Klaanon

Avainsana: skakdit

  • Sota on mahdollisuuksia

    Klaanin saari
    Taku-Koro

    ”Toivottavasti kukaan porukoista ei ole tarkkailemassa”, Ilevhov murisi skakdihampaidensa välistä.
    ”Se on vain bisnestä”, lohdutti aina-aurinkoinen Ikneram ja laski sinivihreät kristalliaurinkolasit silmilleen, jalokivisten kulmakarvaproteesien alle. Ne olivat ryöstösaalista neljän vuoden takaisesta keikasta Pohjoisessa.

    ”Ne ovat matoraneja. Pikkuväkeä. Lyhytjalkoja” skakdi murahti. Ilevhovin harjan yläosa oli katkottu, saaden aikaan vaikutelman hyvin lyhyestä skakdista.
    ”Ne maksavat. Maksavat ihan karzahnisti”, Ikneram rallatteli ja pyöritteli tahtorakinluista keppiään. Se osui yhteen kaksikon vahtimista puisista laatikoista ja lensi maahan. Mutisten skakdi kumartui ja nappasi sauvansa, luoden samalla silmäyksen laatikoihin. Kallisarvoinen sisältö oli edelleen siellä.

    ”Ja sitäpaitsi, meillä on oikea monopoli tässä. Jostain syystä biolinnassa kysyntä on naurettavan kovaa”, skakdi jatkoi hipelöiden aurinkolasejaan. Tämän synkkä kumppani murahti jotakin vastaukseksi ja katseli valppaana ympärilleen. Hänkin oli diplomaatti, kuten Ikneramkin, hän usein muistutti muita. Hän vain diplomatisoi asioita tuhkaksi Hagah-plasmakiväärillä. Vartija-kivääreitä pidettiin erittäin suuressa arvossa edelleen, vaikka he olivatkin ”taistelleet väärällä puolella”, kuten usein sanottiin. Ilevhovin kivääri oli tosin xialainen kopio-Vartija, mutta harjaantumattoman silmään se meni täydestä.

    ”Lisäksi, tällainen tilaisuus pitää hyödyntää”, aurinkolasiveikko jatkoi monologiaan. ”Meinaan, pojat pistävät kylän romuksi pian. Sitten on vähän paha tehdä enää bisnestä.”

    ”Kun Metorakk tulee, voimme vain ottaa mitä haluamme. Tämä on turhaa”, Ilevhov murahti.

    ”Ehkä sinä voit”, Ikneram pyöritteli keppiään. ”Mutta minä olen vastuussa Kenraalin bisneksistä. En ole silloin täällä polttamassa mukauta ja syömässä taloja.”

    ”Se on oma ongelmasi”, kalju skakdi vastasi.

    ”Hiljaa, barbaari”, Ikneram totesi sivistyneesti kun huomasi kahden matoranin astelevan pääkadulta kujalle. Hän asteli heitä kohti hymyillen hymyä, joka olisi murtanut kenen tahansa skakdin sydämen.

    Matoraneilta se lähinnä mursi silmät. Ja uskon hyvyyteen.

    ”O-oletko sinä se”, rurukasvoinen matoran sopersi turvallisen välimatkan päästä. Tämän kumppani puristi kanoka-kiekonheitintä.

    ”Aivan oikein”, Ikneram huudahti. ”Olen mystinen kauppiaasi!”

    Matoranien oli vaikea tulkita tilannetta. Kyseessä oli joko hirvittävä peto, joka teeskentelee outoa kauppiasprinssiä, tai sitten tosi, tosi epävakavastioettava skakdi. Kauppias-matoran alkoi katua koko osallisuuttaan koko juttuun.

    ”N-nuo laatikot ovat ne, mitkä pitää toimittaa Klaaniin?” matoran kysyi osoitellen varovaisesti lyhyttä skakdia ja laatikoita kohti.

    ”Teillä lienee rahat?” skakdidiplomaatti kysyi.

    ”Öh, tietty. Dumdul, anna salkku”, matoran sanoi, ja tämän vartija ojensi tälle nahkasalkun.

    ”Toimitatte nämä ostajalle linnakkeeseen. Saatte palkkionne häneltä.”

    ”Jjuu”, matoran sopersi ja antoi salkun. Ikneram tarkisti nopeasti sen sisällön.

    ”Oli ilo tehdä bisnestä kanssanne”, skakdi hymyili murhaten matoranit sisältäpäin. Hän kumarsi ja poistui paikalta toinen skakdi kannoillaan. Matoranit jäivät show’sta hämmennysksen vallassa tutkimaan laatikoita. Tavara oli sitä mitä pitikin, leipää ja leivonnaisia Allianssin kauppasaarron kuristamaan Klaanin linnakkeeseen.

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan

    Skakdileiri, länsirannikko

    Skakdikenraali levitti eteensä suuren, painotuoreen kartan Klaanin saaresta, jonka paikannimet olivat nazorakiksi. Keltaruskean skakdin ei tarvinnut tietää paikannimiä. Ne olivat kaikki joku-koroja, hän murahti mielessään ja tutki saaren länsirannikkoa. Hän oli noussut maan alta torakoiden tarjoamista tiloista jokin aika sitten ja kerännyt pohjoisessa majailleet soturinsa tänne, kukkuloille meren ja suuren vuoren väliin. Hän tähysi karttaan ja sitten Lehu-metsään, joka levittäytyi etelässä ja kaakossa. Suon yllä roikkui matalia pilviä.

    Metorakk oli hiljaa. Hän istui avoseinäisessä katoksessa Labion lähettyvillä hopeisessa haarniskassaan. Lähettyvillä oli muitakin skakdeja: Labion komppanian joukkueenjohtajia ja parhaita tappajia. Katoksen keskellä olevan pöydän ympärillä oli kuitenkin vain kolme tuolia. Yksi kenraalille, toinen Metorakkille. Kolmas tuoli oli toistaiseksi tyhjillään.

    Labio täytti lasinsa ja joi. Päivä olisi ollut hänelle täydellinen, mikäli sikarit eivät olisi loppuneet kaksi päivää sitten. Hänen oli ollut pakko tyytyä väkevään zakazlaiseen rommiin ja vahvoihin Meksi-koron viinaksiiin. Metorakk odotti eleettömänä, mutta oli selvästi turhautunut, Labio tiesi. Hänen rakas varakomentajansa oli teroitti aina tikariaan haarniskansa lukuisiin piikkeihin tämän ollessa turhautunut.

    “Herra kenraali.” Labio irrotti huomionsa kartasta hetkeksi katoksen luokse saapuneen viestijän astuessa esiin jämäkän sotilastervehdyksen kera.
    “Amazua on saapunut.”

    Skakdikenraalin suu vääntyi hymyyn Metorakin lopettaessa aseensa teroittamisen. Ammattitappaja oli kuullut kyseisestä palkkasoturista yhtä ja toista niin itse Labiolta kuin joidenkin kanssaskakdien suusta. Mutta kyseistä tulokasta hän ei ollut tavannut kertaakaan, ja Labion kakkosmiehen mielenkiinto tähän “Amazuaan” oli suhteellisen korkealla. Tämä kun oli pestattu lyhyellä varoitusajalla Skakdien riveissä suhteellisen korkeaan asemaan.

    Kumpikin pöydän ääressä oleskeleva Skakdi siivitti katseensa siihen suuntaan josta katoksen ympäristön sotilasjoukko alkoi hieman jakautua tehden tilaa tummanpuhuvalle palkkasoturille. Tämä asteli Skakdien ohi varmoin ja vakain askelin. Metorakkin silmiin osu ihkaensimmäisenä suuresti Kanohi Pakaria muistuttava naamio, joka oli kuitenkin terävämpi ja sileämpi ilman minkäänlaisia aukkoja. Tavallisen silmäparin tilalla oli kirkkaan punainen visiiri.

    Palkkasoturin koko vartalon peittämä haarniskakokoonpano ei vaikuttanut Skakdinköriläiden rinnalla kovin sotilasmaiselta, vaan sen muodot olivat sulavampia ja vähemmän muhkeita. Palkkasoturi oli tuntunut suunnittelevan asustuksensa ennen kaikkea sulavan ja notkean liikkumisen kannalta. Ruumiinrakenteeltaan tämä tuntui olevan jonkin verran keskivertoa toaa pidempi, mutta jäi silti osittain skakidköriläiden varjoon.

    Metorakkin (sekä mitä todennäköisimmin monen muun paikallaolijan) huomio kiinnittyi nopeasti palkkasoturin käsiin ja kyynärvarsiin. Tummanpuhuvan kasvomaskin ja synkänharmaiden panssarien lomassa metallinharmaat kädet tuntuivat kokonaisuudesta melko irrallisilta. Metorakin mielessä kävi mahdollisuus siitä että tämän uuden tuttavuuden tyylitaju oli hieman hakusessa. Oli miten oli, kenen tahansa silmään pisti varmasti se, että jostain kumman syystä naamiopäisen tulokkaan oikealla hartiaseudulla oli kivi. Se ei liikkunut, tai edes hievahtanut milliäkään. Joko Amazualla oli ensiluokkainen tasapaino, tai sitten kivi oli liimattu paikalleen.

    Amazua asteli Skakdikenraalin vierelle. Sotilaskuria kunnioittaen palkkasoturi asetti kätensä sotilastervehdykseen.

    “Lepo”, Labio julisti sangen epäsotilaalliseen äänensävyyn. Palkkasoturi laski kätensä. Labio ojensi vasemman kätensä Metorakkin suuntaan pitäen katseensa Amazuassa. Sininen skakdi näytti aavistuksen verran huvittuneelta palkkasoturin ylisotilaallisuuden nähtyään. “Oletan että olet kuullut arvoisasta kakkosmiehestäni Metorakkista. Olen vastavuoroisesti puhunut hänelle sinusta. Toivottavasti tulette toimeen, sillä tulette varmasti viettämään paljon aikaa yhdessä.”

    Amazua käänsi päänsä suoraan sotilasskakdin suuntaan. Metorakk puolestaan oli tuijottanut palkkasoturin kasvonaamiota jo pienen hetken.

    Palkkasoturi käveli tuolilla istuvan skakdialipäällikön tykö. Hän ojensi oikean kätensä. Metorakk silmäili palkkasoturin elettä hetken ennen kuin teki samoin. Skakdin ja palkkasoturin kämmenet koskettivat toisiaan näiden sormein kietoutuessa vastapuolen kämmenselän tykö. Metorakk tunsi Amazuan käden miltei metallisen kylmyyden.

    Lyhyt kättely loppui Amazuan jatkaessa talsimistaan pöydän ääressä ainoaksi tyhjäksi jääneelle tuolille. Hän istuutui.
    “Tee olosi mukavaksi”, Labio tokaisi ja ryyppäsi.

    “Sopii”, Amazua vastasi. Tuoli narahti palkkasoturin heitettyä painoaan taakse. Palkkasoturi ei tyytynyt istumaan suorassa vaan otti rennon löhöilysennon asettaen jalkansa päälekkäin pöydän reunalle ottaen rennosti.

    “Torakat ovat järjestäneet etelässä kunnon sirkusesityksen”, Labio aloitti kovaäänisesti. “Yrittivät pommittaa jonkun matoran-kaupungin väen. Tunarit järjestivät suurimman räjähdyksen sitten Nektannin voitonpäivän paraatin. Matoranit karkasivat niiltä.” Skakdit nauroivat.

    “Sitten ne jahtasivat jotakin ilmalaivaa puolet matkasta Klaaniin”, skakdi jatkoi. “Mutta klaanilaiset olivat jo livistäneet, ja alus oli tyhjä!” Skakdit nauroivat. Amazua kuitenkin istui hiljaa jakaen sinisen skakdin vakavuuden.

    “Meidän on aika näyttää niille, miten sotaa käydään!” Labio huusi katoksen ympärille kerääntyneille skakdeille. Jostakin kuului laukauksia, ja takarivissä alkoi tappelu. Amazuan olkapäällä lepäävä kivi tuntui hätkähtävän yhtäkkisestä metelistä.

    “Barakonn, oletteko tutkineet pohjoisen pikkuväen joku-korot?” Labio kysyi valkoiselta skakdikapteenilta, jonka alahampaat näyttivät osuvan tätä otsaan.

    “Kylät ovat tyhjiä, kenraali”, skakdi puhui valtavien hampaidensa välistä. “Löysimme joitakin metsistä. Kertoivat monien matkanneen johonkin skarrar-koroon.”

    “Nui-Koroon. Siihen, jonka armaat aseveljemme sössivät”, toinen skakditiedustelija koki tarpeelliseksi tarkentaa.

    “Targarr, kerro etelän tilanteesta”, Labio kysyi punaiselta skakdilta, jonka kultapiikkinen harja sojotti vähintään kolmeen eri suuntaan.

    “Liskot on eristetty”, skakdi sylkäisi. “Oppivat kun teurastettiin joku karzzun järvikylä. Kylvettiin Irnakintulta niiden suot täyteen. Valtaosa pikkuväestä tosin on paennut merelle.”

    Labio sormeili pöydälle levitettyä karttaa.

    “Juoksevat etelään hännät koipien välissä”, kiven skakdi naurahti ja joi. “Näen karttani koko etelärannikon olevan punaisten pisteiden tahrima. Saatteko ne pois siitä, armaat kanssatappajani?” hän kysyi tuttavalliseen sävyyn kahdelta pöytäkumppaniltaan.

    Amazua lopetti olkapäällään makaavan kiven paijaamisen, katsoen aiheelliseksi korjata hieman kenraalinsa ilmaisua.
    “Mielestäni hienovaraisempi termi ‘kanssasoturini’, kenraali hyvä.”
    Kyynärpäillään pöytään nojaava sininen skakdi käänsi katseensa Amazuaa päin.

    “Soturini, sinä sanot?” Metorakk kysyi. Skakdihymystä ei tiennyt yrittikö se ilmaista innostusta vai halua tappaa. Hän ei ollut vaikuttunut tästä epämääräisestä sankarista.
    “Juuri niin”, Amazua vastasi kiinnittämättä sen enempään huomiota skakdialipäällikön äänensävyyn.
    “Tiedätkö, mikä on soturin ja tappajan ero?” Metorakk esitti kysymyksen Amazualle hivellen tikariaan.

    Palkkasoturi heitti mietteliään oloisena päätään hieman taaksepäin. Hän ei ilmaissut ääneen mielipidettään työkumppaninsa moraalikäsityksistä.
    “Yksinkertaisesti ilmaistuna, te ilmeisesti tykkäätte päättää jokaisen konfliktin koristamalla voittonne avuttomien uhrienne huudoilla ja verellä. Itse en niinkään välitä ilmaista omaa toimintatapaani sisälmysnesteillä tai vilauttelemalla arsenaaliani.”

    Skakdien mieli tuntui happanevan palkkasoturin vastauksesta, mikä tuntui jo lähestyvän jonkinasteisen röyhkeyden rajoja. Zakazilla moinen puheenvuoro olisi johtanut julkiseen lynkkaukseen. Ainoastaan kenraali Gaggulabion leukaa koristi vienosti huvittunut virne.

    “Toisin sanoen et halua liata käsiäsi”, Metorakk tokaisi. “Oletko varma, että olet oikeassa työssä?”

    “No sitäkin”, Amazua tokaisi jälleen tuntuen olemaan kiinnittämättä mitään huomiota skakdin tiukkaan äänensävyyn, “proteesien puhdistaminen on melko kovaa työtä.” Metorakk tajusi saman tien palkkasoturin eriskummallisten käsien tarkoituksen. Skakdi ei olisi ollut tippaakaan yllättynyt mikäli olisi käynyt ilmi että jokin tyytymätön isoherra olisi mennyt tätä rankaisemaan.

    “Toiseksi”, Amazua jatkoi, “minulle ei ole niinkään väliä mitä muut ovat toimintatavoistani mieltä. Ainoa asia mikä merkitsee on se, että muut luottavat minun tekevän työni hyvin, jolloin olen täysin valmis tekemään sen. En itse koe mitenkään tarpeelliseksi osoittaa kykyjäni iskemällä miekkaani viattomien sisälmysten läpi. Mitä ihmeen hupia siitä muka pitäisi löytääi?”

    Metorakk ei näyttänyt kannatavan palkkasoturia, mutta joka tapauksessa keskustelu oli muuttunut erittäin mielenkiintoiseksi. Skakdijoukossa oli puhjennut hälinä, ja jotkut tappelivat. Moni ilmaisi polttavaa haluaan esittää puheenvuoro ampumalla ilmaan tai rikkomalla pulloja. Se oli zakazlaista demokratiaa parhaimmillaan.

    “Kerrohan”, Metorakk nousi seisomaan ja käveli hitaasti pöydän ympärillä. “Miten oikeastaan ajattelit voittaa tämän sodan?” hän kysyi lähestyessään Amazuaa, joka ei liikkunut tuoliltaan mihinkään. Gaggulabio katseli sivussa innostuneena. Kenraali selvästi nautti tilanteesta. “Itse olen huomannut, että sodat loppuvat useimmiten tappamalla vastustajat. Jos muita keinoja on, olet tervetullut jakamaan ne.”

    Skakdin jämerä ja palkkasoturin tulkitsemattomissa oleva katse kohtasivat. Kaksikko tuijotti toinen toistaan Labion virnuillessa ja skakdien seuratessa sivusta. Kukin näköetäisyyden päässä kykeni tuntemaan jännitettä ilmassa.

