Moderaattorin katse oli kylmä.
”Same, mehän olimme juuri viikkotolkulla yhdessä rämpimässä ikävässä syyssäässä, mistä tämä yht-”
”Vaiti!” Same ärähti. Selakhilaani kaivoi muistikirjan ja sulkakynän esiin. Snowie räpytteli silmiään. Ilmeisesti maastotaaperruksen toverillisuus oli tiessään.
”Et ollut yöllisenä kauhuna tunnetun tapahtuman aikana Bio-Klaanissa?” moderaattori aloitti kuulustelun. Lumiukko katseli Samea hetken hämmentyneenä, ja vastasi sitten.
”Enhän minä. Olin lähtenyt Ämkoon kanssa hakemaan Nimdan sirua viidakkosaarelta.”
”Oletko tietoinen, että kuusi päivää ennen Rautakuoleman hyökkäystä generaattoreita huollettiin?” Same tiukkasi.
Snowie kääntelehti hermostuneena. ”Kyllähän minä. Puhuimme siitä Kepsuttimen kanssa jo kauan ennen huoltopäivää, kun hän oli vielä sairaalaosastolla sen torakanpakaraparin lävistettyä hänet ranneterällä. Vahdin Verstasta sen aikaa hänen puolestaan, ja hän tahtoi minun pysyvän jotenkin perillä siitä, mitä parahultaisesti tapahtui, teknisella rintamalla nimittäin.”
Samen sulkakynä raapi muistikirjaa. Moderaattori kohotti katseensa kuulusteltavaansa. ”Ja huoltopäivänä olit Klaanin linnakkeessa?”
”Öh, joo. Olimme kotiutuneet sangen vaiherikkaalta keikalta Ath-Korosta, kyllähän sinä muistat. Kuka ei kaipaisi lepoa karaokekilpailun, jäämunkkikylän ja tosi tosi ison sushin jäljiltä?” Lumiukko höpötti nopeasti.
”Yöllisiin kauhunhetkiin mennessä olit kuitenkin itse poistunut tiluksilta. Kerro omin sanoin, mihin hävisit.”
Snowien kulmat kohosivat. ”Ämkoo pyysi minua mukaansa retkelle jo ennen kuin Punainen Mies lähestyi minua uniteitse, jos sitä tarkoitat.”
Samen ilme ei muuttunut. ”Onko Ämkoo luotettava taho?”
Glupsis, Snowie nielaisi. Ämkoon puolenvaihdos ahdisti häntä jo henkilökohtaisistakin syistä. Eikö Same ymmärtänyt? Porkkananenä pudisti päätään.
”Et siis voi todistaa olevasi syytön generaattorin sabotointiin?” maahai jatkoi tiukkaa linjaansa.
”…en. En voi”, lumiukko myönsi alakuloisena. Sulkakynä tanssi jälleen lehtiön sivuilla. Hetken raapustettuaan Same palasi kysymysten pariin.
”Kerro lyhyesti, mitä teitte Ämkoon kanssa viidakkosaarella.”
Aika paljon tiivistettävää, Snowman tuumi.
”Kohtasimme saarelle päästyämme Nazorak-tukikohdan ja paikallisia matoralaisia, jotka kävivät vastarintataistelua miehittäjiä vastaan. Minä ja Ämkoo, ööh, olimme melkoisesti eri mieltä parhaista toimintatavasta ja hajaannuimme. Minä jäin pikkuväen kanssa, hän jatkoi Nimdajahtia. Sattui kuitenkin hassusti, ja minä olin meistä se, joka sen sinisen sirun käsiinsä sai.”
Snowie piti pienen mietintätauon. ”Ja, eh, sitten Avden nukke tuli ja luovutin sirun sille.”
”Mutta se otettiin minulta väkivalloin!” lumiukko huudahti. ”Tai siis, väkivallan uhalla. Ei se valkoinen kauhu minulle mitään varsinaisesti tehnyt, läiskäisi miekan lappeella vain, mutta se osoitteli minua teräaseella…”
Lumiukon mieleen hiipi epäilys, että hän ei kenties kuulostanut erityisen vakuuttavalta.
”Ja sitten Ämkoo oksensi viikatteen ja taistelimme sukellusveneellä vetten päällä astelevaa miekkanukkea vastaan ja vajosimme merenpohjaan ja iso merimetso haki meidät pois.”
”Hmh”, Same tyytyi tuhahtamaan.
”Ja ai niin! Välissä ratsastimme tapiirilla.”
Same murahti jotain itsekseen ja nousi tuoliltaan. Nopein askelin hän hävisi huoneesta. Ennen kuin Snowie ehti tulkita maahain toimintaa, Bladis valui näkyviin. Vaihto oli tapahtunut.
Sananvaihto ei tapahtunut ennen kuin skakdi oli aivan pöydän tuntumassa.
”Entä nyt?” hän nosti pöydälle pahvilaatikon. Donitseja.
”Eei kiitos”, lumimies kieltäytyi. Bladis kuitenkin liu’utti herkkulaatikon pöydän yli. ”Ota tästä jos muutat mielesi.”
Porkkananenä nyökkäsi vastaukseksi.
”Oletko tietoinen siitä, että saimme viikkoja sitten käsiimme listan, jossa on nimesi?” Bladis kysyi hiljaa.
Lumiukko kohotti kulmiaan.
”Listan?”
”Listan, jolla on nimesi.” Bladis vastasi ja yskäisi kuuluvasti. ”Meillä on syytä epäillä kaikkia listan nimeämiä henkilöitä.”
”En minä mistään listasta…”
Skakdi raapi leukaansa. ”Hyvä on.”
Bladis poistui jälleen. Seuraava vaihto kesti edellisiä kauemmin, Snowie sai jäädä odottamaan. Moderaattorit neuvottelivat varmasti panssariovien takana. Lienevät eri mieltä jostain kun näin venyy.. Olisiko se sittenkin donitsin paikka? Vai onko sekin joku testi?
Ennen kuin hän päätyi kunnolliseen päämäärään, ovi narahti auki. Tällä kertaa Same ei istuutunut, nojautui vain pöytään. Hän hyppäsi suoraan asiaan.
”Mikä syy meillä on luottaa sinuun?” hän tiukkasi vihreät silmät viiruina.
”Luottaa? No, siis-”
”Ei mikään.”
Snowie nielaisi kuuluvasti.
”Me emme tiedä, kuka olet. Emme tiedä, mistä tulet. Emme edes tiedä mikä sinä olet!”
”Mi-minä olen Snowie, vanha kunnon lumiukkeli, kyllähän sinä minut tunnet.”
”Et ole koskaan antanut meille luotettavia taustatietoja itsestäsi. Satuilet laajasanaisesti menneisyydestäsi, mutta kukaan ei tiedä sinusta todellisuudessa mitään.”
Porkkananenä aukoi suutaan sanoja hakien. Same kuitenkin paahtoi eteenpäin.
”Meillä on vain sanasi. Et pysty todistamaan syyttömyyttäsi generaattorin tuhoamiseen.”
Snowie oli täysin vaiti ja kuunteli terävähampaisen suun sanoja. Omat ajatukset eivät enää pukeutuneet sanoiksi.
”Kuitenkaan…” selakhilaani jatkoi, mutta astetta vähemmän kylmänä ”Meillä ei ole todisteita sinua vastaan. Bio-Klaani ei ole koskaan jakanut tuomioita kevyin perustein, eikä tee niin nytkään. Olet vapaa poistumaan.”
Valtava biolohkare vierähti pois lumimiehen lumisydämeltä. Huh…
Same kiersi pöydän ja kumartui Snowien käsien ylle. Hän kaivoi vyöltään vaimeasti kilisevän avainnipun ja aukaisi kuulustelupöydän kahleet. ”Mutta muista”, hän murahti vaimeasti. ”Me tarkkailemme sinua.”
2
Vähän käytetyn, tunkkaisen ja pimeän kuulusteluhuoneen pöydällä lepäsi jo hieman steariinista täyttyneen lautasen päällä kynttilä. Sen lämpimän oranssi hehku valaisi vaimeasti pölyisen pöydän ääreen jätetyn Jaken kasvot. Pöydässä ei ollut paikkoja kahleille kuten muiden kuulusteluhuoneiden pöydissä, joten klaanilaisen taltuttaminen oli hoidettu pyörälukolla.
Jake siristi silmiään. Hän oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa. Ainoa asia mikä hänen tajuntaansa palasi oli mitä epämiellyttävin paikkojen kolotus. Ihan kuin hän olisi kierinyt alas portaita. Ai niin…
Jake kirosi mielessään. Hänen surkea pakoyrityksensä oli saattanut hänet vielä isompaan jamaan. Mutta ensimmäinen asia mikä hänet oli vallannut pyörällisen skakdikörmyn yhtäkkiä seisovan edessään, oli ollut pakokauhu. Hän ei ollut itsekään uskonut että hänellä olisi ollut voimaa ampaista vauhtiin tuhannen perseelle ammutun protosorsan voimalla.
Jake havahtui huomatessaan kynttilän valon kirkastuvan pikkuhiljaa. Hän kuuli myös askelia. Joku muu oli jo huoneessa hänen lisäkseen.
Jake hämmentyi hieman punaoranssin moderaattorin astuessa kynttilänvaloon, joka oli jo kirkastunut riittäväksi valaistakseen koko kuulustelupöydän ja kummankin läsnäolijan etumukset.
Vaikka Jake ei ollutkaan täysin tietoinen moderaattorien työmenetelmistä, ei puolirahi koskaan aiemmin ollut vaikuttanut tyypiltä joka hoitelisi kuulusteluita. Make oli aina tuntunut olevan se joka oleskeli muina miehinä muiden klaanilaisten parissa toimittaen kollegoilleen tiedot mahdollisista häiriköistä. Mutta sisimmässään Jake kuitenkin tiesi liiankin hyvin, mistä asiassa oli kyse. Ja eittämättä kyseisessä tapauksessa kaikki kynnelle kykenevät oli varmaan otettu käyttöön. Mutta silti Jakea mietitytti. Miksei vaikkapa Same, tai vaikka Bladis?
Jakeraasun mustelmat ja ruhjeet erottuivat suht. hämärässä valossa liiankin hyvin edukseen. Puolirahi yritti parhaansa mukaan peittää sitä, että häntä jonkin verran puri sisäisesti yrittää saada keskustelemalla tietoa ulos henkilöstä, joka näytti jo siltä kuin sitä olisi yritetty jo kovemmalla otteella.
“Tuotanoin, hei vaan.”
Maken puhetyyli oli kömpelön näennäisesti tuttavallinen. Tämä oli hänelle sentään ensimmäinen kerta.
“Anteeksi tämä pieni siivo”, Make jatkoi, “tätä tilaa kun ei ole taidettu miesmuistiin käyttää. Lamppukin on rikki.”
Jake… “istui” vaimeana paikallaan. Maken ilmeeltä paistoi lievästi kynttilänvalon hehkun lisäksi pienoinen skeptisyys kuulustelun onnistumisesta. Hän päätti kuitenkin yrittää uutta kommunikointiyritystä.
“Joo, emme keksineet tähän hätään muutakaan valonlähdettä kuin kynttilä.”
Make hiljeni jälleen hetkeksi. Jake ei vastannut.
“Ja anteeksi tuosta pyörälukosta. Tämä pöytä kun ei ole yhtään paremmassa kunnossa, niin meidän piti taltuttaa sinut muilla tavoin.”
Jake ei reagoinut.
“Paacon idea…”
Make pohti hieman sanomisiaan. Oliko epäillyn kahlitseminen asia jota olisi syytä pahoitella? Toisaalta, vaikka kyseessä olisikin ollut täysin avuton henkilö, kahleet olivat kuitenkin rutiinia, eikä kuulusteltavien ehkä tulisi saada kuvaa siitä että näitä pidettäisiin pahoinakin kriminaaleina. Mutta toisaalta, pyörälukko tuskin kuului moderaattorien rutiiniin, niin kuin hädin tuskin muutkaan Paacon ideat.
Make huomasi Jaken alakuloisuuden tietämättä mitä ajatella. Oliko epäilty kenties häpeissään kiinnijäämisestä vai tunsiko tämä syyllisyyttä ja olisi valmiina tunnustamaan. Syytön, kunnes toisin todistetaan. Make muisteli. Hän raaviskeli päätään piilossa Jaken silmiltä. Oli miten oli, asia tuskin hoituisi itsestään sillä että osapuolet vain olisivat istuskelleet hiljaa paikoillaan odottaen että toinen lopulta paineen alla avaisi suunsa. Siten Paaco varmaan olisi toiminut. Ja samalla tökkinyt epäiltyjä sormellaan.
Puolirahimies päätti punnita ajatuksiaan kunnolla. Same oli sanonut tarkasti että asia pitäisi hoitaa mahdollisimman pian. Ei siis mitään kiertelyjä. Hänen olisi mentävä suoraan asiaan.
Make yskähti vaimeasti nyrkkiinsä ääntään raikastaakseen.
“Uskon, että tiedät jo varsin hyvin, mistä tässä on kyse.”
Jakesta ei irronnut vieläkään minkäänlaista reaktiota. Moderaattori ei osannut sanoa kuunteliko Jake häntä ollenkaan. Hän vain …ääh, Make ei keksinyt päässään hyvää termiä sellaisen henkilön pöydän ääressä kököttämiselle, jolla ei ollut jalkoja eikä muutenkaan minkäänlaista istuinta alla.
