Umbra pyöri isossa sängyssään. Peitto kiristyi hänen ympärillään. Hän oli nukkunut selällään, mutta nukkui nyt vatsallaan. Niskaa kivisti, mutta hän ei sitä unessa tiedostanut, sillä unessa oli jotain muuta kamalaa. Uni itsessään oli tämän maailman viheliäisin ase.
Mieliavaruus oli selviytynyt elohopeapainajaisesta. Hän ei ollut nyt tähdissä vaan jossain aivan muualla. Jossain, joka vaikutti aivan tämän todellisuuden asialta, mutta eihän sitä voinut tietää, koska kaikki oli subjektiivista. Uni oli vain liian todentuntuinen.
Siinä hän oli luolassa. Luolassa maan alla.
Hän käveli syvemmälle luolaan. Maa oli kostea syksyn takia ja siellä täällä meni kastematoja ja etanoita, mutta ne olivat vielä kohmeessa. Painovoiman matoran näki edessään tienviitan, jossa luola haarautui.
Matoran erotti hämärästi kyltissä matoranien kirjaimet: a, e ja t.
Kaikkialla oli pimeyttä, niin mustaa pimeyttä että se söi kaiken valon. Pimeydessä räjähti. Rapujalkainen sotakone meni seinästä läpi. Kultaista Akakua kantava turaga kaatui maahan. Laukauksia. Huutoa. Kirkumista. Valokiviä putosi alas luolan katosta. Ruskea raaja, joka puristi kylmää kivääriä. Värikkäitä kiviä. Oudot palvontamenot. Kahvia. Turkasta. Toimintafiguureita. Ikävää naurua. Kuolemaa. Kuolemaa kaikkialla. Kieuntaa.
Rivi hampaita. Paljon hampaita. Savua. Pitkiä, tummahaarniskaisia sotureita juoksi kauhuissaan ympäriinsä. Paljon tuhoa. Soturit keräsivät kuusi erilaista kiveä ja jotain alkoi syntyä niiden keskelle, mutta kuvajainen vaihtui kun kuusi tummaa soturia, joiden alavartalot olivat aineettomia saapuivat paikalle kuin aaveet.
Välähdys valtaistuimesta, jolla makasi valkomustaa haarniskaa kantava olento, jonka vartalossa oli koko vartalon halki mennyt viilto. Olennon naaman toinen puoli oli kokonaan poissa ja sen päässä oli vain yksi kuollut silmä. Olennon otsalla oli valkoinen, kuin kahdesta valkoisesta sirpistä tehty tiara.
Kuvajainen vaihtui mekaaniseksi tappajaksi, joka ampui hänen ainoan ystävänsä tästä maailmasta, orton Levahin. Energiapurkaus sulatti olentoparan kuoliaaksi. Se näytti perin sotkuiselta ja ikävältä tavalta kuolla. Levah oli sentään saanut hautajaisensa, mutta niin monet tässä maailmassa eivät.
Feterra käänsi mekaanisen päänsä täysin ympäri kuin pöllö ikään. Sen hohtavan hopeinen ruumis kimmelsi unimaailmassa. Plasma-aseiden piiput savusivat vielä. Käsky: Antaudu valon toa
“En minä ole mikään toa!” ylisuuri matoran huusi ja lähti karkuun. Feterra ei pitänyt siitä, että sen käskyä ei toteltu.
Käsky: Vangitse valon toa. metalliolento sanoi ja lensi matoranin perässä. Sen mekaaniset kourat eivät noudattaneet mitään fysiikan lakeja. Ne venyttivät itseään kuin teleskoopit. Ne saivat lopulta Umbran syleilyynsä ja puristivat häntä lujaa niin että luut alkoivat rusentua.
Juuri kun toivo alkoi olla mennyttä jotain odottamatonta jopa unimaailmassa tapahtui. Silmiä polttava valo ilmiintyi kuin tyhjästä ja poltti Feterran silmät voimakkuudellaan. Se muodosti kultaisen valoprojektorin, joka puhui Umbralle. Feterra päästi otteensa matoranista ja liukeni olemattomiin kuin unen vaihtuessa toiseksi, vaikka miljöö pysyikin samana.
“Kuka olet?” matoran kysyi oudolta pelastajaltaan. Hänen äänensä kaikui oudosti unessa, vaikka se näyttikin siltä kuin olisi avaruutta.
“Ystävä menneisyydestä”, kultainen olento sanoi.
“..?” matoran ilmeili. “En minä sinua tunne, mutta kiitos, että pelastit minut tuolta Feterralta”.
“Majakka. Sinun pitää nähdä totuus”, kultainen olento kertoi. Se ei paljoa auttanut Umbraa.
“Et anna vastauksia yhtään”, matoran sanoi tylsistyneenä. “Kertoisitko jotain josta saa selkoa?”
“Kuolo ei minua vielä korjannut, valon lapsi”, kultainen valo kertoi Umbralle unessa. “Sinun pitää löytää ystäväni, sillä hän on pulassa. Mene pimeyteen, sillä sinua tarvitaan siellä”, ääni kertoi.
“Tutki muistojasi. Saat kyllä vastauksen tähän arvoitukseen. Minun on mentävä, sillä olen heikko ja minun pitää kerätä voimaa. Voimaa heräämiseen”.
“…”
Valopallo katosi. Uni loppui ja pikkumies heräsi.
Hän oli hiestä märkä. Klaanin pihamaalla biomekaaninen kukko kiekui. Joku uusi asukki oli tuonut kaikki kotieläimensä telttakylään, joka oli kasvanut kaupungin aukioille. Joku heitti linnoituksen ikkunasta sitä Bohrok-energiajuomatölkillä. Lintu hiljeni nopeasti.
Matoran venytteli, jolloin lihakset ja pallokupit päästelivät hassuja niksautusääniä. Hän venytteli niskaansa. Sekin rutisi paljon. Tuntui hyvältä vapauttaa lihasjännitys. Matoran hyppäsi ylisuuriin aamutohveleihin, jotka kuuluivat huoneen oikealle omistajalle.
Kahu oli taas karannut öisille retkilleen. Iso haukka tarvitsi paljon saalista. Sitä se löysi retkiltään saarella. Oli ihme ettei Allianssi ampunut lintua alas, vaikka se mitä todennäköisimmin lensi myös heidän valtaamillaan alueilla. Yleensä lintu löysi itsellensä syötävää Guartsu-vuorelta tai Lehu-metsästä. Umbra oli joskus itsekin mennyt linturahin mukaan retkille.
