Kenturio oli lämminhenkinen taverna aivan kaupungin pohjoiseen avautuvan portin lähettyvillä, Koillisväylän ja Kastanjakadun risteyksessä. Se oli tukevaan matoralaistyyliin ladottu kupolikattoinen kivirakennus, jonka suuret ikkunat avautuivat kadulle. Julkisivultaan se oli kummallinen sekoitus perinteistä ja modernia. Oven yllä tyylitelty kultainen Hau kutsui kaupunkiin saapuvan sisään hyvän oluen ja aterian merkkeihin. Aivan porttien pielessä se oli ollut perinteisesti Kakkostietä pitkin tulleiden matkalaisten suosiossa, mutta ymmärrettävästi matkalaisia siitä suunnasta näkyi enää harvoin. Sen sijaan uusiksi kanta-asiakkaiksi olivat muodostuneet aivan kulman takana olevan Zeruelin tehtaan työntekijät, joiden määrä oli lähes kaksinkertaistunut parin kuukauden aikana.
”Ja sitten se äijä sanoi, että miten olisi tuo häntä? Ja osoitti sitä minun Nui-Jagalta vohkittua häntää. Että laita se panokseksi vaan, jos rahat on loppu”, Xxonn selitti tarinaa niin kovaa, että naapuripöydissäkin taatusti kuultiin. Juotavaa oli mennyt tuoppi jos toinenkin.
”Siis mikä ihmeen häntä?” Matoro Mustalumi kysyi ja nauroi.
Xxonn näytti lähes loukkaantuneelta ja viittelöi käsillään jotakin. ”Siis, kyllähän minä tämän kerroin sinulle! Että mutatoiduin nui-jagan kanssa.”
”Miten niin mutatoiduit”, Matoro kyseenalaisti.
”Kyllähän sitä sattuu”, Xxonn vastasi.
”Tarkoitatko että ’fuusioiduit’ sen kanssa?” Bloszar, joka oli heistä toistaiseksi selvimpänä, kysyi. Hän istui Xxonnin vieressä, kun taas Matoro oli heidän kanssa kasvokkain. Heidän paikaltaan näki suoraan kadulle terassi-ikkunan läpi.
”En minä tiedä, sitä kai”, Xxonn nauroi. ”Mutta siis, se sanoi että laittaisin hännän kanssa panokseksi. Ja no, siinä oli liian paljon pelissä, ja sanon aina ettei se pelaa joka pelkää. Ei mennyt ihan putkeen mutta hei, siitä olisi voinut irrota kovat voitot. Olen sitä paitsi vähän sitä mieltä, että se äijä huijasi. Sillä oli joku temppu.”
”Niin, taisit hävitä sen hännän”, Matoro ei päästänyt irti. ”Miten niin sinulla oli joku Nui-Jagan häntä? Miten se edes toimi?”
”No, miten ne yleensä toimii. Hiton kova lyönti, iskee naamion irti noin vain. Siinä oli myrkkyäkin, sellaista mikä sokeutti. Se oli kuulkaa jotain.”
”Miksi et hankkinut uutta?” Bloszar kysyi. ”Sinulla kuitenkin on paljon ylimääräistä biomekaniikkaa.”
Xxonn nauroi ja nosti nyrkkinsä ilmaan. Paksusta rannepanssarista mukautui nopeasti kokonainen käsikanuuna. ”Löysin jotain parempaa. Ei tarvitse edes olla lyöntietäisyydellä. Rhein-Fen 20-millinen kyllä iskee naamion irti noin vain.”
”Menen tilaamaan lisää. Otatteko te vielä?” Matoro sanoi.
”Juu ota kaikille”, Äksä nauroi. Bloszar ei protestoinut, vaikkei ehkä näyttänytkään yhtä innokkaalta.
Matoro horjahti hieman ottaessaan ensimmäisen askeleen. Se oli tervettä alkavaa nousuhumalaa. Olivat he jo jonkin aikaa iltaa istuneetkin. Kaikilla oli ollut kiireinen päivä takana, ja Matoron viime bileet Metru Nuilla olivat menneet vähän penkin alle. Olisikohan pitänyt pyytää myös Snowie, hän mietti tullessaan baaritiskille. Talo oli täynnä väkeä. Se oli eittämättä paras aika illasta väkevämpien juomien tarjoilemiselle.
Kenturio ei ollut Matorolle ennestään kovin tuttu – se on vähän kaukana Linnasta – mutta se oli kuulemma Xxonnin ja Bloszarin kantapaikka, mikä oli suositus kerrassaan. He olivat sopineet sopineet viime kerralla nähdessään, että ottaisivat yhden illan ihan vain keskenään ja muistelisisvat entisiä seikkailuita.
Baaritiskin takana hääräili Kenturion omistaja, tomera xialainen nimeltä Jondaka. Tämän kuului olevan entinen xialainen sotasankari ja nykyinen ravintolayrittäjä, tai näin Xxonn kertoi. Hänkin oli taistellut Metru Nuin sodassa, tosin Varjotun legioonissa ja lähinnä rahasta.
”Ottaisimme kolme lisää, kiitos”, Matoro nojasi baaritiskiin. Se oli tummaa puuta. Sisustus oli särmikäs yhdistelmä suuren maailman värivaloja ja kotoisia puisia kalusteita ja karmeja. Siitä tuli mieleen Xenin kirjasto.
”Tulee pian”, liskotar vastasi, mutta oli aivan liian kiireinen pidempään jutusteluun. Matoro sujautti tiskille muttereita. Uusi hälisevä joukko asteli sisään. He näyttivät Telakan väeltä. Ulkona oli jo pimeää.
Hetken Matoro vain kuunteli hälyä ympärillään. Naurua, kovaäänistä puhetta, railakasta elektronista musiikkia. Yhdessä pöydässä joukko Vartioston väkeä nauroivat iltavapaitaan. Pitkä matoran, jolla oli oranssi Pakari, kertoi äänekkäästi jotakin tarinaa. Toisessa pöydässä kaksi xialaista ja yksi peikko keskustelivat hiljaisemmalla äänellä ennen kuin kaksi heistä lähti tanssilattialle.
Mistään ei olisi voinut päätellä, millaista taakkaa itse kukin kantoi sydämellään. Sodasta tai murheesta ei ollut varjoakaan. Olisi pitänyt olla helppo unohtaa murheet edes hetkeksi. Matoro huomasi hypistelevänsä kultakelloa vyönsä taskussa kuin korvikkeena puuttuvalle Nimdan sirulle.
Matoro käveli takaisin pöytään, ja toivoi hetken, että sillä yhdellä tyhjällä paikalla olisi ollut vaikka Kapura tai Umbra.
Mutta kun ei.
”Siis, hänen nimensä lausuttiin Koo Gee Bio?” Bloszar varmisti. Äksä nyökkäsi.
”Onko se lyhenne jostakin?” hän jatkoi ihmettelyä. ”Vai niin kuin nimikirjaimet?”
”Niin mistä nimestä?” Äksä nauroi. ”Karl Gustaf Bio?”
”Vai pitäisikö se lausua vain Koogeebio?” Bloszar jatkoi ja katsoi kysyvästi paikalle palannutta Matoroa.
”Öh, kai joo? Emmekö me kutsuneet häntä siten?” hän katsoi Äksää.
”Joo, mutta Blos tässä kysyy että tarkoittaako se KGB jotakin.”
”Niin, vähän niin kuin Kepe on lyhenne Kerosiinipellestä”, Blos puolustautui.
”Eihä ke ole mikään kirjain vaan viikonpäivä”, sanoi Äksä.
”Mitähän sille Koogeebiollekin kuuluu”, Matoro mietti ääneen ja katseli ulos. Oli niin pimeä, että lasista heijastui vain hänet omat kasvonsa takaisin. Katuvaloja oli hyvin vähän pommitusten uhan tähden. Ulkona mutaisella Kastanjaportin aukiolla vilisi kyllä vielä elämää.
”En ole kyllä nähnyt”, Äksä vastasi. ”Hän kai tykkäsi olla omissa oloissaan.”
”Olisikohan hän tullut, jos olisimme pyytäneet”, Matoro kysyi naurahtaen.
”Kaupungin paras kalja”, Äksä sanoi, kuin se oli ilmiselvä vastaus kysymykseen ”Miksi mietit?”
Kuin tilauksesta komea tarjoilija toi heille lisää juotavaa ja toivotti hauskaa illanjatkoa.
Matoro maistoi oluttaan. ”Kunhan mietin. Emme taida koskaan viettää muiden kanssa niin paljon aikaa, kuin pitäisi. Aina on jotain muuta. Mitä jos Koogeebiosta olisikin tullut todella hyvä ystävä?”
He olivat hetken hiljaaa.
”Mietitkö Kapuraa?” kysyi Bloszar lopulta.
”Häntäkin”, Matoro sanoi.
”Joo, voimia sen kanssa”, Äksä totesi. ”Eiköhän takoja ole kuitenkin ihan tyytyväinen, lähti kuitenkin ihan itse. Ties missä Biohamansaarilla juomassa kookospähkinästä juuri nyt.”
”En koskaan päässyt hänen vetämään pöytäroolipeliin”, Matoro sanoi ja katseli ulos. ”Keksin niin monta asiaa, mitä tehdä hänen kanssaan nyt, kun se ei enää ole mahdollista.”
”Jäi sinulle muistoja”, Bloszar vastasi hiljaa. ”Sitähän meistä kaikista lopulta jää.”
”Niin”, Matoro myönsi. Hetken mietittyään hän kokosi itsensä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus viedä iltaa näin surkeaan suuntaan.”
”Kun ottaa, niin ensin tulee iloinen osa – ja sitten yleensä tulee tämä synkempi osa. Mutta siitä pääsee ylös ottamalla lisää”, Äksä nauroi. ”Kuulkaas, haenko shotteja? Ilta on vielä nuori!”
”Ehkä ei pitäisi ottaa niin paljoa”, Blos vastusteli. ”Ei koskaan tiedä, milloin meitä tarvitaan…”
”Minähän vain olen kovempi tappelija kännissä”, Äksä sanoi. ”Mites Mato?”
”Olen kyllä paljon huonompi taistelemaan humalassa.”
”Eikä kun että shotteja. Haluatko.”
Hän katsoi Äksää ja sitten Blosia. ”Jos pysytään miedommissa? Valitettavasti meillä muilla ole sinun viinapäätäsi…”
”Sen perusteella, mitä olet heilastasi kertonut, sinun pitää todella treenata viinapäätäsi”, Äksä nauroi. ”Ihan vain pari shottia sitten.” Kenturion tunnelma vain kohosi, kun ilta eteni.
Matoro ja Bloszar jäivät kaksin. He olivat ehkä henkisesti siinä samassa tilassa, missä ylistimuloitu aivotoiminta alkaa pohtimaan kaikenlaista haikeaa. Hetkeen he eivät edes sanoneet mitään toisilleen, mutta oli silti lohdullista, ettei ollut aivan yksin.
”Tässä näitä nyt olisi”, virkkoi Äksä tuodessaan tarjotinta, missä oli hieman enemmän kuin vain ”pari shottia.”
”Vedettiin viimeksi kunnolla shotteja silloin Kapteeni Notfunin ja parin muun kanssa, silloin kun matkasimme Rozumille. Se oli kyllä kovaa tavaraa, mitä ne hankkivat Rumisgonesta”, Äksä puheli ja asetti tarjottimen keskelle. ”Notfun olisi varmaan kanssa hyvää seuraa tällaisiin iltoihin! Ei hitto, kuulin Piraattikapakassa, että Rumisgonessa on muuten uusi hallitsija, merirosvolordiksi sitä ilmeisesti kutsutaan. Ja et ikinä arvaa kuka se on?”
Matoro otti yhden pienen lasin käteensä. ”Tuota, pitäisikö minun? Ei varmaan Notfun? Keitä muita merirosvoja on?”
”Siis sitä hallitsee nykyään se yksi, hitto, en muista nimeä. Siis se rankan oloinen äijä joka vangitsi meidät etelän reissulla. Se merirosvo!”
”Miksi minä muistaisin sen nimen”, Matoro virnisti. ”Ai se hallitsee Rumisgonea?”
”Joo. Ihan merirosvokuninkaana. Mikä hitto sen nimi oli, Kapteeni K-”
”ALAS!” Bloszar huusi äkkiä täyttä kurkkua. Kivivasara heilahti suuressa kaaressa pöydän nojalta, ja graniittijärkäle kasvoi maasta ikkunan eteen samalla hetkellä, kun helvetti pääsi irti. Kenturion ikkunat särkyivät välittömästi. Sarja räjähdyksiä iskeytyi kiveen, ja tulipatsas levisi suojan molemmin puolin. Lieskat löivät sisään heidän kummaltakin puoleltaan. Äksä oli kaatunut maahan selälleen. Matoro taas oli painautunut vasten Bloszarin luomaa suojavallia. Pöytä kaikkine shotteineen oli kumoutunut iskujen voimasta. Kenturion väestä osa kyyhötti maassa, toiset juoksivat pakoon ikkuinoista tai takaovesta. Ravintolan omistaja on jo linnoittautunut baaritiskin taakse jonkinlaisen kiväärin kanssa.
Matoro yski savua ja tavoitteli miekkaansa. Hän katsoi Bloszaria vieressään.
”Näitkö, mikä se oli?”
Bloszar pudisti päätään. ”Aistin vain suuliekin.”
”Niin voi tehdä?”
”Jos on varuillaan.”
Matoro vilkaisi graniittisuojan ohi kadulle. Jokin tuijotti häntä takaisin.
”MATORO!” se julisti. ”TUOMIOSI TUNTI ON TULLUT.”
VAIN MUUTAMAN
MATORON TÄHDEN
”Ei aavistustakaan, mikä se on. Näin cordakit ja tulta”, Matoro sanoi Bloszarille vieressään. Kylmä ilta puski sisään hajonneesta ikkunasta, mutta savun haju vain yltyi.
”Meidän pitää saada se pois täältä kaikkien joukosta”, Bloszar vastasi. Hän hengitti nopeasti, mutta ei antanut shokin haitata toimintakykyään. Hän kaivoi varustevyöstään komponentteja, joiden toiminnasta Matorolla ei ollut aavistustakaan.
”Järjestän savuverhon. Hyökätään sen turvin.”
Jonkinlainen kranaatti alkoi savuta hillittömästi Bloszarin käsissä. Se syöksi ulos kylmää, vitivalkoista kaasua. Hän heitti sen kohti vainoojaa, ja sitten toat toimivat.
Mutta toinen hahmo oli heitä nopeampi. Kenturion toisen siiven tulipalon keskeltä ryntäsi hirvittävällä nopeudella oranssi soturi.
”Et ikinä saa minua elävänä!” soturi huusi ja hyppäsi hyökkääjää päin. Outo, tulinen miekka kilpistyi metsästäjän omaan. Hän oli hädin tuskin vastustajaansa vyötäröön.
”SE ON TARKOITUKSEMME, MATORO.”
Mikään suu ei sanonut metsästäjän lauseita. Ne kaikuivat hieman mekaanisesti jostakin yksisilmäisten kasvojen takaa.
Lyhyt soturi kohotti kilpensä, ja ehti juuri ja juuri suojata itsensä niin voimakkaalta iskulta, että kilpeen jäi siitä syvä viilto. Mutta sen voima teki tehtävänsä, ja outo vavahdus kävi läpi vihollisen. Hetken tämän liikkeet olivat kuin suossa, hitaita ja tuskallisia – mutta se ei hidastanut cordak-pattereita tämän haarniskassa. Oranssi soturi kohotti kilpensä, mutta räjähdyksen voima oli niin suuri, että hän iskeytyi kuraiseen katuun monen metrin päähän, kilpi kappaleina.
Mutta metsästäjä ei ehtinyt viimeistellä saalistaan. Toinen Matoro kävi hänen kimppuunsa sivusta. Punainen ioniterä uppoutui kylkipanssariin, minkä alla höyrysi ja pulppusi lihamaista tahnaa. Metsästäjä ehti vastata Matorolle vain saadakseen selkäänsä iskun Bloszarin pitkästä taisteluvasarasta.
”MINUN SOTANI ON VAIN MATOROA VASTAAN.”
”Kuka sinä edes olet?” Matoro parahti ja kävi uuteen hyökkäykseen. Mutainen maa jäätyi metsästäjän jalkojen alla, mutta jää yritti kivuta turhaan tämän jalkoihin. Kuumuus sai sen pian höyrystymään. Putket olennon selässä syöksivät taivasta kohti tulta kuin öljynporaustornit.
Toinenkin Matoro liittyi taisteluun, tärähtäneenä ja pelkän miekan kanssa. Edes sellainen kolmimetrinen kauhistus ei pärjännyt kolmen klaanilaisen jaellessa sille iskuja yksi toisensa perään. Lopulta Mustalumi sai täydellisen paikan, ja ioniterä sivalsi irti metsästäjän koko käden olkavarresta alaspäin. Se savusi kuin tehtaan piippu.
”VOITTE TUHOTA LIHANI. MUTTA USKONI EI MILLOINKAAN LOPU.”
Särki päätä edes katsoa, mitä silloin tapahtui. Oli kuin todellisuutta olisi pahoinpidelty muinaisten enkelien salaisuuksilla, kun metsästäjä repi toisen kaltaisensa pimeydestä. Kyllä, sen oli oltava sama olento – mutta ilman taistelun vaurioita.
”LENNÄ, VELI”, olento sanoi, ja toinen toisti.
Uusi metsästäjä syöksyi siinä samassa ilmaan valtavan pauhun saattelemana. Hänen haarniskansa syöksi tulta ja savua heidän keskelleen. Tulisyöksyt valaisivat taivaan.
Kätensä menettänyt metsästäjä käytti tilaisuuden hyväkseen nopeasti. Se oli silti mahtavan pitkä ja voimakas, ja onnistui puhtaalla massalla juoksemaan Matoron ohi, joka sai vain heikon osuman sisään. Metsästäjä lähti juoksemaan kovaa kohti Kastanjaporttia, kun tämän veli jo lensi syvemmälle kaupunkiin. Muuri oli täynnä hälinää, ja Vartioston hälytykset soivat.
Klaanilaisilla oli vain pieni hetki päättää, mitä tehdä.
”Blosz, älä päästä juoksijaa silmistäsi. Ja katso onko Äksä kunnossa. Minä haen tuon lentävän”, Mustalumi määräsi. ”Sinä, auta Bloszaria”, hän sanoi Burzum-koron Matorolle. Hän ei ollut varma, oliko tämä pitkä matoran vai lyhyt toa, mutta hän oli vanttera ja voimakasrakenteinen – ja selvästi rohkea, ehkä jopa uhkarohkea. Naisella oli oranssi Kanohi Pakari, ja sini-oranssi haarniska. Sitä koristi Vartioston sininen rapu.
”Ne menevät muiden Matoroiden luokse!” Burzum-koron Matoro varoitti hädissään.
Matoro katsoi tätä. ”Mitä?”
”Etkö sinä muka ole kuullut? Täällä oli-”
”Anteeksi, olen ollut paljon muualla”, Mustalumi keskeytti. ”Otetaan nämä pirulaiset kiinni.”
Matoro tähtäsi Klaanin yllä lentävää rakettimiestä, mutta ei osunut siihen harppuunallaan. Sen täytyi olla liian kaukana. Alkoholin ja adrenaliinin kihisevä sekoitus ei ainakaan tehnyt käden vakaana pitämisestä helpompaa. Äksällä olisi ollut se ilmatorjuntatykin kokoinen käsi, hän mietti – mutta silloin oikea ilmatorjunta linnakkeen muurilta soi. Yötä repivä sarja löysi kohteensa, ja lentävä soihtu otti osuman. Se putosi jonnekin joen toiselle puolelle.
Nyt piti mennä. Matoro lähti juoksuun, ja kolmannen askeleen jälkeen ryhtyi huiskimaan jäätä jalkojensa alle katuun. Kaupungin enimmäkseen suorilla kaduilla oli mahdollista saada valtava luistelunopeus, eikä jokikaan ollut ongelma. Kastanjakatu, Pohjoistori, ne viilettivät nopeasti ohi.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä se olento oli ollut. Kuin tulista, savuavaa lihaa haarniskassa. Miksi se oli tuntenut hänet nimeltä? Sen täytyi olla jokin Pimeyden Metsästäjä, ei hän keksinyt muutakaan. Mutta miksi, ja miten? Miten niin menisi muiden Matoroiden luokse?
Kesken vauhdin hän astui erehdyksessä kovalle maalle, ja kaatui välittömästi, kun kitka astui peliin. Toa lensi melkein kuperkeikan torin kivetykselle luistelu-onnettomuuden seurauksena. Hän kirosi ja piteli päätään. Hänen hienomotoriikkansa ei todellakaan ollut parhaimmillaan illan jäljiltä. Karzahni. Onneksi kukaan ei varmaan nähnyt.
”M-mitä täällä tapahtuu?” kysyi matoran, jonka viereen Matoro oli kaatunut.
Matoro nousi ja yritti pudistella mutaa haarniskastaan. ”Hoidamme kyllä asian. Näitkö, minne se lentävä putosi?”
Matoran osoitti joen toiselle puolelle. Siitä ei ollut juuri apua.
”Tiedätkö, missä Matoro asuu?”
”Kuka niistä?”
”Kuka vain!”
”Linnassa kai. Anteeksi, en tiedä.”
”Kiitos avusta”, Matoro vastasi ja otti uudelleen vauhtia. Hän oli tuhlannut aivan liikaa aikaa. Matoran jäi todistamaan, kun luistelu-ura vain jatkui torilta Rapujokeen ja sen yli.
Kaupunki oli täydessä hälytystilassa. Viimeistään ilmatorjuntatykin tulitus oli herättänyt sen. Yleistä hälytystä ei oltu vielä annettu, mutta muurit olivat täynnä elämää. Valonheittimet lakaisivat taivasta, mutta mitään ei näkynyt. Vain nousevat kuut tervehtivät Vartioston ilmavalvojia. Missä hitossa ne muut Matorot muka asuivat?
”Sanon sen taas, Snowie, kumpikaan meistä ei ole puuseppä”, kuului Kepen ähisevä ääni vankkurien alta. ”Kaupungissa on pakko olla joku tällaiseen erikoistunut… Tongu, nostatko vähän lisää?”
Keltainen jättiläinen puhisi ja pisti selkälihakset peliin. Puiset rapujalkavankkurit kohosivat vielä korkeammalle torin kiveyksestä, ja selällään makaava Kepe ujuttautui syvemmälle menopelin alle. Toa veti työkalupakkia mukanaan.
”Joo, sori, en ehkä miettinyt ihan loppuun asti”, operaatiota vierestä seuraileva ja lautakasan päällä istuva Snowie myönsi. ”Mutta kun minä olen tottunut pyytämään teiltä apua kulkuneuvojen kanssa, tai jos jotain menee rikki. Hätäilin kun tajusin akselin olevan melkein poikki!”
Kepe mutisi jotain vankkurien alta.
”Emmeköhän me saa tämän joka tapauksessa tällä köörillä korjattua”, Tongu totesi. ”Mutta tuokaapas tähän kuitenkin oikea tunkki. Selkäni kyllä kestää, mutta en tahdo testata Kokeellisen Saappaan kantokykyä, kun Kepe ryömii testipainon alla.”
”Arvostan!” kuului vaunun alta.
Jään ja äänen matoran Matoro teki työtä käskettyä, ja viritti valmiudessa olleen tunkin paikalleen. Tongu hellitti varovaisesti otetta, ja kun tunkki näytti pitävän, laski rapujalkavankkurit sen varaan. ”Kiitos”, lausui kyklooppi.
”Ei kestä kiittää, mielellänihän minä auttelen”, matoran-Matoro vastasi. ”Iltani oli sitä paitsi vapaa, mutta en minä ole ihan vielä nukkumaankaan menossa. Hyvä olla hyödyksi.”
Pimeä syystaivas vankkurinkorjaajien yllä kimalsi tähtien loisteessa. Jokiportintori oli yllättävän rauhallinen; vain muutama seurue puuhaili omiaan aukion toisella laidalla.
”Ei kun kiitos teille kaikille”, Snowie julisti. ”Olisi ollut hirmu hölmö homma, jos olisin rikkonut vankkurit lopullisesti. Oli ihme löytää noin komea vanha kulkupeli linnakkeen varastoista, ja olisin ollut ihan nolona jos olisin hajottanut ne kokonaan.”
Vankkurien pohjasta kuului vielä muutama määrätietoinen kopautus, ja Kepe mönki esiin menopelin alta. ”Noniin, fiksattu. Onneksi murtunut osa oli vain yksinkertainen puuakseli. Vaikkapa kampiakseli olisi ollut paljon vaikeampi homma vaihtaa, niitä on saanut hirveän huonosti viime aikoina…”
Lumiukon silmät hohtivat onnea, kun vankkurit saatiin taas kuntoon. Hän ehdotti korjauskokoonpanolle iltaleipiä kahviosta, ja Kepe ja Tongu olivat samaa mieltä.
”Minä en taida tulla, kiitos”, Matoro vastasi. ”Minun ei oikein tee mieli iltapalaa… tai ainakaan istuskelua kahviossa. Pysyn mieluummin liikkeessä, ja koetan olla hyödyksi.”
”Matoro…”
Matoran hieman yllättyi nuotista, jolla Snowie sanansa lausui.
”Asia on nyt sillä tavalla”, Snowie kertoi ”että sinun on tultava kanssamme iltapalalle. Tai tehdä jotain muuta kivaa illan ratoksi.”
”Ai, anteeksi, en tarkoittanut olla epäkohtelias.”
”Ei sillä ole minulle väliä. Tarkoitan, että se olisi sinulle hyväksi! Ota välillä iisisti! Pysähdy ihailemaan kauniita asioita. Pysähdy maistelemaan herkkuja!”
Matoro suoristi ryhtinsä. ”Se on aika vaikeaa, kun olemme sodassa. Tuntuu väärältä olla jouten… Troniekin on vihollisen vankina.”
”Siksi minä yritänkin tässä auttaa sinua.”
Kepe ja Tongu katsahtivat toisiaan. ”Hetkonen”, Kepe keskeytti. ”Etkös sinä sanonut meille, että sanoit Matorolle juuri noin?”
”Häh?”
Kepe sulki työkalupakkinsa. ”Niin, sanoit kuulemma Matorolle, että hänen pitäisi yrittää nauttia elämän pienistä asioista.”
”Niin niin”, Snowie nyökytteli. ”Sitähän minä tässä juuri sanonkin.”
”Eikun, äh… siis ei Matorolle, vaan Matorolle.”
”Häh?”
Tongu huokaisi.
Keskustelu loppui kuitenkin kuin seinään, kun jotain vilahti heidän ylitseen korkealla taivaalla. Samassa kuului kajahdus ilmatorjunta-aseesta ja taivas välähti. Mikä ikinä olikaan lentänyt klaanilaisten yli putosi taivaalta vain joidenkin korttelien päähän. Hulina ja haloo alkoi nopeasti. Palohälytys annettiin. Kaupunkilaiset tulivat ulos taloistaan ihmettelemään tilannetta.
”Minun on parempi ottaa heti yhteys Telakalle”, Tongu sanoi.
”Ja minulla on linnakkeessa pari mittaria, joista löytyy varmaan kiinnostavia lukemia!” Kepe yhtyi ripeään toimintaan. ”Snowie, mennään!”
Klaanilaiset lähtivät liikkeelle. Matoro lähti liikkelle hänkin, muttei ollut varma, missä häntä tarvittaisiin. Bio-Klaani oli iso paikka, eikä oman paikkansa löytäminen ollut aina helppoa. Kotipuolessa oli ollut helpompaa. Vanha kunnon Spibaranus-koro…
Juokseva Metsästäjä ei ollut päässyt pakoon. Lento muurin yli oli katkennut Vartioston tulitukseen, ja haavoittunut vihollinen oli pudonnut Kastanjaportin ulkopuolelle. Bloszar antoi sille iskun toisensa perään. Ne olivat tarkkaan harkittuja, metodisia vasaraniskuja, jotka riistivät metsästäjältä yhä enemmän sen haarniskasta ja varusteista. Bloszar oli lyhyempi, mutta hän käytti aseensa pituutta edukseen, ja piti etäisyytensä. Matoro hänen rinnallaan – ei Mustalumi vaan Burzum-korolainen – haki paikkoja ja iski, kun sellainen avautui.
Käsi, jonka Matoro (Mustalumi) oli leikannut irti, oli kasvanut takaisin Bloszarin silmien edessä. Tulisesta massasta oli kuroutunut punaista lihaa, joka muodosti enemmänkin lonkeron kuin kokonaan muovautuneen käden. Mutta voimaa siinä oli, yhtä kaikki. Jokainen kohta, missä haarniska nuijittiin käyttökelvottomaksi, alkoi kihistä savua ja tulta.
Suoraan sanottuna Bloszar ei ollut varma, miten tätä olentoa saisi voitettua. Muistuttiko se häntä jostakin, jonka hän oli jo unohtanut?
Mutta täytyi jatkaa. Apujoukkoja oli varmasti tulossa. Sitä paitsi, he olivat aivan tehtaan lähettyvillä, eikä hän antaisi sen pirulaisen tuoda tuhoa sinne.
”YHÄ SINÄ KAMPPAILET VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ VASTAAN.”
Bloszar ei kiinnittänyt huomiota vastustajansa harhaisiin huomioihin. Taistelussa ei pitänyt harhautua.
”ETKÖ SINÄ SAANUT JO YHDEN NIIN ARMELIAAN MAHDOLLISUUDEN?”
Voimakas vasaran isku olennon jalkaan suisti sen polvilleen. Se höyrysi yhä voimakkaammin. Lisää ääniä lähestyi taistelukenttää. Bloszar ei ehtinyt katsoa taakseen, mutta tiesi ne Vartioston komentohuudoiksi.
Metsästäjä heilautti itselleen tilaa lieskoillaan, ja jälleen hän repi todellisuutta kappaleiksi. Hän vain otti Matoron (Burzum-koron) iskun vastaan, eikä antanut sen keskeyttää manaustaan. Jälleen ilmestyi siihen hetkeen toinen metsästäjä, vahingoittumaton ja vaarallinen. Mutta se ei ollut ainut, sillä nyt repeämästä revittiin esiin kolmaskin. Toisin kuin alkuperäisellä, näiden Cordak-aseet olivat edelleen ehjät ja valmiina laulamaan kuoleman kuorona.
”TOISTEN TUOMIO TULEE ETUAJASSA”, kaikki kolme kertoivat kuorona.
Matorolla oli kammottava tunne siitä, että hän oli jo myöhässä. Hän oli juossut, minkä oli pitkillä zyglakin jaloillaan päässyt, mutta hänen mökiltään oli kaupunkiin matkaa monta kioa. Suuri valkoinen zyglak oli pelottava näky, mutta klaanilaiset olivat jo tottuneet häneen. Hän oli asunut lukemattomissa paikoissa, ja Klaani oli Ehlekin armeijan jälkeen ensimmäinen paikka, minne hänet oli todella toivotettu tervetulleeksi. Toisin kuin Ehlekin armeija, Klaani ei odottanut hänen repivän kappaleiksi suuren johtajan vihollisia, mutta toisinaan Matoro teki sitäkin.
Viime kerralla hän ei ollut onnistunut pelastamaan ystäväänsä Matoroa, mutta hän oli luullut, että olisivat ainakin ajaneet demonin pois. Niin pieniksi paloiksi se piru oli silputtu, ja heitetty Visulahden pohjaan. Mutta mikäpä pahan tappaisi, hän ajatteli matoran-kielellä – zyglakin hän oli käytännössä unohtanut jo tuhansia vuosia sitten. Hän ei edes muistanut alkuperäistä nimeään, niin kauan oli siitä kauniista nimeämispäivästä, jolloin hänet oli otettu Suuren Hengen adoptoiduksi lapseksi.
Linnoitus oli täydessä hälytystilassa, kun hän saapui länsiportin eteen.
”Päästäkää sisään!” valkoinen zyglak huusi kovaan ääneen. ”Täällä on Matoro!”
Matoro Mustalumi oli päässyt Röltsin tiheästi rakennettuun kortteliin. Häntä hengästytti, mutta lähinnä elementtivoimien käytöstä niin suuressa määrässä niin nopeasti. Hän löysi pian kohdan, jossa metsästäjä oli pudonnut taivaalta. Katuun oli jäänyt siitä savulta haiseva jälki ja joitakin haarniskan osia. Edes sellainen hirmu ei ollut selvinnyt ehjänä ilmatorjuntatykin tulesta.
Mutta missä se oli nyt?
Matoro katseli ympärilleen. Sellaisen olennon löytämiseen jonkinlainen infrapunasilmä olisi ollut käytännöllinen, mutta valitettavasti hänen nykyisessä oli vain yönäkö. Bloszarilla ei ollut osia hienompien ominaisuuksien säilyttämiseen.
Juuri niillä kaduilla ei näkynyt juuri väkeä, paitsi ikkunoissa. Kauempana moni oli ollut ulkona ihmettelemässä tilannetta, mutta vaaraa lähempänä kaupunkilaiset taisivat pysytellä sisätiloissa. Vain hetki Matoron saapumisen jälkeen paikalle ilmestyi klaanilaisia ja Vartiostoa, jotka olivat olleet tulossa katsastamaan saman putoamispaikan. Heitä johti omituinen skakdi, jonka nimi taisi olla Elementtirak, ja kaksi muuta asein ja ussal-symbolein varustettua Klaanin soturia, joita Matoro ei tuntenut kuin ulkonäöltä.
”Hei, Matoro!” Elementtirakk kohotti kätensä ja otti juoksuaskelia toaa kohti. ”Mikä se tyyppi on?”
”En tiedä”, Matoro pudisti päätään. ”Tiedättekö, asuuko tällä alueella Matoroa? Ketään niistä?”
”Joo, kuinka niin?” Kun Elementtirakk käänsi katseensa ja osoitti yhden vanhan talon yläkerran asuntoa, he tajusivat savun tulevan asunnon ikkunasta, ei sen savupiipusta.
Matoro ei aikaillut, vaan kiskoi itsensä harppuunalla kolmanteen kerrokseen niin nopeasti, kuin se vain oli mahdollista. Ikkuna särkyi kappaleiksi, kun hän iskeytyi siitä läpi haarniskoitu kyynärpää edellä.
Mutta asunnossa ei ollut hirviötä, jota hän etsi. Kaikki haisi savulta. Huoneisto oli melko pieni, mutta sinne mahtui kotoisa kirjasto. Seinällä oli valokuva mustasta toasta Lhikanin toa-armeijan hopea-haarniskassa ja punatähti hartiassa. Kauniille lipastolle oltiin aseteltu ansiomitali ja kulunut teksti: ”Toa Matoro Onumetrulainen, Toa-armeijan luutnantti. Velvollisuuden tähti ansaittu urheudesta Kohiki-salmen taistelussa. Kiittäen, Toa Lhikan.”
Matoro odotti jo pahinta, kun hän asteli makuuhuoneeseen. Se oli tulessa, vaikka savua oli toistaiseksi vielä vähän. Matoro ryntäsi palavassa sängyssä nukkuvan toan luo, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Tämän kurkku oli leikattu auki miekalla. Hän oli tuskin ehtinyt edes herätä.
”TOINEN MATORO. TEET TYÖNI HELPOKSI.”
Metsästäjän pitkä hahmo joutui kyyristymään ovella, mutta se oli tullut siihen uskomattoman hiljaa. Jalkojen paksut panssarinpalat olivat kadonneet, ja nyt metsästäjä asteli pelkillä punaisilla lihajaloilla, jotka savusivat joka askeleella. Askelia hädin tuskin kuuli.
Ei ollut hetkeäkään aikaa reagoida. Matoro loi niin suuren seinän jäätä heidän väliinsä kuin vain kykeni, ja cordak-ammukset kilpistyivät siihen. Seinä räjähti tuhansiksi jäänsirpaleiksi, vesihöyryksi ja sohjoksi. Matoro nousi lasisirujen, palavien huonekalujen ja loskan seasta ja ryntäsi miekka edellä kohti metsästäjää.
”Mikä karzahni sinä oikein olet?” Matoro huusi. Taistelu muuttui nopeatempoiseksi miekkojen mittelöä. Ahtaassa huoneistossa Toalla oli kokonsa puolesta etu, mutta tila kävi koko ajan vaarallisemmaksi taistelupaikaksi. Liekit levisivät. Pystyisikö hän saamaan hirviötä jotenkin pois kaupungista? Ainakaan se hetki ei tarjonnut siihen mahdollisuutta, sillä jokainen seiniä pirstova sapelin isku metsästäjältä saattoi koitua Matoron kohtaloksi.
”MINÄ OLEN TUOMION PALVELIJA. MAAILMAN LOPUN AIRUT JA PUOLUSTAJA.”
Kaukana ansaittu Velvollisuuden tähti putosi kaiken muun mukana lattialle, kun lipasto otti osuman liekehtivästä terästä. Luutnantti Matoron valokuva paloi siinä missä hän itse.
”Miten se minuun liittyy!” Matoro huusi.
”KERRAN MATORO TULEE ESTÄMÄÄN TUOMION. KERRAN MATORO TULEE PILAAMAAN PÄIVISTÄ VIIMEISEN.”
”Minä en edes tiedä, mistä hiton tuomiosta sinä puhut!”
”KENTIES SINÄ ET OLE SE MATORO, JOTA ETSIN. MUTTA TUOMION EDESSÄ EI VOI OTTAA RISKEJÄ. YKSIKÄÄN MATORO EI PÄÄSE AVOIMEN TAIVAAN ALLE.”
Matoro torjui miekan iskun, mutta metsästäjän nyrkki osui häneen niin kovaa, että Suletu melkein irtosi. Toa pysyi hädin tuskin pystyssä. Hän iski metsästäjää jalkaan, mutta tämä oli nopeampi, ja kaatui toaa vasten. Savuavan olennon pelkkä paino oli musertava. Haarniskat ulvoivat, kun ne hankautuivat toisiaan vasten epätasaisessa painissa. Kummankin miekka oli pudonnut. Hirmu teloi Matoroa vasten lattiaa. Iskuja sateli nopeammin, kuin toa pystyi suojaamaan itseään. Hän ampui harppuunan petoa naamaan aivan painietäisyydeltä, mutta ei ollut varma, tekikö se mitään. Jos hän ei pääsisi irti, hän yksinkertaisesti tukehtuisi savuun siinä huoneistossa, ellei metsästäjä vain murhaisi häntä paljain käsin ensin. Tuli levisi koko ajan, ja hyökkääjä lisäsi sitä pelkällä olemuksellaan. Mutta hän ei päässyt irti olennon otteesta, ja pystyi vain hädin tuskin puolustautumaan.
Silloin kuului valtava karjaisu.
Joku tarrasi metsästäjään takaapäin. Terävät valkeat kynnet pureutuivat sen savuavaan lihaan, kun suuri zyglak raasti hirviön irti Matorosta. Ja suurella nopeudella tämä yksinkertaisesti upotti hampaansa olennon kaulaan, raastaen ja repien koko pään irti. Zyglakin suusta kohosi savua, ja hän joutui tuskissaan sylkäisemään lihaköntin pois. Sen sijaan valkea lisko heitti metsästäjän suoraan alas katuun, ja syöksyi itse perässä.
Kastanjaportin taistelusta oli muodostunut monelle Vartiostossa todellinen tulikaste. Keskellä savuista ja pimeää taistelukenttää olivat edelleen Bloszar ja Matoro (Burzum-koron). Se hillitön tulivoima, mitä vihollisilla oli käytössään, oli aiheuttanut jo tappioita klaanilaisille, mutta siihen vastattiin vähintään samalla mitalla. Hirviöiden cordak-laukaisimet olivat helppo tuhota, mutta olennot itse olivat piinallisen kestäviä. Se, jonka Bloszar tunnisti alkuperäiseksi olennoista, oli käytännössä menettänyt koko haarniskansa, ja oli nyt vain punaista lihaa, joka savusi ja liekehti kolmimetrisenä korstona.
”ME HALUAMME VAIN MATORON”, se lausui äänellä, joka kuului taistelun melunkin yli.
”Tule hakemaan!” Matoro (Burzum-koron) huusi vastaan. Hänen mustan tulen miekkansa hehkui vähintään yhtä kuumana kuin metsästäjien omat sapelit.
”MATORO TULEE ESTÄMÄÄN PÄÄSYMME PARATIISIIN.”
”Manalaan sinä joudat, muiden pirujen joukkoon!” Matoro vastasi ja astui lähemmäksi, heristäen miekkaansa. ”Et sinä voi koko Klaania voittaa! Painu pois!”
”Älä mene lähelle”, Bloszar varoitti toveriaan.
”MATORO. ME KOHTASIMME JO KERRAN. TUSKIN PIDIT SITÄ VOITTONA. TULEN METSÄSTÄMÄÄN SINUA MAAILMAN LOPPUUN SAAKKA.”
Peto rynnisti kohti Matoroa ja sai tämän otteeseensa pitkillä käsillään. Bloszarin vasaran isku kyllä kaatoi metsästäjän, mutta ei voinut pysäyttää liekehtivää miekkaa, joka syöksyi kohti Matoron rintakehää.
Silloin liha-olennon kurkku repesi auki ilman näkyvää syytä, ja tämän pää kaatui sivulle, repsottaen kiinni vain joillakin jänteillä. Oli kuin jälki oli aina ollut siinä. Se sai hirviön herpaantumaan ja kaatumaan maahan. Hampaanjälkiä ilmestyi sen kehoon, kuin jokin olisi raastanut sen lihaa auki. Sama tapahtui kaikille muillekin kopioille, jotka olivat vielä äsken pitäneet taistelukenttää hallussaan. Ne nauroivat sairaalloisesti, kun niitä raastettiin palaneeksi jauhelihaksi.
Matoron miekka iskeytyi lihaan uudestaan ja uudestaan. Liha litisi ja kiehui joka iskusta.
Hirviö savuavassa haarniskassa oli iskeytynyt suoraan Gukkopillinkatuun pudottuaan kolmannesta kerroksesta, ja Matoro (Zyglak) sen päällä repi kappaleiksi sen punaista kehoa. Toinenkin Matoro (Mustalumi) oli päässyt alas Matoron (Metru Nuin) tuhoutuneesta huoneistosta. Hän oli yrittänyt hillitä tulipaloa parhaansa mukaan, ja olikin luultavasti saanut estettyä sen leviämisen toistaiseksi. Hänestä ei tuntunut siltä, että pystyisi kovin suuriin temppuihin jäällä enää tänä yönä. Matoro pyyhki pisaran sinistä verta leualtaan.
”MATORO TULEE ESTÄMÄÄN PÄÄSYMME PARATIISIIN.”
Metsästäjän ääni kaikui sen sisuksista, kun zyglak raateli sitä. Haarniskan kappaleita ja lihaa lenteli ympäriinsä.
”SINÄ TAPOIT TAAS!” zyglak raivosi. ”TAAS YHDEN.” Lihakäsi lensi irti. Se savusi.
”MATORO. ME KOHTASIMME JO KERRAN. TUSKIN PIDIT SITÄ VOITTONA. TULEN METSÄSTÄMÄÄN SINUA MAAILMAN LOPPUUN SAAKKA.”
Liha vain nauroi, kun Matoro (Zyglak) repi sen kappaleiksi. Matoro (Mustalumi) seurasi teloitusta irvistäen. Häntä ei selvästikään tarvittu siinä. Väkeä oli jo tullut auttamaan sammutustöissä, ja hän auttoi näitä, minkä pystyi.
Mutta kun kriittisin vaihe oli ohi, hän vain istahti talon portaille väsyneenä. Jokaista lihasta sattui. Hänellä oli varmaan palovammoja, mutta parannuskivi oli pitänyt huolen pahimmista haavoista. Suussa maistui vieläkin savu, ja kaikki haisi savulle ja inhottavalle palavalle lihalle.
Mikä tuomion päivä? Mikä paratiisi?
… ja mikä liha?
Lopulta punainen ruumis ja sen jäänteet katosivat kokonaan, kuin ne eivät olisi koskaan olleetkaan täällä. Lihasta jäi jäljelle vain sen seuraukset.
”Tiedätkö sinä, mikä se oli?” Matoro kysyi zyglakilta. Sekin oli romahtanut istumaan siihen, missä liharuumis oli hetki sitten maannut. Liskon suu ja kynnen näyttivät pahoin palaneilta. Zyglak oli paljon Toaa pidempi, ja hengitti raskaasti.
”Kohtasin sen kerran”, zyglak murahti. ”Sinä et ollut silloin saarella. Minä luulin, että me tuhosimme sen.”
Sielunsa silmin hän näki, miten palava miekka lävisti Matoron (De-Koron) vartalon. Ruumis kaatui rantahiekkaan.
Mustalumi hivuttautui lähemmäksi zyglakia ja katsoi tätä. Hän oli joskus puhunut Klaanin kuuluisan zyglakin kanssa, mutta tämä yleensä viihtyi omissa oloissaan.
”Niin, sinun nimesi on kanssa Matoro?”
”Matoro-Zyglakiksi kutsuvat”, hän virnisti. Suuren zyglakin kehossa näkyi lukemattomien taistelujen uurteet, ja äänestä saattoi ymmärtää, miten suunnattoman vanha lisko oli.
”Sinut minä tunnenkin.”
”En ehtinyt paikalle ajoissa”, Mustalumi sanoi hiljaa.
”En minäkään. Miten se tiesi, missä hän asui?” Zyglak kysyi.
”Ei aavistustakaan. Onko muita Matoroita, joista pitäisi olla huolissaan?”
”Spibaranus-koron Matoro asuu Linnassa. Näin hänet siellä juuri äsken. Hänellä ei ole hätää.” Zyglak ulvahti tuskissaan ja oikaisi makuulle.
Matoro loihti kätensä täyteen jääpaloja ja ojensi ne zyglakille.
”Voivat auttaa. Sinun suusi savuaa vielä.”
Zyglak otti jääpalat ja laittoi ne suuhunsa nyökäten. Hetken kuluttua hän kömpi pystyyn vaivalloisesti.
”Minä menen nyt uimaan”, hän yritti sanoa suu täynnä jääpaloja, ja se muistutti lähinnä outoa raakkumista. Matoron oli pakko hymyillä hullunkuriselle esitykselle. Oli se vaan kummallista, että Klaanissa asui jopa zyglak.
Lisko lähti jolkottamaan kohti jokea. Matoro kertoi lyhyesti Vartioston väelle vielä sen, mitä tiesi, ja lähti sitten takaisin kohti Ravintola Kenturiota. Hän sukelsi matkalla jokeen pestäkseen kuran, tuhkan ja lihamömmön haarniskastaan… ja suoraan sanottuna, ihan vain nautinnosta. Kylmä vesi tuntui hyvältä kaiken sen jälkeen. Hän sukelsi pari kertaa ja kapusi vedestä ylös toisella puolella.
Kenturion tulipalo oli saatu sammutettua, mutta suuri ussalin vetämä sammutusvaunu oli edelleen pihassa. Ravintola julkisivu oli kärsinyt pahasti, mutta tuli ei ollut päässyt leviämään kovin syvälle.
”Iltaa”, virkkoi palomestari Nui-Pogo, joka oli valvomassa jälkisammutusryhmän toimintaa.
Hänen liivissään oli kiinni radiopuhelin, josta tehdyn raportin mukaan Gukkopillikadun palo oli saatu hoidettua. ”Hyvää työtä, partio kaksi”, hän sanoi.
”Hei”, Matoro huikkasi ohimennen. ”Tuota, miten pahasti kävi?”
”Minun tietääkseni kuolonuhreja ei tullut, mutta moni toimitettiin sairasosastolle hyvin huolestuttavassa tilassa. Ravintolan hätäpoistumistiet ja hätäsammutusvälineet olivat ensiluokkaisesti järjestelty. Sydämeni iloitsee nähdä yrittäjiä, jotka ottavat paloturvallisuuden kysymykset vakavasti.”
”Jotain hyvää”, Matoro vastasi ja jatkoi kohti muuria. Taistelun ääniä ei enää kuulunut mistään. Kastanjaportti oli auki, ja ulkona näkyi vielä paljon väkeä. Osa muurin valonheittimistä osoitti niitylle portin ulkopuolella. Savun katku oli kaikkialla ilmassa. Loukkaantunutta matorania tuotiin paareilla sisälle kaupunkiin.
Muurin ulkopuolella Kastanjaportin taistelun loppumainingit näyttivät absurdeilta. Mutaisessa, palaneessa maassa oli kuoppa, jossa istui punainen, savuava otus. Kaikki sen piirteet olivat hävinneet, ja jopa raajat muistuttivat lähinnä jonkinlaisia putkia tai lonkeroita. Humanoidi se oli silti muodossaan, kasvoton ja tyhjä. Metsästäjä vain istui maassa, kädet polviensa päällä.
Tusina klaanilaista ja pari joukkuetta Vartiostoa piirittivät hahmoa turvallisen matkan päästä. Niin monta asetta oli siihen osoitettu, ettei lihamies siitä karkaisi. Vartiostolla oli varmaan koko Bloszarin kaupan sisältö tähdättynä kohti tätä.
”Hoi! Matoro”, huusi Äksä, ja viittoi kädellään. Pieni ryhmä klaanilaisia oli kerääntynyt piiriin piiritysrenkaan reunaan keskustelemaan seuraavasta siirrosta, ja Äksä ohjasi Mustalumen samaan seurueeseen. Äksän naamio oli mennyt lommolle otsasta, ja hän näytti hieman kalpealta.
”Oletko kunnossa?” Matoro kysyi.
”Mikäs tässä”, Äksä esitti kovaa. ”Aika tälli. Mutta voitettiin.”
”Matoro. Tiedätkö sinä tästä jotakin?” Kysyjä oli Same, ja äänensävy vaativa. Hän oli muita pidempi, ja pelkästä olemuksesta oli selvää, että hän oli ottanut komennon tilanteesta.
Seurueessa olivat myös Bloszar, Matoro (Burzum-koron) ja SUPER Toa Santor. Hieman syrjemmällä olivat Vartioston puolesta komentaja Vak-Nektakar sekä turaga Kyösti.
”En, miten niin?” Matoro vastasi.