Make kirosi hieman mielessään jouduttuaan ajatuksissaan taas sivupolulle. Hänen oli pysyttävä asiassa. Hän mietti miten jatkaisi. Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli motiivin tiedusteleminen, mutta hän ei halunnut tuomita Jakea ennen aikojaan. Liian suora “miksi teit sen”- kysymys olisi tuskin ollut hyödyksi.
Make rohkaistui jälleen avaamaan suunsa.
“Muistat varmaan Yö Kauhun.”
Jaken ilme muuttui hieman. Selkeästi hän tiesi mistä Make puhui. Toisaalta, osittain näytti siltä ettei hän tiennyt yhtään mistä Make puhui. ‘Yö Kauhu’ taisi kuitenkin olla Paacon itsensä keksimä termi, jota tuskin kukaan muu käytti. Mutta kuitenkin Jaken mieltä selkeästi kaihersi suuresti puhua kyseisestä yöstä… Hän oli mitä ilmeisimmin ollut linnakkeessa sinä yönä. Make koki että hänen ei tarvinnut todeta päätelmäänsä ääneen.
“Se oli sellainen mylläkkä, että viholliset tuskin pääsivät sisään ilman että joku olisi auttanut heitä tältä puolelta.”
Jaken ilme kiristyi. Make huomasi olevansa menossa oikeaan suuntaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä.
“…missä sinä olit sinä iltana?”
”Eääääh. Kuka näitä nyt muistaa?” Jake hymyili hermostuneesti.
Kiertelyä… Make pohdiskeli. Sinänsä odotettua kuulustellulta joka selkeästi tunsi jotakin hyvin negatiivista sisällään aiheesta puhuttaessa. Mutta jos Jake ei ollut syyllinen… ehkä hän oli vain hyvin peloissaan kyseistä iltaa muistellessa. Yö Kauhu- nimi kun tuskin oli tuulesta temmattu. Eikun hetkinen, sehän oli Paacon keksimä. Eli mitä ilmeisimmin nimi oli hyvinkin tuulesta temmattu. Mutta ‘Kauhu’- termi oli melko hyvä kuvaamaan tapahtunutta joka tapauksessa. Keskity… Make tivasi itselleen. Sitten hän muisti. Jo ennen kuulustelua Paaco oli selittänyt hänelle melko perusteellisesti Klaanin generaattoriin kohdistetusta iskusta. Mutta hän ei silti muistanut koko litaniaa hyvin tarkkaan. Saamarin Paaco Make kirosi. Mokoma oli laittanut hänet hoitamaan asian yksin ja mennyt ties minne omille teilleen…
Make kavahti hetkeksi nostamaan katseensa jälleen Jakeen. Tämä kökötti yhä paikallaan tiiraillen pöydän pintaan hermostuneesti. Make huomasi, että hänen olisi keksittävä jotain.
“Entä sinä iltana, kun apuvoimageneraattoria huollettiin…?”
Jaken katse nousi pikaisesti. Tämän tuskaisen hermostunut ilme tuntui muuttuvan hieman hämmentyneeksi.
“Ööh, tuota, en minä tiedä. En ole kuullut koko generaattorin huoltohommasta mitään, joten en osaa yhtään sanoa…”
Make mietti hetken Jaken sanoja hieroen päätään. Hmm. Kieltäminen.
Rahimies muisteli mitä tällaisissa tilanteissa kannatti tehdä. Vaikka Jaken vastaus olikin vakuuttavampi kuin edellinen, hän ei voinut kuitenkaan jättää mitään sattuman varaan. Sitten Makella välähti. Jos epäilty kiistäisi syytteet jotenkuten vakuuttavalla esityksellä, olisi paras tuoda esille todisteet tätä vastaan.
Make muutti ilmeensä päättäväiseksi ja avasi suunsa.
“Saimme Feterrahyökkäysyön jäljiltä luotettavalta taholta käsiimme listan.”
Jaken silmät suurenivat hieman tämän suupielien kääntyessä hetkessä alassuin, minkä puolirahi huomasi heti. Mutta Jake pidätteli edelleen.
“Siinä listassa oli viisi nimeä. Yksi niistä oli sinun.”
Jaken katse alkoi muuttua hermostuneesta epätoivoiseksi. Makea melkein askarrutti jatkaa pidemmälle. Oli Jake kenties miten syyllinen hyvänsä, moderaattorin oli hankala katsoa tuskastuneita kasvoja jämerin ilmein. Mutta hänen oli kuitenkin jatkettava. Tämä oli sentään hänen työtään…
“Sinä vastustit pidätystä melko ankarasti”, Make jatkoi kuitenkin lievää epävarmuutta äänessään. “Se ei anna sinusta kovin viatonta kuv-”
“EN MINÄ TÄTÄ PYYTÄNYT!!” Jaken ääni koveni yhtäkkiä.
Jaken silmät näyttivät tuskaisilta ja vaikutti siltä kuin tämä olisi voinut murtua itkuun. Make säpsähti ja tämän ilme muuttui tuimasta yllättyneeksi.
Jake hiljeni hetkeksi, mutta avasi taas suunsa.
“En minä halunnut tulla osaksi jonkun epäilyttävän pelurin valtatappelua! En minä missään vaiheessa ole tälle paikalle mitään pahaa halunnut! Se tyyppi vain oli jostain kumman syystä päättänyt tulla puhumaan minulle! Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan minua uskoisi! Kukaan ei ole koskaan erityisemmin minuun luottanut! Kai siinä epätoivo ja pakokauhu iskee, kun joku varjomöykky tuntuu olevan luotettavampi kuin minä!”
Maken katse klaanilaiseen muuttui. Moderaattorin jämeryys ja päättäväisyys katosivat pikkuhiljaa tämän tuijottaessa parkuvaa klaanilaista.
“Halusin vaan elää rauhallista arkea! Millä tapaa se muka on minun syytäni jos joku random piru tulee ja tarjoaa minulle takaisin jotain minkä olen menettänyt! Kovasti olisi tehnyt melkein mieli, mutta kai minä nyt tajusin että syventäisin vaan omaa kuoppaani! Mutta kukapa minuun luottaisi!? Kukaan tuskin olisi sitä mieltä että minä kykenisin vastustamaan sellaista tarjousta ja ajaa koko Klaanin maan tasalle…”
Jaken katse laskeutui takaisin alassuin tämän äänen kadottua takaisin hiljaisuuteen.
Maken kasvoilta oli kadonnut kaikki kovuus, tilalle oli tullut puhdas sympatia. Kyllä minä sinua uskon Maken teki mieli avata suunsa, mutta jokin hänen päässään pysäytti hänen ajatuksensa…
Entä jos…?
Make perääntyi hieman kuulustelupöydän luota. Alassuin katsova Jake ei tuntunut edes huomaavan. Moderaattori kääntyi paikallaan poispäin klaanilaisesta. Hän hämmentyi omista ajatuksistaan. Hän tunsi suuresti voivansa olla varma Jaken syyttömyydestä. Joten miksi häntä epäilytti?
Make kirosi itseään. Sama oli tapahtunut useamman kerran aiemminkin. Tämä taas oli hänelle uusi tilanne. Aina tällaisissa tilanteissa hän usein muuttui neuvottomaksi. Hän ei tiennyt miten maailma toimi. Aina kun hän luuli olevansa varma jostain, jokin hänen sisällään väitti toista. Aina tällaisissa tilanteissa hänen päänsä täyttyi toistensa kanssa sotivilla ajatuksilla. Ja useimmiten joku muu oli ollut auttamassa häntä. Mutta nyt hän oli yksin. Eikä hän tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.
Mutta miksi hänen pitäisi tehdä mitään? Koko asia tuntui selvältä. Jake oli viaton. Niin asian täytyi olla. Ei kukaan hänen kaltaisensa viaton henkilö kykenisi pettämään Klaania. Hänen täytyi olla vain viaton sivullinen.
Entä jos hän valehtelee…? Make kavahti jälleen omia ajatuksiaan. Hermostuneisuuden palanen tuntui tunkeutuvan hänen kurkkuunsa. Miksi Jake valehtelisi? Miksi ei valehtelisi?
Make ei osannut vastata. Lähinnä siksi koska joiltain osin hän ymmärsi täysin asian pointin. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, että kyseessä oli yksi viidestä petturiehdokkaasta. Henkilöstä, joka oli tarjonnut viholliselle pääsyn sisälle Klaaniin… Se henkilö saattoi hyvinkin olla Jake. …mitä sinä oikeastaan edes tiedät hänestä?”
Maken ajatukset puistattivat häntä. Klaaniin saapumisestaan alkaen hän oli tuntenut olevansa kuin kotonaan. Hän oli kyennyt tuntemaan kuinka osa muista oli saapunut tähän paikkaan juuri samoista syistä kuin hän. Hän tunsi että hänellä oli vihdoin ollut ympärillään henkilöitä joista tuntui samoin kuin hänestä. Eikä hän siksi ollut koskaan ollut kyennyt tuntemaan vihaa tai epäilystä ketään kohtaan. Hän oli aina luottanut heihin miltei sokeasti.
Entä jos…?
Entä jos Jake tiesi sen?
Maken sisäiset ajatukset alkoivat pikkuhiljaa tunkeutua esiin. Hän muisteli Paacon ja Samen sanoja. Nyt ei ollut kyseessä pikkuasia. Nyt oli kyseessä kovemman luokan rikos. Jotain, mitä ei voinut hyvittää pelkällä katumuksella. Jotain anteeksiantamatonta.
Viisi nimeä. Se saattoi olla kuka tahansa. Joku joka kaiken aiheuttamansa jälkeenkin oli liikkunut klaanilaisten keskuudessa esittäen viatonta. Joku joka oli huijannut heitä kaikkia. Joku joka saattoi hyvinkin istua moderaattorin vieressä. Ja saattoi edelleen pelata katalia pelejään hänen ja muiden pään menoksi. Joku, joka saattoi hyvinkin käyttää häntä ja kaikkia muita hyväkseen.
Joku, jonka hän oli vannonut saattavansa vastuuseen teoistaan…
Jake oli kököttänyt hiljaisuudessa pöydän edessä jo jokusen minuutin. Klaanilaista tuntui osittain kaduttavan äskeinen puuskahduksensa, mutta toisaalta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Moderaattori tuntui vakavalla kädellä pohtivan hänen syyttömyyttään.
“Sinä varmaankin muistat kyseisen kauhujen yön melko hyvin…?”
Maken kysymys sai Jaken nostamaan katseensa häneen selin olevaan moderaattoriin. Kaikki klaanilaisen toiveet haihtuivat hetkessä puolirahin kääntyessä hitaasti tätä päin. Tämän kasvoilta oli kadonnut kaikki mahdollinen myötätunto.
Jake ei tahtonut saada sanaa suustaan. Äskeisen jälkeen hänellä ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa. “M-minä, tuota…”
Puolirahin kaksi eteenpäin ottamaa askelta tuntuivat hiljentävän klaanilaisen.
Kynttilän leimu tuntui pikkuhiljaa voimistuvan. Mutta kumpikaan huoneessaolija ei tuntunut huomaavan sitä. He vain tuijottivat toisiaan.
“Muistathan?” Make jatkoi. Moderaattorin ääni oli muuttunut hetkessä kylmemmäksi ja välinpitämättömäksi. “Se ilta, kun Feterroiksi nimitetyt olennot hyökkäsivät kotiimme. Ja aiheuttivat tuhoa ja hävitystä juuri kuin tunteettomat tappokoneet mitä olivatkin?”
Puolirahin vasen käsi pamahti terävine kynsineen kuulustelupöydälle. Jake vaikutti hetken siltä kuin olisi voinut lennähtää ilmaan säikähdyksestä. Kynttilän valo kirkastui entisestään.
“MINÄ ainakin muistan.” Maken ilme muuttui hetkessä hurjemmaksi. Jaken silmät suurenivat sekä hämmennyksestä että pelosta.
“Se ilta, kun monia viattomia kuoli”, Make jatkoi kryptisenä. “Silloin kun suurin osa kykeni vain kauhistelemaan olematta kykenevä tekemään mitään asian hyväksi.”
Rahimiehen kasvot lähestyivät hiljaa yhä enemmän paikallaan panikoivaa Jakea päin. Kynttilä jatkoi leimuamistaan pikkuhiljaa.
“Ainoa asia mitä he kykenivät tekemään oli loppujen lopuksi surra kaatuneita ystäviään tuntien varmasti suurta tuskaa siitä etteivät kyenneet tekemään mitään heidän hyväkseen.”
Paniikki alkoi hiipiä Jaken pintaan entistä voimakkaammin.
“…se tuntui sinusta varmaan tosi kurjalta.”
Puolirahin hammasrivistö pilkotti tämän suupielien välistä kynttilänvalossa entistä häiritsevämmin. Pienen hetken moderaattorin puheesta saattoi erottaa vaimeaa murinaa…
“KILTTI, ÄLÄ SYÖ MINUA!!”
Jake heitti kätensä suojaavasti eteensä. Huudosta säpsähtänyt moderaattori perääntyi varovasti klaanilaisen luota. Syy Maken säikähdykseen oli kuitenkin jokin muut kuin Jaken huuto…
Hän oli kuullut tuolta kuulostavan huudon aiemminkin. Ehkä liiankin useasti. Se oli henkensä puolesta pelkäävän avuttoman villieläimen uhrin huutoa…
Hurjuus ja vimma olivat pyyhkiytyneet pois moderaattorin kasvoilta. Hän kykeni vain tuijottamaan oman naamansa piiloon kääntänyttä klaanilaisraasua surullinen pahoitteleva ilme kasvoillaan.