Kaikkialla oli pölyistä, sillä paikan asukki ei ollut koskaan paikalla ja pikkuinen Umbra vietti yleensä päivänsä Klaanin kahviossa tai auttamassa klaanilaisia pienissä askareissa. Herätyskello näytti kellon olevan vasta neljä aamulla. Olisi aivan liian aikaista edes Klaanilehdelle ja kahviossakin olisi tähän aikaan vain joitain outoja tyyppejä. Kyösti siellä saattaisi olla puhumassa Lakarja-Nuista ja siitä miten se pitäisi palauttaa Vinkistöliittoumalta. Kahviossa olisi saattanut myös kuulla asioita
Aivastus. Ja toinenkin. Pölyä meni sieraimiin. Hyh hyh. Siivota pitäisi. Ja äkkiä.
Jos Umbra olisi nähnyt molekyylitasolla, olisi hän nähnyt joka paikassa mikroskooppisen pieniä protodiitti-loisia, jotka pesiytyivät ikäviin paikkoihin. Jotkut väittivät että ne syntyivät alkusynnyssä liasta ja roskasta, mutta tätä ei kukaan osannut todistaa, koska ketään ei kiinnostanut niiden tutkiminen.
Voitto Korporaation N00N00-imuri löytyi nopeasti Umbran vaatekomerosta, joka näytti siltä kuin sinne ei olisi kukaan koskaan astunut sitten aikojen alun. Jostain syystä komerossa oli myös Ehlek-Combi -mikroaaltouuni hätätilanteita varten.
Matoran tuikkasi imurin johdon pistorasiaan ja alkoi imuroida pölyistä läävää. Ääni herätti varmasti läheisten huoneiden asukkaat, mutta siitä hän ei välittänyt. Oli tärkeämpää siivota paikka.
Oli kuin koko huone olisi kärsinyt ja yritti lopettaa epänormaalin ja kammottavan toiminnan vapauttamalla ilmaan kaiken pölynsä, mitä itseensä oli kerännyt kaikkien niiden siivoamatta jätettyjen vuosien aikana. Imuri oli kuitenkin liian voimakas, eikä pöly selvinnyt pitkään.
Fikou-hämähäkki säikähti imurin ääntä ja kipitti piiloon lipaston laatikkoon. Hämähäkki alkoi kaivaa hädissään paperipinoja ja tehdä niistä itselleen turvapaikkaa, koska imurin ääni ei ollut kauhean tuttu rahille. Pian ilmassa leijaili muutama kellastunut paperi.
“Mitäs mitäs?” U kysyi itseltään kun nosti paperin maasta. Paperin teksti oli osittain haalistunut, mutta siitä saattoi erottaa tekstin “Huippusalainen” ja RITARIKUNTA.
“Mihin ihmeeseen tämä liittyy oikein?”
Hän jäi lukemaan paperia:
Vaikka Varjopaholainen vaikuttaa vaarattomalta, on häntä pidettävä silmällä, kuten Miekkapirua ja Verkonkutojaa. On myös pidettävä silmällä muita epäilyttäviä kohteita, joista odotamme sinun raportoivan. Punainen metsästäjä on erityisen epäilyttävä, koska hänellä on yhteyksiä niin moniin henkilöihin ympäri maailmaa. Haluamme hänenkin tekemisistään lisätietoja.
Tarkoittaako tämä, että Toa-veljeni on lähettänyt tietoja klaanilaisista jollekin ‘ritarikunnalle’? Umbra ei voinut olla ajttelematta. Mata Nuin ritarikunta? Sen isoveli oli maininnut joskus. Kenties eronsa yhteydessä.
Paperissa mainittiin, että Miekkapiru ja Varjopaholainen ovat aiheuttaneet välillä harmia ritarikunnalle, mutta että heistä ei kuitenkaan kannata huolestua. Heidän silmälläpitämisensä on parempi asia kuin vangitsemisen yrittäminen ja siinä epäonnistuminen.
Mielenkiintoista. Mihinköhän näillä nimillä oikein viitataan?
Kirjeenvaihtoa löytyi paljon ja päiväyksiä oli usean vuoden ajalta. Umbra penkoi papereita. Niissä mainittiin monia eri klaanilaisia, monia tosin joillakin koodinimellä, ettei niiden sanomaa ja asiayhteyksiä tajuaisi niin helposti.
Pitäisiköhän näistä kertoa johtajille, vai aiheuttaisiko se vain harmia sodan runtelemassa klaanissa? Tutkija ei tiennyt. Hän keräsi paperit nippuun yhteen laatikkoon, ja miettiessään, mitä niille tekisi, hän tuli vilkaisseeksi kelloa.
Voi piru! Hän oli myöhässä!
Matorania hiukan pidempi ja raskasrakenteisempi olento juoksi alas kierreportaita. Hänen pitäisi jo olla sen yksityisetsivän luona! Kello alkoi olla jo pian sovitun ajan ja Umbralla oli kova kiire. Outoa kokovartalotakkia pitävä mies ei antanut odottaa itseään. Ties mitä hän voisi saada aikaan.
Moderaattoreidenkin luona pitäisi myös käydä, hän tajusi kiirehtiessään. Olisi paljon tehtävää ennen lähtöä tutkimaan, mitä oikeasti tapahtuu Ma Wetissä. Ja se tarkoittaisi ehkä kohtaamista nazorakien kanssa.
Umbraa puistatti. Hän halusi vain saada homman liikkeelle ja saada tehtävä aloitetuksi. Qewa-fikou jäisi hänen kaksosensa kämppään pitämään seuraa paikan uudelle asukille, kuka ikinä Nui-koron väestä sinne pääsisikään.
Umbra aloitti matkansa kohti aamu-unisen Bio-klaanin linnoituksen käytäviä. Matoranilla oli mukanaan toa-veljensä yleisavaimet kaiken varalta. Oli tosi outoa olla hereillä käytävillä ennen kuutta aamulla. Vain muutama hassu vartija ja yökyöpeli tuli vastaan.
Pitkähkö faxonkasvoinen vihreä matoran hoiperteli Umbraa vastaan käytävällä. Hän oli perin huonovointisen näköinen, vaikka kantoikin jo valmiiksi vaalean vihreää kanohia. Matoran haisi kovasti viinalta ja tupakalta.
“KaikHi On menNYTh!” outo heebo huusi viinanhuuruisena. “Die Tärtää ei enää ole!”
“Mistä sinä oikein puhut kaveri? Nyt on aamu. Ei tähän aikaan juoda”, Umbra vastasi. Kaveri haisi kovasti viinalta ja halvoilta steltiläisiltä kapsaisiinisavukkeilta. Ne olivat oikeasti syövyttäviä ja siksi niitä ei kukaan polttanut. Ainakaan selvänä.