”Tämä olento sanoo olevansa ’Matoron Metsästäjä’”, Same sanoi. ”Joten otaksuin.”
Bloszar selitti Matorolle lyhyesti, mitä taistelussa oli tapahtunut. Matoro täydensi, mitä osasi.
”Meillä alkaa siis muodostua kuva olennon voimista”, Bloszar sanoi. ”Se muistuttaa Kanohi Mohtrekia, tai sitä, miten naamiota kuvataan. En ole koskaan nähnyt sitä naamiota käytettävän. Sen takia sen kopiot olivat täydessä varustuksessa, ja niihin tehty vahinko ilmestyi myös muihin kopioihin.”
”Eli miten me tapamme sen?” huokaisi Same.
Matoro katsoi kiehuvaa miestä. Se vain istui. Jos sillä olisi ollut suu, se olisi varmaankin virnistänyt.
”Kai sen regeneraatiolla pitää olla jokin raja?”, hän sanoi.
”Luultavasti kyllä”, Bloszar nyökkäsi. ”Mutta emme oikeastaan tiedä mitään yksityiskohtia siitä, miten se toimii. Mistä se saa energiansa? Otin hieman sen lihaa talteen. Teen sillä tutkimusta myöhemmin.”
”Killjoy kertoi Puhdistajalla olevan samanlainen kyky”, Matoro pohti. ”Mutta ymmärtääkseni se johtui jostakin, mitä hän kutsui Arkkikranoiksi. Tällä tuskin on sellaista”, hän pinnisteli muistiaan, mutta siinä keskustelussa oli ollut uskomaton määrä informaatioa, eikä hän millään muistanut sitä kaikkea.
Bloszar oli sanomassa jotakin, mutta jäi vain miettimään outo ilme kasvoillaan.
”Viime kerralla”, lyhyempi Matoro sanoi. ”Heitimme sen, mitä ruumiista oli jäljellä, mereen. Voi, olisimmepa me miettineet asiaa, emmekä toimineet niin nopeasti… olisi pitänyt heittää se toiseen ulottuvuuteen…”
”Jos vain poltamme sen tuhkaksi. Ei jää mitään, mikä paranisi”, Äksä ehdotti. ”Onhan meillä keinoja.”
”En tiedä, kuinka hyvin se palaa”, Mustalumi sanoi.
”Minulla on plasmaa”, vastasi Burzum-koron Matoro. ”Ei kyllä kovin paljoa.”
”Onhan meillä toia. Voisimme lukita sen ikuiseen protodermikseen”, ehdotti SUPER Toa Santor. Hetken ajan klaanilaiset pohtivat erilaisia tuhoamismenetelmiä ja niiden hyviä ja huonoja puolia.
”Poltamme sen plasmalla. Bloszar, hae se Zeruelin plasmakanuuna”, Same sanoi lopulta. ”Mutta haluan esittää sille vielä joitakin kysymyksiä. Mustalumi tulee mukaan.”
”Kyllä, herra moderaattori”, Bloszar sanoi ja lähti puolittaisia juoksuaskelia kohti tehdasta. Hänkin näytti väsyneeltä ja nokiselta.
Same asteli lähemmäksi lihamiestä päättäväisesti, mutta jäi noin kymmenen bion etäisyydelle. Syksyinen, kuivunut nurmi oli myllätty ja poltettu. Matoro asteli perässä, miekka valmiina.
”No niin!” Same huusi. ”Mikäli liikahdat, joukkueellinen tuliaseita silppuaa sinut. Ja mikäli selviät siitä, myös minulla on henkilökohtaista kokemusta limanuljaskojen silppuamisesta.”
Voitettu metsästäjä ei vastannut, mutta hän nosti silmättömän katseensa kohti klaanilaisia. Hänen lihastaan kohosi savua taivaalle. Kirkas valonheitin valaisi olennon, kun taas klaanilaiset jättäytyivät valokeilan reunalle.
”Minkä tahon palveluksessa sinä olet?” Same kysyi.
Hetken lihamies mietti, ja sitten hän nauroi. ”MINÄ PALVELEN YKSIN TUOMIOTA, JA HÄNTÄ JOKA SEN NÄKEE. MINÄ OLEN TUOMIONPÄIVÄN PROFEETAN SEURAAJA, LOPUN AJAN AIRUEN OPPILAS.”
Eli uskonnollinen fundamentalisti, Same mietti. Tämä olisi täysin turhaa.
”Keneltä olet saanut haarniskasi?”
”TEKNOLOGIA ON MUSTAN KÄDEN.”
Same vilkaisi Matoroa.
Matoro kohautti olkiaan. ”Sopisi kuvaan, mikäli olento liittyy Puhdistajaan”, hän sanoi hiljaa.
”Ath-Koron raportit tukevat ajatusta”, Same vastasi. ”Onko Puhdistajalla jokin syy taistella meitä vastaan? Ymmärsin, ettei hän suoranaisesti liity Allianssiin.”
”Killjoylla on jonkinlainen sota Puhdistajan kanssa. Ehkä meidän kimppuumme hyökättiin, koska Killjoy on klaanilainen”, Matoro esitti.
”Omituisen spesifi hyökkäys”, vastasi Same. Hän korotti taas ääntään. ”Mikä oli hyökkäyksesi tarkoitus?” Same huusi kuulusteltavalle.
Liha-olento osoitti Matoron suuntaan. Ja sitten hän osoitti kauempana olevan Burzum-koron Matoron suuntaan.
”YKSI MATORO TULEE KERRAN ESTÄMÄÄN TUOMION PÄIVÄN. PYHÄ TARKOITUKSENI ON TUHOTA SE MATORO, VAIKKA SE TARKOITTAISI JOKAISEN MATORON TUHOAMISTA.”
”Miten sinä tiesit, että kaksi Matoroa oli samassa ravintolassa samaan aikaan?” Same kysyi.
”KAIKKINÄKEVÄLLÄ ON MONIA SILMIÄ.”
”Miten sinä tiesit, mistä löytää vielä yhden Matoron asunto?”
”KAIKKINÄKEVÄLLÄ ON MONIA SILMIÄ.”
Same huokaisi ja katsoi Matoroon. ”Joko petturimme on ollut kiireinen, tai meillä on toinen vastaava.”
”En usko, että saamme siitä irti enempää”, Matoro vastasi.
”Samaa mieltä. Ei se puhu. Mielipuoli mikä mielipuoli”, Same nyökkäsi.
”Olisiko siitä mitään hyötyä, jos pyytäisimme Visokin tai Manun luotaamaan sen aivot?” Matoro kysyi.
”Se on liian vaarallinen hengissä pidettäväksi”, Same vastasi. ”Sitä paitsi, tuon myllyn jälkeen sillä tuskin on aivoja.”
He kääntyivät katsomaan vankinsa suuntaan. Se oli edelleen passiivinen. Kenties sillä ei todella ollut enää keinoja taistella vastaan. Same viittoi toa-joukkoa taempana, ja Bloszar marssi paikalle pitäen käsissään massiivista plasmatykkiä. Kokonsa puolesta se olisi paremmin paikallaan Killjoyn haarniskassa tai kevyessä panssarivaunussa. Sillä oli jalusta, jonka varassa asetta pystyi käyttämään myös henkilö, joka ei ollut Killjoy, Zeruel tai panssarivaunu. Tottuneesti Bloszar kokosi kanuunan.
”MATORO, SINÄ ET YMMÄRRÄ. TUOMION PÄIVÄ EI OLE LOPPU, VAAN UUDEN VAPAUDEN ALKU. HENGEN KUOLEMA JA JÄRJEN VOITTO. ÄLÄ ANNA HARHAN HALLITA ELÄMÄÄSI.”
Matoro ei oikeastaan edes kuunnellut höyrypään sanoja. Teloituskanuuna oli pian koottu ja asemissa. Bloszar latasi siihen ranteensa kokoisen patruunan.
Punainen hahmo nousi pystyyn ja julisti: ”YMMÄRTÄKÄÄ TOTUUS! TOIVOTTAKAA TUOMION PÄIVÄ TERVETULLEEKSI!”
Jos se olikin yrittämässä tehdä jotakin viimeisen hetken epätoivoista liikettä, ei se ehtinyt. Same painoi liipasimesta katsomatta tähtäimeen. Ääni oli kuin ukkosen jyrähdys, ja valo kuin sen välähdys. Pienen supernovan edestä äärimmäisen kuumaa ainetta syöksyi ulos kanuunasta, ja tuhosi jokaisen atomin Matoron Metsästäjän kehosta. Muistoksi siitä jäi vain kuoppa, jonka savi oli muuttunut sekunneissa posliiniksi, ja hiiltynyttä lihaa pitkin kaupunkia.
”Hänen tuomionsa ainakin”, Same totesi. ”Kenttäoikeuden istunto on ohi.”
Bloszar vapautti tulikuuman hylsyn kanuunasta. Se putosi mutaan aseen alle ja sihisi.
”Tuota, jos se mitenkään käy, herra moderaattori, minä voisin yrittää selvittää tätä asiaa? Varmasti teillä on pätevämpiäkin henkilöitä, mutta minusta tässä on jotakin… en tiedä vielä. Ehkä saan jotakin selville”, Bloszar sanoi.
Same kääntyi ja mittaili toaa hetken. Oli totta, ettei heillä ollut mitenkään liikaa resursseja lukuisiin eri tapauksiin, joita pitkin Klaania tapahtui. Sitä paitsi Freynord toimi jo eräänlaisena vapaana agenttina, miksei myös tämä toa. ”Asia selvä. Sinut on valtuutettu tutkimaan… mistä ikinä tässä onkaan kysymys. Raportoi minulle, kun löydät jotakin.”
Bloszar nyökkäsi eikä osannut sanoa mitään.
”Hyvin toimittu”, Same sanoi toisille klaanilaisille ja poistui. Tilanne alkoi lopulta purkautumaan. Vartioston väki pääsi nukkumaan, paitsi ne, jotka jatkoivat yövartiossa. Yö ei ollut vielä kovin pitkällä. Kaupungilla riittäisi puhuttavaa huomiseksi ja varmaan koko seuraavaksi viikoksi. Matoro jäi auttamaan Bloszaria plasmakanuunan kanssa. He kantoivat sen kaksin Zeruelin tehtaan kellariin. Matoro (Burzum-koron) tuli mukaan availemaan ovia.
”Sellainen vapaailta”, Matoro naurahti. Hänellä oli tykin piippu olkapäällään, kun Bloszar piti sen perää.
”Sanoin, ettei kannattanut juoda liikaa”, Bloszar mietti. ”Mennään tuolta sivuovesta.”
”Hei, Matoro? Sinä olit kanssa Kenturiossa?” Matoro Mustalumi kysyi.
”Juu”, vastasi oranssi Matoro. ”Olen kanssa Vartiostossa. Pääsimme juuri vuorosta, niin tulimme sinne illaksi. Hyvä paikka!”
”Eli se osasi iskeä juuri sinä päivänä, kun me olimme samassa paikassa. Ja osasi suunnistaa välittömästi kolmannen Matoron luokse.”
”Ikävä juttu, se Metru Nuin Matoron kuolema.”
Matoroa piinasi olisiko hän saattanut estää sen, jos olisi ollut nopeampi. Hän tiesi ettei sen murehtimisessa ollut järkeä, mutta se piinasi silti.
”Jostain se tiesi tulla juuri oikeaan paikkaan”, Bloszar sanoi. ”Selvitän kyllä, että miten.”
Synkissä mietteissä kolmikko saapui Zeruelin tehtaan uumeniin. Sen alla oli suuri pommisuojaksikin kelpaava kellari, jossa säilytettin vähemmän turvallista tavaraa. Yhtä seinää vasten lojui vahkimainen metalliranka. Asekaappeja oli yhdessä nurkkauksessa, mutta suurin osa tilasta oli kaikenlaista tehtaan käyttämää tavaraa ja muuta romua. Plasmatykillä oli oma, jykevä teräskaappi.
”Vanha kenraali ei halua, että nämä päätyisivät vääriin käsiin”, Bloszar kertoi. ”Hän taitaa katua perintöään aika paljon.”
”En tunne Zeruelia kovin hyvin”, Matoro myönsi.
”Kaikki tämä on meitä kumpaakin vanhempaa. Iso osa ei toimi enää. Ajattele, näitä kehitettiin ennen kuin zamor keksittiin. Ne kyllä pysyivät vain yhden tahon käsissä, mutta niiden teknologiaa koskaan käytetty mihinkään hyödylliseen. Pelkkään sotimiseen.”
”Anteeksi, minua väsyttää aivan liikaa, että voisin antaa tälle sen huomion, mitä se ansaitsee”, Mustalumi nauroi.
”Ehkä meidän on korkea aika mennä nukkumaan”, Bloszar myönsi. He nousivat kellarista ylös raikkaaseen yöilmaan. Savun haju oli enää heikko sivuaromi, joka oli tarttunut heidän haarniskoihinsa. ”Kokeillaanko ensi viikolla? Jos voisimme vaikka viettää iltaa ilman, että ketään murhataan? Toinenkin Matoro on tietty kutsuttu.”
”Sovittu”, Mustalumi sanoi.
”Oikeasti? Toki!” Burzum-korolainen kysyi.
”Minä taidan vain romahtaa nukkumaan kaupan takahuoneen sohvalle”, Bloszar sanoi. ”Öitä.”
Matorot toivottivat hyvät yöt.
”Asutko Linnassa?” Matoro kysyi toiselta Matorolta.
Toinen nyökkäsi. He lähtivät samaa matkaa kaupungin läpi, niitä näitä jutellen. Yö oli kaunis – pilvinen mutta tyyni. Plasman Matoro hytisi.
”Sinä et sitten koskaan tullut meidän veljeskunnan tapaamisiin”, hän sanoi.
”Anteeksi, on ollut kiireitä”, Mustalumi puolustautui.
”Onhan se aika selvä, ettei sinulla ole kiinnostusta tulla kaikkiin näihin, no, pieniin asioihin. Niin kuin jonkun nimen ympärille perustettuun kerhoon.”
”Totta puhuakseni en ole koskaan ollut erityisen tyytvväinen siihen, että nimeni on niin yleinen. Miksi ihmeessä Turaga antoi minulle niin tavanomaisen nimen ensimmäisenä nimeämispäivänä?”
”Ne sanovat, että nimet luetaan tähdistä. Ei niitä anneta hetken mielijohteesta. Nimet ovat tärkeitä ja kuvaavia, Matoro! Vai tunnetko muka yhtään pahaa Matoroa?”
Mustalumi katsoi kaimaansa. Hän oli tätä yli päätä pidempi, mutta ei sen enempää. Matoranin askellus oli tomeraa, eikä näyttänyt illan kauhua. Kadulla ei ollut ketään muita.
Kaukana Visulahdella zyglak nimeltä Matoro oli juuri viimeistelemässä öistä uimalenkkiään.
Klaanin linnakkeessa jään ja äänen matoran nimeltä Matoro nukkui jo sikeästi tukevan iltapalan jälkeen.
Kaupungin ruumishuoneella puolestaan nukkui maan toa nimeltä Matoro ikuista unta.
Hänelle tehtäisiin Bio-Klaanin hautausmaan toinen hautakivi, jonka vainaja oli nimeltään Matoro.
Pääkadulla kulki plasman ja varjon matoran nimeltä Matoro, väsyneenä ja palaneena mutta ylpeänä rohkeudestaan.
Ja hänen vierellään kulki jään toa nimeltä Matoro, yhtä väsyneenä ja syvällä ajatuksissaan.
Linnapihalla vankkurit odottivatkin Matoroa jo. Menopeli näytti ensisilmäyksellä puulaatikolta, joka tasapainotteli pienten rapujalkojen varassa. Lastausovet olivat vankkurien takaosassa, ja etupuolta koristi puinen ajurinpenkki. Laitteen lautoihin ja lankkuihin oli kaikesta päätellen tehty kaiverruksia matoralaiseen tyyliin, mutta vuosien sateet ja paisteet olivat hioneet niistä enimmät pois. Loputkin koristeet olivat muuttuneet likipitäen lukukelvottomiksi useiden tervausten myötä. Ajokin etuosassa odotteli valjastettuna kaksi tanakkaa Uusallia; vahvaa ja paksujalkaista elikkoa, jotka oli epäilemättä jalostettu kuormien vetämiseen nopeuden kustannuksella. Niiden kehot olivat sinivihreät ja liikkeet uneliaat.
Toa katseli vankkureita kädet lanteillaan. Tuolla ei ajeta erityisen lujaa, eikä kyllä metriäkään maastossa, hän ajatteli. Juuri niin epäseikkailullinen kulkupeli kuin mahdollista. Tawa oli kyllä antanut hänelle luvan olla hyödyksi sodan rattaissa linnoituksen ulkopuolella, mutta pohjoiseen lähettämisen sijaan tehtävä olikin huomattavan tavallinen. Yksi vaivainen viilto kurkussa, ja Matoro arveli joutuneensa seikkailun ja sotimisen viimeiseen varaketjuun. Laiskasti kuplia puhaltelevat kuorma-ussalit tuntuivat ivaavan toaa: tämä on nyt sinun maailmasi; huolto ja kuljetus.
Kenetköhän toisen raukan ne ovat puijanneet tänne kanssani, Matoro mietti. Vaarattomalle seikkailulle.
”Hei, terve!” vankkurien takaa esiin lampsiva Snowie tervehti iloisesti. ”Sinäkös lähdet kanssani matkalle? Se on kyllä kiva, minua vähän jännitti lähteä näin vaaralliselle seikkailulle, mutta jos sinä olet matkassa niin eiköhän homma suju ihan hyvin!”
Niin, no… Matoro tuumi ja heilautti kättään tervehdykseksi. ”Hei.”
”Olen aika ylpeä että uskallan lähteä tälle reissulle”, lumiukko höpötti. ”Viimoisin visiitti kaupungin ulkopuolella ei mennyt ihan putkeen… mutta kyllä tämä tästä! Minä käyn vielä hakemassa vähän varusteita tuosta linnan puolelta, mutta kohta taidetaan päästä liikkeelle!”
Matoro moikkasi nopeasti rapuja, jotka näyttivät jo hieman kärsimättömiltä siinä valjastettuna. Kun Snowieta ei kuulunut hetkeen takaisin, toa päätti jo loikata vankkurien ohjaajan paikalle tutustumaan siihen, miten ajopeli toimi. Siitä oli ikuisuus, hän oli viimeksi ajanut mitään mikä liikkui alle 40 k/t (kioa tunnissa).
”Noniin!” linnakkeen ovelta saapuva lumiukko hihkaisi ja ähisi itsensä ylös ajurinpenkille Matoron viereen. Toa katsoi kanssaklaanilaisensa päähän ilmestynyttä ruskeaa lierihattua. Se oli suurilierinen ja nukkavieru päähine. Tuoko on nyt ne varusteet…
”Tähän onpi kirjattu seikkailumme tehtävät. Kröhöm… Ensinnäkin, meidän on mentävä Lännentietä Kofo-Koroon hakemaan kuivattua kalaa ja uutisia rukikorolaisilta… Toisekseen, tehtävänämme on tarkistaa, että tiellä ja sen varren kylissä ei ole mitään Allianssi-metkuja. Ja kolmannekseen…” Snowie piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Meidän tulisi myös selvittää, missä määrin etelän kylissä ollaan kiinnostuneita linnakkeen turvasta. Tämä on vissiin vähän arka aihe, kun ovat siellä kalakylässä niin ylpeää väkeä…”
”Niin, tai siis, ööh, sotaoperaatioita”, Snowie sopersi vastaukseksi ja laittoi tehtävänantopaperin taas laukkuunsa. Hän tarttui rapuvankkurien ohjaksiin ja jatkoi ”Meikäläisistä lounaaseen on vaikka miten paljon matoralaisia, mutta Allianssi on ollut aika hiljainen sillä seudulla. Tarkistetaan, ettei tilanne ole muuttunut. Skakdit ovat kai häärineet sillä alueella hieman… Mutta viime kuuleman perusteella Lieggimiehet eivät ole olleet erityisen sotajalalla.”
”Okei, eli siis tämän ei pitäisi olla kovin riskialtis homma?” Uhh, eikö joku matoran voisi yhtä hyvin hoitaa tämän?
”Ei pitäisi!” lumiukko vastasi hymyillen. ”Sopiiko muuten jos..?” hän kohotti ohjaksia kysyvästi. Matoro nyökkäsi vastaukseksi ja Snowie ohjeisti ussaleita lähtemään liikkeelle. Matka alkoi. Sitten lierihattuinen lumiukko jatkoi taas: ”Mutta että, vaikka tämä ei olisi kaikista vaarallisin tehtävä, niin kyllä minä silti olen aika ylpeä itsestäni, että uskallan lähteä, kun se viime kerta meni niin penkin alle… kuulitko sinä siitä?”
Vankkurit liikkuivat natisten Linnapihan halki, ja portti avattiin. Matoro tervehti muurinharjan vartioita, jotka vilkuttivat innostuneesti takaisin.
”Eeeen varmaan? Tuota, liittyykö tämä siihen tapaukseen, kun… hävitimme Geen metsään?”
Snowie nyökkäsi hitaasti. ”Joo… minulla oli kova tarve todistaa itselleni, että voin kantaa korteni kekoon taistelussa Allianssia vastaan, ja olin sitten iskemässä klapeja pönttöön Tongun pommikoneessa kun yritimme räjäyttää sen torakoiden ilmalaivan, mutta siellä olikin sitten kyborgia vastassa ja Ämkoo, ja koko homma meni… no, pieleen. Isosti pieleen.”
Matoro huomasi, että asia ei ollut Snowielle ihan helpoimmasta päästä, ja antoi tämän jatkaa vastaustaan rauhassa.
”Guartsu joka tapauksessa jäi jälkeen”, lumiukko nielaisi. ”Hän varmisti, että me muut pääsimme pakoon. Mutta että… tunsin itseni aika tyhmäksi kun olin lähtenyt sinne reissuun ihan vain todistaakseni itselleni jotain. Tiellähän minä vain olin. Lumiukko pommikoneessa…”
Snowie työnsi lierihattua takaraivolleen ja hymyili. ”Tämä homma sopii minulle paljon paremmin! Vankkureissa on enempi sopiva tahti.”
”No… ettekö kuitenkin pysyneet ilmassa? Että kyllä siinä hiilenlappaajakin teki jotain oikein.”
”Emme kovin kauaa, tai siis alastulo oli melkoista rytinää… mutta, niin, se ei varsinaisesti ollut minusta kiinni.”
”No et sinä varmaan täysin hyödytön voinut olla? Kyllähän kaikki jostain aloittaa. Vaikka sitten vain siitä että auttaa muita siinä sivussa”, Matoro yritti piristää.
Lumiukko kohautti olkiaan. ”Ehkä! Kiitos! Ainakin sain vähän, hmm, suhteutettua omaa rooliani tässä sotkussa. Lopetin yrittämästä liikaa, ja sen jälkeen olenkin saanut aikaiseksi vaikka mitä! Löydettiin Kepen kanssa yhdet kummitukset, ja sitten estin Kapuraa puukottamasta… niin hei, miten kaulasi voi?”
Matoro pyöräytti silmiään. ”Minusta ihan hyvin, mitä nyt vähän käheä olo, mutta Kupe ei ollut samaa mieltä. Kuulemma sen pitää antaa parantua rauhassa. Ikään kuin menisin satuttamaan sen välittömästi uudestaan tai jotain.”
Lumiukko nyökytteli mukana, tajuamatta lainkaan, että Snowien ”tärkeä seikkailu” oli Matoron ”parantumista rauhassa”.
Klaanilaiset jatkoivat rupattelua, kun kauniit etelämysterysnuilaiset maalaismaisemat vaihtuivat rauhakseltaan heidän ympärillään. Kivetyn tien ympärillä levisi kukkuloiden, metsätilkkujen ja puutarhojen sikermä, minne oli ripoteltu yksittäisiä maalaistaloja sinne tänne. Monet tämän seudun matoranit olivat kaupungissa tuttuja torikauppiaita. Vähän etelään näkyi Jakkeran viinitila, mikä oli saaren toiseksi suurin heti Germidryxin tiluksien jälkeen. Seudulla oli monia muitakin maa- tai rahitiloja, jotka tuottivat erikoisempia tuotteita kaupunkilaisille. Sadot oli kuitenkin pääasiassa jo korjattu, ja niityt odottivat paljaina tulevaa talvea. Kauempana kukkulalla näkyi mahi-vuohien lauma ja unelias paimen, joka luki kirjaa.
”Onko paikallisia pyydetty vielä linnakkeeseen? Jos Allianssia alkaa näkyä täällä enemmän, tällaiset yksittäiset talot eivät ole oikein turvassa”, Matoro mietti ääneen.
”Pyydetty kyllä, vastattu ei… tai näin minä olen asian käsittänyt”, Snowie vastasi. ”Se on aika mutkikas tapaus, koska totta kai Tawa ja muut haluavat kaikki täältäkin turvaan, mutta kotikaupunki alkaa olla pakattu aika täyteen. Niin saattaahan se olla niinkin, ettei täkäläisiä ole maaniteltu niin paljon kuin ehkä pitäisi.”
”No, toisaalta täkäläiset asuvat lähellä. He pääsevät turvaan melko lyhyellä varoitusajalla. Olisin ehkä enemmän huolissani kaukaisemmista seuduista.”
”Pohjoisen väki taitaa olla jo muuriemme sisällä, tai siltä osin kun saimme heidät turvaan… Sama homma itärannikolla.”
”Onko meillä edes tilaa kaikille tämän suunnan asukkaalle? Täällä on kuitenkin monta isoa paikkaa. Taku-koro ja Ruki-koro ja ne.”
Lumiukko kohautti hartioitaan. ”Pakkohan sitä, eikö?”
Hetken mietittyään lumiukko vielä jatkoi. ”Miten teillä muuten silloin… Metru-Nuin sodassa. Mihin kaikki ei-taistelijat menivät? Kun siellä on niin paljon porukkaa! Tai siis, en minä sitä kaupunkia kovin hyvin tunne, mutta…”
Matoro katseli maaseutua heidän ympärillään. Unelias tienoo oli jotain aivan muuta kuin hänen nuoruusvuosiensa sodan maisema.
”No, eihän sieltä oikein pois päässyt. Sama juttu kuin meillä täällä. Metru Nuita ei tarvitse edes piirittää – pitää vain vahtia meriportteja. Se kaupunki on umpikuja. Coliseum toimitti sen suurimman linnoituksen virkaa, mikä ei koskaan murtunut. Heidän Klaaninsa. Mutta eivät sinne kaikki mahtuneet. Moni meni asumaan maan alle. Pinnalla ei ollut turvallista oikein koskaan. Kukaan ei oikein tiedä, miten syvälle Metru Nuin alaiset tunnelit menevät.”
”Kuulostaa aika hurjalta…” Snowie vastasi varovaisesti. ”Luuletko, että tämä sotamme on sinulle helpommin sulatettavissa, kun olet mennyt jo sen ison myllyn läpi? Vai voiko tämä muuttua yhtään helpommaksi?”
”Metru Nui oli… sulatettavissa. Meinaan, ei se ollut minun kotini. En minä oikein edes tuntenut ketään sieltä silloin. Toki siellä taisteltiin kaikkien vapauden puolesta, mutta silti. Tiesi että pääsee kotiin sen jälkeen.”
Mielikuva näistä niityistä tykistön kyntämänä autiomaana kävi hänen mielessään.
”Meillä täällä se on… noh, vähän vaakalaudalla.”
Lumiukko nyökkäsi. ”Nyt mentiin kyllä aika syvän päädyn aiheisiin. Olisitko halunnut jutella jostain muusta?”
Rapuvankkurit olivat siitä kätevä matkanteon muoto, että eväitä pystyi syömään liikkuessa. Ussalien käynti on tasaista ja väsymätöntä. Puolenpäivän aikoihin klaanilaiset söivät lounaansa, vuorotellen sitä, kumpi käytteli ohjaksia. Matoro oli pakannut matkaansa Kahvion leiväksiä, ja Snowiella oli mukanaan paksu leivänkannikka sekä termoksellinen kuumaa keittoa. Juuri kun parivaljakko oli saanut eväänsä syötyä, he kohtasivat ensimmäiset vastaantulijansa.
Tietä pitkin ratsasti joukkio matoralaisia Ussalien selässä. Rapuajajista ensimmäinen huudahti klaanilaisille: ”Terve teille! Mihin tie vie?”
”Kofo-Koroon”, Matoro vastasi. ”Liikumme Bio-Klaanin asialla.”
”Mihinkäs te?” Snowie pisti väliin.
Matkalais-matoralainen pysäytti Ussalinsa hieman ennen kohtaamista vankkureiden kanssa. ”No sinne Klaaniin, kuinkas muutenkaan. Osa porukasta on halunnut muuttaa sinne jo Bole-Koron tapauksen jälkeen, ja nyt kun meidänkin kulmilla nähtiin skakdeja, niin todettiin että sota on pikkuisen liian lähellä kotia…”
Matoro ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.
”Mistä olette kotoisin?” Mustalumi kysyi.
”Ryytilästä!” huudahti ussal-letkan viimeinen. ”Rakkaasta, autioituvasta Ryytilästä!”
Klaanilaiset tiesivät Ryytilästä lähinnä sen, että maankuulu Ryytilän yrttisekoitus tuli sieltä. Kylä sijaitsi Kofo-Koron länsipuolisella rannikolla, ja paikalliset saivat elantonsa pienistä puutarhoistaan. Jos sekin oli tyhjentymässä, niin klaanilaisten ruokakin muuttuisi ankeammaksi, Snowie mietti.
”Osaatko sanoa enempää niistä skakdeista?” Matoro kysyi.
”En, onneksi! Mutta ei parane odotella, että niitä tapaa”, matoran kertoi.
”No, me emme nähneet yhtään tässä suunnassa, että toivottavasti loppumatkanne menee hyvin”, Matoro vastasi. Ehkä joku muu osaa kertoa aiheesta.
Matkalaiset ohittivat toisensa vaihtamatta sen enempiä kuulumisia, hyvästelivät toisensa vain. Klaanilaiset valpastivat kuitenkin katseensa, kenties nämä tienoot eivät olleet niin turvallisia kuin he olivat aiemmin ajatelleet.
Hetken aikaa matka jatkui taas rauhakseltaan, eivätkä klaanilaisetkaan jutelleet sen ihmeempiä, vaan nauttivat kotisaarensa eteläosien maalaismaisemista. Useimpien peltojen elonkorjuu oli jo takanapäin, mutta muutamat myöhäiset larnikset ja neppuset odottivat vielä nostamistaan.
”Mites…” Snowie aloitti taas hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Sinäkin sait näppeihisi Nimdan sirun. Minullakin meni vähän penkin alle kun löysin yhden.”
”Hetkinen, löysit?” Matoro näytti hetken puhtaasti tietämättömältä, kunnes pinnisteli muistiaan. ”… siis se juttu Ämkoon kanssa? Olen kuullut lähinnä jonkun maininnan. Miten se koko homma siis meni?”
Hymy hiipi Snowien suupieliin. Matoron oli helppo huomata, että lumiukko oli toivonut kysymystä.
”Niin, etsimme yhtä sirua Välisaarilta Ämkoon kanssa, ja siinähän kävi sitten niin, että sillä saarella oli myös nazorakien tukikohta… Ämkoo ei ollut vielä siinä vaiheessa niiden kelkassa, joten hän kyllä piti minut ihan sinänsä turvassa, mutta sitten me hajaannuimme, kun hän priorisoi tehtävää ja minä halusin auttaa paikallisia matoralaisia. Onni onnettomuudessa, niillä matoralaisilla nimittäin olikin se siru! Vaikka eivät kyllä oikein tienneet mistä oli kyse, siinä oli varmaan tapahtunut joku tietokatkos joskus kauan sitten… ja sitten minä sain niiltä sen sirun lahjaksi, ja… öh… annoin sen Avdelle.”
Hetken prosessoinnin jälkeen kuului vastaus.
”… ihanko Avde pyysi kauniisti?” Matoro ei ollut varma, kuinka vakava hänen kysymyksensä oli.
”Ei, kun lähetti sen pelottavan valkoisen miekkanukkensa asialle! Se läpsäisi minua miekalla! Sinäkin… sinäkin taisit muuten kohdata sen?”
”E-ei puhuta siitä. Yritän unohtaa.” Se sai hänet turhauttavankin tietoiseksi mekaanisemman kätensä kylmästä tuntumasta.
”Okei. Mutta sinullakaan ei tainnut mennä Nimdan sirun kanssa ihan putkeen?”
Matoro huokaisi. Mistä edes aloittaisi?
”No… mitä olet kuullut?”
”En minä näistä kamalan tarkkaa kirjaa ole pitänyt, mutta tietysti Kepen kanssa yritämme pysyä jutuista kartalla… niin että, sinä kai löysit yhden Nimdan sirun jostain temppelistä… vai miten se meni… ja sitten vaihdoit sen Abzumon kanssa, vai, eikun… Jossain välissä tappelit sen nuken kanssa..?”
Matoro katseli rapuvankkureita ajavan Snowien mietiskelyä, mutta ei keskeyttänyt. Ehkä tämä on hänelle jonkinlaista Nimdan-löytäjäin ja Marionetin-kohtaajain vertaistukea?
”Ei, hetkinen, jonkun siipaleen athistit antoivat teidän mukaanne? Mutta sitten sinulta jäi yksi siru Metru Nuille… Ja joku ilmalaiva putosi? Miten se nyt oikein meni?”
”No, löysimme yhden Metru Nuilta. Tai no, minulla oli niitä parhaimmillaan kolme, mutta, noh, Makuta Abzumo ja sellaista… Vähänkö surkea reissu.” Snowielle oli melko selvää, että toa lähinnä kierteli ja kaarteli. Ehkä hän ei kyselisi ikävistä asioista. Vaan!
Snowie piiloutui ajurinhattunsa lierin alle pieneksi hetkeksi, mutta ilmestyi pian sen alta muikea ilme kasvoillaan. Se, mitä Matoro oli eniten pelännyt, oli tapahtumassa. Hänestä oli tullut haka tajuamaan, kun hetki lähestyi.
Tällä kertaa Matorolla ei ollut poistumistietä tilanteesta. Ei polttavampia keskustelunaiheita, joihin vaihtaa.
”Kuulin vähän juttua, että tapasit Metru Nuilla… jonkun… tyypin..?”
Ei tekosyytä poistua huoneesta tai lähteä asioille.
”Öö, joo?” Matoro yritti sanoa hyvin kasuaalisti, epäonnistuen siinä surkeasti. ”Yksi vahki vain. Aika outo juttu.”
”Ai yksi vahki vain?”
”Aaah miksi kaikki ovat kuulleet tästä. Okei, aika söpö vahki. Sääli, että olemme jotain tuhannen kilometrin päässä toisistamme joten siitä on turha haaveilla sen enempää!” hän sanoi enimmäkseen vähätelläkseen aihetta kuin siksi, että olisi oikeasti uskonut niin.
Snowie nyökytteli ärsyttävän ymmärtäväisesti. ”Aivan, aivan, suuria tunteita, suurta lempeä. Ei savua ilman tulta, jeh?”
Metafora saattoi mennä täysin ohi? Ainakaan Matoro ei reagoinut siihen. ”No, ehkä tästä haaveileminen on terveellisempää kuin, en tiedä, Nimdan kosmisista voimista… okei, myöskin, jätin yhden siruista Xenille koska luulisi että Metru Nui olisi turvallisempi säilytyspaikka kuin Klaani. Ja minua turhauttaa, kun oletetaan, että jätin sen koska en ajatellut selkeästi! Ei sillä, että satun olemaan lievästi rakastunut samaan henkilöön pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa…”
”Eli…” Snowie piti pienen tauon. ”Eli se on rakkautta?”
”Mitä edes on rakkaus? Mitä järkeä on edes rakastaa jotakuta, joka ei ole osa välitöntä elämääsi?”
Lumiukko nyökytteli päätään hitaasti, kenties näyttääkseen syvälliseltä. Pian hänen oli kuitenkin palattava ajurille sopivampaan elekieleen. Lumiukko suoristi ryhtiään ja käänsi katseensa tiehen. ”Ei kai kukaan järjestä puhunutkaan? Tai siis, mikä nyt on välitöntä… oikeastaan – ja minä en nyt tiedä kuinka paljon tämä on minun ja kuinka paljon Zeeronin ajattelua – mutta kuinka paljon asioilla täytyy olla joku merkitys tai miten niiden täytyy osua kohtalohommiin yksiin, vai voisivatko ne vain olla? Voisiko rakkaus vain olla, ilman mitään välttämättömyyttä? Tai en minä tiedä, ehkä asia näyttäytyy aika erilaisena tyypille, jota seuraa tähti taivaalla.”
Matoro ei vastannut ihan heti, joten Snowie jatkoi.
”Tai siis sanoit itsekin että söpö. Kuinka söpö??”
”Öööh, vähän xialaisen näköinen. Tai, niinhän vahkit ovat… mutta hän on paljon kivempi kuin mitä xialaiset nyt yleensä. On myös aika katastrofi henkilönä? Omistaa hitosti kirjoja. Niin tosiaan, Killjoyn tytär, ei uskoisi!”
Snowie suoranaisesti mykistyi hyvin harvoin ja reagoi yleensä yllättäviin tai pelottaviinkin tilanteisiin pälättämällä niitä näitä. Mutta…
”…Killjoyn tytär?” hän lopulta sanoi, epätyypillisen pitkän tauon jälkeen.
”Öh, Killjoy ja sen vaimo rakensi Xenin. En minä tiedä miten se toimii.”
Snowie hieroi hetken leukaansa. ”Kyllä… kyllä sen niin täytyy olla että… että tämä on… tosi iloinen juttu! Iloisia perheuutisia!”
Matoro mietti hetken, kuinka paljon kertoisi. Sen, että mainitun vaimon sielu on nyt osa psykopaattia, joka yrittää tuhota maailman? Vai että Killjoysta on tullut kansainvälinen terroristi?
”Öh, joo, iloisia perheuutisia”, hän lopulta vastasi. Hän päätti luikahtaa tilanteesta ”tarkastamaan” jotakin vankkurien takaosasta. Troopperin ryhmältä saadut rintamaraportit olivat juuri sopivaa lukemista, kun mielen halusi muualle.
Seuraavien matkantekotuntien ajan klaanilaiset saivat kuunnella hiljaisuutta ja lintujen laulua. Iltapäivän aikana vastaantulijoitakin oli vähänlaisesti, muutama etelän kylien matoran ja yksi peikko täyden kalakuorman kanssa. Istuskellessaan vankkurien takaosassa Matoro katseli loittonevaa kalakauppiasta. Vaikka Bio-Klaani oli monimuotoisimpia paikkoja, joissa toa oli koskaan käynyt, ympäröivä maaseutu oli melkoisen matoran-voittoista.
Kun tie vei vankkurit pienen metsikön läpi, oli Matoro huomaavinaan varjoissa skakdin hahmon. Se osoittautui kuitenkin nopeasti vänkyräksi katajaksi, ja Mustalumi päätteli olevansa riittävän seikkailunjanoinen ja tylsistynyt palatakseen taas vankkurien etuosaan, vaikka sitten keskustelemaan suhteestaan Xeniin. Matoro loikkasi alas vankkureilta ja kiskoi itsensä muutamalla hölkkäaskeleella ajurinpenkin tasalle. Onnekseen hän huomasi Snowien huomion olevan seuraavissa vastaantulijoissa.
Tietä pitkin kulki kaksi matoralaista, joiden rinnalla mönki jonkinlainen punainen liskorahi. Muhkealla matelijalla oli harittava katse ja täysi kuorma sälää selässään: oli lamppua, oli tynnyriä, oli juureskimppua… lisko oli selvästi täyteen lastattu, vaikka kyllä matoralaisetkin olivat liikenteessä runsailla kantamuksilla. Kävelijöistä ensimmäinen, jolla oli ruskea mahiki ja sininen tötteröhattu, vilkutti vastaantulijoille. ”Terveeks!”
Seurueet vaihtoivat keskenään kuulumisia, mutta mitään uutta tietoa klaanilaiset eivät seudun tilanteesta saaneet. Matkalais-matoralaiset kertoivat olevansa kauppamatkalla, eivätkä olleet edes kiinnostuneet myymään klaanilaisille mitään kuormasta. Kaupungista sai kuulemma paremman hinnan, ja sitä paitsi osa lastista oli jo korvamerkitty kaupungin kauppiaille, ja olisi viheliäinen rupeama selvitellä näin tien päällä, mitä tavaraa sopi myydä.
Matoro kiinnitti huomiota siihen, että matoralaiset olivat koko keskustelun ajan valppaina ympäristön suhteen. Erityisesti akaku-kasvoinen ta-matoralainen piti katseensa metsän laidassa, piippua sytyttäessäänkin. Vaaraa ei näkynyt, mutta tunnelma tien päällä oli varautunut.
Snowie kiinnitti huomiota siihen, että matoralaisten liskojuhta söi pysähdyksen aikana tienposkesta pensaallisen kukkia. Näppärä matkasalaatti.
Kofo-Koro
Myöhäisillasta he olivat jo aika lähellä Kofo-Koroa, kun kylä tuli näkyviin pienen harjanteen takaa, sen verran matalia olivat sen rakennukset. Osa alati lähenevän kylän taloista oli kupolimaisia, osa taas harjakattoisia, mutta suuria rakennuksia olivat vain temppeli ja kaupungintalo kylän keskellä ja viljamakasiini sen laidalla. Mikään niistä ei näyttänyt siltä, että ne toisivat turvaa vihollisen hyökätessä, Matoro huomasi ajattelevansa. Eikä Kofo-Korossa ollut muurejakaan, aita vain pitämään husi-kanat sisäpuolella.
Koron kokoa oli entistä vaikeampi arvioida, koska siellä oli selvästi paljon enemmän väkeä kuin mitä talomäärästä olisi voinut päätellä. Rapuvankkureita ja telttoja oli kasattu ”keskustan” ympärille. Osa pakolaisista oli asettunut kodiksi, ainakin toistaiseksi, kun taas toiset olivat eittämättä jatkamassa matkaa itään.
Klaanilaisten yritys päästä kärryillä pidemmälle vaikutti tuhoon tuomitulta, kun kaduilla oli jo kaikenlaisia menopelejä omasta takaa. Snowie yritti hetken ohjata heidän laitteensa läpi, mutta kolmannella yrityksellä kaksikko päätti luovuttaa ja luottaa siihen, että Klaanin siniravulla varustetut vankkurit jätettäisiin rauhaan, vaikka he jalkautuisivatkin.
”Lukiko siinä, missä rukikorolaiset tapaisivat meidät?” Matoro kysyi.
Snowie kaivoi tehtävälappusen laukustaan ja tihrusti hetken. ”Ei… mitäs tehdään?”
”No, aloitetaan temppeliltä. Olen ehkä tavannut kylän turagan joskus? Tai sitten se oli joku naapurikylä. Vähän noloa, etten muista.” Ei näillä seuduilla tullut paljoa käytyä, silloin kun kaikki oli vielä hyvin…
Kaksikko loikkasi ajurinpenkiltä maahan ja lähti kävelemään kohti temppeliä. Ussaleita he eivät kytkeneet liekaan, he olivat oppineet luottamaan näihin rapuihin. Väkeä oli tosiaan liikenteessä melkein kuin Klaanin kaduilla.
”Minä kun luulin, että saaren väki oli kokoontumassa Bio-Klaaniin…” Snowie oli ymmällään. ”Mutta täällähän on ihan sama tilanne kuin kotona!”
Matoro ei vastannut heti mitään, katseli vain. ”Onhan tämä suuri saari, ja väkeä on lopulta aika paljon. Kaikki tuskin haluavat Bio-Klaaniin, tai ainakin pysyvät sieltä poissa mahdollisimman pian.”
Snowie näytti hämmentyneeltä ja katseli ympärilleen. Ne muutamat matoralaiset, jotka vastasivat hänen katseeseensa, näyttivät olevan ihmetyksissään hekin. Muutaman kasvoilla kävi hetkellisen hämmennyksen jälkeen häivähdys älynvälähdystä – aivan kuin he olisivat tajunneet jotain Snowien nähtyään.
”Tuota, olen kuullut että sinä olet eräänlainen anekdootti näillä päin”, Matoro kuiskasi. ”Niillä on siellä Klaanissa kaikkea outoa, kuten elävä lumiukko…”
”Ahaa…?” Snowie rapsutti takaraivoaan.
”Taitaa valitettavasti liittyä siihen, että kaikki eivät halua Klaanin kaupunkiin. Jotkut pitävät… tavanomaisemmista asioista.”
Muutama matoralainen tervehti Matoroa, joka vastasi kiusaantuneena nyökäten. Se oli suhteellisen tavallinen reaktio saarella, missä monet Klaanin toista olivat kansan suussa sankareita. Ja oikeastaan syy miksi hän piti enemmän sivukaduista.
Tällaisessa syrjäisemmässä paikassa, missä klaanilaiset ja toat olivat harvinaisempia vieraita, katseet olivat yleensä tasainen yhdistelmä kunnioitusta ja huolta – koska toilla oli taipumus saapua vain, kun jotakin ikävää tapahtui.
Näistä ulkopuolisista reaktioista huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä, Matoro mietti – Snowie aloitti vastaantulijoille juttelemisen, ja kyseli ruki-korolaisten sijaintia. Melko pian kävi ilmi, että kalakylän väki ei ollut vielä saapunut, vaan olisi odotettavissa vasta huomenna. Hetken mietittyään parivaljakko päätti joka tapauksessa käydä tapaamassa kylän johtajaa – varsin mukava, joskin hyvin huolestuneelta vaikuttanut ilman turaga – ja kysellä tältä tarkemmin pakolaisten määrästä, kylän ruokavarastoista ja sensuuntaisesta.
Nukkumapaikkaa sen sijaan ei löytynyt. Sellaisesta luksuksesta kuin ”sängyt” ei voisi haaveilla tänäyönä. Onneksi ilta vaikutti melko leudolta, eikä pieni kylmyys vaivannut heitä (tai ainakaan toista heistä, sillä Snowie oli nopea tarkentamaan, ”ettei ole itse asiassa varsinaisesti lumiukko.”)
Kaksikko päätyi nukkumaan vankkurien katolla. Matoro loikoi makuualustaksi kaivetulla viltillä kädet selkänsä takana ja katseli tähtitaivasta. Sen tuijottaminen sai hänet hymyilemään pienemmän Umbran kanssa suoritetun tähtijahdin jälkeen. Hän miet-
”Hei pelataanko ennustusta?” Snowie keskeytti hänen ajatuksensa.
”Ennustusta? Että mitä?”
Snowie kierähti selältään kyljelleen Matoroa kohti. ”Ai niin, unohdan aina välillä, että kukaan ei osaa pelata ennustusta. Tai siis kukaan paitsi minä ja Kepe! Me olemme leireilleet aika paljon, ja hän on sitten kertoillut minulle tähdistä kaikenlaista, mitä mata-kansa niistä lukee. Kepelläkin on kaukoputki, tiesithän sinä? Mutta tosiaan, Kepe kertoi minulle kaikenlaisia ennustusjuttuja, mutta sitten päätimme, että on ehkä hauskempaa keksiä niitä vähän niinkuin itse.”
”… miten sitä sitten pelataan? Ihan vain keksit ennustuksia? Eikö se ole vain… tarinoiden keksimistä?”
”Ah, no siis! Ennustuksen pelaamisessa käytetään tähtien merkityksiä, mutta jos se on vaikeaa tai tylsää niin sitten ei käytetä. Se on vähän niinkuin askartelua! Ensimmäisenä ennustaja aloittaa meidän tähdestä… eikun. Niin, me olemme aina aloittaneet Kepen tähdestä, mutta me voimme kyllä aloittaa sinun tähdestäsi tällä kertaa. Joka tapauksessa on hauskaa että aloituspiste liikkuu, niin saadaan aina eri ennustukset. Mutta sitten katsotaan siitä sellainen suunnilleen suora viiva tuolle isolle, tiedätkö tuolle punaiselle tähdelle, ja katsotaan mitä tähtiä siihen väliin osuu. Niinkuin vaikka, hau-kuvio, ja vesitähti, ja aamuntähti… ja sitten keksitään niistä ennustus! Kuten että ’Kepe, sinä tulet suojautumaan vedeltä… aamulla!’ Okei, vähän hölmö esimerkki, keksisinköhän parempaa…”
”Eikö ihan oikea ennustaminenkin toimi noin… tai siis, onhan niillä isot tähtikartat ja pyhät tekstit… mutta sama ajatus? Liikkuvien tähtien suhde muuhun taivaaseen?”
Snowie näytti mietteliäältä. ”Niin, kyllähän me saimme idean tähän siitä, kun Kepe yritti selittää minulle miten noita tähtiä oikeasti luetaan…”
”Ööh, en minäkään tiedä miten se oikeasti toimii, kai sitä on turagana aikaa opetella”, Matoro sanoi aavistuksen poissaolevana. ”No onko mikään noista ennustuksistasi toiminut?”
”Ei! Tai siis, ehkä sattumalta joskus myöhemmin, mutta me tosiaan pelaamme ihan omaksi huviksemme, emme me… hmmm. Luuletko sinä, että sinun pitää joskus osata ennustaa oikeasti? Kun sinusta…. tulee… turaga?”
”Öh, mistä minä tietäisin, en ole vielä siellä asti. Olen käyttänyt tähtiä lähinnä… öh, konkreettisemmin… tiesitkö että löysimme Umbran toa-tähden taivaalta?”
”Joo! Tai siis en! Tai siis… kuulin että Umbra on elossa! Mutta en tiennyt että se tehtiin tähden kautta, tai että sinä teit sen!”
”Öh, minä ja se… matoran joka sanoo olevansa Umbra?… mutta niin, ehkä se on tähdistä ennustamista konkreettisimmillaan.”
Snowie näytti mietteliäältä köllöttäessään siinä vankkurien katolla. ”Mahti homma että saimme tietää Umbrasta, ja siis että hän on kunnossa! Mutta… se ei ehkä ole varsinaisesti ennustamista, vaan… nykyistämistä… tai siis tiedon hankkimista nykyhetkestä. Mutta tulevaisuuden ennustaminen, se kuulostaa vaikeammalta.”