    “Minä en aio sanella teille mitä tehdä”, Amazua sanoi viimein, “Minä en ole täällä voittaakseni tämän sodan. Enkä myöskään ole teidän sotilaanne. Olen täällä vain auttamassa teitä, mutta en tuomitsemassa. Voitaneen sanoa että olen eräänlainen yhtiökumppaninne. Me olemme kuitenkin erillaisia. Teillä on omat periaatteenne, minulla omani. Mutta henkilökohtaisesti en tahtoisi että kyseinen seikka vaikuttaisi työkumppanuuteemme liian negatiivisella tavalla.”

    Palkkasoturin äänensävy oli rauhallinen ja hillitty. Hän ei tuntenut olevansa minkäänlaisen hankalan kysymyksen äärellä. Hänelle tämä kaikki tuntui olevan vain kaupankäyntiä.
    “Minä olen valmis toimimaan täydessä yhteistyössä kanssanne. Mutta tahtoisin tietää, oletteko te vastavuoroisesti valmiit samaan?”

    “…”, totesi Metorakk.

    “…”, komppasi Gaggulabio.

    “…”, sanoivat skakdit.

    Alkoi hälinä. Labio iski rommipullon rikki pöydänkulmaan ja nousi seisomaan hiljentääkseen joukon.

    “… mitä karzahnia, mies? Muistaakseni palkkasin sinut tappamaan asioita, enkö?” Gaggulabio aloitti huvittuneena. “Dumppaisit ne matoranisi mereen, saat minulta kunnon miehistön. Niiden seura ei selvästikään tee sinulle hyvää.”

    “Hyvä kenraali”, Amazua käänsi huomionsa keltaruskeaa skakdikenraalia päin, “kuten itsekin taisitte mainita, kyseiset matoranit laivoineen ovat minulle eräänlainen palkinto. Ja pitkällä urallani olen oppinut, ettei hyvää palkintoa kannata heittää hukkaan. Olen oppinut myös, että kannattaa ottaa tilaisuuksista kaikki mahdollinen hyöty irti tuomitsematta mitään päällisin puolin tai liian äkkipikaisesti.”

    Amazua ryhdisti hieman asentoaan. Hänen tuolinsa narina teki paluun palkkasoturin nojatessa eteenpäin. Hän laski jalat pöydältä nojaten hieman eteenpäin laittaen sormensa ristiin. Palkkasoturi nosti oikean jalkansa poikittain koukkuun nojaamaan vasempaa polveaan vasten. Amazuan katse pysyi skakdikenraalissa.

    “Pääasiallinen syy sille miksen ole jo viskonut niitä pikku piipertäjiä aaltoihin on se, että uskon että edes jollain tapaa niistä voisi olla vielä hyötyä. Ja mikäli niiden epämääräistä piraattifilosofiaa olen tulkannut, tuntuu niillä olevan suhteellisen jämäkkä moraali. Ja olen kieltämättä kiinnostunut testaamaan miten pitkälle ne ovat pikku moraalintuntonsa kanssa menemään. Ennen kaikkea, se, että meillä on omissa riveissämme matoraneja, tuntuu olevan liian mehukas mahdollisuus heitettäväksi pois noin vain. Vai voitteko väittää että olen väärässä?”

    Amazua laski kyynärvartensa nojaamaan sivuttain nostettua jalkaansa suoristaen selkänsä kokonaan. Hän tuntui miltei kokonaan jättävän huomiotta vieressään seisovan sinisen skakdin.
    “Mikäli en erehdy, juuri samaisesta syystä te juuri etsitte minut käsiinne ja pestasitte palvelukseenne. Koska oletitte vahvasti että voisin olla teille hyödyksi. Te tarvitsitte apuani, ja olen kaiken aikaa ollut täysin valmis antamaan sitä. Ja olen huomannut että olette luottaneet minuun täysin. Ja aion tehdä parhaani että meidän välisemme luottamus säilyy. Mikäli olen ymmärtänyt, juuri tällä hetkellä tunnutte hyvin vahvasti epäilevän kelvollisuuttani. Mutta haluan selventää, että minulla henkilökohtaisesti ei ole missään vaiheessa minkäänlaista halua poiketa alkuperäisestä sopimuksestamme. Olen ensitapaamisestamme lähtien ollut täysin valmis alistumaan täyteläisesti käskyvaltanne alle, ja kenties jopa sivuuttamaan henkilökohtaiset periaatteeni, jos tarve vaatii.”

    “Te voitte toki potkaista minut syrjään, kenties jopa nirhata minut, mutta uskon että kuitenkin tajuatte että se olisi virhe. Jos olisitte valmis tekemään sen tuosta vain, tuskin olisitte alun perinkään pyytäneet minua tänne. Olen nähnyt monen suurmiehen kaatuvan omaan äkkipikaisuuteensa ja heikkoon arvosteluykyynsä. Vaikka se on ollut omalla tavallaan tosi hupaisaa, on siitä myös oppinut yhtä sun toista. Saatatte ehkä tulkita tämän niin että arvostelisin teitä johtajana, mutta sanoisin että tämä on pikemminkin neuvo.”

    Labio näytti lähinnä huvittuneelta. Hän yritti juoda rommipullostaan, mutta tajusi rikkoneensa sen. Valtaosa skakdeista oli tyrmistyneitä tai hämmästyneitä. Metorakk oli rei’ittänyt pöytää tikarillaan koko monologin ajan.

    “Pirun filosofit, lopettakaa. Meillä on sota kesken. Targarr ja Barakonn, tiedustelkaa tiimeinenne näiden kylien puolustukset”, Labio osoitti kartalla sijaitsevia eteläisiä kyliä Klaanilinnoituksen länsipuolella. “Te muut, valmistautukaa lähtemään etelään. Ja joku hemmetti saa tuoda minulle uuden pullon.” Skakdi hajotti puolikkaan pullonsa sirpaleiksi karttaa vasten ja nousi.

    Ne joiden huomio oli kiinnittynyt pois kahden korkea-arvoisimman skakdin ja palkkasoturitulokkaan epämääräiseltä sananvaihdolta kykenivät huomaamaan että palkkasoturin olkapäällä ei ollut enää kiveä. Se oli kasvattanut itselleen jalat ja silmät ja kipittänyt pöydälle haistelemaan väkevää kirkasta nestettä jota lillui lasinsirpaleiden seassa. Nyt se näytti piskuiselta ravulta.

    “Kylät ovat lentolaivojen iskuetäisyydellä”, Metorakk huomautti uutta pulloa availevalle kenraalilleen. “Ne upottivat pari kuukautta sitten liian lähelle tulleen torakkalaivueen.”

    Metorakk suoritti sormillaan nopean näppärän liikkeen heilauttaen tikarinsa terä alassuin. Skakdialipäälikkö iski tikarinsa pöydällä olevaan karttaan juuri siihen kohti missä kivirapu “sattumalta” vipelsi. Amazuan refleksit olivat kuitenkin nopeammat. Sininen skakdi tiiraili sivusilmällä oliko palkkasoturi kenties nyrpeä rakkaan lemmikkinsä vahingoitusyrityiksestä, mutta tämä vain asetti otuksen takaisin olkapäälleen. Pikkurahi ei tuntunut olevan moksiskaan. Pöydälle levinnyt neste oli maistunut kamalalta. Amazuan mieltä tuntui kuitenkin kaihertavan se, miten pian kokouspöytä hajoaisi. Mitä nyt skakdikulttuuri oli tullut hänelle tutuksi, joku sivustakatsojista olisi varmaan saanut ottaa hyvällä tuurilla pöydän aseman.

    “Klaanipellejen laivastoa komentaa rahi”, Labio nauroi. “Eivätkä torakat saa sitä nujerrettua.”

    “Eikö se ole viimeinen lajiaan”, joku skakdeista huusi. “Siitä tulisi kaunis seinäkoriste!” Huutaja sai raivoisat suosionosoitukset.

    “Viimeinen kyklooppi ja viimeinen Vartija”, Gaggulabio myhäili. “Amazua, matoraneillesi löytyi tehtävä.”
    Palkkasoturin olisi varmaan tehnyt mieli tokaista jotain näsäviisasta tyyliin minähän sanoin, mutta hän tyytyi kuuntelemaan tarkemmin kenraalinsa asiaa.

    “Matoranisi soluttautukoot Klaaniin. Torakat eivät ole onnistuneet keräämään kunnolla tietoja muurien sisäpuolelta, ehkä sinun piraattisi kykenevät. Olisi ikävä sattuma, jos osa niiden aluksista olisi sabotoitu juuri silloin, kun iskemme etelään”, Labio selosti.

    Amazua myhäili itsekseen. Hän tunsi onnistumisentunnetta siitä, kuinka vielä hetki sitten skakdikenraali oli ollut valmis viskomaan pikkupiraatit takea-haiden hampaisiin, mutta oli nyt valmis heittämään kokonaisen tärkeän operaation niiden harteille. Ilmeisesti palkkasoturin sanat olivat purreet.

    Amazua alkoi käydä matoraneja läpi mielessään. Koukkukätinen raudan matoran tuntui hallitsevan joten kuten kaikenlaiset tekniset vempeleet. Hän ei kuitenkaan ajatellut tuoda kyseistä ajatusta julkisesti esille, sillä hän itse ei ollut ymmärtänyt matoranin käsiasiaa sen paremmin. Kyseisen Fe-matoranin ohella joukkiossa tuntui olevan ainakin kaksi muuta jotka kykenivät jollain tapaa järkevään rationaaliseen työskentelyyn, äänen ja jään matoranit, joista kuitenkin ensimmäinen oli pehmo ja jälkimmäinen hieman jänishousu.

    Loput kyseisestä sekalaisesta joukkiosta, Onu-, Po-, Le-, Ga-, ja kasvillisuuden matoranit tuntuivat olevan edellämainittuja hieman yksinkertaisempia, mutta kukin omalla tavallaan ainakin jotenkuten hyvä siinä mitä nyt tekivätkään. Kenties heistäkin saisi paljon irti jos palkkasoturi saisi rationalisoitua niitä niille sopiviin tehtäviin, vaikka se tuntuikin osaltaan siltä kuin jakaisi kotiaskareita pikkulapsille. Mutta kaikesta huolimatta hyvää tilaisuutta ei kannattanut joka tapauksessa heittää hukkaan.
    “Tehtävä ymmärretty”, Amazua totesi kenraalille.

    “Matoraneja”, murahti Metorakk epäuskoisesti. “Mikä voisi mahdollisesti mennä pieleen?”

    “Uskoisin että toimisi varmaan paremmin kuin skakdiköriläidesi soluttautuminen Klaanin muurien sisään pikkumiehiksi naamioituneena”, Amazua vilkaisi sinisen skakdin suuntaan.

    “No me pääsimme Klaaniin kerran”, skakdi vastasi. “Mutta matoranisi saattavat herättää vähemmän huomiota.”

    “Amazua, haluan sinun saavan väkeäsi Klaaniin viimeistään tämän viikon loppuun mennessä. Metorakk, edetkää rannikkoa pitkin etelään. Pysytään metsien suojassa kunnes meillä on väkeä sisällä linnakkeessa.”

    “Ja sen jälkeen vanha kunnon joukkomurha”, Metorakk hymyili.

    “Aivan”, Labio joi ja iski pullon pöytään merkiksi kokouksen päättymisestä.

    “Täytyy sanoa että on mukavaa päästä taas tositoimiin”, Amazua totesi.

    Metorakk käänsi jälleen epäluuloisen katseensa palkkasoturiin. “Mitä sinä mahdat tuolla tarkoittaa?”

    “Tähän asti olen lähinnä kuskannut skakdeja edes takaisin”, Amazua vastasi nostaen toisen kätensä niskansa taakse. “Kerro ihmeessä jos olet tämän jälkeen menossa johonkin”, palkkasoturi osoitti vapaan kätensä peukalolla kaukaisen rannikon suuntaan, jonne oli laivansa parkkeerannut, “saat kyydin.”

    Metorakkin oli pakko hymähtää. Hän täräytti Amazuaa olkapäälle puoliystävällisesti ja määräsi joukon skakdikapteeneita mukaansa lähtiessään. Palkkasoturin olkapäällä makaava kivi ei hätkähtänytkään.

  • Kahdenkeskistä luottamusta

    Nazorak-pesä

    Gaggulabio oli tylsistynyt. Hänen tylsyyteensä oli myös sekoittunut raivoa ja turhautumista tehottomista alaisista sekä toiminnan puutteesta. Mikä pahinta, hänen varastonsa Steltiläisiä sikareita alkoi olla melkein lopussa.

    “Onko siitä palkkasoturin nahjuksesta kuulunut mitään?” kenraali kysyi sivummalta olevilta hänen luokseen pinnalta saapuneilta sotilailta. Hän piti leveitä skakdinkoipiaan pöydällä nojaten suurella tuolillaan niin taa, että sen etujalat olivat ilmassa.

    “Ei, kenraali. Ei mitään uutisia Amazuasta”, ruskea Akkon-niminen skakdi vastasi. Kyseinen lisko-olio sääteli juuri toverinsa kanssa jotakin Zakazlaista laitetta huoneen nurkassa, jota käytettiin paperisten dokumenttien kopiointiin. Gaggulabion sihteerin työ oli rangaistus, jonka saattoi saada esimerkiksi laiskottelusta vartiovuoroissa. Kyseinen viran jälkeen onnettoman skakdin sormet olivat yleensä täysin arvilla, sillä kone oli täynnä piikkejä (huhutaan, että Nektann oli tilannut ensimmäisen mallin) eikä se toiminut koskaan niinkuin piti. Mutta palkkasoturi pitivät palkkashekeistä, jotka olivat hieman veren tahrimia. Se pitää yllä verenhimoa, Metorakk totesi aina.

    “Onko Metorakkista mitään”, Labio jatkoi. Hänen kenraaliluutnanttinsa poissaolo häiritsi vielä enemmän kuin Amazuan poissaolo. Tämäkin oli osallistunut jollekin tehtävälle jonkun vahkin kanssa, ja oli ilmeisesti palaamassa nyt ties mistä. Tai juuttunut ryöstelemään onnettomia, viattomia matorankyliä paluumatkallaan, joka oli Metorakkin luonteenlaadun tuntien täysin mahdollinen syy myöhästymiselle.

    Kenraali murahti ja kaivoi uuden sikarin. Hän oli käynyt 001:n puheilla joitakin tunteja sitten. Hyökkäykselle linnakkeeseen ei oltu vieläkään määritetty tarkkaa ajankohtaa, hän sai kuulla. Nazorakien valmistelut olivat kuulemma kesken, hänelle sanottiin. Hän huomautti niistä tuhansista torakoista ja mauttoman isotykkisistä laivoista, jotka vain tuntuivat parveilevan Klaanin ympärillä. 001 ei ollut vaivautunut väittelemään palkkasoturin kanssa. Gaggulabiolla ei oikeastaan olisi pitänyt olla valittamista – nazorakit maksoivat hänelle ja hänen miehilleen koko ajalta täyden hinnan. Valitettavasti Klaanin saarella alkoholia oli skakdi-armeijan tarpeisiin äärimmäisen heikosti, erityisesti kuukausien ryöstelyn jälkeen. Skakdien luonnollisiin vietteihin kuului halu tappaa, ja kun se jäi tyydyttämättä, kurinpito alkoi olla entistä vaikeampaa. Poltettavat matorankylätkin alkoivat loppua.

    “Käske Zilaggia tilata lisää sikareita siltä välittäjäpelleltä”, Labio murahti. Toinen hänen avustajistaan nyökkäsi ja lähti. Gaggulabio sai hetken mielenrauhan keskittyessään paksuun sikariinsa ja sen sisältämiin ah-niin-epäterveellisiin kemikaaleihin, jotka imeytyivät hänen romminpolttamiin sisuskaluihinsa.

    Avustajan palaamiseen ei kestänyt kauaa. Gaggulabio loi oviaukossa kysyvänä odottavalle skakdinuorukaiselle vihaisen mulkaisun. Oli ilmiselvää, että skakdi ei ollut käynyt lähelläkään Zilaggin työpistettä.
    Skakdin ääni oli epävarma ja varovainen. ”Kenraali?”
    Vastaukseksi hän sai vain kenraalinsa murahduksen ja piinaavan tuijotuksen.
    ”Ke-kenraali. Teille on vieras. Tuota, käskenkö varaamaan tapaamisajan vai…”

    “Kuka se on?” Labio murahti. Hän kuitenkin tunsi itsensä hieman tyytyväiseksi. Vieraat toivat ainakin vaihtelua tylsyyteen.
    Skakdikenraali sai vastauksensa, mutta ei välttämättä ollut tyytyväinen siihen. Ainakaan tylsyys ei virnuillut hänelle samalla omahyväisen itseriittoisella tavalla kuin henkilö, joka astui oviaukkoon viestinviejäskakdin viereen.
    ”Huomenta”, sanoi Avden pehmeä ja matala ääni. Sinistä Pakaria kantava matoran oli ilmestynyt ääntäkään päästämättä oviaukkoon.

    Labion silmät suurenivat. Hän laski jalkansa pöydältä ja tuolin etujalat pamahtivat lattiaan.

    “No sinuahan ei olekaan hetkeen näkynyt, varjopoika”, Labio tervehti ja viittasi avustajansa pois.
    ”Ei sinuakaan”, Avde sanoi astuen sisään oviaukosta. ”Kiirettä kentällä, kenraali?” Labio ei pitänyt tavasta, jolla Punainen mies sanoi viimeisen sanan.

    “Olisikin”, Labio vastasi. “Tule toki istumaan”, hän viittoi Avdea ovelta pöytänsä ääreen.
    Avde asteli kivilattiaa pitkin kohti tuolia, joka oli selvästi suunniteltu skakdeja ajatellen. Varjo kohtasi ovenkahvan. Jokin matoranin varjossa liikahti eri tavalla kuin matoran itse, ja toimiston ovi napsahti huomaamatta kiinni.
    ”Labio hyvä”, Avde sanoi upoten aivan liian suureen tuoliin. ”Meillä on neuvoteltavaa.”