Miltei kokonaan pimenneen kuulusteluhuoneen ovi avautui. Make säpsähti katsomaan oven suuntaan. Kultavihreä moderaattori seisoi ovensuussa hieman hengästyneenä. Puolirahilta kesti hetki palata maanpinnalle. Paaco…
Make vilkaisi nopeasti Jakeen, joka näytti yhtä yllättyneeltä toisen moderaattorin ilmaantumisesta kuin hänkin.
“Ööh, tuota, moi…” Paaco tokaisi vedettyään henkeä. Make marssi kollegansa luo.
“Missä hemmetissä sinä olet ollut?” Make kuiskasi hieman katkeraan sävyyn.
“No tuota noin…” toa viittoi rahimiestä tulemaan lähemmäs supisten tämän korvaan.
Maken ilme muuttui happaman nyrpeäksi. Tämän kiusaannuttavammalta tuskin voisi tuntua…
Punaoranssi moderaattori talsi mahdollisimman epäuhkaavasti takaisin Jaken tykö. Hän napautti pyörälukkoa varpaillaan ehkä mahdollisesti rikkoen sen.
“Tuota, olet vapaa poistumaan”, Make sanoi, yrittäen pyytää katseellaan anteeksi.
Jake teki työtä käskettyä rullaten vaivihkaa ulos huoneesta. Paaco joutui suorittamaan kömpelön väistöhypyn välttääkseen joutumasta Rasvatun appelsiinin seuraavaksi uhriksi.
“Jummijammi, silleppä tuli kiirus…” Paaco tokaisi hekottavaan sävyyn ikään kuin peitellen omaa kiusaantuneisuuttaan tilanteen osalta.
Make vain käveli hiljaa ulos huoneesta hieman ihmettelevän Paacon ohi yrittäen olla näyttämättä tuskastuneisuuttaan kasvoillaan. Paaco käännähti katsomaan tyhjää kuulusteluhuonetta.
Kynttilä oli sammunut.
3
Kyynärpäät nojasivat pöytää vasten. Valon toan katse vaelsi yksitoikkoisen huonosti valaistun huoneen nurkasta toiseen. Käsiraudat kahlitsivat Gekon ranteet pöytään.
Valon toa huokaisi. Hän hieroi kämmeniään otsaansa vasten väsyneenä. Odotusta oli kestänyt jo kauan. Se oli kai jo kuulustelukikka itsessään. Pimeys oli hiljaista, piinaavaa ja passiivista. Ja Gekko oli viimeinen toa, joka voisi olla sinut pimeyden kanssa.
Kuulusteluhuoneen ovi pysyi säpissä. Ehkäpä kohta sieltä marssisi sisään joku moderaattoreista naama happamana. Same vihreässä katseessaan kylmää säälimättömyyttä. Bladis virnuillen leveällä hammashymyllä ja käsissään tylppä lyömäase. Umbra tiukkana mutta reiluna. Paaco huonoine vitseineen.
Gekko ei pystynyt pysymään paikoillaan. Lopulta huoneen ovi aukesi ja ulkopuolinen valo tunkeutui sisään. Hetken toa ehti luulla, että oviaukko oli tyhjä. Sitten hän tajusi katsovansa liian korkealle.
Hopeinen valon toa laski hitaasti katseensa lattianrajaan, josta takaisin katsoi matala tumma siluetti ja kaksi suurta vihreää silmää.
”Päivää, Gekko”, punaiseksi hahmottuva visorak tervehti.
Valon toa valahti kalpeaksi ja suoristi ryhtinsä. Se avasi suunsa, mutta jäi hakemaan sanojaan hetken. Hän olisi odottanut ketä tahansa muuta. Mutta ei adminia. Ei etenkään tätä adminia.
”P-päivää.” ”Minulla olisi sinulle muutama kysymys”, Visokki aloitti heti asiansa. Hän halusi mahdollisimman nopeasti saada kuulustelun käydyksi. Ei mitään ylimääräistä saivartelua. Nyt tarvittiin suoraa puhetta!
Gekko nyökkäsi syvään. Toa oli hermostunut, sen huomaamiseen ei tarvittu Visokin lahjaa. Mutta edes Visokki ei nähnyt, mikä tätä hermostutti.
”Mihin liittyen..” Gekko kysyi hiljaa ilman varsinaista intoa.
Visokki oli hetken vaiti. Gekossa oli selvästikin jotain hyvin epäilyttävää. ”Yritämme löytää Klaanin sisältä petturia ja sinä olet yksi kuulusteltavista ehdokkaista”, admin paljasti ja jatkoi: ”Missä sinä olit ja mitä teit Yö Kauhun aikaan? Olitko Klaanissa silloin?”
Hopeinen valon Toa hengitti syvään. Katse pakoili Visokin omaa. Gekko ei ollut selvästi varautunut kysymykseen. Tai ei ainakaan kovin hyvin. Visokki aisti yrittämättäkin, kuinka valon Toa haparoi päänsä sisällä hätävalheita ja kasaili lausuntoja.
Lopulta pakoileva katse pysähtyi Visun silmiin. Hän ei pystyisi valehtelemaan visorakille. Kukaan ei pystyisi.
”Olin”, Gekko kuiskasi. ”Hyvä. Mitä olit tekemässä, kun Klaanista katkesi sähköt?” Visokki tuijotti Gekkoa totisena, kun lateli kysymyksensä mekaanisen oloisesti.
”Juoksin sairasosastoa kohti”, Gekko sanoi vaitonaisena. Toa näytti puhuvan totta.
Visokki huomasi Gekon olevan kovin vähäsanainen. ”Mitä sinä sairasosastolla?” admin uteli.
Valon toa nielaisi. Hän laski katseensa jalkoihinsa. Lopulta hän nosti käsiään niin paljon kuin pystyi käsirautojen rajoittamana nostamaan. Tällöin Visokki näki, että Gekon oikeat kädet peittyivät mekaanisten tukirankojen alle.
Alla olevat kädet olivat muodottomat. Ruhjeita täynnä.
”Makuta Abzumo”, Gekko sanoi hiljaa ja raotti oikealla kädellään rintapanssariaan. Visokki vavahti taaksepäin. Toan lihassa oli kymmeniä pieniä ja isompiakin arpia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Viiltojälkiä. Pistojälkiä. Täysin tarkoituksettomia pieniä viiltoja, jotka muodostivat toan ihoon arpien mosaiikin. Ja yksi suuri pistojälki, ammottava reikä keskellä rintaa, joka ei koskaan parantuisi.
”Hän satutti minua”, Gekko sanoi hiljaa. ”Minä kysyin, että miksi. Hän satutti minua lisää. Luulin teidän muistavan…”
Niine sanoineen valon Toa hiljeni taas. ”A-anteeksi, en muistanut”, visorak melkein värisi vastenmielisyydelle. Miten kukaan voi kiduttaa noin? Mielipuoli tuollaiseen vain pystyi, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Hyrr, miten Gekko on selvinnyt edes hengissä?
Visokki karisti tunnepitoiset ajatuksensa pois ja yritti palata takaisin asialliseen kuulustelutyyliinsä: ”Mitä muuta Abzumo sinulle teki? Tekikö hän jotain henkistäkin?”.
Gekko pysyi pitkään hiljaa. Ei tuntunut siltä, että toa halusi varsinaisesti puhua aiheesta. Hän kuitenkin taisi tiedostaa, että vaihtoehtoja ei juuri ollut.
”No kun en tiedä”, toa sanoi täysin vailla tunnetta. ”Viimeinen asia mitä muistan ennen kuin heräsin kidutuskammiosta oli se, kun lähdimme Manun mukaan tehtävälle nazorakien pesään. Minä… minä en tiedä kuinka kauan olin siellä. Abzumo sai sen tuntumaan vuosilta.”
Mielenvoimien administa alkoi kuulostaa, että Abzumossa oli paljon avdemaisia piirteitä. Visulle ei tullut siitä mitenkään hyviä muistoja. ”Ymmärrän… Miten pääsit pois Abzumon kynsistä lopulta?” Visokki tiedusteli aavistuksen varoen, ei samanlaisella suoralla tyylillä kuin aikaisemmin.
”Punainen Mies”, Gekko vastasi samalla aavemaisen hiljaisella nuotilla kuin aiemminkin. ”Punainen Mies pelasti minut häneltä.”
Oli kuitenkin selvää, että hän oli vain tyytyväinen keskustelun siirryttyä pois makuta Abzumosta.
Visokki ei taas olllut yhtään tyytyväinen. Gekon vastaus hämmästytti suuresti. Miten se muka voisi olla mahdollista?
Visorak oli hetken vaiti ennen kuin sanoi nimen. ”P-punainen M-mies? M-miten muka?”
”Avde oli ystävällinen minulle”, Gekko sanoi pelottavan tyynesti. Suorastaan tuttavallisesti. Hän ei väistänyt nimen käyttöä. ”Hän pelasti henkeni. Minä… minä en eläisi ilman Avdea. Oli hän sitten vihollinen tai ei.”
Hiljaisuus oli jäätävä. Visokki tuijotti toaa.
”Kyllä”, Gekko lopulta sai ulos. ”Avde pyysi minua pettämään Klaanin.”
Hän ei jatkanut.
Totuus tuli Visokin naamalle kuin turpaan lyönti. Yhtäkkiä koko petturikuvio tuntui valkenevan adminin silmien edessä! ”Mitä…”, visorak kakisteli hetken nimeä: ”… Avde tarkalleen pyysi sinulta?”
Heti tämän kuultuaan Gekko siirsi lopulta katseensa Visokin silmiin. Valon toa alkoi liikkua tuolillaan hermostuneesti. Hän pudisti päätään hiljaa. ”Ei… ei. En minä suostunut. Usko minua. Hän vain pyysi. Ei hän pakottanut. En minä suostunut…” ”Juu, uskon sinua”, Visokki totesi varovasti: ”Mutta et vastannut kysymykseeni”.
Visokin rauhallinen sävy ei tyynnyttänyt valon Toan hermostuneisuutta. ”Oli pommi”, Gekko sanoi hampaidensa välistä hikikarpalo otsallaan. Hiljaisen puheen äänenvoimakkuus kasvoi. ”Pommi, jonka se minun halusi laukaisevan. Usko minua! Minä en laukaissut sitä!”
Admin arvioi Gekon olemusta pitkällä katseella. ”Rauhoitu. Mitä sinä teit heti, kun pääsit Abzumon kynsistä ja tulit takaisin Klaaniin? Teitkö vielä jotakin ennen kuin juoksit sairasosastolle?”
Visokin telepaattinen äänensävy oli lempeä ja rauhallinen. Hän oli kuitenkin tehnyt yhden virheen. Yhden ratkaisevan virheen.
Hän oli maininnut Abzumon nimen.
Tyyneys sirpaloitui. ”En halua puhua hänestä!”, Gekko sanoi nyt niin kovaa, että Visokki hieman hätkähti. Toa riuhtoi käsirautojaan ja sai painavan pöydän hytkymään. ”Tiedätkö, kuinka vaikeaa minun on ollut nukkua? Aina kun suljen silmäni, näen sen makutan! AINA.”
Visokki hiljeni. Vaihtoehto A oli, että Gekko valehteli. Vaihtoehto B oli, että kyseessä oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Ensimmäisen vaihtoehdon varmistamiseksi telepaatin piti ottaa käyttöön seuraavan asteen kuulusteluvälineet, joihin liittyi aina riskejä.
”Gekko, vielä viimeinen asia. Minun täytyy turvautua seuraavan asteen kuulustelukäytäntöihin, pahoittelen” Visokki tokaisi ja alkoi keskittyä toaan.
Hermostunut heiluminen jäätyi täysin ja valon toa valahti kalmankalpeaksi, kun tämä tajusi, mitä Visokki oli tekemässä. ”Ei”, hän huudahti. ”Lopeta! Ei! Lopeta se, mitä olet tekemässä! Kuuntele minua! LOPETA!”
Oli jo liian myöhäistä. Visokki oli jo sisällä.
Mielenvoimien visorak havaitsi Gekon tämänhetkiset sekavat ajatukset. Ne poukkoilivat ja kimpoilivat toan mielessä kuin kuolemaisillaan olevat ussal-ravut. Adminin oli vaikea seurata tätä omituista ajatuksenjuoksua vankasta mielituntemuksestaan huolimatta. Visorak alkoi varoen porautua syvemmälle Gekon mieleen. Sitten, yhtäkkiä Visokki näki vain välähdyksen pimeydestä.
Jokin katsoi takaisin Gekon pään sisältä. Hi.
Neljä kavioista jalkaa kannatteli groteskia, epäsuhtaista ruumista. Olennon valtava pää kääntyi tavalla, jota kaulan ja niskan ei olisi pitänyt sallia. Hi. Hi.
Suuren pään niskaa pitkin valuva harja liehui tuulessa, jota ei ollut. Kaksi valtavaa punaista silmää vei kaksi kolmasosaa olennon pään mustasta massasta. Ja se hymyili.
Joku muu oli jo Gekon mielessä.
Joku Visokille tuttu. hi hi hi hi hi hi
Ja se halusi hänen mieleensä.