”Mutta sitähän ennustaminen yleensä on – yritetään saada tietoa omasta kohtalosta, sillä hetkellä. Ja ehkä tehdä fiksumpia valintoja sillä tiedolla.”
”Hmm… jotain tällaista Kepekin minulle kertoi. Siksipä ennustuspelin loppupistekin oli tuo punainen tähti, se kai liittyi jotenkin kohtaloon, eikö?”
”No, yleensä tavallinen ennustaminen aloitetaan siitä. Se matkaa ympäri taivasta, lähestulkoon satunnaisesti ja riippuen siitä, missä tähdistössä se on minäkin aikana, erilaisia vihjeitä se antaa. En kyllä tiedä sen tarkemmin siitä itse tulkitsemistesta.”
”No sehän on aika lähellä ennustuspeliä, sitten. Mutta…” Snowie piti mietteliään tauon. ”…miksi se on punainen?”
Jaa-a. Se oli kyllä aika hyvä kysymys, Matoro mietti.
”Ehkä se on tulipallo?”
”Ehkä… onko punainen kohtalon väri, jotenkin?”
”Miksi kohtalolla edes olisi väri?”
”Niin… välillä minusta vain tuntuu, että värit ovat hurjan merkityksellisiä, tai ainakin niiden jotenkin pitäisi olla. Ja kun kohtalokin tuntuu niin tärkeältä jutulta, kun Isä Rusko ja muut sanovat että se määrittelee kaiken – ja kaikki on aika paljon – niin pitäisikö sillä sitten olla väri. Mutta sitten taas toisaalta jotkut sanovat, tai siis ainakin Zeeron sanoo, että oma kohtalo määritellään itse, ja että Nimda liittyy siihen, ja Nimda on sininen, niin olisiko se sittenkin sininen? Tai siis… minä en suoraan sanottuna ihan kamalan hyvin ymmärrä, onko kohtalo punaisesta tähdestä luettavissa oleva juttu, vai onko kohtalo sinisillä taikasiruilla itse piirrettävä asia. Mikä se edes on…. Matoro, mitä sinä ajattelet kohtalon olevan?”
Yötaivasta tuijottelevalla Matorolla kesti hetki rekisteröidä, että puhetulvan perään oli isketty kysymys. Aika iso kysymys.
”Varmaan niin kuin tie tai joki? Sen mukaan kulkeminen on helpompaa kuin että ei…”
”Kuulitko muuten, että kun me evakuoimme pohjoisen väkeä ja nazorakit ampuivat ohi, niin ne pommittivat Rapujoen niin reikäiseksi, että siihen muodoistui uusi järvi? Kesti aika kauan että se täyttyi, niin Rapujoki oli aika surullinen puro pari päivää… Figan kukat meinasivat kuolla! Voikohan kohtalolle tehdä samoin? Pistää sen katkolle tai vaihtaa uomaa? Jos se on kuin joki?”
Mitenköhän Nimda asettuu tähän metaforaan. Patoaako se Kohtalon joen, vai hajottaako se sen tuhansiksi pienemmiksi virroiksi?
”No, kun sota on ohi, meille jää siitä uusi järvi. Nuikorolaiset voivat muistella siinä luistellessaan, että jäipähän sodasta joku hyväkin asia”, Matoro mutisi ja jatkoi tähtiin tuijottamista ja puhui puoli-itsekseen. ”Osaisikohan Oraakkeli lukea tähdistä kohtaloita? Eivätkö oraakkelit ole sellaisia tulevaisuuden näkijöitä?”
”Oraakkeli… odotas, olikos hän sama kuin Ennustaja?”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Ennustaja?”
”Niin. Ennustaja, Bio-Klaanin Hyveiden Näivettäjän kirkon maltillisen siiven päämies. Manalalainen uskontokunta, suorittavat riittejään siinä samassa varattavassa kabinetissa, missä Kapura piti teille niitä roolipelisessioita.”
”Mitä?”
”Niin niin, seurakunta on pieni, mutta innokas ja omistautunut, ja tekee ansiokkaasti diabolityötä. Jäseniä on alle 20, mutta he saivat kerättyä evakoille melkein yhtä paljon telttoja kuin Suuren Hengen seurakunta. Kuulemma! Ennustaja on Isä Ruskon hyvä ystävä.”
Matoro käänsi katseensa taivaankannesta keskustelukumppaniinsa.
”… mutta osaako hän ennustaa?”
”En itse asiassa tiedä. Ehkä se on vain hänen nimensä, tai koodinimensä, tai jotain.”
”Niin tämä on varmaan eri henkilö. Oraakkeli on yksi athisti. Äh, ei se ollut tärkeää.”
”Okei!”
Snowie suoristi hattunsa lieriä. Se oli mennyt pötköttäessä kurttuun. ”Sori jos olin vähän sekava noiden värien kanssa äsken. Punainen määrätty kohtalo ja sininen itse valittu kohtalo… en tiedä mikä minuun iski. Zeeron sanoi, että kannattaa joskus lausua tällaisia intuitiivisia juttuja ääneen.”
Toivottavasti tämä vitsi ei mene liian pitkälle, sieniukko on sentään vähemmän esiintyvä sivuhahmo.
”No mutta”, Snowie kohautti olkapäitään. ”Lempivärini on varmaan joka tapauksessa vihreä. Sen kosminen merkitys on Kepe.”
Matoro oli aika pitkään hiljaa. ”… niin että suuret kosmiset merkitykset ovat Kohtalo, vapaus ja… Kepe?”
Lumiukko nyökytteli, kaikesta päätellen hyvinkin tyytyväisenä itseensä.
”Entä keltainen, eikö se ole yksi pääväreistä?”
”Selviää varmaan ajan kanssa. Hei, pelataanko sitä ennustusta?”
Matoro eläytyi hetkeksi Kepen elämään. Heillä oli tavallaan aika paljon yhteistä, klaanilaisia jään toia kun olivat. Molemmat olivat kiinnostuneita oppimaan uutta ja näkemään uusia paikkoja, mutta toisaalta heidän taitoprofiilinsa olivat melko erilaiset. Juuri nyt Matorosta kuitenkin tuntui siltä, että suurin ero hänen itsensä ja Kepen välillä oli tottumus Snowieen matkakaverina.
”Eli mitenkä se alkaa? Toa-tähteni löytämisestä?”
Snowie nyökkäsi.
Sen Matoro löytäisi vaikka silmät kiinni. Toa-tähti oli tietysti aina melko lailla pään yläpuolella, ei tismalleen, mutta sinne päin. Se erottui aavistuksen verran sinertävänä verrattuna muuhun tähtitaivaaseen – heikko väri oli niiden epäsäännöllisen liikkeen lisäksi toinen tapa erottaa toa-tähdet. Klaanin saaren yllä levittäytyvä tähdistö oli tietysti tavallista värikkäämpi ja kirjavampi, kun sieltä erotti niin monen toan tähdet. Matoro osoitti yhtä tähteä tuosta joukosta.
”Tuo tuolla, tuo kirkas ja hailakan sininen”, Matoro osoitti. Tähden osoittaminen ei ollut erityisen hyödyllistä, mutta jokseenkin kokeneena tähtitaivaan katselijana Snowie kyllä löysi sen. Ei siitä ollut Kepen tähteen kovin paljoa matkaa.
”Ja sitten… Initoi on tuolla”, Matoro veti kuvitteellisen viivan omasta tähdestään siihen punaiseen. ”En tiedä, tunnistanko noita kaikkia kuvioita tuossa välissä.”
Snowie tihrusti toan osoittamaan suuntaan. ”Tuo ensimmäinen taitaa olla suomustetun riuttarosmon tähdistö. Ehkä saamme ison kalansaaliin? Päätetään mieluummin niin, eikä esimerkiksi siten että meidät suomustetaan.”
”Ainakin olemme menossa kalastajaseudulle. Tuon seuraavan minä tunnistan, se on Vantorin Sirppi. Sanotaan, että se syttyi taivaalle silloin kun Toa Jovan ja Viisi muuta sankaria täyttivät kohtalonsa.” Matoro piti pienen tauon, ja muisteli legendaa. ”Eikö tuo ole nyt vähän dramaattinen tällaiselle matkalle? Luulisi, että se ennakoisi suuria tekoja tai taisteluita.”
Lumiukko nielaisi. ”Voisiko sillä olla jotain muita merkityksiä? Taistelutähdistö kuulostaa pahalta.” Ennen kuin Matoro ehti vastata, Snowie kuitenkin innostui. ”Hei, hei, tuo seuraava on tuttu! Tuo mikä on juuri ennen punatähteä. Se on Turaga Seldon Sauva. Tiedäthän, Seldo oli suurin esiaikojen Viisaista, se jonka sanotaan keksineen itse ennustamisen, eli oli vähän niin kuin ensimmäinen ennustuspelin pelaaja. Mutta kyllä hän keksi paljon tärkeämpiäkin asioita, niin kuin hiivaleivän.”
”Ehkä se tarkoittaa jotakin suurta oivallusta tai uuden tiedon löytämistä?” Matoro mietti.
”Tai hiivaleipää.”
Yö oli muuttunut yllättävän kylmäksi loppua kohden. Snowie, joka näytti vielä nukkuvan, oli näköjään kaivanut päälleen vankkurin pehmusteina olleet turkiksetkin. Viluinen lumiukko, Matoro virnisti mielikuvalle noustessaan. Vesipullon korkin alle oli muodostunut toinen, jäinen korkki yön aikana.
Matoro ei viitsinyt herättää Snowieta, ja otti vapauden kaivaa tämän laukusta retkikeittimen, jota lumiukko oli ylpeänä esitellyt tälle eilen jossakin matkan viimeisellä kolmanneksella.
Pieni lämpökivellä varustettu ja veivattavalla kammella toimiva aparaatti osasi keittää vettä, mikä oli sellaisena koleana aamuna yksi parhaita kuviteltavissa olevia taitoja. Heillä oli eväspaketissa mukana jonkin verran jotakin teetä. Ilmeisesti jotain korviketta, yrttiä mitä kasvoi Lehu-metsässä, koska oikean teen saaminen oli muuttunut aika hankalaksi.
Teemuki kädessä ja puoliksi viltin alla oli hyvä seurailla heräävää Kofo-Koroa. Aikaisimmat olivat jo lähteneet itää kohti heidän ohitseen, ja katosivat aamu-usvaan. Sellaisissa hetkissä oli jotakin ihastuttavan yksinkertaista, olivat Matoron mietteet. Sellaiset hiljaiset aamut taivasalla olivat ainaisten seikkailujen parasta – mutta helpoiten unohdettavaa – antia.
Juuri kun toa oli saanut kupposensa tyhjäksi, Snowiekin alkoi heräillä. He söivät yhdessä aamiaisen ja laskeutuivat menopelinsä katolta valmiina kohtaamaan päivän. Ennen liikkeellelähtöään he vielä ruokkivat ussalit – erityisen limaista merilevää suoraan Visulahdesta.
Klaanilaiset tarpoivat torin kulmille. Kofo-Koron markkinat olivat kylän kokoon nähden suuret, sillä se oli keskeisellä sijainnilla ja perinteinen kauppapaikka. Klaanilaiset otaksuivat sen olevan paras paikka tavoittaa Ruki-Koron väki, kunhan nämä saapuisivat. Jos kalastajat olisivat varhain liikenteessä – ja kalastajat yleensä olivat – he saattaisivat ehtiä Klaanin kaupunkiin kohtuulliseen aikaan illasta. Eikä Matoron ja Snowien odottelu pitkäksi osoittautunutkaan: he seurasivat Kofo-Koron heräilevää torielämää alle tunnin verran, kun aukion laidalle jo ilmestyi useita mahi-vuohien vetämiä vankkureita. Siniset matoralaiset tuntuivat hieman eksyneen oloisilta maakulkuneuvoissa, jotka oli kalapalkkiota vastaan lainattu Ryytilän rahtiasemalta sopimuksen mukaisesti. Ensimmäisessä vankkurissa istui kahden sinisen plyysityynyn muodostamalla valtaistuimella vanha turaga yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin punainen olkanauha. Seuraavia ohjastivat lammasmaisesti torin vilinää seurailevat ryytiläiset vuohikuskit, osa heinänkorsi suussaan, osalla myös yksi kalakylän asukkaista kyydissään. Viimeisenä käveli pitkä veden toa kattavasti erinäisin ulokkein koristellussa haarniskassaan.
Torin reunalla olleet klaanilaiset huomasivat tulijat nopeaan, eipä paikalla ollut montaa muuta toan pituista hahmoa ensinkään. Matoro tökkäisi Snowieta ja heilautti kättään rukikorolaisten suuntaan. Hän ohitti leivonnaisia myyvän kojun ja tuli tervehtimään toista toaa ja tämän seuralaisia.
”Hei”, hän viittoi. Matoro muisti tavanneensa Nautildan joitakin vuosia sitten, kun suurimmat ongelmat tällä seudulla koskivat merirosvoja ja rahi-petoja.
”Joo, moikka vaan minunkin puolesta!” Snowie lisäsi.
Pormestarin nauhaa kantava sininen turaga näytti hieman nyreältä, kun Matoro oli osoittanut huomionsa ensiksi viimeisenä tulevalle toalle. Hän oli kun ei olisi huomannutkaan klaanilaisia. Nautilda sen sijaan kosketti kädellään pitkän kypäränsä otsaketta ja tervehti jään toaa.
”Huomenta”, hän sanoi ytimekkäästi.
Matoro tajusi etikettinsä olevan hieman ruosteessa – hän ei ollut viime aikoina ollut paljonkaan tekemisissä perinteisten arvojen turagoiden kanssa – mutta ennen kuin hän ehti tehdä diplomaattista korjausliikettä, Snowie avasi suunsa.
”Hauska nähdä koko kööriä! Teillä olisi kuulemma kalaa myytäväksi, ja meillä on, odottakaas…”
Muut seurasivat vaiti, kun lumiukko kääntyi klaanilaisten rapuvaunujen puoleen ja kaivoi sen takaosasta monta pitkää ristiakselia täynnä rattaita.
”…millä maksaa! Ja sitten tietty olisi varmaan hyvä jutella mitä tehdä sotajuttujen kanssa.”
Snowie ei oikein tiennyt, mitä tekisi pitkillä rahatangoilla, joten hän laski ne kömpelösti maahan.
Ruki-Koron turaga ei sanonut vieläkään mitään, mutta hänen hyvin tuntevat huomasivat kyllä, miten tämän katse vetäytyi magneetin lailla kohti Bio-Klaanin varallisuutta.
Matoro astui hieman eteenpäin ja nyökkäsi Ruki-Koron johtajan suuntaan. ”Turaga”, hän nyökkäsi ja yritti sammuttaa kuvaannollista tulipaloa. ”Voimmeko keskustella seudun tilanteesta teidän kanssanne?”
”Se on ymmärtääkseni tämän tapaamisen tarkoitus”, sanoi turaga rauhallisesti, ”eteläisten kylien välisten kauppasuhteiden toteuttamisen ohessa.”
”Voimme kertoa läheisen merialueen tilanteesta, jos teillä on annettavana tilannekatsausta mantereen puolesta”, sanoi Nautilda.
”Meillä on suhteellisen hyvä käsitys Nui-Koron ja Lehu-metsän tilanteesta”, Matoro vastasi. Heillä oli jossakin vankkurin mukana useita Troopperin väen Klaaniin lähettämiä tiedusteluraportteja, mitä Matoro oli painanut mieleensä matkan aikana. Hän olisi kyllä mieluummin ollut tekemässä niitä kuin puhumassa niistä. ”Siirrymmekö toisaalle torilta puhumaan?” hän kysyi Turagalta.
”Eikö raatihuoneella ole Sinivihreä Huone tälläisia tilanteita varten?”
”Eikö?” kysyi Matoro ihmeissään. ”Tai siis voihan siellä olla?”
”Siellä on ja siellä nämä kai yleensä hoidetaan, kuskit voivat alkaa lastaamaan tavaroita jo”, sanoi Nautilda. Raatihuone oli puinen rakennus, joka oli varmaankin kylän suurin, mutta Klaanin kaupungissa se olisi kadonnut muiden kattojen joukkoon. Siinä oli pieni pyöreäkupuinen kellotorni keskellä – universaali raatihuoneen merkki. Porstuan vasemmalla puolella oli Raatikamari ja oikealla Sinivihreä Huone. Antiikkihuonekalut olivat suurimmaksi osaksi matoran-kokoa, mutta lainaamalla kaksi tuolia Kamarin puolelta saatiin kolmelle suuremmalle neuvottelijallekin istuimet. Ketään ei tuntunut suuremmin kiinnostanut joukkion tunkeutuminen hallintorakennukseen, vahtimestari vain nyökkäsi ja jatkoi ristisanatehtävänsä ratkomista.
Matoro avasi tilanteen asettamalla pöydälle kartan saaren eteläisistä maista enemmän omaksi avukseen. Hän oli omimman alansa ulkorajoilla, mutta ei antanut sen haitata.
”Jos minä avaan ensin tilannetta sellaisena, kuin me sen Klaanista näemme”, hän sanoi ja katsoi rukikorolaisia. ”Kuinka paljon olette kuulleet Nui-Koron tapahtumista?”
”Tiedämme, että he ovat evakuoineet kyläänne, samoin kuin muukin saaren pohjoisosan asutus. Ja että Nazorakeilla on varuskuntia Suurkylän läheisyydessä. Näillä alueilla niistä ei ole tehty havaintoja”, sanoi Turaga.
Matoro nyökkäsi. ”Ne eivät ole vielä uskaltautuneet voimalla Lehu-metsään. Meillä on siellä melko vahva joukko klaanilaisia, ja organisoimme kaupungin taistelukykyistä väkeä parhaamme mukaan. Nähdäksemme me pystymme käymään sissisotaa metsässä pitkäänkin, minkä pitäisi estää nazorakien suuremmat liikkeet etelään.”
”Ja mitä Nazorakit taivoittelevat? Koko saaren vai Bio-Klaanin valtausta?” Pormestari kysyi.
”Me emme tiedä tarkalleen”, Matoro myönsi. ”Toverini tässä oli yhdellä Nazorakien valtaamalla saarella tästä etelään, missä kuulemma koko väestö oli orjuutettu?”
”Joo, tosiaan…” Snowie mutisi. ”Meno siellä oli aika ankea. Tapiirikin oli pistetty pakkotyöhön!”
”Tapiirikin?” kysyi yksi rukikorolaista kauhuissaan.
Lumiukko nyökytteli vakavana. ”Nyt se kyllä asustaa kotilinnassa. En ole nähnyt sitä vähään aikaan, mitä lie kolttosia keksinyt…”
”Huh.”
”On myös mahdollista, että Nazorakeilla on jotakin oudompia tarkoituksia, mutta sen imperiumin koko historia on yhtä ja samaa – ne tulevat saarelta saarelle, ja kuluttavat saaren loppuun ennen kuin ne siirtyvät seuraavan uhrin kimppuun. Minun on vaikea nähdä, että heillä olisi halua kompromisseihin”, Matoro puhui.
”Ja entä skakdit?” kysyi Nautilda. ”Jos ette ole unohtaneet, niin tiedätte, että meillä on sakki niitä sotavankeina pakkaamon kellarissa. Pelastimme ryhmän teikäläisiä niiltä ei kovinkaan kauan aikaa sitten. Ne tuntuvat pitävän läntistä osaa saaresta, mutta ne eivät vaikuta erityisen hanakkailta siirtymään määrätietoisesti kohti rannikon viimeisiä kyliä.”
”Kenraali Gaggulabion komppania on, tuota, vanhoja tuttuja”, Matoro olisi naurahtanut, ellei tilanne olisi ollut kuolemanvakava. ”Mitä minä heistä tiedän, niin he tekevät vain sen vähimmän, mitä he voivat. Hyvä palkkasoturikapteeni ei uhraa miehiään, jos voi sen välttää. Luulen, että ne nauttivat palkkaa nazorakeilta ja yrittävät lähinnä päästä helpolla, ja keskittyvät mieluummin ryöstämään helppoja kohteita kuin haastamaan oikeasti puolustettuja paikkoja. Ainakin toistaiseksi.”
”Sopii mielikuvaa, minkä heistä sain. Saimme myös sotasaaliiksi muutaman niiden moottoripyörän.”
”Ja nyt ne syövät kahden kyläläisen verran kalatuotteita taakkanamme”, sanoi turaga.
Ei tosin mitään sellaista, mitä itse suostuisit syömään, mietti Nautilda tietäen kuitenkin, ettei sitä kannattanut sanoa ääneen.
”Me voimme kyllä keksiä vangeille jotakin tekemistä kaupungissa, jos niistä on teille harmia”, Matoro ehdotti vilpittömästi.
Seurasi hankala hiljaisuus. Nautilda ja hänen turagansa eivät voineet mitenkään suostua tähän tarjoukseen. Kummallakin oli ylpeytensä kylästään, vaikka ylpeys olikin laadultaan erilaista. Toa piti kylänsä historian ensimmäisiä sotavankeja merkkinä tyrskynratsastajiensa kyvykkyydestä – ja mietti sotavankien mahdollista arvoa neuvottelutilanteessa Allianssin kanssa. Turagalle olisi ollut mieluisampaa, jos haisevan pakkaamon haisevassa kellarissa ei olisi lainkaan haisevia skakdeja syömässä perkeitä, mutta vankien luovutus Bio-Klaanille ei tullut arvovaltapoliittisista syistä mieleenkään.
”Pärjäämme sotavankiemme kanssa, kiitos kysymästä”, vastasivat vanha ja nuorempi nainen yhteen ääneen ja katsahtivat kiusaantuneina toisiaan.
Matoro nyökkäsi ja koki parhaaksi liikkua nopeasti seuraavaan asiaan. ”Onko kylänne suunnalla ollut viime aikaisia havaintoja skakdeista? Tai nazorakien laivastosta?”
”Skakdien laivoja on näkynyt joskus kauempana rannikoista, mutta ne eivät ole olleet aktiivisesti vihamielisiä. Niitä ei aina erota alueen perinteisestä laivakannasta. Nazorakit taas tunnistaa helposti – niiden laivat ovat merelle vieraita ja ne ampuvat kysymättä. Alkusyksystä niitä oli enemmän, ja mietimme vakavissamme, kutistuvatko turvalliset pyyntivedet olemattomiin. Mutta nyt on ollut rauhallisempaa. Emme ole nähneet mitään pariin viikkoon, ja sanovat, että niiden isoin rautalaiva on seilannut kokonaan muille vesille”, raportoi Nautilda.
”Saartorengas on löyhentynyt myös meidän suunnassamme”, Matoro varmisti. ”Lentäjämme ovat varmistaneet, etteivät pystyneet paikantamaan niiden lippulaivaa, Rautasiipeä, mistään lähivesiltä.” Matoro mietti hetken, olivatko Ruki ja muut vangit edelleen aluksella – mutta ymmärsi, ettei asiaa kannattaisi ottaa puheeksi rukikorolaisten kanssa.
”Ja siis, tuota”, Snowie liittyi taas keskusteluun, ja kaivoi klaanista mukaansa saamat paperit esiin. ”Yritämme saada selvyyttä lounaisen tienoon asukkaiden suunnitelmista laajemminkin. Te nyt tietysti edustatte vain Ruki-Koroa, mutta minulla lukee täällä papereissa, että… Bole-Korosta on tullut kymmenisen evakkoa, Lehu-Korosta vähän enemmän, Ryytilästä ja Han-Korosta muutama tyyppi… mutta osaatteko sanoa, millä aikataululla näiltä main ollaan liikkumassa Bio-Klaaniin turvaan? Kun pohjoisen ja Kiltainmaankin väki alkaa olla meillä. Vastaantulevan liikenteen perusteella jotkut matkalaiset ovat evakuoitumassa parahultaisesti, mutta aika paljon liikkeellä oli myös väkeä, joka ei näyttänyt kiirehtivän.”
Lumiukon valkoinen sormi liikuskeli neuvonpitolaisten keskelle levitetyn kartan yllä ja naputteli paikkoja niistä puhuessaan.
Turaga hieroi leukaansa ja katsoi karttaa. ”No, maalaiset liikkuvat minne haluavat omalla tahdillaan”, tämä sanoi nyrpeänä, ”tämä saari kuuluu vielä niin sanottuun vapaaseen maailmaan.”
”Nuo kylät eivät ole vielä Allianssin hallinnassa, mutta vihollisen tukikohdat uhkaavat niiden ympäristön elämää”, sanoi Matoro avuliaasti.
”Saamme niistä vierailijoita silloin tällöin. Mutta… Bio-Klaanin turvaan? Liikkumassa? Oletatteko, että kaikki kansat haluavat sinne? Kuinka paksut ovat muurinne – ja kuinka ruokitte koko saaren ilman pohjoisen peltoja ja lounaan kalavesiä?”
Snowie nojautui hämmentyneenä taaksepäin. ”Oho, en ollut ajatellut sitä noin. Onhan meillä vähän ahdasta ja tietysti se on ruoan riittämisen kannalta kätevää, että olette vielä kalavesillänne, mutta luulin että tahdotte kuitenkin Tawan suojelukseen…”
Matoron oli pakko myöntää itselleen, että rukikorolaiset olivat aivan oikeassa, ja että se oli ehkä Klaanillekin parempi, jos kaikki eivät olisi siellä… mutta sen myöntäminen ei sekään sopinut.
”Voitte ajatella sitä tälla tavalla: Milloin te haluatte siirtyä Metru Nuin ja Turaga Dumen suojelukseen? Tai Karda-Metrun ja Kazimbaliksen suojiin?” sanoi Nautilda hyisellä äänellä.
Matoro ei suoraan sanottuna tiennyt, miten vastata vertaukseen.
”En tiedä etelästä, mutta minulla ei ole Metru Nuin passia…” Snowie sopersi.
”Eipä ole Nazorakeillakaan Bio-Klaanin passia”, sanoi Nautilda.
”Pahoittelut, te teette tietysti omat päätöksenne asiasta”, Matoro yritti hieman korjata tilannetta. ”Toverini vain yritti sanoa, että olette tervetulleita, kuten muutkin.”
Snowie nyökytteli vieressä.
Turaga katseli klaanilaisia viisailla keltaisilla silmillään. Nautilda vilkaisi kylänvanhintaan – tässä asiassa kalastajakylän kaksi maailmaa hyvin erilaiselta kannalta katsovaa mahtinaista olivat samanmielisiä. ”Niin”, rikkoi turaga hiljaisuuden, ”kaupankäynti. Meillä on säilykkeitä, helppo kuljettaa, säilyy pitkään, toimii kenttämuonana. Kuivattua ja suolattua, saaren pitkän perinteen mukaisesti. Ja tuoretta, sillä teillä on jään toa mukananne, eikä kuljetus Bio-Klaaniin ole ongelma. Rautua, kupajaa, teräahventa, seitiä. Ja rukia. Säilykkeessä on myös kalmaria ja kristallihaita.”
Matoro lähinnä vilkaisi avuttomana Snowieta ottamaan vetovastuun kalakaupoista. Syvä huokaus – tämähän oli oikeasti se tehtävän merkittävin osa, kaikesta sotakeskustelusta huolimatta. Eikä hänestä ollut tässä osassa juuri mitään hyötyä. Koko retki alkoi tuntua enemmän joltakin katumusharjoitukselta kuin hänen taidoilleen sopivalta tehtävältä.
”Ai joo, ne ristiakselit”, Snowie ähkäisi, ja kumartui huoneeseen kantamansa käteisen ääreen. Hän alkoi laskeskella ääneen ratassummia, mutta sen verran hitaasti, että muuan riuska ruki-korolainen kalastaja otti hommasta komennon. Lannistunut lumiukko hyväksyi matoralaisen loppusumman koko saaliista.
”Erinomaista”, sanoi turaga, ”On ilo asioida kanssanne. Uskon, että palaamme asiaan seuraavan kuljetuksen kanssa kolmenkymmenen kuunkierron jälkeen. Suuren Hengen siunausta.”
”Suuren Hengen siunausta teille ja kylällenne”, Matoro vastasi. Jos kukaan meistä on enää hengissä kolmenkymmenen kuunkierron kuluttua
Rukikorolaiset ja Klaanilaiset erkanivat eri teille raatihuoneelta. Vankkureita näytettiin vielä lastattavan, joten Matoro ja Snowie jäivät vielä hetkeksi torille. Snowie tahtoi kokeilla paikallista murkinaa, ja lounasaikakin oli kohta käsillä. Hän huomasi pian skakdi-torimyyjän isossa lierihatussa, jonka piiraista levisi suorastaan satumainen tuoksu.
Snowie oli jo silmäilemässä erinäisiä venhäisiä ja rukiisia herkkuja, kun torimyyjä jäätyi kuin elementti-iskusta.
Matoro katsoi skakdia hieman epäuskoisena. Oli kuin aika olisi pysähtynyt.
”… Gesfon Kannibaali?” hän sanoi.
”… Mustalumi?” skakdi otti askeleen taaksepäin. Kesti sekunnin, kun hän sysäsi koko myyntipöydän klaanilaiskaksikon päälle ja pinkaisi juoksuun.
Matoro kirosi jotakin hukattuaan monta sekuntia pöydän nostamisessa. Snowie oli hautautunut leipäkasan alle, mistä hän ei välttämättä ollut edes harmissaan.
Alkoi hyvin improvisoitu takaa-ajo läpi ainakin kahden tai kolmen korttelin, kun skakdi Gesfon, jonka hattu oli jäänyt rikospaikalle, yritti karistaa toan kannoiltaan. Isoa skakdia eivät paljoa matoralaisten väkijoukot hidastaneet, ja hän onnistui kaartamaan suurten ”Osuusliike Pohjolan Leipomon” vankkurien taakse.
Matoro seurasi aivan hänen kannoillaan. Hänkin kaartoi vankkurien taakse… ja olisi tullut kolmen skakdin murhaamaksi, jos ei olisi ehtinyt loihtia hätäistä jääseinämää itsensä ja undercover-liekkimiesten väliin. Seinä pirstaloitui saman tien, kun rosvot ryntäsivät sen läpi.
Hitto.
Takaa-ajon suunta kääntyi, kun Matoro otti asiakseen poistua paikalta hyvin nopeasti skakdit kintereillään. Joko herrasmiesmäisyydestä tai halusta säilyttää asiakkaansa skakdit eivät, yllättävää kyllä, ampuneet. Toa juoksi pian takaisin Snowien luokse (joka oli vasta noussut leipäkasasta) ja ehti vain sanoa, että nyt lähdetään ja vähän äkkiä, ennen kuin korstot ilmestyivät taas näköpiiriin.
Ne juoksivat nopeasti torikatua pitkin heitä kohti. Matoro ei ollut aivan varma, tiesikö kukaan heistä tällä hetkellä, mitä edes tapahtui, ja päätyi yksinkertaiseen suunnitelmaan.
Mukulakivinen katu sai välähdyksellä jääkerroksen, ja muuttui luisteluradaksi skakdien jalkojen alla. Näiden juoksu muuttui hallitsemattomaksi syöksyksi suoraan klapikauppiaan puupinoon, joka kaatui enimmäkseen skakdien päälle.
Koko toriväki tuijotti tilannetta lähes hengittämättä. Skakdit viskoivat klapeja päältään, mutta näyttivät rauhoittuneen. Matoro otti pari askelta näitä kohti, kädet sivuillaan.
”Tuota, mitä helvettiä te oikeastaan teette täällä? Eikö Labiolla ole teille parempaa tekemistä kuin… piirakoiden myymistä?”
Skakdit katsoivat toisiaan. Ilmeisesti Gesfon, pahamaineinen sotarikollinen ja piraka, oli jonkinlaisessa johtajan asemassa.
”No skararar ei, tämä sota on aika hiton laimea homma”, hän murahti lopulta.
”Niin, tällainen sivutienesti vain, ei me täällä aiottu tehdä mitään pahaa vielä”, toinen säesti.
”Siis… te myytte ruokaa etelän kyliin? Kai tiedätte, että se päätyy Klaaniinkin?” Matoro kysyi typertyneenä.
”Joo, siellähän parhaat rahat tehdäänkin.”
”M-mutta tehän… tai siis nazorakit…” Matoro yritti jäsentää typeryyttä.
”No ei ne välitä kakuista. Syö vain sieniä ja sellaista.”
”Eikun…” toa sanoi vielä, mutta päätti olla hiljaa. Se, että nämä ääliöt toimittivat ruokaa Klaaniin oli outoa mutta olisi kaikkien etu, jos se jatkuisi.
”No… aselepo siinä tapauksessa. Mutta te olette ihan hiton kuolleita jos täällä tapahtuu mitään outoa”, Matoro sihisi.
”Okei okei”, Gesfon mutisi. ”Ei aleta ryttyilemään vielä, kyllä me päästään siihenkin. Muuttuu toiseksi ilme sitten!” Hän heitti klapin toan suuntaan enemmänkin symbolisesti, ja teki lähtöä leipäkojuaan kohti tovereidensa kanssa.
”Ja, ööh, jos voisi tilata jotain suolaista myös!” Snowie huikkasi vielä palkkasotureiden perään. Lumiukko näytti hyvin pöllämistyneeltä – kohtaamisesta pelästyneeltä, mutta ehkä myös varovaisen toiveikkaalta niiden suolaisten herkkujen suhteen.
Paluumatka sujui rauhallisesti. Typerän torikohtaamisen jälkeen skakdeista tai muistakaan Allianssin korstoista ei näkynyt jälkeäkään, ja vastaantulevaa liikennettäkin oli vähemmän. Selvästi enemmän Lännentiellä oli matkalaisia matkaamassa kohti Bio-Klaania kuin sieltä pois, vaikka kaikki tienoon asukkaat eivät ilmeisesti olleetkaan kiinnostuneita evakuoinnista.
Vankkuri heilui ja tärisi hieman vähemmän, nyt kun se oli täynnä kalaa. Matoro kanavoi aina muutaman tunnin välein jääenergiaansa säilömättömään saaliiseen, mutta muuten hänellä ei ollutkaan vankkurien kyydissä muuta tekemistä kuin miettiä turhalta tuntunutta reissua.
Pyöritteli hän asiaa päänsä sisällä miten päin hyvänsä, tuntui toan ajan haaskuulta istua vankkureiden kyydissä uneliaalla maaseudulla. Epäonnistua diplomatiassa, ja ostaa kaloja. Tilanne skakdien kanssakin oli yltynyt tappeluksi vain, koska he olivat tunnistaneet toisensa.
Snowie huomasi kanssamatkalaisensa pahantuuliseen taittavan ilmeen. ”Hei, Matoro.”
”Hmm?” toa havahtui mietteistään.
”Haluatko maistaa?”
Lumiukko tarjosi hänelle suolaista piirakanpalaa. Matoro katsoi leivonnaista epäillen. Miltä mahtoikaan maistua pirakan piirakka, ja miltä hänestä tuntuisi syödä sitä.
”Tämä on herkkua!” Snowie rohkaisi. ”Ja meillä on sitä kaksi pussillista vielä. Maistan ainakin juuston ja tuoreet vihannekset ja jonkun metsäsienen.”
”Ei kiitos.”
Lumiukko laittoi piirakan taitellun paperipussin päälle ja tarttui taas ohjaksiin molemmin käsin. ”Matoro…”
Toa hieman yllättyi nuotista, jolla Snowie sanansa lausui.
”Asia on nyt sillä tavalla”, Snowie kertoi ”että sinun on maistettava tätä piirakkaa. Tai jotain kalaa tuolta vankkureiden perältä. Tai edes katsoa seuraavan kerran kunnolla, kun sanon että hieno maisema!”
”Ai, anteeksi, en tarkoittanut olla katsomatta aiemmin.”
”Ei sillä ole minulle väliä. Tarkoitan, että se olisi sinulle hyväksi! Ota välillä iisisti! Pysähdy ihailemaan kauniita asioita. Pysähdy maistelemaan herkkuja!”
Matoro suoristi ryhtinsä. ”Se on aika vaikeaa, kun olemme sodassa. Tuntuu väärältä olla jouten ja päästä niin helpolla.”
”Siksi minä yritänkin tässä auttaa sinua. Tämä reissu tuntui sinusta ehkä hieman… pienesti… ajanhukalta?”
Matoro nyökkäsi.
”Okei”, Snowie jatkoi. ”Ehkä diplomaattisesti emme onnistuneet kovin hyvin. Enkä tiedä maksoimmeko tuosta kalasta hirveää ylihintaa… varmaan itse asiassa maksoimme.”
Matoro mietti vankkurin sisällä heiluvaa kalansaalista, ja koko heidän matkaansa. ”En minä tiedä, koko operaatio tuntuu aika irralliselta joukolta kohtaamisia. Tapasimme matoralaisia, emme oppineet juuri mitään, taistelin parin skakdin kanssa, eikä siitäkään seurannut mitään, ja aivan hyvin joku muukin olisi voinut hakea nämä kalat.”
Lumiukko kohautti olkiaan. ”No joo, mutta toisaalta näimme hurjan hienon liskon, ja komeita hattuja, ja olihan se aika hassua, kun ne skakdit liukastuivat siihen klapikasaan. Ehkä… ehkä joskus sattumanvaraiset kohtaamiset ovat ihan kelpo sisältöä elämään. Olen ihan varma, että sinullakin oli hyviä hetkiä.”
Matoro nojautui taaksepäin ja mietti. Hän oli päässyt tuijottelemaan tähtitaivasta, ja ajamaan skakdeja takaa. Viettämään aikaa tien päällä klaanilaisseurassa. Aamuinen korviketeehetki palautui hänen mieleensä.
”…olihan tässä hetkensä”, hän myönsi. ”En yritä väittää, ettetkö olisi oikeassa, tarkoitan vain, että näinä aikoina on vaikeaa elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista. Ja satunnaisista seikkailuista. Ympäröivä maailma tekee kaikesta siitä… harmaata.”
Snowie nyökytteli. ”Tiedän kantavani raskasta taakkaa olemalla näin syvällinen.” Sitten hän nauroi. ”No ei, vaikeaa tämä on minullekin, varmaan kaikille. Ruoka ja kaikenlaiset hupsut jutut puhuttelevat minua niin voimakkaasti, että pääsen tässä varmaan helpommalla kuin moni muu, kuten sinä, joiden sydämiä ohjaavat isommat asiat. Ehkä lumiukoilla on päässä kahvia ja pullaa siellä missä toilla asustavat velvollisuus ja kohtalo? Mutta siksi yritänkin tässä auttaa.”
Matoro naurahti. ”Kiitos…”
”Älä vielä kiitä! Kiitä kun olet…” lumiukko poimi taas piirakanpalan viereltään ”…maistanut tätä!”
Toa tarttui leivonnaiseen ja maistoi. Se oli rapeakuorista voitaikinaa, sellaista mitä Klaanissa sai enää harvoin, ja sen kultaisen kuoren alta paljastui suoranainen makujen harmonia: sipulia, pippuria, sulaa juustoa, kaalia, kanttarellin kaltaista sientä, ja vielä lisää mausteita niin, että siitä jäi pitkään viipyilevä jälkimaku. Maistuiko se niin hyvältä siksi, koska hänet oltiin saatu huijattua keskittymään elämykseen niin vahvasti, vaiko siksi, että se oli vain loistavaa piirakkaa? Vai siksi, että Klaanin tarjoilut olivat muuttuneet yksitoikkoisemmiksi? Vai oliko hänellä vain nälkä?
Äh, mitä väliä sillä lopulta oli, hän mietti mutustaessaan leivonnaista. Aika hyviä piirakoita hänen arkkivihollisensa leipoivat.
Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä. Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”
”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”
”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”
Tappotahti
Hetki muistotilaisuuden jälkeen
Puinen ovi kolahti kiinni nazorakin takana.
Oma huone… viimeinkin rauhassa…
Kelvin nojasi selkänsä huoneensa ovea vasten. Hänen täytyi hengittää hetki syvään, ennen kuin alkoi napittamaan takkiaan auki. Hän antoi sen valahtaa laiskasti lattialle. Ajatus takin nostamisesta takaisin naulaan tuntui Kelvinistä juuri nyt yhtä raskaalta kuin vuoren kannatteleminen.
”… ja siis sitten se, katsos, vain otti ja lähti Ritareineen, kun ilmeisesti nerokas uusi luomukseni ei sitten ollut ihan sen kaltaista viisautta kuin hän oli etsimässä. Mikä moukka! Ja Kepe kutsui häntä ’Profeetaksi’. Pah! Ei ole, kuule, profeettaa nähnytkään. Ei minkäänlaista visiota!”
… tai niin rauhassa kuin näin pystyi olemaan. Manu oli hänen äkillisestä poistumisestaan johtuneen lyhyen närkästymisen hetkensä jälkeen ruvennut selittämään hänelle siitä, mitä oli kuullut tieteilijä-toalta.
”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”
Kelvin nosti uupunein liikkein kätensä niskansa taakse ja naksautti kanohinsa kiinnitysremmin auki. Volitak putosi kolahtaen lattialle lierihatun seuratessa perässä. Vasta nyt Kelvin tajusi kuinka hengästynyt hän olikaan. Hän kohotti kumihanskan peittämän kätensä rinnalleen ja puristi.
”Olitte sitä mieltä, että kaksi petturia ei riittänyt? Annetaan Allianssille vähän tasoitusta ottamalla vielä vapaaehtoisesti soluttautuja sisään!”
”…mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon.”
”Ja ilmeisesti se jäbä sitten meni sieltä suoraan murhaamaan minun kyläläisiäni!” Manu jatkoi. ”Voitko kuvitella! Ei minkäänlaista selkärankaa. Ja niillä oli vielä aika hyviä treidejä! Kauan niitä sai grindata – satoja tunteja upotettu vaihtotalouteen! Ei sillä, että minä olisin hävitystä silloin huomannut, kun oli parempaakin tekemistä, mutta näin Kepe kertoi tapahtuneen. Kyllä minä häntä uskon. Ja totta kai se pistää vihaksi. Ihan vain periaatteesta; olisivat ne varmaan kuolleet muutenkin, jos ei kylmään niin sitten vaikka nälänhätään tai johonkin. Tohungat kuolevat aina johonkin. Kävelevät vahingossa laavaan tai kaktuksiin tai jotain. Tai sitten tulee jotain ryöstäjiä jostain jalkajousineen ja kirveineen ja tappavat kaikki, kun silmä välttää. Helvetti soikoon!”
”Minä en luota sinuun, tutkija. Mutta nainen, joka sinut jäseneksi otti, luottaa… ja seuraisin häntä helvettiin asti.”
Kengät kopsahtelivat puulattiaa vasten. 273 hoiperteli seinän viereen ottaakseen siitä tukea, ja oli vähällä kaataa aamulla siihen asettamansa peilin. Hän hengitti raskaasti. Hänellä oli kamala olo.
”En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi?”
”Jos pettäisit hänen luottamuksensa, en olisi niinkään armollinen.”
Ja yhä vain hän kuuli makutan raivostuttavan pölinän päässään.
”Mutta ilmeisesti tämä ’Profeetta’ sitten luuli pitävänsä hallussaan Nimdan sirua, ja teki sitten olemassa olemattomalla sirullaan taikamaailmassaan taikajuttujaan, kunnes tajusi, ettei sirua ollutkaan, ja kaikki romahti tai jotain. Mutta tämä liittyy yhteen toiseen juttuun, josta sinä et varmaan niin hirveämmin välitä, uskon. Mutta ei kait siinä, jos tahdot kuulla, niin kyllähän minä mielelläni näistä jutustelen!”
Kelvin nosti kätensä vatsalleen ja oksensi lattialle.
”…” Manu totesi.
”… hyäärg! Köh! H-hitto…”
”… öhm, poikaseni, oletko ihan kunnossa?”
”Teit siis aseita? Kenties meidän tappamiseksi?”
Oksennus ryöpsähti taas nazorakin suusta. Vatsanesteen mukana lattialle valui Kahviossa syödyn kolmioleivän sulamattomat jäänteet. Nazorak yski ja köhi ja oksensi taas. Hän lyyhistyi polvilleen samalla, kun hänen selkänsä painui kaarelle.
”… olen aika varma, että ylenanto ei ole täysin terveen nazorakin normaalia käyttäytymistä. Ehkä meidän pitäisi käydä taas mutka sairasosastolla?”
Kelvin yski kivusta. Hän kakoi ja haukkoi katkonaisesti henkeä. Hän yritti pidätellä yökkäysrefleksiä, mutta lopulta oksensi taas – tällä kertaa suoraan hameen peittämille polvilleen.
”Köh… helvetti! E-ei tämä ole mitään-” nazorakin henki pihisi. Lukuisat pahan olon sykähdykset kuristivat hänen kurkkuaan. Viides yökki jäi kuitenkin tulematta.
Hän istui hetken polvillaan tasaten hengitystään. Kelvinin koko keho värisi puistatuksesta. Aivan kuin hänen kurkkunsa läpi oltaisiin lyöty tikarilla sisältä päin. Lopulta Kelvin avasi silmänsä, ja laski katseensa siihen sapen katkuiseen sotkuun sylillään, joka para-aikaa valui hänen reisiään pitkin lattialle.
Nazorak syöksähti seisomaan. Hän riuhtaisi hameen päältään ja läimäytti sen lattiaan kuin märän rievun. Hän sihisi ja sadatteli raivosta. Hän tarttui tuntosarvistaan ja raastoi niitä päästään. Kuului kumea kolahdus, kun nazorak potkaisi maassa maanneen naamion huoneen toiseen päähän. Hänen hengityksensä kiihtyi taas.
… kaikki! Kaikki menee aina päin HELVETTIÄ!! Saatana! Hitto!
”Ikävä kuulla, että olet tuota mieltä”, Manu vastasi varoen Kelvinin ajatukseen. ”Onko mitään, mitä voisin tehdä asialle?”
Tiedemies huohotti. ”Mi-miten sinä muka voisit!? Hame on pilalla – hyi helvetti mikä haju!” ”No en ehkä ihan konkreettisesti tähän kyseiseen hameongelmaan osaa tarjota ratkaisua. Mutta että kaikki menee päin helvettiä? Ehkä osan siitä voi korjata.”
Ei, ei se ollut niin yksinkertaista. Hame oli pilalla. Hänen valeasunsa oli vajaa, pilalla! Nyt hänen lajinsa voitaisiin tunnistaa hänen jaloistaan. Kaupunkilaiset saisivat tietää, että hän on nazorak, heidän murhaajansa!
”Ja asiahan ei minulle kuulu, mutta älä liikuskele ilman mekkoa ja naamaria.
Paitsi jos haluat myrkkyveitsestä.
Kaltaisiasi ei juuri nyt kaivata.”
Kuka tahansa voisi tuomita hänet. Klaanilaiset suuttuisivat hänelle. Kukaan ei enää koskaan puhuisi hänelle kunnioittavasti… ei, pahempaa. Hänet voitaisiin tappaa.
”Jos ne sarvekkaat torakkaperkeleet satuttavat vielä yhtäkin ystävääni, minä varmistan että sen tekijä murtaa kallonsa!”
Miksi hänen piti olla tällainen farssi! Oksentaa nyt suoraan ITSENSÄ PÄÄLLE! Hyi hitto! Miten säälittävää!
Idiootti Kehari Aivovammainen
Ehkä hänet oltiin tuomittu epäonnistumaan. Kaikki hänen pinnistyksensä oli kohtalon kosminen mahti säätänyt valumaan hukkaan.
Se On E p ä p u h d a s!
Manu yritti puhua, mutta Kelvin ei pystynyt keskittymään tämän telepaattisiin sanoihin. Hän nosti kätensä ohimoilleen. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Kelvin huojui peräseinälle ja lyyhistyi takaisin istumaan.
Ehkä niin oltiin tarkoitettu. Hänhän oli epäpuhdas. Rikkinäinen ratas. Virhe, jota ei kuulunut olla olemassa. Tilan hukkaa…
”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä…”
Hahaha… jäätutkija. Nazorakien tiedeyhteisön kärkeä… mikä vitsi!
Tyhmä Epäintellektuelli
Jälkeenjäänyt
Ei hän ollut yhtä älykäs tai edes taitava kuin muut. Hän oli hädin tuskin päässyt kanditaatin tutkinnostaan läpi! Kandi oli jäänyt viimetinkaan, ja 273 oli viettänyt kaksi viimeistä viikkoaan nukkumatta. Hän oli päässyt läpi pelkästään professorin armosta. Tämä olisi voinut pudottaa hänet halutessaan…
Älä näytä että et osaa
Parempi olla hiljaa, kun ei mitään mistään tiedä
Hän oli mokannut lukemattomia kokeita! Yksinkertaisia tehtäviä. Nolannut itsensä kaikkien edessä! NoloNolo
Silloin kerran hän oli jäätynyt puhujapenkkiin, unohtanut sanansa, koko virnuilevan koulun edessä! Kukaan ei varmaan ottanut häntä vakavasti. Kaikki olivat vain katsoneet hänen virheellistä väriään, ja koko hänen kankea olemuksensa oli vain myötähäpeällistä heijastusta siitä!
”Anteeksi jos kysyn, mutta kuka päästi vääräsilmän labraan!?”
”273! Hei, sovitaanko niin, että me emme sitten ole pari koulun tansseissa…”
RumaLäski
Minä voisin pyyhkiä murheenne pois…
Mitä tuollaisella tekee? Ei se kuitenkaan sinulle sovi…
… luovuttakaa toukkaparka minun osastolleni.
Eli miksi edes yrittää? Aina oli olemassa joku häntä parempi, häntä viisaampi, häntä älykkäämpi. Kaikki, mitä hän tekisi, pystyisi joku tekemään sata kertaa paremmin. Se oli vain tilastollinen tosiasia. Miksi edes vaivautua, jos lopputulos tulee kuitenkin olemaan paskaa.
Kannattaa luovuttaa heti kättelyssä Pieleen se kuitenkin menee Nolaat itsesi ”Päivää, arvon Lumihiutale.”
Vihreät silmät polttivat hänen selässään kuumempina kuin Pintaa korventavat auringot. Minne ikinä hän katseensa käänsi, siellä vastasi joku tuomitseva katse tai ivallinen virne.
”Haha! Olisit ajanut päältä!”