“SamEH jA NE SKARRARARARIN ANGORANGERIT!” le-matoran huusi.
“Et vastannut kysymykseeni kaveri”, Umbra koetti rauhoittaa tilannetta. Ties vaikka joku Dinem tai Bob heräisi tämän känniääliön huutoihin. Tässä tilanteessa varmaan tarvittaisi jotain moderaattoreita.
“Meidät on alishtettu. Olimmeh ennen jalhoja pirhaatteja… nyt siivoamme vessanpönttöjä ja luuttuamme lattioita!”
“…” sanoi Uu.
“Olet muuthen aikha ishokokoinen mathoran. Minhä olenh vainh ‘hik’ pitkä ja luihku Un-Tak!” matoran oksensi lattialle Umbran eteen. Vain vaivoin Uu väisi yrjöohjuksen.
“Ehkä sinun kannattaisi vain rauhoittua”, Umbra sanoi ja auttoi kännimatoranin istumaan. Vartijana toimiva ta-matoran tuli samassa paikalle kyselemään mitä skarrarraria tyypit tekivät tähän aikaan oksentelemassa.
“Rauhoitu Hyur”, Umbra kertoi. “Un-Takilla tuntuu olevan vähän huono päivä”.
“Se on ollut ihan sekaisin siitä asti kun turaga Anonymmeli kuoli maksakirroosiin. Eli viikon verran”, Hyur sanoi kylmän viileästi.
“Ai ai. Outoa etteivät Kupen taidot riittäneet hänen parantamiseensa”, Umbra sanoi puoliääneen.
Un-Tak alkoi nyyhkyttää lattialla. Oksennusta valui kaverin faxonilla. Kännitoranin katsominen ei ollut kauhean mukavaa.
“Huolehditko Un-Takista kun minä menen käymään asioilla?” Umbra kysyi Hyurilta. Matoran-vartija nyökkäsi hyväksyvästi ja päästi violettimustan kaverin jatkamaan matkaansa.
Ei tarvinnut mennä monta kerrosta alaspäin kun moderaattorien päähuone löytyi, olihan päämoderaattorin asumus modetornissa.
Uu saapui moderaattorien ovelle. Hän koputti oveen. Ei vastausta. Koputti uudestaan. Jonkun aikaa koputeltuaan rupesi häntä harmittamaan ja pikkukaveri otti mukanaan olevan Toa Umbran modekiven ja näytti sitä oven sensorille. Ovi aukeni varsin helposti tämän jälkeen. Tiedä
Montaakohan Klaanin sääntöä oikein rikoin tälläkin tempauksellani, hän mietti.
Moderaattorien huone näytti enemmän kerhotalolta kuin suuren järjestön poliisivoimien päämajalta. Bohrok Energy Drink-automaatti, jossa oli myös nykyisin Karhuhai-tölkkejä oli päämajan keskuspaikalla. Sen vieressä oli pöydällä vanha ehkä Zakazin sotien aikainen kahvinkeitin. Kahvinkeittimen vieressä oli Samen tuhkakuppi ja kuusi tuuletinta, jos selakhimoderaattori polttaisi kahvitaukonsa lomassa.
Ehkä oli liian aikaista olla kyttäämässä modejen huoneessa. Kellohan oli vasta kuusi aamulla.
Matoran-Umbra istahti mukavaan nojatuoliin ja painoi silmäluomensa kiinni. Unta oli saatu viime aikoina aivan liian vähän.
Unessa matoran oli kammiossa, jossa elohopeainen meri lainehti kuin se olisi elävä. Se kiemurteli oudon sinihohteisen sirun ympärillä. Sirussa oli outo symboli, jota matoran ei ollut ennen nähnyt. Hopeinen olemus alkoi muotoutua sirun ympärille ja muodostaa outoa humanoidirakennetta. Olennon päässä oli jättiläismäistä akakua muistuttava naamio, joka kuitenkin oli muovautunut erillisistä palasista. Se alkoi muistuttaa kasaa johtoja, massaa ja kovaa metallia, jossa siellä ja täällä oli hammasrattaita.
Hirviömäinen nousi massasta, tai se oli itse massa. Sitä Umbra ei tiennyt, mutta oletti. Hän leijaili turvallisesti massan yläpuolella.
Kaikki tuntui jäätävän kuolleelta. Kylmältä ja elottomalta. Sieluttomalta.
Olento alkoi lähestyä Umbraa, avaten naamionsa kidan kuin supussa oleva kukka terälehtensä. Hammasrattaat ja johdot näkyivät olennon henkitorvessa ja sillä ei ollut ollenkaan kieltä. Vain pitkät metallihampaat. Hopeisen kammotuksen sisältä paistoi sinistä valoa, hehkua joka vain kasvoi ja kasvoi.
Ennen kuin kita ehti saavuttaa Umbran kaikki räjähti. Jäljelle jäi vain sinihehkuinen siru.
Kuului kova ääni. Kuin nyrkki olisi osunut ruokapöytään. Umbra säpsähti. Nyrkki oli lyöty pöytään.
“Mitä sinä täällä moderaattorien tilassa teet ilman lupaa?” valkoista hau-naamiota kantava moderaattori Same kysyi edessään heränneeltä kääpiöltä.
“Minulla on Toa-Uun modekivi, koska löysin sen tyypin lipaston laatikosta”, matoran kertoi totuudenmukaisesti. Ajattelin, että voisin tulla tänne kun oli asiaakin ja en saanut nukuttua millään.
“Ei se silti oikeuta sinua hiippailemaan tänne ja käyttämään päämoderaattorin tavaroita, vaikka teknisesti olisittekin sama henkilö”, Same säpsäytti. Hän oli vielä vähän väsynyt ja kärttyisä. “Keitä koko modeporukalle kahvia ja ota itsellesikin. Puhutaan sitten siitä sinun asiastasi”, moderaattori ehdotti. Kunnon musta kahvi laittaisi hänenkin aivonsa pyörimään.
Umbra otti mittalusikan kolmisormiseen kouraansa ja lappoi kahvijauhetta pannulliseen kahvia. Moderaattoreille oli selvästi varastoitu parempaa kahvia kuin kahvion asukeille, koska tämä kahvi oli parempilaatuista kuin se kahvi mitä Mokel tarjoili kahviossa.
Kahvinkeitin alkoi porista iloisesti ja kohta he saisivat ihanaa laillista piristettä.