Hätääntynyt visorak perääntyi salamannopeasti toan mielestä. Visokki oli ollut vain muutamia sekunteja Gekon pään sisällä. Se tuntui kuitenkin olevan liikaa. Pahin mahdollinen olisi voinut jo tapahtua. Admin ei tiennyt, oliko jo tapahtunut. Kylmät väreet kalvoivat Visokin mieltä edelleen. Hän oli nähnyt jotain todella odottamatonta. ”Miksi?” visorak kysyi itseltään: ”Miksi?”. Kysymyksiä virtasi adminin mielessä röykkiöittäin. Vain yhdestä asiasta Visokki oli täysin varma.
Gekossa oli loinen.
Ja harvinaisen kamalan näköinen sellainen.
Kun todellisuus palasi takaisin hyökyaaltona, ensimmäisenä admin näki kauhistuneen katseen. Valon toa tuijotti häntä suoraan silmiin samasta pisteestä, josta loinen oli tuijottanut unen ja valheen rajamailla.
Gekko huohotti tärisevin käsin ja katsoi visorakia pitkään ja intensiivisesti. ”Ei kai”, hän lopulta sai soperrettua, ”se päässyt… sinuunkin?”
Visorak tuijotti Gekkoa hetken: ”E-en ole varma”. Admin nosti katseensa toasta huoneen kattoon ja kävi huoneen katsellaan nopeasti läpi. ”Mutta en usko”, visorak jatkoi.
Gekko tuijotti silmiäkään räpäyttämättä adminin silmiin. Lopulta hän huokaisi ja laskeutui varoen takaisin tuolilleen – klaanilainen oli noussut siltä ylös niin paljon kuin käsiraudat sallivat.
”Se ei tartu muussa kuin mielien välisessä yhteydessä”, Gekko jatkoi. ”Niin se minulle sanoi.”
”Tiedän”, Visokki totesi kylmästi tapittaen seinään.
”Onko… onko sinullakin ollut sellainen?” toa kysyi varoen. Kuulosti siltä kuin hän ei olisi puhunut aiheesta koskaan aiemmin kenellekään.
Visorak siirsi katseensa toaan: ”Valitettavasti”. ”Silloin, kun olin Avden kynsissä”, visorak sai kerrankin sanottua Punaisen Miehen nimen kangistelematta.
Gekko näytti ymmärtäväiseltä. Ymmärtäväisemmältä kuin koskaan. Oli kuin koko keskustelun tätä piinannut vainoharhaisuus olisi ollut haihtumassa. ”Saitko sen siis… pois itsestäsi?” “Jep. Silloin, kun Avde vapautti minut”, Visokki kertoi. Kuunnellessaan valon toa suki käsiproteesiensa rautasormilla myyttien Avohkiin muotoon taotun naamionsa päälakea.
”Onko muita tapoja saada se ulos?” Gekko kysyi hiljaa. ”Entä jos hän ei… halua päästää minua otteestaan?”
Visorak mietti hetken: ”Emme tiedä. Niillä tuntuu olevan oma tahto, mikä tekee siitä niin kovin vaikeaa”.
Gekon reaktiota tähän oli vaikea arvioida. ”Ei… ei se ole edes koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Suurin osa ajasta en edes huomaa sitä. Se vain on siellä. Tosin aina joskus välillä kun saan unen päästä kiinni, se puhuu.” ”Ei se välttämättä sinulle teekään pahaa. Se vain… välittää tietoja tai jotain”, Visokkia puistatti tämä ajatus.
Valon toan katse oli haudanvakava. ”Uskotko minua, jos sanon että en ole totellut sitä”, hän kysyi todella epävarman kuuloisena. ”Uskon”, visorak vastasi nopeasti, mutta jatkoi: ”Mutta loista minä en usko”.
Gekko pudisti päätään. ”Ei. Minä puhun nyt. Ei. Ei se puhu. Se ei laita sanoja suuhuni. Usko minua, pyydän…” ”Mutta ei sen tarvitse laittaa sanoja suuhusi, että se voisi välittää tietoja tai vaikuttaa sinuun tiedostamattomasti”, admin hieman jopa sääli toan jatkuvaa paniikkia.
”Minä en koskaan pettäisi Klaania”, Gekko tokaisi jättäen Visokin kommentin täysin vaille huomiota. Hän osoitti käsiraudoissa olevia proteesejaan ja niiden sisällä olevia raajojen vääristyneitä jäänteitä. ”Missä minä olisin ilman tätä paikkaa? Varmaan edelleen Ab… tiedät kyllä.”
Admin nyökkäsi tyynesti Gekolle: ”Ymmärrän, älä huolehdi. Kyllä petturi vielä löydetään ja sinulta saadaan loinen pois jotenkin”. Visokki irrotti Gekon käsiraudat pihtimillään.
”Noin. Minulla ei ole enää muuta”
Punainen admin lähti hoitamaan seuraavia ylläpidon velvollisuuksiaan jättäen toan yksin huoneeseen. Gekolla kesti hetki tajuta, että käsiraudat oli avattu. Lopulta toa nousi tuolilta varoen ja valui hitaasti oviaukon läpi.
Ennen ylläpitosiivestä poistumista hän ohitti Samen viiltävän arvioivan katseen. Siihen ei tuntunut hyvältä idealta katsoa takaisin.
Hän oli vapaa mies. Ainakin vielä.
”Kaikki valmista?” Same kysyi.
”Mmmmmf”, Bladis nyökkäsi niin, että donitsinmurusia putoili.
Moderaattorien taukohuoneen ovi loksahti kiinni Samen perässä. Selakhialaisen sotilaan tarkka vainu aisti välittömästi kahvin aromit. Keitin porisi takaseinällä. Bladis rullaili huoneen läpi laatikollinen donitseja sylissään kunkin moderaattorin ohi niin vauhdikkaasti, että nämä ehtivät juuri ja juuri napata yhden mieheen.
Pyörätuoli pysähtyi kirskuen huoneen seinustalla olevan visorakin viereen. Adminille hopeinen skakdi tarjosi laatikkoa auliimmin.
”Mmmfmfmm fffmmm mffff?” pyörätuoliskakdi kysyi kohteliaasti.
Visokki nappasi donitsin pihtimillään ja heitti suoraan suuhunsa, vaikka ei todellakaan tiennyt, mitä skakdi yritti viestittää epämääräisellä muminallaan.
”Nfffo”, Bladis kysyi katsellen ympäriinsä ja kulautti donitsinjäämät alas puolella kupillisella kahvia, ”miten meni?”
Admin oli hotkaissut jo donitsinsa sekunnissa.
”Sain Gekosta jotain irti. Ainakin diagnoosi varmistui. Hermoheikko yksilö. Lisäksi loinen majailee sen pään sisällä”, visorak totesi ytimekkäästi.
Paaco hieroi mietteliäänä leukaansa moden miettiessä miten ilmaisisi mieleensä syntyneet kaikin mahdollisin puolin väärät kielikuvat konkreettisiksi sanoiksi. Bladis kohotti kulmaansa enemmän kummastuneena kuin pelokkaana.
”Hm”, Same murahti. ”Loinen? Sama jonka viilsin kahtia Tawan toimistolla?”
Maken jo valmiiksi nyrpeä ilme muuttui vielä vähän enemmän nyrpeäksi muistojen demoninärhestä noustessa jälleen esiin.
Visokki pudisti päätään. ”Ei sama. Snowmanin parasiitti muistutti lintua, tämä oli enemmänkin…” Mielensisäinen huokaus. ”Pieni hevonen.”
Syvä hiljaisuus.
Jossain huoneessaolijoiden kollektiivisessa tajunnassa päätettiin jälleen olla kuvailematta tätäkään loista tällä nimenomaisella sanalla enää ikinä. ”Närhi” ja ”portaat” saivat seuraa moderaattorihuoneen kielletyt sanat -listalle.
“Voisimmeko olla puhumatta siitä linnusta?” Make kysyi hiljaisen tuskastuneena.
Admin sivuutti Maken kysymyksen ja jatkoi: ”Mitkä ovat johtopäätökset muista kuulusteluista? Mitään tullut ilmi?”.
”Tuotaaa”, Bladis mömisi, ”siitä loisesta. Pitäisikö se… ’liskopoju’…”
Skakdi oli ainoa joka ei tajunnut tämän lempinimen ironiaa. Se ei yleensä pysäyttänyt häntä.
”… pistää kaiken varalta karanteeniin. Että ei levitä pöpöään.”
Make nosti kulmiaan skakdia kohti ihmettelevänä.
”Et sinä, liskopoju. Se toinen. Se joka ei edes ole lisko.” Ja minä luulin että Paacon kielikuvat ovat huonoja… puolirahi pohti. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Muuten hän ja viherkultainen toa olisivat vahingossa pitkittäneet kokousta iltaan asti. ”Nääh. En näe liskopojun loisesta olevan vaaraa Klaanille, koska nyt loisen olinpaikka on tiedossa”, Visokki tarkensi. ”Valitettavasti jo pelkkä parasiittitartunnan mahdollisuus tarkoittaa, etten voi mennä epäiltyjen mieleen.”
Tämä ajatus upposi hiljaisuudessa kaikkien päähän. Näin heidän vastustajansa olikin sen aina tarkoittanut. Petturin löytämiseen ei olisi oikoteitä.
”Muuuutta ei kai niitä pöpöjä kaikissa ole?” Bladis aprikoi.
”Varovaisuus on silti paikallaan”, Same vastasi. ”Henkilökohtaisesti olisin jättänyt Snowmaninkin arestiin.”
Bladis kohotti kulmiaan. ”Me puhuimme tästä jo! Porkkana kulkekoon omia polkujaan, kunnes saamme vahvempaa näyttöä.”
”Julkisuusvastaavanamme” ilmeisesti julkisuusvastaava Paaco julisti ”koen velvollisuudekseni muistuttaa, että harmittomien tyyppien pidättäminen ilman vahvaa näyttöä ei ole kovin hyvä idea. Meillä oli jo mielenosoitus käsissämme, enkä mielelläni ottaisi uutta peltipurkkia päähäni.”
Bladis mulkoili Paacoa ilmeellä, joka kyseenalaisti tämän nimityksen julkisuusvastaavaksi. ”Öö, joo. Eikä meillä edes ole mitään sitä plösöä vastaan. Mitä liskopojuun tulee, se taas vastusti pidätystä! Miksi se ei ole enää raudoissa jo siitä syystä?”
Hän tivasi Visokilta vastausta katseellaan melko tiukasti. Kunnes muisti miten hierarkia toimi.
”… öööh, neiti admin.”
Visorak pyöräytti silmiään kunnianosoitukselle. Hän ei oikein koskaan osannut niistä perustaa. ”Meillä ei ole tarpeeksi todisteita… Gekko kuulostaa kyllä epäilyttävältä, mutta on meillä muitakin epäiltyjä”.
Visokin päätös oli varma, mutta ajatukset eivät. Oliko Gekko halunnut hätäilyllään suojella häntä loiselta, vai piilottaa päässään olevat todellisen nukkemestarin suunnitelmat?
“Hän ainakin näytti perin hätääntyneeltä silloin kun ilmestyimme hakemaan häntä”, Make avasi lopulta suunsa. “Tai pikemminkin, silloin kun hän ilmestyi sinne minne olimme menneet häntä hakemaan.” Rahimies jätti mainitsematta perunasäkin, vaikka asia hänen mielestään ehkä oli hieman oikeuttanutkin Gekon reaktiota… ”Ymmärrettävää, sillä se on kokenut aika kovia viime aikoina… , Visokin selkäpiitä meni kylmät väreet kaikesta sen kidutuksen ajattelemisestakin: ”Se kärsii aika vahvasti traumaperäisestä stressioireyhtymästä ja on todella neuroottinen. Hankala sanoa, johtuuko epäilyttävyys traumasta vai syyllisyydestä ”.
Bladis kurtisti kulmiaan. Vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen. Joskus hän olisi ratkaissut nämä tapaukset lyömällä epäiltyjen päitä pöytää vasten. Siinä olisivat unohtuneet kaikki stressiperäiset traumahäiriöyhtymähäiriöt ja neuroosit. Sekä mahdollisesti osa epäillyn aivotoiminnasta. Samen kanssa jaettu katse näytti, että tätä ajatusta ei ehkä ollut parempi jakaa ääneen.
”Oli miten oli, olet sitä mieltä, että annamme kummankin jatkaa vapaalla jalalla?” Same suuntasi kysymyksensä Visokille. Päämoderaattori Umbran ollessa toisaalla selakhilaani vastasi tutkinnasta, mutta sekä lopullinen päätäntävalta että vastuu lepäsivät Adminin hämähäkkiharteilla.
Visorak nyökkäsi taivuttaen hieman etujalkojaan ja laski ne takaisin alkuasentoonsa. ”Jep, mutta pidetään heitä silti silmällä”. Vain yksi oli syyllinen, Visokki mietti. Vain yksi. Niin Avde oli sanonut. Ja Avde ei valehdellut.
Paaco innostui. ”Hei, saanko tuoda pöytään epäiltyjen silmälläpidon kannalta äärimmäisen tärkeän kehitysehdotuksen? Minä olen aina halunnut sijoittaa pari uutta valvontakameraa pariin strategisesti tärkeään paik-”
Visokin katse tuntui veitseltä vihreän dj:n kurkulla. Paaco päätti tappaa ehdotuksen kehtoonsa.