”Tarvitaan kipinä, joka sytyttää kaikki kaltoin kohdellut nazorakit palamaan…
”… ja kun se kipinä tulee, johtajat ovat mennyttä…
”Ja voimme lavastaa vihamiehesi sen tekijäksi, jos tahdot.”
Voi, kuinka tyhmä hän oli ollut uskoessaan katkeran sotilaan sanoja. Miten typerä…
”H-hei! Et palauttanut vielä t-t-taskumattiahni!”
”Tuon sen sinulle illalla. Lupaan sen.”
Ja millainen ystävä hän oli. Hän ei sitä usein tahtonut ajatella, mutta todennäköisesti Juippi oli kuollut. Kuollut tai Arkkiagentin vankina. Tästä hän ei pystyisi pakenemaan. Tätä tultaisiin käyttämään 273:a vastaan. Tätä kidutettaisiin ja aivopestäisiin kunnes tämä kertoisi kaiken, ja kaiken kerrottuaan keksisi vielä lisää!
Kätöset nuo siniset poistavat kielletyt ajatukset
”Onko sulla röökiä?”
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?”
”Voi luoja, tuo sinun ystäväsi kuulostaa tosi tylsältä!”
Oliko Juippikaan koskaan välittänyt hänestä? 273 muisti hänen hymynsä, hänen naurunsa, tyhmät juttunsa. Oliko nekin ollut vain esitystä? Miksi työläinen pitäisi tiedemiehestä?
Noh,
kyllähän esimiehen kanssa veljeilystä hyötyi
vaikka tämä olisikin kehari…
Tylsistytät muitaKukaan ei huomaisi vaikka katoaisit maan päältä
”Mitä hyötyä sinusta on ollut Klaanille ylipäätään? Ehkä nyt olisi aika olla hyödyksi! Muista, että adminit luottavat sinuun.”
Ehkä hänen pitäisi vain kadota Klaanista tai koko saarelta. Ei kukaan kaipaisi häntä. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa. Hänestä ei ollut enää hyötyä. Kukaan tuskin huomaisi, jos hän vain katoaisi.
”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”
”Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
Kelvin painoi kätensä Matoron sykkivää kaulaa vasten. Veri norui tämän sormien välistä samalla, kun toan pulssi voimistui. Kelvin painoi kaikin voimin haavaa, mutta hänen kätensä liukuivat verisellä iholta.
Et pysty siihen Mokaat aina ”LIIKETTÄ!” ”Mitä, onko 273 kanohinnuolija!?” ”Kelvin, jatka painamista!”
Matoron syke pysähtyi. Tämä oli jo kuollut.
Hänestä ei ollut edes pelastamaan vihollisen henkeä.
Luuseri! Nolla! Virhe!
”Lumipallo!”
”Lumipallo!”
”Miten Kuningatar on voinut edes synnyttää jotain tuollaista?”
Se on hauskaa, koska olen niin säälittävä nazorak
Täydellisestä komentajasta omassa oksennuksessaan kieriväksi luuseriksi.
”SINÄ, NAZORAK, OLET AINOA HEISTÄ, JONKA OTAN MUKAAN TÄYDELLISYYTEENI.”
EI, ÄLKÄÄ!
”MUTTA SINUAHAN MINÄ AUTAN. TÄTÄHÄN SINÄ HALUSIT, OSAKSI JOTAIN ITSEÄSI SUUREMPAA?”
273:n sormet napsahtivat poikki
Sininen veri vaihtui vihreään
”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
Tip, tip
”Turhaa. Täällä tunkeilijoilla ei ole paikkaa minne juosta, ei paikkaa minne piiloutua. Kaikki turha leikataan pois.”
”Ei sillä, että syyttäisin sinua syyttäisin sinua syyttäisin sinua sinua syyttäisin sinua…”
Ruma! Ei kukaan kuitenkaan välitä
Jos vääntää tarpeeksi lujaa, voikohan vetää itseltään niskat nurin
hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!
Ja kaikki nauravat minulle…
”Mitä jos tekisit isänmaallesi palveluksen ja tappaisit itsesi?”
Jollei kykene loistamaan, miksi edes olla olemassa?
”Hei!”
”Hei!”
”Hei, poikaseni? Kuuletko sinä, mitä sanon?”
Kelvin havahtui viimein Manun ääneen.
”Hei, kutsunko Kupen? Et kai sinäkin ole kuolemassa!?”
Kelvin tajusi makaavansa kyljellään lattialla. Hän haistoi taas oksennuksen katkun.
”Minä… minä… ei minulla mikään… kaikki on kunnossa…” ”Nyt en ole ihan vakuuttunut…”
Kelvin kampesi itsensä tuskallisesti polvilleen. Hänen siniset silmänsä kiersivät huoneen läpi. Koko huone oli sotkussa. Ilma oli tunkkainen. Hänen ennen ihan tyylikäs hameensa näytti siltä, että titaani olisi käyttänyt sitä nenäliinana.
Kelvin hautasi kasvonsa häpeissään käsiinsä. Hänen hengityksensä pihisi edelleen.
”Minun… minun pitää siivota tämä. M-missä t-täällä on siivousko-komero?”
”Älä nyt vaihda aihetta! Mitäs kekkuran käkkärää? Söitköhän jotain pilaantunutta? Saitko ruokamyrkytyksen? Pitääköhän meidän käydä tekemässä valitus Kahvion palveluista?!”
”Ei hitto mennä. Anna olla.”
”Onko sinulla jokin parantumaton sairaus, josta et ole kertonut? Onko se tappavaa? Voinko tehdä asialle jotain?”
”Lopeta…”
”Vai onko se psykosomaattista? Pitäisiköhän sinua käyttää psykologilla? Tai psykoterapiassa! Tai psyko-jossakin. Mutta ethän sinä ole kyllä ollut edes mukana missään kovin psyykkisesti rasittavassa viime aikoina? Mistä tämä voi johtua…”
”OLE JO HITTO HILJAA!” Kelvin rääkäisi.
Nazorak pihisi voiden yhä pahoin. Hän puri hampaansa vihaisesti yhteen.
”Lakkaa esittämästä, että sinua muka kiinnostaisi! Kyllä minä olen huomannut, että sinä et välitä muista paskan vertaa! En minä sentään niin tyhmä ole! Minäkin olen sinulle vain astia! Mistä minä tiedän, ettet ole valmis uhraamaan minua niin kuin Arbouta?”
Seurasi pitkä hiljaisuus.
”… kuinka sinä kehtaat”, Manu miltein kuiskasi. ”Minä voisin valita kenet tahansa! Ja jos haluaisin, minä voisin ottaa sinun koko kehosi hallintaani ja sulkea tietoisuutesi pieneen laatikkoon, jonka voisin unohtaa aivojesi perälle kuin kasan vanhoja vaatteita! Minä en tarvitse sinua astiakseni. Ja silti minä olen yhä tässä, kuuntelemassa sitä, kun purat omia ongelmiasi ja traumojasi minuun. Ehei, ainoa syy, miksi sinä vielä edes kuulet ääneni, on se, että minä nimenomaan välitän.”
Kelvin puri hampaitaan yhteen ja tuijotti uhmaavasti seinää, yrittäen kuvitella makutan eteensä. Todellisesti tällä ei ollut mitään väliä: makuta näki nazorakin sisäisen maiseman eikä hänen kehonkieltään. Kelvin ei halunnut hävitä tälle taas verbaalisessa mittelössä.
Nazorak ei kuitenkaan löytänyt sanoja. Hän hellitti puristamansa nyrkin ja päästi pitkän sihahduksen.
”… pahoittelen”, hän kuiskasi.
Valkoinen nazorak raahasi heikon kehonsa seinän viereen ja nojasi selkänsä viileää kiveä vasten. Hän painoi kasvonsa karkeaan seinään ja hengitti.Toivottavasti linnassa oli tarpeeksi paksut seinät, etteivät hänen naapurinsa olleet kuulleet huutoja. Häntä hävetti maata omassa oksennuksessaan. Hän ei pystynyt sanomaan mitään.
”Etkä pahoittele”, Manu tuhahti. ”Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole oikeasti pahoillasi. Eikä siinä mitään, minä varmaan ansaitsen sen…”
”… onkohan minusta hyötyä retkellesi”, Kelvin alkoi kikattaa hysteerisesti. ”Hahaha… katso nyt minua. Hajoan lattialle, ennen kuin olemme astuneet edes kynnyksen yli. Ehkä viimeöinen särki minut täysin.” ”Epäilen, että tämä johtuisi vain viimeöisestä. Onko sinulle käynyt näin aiemmin?”
Kelvin oli pitkään hiljaa. ”Kerran…” ”Okei. Tahdotko puhua siitä?”
”En.”
”Ymmärrän. Ehkä meidän… on syytä ottaa pari päivää kuitenkin ihan rennosti. Turha kiirehtiä reissuun, jos henkinen tilasi on kovin epävakaa. Mutta en minä alunperinkään sinua mukaani tahtonut siksi, että olisit… mitenkäs sitä sanotaan, ’paras mies hommaan’, vaan siksi, että olet kiinnostava.”
Lyhyen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu kiirehti jatkamaan:
”Enkä nyt siis väitä, että et olisi ’paras mies hommaan’! Tai että olisit ’mies’ ylipäätään. Lähinnä pätevyys on minulle toissijainen kriteeri.”
”Mhmm. Mikä minussa on niin kiinnostavaa? Se, että olen maailman ainoa ’hyvä’ nazorak?”
”Ha! En ole kiinnostunut niin triviaaleista asioista kuin ’hyvä ja paha’. Se, että olet juuri nyt Nazorakein Imperiumin vastustaja ja suhtaudut heidän propagandaansa kriittisesti, tekee sinusta sopivan keskustelukumppanin!”
Manu piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi. ”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”
”Tuo kyllä kuulostaisi hyvältä”, Kelvin huokaisi. ”Minä vain, vain… tahtoisin unohtaa kaiken. Unohtaa edes hetkeksi… sodan, Juipin, Klaanin, nazorakit, 16765:n, 219:n, petokseni ja tulen toan mielen… kaiken sen. Kaikki virheet, joita olen elämässäni tehnyt.”
”Voisin saada sen tapahtumaan”, Manu sanoi tavalla, joka kuulosti lähinnä pahaenteiseltä. ”Saada sinut unohtamaan. Mutta haluatko sitä todella? Mitä me olemme, ellemme tekojemme summa, ja miten olisimme tekojemme summa muistamatta tekojamme? Jos unohdat tekemäsi virheet, osaatko olla toistamatta niitä?”
Kelvin mietti hetken. ”Niin… mitä me olisimme ilman tietoamme, identiteettiämme. Mutta se voisi olla todella vapauttavaa. Ei menneisyyden kantolastia, ei muistoja asioista joita häpeää. Voisi aloittaa uudelleen alusta. Jokainenhan sen on jo kerran tehnyt…”
Kelvin jäi miettimään asiaa, ei niinkään makutan tarjouksena vaan skenaariona.
”Virheet ovat paras tapa oppia. Ja käsittääkseni mukavat kokemukset pysyvät muistissa paremmin kuin ikävät. Jos elät tarpeeksi pitkään, kenties vain kauniit muistot jäävät.”
”Haha, niin. Älä huolehdi muistamisesta. Meillä torakoilla on pitkä muisti. Vähän turhankin pitkä…”
Kului hetki ilman, että kumpikaan sanoi mitään. Kelvinin tuntosarvet olivat jo turtuneet huoneessa leijuvaan löyhkään. ”Ehkä sinun olisi hyvä käydä pesulla. Kurjat Ö-tierin huoneet – ei edes omaa suihkua. Ihan perseestä tämä paikka. Noh, eiköhän käytävällä ole joku yleispeseytymistila lähihuoneiden asukkaille.”
”Mutta… minä sotkin valeasuni.” ”Älä siitä välitä! Jos joku vastaantulija katsoo sinua pahasti, muutan sen aivokuolleeksi vihannekseksi!”
Tämä sai 273:n hymähtämään. ”Miksei Klaani ole jo voittanut sotaa sinun avullasi?” ”Uuuh! Sekös olisi hyvä idea! Jos leviäisin nazorakein mielissä kuin Avden pikku loinen! Mitähän sitten tapahtuisi??? No, luultavasti Avde keksisi keinon estää minua. En ole kuningatar, joten en saa syödä kaikkia hänen nappuloitaan. Vielä…”
Hiljaisuutta kesti jälleen muutaman kymmentä sekuntia, ennen kuin Manu taas puhui.
”Olen muuten pahoillani.”
”Mistä?” ”No kaikesta. Siitä, että minulla on ollut nyt päällä… öh, ihan hirveä tappotahti. Ei meillä ehkä ole niin kiire. Lepäile. Käy juttelemassa vaikka sille Matorolle, kun se pääsee sairaalasta. Valmistaudu rauhassa. Sillä välin minulla on vähän asiaa Visokille, ja ehkä pari muuta juttua, mitä voin tehdä.”
”Okei… kiitos. Yritän saada itseni kasaan mahdollisimman pian. Kepen pajalla käynti saattaa tosin jäädä huomenna väliin…”
”Kyllä minä tekemistä keksin, ei se siitä ainakaan ole kiinni. Tee, mikä tuntuu hyvältä. Tai no, kannattaa varoa, ettei liian hyvältä. Sekin voi olla vaarallista!”
Kelvin väänsi suihkun hanan auki, ja kuuma vesi ryöpsähti hänen kasvoilleen. Ai että lämmin suihku tuntui hyvältä! Kelvin tunsi, että olisi voinut seistä suihkun alla niin kauan, että linnakkeen boilerista loppuisi kuuma vesi.
Ehkä hän ansaitsi tämän pienen ilon kaiken kaiken sen hulluuden jälkeen, mitä viimeinen päivä ja yö oli ollut…
Vesipisarat ropisivat kaakelilattiaan. Vaikka 273 ei olisi halunnut, hänen ajatuksensa harhailivat väkisin edelliseen yöhön
Rakentajan mieleen, loputtoman tyhjyyden kentille
sammuneeseen koneeseen
jossa rätisi yhä päällä pieni tietokone.
Kelvinin silmät revähtivät auki. ”Muistaa…” ”Hmm?” kuului kysyvä ajatus vaitonaisesta makutasta.
”Öh, ei mitään”, Kelvin sanoi tajutessaan mutisseensa ääneen. Hän jäi vielä maistelemaan sanaa…
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä’”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Useiden tuntien väkertämisen jälkeen kummituslinssi koristi Kepen kanohia. Vihreä vekotin hänen vasemman silmänsä päällä surisi, kun keksijä vaihtoi katseensa tarkennustasoa.
Tämä on oikeastaan aika kotoisa tunne… hän ajatteli zoomaillessaan silmällään ensimmäistä kertaa viikkoihin.
Hän nykäisi tietokoneeseen luikertelevan johdon irti kummituslinssin kyljestä. Vekottimen paranormaalitietokanta – ja sen myötä koko laite – oli valmis. Kummitusimuri itsessään sitä vastoin vaati vielä viimeistelyä. Viimeistelyä, josta tiede-toa ei oman arvionsa mukaan selviäisi ilman lisäkahvia, jota Snowie oli jo tunti sitten lähtenyt hakemaan. Juuri kun Kepe oli alkamassa kyseenalaistaa ystävänsä reissun kestoa, pajan ovi narahti auki ja lumiukko tepasteli sisään. Ilman kahvia.
”Höhöi!” Snowie huikkasi. ”Minä täällä taas, ja- Hei saitko silmähommelin valmiiksi? Eri metka juttu!” Sitten hän huomasi Kepen katsovan hänen tyhjiä, kofeiinittomia käsiään. ”Ai joo, niin tosiaan…”
Kepe kallisti päätään kuin kysyäkseen ”oikeastiko”.
”Ehei, en minä unohtanut…” Snowie puolustautui. ”Tai siis, tavallaan… Ajattelin käydä ensin moikkaamassa Kapuraa, kun en oikein ehtinyt puhua hänelle viime yön jälkeen, ja hänen etsimisessään meni tovi, ja sitten kun löysin hänet, niin juttelin hänen ja Tagunan kanssa pienen hetken. Sen jälkeen ajattelin palata tänne, mutta sitten muistin unohtaneeni kahvin, ja lähdin takaisin kahviolle päin, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että tajusin että meidän olisi oikeastaan sama mennä lounaalle.”
Kepe katsahti hyllyllään tikittävää kelloa. ”Olet itse asiassa ihan oikeassa. Lämmin ruoka tekisi hyvää. Ja eipähän tule kiire sinne.”
”Niin, totta.”
Muutama tunti sitten, kesken aamuisen kummitusimurinrakentelun, he olivat muistaneet tänään olevan siinäkin mielessä merkityksellinen päivä, että heillä oli iltapäiväohjelmaa. Tänään olisi Nui-Koron kultin järjestämä muistotilaisuus Harkelin kunniaksi.
Kepe napsautti käyttämänsä tietokoneen pois päältä ja nousi pöydän äärestä.
Hänen katseensa kääntyi ja kohtasi Kepen. Tiedemies nyökkäsi hitaasti. ”Valvojaakaan ei näillä näkymin ollut olemassa, ainakaan mitenkään yksiselitteisesti.”
”No jopas…” lumiukko päivitteli kaksikon poistuessa pajalta. ”Mutta… mutta kenen kanssa minä aina pelasin pasianssia näyttösi äärellä, kun teit jotain tylsää?”
”Snowie…” Kepe aloitti kuivalla äänellä heidän noustessaan portaita. ”Se on pasianssi. Sitä pelataan yksin.”
”Ai niin joo, totta… no sehän sitten, tuota, selittää kaiken?”
Haamujahti
Kahvio
Kepe selasi edessään olevaa paperinippua kahvion reunimmaisimman ikkunapöydän ääressä. Snowie oli mennyt hakemaan lisää kahvia, ja Kepe oli syventynyt kummitusimurinsa piirustuksiin. Prototyyppi oli aamupäivän aikana osoittanut jo hyviä merkkejä, sillä vaikka se ei vielä ektoplasmaa osannutkaan imeä, tepsi se jo veriplasmaan ja tavalliseen plasmaan. Sitä siis ehkä saattoi tulevaisuudessa hyödyntää myös kirurgisissa operaatioissa ja poikkeuksellisen äkäisissä tulipaloissa.
Kepe siemaisi kahvikupistaan ja vilkaisi ikkunasta alla levittäytyvää linnaketta. Tällaisena päivänä kahviossa saattoi olla tuntematta sitä yleistä kireyttä, joka viime kuukausina linnakkeen ja kaupungin ympärille oli kietoutunut, mikä saattoi tosin pitkälti johtua siitä, että kahvio oli varsin tyhjä. Heidän pöytänsä lisäksi vain muutamassa muussa istuskeli asiakkaita.
Snowie palasi pöytään uuden höyryävän mukin kanssa. ”Ei tämä valvominen kyllä… ehkä olisi ollut hyvä ajatus vaikka, tuota, nukkua kunnon unet tässä välissä…” hän mutisi. ”Vaikka, kaipa intoa on hyödynnettävä, kun sitä nyt on.”
Kepe virnisti viereensä lysähtävälle lumiukolle. ”Ehkä kuudes kuppi kahvia on se mitä tarvitset. Sillä tuot virkeyden takaisin.”
”Ah, ollapa omassa riippumatossa, sulamassa mössöksi sen pohjalle…”
”Et sinä oikeasti sula. Et sinä ole oikeasti lunta.”
Lumiukko hymyili. ”Hehe, en niin. Sitä paitsi tahdon olla juuri tässä. Tuttu meno ja tuttu meininki, mutta uusi ymmärrys.”
Siemaistessa kupistaan Kepe äkkäsi toisenlaisenkin tutun ilmestyksen. Valeasuun sonnustaunut Klaanin uusi nazorakjäsen nojasi kahvion tiskiä vasten, ilmeisesti tilaamassa murkinaa.
”Kappas. Hei, Jäätutkija!”
Volitak-kasvo hätkähti huutoa. Hän pälyili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi klaanilaiskaksikon. Kepe viittoili häntä tulemaan pöytään.
”Heipä hei!” lumiukko tervehti, kun nazorak käveli heidän pöytäänsä. He muodostivat nyt jonkinlaisen jäätrion.
”Kefe, Snowie,” 273 totesi yllättyneenä, ”tekö tunnette toisenne?”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät.
”Heheh, no joo!” lumiukko hymyili. ”Luenko tilannetta oikein, että tekin olette olleet jossain tekemisissä keskenänne?”
Nazorak nyökkäsi. Hän asetti lautasellaan olevan kolmioleivän pöydälle ja istuutui. ”Mm, joo. Tafasimme vähän sattumalta, kun eräs tiedefrojekti saattoi meidät yhteen.”
”Entä mistä te taas tunnette?” Kepe kysyi vuorostaan.
Lumiukko laski mukin pöydälle. ”Ah, katsos, kun viime yönä Visu ja kaverit kävivät Kapuran päässä, niin he tarvitsivat Manua… ja sitten nazorakimm- tai siis uusin jäsenemme tässä oli mukana, koska… se oli ryhmäyttävää?”
”Öh, jotenkin niin…” Kelvin huokaisi. Hänen äänensä oli todella vaisu.
”Ja sitten”, Snowie jatkoi, ”hän tarvitsi apua, ja minä manasin esiin Nazorak-armeijan, sekä Frederakkin.”
273 vilkaisi pöpöttävää lumiukkoa. ”Kävimme muuten aiemmin katsomassa Matoroa sairasosastolla, ja hän on nyt kunnossa… mutta entä sinä?”
”Minä olen paremmassa kunnossa kuin viikkoihin!” Snowie innostui, ja oli kaataa mukinsa. ”Enkö vain olekin, Keps?”
”Kuinka söpöä. Minä ihan liikutun”, totesi kyyninen ääni, jonka ilmeisesti vain kolmikko kykeni kuulemaan.
”… Manu? Oletko se sinä?” ihmetteli Kepe. Kepe ei ollut tavannut eksentristä antidermisolentoa hyvään toviin. Tämä tapaaminen kuitenkin toi hänelle taas positiivisen muistutuksen siitä, että maailmassa oli ihan hiivatin kummallisia otuksia, joiden olemassaolo ei ollut kyseenalaista, toisin kuin biomenninkäisten. Hän mietti hetken, missä Manu mahtoi sillä hetkellä sijaita, ja teki sitten valistuneen arvauksen juuri kuulemansa perusteella. ”Oletko sinä… Jäätutkijassa?”
”Hyvin päätelty, ystäväiseni. Emme olekaan puhuneet kuukausiin! Etsiskelin sinua tässä taannoin, mutta olit lähtenyt jonnekin korpeen seikkailemaan, ilmeisesti juuri Snowien kanssa.”
Kepe loi Manuun epäilevän katseen – tai ainakin yritti, mikä oli hieman vaikeaa, koska Manu ei ollut fyysisesti paikalla, ainakaan sanan perinteisimmässä mielessä. ”Ja palattuani siltä reissulta huomasin pajassani merkkejä käynnistäsi.”
273 haukkasi kyllästyneesti leipäänsä ja vastasi Kepen tuijotukseen.
”Mi-miksi… miksi uskot, että minä siellä kävin? Eeen kai minä jättänyt sinne mitään vaarallista? Tai siis…”
Kepe ei luottanut Manun sanoihin varauksetta. ”Sitä paitsi kyseessä ei ollut edes ensimmäinen kerta!”
”Noooh… minä saatoin ikään kuin luoda eräänlaisen enemmän tai vähemmän onnistuneen hirviöotuksen, jonka käyttötarkoituksen olen jo ehtinyt unohtaa, ja saattaa olla mahdollista, että se pääsi vapaaksi Verstaan varastoihin. Sori siitä. Mutta ei hätää! Tein hieman tutkimystyötä, ja selvisi, että joku jäbä, jonka nimi on Gjarke, on majaillut siellä varastoissa sinun tietämättäsi! Ja olen aaaaika varma, että pajan lattiasta löytyvät verijäljet ovat tulleet siitä, että otukseni brutaalisti murhasi ja söi Gjarken eikä ketään, tiedätkö, oikeasti tärkeää, kuten vaikka Iggyn!”
”Eipä hätää, Iggy on –”
Kepen lause katkesi kuitenkin kesken, kun tarjoilija toi Snowien ruokatilauksen pöytään. Lumiukko kävi höyryävän leipätaskunsa kimppuun sellaisella innolla, että Kepe hukkasi ajatuksensa. Seuraava tuli kuitenkin pian tilalle. ”Ai niin, Kelvin! Sain elementtikivesi mittaukset valmiiksi. Minulla on ne kansiossa työhuoneellani.”
”Aah, ai niin… saitko niissä mitään uutta irti?” nazorak kysyi varovaisen innostuneena.
Kepe pudisteli päätään. ”Selakhiteknologia ei ole minulle kovin tuttua. Sain lisämittauksista hieman tarkempia speksejä kiven tehosta ja toimintasäteestä, mutta tietotaitoni aiheesta päättyy siihen. Voisit kysyä Samelta, jos haluat tietää elementtikivistä lisää.”
Lumiukko tieteilijöiden vieressä vilkaisi hermostuneesti taakseen kuultuaan moderaattorin nimen mainittavan. Hänen rento olemuksensa katosi inhottavan vatsanväänteen mukana; yksi nimi kykeni symboloimaan koko petturitutkintaa. Vaikka asiat Kepen kanssa olivatkin kunnossa, kaikki ei ollut. Hmm, ei kai auta kuin keskittyä myönteiseen… hän mietiskeli, ja yritti palautua rentoon olemukseensa. Se toimi ainakin ulkoisesti.
273 oli hetken hiljaa. ”Tuota, Kefe… voitko jo antaa myös itse kiven minulle takaisin?”
Kepen ilme oli mietteliäs. ”Antaisin toki, mutta… minusta tuntuu, että tarvitsen vielä G:n hyväksynnän siihen.”
”Se voi olla juuri nyt vähän vaikeaa…” Snowie puuttui keskusteluun kahvimukinsa takaa. ”Näin niinkuin, käytännön logistisista syistä…”
273 naksutteli pihtihampaitaan. ”Minä… saatan todella tarvita sitä kiveä. Käykö jos kysyn muilta admineilta lupaa?”
”En tiedä tykkääkö G, mutta luulen, että Tawa voi antaa sinulle luvan”, Manu sanoi.
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan hetken ja kohauttivat samanaikaisesti hartioitaan.
”Eiköhän se onnistu.”
”Okei. Sofiiko jos käyn huomenna fajallasi joskus fuolen fäivän aikaan? Voisinko myös lainata laitteitasi vähän aikaa?”
”Aa, joo, sopii.”
Snowie sai ahdettua ruokansa suuhunsa, mutta Kepen murkina odotutti itseään vielä. Lumiukko alkoi höpöttää vaikeuksistaan sopeutua oletettavasti tuloillaan olevaan ruoan tarkempaan säännöstelyyn, ja Kepe vajosi taas kummitusajatuksiinsa. Hän käänsi hajamielisesti vihkonsa sivua. Hän luultavasti ehtisi ratkaista imurin viimeiset tekniset ongelmat kenties vielä tämän päivän aikana. Hän oli niin lähellä läpimurtoa! Mutta hänen täytyisi vielä varmistaa, ettei imuri vahingossakaan imaisisi sisuksia niistä muutamasta plasmanäytöstä, joita linnakkeessa oli. Sairasosastostakin oli varmaan hyvä pysyä vielä kaukana… Ja ehkä myös kaikista, joilla oli verta ylipäätään…?
Jollei 273:lla olisi ollut olkihattuaan päässään, olisivat hänen tuntosarvensa väpähtäneet hänen vilkaistessaan vihkoa kanssatieteilijän käsissä. ”Mikäs se on, jos ei haittaa, että kysyn?”
Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Aa, mitä, öö, tämä? Tämä on, miten asian muotoilisi… Eräänlainen kummitusimuri.”
Vaikka Kepe itse oli lakannut kyseenalaistamasta monia asioita, hän ei silti ollut varma, miten muut tällaisiin toteamuksiin reagoisivat. Etenkään toiset tieteen tietä kulkevat.
”Onko täällä kummituksia?” tiedenazorak kuitenkin kysyi arkisesti, mutta jäi hetkeksi miettimään, miten helposti kysymys pääsikään hänen suusta. Ei, Kelvin ei oikeasti halunnut tietää.
”Tawa antoi minulle kerrassaan eriskummallisen tehtävän. Admintornin liepeillä on useampikin silminnäkijä havainnut aavemaisia olentoja… Omat havaintolaitteeni ovat tornin läheisyydessä seonneet ja näyttäneet aika erikoisia lukemia. Siksi suunnittelin – aiheeseen kuuluvaa kirjallisuutta, enimmäkseen fiktiivistä, lähdemateriaalina käyttäen – apuvälineen, joka kykenee koppaamaan talteen sen, joka näitä kummallisia havaintoja tuottaa. Oli se sitten mikä hyvänsä. Enhän minä varsinaisesti haamuihin usko.”
Snowie hymyili taas kahvikupin takaa. ”Varsinaisesti.”
”Oletko ehtinyt kokeilemaan sitä?” tutkija kysyi.
”En vielä, se on yhä vähän kesken. Mutta se toiminee – luullakseni.” Kepe ei suoraan sanottuna osannut sanoa lainkaan, tulisiko laite tepsimään asiaan, josta hän ei osannut sanoa juuri mitään.
”Minun kokemukseni mukaan haamut ovat melko usein Nynrahilta”, sanoi Manu huvittuneesti. ”Mainioita aseseppiä. Haarniskatkin heiltä luonnistuvat. Tuottavat parhaat makutahaarniskapohjat, jotka sitten voimme kustomoida itsellemme. Emmehän me niiden apua nyt ihan oikeasti tarvitsisi, mutta kun se on niin hemmetin kätevää! Ja niille voi maksaa rahalla! Miettikää, rahalla!”
Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti kommentoida Manun innostusta valuutan vaihtamisesta hyödykkeisiin ja palveluihin, uusi ääni liittyi keskusteluun.
”Hei tyypit. Minäkin näin eräänlaisen kummituksen hopeisena kuun valossa”, kuului viereisestä pöydästä. ”Tai no, sen ääriviivat. Se ei näyttänyt Nynrahin käsityöläiseltä.”
Kolme valkeaa klaanilaista kääntyivät käänteestä yllättyneinä viereistä pöytää kohti, josta heitä tervehti matoraninmittaisen Umbran kädenheilautus.
”Oho! Me ajattelimme lähteä haamujahtiin. En tosin tiedä ovatko sinun hopeiset kummituksesi samoja kuin mitä etsimme”, Kepe tuumaili. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli selittää juurta jaksaen laitteensa toimintaperiaatteita puolitutulle, mutta uudet kummitushavainnot kyllä kiinnostivat.
”Khrm, s-säivää”, Jäätutkija uskalsi olkihattunsa takaa tervehtiä pikkumiestä. Häntä epäilytti hiukan Umbran ruoka, koska hän tunnisti omeletin raaka-aineena olevat munat opiskeluajoiltaan.
”Kirikoriomeletti on ihan hyvä kompromissi, vaikka kaipaankin takun tai husin munia”, Umbra kertoi huomatessaan 273:n katseen. ”Aiotteko te tilata jotain lounaaksi? Kuulin, että sieniruoat ovat perin herkullisia tähän aikaan. Kaneratatit ja mahikäävät kasvavat yleisesti metsissä ja ihan tässä linnakkeen lähellä myös. Näin niitä matkallani Arkistoihin tuossa pari päivää sitten.”
”Öh, tämä leipä riittänee. Ei ole kovin nälkä. Kiitos suosituksesta”, Kelvin rypisteli kolmioleipänsä paperia sormiensa välissä. Ruoka ei meinannut mennä alas.
“Höpö höpö, Kelvin! Kasvava tieteilijä tarvitsee kunnon aterian! Ethän sinä tuolla nyt miksikään tule!”
Volitak-kasvon naamion takaa kuului ilmapallon tyhjenemistä muistuttava sihahdus.
Umbra nyökkäsi ja haukkasi kirikorin munista tehtyä omelettiaan. Sirkkojen munia kaivettiin maasta perunoiden tapaan ja ne olivat oiva proteiinin lähde, mutta moni ei halunnut niitä nauttia hyönteisiin liittyvien tabujen takia. Lintujen munat olivat hyväksyttävämpää ravintoa Metru-piirien vaikutusalueella.
”Geevee on aika mukava tonttu. On niin ystävällinen arkistomyyrä”, Umbra sanoi poissaolevasti, mussuttaen suunsa täydeltä omelettia. Kelvin ihmetteli täyttä aiheenvaihdosta, mutta ehkäpä sellainen oli vain matoranin tapaista? Kuka Geevee edes oli? No, ilmeisesti jonkinlainen tonttu.
”Joo, on tullut välillä käytyä tutkimassa kirjallisuutta, kun olen tehnyt tutkimusta”, Kepe sanoi.
”Kirjastot ovat kyllä mukava keksintö”, lumiukko lisäsi. ”Minullakin on kaikenlaista hassua parahultaisesti lainassa.”
Väsyneenä Umbra kurotteli kohti madukahvikuppiaan ja melkein kaatoi sen. Hedelmäjauheella jatketut kahvinporot tekivät litkusta vain pahvin makuista. Vielä lounasaikaan Umbra nautti kahvia, koska hänellä oli vaikeuksia nukkua.
”Ei saavu Red Star Bucksin raaka-aineita enää Etelämantereen metsistä”, Umbra virkkoi alakuloisesti.
”Kauppasaarto tosiaan vaikuttaa tuotteiden saatavuuteen. Melkoinen vauhtihirmuvene saa olla että pääsee läpi… Saisivat ne lukuisat meri- ja ilmarosvot tuoda oikeaa kahvia mukanaan”, Snowie hihitteli, mutta vakavoitui sitten. ”Tosin, no, toivottavasti eivät oikeasti ota turhia riskejä…”
”Niin, kuulin että osa tärtäläisistä upposi”, Manu totesi arkisesti.
”Tulevien matkalaisten fitää olla todella varovaisia”, Kelvin päästi tuhahduksen, mikä oli tarkoitettu enimmäkseen Manulle, mutta tämä jätti sen huomiotta. Umbra oli hieman hätkähtänyt kuultuaan makutan äänen päässään ensimmäistä kertaa tämän keskuselun aikana.
”Manuko se on?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Se on ihan hyvä arvaus”, kuului vastaus.
Kepe kuunteli muiden jutustelua puolihuolimattomasti ja huomasi pyörittelevänsä muistiinpanopapereita taas käsissään. Hän ei ollut varma, tahtoiko ohjata keskustelua taas kummituksiin. Yhtäältä hän olisi mielellään vertaillut tämän Umbran kokemuksia tiedossaan oleviin paranormaaleihin sattumuksiin, mutta toisaalta hänen pääkoppansa oli sikäli täynnä kummitusseikkoja, että hän tahtoi testata teoriansa ennen uuden aineiston ääreen astumista. Ennen kuin hän ehti päätyä mihinkään lopputulemaan, läheisen pöydän möly keskeytti klaanilaiset. Siellä keskusteltiin – tai väiteltiin – kovaan ääneen siitä, kumpi zyglakien merijumalista oli se, jolta merenkävijän olisi rukoiltava armoa myrskyssä. Entisen tärtäläisen mielestä meren Äiti Gah’malok oli se, jolle saalis heitettiin, kun taas keskustelukumppani oli sitä mieltä, että Isä Rhak’eladd sai kunnian viedä saaliin mennessään. Valitettavasti teologinen keskustelu oli yltynyt huuteluksi ja uhkasi muuttua tappeluksi. Merirosvot eivät aina olleet sitä hillityintä väkeä.
Snowien ilmeestä loisti hänen ”kaverit hei…” -asenteensa ylimääräistä riidanhaastoa kohtaan, mutta muutaman tunnin takaisen ja Kissabion haudalla tapahtuneen diplomaattisen epäonnistumisensa jäljiltä hänellä ei ollut tahtotilaa puuttua tuntemattomien nahisteluun. Melko pian pukarointi joka tapauksessa päättyi, kun toinen keskustelukumppaneista paineli tiehensä kahvion ovet paukkuen. Kepe vilkaisi piraatin perään ja vilkaisi siinä samalla tiskin suuntaan. Nälkähän tässä tuli. Hän oli odottanut lounaaksi tilaamaansa piparitaikinaa nyt jo hyvän tovin. Kahvion keittiössä ei oltu kyseenalaistettu keksijän kulinaristisia oikkuja enää vuosiin.
Manu oli rohkaissut Kelviniä tilaamaan sienimuhennosta – ”Onhan se sentään nazorakien kansallisruokaa!” – mutta Jäätutkijan ei ollut tehnyt mieli, vaikka sesonkiruoka vaikuttikin herkulliselta: Orton-kansan maan alla kasvattamat sienet olivat mainoskyltin mukaan parhaimmillaan, ja niitä pystyi kasvattamaan pimeässä maan alla. Sama plakaati kehui myös Orton-kansan kuuluisista raparpereista tehtyä piirakkaa. Kerrottiin, että raparperit kasvoivat kynttilän valossa ja olivat näin makeampia.
Keskustelu jatkui, ja Umbra oli aistivinaan, että muulla porukalla oli jokseenkin tiivis yhtenäisyys ja ymmärrys keskenään – he vaikuttivat ystäviltä, jotka olivat kokeneet paljon yhdessä. Violetin pikkumiehen uteliaisuus antoi lopulta vallan lounaan lomassa.
”Vaikutatte kokeneen suuria seikkailuja viime aikoina”, Umbra sanoi. ”Itse en ole pahemmin käynyt missään. Jouduimme nazorakien tykistön reitille, kun kävimme lentämässä lintuni kanssa, enkä ole sen jälkeen löytänyt itselleni tekemistä Klaanissa. Ehkä se on vain mielikuvituksen puutetta…”
”Pikkumies uskoo olevansa sama henkilö kuin edesmennyt moderaattorimme, jonka hautajaiset pidettiin tässä taannoin”, Manu virkkoi, mutta tällä kertaa yksityisesti Kelvinille. ”En tiedä, miten paljon perää siinä jutussa on, mutta jokin yhteys näillä kahdella on. Sen verran tunsin, kun setvin niiden keskinäisiä ongelmia.”
Kelvin ei ollut varma, mitä ajatteli tästä tiedosta. Mielimakutan olemassaolo teki asioista välillä monimutkaisia.
”Mieli itsessään on aika olennainen seikkailuille, kieltämättä. Nämä muut olivat peräti mielessä”, Snowie myönsi. ”Mitenköhän se suhtautuu mielikuvitukseen…” Lumiukko vaikutti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.
”Muistuu mieleen, kun Manfred pelasti minut ja päämoderaattorin toistemme mielistä. Olimme jääneet silmukkaan, josta emme päässeet pois omin nokkinemme”, violetti matoran alkoi olla jo puheliaampi. Sosiaalinen kanssakäyminen vaikutti antavan hänelle virtaa.
”Manu on kyllä… öh, käytännöllinen, vaikka välillä… melkoista seuraa”, Kelvin avasi suunsa.
”Ai. Kuulin metsähuhua siitä, että makuta majailee nyt eri mielissä. Vie varmaan vähemmän tilaa noin”, Umbra vitsaili.
”Makuta Nui ei tilasta tingi, käyhän se ilmi jo nimestä.”
Korvikkeella jatketut kahvit olivat jo jäähtymään päin, kun Kepen ruoka-annos saapui. Keksijän piparitaikinalle oli tehty kekseliäs kattaus keksitaikinasta, sinihomejuustosta ja hillosta. Naapuripöytään vietiin samalla annos sitä paljon mainostettua sesonkisienimuhennosta, ja sitä nuuhkaiseva Kelvin ihmetteli, kuinka tavallinen kahvioruoka saattoi tuoksua maittavammalta kuin Pesän upseeriravintoloiden antimet.
Kepe hieroi käsiään yhteen ja kävi herkkunsa kimppuun. Muut katselivat kummallisen annoksen katoamista, ja Snowie puolusteli Kepen ruokailutahtia: ”Meillä ei ole ihan vielä kiire, mutta melkein on. Nui-Korolaiset järjestevät pian muistotilaisuuden Harkelille… ja hän oli ystävämme, ja olemme, tuota, Nui-Koron siniviittakaartin kunniajäseniä? Joten olisi hieman kiusallista myöhästyä pahemmin. …ja Kepe todella tykkää tuosta ruoasta.”
Valkovihreän toan peukku nousi hyväksyvästi pystyyn.
Umbra haukotteli makeasti.
”Sinäkin vaikutat väsyneeltä. Oletko päätynyt kyttäämään kanssaklaanilaistesi unimetkuja, vai onko muuten vaan vaikeuksia nukkua?” Snowie kyseli noukkiessaan ruoka-annoksensa viimeisiä muruja lautaseltaan.
”Näin viime yönä unen, jossa olin suola-aavikolla. Siellä oli iso punainen tähti ja sininen tähti, joka hajosi osiin. Aavikon peitti lopulta elohopeainen olento, joka kertoi jostain oudosta valottu-tarusta. Tiedättehän, legendan valon toasta, joka tulee tasapainottamaan valon ja varjon ja tuo rauhan maailmaan kaksoisaurinkojen avulla”, Umbra kertoi.
Manua lukuun ottamatta keskustelun muut osallistujat eivät olleet pahemmin perillä valottujen asioista, paitsi että valon toat tuntuivat laittavan itseensä paljon odotuksia.
”Hmm, kuulostaa jännittävältä”, Kepe tuumaili ja nojautui istuimellaan eteenpäin. Aikaisemmat puheet Verstaasta ja Gjarkesta palautuivat hänen mieleensä suola-aavikkomaininnan myötä.
”Joo”, Umbra jatkoi mietiskelevänä, ja muisti sitten jotain. ”Ai niin! Jätin joskus viikkoja sitten jonkun tykkiasian pajallesi. Kävin joskus kyselemässä onko se edistynyt, mutta se ruskea mulkosilmäinen portsarisi vastasi, ettet ole kotona.”
Kepe oli hiljaa. Ei hän oikeasti tiennyt mitään mistään Gjarkesta.
Kelvin kuunteli keskustelua vain puolella sarvella – eihän hän mistään suola-aavikoista tiennyt. Loppuleipäkään ei meinannut mennä alas. Muistikuvat Matoron haavasta ja verestä veivät häneltä ruokahalun, ja häntä väsytti. Päiväunet eivät olleetkaan tuoneet häneen yhtään enempää virtaa.
”Ne siniset tähden kappaleet näyttivät perin tutuilta. Niistä välittyi tunne siitä, että olen tehnyt jotain niiden kanssa aiemmin”, Umbra jatkoi unensa mietiskelyä. ”Se tuntui vapauttavalta, toisin kuin hopeinen kylpy, jossa tahrin itseni ja johon juutuin.”
”En nyt ihan kuunnellut kaikkea, mitä sanoit, mutta hopeinen kylpy kuulostaa joltain Kal-symbolismilta. Ettet vain sattuisi näkemään kaimasi unia?”
Umbra kohautti hartioitaan ja katsoi kelloa. ”Oho, anteeksi, että höpötin näin pitkään. Blezeristä ja Bloszarista ei ole ollut juttuseuraa ja halusin vain jakaa tarinoitani. Mutta lähtekää ihmeessä sinne muistotilaisuuteen. Itse en tätä Harkelia tuntenut, joten taidan jättää väliin.”
”Sinulla on mielenkiintoisia tarinoita”, Kepe puhui Umbralle. ”Valitettavasti en usko tämän minun koneeni tepsivän sinun haamuihisi, mutta toivottavasti ratkaisut löytyvät.”
”Löydätte minut täältä tai klaanin tiluksilta jos haluatte joskus jutella. Sydänkiveni kevenee kun saan seuraa”, violetti matoran kertoi onnellisena, mutta myös hieman surumielisenä.
Kelvin pyyhki lautasliinalla suunsa naamionsa takaa. ”Krhm, niin, oli hauska nähdä. Kefe, minä tulen aamufäivästä käymään fajallasi.”
”Juu, sopii!”
”Niin, joo… no, nähdään taas”, Kelvin huokaisi ja oli nojautumassa syvemmälle penkkiinsä, kun Manu tokaisi: ”Miiitäs sinä luulet tekeväsi?! Minulla ja Kepellä on vielä juttu kesken!”
”Eh… ei kai meidän ole soveliasta tulla muistotilaisuuteen? Saako sinne edes tulla jollei ole kutsuttu?”
”Kyllä minut on aina kutsuttu. Tai no, ei koskaan, mutta eikö se ole melkein sama asia?”
”Öö, ei?”
Kelvin vilkaisi hätäisesti lumiukon ja toan ilmeitä. Hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut energiaa kohdata mitään uutta ja ajatustyötä vaativaa. Snowie kuitenkin ymmärsi tämän viestin täysin päinvastaisesti: ”Ei teistä suinkaan ole haittaa! Päinvastoin, Harkelin läheiset varmasti ilahtuvat, kun muistotilaisuuteen tulee klaanilaisia!”
”Noin, sehän ratkaisee asian!”
”Ah, no sitten!” Kelvin yritti kuulostaa iloiselta, vaikka purikin hammastaan.
Umbra vilkutti uusille ja vanhoille tuttavuuksilleen. Jalolla rurulla oli jo pieni hymynpoikanen.
Tilaisuus oven takana oli jo ehtinyt alkaa, kun kolme plus Manu klaanilaista saapuivat kerhohuoneelle. Kepe kurkisti ovesta sisään.
”Okei, käydään sisään”, hän kuiskasi. ”Mutta ollaan hiljaisia.”
Jään toa livahti ovesta sisään, ennen kuin hän muisti. Hän peruutti takaisin käytävälle.
Hän muisti seuransa.
”Niinkuin oikeasti, hiljaisia.”
Sitten hän meni ovesta uudelleen sisään. Kelvin ja Snowie katsoivat toisiaan. Lumiukko ymmärsi, miksi Kepe sanoi niin kuin sanoi. Kelvin ei. Mutta makuta nazorakien silmien takana kylläkin.
”Kuinka ennakkoluuloista!”
”Ehkä ihan kohtuullista… mutta osaan minä kuiskuttaakin! Varmaan!” Snowie reflektoi läsnäoloaan keskustelutilaisuuksissa.
”Sitä paitsi minä keskustelen spesifisti teidän mielissänne. Kepe tahtoi nyt kyllä vain tyypittää.”
Kelvin ei puuttunut tähän keskusteluun, vaan kävi Kepen perässä peremmälle vieden telepaattisesti jupisevan Makuta Nuin muassaan. Snowiekin seurasi.
Kerhohuoneessa oli hämärää ja täyttä. Kaareva rivi huputettuja hahmoja toisensa perään seisoi selkä ovea kohti. Suurin osa huoneen tummakaapuisista läsnäolijoista oli matoralaisia, mutta joukossa oli muutama pidempikin kulkija. Osa piteli kämmenillään valokiveä, joiden yhteinen hehku valaisi varovaisesti yleisöä, mutta joka kuitenkin katosi huoneen korkeuksiin ennen kattoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sankareiden saapumiseen, vaan huppupäiden huomio oli toisessa suunnassa, huoneen vastakkaisella laidalla.
Siellä, muita selvästi suuremman ja kylmähehkuisen valokiven äärellä, oli kaksi hahmoa, sekä taulu. Näin kaukaa ja tässä valaistuksessa oli sinänsä vaikeaa tunnistaa, mitä taulu esitti, mutta muhkeat viikset paljastivat. Samoin Kepe ja Snowie tunnistivat toisen taulun vierellä seisovista matoralaisista hupun altakin. Sulfreyn suuret silmät tuijottivat ilmeettöminä eteensä. Nui-Koron poliisivoimien virkailija ei kuitenkaan ollut äänessä. Klaanilaiset eivät tunnistaneet puhujaa.
”Tällaisina aikoina on kaikista tärkeintä tukea toisiamme”, toinen huppupää julisti. ”Emme saa hukata perinteitämme. Emme saa unohtaa, keitä olemme, mistä tulemme, ja mitä Profeettamme meille opetti.”
Vaikka Kepe olikin oppinut, että Nui-Koron ”kultin” Profeetta-tulkinnat olivat aikain saatossa muuttuneet sangen abstrakteiksi, ei hän voinut olla värähtämättä kuullessaan saaren historian merkkihenkilöstä.
Kun vain historian myllynkivet eivät olisi jauhaneet tarinaasi niin vaikeasti tulkittavaksi, tieteilijä haikaili…
”No niinpä! Minä sentään olin täällä aika tiheään tahtiin ’historian’ aikana, enkä silti muista, öh, kaikkia yksityiskohtia. Että eipä siinä!”
… ei niin yksityisesti kuin olisi ehkä halunnut.
”Manu… sinä et arvatenkaan osaa kertoa minulle Profeetasta mitään, mitä en jo tiedä?”
Kepe käänsi kanohinsa kohti Kelviniä jäädessään seisomaan huoneen takaosaan. Nazorakin katse ei vastannut, mutta puhutellun puolijumalan ääni kylläkin.
”Haluatko hieman tarkentaa? Onhan näitä profeettoja tullut ja mennyt historian saatossa.”
”Hän saapui tälle saarelle joskus hyvin kauan sitten, mukanaan Zeeta. Hän matkusti paljon ympäri saarta, mutta piti majapaikkaansa ’tovereidensa’ kanssa jossain täällä etelässä, suurinpiirtein Klaanin linnakkeen tienoilla.”
Kepen ja Manun käydessä ajatuskeskusteluaan Profeetasta, jatkoi puhuja huoneen etuosassa omaa julistustaan samasta aiheesta. Hänen puheensa keskittyi kuitenkin vähemmän Nimdaan ja enemmän hyvän elämän perusteisiin ja siihen, miten Harkel oli näitä edustanut.
”Jaa, vai Zeetan kanssa. Minun alueelleni!” Manu jatkoi mielipuhettaan. ”Oletko nyt ihan varma, että se tapahtui oikeasti? Ehkä se on vain joku näiden hömelöiden myytti.”
Kepe katsahti ympärilleen hermostuneena. Vaikka keskustelua käytiinkin sangen yksityisellä kanavalla, muistotilaisuuden osallistujista puhuminen ’hömelöinä’ tuntui hänestä pahalta. ”Olen viime aikoina oppinut, että mistään ei voi olla täysin varma, mutta joihinkin asioihin on vain luotettava. Tähän tietoon luotan. Matkoillaan hän poltti kyliä, laukoi salamoita taivaalle ja teki vähän kaikenlaista, mitä olisi aika vaikea olla huomaamatta.”