    “Sisältyykö siihen asioiden tappamista?” Labio kysyi äänensävyllä, josta ei voinut täysin sanoa oliko hän vakavissaan.
    ”En tiedä”, Avde sanoi hymähtäen. ”Jos koet, että sinulla on tarvetta sisällyttää siihen sitä. Se ei ole kuitenkaan lähtökohtamme.”
    “Olen pelkkänä korvana, mikäli meillä skakdeilla ylipäätään olisi näkyvät korvat”, Labio vastasi kiinnostuneena.
    Avden puheen sävy muuttui kohteliaasta salamyhkäiseksi.
    ”Gaggulabio hyvä. Saatan tarvita apuasi jossain. Kenraali 001 ei jostain syystä… luota minuun eräässä pienessä asiassa.”
    “Torakat nyt eivät muutenkaan ole mitään yhteistyökykyisyyden mallikappaleita”, skakdi tuhahti.
    ”Osaat selvästi ymmärtää ongelmani”, Avde hihkaisi. ”Oli miten oli. Haluan, että järjestät minulle hetken Allianssin tuoreimman ’hankinnan’ kanssa.”
    Punainen Mies porautui katseellaan skakdipalkkasoturin päähän yrittäen lukea tämän reaktioita. Gaggulabio ei koskaan pitänyt siitä. Miksi jokainen keskustelu Pesässä oli muuttunut raivostuttavaksi korttipeliotteluksi?

    “Miekkapiru. Sitäkö petturiako tarkoitat?” Labio kysyi.
    ”Toa Ämkoo, kyllä”, matoran vastasi. ”Haluan vaihtaa muutaman sanasen hänen kanssaan. Muutaman vain.”
    Gaggulabio kumartui lähemmän Avdea. Hän aloitti matalalla äänellä: “Minä en pidä sinusta, me molemmat tiedämme sen. Vielä vähemmän pidän pienistä suunnitelmistasi, jotka toimisivat ehkä shakkiottelussa. Haluat käyttää tätä toaa omiin tarkoitusperiisi. Haluat hänet yhdeksi nappulaksesi, etkö vain?”
    ”Uskalias oletus, ystävä hyvä”, Avde sanoi nyökäten. ”En kiellä, etteikö olisi monia tapoja, joilla voisin itse hyötyä Ämkoosta ja hänen kyvyistään. En kuitenkaan mitenkään voisi omia niitä itselleni. Gaggulabio, olen toiminut vain lopullista voittoamme ajatellen.”

    “Jos tarkoitusperäsi ovat niin rehelliset, mikseivät ötökät halua auttaa sinua?”
    ”Nazorakit ovat epäluuloista kansaa. Mitä voi toisaalta odottakaan rodulta, joka on karttanut muita rotuja jo niin pitkään… paitsi taistelukentällä.”
    ”Kaikki tässä pesässä tuntuvat karttavan sinua, ystävä hyvä. Oletko huomannut, että kukaan ei oikeasti luota sinuun pätkääkään?” Labio vaahtosi. Hänestä tuntui hyvältä kerrankin sanoa jotakin Avdelle vastaan – normaalisti heidän verbaaliset shakkipelinsä olivat Labion kannalta nöyryyttäviä.
    Avde otti syytökset vastaan yllättävän lempeästi. Se, miten Gaggulabion sanat eivät saaneet punaisessa matoranissa aikaiseksi reaktion reaktiota sai skakdikenraalin lähinnä ärtyneemmäksi.
    ”Ja sitä”, Avde sanoi alakuloisemmalla äänensävyllä, ”syytä sille en voi ymmärtää, ystäväiseni. Voitko rehellisesti sanoa, että olen tehnyt jotain ansaitakseni tuon kaiken epäluulon? Kaikki, mitä olen sanonut sinulle koskaan on ollut täysin totta tavalla tai toisella. Lähetin käteni Miekkapaholaisen perään, kun tilanne sitä vaati. Ja niin Miekkapaholaisen miekkakäsi irtosi tämän olkapäästä. Kutsuin liittolaiseni murtamaan Bio-Klaanin turvallisuudentunteen. Ja tieto, jota olen teille tuonut… et voi väittää sitä muuksi kuin arvokkaaksi.”
    Avde kumartui lähemmäs Gaggulabion istuinta ja vilautti hymynpuolikasta. ”Labio hyvä, olenko antanut sinulle syitä olla luottamatta minuun?”
    “Sinä kätkeydyt varjoihin ja… ei, sinä olet varjo. Kukaan meistä ei voi ymmärtää sinua. Emme tiedä kuka oikeasti olet tai mistä tulet. Sinä ilmestyt yllättäen, teet silmänkääntötemppuja, tiedät liikaa. Kuten silloin Allianssin ensimmäisessä kokouksessa, kun ilmestyit niine silminesi. Sinua pelätään, koska sinua ei ymmärretä. Sinuun ei luoteta, koska sinua ei ymmärretä. En usko että asia voisi muuttua. Allianssi arvostaa palveluksiasi, muttei kykene luottamaan sinuun.”

    ”Tarvitseeko sinun ymmärtää minua?” Avde aprikoi. ”Oletko koskaan kyseenalaistanut palkanmaksajasi tavoitteet, Gaggulabio? En usko, sillä sellainen olisi huonon palkkasoturin merkki. Sinun ja miestesi ei tarvitse sekaantua siihen, mikä minä olen ja mistä tulen. Ne yksityiskohdat ovat hidasteita sujuvalle yhteistyölle.”
    Avde levitti kätensä tuolin käsinojille. ”Minä, Labio hyvä, olen yksi helpoimmin ymmärrettävistä miehistä, jotka tulet tuntemaan. Minulle ei ole väliä, mistä yhteistyökumppanini tulevat, kuinka paljon he tietävät, kuinka monta miestä ja naista he ovat tappaneet. Voin pitää heistä, ja sillä ei ole väliä. Voin olla pitämättä heistä, ja sillä ei ole väliä. Voin kyseenalaistaa heidän moraalinsa, mutta sillä ei ole väliä. Todellisuudessa väliä on vain sillä, että olemme menossa samaa määränpäätä kohti.”

    Punaisen miehen silmät muuttuivat viiruiksi. ”Ja tuo polku määränpäähämme on pitkä ja kivinen, eikä se helpottunut sillä, että Abzumo hukkui Hopeiseen mereen ilmalaivassaan. Meillä ei ole varaa sisäisiin ristiriitoihin.”

    “Mitä minä saan tästä? Sinulla on parasta olla tarjottavana jotakin, josta en voi kieltäytyä. Tehtäväsi ei ole helppo eikä erikoisalaamme, mutta kunhan sovimme hinnasta, se saattaa onnistua”, Labio kyllästyi kiistelemään etiikasta. Hän haistoi nyt vain voitot, joita hän voisi Avdelta saada. Avde ei näyttänyt olevan anteliaalla päällä, mutta hänellä ei varsinaisesti ollut vaihtoehtojakaan.
    ”Toivoin, että sinulla olisi itselläsi ollut mielessä jotain”, Avde sanoi hieroen leukaansa. ”Uskon voivani järjestää hyvin monenlaisia asioita.”

    Gaggulabio pohti vaihtoehtojaan. Hänellä tai hänen joukoillaan ei ollut pulaa rahasta, aseista tai muista hyödykkeistä. Hän mietti hetken mahdollisuutta määrätä Avde laittamaan nukkensa Kuralumen perään, mutta hylkäsi ajatuksen. Kuralumi ei yksinkertaisesti kuollut, joten moinen kauppa olisi tuhlausta. Sitten hän keksi.

    “Sinä tunnet erään, joka kutsuu itseään ZMA:ksi, eikö totta?” Gaggulabio kysyi.
    Punainen matoran ei vastannut välittömästi, vaan nosti kulmiaan suorastaan yllättyneenä. Hetken ajan Labion kasvoilla oli voittajan virne.
    ”Mahdollista”, Avde sanoi. ”Mistäköhän sellaista päättelit, Gaggulabio?”
    “Se yö. Kun sinä pienine metallipurkkeinesi kävitte Klaanissa. Klaanilaiset ovat selvitelleet tätä ZMA:ta. Hän on olemassa, sen tiedän. Tiedän myös, että hänellä on teknologiaa. Teknologiaa, jolle kunnianhimoinen skakdikenraali keksisi vaikka mitä käyttötarkoituksia.”
    ”Pyydät aika suuria asioita. Voin jo vannoa, että hän mieluummin ampuu itseään päähän kuin luovuttaa sinulle yhtään…” Avde piti pienen tauon puheessaan, ”kaunokaisistaan. Mutta Arstein on luonut vuosien varrella hyvin monenlaista teknologiaa. Luulen, että pienen suostuttelun myötä voin luvata miehillesi uusia leikkikaluja. Katsotaan, mitä voin tehdä asialle.”

    “Avde, tiedätkö mitä. Yhdestä asiasta minä pidän sinussa. Sinä olet omatoiminen.”
    Punainen matoran risti sormensa ja naurahti kuivasti. ”Kukaan ei ole koskaan antanut minulle mitään suoraan käteen, Gaggulabio. Olen joutunut tekemään työtä voittojen edestä ja toiminut aina lähellä tapahtumien ydintä. Olen yhtä paljon tämän pelin nappula kuin sen pelaaja.”
    Avden äänensävy oli innostunut. Hän oli saamassa sitä, mitä halusikin.
    ”Onko meillä sopimus?”

    “Siltä se hieman vaikuttaa”, Labio totesi hyväksyvästi. “Alan järjestellä sinulle tapaamista. Kuinka kauan haluat olla miekkapirun kanssa kaksin?”
    ”Kymmenen minuuttia riittänee”, Avde sanoi. ”Jos sanakin tästä kantautuu 001:n tykö, en halua antaa hänelle enemmän syitä epäluuloisuuteen. En halua antaa hänelle sitä kuvaa, että yrittäisin napata hänen tuoreen pikku makutansa omiin näppeihini.”
    “Älä huoli, tämä pysyy meidän välillämme. Miksi minä nyt pilaisin kaupat, joista kumpikin hyötyy?”
    ”Niinpä, niinpä.” Avden katse vaelteli toimiston seinillä. ”Jos oletamme, että minulla on kaipaamasi… kauppatavara seuraavan 36 tunnin sisällä, miten haluat sen toimitettavan?”

    Gaggulabio veti auki kartan Klaanin saaren pohjoisosista (hänen kaunis, oman seinän vienyt suunnitelmakartta oli hajonnut liiallisen alkoholin nautinnan seurauksena). Hän osoitti pitkää vuonoa joidenkin kiojen päässä Nazorakien satama 05:sta.

    “Alukseni saapuvat tuolta satamasta tähän”, Gaggulabio sanoi ja osoitti vuonoa. “Emme toki halua häiritä ötököiden omien laivojen huoltoa. Vaihdamme tavaran tasan 36:n tunnin kuluttua.”
    Avde nosti kätensä ylös ja tuijotti karttaa mietteliäänä.
    ”Herättää liikaa huomiota, jos saavut sinne itse”, matoran sanoi. ”Kaksi liittoumamme avainhenkilöä noin syrjäisessä pisteessä. Olisi ehkä parasta, jos lähettäisit vähemmän tunnistettavan hakijan.”

    “Lähetän asialle luottomieheni”, Gaggulabio vannoi. “Saanet vierailusi vähintään vuorokauden sisään. Alan järjestelemään asioita.”
    ”Mainiota. Luotan, että järjestät kohtaamiseni toan kanssa välittömästi varmistettuasi kauppatavaran saapumisen.”
    Avde loikkasi tuoliltaan alas ja laskeutui kiviselle lattialle vähin äänin. ”Hyvä, että löysimme yhteisen sävelen, Gaggulabio. Minusta on perin valitettavaa, kuinka vähän olemme saaneet jutella.”
    Sinikasvoinen ta-matoran nyökkäsi kiven skakdille ja asteli tämän toimiston ovea kohti.

    Gaggulabio kuuli Avden sulkevan oven perässään. Kenraali huomasi olevansa erittäin tyytyväinen. Hänen hymyilemiseen luoodut hampaansa taittuivat skakdien tavaramerkkivirneeseen. Hän pääsisi suunnittelemaan operaatiota.

  • Pieni uhraus suurelta sielulta

    Bio-Klaani

    ”Täh? En mä ainakaan mitään sellaisesta ole kuullut. Oottakaas… ei… ei… e- no hei, odotas. Se voisi sisältyä tähän aika vanhaan artiklaan. Sen mukaan tää vois olla totta… Hei, kuulkaas. Tehdään näin. Päästäkää jätkä sisään ja mä katson asiaa vaikka ite, okei? Mul on nyt vähän kiire täällä, eikä tee mieli oikeen turista luurissa. Mulla ei ole vieläkään hajua siitä, miten ne hyönteispellet pääsi läpi lähetyksineen. Tilanne on vähän päällä.”

    Paacon ääni katosi radiopuhelimen syvyyksiin ja radiopuhelin sen myötä vartiossa olleen onu-matoranin taskuun. Tämä vilkaisi vieressä seisovaa toveriaan ja sen jälkeen edessään seisovaa suoraselkäistä vahkia. Tämä itsessään ei tosin ollut vartijoiden ongelma. Ongelma oli vahkin perässä kulkevat kahleet, joihin oli sidottuna yhteensä kymmenen kyyryselkäistä, katse maassa laahustavaa skakdia. Lyödyn näköinen joukkio ei edes yrittänyt vastarintaan, vaan nämä olivat kävelleet Klaanin porteille sanomatta sanaakaan.

    ”Okei, annas kun kertaan. Sinä nappasit nämä skakdit omin käsin ja ilman apua tiedusteluretkesi aikana ja nyt sinä haluat viedä nämä Klaaniin, jotta voisit periä näistä palkkion?” Onu-maroran ällisteli epäuskoisena.

    ”Kyllä”, Saraji nyökkäsi.

    Vartija-matoran vilkaisi taas toveriaan, huokaisi syvään ja viittoi sitten kädellään kohti Klaanin pihamaata.

    ”Hyvä on, mutta toimi nopeasti. Paaco ottaa sinut vastaan modetornissa hetken kuluttua. Ja jos noiden pirulaisten kanssa koituu ongelmia, hälytä apua välittömästi. Okei?”

    ”Okei.”

    ”Alahan mennä sitten.”

    Vartijat katsoivat hermostuneena, kuinka Saraji asteli porteista sisään Skakdien marssiessa kiltisti hänen takanaan. Toinen matoraneista lähti kiipeämään takaisin portin muurien päälle naureskellen mennessään.

    ”Sodassa on puolensa. Ei noin hölmöä näkyä joka päivä näe.”

    ”Varo mitä sanot. Tämä koko juttu hausee. Jää vartioon. Minä lähden hälyttämään vartioston tuon vahkin perään.”

    Sarajin kuljettama epätavallinen lasti olisi normaalisti herättänyt koko linnoituksen huomion, mutta Ämkoon lähetys oli saanut kaikki joko shokkiin, epäuskoon tai vain vihaiseksi. Ympäri linnoitusta pienet joukot kokoontuivat keskustelemaan siitä, mitä he olivat kuulleet. Jopa vastaanottokeskuksessa normaalisti vilisevä kaaos oli hiljentynyt klaanilaisten kokoontuessa kahviloihin ja ravintoloihin keskustelemaan.

    Sarajin matka modetornille onnistui muutamasta oudoksuvaa katsetta lukuun ottamatta kivuttomasti. Ylöspäin portaita kulkevan Sarajin kasvoilla oli omahyväinen virne. Toistaiseksi kaikki meni suunnitelman mukaan.

    Paacon jalka vipatti nopeassa tahdissa. Hän seisoi huoneen laidalla niin hermostuneena, että hän ei jaksanut edes huomioida huoneessa hääräävän Bladiksen touhuja.

    ”Voisi se konepoju pitää vähän kiirettä. Mulla olisi tässä ihan järkyttävästi duunia.”

    ”Rauhassa, Paabs. Selvitykset ehtii tehdä myöhemminkin. Me ollaan juuri saamassa iso kasa sotavankeja. Priorisoi asiasi, hyvä mies””, Bladis huomautti siistien samalla yhdellä huitaisulla yhden huoneen pöydistä puhtaaksi.

    Paaco oli ilmeestään päätellen vastaamassa jotain erityisen nasevaa, mutta auki levähtänyt ovi keskeytti hänen ajatuksensa. Huoneen ovi oli sepposen selällään, Saraji seisoi sen karmien välissä ja skakdit hänen takanaan vilkuilivat varovaisesti ympärilleen.

    ”Arvoisa herrasväki, haluan hoitaa tämän nopeasti. Jos haluatte nämä vangit, vaadin takaisin sen, mikä minulle kuuluu.”

    Yllättynyt Bladis katsoi huoneeseen rynnännyttä vahkia kulmat kurtussa. Äkillinen sisääntulo sai moderaattorikaksikon hämilleen ja erityisesti Bladiksen myös varuilleen.

    ”Ei kai nyt taas tätä samaa, Saraji?”

    ”Sinä tiedät, mistä puhun, Bladis. Te ette voi pitää kuulaa itsellänne ikuisesti. Se kuuluu minulle. Antakaa se ja tämä tilanne ei muutu monimutkaisemmaksi.”

    Saraji osoitti kohti huoneen nurkassa olevaa kassakaappia, johon tiesi kuulansa olevan varastoitu. Paaco vilkaisi myös sitä kohti, mutta kiinnitti sen jälkeen huomionsa takaisin hetki hetkeltä eloisampiin skakdeihin, jotka entistä aktiivisemmin kartoittivat moderaattorien huonetta katseillaan.