”Eniten minua kyllä vielä kiinnostaa”, Bladis sanoi kääntyen pyörillään kohti sohvaa, jolla Make ja Paaco istuivat, ”että mitä te teitte sen oranssin suharin kanssa.” Skakdin ilme sanoi, että laskeutuminen oli tehnyt kipeää. Tunne oli kyllä varmasti ollut molemminpuolinen.
Paaco avasi räväkästi suunsa, “No se on syytön.”
Skakdin, selahkiaanin ja visorakin katseet olivat yllättyneet toan nopeasta ja varmasta vastauksesta. …mistä tiedät? visorak kysyi.
“Noh…” toa aloitti.
Puoli tuntia sitten
Make ja Paaco astelivat kuulusteluhuoneiden ovien koristamaa käytävää. Kaksikko pysähtyi matoranilaisella kakkosnumerolla koristettuun huoneeseen. Make oli tarttumassa ovenkahvaan, kun Paaco hihkaisi.
“Tuota noin, käyn vielä tuolla tietokonehuoneessa.”
“…ai, miksi?” Make kysähti.
“Käyn vielä tsekkaamassa mahdolliset todistusaineistot Appelsiinia kohtaan. Eihän kuulustelut ole mitään ilman niitä. Se kun saattaa sanoa mitä hyvänsä. Hoida sinä alku vaikka yksiksesi.”
Maken ilme oli mairea. “Eli haluat minun vähän lämmittelevän sitä?”
“No mikäs siinä. Olisihan se aika siistiä että ryntäisin sisään dramaattisesti juuri ratkaisevalla hetkellä.”
Make nyökytteli epävarmana raottaen kuulusteluhuoneen ovea. Se oli pimeä.
“Juu, tuo huone on aika rempallaan”, Paaco tokaisi. “Lamppua ei ole jaksettu vaihtaa, mutta jätin sinne kynttilän.
Rahimiehen ilme oli epävarma.
“Ai niin, ei sitten kannata alkaa ihan heti puristamaan siitä tietoa. Tyypiltä kun näköjään lähti siinä porrasryminässä taju. Mutta tuskin se muutenkaan mihinkään pyörälukon kanssa vilistää.”
“…” Make totesi astuen varovasti huoneen sisään. “Pidä sitten kiirettä”, puolirahi tokaisi.
“Hei muuten”, Paaco toputti, “kun se herää, älä vaan kävele sen eteen, vaan kiertele vähän pitkin huonetta ja tee tosi kuumottavia ääniä että se tulee olemaan ihan että ‘Mitä v-’”
Make löi nyrpein katsein huoneen oven kiinni Paacon edestä.
Paaco käveli käytävällä työhuonettaan kohti, kun häntä vastaan asteli työkalukassia kantava eksyneen näköinen matoran.
“Anteeksi”, matoran aloitti, “olen uusi huoltoyksikön jäsen mutten muista reittiä voimageneraattorin luo. Voisitteko auttaa?”
“Kaksi kerrosta alaspäin, pääaulan länsikäytävästä kolmas tie vasemmalle, portaat ylös” moderaattori vastasi. Matoran nyökkäsi kiitokseksi talsien tiehensä.
Paaco puolestaan jäi seisahtumaan paikalleen. Hän jäi miettimään sanomisiaan aneemisin ilmein… … portaat ylös… … portaat ylös… … portaat ylös…
”…”
Perseperseperseperseperseperse… toa lähti harppomaan kipakasti takaisin kohti kuulustelutiloja.
Puoli tuntia myöhemmin
Paaco ei ollut tietenkään suostunut vain kertomaan. Hänen piti näyttää.
Koko läsnäolevan moderaattoriston ja Visokin matka oli käynyt taukohuoneen miellyttävästä kahvin tuoksusta huoltokäytävien öljyn hajuun ja laitteistojen hurinaan. He kävelivät metalliritilöillä kylmässä loisteputkivalossa usean kummastuneen huoltomatoranin ohi kunnes saapuivat linnakkeen apuvoimageneraattorin luokse.
Sylinterimäinen ja päägeneraattoria paljon pienempi sähköntuotantolaitos oli uusittu kokonaan sitten Avhrak Feterrojen yöllisten tuhojen. Sen sijainti oli pysynyt samana, vaikka vartiotoimenpiteet oli kolminkertaistettu.
Se oli nimittäin saman jyrkän metalliportaikon yläpäässä.
”… niinkö”, Same tuhahti.
Eikä sinne tasan ollut pyörätuoliluiskaa.
”… joo se on syytön”, Bladis myönsi otsa kurtussa.
Syysmyrsky riepotteli vanhaa pääkaupunkia. Liikakansoitetut kadut eivät kuitenkaan tyhjentyneet rankkasateessakaan, vaan paikallinen väestö ja evakot kulkivat kukin asioillaan kehnosta säästä välittämättä. Ylitsevuotavien rännien, mutaisten katujen ja väenpaljouden keskellä tummaan sadeviittaan kietoutunut kulkija saattoi vaeltaa Suurkylän poikki kiinnittämättä kenenkään huomiota.
Melko syrjäisellä kadulla laahustaessaan moinen hahmo pysähtyi ja käänsi katseensa vasemmalle. Kujan päässä oli tori, jonka keskellä sijaitsi puolipallon muotoinen vesiallas. Turistikohde, nähtävyys. Polttohauta.
Sadeviittasankaria puistatti, ja hän jatkoi matkaansa.
Kadun päässä oli hänen määränpäänsä: suurehko majatalo, Hohtava Hoto. Rakennuksen julkisivusta työntyi tuulessa heiluva puinen kyltti, johon maalattu loikkiva tulihyönteinen näytti eksyneeltä kaatosateessa. Majatalo oli ainoa kivinen rakennus kadun varrella, kaikki muut edustivat vähävaraisempaa arkkitehtuuria. Niiden seinät olivat puuta ja katot olkiset.
Majatalon raskaiden pariovien ulkopuolella, sateelta suojassa pienen katoksen alla, seisoi kaksi Nui-Koron siniviittaa. Puolisotilaallisen poliisijoukon matoralaisilla oli yllään tavanomainen varustus: lyhytlippainen, tumma kypärä ja tummansininen yläselkään ulottuva viitta.
Siniviitat laittoivat koristeettomat keihäänsä ristiin oven eteen sadeviittamuukalaisen lähestyessä. Ovien takana käyty neuvonpito oli liian tärkeä häirittäväksi. Oli ollut riittävän vaikeaa tyhjentää rakennus loputtomalta tuntuvasta määrästä evakkoja. Nui-Koron katedraali olisi ollut luonnollisin ja turvallisin paikka näinkin tärkeällä kokoontumiselle, mutta sinne majoittui aivan liikaa väkeä. Jos majatalon rauhoittaminen oli ollut ongelma, olisi katedraalin tyhjentäminen ollut logistinen Karzahni.
Sadeviitan kätköistä nousi esiin kaksi kättä. Poliiseista lyhyempi ja rotevampi heilautti keihäänsä osoittamaan muukalaista rintaan.
”Ei nopeita liikkeitä!” hän kivahti.
Muukalainen veti sadeviitan taakse ja valkoinen Kanohi paljastui.
”Terve”, Kepe hymyili.
Siniviitat laskivat nopeasti aseensa.
”Sinä! Käy ihmeessä peremmälle, olemme pahoillamme.”
Kepe oli tyytyväinen lyhyeen dramaattisuuden hetkeensä. Hänestä ja Snowiesta oli tullut jonkinasteisia julkimoita Nui-Korossa. Kai siitä nyt täytyi vähän nautiskella.
https://www.youtube.com/watch?v=-1BO6Aoct1Y
Ovet avattuaan Kepe kohtasi eriskummallisen näyn. Kirjava ja suurilukuinen joukko oli ahtautunut pitkän pöydän ympärille, suuren uunin tulipesän loisteeseen. Entinen majatalon aula oli sisustettu uudelleen strategiahuoneeksi: turhat pöydät oli kasattu huoneen laidoille, ikkunat oli peitetty ja suuri kartta lepäsi levitettynä pitkällä puupöydälle huoneen keskellä. Täytetty tuhkakarhu oli kuitenkin saanut jäädä paikalleen ja tuijotti elottomin silmin, kuinka klaanin saaren kansat tekivät päätöksiä. Kaikki olivat niin keskittyneitä, etteivät edes huomanneet tiedemiehen saapumista.
Kepen moniviikkoiset matkaseuralaiset olivat ovelta katsoen pöydän vasemmassa päädyssä, selkä Kepeä kohti. Same ja Snowie olivat ahtautuneet Matoran-kokoiselle hirsipenkile ja Bladis istui puisessa pyörätuolissa. Heidän vieressään, pöydän päässä, jökötti Tongu, pienempi pyöreä pöytä tuolinaan. Keltaisen Jätin olkapäillä istui kolme Telakan matoralaista, joista Kepe tunnisti ainoastaan Ta-Matoran Garsonin. Tongun oikealla puolella istui Iniko sekä joku puisella naamiolla varustautunut keltainen tyyppi, jota Kepe ei muistanut kohdanneensa.
Klaanilaisten lisäksi pöydän ääressä oli lukuisia muiden asutuskeskusten silmäätekeviä. Ko-Huna-Koron neuvoston vanhimman, Turaga Uhrakin ja pöydän toisessa päässä istuvan Nui-Koron valtuutetun Kepe tunnisti. Muita tuttuja naamioita olivat ylikomisario Harkel sekä tämän henkilökohtainen avustaja Suflery. Heidän lisäksi pöydän ääressä nökötti monennäköistä Matorania, Toaa, Turagaa ja muutakin. Oli päähinettä ja naamakarvaa, poronsarvea ja korua.
Palaveri oli selvästi jatkunut jo pitkään.
”Anteeksi että kesti”, Kepe puhui etsiessään katseellaan istumapaikkaa täyteenahdetusta aulasta. ”Emme ole saaneet radioyhteyttä Klaaniin viikkoihin, ja minulla oli paljon kerrottavaa.”
Vaikka kaikkea en radioaalloilla voikaan sanoa.
”Lisäksi”, Kepe muisti sanoa. ”Paaco.”
Huoneen klaanilaiset mutisivat hyväksyvästi, ulkopaikkakuntalaiset lähinnä hämmentyivät.
”Hyvää iltaa, Toa-veli”, maan soturi Iniko tervehti tulijaa. Tulevaisuuden kannalta oli hyvä, että joukossa oli muitakin elementaalivoimilla varustettuja, vaikka Iniko tiesi, ettei Kepe paras taistelija ollutkaan. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Tongu kätteli vanhaa tuttuaan isolla kourallaan ja puunaamioinen lyhyenläntä henkilö kumarsi Kerosiinipellelle. Hän esitteli itsensä oudolla korostuksella Toa Samoliksi, pieneltä saarelta kotoisin olevaksi uudeksi Klaanin jäseneksi.
”Esi-isät tervehtivät myös! Heistä sinussa on paljon hyrrää”, Samol sanoi tervehtimisien päälle. Kepellä ei ollut hajuakaan, mitä uusi Toa höpisi. Myös metsän outo sienimunkki oli yhdistänyt hänet hyrriin, mutta sitä tieteellinen Toa oli pitänyt vain Zeeronin omalaatuisuuden sivujuonteena.
”No”, Snowie innostui. ”Mitäs kotiin?”
Kepe otti sadeviitan yltään ja laittoi sen naulakkoon, täytetyn tuhkakarhun viereen.
”Jaa. Paljon on tapahtunut.” Hän kiersi pöytää etsien vapaata istumapaikkaa. ”Ei kuitenkaan mitään niin mullistavaa kuin Ämkoon… tapaus.”
Jo Same ja Bladis olivat tuoneet Kepelle ja Snowielle tiedon Adminin puolenvaihdosta. Erityisesti Snowie oli ottanut uutisen alkuun raskaasti. Pian hänen kantansa oli kuitenkin muuttunut, ja hän kielsi koko takinkäännöksen: lumiukko puhui Ämkoon suunnitelmasta, ikään kuin tämä olisi osa jotain ovelaa juonta. Hän ei kuitenkaan vakuuttanut kanssamatkustajiaan, tuskin itseäänkään.
Edelliset viikot eivät muutenkaan olleet olleet otollisinta mahdollista uutistensulatteluaikaa – Zeeronin luota poistuttuaan neljä klaanilaista olivat vaeltaneet Lehu-Metsän pohjoisosista Nui-Koroon, viimeiset päivät syysmyrskyn riehuessa. Matka ei ollut sujunut vaikeuksitta, sillä vuoren etelärinteiltä aukenevat niityt olivat kuhisseet Nazorak-tiedustelijoita. Lisäksi Bladista oli täytynyt kantaa koko matka.
”Minulla oli heille kuitenkin paljon kerrottavaa”, Kepe selitti ja jatkoi pöydän kiertämistä. Nyt hän oli päässyt Samen kohdalle. Selakhilaani kuitenkin katsoi häneen kuin kertoen ”en ole Suga, älä ahtaudu kanssani samaan tuoliin”, ja tiede-Toa jatkoi penkinmetsästystä.
”Mitä sanottavaa heillä oli torakkahavainnoistanne?” Iniko kysyi ja nojautui eteenpäin.
”Samaa mitä teilläkin. Että kiirehän tässä tulee.”