“Mitä asiasi oikein koskee, ‘Umbra’?” Same kysyi vihdoin kun matoran oli laittanut kahvin tippumaan.
“Allianssia ja rintamalinjoja. Haluan tiedustelijaksi”, pieni otus kertoi. Tai ei se pieni ollut, melkein lyhyen toan kuten Samolin pituinen.
“Kuka haluaisi ehdoin tahdoin tiedustelijaksi? Meillä on kyllä sotureita ja urheita laivastolaisia, jotka käyvät retkillä kun tilanne vaatii”, selakhi kertoi. Häntä epäilytti tämä heppu, vaikka Make oli kertonut Matoran Umbran olevan ihan luotettava kaveri.
“Olen kyllästynyt juomaan kahviossa täti Mokelin kahvisekoituksia, pelaamaan Kapuran jengin kanssa tylsiä roolipelejä tai vääntämään kättä Äksän kanssa. Haluan olla kuten Toa Umbra ja olla hyödyksi täällä. Tai no enemmän hyödyksi kuin hän itse. Tyyppi kun on aina poissa ja jossain seikkailuilla”.
“Umbra on kyllä ollut aika kauan poissa, mutta hän tekee vihdoin jotain hyödyllistä jos tuo Klaanille Nimda-sirun Metru Nuilta”, selakhi kertoi. Hän ei yleensä kyseenalaistanut Umbran toimintatapoja, mutta viime aikoina tuntui siltä että niin olisi pitänyt tehdä jo aiemmin.
“Mistä te tiedätte Umbran ja muiden tekemisistä?” Umbra kysyi. Same ojensi tälle kirjeen, jota matoran silmäili nopeasti.
“Ai näitäkö ne uneni hopeiset asiat olivat?! Epäkuolleita mekanotoia”, matoran hihkaisi luettuaan hetken kirjettä.
“Sinä olet nähnyt niitä unissasi? Miten se on mahdollista?” Same kysyi epäuskoisesti.
“Me jaamme jonkinlaisen yhteyden keskenämme. En tiedä miten se käytännössä toimii. Ehkä Visokki tai Manu osaisivat kertoa sen, onhan ainakin Manu vieraillut meidän päidemme sisällä”, Umbra kertoi.
Same vaikutti epäuskoiselta. Pikkukaverin tarinat vaikuttivat kuin huonosta fanfictionista peräisin olevilta. Silti viimeaikoina oli tapahtunut todella outoja asioita. Toisesta ulottuvuudesta peräisin olevan kaverin tarinat eivät olleet yhtään sen oudoimpia jos vaikka vertasi niitä nazorakiin, joka liittyi Klaaniin, havaintoihin lentävästä linnoituksesta kaukana merellä ja merirosvolaivoista, joiden pelastusveneinä on manaatteja.
“Palatkaamme aiheeseen. Haluat siis lähteä tutkimaan lähiympäristöjä russakoiden varalta? selakhimoderaattori kysyi ja joi tummaa kahviaan.
“Minusta ne eivät vaikuta kauhean torakoilta. Enemmän ne minusta muistuttavat muurahaisia, koska montako kertaa sinä olet nähnyt yhteiskuntatorakoita?” Umbra höpötti.
Same ei sanonut mitään. Ainakin kaverilla oli yhtä paljon hyönteistietämystä kuin Toa Umbralla selakhi mietti.
“Meillä ei ole kyllä antaa sinulle gukkoa tai lentohärveliä retkiäsi varten”, Same kertoi lopulta lyhyen mutta kiusallisen kahvinhörppimishiljaisuuden jälkeen.
“Ei tarvitse. Onhan se jättihaukka siellä Umbran kämpässä. Kämpästä puheen ollen, voitte antaa sen jollekulle evakolle vuokralle. Minä kun voin viipyä retkelläni pidempään ja ei olisi muutenkaan järkevää, että niin iso kämppä on tyhjillään. Uuden asukin pitäisi kuitenkin ruokkia se hämähäkki tai siis koirahan se käytännössä on”, matoran lopetti puheripulinsa.
“Ehkä me teemme asialla jotain, jos meillä ei ole kiireellisempiä juttuja silloin”, Same kertoi. Oikeasti moderaattorit hukkuivat työsarkaan sotatilan, petturitutkimusten ja kaikkien mysteerien kanssa.
“Olikohan asia sillä selvä?” Umbra kysyi. “Kiitos kahvista ja toivottavasti tapaamme vielä joskus”, pikkukaveri sanoi ja ojensi nyrkkinsä Samelle. Same tarttui matoranin nyrkkiin kuin kätelläkseen sitä.
“Ole hyvä vain. Ja jätä se modekivi tänne meille. Toa Umbra saa sen palattuaan. Meidän pitäisi varmaan keksiä sinulle jokin parempi nimikin kun kerran meillä on kaksi Umbraa ja nimeämispäiväkin on tulossa”, Same kertoi ja lisäsi ajatuksissaan jos siis olemme silloin hengissä.
Umbra antoi modekiven Samen kouraan. Oli järkevää antaa se moderaattoreille turvaan. “Pitäkää se tallessa”, matoran sanoi.
“Pidämme kyllä”, selakhi vastasi. Hän hymyili jo hieman. Vaikka olikin väsynyt.
“Minulla alkaa olla kiire tapaamaan Xiantosta”, Umbra sanoi ja laittoi kahvikuppinsa pöydälle.
“Xiantosta? Miten Xiantos tähän liittyi?” Same kysyi ääneen hölmistyneenä. Matoran oli jo ehtinyt ovelle.
“Se kuulemma tekee tutkimusta”, Umbra huikkasi. “Se on moro sitten”.
Same jäi moderaattorien huoneeseen lipittämään kahviaan. Tämä tummapaahto Meksi-koron parhailta viljelmiltä oli kyllä hintansa väärtiä. Ja oli tärkeää että sitä riittäisi. Kello löi jo yhdeksää. Tick tock.
Tick tock.
”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” Rautakala kimahti vaativasti. Vortixx, joka yritti näyttää kiireiseltä ja keskittyneeltä, ei siirtänyt katsettaan telenäytöstä huomioidakseen.
Selakhi odotti pitkiä sekunteja, yrittäen samalla päättäväisesti murhata Mielitutkijaa katseellaan. Valitettavasti – tai onneksi, Radakin näkökulmasta – hän ei kyennyt hajottamaan asioita molekyyleiksi hailtiasilmillään.
”Hetki”, punamusta vortixx vastasi ohimennen ja syventyi johonkin koneensa ääressä. Se ei vaikuttanut huomiota vaativaa pimeyden metsästäjää.