    ”Se kuula voi olla vaarallinen. Aiheutti valtavaa vahinkoa ja sai porukkaa pyörtyilemään. Jos sinä et suostu kertomaan meille, mikä se todella on, meidän täytyy pitää sitä hallussamme niin kauan, kunnes joku nörteistämme saa sen selville. Tämä päätös on lopullinen”, Bladis ärjyi kädet selkänsä taakse ristittynä.

    Saraji irvisti. Bladis ja Paaco ottivat molemmat askeleen eteenpäin, kun Saraji yllättäen veti selästään ruskean suuren nyytin. Irvistys vaihtoi nopeasti hymyyn vahkin nähdessä kahden moderaattorin hölmistyneet ilmeet.

    ”Niin minä vähän arvelinkin.”

    Sarajin vapaasta kädestä putosi pieni pyöreä esine ja se kolahti kovalla äänellä huoneen lattiaan. Bladiksen silmät laajenivat hämmästyksestä ja skakdi käänsi päänsä salamannopeasti poispäin esineestä. Savu täytti huoneen valtavan sihinän saattelemana. Paaco onnistui ensi töikseen haukkaamaan ison annoksen savua keuhkoihinsa ja alkoi yskimään villisti hoippuen kohti huoneen laitaa. Bladis suojasi kasvojaan käsillään peruuttaen hitaasti kohti huoneen keskiötä.

    Savupommin aiheuttaman katkun vähitellen hälvetessä moderaattorikaksikko sai hyvin nopeasti ottaa vielä yhden ison askeleen taaksepäin. Huoneeseen rynnänneen vahkin käsi oli löytänyt tiensä valtavan miekkansa kahvalle. Se tosin oli kaksikon pienin murhe. Isompi murhe sisälsi aseistettuja skakdeja, huoneen täydeltä sellaisia. Virnuilevat tunkeutujat olivat purkautuneet kahleistaan silmänräpäyksessä ja Sarajin kantaman nyytin sisältö sai pian tarjota sisältöään Skakdeille aseistuksen muodossa. Saraji astui joukon eteen miekka uhkaavasti ojossa.

    ”Viimeisen kerran. Antakaa minulle kuula, niin lähdemme rauhassa.”

    ”Tai vaihtoehtoisesti voitte kieltäytyä, ja me revimme teidät kappaleiksi. Se tulee olemaan mukavaa”, uusi puhuja virnisti leveästi. Metorakk asettui mahtailevasti skakdien joukoista Sarajin rinnalle. Kaksikko vilkaisi toisiaan virnistellen. Skakdien joukko pysytteli kurissa vain Metorakkin käskystä. Palkkasoturit kalistelivat aseitaan ja karjahtelivat rytmissä.

    ”Minähän sanoin että tämä haiskahti”, Bladis ärisi.

    ”Te mitään kuulaa saa”, Paaco sanoi kuuluvalla äänellä jättäen huomiotta kollegansa tokaisun. ”Ette te saa pitää edes likaisia päitänne tämän jälkeen.”

    Paacon Mahiki vääntyi mahdollisimman miehekkääseen irvistykseen. Skakdien kärsivällisyys loppui kuin seinään. Metorakk karjaisi ja joukkio ryntäsi modeja kohti. Metorakk itse syöksyi päin kassakaappia. Paaco oli kaivanut kaikessa hiljaisuudessa hakkunsa esiin. Hän ei liikahtanutkaan skakdien tullessa kohti. Bladis hänen rinnallaan mietti, mitä hänen kollegansa aikoi. Silloin Paaco otti vauhtia ja hyppäsi eteenpäin kohti eteenpäin ryntäävien palkkasoturien teräviä sapeleita.

    Hakku heilahti täyden kierroksen. Voimakas isku sinkoili hyökkääjiä joka suuntaan. Osa lensi kovaa seiniin, toiset vain kaatuivat. Huone oli heti kaaoksessa ja skakdien muodostelma oli rikottu. Bladis syöksyi kultavihreän moderaattorin rinnalle ja alkoi tulittaa pystyssä olevia skakdeja kahdella järeällä zamor-pistoolilla. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, ennen kuin Paacon iskun luoma yllätysetu oli kadonnut. Skakdit kasasivat rivinsä ja hyökkäsivät.

    Metorakk oli käyttänyt kaaoksen ympärillään hyödyksi ja hääräsi huoneen kulmassa kassakaapin parissa.

    ”No niin, nyt otetaan hieman etäisyyttä. Tästä annoksesta skrotyyliä tuhoutuisi enemmänkin!”” sinihopea skakdi puheli puoliksi itsekseen huomioimatta taustalla käytävää taistelua.

    Paaco ja Bladis taistelivat selkä selkää vasten joka suunnasta hyökkääviä skakdeja vastaan. Bladis oli vielä koskematon, ja hänen sotavasaransa oli iskenyt vähintään yhden skakdin parkumaan lattialle. Paaco sen sijaan oli saanut pistohaavan reiteensä. Sitten räjähti. Se ei ollut erityisen suuri räjähdys, mutta ahtaassa huoneessa se tuntui siltä kuin joku olisi avannut padon heidän korviensa juuressa. Paaco näki välittömästi kassakaapin olevan auki. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui kahden vihreän skakdin hyökkäykseen.

    ”No voi sun hemmetti! Kaappi!” toa huusi.

    Bladis hyppäsi taaksepäin ja ampui lähietäisyydeltä kimpussaan ollutta skakdia. Hän syöksyi kohti kaappia taklaten samalla kaksi muuta skakdia mennessään. Hän hyppäsi ja ampui pistooleillaan kohti Metorakkia, joka piteli kaapista ottamaansa kuulaa. Ammukset kimmahtelivat tehottomina Metorakkin nazorak-valmisteisesta haarniskasta. Ne riittivät kuitenkin ärsyttämään sinihopeaa skakdia, ja tämä hyppäsi kohti Bladista. He kohtasivat ilmassa. Metorakkin metallinen potku osui moderaattoria rintahaarniskaan saaden Bladiksen lentämään maahan. Metorakk hyökkäsi häntä kohti. Bladis nosti kätensä ja ampui rannepanssarissa olevalla kranaatinheittimellään suoraan Metorakkia kohti. Räjähdys iski kuin avaruusjuna ja lennätti Metorakkin karjuen huoneen seinään rintapanssari säröillä. Kuula kieri soturien, tajuttomien ja tajuissaan olevien jaloissa. Saraji yritti epätoivoisesti jahdata sitä karjuen samalla skakdeja auttamaan.”

    ”Kuka on seuraava?”” Bladis kysyi äärimmäisen itsevarmana. Silloin kaksi skakdia hyökkäsivät takaa ja kaatoivat hänet. Paaco pelasti toverinsa viime hetkellä, mutta suuri ylivoima alkoi olla heille liikaa.

    Siinä vaiheessa ovi pamahti kahden Skakdin takaa sepposen selälleen, ja ennen kuin he ehtivät edes kääntyä katsomaan, mikä pamahduksen aiheutti, he tunsivat pistävää kipua selässään. Peelo pisti liipaisimet pohjaan, ja Skakdit tunsivat, kuinka heidän sisuskalunsa paloivat poroksi. Kärventyvien ruumiiden sätkimistä säesti heidän suustaan ja korvistaan ilmoille syöksyvät lieskat ja savu. Peelo vetäisi liekinheittimien piiput ulos Skakdien selästä ja ne kaatuivat tuskasta kiemurrellen maahan.

    ”Nuo kaksi kävivät vähän kuumana.”

    Peelo nappasi toisen polttamansa skakdin kirveen maasta, nosti kätensä ilmaan ja heitti kirveen kolmatta kohti osuen tätä suoraan silmien väliin. Skakdi kaatui taaksepäin kaataen toisen vieressä seisoneen mukanaan.

    Hämmennys valtasi taistelevat skakdit. Moderaattorien avuksi saapunut hahmo näytti uhkaavalta. Se oli selvästi robotti, ja oli juuri tappanut lyhyessä ajassa kolme heidän toveriaan. Useat skakdit hyökkäsivät tulijaa kohti luottaen siihen, että lähitaisteluaseeton robotti kaatuisi helposti. Ensimmäinen skakdi yritti epätoivoisen tyylipitoista hyökkäystä hyppäämällä ilmaan pitäen kirvestään selkänsä takana heilautusvalmiina, jotta saisi iskuun mahdollisimman paljon voimaa. Peelo käynnisti jalkojensa rakettimoottorit, heittäytyi selälleen ja syöksähti moottorien avulla skakdin alta tämän taakse ja jatkoi liikesarjaa nappaamalla skakdin nilkoista kiinni, pyörähti ilmassa yliluonnollisen nopeasti ja paiskasi sen otsan maahan. Se murtui brutaalisti ja maahan läiskähti iso verilätäkkö.

    Sivummalta lähestynyt korsto huomasi tilaisuutensa ja heilautti isoa teräänsä Peeloa kohti. Peelo ehti juuri ja juuri nostaa kyynerpäänsä eteen, ja miekka upposi siihen. Kyynerpäähän jäi ilkeä kolhu ja iskun voima sai androidin horjumaan. Ikkuna helähti rikki jossain kauempana, mutta Peelolla ei ollut aikaa tarkkailla, mitä oli tapahtunut. Skakdi oli jo iskenyt häntä miekalla selkään.

    Metalli kirskui, mutta skakdimiekka osoittautui tehokkaammaksi, miltä näytti. Peelo yritti iskeä takanaan olevaa hyökkääjää, mutta miekka tunkeutui syvemmälle selkäpanssarin läpi, ennen kuin robotti sai revittyä väkivahvoilla raajoillaan korston selästään. Seuraava kuitenkin hyökkäsi jo, mutta joutui Bladiksen ampumaksi, ennen kuin ehti toteuttaa suunnitelmaansa.

    ”Hyvä ajoitus”, Bladis virnisti. Peelo nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.

    Skakdijoukko oli lyöty. Ne kaikki näyttivät lojuvan maassa joko kuolleina tai tajuttomina. Paaco etsi katseellaan kuulaa skakdien ja irtoaseiden joukosta. Hänet valtasi paha aavistus.

    ”Voi perseensuti.”

    Hän tajusi ikkunan olevan rikki. Hän oli kyllä kuullut räsähdyksen, mutta taistelun tuoksinassa se oli ollut hänen ongelmistaan vähäisin. Ikkunankarmissa oli kiinni koukku ja köysi. Siitä oli liu’’uttu alas.

    Moderaattori heitti hakkunsa maahan ärsyyntyneenä. Hän oli nostamassa kätensä mikrofonille, mutta Bladis oli tarttunut jo toimeen. Nyt piti toimia nopeasti.

    ”Kuuleeko varjomies? Kuuleeko varjomies?” Umbra kuuli läheltään sähisevän ja rätisevän äänen.

    Hän, Deleva ja Nurukan talsivat Telakan läheisyydessä nauttien syysilmasta. Ruska oli kaunis siihen aikaan vuodesta.

    ”U. Sinua varmaan kutsutaan, jos et sattunut huomaamaan”, Deleva tokaisi osoittaen samalla sormellaan Umbran jykevää kanuunaa, jossa paloi merkkivalo.

    ”Oho. Kappas. Tässä värkissä on niin paljon härpäkkeitä että välillä unohdan tämän olemassaolon”, hän vastasi näpytellen samalla vasemman kätensä sormilla radiolaitteen auki.

    ”Varjomies kuulee. Mikä hätänä?”

    ”Sininen skakdi, vahki ja ainakin yksi ninjaskakdi suuntaavat kohti Telakkaa. Olkaa valppaana”, Bladis huohotti radion toisessa päässä. ”Heillä on kuula. Toistan. Heillä on kuula”.

    ”Mikä ihmeen kuu-”, Umbran kysymys katkesi, kun Nurukan löi häntä selkään ja osoitti modetornin suuntaan, josta kolmen kopla alkoi juosta kohti toia.

    ”Saamme näköjään turpakäräjät tänään”, Deleva myhäili, koska joukossa oli inhottavia skakdeja. Hän otti selästään kilpensä ja jousensa.

    ”Antaa palaa, ruojat!” Deleva huusi, punaisten silmien kiiluessa voitonriemuisena jo ennen taistelun alkua. Hän saattoi maistaa jo veren ja voiton maun suussaan, sekä tuntea, kuinka adrenaliinia alkoi pumppautua hänen verenkiertoonsa. Umbra kaivoi myös miekkansa esiin ja Nurukan otti perin hämärän ja epäeettisen aseensa, mutaatiokanuunan. Kolmikko oli valmis kohtaamaan vastustajansa.

    Selkeästi karkurikolmikon nopeimpana Saraji johti joukkiota kohti edessä odottavaa sulkua. Nopeilla sormimerkeillä Vahki jakoi kolmikon asemiin antaen jokaiselle karkulaiselle yhden taisteluparin. Hillitön miekka olallaan Saraji lähti hyökkäykseen päättäen murtaa Klaanilaisten rivit heti alkuun. Yhdellä valtaisan nopealla loikalla Saraji puski Nurukanin irti sulusta iskien tämän rajusti maahan. Loikan päätteeksi Saraji pysähtyi taisteluasentoon pitäen paikkansa tiukasti Klaanilaisten takana. Umbra ja Deleva eivät ehtineet toverinsa apuun, kun skakdit lähestyivät hyökkäysetäisyydelle. Aseet osoittivat toisiaan ja mielet valmistautuivat koitokseen.

    Ja kuin yhden mielen päättämänä taistelu pääsi valloilleen. Miksi aina kuusi? olisi sivullinen voinut sanoa mielensä perukoilla.

    Metorakk syöksyi etummaisena kohti kahta toaa. Hän mittaili kaksikkoa mielessään. Valon Toa näytti vaarallisemmalta kuin outo metallimies. Tämän perusteella hän teki valintansa ja ampui haarniskansa ranteesta sarjan heittoteriä kohti valon toaa. Skakdi Gurzeg seurasi johtajaansa hyökkäykseen. Hän oli taistellut Metorakkin rinnalla sadoissa taisteluissa ja lukeutui Gaggulabion joukkojen parhaimmistoon. Hänen ketjun päässä oleva piikkimoukarinsa roikkui valkoisen skakdin toisessa kädessä. Toisessa oli pitkä, käyrä skakdisapeli.

    Umbra torjui heittoveitset metallisella ja jyhkeällä kanuunallaan, jolloin veitsiä sinkoili ympäriinsä. Skakdi, joka häntä lähestyi vaikutti perin tutulta. Aivan kuin hän olisi tavannut tämän aikaisemminkin.

    ”Tunnen sinut jostain”, Umbra sanoi katsoen skakdia syvälle silmiin. Hän koetti kampata skakdin, mutta tämä oli oppinut väistämään kampituksia ja painoi varpaansa kynnet Umbran jalkaterään.

    ”Muistatko sen saaren, jossa mätitte turpaan ninjojani? Muistat varmaan, toan kuvatus.”

    ”Muistan kyllä. Muistan oikein hyvin sen kuinka voitin sinut siellä, mokomakin skarrarraarr”, Umbra sanoi halveksuen ja lähes sylkäisi skakdin kasvoille.

    Miekat ottivat nyt yhteen teräksen hangatessa vasten terästä. Metorakk mulkoili toaa samalla, kun potkaisi tätä nivusiin.

    ”Typerys. Luulitko, että en käytä alasuojaa?” Umbra vastasi ladaten kanuunaansa valoa, jonka laukaisisi skakdia päin. Metorakk ei odottanut toan hyökkäystä, vaan ampui ensin pistoolillaan. Sininen ammus lensi ilmassa mennen läpi Umbran panssarin kuin aineettomana. Kipu Umbran sisällä yltyi.

    ”Nyt nähdään, kuinka selviydyt lisääntyvästä kivusta sisuskaluissasi”, Skakdi murahti, ottaen häijyn hymyn taistelujen uurtamille kasvoilleen. Ammus ei tappaisi toaa, mutta antaisi hänelle selvän etumatkan. Umbra koetti olla antamatta sisäisille tuskilleen valtaa ja latasi samalla kanuunaansa. Pian voimataso olisi tarpeeksi korkea skakdin panssarin sulattamiseen. Tarvittaisiin vain aikaa, mitä hänellä ei kuitenkaan ollut. Metorakk hyökkäsi nopein askelin eteenpäin. Umbra torjui kolme nopeaa iskua.

    ””En ole noin yksinkertaisesti voitettavissa””, Umbra sanoi ivalliseen äänensävyyn. Valon Toa yritti vastahyökkäystä, mutta skakdi väisti sen. Umbra jatkoi lasersäteillä. Ne osuivat kohteensa hopeiseen nazorak-haarniskaan, joka alkoi hajota osumakohdasta. Metorakk horjahti ja menetti miekkansa. Umbra näki hetkensä tulleen ja hyökkäsi. Silloin Metorakk potkaisi Umbraa polvilumpioon ja toa kaatui maahan. Silloin Deleva heitti niskalenkillä skakdinröhjäkkeen maahan. Valkoinen skakdi makasi hänen edessään ja laukaisi silmäsäteensä, jotka saivat Delevan kyynelkanavat auki niin ettei hän meinannut nähdä mitään. Skakdi näki tilaisuutensa tulleen ja löi toaa jääksi ristityllä miekallaan. Jää iskeytyi päin Delevan kilpeä, jonka toa oli tuurilla saanut miekan eteen.