”No kai minä nyt olisin tuollaisen nilkin huomannut! Minkä näköinen hyypiö se sitten on?”
Kepe mietti hetken. ”Öö ää, no siis, tavatessamme hänet Verstaassa hänellä oli jonkinlainen nukkavieru sadeviitta ja kuunsirppi päässään? En tosin ole yhtään varma siitä, että se manifestaatio, jonka näimme, olisi vastannut sitä, miltä hän todellisuudessa näytti. Hänessä oli jotain niin… toismaailmallista.”
Kukaan huoneessa ei vieläkään kiinnittänyt huomiota kolmeen fyysiseen ja yhteen eteeriseen klaanilaiseen tilaisuuden takaosassa. Vastaavasti Kepekään ei enää huomioinut tilaisuuden saarnaa, vaan oli uppoutunut keskusteluun Manun kanssa.
”Sadeviitta… sadeviitta. Hmm, ei. Tarvitsen lisää informaatiota. Mitä, jos vain… ajattelet Profeettaa? Miltä hän tuntuu. Mitä näet, kun ajattelet häntä? Miten hän puhuu?”
Kepe teki työtä käskettyä ja keskittyi mielikuvaansa Profeetasta. Tämän vietteleviin sanoihin ja tämän mystiseen auraan.
”Heeetkinen”, sanoi Manu yhtäkkiä. Oliko tämä saanut kiinni Kepen mielikuvasta?
”Hengailiko se Profeetta sellaisen ison ritarijäbän kanssa?”
Kepen silmät kirkastuivat.
”… Kuulostaa hyvin todennäköiseltä, tuo kuvaus sopii toiseen olentoon jonka kohtasimme Verstaassa!”
”Kohtasin muinoin parivaljakon, jonka toinen puolisko vastaa… mielikuvaasi ja toinen oli jonkinlainen musta ritari. Ritari vaikutti väkivaltaiselta ja epävakaalta! Mutta se toinen oli vain joku hassu itsensä etsijä, joka kaipasi totuutta. Yritin näyttää hänelle totuuden, mutta hän jauhoi vain jostain nälänhädästä ja järkkymättömistä luonnonvoimista. Vähän sellainen uneksija. Pää aina pilvissä. Ja sinä väität häntä massamurhaajaksi?”
Kepe vilkaisi Harkelin muotokuvaa huppupäiden rivistön yli. Juuri tämä tilanne ja ’murhan’ mainitseminen nostivat kivun taas pintaan, mutta kiinnostus Profeetasta vei voiton.
”Jos ymmärsin oikein, Zeetan voima taisi karata hänen käsistään.”
”Ja sinä sanoit tavanneesi hänet… Verstaassa? Miksi hän sinne tuli? Sinua nimenomaan tapaamaan?”
”Pikemminkin me päädyimme tapaamaan hänet. En tiedä miksi. Minusta tuntuu, että hän ohjasi meidät luokseen.”
Kepe pysähtyi miettimään. Hän ei ollut uhrannut juurikaan ajatuksia sille, miksi hän ja Snowie olivat päätyneet Profeetan luo. Halusiko tämä näyttää heille jotain? Mutta mitä?
”Minusta nyt tuntuu, että sinä jätät jotain tosi oleellista kertomatta!” Manu hörähti. ”Ymmärsinkö nyt oikein? Profeetta ohjasi sinut ja Snowien luokseen… sinun pikku pajassasi?”
Kepe tajusi käyneensä asioita läpi hitusen epäkronologisesti.
”Öö ai niin joo. Muistatko sen ison metallioven pajan perällä? Ja sen takana olevat varastot? Ne taisivat toimia vähän… epäeuklidisesti. Putosimme valtavalle suola-aavikolle jossain aivan muualla, se ei mitenkään olisi voinut mahtua Klaanin linnoituksen alle. Vaelsimme sieltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes löysimme heidät. Profeetta puhui Zeetasta, sen voimasta ja aikoi käyttää sitä johonkin. Ja että Nimda itse oli kehottanut häntä siihen.
Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti!
Näinkö se meni?
… Sitten Zeeta, tai se mitä Zeetaksi luulimme, katosi. Koko ympäröivä todellisuus, jos sitä siksi saattoi kutsua, alkoi romahtaa. Pääsimme juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Ai niin, ja Siniset Kädet olivat siellä! Ne koko kaaoksen taisivat oikeastaan laukaistakin… Se oli kaikin puolin elämäni hämmentävin kokemus.
Ja sitten Verstaan ovi lakkasi olemasta.”
Kaksikon keskustelusta tietämätön Kelvin ynähti hiljaa. Hän painui kyyryyn tuolillaan ja kohotti kätensä volitakinsa otsalle. Kepe ja Snowie vilkaisivat häntä kummastuneena.
“Onko kaikki hyvin?” Snowie kuiskasi.
Nazorak nyökkäsi terävästi. “Äh, ei tämä mitään…”
Lumiukko hymyili Kelvinille ja käänsi katseensa taas huoneen toiseen päähän. Kepe oli uppoutunut mielikeskusteluun Manun kanssa, mutta Snowie keskittyi tilaisuuteen. Mitään erityisen yllättävää tai poikkeuksellista rituaaliin ei kuulunut: Harkelin ystävät ja kollegat kävivät lausumassa muutaman sanan hänestä, jonka jälkeen puheenjohtaja selitti, miten poliisivainajan teot olivat edustaneet Profeetan oppeja. Tyyni ilmapiiri ja yhteisöllisyys olivat äärimmäisen rauhoittavia, eikä unenpuutteesta kärsivä lumiukko kaivannut edes riippumattoonsa. Juuri tässä oli hyvä olla.
Ehkäpä Nui-Koron kultin ei täydy vastata kysymyksiimme Nimdasta tai saaren historiasta tai muistakaan mysteerijutuista… hän tuumaili. Kenties tämä hetki ja tämä tunne on se, mitä Profeetta meille lopulta jätti. Tai Mata Nui, tai isä Ath…
Puheenvuoroja kuunnellessaan Snowie ei kuitenkaan osannut olla miettimättä miten osa, kenties enemmistö, puhujista oli kuulunut siihen sakkiin, joka oli hylännyt Harkelin ja kääntynyt tätä vastaan, kun viiksikyttä oli käynyt yksinäistä taisteluaan Pahan Pormestarin korruptiota vastaan. Vaan tämä aikapa ei ollutkaan kaunaisuudelle sopiva, vaan anteeksiannolle. Snowien mielestä nyt tarvittiin armoa eikä oikeutta, vaikka sitten mahdollisen tekopyhille poliiseille ja muulle Suurkylän väelle.
Tuomioita tuskin tarvitaan, hän ajatteli, kenties hieman itsekkäästikin.
Sillä välin Kepe jatkoi tietojen vaihtamista Manun kanssa. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän varmaankin hämmästellyt, kuinka helposti tämä hyväksyi kaiken hänen juuri sanomansa.
”Jaa, vai sinne se otukseni katosi”, Manu mielivastasi Kepen kertomukselle Verstaan häviämisestä. ”No joo, tuollainen ei ole kovin kivaa. Tiedätkö, minullakin oli pieni enemmän tai vähemmän olemassa oleva valtakunta tässä taannoin. Tein sen Sugan mieleen. Ihan hauska projekti, mutta olen siirtynyt eteenpäin.”
Ennen kuin Kepe ehti esittää hämmentyneitä jatkokysymyksiä, makutan mieli ehti prosessoida jotain muuta, mitä hän oli aiemmin sanonut.
”Hetkinen, suola-aavikko?”
”Öö, joo”, Kepe vastasi. ”Tai siltä se vaikutti. Määrittelevin piirre siinä oli se, että se oli aivan täysin tyhjä. Maa ja taivas niin samaa ankean sävyä, että horisonttia tuskin erotti.”
”Ja annas kun arvaan: aurinko, johon et halunnut katsoa, koska sen ei kuulunut olla siellä?”
Kepen silmät avautuivat ääriasentoonsa ja hänen ajatuksensa tilttasivat hetkeksi.
”… Mistä sinä sen tiesit?
”Vierailin siellä, Syvän naurun pikku unimaailmassa, pari kuukautta sitten. Täytyy kyllä sanoa, etten niin välittänyt sen silloisesta koostumuksesta. Miksi aavikko olisi täynnä suolaa? Kuka sellaista uneksii, häh? Tai no, ilmeisesti se Profeetta sitten. Hän lienee, ainakin kaiken järjen mukaan, uneksija.”
”Hetkinen… Syvä naurun? Avden?”
Liian monta asiaa kerralla. Kepen täytyi keskittyä järjestelläkseen tiedonmuruja päässään. ”Unimaailma… Verstas on… Avden unimaailma…”
”Jonka Profeetta, oletettavasti, uneksii.”
”Mutta jos Profeetan usko petti? Uni ajautui täyteen kaaokseen, kun Zeeta kieltäytyi Profeetan käskystä.”
Manun ääni Kepen päässä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Sitten oletan, että Avde on kipeästi uuden uneksijan tarpeessa, ellei ole löytänyt sellaista jo. Kun Visokki oli siellä, maailma ei ollut kuulemani mukaan vielä… valmis. Enkä usko, että Avde antaa maailman romahtaa ennen aikojaan.”
”… Visokki oli Verstaassa?” Kepe yritti pysyä Manun villin ajelun vauhdissa.
”Joo, ilmeisesti Avden jätti hänet Yöllisten kauhunhetkien jälkeen keskelle suola-aavikkoa. Vietti siellä aika monta ikuisuutta. En kyllä varmaan olisi saanut kertoa tätä, mutta noh, jos se auttaa eksistentiaaliseen kriisiisi, niin ettepähän ole Snowien kanssa ainoat, joiden olemassaolo on muuttunut hetkellisesti puhtaan hypoteettiseksi.”
Kepe pureskeli tätä hetken. ”Kuulostaa siltä kuin tietäisit paremminkin, miten tämä homma toimii.”
”Mikä homma?”
”No Verstaan… olemassaolo. Tai sen olemassaolemattomuus. Se siis on (tai ei ole?) yhä olemassa, jos Avde kerran ylläpitää sitä? Vaikka ’uneksija’ puuttuu?”
Mielimanu maiskutteli Kepen päässä. ”Onko uni olemassa ilman uneksijaansa? Varsin hyvä kysymys. Onko sinulla jotain ennakkoajatuksia Verstaan todellisesta luonteesta?”
Kepe ei ollut varma, olisivatko kuluneet viikot olleet helpompia, jos hän olisi käynyt tämän keskustelun Manun kanssa jo hyvän aikaa sitten. Eivät välttämättä, kenties hän olisi ajautunut vain syvempään apatiaan.
”Puhuin Zeeronille, joka oli sitä mieltä, että ehkä Verstas on olemassa kaiken aikaa meidän keskellämme. Vähän kuin emme näe suurinta osaa sähkömagneettisesta säteilystä, vaikka sitä on kaikkialla. Ja että Verstaan löytämiseksi tarvitsisi löytää… oikea taajuus. Ja Nimda on avain tuolle taajuudelle… tai kenties salausavain joka purkaa koodin, tuoden sen näkyviimme?”
Kepe mietti kohtaamisiaan Zeeronin kanssa. Tuntui, että athistimunkilla oli aina jotain sanottavaa, joka paljastui myöhemmin äärettömän merkitykselliseksi. Keksijä ei ollut varma, mistä Zeeron ja Snowie puhuivat keskenään, mutta yhtä lailla lumiukko tuntui löytäneen sienimunkista mentorin.
”Zeeron on kelpo äijä!” Manu jakoi ajatuksiaan. ”Kuulostaa kyllä ihan järkevältä, tuo hänen näkemyksensä. Tiedätkö, kuulin kerran… muuannelta… tohtorilta…”
”Ai häneltä…”
”… että jotkut hänen kollegansa uskovat mielenvoimien toimivan vähän kuin sähkömagnetismin. Näkymättömiä mieliaaltoja kaikkialla. En nyt lähde ottamaan minkäänlaista kantaa asian tiedepohjaan, mutta niinhän se on, että kaiken saa näyttämään aalloilta, jos tarpeeksi haluaa, ja vaikka mikään ei ihan toimi sillä tavalla kuin matoralainen tieteen nykykäsitys asiat kertoo, voi siinä olla ainakin jollain tasolla jotain perää. Vaikka ovathan ’mieliaallot’ kyllä aikamoista, miten sitä xiaksi sanotaankaan, burushittua!”
Hetken mietittyään Pohjoisen noita lisäsi: ”Ei se mitään oikeaa xiaa ole. Jotain Japa Nuin kuraa on kyllä tarttunut mukaan.”
Kepe nojasi huoneen seinään väsyneenä. ”… Sanoitko juuri, että kaikki matoranien maailman tiede on pielessä?”
”No hei, älä ota asiaa liian vakavasti. Kyllähän sinä tiedät, että tiede on fallibilistista. Olette riittävän oikeassa, jotta käytännön sovellukset onnistuvat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.”
Jollain tasolla Makutan sanat olivat Kepestä lohdullisia. Eivät yleensä, mutta juuri nyt. Hän koki voivansa jakaa tuntemuksiaan Manulle. ”Profeetan valtakunnan tapahtumat ovat kyllä saaneet uskoni tuntemamme tieteen tuloksiin horjumaan. Entä, jos kaikki on vain unta? Entä jos vain Verstas ei ollut uni, vaan tämäkin maailma on?”
”Toki on hieman helpompi päätyä epätoivoon ja miettiä ontologisten skeptikkojen suosikkiajatusleikkejä, jos joutuu itse sellaisen uhriksi. Mutta ei hätää, tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Ovatko mielenvoimat taikuutta? Eivät. Eivät minulle. Jos aiot kyseenalaistaa kaiken, niin aloita vaikka minun olemassaolostani. Olenko minä fyysisesti olemassa?”
Kepen täytyi myöntää, ettei tiennyt.
Manu jatkoi. ”Niin. Mutta jokin ääni sinun päässäsi sanoo asioita. Ja toisinaan myös muut kuulevat samat äänet. Olenko kenties kollektiivinen hallusinaatio?”
Silti joskus Kepestä tuntui, että oli varmempi Manun olemassaolosta kuin omastaan.
Makutan ääni muuttui hieman. ”Mutta, palataanpa vielä yhteen juttuun siinä, mitä sanoit! Mitkä helvetin siniset kädet? Ei siellä suola-aavikolla mitään värejä ollut!”
Snowie katseli ilmeilevää Kepeä ja arveli tämän käyvän kiihkeää keskustelua Manun kanssa. Vaikka joku ulkopuolinen olisikin ehkä pitänyt keksijän käytöstä muistotilaisuudessa epäkunnioittavana, lumiukko ei ajatellut asiaa niin. Hän muisti kivuliaan tarkasti, mitä Harkel oli viimeisimpänä sanonut Kepelle ja Snowielle yhteisesti. Poliisi oli patistanut kaksikkoa sopimaan riitansa ja jatkamaan tutkimuksissaan ja elämissään eteenpäin. Snowie arveli Harkelin jossain siellä punaisella tähdellä olevan vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä, että Kepe oli löytänyt puhtinsa uudelleen.
”Puhun ihan niistä Sinisistä käsistä. Nazorakien superagentit, tiedäthän? Ja öö, en tiedä lainkaan miksi, mutta sininen vaikutti olevan ainoa väri, jota sen paikan valo ei syönyt”, Kepe mieliselitti Manulle.
”No nyt, kun sanoit, niin niinpä taisikin olla, että Punaisen miehen sininen naamio ei menettänyt väriään! Mutta en ole kyllä koskaan kuullut mistään nazorakien superagenteista!”
Ja Kepe oli ällikällä lyöty. Vaikka Manu vaikutti tietävän vähän jotain suurinpiirtein kaikesta, oli kuin olikin olemassa jotain, mistä tämä ei tiennyt mitään. ”Ne hyökkäsivät Profeetan kimppuun. Ehkä nekin olivat Zeetan perässä?”
”Okei, noh, mutta siinä menee sitten niiden ’super’ siitä ’superagentista’. Jos Zeeta ei kerran Verstaassa olekaan, töhöt eivät tule koskaan löytämään sitä sieltä.”
Kepe naurahti, hieman myös ääneen. ”Toivon ehdottomasti niin. Se sai minut miettimään… että entä jos Verstaaseen on enemmänkin kulkuteitä? Ovi Klaanin kellarissa on meille tuttu ja nyt suljettu. Mitä tietä sinä ja Visokki pääsitte sinne?”
”Yksi Avden pikku nukkekätyreistä, Nihilisti, kykenee ’astumaan läpi Ikuisen’ ja avaamaan oven… käsittääkseni aika pitkälti minne vain.”
”Eli jos Avde voi avata sinne ovia mielensä mukaan, veikö hän Kädetkin sinne? Jos ei, tällä saarella täytyy olla Verstaan oven lisäksi muitakin kulkuteitä.” Teoriarattaat raksuttivat Kepen pääkopassa.
”Sekin lienee mahdollista. En tiedä, miten nuo kulkutiet toimivat. Zeeron siis ehdotti, että Nimdan siru olisi avannut oven Verstaaseen pajassasi?”
”Kutakuinkin näin. Paja oli viritetty oikealle taajuudelle.”
Mutta miten?
Hän ei vieläkään tiennyt, missä Zeeta todellisuudessa oli.
”Oletko ottanut huomioon, että jos Verstasta ei koskaan ollutkaan… ja sen asukkaita… ja hetken ajan teitäkään… niin miksi Zeetan pitäisi olla yhtään sen todellisempi?”
Manun esittämä näkökulma oli täysin mahdollinen.
Mutta oliko Verstaaseen kadonnut jotain, mikä kuului varmasti tähän maailmaan?
Oli. Kokonainen klaanilainen.
Tosin…
Kepe nosti esiin asian, jonka laidan hän ehdottomasti tahtoi varmistaa Manulta. ”Manu… Muistatko sinä mitään Iggystä?”
Pajan eriskummallinen asukki, Iggy.
Niin usein jaloissa pyörimässä.
Bio-Klaanin jäsen Ignades, Koudanuin saarelta.
Krikcit. Jäsennumero 155.
”Nimittäin… Bio-Klaanin jäsen, Ignades eli ”Iggy”, on jäsenrekisterissä merkitty kuolleeksi kolmekymmentä vuotta sitten.”
Manu piti keskipitkän tauon ja antoi ajatuksen upota. ”Ahaa. No sittenhän hän ei varmaan pane pahakseen, että ehkä, vain ehkä, melkein tapoin hänet vahingossa tässä ihan muutama kuukausi sitten, vai mitäpä luulet?” hän totesi viattomuutta äänensävyllään tavoitellen ja siinä hyvin huonosti onnistuen.
Mutta Manukin muisti Iggyn.
Tämä ei siis täysin ollut Kepen ja Snowien yhteistä kuvitelmaa. Koska eihän Manun kaltainen olento voinut olla yhtä helposti sumutettavissa, eihän?
Olivathan Iggy ja Ignades sama henkilö? Olivathan? Lempinimikin oli jopa merkitty jäsenkirjaan…
Jäsenkirjasta ei kuitenkaan ollut selvinnyt, kuka tämän jäsenhakemuksen oli hyväksynyt.
Kuolinsyy: onnettomuus.
Löytyisiköhän sairasosastolta tarkempaa kirjanpitoa? Kepen täytyisi käydä Kupen juttusilla.
Hetkeksi keksijän huomio siirtyi Manun kanssa käydystä keskustelusta muistotilaisuuden todellisuuteen. Ohjelmassa oli nimittäin… runo?
”Siis astuin sokeasti tietäni
vain unta turmioiden jahdaten
kun kultakruunu mulle kuiskasi
”tie ryysyist’ rikkauksiin vie tyhjyyteen’”
Kepe ihmetteli salin etuosan puhujan yllättävää runonlausuntaa. Konteksti seurasi pian perässä.
”Kyseinen runo oli eräs rakkaan Harkelin suosikeista”, puheenjohtaja kertoi. ”Hän lausui sen usein.”
Ennen kuin Kepe ehti sulatella sitä tosiasiaa, että Harkelilla oli ilmeisesti ollut runoharrastus, ylimääräinen ääni hänen päässään jatkoi.
”Mitä legendoista tulee, kun kansa ehtii unohtaa, että ne joskus olivat todellisia? Miltä tarinoiden paholaisista ja kummituksista tuntuu?” Manu pohti. ”Ja vielä tärkeämpää, miltä todellisista paholaisista ja kummituksista tuntuu?”
”Kummituksista puheenollen…” Kepe ajatteli kysyä Manulta apua myös tänä iltana ohjelmassa olevien mysteerien suhteen. ”Tiedätkö sinä mitään niistä kummituksista, joita admintornissa kuulemma on? Tawa kertoi, että siellä on nähty selittämättömiä aavemaisia hahmoja. Itse en ole nähnyt niistä vielä ainuttakaan, mutta kummitussensorini meni tornissa aivan sekaisin.”
”… kummitussensori. Oikeasti? Eikö Tawalla tosiaan ole sinulle parempaa tekemistä?”
”No siis, minä en oikeasti usko että ne ovat kummituksia. Mielessäni kävi ajatus, että Nui-Koron Profeetta-kultti manaisi esiin kuolleiden henkiä tai jotain, mutta sehän olisi aivan absurdia. Todennäköisemmin ne ovat… jotain sähkömagneettisia lepakoita?”
”…”
”… Mutta joo. Koetan suhtautua näihin ’kummituksiin’ klassisen tieteellisellä otteellani.”
”Ei sillä, ettenkö… uskoisi kaikenlaisten kummallisuuksien olemassaoloon, mutta… eikö sinulla ole jotain varmemmin olemassa olevia hirvityksiä tutkittavana?”
Kepe risti kätensä. ”Mihin viittaat?”
”No esimerkiksi se feterra, jonka pyydystimme Öisten kauhunhetkien lopuksi. Tai se outo pinkki jänis, jonka lukitsimme vankityrmiin! Liskojen yön jäljiltä meidän huostaamme jäänyt zyglak! Onhan näitä!”
Jos Kelvin olisi ollut linjoilla, hän olisi saattanut lisätä listaan sellien nazorak-sotavangit. Hän oli kuitenkin autuaan tietämätön Kepen ja Manun keskustelusta, ja keskittyi ihmettelemään muistotilaisuutta, johon oli joutunut vasten tahtoaan ja vahingossa.
”Vemmelsääri ilmeisesti yritti murhata Tagunan ja pakeni sen jälkeen metsään. Itse en ole missään vaiheessa ollut tekemisissä zyglakien kanssa. Ja feterran Same tuhosi”, Kepe kertoi makutalle.
”Aika traagista! Kai sinä edes tutkit sitä hieman ensin?”
”Jep. Vaivoin sain sen säilykepurkin auki. Ja, noh… katsoin sen sisään. Mutta en haluaisi pilata päivääsi kuvailemalla sitä. Tawa ja jopa Same järkyttyivät sen sisuksista.”
”Älä viitsi, minä olen nähnyt hirveämpiä asioita kuin sinun on mahdollista edes kuvitella!”
Kepe ei toisaalta jaksanut kyllä uskoa, että asia näin oli, mutta hän ei toisaalta enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ylipäätään.
”Mitä sellaista Arsestein olisi voinut tehdä, mikä aiheuttaisi minussa kuvotusta?” Manu jatkoi.
”No, jos välttämättä haluat kuulla, niin sinne oli istutettu jokin elävä orgaaninen otus, joka ei näyttänyt voivan hyvin.”
Kepe muisteli Avhrak Feterraa ja sen tuhoutumatonta ulkokuorta. Ja sitä, mikä oli sen sisällä. Lihaa, ja jotain, mikä muistutti huutavia kasvoja.
”… Ei lainkaan hyvin.”
”En ole lainkaan yllättynyt, että feterrat ovat eläviä olentoja eivätkä jotain robotteja. Niiden sisältä kun pystyi aistimaan… mielen. Hyvin epävakaan sellaisen. Ei tekisi mieli käydä kääntymässä sisällä.”
Mielikeskustelijoista toisen isäntäolennon polvi väpätti hermostuneesti. Valkoista nazorakia alkoi ahdistaa olla näin isossa väkijoukossa. Matoranien uskonnollisen riitin seuraaminen oli sinällään mielenkiintoista, vaikka hän ei ymmärtänytkään mistä oli kyse. Snowie huomasi nazorakin levottoman katseen ja kääntyi tämän puoleen.
”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä”, hän supatti. ”Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”
Lumiukko nielaisi. ”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”
Snowie yritti hymyillä varovaisesti. ”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”
”… kuoliko hän nazorakien tuleen?” Kelvin kysyi lopulta.
”Ei, oikeastaan. Ei kuollut”, Snowie vastasi. ”Hänet tappoi entinen adminimme Ämkoo.”
”Ai. Olen kuullut Ämkoosta faljon. Enimmäkseen fahaa.”
Lumiukko hymyili alakuloisesti. ”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”
Nazorakin kurkkua puristi. Hän yritti muistella matoralaista surunvalittelua. ”Fahoittelen ystäväsi kaatumista…”
”Kumman?” Snowie mumisi univajeisena, mutta tajusi sitten muuttaa kurssiaan ja otti myötätunnonosoituksen vastaan. ”Kiitos.”
Kelvin puri kieltään. Miksi hän sanoi noin tökerösti. Klaanilaisten kanssa piti aina puhua kuin kieli keskellä suuta. Hän katsoi Harkelin kuvaa, kunnes hänen katseensa palasi hänen jalkoihinsa.
”No… toivottavasti voin auttaa teitä jotenkin. En ole ollut Klaanille juurikaan hyödyksi vielä.”
”Hyödyksi? Älä siitä murehdi. Tawa perusti Bio-Klaanin turvapaikaksi, ei sinun tai minun tarvitse miettiä sitä, onko meistä hyötyä”, Snowie yritti vakuuttaa nazorakia, vakuuttamatta kuitenkaan edes itseään. ”Tai siis äh… okei. Ei se noin taida toimia… Kuulehan…”
Snowie laski pehmeän kätensä Kelvinin olkapäälle. Aika tuttavallista, mutta okei…
”Minä itse asiassa yritin noudattaa omaa ohjettani, aika pitkään”, Snowie supatti nazorakille. ”Mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon. En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi? Mutta kummajainen olen kuitenkin, eikä Tawan ja muiden mitenkään täydy luottaa meihin.”
Nazorakin katse kohtasi lumiukon pienet silmät, joista se pian pakeni edessä istuvan niskaan.
”Niin sitten on aika ymmärrettävää, että me koemme olevamme melkoisessa kiitollisuudenvelassa”, Snowie jatkoi taas. ”Mutta, ööh… ei silti kannata tehdä mitään tyhmää, vaikka tahtoisikin niin kovasti olla hyödyksi. Olen itse aika hyvä varoittava esimerkki. Miksi minä edes olin siellä metsässä Harkelin ja Ämkoon ja muiden kanssa? Koska minä tahdoin olla Klaanille hyödyksi, ja, ööh… en ollut. Minä murehdin omaa hyödyttömyyttäni niin paljon, että päädyin rintamalle, vaikka enhän minä edes osaa taistella. Tai, no, hmm…”
Snowie nosti kätensä nazorakin olalta ja vei sen mietteliäänä leualleen. ”Toisaalta ehkä minä opin siellä kirotussa metsässä sen, mikä on tärkeää, ja että minun tehtäväni ei ole sotia, vaan saada Kepe takaisin raiteilleen, eli oliko se sittenkin hyvä asia…? Öh…”
Kelvin kuunteli yksinpuhelua täysin hämmentyneenä. Lumiukkokin vaikutti ymmärtävän puhuneensa aika pitkään, mutta avasi vielä suunsa. ”Okei, se meni vähän ohi aiheen. Mutta että, yritä ottaa rauhallisesti ja kuunnella itseäsi, niin varmasti löydät tavan olla hyödyksi. Älä pakota itseä-”
“Fahoittelen, minun fitää mennä. Minulla on vähän huono olo…”
Kelvin suoristi ryhtinsä ja kääntyi lähteäkseen lumiukolta lupaa kysymättä.
“Ah… no, oi voi… toivottavasti ei ole mitään vakavaa”, Snowie totesi yllättyneenä. “Nähdään taas!”
Kelvin ei sanonut mitään, vaan kiirehti takarivin halki ja poistui salin ovesta. Hän katkaisi samalla myös Kepen ja Manun psyykkisen chat-yhteyden, mikä havahdutti Kepenkin Jäätutkijan poistumiseen. Makutan sadattelut hiipuivat jään toan mielestä. Kepe kohotti kulmiaan kysyäkseen Snowielta selitystä tapahtuneelle, ja lumiukko kertoi, mitä oli käynyt.
”Toivottavasti pölötykseni ei ollut hänelle liikaa…” tajusi Snowie sentään pohtia. ”Hyväähän minä vain… mutta aina ei onnistu.”
Muutama huppupää vilkaisi taakseen tapauksen johdosta, mutta suurempaa hälinää klaanilaiset eivät aiheuttaneet. Yleisön edessä seisova puhuja jatkoi: ”Tämä ei ole suurkyläläisten vaikein päivä. Selvisimme nälän vuodesta, ja selviämme tästäkin. Vaikka olemmekin kaukana kotinummilta, perinteemme sitovat meidät yhteen ja muistuttavat meitä siitä, keitä olemme. Oppilas Sulfrey…”
Puhuja otti askelen taaksepäin ja käänsi yläruumiinsa kohti vierellään seisovaa matoralaista. Kaikkien katseet kääntyivät Komau-kasvoiseen virkailijaan.
Oijoi… Snowie ajatteli. Hän tiesi Sulfreyn erittäin ujoksi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa oli ajanut tämän syvän vaivaantuneisiin tunnelmiin.
Sulfrey rykäisi vaisusti ja aloitti. ”Hyvä seurakunta…”
Oli ilmeistä, että puhuminen suurelle yleisölle ei ollut matoralaisen mukavuusalueella. Siitä huolimatta hänen olemuksensa ei ollut lainkaan hauras, vaan tyyni ja tarkoituksenmukainen. Takarivin klaanilaisten korviin vaivoin kantautuva ääni jatkoi: ”Tiedän, että jotkut meistä ovat syvän harmissaan siitä, ettemme voineet antaa komisario Harkelille sankariuhrin polttohautausta…”
Kepe ei voinut olla miettimättä, tuliko nuikorolaisten polttohautausperinnekin Profeetan muinaisesta välikohtauksesta.
”…mutta se Harkel, johon minä ystävystyin, ei olisi harmistunut. Hän välitti perinteistä syvästi, mutta ei antanut niiden koskaan tulla tärkeämpien asioiden tielle.”
Vaikka Sulfreyn kasvot olivat puolittain hupun peitossa ja hän oli salin toisessa päässä, klaanilaiskaksikko oli näkevinään tämän suurissa silmissä hienoisen muutoksen; katseen terävöitymisen.
”Harkel ei antanut vanhojen tapojen ja tottumusten tulla tielleen, vaan kulki rohkeasti omaa polkuaan.”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan. Äskeinen oli selvästi piikki Suurkylän jähmeää ja Pahaa Pormestaria suojannutta eliittiä kohtaan.
”Harkel tiesi perinteiden paikan”, Sulfrey jatkoi pienellä mutta määrätietoisella äänellään. ”Hän ei ollut menneisyyden aaveiden orja, vaan vanhojen henkien hyvä ystävä. Hän toivoisi, ettemme mekään pelkää hänen kummituksensa närää vääränlaisista hautaustavoista… vaan että iloitsemme niistä vanhoista tavoista, joita voimme näinäkin aikoina noudattaa. Pyytäisinkin teitä kohottamaan nyt sankarin maljan…”
Takarivin klaanilaiset huomasivat vasta nyt olevansa tilan ainoat henkilöt ilman marjamehumukillista. He kuitenkin seurasivat, kuinka koko seurakunta kippisti Harkelin muistolle, ja kävi ryystämään mehua. Samalla myös puheensorina täytti tilan. Ilmeisesti ohjattujen juhlallisuuksien osio oli ohi.
Kepe ja Snowie yrittivät etsiä Sulfreytä huppumerestä vaihtaakseen muutaman sanan tämän kanssa, mutta saivat kuulla matoranin vetäytyneen lepäämään sosiaalisesti kuluttavan tilaisuuden jälkeen. Kaksi klaanilaista totesivat hekin olleensa melko sosiaalisia ja olevansa sangen väsyneitä, ja palasivat illaksi Kepen pajalle puuhaamaan imurin pariin.
Se kannatti, sillä vain muutaman tunnin työskentelyn tuloksena se oli lopulta valmis.
Kummitusimuri.
Kepe mietti, oliko se hänen omituisin keksintönsä. Kärkisijoilla nyt vähintään.
Ja yöllä selviäisi, kykenisikö se suoriutumaan tehtävästään.
Saisiko se kummituksen kiinni?
Admin torni, yö
”Tiedätkö, kun sait sen mielettömän inspiraatiopuuskan, niin olisin jotenkin ajatellut…”
”Jep, Snowie.”
”…että tämä olisi sitten, tiedätkö…”
”Kyllä, Snowie.”
”…alkanut niinkuin, tapahtumaan.”
”Aivan, Snowie.”
Käytävällä oli pimeää, sekä hiljaista. Mutta ennen kaikkea tylsää. Kepe ja Snowie istuivat puisilla tuoleilla, jotka he olivat raahanneet käytävälle.
”Minä alan luulla, Kepe…” lumiukko aloitti ja haukotteli makeasti. ”Että olen saanut kyllikseni kyttäyskeikoista. Valvominen ei ehkä olekaan juttuni.”
Nyt tieteilijä ei edes vastannut. Sen sijaan hän suoristi jalkansa kummitusimurinsa rungon päälle. Jos ei muuta, niin ainakin se oli kelpo jalkatuki.
”Kepe… tämä on vähän tylsää.”
”Tiede usein on.”
”’Tiede.’”
Kaksikko nökötti ja mökötti, joskin hyvillään siitä, että mököttivät taas keskenään ja ainakin pääosin leikillisesti.
Aikaa kului, ja silmiensä tottuessa pimeään Kepe tarkkaili seinien rouheaa kivipintaa ja lattiaa peittävää mattoa. Pikkukivistä ja muusta roskasta päätellen Admin-tornia ei siivottu tavanomaisella tarmolla, mikä oli ehkä oletettavaakin näin poikkeuksellisena sota-aikana. Toista peräkkäistä yötään valvova Snowie oli vähemmän tarkkaavaisella tuulella, ja hänen mieltään askarruttivat ympäristön yksityiskohtien sijaan haavekuvat riippumattoon lösähtämisestä, sekä kiitollisuus Kepen vieressä istumisesta.
Kunnes sähköinen räsähdys halkoi ilmaa.
Äkkinäinen ääni sai Kepen miltei putoamaan tuoliltaan. ”Kuulitko?” hän kuiskasi.
”Joo”, Snowie supatti varovaisen vastauksen.
Kepe nousi pikaisesti ja hipsi nurkalle, jonka takaa hän luuli äänen kuulleensa.
Juuri täydellisellä ajoituksella. Ilmassa, keskellä käytävää noin metrin korkeudella matosta, siniset kipinät rätisivät äkäisesti. Sitten niistä alkoi kasvaa kuin oksia tai lonkeroita, jotka hakeutuivat humanoidimaiseen muotoon ja kasvoivat hermostoksi. Sitten alkoivat muodostua aivot ja silmämunat, sitten verenkierto…
Kepe katseli tätä näytelmää yhtäläisen hämmentyneenä ja haltioituneena, kunnes havahtui Snowien hiippaillessa hänen vierelleen. Sitten hän muisti kummitusimurin ja hätäisesti hapuillen yritti saada sen letkusta otetta. Mutta ennen kuin suutin ehti osoittaa haamukehon suuntaan, se oli rätissyt tuhkaksi.
”… Snöö, näitkö sinä tuon?”
”Näin, Kepe.”
”Ne ovat siis todellisia.”
”Siltä vaikuttaa!”
Mutta se jännityspiikki jäi lyhyeksi sitä seuraavaan tapahtumattomuuteen verrattuna. Yhtä (1) kummitushavaintoa seurasivat kaksi (2) tuntia vailla näköhavaintoja, yksi (1) arveluttava mutta luultavasti merkityksetön rapina ikkunan alta sekä vähintään kahden (2) nukkuvan adminin unituhinaa.
Joka tapauksessa nyt heillä oli ainakin empiirisiä näköhavaintoja admintornin kummajaisista. Eikä Kepe tällä kertaa antanut kummallisen näyn vavisuttaa todellisuudentajuaan.
Milloin se olikaan alkanut ensi kertaa järkkyä? Oliko se tapahtunut jo ennen Profeetan valtakuntaa?
Esimerkiksi silloin, kun hän oli… avannut Feterran. Tuossakaan olennossa eivät sisuskalut olleet ihan normien mukaisessa konfiguraatiossa. Kun he odottelivat vartiopaikallaan haamun seuraavaa ilmestymistä, Kepe alkoi muistella tapausta, jonka hän oli työntänyt mielensä perimpiin sopukoihin pitkäksi aikaa, kunnes oli vasta äskettäin avannut sitä vähän Manulle.
Keksijä oli oikeastaan melko varma, että muisto Feterrasta tulvi hänen tajuntaansa nyt, kun Verstaan kriisi alkoi pikku hiljaa tasoittua. Se oli väijynyt hänen tajuntansa rajamailla, odottamassa hetkeään. Ja nyt hän muisteli.
Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä
Kepe asetti videokameraan pienen kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän aloitti nauhoituksen ja huokaisi.
”Kello 21:35. Taistelussa tuhoutuneen Avhrak Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä muuten pimeää huonetta.
Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.
Feterran metallikuori oli osoittautunut lähestulkoon tuhoutumattomaksi. Siihen pystyi tekemään pieniä lommoja kun sitä oikein tarpeeksi runnutti, mutta hetken kuluttua kaikki siihen tehty vahinko paikkasi itsensä.
Kepellä oli kuitenkin eräs lääke, jota kaikki hänen tähän saakka kohtaamansa ”tuhoutumattomat” esineet, jotka hän syystä tai toisesta oli halunnut tuhota, olivat saaneet kumartaa. Tuo lääke oli materianmuokkauksen naamio.
Vasta noin tunnin ja kahden videokasetin kuluttua kuoreen muokkautui tarpeeksi huomattava särö, josta sen sai väännettyä auki.
Sen alla oli lisää kuorta. Tämä taas ei ollut lainkaan keinotekoista. Se oli samaa materiaalia, josta matoranien ja toien luurangot koostuivat. Tuhoutumaton panssari oli jatkettu tämän päälle.
Kepe nielaisi. Mitä Feterran sisään oli kätketty? …Tai kuka?
Keratiinia. Luuta. Sidekudoksia. Kepe leikkasi kerrokset varovasti auki. Tämä operaatio olisi sittenkin ollut enemmän Kupen heiniä.
Kirkkaat lamput saivat allaolevan lihan kiiltämään iljettävästi.
Feterran sisällä oli massa lihaksistoa, joka sykki vielä epätasaiseen tahtiin. Se litisi ja tärisi kuin tuskissaan. Se oli kiinni kuoressaan samaan tapaan, kuin minkä tahansa elävä olento. Ulomman panssarikuoren metalliosat oli kuitenkin liitetty siihen hyvin väkivaltaisesti. Ruuvit ja terävät metallinkappaleet pistivät, painoivat ja venyttivät orgaanista massaa hyvin kivuliaan näköisesti.
Se oli vielä elossa. Kepe nielaisi kovempaa.
Juuri kun hän oli tarttumassa olkansa takana olevaan kameraan tuodakseen sen lähemmäksi, kuului hiljainen ääni. Kuin kaukaista huutoa? Oliko Dox taas eksynyt Verstaaseen? Ei, se tuli lähempää. Paljon lähempää.
Se oli kuitenkin tukahdutettua, kuin sen lähteen kasvoilla olisi pidetty tyynyä.
Tai pehmeää lihaa. Kepe ei ollut eläessään säikähtänyt niin kovasti kuin kääntyessään takaisin kohti Feterran sisuksia.
Lihasmassan keskelle olivat ilmestyneet kasvot. Tai oikeastaan kasvot eivät olleet lihassa, vaan jossain sen alla, ja yrittivät kaivautua sen läpi esiin. Kasvojen muoto painautui kudokseen paljastaen silmäkuopat ja kauhusta tai tuskasta ammollaan olevan suun.
Salamannopeasti Kepe kaatoi kamerajalustan, viskasi valkoisen kankaan metallikammotuksen päälle ja juoksi ulos huoneesta.
Jälleen nykyajassa
Kepe pudisti päätään. Se oli tämä odotus, tämä pimeys ja tämä jännitys. Tämä ei ollut oikea aika eikä oikea paikka jumittua järkytykseen rautaisen kuolemankoneen sisällä.
Ei varsinkaan, kun toiminta alkoi. Lopultakin!
Kummitustutka kävi kuumana. Paranormaali pakolainen oli lähellä, luultavasti aivan kulman takana. Kepe nousi seisomaan ja viittoi Snowielle. Keksijä otti varovaisia, hiippailevia askeleita imurin suutinta puristaen, ja lumiukko sipsutti hänen perässään, imurin säiliöosa kainalossaan.
Jokainen varjo oli tavallista pidempi, kaikki ikkunoiden verhot lepattivat kuin kummitukset. Pimeys oli normaalia pimeämpää, ja jokainen rätinä oli…
…kummituksen rätinää.
Siinä se oli, käytävällä heidän edessään.
Yhtenä häilyvänä, kylmäävän outona, haarautuvana kokonaisuutena.
Kepe jäätyi hetkeksi, Snowie hieman pidemmäksi. Lopulta toan ote imurinvarresta puristui kytkimen ympärille ja kummituksenkaappain heräsi eloon. Kultainen valo syttyi sen sisuksiin ja jostain syvältä laitteesta alkoi kuulua hurinaa. Kepe tähtäsi suuttimen kohti olentoa edessään, tai oikeammin yritti tähdätä. Käynnistyvä kummitusimuri alkoi hytkyä ja täristä silkasta voimasta, jonka tiedemies oli siihen asentanut. Toalle tuotti vaikeuksia pitää letkusta kiinni, saati sitten saada sitä osoittamaan kummitusta. Suuttimesta sinkoavat kultaiset säteet alkoivat kieppua ympäri käytävää, mutta eivät tarttuneet kummajaiseen.
”Snöö! Auta!” Kepe komensi.
”Hui!” Lumiukko hänen takanaan tokeni tilanteeseen hieman jälkijunassa ja harppasi ystävänsä vierelle. Imurin säiliöosa kolahti maahan Snowien irrottaessa otteensa siitä ja tarttuessa letkuun. Hänen otteensa liittyi Kepen omaan puristamaan kytkintä, ja yhdessä he saivat suuttimen hallintaansa ja käänsivät sen kohti…
…ei mitään. Voimakkaan räsähdyksen seurauksena kummitus katosi heidän edestään.
Klaanilaiset haukkoivat henkeään.
”Se… karkasi…” Snowie sai lopulta sanotuksi. ”Eikös..?”
Kepe nyökytteli ja yritti prosessoida tapahtunutta. ”Arvioin väärin, tuota, imurin tehon. Tämä taitaa olla kahden käytettävä vempele…”
”Hehe, niin…” Snowie äimiseli. ”Mutta, kaksihan meitä tässä onkin.”
”Niin, aivan…”
”Mistä tulikin näin äkkiseltään mieleeni”, lumiukko lausui, nyt jo hieman vähemmän hölmistyneellä äänellä. ”Hienoa, että minä saan olla se toinen, kahdesta siis. Tässä luotettuna kanssaseikkailijana.”
”Niin, kyllä…” Kepe huokaili tyhjää käytävää yhä tuijottaen, kunnes räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi Snowieta kohti. ”Tai siis, miten niin? Totta kai olet ’kanssaseikkailijani’.”
Valkoinen mössöhenkilö hymyili admintornin pimeydessä. ”No, minä mietin sitä, että kun… eihän sinun tarvitsisi minuun luottaa? Kun, minä olen kuitenkin, no…”
Keksijä keksi, mihin lumiukko hänen vierellään oli menossa. ”Olet osa petturitutkintaa?”
”Niin…” Snowie mutisi alakuloisesti.
”Äh, älä siitä murehdi”, Kepe vastasi. ”Tai siis… minun täytyy myöntää, että olen kyllä miettinyt asiaa. Että mitä jos sinä oletkin… no, se petturi.”
Snowie kallisti varovaisesti päätään.
Kepe jatkoi. ”Enkä tiedä pidänkö sitä kovin todennäköisenä. Mutta sen sijaan minä tiedän, että luotan arvostelukykyysi. En pidä mitenkään mahdottomana sellaista, että koko tämä petturihässäkkä olisi vain Avden pyrkimys uudelleenkehystää jonkun meistä hyvä tarkoitusperät, ja saada ne näyttämään pahoilta.”
Lumiukon suupielet kohosivat varovaiseen hymyyn. ”Kiitos että luotat arvostelukykyyni!”
”Niin, no, en ole ollut erityisen syvällä tässä petturijutussa, joten-”
”Tarkoittaako tämä, että saan viimein luvan rakentaa pajassasi sen siistin ideani? Sen mullistavan voileipäkoneen?”
Kepe tuhahti, joskin huvittuneesti. ”Katsotaan…”
Imuria yhä puristava lumiukko virnuili. ”Mutta siis, oikeasti. Olen valtavan vapautunut! En tiedä onko minulla oikeutta valittaa, kun miettii mitä kaikkea kamalaa saarellamme tapahtuu, mutta… minusta tuntuu, että se Punaisen ukkelin lista estää minua rakentamsta siltoja! Yhteyksiä! On kuin…” Snowie haki sanojaan hetken. ”…kuin minua ei katsottaisi enää silmiin. Kahviossa, tai kadulla, tai muutenkaan… se… tuntuu pahalta.”
Keskustelu kuitenkin katkesi lyhyeen Kepen kummitustutkan piipatessa äänekkäästi. Kaksikko terävöityi.
”Mikä suunta?” Snowie supatti.
Kepe keskittyi skannerinsa lukemiin. ”Tuonne”, hän kuiskasi ja viittasi pidemmälle admin-tornin käytävää pitkin.
He tarttuivat yhteisesti imurin varteen, ja Snowie poimi säiliön toisella kädellä kantoonsa. Varovaisesti he alkoivat edetä Kepen linssin ohjeistamaan suuntaan.
Askel.
Askel.
Askel.
Ask-
Hermosto häilyi taas siinä. Se oli lipumassa sivuovesta sisään, mutta päättäväisesti Kepe harppasi eteenpäin ja…
…kompastui, kun loppuimuri ei seurannutkaan. Muksis, hänen takapuolensa sanoi osuessaan admintornin lattiaan. ”Auh!”
”Oho!”
”Äh, mitä-?”
”Hups, sori!”
Kepe ymmärsi kompastumisensa syyn. Lumiukko hänen takanaan ei ollut loikannut mukana, vaan jäänyt pönöttämään paikalleen. Painavammakseen Snowie oli imurista kiinni pitäessään pysäyttänyt Kepen kesken harppauksen.
Räsähdyksestä päätellen kummitus katosi taas.
Keksijä kompuroi seisomaan ja hieroi takamustaan. ”Ah ja voih..:”
”Joo, tuota, pahoitteluni! Tässä ei nyt pitänyt käydä ihan näin… en, ööh, huomannut että nyt mennään…”
”…huomannut.”
”Joo! Minä, mmh…” Snowien pää painui maahan ja sormi osoitti kohti seinällä olevaa karttaa Välisaarista. ”Minä huomasin tuon kartan ja jäin sitten ihmettelemään sitä, kun siinä on hauskasti piirreltyjä meriolentoja, niin en sitten katsonut eteeni…”
Kepe oli samanaikaisesti täysin yllättynyt ja mahdollisimman vähän yllättynyt ystävänsä kyvystä harhauttaa itseään näinkin jännittävällä hetkellä. Snowien suuri lahja keskittyä epäolennaisuuksiin teki hänestä ovelan ajatustenpallottelukaverin, yllättävissä paikoissa toimintakykyisen seikkailijan, sekä ilmeisesti myös epähuomioisen kummitustenjahtaajan.
”Eipä mitään”, Kepe tokaisi. ”Haamu ilmaantui meille jo useamman kerran, eiköhän se tee niin vielä jatkossakin.”
”Sattuiko?” lumiukko kysyi. ”Ei ollut tarkoitus…”
”Ei oikeastaan, kyllä tämä tästä.”
”Hyvä ettei!”
Kepe tarttui jälleen imurinvarteen. ”Taitaa olla taas odottelun paikka.”
Tutut puupenkit odottivat kaksikkoa. Väijypaikalle asettuessaan Snowie päätti jakaa ajatuksiaan. ”Tiedätkös, Kepe… minulla on yksi teoria.”
”Kummituksista?”
”Ei vaan meistä… ja Profeetasta, ja siitä sen ritarikaverista.”
Kepe kohotti kulmiaan yllättyneenä.
”Joo”, Snowie aloitti selontekonsa. ”Asia muistui mieleeni kun ajatukseni lähtivät harhailemaan… katsos…” Lumiukko kurottui olkalaukkunsa puoleen ja kaivoi sieltä esiin vaatimattoman näköisen vihkosen. Valkeat sormet alkoivat selata sen sivuja, ja Snowie selitti lehtiön olevan hänen muistiinpanojaan varten. Ennen kuin tiedemies keksi ihmetellä sen enempää, lumiukko löysi etsimänsä.
”No niin! Täällä! Katsos, minä olen tehnyt, ööh, omia tutkimuksiani siitä kaikesta. Profeetasta, Verstaasta…” Snowie höpötti. ”Ja, täytyy myöntää, että yksikseni minä en ole ollut ihan kamalan tehokas, kun en ole järisyttävän järjestelmällinen… Mutta lainasin Arkistosta kirjoja ja olen lueskellut kaikenlaista, vähän Elmut Keskinenää ja Silmään sulkijaa ja muuta athismia käsittelevää…”
Kepe kuunteli kiinnostuneena. Hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi, minkälaista tutkimusta hänen ystävänsä saattaisi tehdä yksiksensä.