Kepe luovutti ja jäi nojaamaan puiseen pylvääseen. Ei hän nyt sentään uuninkaan päälle aikonut kavuta istuskelemaan.
Pöydän toisessa päässä viikset kohosivat hieman ylemmäs, kun Harkel kohensi ryhtiään.
”Nyt kun kuulumiset on vaihdettu…”, hän aloitti ja nyökkäsi Kepen suuntaan tervehtien tätä. Kepe vastasi nyökkäykseen. ”…on aika palata asiaan.”
”Väki tuntuu siirtyvän hiljalleen kohti laitureita”, Kepe sanoi, ”Vaikka tälläisen väenpaljouden liikkeitä onkin vaikea arvioida. Kuulopuheiden perusteella laivojen lastaus alkaa kohta.”
”Entä ilmalaiva?” Same kysyi tavanomaisen vakavana Tongulta.
”Pojat paiskivat töitä kaiken aikaa, mutta taisivat saada värvättyä joukon kunnon kansalaisia avuksi”, Po-Matoran Bryttä vastasi keltaisen jätin olkapäältä. Tongu hieroi mietteliäästi leukaansa.
”Minä en pidä tästä. Yhtään. Mutta sepä ei sotatilanteessa ole uutta. Meillä on melkoiset panokset vaakakupeissa ja mahdollisuudet koko bingoon tuntuvat kovin kapeilta. Mutta riskipeliä on pelattava”, kyklooppi totesi tiiraillen kaikkia huoneessa olevia yhdellä silmällään.
”Keltainen vuori ei ole väärässä”, eräs itärannikon kalastajakylien nokkamies julisti. ”Täällä lienemme vain istuva Pokawi, torakoiden hahlon hakiessa jyvää tansseihin.”
”Että mitäettä?” Samol kysyi pää kallellaan, mutta kalastamies pysyi ylpeänä puheenpartensa (ja partansa) takana eikä selitellyt muukalaisille. Nui-Koron valtuutettu nousi seisomaan tuolilleen ja hiljensi muut terävällä katsellaan. Jopa karski maahaisoturi kuunteli tarkkavaisena Suurkylän johtajan puheenvuoroa.
”Tämä on vaikea päätös myös meille, sillä Nui-Koro on seisonut vapaana kaupunkina tällä paikalla pidemmän aikaa kuin kukaan meistä muistaa”, valtuutettu aloitti, ja Kepen ajatukset siirtyivät hetkeksi Profeetasta kertoneeseen kirjaan, ”Ja olemme avulla Mata Nuin muokanneet tästä paikasta kodin ja turvan kokonaiselle kansalle. Mutta jos kansamme aikoo selvitä, en tiedä onko meillä muita vaihtoehtoja. Mutta ehkä yhtenäisyys nostaa meidät Nazorakein imperiumia vastaan, jos vain saamme lippumme ja kansamme yhdistettyä Bio-Klaanin muurien suojissa. Arvon heimopääliköt, klaanilaiset, ystävät, on paras, ettemme enää odota. Siirtykäämme satamaan.”
Kaikkialla sankarikaksikon näköpiirissä oli niin paljon kuusia, että joku olisi voinut kyseenalaistaa jotakin.
Spinnyy, Snowie aloitti eräällä pirteimmistä äänensävyistään. No mitää? Kepe vastasi eräällä kiinnostumattoneimmista äänensävyistään. Rauhallista matkaa metsikön poikki oli jatkunut täyden hiljaisuuden vallitessa jo kokonaista kaksitoista ja puoli minuuttia (tiedemies tosiaan tarkisti kellostaan), mikä oli Kepen muistin mukaan ennätys. Olemmeko kohta perillä?
Kepe, joka kulki edellä, nielaisi ja kääntyi ympäri. Olemme vähän liiankin kohta perillä, hän vastasi ikään kuin arvoituksellisesti mutta enemmänkin oudoksuttavasti. Kepe jatkoi: Käsittääkseni seuraavana etappinamme toimiva kylä on on tuon harjanteen takana. Puhuessaan hän viittasi kädellään kuivan näköistä, mäntyä kasvavaa harjua kohti. Ilta alkoi pimetä, ja kaksikko alkoi toden teolla kaivata yösijaa. Metsän rasahdukset olivat lisääntyneet kellon viisareiston saavuttaessa myöhäistä ajankohtaa symboloivaa asemaa, samoin kuin voima-/häsellysduon hermostuneisuus. Eikä rasahduksia seurannut täysi rasahduksettomuus ollut yhtään sen mieluisampaa: nyt oli aivan hiljaista. Siksi Snowien oli vaikea ymmärtää Kepen huolestunutta ilmettä hänen puhuessaan kylästä.
Ellei sitten… lumiukko päätteli, ja avasi sanaisen arkkunsa. Siinä kylässä on jotain vikaa, vai mitä? Kepe väänsi kasvoilleen niinnoh-ilmeensä. Metsässä oli täysin äänetöntä. Arvasin tämän, Snowie jatkoi. Tiedätkö, aina kun minä matkaan sinun kanssasi tämä menee tähän. Jäimme me sitten luodolle vailla moottoria tai veroja kavaltavan pormestarin vainoamaksi, aina tämä menee tähän. Kepe kääntyi ympäri ja alkoi kävellä kohti harjua. Hän vastasi Snowielle monotonisella äänensävyllä. Aina kun matkustat jonkun muun klaanilaisen kanssa, joudut oikeisiin taisteluihin ja vaarallisiin tilanteisiin. Ai niin. … Rätsie? Kepe ei vaivautunut kääntymään puhujaansa kohti, vaan jatkoi kävelyään. Niin? Minä niin pidän sinusta. …
Pian kaksikko olikin jo harjun laella. Kepe kehotti kumppaniaan asettumaan makuulle niin käsimerkein kuin esimerkinkin voimin. Hän kaivoi laukustaan kiikarit (Kepen oma teleskooppisilmä oli parempi mikroskooppina kuin kaukoputkena) ja aloitti kylän tiirailun. Tai oikeastaan ison seinän tiirailun. Kylä oli arkkitehtuuriltaan jotain todella omansalaista: Korkea, puisista, teroitetuista paaluista valmistettu seinä ylsi miltei ympäröivän metsikön korkeimpien mäntyjen latvojen tasalle. Harmaista, kuolleista puista muodostettu muuriasia oli täysin ikkunaton, ja ympäröi pienen kylän kokoista aluetta. Sisään ei kuitenkaan nähnyt, seinämät olivat niin korkeat.
Kaiken kaikkiaan, viritelmä oli ruma. Snow, Kepe laski kiikarit ja sulloi niitä reppuunsa. Mhm-mmh? Tuo kylä. Siinä ei niinkään ole vikaa… Snowie ei tiennyt ollako iloinen vai hämillään. Hän kuitenkin kuunteli, kun tiedemiekkonen jatkoi. …kukaan ulkopuolinen ei vain ole ollut siihen missään yhteydessä. Aikoihin. …aikoihin? Ainakaan Klaanin perustamisen jälkeen. Kumpikin klaanilaisista siirsi katseensa toisistaan puiseen linnakehirviöön. Noh, Snowie ilmaisi noustessaan jaloilleen. Meidän on vain luotettava heidän hyväntahtoisuuteensa ja omaan viehättävyyteemme. Kepe katsoi, kun hänen valkea toverinsa lähti lampsimaan rinnettä alas kohti asutuskeskusta. …tuo ei voi olla suunnitelmasi jokaiseen tilanteeseen…
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Same huomasi henkisten patruunoiden olevan täysin loppu hänen vertauskuvallisen imaginääriaseensa lippaasta. Taistelukenttä oli täynnä hylättyä kalustoa: Loppuun käytettyjen kynien vinot rivistöt halkoivat ympäristöä: Lyijykynät olivat lyhyet kuin Klaanin Nimeämispäiväpirskeet Turkasen loputtua, kuulakärkikynien muste oli auttamattomat loppu ja muutama tussi oli niin kuivuuden kovettama, että niillä olisi voinut lävistää Makutan prototeräshaarniskan, tai ainakin Manun Teehetkimies v.3:n rintakehän. Terottimia ei ollut vastaavaa määrää, mutta niitäkin oli menetetty. Yhden terä oli vielä Samen veren peitossa Moderaattorin koetettua korjata sitä mielenkiintoisella sormiotteella.
Same nousi seisomaan, mutta piti katseensa taistelun runtelemassa maastossa: kirjoitusalusta oli musteesta suttuinen ja siinä oli paperiveitsen viiltoja, kuin villieläin olisi yrittänyt päästää siitä veret ulos. Lisäksi kuminmurut. Niiden määrä oli uskomaton. Harmaiden, sinisten ja punaisten, pienten ja epämuodostuneiden kumisten mönttien peittämä alue ei rajoittunut työpöydälle. Veren lailla taistelukenttää värjäävät partikkelit olivat tahrineet myös huoneen lattiaa. Samen sylistä enimmät mokomat olivat kuitenkin pudonneet hänen noustessaan seisomaan. Kevyen arvokkaalla käsiliikkeellä hän huitaisi loputkin mujut päältään, mutta henkiset arvet olivat ikuiset.
Moderaattori nosti kätensä päänsä taakse. Hän avasi otsanauhansa solmun ja sulki kankaanpalan vasemman nyrkkinsä sisään. Tekstiili oli ollut hänen mukanaan lukemattomilla taistelukentillä, eikä ollut pettänyt tälläkään. Same oikaisi kätensä, henkäisi syvään ja avasi kätensä. Kangas lipuin Samen nyrkistä ja laskeutui arvokkaasti lattialle. Moderaattori itse kumartui ja veti työpöytänsä puisesta lipastosta baretin. Tummanvihreää päähinettä koristi yksinkertainen, hopeanvärinen tunnus. Tunnus, jonka merkityksen vain hyvin harva tunsi, eikä suurinta osaa edes kiinnostanut. Hän asetti hatun hitaasti päähänsä.
Ajatuksissaan Same kuuli aplodit ympärillään. Ajatuksissaan hän näki, kuinka hän käveli päättäväisesti onnittelijoiden läpi. Huoneen perällä olevan suuren lasisen ikkunan ruuduista tulvi valoa, jota aurinko jakoi vuolaasti. Ajatuksissaan hän tunsi vakavan ilmeen kasvoillaan.
(Viimeisen myös oikeasti.)
Mielensä sisällä Samelle kiinnitettiin kunniamerkkiä rintaan. Hän sai uuden tittelin. Hänelle pidettiin puhetta. Mutta hän ei hymyillyt.
(Vieläkin myös oikeasti, hänen kätensä oli kirjoittamisesta tosi väsynyt.)
Ajatus-Same oli valokuvauksen kohteena. Ympärillä kaikki tahtoivat kätellä häntä. Mutta hän ei kätellyt.
(Tätä hän ei tehnyt, koska, niin, huoneessa ei ollut ketään muita sillain oikeasti.)
Mielessään Same poistui huoneesta. Hän meni osoittamaan viimeiset kunnioituksensa. Hän laski mielikuvituskukkakimpun (kukat olivat valkoisia, kauniita ja leikisti olemassa) jalkojensa juureen. Mielikuvitushauta, jolle Same kunnioituksensa kukkaisessa muodossa kävi laskemassa, oli nimetön. Hän nousi taas suoraan ryhtiinsä. Same ei katsonut kukkakimppua. Hän tuijotti eteensä, ja nosti kätensä sotilastervehdykseen.
(Viimeinen oikeasti, ja se näytti melko tyhmältä, koska hän oli, kuten mainittua, huoneessaan yksin.)
Pitkä moderaattori nosti tyytyväisenä erittäin kiirellisten ja nyt autuaan käsiteltyjen papereiden pinon työpöydältään ja laski sen puiselle pinnalle seinän vieressä, joka toimi sivupöytänä. Seuraavaksi, kiireellisten papereiden pino.
Se oli kaksi kertaa paksumpi kuin edellinen.
Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän pohjoisosat
Mitään ei tapahtunut. Snowman oli kolkuttanut kuolleenharmaata porttia jo useita minuutteja sitten, mutta kukaan ei tullut avaamaan valtavan muurin oviaukkoa. Hmm, lumiukko tuumaili. Kenties he ovat hieman arkoja? Kepe katsoi toveriaan (kuin) täyttä hönttiä ja sylki sarkasmia kuin sähkön Toat salamoita tai mehevät possut salamia. Hieman arkoja? Mistä niin päättelet? Noh, Snowie aloitteli ja hieroi mielikuvitusviiksiään. (Hän ei ollut vieläkään päässyt Harkelin miehisyyden yli.) Kukaan ei ole avannut meille näi- Kepe huokaisi äänekkäästi keskeyttäen Snowien. Hän ei enää vaivautunut sanomaan mitään, mutta mielessään tiedemies sivalsi lumiukkoa todella näpsäkällä huomiolla siitä, että keskellä metsää sijaitseva kylä oli ympäröity niin korkeilla muureilla, että ne olivat miltei korkeammat kuin leveämmät. Lisäksi sitä ympäröi vallihauta, ja muurin laella oli ikävän näköisiä piikkejä, ilmeisesti keloista vuoltuja nekin.