    ”Itku ja kyyneleet tuovat voiton taistelussa kuin taistelussa”, valkoinen skakdi murahti pyörittäen piikkimoukaria päänsä yläpuolella. Liike sai aikaan huminaa, josta Deleva tiesi että kohta sattuisi. Hän näki kyynelverhon takaa maailman vääristyneenä ja sumuisena. Puolisokea plasman toa hyökkäsi skakdin kimppuun kuin hirviö. Hän tarttui mekaanisella kädellään moukaria pyörittävään skakdin käteen ja alkoi puristaa. Toan käsi oli kuin metallinen pihti. Ranteen luu napsahti poikki. Gurzeg karjui tuskasta. Hän potkaisi Delevaa jalkaan ja iski tätä vielä kerran miekalla, ennen kuin Deleva tarttui metallikädellään miekkaan ja katkoi sen. Hän potkaisi skakdin taaksepäin ja ampui valtavan aallon plasmaa kiljuvaan ninjaan. Se kaatui maahan pahasti palaneena, mutta hengissä. Kun Plasman Toa näki vihollisensa hengittävän, tämä hyökkäsi uudelleen puolitajuttoman skakdin kimppuun.

    ”Olkoon tämä kohtalosi. Mata Nuin nimeen!” Deleva karjui kuin eläin ja latasi robottikäteensä plasmaa. Umbra näki taistelunsa tuoksinalta kuinka Deleva valmistautui lopettamaan liskomiehen elämän. Hän pysähtyi kesken taistelun ollen jo niskanpäällä Metorakkista, kun hänen oli pakko saada ystävänsä huomio.

    ”DELEVA! EIIII!” Umbra rääkäisi, kun plasman toan helvetillisen kärventävä nyrkki työntyi skakdin mustahopeisen panssarin lävitse sulattaen tieltään niin elimet kuin mekaaniset osat. Sulaa ja palavaa ainetta purkautui skakdin sisältä, kun käsi hapuili kohdettaan.

    ”Sydän! Missä hänen sydämensä on?” Deleva karjui ja lopulta löysi vielä hitaasti sykkivän skakdisydämen. Hän vetäisi sen irti, jolloin suuri verisuihku roiskui hänen päälleen ja toa seisoi voitonvarmana skakdin ruumiin päällä, pidellen osin palanutta sydäntä nyrkissään.

    Vähän matkan päässä suurta nopeuttaan hyväkseen käyttävä Saraji onnistui parilla nopealla potkulla lennättämään Nurukanin tykin tämän käsistään. Yllätyshyökkäys oli onnistunut ja Saraji virnuili jo voitonriemuisena ihaillen omaa tehokkuuttaan. Yhdellä täydellisesti ajoitetulla lyönnillä Nurukan sai kuitenkin Sarajin perääntymään. Tämän lähestynyt miekanisku pysähtyi Nurukanin esiin liukuneisiin ranneteriin. Kaksikko seisoi nyt tasavertaisena, aseiden terät tiukasti kiinni toisissaan. Vahkin rohkea hyökkäys oli pysähtynyt.

    ”Sinä. Luotin sinuun, sinä koneen kuvatus. Jaamme samat muistot ja silti sinä petät meidät kaikki. Miksi?” Nurukan kyseli vahkilta ollen lukkiutunut ranneteristään kiinni Sarajin aseisiin.

    ”Typerys. Olisit pysynyt erossa tästä. Olisit nyt auttamassa minua. Minä yritän pelastaa kaikki, kun sinä yrität estää minua. Siirry syrjään vanhus ja päästä minut menemään.”

    Nurukan ei kuitenkaan aikonut antaa vahkille tilaisuutta harhauttaa häntä. Hän lysähti nelinkontin maahan, työntäen nyrkkinsä maan sisään, jolloin vihreä valo alkoi liikkua maata pitkin kohti Sarajia. Tämä ärjähti, horjahtaen taaksepäin yrittäessään varoa häntä lähestyvää hehkua.

    ”Et jätä minulle vaihtoehtoja…”

    Maakappaleita lensi hehkun mukana maasta, jolloin Saraji joutui torjumaan lentävää ainesta miekallaan ja pitämään silmänsä suojattuina toisella kämmenellään. Salamannopeilla hypyillä Saraji yritti hakea asemaa maan toan ympäriltä. Vaikka valtaisan miekan käyttäminen sujui vahkilta epäluonnollisen kevyesti, olivat häntä kohti lentävän maanlohkareet hänelle liikaa.

    Hetki hetkeltä enemmän huohottava Saraji joutui perääntymään kauemmaksi. Nurukanin kokemus ja ennakointikyky alkoivat käydä niskan päälle.

    .”Alat väsyä tuon miekkasi kanssa, senkin romumetallipelle”, Nurukan sanoi virnistäen. Elementaalivoimat toivat taisteluun aina pientä etua ja se, että hän kantoi vielä nopeuden naamiota, oli osoittautunut erinomaiseksi eduksi. Hänen vastustajallaan oli vain ylisuuri miekka ja kovat luulot itsestään.

    Nurukanin musta käsi hehkui vihertävää hehkua ja valmistautui repimään Sarajin kappaleiksi jos mahdollista. Saraji tirskahti. Nurukanin ilme vakavoitui.

    ”Mikä on noin hauskaa?”

    Vahki ojensi kättään kohti maan toaa osoittaen miekkaansa poikittain tämän edessä. Rasahdus. Nurukan olisi voinut vaikka vannoa, että se kuului Sarajin miekasta.

    ”Jos vain muistaisit, tietäisit, että Mustan Käden miekat eivät ole kuin muut.”

    Toinen raksahdus. Sarajin miekalle oli tapahtumassa jotain.

    ”… ja on aika lakata verhoamasta sen todellinen muoto.”

    Ja juuri sillä hetkellä miekka pirstoutui. Valtavat ja painavat metallinpalaset iskeytyivät maahan jättäen kuoppia Klaanin mutaiseen maahan. Vihreä hehku oli korvannut sen, missä oli ennen miekan valtaisa terä. Nurukan tunnisti sen ionikatanaksi. Joskin se oli isompi kuin vanha sotakonkari oli koskaan nähnyt. Naurava Saraji pyöritti uutta asettaan vinhasti ympärillään.

    ”Katsotaan, miten väistelet sitä, kun se ei enää paina kahvaa enempää. Aloitetaanhan alusta, vanhus.”

    ”Siitä vain. Antaa palaa. Minä en sinun jatkeitasi pelkää,” Nurukan sanoi, laukaisten ladatun maaenergiansa päin vahkia.

    Hyökkäyksiä ehti tulla tasan yksi ja Kakamaakin käyttämällä Nurukan tiesi, että Sarajin iskunopeus oli hänelle aivan liian nopea. Hän onnistui väistämään, mutta ainoastaan, koska Saraji huitaisi ohi tarkoituksella. Toan taakse laskeutunut vahki oli ehtinyt piirtää Nurukanin ympärille monumutkaisen monikulmion miekkansa kärjellä. Tämä oli pelkkä demonstraatio.

    Saraji ei kuitenkaan lähtenyt seuraavaan hyökkäykseensä. Taistelukenttä oli hetkeä aikaisemmin muuttunut paljon monimutkaisemmaksi. Se oli ensin ilmentynyt paikalle saapuneilla raskailla askelilla. Ja nyt se ilmeni valtavasta äänestä, joka kaikui pitkin Klaanin katuja.

    ”Saraji, pistä se ase alas.”

    Möreä konemainen ääni oli ilmestynyt Nurukanin taakse ja niin oli valtaisa asian aiheuttama varjokin. Sarajin silmät laajenivat, kun valtaisa rautainen käsi tarttui häneen puristaen hänen kehoaan kasaan. Yksi valtaisa heitto ja Sarajin ruumis lensi ilmassa törmäten kattoon ja pudoten siitä syrjäiselle kujalle, kauas taisteluareenasta. Valtava Zilla-lastauskone seisoi nyt pihamaalla täydessä mahdissaan ja olento sen sisällä osoitti sanansa häkeltyneelle maan toalle.

    ”Minä hoidan Sarajin. Pidä huolta muista.””

    Raskaat askeleet jytisivät läpi pihamaan, kun Creedy lähti astelemaan kohti paikkaa, jonne Saraji oli pudonnut. Nurukan rauhoitti mielensä, vilkaisi vielä kerran kohti juoksevaa jättiä ja kääntyi sitten auttamaan tovereitaan. Nopea vilkaisu näihin paljasti kuitenkin jotain ilkeää. Nurukanin ja Delevan katseet kohtasivat pieneksi hetkeksi.Sitten kuului kuusi laukausta ja toa lyyhistyi maahan. Metorakk nautti. Tyhjennettyään pistoolinsa plasman toan selkään hän hyökkäsi Umbran kimppuun. Hämmentynyt toa sai torjuttua yhden iskun, mutta seuraava oli kovempi ja löi tämän miekan pois. Umbra yritti häikäistä vihollisensa saadakseen miekkansa takaisin, mutta Metorakk väisti. Skakdi kaatoi Umbran maahan ja vei sahalaitaisen miekkansa tämän kaulalle.”

    ”Minä voisin tappaa sinut””, hän sanoi. Hänen raivonsa vaati häntä tappamaan Umbran ja kostamaan toverin kuoleman, mutta hänen toinen puolensa, se joka halusi olla enemmän kuin ryöväri, vastusti. Umbra ei ollut tappanut Metorakkia samassa asemassa. Hän ei olisi raakalaismainen roisto, hänellä olisi kunniantunto.”

    Potku Umbran päähän iski toan tajuttomaksi. Metorakk lähti harppomaan suuntaan, jonne näki Sarajin pudonneen.

    Nurukan harppoi kohti plasman toan maassa makaavaa ruumista. Tuhannet ajatukset vilisivät hänen päässään samalla, kun toa yritti epätoivoisesti ravistella Delevan ruumista. Pian hän tajusi, että hahmo hengitti edelleen. Toa oli elossa. Nurukan tuijotti päättäväisenä siihen suuntaan, mihin Creedy, Saraji ja Metorakk olivat kadonneet.

    Hänellä oli paljon vaihtoehtoja, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän päätti toimia vaistonsa varassa kokemuksen sijaan. Nurukan heitti tajuttoman Delevan toiselle ja vähitellen heräilevän Umbran toiselle olalleen ja lähti suurilla voimillaan harppomaan joukkion perään.

    Kujalla Sarajin maahan rusentunut ruumis oli itsessään melko vahingoittumaton. Kovan panssarin ansiosta fyysiset vahingot jäivät pieniksi, joskin kipu oli valtava. Inahteleva vahki yritti kammeta itseään pystyyn, mutta onnistui siinä liian myöhään. Syrjäkujan varjoista ilmestynyt rautainen koura tarttui Sarajiin uudestaan ja tämä sai nyt kohdata kivikovan betoniseinän. Vahki karjahti kivusta jääden uikuttamaan maahan.

    ”Olit ystäväni… mutta tämä on kotini ja nyt sinä satutat heitä,”

    Valtava metallinen kone peitti kapealle kujalle niukin naukin ulottuvan auringon. Saraji sylkäisi raahaten samalla itseään käsiensä varassa kohti puhuvaa hahmoa. Hohtava miekka kiilui vähän matkan päässä vahkista. Saraji ei kuitenkaan keskittynyt aseeseensa, vaan nosti katseensa kohti puhuvaa jättiä ja olentoa sen sisällä.

    ”Sinä et ymmärtäisi… me yritämme pelastaa teidät kaikki.”

    Heikolla äänellä inahteleva Saraji ei vakuuttanut Creedyä. Tämä katsoi kupolistaan, kuinka maassa raahautuva vahki pysähtyi ja kääntyi selälleen haukkomaan henkeään. Sininen hehku kajasti vahkin tarvikelaukusta. Linnakkeen hälytysääni oli ainoa kuulan lisäksi hiljaisuutta rikkova asia.

    ””Sinä et usko tuohon itsekään…””

    Creedy ojensi valtavaa mekaanista kättään puristaen sitä nyrkkiin.

    ”Minun olisi pitänyt arvata, että jokin läsnäolossasi oli pielessä. Annan sinulle yhden mahdollisuuden katua. Laita kädet selkäsi taakse, Saraji. Minä vien sinut vangittavaksi ja Bio-Klaani saa päättää, mitä tekee kanssasi.””

    Saraji teki työtä käskettyä. Hän väänsi kätensä selkänsä ja kovan maan väliin. Kivusta uikuttaminen loppui samalla kuin seinään. Saraji katsoi suoraan ylös, kohti lastauskoneessa häämöttävää ystäväänsä. Vahkin suunpielet kääntyivät murheeseen.

    ”Olen pahoillani. Olen niin kovin pahoillani.”..”

    Pölyn laskeuduttua

    Veritahrainen, hakkeen ja romun peitossa oleva moderaattorihuone oli täysin pimennetty. Ainoa valo huoneessa kajasti verholla tiiviisti peitetyn ikkunan reunoilta. Sitä oli juuri sen verran, että kaksi pöydän vastakkaisilla puolilla istuvaa hahmoa kykeni tunnistamaan. Selkä kohti huoneen ovea istui musta robotti. Kaasunaamioon hengittävän Peelon puinen karu tuoli oli nokinen ja puoliksi palanut.

    Peelon katse oli nauliintunut hahmoon hänen edessään. Mustaan pukuun pukeutunut jään Toa istui selkeästi pöytään kuuluvassa työtuolissa. Toan ruumista peitti kuitenkin musta siisti puku, joka jätti ainoastaan hahmon valkoisen Hunan ja kädet paljaaksi. Jopa pukuun kuuluva rusetti oli sysimusta. Puvustuksensa ansiosta toa sulautui miltei täysin pimeään huoneeseen. Tämän edessä pöydällä lepäsi avonainen salkku sekä avonainen kansio täynnä käsin kirjoitettuja papereita. Toan asiallinen ja päättäväinen tuima katse oli nauliintunut selkä suorassa istuvaan Peeloon.

    ”.”…aika ja päivämäärä on merkattu muistiin. Läsnäolojoiksi on vahvistettu Bio-Klaanilainen Peelo, joka toimii tällä hetkellä todistajana, minä, Bio-Klaanin kirjuri ja selontekijä. Keskustelussa tullaan lisäksi käymään Bio-Klaanin moderaattoreiden Bladiksen, sekä Paacon lausuntoja. Sinun tehtäväsi on täydentää ja vahvistaa tänään iltapäivällä tapahtuneen välikohtauksen tapahtumia, jotta ne voidaan kirjata arkistoihin. Oletko ymmärtänyt?”””

    ”Kyllä.””

    ””Siinä tapauksessa on aika aloittaa.”” Jään toa ryhdisti asentoaan, veti kansion lähemmäksi itseään ja alkoi puhumaan.

    ”Tänään noin reilu tunti sitten tapahtuneen välikohtauksen vahvistetaan päättyneen tuoreen Bio-Klaanilaisen, vahki Sarajin, sekä Allianssiin kuuluvan skakdi-kenttäkomentaja Metorakkin pakoon. Tunkeutujat onnistuivat murtautumaan Bio-Klaanin laivaston telakan sisäpuolelle, jossa nämä anastivat juuri testilennolta palanneen prototyyppimalli ”Tuomion mutterin”. Suuren lähtönopeuden ansiosta Klaanin ilmatorjunta ei ehtinyt ampumaan alas anastettua lentoalusta ja kaksikko onnistui pakenemaan Klaanin ilmatilasta. On myös vahvistettu, että kaksikko onnistui anastamaan moderaattorien huoneen kassakaapista takavarikossa olleen vaaralliseksi luokitellun esineen, jonka käyttötarkoitusta ei koskaan ehditty selvittämään.”

    Peelo kuunteli hiljaa ja täydellisen liikkumatta. Tämän vihreät silmät hohtivat kirkkaana ja naulittuina selontekijän kasvoihin.

    ”Nimettömänä pysyttelevä telakan Matoran todisti aluksen anastusta henkilökohtaisesti ja vahvisti, että huimalla nopeudella liikkunut vahki onnistui anastuksessa ennen kuin telakan johtaja Keetongu ehti paikalle. Tapauksen myötä telakan turvatoimia on kiristetty tuntuvasti.””

    Selontekijä vilkaisi kohti Peeloa, joka kuunteli edelleen tarkkaavaisena. Varmistettuaan sen, että häntä kuunnellaan, katosi Huna takaisin tuijottamaan kansiota.

    ”Bio-Klaani on ryhtynyt vastatoimiin tapauksen johdosta ja moderaattorit ovat vahvistaneet, että pari minuuttia lentoaluksen poistuttua Klaanin alueelta, irtaantui rannikolta vene, jonka seuruetta johtaa Klaanin päämoderaattori Toa Umbra. Tämän lisäksi hänellä on mukanaan välikohtauksessa vastuuroolia kantanut maan toa Nurukan, sekä ilmeisesti loukkaantunut plasman toa Deleva. Umbran kommunikaattoria käyttänyt Nurukan vahvisti, että kolmikko on lähtenyt vesiteitse vahkin ja skakdin perään. Moderaattori Paaco seuraa heidän tilannettaan reaaliajassa. Tähän väliin on myös tehtävä välihuomautus, että Klaanin tiluksilta on kerätty yhteensä kahdeksan Allianssiin kuuluvan skakdin ruumiit, sekä yksi vakavasti loukkaantunut. Merkinnät tapoista on asetettu sekä sinulle, että Toa Delevalle, Toa Paacolle sekä Bladikselle.””

    Peelo nyökkäsi.