”Okei, okei! Se, joka väitti selakheja rauhallisiksi ja hillityiks-”
Rautakalan murhaava katse keskeytti vortixxin. Mielitutkija pyörähti tuolillaan neljännesosaympyrän ja laski kädet syliinsä. Liskomiehellä oli päällään laboratoriotakkinsa.
”No. Nyt kuuntelen”, hän totesi rauhallisesti, vaikkakin edelleen ilman tarpeellista vakavuutta.
”Oletko ajatellut tätä tilannetta kovin montaa kertaa läpi?” selakhi kysyi romahtaessaan istumaan. Hänen äänestään aisti ärtymyksen ja turhautumisen lisäksi myös sääliä – tai pikemminkin pelkoa.
”No ajatteleminen on vähän erikoisosaamistani”, vortixx vastasi omahyväisellä virneellä.
”Katsos”, hän jatkoi. ”Apuvoimien hankkiminen vain varmisti sen, Varjottu ainoastaan häviää jos hän pettää minut. Nyt minun pelistä poistaminen on tullut hänelle huomattavasti kalliimmaksi. Hän voittaa eniten, jos pysyy suunnitelmassamme – Nimda minulle, vahkit Metsästäjille.”
”Radak, sinä kuvittelet tämän olevan matematiikkaa. Että voisit vain laskea yhteen hyödyt ja haitat ja sen perusteella nähdä, miten joku toimii”, Angien vastusti.
”Mutta Varj-”
”Älä kerro minulle Varjotusta! Minä tiedän, millainen hän on!” metsästäjä kimahti.
Vortixx huokaisi. ”Kun kävin Odinalla keväällä, tapasin Kummisedän. Olin ennen sitä täysin maassa – ilmeisesti eräs tuttuni suositteli minua Varjotulle, kun he pohtivat Metru Nuin puolustusta. Niin, joka tapauksessa – ei Varjottu ollut mikään pahuuden jumala. Hän oli oikeastaan ihan niinkuin kuka tahansa Xian tai Steltin aristokraatti – ainoastaan hieman tappavampi ja voimakkaampi. Joka tapauksessa, näin kyllä hänen suunnitelmansa. Hän kertoi minulle paljon silloin. Meillä oli jonkin aikaa aika hyvä kahdenkeskinen luottamus.”
Angien pyöräytti silmiään toivottomana.
”Varjottu laskee asioiden arvot rahassa, niin hän selitti. Mikä on täysin ymmärrettävää, koko nyky-Xia perustuu siihen arvomaailmaan! Kun hän laskeskelee, millä saa eniten voittoa tästä Metru Nuin solmusta, kyllä hän pääsee helpommalla kun ei uhraa joukkojaan Zainahia vastaan. Uskon, että hän tajuaa sen, kunhan saa asiasta tiedon. Varjolisko on kuitenkin rationaalinen ja-”
”Sinä saatat olla älykkäin typerys, jonka olen ikinä tavannut”, selakhi tuskaili. ”Sinä luotat Varjottuun? Kuinka typerä pitää olla uskoakseen, että hän haluaa parastasi ja pitää sinua tasa-arvoisena kumppanina? Luulin, että typerimmätkin tietävät, että Varjottuun ei voi luottaa.”
”Eivätko nuo sanat ole suussasi aika… kapinallisia?”
Ja selakhi huokaisi kolmoispistemäisen turhautumisen myötä jälleen kerran. ”Ei se, että Varjottu on epäluotettava, ole mielipiteeni. Se on destralin fakta. Ei Varjottuä kiinnosta, pidetäänkö häntä luotettavana vai ei – valtaosa tietää jo valmiiksi, että hän ei ole luotettava.”
”Silti, miksi hän pilaisi sopimuksemme Nimdan tähden? Hän haluaa Metru Nuin, en usko sirulla olevan hänelle mitään arvoa-”
Rautakala oli hetken hiljaa. ”Kun olit Odinalla”, hän aloitti lopulta. ”Näyttikö mestari sinulle… aarrekammiotaan?”
”Enpä usko”, vortixx vastasi. ”Mitä tekemistä sillä on-”
”Varjotulla on pakkomielle. Kaikki mystinen ja selittämätön kiehtoo häntä suunnattomasti. Hän on kerännyt aikojen saatossa valtavat määrät eksentrisiä esineitä ja asioita, jotka historia on jo unohtanut. Hän pitää jopa osaa Metsästäjistä aarteinaan.”
”Ymmärrän hyvin hänen kiinnostustaan.”
”Pahinta on se, että se ei ole enää vain kiinnostus”, Angien madalsi ääntään. ”Se on mielisairaus. Hän haluaa päästä syvemmälle ja syvemmälle. Muistan, miten hän esitteli uutta henkivartijaansa – kuollutta akshikromidia, jonka oli herättänyt jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Puoli Odinaa oli kauhuissaan, ja se on paljon sanottu. Kerrotaan, että hän leikki myös Puhdistajan elämällä ennen kuin tämä katosi.”
Hiljaisuus.
”Minusta tuntuu, että hän kuvittelee olevansa jonkinlainen jumala. Suuri Olento. Velho. Ja kun hän sai ensikosketuksen Nimdaan, se vain paheni. Hän vakuuttui siitä, että siru on ratkaisu kaikkeen. Hän on kohdistanut viime aikoina valtavasti miehiään ja rahojaan athismin legendojen ja Nimda-tarujen tutkimiseen. Jos hänen pitää asettaa vaakakuppiin Nimda ja Metru Nui, se kallistuu sirun puolelle.”
Vortixx näytti epävarmalta. Epäilevältä.
Tärisevältä.
”Minun… minun pitää ajatella. Järjestellä asioita”, hän lopulta vastasi.
Angien asteli tyhjään huoneistoon, jossa oli vielä vähän aikaa sitten ollut viisi tylsistynyttä pimeyden metsästäjää tappamassa aikaa. Nyt se oli hiljainen. Voi ei, ne ääliöt ovat menneet tekemään jotakin typerää, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toivottavasti ne olivat vain jossakin Po-Metrulaisessa baarissa tai jotakin vastaavaa, hän toivoi, mutta kaikki puhui sitä vastaan. He olivat ottaneet aseensa mukanaan – eikä Jakaja kanniskellut naurettavan kokoista konekivääriään turhaan. Se typerän suuri viulukotelo, jonka draakki oletti jollakin tapaa piilottavan aseensa, oli myös otettu. Kuten myös se Panostajan instrumenttisäilö, jossa oli yleensä ammuksia pienelle legioonalle.