Juuri kun kaksikko oli poistumassa takaisin juurikkoon, toiseen porttiin ilmestyi pieni viilto, kun kurkistusaukon suojalevy vedettiin pois. Kuka siellä? kuului käheä ääni[a]. Reiästä klaanilaisia tuijotti sangen kurttuotsailmeinen silmäpari. Vihreät silmät ja rosoinen ääni sopivat hyvin yhteen, eikä kumpikaan vaikuttanut erityisen ystävälliseltä. Vain kaksi matkalaista, Kepe aloitti tarkoituksenmukaisesti ennen toveriaan. Olemme Bio-Klaanista, ja tahtoisimme kovin päästä sisään. Tuimat silmät siristyivät epäluuloisesti ja luukku vedettiin kiinni. Portin takaa kuului loittonevia, hieman kipittäviä askeleita. Se oli siinä? Snowie ihmetteli. Kepe nosti mietteliäänä kätensä leualleen. Merkillistä, merkillistä. Ehkä he eivät arvostaneet sitä, kun sanoit olevasi Bio-Klaanista? Jos nämä ovat niitä hemmoja, jotka ovat tehneet tönönsä tänne jo ennen Tawan aikoja, ja menevät katkerien alkuperäisasukkaiden minimaaliseen kategoriaan? En usko, Kepe vastasi ja otti kasvoilleen argumentteja vastaanottavaisen ilmeensä. Katsos, tämä kylänen on Ämkoo-vuoren eteläpuolella. Zyglakien hyökkäysten pelossa elävät Matoralaiset eivät oikeastaan uskaltaneet asuttaa Nui-Koron muurien ulkopuolista, Ämkoo-vuoren eteläpuolista aluetta ennen Klaanin perustamisen suojaavaa vaikutusta. Siksi vanhimmat asutukset löytyvät karusta pohjoisesta eivätkä etelän hedelmällisemmiltä mailta. Hyvä tietoisku Spinster, mutta eikö näissä pensaissa ole asunut piilotettuja posseja kautta aikain? Sekin on tietysti mahdollista, mut-
Silloin portti vedettiin auki ja kylä tuli näkyviin. Se ei ollut erityisen kaunis.
Talot oli valmistettu samasta ankean värittömästä kuolleesta puuaineksesta kuin kylän ylikorkeat muuritkin. Kaikki rakennukset noudattivat samaa pystysuunnassa venytettyä tyyliä kuin kyseiset valtavat ulkoseinätkin. Kepe päätteli sen johtuvan aidatun alueen vähäisestä neliömäärästä. Jyrkkäharjaiset mutta pääosin yksi- tai kaksikerroksiset talot olisivat olleet pahaenteisiä ilman piikkejäkin. Ja piikkejä oli paljon. Miltei joka talon katonharjalla oli teroitettuja hongankappaleita, ja osaa taloista ympäröivät aidat olivat nekin sangen monella seipäällä koristettuja. Ainoan värinsä harmaan joukkoon toivat muutaman talon pihassa sijaitsevat puutarhat, tosin nekin olivat enemmänkin sammaltarhoja, ja muutama haaleanvärinen seinävaate. Maa oli mutaista, ruskeanharmaata mössöä.
Mielenkiintoisia olivat myös oven avannet kyläläiset: Kolme Matoralaista, joilla kaikilla oli kulahtaneen ruskea kaapu, puristivat hanakasti teräviä keihäitä ja tuijottivat keskittyneinä klaanilaiskaksikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan tähdännyt klaanilaisia aseella tai näyttänyt muutenkaan hyökkäävältä, he olivat ainoastaan varautuneita. Kahdella oli harmaat Kanohit, kolmannella vaaleansininen. Yhden Kepe ja Snowie tunnistivat oviluukun avanneeksi karheaäänistelijäksi. Kukaan ei sanonut mitään. Metsäkin oli hiljainen, ja ainoa ääni oli jostain kylän siimeksistä kuuluva varovainen haitarinsoitto. Neuvottelimme, vihreäsilmäinen ovivahti vastasi. Hänen kasvoillaan oli jalo Kanohi Ruru, joka oli väritykseltään jotain keltaisen ja tummanharmaan välimaastosta. Muu ruumis verhoutui kaapuun. Ja päätimme päästää teidät sisään.
Klaanilaisduon ilmeet kirkastuivat, ja kiittely oli juuri alkamassa kun toiset vastaantulijat, kaksi vakavakatseista neitoa, kiiruhtivat sulkemaan kylän portin kiinni. Kepe ja Snowie näyttivät hieman hämmentyneiltä, mutta kiittivät silti päästyään kylään. Rurukasvo kääntyi ympäri, lähti kävelemään kohti kylän keskistaa ja viittoi klaanilaisia seuraamaan. Pahoittelen epäkohteliaisuuttamme, hän aloitti kuulostaen siltä, kuin puhuminen olisi hänelle hyvin vaikeaa. Emme tahdo pelotella vieraitamme, olemme vain varovaisia. Kepe vilkaisi heidän takanaan vilkkaasti paiskattua porttia, mutta lähti sitten harppomaan yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan Matoralaisen perään. Snowie teki saman. Älkää murehtiko portista, Matoralainen jatkoi. Emme pyri pitämään teitä sisällä. …vaan jotakin ulkona? Snowie uteli. Ei vastausta.
Kolmikko käveli kylän keskuskadun tapaista pitkin. Missään ei näkynyt muita asukkaita, mutta vaimea musiikki paljasti kylässä olevan muitakin. Ikkunat olivat kuitenkin liian pieniä, jotta niistä olisi nähnyt kunnolla sisään. Sanos, Snowie jatkoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. Miksi asutte täällä metsän keskellä? Vastaus oli jälleen ei vastausta. En tahdo tungetella, mutta ettekö te pidä lainkaan yhteyksiä ulkomaailmaan? Matoralainen ja hänen myötään koko kolmen hengen kulkue pysähtyi. Pidämme. Kuitenkin mahdollisimman vähän. Ulkomaailma ei ole meille kovin… Antelias. Kepe katsoi ympäröiviä taloja seiväsaitoineen ja pienine ikkuna-aukkoineen. Onko tuolla jotain vaarallista? Vihreiden silmien katse siirtyi Snowiesta Kepeen. Kuulitteko lintujen laulua ympäröivässä metsässä? Klaanilaiset katsoivat toisiaan. Emme? Snowie vastasi. Entä näittekö villinä juoksevia metsä-Raheja? Tai kauniina lentäviä perhosia? …emme. Aivan niin, vieraat, aivan niin. Koska niitä ei ole.
Matoralainen jatkoi taas matkaansa kohti kylän keskustaa.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Vaivalloisesti valkoinen Moderaattori eteni kiireellisten papereiden pinossa eteenpäin. Hetki sitten hän oli hakennut itselleen kupin kahvia ja hörppi nyt sitä töiden edetessä. Hakiessaan kofeiinia hän oli ehtinyt vaihtaa pari sanaa Bladiksen kanssa, joka oli hänkin ollut pitämässä pientä taukoa. Ilmeisesti Skakdin välipalahammasta oli kolottanut, ja, no, Skakdeilla on isot hampaat. Siinä tavatessaan Same oli kuullut Bladiksen jatkavan klaanilaisten kouluttamista hieman järjestelmällisempään taistelemiseen. Ilmeisesti asenne oli kohdallaan, mutta seurue oli sangen sekalainen ja liian moni oli vailla oikeaa taistelukokemusta. Sitä paitsi, Bladis oli kertonut matalaan ääneen. Minä näen selvästi, kuinka porukka koostuu suurelta osin pakolaisista. Niistä, jotka ovat täällä, koska ovat paenneet sotaa. Tämän piti olla heidän turvapaikkansa.
Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi: kummankin Moderaattorin kädet olivat aivan liian täynnä töitä pitkäaikaiselle jutustelulle.
Ja nyt Same olikin taas huoneessaan, toinen käsi kommunikaatiolaitteella, jakaen tehtäviä klaanilaisille minkä kerkesi. Hän oli lähettänyt partioita Lehuun, siivoojia käytäville ja maksuja kauppiaille. Viimeistä tosin vähenevissä määrin, Allianssin laivasaarto oli pelottanut miltei kaikki kauppiaat pois. Same tiesi, että Klaanin viljelmät elättäisivät asukkaita kyllä ihan hyvän aikaa ja että heillä oli muitakin varusteita. Ainakin toistaiseksi.
Mutta en minä sitä pelkää, Same tuumi. Eristyksen psykologiset vaikutukset, ne…
Same oli kerran soluttautunut pieneen tukikohtaan, jossa runsaat sata sotilasta olivat olleen piiritettyinä enemmän kuin oli kenellekään hyväksi. Heillä oli ollut ruokaa, vettä eikä heitä aktiivisesti uhannut mikään akuutti vaara. He olivat ainoastaan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Kuitenkin paksu köysikravatti, jota ei kerran solmittua enää avattu, oli aiheuttanut miltei yhtä paljon kuolemaa kuin vihollinen osapuoli. Ja mikä kenties pahinta, Same oli perille päästyään tiennyt, ettei selviytyjillä ollut mitään elämää piirityksen jälkeenkään.
Ja niissä tunnelmissa Moderaattori jatkoi paperipinon tuhoamista, arkki kerrallaan, kunnes hän sai käsiinsä aivan erityisen paperin. Se oli selvästikin Nazorak-asiakirja, joten Same irrotti Kanohi Haunsa tottunein ottein ja korvasi sen toisilla kasvoilla: lipaston perällä lojui Kanohi Rau näitä tilanteita varten. Same muisti paperinipun oikein hyvin. Se oli Gekon tuoma, Klaanin saaren keskiosista paljastuneesta, hylätystä Nazorak-aluksesta löytynyt asiakirja. Ja se oli odottanut luetuksi tulemista melkoisen pitkään.
Kylä keskellä Lehu-metsää
Heidän edellään kulkenut matoralainen ei nähtävästi ollut päättänyt opastaa heitä, sillä hän ei jäänyt odottelemaan sankareitamme ja lähti muutenkin kulkemaan pientä, ahdasta kujaa ties minne sanaakaan sanomatta. Kaksikko seisoi keskellä kylää, jonka olemassaolosta ulkomaailma hädin tuskin tiesi ja joka ei itsessään tahtonut tietää ulkomaailmasta ilmeisesti mitään.
No. Mitäs nyt. Snowie kysyi. Kai meidän täytyy etsiä tämän kylän pormestari tai mikä kylänvanhin tätä paikkaa pyörittääkään. Mistä ajattelit meidän aloittavan? Täkäläiset eivät vaikuta kovin puheliailta ja kaikki talot täällä ovat lähestulkoon identtisiä. Tietenkin noiden seipäiden sojotuskulmia lukuunottamatta. Veikkaan että se on tuo, Kepe vastasi osoittaen rakennusta kadun päässä. Koska se on kadun päässä? Ei, vaan koska sen seinistä törröttää pari tusinaa puuvaarnaa enemmän kuin muiden. … …
He koputtivat talon, joka ilmeisesti oli jonkinlainen hallintorakennus, oveen. Sama juttu kuin portilla. Kukaan ei vaikuttanut tulevan avaamaan.
Sitten ovi aukesikin.
Hitaasti, naristen.
Kuin missäkin kauhuelokuvassa. Miljöökin olisi lähestulkoon sopinut, sillä inhimillisten olentojen asuinpaikalta tämä kylä ei suuresti vaikuttanut.
Ovea ei ensikatsomalta vaikuttanut avanneen kukaan. Sitten Kepe muisti, miten elokuvissa aina tapahtui tällaisissa kohtauksissa, ja vilkaisi alas. Snowie vilkaisi ensin Kepeä ja huomasi vasta sitten oven avaajan.
Oven avasi pieni otus. Se oli musta ja näytti kantavan kasvoillaan vitivalkoista naamiota, joka muistutti suuresti ylösalaisin laitettua Pakaria. Se pyyhälsi vikkelästi pois oviaukolta ennen kuin he ehtivät tehdä siitä enempää johtopäätöksiä.
Matoran se ei ollut, siitä Kepe oli varma.
He astuivat hämyiseen huoneeseen. Se oli kylän tyylin mukaisesti varsin pieni, vaikka katto hävisikin pimeyteen. Seinähirsien rakoihin oli tökätty muutama verkkaisesti kytevä päre ja lattia oli harmaata, ilmeisen hiomatonta lankkua. Kaikesta huolimatta huone muistutti hieman valtaistuinsalia. Ainakin huoneen päädyssä oli valtaistuin.
Ja mikä istuin se olikaan. Valtavan, huterien puukeppien varaan rakennetun härpäkkeen istuintaso oli miltei klaanilaisten hartioiden korkeudella. Selkänojaa laitteessa ei ollut nimeksikään, mutta käsinojat olivat sitäkin leveämmät, ja jalkoja ympäröi teroitettujen keppien kehä. Oikeastaan tuoli näytti pieneltä vartiotornilta, viimeiseltä puolustuslinajlta. Siinä istuva hahmo ei sen sijaan näyttänyt kovin taistelunhaluiselta: Erittäin huonossa ryhdissä istuva Matoralainen oli väritykseltään haaleanmintunvihreä, ja tämän haarniskaan oli selvästi tehty paljon omia muutoksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, nämä muutokset oli tehty pääosin puusta, saaden hahmon vaikuttamaan raihnaiselta. Naamiona istujalla oli samaa vihreän sävyä oleva jalo Kakama, joka oli yllättävän kiiltävä muuhun kokonaisuuteen verrattuna.
”…tuota noin. Oi päällikkö, olemme tulleet tänne kaukaa idästä etsimään tietoja.” Kepe päätti aloittaa keskustelun, josta tulisi muotoutumaan kerrassaan eriskummallinen.