”Aika paljon satuja, suoraan sanottuna”, Snowie jatkoi. ”Ja, hmm, Profeetasta löytyi jotain juttuja, mutta myös siitä ritarihäiskästä. Ilmeisesti hänet tunnetaan vain ’Mustana Ritarina’, ja hän esiintyy tarinoissa Profeetan rinnalla. Ja siis nämä ovat tietenkin vain satuja ja kertomuksia mitä löysin, mutta en osannut olla ajattelematta tuota kaksikkoa, Profeettaa ja Ritaria, ilman että ajattelin meitä kahta.”
Lumiukko naurahti höpinälleen väsyneesti. ”Taisin, taisin kaivata sinua aika paljon… Joka tapauksessa tuumasin, että sinä olet vähän kuin Profeetta! Utelias ja kekseliäs ja kaksikon johtotähti. Mutta minä puolestani… minä en voisi olla kauempana Mustasta Ritarista!”
”Ai?”
”Joo. Mitä enemmän hän seikkailuissa esiintyi, sitä päinvastaisemmalta tyypiltä hän vaikuttaa. Tai okei, yhteistä on se, että hän seuraa kaksikon toista puolikasta, ja on tätä leveämpi… mutta… no, ilmiselvyydet sikseen, hän on musta ja minä valkoinen, ja hän on täysin kova, ja minä täysin pehmeä… niin tämä Ritari on näissä tarinoissa myös täysin omistautunut. Vähän tuntui vaihtelevan sadusta toiseen, että mikä siinä on taustalla, minulle ei ainakaan muodostunut mitään konsensusta, mutta Musta Ritari on selvästi asialleen äärimmäisen omistautunut ja taipumaton tyyppi!”
”Hmm”, Kepe mietiskeli. ”Saatan oivaltaa, mitä ajat takaa.”
”Joo, kun siis, minä… en ehkä ole yhtä, tuota, asialinjalla. Siksihän tämä tuli minulle mieleenkin, kun, öh, äskenkin harhauduin ihan höpöistä jutuista. Niin se tuntui aika hyvältä miniesimerkiltä isosta jutusta, eli siitä että minä… harhailen. Seikkailusta ja… mitenkäs Zeeron sen kerran sanoi, juonesta kai, toiseen, ja yllätän itsenikin olemalla ihan vahingossa kaikenlaisessa isossa mukana. Täysin päinvastoin kuin se Ritari! Joka selvästikin käänteisharhailee!”
Kepe risti jalkansa ja nojautui puupenkissään taaksepäin. ”Aika mielenkiintoisesti ajateltu. Tiedätkö, olen vaikuttunut, että olet löytänyt Profeetasta ja Mustasta Ritarista uusia tietoja!”
”Noh”, Snowie kohautti olkiaan. ”Ainakin tehnyt pitkälle vietyjä tulkintoja. Rohkein on vielä edessä! Minä nimittäin tahdon ajatella, että Ritari oli ehkä täysin vääränlainen kaveri Profeetalle.”
”Ai?”
”Joo. Koska siis… täysin vähättelemättä sitä mitä me, ja erityisesti sinä, siellä valtakunnassa koimme… niin olihan Profeetta sen seikkailun surullisin hahmo! Eikö?”
Kepe pyöritteli ajatusta. ”Hän vaikutti kieltämättä aika murtuneelta, kun hänen valtakuntansa lakkasi olemasta.”
”Niin! Ehkä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos hänellä olisi ollut kaveri, joka ei ole kiinnostunut, no, jostain ritarijutuista, vaan tiedätkö, hänestä. Profeetasta!”
Lumiukko hymyili leveästi. ”Joo, minun tutkimustulokseni on enemmän tällainen emotionaalinen totuus kuin, ööh, tutkimustulos… Heheh!” hän liittyi nauruun.
Rätinä kuului tällä kertaa portaikosta.
Sankarimme tarkkailivat admintornin kerroksia ylös siksakkina kapuavia portaita. Kerrosta alempaa näkyi valonvälähdyksiä, kun aavekipinät löivät lieskaa.
Olivatpa haamut tänä yönä aktiivisella tuulella.
He näkivät, miten muotoaan hakeva säikeiden verkko tallusti portaita ylös höyhenenkevein askelin. Nyt he olisivat valmiina. Tällä kertaa he saisivat sen satimeen!
Kolme…
Kaksi…
Yksi…
Kytkin pohjaan.
Energiaspiraali syöksyi kohti haamua ja tarrasi siitä otteen.
”Se…” imurinvartta puristava Kepe henkäisi. ”Toimii! Se toimii!”
Kummitusimurin suusta lähtevä hehkuva spiraali kirkastui, eikä pyörteen toisessa päässä oleva paranormaali olento kadonnut räsähtäen. Ei tällä kertaa!
”Huuh! Jännää!” kapistukseen yhtä lailla tarttunut Snowie sai suustaan. ”Me teimme sen!”
Ilmassa leijuva hermosto alkoi venyä luonnottomasti, päästää kirskuvia ääniä ja valua kohti imurin suutinta. Sen raajat huitoivat ilmaa. Sen materialisaation taso muuttui; ensin se sai kokonaiset aivot, sitten kauhistuneet silmämunat, ja lopulta lihaksia ja luita alkoi kasaantua hermojen ympärille. Kun sen sormenpää koski imurin suutinta, kuului slurpsahdus.
Vaikka villisti tärisevän kummitusimurin kontrollointi olisi itsessäänkin riittänyt viemään Kepen keskittymiskyvyn, ei hän malttanut olla kytkemättä uutta haamulisälinssiään analyysitilaan. Tieteilijän toisen käden sormet irrottivat otteensa letkusta ja löysivät tiensä Kepen ohimolle, ja siinä sijaitsevalle linssikontrollipaneelille. Paranormaalianalysaattori alkoi raksuttaa verratessaan pyörteeseen imeytyvän ilmiön lukemia Kepen ennalta muodostamaan tietokantaan. Kummitukseen liittyvä pelko vaihtui silkaksi jännittyneeksi mielenkiinnoksi, kun laskelmat vilisivät Kepen näkymässä. Ja sitten jännitys muuttui kauhuksi.
Ei…
”Snowie! Seis! Meidän on lopetettava!” Kepe huusi. Lumiukko ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan kummitusimurin pauhun yli, joten toa yritti uudelleen. ”Snowie! Se ei… seis!” Koska toinenkaan parahdus ei tuonut toivottua lopputulosta, Kepe taklasi Snowien admintornin seinää vasten, ja kun lumiukon ote kirposi letkusta, myös Kepe päästi irti. Kytkin pääsi vapaaksi, ja kummitusimurin kullanhohtoinen imupyörre alkoi välittömästi hiipua. Pienen hetken valorihmat vielä kiersivät kohdettaan, ennen kuin ne katosivat kokonaan ja vapauttivat kohteena olleen kummajaisen. Heti imuroinnin lakattua kummitus katosi näkökentästä uuden räsähdyksen saattelemana.
Hiljaisuus palasi käytävälle, mitä nyt klaanilaiskaksikko huohotti äänekkäästi. Kepe seisoi typertyneen näköisenä, kummitusimuri jaloissaan, ja Snowie pötkötti lattialla seinään nojaten. Ei voi olla totta… Kepe kamppaili ajatustensa kanssa ja luki näkymässään yhä välkkyviä lukemia.
”Siis, mitä..?” lattialumiukko ähisi ja katsoi ystäväänsä. ”Pääsikö se, lääh, taas karkuun?”
Toa käänsi rintamasuuntansa Snowieta kohti, mutta piti katseensa kummitusimurissa. ”Ei. Minä… minä päästin sen menemään.” Kepen katse seurasi letkun vartta kohti säiliötä. ”Ja anteeksi tuo taklaus. Piti toimia nopeasti.”
”Eipä mitään…” Snowie puuskutti noustessaan seisomaan. ”Mutta… miksi me..?”
Kepe asteli kummitusimurin säiliölle. Hän painoi nappia sen välkkyvässä ohjauspaneelissa, ja suhahduksen saattelemana läpinäkyvä säiliö ponnahti esiin imurin yläosasta. ”Koska se ei ollut kummitus.” Hän nosti säiliön Kanohinsa tasalle ja viittoi lumiukon luokseen. ”Se oli… jotain muuta.”
Keksintö oli ehtinyt imaista osan kohteestaan sisuksiinsa ennen kuin Kepe sammutti sen.
Kaksikon välissä, kirkkaassa säiliössä, sykki pieni klöntti lihaa.
”Häh.”
Kepe ei ollut varma, mahdollistiko hänen tieteellinen tietämyksensä yhtään Snowien äskeistä summausta parempaa vastausta. ”Häh…” hän yhtyi lausuntoon.
Klaanilaisystävykset tuijottivat välillään olevaa möykkyä vielä hetken, ennen kuin Kepe laski säiliön lattialle. ”Se on klöntti lihaa”, tieteilijä vielä varmisti. ”Tämä analysaattorikin…” hän osoitti uutta silmälinssiään ”…on sitä mieltä, että kyseessä on orgaaninen lihankappale.”
Snowie rapsutti takaraivoaan ja jatkoi nyt jaloissaan olevan kummitusimurisäiliön tuijottamista. ”Justiinsa juu.”
”Itse asiassa koko kummitus oli, tuota, orgaaninen”, Kepe lisäsi polvistuessaan näytteen äärelle. Hän kaivoi laukustaan pienen puikkomaisen instrumentin ja asetti sen säiliön kyljessä olevaan aukkoon. ”Kummituksemme, tai siis…” Kepe teki ilmaan isot lainausmerkit. ”…’kummituksemme’ koostui orgaanisesta materiasta. Hermoista lähinnä. Se oli… iso hermokimppu. Mutta se pystyi materialisoimaan ympärilleen myös lihaa ja luuta…”
Säiliön kylkeen asetettu mittari piippasi muutaman kerran, mikä vahvisti Kepen havainnot. Hän sujautti puikon taas laukkuunsa.
”Selkis…” Snowie koetti saada tilanteesta otetta. ”Eli, ööh, tuo tuossa…” hän sanoi, ja osoitti säiliön sisältöä. ”…on osa sitä? Siis, sen palanen, sen epäkummituksen?”
Tieteilijä nyökkäsi. ”Pieni kappale vain, tosin.” Kepe levitteli lisää tutkimusvälineistöä laukustaan käytävälle. ”Eikä minulla ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mitä tämä merkitsee.”
Snowie tallusti kyykkivän Kepen viereen ja istahti ihmettelemään toisen työskentelyä. Tieteilijä viritti jonkinlaista kenttälaboratoriota keskelle admintornin käytävää. Lihanpalan sisältävän säiliön vierelle ilmestyi mittari poikineen.
”Hmm, Kepe?”
”Mitä niin, Snowie?”
”Mietin että…” lumiukko aloitti, mutta jäi sitten miettimään sanojaan. Hän ei tahtonut mokata nyt. ”…kun tämä on nyt taas tällainen, hmm, käänne? Että ei ollutkaan mikään kummitus, vaan ihan muu möykky…”
Kepe lopetti hetkeksi työskentelynsä ja katsoi Snowieta silmiin. ”Niin?”
”…niin, että, tuntuuko tämä yhtään samalla lailla pahalta kuin, no, aiempi ’käänne’ aiheen tiimoilta? Että Verstas ei ollutkaan… no, ei ollut. Koska en tahdo jättää sinua taas yksin huoliesi kanssa, jos-”
”Snowie… ei hätää.” Kepe piti tauon värkkiensä virittämisestä. ”Ei tämä sentään ole yhtä lailla mullistavaa, vaikka melko merkillistä onkin. Ja…” Nyt oli Kepen vuoro pitää miettimistauko. Hän katsoi käytävän ikkunasta ulos, kohti yötaivasta. Pilvet peittivät enimmät tähdet, mutta kuunsirpit kuin uinuvat silmät pilkistivät hunnun lomasta. ”…tahdon ajatella, että olen oppinut ja kasvanut. Hyväksynyt sen, että aina ei voi tietää, vaan että joskus täytyy vain päättää. Yritän olla takertumatta siihen, minkä luulin oikeaksi, ja keskittyä siihen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Kiitos joka tapauksessa varmistamisesta!”
Snowie kuunteli keskittyneenä, kunnes huomasi Kepen lopettaneen. ”Oho, mainiosti reflektoitu! Tiedemiehestä tunnemieheksi?”
Toa hymyili ovelasti. ”Heh, sinähän se olit, joka sait minut lopullisesti hyväksymään tämän. Sanoit sen aamulla hieman eri sanoin, mutta samasta asiastahan siinä lopulta on kyse, luulemisen lopettamisesta ja päättämisen aloittamisesta.”
Kaksikon välinen viisauden hetki kuitenkin keskeytyi, kun yksi Kepen virittämistä mittareista piippasi analyysin valmistumisen merkiksi. Kepe kumartui taas lihalukemien ääreen, ja Snowie keskittyi haukottelemaan makeasti. Vartin väkerrettyään tiede-toa uskalsi tehdä havainnon.
”Mielenkiintoista, ja aika karmivaa. Tämä lihanpala, se- Snowie oletko hereillä? Snowie! Niin! Tämä kappale tässä… se pitää itse itseään elossa!”
Silmiään lepuuttanut lumiukko reagoi hieman hitaasti. ”Elossa… siis… mitä, häh? Se…”
”…pitää itseään elossa, aivan. Huomaatko pienen sykkeen? Näytekimpale tässä on täysin elävä!”
Snowie rapsutti päätään. ”Kumma tapaus… mitenköhän se… hetkonen…” Hänen ilmeensä muuttui väsyneestä innostuneeksi, ja sitten kauhistuneeksi. ”Oi, voi…”
”Mitä nyt? Keksitkö jotain?”
”Ööh… ehkä? Minä näin tässä parisen päivää jotain, mikä… oi voi…” Snowie mutristi suutaan. ”Meidän kannattaa ehkä mennä sairaalaosastolle.”
Kellonajan huomioon ottaen sairasosastolla kävi yhä epätavallisen kova vilske. Päivän aikana sisään tuotujen potilaiden määrä oli yllättänyt hoitohenkilökunnan ja vuorolistat kädessä marssivat hoitajat pitivät työtahtia edelleen yllä, vaikka tehohoitoa tarvitsevia potilaita ei salin puolella enää ollut.
Kaksikko asteli aulan lävitse sairasosaston saliin. Yildaa ei näkynyt toimipisteellään – ihmekös tuo, olihan sentään yö – mutta vastaanotolle asetettu salikartta osoitti kunkin potilaan sijainnin. Yksinäinen pöytävalokivi varjostimineen valaisi tätä paperia, jonka äärelle Kepe ja Snowie saapuivat. Vaikka olikin hämärää, he löysivät nopeasti Koobeen nimen. Matoro ei näköjään ollut tässä salissa, mutta listalla oli toinen tuttu nimi.
He lähtivät kulkemaan salin poikki. Ennen kuin he saavuttivat kohteenaan olleen nurkan, Kepe pysähtyi hetkeksi erään sängyn kohdalla. Siinä makasi Dox, josta Kepe oli huolissaan ja jonka tilasta hän tunsi olevansa vastuussa. Tämä oli ollut heidän viime seikkailustaan saakka koomassa, mutta Kupe oli vakuuttanut, ettei tämä ollut hengenvaarassa, ja luultavasti toipuisi pian. Mutta siitäkin oli jo niin kauan…
Kepe ei tiennyt, että tälläkin hetkellä Dox uneksi toisesta maailmasta, jossa liha ei tarvinut kantajaansa.
”Hän taitaa olla tuolla…” Snowie kuiskasi Kepelle heidän hiippaillessaan huoneen poikki ja osoitti vuodetta salin nurkassa. Verho peitti sängyn ja sen potilaan, ja lumiukon vatsassa kiersi. Lyhyen kohtaamisensa perusteella hän olisi tahtonut pysyä loitolla siitä, mikä pedillä lepäsi, mutta nyt ei auttanut kuin kohdata pelkonsa. ”Minä en tiedä onko tämä ihan harhaista, mutta… tämä tuli minulle mieleen siitä kun tuo liha pitää itseään itse elossa… koska… Koobeenkään ei pitäisi…”
Kaksikko saapui vuoteelle, ja vetäessään verhon pois sängyn edestä he saivat huomata, että pedin vierellä oli jo klaanilaisia.
”Oho, hui!” Kepe säikähti.
”Hui, oho!” Snowie säikähti.
Kupe ja Peelo yllättyivät yhtä lailla yöllisistä sairaalavieraista, mutta tekivät sen hiljaisemmin.
”Ystäväsi on tänään epätavallisen suosittu”, Kupe tuumasi lähinnä Peelolle, jonka suurisilmäinen katse nauliintui saapujiin.
”Tervehdys, minä olen Peelo”, androidi puhutteli Kepeä. ”Hei, Snowie”, hän sitten jatkoi.
”Moi”, Snowie vastasi yllätyksestä toivuttuaan. Kepe ei tiennyt, mistä lumiukko kaasunaamarihenkilön tunsi, mutta toisaalta, Snowie yleensä tunsi klaanilaiset, tuoreemmatkin.
”Hei, minä olen Kepe”, tieteilijä vastasi ja oli ojentamassa kättään tervehdykseen, mutta sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan potilasta heidän välissään.
Sängyllä makaavan toan rinnasta törröttävä kuula oli ehkä ensimmäinen, mutta ilmiselvistä havainnoista silti selkeästi vähiten häiritsevä. Liha, joka pursusi kuulan reunoilta, sekin kalpeni Mirulle, jolle oli jähmettynyt katse, jota ei mielellään jäänyt tuijottamaan. Lasittuneet silmät tuijottivat seinään, ohi pienen tilan jokaisen klaanilaisen. Ilman toan pysyväksi juuttunut epäluonnollisen leveä virne oli näyssä kuitenkin kaikkein karmivinta.
Kepestä tuntui vähän häiritsevältä, miten usein hän oli viime aikoina törmännyt lihaan, joka ei tahtonut pysyä tavanomaisessa olotilassaan, vaan pyrki joko ulos kantajastaan tai sisään todellisuuteen. Hän seurasi Koobeen katsetta seinään, mutta siellä ei ollut mitään.
”Aa niin joo, Kepe siis. Olemme täällä selvittämässä erästä mysteeriä”, hän jatkoi tervehdyksen loppuun. Sitten hän kiinnitti huomionsa kuulaan. Mitä kummaa Koobeelle oli käynyt? Ajatteliko Snowie, että näillä lihoilla oli jokin yhteys? Kuin vastatakseen keksijän kysymyksiin, lumiukko avasi sanaisen arkkunsa.
”Toivon että emme häiritse.. Tai siis, tämä tuntuu nyt pahalta minustakin, kun siis… Ööh… Meillä olisi tällainen.” Snowie tarttui läpinäkyvään säiliöön, joka törrötti Kepen laukusta ja nosti sen Kupen ja Peelon nähtäville. ”Ja eikö tämä voisi… tai siis voisiko tämä liittyä Koobeen, tuota, tilaan?”
Lääkäri ja androidi kumartuivat tarkastelemaan hyllyvää lihankappaletta tarkemmin, ja Snowie vielä jatkoi: ”Kepe tässä tiesi kertoa, että tämä pitää itse itseään elossa, tämä klöntti, enkä osannut olla ajattelematta sitä kun näin Koobeen tuossa tilassa, ja miten hänen ei ehkä pitäisi olla nykytilassaan elossa.” Lumiukon katse siirtyi vuoteessa makaavan ilman toan tyhjään tuijotukseen, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Snowien selkää.
”Nyt ymmärrän mitä tarkoitit, Snowie”, Kepe jatkoi. Hän kääntyi kohti Kupea ja Peeloa. ”Mistä tuo kuula on peräisin?”
”Veljeskunnan saarella kaatuneesta vahkiyksiköstä”, Kupe osasi välittömästi kertoa. Peelo nyökkäsi myös vahvistavasti. Hänhän kyseinen raportin oli sairastuvalle antanutkin.
”Entä miten…” Snowie mietti tapaansa esittää jatkokysymyksensä. ”…miten se päätyi tuohon?” Hän osoitti Koobeen rintakehää, joka oli sairasosastolla toteutettujen siistimisten jälkeenkin karua katseltavaa.
”Se puhui hänelle”, Peelo totesi, mutta pysähtyi itselleen jopa hieman epätyypillisesti miettimään hetken. ”Ja… suostutteli hänet tekemään tuon.”
”Hän teki tuon siis itselleen?” Kepe kysyi ihmetellen.
”Emme pysty liittämään hänen sydänkiveään takaisin ilman, että irroitamme tuota ensin”, Kupe nyökkäsi kohti valitettavaa. Lihaa tihkuvaa toan rintakehää.
”Eikä tuo”, Peelo vastavuoroisesti osoitti Snowien pitelemään haamuimurin pölypussiin, ”ole ensimmäinen tänne kannettu kasa lihaa tänään.”
Ennen kuin kumpikaan haamujahtilaisista ehti esittää jatkokysymyksiä, Kupe ehti väliin osoitellen samalla salin toiseen päähän, jossa verhoilla kokonaan peitetyllä pedillä makasi selvästi joku.
”Bottiraukan sisukset ovat täynnä tuota”, Kupe raapi naamiotaan. Tahraisesta esiliinasta saattoi päätellä, että hän oli saapunut Koobeen luokse suoraan leikkaussalista.
Kepe asteli salin halki ja vilkaisi verhon taakse. Vuoteella makasi androidi, samankaltaisen lihamassan sykkiessä tämän avonaisen rintakehän sisällä. Näky puistatti häntä, mutta: ”Sopiiko jos otan tästä näytteen?” hän kysyi Kupelta. Lääkäri nyökkäsi vastaukseksi, ja Kepe otti esiin saman mittatikun, jolla oli hillopurkissa värjöttävästä lihastakin näytteen ottanut. Analyysi kesti vain joitain sekunteja. ”Samaa tavaraa”, Kepe kertoi muille.
Mutta miksi tämä androidi olisi täynnä samaa lihaa kuin admin-tornin kummitukset? hän yritti ymmärtää.
”Mutta… miksi robo olisi saman mönjän peitossa kuin meidän haamumme?” Snowie ajatteli ääneen hieman hänen jäljessään. ”Tai siis… häh?”
Taas se häh… Joskus Kepestä tuntui, että jokainen tiedonmurunen vei totuuden leipää aina vain kauemmaksi. Mitä tämä liha on? Oliko se, mitä Feterran sisälläkin-…
”Lääketieteellisesti tämä on melkoinen mysteeri”, Kupe myönsi keskeyttäen Kepen ajatuskulun. ”Viimeisistä kuukausista ei ole puuttunut kiinnostavaa sisältöä.” Lääkärin ja Snowien katseet kohtasivat. Infernaalisen närhen insidentistäkään ei ollut kulunut sen kauempaa.
Kepen katse kiersi huonetta. Potilas, jonka ei pitäisi olla hengissä. Lihan valtaama androidi. Kappale kummitusta, joka olikin paljastunut orgaaniseksi hermokimpuksi. Lihaa kaikkialla.
Ja… kuula?
Kepe palautti huomionsa mystiseen kuulaan Koobeen rintakehässä. Se oli lihamysteerin ainoa palanen, joka ei ollut kovin lihaisa.
Kasvoiko liha siitä ulos, vai mikä sen suhde lihaan oli? Ja se oli korvannut Koobeen sydänkiven…
”Voinko?” Kepe kysyi Kupelta osoittaen sormellaan kuulaa. Kupen ilme oli huolestunut mutta sen verran varautuneen hyväksyvä että Kepe uskalsi koskea siihen. Peelon kaasunaamion takana ilme mutristui, mutta androidikaan ei lopulta sanonut mitään vastaan.
”Se tihkuu lasin läpi hitaasti mutta varmasti”, Kupe tiesi kertoa naulittuaan katseensa Koobeen sängynpäätyyn kiinnitettyihin sairaskertomuksiin.
Kepe kopautti kuulaa sormenpäällään. Siitä tirskahti ulos kunnon turaus uutta lihaa.
”Yh! Aah! Hui!” Snowie kommentoi näkyä. Kauhistus antoi kuitenkin pian tilaa empatialle. ”Onko hän kunnossa? Tai siis, ei tietenkään, mutta… sattuuko tuo? Tai että, jos sattuisi, niin osaisiko hän kertoa sen meille? Koobee, osaatko kertoa meille, miltä tuntuu?”
”Hi… hi… hi! Se tuntuu kivalta!”
Peelon silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei ollut kuullut Koobeen omaa ääntä valtavan pitkään aikaan. Kupenkin olemuksesta näkyi, että tämä oli poikkeuksellista käytöstä hänen potilaaltaan.
”Öh… kiva! …kai..?” Snowie hapuili. ”Onko… jano tai jotain..?”
”Tahdon… halata Tuomaria?” Koobee toisti jokseenkin hämmentyneenä.
”TAHDON… TUOMARIN”, hän sitten lopulta tarkensi, joskaan ei lainkaan enää omalla äänellään.
”TUOKAA MINULLE TUOMARI.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Snowie mietti sanojaan, Peelon ajatukset raksuttivat, Kupe vertasi tätä reaktiota aikaisempiin, ja Kepe taisteli pitääkseen päänsä yllättävien yhteyksien ja kummallisten käänteiden meren pinnan yläpuolella.
”TE… TE ETTE OLE TUOMARI”, Koobeen leveään hymyyn huonosti sopivat sanat lopulta havaitsivat.
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tämä on jo toinen kerta tänään kun joudun toteamaan, että Guartsu on juuri nyt vähän vaikeasti tavoitettavissa. Kelpaisiko joku muu varatuomariksi, vaikka… Bladis..?”
Lumiukon keskittyessä lumiukkomaisuuksiin, Kepe päätti siirtää keskustelua hieman toisaalle. ”Kuka… tai mikä sinä olet?”
Peelo tiesi vastauksen Kepen kysymykseen, mutta tahtoi silti kuulla, mitä potilas jään toalle vastaisi.
”UTELIAS TIETEILIJÄ”, ääni maiskutteli. ”TIEDONJANOSI ON TUONUT SINUT TOTUUDEN ÄÄRELLE. VAIKKA VASTAUSTEN PUUTE ON VAIN OMAN SOKEUTESI TUOTOSTA.”
”Totuuden?” Kepe kysyi. Hän kyseenalaisti vahvasti sen, että kummallinen lihaääni voisi tarjota muuta kuin erittäin subjektiivista totuutta, näin kaiken hänen viime aikoina kokemansa pohjalta. Samoin hänen korvaansa särähti väite hänen sokeudestaan – hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin! Mistä lihaääni siis puhui? Vai oliko häneltä jäänyt todellakin jotain oleellista huomaamatta? ”Minkälaisen totuuden sinä voit tarjota?”
”TARJOTA? MINÄ EN ENÄÄ TARJOA, TIETEILIJÄ. ADMIN TAWAN SOKEUS VAHVISTI KALTAISTESI POTENTIAALIN PUUTTEEN. TOTUUS EI TEIDÄN KÄSISSÄNNE ESTÄ TUOMIOTA.”
”Miten Guartsu, tarkoitan siis Tuomari, liittyy tähän? Hänkö tuon tuomion langettaa?”
”TUOMARI LAUKAISEE TUOMION”, ääni lausui. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun keskustelua kuunteleva androidi todisti näitä sanoja. Tummanpuhuva robotti pysyi kuitenkin edelleen vaiti, vaikka silmät pyöreänä tilannetta seuraava ylilääkärikin tunnisti, että Peelo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.
”VALKOISEN KUNINGATTAREN HAAMUT KUMMITTELEVAT JO LINNOITUKSESSANNE, TIETEILIJÄ. HERMOSTOT KUROTTELEVAT JO KOHTI TUOMARIA. KOHTI TUOMIOTA.”
Snowie nielaisi. ”Tarkoitat siis että… tiedät mitä kummitukset ovat?”
”KUNINGATTAREN AGENTTIEN JÄÄNTEITÄ EI NIIN VAIN POISTETA, HARHAILIJA. TOSIAANKO TOHTORI EI ITSE OLE NÄILLE JÄLJILLE PÄÄSSYT?”
Oli Kupen vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Koobeesta ulos puskeva vieras ääni yritti vihjailla. Ajatuksen rattaat jäivät kuitenkin raksuttamaan hänen aivoihinsa.
”Kuningattaren agenttien? Kupe, keistä lihaääni puhuu? Tiedätkö näistä kummituksista jotain?”
”Tietäisinpä edes itse”, ylilääkäri murahti kummastuneena, mutta vilpittömästi.
”Kuningatar satutti ystävääni”, Peelo sitten viimein lausui, viitaten joukkion takana makaavaan lihan valtaamaan androidiin. ”Ja sinä satutat Koobeeta. Miksi?”
”VAKOILUMATKASI LOISKASVOJEN JA LIHALISKOJEN MAAILMAAN TAISI OLLA VALAISEVA, KONE. SILTI SEISOT SIINÄ HILJAA. PIMITÄT PALJON TOVEREILTASI.”
Kylläpä sekä Kupe että Peelo tiesivät paljon tästä mysteeristä, joka Kepeä oli askarruttanut, hän mietti. Kuningatar, Totuus, tuomio… Niin paljon uusia asioita ja käsitteitä oli taas paljastunut hänen edessään. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin hän ehti avata suutaan, lumiukko aloitti lauseen.
”Hmm… anteeksi, mutta…” Snowie mumisi. Kepe huomasi lumiukkoystävänsä olevan hermostunut, jopa peloissaan, mutta yrittävän silti ratkaista tilannetta sanoillaan, kuten Snowiella oli tapana. ”Tässä on nyt hieman syytöksenkaltaista meininkiä? Ettei menisi väärinkäsitysten puolelle, niin… osaatteko vähän selventää? Keistä tässä puhutaan? Kuka on kuningatar?”
Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Koobeenkin lasittunut katse oli alkanut harhailemaan keskustelijasta toiseen. Lopulta Peelo rikkoi hiljaisuuden jo pelkästään kiusallista hetkeä lieventääkseen.
”Liha voi yhdistää mielen tyhjään paikkaan, jota Valkoinen Kuningatar vartioi. Hän on nainen suuren kellotaulun keskellä. Tahtoo sieltä käsin jakaa tuomiota. Paljastaa jonkun suuren valheen, joka riivaa tätä maailmaa.”
Peelon puolueellinen näkökulma provosoi äänen Koobeen sisältä takaisin mukaan keskusteluun.
”KAUAN SITTEN TARJOSIN TOTUUTTA AIKARAUDAN NEIDOLLE, MUTTA AJAN KULKU ITSESSÄÄN VÄÄRISTI HÄNEN NÄKEMYSTÄÄN. HÄN ON NÄHNYT KAMPPAILUNNE POHJOISEN KONETTA VASTAAN, LINNAKKEEN LIIGALAISET. HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN. TUOMIO TARVITAAN, JOTTA KONE EI KONEISTA KAIKKEUTTA.”
Snowie näpelsi hermostuneena olkalaukkunsa hihnaa. ”Tämä kuningatar josta puhutte… kellotaulunaishenkilö… Niin että, tuomio ei kuulosta erityisen kivalta? Mutta hän symppaa meitä, ehkä? Onko hän ystävä?”
”EI ENÄÄ, HARHAILIJA. KUNINGATAR TUOMITSEE TEIDÄTKIN. ON LIIAN MYÖHÄISTÄ MUUTTAA HÄNEN MIELTÄÄN. VAIKKA VOISITTE VOITTAA KONEEN, TUOMIONPÄIVÄ SAAPUU SILTI.”
”Entä sinä?” Kepe astui eteenpäin. ”Kuningatar tahtoo tuomita meidät… mutta mitä sinä tahdot?”
”TUOMARIN.”
”… Ja mikä ihme sinä oikein olet?”
”KONSEPTI, TIETEILIJÄ. TOTUUDEN KONSEPTI. MINÄ OLEN KAIKKI, MIKÄ ON TOTTA.”
”Mutta mikä on ’totuus’? Minkä totuus, totuus mistä? Jonkun subjektiivinen totuus, vai väitätkö olevasi objektiivinen totuus?” Kepe piti pienen tauon. ”Suhtaudun moiseen nykyään aika suurella varauksella.”
Snowie vilkaisi Kepeä ja hymyili ylpeänä. Tällä kertaa hänen ystävänsä ei romahtaisi.
”TOTUUS… ON SINULLE JO TUTTU. VAI JOKO OLET UNOHTANUT SANAT, JOTKA KONETYTTÖ KORVAASI YÖLLÄ KUISKUTTI?”
Kepen ajatukset katkesivat noihin sanoihin. Miten totuus saattoi tietää unesta, jota hän oli nähnyt? ”… Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi…?” Hän mutisi epävarmana nuo numerot, jotka hän oli siinä unessa kuullut…
”YÖSIJAASIKIN PIDÄT KOVIN SOPIVASSA PAIKASSA… TÄÄLLÄ TEKOPYHÄN MUOVISEN TAIVAAN ALLA”, Totuus vielä korahti.
”Ööh…” lumiukko mumisi ja astui Kepen viereen. Hän kääntyi ystävänsä puoleen: ”Miten tähtitorni tähän liittyy? Vai oletko siirtänyt sänkyäsi, onko se-”
Tiedemies pudisti päätään. Numerosarja… tähtitorni… Setvittävää riitti. Mikä oli relevanttia tässä todellisuudessa, mikä ei? Mysteerien suo vaikutti toisinaan likipitäen äärettömän laajalta, mutta toisinaan ratkaisut tulivat yllättäen.
Jokainen huoneen ajatuksista keskeytyi, kun hiljaa paikallaan seisova veden toa läimäisi käden otsalleen. Rattaiden raksutus lääkärin päässä oli viimein saapunut päätökseensä.
”Agentteja. Valkoisen Kuningattaren agentteja! Anteeksi, minulta kesti hetki muistaa, että kaikki Klaaniin tunkeutumista yrittäneet eivät ole olleet nazorakeja!”
Kun huoneen kaikkein eläväisimpien katseet olivat kääntyneet kohti Kupea ei kukaan muu kuin Peelo huomannut, että Koobeen katse muuttui sillä välin taas hieman rauhallisemmaksi, ja tätä rivaava ääni oli ainakin toistaiseksi taas poissa.
”Sisäpihalle!” ylilääkäri sitten huudahti. ”Nappaa Peelo se lapio mukaan ovensuusta.”
Lihasisältöistä purkkia puristavan Snowien ja päähänsä uhkaavan paljon uutta sisältöä saaneen Kepen katseet kohtasivat hetkeksi, kun lääkäri ja androidi viilettivät jo vauhdilla ulos salista kohti normaalisti ainoastaan henkilökunnalle tarkoitettua sisäpihan ovea. Kaksikko kuitenkin oletti, että kutsu lähteä koski myös heitä, ja nelikko suuntasi yhteistuumin ulos Koobeen ja valkoisen ikuisia uniaan uneksivan androidin luota.
Pensaiden ja petunioiden suhina sekä syysillan viileys tervehtivät sisäpihalle saapuvia klaanilaisia. Kiviseinien rajaama nurmikenttä muistutti muitakin Klaani-linnakkeen pihoja, mutta oli verrokkejaan vähemmällä käytöllä, eikä ainoastaan näin öiseen aikaan: sijainti sairasosaston vieressä teki pihamaasta ihanteellisen paikan toipilaiden ulkoilulle, ja vaikka mitään virallista rajoitusta pihan käytöstä ei oltukaan tehty, siellä harvemmin oleili muita. Hiljaisuutensa vuoksi piha sopi myös Kupen hankkeelle.
”Tässä!” lääkäri-toa pysäytti pihamaan halki hölkkäävän seurueen ja osoitti ruohotonta multamaata. ”Peelo, kaiva tuosta.”
Androidi teki työtä käskettyä. Kepe ja Snowie katselivat Kupen osoittamaa pihamaan kohtaa. Ilmiselvästi vasta äskettäin tasoitettua multaa koristivat jonkinlaiset laatat. Tiedemies ymmärsi, mitä Kupe oli pihanurkkauksella tehnyt, ja lumiukko: ”Mitä sinä olet täällä puuhannut? Miksi tämä nurmi-”
Sitten Snowiekin tajusi. ”Ai, joo…”
Metallisen lapion ei tarvinnut pureutua kovinkaan syvälle maaperään, kun äänekäs kolahdus viesti Peelon osuneen siihen, mitä Kupe etsi. Hetken aikaa multaa sivuun siirrettyään androidin työskentelyn tuloksena klaanilaisten edessä, pienessä kuopassa, lepäsi kaksi uurnaa. Bio-Klaanin kaatuneiden vihollisten viimeiseksi leposijaksi pyhitetty puutarha sai olla hetken kahta lepäävää sielua vajaampi…
… tai se oli ehkä sitä jo tovin ollutkin. Kun Peelo nosti uurnat kaikkien nähtäville saattoi niistä heti huomata, että jokin oli pahasti pielessä. Tuhkaksi poltetut vainajat olivat jotenkin onnistuneet räjähtämään ulos uurnistaan, ainakin koko niiden pituudelta kulkevista valtavista säröistä päätellen. Uurnien asukit olivat halunneet paeta.
”Tuota…” Snowie aloitti hiljaa, melkein kuiskaten. ”Nämä ovat… Klaanin vihollisten hautoja…”
Kupe nyökkäsi.
”…ja kahdesta niistä on… tullut ulos… jotain?”
Säröstä, kuin tuulenvireen heittämänä, pakeni ulos vielä hitusen tuhkaa, joka palautui lihassäikeiksi ja sitten katosi rätinän saattelemana. Se, mikä uurnassa oli ollut, ei tahtonut pysyä sen vankina, vaan etsi alkuperäistä muotoaan. Se halusi takaisin elävien maailmaan.
Klaanin linnakkeen mannuilla edesmennyt ei ollut todellisuudessa edesmennyt; tämän sielu, tämän hermosto, jatkoi yhä sinnikkäästi elämäänsä linnakkeen ympäristössä ja admin-tornissa. Miksi se oli yhä täällä? Bio-Klaanin linnakkeessa?
Mikä oli Punaisen tähden kutsua vahvempi?
”Muutama kuukausi sitten…” ylilääkäri muisteli parhaansa mukaan. ”Klaania kohti hyökkäsi kaksi pimeyden metsästäjää. Saatatte muistaa sen valvomossa työskennelleen pikkumiehen, Creedyn. Jahtasivat häntä Kaya-Wahista aina Klaanin porteille asti, jossa Telakan Lohrakit ampuivat heidät seulaksi.”
Peeloa ei Creedystä tarvinnut muistuttaa, mutta androidia lämmitti se, että sekä Snowie että Kepe molemmat näyttivät muistavan hassukalloisen pikku tontun.
”Ruumiit tuotiin minulle. Tutkin ja polttohautasin heidät aivat kuten kenet tahansa. Minusta kaikki ansaitsevat leposijan, joten toin heidät tänne… mutta sitten aloin miettimään. Ne metsästäjät näyttivät koostuneen… lihasta. En vain silloin pohtinut asiaa sen enempää. Oletin vain joksikin Varjotun katalista taioista ja synkästä magiasta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta…”
Peelolle oli alkanut valkenemaan tapahtumaketjun järjestys. Hänkin oli törmännyt haamuihin kerran. Admin-tornissa, Tawan huoneen ulkopuolella. Ne olivat näyttäneet aivan kuin käveleviltä keskushermostoilta… mitä ne kenties juuri olivatkin.
”Tämän lihan uusiutumiskyky on jotain aivan toismaailmallista”, Kupe sitten jatkoi, murheellinen katse auki revenneissä uurnissa viipyillen ”Näyttää siltä, että edes liekit eivät päästäneet näitä haudan lepoon.”
Myös Kepe mietti, että juuri tästä kummallisesta lihasta kummitusten oli täytynyt johtua; muutoinhan linnakkeessa vaeltaisi paljon enemmän kalmoja, kuten vaikkapa Kissabio. Vai oliko kissassa lihaa…? Ja miten niin ”kissa”…? Äh, huono esimerkki.
Yötaivas klaanilaisten yllä oli tullut esiin pilviverhon takaa. Kuut loistivat kirkkaina ja koko tähtikartta paljastui. Punainen tähti oli paikallaan taivaankannen kirjokuviossa, kenties kahta sielua vajaana, näitä odottaen.
Kepe katseli tähtiin. Hän oli tuijotellut viime aikoina niin paljon tyhjää seinää pajallaan, ettei ollut kurkistanut kaukoputkeen sänkynsä vierellä. Ehkä hänen pitäisi.
Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi…
Snowie tökkäsi häntä varovaisesti olkapäähän. ”Psst, Kepe…” Lumiukko nyökkäsi käsissään pitelemän säiliön suuntaan. Liha sykki yhä sen sisällä. ”Pitäisikö meidän…”
Kepe ymmärsi, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, ja kurotti kohti hillopurkkia, jonka lihainen sisältö hyllyi kärsimättömänä. Kepe kiersi metallisen korkin pois pullon suulta, ja näin hermoinen henki vapautui. Kaiken tämän aikaa tuo henki oli odottanut vapautensa hetken koittoa. Mitä tuo liha tekisi ollessaan todella vapaa? Mitä se todella tahtoi?
Ohikiitävän hetken ajan purkin sisältö haki muotoaan nurmikolle pudottuaan. Sähköimpulssit muodostivat ilmaan humanoidimaisen hahmon, mutta vain hetkeksi. Ennen kuin syystuuli hajotti sen hiukkasiksi Bio-Klaanin yöhön, saattoi muodon tulkita osoittavan kädellään kohti öistä tähtitaivasta. Kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sähkö ja liha hajosivat siihen pimeyteen, josta se oli kasvanutkin.
Ja näin, lopulta tuo sielu oli todella vapaa. Se oli kertonut sen viestin jonka se oli tahtonutkin kertoa; loppu oli kiinni siitä, ymmärtäisivätkö hänen tarinansa kuulijat sen.
Kupen kasvoille levinnyt varovainen hymy vakavoitui nopeasti. Jostain sairaalaosaston sisältä kuului ylilääkäriä kaipaileva huudahdus, johon hänen oli reagoitava välittömästi. Lääkäri ja androidi vaihtoivat nopean katseen, joka viesti Peelolle haudan sulkemisen jäävän hänen tehtäväkseen. Kolme pihalla seisovaa klaanilaista jäivät katsomaan Kupen perään, kun tämä marssi kellonajasta välittämättä takaisin velvollisuuksiensa pariin.
Snowie ja Kepe seurasivat hetken hartaasti, kun Peelo asetti rikkinäiset uurnat takaisin kuoppaan ja alkoi hitaasti täyttää sitä mullalla. Poikkeuksellisesti kumpikaan ystävyksistä ei sanonut mitään.
”Kuulkaas”, Peelo lopulta rikkoi hiljaisuuden työskentelynsä keskeltä. ”Se Valkoinen Kuningatar, jonka Totuuskin mainitsi. Minä olen keskustellut hänen kanssaan. Kohtaamisesta jäi minulle vähän merkillinen tunne. Niin kuin kaikki tämä, mitä ympärillämme tapahtuu olisi jollain tapaa liitoksissa toisiinsa.”
”Kaikki tämä..?” Snowie mumisi ja viittoi hämmentyneenä ympärilleen. Univaje loisti hänen eleistään.
”Tämä liha, Totuus, kellot… ja sitten tämä yksi asia, joka ilmentyi minulle täysin uutena. Pohdin vain, että olettekohan te kuulleet siitä jotain.”
Kepen katse nauliintui androidiin. ”Yksi asia?”
”Valkoinen Kuningatar”, Peelo tarkensi. ”Hän muistaa erään henkilön. Tai ainakin muisti. Häntä kutsuttiin nimellä Adorium Selecius. Onko se teille tuttu?”
”Selecius…” Kepe maisteli nimeä. Kaikki, jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Miten kaikki nivoutuikaan Seleciuksen nimen ympärille.
”Voi olla että unenpuute iskee pahemman kerran, mutta…” lumiukko höpötti hämmentyneenä. ”Eikö se ollut juuri Selecius, jonka jäbät tutkivat Nimdaa sillä videolla? Joskus jotain, ööh, tosi tosi kauan sitten? Tai siis… häh?”
”Muistat aivan oikein”, Kepe vahvisti. ”Nimi on tuttu sen muinaisen nauihoitteen kautta.”
”Videolla?” Peelon mielenkiinto heräsi. ”Yhteyteni xialaisiin tietopankkeihin on heikentynyt edellisien viikkojen aikana. Minun täytyy turvautua paikallisiin lähteisiin. Kenties olisi aika vilkaista sitä nauhaa uusin silmin?”
”…mitä sille videolle muuten tapahtui?” Snowie tajusi miettiä ja haukotteli makeasti.
”Annoin sen Tawalle tutkittavaksi”, Kepe vastasi. ”Arvelisin, että hän antaa sinun katsoa nauhan, jos vain kysyt.”
Peelo nyökkäsi tyytyväisenä ja ilmeettömyydestään huolimatta ilmiselvän kiitollisena. Androidin huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti edessään huojuvan kaksikon uupuneisiin katseisiin.
”Minä hoidan tämän kyllä loppuun. Te kaksi näytätte siltä, että yöunet selkeyttäisivät ajatuksianne.”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Yöunet, mikä erinomainen idea. Tietoa oli jaettu Bio-Klaanin asukkien kesken, ja kenties mysteerit alkoivat pikkuhiljaa punoutua kohti yhteistä vastaustaan.
Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Nyt oli levon aika.
Kaksikko heilautti hyvästit Peelolle, ja suuntasi viemään kummitusimuria Kepen pajalle.
”Hmm, Kepe…” lumiukko aloitti heidän ollessaan vielä sisäpihan puolella.
”Mitä niin, Snöö?”
”Onkohan tämä nyt vähän noloa…”
Kuut ja tähdet jäivät kaksikon taakse, kun he astuivat sisään linnakkeeseen.
”…kun siis…” lumiukko sopersi. ”Me lähdimme jahtaamaan haamuja, niin kai me nyt sentään oletimme niiden olevan Verstaan aaveita. Niitä, jotka ovat seurailleet meitä…”
”Heheh… heheh!” Kepe ei voinut olla naurahtamatta väsyneesti. ”Väärät kummitukset… tiedätkö Snowie mitä?”
”Kerro.”
”Bio-Klaanissa voi lähteä jahtamaan yksiä kummituksia ja löytää sitten ihan toiset aaveet. On meillä… on meillä aika outo koti.”
Ennen vaipumistaan yön kauan odotetuille unille Kepe vielä päivitteli sitä, että nämä hermostohenget eivät olleetkaan Verstaan aaveita, kuten hän oli aluksi veikannut. Sen sijaan esiin oli pompannut taas nimi Selecius…
Hänellä oli niin paljon tutkittavaa edessään. Iggyn kohtalo, tähtitorni ja numerosarja josta Totuus puhui, Adorium Seleciuksen ja sen vanhan videonauhan yhteys tähän kaikkeen, Valkoisen kuningattaren tuomio ja miten se liittyi Geehen, miksi lihat elävät, puhuvat ja uudestisyntyvät ja miksi sitä oli kaikkialla admintornista feterroihin, Zeetan yhä mystinen sijainti, miten hän voisi löytää Verstaan ”taajuuden”, miksei Dox ollut vielä toipunut koomastaan, miten Siniset Kädet tähän liittyivät, sekä mitä Profeetta oli yrittänytkään heille viestiä. Jukra mikä lista. Ehkä hänen pitäisi laittaa kaikista näistä mysteereistä laput seinälle, ja vetää punaisella langalla yhteydet asioiden välille, ehkä se toisi perspektiiviä…
Hänen olisi varmaan hyvä raportoida kaikesta tästä myös Tawalle ja Visulle. Kelvinkin hänen oli vielä tavattava. Ja ehkä olisi syytä käydä arkistomaakarien juttusillakin…
Snowie kuorsahti sohvalla.
… Mutta kaikki tuo saisi odottaa huomiseen, Kepe mietti. Olipa aikamoinen päivä.
Ai olet? Sepä hyvä. Minulle jää vähemmän syitä pudottaa niskaasi järkyttävä määrä esoteerista tietoutta joistain omituisista olennoista, vaikka olenkin siinä äärimmäisen hyvä!
Niin, sinä tiedät jo, mikä minä olen. Viettiminä. Rahi-vaisto. Hordika. Loinen. Toinen. Ja kun tiedät tämän, osaat pyytämättäkin jatkaa ajatusketjun seuraavaan johtopäätökseen:
Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.
On äärimmäisen tärkeää, että ymmärrät tämän. Muuten mistään ei tule mitään.
Minä tunnen nimittäin kaltaisesi. Tiedän, että eräitä lempipuuhiasi on tehdä päätelmiä siitä, mitkä tarinan hahmot ovat ”hyviä”, mitkä ”pahoja” ja mitkä vain ”olentoja työssään”. Minä en kuitenkaan aio kertomukseni jumalana, joka ilmentää samaan aikaan hahmon, tekijän ja lukijan rooleja, sallia sitä, että julma ja armoton katseesi osuu minuun ilman täydellistä ymmärrystä asioiden todellisesta luonteesta!
Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.
Jokaisen toiminta kumpuaa jostakin – vihasta, rakkaudesta, inhosta tai muista kivoista tunteista. Minun toimintani kumpuaa siitä, mikä on Kissabiolle parasta ja mitä Kissabio haluaa, vaikka hän ei myöntäisi sitä edes itselleen.
Aina ei ole helppoa, sen minä voin myöntää. Mutta minä yritän parhaani, ja sen on riitettävä.
Kun olet harkinnut tätä väitettä niin kauan, että olet valmis hyväksymään sen maailmassa vallitsevana perustavanlaatuisena totuutena, ole kiltti ja syötä alla olevaan lootaan teksti ”Kissabion loinen ei tehnyt mitään väärää”, niin voin päästää sinut eteenpäin. Pidä tätä eräänlaisena vakuutena sinulta minulle.
Kuten sanoin, minulla ei ole aikomustakaan päästää tekstiini lukijoita, jotka julkeavat tulkita sitä väärin!
Kiitos yhteistyöstä.
Nyt pääsemme uskoakseni siihen, mitä varten tänne tulitkin.
Katsotaanko niitä kissavideoita?