Rautakala avasi radiolähettimen ärsyyntyneenä ja yritti saada yhteyden Kersantin kantamaan kapulaan. Loputtoman pituisten kohinantäyteisten sekuntien jälkeen peikko vastasi.
”Ei nyt saatana, meillä on vähän-”
”Kersantti, se on Rautakala. Mitä destr-”
”Me yritämme helvetti kiivetä hissikuilua! Että joku muu hetki!”
Selakhi huokaisi. Syvään. Käsin kosketeltavaa turhautumista huokuen.
”Ala selittää. Mitä te kuvittelette tekevänne?”
”Hoitaa homman, matalauta! Ei se pirun vortiks olis mitään saanu kuitenkaan aikaan, ja kun sen lonkeropellet tuli, ni me pojat mietittiin, että karzahni! Mei haetaan se saakelin taikarauta ihan ite, ja viedään se suoraan pomolle!”
Linjalta kuului, miten jokin metallinen putosi. Ritilä, kenties. Kiroilua ja sähinää seurasi sitä.
”Hetk- missä te olette?”
”No tää vortiksis kamu, tää robomies, kysyttiin siltä ku se on niitä asioita varjostanu. Se kerto mielellään, et tältä heltä lääkärisakalta löytyis tietoo, mitä me tarvitaan.”
Miksi Radakin vakooja olisi kertonut heille sen? Eihän Mielitutkija halunnut, että metsästäjät saisivat sirun… kamala ajatus heräsi. Entä jos Radak ja sen tiedustelija pelasivat hänen metsästäjänsä pois pelistä laivalta? Mitä jos he suunnittelivat, että he ja toat tappaisivat toisensa, ja ne destralin kromidit surmaisivat viimeisen osapuolen, ja ottaisivat sirun-
”Tuo ei ole hyvä idea”, hailtia vastasi hiljaa. ”Teitä pelataan.”
”Helvetti nyt, ei kiinnosta, Fisu! Tää on se, miten me hoidetaan tää tehtävä parhaiten. Me selvitetään missä se ihmekivi on, ammutaan kaikki surkeat entiset skrallit mitkä yrittää olla meiän tiellä, otetaan se ja voitetaan tää koko roska. Mut nyt turpa kii ku kuulustellaan tota yhtä.”
Angien halusi kuristaa jotakin. ”Ei se toimi niin”, hän valitti ja jatkoi. ”Ette te voi tehdä omianne tuolla tavalla! Meillä on metsästäjissä organisaatio, Kersantti, ja sinä jos kuka tiedät, että se on olemassa syystä! Mestari nimitti minut Metru Nuin operaation johtoon, ja minun olisi pitänyt olla mukana päätöksenteossanne. Emme me ole mikään toa-tiimi, minkä jäsenet saavat tehdä omiaan vapaasti, vaan-” taustaäänistä päätellen Kersantti ei kuunnellut. Hento naisääni sopersi jotakin jään toasta joka ei ymmärrä ja valon toasta joka…
”Toia, saatana”, Kersantin etäinen ääni huusi ja tarttui uudelleen mikrofoniin. Rautakala oli päästämässä valloilleen uuden luonnon organisaation tärkeydestä ja Kersantin hätäisistä toimista ja-
“Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. “Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”
”Etkö ollut vielä äsken kovin varma, ettei mitään ongelmaa tulisi? No siinäpä niitä. Nyt oikeasti, tuo on typerä idea. Tulkaa takaisin. Ja vielä, emme käytä oikeita nim-”
Ilmeisesti Kersantin laite koki raivokkaan hajoamisprosessin.
No voihan kraahkan.
Ne kraatat, selakhi ajatteli katkerana. Mitä destralia niiden päissä oikein liikkui? Kuvittelivatko ne olevansa joitakin Varjotun ykköstappajia, jotka pärjäävät ketä tahansa vastaan? Sooloilemaan lähteminen oli ehdottomasti surkein vaihtoehto.
Tai saattoihan se olla paras vaihtoehto. Kersantti tai Jakaja tai Panostaja olisivat ennen pitkään aloittaneet tappelun lonkeroväen kanssa, eikä se olisi ollut kivaa kenellekään.
Mutta silti. Ne viisi olivat vain häipyneet. Se tuntui Rautakalasta kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta.
Vai olivatko he kenties saaneet mestarilta käskyn? Se kävisi järkeen, kyllä. Mutta Kersantti ei ollut kyllä maininnut asiasta. Ja Angien odotti, että olisi saanut itsekin tietää, jos Varjottu olisi käskenyt heidät hakemaan siru. Voi, miten väärässä paikassa hän olikaan, hän ajatteli turhautuneena kaataessaan itselleen jotakin vortixxin mustikkaviiniä. Koko kraahkanin tehtävä oli ollut virhe.
Hän kaipasi pajaansa Odinan kivilinnoituksen korkeuksissa. Kaunista näköalaa aseiden täyttämälle aavikolle. Näpertelyä uuden Nynrah-elektromagneettipulssiketjukiväärin syöttömekanismin kanssa. Kyberneettisten tappamisproteesien valmistamista Varjotun parhaille. Mutta oikeastaan kaikkein eniten hän kaipasi rakasta toaansa.
Viimeksi kun hän oli kuullut Hammasrattaasta, tämä oli ollut lähtemässä salamurhatehtävälle Xialle. Siitäkin oli jo kuukausi.
Selakhi joi, ja yritti saada järkeä Metru Nuin sirupeliin, mutta ei siinä onnistunut. Pelilauta oli liian täynnä nappuloita, eikä niistä puolen motivaatiota tai uskollisuutta edes tiennyt. Miten hän olisi tiennyt ne, jos hän ei oikeasti tiennyt edes omia ajatuksiaan?
Sukellusvenematka Odinalta Metru Nuille oli ollut Rautakalalle kenties epämukavin kokemus vuosikymmeniin. Hän ei pitänyt lukituista tiloista. Tai merestä. Tai niistä viidestä, jotka jakoivat sen pirun metallisylinterin hänen kanssaan. Okei, hän piti Spesialistista. Se shasaali osasi ajatella. Tunsi kulttuuria. Ainoa intellektuellia keskustelua rajoittava piirre oli se hämärä kieli, mitä Angien oli yrittänyt opetella vuosikausia.