    ”Aluksi luultiin, että Bio-Klaani selvisi tilanteesta täysin ilman henkilövahinkoja, lukuunottamatta toa Delevan tuntemattoman vakavuusasteen loukkaantumista. Tämä tieto osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tilanneen lauettua sinut, Peelo, löydettiin syrjäkujalta samasta suunnasta, mistä Saraji oli aiemmin juossut. Meillä on suurpiirteinen kuva tapahtuneesta, mutta jotta katsaus olisi täydellinen, tulee meidän kuulla sinun lausuntosi siitä, mitä kujalla tapahtui.”

    Oli Peelon vuoro ryhdistää ryhtiään. Hän kumartui pöydän yli kohti kynä kädessä odottavaa toaa, mutta aloitti epäröimättä tekemään selontekoaan.

    ”Kun poistuin moderaattoritornista pihamaalle, näin kuinka Saraji iskeytyi kohti kujia. Kuulin valtavaa mekaanista ääntä ja seurasin sitä. Kun saavuin paikalle, juoksi Saraji kujalta pois. Sitten löysin tuon. Kutsuin vartijat paikalle välittömästi.””

    Silloin toa asetti sormensa pöytälampulle. Lamppu oli kuitenkin suunnattu kohti huoneen pimeää nurkkaa. Sormi napsautti katkaisijaa ja häikäisevä valo täytti huoneen nurkan keltaisen kelmeällä hehkullaan. Valtava rautainen puku oli kannettu korkeakattoisen huoneen nurkkaan istumaan. Sen veltot raajat olivat itsessään täydellisessä kunnossa ja moni sen osista kiilsi edelleen puhtauttaan. Mutta se osa, jossajätin ohjaajan kuuluisi istua, puuttui miltei kokonaan. Kupoli oli pirstoutunut, ohjaajan penkki oli haljennut kahtia ja veritahrat koristivat kiiltävää metallia. Peelo tuijotti karua näkyä hetken ja käänsi sitten katseensa takaisin Toaan.

    ””Siinäkö kaikki?”””

    ”Vartijat saapuivat paikalle ennen kuin ehdin tekemään mitään.””

    Selontekijä nyökkäsi, asetti kynänsä huolellisesti keskelle kansiotaan ja sulki sen sitten kovaa läimäyttäen sanomatta sanaakaan. Toa asetteli kansion avonaiseen salkkuunsa ja sulki sen tarkkaan. Yksi valkoinen käsi tarttui salkun kahvaan ja nosti sen ylös toan noustessa seisomaan.”

    ”Siinä tapauksessa selonteko on päättynyt. Tilanne on kirjattu muistiin onnistuneesti ja jokaiselle tapahtumalle on vahvistaja. Seuraavaksi siirryn hoitamaan menehtyneen klaanilaisen kuolinpesää. Hyvää päivänjatkoa sinulle. Ja kiitokset avunannosta tapahtumien keskellä.”

    ”Ovi kävi. Peelo istui nyt huoneessa yksin. Robotin ilmeetön naamari oli kääntyneenä kohti kärsinyttä Zillaa.

    Peelo hymähti itselleen. Hän oli joutunut valehtelemaan, mutta vain hieman, hyvään tarkoitukseen. Nyrkkiin puristunut musta käsi aukesi ja sen sisältä paljastui pieni datamuisti. Peelo ei halunnut sen joutuvan vääriin käsiin. Hän tutkisi sen sisällön vielä tarkasti. Aivan kuten oli luvannut.

    Pari minuuttia istuttuaan ja mietittyään myös Peelo jätti huoneen. Sinne jäi vain valo. Valo ja haarniska, jota ei kukaan enää ohjastaisi…

    Reilua tuntia aikaisemmin

    Verta kakova punainen olento ojensi epätoivoisenä kättään ulos miltei keskeltä haljenneesta haarniskastaan. Valtava vihreä miekka oli miltei halkonut tämän ruumiin kahtia, mutta siitä huolimatta tällä oli käynnissä epätoivoinen yritys pitää elämän syrjästä vielä pieni hetki kiinni. Peelo katsoi kuolevaa Creedyä silmiin ja tarttui käteen. Datamuisti putosi kädestä toiseen ja ymmärrys vallitsi hetken kaksikon välillä.

    ”Jos… jos… haluat auttaa… katso se …älä anna sitä kenell- …. .. lekään. Ole kilt- kiltti ja…

    …auta minua.”

    Viimeinen nytkähdys. Peelo seisoi kujalla nyt yksin datamuisti tiukasti piilotettuna nyrkkiinsä. Kaasunaamari nyökkäsi kerran ja sitten hahmo kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo tulossa. Mutta oli liian myöhäistä pienelle olennolle.

    Creedy oli jo vetänyt viimeisen henkäisynsä. Suuri sielu oli jo sammunut.

  • Kaiman lupaus

    Klaanin kahvio

    Deleva istui kädet puuskassa kahvion perin kulutetulla penkillä. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä että oli alkanut tuntea pientä kiintymystä tätä pellejen järjestöä kohtaan. Toa katseli pöydän yli kuinka musta Nurukan lueskeli Klaanilehden vanhaa numeroa, joka kertoi Yö Kauhusta. Kattava raportti tapahtumista ja verenvuodatuksista. Delevaa puistatti. Vaikka hän ei ollut vielä järin klaanilainen, tai tarpeeksi pöhkö tämän järjestön hoteisiin, ei hän silti pitänyt siitä että matoraneja tapettaisiin raakalaismaisesti. Hän muisti yhä elävästi sen päivän kun skakdit saapuivat hänen saarelleen, Aerille, ja myivät kaikki matoranit Karzahnin orjiksi tai minne ikinä orjia tarvittiinkaan.

    Oli vain kohtalon ivaa että metsästäjät olivat korjanneet hänet toian ja metsästäjien suuren sodan aikana. Kohtalo piti ironiasta, sen pystyi nähdä tästä maailmasta. Deleva yritti usein peittää menneisyytensä Odinalta ja olikin siksi päätynyt piilottelemaan Daxialle ja ritarikunnan hoteisiin. Nyt hän tosin tuntui pettäneen heidät kun oli lähtenyt Umbran ja Nurukanin kanssa klaaneilemaan.

    Deleva siemaili kahviaan. Se maistui kyllä pirun hyvältä, vaikka sen olikin keittänyt skakdi. Skakdit, nuo liskomiehet. Ei hän voisi heitä vihata. Se Guartsukin vaikutti ihan kelpo tyypiltä kun hän pari päivää sitten oli käynyt sanomassa anteeksi tuolle zakazin sotaveteraanille. Klaanilaiset olivat kertoneet että oli tiettyjä skakdeja joita saisi vihata ja he oliva sanoneet että kertoisivat siitä Delevalle mieli hyvin. Plasman toa piti tästä ideasta kovin, kovin paljon.

    Nurukanilla oli paljon ajateltavaa yön kauhusta. Tapahtuma oli suuri isku tälle mukavista olennoista koostuvalle sirkukselle ja maan toa vannoi itselleen ettei se saisi toistua silloin kun hän on Klaanin linnoituksessa. Hän puolustaisi tätä paikkaa.

    Nurukan oli viimeaikoina nähnyt outoja, todella realistisia unia. Unissa hän oli nähnyt Sarajin tapaisia olentoja, joita hän johti taisteluissa. Suurissa taisteluissa. Toa myös pohti suhdettaan Sarajiin, tuohon mustaan koneeseen jolla vaikutti olevan sielu. Hän kaivoi haarniskansa sisältä kortin jossa oli Mustan käden leima, leima joka vaikutti perin tutulta. Saraji oli sen antanut hänelle Arkistoissa. Nurukan tiesi että kohta olisi aika lähteä kohti Legendojen kaupunkia. Oli tuhlattu jo tarpeeksi aikaa täällä Klaanissa kahvia siemaillen ja paperimafiaa pelaten.

    Nurukanin unet… Hän palasi niihin mielessään. Unet sodasta, suuresta sodasta josta hän ei muistanut paljoakaan. Miksi? Se kysymys oli ollut hänen päänsä sisällä jo kauan. Kohta vastaus saataisiin selville, riippuen kohdan ajankohdasta.

    Nurukanin mietteet loppuivat siihen kun tuttu hahmo saapui kahvion aulaan. Umbra puuskutti hiki naamiolta putoillen kahvion oviaukossa.

    ”Mitä sinulle tapahtui, poikaseni” Nurukan kysäisi, laittaen Klaanilehden syrjään.
    ”Jokin haluaa minut. Minussa on kiinni jotain. Lähetin kenties.” Toa puuskutti, vakavalla naamalla ja naama hiestä märkänä.

    ”Hmm..?” Deleva puuttui keskusteluun, katsellen kummastuneena Umbraa. ”Älä vain sano että ritarikunnan lähetin on jossain sinussa kiinni. Älä vain sano.”
    ”Sitä minä epäilen että jossain on lähetin. Olin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa kun jokin vei Manun, sen lepakkomiehen.” Nurukan ja Deleva katsoivat toisiaan hölmistyneenä. ”Manfred, Makuta Nui, se hullu irvistelijä joka kävelee katossa ja tykkää verestä”.
    Kaksikko tajusi viimein mistä puhuttiin.
    ”Botar siis vei hänet?” Nurukan ajatteli ja leikitteli ajatuksella siitä että Umbran sijasta Ritarikunta saikin Makutan, vielä klaanilaisen Makutan.
    ”Minusta minun pitäisi lähteä täältä klaanista, vaikka Metru Nuille etteivät Mäksä, Visokki, Guardian ja muut ole vaarassa takiani. Tai ihan sama minne. Ne ritarikunnan tyypit voivat jäljittää minut ties minne ja samalla saan kaikki muutkin vaaraan”, U kertoi kiihtyneessä mielentilassa.

    ”Menen siis pakkaamaan kamppeitani, josko tilaisuus antaisi syyn lähteä vesille”, Umbra sanoi, juosten portaisiin ja suunnaten huoneeseensa.

    Umbran huone

    Matoran Umbra heitteli ikkunasta Moderaattoriveljensä käytettyjä Elementaalienergian naamioita.Niillä ei tehnyt paljoakaan, koska niistä ei saanut edes panttihyvitystä, joten Matoran päätti viskata ne ikkunasta ulos. Joku onnekas keräilijä saisi käteensä aimo kokoelman roskaprototerästä.

    Hän viihtyi kovasti täällä Umbran huoneessa. Sai nukkua pitkään, ei ollut oikein velvollisuuksia ja sai tehdä mitä halusi. Myös hänen kaksosensa lemmikit olivat perin mukavia ja hän viettikin paljon aikaa Fikoun ja Kahun kanssa.

    Matoran-U oli tehnyt muutamat kerrat lentoretken vihreällä Kahulla ja se oli ollut todella hauskaa. Lentäminen onnistui myös hänen elementaalivoimillaan, mutta itse linnun selässä lentäminen, se se vasta olikin jotakin. Matoranin muistellessa seikkailujaan, Moderaattori itse saapui kotiinsa, paiskaten oven tieltään.

    ”Mikäs kiire sinulle tuli?” Matoran kysyi, etsien Umbran silmiä. Hän näki että hänen veljensä tihrusti vähän, muttei antanut kyynelten valua alas naamiota.

    ”Ritarikunta tietää missä liikun. Ne veivät Manfredin, sen makutan joka pelasti meidät mielisokkelosta. Nyt Manu voi olla jopa kuollut.” U kertoi, ottaen sänkynsä alta tarvikkeita joita kiinnitti tykkiinsä. Kettinki ja pistin. Ne hän tarvitsi.

    ”Minun on siis lähdettävä täältä, jos en halua että ne vievät Visokin, Mäksän ja Guartsun”, U kertoi. Klaani pitäisi taas jättää taakse, mutta ei vielä. Hän aisti että jotain olisi vielä tehtävä ennen lähtöä.

    ”Tämä ei ole hyvästi, koska silloin kun lähden, en edes tiedä sitä milloin lähden, lähden sellaisella rytinällä ettei hyvästeihin ole aikaa. Mutta kun lähden, pidä huolta siitä että Klaanissa on aina yksi Umbra joka suojelee tätä paikkaa. Tämä on kotimme, halusimme tai emme ja me puolustamme tätä, yksin taikka erikseen”.

    Matoran katsoi hölmistyneenä tuon uljaan soturin tunnepurkausta. Hän oli oppinut että jopa karskit soturit itkevät joskus, sillä jos väittää ettei itke, ei ole soturin arvonimen arvoinen.

  • Luoteisrintamalta ei mitään uutta

    Metru Nui
    Po-Metrun ja Onu-Metrun raja
    Toa-Pimeyden Metsästäjä -sota

    Joskus sitä toivoisi että olisi tavallinen matoran-työläinen joka vain rakentaisi jalkoja vahki-kuljettimiin.

    Ei tarvitsi ajatella tulevaisuutta ja murehtia huomista.

    Elää vain ja tehdä työtään, velvollisuuttaan, aina kohtalon suorittamiseen asti.

    Tuollainen elämä on helppoa ja yksinkertaista, ja silti jotkut haluavat kohdata vaaran ja olla Toia. Se että juokset henkesi edestä väistellen miinoja, räjähteitä ja vihaisia peikkoja ei varmaan tule ensimmäisenä mieleen toa-soturin toimenkuvasta. Ei todellakaan…

    Keltavihreää panssaria käyttävä toa väisti täpärästi päänsä ohitse suhahtavan pyörittimen, joka maahan osuessaan sulatti mustan protodermiinikiven kuin lämpö voita. Tämäkin osuma olisi voinut olla hänen viimeinen hetkensä, mutta se ei ollut. Umbralla oli tehtävä, kohtalo suoritettavanaan.

    Koska hän oli vielä nuori soturi ja perin kokematon, U oli päätynyt lähetiksi ja vei viestejä rintamalinjojen väleillä. Toa ei ollut vielä oppinut sotaan tarvittavia taistelutaitoja joten Umbra sai jatkaa lähes samaa toimenkuvaansa jota hän toimitti matoranina, tiedon välitystä. Nyt tosin hän ei ollut itse kirjuri vaan vei tietoa eteenpäin paikasta toiseen.

    Toa katseli ympärilleen. Onu-Metrun ja Po-Metrun rajaseutu oli karua ja perin kuollutta, ainakin sodan runnellessa kaiken vähänkin elävän. Umbra oli jo tuntenut sodan nurjat puolet, olihan hänen hyvä ystävänsä ja opettajansa, Lheko, antanut henkensä Umbran puolesta ja tämä oli johtanut U:n muuttumiseen toaksi.

    Umbralla ei tosin ollut nyt aikaa muistella menneitä tapahtumia, sillä tiedot piti viedä komppaniapäällikko Svarlelle, joka oli tunnettu nopeasta rhotukatulestaan ja miekankäsittelytaidoistaan. Rintamalinjat olivat pysyneet näiden kahden kaupunginosan välillä jo iäisyyden, mutta silti armeijat taistelivat erään suuren ja tärkeän sillan herruudesta, joka yhdisti kaupunginosat toiseensa.

    * * *

    Ei kovin pitkän matkan päässä tuon lähetin olinpaikasta sijaitsi suuren Po-Onu-metrun sillan sillanpääasema. Se oli linnoitettu varustus railoja ja reikiä täynnä olevan kovia kokeneen betonisillan pohjoispäädyssä. Lukuisat teräksiset kuution malliset rakennukset sekä kivestä ja maasta tehdyt barrikadit piikkilankoine ja miinoineen suojelivat Toa Svarlen johtamaa kuudetta komppaniaa, jonka 120 toaa puolustivat sillanpääasemaa henkensä edestä.

    Matoro oli yksi niistä sadastakahdestakymmenestä toasta. Matoro ei ollut ollut vielä paljoa sodan painepisteissä, ja oli siitä kiitollinen. Hänen toa-tiiminsä oli tavalliselta trooppiselta saarelta, eikä sitä pidetty samalla tavalla eliittijoukkona kuin esimerkiksi Metru Nuilta kotoisin olevia Toia.
    Matoro makasi kivisessä juoksuhaudassa vilkuillen varovasti laidan yli ei-kenenkään-maalle. Metsästäjien muutama tunti sitten loppunut hyökkäys oli kilpistynyt bunkkeririvistöihin. Vaikka tällä hetkellä toilla meni hyvin, se ei jatkuisi kauaa. Menetykset olivat vääjäämättömiä, ja koska Metru Nuin jokaikinen vahki on jostakin syystä siirtynyt Mustan Käden tukikohdan alueelle, rintamavastuu on käytännössä yksin toien.

    Tälläiset hetket olivat rentouttavan rauhallisia. Vaikka etulinjaa moukaroitiin jatkuvasti tykkitulella jostain Metsästäjien selustasta, Matoro tunsi olonsa silti suhteellisen turvalliseksi. Sillan puolustajat olivat torjuneet metsästäjät kerta toisensa jälkeen. Mikään ei voisi mennä vikaan.
    Sitten se alkoi.

    * * *

    Umbra puuskutti. Painavien varustusten ja asiakirjojen kantaminen pitkin kivikkoista maata oli perin uuvuttavaa, varsinkin jos joku ajoi takaa. Ja ampui. Energiapyörittimillä ja ammuksilla. Ja paljon ampuikin.

    Päättäväisenä ja urheana sekä peloissaan Umbra vain jatkoi juoksemistaan. Tiedot piti saada toain tukikohtaan. Monet asiat pyörivät toan päässä, mutta hän jatkoi silti juoksemistaan, katsoen minne astui ettei räjähtäisi kappaleiksi erilaisista ansoista.
    Bunkkeri siinti jo valon toan näkökentässä kun hän voitonriemuisena mutta perin uupuneena eteni halki kuolleen ja mustan maan. Hän tekisi sen. Hän saisi tehtävänsä päätökseen kunnialla. Hän olisi aito Toa.