Kyllä, se on totta, Kissabio tähti on television. Meillä on tämän ihmeellisen kojeen ansiosta käytössämme Kissabion surkean elämäkerran jokainen hetki. Eikö olekin hienoa? Niin monia sekunteja, jotka eivät kiinnosta ainuttakaan mistään löytyvää olentoa.
Jos televisioni olisi vähemmän vertauskuvallinen, hankkisin paremman kanavapaketin.
Näin minä päiväni vietän, Kissabion surullisia edesottamuksia seuraten… ei ole kunnollista elämää tämä ei. Ehkä ihan hyvä, että olen täällä aivan yksikseni. Kuolisin häpeään, jos jonkun hohdokkaamman olion loinen tulisi käymään ja huomaisi, että vilkuilen kaiket päivät jonkin epäselvän kissan sekoilua!
Mieluummin olisin joku muu jossain muualla, mutta minulla on tehtävä, ja sen aion tehdä. Eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellaisia me loiset olemme.
Tarkistetaanko, mitä Kissabiolle kuuluu?
Sekatavarakauppa
Menneisyydessä
Kissabio vertaili hyllyllä lepääviä Whiskas-tölkkejä ja yritti päätellä, mitä eroja niissä oli. Vaikeaselkoisista etiketeistä ei ainakaan ollut hyötyä.
Hänen jäsenlomakkeeseensa oli lajin kohdalle painettu pelkkä kysymysmerkki. Aina välillä se teki elämästä hankalampaa: yksikään ravitsemusterapeutti ei ollut osannut kertoa, mitä hänen olisi oikeastaan pitänyt syödä. Whiskas oli kai jonkinlaista ruokaa kissaraheille. Se ei maistunut kovinkaan hyvältä, mutta piti sentään hengissä.
Klaanin kaupungissa sijaitsevaan sekatavarakauppaan oli laskeutunut myöhäisiltainen hiljaisuus. Muutama matoran puski hänen ohitseen ahtaiden hyllyrivien välitse, ja Kissabio jäi harkitsemaan, olisiko hänen vain pitänyt ottaa punaista laatua.
Hän mietti vielä hetken ja luki etiketin toistamiseen, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Olihan punainen sitä paitsi ihan kiva väri. Kissabio laittoi ostoskoriin kaksi tölkkiä ja poimi mukaansa hetken mielijohteesta vielä kolmannen – hinta oli varsin kilpailukykyinen tuoreeseen kalaan verrattuna, joten kai sitä piti silloin tällöin kestää.
Ajatukset jo maalauksessa, jonka hän aikoi viimeistellä kotiin päästyään, kissaolento suuntasi kohti kassaa.
Silloin Kissabio näki hänet.
Onpa kuvanlaatu surkea…
Se on melko absurdia, kun ottaa huomioon, että televisioni oli tarkoitus olla vertauskuvallinen. Niin siinä pakkauksessa ainakin luki. Mitähän ne huijarit minulle myivät? Oikean television? Miten se on edes mahdollista?
Odotapa hetki niin katson, saanko tehtyä tälle jotakin.
Matoron.
Jään toa oli pysähtynyt tutkailemaan myynnissä olevaa harmaata kanohia. Miksi näin, sitä Kissabio ei osannut arvata – se ei vaikuttanut mitenkään erityiseltä, ja tunnettu toa-soturi saisi kokoelmiinsa uusia naamioita taatusti helpomminkin.
Elämäänsä kyllästyneen skakdin murahdus havahdutti Kissabion siihen, että hän oli tiellä. Kissa pyrähti nolosti eteenpäin ja pysähtyi hyllyraon kohdalle yrittäen epätoivoisesti näyttää siltä, että oli tekemässä jotakin järkevää.
Miksi hän oli tällainen? Eiväthän he olleet puhuneet vuosikausiin – eivät Japa Nuin jälkeen.
Kissabio yritti keksiä, minkä tuotteen voisi haluta vielä ostaa, mitä voisi teeskennellä unohtaneensa epähuomiossa, jotta pääsisi kiertämään takaisin ja voisi viettää kaupassa vielä hetken.
Voisiko hän tehdä niin? Vain tuijotellakseen Matoroa? Mitä hän ajattelikaan?
Ostoskorissa oli kolme Whiskas-tölkkiä ja uusi pakkaus tusseja, kaikista halvinta mallia, niitä hän käyttäisi vain omaan tuherteluunsa, työpaikalla oli parempia itse sarjakuviin…
Kissabio kääntyi joka tapauksessa ympäri. Matoro ei varmaankaan ollut huomannut. Hän tarvitsi vielä yhden tuotteen, eikö hän ollutkin unohtanut jotakin?
Nyrpeä skakdi tuhahti paheksuvasti.
Tässä sitä mennään.
(Älä kiinnitä huomiota minuun, tuskailen vielä tämän vastaanottimen kanssa!)
(Kissabio voisi vaikka kuvitella kaukosäätimen, niin elämäni olisi ehkä helpompaa.)
Jotakin vielä…
Noin, eiköhän se toimi nyt? Kuva näyttää ainakin selkeämmältä.
Se ei toisaalta ole kummoinen voitto, kun joutuu katselemaan Kissabion kasvoja. Hei, tässä harvinainen ajatus, joka ei missään nimessä pyöri mielessäni joka ikisenä hetkenä: olisinpa kenen tahansa muun loinen.
Olet saapunut juuri keskelle tyypillista iltaa Kissabion elämässä. Sen määrittäviä piirteitä ovat ainakin nämä:
1) mitään kiinnostavaa tai jännittävää ei tapahdu
2) parhaat henkilöhahmot ovat lukuisat toa-sankarit, joiden perään Kissabio kuolaa tekemättä ikinä aloitetta
3) minä kärsin
Pahoittelen, jos meneillään ei ole mitään odotuksiesi mukaista! Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että minulla ei ole mitään osaa tapahtumiin, mikä on oikeastaan ihan hyvä puolustus.
Niin, minulla ei ole osaa eikä arpaa… ellen…
Haettuaan ostoskoriinsa erään sarjakuvan, jonka omisti jo, Kissabio palasi kohti kassaa ja huomasi jään toan tutkailevan yhä naamiota.
Hän hengitti syvään ja esitti viimein kysymyksen, jota oli pyöritellyt mielessään niin, niin kauan. ”Hal… haluaisitko, tuota, l-lähteä ulos kanss…”
Hei, hyvin tehty! Eihän se niin vaikeaa ollut.
Loppu on historiaa: Matoro suostui. Hyvin kävi, mutta olihan se siitä huolimatta aika säälittävä esitys, eikö vain? (MINÄ saan sanoa näin, koska olen Kissabion loinen ja voin olla tätä mieltä vain, jos Kissabiokin jollain tasolla on. Jos sinä ajattelet samoin niin painu helvettiin!) Jos en olisi töytäissyt sinua loppuun saakka, kuka tietää, kuinka monta vuotta olisit vielä paininut asian kanssa, Kissabio.
No, ei minua haittaa olla avuksi. Sitähän varten täällä olen. Pyöritän tätä sirkusta, koska jonkun täytyy.
Koska minulla on vieraita ja tapahtumassa on jotakin Kissabion elämän yleiseen tasoon nähden äärimmäisen jännittävää, voisin pikakelata h-hetkeen. Noin, nyt olemme oikeassa päivässä. Pian se alkaa!
Mutta missä on Kissabio? Yhä kotonaan.
Mitä sinä sitä peiliä katselet? Tuskinpa ainakaan ihailet omia kasvojasi. Niistä ei saa mitään silmää miellyttävää millään tästä maailmasta löytyvällä asialla, mutta se on vain säälimättömän luja fakta, jonka kanssa on elettävä. Vauhtia, ettet myöhästy. Tämä jäynä on ollut tekeillä niin kauan, että en jää kliimaksista paitsi mistään hinnasta!
Bio-Klaani
Menneisyydessä
Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.
Rehellisesti sanottuna mietin aivan samaa, Matoro! Jos sinussa asustelee hyviä vinkkejä korviisi kuiskiva loinen, sen on pakko olla tehtävässään susihuono.
Ja jos ei… kannattaisikohan hankkia sellainen?
Hypätäänpä hieman eteenpäin. Luulen sinun muistavan tämän epätoivoisen episodin jokseenkin hyvin, joten voimme tyytyä kohokohtiin. Me voimme aivan hyvin seuloa kitoihimme makoisat kuivapalat, jotka joku on mennyt sekoittamaan kuvottavaan kasaan oikeaa, aitoa lihaa.
Sellainen roska ei kelpaa. Minähän en suuhuni pistä yhtään mitään, mikä ei koostu sataprosenttisesti lisäaineista!!!
”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”
Ulkona… ulkona syöminen ei tarkoita tuota, Kissabio. Jos tuon oli tarkoitus olla vitsi, en ihmettele, miksei tekeleesi pärjännyt niillä Itä-Steltin sarjisfestareilla vuosikymmeniä sitten.
Ah, siinäpä vasta päivä. Hautasit haaveesi sarjakuvataiteilijan ammatista vuosiksi. Aloitit uudestaan kaiketi vain siksi, ettet lopulta löytänyt elämällesi mitään muutakaan tarkoitusta. Nyt tuhertelet Klaanilehteen tuotoksia, jotka ovat kaupungin asukkaiden keskuudessa lähinnä vitsi. Miltä nyt tuntuu? Oletko tyytyväinen itseesi ja valintoihisi?
Oho, pääsikö tarina etenemään taas, kun juutuin muistelemaan menneitä? Minun täytyy keskittyä. Olemme suunnitelleet tätä niin kauan, ja elämässämme on niin harvoin valonpilkahduksia.
”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.
”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’”
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.
Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.
Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.
”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”
Hmmmm…… mmmmiauhh….. missähän vaiheessa minä voisin…
”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”
Kissabio oli hetken hiljaa.
Miauskis!? Mitä silmäni näkevätkään? O-oikeastiko?
Hän ei muista, Kissabio!
HÄN EI MUISTA!
En voi uskoa tätä. Tämä todella lunasti kaikki odotukset; juuri jotakin tällaista olen vuosikaudet odottanut.
Tiedätkö mitä, Kissabio? Minä tiedän, mitä teemme. Jos hän ei muista, sinäkään et sitten mainitse Japa Nuita sanallakaan.
”M-mehän olimme silloin ker-Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”
Voi ei, tästä tulee niin kiusallista.
Voin kuvitella keskustelun, jonka käytte viikon kuluttua, kun hänen mieleensä yhtäkkiä pilkahtaa, että hetkinen, eikö tuo Kissabio ole hyvin samanlainen kuin se Japa Nuilta Klaaniin tuomani neitokainen? Ovatko he kenties samaa lajia, hän saattaa ihmetellä hetkisen.
Ja kysyy siitä sitten sinulta.
En malta odottaa! Niin et varmaan sinäkään.
Vai… vai…
… oletko jo tulossa toisiin aatoksiin? Alkaako koko Matoro-juttu jo vähän kaduttaa? Onko pahat vibat?
Ei, älä vastaa, en kysynyt mielipidettäsi. Minä tiedän sen jo, hölmö. Minä olen sinä – tietyssä mielessä ainakin.
Älä huoli, hoidan asian!
”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.
”Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”
”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”
Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”
Hmm, hetkinen… Minun on nyt pistettävä parastani. Oliko niin, että Matoro oli tykästynyt lintuihin? Taisin saada idean.
Aika hyvä, vaikka itse sanonkin! Tässä tulee vielä parempi. Pidä kiinni itsetuntosi rippeistä!
Huolet pois, tämä surkea ilta on ohi hetkessä.
Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.
Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.
Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.
”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.
”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.
Kas noin. Luulen, ettei sinua enää tarvita. Shhh, esitä vain nukkuvaa, kyllä se Matoro kohta lähtee.
Hetkinen, luenko oikein – tietääkö Matoro, mitä kehrääminen on? Siinäpä vasta lore-ekspertti. Komea, psykologisesti stabiili ainakin toistaiseksi ja paljon erinäisistä jutuista tietävä.
Ei ihme, ettei muistanut seikkailujanne Japa Nuilla. Liian hyvä sinulle.
Käytännössä sinun vastakohtasi.
Sinä et ole mitään, Kissabio.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
No hei, miten meni omasta mielestä? Minulla oli ainakin hauskaa, kiitos kysymästä.
Toki, näin jälkikäteen minua vähän epäilyttää, nappasinko pääpalkinnon liian aikaisin. Matoron kanssa olisi voinut leikkiä paljon pidempäänkin; jos olisin pelannut korttini oikein, olisin epäilemättä saanut hänet uusille treffeille. Nyt sellaisia ei valitettavasti taida olla tulossa, jos se ei käynyt jo selväksi!
Mutta niin – miksi lopetin näin aikaisin?
Ehkä sinut (ja siis myös minut) valtasi viime hetkellä ylitsepääsemätön tietoisuus siitä, että tuo juttu ei voi mitenkään toimia. Ehkä ymmärsit, ettet ansaitse Matoroa. Se on ihan kypsästi päätelty, Kissabio – olen yllättynyt.
Muista muuten kuivata kyyneleesi, ennen kuin saavut kotiin. Ne eivät varsinaisesti tee pärstästäsi iloisempaa katseltavaa. Se eteisen iso peili alkaa kaduttaa, vai mitä?
Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.
Mata Nuin nimeen! Noinko sinä tapahtuneen itsellesi selität?
Ihan vain meidän kahden kesken: toisinaan luulen, että Kissabio ei ymmärrä aivan täydellisesti olemassaoloni luonnetta.
Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.
Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.
Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?
Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.
Ah, aivan. Olinkin lähestulkoon unohtanut koko jutun. Lienen miettinyt koko viikon ainoastaan Matoroa (enkä ole ainoa, hih hih)!
Tälle… tälle meidän on ehkä tehtävä jotakin.
Älä ymmärrä minua väärin – en usko, että se pinkki ääliö kertoo Kissabiolle mitään oikeasti hyödyllistä, vaikka tämä jostain syystä haluaisikin. Sen örinöistä ei saa mitään selvää.
En kuitenkaan halua Kissabion saavan mitään, en yhtä ainutta palapelin palaa.
Tiedät varmasti, että totuus voi joskus sattua niin paljon, ettei tieto ole kivun arvoista. Olen samaa mieltä. Sitä paitsi näin kuuluukin olla – Kissabion ei ole tarkoitus ymmärtää mitään. Ei hän halua.
Olisipa minulla jokin kätevä naru, josta vedellä…
Kissabio vääntelehti unissaan levottomasti.
Sinä todella pilasit kaikki mahdollisuutesi Matoron kanssa.
Eikö yhtään hävetä? Vai ymmärsitkö todella saaneesi tismalleen sen, mitä ansaitsitkin?
Sinä et ole mitään etkä ansaitse mitään. Ei millekään ei mitään. Siinä on tietyssä mielessä tiettyä kauneutta – ainakin siihen asti, että huomaa virkkeen koskevan sinua!
Kissabio avasi silmänsä.
Mutta silti: minä muistan aivan hyvin, kuinka kauan Matoro on mielessäsi pyörinyt. Niin on tapahtunut tismalleen Japa Nuilta asti, sitten kohtalokkaan reissun, joka on salaperäisistä syistä (ei kun kyllä minä tiedän: se oli turha reissu vailla mitään sisältöä!) päässyt toalta unohtumaan.
Se on pitkä aika, Kissabio. Voimmeko luopua toivosta yhden epäonnistumisen jälkeen?
Ehkä meidän kannattaisi kysyä häntä ulos uudelleen.
Kissabio tuijotti kattoa.
Mennäänkö jo huomenna? Uuh, kuvittele tilanteen kiusallisuutta, jos laitamme sinut implikoimaan, että mielestäsi kaikki menikin ihan hyvin!
Haluan nähdä Matoron ilmeen.
En sinun ilmettäsi.
Kukaan ei tahdo nähdä sinun ilmettäsi.
Kissabio yritti nukahtaa.
Äh, anteeksi, turhaan minä yritän olla positiivinen. Matoro ei halua nähdä sinua enää ikinä.
Se on karu tosiseikka, joka on vain hyväksyttävä. Tästä hetkestä eteenpäin elämäsi on suuntauduttava kohti jotakin muuta määränpäätä. Keksi vaikka kiva sarjakuvaprojekti, jota haluaisit työstää vaikka kymmenen vuoden ajan. Miksei kauemminkin.
Kissabio yritti nukahtaa.
Niin se on, mutta mikä harmi, eikö vain?
Matoro oli niin komea, kuin eloon herännyt sankarillinen ritari suosikkimangaiasi sivuilta. Itse täydellisyys. Hänelle on Kohtalo suunnitellut vaikka mitä. Hän on niin tärkeä ja vahva ja loistava!
Kaikkea muuta kuin sinä.
Eikö tässä kuitenkin ole liian mehukas mahdollisuus, jotta asian voisi jättää sikseen? Ehkä sinun pitäisi käydä huomenna hänen juttusillaan. Ehkä tämä kaikki on väärinkäsitys. Ehkä ilta meni hänestä sittenkin hyvin!
Kissabio yritti nukahtaa. Siitä ei tullut mitään.
Hän nousi ylös hakeakseen vettä. Juomalaseja odottaisi kaunis rivi astiakaapissa, mutta hän voisi täyttää kulhon ja litkiä sitä lattialla maaten. Kuten kissa.
Kuten inhottava, likainen kissa, joka olikin.
Kissat eivät ole mitään. Niitä ei ole olemassa.
Suunnilleen niin sujuivat yöt oikeudenkäyntiin saakka. Kissabio möyri surkeasti pahvilootassaan saamatta juurikaan unta.
Ehkä meidän ei tarvitse olla hänelle liian ankaria sen tähden.
Olihan se Matoro ihan kiva.
Ja hei, olihan itse siinä oikeudenkäynnissäkin murehdittavaa, vaikken haluaisikaan viipyillä liiaksi asioissa, jotka eivät ole omien käpälieni tuotosta. Pinkki hirviö oli jahdannut Kissabioa ikuisuudet, ja se on totta vie melko huolestuttava tosiseikka. Oli melkoinen ihme – siis ainoastaan minun apuni ansiota – että Kissabio oli selvinnyt hengissä näinkään kauan.
Saisiko hän viimein rauhan jäniksen hahmon ottaneesta vainoajastaan? Kylläpä jännittää! Ei ihme, ettei kisuliini saanut silmäystäkään unta.
Muuten: näin kyllä, kun joku kohotti hieman kulmakarvojaan sille, että minä olisin muka auttanut Kissabioa pakenemaan vemmelsäären hirmuista kitaa. Pitäkää epäluulo omana tietonanne, kyllä minä niin tein! Kuten sanoin, olen vain Kissabion ikiomaa tahtoa toteuttava nöyrä palvelija, ja hänen ei missään nimessä tee mieli joutua voretetuksi.
Minä en voisi ikinä satuttaa Kissabioa – ainakaan siinä tapauksessa, että hän ei jollain tasolla haluaisi sitä itsekin.
Muista se.
Hei, oikeudenkäynti ehti alkaa tässä meidän jutellessamme! Karzahni soikoon, Kissabio – yritä nyt pysyä hereillä. Luulen, että jos nukahdat oikeussalissa, Tawa antaa bännit kanin sijasta sinulle. Ei, en tiedä, toimivatko Bio-Klaanin säännöt oikeasti niin, mutta sellaiseksi minä ne laatisin.
Sentään osaat näemmä juuri ja juuri vastata ”kyllä” tai ”ei” juuriadminin esittämiin kysymyksiin. Eiköhän se riitä – todistajia ja valvontakameramateriaalia on sen verran, että tämä on aika läpihuutojuttu. Tawaa varmaan rasittaa, että joutuu kykkimään täällä tällaisen ilmiselvyyden takia, kun tärkeää tehtävää olisi muuallakin. Jos sinulla olisi käytöstapoja, pahoittelisit adminille koko homman päätyttyä sitä, että olet täällä tuhlaamassa hänen aikaansa.
Jep, läpi meni, jänis sai bännit. Mikä hyödytön huolehtija oletkaan, kun tämä piti sinua ylhäällä useamman unettoman yön.
Hei, mitä nyt? Aikooko kani huutaa sinulle läksiäissanansa? Lupasin varjella sinua tiedon tuskalta, mutta kuunnellaan silti tarkasti; tässä vaiheessa vemmelsääri on niin suuren raivon vallassa, ettei saa varmasti sanotuksi mitään hyödyllistä, vaikka haluaisikin. Ryhdistäydy, nyt ei ole aikaa torkuille!
”HOI KISAS BIO!!!”
Hyvin alkoi, se muistaa jopa nimesi. (Muistaakohan Matoro? Hihihi, ei varmaan!)
”EI HAIT TAA ETEN VOINNUT SYÖDEÄ SINUA NNYT……”
”…… KOSKAK VOIN SYÖDELELLÄ MYÖHEMIN SIE LUSSI !!!!!!”
No, vaara ohi. Jänö ei onneksi saanut suustaan mitään keskivertoa relevantimpaa. Pelkään vähän sitä, mihin se pystyisi, jos ei olisi kaikin puolin niin huono olento.
Onnistuin jälleen tyrmäämään kielletyn tietouden saapumisen Kissabion mieleen… mutta siitä tulee joka päivä hankalampaa. Hänen alitajuntansa ja järkensä eivät tee yhteistyötä – totuus sattuu, mutta se pyrkii silti silloin tällön esille.
Onneksi minä olen täällä.
Bio-Klaani
Päiviä ennen Kauhujen yötä
Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.
Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.
Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.
Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!
Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.
”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.
Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.
Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.
”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.
Tällainen tylsä unikin saattaa nimittäin sisältää vaarallisia pohjavireitä.
Taidan tosin mennä tekemään jotain muuta siihen asti, että tänne ilmestyy jotakin kiinnostavampaa. Maailmassa ei ole mitään surullisempaa kuin kissa, jolla on vain yksi unelma.
Mutta sitten ovi avautui.
Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.
Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.
(Ja tässä sitä mennään!!!)
Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.
Hei… hetkinen?
”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.
Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.
”T-tuo solmio, Matoro!”
Tällainen ei käy päinsä.
Mutta vastausta ei kuulunut. Ja Kissabio avasi silmänsä.
Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa. Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.
Juuri nuo ovat kiellettyjä ajatuksia! Noita sinä et saa ajatella!
Se
MITÄ SIITÄ?
saattoi
MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?
olla
ÄLÄ KYSELE TURHIA
tikitystä
TAI MINÄ T A P A N S I N U T
Heräsikö se siitä? Näköjään, kaikki okei.
Noh, yritäpä jo rauhoittua. Se oli kuitenkin vain uni, turhaan hengittelet noin kiihtyneesti. Se oli vain uni!
Mitä sinä siinä enää vääntyilet? Tuolla menolla et saa enää yhtään unta tänä yönä. Se olisi aika noloa, kun ottaa huomioon, että sinustakin on tarkoitus tulla yksi Punaisen miehen uusista uneksijoista. Parempi opetella nukkumaan vähän paremmin! Sinä nolaat meidät kaikki, Kissabio. Näen sieluni silmin kaikki muut loiset nauramassa meille. Heillä on kivaa keskenään, kun minä kykin jonkin tyhmän kisuliinin mielessä.
Tällaista se on aina välillä.
Kaikki tämä on Kissabion omaksi parhaaksi. Kuten sanoin, ei hän halua muistaa. Ei oikeasti. Minun vaikea tehtäväni on yhteensovittaa hänen tahtonsa monituiset tasot, ja se käy joka päivä haastavammaksi.
Kissabioa revitään joka suuntaan. Hän ahmii mangaioita ja täyttää itseään vaarallisilla haavekuvilla. Voi että, olisipa hauskaa olla sankari! Olisipa ihastuttavaa taistella oikeuden puolesta sydämettömiä despootteja vastaan; olisipa hurmaavaa löytää tosirakkaus, itsensä puuttuva palanen, jonka kanssa nousta maailman pahuutta vastaan!
Minä autan häntä, koska se on työtäni. Jos Kissabio ei kykene puhumaan Matorolle, töytäisen häntä eteenpäin. Jos Kissabio kuulee Bio-Klaanista tietämättä lainkaan, miksi haluaisi muuttaa saarelle, kuiskailen hänen korvaansa kannustavasti.
Joka päivä livumme kuitenkin vaarallisemmille vesille. Polun, jota Kissabio haluaisi niin kovasti astella, päässä odottaa ymmärrys. Hänen toiveitaan ja mielihalujaan on mahdotonta erottaa niiden todellisista syistä, jotka tiedän vain minä.
Alkaa tuntua siltä, että tehtäväni on mahdoton. Miten minun on tarkoitus toteuttaa Kissabion lukuisat ristiriitaiset haaveet? Miten minun on tarkoitus projisoida takaisin häntä kohti Kissabion olemuksen syvin ydin, jos hän ei ole itsekään varma siitä, mitä on ja mitä tahtoo?
Älkää kertoko tätä Kissabiolle, mutta joskus minusta tuntuu siltä, että Japa Nuin guru oli oikeassa.
Japa Nuin gurun sali
Menneisyys
Kissabio pani kivisen huoneen halki astellessaan merkille, että Japa Nuin gurun asuinsija oli varustettu kaikkien mahdollisten uskontojen ikonografialla. Kuinka viisas guru olikaan, jos tämä ammensi tietämyksensä jokaiselta jumalalta! Todennäköisesti ainakin kuusi kertaa tavallista gurua viisaampi.
Jännittynyt odotus valtasi kissan. Kaapuun kääritty hahmo katsoi häntä. ”Kissabio”, se sanoi.
Puhuteltu hätkähti. ”K-kuinka tiesit nimeni!?” Gurun suunnaton voima salpasi hänen hengityksensä, ja Kissabio olisi polvistunut, jos olisi uskaltanut.
Suuri mestari riisui hupun päästään. Sen alta paljastui valkoinen kanohi Huna. ”Turistilaivat toimittavat meille listan matkustajista. Sinun kohdallasi tiedot olivat puutteellisia. Mikä on lajisi, Kissabio?”
Syntyi syvä hiljaisuus, jonka aikana Kissabiosta tuntui siltä kuin salia reunustavat lukuisat eri jumaluuksia kuvaavat patsaat olisivat langettaneet hänelle tuomiota. Lopulta hän sai sanotuksi: ”E-en tiedä…”
Japa Nuin guru naurahti pilkallisesti ja piti pitkän tauon.
”Minä vääntyilin kerran kaksi viikkoa putkeen sängyssäni psykoosin vallassa, kun tilkka biomenasiideriä joutui vahingossa elimistööni, ja tämä on silti naurettavin asia, jonka olen ikinä nähnyt”, tämä räjähti. ”Laji en tiedä? Miten niin et tiedä? Mata Nuin, Athin, Suurten Olentojen, Tren Kromin, Atheonin, Tulinoidan, Kuningas Julienin, ex-vaimoni ja jokaisen milloinkaan eläneen profeetan, oraakkelin ja ritarin nimeen, miten joku voi olla tietämättä lajiaan?”
Kissabio peruutti pari askelta kohti salin uloskäyntiä. ”Oi suuri guru, t-tulin tänne vain kuulemaan kohtaloni…”
Japa Nuin guru kaivoi kaapunsa taskusta jonkinlaisen savukkeen ja sytytti sen. Huoneen täytti aromi, joka muistutti Kissabioa hieman Noitatohtorin yllä leijuneesta katkusta. ”Kaltaisillasi ei ole kohtaloa. Voit poistua.”
Hämmennyksestä lamaantunut Kissabio ei kyennyt tottelemaan gurun käskyä. Tämä imaisi sisuksiinsa savua, yski pari kertaa tottuneesti ja mulkaisi kohti vierastaan. ”Yhä täällä?”
Kului hetki. Raihnainen guru näytti niin surkealta, että Kissabio rohkaistui lausumaan: ”E-eikö kaikilla olennoilla pitäisi olla kohtalo?”
Mestari katsoi savukettaan hetken harkitsevasti ja viskasi sen sitten Atheonia esittävän sarvipäisen patsaan taakse. ”Ehkä. En minä kuitenkaan osaa tulkita kohtaloita metafyysisessä mielessä. Kirjoitin ne kirjat niin aineissa, että muistan tuskin enää sanaakaan.”
Keskustelun tunnelma oli muuttunut niin monta kertaa peräkkäin, että Kissabio ei kykenyt tekemään muuta kuin kuuntelemaan. Se ei vaikuttanut monologiaan jatkavaa gurua haittaavan.
”En oikeastaan edes tiedä, onko mitään sellaista kuin kohtalo. Siitä olen kuitenkin varma, että Suuri Ykseys – kuka tämä sitten todella onkaan – asetti jokaisen luomuksensa sisuksiin edellytykset roolille, jota tämän on maailmanhistorian näyttämöllä näyteltävä.”
Gurun ja Kissabion välissä palavan tulen luomat varjot lepattivat hämärän tilan seinillä.
”Siispä tiedän, että kun luokseni saapuu toa, hänen kohtalonsa on toan kohtalo. Kun luokseni saapuu skakdi, suon hänelle skakdin kohtalon. Kun luokseni saapuu skerde, kysyn ensin, mitä skerdet ovat, ja annan tälle sitten skakdin kohtalon, mutta paremman. Kun luokseni saapuu joku, joka ei tiedä lajiaan…”
Inhon värähdys kävi Japa Nuin gurun kasvoilla.
”En tiedä, mikä sinut loi, mutta epäilen, että sekään ei keksinyt sinulle mitään tarkoitusta. Jos kohtalo on ohjelmoitu olemukseemme, sinun on sellaisen perään turha haikailla. Häivy tuhlaamasta aikaani; maksavia asiakkaita on varmasti lisääkin.”
Kissabio ei tiennyt, mitä siihen vastata, eikä oikeastaan halunnutkaan sanoa gurulle enää sanaakaan. Hän poistui itkua vastaan taistellen ja toisti mielessään sitä tosiseikkaa, että oli lähdössä Bio-Klaaniin, hän oli muuttamassa Bio-Klaaniin, jossa kaikki muuttuisi paremmaksi.
No, miten kävi omasta mielestäsi?
Se oli retorinen kysymys. Kissabio ei voi vastata, eikä vastaus ole kenellekään epäselvä.
Ai onko Kissabiolla kiire? Itse asiassa hän on vain sen verran metanarratiivisesti heikko olento, että ei edes ole tietoinen keskustelusta, jota me paraikaa käymme. On hänellä toki tietyssä mielessä kiire.
On nimittäin alkamassa turhan toivon ja yksinäisyyden täyttämä baari-ilta. Kissabio viettää sellaisia niin usein, että sitä voisi kutsua vaikka perinteeksi, jos niin tekeminen ei olisi niin surullista.
Hetkinen, onko tämä joku uusi tyyppi? Lähestyykö joku sinua täysin omasta aloitteestaan?
Uskomatonta ja harvinaista, Kissabio! Tämä tilaisuus kannattaa käyttää, sillä sen kaltaiset saapuvat luoksesi ani harvoin. Kuinka päätätkään reagoida? Kuinka puristat viimeisenkin hyödyn pisaran onnellisesta sattumasta, joka saattaa olla ainoa, jonka tämän elämän puolella saat?
Mitä teet, Kissabio?
Kissabio havahtui ja nosti katseensa maitokulhosta, jota oli tuijotellut jo hyvän tovin. Hän ei saanut vastausta ulos suustaan, sillä hän ei edes ollut varma, mitä kissanminttu oli – oliko outo matoran olettanut hänen tietävän siitä vain siksi, että hän oli kissa?
Senkin säkki.
”Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ’kissan’ käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…”
Kuuntelemisen Kissabio lopetti joskus muutaman virkkeen kuluttua. Se ei vaikuttanut haittaavan ko-matorania, joka jatkoi yksinpuheluaan täysin käsittämättömistä aiheista kuin joku olisi maksanut tälle puhumisesta.
… okei, myönnetään, tämä jäbä on kyllä joku outo kusipää.
Ehkä teit sittenkin oikean valinnan. Oikein valinta olisi ehkä poistua paikalta sanomatta sanaakaan – siinäpä vasta ”voimaliike” – mutta tahdonvoimasi ei ehkä riitä siihen. Istu sitten siinä odottamassa, että tilanne muuttuu joka sekunti hieman kiusallisemmaksi.
Jos on tylsää, kaada vaikka kulhoosi lisää vodkaa.
”… ja vaikka jotkut väittävätkin, että Credox sellenum on kemiallisesti hyvin lähellä, kissanmintun toimintaperiaate on kyllä hieman erilainen. Se vaikuttaa pikemminkin käsitteelliseen hahmotuskykyyn ja hämärtää semanttisen avaruuden alkioiden rajoja luoden yhteyksiä, joita ei muuten ehkä…”
Mitä ihmettä, vieläkö se jatkuu? Hyypiö kyllä rakastaa omaa ääntään. Kehtaakin tulla sinun elämääsi dominoimaan sitä nololla monologillaan. Antaisi välillä muille tilaa kuulla omat ajatuksensa. Ei ole kunnollista tällainen.
Voi ei, et kai oikeasti aio ottaa sitä? En väitä tietäväni, mitä kissanminttu tai ”semanttiset päihteet” ovat, mutta ei kuulosta hyvältä idealta!
… ja, ööh, sitä ei varmaan pitäisi syöd-
No voi helvetti. Onko nyt hyvä olo, Kissabio?
Kissabion silmissä sumeni.
Hänen oli päästävä pois. Raitista ilmaa. Mitä tahansa.
Pois.
Saat syyttää vain itseäsi.
Kuka tietää, miten tuo kyseenalainen ihmeaine vaikuttaa. Kuka tietää, mitä se kaivaa sisimmästäsi esiin.
Hei, varovasti nyt. Tuolla menolla kompastut, lyöt ruman naamasi katukivetykselle ja menehdyt välittömästi. En kadehtisi sitä, joka saa tehtäväkseen hinkata viimeiset jäljet sinusta pois Huonon satamakadun arvokkaasta pinnasta.
Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.
Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden? Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.
Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.
Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?
Mikä se oli ikinä ollut?
Hyvin tehty, nyt olet täysin sekaisin. Loistavaa. Onnea.
Minä alan kyllästyä tähän.
Haluatko… haluatko etsimäsi? Haluatko tarkoituksesi? Haluatko kohtalosi? Haluaisitko, että elämälläsi olisi kaiken aikaa ollut suunta jotakin kohti? Haluatko olla jälleen kokonainen?
Sinä saat kaiken, jos haluat. Minä en enää jaksa. Alkaa käydä selväksi, että yritykseni eivät kanna minkäänlaista hedelmää, eivät nyt eivätkä milloinkaan. Et aio löytää etkä luoda itsellesi paikkaa tähän maailmaan. Et aio tyytyä siihen, mikä olet.
Hyvä on. En vastusta.
Muista, Kissabio.
”Kissabio?”
Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.
Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.
Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.
”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”
Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.
”Sinun kohtalosi odottaa.”
Muista, Kissabio.
Muista.
Muista, kuinka kaikki alkoi.
Kaukana menneisyydessä
Olento, jonka nimi ei vielä ollut Kissabio, katsoi edessään kohoavaa muotoa.
Oliko se peili, josta hänen olemuksensa heijastui?
Oliko se ovi, josta hän oli tähän maailmaan astunut?
Vai oliko se kumpikin – ja silti ei kumpikaan?
Olento ei tiennyt, sillä se ei vielä osannut sanoja. Se ei vielä tuntenut käsitteitä. Se osasi vain katsoa, katsoa ympärillään levittyvää värien räjähdystä. Väreillä oli nimet, mutta olento ei tuntenut niitä.
Sillä vasta sinä hetkenä olento alkoi olla. Vasta sinä hetkenä materia, joka tämän muodosti, omaksui hahmon, jossa se pysyisi lukemattomien vuosien ajan. Vasta sinä hetkenä tietoisuus syttyi tämän mielessä.
Sinä hetkenä Kissabio syntyi uudelleen.
Ja pian Kissabio huomasi, että sen mielessä oli jotakin, jota aistit eivät olleet hänen lyhyen olemassaolonsa aikana sinne asettaneet. Hänet oli varustettu yhdellä ajatuksella, jota hänen ei tarvinnut opetella itse.
Se ajatus oli kissa, ja Kissabio ei vielä tiennyt, mitä mieltä siitä olla. Olivatko kissat hyviä? Ehkä ne hänestä olivat.
Valtava monoliitti, häntä itseään korkeampi, seisoi paikallaan Kissabion edessä, kun tämä yritti päätellä, mitä mieltä oli kissoista. Sen pinnalla oli väri, mutta Kissabio ei vielä tuntenut värin nimeä. Kissabio ei tuntenut edes omaa nimeään – ei vielä, hän saisi sen vasta kylässä metsän keskellä asuvalta matoranvanhukselta.
Hänellä ei ollut ollut valmiina edes nimeä, mutta kissan käsite hänellä oli ollut – ja etäinen tunne siitä, että hän piti kissoista. Kissojen täytyi siis olla tärkeitä.
Oltuaan siinä hetken Kissabio ymmärsi tarkkailla ympäristöään. Silmät – sellaisetkin hänellä kyllä oli – toivat tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta hänen täytyi itse ymmärtää, että sen saattoi tiedostaa. Hänen täytyi myös keksiä itse katsoa jonnekin muualle kuin eteensä.
Kissabio siirsi katseensa kivipaasista.
Sitä mukaa, kun hänen näköaistinsa poimi ympäriltä asioita, Kissabio sai mieleensä niiden luonnon. Hän tiesi olevansa saarella tai jollakin, joka oli sen kaltainen mutta pienempi. Oli pimeää ja kylmää. Värit olivat lakanneet hohtamasta jo aikoja sitten, mutta Kissabion täytyi ymmärtää itse, että niin oli tapahtunut.
Saarella oli kiviä, pensaita ja isoa, suorakulmaista kappaletta muistuttavia asioita, jotka olivat paljon pienempiä. Niiden laatua Kissabio ei aluksi hahmottanut, mutta muisti sitten, että niitä kutsuttiin haudoiksi.
Se toi Kissabion mieleen hänen ensimmäisen tunteensa. Sitä kutsuttiin suruksi.
Jokin oli pielessä.
Näin ei olisi pitänyt olla.
Tällä saarella oli jotakin väärää.
Kissabio tunsi niin, mutta ajatukset eivät suostuneet selittämään itseään. Hän katseli ympärilleen pohtien, löytäisikö siten selityksen, mutta löysikin vain uusia, monimutkaisia kappaleita. Niillä oli eri värejä ja eri muotoja, ja niitä kutsuttiin naamioiksi.
Kun lähettyvillä ei näkynyt mitään vaarallista, Kissabio uskaltautui ottamaan ensimmäisen askeleensa. Hän katsoi alas kohti liikkuvia jalkojaan ja yllättyi siitä, miltä ne näyttivät. Sitten hän yllättyi siitä, että oli yllättynyt – eihän hän tiennyt juuri mitään, joten miksi hän olisi tiennyt, miltä näytti?
Pienellä saarella oli paljon lisää samanlaisia asioita. Polku johti pois sen keskustasta, mutta Kissabio ei tiennyt, olisiko hänen täytynyt kulkea sitä pitkin. Oliko hän täällä jostakin syystä? Täytyisikö hänen tehdä jotakin?
Se ajatus jäi vaivaamaan Kissabioa, kun hän istuutui ruohikolle. Vasta nyt, vasta saatuaan selvyyden kaikesta välittömässä läheisyydessään olevasta, hän saattoi pysähtyä miettimään sitä, miksi oikeastaan oli olemassa. Hän muisti vain saaren, joten oliko hän syntynyt vasta äskettäin?
Samaan aikaan Kissabion sisällä eräs toinen yritti saada selkoa omista sekavista ajatuksistaan.
Miettiminen ei tuntunut Kissabioa auttavan. Ehkä hänen täytyisi etsiä ympäriltään uusia asioita ja oppia niistä – eihän hän ollut vielä saanut selville sitäkään, mitä kissat olivat, vaikka ne olivat selvästi jotakin tärkeää. Tuntui äärimmäisen tärkeältä saada varmuus siitä, mitä kissat olivat.
Kissabion mielen ylimääräinen asukki omaksui uuden hahmonsa. Se tiesi, mutta sitä ei huvittanut kertoa.
Lähettyvillä ei varmaankaan ollut kissoja, sillä hän olisi kyllä huomannut, jos näin olisi ollut. Kissabio oli miettimässä, pitäisiköhän hänen lähteä etsimään kissoja, kun jokin teki päätöksen hänen puolestaan.
Valtavan, suorakulmaisen hahmon pintaan ilmestyi jotakin.
Se oli käsi.
Kissabio ei jäänyt pohtimaan pelkoa, mieleensä saapunutta uutta tunnetta. Polun päässä näkyi odottavan laituri. Siihen oli sidottu vene, ja Kissabio tiesi, että hänen oli päästävä pois.
Siitä päivästä lähtien Kissabion elämää määrittivät ne kaksi tunnetta, jotka hän oli sen ensihetkinä kokenut.
Suru sen vuoksi, että hän ymmärsi maailman olevan jollakin ratkaisevalla tavalla pielessä; suru, joka kasvoi vuodesta toiseen, jolle hän oppi ajan myötä antamaan muitakin nimiä, kuten epätoivo ja kaipuu.
Pelko sen vuoksi, että hän ymmärsi olevansa siitä hetkestä ikuisuuteen sinnikkään hirviön jahtaama. Sen tavoitteet tai sen pohjattoman raivon lähde eivät Kissabiolle ikinä selvineet, mutta sen hän oppi, että sillä oli terävät kynnet ja loputon nälkä.
Saaren tapahtumat poistuivat pian hänen mielestään palatakseen vain öisin alitajunnasta pursuavina hämyisinä unikuvina, mutta nuo tunteet Kissabio muisti niin kauan kuin eli.
Peto, jolle Kissabio oli antanut mielessään nimen Loputon nälkä, jahtasi häntä lumisen metsän halki kylään, jossa hän sai nimensä, sen lopullisesti, ja hetkellisen turvapaikan.
Lumen sulettua ja talven mentyä hirviö hävisi, mutta Kissabio tiesi sen palaavan – niin pohjatonta nälkää ei tyydytetty syömättä sitä, mihin himo kohdistui. Hän tiesi sen palaavan, mutta siitä huolimatta Kissabio tunsi lumen alta paljastuneita puita ja pilvetöntä taivasta tuijottaessaan olonsa rauhalliseksi.
Hänen sisällään syttyi unelma siitä, että asiat voisivat olla toisin.
Voima oli varissut hänen hennosta, kaidasta ruumiistaan. Hän oli kalpea, kylmä, puhumaton.
Mutta voisiko se muuttua?
Mitä jos hänen elämänsä ei olisikaan pelkkää päämäärättömän harhailun ja pakenemisen vuorottelua? Kissabio käveli metsän halki etsien merkkejä asutuksesta ja päätti, että hänen oli tehtävä ja tavoiteltava jotakin. Ensinnäkin hänen täytyi kyetä puolustamaan itseään.
Ja sen jälkeen… oliko hän ainut tässä maailmassa, jota vaanivat selitystä vaille jääneet menneisyyden varjot? Voisiko hän puolustaa myös muita?
Jokin Kissabion sisällä kuunteli tätä kaikkea ja painoi sen visusti mieleensä.
Unelma alkoi hahmottua. Jossakin siellä, puiden ja taivaan takana, odotti hänen tarkoituksensa. Hän tiesi, minkä nimen jotkut olisivat sille antaneet. Sana palasi hänen mieleensä hetken miettimisen jälkeen, ja se tuntui samaan aikaan tutulta ja vieraalta, samaan aikaan iloiselta ja vastenmieliseltä.
Se oli kohtalo.
Matkojensa aikana Kissabio ymmärsi jotakin muutakin: harva hänen laillaan vainottu pärjäsi tässä maailmassa yksin. Häneltä puuttui jotakin, mutta puuttuiko häneltä myös joku?
Mangaioiden soturit, urotöitä tekevät ja maailmoja pelastavat sankarit, tuntuivat tutuilta tavalla, jota Kissabio ei osannut selittää.
Jollain tasolla Kissabio ei lakannut uskomasta kohtaloonsa milloinkaan. Ei silloinkaan, kun se oli vuosien kuluessa osoittautunut mahdottomaksi; ei silloinkaan, kun hän oli hyväksynyt, että vaaleanpunainen hirviö olisi hänen kannoillaan ikuisesti, että hän ei voisi ikinä voittaa tai päihittää sitä lopullisesti.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi saaneensa vain sen, mitä ansaitsikin.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, ettei ollut olemassa mitään sellaista varten.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, että oli parasta tyytyä siihen, mitä hänelle oli annettu.
Mutta joka päivä hän uskoi hieman vähemmän.
Tietyssä mielessä Japa Nuin gurun tuomio vahvisti vain sen, mitä hän oli aina aavistellut: jollakin tavalla Kissabio oli vajaa – ja tulisi aina olemaan. Jokainen pettymys, jokainen epäonnistuminen, jokainen epätoivon lähde kulkeutui myrkyn tavoin hänen sisimpäänsä ja vahvisti sitä, jonka ääni kaikui hänen mielessään öisin..
Hänenkin sielussaan kyti silti omanlaisensa talttumaton nälkä, ja siksi Kissabio ei aikaillut, kun hänen kohtalonsa ilmestyi hänen eteensä naisen hahmossa Bio-Klaanin kaupungin yön pimeydessä.
”Nopeasti, Kissabio! Ne ovat hyökkäämässä Klaanilehden toimitukseen.”
Kissabio ei tiennyt, mitä ne olivat, mutta sillä ei ollut väliä. Hän ymmärsi viimein; hän oli löytänyt etsimänsä.
”Tätähän sinä haluat, etkö vain?”
Hän tunsi aistiensa venyvän äärimmilleen. Merkkejä taistelusta, ääniä ja valonvälähdyksiä, kantautui kaikkialta; kaupunki kylpi tuhossa ja huudoissa. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin?
Yön varjot tarjosivat suojan, kun Kissabio jännitti lihaksensa ja juoksi toimitusta kohti. Katulamput olivat sammuneet, mutta hän ei pysähtynyt miettimään, miksi näin oli. Vaistot olivat ottaneet ohjat.
”Eikö kaikki olekin kulkenut tätä kohti?”
Nainen oli kadonnut, mutta Kissabio ei jäänyt pohtimaan sitäkään. Ensimmäistä kertaa ehkäpä ikinä hänestä tuntui siltä, että mitään ei tarvinnut ajatella. Hän vain teki.
Toimituksen siluetti piirtyi öistä taivasta vasten. Sisältä kantautui taistelun ääniä; tulikuumana hohtava ammus lävisti seinän. Kissabio ei ollut ikinä ollut valmiimpi. Ikinä hän ei ollut tuntenut vahvempana kohtalonsa, tarkoituksensa, päämääränsä paloa. Hän ryntäsi ovesta sisään ja
”No”, tivasi Kapura. ”Nyt olemme täällä, ja sinun on tullut aika lausua totuus kaiken tänään tekemämme mielekkyydestä. Oliko kuningasajatuksessasi sittenkään mitään ydintä? Huomaatko mitään kiinnostavaa, Taguna?”
Plasman toa oli hetken hiljaa, ja jokainen sekunti toi Kapuralle suunnatonta tyydytystä. ”Enpä… enpä oikeastaan, täytyy myöntää.”
”Minähän sanoin.” Vierailu Kissabion haudalla ei itsessään ollut mahdottoman huono ajatus – oli miellyttävän kirpeä, kauniilla säällä varustettu syyspäivä – mutta ajanhaaskauksena Kapura sitä silti piti. Hän oli luullut vapautuneensa illan ohjelmaan jo Matoron lopetettua kertomuksensa, ja reissu hautausmaalle tuntui pelkältä tyhjältä jälkinäytökseltä ei millekään.
”Niin, joku on jättänyt haudalle kukan…” totesi Taguna hajamielisesti. ”Se… se ei kylläkään vaikuta tässä tilanteessa todisteelta tai vihjeeltä.”
”Vaan miltä?”
Kapura tiirasi hautakiveä ja koetti nähdä sen, mitä rikostutkijan silmät näkivät. Kivisessä haudassa ei ollut muuta poikkeavaa kuin kuolleen vähän hölmö nimi ja yläosaan kaiverrettu kuva kissan kasvoista; sitä hallitsi Mata Nui -uskoon viittaava symboli, joka löytyi useimmista haudoista lähettyvillä. Nurmi oli arkun pienestä koosta johtuen kasvanut jo umpeen, mikä erotti sen muista Kauhujen yön jäljiltä pystytetyistä.
Ei siis mitään erityisen kiinnostavaa tai poikkeavaa.
Pieni tuulenvire kävi hiljaisen hautuumaan yllä. Taguna pudisti päätään. ”Siltä, että joku on jättänyt vainajan haudalle kukan. Aika kauan aikaa sitten, jopa. Enää ei edes erota, mikä kukka se oli.”
”Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä”, sanoi Kapura yrittäen ladata sanoihinsa mahdollisimman paljon ivaa. ”Vähän kuin se, kun Matoro menetti kaikki Nim–”
”Hei! Kapura!”
Hautarivien takaa kuuluva huuto keskeytti tulen toan viisastelun. Kapura ja Taguna kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät valkean hahmon vilkuttavan heille.
”Ja Tagunakin, moi!” Snowie tervehti löntystellessään toa-kaksikkoa kohti.
Taguna nosti kätensä tervehdykseen. Kapura nyökkäsi saapujalle.
”Löysinpäs sentään”, lumiukko puuskutti saavuttaessaan kanssaklaanilaisensa. ”Matoro sanoi, että löytäisin sinut varmaan täältä.”
Syyspuuska pujotteli hautarivistöjen välejä ja piti kolmikolle seuraa muutaman sekunnin, ennen kuin katosi taas tiehensä. Plasmapoliisin katse kääntyi kysyvänä kohti Kapuraa, mutta seppä näytti yhtä yllättyneeltä Snowien saapumisesta kuin hänkin.
”Kunhan tässä varmistelen, että asiat ovat meidän välillä kunnossa, kun…” Snowie höpötti ja piti pienen haukottelutauon. ”…kun, ööh, meni vähän taisteluksi tuossa yöllä.”
”En väitä muistavani”, Kapura totesi ja veti kätensä puuskaan. ”Olin kirjaimellisesti unessa.”