Hän löysi kerran Varjotun kirjastosta jonkin vanhan tablettijoukon, jotka käsittelivät kaukaisen Шасалградин kieltä. Niiiden teosten tutkiminen oli ollut äärimmäisen masentavaa. Se koko kieli kuin heijasti täydellistä elämänilon puutetta ja absoluuttista ankeutta. Kuin se olisi ikuiseen tylsyyteen ja kurjuuteen tuomittujen olentojen toisilleen puhumia runoja, joilla he yrittivät pilata toistensa elämät vieläkin perusteellisemmin.
Ei siitä opiskelusta ollut tullut oikein mitään. Koska se oli yksinkertaisesti sanottuna masentavaa.
Oli hän oppinut sitä hieman Spesialistilta. Ei puhumaan, mutta ymmärtämään.
Spesialisti esimerkiksi piti oopperasta. Перунакунинкаан тухо oli hänen suosikkinsa. Angien ei ollut nähnyt sitä, mutta oli yrittänyt etsiä. Jostakin syystä noiden etelän kiehtovien kaulavajaisten myyrien kulttuuri oli pohjoisessa kuin kiven alla.
Sukellusvene, se oli ollut xialainen rautamahri. Kamala sodanaikainen purkki, jossa ei ollut edes kunnon tuuletusta. Jopa sen asejärjestelmä oli ollut masentavan vanhanaikainen – vain neljä Cordak GA07-torpedoa? Rautakala oli tehnyt kivääreitä, joissa oli enemmän tulivoimaa kuin siinä laitteessa.
Kersantti oli törmännyt Kristallisaarilla manaattiin. Suureen sellaiseen. Jakaja ampui siihen torpedon. Jostakin syystä se oli herättänyt joukon vähemmän intellektuelleissa jäsenissä syvää huvittuneisuutta.
Äkkiä tila tuntui todella yksinäiseltä. Turvattomalta.
Olivathan he olleet aika ääliöitä, mutta he olivat olleet hänen ääliöitään. Angien tunsi viisikosta tiettyä vastuuta, eikä erityisemmin halunnut, että he menisivät kuolemaan Kersantin typerän operaation takia. Heillä oli kuitenkin vastassa Mustalumi ja se toan muodossa oleva tappokone, jonka hän oli itse parsinut kokoon sodan aikana.
Huokaus. Metru Nui oli virhe.
”Jak, missä olet?” Radak kysyi mikrofoniinsa. Hän loikoili pyörivällä tuolillaan, jonka selkänoja oli kaadettu alas. Vortixxilla oli toinen tuoli jalkatukena.
”Selväkadulla. Seuraan toia. Suunta Aft-Amana”, kuului mekaaninen vastaus.
Radak avasi näytölleen kartan lähialueista. Vakoojan signaali lähestyi mielisairaalaa joka hetki.
”Otaksun, että metsästäjät tarttuivat syöttiisi?”
”Kyllä.”
”Tiedätkö, missä he ovat?”
”Takana. Suunta Aft-Amana.”
”Hyvä. Pysy erossa taistelusta. Älä mene sisälle mielisairaalaan, mutta pysy perillä siitä, mitä siellä tapahtuu”, vortixx selitti.
Linja oli hetken hiljaa.
”Et kertonut. Mitä Aft-Amanassa on. Miksi emme hae Deltaa itse.” Vakooja kysyi lopulta. ”Sinä pelkäät sitä. Miksi?”
”… koska minä en tiedä, mitä siellä on. Siellä ei ole käynyt vahkeja sitten sairaalan lakkautuksen. Koko paikka on järjestelmän mukaan luokiteltu korkeimmalle vaarallisuusluokitukselle.”
”Siru.”
”Luulen, että hän pelkää sirun vaikutusta koneisiinsa.”
”Syystä.”
Hetken hiljaisuus.
”Se Varjotun uhkaama tiimi, jonka tarkoitus on hakea siru mielisairaalasta. Tiedätkö, missä he ovat?” Radak kysyi.
”He eivät ole Kupolissa.”
”Hyvä. Meillä saattaa olla aikaa päästä tästä elossa.”
”Onko jokin muuttunut?”
”Ang on sitä mieltä, että Varjottu ottaa mieluummin Nimdan kuin Metru Nuin. Että hän ei anna minun pitää sitä, vaikka täyttäisin osani sopimuksesta.”
”Mitä aiot tehdä asialle?”
Hintelä reptiliaani puri hammasta. ”Toivoa parasta. Jos ehdimme saada sirun tänne ennen kuin metsästäjät saavat sormensa siihen, meillä on hyvä mahdollisuus… Olemme Metru Nuilla turvassa varjoliskon kovimmalta nyrkiltä, ja voisimme ehdottaa Dumelle sopimusta… En tarvitse häneltä mitään muuta kuin aikaa tutkia ja ymmärtää sirua. Ja jos hän ei suostu, me voimme kiristää häntä sillä, että kykenemme lamauttamaan vahkit. Jos kaikki menee hyvin, siru avaa kaikille mahdollisuuden parempaan huomiseen”, vortixx selitti innoissaan. ”Näen jo, miten lukemattomat sovellukset sirujen mieliteknologiasta tulevat mullistamaan teknologian. Viestintä, energiantuotanto, matkustaminen, kaikesta tulee paljon helpompaa!”
”Jos kaikki menee hyvin, sanoit.”
”… niin. Jos kaikki ei mene hyvin, joku odinalainen palkkatappaja todennäköisesti pistää kuulan kalloni läpi.”
”Selakhi. Hän on Varjotulle arvokas. Panttivanki?”
”Mh. Niin. Tosin, jos kyse on sirusta, en usko, että hän välittää.”
”Voimme kokeilla.”
”… ei, emme me edes keskustele hänen tappamisestaan. Emme ole mitään pimeyden metsästäjiä.”
”Vihollisemme ei säälisi.”
”Aivan, mutta en halua olla kuin hän. En koskaan.”
“Et välttämättä saa vaihtoehtoja.”
Vortixx mietti hetken. “Taidan ottaa yhteyttä vanhaan tuttuumme Korporaatiossa. Joo, häneltä löytyy varmasti ratkaisun.”
“Melkein yhtä loistava idealta kuin Kalmakomppania”, Muodonmuuttaja vastasi, ja linja hiljeni.
Voitto Korporaation johtaja oli erittäin tärkeä henkilö. Hän oli kenties niitä harvoja Xian äveriäistä, jotka tekivät tiedettä tieteen itsensä eikä rahan vuoksi. Eksentrinen nero, Tulinoidan jalanjälkien kulkija ja Radakin vision teknologian tulevaisuudesta jakava mies oli myös niitä harvoja, joilta hän saattoi saada konkreettista apua Odinan voimia vastaan. Tai siihen hän luotti soittaessaan toimitusjohtajalle.