    Sitten valtaisa, tärykalvoja repivä ääni syvyyksistä iski hänen päähänsä ja paineaalto löi sankarimme päin kuollutta ja kovaa maata. Kaikki pimeni.

    * * *

    Matoro ei uskonut silmiään. Ensin oli ollut aivan rauhallista. Sitten oli ilmestynyt suuri Xialainen kolmijalkainen sotakone. Toinen. Kolmas. Niitä oli paljon. Tykkituli. Tykkituli. Koko rintaman leveydeltä oli alkanut purkautua skakdeja, peikkoja, erilaisia sotarobotteja ja vähäisempiä metsästäjiä. Ohjuksia lensi jostain kaukaa. Huumaava vihellys täytti korvat. Toien rintama iski takaisin tykein, konekiväärein ja elementti-iskuin ennen kuin viholliset tulisivat lähelle.

    Komentobunkkeriin ammuttiin tykistökeskitystä. Matoro yritti pitää itsensä rauhallisena ja ampui keihäästään jäätä eteneviin olentoihin. Ohjus sihahti lähelle häntä pirstoen bunkkerin seinämää. Kiven ja Maan Toat tekivät kaikkensa vahvistaakseen puolustuslinjoja.

    ”Joukot. Nyt on aika räjäyttää potti”, Svarle lähetti käskyn joukoilleen. Kokenut komentaja toimi rauhallisesti sotatilanteissa ja johti joukkojaan rautaisella otteella. Vihollinen piti nujertaa.
    Toa otti ja latasi rhotukalaukaisimensa. Oli aika grillata xialaisia kävelijöitä. Aseen avulla hän pystyisi luomaan metallia sulattavia lämpötiloja jotka riittäisivät tunkeutumaan kävelijöiden sisuksiin ja mahdollisesti polttamaan niitä ohjaavat metsästäjät.

    * * *

    ”Keskittäkää tulivoima komentobunkkeriin”, pirakan vakaa ääni kuului suuria kolmijalkaisia, teräskuorella varustettuja aavistuksen verran hämähäkkiä muistuttavia kävelijöijöitä ohjastavien vortixxien radioista. Metsästäjät lukitsivat tehokkaita 67-millisiä tykkejään kohti toien rintaman laidassa sijaitsevaa hopeana hohtavaa bunkkeria. Tulitus alkoi. Jokin toien panssarintorjuntatykeistä räjäytti irti yhdestä kävelijästä jalan ja kaatoi sen. Etujoukkojen takana eriskummallistren rahipetojen vetämät ohjuksenlaukaisualustat ampuivat jatkuvalla syötöllä kirkuvia ammuksiaan toien asemiin, ja sirpaleita ja napalmia ympärilleen kylpevät ohjukset tekivätkin pahaa jälkeä kaikkialla.

    * * *

    Miinat aktivoitiin Svarlen käskystä ja pian metsästäjät saivat päällensä kivan kasan romurautaa ja muuttuivat itsekin kasaksi tuhkaa kun valtaisat räjähdykset valaisivat taivaan, luoden suunnattomat sienipilvet ja suuren tuhkapilven.
    Miinojen räjähtelyyn yhtyivät xialaiskävelijöiden tykit, jotka lävistivät komentobunkkerin metallikuoren ja pian koko rakennuksen julkisivu romahti. Keskirintaman hyökkäysjoukot ovat kärsineet valtavia tappioita miinojen räjähdellessä, mutta sivustoilta puskee uutta väkeä keskelle. Rintama murtuu. Metsästäjien lukemattomat sotilaat syöksyvät läpi aukon. Toia kaatuu. Matoron on pakko paeta länteen kohti komentobunkkeria, joka sekin räjähti aivan hänen silmiensä edessä. Valtava tykkitorni keetuu hitaasti sillan reunalta mereen. Matoro katsoo taakseen. Ainut suunta on sillan kuolemanvyöhykkeen yli. Hänen mielensä valtaa huoli muusta tiimistään, jotka olivat ennen hyökkäystä rintaman itäisellä sivustalla. Toa katsoo raunioista, joihin on maastoutunut, itään, jossa on vielä ehjiä bunkkereita. Kaiuttimien rätisevä ääni antaa Svarlen äänellä vetäytymiskäskyn.

    * * *

    Umbra katseli räjähtävää komentobunkkeria joka oli hänen edessään. Hän hieroi päätään ja huomasi jääneensä ristituleen. Pakenevat toat tulittivat metsästäjiä jotka etenivät kohti määränpäätään välittämättä toain vastarinnasta tai siitä että kävelijöitä tuhoutui. Bunkkeri piti vallata.

    Umbra, koetti nousta seisomaan, mutta ristitulessa sitä ei kannattanut tehdä, joten hän kyyristyi nopeasti kivikkoon, ammusten lennellessä ympäriinsä, räjäytellen tieltään esineitä ja asiota. Metsästäjät lähentyivät hetki hetkeltä toain tuhoutunutta bunkkeria ja Umbra mietti olivatko toat vielä elossa bunkkerissa.
    Joukkojen eteneminen oli sen verran nopeaa että U alkoi pian kuulla metsästäjien puhetta piilopaikkansa lähettyviltä. Hän koetti pitää hengitystään ja olla ääneti.
    U otti hiestä märkään käteensä keltaisen, pitkäteräisen miekkansa, joka oli hänen uskollinen ystävänsä. Hän otti myös muutaman elementaalikranaatin repustaan, valmistautuen pahimpaan. Metsästäjät kun eivät antaisi armoa sotavankien kanssa.

    * * *

    Kaksi skakdia käveli vilkkaasti keskustellen taistelutantereella. Toat olivat selvästikin vetäytyneet ja metsästäjät saaneet vihdoin tämän kirotun bunkkerin hallintaansa. Thok ja Avak, hyökkäystä johtavat metsästäjät, tutkailivat aluetta.

    * * *

    Matoro loi aallon jäätä päin kolmea skakdia, jotka ryntäsivät häntä kohti. Elementaali-isku suisti joukon maahan, ja samassa Jään Toa syöksyi eteenpäin raunioiden joukossa. Rintama sillan edessä oli murtunut useasta kohtaa, ja entisten bunkkerien raunioissa oli jumissa useita toia. Ja vielä eneääm ruumiita.
    Toa ei tiennyt kunnolla mitä tehdä. Oli annettu vetäytymiskäsky, mutta sillalla suorana maalina oleminen ei houkuttaisi. Ja kuitenkin ainut vetäytymistie vei sillan poikki. Hän kirosi ja päätti lopulta ylittää sillan laitojen suurten kaiteiden suojissa, joten hän suuntasi itään. Hän ei ehtinyt kulkea kovin pitkää matkaa toivoen raunioiden suojaavan häntä pahoilta silmiltä, ennen kuin sai kovan iskun jostakin niskaansa. Toa lensi mutaan kasvot edellä kasvot veressä. Hän kääntyi, ja näki valtavan steltiläisen peikon nuija kädessään. Toa väisti maahan suuntautuneen iskun ja yritti iskeä keihäällään olentoa, mutta peikon haarniska kesti. Matoro sivalsi jäisellä terällään peikkoa käteen, jolloin tämän nuija putosi maahan. Peikko kuitenkin iski kovaa ehjällä nyrkillään, ja Toa lensi jälleen kovaa maahan. Teleskooppisilmä pimeni. Lataus jääenergiaa osui peikkoa ylävartaloon kaaten tämän. Matoro ampui lisää jäätä peikkoon ja syöksyi betoniesteiden taakse toiseen juoksuhautaaan.

    Hetken rauhan saatuaan Toa yritti saada teleskooppisilmäänsä toimimaan, mutta kaksi kolmesta linssistä oli rikki. Hän näki vain lämpökameran, ja silläkin huonosti. Sillalla päin kuitenkin makasi toamainen hahmo kuopassa. Matoro ei keksinyt muutakaan, vaan lähti ryömimään kohti ilmeisesti haavoittunutta toaa.

    * * *

    Umbra hengitti peloissaan kuopassaan. Metsästäjien äänet lähestyivät koko ajan ja hän pystyi jo haistaa heidän pahanhajuisen, rukikaloilta ja kivirotilta haisevan hengityksensä.Toa puristi vapisevin sormin miekkansa kahvaa. Kohta tulisi taistelu, joka johtaisi pahimmillaan hänen tuhoonsa, kuten niin monille oli jo käynyt tämän sodan aikana.

    U vilkaisi olkapäänsä yli. Hän tarkkaili tilannetta ja kun toa käänsi päätään, hän näki että idästä lähestyi valkomusta soturi. Oliko se toa vai metsästäjä? Sitä U ei tiennyt. Hän tiesi vain että oli kiipelissä ja pelastautumissuunnitelma piti keksiä.

    * * *

    Matoro huomasi noin puolitoista metriä syvän kranaatinkuopan reunalta jonkun vilkaisevan häntä kohti. Naamio katosi pois näkyvistä hyvin nopeasti.
    Matoro mietti mitä sanoa. Hän ryömi itse mahdollisimman hiljaa pitkin räjähteiden tuhoamaa maata.
    ”Ystävä vai vihollinen?” Matoro kysyi mahdollisimman toamaisella äänellä. Kuoppa oli vain parin metrin päässä hänestä.
    Umbra kuuli jostain toamaisen äänen, joka sanoi: ”Ystävä vai vihollinen?” Toa kurotti päänsä ulos kuopasta, nähden edessään valkean jään toan, joka tuijotti U:ta maan tasalta.

    ”Olen Umbra”, valon toa sanoi edessään olevalle toalle. ”Matoro”, tämä vastasi. ”Kiva tietää näin keskellä sotaa”, tämä lisäsi maapölyä keuhkoistaan köhien.

    Kaksikko ei ollut ihan tajunnut omaa vaaratilannettaan kun kaksi skakdia lähestyi aseet ojossa kaksikkoaa. Toinen skakdeista kantoi ikävän näköistä jäätykkiä ja toinen tappavaa hitsausvälinettä. Groteski hymy kasvoillaan skakdit yllättivät toat.

    ”Mitä hit-” Matoro ehti lausahtaa ennenkuin hän tunsi ihanan kylmän virtauksen selässään. Sitten häntä kohti mätkähti valtava kimpale jäätä, jonka hän ehti kuitenkin imeä itseensä elementtivoimillaan. Matoro kääntyi, ja huomasi tuijottavansa valkoista, hymyilevää skakdia tämän aseen piippuun. Thok huusi jotain, ja Avak ilmestyi paikalle hieman taaempaa.

    ”Teille kävi kovin huonosti”, Thok mutisi matallla äänellä. Jäätykki hohti ja sen päähän muodostui kieppuva jääpyörre. Thok laukaisi, mutta ase räjähti hänen käsiinsä. Matoro oli laajentanut aseen sisällä olleen kaasun, jolla ase toimi. Välittömästi Matoro tönäisi vasta tapaamansa toan juoksuun kun Avakin lihaksikas hahmo hyökkäsi kuoppaan. Matoro väisti täpärästi skakdin ampuman plasma-ammuksen, joka räjäytti maata kuopan seinästä. Matoro iski keihäällään, mutta Avak käänsi aseensa ja onnistui taidokkaasti iskemään sirkkelillään Matoron keihästä, joka katkesi kahtia. Silloin Umbra iski sivummalta kiven skakdia kylkipanssariin miekallaan. Skakdi ulvoi tuskasta ja tarttui miekkaan. U veti Matoron nopeasti ylös ja loi elementtiräjähdyksen kuoppaan, joka heitti skakdit nurin. Kaksikko lähti juoksemaan täysillä kohti sillan laitaa. Ei kestänyt kuin hetki, ennen kuin kaksi skakdia olivat taas heidän perässään.

    Tällä kerralla heidät oli huomannut myös kymmenet muut verenhimoiset metsästäjien soturit.
    Umbra ja Matoro juoksivat, ampuen samalla elementaalienergioitaan, jotta metsästäjät pysyisivät loitolla heidän kannoiltaan. Sitten Umbra muisti että hänellähän oli elementaalikranaatteja ja ne voisivat pelastaa heidät tästä kiipelistä. Vielä ei ollut kuitenkaan niiden aika…

    * * *

    Sillan toisessa päässä, tulinen Svarle katsoi joukkojaan, pahoin haavoittuneita toia jotka ylittivät siltaa, jota metsästäjät olivat valtaamassa. Vahkeja tai mitään vahvistuksia ei ollut saapunut, joten väsyneet ja haavoittuneet toat olivat jääneet alakynteen ja joutuneet pakenemaan bunkkeristaan Po-Metrun rajalta.

    Svarle puri hammastaan. Ei näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Mutta. Metsästäjiä piti estää pääsemästä Onu-Metruun. Mustan Käden tukikohta sijaitsi nimittäin tässä kaupunginosassa, käden joka ei sitten auttanutkaan heitä kuten kuului. Se suututti Svarlea.

    Toa-komentaja koetti pitää ärtyisyytensä kurissa. Miehille ei saanut näyttää tilanteen toivottomuutta, koska tappiomieliala tarttuisi nopeasti ja voisi aiheuttaa ongelmia jotka sitten kasaantuisivat.

    Svarle pyöritteli ideoita päässään. Sillan voisi räjäyttää tai sitten sen voisi tukkia jollain josta on vaikea päästä läpi. Joukkion raudan toat voisivat luoda muurin joka estäisi mestästäjien pääsyn, mutta toisaalta. Se söisi toain voimavaroja entisestään. Yksi idea olisi se että silta räjäytettäisiin. Siihen hommaan hän voisi tarvita Halawea, joka oli haka räjähteiden kanssa ja pääsisi pakoon räjähdyksiä levitoinnin naamio Mirullaan.
    Käsky kuului ja tummahaarniskainen magnetismin toa saapui komentajansa eteen. Mustan mirun silmärei’istä paloi ilkikurisuus ja naivius jotka olivat Halawen tunnusmerkkejä. Seisoen selkä suorassa ja asennossa komentajaansa nähden, hän valmistatui kuulemaan ohjeita.

    * * *

    ”Sinulla mitään älykästä vetoa mielessä?” kysyi Matoro, joka ihmetteli itsekin miksi hänen oli pakko puhua kaikissa mahdollisissa hengenhädissä. Ilmeisesti kyse oli jonkinasteisesta tappiomielialan torjumisesta.
    ”Onhan minulla,” U kaivoi reppuaan juoksussa ”nämä elementaalikranaatit”. Hän ojensi muutaman Matorolle joka otti räjähteet vastaan.

    ”Voisimme räjäyttää tämän sillan takaamme jotta metsästäjät eivät pääsisi Onu-Metruun”, Umbra sanoi.

    ”Onko näissä niin paljon tehoa? Yleensä näillä räjäytetään ajoneuvoja, ei kokonaisia siltoja”, Matoro puhui. Hän syöksyi sillan massiivisena kohoavan merestä nousevan tukitolpan taa hetkeksi näkösuojaan U perässään.

    ”Sitäpaitsi… pelastetaan ensin itsemme ennenkuin pelastamme Metru Nuin. Nuo örkit ovat ihan kohta täällä…” Matoro ajatteli ääneen. Heidän takanaan oli bunkkerien raunioita, edessään aukeni pitkä matka sillan reunaa, oikealla puolella meri ja vasemmalla tukitolpat ja niiden väliin viritetyt luodinkestävät levyt. Matoro mietti hetken alas veteen hyppäämistä, mutta totesi lopulta ettei tekisi sitä kuin viimeisenä keinona. Ei ollut mitään takeita miten hypyssä pimeään, matalaan kanavaan kävisi.

    Umbra katsoi alas, ja näki vettä allaan olevasta reiästä. Sitten hän katsoi ylös taivaalle, jolloin hän huomasi oudon, tummahaarniskaisen hahmon. Mirukin sillä oli kasvoillaan. Toaa se myös muistutti. Ja se ääni. Toa nauroi hervottomasti liitäessään taivaalla, tarpeeksi korkealla etteivät metsästäjien ammukset osuisi häneen. Sitten silta alkoi täristä.

    ”Minulla on huono tunne täst-” Matoro ehti sanoa, kun sillan tukipilarit keskeltä räjähtivät suurena liekkimereneä. Välittömästi kantavien pilarien kaaduttua raskas metallisilta napsahti keskeltä kahtia ja kumpikin puoli alkoi taittua ja pudota mereen.
    ”Ei taida olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin benjihyppy. Ilman narua”, Umbra heitti. Toa nielaisi katsoen alapuolella olevaan veteen. Pienempi paha se vesi oli kuin räjähdys, hän ajatteli ja katsahti Matoroon.

    Matoro hyppäsi. Pilarit hänen takanaan murtuilivat ja kaatuilivat sillan keskikohtaa kohti. Silta putosi alaspäin kovaa vauhtia. Vesi lähetyi kovaa. Ylhäältä kuului huutoja ja räjähdyksiä. Matoro osui kylmään veteen. Joku sanoi, että vesi ei sattuisi. Juuri sillä hetkellä Matorosta ei tuntunut siltä, sillä isku tuntui kuin olisi murtanut kylkiluita. Toa vajosi alaspäin ja vauhti loppui hieman ennen ruopattua pohjaa, joka oli nyttemmin täynnä tunnistamatonta moskaa. Toa lähti kauhomaan ylöspäin, kohti pintaa.

    Umbra hyppäsi. Korvat särkevä jyrinä täytti ilman kun silta sortui kaksikon ilmalennon aikana heidän takanaan. Sillan kappaleita putosi kylmään veteen, jonne myös toatkin putosivat. Umbra ei pitänyt vedestä. Varsinkaan kylmästä. Juuri ennen kuin hänen päänsä meni pinnan alle, U veti keuhkot täyteen ilmaa, koska ei omistanut hengityslaitteita, ja vajosi pohjalle, josta voimakkailla potuilla ponnisti pintaan. Käteen luodulla valolla U suunnisti kohti pintaa.