”Niin, joo…” lumiukko mumisi. ”Sitä paitsi minä tahdon ajatella sitä enemmän halauksena kuin painilukkona, että sikäli myös… eli… tuota… kaikki ok?”
”Joo, toki.”
Snowie hymyili helpottuneena ja väsyneenä ja ehkä myös hieman kiusaantuneena. ”Mites… tuota…” Hän katseli ympärilleen. ”Oletteko täällä tervehtimässä…”
Nyt vasta lumiukko huomasi, kenen haudalla keskustelua käytiin.
”…Kissabioa…” hän henkäisi hiljaa.
”Ollaan liikenteessä ammatillisissa merkeissä”, Taguna lausui. ”Tutkimme Kissabion elämään ja kuolemaan liittyviä mysteereitä.”
Kapura pyöräytti silmiään.
”Ai, minä luulin että… että hän…” Snowie aloitti, mutta huomasi, ettei ihan tiennyt, minne hänen lauseensa oli matkalla. ”Minä en tuntenut Kissabioa kovin hyvin. Mutta luulin aina, että hän oli kaikin puolin mukava kissa, joka koki surullisen kohtalon sinä kurjana yönä. En tiennyt että hän… että häneen olisi liittynyt mysteereitä.”
”Ei ehkä liitykään, mitä olenkin yrittänyt sanoa pitkin päivää”, seppä totesi. ”Tämä on ajanhukkaa.”
Oli Tagunan vuoro ristiä kätensä. ”Äläs nyt. Tämä päivä ei tuottanut juurikaan vastauksia, mutta niistä olisi voinut olla monenlaista hyötyä. ”
”Niin, ehkä urallesi”, tulen toa tuhahti.
”Häh? Minun halussani ratkaista tämä tapaus ei ole mitään epäaitoa. Tuollainen kyynisyys ole mikään ässä hihassa!”
Snowien kulmat kurtistuivat huolestuneesti. ”Kaverit, hei… voitaisiinko me olla riitelemättä? Edes tässä haudalla? Kun…”
”Tietenkin, jos et halunnut apuani…” Kapura kommentoi Snowien välihuomion sivuuttaen. ”… olisit voinut olla pyytämättä sitä?”
Taguna vaihtoi asentoa uhmakkaaseen etunojaan. ”Kissabion mysteeri täytyi selvittää! Asia on vakava!”
”Hän… Kissabio oli kuitenkin oma persoonansa, hänellä oli oma elämänsä ja… hmm… ehkä meidän pitäisi…”, Snowie mutisi harmistuneena, mutta huomasi, ettei tullut kuulluksi. Kaksi toaa jatkoivat toistensa piikittelyä.
Hetkeen lumiukko ei tiennyt miten toimia, mutta muisti sitten erään tempun, jonka Zeeron oli hänelle opettanut. ”Tänään klaanilaiset seikkailijat tutustuivat Kissabion elämään ja tekoihin”, lumiukko lausui. Mutta ei Kapuralle ja Tagunalle. ”Muistakaa kuitenkin, että ihan jokaisella elämällä, oli kyseessä sitten toa, skakdi tai vaikka kissa, on arvo itsessään, ja sitä tulee kunnioittaa”, Snowie puhui athistimunkin hänelle opettamalla tavalla suoraan… kenelle? ”Joten seuraavan kerran, kun sinä tai ystäväsi selvitätte jonkun olevaisen elämää, niin muistakaa suhtautua häneen arvostaen, eikä vain välineenä.”
Sitten Snowie koki jakson olevan ohi – mitä se sitten tarkoittikaan – ja poistui paikalta heipat sanoen.
”Nukkuikohan Snowie hirveästi viime yönä”, Kapura mietti ääneen katsellessaan lumiukon poistumista. ”En tunne oloani kovinkaan virkeäksi itsekään, ja minun roolini oli itse asiassa nimenomaan nukkuminen.”
”Äläpä vaihtele aihetta, jos meillä on yhä juttu kesken”, Taguna huomautti. ”Vai suostutko jo uskomaan, ettei tämä päivä ollut a priori täysin turha?”
Seppä pyöräytti silmiään. ”Ehkä täytyy, kun vedit esiin niinkin voimakkaan aseen kuin ylimielisen makutismin. Niin, hyvä on, onhan se loisen mysteeri periaatteessa yhä olemassa. Ehkä siinä on yhä jotain tärkeää. Ehkä. Riittääkö tämä yhteisymmärrykseksi?”
”Eiköhän.” Taguna sanoi hymyillen ja vilkaisi Kapuraa kysyvästi. ”Taitaa olla siis valmista. Minne käy matkasi?”
”Omiin hommiini”, Kapura sanoi mielestään neutraalisti. Yleensä se olisi kai tarkoittanut sepäntyötä, mutta nyt se ei käynyt päinsä, joten kuka tiesi, miten Taguna hänen vastauksensa tulkitsi. Ehkä sillä ei ollut hirveästi väliä. ”Ja sinä…?”
Taguna irvisti. ”Painun kirjoittamaan tästä kaikesta raporttia. Ehkä elämäni surullisinta sellaista. Mutta kuule…”
He poistuivat hautuumaalta. Kapura lähti hieman nolosti Tagunan perään, koska ei halunnut antaa ilmi mitään omasta määränpäästään. ”Niin?”
”Minun on tunnustettava jotakin.”
”Tämän on parempi olla liittymättä lupaukseen, jonka teit pajastani”, Kapura murahti. Taguna pudisti päätään nopeasti. ”E-ei suinkaan, se juttu on ihan hoidossa, hehe…”
Selitys antoi odottaa itseään. Vaimeaksi kääntynyt aurinkojenpaiste enteili vuoden viimeisiä päiviä, joita saattoi kutsua lämpimiksi.
”Oikeastaan asiani ei liity mihinkään tänään tapahtuneeseen mitenkään”, Taguna huokaisi. ”Olisi pitänyt kertoa jo paljon aiemmin, mutta… mutta viime aikoina olemme olleet tekemisissä vain työasioihin liittyen niin…”
”Mene jo asiaan”, sanoi Kapura. Tagunan aidosti hätääntyneessä kehonkielessä oli jotakin vähän säälittävää, kun otti huomioon, kuinka dramaattinen paljastus tällä todennäköisesti oli kerrottavana. ”Olitko ennen salaa merirosvo vai mistä tässä on kyse?”
”Mit- ööh, en? Piti siis vain sanoa siitä reissusta, jonka teit Matoron kanssa Heporinttiin.”
Kapuran mieleen palasivat paitsi itse matka myös roolipeli ja keskustelu, jonka hän oli käynyt siitä Tagunan kanssa. ”… mitä siitä?”
”Se… se kartta oli minun. Minä livautin sen Matorolle.”
Kapura kohotti kulmiaan. ”Häh? Miksi? Lisäksi: mistä edet sait sen?”
”Se on aika pitkä tarina”, sanoi Taguna nopeasti. ”Taidanpa kertoa sen myöhemmin. Saattaa vaatia selontekoa lähes koko elämäntarinastani, mutta eipä senkään tekeminen erityisesti haittaa.”
Kapura katsoi Tagunaa hetken. Poliisin kanohi Miru oli vääntynyt anteeksipyytävään ilmeeseen; asia oli selvästi merkinnyt tälle paljon. Kapuraa se kiinnosti arvatenkin täysin eri syistä. Tämäpä oli ollut odottamatonta – ja siinä mielessä kiinnostavaa. Hyvinkin kiinnostavaa, jopa.
”Hyvä on. Otan tarjouksen vastaan; kuulostaa tarinalta, jonka haluan kuulla. Ja…” aloitti tulen toa, ”melko ihailtavaa, ettei minulla ollut hajuakaan, vaikka kävimme tästä pitkän keskustelun taannoin. Melko ihailtavaa. Et olekaan niin huono kuin luulin.”
”… ööh, kiitos?” Tagunan ilme oli enemmän huvittunut kuin loukkaantunut. Ehkä juuri ja juuri.
”Eipä kestä.”
Taguna vilkaisi kohti edessä siintävää poliisiasemaa. ”Okei, minulla on tapaaminen sen penteleen raportin kanssa. Tavataan joskus toiste, jooko?”
”Sopii”, sanoi siihen Kapura. Vasta käveltyään pois hän huomasi pudottaneensa äänensävystään vahingossa viimeisenkin ironian häivän.
Arkistot
Ilta
Sulkemisaika oli käsillä, ja Kapuran täytyi alkaa hyväksyä se julma tosiasia, ettei tutkimustyö ollut tuottanut tänään minkäänlaista tulosta. Hän olisi voinut syyttää plasman toaa, joka oli napannut hänet tuntikausiksi astetta turhanpäiväisempään työhön, mutta totuus oli se, että aina ei onnistanut – kun tutki sitä, mitä hän tutki, hyödyllistä tietoa ei tullut vastaan joka päivä.
Ja vika oli yhtä paljon projektin tavoitteessa kuin aiheessa.
Kapuralla alkoi olla käsitys siitä, mihin Taripin (mielessään hän lisäsi perään epävarman kysymysmerkin) jättämä sana viittasi, mutta se ei auttanut päättelemään, mitä hänen oli tehtävä. Johonkin konkreettiseen vihjeen täytyi häntä ohjata – sanaa ei ollut jätetty hänen huoneeseensa käytännön pilana, ja jos olisi, jekun luonne olisi jo paljastunut. Johonkin näistä kirjoista oli kätketty sepän seuraava siirto, ja hänen täytyisi vain löytää se.
Näinä päivinä arkistojen salit autioituivat yleensä reilusti ennen sulkemisaikaa. Kai suurimmalla osalla linnakkeen asukkaista oli muutakin tekemistä kuin miettiä jotakin piinaavaa mysteeriä. Hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi, kiitos takavarikoidun pajan, eikä olisikaan, jos Taguna ei toteuttaisi pian lupaustaan tai hän ei löytäisi jostakin parempaa ahjoa.
Kynttilä pöydällä Kapuran edessä alkoi voittaa kilpailun valovoimasta ikkunan kanssa. Sitä olisi kai voinut pitää merkkinä siitä, että oli aika lähteä, mutta seppä viipyi silti lukemassa loppuun lukua kirjasta, joka kertoi lounaissakaran paikannimien historiasta. Mikään erityinen ei ollut antanut syitä epäillä, että hänen salaperäinen sanansa kuvasi jotakin paikkaa, mutta siitä huolimatta Kapura oli päättänyt ahmia jokaisen karttakirjan, jonka vain jostain sai; siinä mahdollisuudessa olisi sentään ollut jotakin järkeä. Siinäpä vasta helppo toimintaohje: mene sinne ja katso, mitä löydät.
Luku loppui ilman yhtäkään häntä kiinnostavaa detaljia. Kapura harkitsi, pitäisikö hänen jatkaa huomenna saman kirjan parissa vai siirtyä suoraan johonkin, joka käsittelisi sanaa siinä merkityksessä, jossa siihen useimmiten törmäsi. Ei siitäkään välttämättä mitään hyötyä olisi, mutta ainakin niin tehdessään saattoi tuntea edistyneensä tutkimuksissa edes jollain tasolla.
Toisaalta hän ei erityisesti tuntenut edistyneensä selvityksessään nytkään siitä huolimatta, että omisti useamman muistivihon täynnä lähdeviitteitä ja huomautuksia liittyen nelikirjaimiseen arvoitukseensa. Hän oli paljon viisaampi kuin alussa, mutta ei tavoilla, jotka olisivat auttaneet selvittämään, mitä hänen oli tehtävä.
Ratkaisu oli pakko olla olemassa. Se olisi jotakin niin typerää, että hän vihastuisi itselleen sen vuoksi, ettei ollut tajunnut sitä jo viikkoja sitten. Maailmassa oli jokin tehtävä, joka odotti tekijäänsä, tai jokin paikka, joka odotti tiettyä vierailijaa – häntä.
Missään muussa ei olisi ollut mitään järkeä.
Ja silti sepän epätoivo kasvoi joka ilta maailman kieltäytyessä lahjoittamasta hänelle vastausta, jota hän niin himoitsi.
Joskus pessimismi sai Kapurasta niin vahvan otteen, ettei hän kulkenut arkistoille tavanomaiseen aikaansa vaan roikkui itsekseen kahviossa tai teki pitkän kävelyn samaa reittiä Klaanin kaupungin halki kiertäen. Ennen pitkään hän kuitenkin muisti aukottoman päättelyketjunsa – viesti jätettiin tarkoituksella siitä riippumatta, kuka sen jätti, joten sen oli tarkoitettava jotakin, ja koska sana itsessään oli liian epämääräinen tarkoittamaan mitään, sen oli oltava vihje jostakin muusta – ja sitten sitä taas mentiin.
Siihen, että Vaehran tai Geevee ilmestyisi liikuskelemaan kiusallisesti lähettyvillä toivoen, että asiakas tajuaisi lähteä itse, oli varmaankin kymmenisen minuuttia. Se ei riittänyt mihinkään – ei uuden kirjan hakemiseen tai minkään merkityksellisen löytämiseen tästä. Kapura merkitsi sivunumeron muistiin, sulki opuksen ja mietti jälleen pienen hetken sitä, kummasta oli kadonnut kaikki tolkku, hänestä vai maailmasta hänen ympärillään.
Ensimmäinen kuulosti todennäköisemmältä. Hänen tililleen oli nyt kirjattu paitsi Klaanin kellariosastolta löytynyt hulluuden seinä myös uusi, jännittävä pakkomielle nelikirjaimiseen sanaan, jonka kuollut merirosvo oli käynyt jättämässä hänen huoneeseensa.
Mitähän mieliseikkailijat olivat nähneet pulpahtaessaan hänen tajuntaansa? Loputtoman kirjaston taivaisiin asti kohoavine hyllyriveineen? Tässä vaiheessa se ei olisi enää yllättänyt Kapuraa.
Jos hän sai jostakin lohtua niin siitä, ettei ollut ainut päämäärättömään raatoon epätiedon petollisilla vesillä tuomittu. Kummallahan oli toivottomampi tutkimus meneillään, hänellä vai Tagunalla? Hänen ainut johtolankansa oli koostunut tismalleen neljästä merkistä, mutta poliisin sellainen oli toisaalta koskenut Kissabioa. Ei vaadittu yliluonnollisia ennustustaitoja sen päättelemiseen, etteivät Kissabioon liittyvät mysteerit johtaneet yhtään mihinkään.
Vai että oli Kissabiolla loinen? Hieno anekdootti, mutta aika monella oli nykyään. Joku olisi jopa voinut sanoa, että kaikilla oli – Punainen mies liittolaisineen olisi rakastanut niin sanomisen teatraalisuutta. Se oli totta puhuen hieman salaperäistä, että musta kissa oli pesiytynyt Kissabion mieleen niin kauan ennen sodan alkamista, mutta tuskinpa sekään seikka oli arkista ja tylsää selitystä vailla. Avde oli luultavasti loputtoman vanha olento, ja pitkä ikä toi mukanaan rajattomasti mahdollisuuksia tartuttaa erinäisiä enemmän tai vähemmän tärkeitä henkilöitä haluamallaan rutolla.
Omituisen kissan ajatteleminen toi mieleen lehtiön, jonka Kapura oli tämän luota kähveltänyt ilmeisesti koettuaan olevansa siihen oikeutettu sen vuoksi, että seikkaili itsekin sen arkeilla. Selitys ei olisi mennyt läpi oikeudessa, mutta onneksi rikoksen uhri oli kuollut.
Jokin siinä silti häiritsi seppää, että hän oli näpistänyt esineen niin impulsiivisesti. Ei se tarkemmin mietittynä kovinkaan ihmeellinen ollut – ja enemmän omituinen kuin järkyttävä tai loukkaava.
Kai häntä oli jollakin tasolla satuttanut ajatus siitä, että Kissabio oli suin päin päättänyt ikuistaa hänet sellaisissa tilanteissa tietämättä mitään. Tietämättä sitä, minkä vuoksi hän kykki nytkin arkistoissa sulkemisajan lähestyessä uhkaavasti. Tietämättä sitä, kuinka syvällisesti hän oli jopa muistinsakin menettäneenä tuntenut itsensä puolikkaaksi, jota ei ollut mahdollista täydentää millään muulla kuin sillä, mikä oli maailman tuuliin kadonnut. Tietämättä sitä, miltä hänestä oli tuntunut, kun oli ilmaantunut vihje, joka voisi muuttaa kaiken.
Se kaikki oli paljon monimutkaisempaa kuin mitä mahtui yhdelle paperille. Kissabion lehtiöön oli raapustettu ainoastaan hänen karikatyyrinsä, jolle ei ollut ongelma eikä mikään tehdä päätöksiä siitä, mitä salli itsensä tuntevan ja mitä ei. Se versio hänestä oli saavuttanut onnen sivujen kirotuissa kuvissa, mutta oikeassa elämässä mikään ei ollut niin helppoa.
Niin hän ainakin ajatteli. Niin hänen oli pakko ajatella.
Lehtiö lepäsi sivussa pöydällä hänen edessään, eikä Kapura oikein keksinyt, mitä olisi sillä tehnyt. Piristäisiköhän Matoroa se, että hän lahjoittaisi jään toalle mehevimmät tätä esittävistä piirroksista? Edesauttaisiko vai haittaisiko se tämän parantumista? Olisiko se humoristisen huono pahoittelu siitä, että oli tehnyt ison reiän tämän kurkkuun? Todellinen anteeksipyyntö olisi tuntunut lähinnä tyhmältä sen vuoksi, ettei hän ollut ollut tapahtumahetkellä valveilla, mutta ehkä vitsi ajaisi elegantisti saman asian.
Jos ei muuta, kyseessä olisi hyvä kevennys illan pettymyksen tuottaneille tutkimuksille. Bonuspisteitä siitä, jos hän voisi ojentaa Vaehranille tätä ja Geeveetä esittävän kuvan poistuessaan. Ehkä epäselvän kissan postyymi ehdotus murtaisi viimeisenkin padon ja saisi arkistomaakarit myöntämään toisilleen salatut tunteensa.
Kapura avasi lehtiön ja selasi läpi sen järkyttävien sivujen. Matoro ja Umbra… (aika tylsä ehdotus, hän olisi luullut Kissabion maun olevan hienostuneempi). Gee ja Tawa (mikä amatööritunti nyt oli käsillä?), Matoro ja Kissabio (rohkeaa ja epärealistista), Visokki ja Tawa (miksei), jokin lehtiön varsinaiseen aiheeseen liittymätön piirros, Gekko ja Jake (siinäpä vasta ehdotus) ja…
Se sana.
Se sana.
Se sana.
Kapura sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän oli juuri kuvitellut nähneensä jotakin, jota ei voinut olla olemassa. Ehkä hän oli väsynyt. Ehkä hänen pakkomielteensä oli saavuttanut entistäkin huolestuttavampia tasoja. Ehkä hän tarvitsi sittenkin jotakin lääkettä.
Hän katsoi paperia, katsoi poispäin, katsoi takaisin. Sana oli yhä siellä. Kaikki neljä kirjainta. Kissabion käsialalla.
Seuraava mahdollisuus teeskennellä, että maailmassa oli yhä mitään järkeä: sana oli harvinainen, tämä oli totta, mutta se oli silti vain sana. Se oli löytynyt kymmenistä aihepiirinsä teoksista. Kyse ei ollut Ritarikunnan tai Veljeskunnan kätkemästä salatusta tietoudesta, jonka haltija sai pelätä henkensä puolesta. Se oli vain sana. Ehkä Kissabio oli tehnyt jostain syystä omia tutkimuksiaan ja törmännyt samaan kuin hän.
Lehtiön sivu oli täynnä tuherruksia – tuttu sana oli vain aktivoinut Kapuran aivoissa jonkin alkukantaisen ja voimakkaan alueen. Siellä oli pakko olla muutakin aiheeseen liittyvää. Oli nopeasti sutaistuja kissoja, hahmotelma kesken jääneestä Matoroa ja Kissabioa esittävästä piirroksesta… eikä yhtään mitään sanaa koskettavaa. Ei samanlaista muistiinpanojen ja kirjalistojen viidakkoa, joka hänen omista muistikirjoistaan löytyi.
Se oli vain yksittäinen sana, jonka Kissabio oli raapustanut ylös ilman mitään, mikä olisi paljastanut, miksi tämä oli näin tehnyt.
Hengittäen tiheästi Kapura selasti lehtiön loppuun asti yrittäen epätoivoisesti löytää selityksen, minkä tahansa selityksen, mutta sai eteensä vain lisää piirroksia Matorosta erinäisten henkilöiden kanssa. Yhdellä sivulla hymyili punasilmiä pursuava kissa omahyväisesti kuin mikäkin kusipää, joka tiesi jotakin, mitä hän ei tiennyt. Lehtiö loppui tyhjiin arkkeihin, joita Kissabio ei ollut ehtinyt täyttää – eikä milloinkaan ehtisikään.
Kapura pakkasi nopeasti tavaransa ja kiikutti lainaamansa teokset oikeille paikoilleen. Tässä tilassa hän ei halunnut Vaehranin eikä kenenkään muunkaan löytävän itseään. Niin oli hyvä. Poistuminen kiltisti ennen sulkemisaikaa oli hyvä; se oli pirteä valhe siitä, että kaikki asiat hänen elämässään olivat tasapainossa ja hyvin.
Seppä pysähtyi hetkeksi arkistojen ulko-ovelle ja tajusi pian, että oli seisoskellut siinä varmaankin minuutteja. Se ei ollut hyvä.
Oliko hän tullut vai tulossa hulluksi?
Bio-Klaanin hautuumaa
Menneisyys
”Mahrox”, turaga puhui.
”Moni meistä ei ehtinyt tuntea sinua ennekuin olit jo poissa. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Suurempi arkku laskettiin hautaan. Sadepisarat ropisivat maahan jatkuvasti.
Kolme laukausta.
Matorankolmikko alkoi lapioida multaa.
”Matoran Frottik”, puhuja sanoi kuuluvasti. Matala ääni ei tahtonut kuulua sateen läpi.
”Hän antoi kaikkensa tovereilleen – meille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Pieni arkku laskettiinn kuoppaansa. Puisen arkun pintaan oli poltettu matoranien vartiokeihäs.
Kolme laukausta ilmaan.
”Kissa Kissabio”
H-hih… katso nyt, Kissabio…
… ne… ne eivät edes saa nimeäsi oikein…
Kissa Kissabio? M-miten niin? Hahaha…
Eihän… eihän kissoja ole olemassakaan….
Poliisiasema
Nykyhetki
Taguna piti pienen tauon raportin kirjoittamisesta ja vilkaisi ulos ikkunasta.
Päivän tuloksettomuus oli yllättänyt hänet täysin. Johtolankoja oli ollut – loinen, Matoro, vemmelsääri, Japa Nui – mutta salaperäisen kissan mysteeri ei yksinkertaisesti suostunut ratkeamaan. Mikä oli pielessä? Oliko häneltä jäänyt jotakin huomaamatta?
Ja jokainen kirjoituskoneeseen isketty sana vain pahensi vaikutelmaa siitä, että hän oli täysin hukassa. Jään toa ei osannut kertoa mitään loisesta, päättyi hänen raporttinsa sillä hetkellä.
Mutta ei hän silti voinut antaa periksi. Millainen poliisi hän olisi siinä tapauksessa ollut?
”Hän…hän…. hän oli varmasti rakas meille kaikille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Jälleen pieni arkku laskettiin kuoppaan. Se ei ollut pieni siksi, että vainaja olisi ollut pieni, vaan siksi, että noin puolet vainajasta räjähti taivaan tuuliin.
Kolme laukausta ilmaan. Ammukset katosivat sateeseen.
”Matoranit Ornu ja Tuthak”, Turaga sanoo sateen läpi.
He taistelivat urheasti Laivastossa ja pääsivät nyt Mata Nuin luo ylös. Rauha heille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Ne… ne siunaavat sinut Mata Nui -uskon mukaan… m-mutta ethän sinä… heheh…
Varmasti rakas…
K-kenelle muka? Hehehe.
Kuka sinua jää kaipaamaan, Kissabio?
Hihihi.
Kapuran huone
Nykyhetki
Kapura makasi sängyllään ja olisi muuten ollut valmis siirtymään unten maille, mutta ajatus Kissabiosta ei suostunut jättämään häntä rauhaan.
Mikä oli tämän yhteys kaikkeen tapahtuneeseen? Miksi tämä oli kirjannut luonnoslehtiöönsä selitystä vaille jääneen harvinaisen sanan, joka oli löytynyt myös hänen huoneestaan tuntemattoman vierailijan jättämänä? Mitä tekemistä näillä kahdella tapahtumalla oli keskenään?
Harjaantuneelle teoreetikolle epätyypillisesti hän ei keksinyt yhtäkään seikkaa, jolla yhdistää löytämänsä kaaoksen yksityiskohdat. Kissabio, tylsä ja kuollut Bio-Klaanin entinen asukas, ei vaikuttanut liittyvän mitenkään mihinkään.
Mutta ei hän silti voinut jättää asiaa sikseen. Ei siinä tapauksessa, että kyse oli jostakin näin tärkeästä.
Keetongu laski puuarkut vierekkäisiin kuoppiin. Niiden pintaan oli kaiverrettu Bio-Klaanin laivaston tunnus ja jalojen sotureiden nimet juhlallisilla kirjaimilla.
Laukaukset.
Katso, Matoro on siellä. Näkyikö hänen kasvoillaan mitään, kun nimesi mainittiin? Olikohan hänen reaktionsa sinuun vähän sama kuin Mahroxiin? Hahaha…
Totuus on se, että Kissabioa ei jää muistelemaan kukaan.
Niin on hyvä. Niin on tarkoituskin. Tuossa makaa arkkusi, mutta haudan lepoon sinä astuit jo syntyessäsi, Kissabio.
Japa Nuin guru oli oikeassa. Jokaisella olennolla on tarkoituksensa. On vain niin, että joidenkin on sellaisen puute…
… se… se oli rangaistuksesi, Kissabio…
Jaakaapin asunto
Nykyhetki
Jaakaappi sulki jääkaapin oven ja tirskahti itsekseen.
Ei sille, että hänen käyttämänsä esineen nimi oli lähellä hänen omaansa – se nyt oli pelkkä lingvistinen sattuma, jolle ei ollut mitään sen syvällisempää selitystä kuin se, että hänen nimensä oli monen ko-matoranin tavoin johdettu vanhan mataian jaa-sanasta.
Ei, Jaakaappi naurahti siksi, että hänen mieleensä oli jälleen tullut Kissabio.
Kuolleille nauraminen oli periaatteessa epäkohteliasta, mutta olihan se edes vähän huvittavaa, että olemassa oli ollut joku sellainen outo vaaleanpunainen kissa, melkein kuin jonkin mangaian sivuilta tähän maailmaan hypännyt.
Se oli kuin jokin vitsi.
Tuuli ravisteli läheistä lehtipuuta. Sadepisarat läiskähtelivät sen lehtiin.
Monta laukausta ja liian monta nimeä kului.
Kun viimeinenkin arkku lepäsi maan uumenissa hautakivien alla, märät hahmot alkoivat liikkua kohti linnoitusta kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
… minä… niin, mitenköhän minä olen tässä tätä kaikkea ajattelemassa?
Kun… kun sinä olet kuitenkin kuollut.
Käyköhän näin kaikille loisille niiden isäntien kuoltua? Myös sellaisille, jotka ovat vain eräänlaisia ajatuksia?
En minä… en minä ikinä kuullut mistään tällaisesta…
Kissa on aivan helvetin kuollut.
Kissa on niin kuollut, ettei se siitä palaa.
Kissa ei muutu tästä yhtään kuolleemmaksi.
Kukaan muu ei tähän aikaan liikkunut pimeässä kirjastossa. Öljylamppu oli ainoa valonlähde, ja sekin räpsyi välillä surkeasti. Kepe seisoi pöydän ääressä, Bio-Klaanin jäsenrekisteri avoinna edessään.
Tila toi Kepelle mieleen Nui-Koron kirjaston, jossa jokin Verstaan olento oli tarkkaillut häntä ja Snowieta. Olikohan niitä täälläkin? Vai olivatko ne vain hänen kuvitelmaansa? Lampun lepattavan liekin heittämät varjot muistuttivat häntä niiden mustista harjaksista.
Rekisteri oli järjestetty liittymispäivän mukaan. Hän etsi siitä kuumeisesti Iggyä.
Iggy oli ollut Verstaan vakiasukas lähes niin kauan, kuin Kepe oli siellä pajaansa pitänyt. Hän oli nähnyt tämän lukemattomia kertoja. Niin Snowiekin.
Mutta kun usko kaikkeen oli järkkynyt, heräsi uusi kysymys. Jos Verstasta ei ollut koskaan olemassa, oliko Iggyä?
Kai Iggyn nyt täytyi olla olemassa? Hänethän näki välillä Verstaan ulkopuolellakin!
… Vai näkikö?
Ja kun hän oli käymässä tuona yönä nukkumaan, toistuivat ne kummalliset numerot taas hänen mielessään.
”Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi”.
Bio-Klaani, Kepen paja
Seuraavana aamuna Kepe heräsi taas varsin ankeana.
Totuus Iggystä ei ollut helpottanut yhtään hänen oloaan, päinvastoin. Tosiasioita oli raskasta kantaa yksin. Kepe hieroi ohimoitaan ja katseli ympärilleen. Hänen jalkopäässään oli pieni kankainen mytty. Nukkuminen sohvalla viltin kanssa toimi toistaiseksi, mutta kelien vielä kylmetessä hän arveli tarvitsevansa kunnollisen peiton. Varsinaista vuodepaikkaansa tieteilijä piti tähtitornissa, mutta sinne asti hän ei jaksanut joka yö raahautua.
Oli paljon asioita, joita hän ei jaksanut joka yö tai joka päivä. Tyystin tavalliset asiat puistokävelyistä iltapäiväkahvitteluun tuntuivat turhilta. Toki tiede-toa tiesi, ettei mullan tai pullan rakenne tai tuoksu ollut muuttunut mitenkään, mutta kyse olikin tuntemuksesta. Siihen ei paljon järkeily auttanut, kun ilmiöt tuntuivat merkityksettömiltä. Sen verran hän oli ainakin oppinut.
Kepe nousi sohvalta, pyöritteli hetken hartioitaan ja tallusti työpöytänsä ääreen. Hän pyyhkäisi eilisillan mönkään menneiden kokeiden käsin raapustetut raportit ja tyhjäksi syödyn taikinapaketin kääreet syrjään. Keskeneräinen kummitusimuri ivasi häntä ratkaisemattomilla mysteereillään. Hän oli juuri tarttumassa pilkallisiin virtapiireihin, kun hänet keskeytti ovelta kuuluva koputus. Koputus, jonka hän tunnisti, vaikka siinä poikkeuksellisesti olikin jotain varovaista, jopa alakuloista.
Kepe käveli ovelle ja avasi sen.
”Moi!” Snowie aloitti ja vilkutti kiusallisesti.
Hetkeen Kepe ei vastannut mitään. Hän ei osannut vastata mitään. Viime kerta kun lumiukko oli eksynyt hänen ovelleen oli päättynyt aika rumasti. Asioita sanottiin. Tunteita satutettiin.
En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.
En välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!
Missä on todellisuudentajusi?
Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat Klaanin?
”Hei”, Kepe sai kuitenkin lopulta sanotuksi. Hänen äänensä oli epävarma.
Hiljaisuus oli pituuttaan pidempi ja kiusallisuuttaan vaivaannuttavampi. Snowie ei pölähtänyt oviaukosta peremmälle ja alkanut ihmettelemään Kepen keskeneräisiä projekteja, eikä Kepe kysynyt Snowielta kuulumisia ja pyöritellyt päätään tämän höpsösti kanavoidulle uteliaisuudelle. Kumpikaan ei tarjonnut tai kysynyt naposteltavaa tai juotavaa, tai katsonut toistaan silmiin. Vitsit jäivät kertomatta ja letkautukset lohkaisematta.
Yleensä he eivät nököttäneet oviaukossa tällä lailla. Toisaalta, yleensä heidän viimekertainen keskustelunsa ei ollut päättynyt siihen, että Snowie syytti Kepeä harhaisuudesta, eristyneisyydestä ja muiden yläpuolelle asettumisesta, ja että Kepe syytti Snowieta naiiviudesta, tekopyhyydestä ja hyödyttömyydestä. Tai ainakaan yleensä he eivät tarkoittaneet näitä asioita.
Mitäköhän ’yleensä’ tarkoittaa, näissä olosuhteissa… Kepe mietti. Onkohan tämä uusi ’yleensä’…
Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä ajatusta sen pidemmälle ennen kuin valkoinen hahmo ovensuussa hyökkäsi hänen kimppuunsa, tai siis sulki hänet halaukseen. Lumiukon vyöryvä massa puristui hänen ympärilleen.
”Anteeksi”, Snowie sanoi, hiljaa mutta selkeästi. Pehmeä olento tiukensi otettaan.
Tiedemieheltä meni hetki sopeutua tilanteeseen. Ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut, kun Snowie oli häntä halannut, mutta tämä oli…
”Josko… vähän…” Kepe ähisi. ”Kevyemmin..?”
Snowie hellitti otteensa ja päästi irti. ”Oho! Anteeksi! …siitäkin?”
”Eipä mitään, ja…” Kepe katseli ystäväänsä. Lumiukko ovensuussa hymyili, mutta ei tyhjänpäiväisesti. Hänen ilmeestään välittyi surumielisyys, mutta myös lempeys. Tutulle naamalle muodostunut ymmärtäväinen ilme oli aidoin näky, mihin toa muisti viikkoihin törmänneensä. Kaksikon katseet kohtasivat. ”Saat anteeksi.”
Kuinka helposti sanat tulivatkaan ulos Kepen suusta. Sanat, joiden hän nyt ymmärsi odottaneen pääsemistään ilmoille aina riidan päättymisestä asti. Joskus nämä asiat tajusi vasta niiden tapahtuessa. ”Minäkin pyydän anteeksi.”
”Ja saat myös anteeksi”, Snowie hymyili, nyt jo hieman tutummalla tavalla. Lempeys ja ymmärrys olivat yhä läsnä, mutta niiden seuraksi hiipi varovainen oveluus. Kepen härnäämiselle varattu virne alkoi tehdä paluuta. ”Saanko käydä peremmälle?”
Pajan asukki nyökkäsi ja astui syrjään ovelta. Lumiukko tassutteli peremmälle ja katseli ympärilleen, heitä ympäröivää vipstaakkelipaljoutta ihmetellen – aivan kuin hän olisi nähnyt nämä härvelit uusin silmin oltuaan niistä erossa. Snowien silmistä siinsi kuitenkin innostuksen lisäksi myös raskas väsymys. Mieliseikkailun maallinen iltavahti oli valvoessaan muuttunut yövahdiksi ja siitä taas aamuvahdiksi.
Oletko nukkunut silmällistäkään? Kepe ihmetteli. Ja mitä tuo sininen väri kehossasi on? Hän ihmetteli myös sitä, ettei kysynyt näitä asioita ääneen. Rupattelu tuntui vieläkin, olosuhteet huomioiden, vähän vaikealta.
”Kuules…” hän aloitti.
”Hm?” vastasi Snowie, joka rojahti pajan sohvalle istumaan.
”Siitä viimekertaisesta…” Kepe yritti. ”En minä oikeasti…”
”En minäkään”, Snowie vastasi ja taputti sohvan tyhjää istuintyynyä. ”Emme me oikeasti.”
Tiedemies käveli sohvalle ja lysähti istumaan hänkin. Huonekalu oli asetettu rintamasuunta kohti täysin tyhjää seinää. Sen läsnäolo tuntui kuitenkin hetki hetkeltä vähemmän painostavalta, Kepe oli huomaavinaan. Molemmat tuijottivat sitä, hetken verran puhumatta, kunnes Kepe nyökkäsi sen suuntaan ja avasi sanaisen arkkunsa.
”Olihan se aika hullua… oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ei pelkkä kokonaiskuva, mutta yksityiskohdat myös…”
”Heheh, no jep!” Snowie naurahti.
”Mitä se kani edes teki siellä?” Kepe ihmetteli ääneen.
Lumiukko hörähti kysymykselle, eikä Kepe osannut olla liittymättä naureskeluun. Profeetan valtakunnan absurdius oli ollut sillä tasolla, että jos se kaikki ei olisi ollut niin järkyttävää, se olisi ollut oikeastaan aika hauskaa.
”Tai taikavenettä. Jos… jos me koskaan vaarassa olimmekaan?”
Snowie kallisti päätään mietteliäänä. ”Niin… toivottavasti emme sentään turhaan juosseet, tai siis… kuvitelleet juoksevamme, tai jotain… minä en pidä juoksemisesta.”
”Lasketaanko sitä hyötyliikunnaksi…” Kepe tuumaili ”…jos sitä ei koskaan tapahtunutkaan?”
”Mikä kauhistuttava ajatus”, lumiukko virnisti. ”Tarpeetonta hikoilua! Ei iloa eikä hyötyä!”
Itse asiassa… tiedemies muisti. ”Olen pahoillani siitäkin, nyt kun tämä tuli puheeksi. Kun-”
”Hikoilusta? Ei kuule, liikunta on hyväksi vaikka voikin päättää oman ruumiinmuotonsa, ja-”
”En minä sitä”, Kepe sanoi vakavammalla äänellä. ”Vaan… sinä et olisi ollut siellä, jos en olisi ottanut sinua mukaan.”
Lumiukko heilautti kättään huolettomasti. ”Pyh! Me seikkailemme yhdessä, ei se ole kummankaan vika. Sitä paitsi…” Nyt oli hänen äänensä vuoro vakavoitua. ”Ei se ollut minulle niin kamalaa. Ennemminkin… minun olisi pitänyt… en minä tiedä, olla ymmärtäväisempi sen suhteen, mitä kokemuksemme merkitsivät juuri sinulle.”
Lumiukko piti paussin ja mietti hetken. ”Minun olisi pitänyt kunnioittaa sitä, että sinun on minua vaikeampaa kohauttaa olkiasi sille kaikelle. Kun yksi osa todellisuuttamme ei olekaan totta.”
”No, ehkä…” Kepe vastasi. Hän huomasi sohvan viereen unohtuneen avatun limonaditölkin ja kumartui poimimaan sen. ”Mutta en minäkään tehnyt ihan hirveän hyvää työtä kokemusmaailmani ymmärrettäväksi tekemisen suhteen.”
Hörps. Aika kuvottavan lämmintä, mutta menkööt. Hörps.
”Kommunikaatio on usein aika vaikeaa”, Kepe vielä lisäsi.
Snowie nyökytteli. ”Joo, on. Tahtoisin silti ajatella, että osaan huomioida edes sinun tunnetilasi ja ajatusmaailmasi… sen sijaan että käännyn sisäänpäin ja ryven itsesäälissä.”
”No, näitä sattuu”, Kepe vastasi myötätuntoisesti. ”Ihan kaikille, arvatenkin.”
”Joo, siis, paremmissakin piireissä! Nimittäin! Sitä ajattelisi, että esimerkiksi mielivoimat ja niin vahva ystävyys, että sen varaan voi rakentaa Bio-Klaanin, auttaisi pitämään suhteen kunnossa, mutta silti Visokilla ja Tawalla oli vähän vaikeaa.”
”…ai?”
”Joo kyllä, Visu oli yöllä vähän yksinäinen mieliseikkailulla, kun hän koki että asiat Tawan kanssa eivät ole kunnossa, mutta sitten minä sanoin hänelle että kannattaa silti puhua Tawalle, siis vaikka mielikuvitus-Tawalle, niin se voisi auttaa! Ja toivottavasti auttoikin, minua hirmuisesti harmittaa ajatella, että heidän välillään olisi harmeja, kun muutenkin on niin…”
Lumiukko yritti jatkaa, mutta hänen suustaan pääsi vain massiivinen haukotus – ja nyt Kepen oli pakko kysyä: ”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”
”Ööh… En! Tai siis, toivottavasti….”
Hetken verran lumiukko mietti, oliko olemassa mahdollisuutta, että hän olisi torkahtanut odotellessaan Kapuran mieliseikkailijoiden yhteydenottoa. Sepä olisikin noloa.
”Ja oikeastaan…” hän jatkoi. ”Tiedätkö, viime yön tapahtumien takia minä olen täällä, parahultaisesti. Ne olivat mojova muistutus siitä, mikä on tärkeää.”
Tiedemies asettui risti-istuntaan ja kääntyi kokonaan kohti kanssaistujaansa. ”Kerro toki.”
”No siis, Tawan ja Visokin tapauksen lisäksi oli se, kun Kapura yritti puukottaa Matoroa kaappikellolla-”
Kepe oli purskauttaa juuri siemaisseensa juoman Snowien päälle. ”Kun mitä?”
”Ai joo. Tuota, se ei ollut oikeasti Kapura, vaan kai joku sitä riivaava paha taikafilosofihenki?”
”…okei…?”
”Ööh, joo, minulle ei kerrottu kovin tarkkaan… ’Oli seikkailuja’, sanoisin, joidenka seurauksena päädyin sitten estämään riivattua Kapuraa puukottamasta Matoroa.”
Oli seikkailuja, Kepe makusteli ajatusta. Matoro oli käyttänyt samankaltaista ilmaisua puhuessaan hänen kanssaan aiemmin. ”Ja tämä muistutti sinua siitä, mikä on tärkeää?”
”Joo! Koska arvaapas, kuinka minä estin tämän ystävänmurhan?”
Kepe raapi takaraivoaan. ”Pistit pahan.”
”Vihje!” Snowie hihkaisi ja syöksyi vierellään istuvan Kepen kimppuun, sulkien tämän taas halaukseen. Limu oli läikkyä, mutta pysyi sentään tölkissään.
”Tuota, painimalla..?”
”Melkein! Tai siis, oli se vähän painiakin, mutta minä tahdon ajatella että se oli halaus!”
”Kiva! Tuota… voisitko kenties…?”
Lumiukolta meni jälleen hetki tajuta, että ote oli ehkä vähän turhan innokas. Hän päästi irti. ”Hehe, hups.”
Kepe veti muutaman kerran syvään henkeä. ”Eli sinä siis halasit…?”
”Kapuraa.”
”…Kapuraa, ja estit häntä siten puukottamasta Matoroa?”
”Jep!”
Tieteilijä asetti kyynärpäänsä sohvan selkänojalle ja nojautui istuinta vasten. ”Ja sitten muistit, mikä on tärkeää?”
Valkoinen mössö nyökytti innokkaasti vastaukseksi. ”Ystävät! Ja niiden halaaminen!”
Kepe ei edes yrittänyt estää hymyä leviämästä kanohilleen. ”No… aika hyvin muistettu.”
Toa ei ollut varma, ankkuroituivatko hänen lumiukkoystävänsä ajatuskulut aina tosiasioihin – tai ainakin niiden tulkitsemisessa oli vankka ”Snowie-perspektiivi” – mutta jos lopputulemat olivat näin hyviä, niin mikäs siinä. Kepe oli hetki hetkeltä vakuuttuneempi siitä, että juuri tällaisen asenteen takia Snowie oli kestänyt Profeetan valtakunnan todellisuuden häntä itseään paremmin.
”Tilanne oli jokseenkin alleviivaava”, porkkananenä selitti. ”Tiedätkö, kuinka Matorolla ja Kapuralla oli vähän niinkuin välirikko?”
”Tämä liittyy paljon huhuttuun tapaukseen siitä, että Matoro iski miekan Kapuran selkään Metru Nuilla, eikö?”
Suuren pohjoisen seikkailun yksityiskohdat eivät olleet Kepen muistissa erityisen hyvin. Hän ei ollut kiinnittänyt kanssaklaanilaistensa edesottamuksiin niin paljon huomiota kuin olisi ehkä pitänyt.
”Joo. Niin sitten ajattelin, että meillä kahdellakin on vähän niinkuin välirikko, vaikkakin vähemmillä teräaseilla… niin sitten sain katkaistua sen heidän kurjuuskierteensä, halauksen voimalla!” Snowie rapsutti nenänpäätään mietteliäänä. ”Tai, ainakaan kukaan ei kuollut viime yönä… niin miksi en sitten katkaisisi meidän mökötyskierrettäkin.”
Kepe hörppäsi limutölkkinsä viimeisen siemauksen, mutta jäi pyörittelemään kanisteria käsiinsä. ”Vinkeästi päätelty.”
”Tai!” Snowie nosti etusormensa pystyyn. ”Vinkeästi päätetty! Koska siis… sehän se oivallus oli, joka minuun yöllä iski. Että vaikka maailma olisi eristävä ja julma ja outo, niin se ei tarkoita, ettemme me voisi olla läheisiä ja kilttejä ja… ehkä silti outoja? Mutta siis… emme me vain tutki ja kuluta todellisuutta, vaan luomme sitä myös!” Lumiukko kurtisti kulmiaan ja lisäsi vielä. ”Nyt kun mietin…. Minä taisin yöllä sisäistää sen, mitä Zeeron on yrittänyt minulle sanoa…”
Kepen suupielet pysyivät ylhäällä. Ehkä paremmasta maailmasta ei täytynyt uneksia, vaan riitti, että eläisi kuin se olisi totta. ”Tämä taisi itse asiassa olla juuri sitä, mitä tarvitsin.”
”Niin no siis…” Snowie höpötti. ”Kuin myös!”
”Mutta oikeasti, kiitos.”
”Itsellesi!”
Tiedemiehen katse alkoi käydä huonetta läpi. Pajan hyllyt täynnä rojua ja keskeneräisiä projekteja.
”Tämä avasi… solmuja.” Kepe kertoi. ”Aivoni on nyt vähemmän mutkalla. Ja tiedätkö mitä se tarkoittaa?”
”Ööh..”
”Se tarkoittaa että on aika käydä töihin… on aika imuroida kummituksia!”
Ja sitten Kepe ponkaisi ylös sohvalta.
Seuraavat tunnit kuluivat tutuissa, mutta viime viikkoina harvinaiseksi käyneissä merkeissä: Kepe sai idean tai pari, hääri ympäri työpajaansa poimien ja yhteenliittäen komponentteja ja tehden muistiinpanoja – ja Snowie seurasi vieressä, välipalaa mutustaen. Imurin puuttuva palanen oli mitä ilmeisimmin ollut inspiraatio, kuinkas muutenkaan. Tieteilijä tuijotti keskeneräisiä tekeleitään ja vihkoihin suhertamia söherryksiään uusin silmin, ja kasasi mestariteostaan. Snowie piti ajatuksesta, että hänen voileipää mussuttava läsnäolonsa paransi keksijän kekseliäisyyttä, vaikkei ollutkaan täysin varma tämän toiveensa todenperäisyydestä.
Mutta tässä uusvanhassa inspiraation virrassa kahlatessaankin Kepe sai huomata, että kummitusimurin kaltaisen suhteellisen hypoteettisen vipstaakkelin kasaaminen oli melkoinen haaste.
”Hmm…” hän makusteli ääneen istuessaan lattialla laitteidensa ympäröimänä. ”Mihin minä tämän asennan…”
Torkkujen rajamailla seikkaileva Snowie kuuli kanssaklaanilaisensa mutinan. ”Mitäpä tällä erää?”
Keksijä otti imurin irtonaisen varren vasempaan käteensä ja jonkinlaisen vihertävän linssin oikeaan. ”En ole ihan varma tämän ergonomiasta. Tämä tässä…” Hän kohotti vihreänä hohtavaa esinettä ”…on paras keinoni skannata löydöksiä lennosta. Periaatteessa analyysin voisi suorittaa vasta täällä Verst-… pajallani, mutta saattaisi olla hyödyllistä havainnoida haamua tilanteessa.”
Lumiukko mutristi suutaan mietteliäänä. ”Ja probleemi on siinä, ettet keksi mihin lukulaitteesi kiinnittäisit?”
”Aivan. Tuntuu siltä, että tositilanteessa mikään osa imuria ei ole luotettavasti luettavissa.” Tätä havainnollistaakseen Kepe pyöritteli letkua kädessään, kuin yrittäisi imuroida pölyä suoraan ilmasta, tai ehkä napata kummituksia. ”Ja tämän toteuttaminen irrallisena tuntuisi vielä hullunkurisemmalta. Tuskin tahdon uhrata toista kättäni lukulaitteen kantamiseen… ellen sitten…!” Kepen katse kirkastui. ”Ellen rakenna mekaanista lisäkättä, joka voisi pitää lukulaitetta, kun-”
”Tai!” Snowie keskeytti. ”Voisit vain, tiedätkö…”
Lumiukko osoitti keksijän kanohia. Mainitulle naamiolle muodostui ilme, joka kertoi siitä, että Kepe ei käsittänyt.
”Ziuuuum!” Snowie täsmensi.
”..?”
”Ziuuum! Tai siis…” Lumiukko laski leipäsen syliinsä ja muodosti vasemman silmänsä ympärille rinkulan. ”Sähkömonokkeli!”
Nyt Kepe ymmärsi ja vei vaistonvaraisesti kätensä kohti vasemman silmänsä analysaattoria…
…joka ei tietenkään ollut siinä. Se ei ollut ollut siinä viikkoihin.
Keksijä istui samalla lattialla, jolla oli pirstonut lisälilinssissä palattuaan Profeetan valtakunnasta. Hänen naamionsa linssi oli ollut symboli maailman kvantitatiiviselle luonteelle; sille, miten kaikelle oli olemassa helppo luonnontieteellinen selitys, jota pystyi mittaamaan. Mutta mitä Profeetan valtakunta oli sille tehnyt? Oliko tässä maailmassa todellisia vastauksia kysymyksiin, joiden vastauksia ei yksinkertaisesti voinut mitata? Totuuksia Profeetan toivomasta maailmasta?
Hänen naamionsa linssit! Hänen kanohissaan oli toki liitäntämahdollisuus uusille tai vanhoille lisälinsseille. Se ei vain ollut tuntunut kuluneina viikkoina merkitykselliseltä.
Jaa että kummituslinssi…
Kepe alkoi välittömästi puuhastella liittääkseen lisäosan naamioonsa. Snowie hymyili vieressä, tyytyväisenä panoksestaan, sekä ystävysten symbolisesta voitosta valkean hiekka-aavikon merkityksettömyyttä vastaan.
”Tosin, on kummitusimuri silti aika hölmö idea.”
”…nyt hei!”