”Siltä vaikuttaa, vieraat. Ulkomaiden asukkaat eivät tavallisina aikoina ole järin tervetulleita mannuillemme, mutta olemme kuulleet huolestuttavia sanomia pohjoisesta vyöryvistä laumoista.”
”Nazorakit”, Snowie mutisi.
”Ehdotan siis kauppaa, ulkomantujen väki. Tieto tiedosta. Kerromme mitä haette, jos kerrotte tämän uhkan luonteesta ja sen vaikutuksesta kansaamme.”
”Oi päällikkö”, Snowie varmuuden vuoksi aloitti lauseensa, ”ne valloittajat, Nazorakit, tuskin uskaltautuvat näihin metsiin ainakaan heti. Heille on edullisempaa vallata tämän saaren muut kolkat ensin ennen marssia tänne. Jos he siis ylipäätään siihen vaivautuvat.”
Päällikkömatoralainen näytti tyytyväiseltä vastaukseen. ”Näiden korpien vaarat karkottavat lähes kaikki tunkeilijat. Meidän itsemmekin elo on usein haasteellista näissä maisemissa, varsinkin tällaisina aikoina joina vihamielisiä olentoja vaikuttaa olevan kaikkialla.”
”Hmmr. Se ei ole teidän ongelmanne. Se on vain kylämme asia.”
”Nyt kun olemme jakaneet tietomme kanssanne, sallitteko meidän utelevan historiaanne?” Kepe päätti kysyä.
”Hm. Olkaa hyvät.”
Kepe kaivoi esiin Nui-Korosta ”lainatun” kirjan ja selasi sitä kädessään. Kuvat ja kuvaukset mystisestä Profeetasta ja tämän teoista ja ihmeistä kantoivat satoja sivuja. Epäuskoinen ilme ilmestyi päällikön kasvoille. Hän vaikutti tunnistavan kirjan, ja selvästikin ihmettelevän mistä he olivat sen käsiinsä saaneet.
”Päällikkö, tuhansia vuosia sitten idästä saapui tänne muukalainen, jolla oli mystisiä kykyjä ja jota tämän vuoksi pidettiin jumalana…”
Päällikkö tuhahti kovaa. ”Suuresta mestarista te puhutte, ettekä lainkaan niin kunnioittavaan sävyyn kuin hänen arvolleen sopii. Varokaa sanojanne, muukalaiset.”
Tämä käänne oli jossain määrin yllättävä. Metsien peräkylissä yhä osoitettiin suurta kunnioitusta Profeettaa kohtaan, ja tästä puhuminen muussa kuin uskonnollisessa yhteydessä vaikutti lähestulkoon jumalanpilkalta.
Päällikkö jatkoi: ”Teidän ei tule seurata häntä, sillä hän ei tarkoittanut tietään seurattavaksi. Hänen tiensä oli vain hänen itsensä, muut eivät ole tarpeeksi arvollisia tallaamaan sitä. Suuri mestari tahtoi hyvää kansalleen ja kärsi puolestamme. Ymmärrämme häntä. Jos jäljitätte häntä Etelän Mannuille Hänen Linnaansa jonne hän jatkoi…
Etelään…linnaan? Kepe ihmetteli. Ei Klaanin saaren eteläisissä osissa ollut muita linnoja kuin Bio-Klaanin linnake…ja sitäkään ei rakennettaisi vielä satoihin vuosiin. Sitten hän muisti, että Nui-Koron kirjassakin puhuttiin etelästä. Salamointia taivaalle Etelästä…Profeetan ja hänen tovereidensa luota? Jotain sensuuntaista.
…teette ennen pitkää tyhjäksi hänen työnsä aikojenkin halki. Kuolevaiset eivät kykene siihen mihin hän kykeni, hänen voimansa olivat toisesta maailmasta, maailmasta jossa ei ollut samaa pahuutta kuin omassamme, vain ikiaikainen puhtaus…”
Niin hiljaiselta vaikuttavassa kylässä oli yhtäkkiä kymmenkertainen määrä eloa päällikön puhuessa. Tässä saarnassa klaanilaiskaksikko kiinnitti huomiota kuvaukseen Profeetan toismaailmallisesta voimasta.
”Nimda”, Snowie kuiskata möläytti itselleen.
Päällikkö selvästikin kuuli tämän ja näytti tyrmistyneeltä. ”Sana! Sana jota Ei Pidä Lausuman, jumalan voimien siemen, jonka nimen hän kylämme tiedoksi uskoi. Täällä te muukalaiset seisotte, omassa salissani, ja käytätte tuota sanaa kuin se olisi mikä tahansa tavallinen ilmaus. Ei. Ei.”
”Oi päällikkö, emme olleet tietoisia sanan mahd-…” Kepe meinasi aloittaa ennen kuin tajusi koko väitteen päättömäksi. Hän katsahti Snowieen, jonka mielestä suhteet tämän kylän kanssa olivat menossa vauhdilla päin prinkkala-koroa. Samalla päänkäännöllä Kepe vielä vilkaisi taakseen, aivan kuin siellä olisi ollut jotain, sillä sellaisia tuntemuksia tämänkaltaiset paikat usein aiheuttivat, ja miltei säpsähti huomatessaan heidän taakseen hiiren hiljaa ilmestyneen rurukasvoisen matoralaisen, johon he olivat jo aiemmin törmänneet. Snowiekin huomasi tämän. Hän aloitti tietämättä itsekään mitä edes yritti selittää: ”Päällikkö, tekin olette matoran, ette-…”
Turaga, tämä totesi lyhyesti.
Kepe ja Snowie katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä. Eikö kuitenkin Matoralainen? Snowie ehdotti varovaisesti korkeassa tuolissaan istuvalle hahmolle.
Hmmmrmm, Turaga vastasi uhkaavasti.
Pian on taas – sen aika, – Turaga.
Eikun nyt oikeasti, Snowie koki asiakseen jatkaa. Tuossa naisessa ei ole mitään-
Minkä aika? Kepe pohti mielessään. Kuka sen oli edes sanonut? Huoneessa ei ollut muita kuin hän, Snowie, johtaja sekä rurukasvoinen matoran… jonka olisi voinut luulla sen sanoneen, mutta ääni ei tullut tämän suunnasta.
Niin on, poikaseni.
Mitä teemme?
Hrrm, vieraamme. Pahoittelemme tätä.
Sitten kuului vain kaksi thump-ääntä ennen kuin pimeys söi koko maailman.
Kun todellisuus oli vaipumassa pimeyteen Kepe ehti erottaa mustan hahmon, joka oli selittämättä ilmestynyt matoran-turagan valtaistuimen vierelle. Oven heille avanneet valkoiset kasvot katselivat heitä lähes katonrajasta. Niistä alas laihana valuneen ruumiin juuret olivat kiertyneet päällikön istuimen ja muun läheisen irtaimiston ympärille.
Soljuvat nauhat naputtivat puupintoja.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Moderaattori naksautti niskaansa (ei samoin kuin hän naksautti vihollistensa niskan takaapäin) ja luki.
Bio-Klaanin saari 12
Tiedusteluosasto B-23, kuudestoista päivä saarelle saapumisen jälkeen
Saarta hallitsevan suuren vuoren eteläpuolinen metsä ei sovellu tukikohdan sijainniksi. Länsirannikolle on liian pitkä matka ja välissä on liikaa asutusta pikaisesti poistettavaksi. Itärannikko on saman metsän peitossa ja meressä suurta karikkoa (ks. Meritiedusteluosasto 03:n raportti Bio-Klaanin saari 10) joka saattaisi estää suurimpien laivojen tehokkaan liikuttelun. Pohjoinen edelleen suositeltava tukikohdan aloituspaikka.
Lisähuomioita: Metsää suositellaan kartettavaksi, samoin kuin vuortakin. (ks. Tiedusteluosasto B-05:n raportti Bio-Klaanin saari 04: Liite: Vuoren asukki) Metsän eläimistö on vihamielistä ja paikallisella Zyglak-populaatiolla on vahva vaikutus. Erityisesti sijainnissa 649/698 sijaitsee-
Same jännittyi lukiessaan tekstin loppuun. Hän osasi lukea Nazorakien koordinaatistoa, ja hänen mieleensä hiipi ikävä aavistus. Moderaattori lukaisi raportin, laski sen hetkeksi käsistään ja nosti sisäpuhelimensa luurin. Toisessa päässä vastasi Paaco, koska kuka muukaan. Paaco. Lähetä minulle koordinaatit, johon Kepe ja Snowman ilmoittivat lähtevänsä. Samen ääni oli eleetön. Asia selvä, herr- Ja ei mitään pelleilyä… Mitä minä juuri sanoin. …koska nyt on kiire. Selvä homma, iso pomo. Valkoinen Moderaattori laski luurin ja tuijotti taas asiakirjaa. Pitkät sormet naputtelivat puista pöydänpintaa hermostuneen oloisesti. Sitten, muutaman sekunnin kuluttua, pieni faksi pöydän kulmalla piippasi ja Same repäisi paperin nopeasti irti. Asiain laita oli juuri niin kuin hän oli pelännyt: Koordinaatit olivat samat. Same vaihtoi Kanohinsa takaisin Hauksi, nappasi sekä Nazorak-dokumentin että faksin kouraansa ja nousi seisomaan.
Nyt tuli hoppu.
[spoil]Snowielta ainakin puolet tekstistä ellei enemmänkin.[/spoil]
Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän eräät, kenties pohjoiset osat
Sinä pidät sitä karttaa väärin päin, Kepe huomautti. Ihan tiedoksesi. Snowie mutristi suutaan. Hmmmm. Niin. Valkoinen klaanilainen pyöräytti kartan toisin päin.
Eikun sillain toisessa suunnassa väärin, tiedemies vielä oikaisi. Änh.
Koko aamupäivän metsässä vaellettuaan kaksikko oli onnistunut harhautumaan syrjään polulta ja kadottamaan itsensä kartalta. Hetki sitten Snowman oli ikään kuin paikantanut heidät, mutta ilmeisesti ei ollutkaan. Nyt he istuivat paksulla ja näennäisen ikivanhalla kannolla tekemässä uutta kartoitusta. Istuimeksi se oli muuten oikein hyvä, mutta se oli pahuksen kostea. Muutenkin metsässä oli hieman hiostava tunnelma, eikä tuuhean kuusikon takia sinne edes paistanut kunnollista auringonvaloa. Lisäksi kaikkialla oli ihmeen hiljaista. Jos kokeilisin navigaattoria vielä kerran? Josko signaali toimisi paremmin? Kepe ehdotteli kovasti. Taas. Vastauskin oli sama. Eeei. En tahdo enää yhtään ainutta keltaisia, punaisia, karhuhainkirjavaa tai minkään muunkaan väristä katua. Niinnojoo. Kepe oli melkein jo ehtinyt kaivaa pienen kämmenpiipittimensä esiin, mutta lopetti reppunsa penkomisen. Koska olihan se ihan kamala laite. Se oli johdattanut heidät useamman kerran harhaan, kerran he olivat eksyneet matkalla linnakkeelta telakan näyttelylle. Vain koska he olivat tahtoneet testata laitetta. Ja Paacokaan ei vastaa? Snowie varmisti. Ei vastaa ei. Katsos, radioni on edelleenkin viritetty käyttämään Valvojaa tukiasemana, mutta ei tämä saa siihen yhteyttä. Heei, mitä sille muuten kuuluu? …Paacolle? Mistä minä- Eikun Valvojalle.
Siitä oli aikaa, kun Snowie oli viimeksi kuullut Valvojasta. Kepen rakentama Verstaan supertietokone oli ollut viime aikoina ihmeen hiljainen. Jaa Valvoja. Se valvoo puolisilmällä Iggyä, mutta pääosin se on ollut virransäästöllä järjestelmäpäivityksen takia. …monta viikkoa? Tai peräti kuukautta tai jotain? Se on iso tietokone.
Snowie oli juuri olemassa ihan , kun Kepe jatkoi. Entäs sinä sitten? Ei, minua ei voi päivittää, olen pahoillani. No heh heh. heh … …
Kepe pudisti päätään, mutta yritti vielä. Sinulla on johdatuksen naamio, Mata Nuinen aika sentään. Mikset sinä… johdata? Eeh. Tiedän, että se näyttää porkkanalta, mutta naamio se on silti, huolestuttavaa kyllä, kasvojesi alla. Lumiukko näpelöi nenäänsä. Kenties se ei toimi? Tai se johdattaa minut voittoon jokaisessa argumentaatiomittelössämme? Kepe oli ei-huvittunut. Jos se ei toimi, voisit käyttää jotain hyödyllistä Kanohia. Mnjah. Äh, luovutan, Kepe huokaisi ja keskittyi karttoihin. Hetken sitä tutkailtuaan ja vertailtuaan lähiympäristön pinnanmuotoja, tiedemies nousi seisomaan. Uskoisin, että tuo on oikea suunta. Snowie nappasi reppunsa ja laukkunsa maasta, sulloi puoliksi syödyn patongin tärkeään patonkisäiliöönsä, jonka kiinnitti laukkunsa kylkeen ja nousi hänkin. Vailla erityistä tarmoa duo lähti matkaamaan kohti metsän siimeksiä.
Ja löysi viimeöisen leiripaikkansa. …olenko ainoa, josta tuntuu, että tämä ei etene…