    Matoro vilkaisi pinnassa ympärilleen, ja kauhistui hetkeksi kun ei nähnyt Umbraa missään. Sitten toa tuli veden alta esiin. Matoro huokaisi ja osoitti Onu-Metrun puoleista rantaa, jonne hän lähti kauhomaan.

    [spoiler=Krediittiä]U kirjoitti tästä suuren osan.[/spoiler]

  • Hildemar 29: Ath Nuin & Allianssin logistiikkaa

    Veljeskunnan saaren ranta

    [spoil]Tämä on sitten eri ranta kuin se jossa Mäksä oli…[/spoil]

    Kymmenen pitkää soutuvenettä rantautui hiekkarannalle. Kaksi suurempaa skakdien purjelaivaa odottaa kauempana ulapalla. Kolmas alus, Notfunin Yön Timo II oli Amazuan käytössä. Palkkasoturi oli lähtenyt noutamaan Deltan temppelin saarelle juuttuneita skakdeja.

    Skakdi-joukkojen motivaatio oli huipussaan. He olivat matkalla taisteluun ja kadonnut komentaja Metorakk oli palannut. Juuri nyt sinihopea skakdi johti noin kahdensadan skakdin iskua viidakkosaarelle lähellä Klaanin rannikkoa. Jostakin syystä Nazorakit eivät olleet onnistuneet saaren valloituksessa, vaikkei saarella ollut näkyvää vastarintaa. Skakdit olivat hyviä sissien jahtaamisessa, vaikka viidakko saattoikin olla este.
    Metorakk oli taistellut aikanaan etelän viidakoissa, mutta suurimmalle osalle skakdeista viidakko oli täysin tuntematonta.

    Metorakk suuntasi pienen skakdi-joukon kanssa rannalla sijaitsevaan Nazorakin tukikohtaan. Nazorakeilla oli ympäri sota-alueita lukuisia tälläisiä alumiini-elementeistä rakennettuja pikatukikohtia, jotka majoittivat noin pataljoonan verran sotilaita.

    Tukikohdan ulkomuurit olivat metallitankojen väriin vedettyä kangasmaista ainetta, jota nazorakit valmistivat paljon väliaikaisrakennuksiin. Aine oli hyvin kestävää ja joustavaa, vaikka olikin kangasmaista. Portti oli metallia ja siinä oli kaksi ovea. Sisällä oli lukuisia telttoja sekä linnakkeen kummassakin päässä vartiotorni.

    Metorakk ei tervehtinyt hänen luokseen saapunutta linnakkeen komentajaa.
    ”Olemme täällä kenraalinne määräyksestä. Mikä tilanne täällä on? Ette saa paria sissiä ammuttua?” skakdi murahti.
    ”Tämä ranta on rauhallinen. Pohjoisen lohkon yksiköt eivät ole päässeet etenemään. Viidakko on ansoitettu. He väittävät, että koko metsä hyökkäisi heidän kimppuunsa”, nazorak vastasi hivenen ivaa äänessään. Hänen yksikkönsä ei ollut kohdannut juurikaan vastarintaa. Eivät he toisaalta olleetkaan edenneet metsään päin.

    ”Tyypillisiä luusereita”, Metorakk murahti. Nazorak näytti siltä kuin oli ivaamassa takaisin, mutta säilytti kunniansa.

    ”Miehet, lähdemme rantaa myöten pohjoiseen. Sinne leiri pystyyn. Huomenna tapamme kaiken, mikä meitä vastustaa viidakossa!” Metorakk huusi takanaan oleville sotilaille. Hän sai vastaukseksi skakdien tyypillistä mekastusta ja huutoa.

    Ath-Nui

    Matoro, Summerganon ja Killjoy olivat aterioineet Ath-munkkien tiloissa rakennuksessa joka oli tehty vain vähän matkan päähän Katedraalista. Akawaran ananaskeitto oli ollut eksoottinen kokemus. Lyhyesti sanottuna se oli kamalaa. Matoro ei nauttinut erityisesti ananaksesta, mutta jos se oli lämmintä keittoa, ananas muuttui suoranaisen kamalaksi.

    Suga ja Killjoy olivat jääneet Sadjen luo. Matoro oli itse halunnut katselemaan paikkoja. Kun hän tapaisi Pyhän Äidin, hän kysyisi suoraan Nimdasta.

    Toisella kerralla Katedraalin julkisivu oli yhtä upean ja vaikuttavan näköinen. Tällä kertaa Matoro yritti tietoisesti olla katsomatta Athia esittävään patsaaseen, mutta se ei onnistunut. Muistikuvat kasvottomasta nukesta ja vedestä tulivat väkisin hänen päähänsä, kuin myrsky.

    Matoro käveli nopeasti portista sisään.
    ”Hyvää päivää”, eräs munkki tervehti. Kyseessä oli Ta-Matoran, jonka päähine oli samanlainen kuin aiemmin nähdyn Onu-Matoranin.
    ”Päivää. Tulin vain katselemaan tämän temppelin upeaa arkkitehtuuria. Tämä on kerrassaan vaikuttavaa”, Matoro tervehti ja selitti, ennen kuin munkki kysyi miksi tämä oli temppelissä.
    ”Voin esitellä paikkoja, jos haluat”, Athlainen tarjosi apuaan kohteliaasti. Matoranilla oli kuitenkin omia ennakkoluulojaan tätä toaa kohtaan. Käsipuoli ja epätyypillisen värinen Toa ei näyttänyt aivan tyypilliseltä sankarilta.

    ”Ei kiitos”, Matoro torjui avun kohteliaasti. ”Mutta onko täällä kirjastoa?”
    ”On, mutta se sijaitsee viidennessä kerroksessa. Sinne ei saa päästää vieraita, ei ilman Pyhän Äidin lupaa”, matoran vastasi.
    ”Okei. Sääli”, Matoro kuittasi ja ohitti matoranin. Hän katseli seinien upeita ja monimutkaisia kaiverruksia, mutta harmikseen hän ei tunnistanut niissä ollutta muinaista kieltä. Tekstin elegantit ja sujuvat kiekurat olivat kutienkin aivan samanlaisia kuin Nimdan temppelissä olleet.
    Nimdan sirun muotoiset jalokivet toistuivat koristelussa hyvin usein.

    Matoro tuijotti symboljea ajatuksissaan. Jokin niissä kiehtoi häntä, jokin koko Athismissa ja Nimdassa kiehtoi häntä. Uskonto oli muinainen, se ulottui pitkälle maailmanhistorian alkuhämäriin. Athismillä oli varmasti suuria salaisuuksia. Se liittyi kiinteästi Nimdaan ja… Nukkeihin. Kaikki tämä muistustti Matoroa Nukeista, mutta jotenkin halu selvittää salaisuuksien vyyhti oli voimakkaampi kuin pelko, jonka ne herättävät.

    Matoro odotti valtavasti tapaamista Pyhän Äidin Kanssa. Hän oli ehkä ainoita olentoja, jotka voisivat vastata hänen tiedonjanoonsa Nimdasta, Athismista, Nukeista ja… kaikesta.

    Nazorak-pesät

    007 istui työtuolissaan. Hänen toimistonsa oli askeettinen. Siellä oli vain metallinen pöytä, muutamia laatikostoja ja tuoli. Tyypillinen nazorakien loisteputki-tyyppinen lamppu loisti katossa kirkasta valoa. Lähellä ovea oli jonkinlainen tietokonepaneeli. Tiedusteluplavelun johtajan pöydällä oli tietokone, nivaska papereita ja kyltti, jossa luki ”007”.

    Tummanruskea torakka istui mietteissään tuolissaan. Hän oli keskittynyt papreiin edessään. Se oli tiedusteluraportti koskien Klaanin asevoimien kokoa.
    007 iski siihen mustalla pienellä leimasimella merkin ja siirsi sen sivuun. Torakka oli tyytyväinen miestensä tehokkuuteen. Hän sai tietää kaiken merkittävän, mitä Klaanissa tapahtui. Vain kerran agentti oli jäänyt kiinni Klaanin alueella, mutta tämä oli tehnyt itsemurhan ennen kuin häntä oltiin ehditty kuulustella.

    Sen sijaanelektroninen tiedustelu kohtasi jatkuvia ongelmia. Klaanissa oli useampikin tietokonevelho, ja oli huomattu nopeasti, että Klaanin kameroita oli kaapattu nazorakien käyttöön. Myöskään Klaanin radioyhteyksiä ei pystytty häiritsemään. Klaani sen sijaan häiritsi helposti torakoiden lähetyksiä.

    007 tarttui seuraavaan paperiin. Viidakkosaarelta, jota sekä nazorakit että skakdit yirttävät vallata, ei ole saatu ainuttakaan tarkkaa raporttia. Tiedetään, että metsässä on matoraneja, mutta ei tiedetä miten ne eivät ole vielä hävinneet taistelua.

    Silmälappupäinen torakka tuhahti jotakin ajatelleessaan saaren fiaskoa. Hän rypisti raportin ja heitti takanaan olevaan pieneen paperisilppuriin.

    * * *

    Syvällä Mt. Ämkoon alla elettiin varsin erilaista elämää. Tuhannet nazorakit raatoivat kaivoksissa ja teollisuuden parissa.

    Ruskea nazorak hakkasi terävällä hakulla harmaata kiveä. Pieni siivu kiveä irtosi. Uusi isku. Uusi siivu kiveä. Nazorak pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Kaivoskuilu oli kuuma ja tunkkainen.
    16765 oli yksi näistä torakoista. Hän oli kaivostyöläinen, joka hakkasi joka ikinen päivä kiveä.

    16765 kuitenkin oli eri lainen kuin tavalliset kivenhakkaajan asemaan syntyneet nazorakit.
    Hänelle se oli ollut rangaistus. Joku, jota hän oli luullut ystäväkseen oli raivannut hänet tieltään ja edennyt vallan pyramidissa ylöspäin. Kukaan ei enää tiennyt, että hän oli ollut joskus joku muu kuin kivenhakkaaja. Hänellä oli ollut joskus elämä. Nyt hän oli vain työkalu. Nazorakien imperiumin työkalu ilman identiteettiä.

    Ainut, mitä hän elämässään enää halusi, oli kosto. Hän halusi tuhota niiden elämät, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Hän vain odotti hetkeä. Hetkeä, joka ei tulisi koskaan, jos hän ei tekisi jotakin.

    Kovaäänisistä kailotettiin kello kuuden tauon merkiksi. Kaivajanazorakit syöksyivät valtavana virtana parakeille nauttimaan yksinkertaiset ateriat ja nauttimaan lyhyestä ajasta omaa aikaa.

    Samaan aikaan satoja kerroksia ylempänä nazorak-upseerit elivät idyllistä torakan elämää kunnioitettuina johtajina. Alhaalla oli vain loputtomasti kiveä kaivettavaksi.

  • Metorakk juttelee Purifierin kanssa -viesti

    Gaggulabion työhuone, Bio-Klaanin saari

    Metorakk oli turhautunut. Suurinpiirtein yhtä turhautunut, kuin kaikki muutkin sisämaahan määrätyt skakdit. Hän tiesi, ettei Klaaniin voisi hyökätä pelkin skakdivoimin, mutta hän ei ymmärtänyt miksei torakat muka olleet valmiit.

    Metorakk selasi kenraalilleen lähetettyjä raportteja. Ne sisälsivät lähinnä tietoa zyglakien kovistelusta ja joukkojensiirrosta satamaan. Skakdien ainut operaatio tällä hetkellä oli maihinnousu läheiselle viidakkosaarelle, josta Nazorakit eivät olleet kyenneet voittamaan vastarintaa (mitä pellejä, Metorakk tuumi).

    Huone haisi sikarille ja skakdille. Likaisen pöydän kulmassa oleva upouudelta näyttävä nazorak-valmisteinen tietokone ilmoitti puhelusta. Moinen huipputekninen laite ei soveltunut lainkaan muuten askeettiselta näyttävään huoneeseen. Huonekalut olivat puuta ja katossa roikkuva hehkulamppu räpsähteli. Pöydän toisessa kulmassa oli Gaggulabion buglamiitillä ja kullalla päälystetty sikarinhajuinen sikarirasia. Metorakk murahti ja siirtyin koneen ääreen.

    Avautuneessa ikkunassa näkyi oudot mustavalkoiset hampaikkaat kasvot. Metorakk avasi ääniväylän yhteydenottajaan.

    ”Iltaa Metorakk. Oikein erinomaista sellaista.” Tuulen kova humina kohisi soittajan mikrofonista. Puhujan ääni oli käheä ja siitä paistoi miltei omahyväinen äänensävy. Metorakk hätkähti. ”… kuka sinä olet?”

    ”Voi etkö sinä tunnista ääntäni vanha toveri? Taisit saada aika tällin Xialla.” Metorakkin muistot palasivat muutamaa viikkoa taaksepäin Xian yläpuolella leijuneeseen epäonniseen ilmalaivaan. Skakdin muisti hätkähti salamannopeasti rullaamaan ja pian tämä tajusikin vastauksen olevan ilmeinen. ”Purifier?”

    Kidakkaat kasvot nyökyttelivät. Tila niiden ympärillä näytti täysin pimeältä. Syynä oli Purifierin kameran älykäs sijoittelu. Tämän kasvoja kuvaava kamera oli nimittäin kypärän sisäpinnassa. ”Hah. Hieno arvaus. Purifier, kyllä. Ehkä nykyään jopa hieman enemmän.”

    ”Jätä kehusi muille. Minä luulin, että sinä murskaannuit sinne vuorelle.” Purifier hymähti vastaukseksi. ”Minusta eroon päästäkseen pitää tehdä paljon muutakin kuin vain pääni murskaaminen. Myönnettäköön, en odottanut ensin sinunkaan poistuneen paikalta elossa.”

    Purifierin suunnasta vinkuva tuuli peitti osan puheesta ja Metorakk kävi ohjainten kimppuun, säätääkseen äänenvoimakkuutta kovemmalle. ”Missä sinä oikein olet?

    ”Lennän meren yllä kuusisataa kilometria rannikosta mekaanisen tuhontuojan sisällä.” Metorakk ei kysynyt enempää. ”Noh, mistä tämä yllättävä yhteydenotto? Oletan, että sinulla oli jotain asiaakin.”

    ”Voi kyllä. Minusta tuntuu että sinä voisit auttaa minua. Nimittäin, minulla olisi sillä pahaisella saarella tehtävä. Haasteeltaan huomattavasti suurempaa, mitä johtajasi on tarjonnut. Vanhan liiton nimissä. Mitäs sanot?” Kuuluisa skakdinhymy valtasi Metorakkin kasvot hetkeksi. ”Kerro lisää”, hän sanoi lyhyesti.

    Purifier myhäili tyytyväisenä. Kypärän sisällä liikehtivät kasvot vastasivat hymyyn. ”Minulla on Klaanissa eräs vanha ystävä, joka luultavasti hyvin pian löytää itsensä tilanteesta, jossa hän haluaa ulos Klaanista. Jonkun täytyy päästä sisään ja saada hänelle viesti. Tämän viestin jälkeen hän tarvitsee aluksen. Mahdollisimman neutraalin sellaisen, jotta hän pääsee poistumaan saarelta huomaamattomasti… Voi toki olla että pyydän paljoa, mutta sinä tiedät, että minä maksan erittäin avokätisesti.”

    Metorakk mietti. ”Tämä… ystäväsi. Mistä tunnen hänet ja koska hänet pitää saada pois sieltä?”

    ”Minä lähetän sinulle tarkan kuvauksen. Hän on hyvin ainutlaatuinen joukossaan. Löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa. Ajasta sen sijaan… kuusi päivää. Kyllä, kuusi päivää on riittävästi hänelle. Hän tuskin yllättyy nähdessään teidät.”

    Purifierin kasvokuva peittyi tämän lähettäessä Metorakkin eteen tietoja. Skakdi työnsi kasvonsa lähemmäksi näyttöä, tämän tarkastellessa tehtävän kohteen tietoja. ”… miksi aina kuusi”, Metorakk mutisi itsekseen katsoessaan kuvaa.

    Purifier odotti hetken ja antoi Skakdin käydä tiedot läpi rauhassa. Metorakk nosti lopunsa katseensa ruudusta ja Purifier tiesi jatkaa. ”Olettaen että vastauksesi on kyllä, tulette löytämään hänet aivan linnoituksen muurien ulkopuolelta. Länsilaidan puolustus on kevyintä, joten oletan, että se on hänen valintansa. Tämän jälkeen teidän on tarkoitus saattaa hänet hankkimallenne alukselle. Jos kaikki menee hyvin, pääsette tekemään tämän todella vähin äänin. Uskotko, että alus järjestyy?”

    ”Kyllä järjestyy. Mikä on suunta, johon jatkamme Klaanista?”

    ”Olen järjestänyt turvakodin Steltin etelärannikolle. Metsästäjien rannikkovartiosto ohjaa teidät oikeaan paikkaan. Voitte samalla noutaa palkkionne sieltä. Tehtävä on suoritettu kun ystäväni on päässyt perille turvallisesti.”

    ”Tämä on sovittu”, Metorakk kuittasi. Purifier nyökkäsi lyhyesti ja yhteys katkesi.

    Metorakk oli hetkessä tyytyväisempi päiväänsä. Hänen aivonsa alkoivat heti työstää suunnitelmaa huoneen hiljaisuudessa.

    [spoiler=Infondaarenia.]Kuten varmaan jokainen sen arvaa, Matoro vastaa puolesta tästä viestistä.[/spoiler]