Radak oli itse työskennellyt ennen sotaa tämän yhtiössä. Hän oli ollut juuri valmistunut Po-Metrun teknologisesta yliopistosta alanaan tekoälyt ja haaveenaan muuttaa maailma, mutta ei ollut saanut paikkaa Mustasta Kädestä, jonne tietysti kaikki hänenkaltaisensa niinä idealistisina rauhan ja kehityksen vuosina halusivat.
Xian aluevesillä pääkonttoriaan pitävä teknologian alan suuryritys oli ollut mieluisa työpaikka. Sopivan… liberaali, jos niin saattoi sanoa. Toimitusjohtaja piti paljon erilaisista ideoista – etenkin sellaisista, mitä muut voittoa tavoittelevat yritykset eivät olisi koskaan harkinneet toteuttaa.
Niinä vuosina hän oli innostunut Tulinoidasta. Hylännyt tekoälyt tajuttuaan, että ne eivät olleet mitään verrattuna asioihin, joita Mielen Sirulla potentiaalisesti voisi saada aikaan. Eronnut pian ja ryhtynyt yksityisyrittäjäksi Muodonmuuttajan kanssa.
“Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” Radak aloitti puhelunsa aristokraatille.
Ääni, joka vastasi, oli muhkea ja karismaattinen: ”Radak! Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”
“Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi”, Mielitutkija aloitti.
Hetken hiljaisuus.
”Ongelmia, Radak.”
“Ystävämme Odinalta”, vortixx huokaisi.
”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?” parivaljakosta aatelisempi huudahti dramaattisesti.
“Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”
”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
Taustalta kuului, miten aristokraatin hovimestari piippaili nolostuneesti.
“Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”
”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”
Siinä se tuli. Radak oli melkein yllättynyt siitä, miten suorilla raiteilla keskustelu oli siihen asti pysynyt. Mutta Voitto Korporaation johtaja oli eksentrinen mies, eikä hänen tarvinnut seurata tavallisten kuolevaisten ajatuksenjuoksua.
“… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?” hän kysyi.
”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”
Lihaasyövät nanobotit. He oikeasti keskustelivat aiheesta vakavissaan?
“Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”
”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”
“Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”
”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”
“En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”
”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”
Varjottu oli kieltämättä kasvattanut Voitto Korporaation tuloja sangen miellyttävästi kuluneen kesän aikana. Metsästäjät olivat tarjonneet Radakille varat kaikkeen, mitä hän tarvitsi operaatioonsa kaupungin vahkien kanssa, ja Radak oli ostanut sen kaiken vanhalta voittoisalta tutultaan.
“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu”, vortixx jatkoi. Keskustelu oli äkkiä noussut niihin absurdiuden mittoihin, mihin hän oli jo aikanaan tottunut yhtiössä.
”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”
Hämmentynyt huokaus. Mistä se ukko keksi näitä.
“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”
”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti vastasi vaatimattomaan sävyyn.
“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Koko dialogi oli jonkinlainen hämärä peli, Radak oli siitä varma, ja meni mukana. Hän ei vieläkään ollut aivan varma, milloin hänen keskustelukumppaninsa oli vakavissaan ja milloin ei. Vai oliko hän aina vakavissaan, mikä oli tavallaan pelottavin vaihtoehto.
”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”
“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”
”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”
“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”
”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.”
Diplomaattisempi keino. Vain Voitto Korporaatio.
“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”
”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”
Hetken hiljaisuus.
Hämmentynyt.
“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja”, vortixx sopersi.
”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”
“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”
”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia toisesta päästä.
“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”
”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”
“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”
Ne nanopilvet. Sillä miehellä on joku ongelma nanopilvien kanssa, Radak oli varma.
”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”
“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”
”Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?”
“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.”
”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”
“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”
”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies!”, aristokraatti naurahti. “Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”
“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”
”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”
“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”
”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin- VALOOOOOOOT. Kiitos! Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa. Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle”, suuri toimitusjohtaja vastasi hykerrellen.
“Kiitos. Parannat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”
”Minun ei! Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”
Hiljaisuus.
Hämmentyneempi.
“… eikö…”
”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!
“… mutta…”
”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUV-”
Puhelu katkesi. Vika ei ollut Metru Nuin päässä, vortixx tarkasti nopeasti.
No. Ehkä näin oli parempi. Keskustelun lopettaminen hänen kanssaan tavanomaisin keinoin ei koskaan ollut erityisen helppoa, lisko pohti ja huikkasi vesipullostaan. Ainakin hän sai asiansa hoidettua. Vielä yksi asia, ja kenties hänellä olisi sitten työrauha.
Ne huoneistot XMS Angoncen ruumassa, jotka hän oli antanut kromidien käyttöön, olivat hiirenhiljaisia.
Mielitutkija kuunteli hetken vaivaantuneena harmaassa käytävässä, oliko väärä hetki tulla keskustelemaan. Hän ei varsinaisesti tuntenut kromidi-kulttuuria
No, hän päätti koputtaa lonkeroisten johtajan oveen. Kop, kop, kop.
Hän avasi sen.
“Jos en tuntisi sinua, sadiq, tukehtuisit jo omaan vereesi”, hänen kromidiystävänsä totesi hiljaa. Tämä istui jonkinlaisessa meditaatio-asennossa, johon taipumisella vortixxilla todennäköisesti revähtäisi useampi kuin yksi lihas. Tummanpunainen nainen piteli päänsä sivuilla olevissa käsissään sahalaitaisia tikareita, jotka oli tasapainotettu yhden sormen päälle.
“A-anteeksi, jos häir-” Radak alkoi selittää pahoittelevana, mutta tuli keskeytetyksi.
“Häiritsit jo. Tule sisään”, ar-Zainah totesi, eikä avannut silmiään tai muuttanut asentoaan.
Vortixx lopulta hiippaili koruttomaan huoneeseen ja sulki oven perässään. Vain joukko kynttilöitä toi valoa tilaan.
“Krhm”, hän yritti muotoilla jotakin järkevää aloitusta. “Ystäväni on pitänyt heitä silmällä. Hetki on arviolta huomenna iltapäivällä.”
Zainah oli hiljaa. Hän keskittyi.
“Pyydän vain, että… jos te kohtaatte Mustalumea, älkää tappako häntä. Minä haluaisin sopia hänen kanssaan.”
“Armo on päättäväisyyden puutetta, on jo Kalmah sanonut.”
“En yritä olla hän”, vortixx vastasi. “Ja sitäpaitsi. Ei se, että en halua kenenkään kuolevan, ole… noh, ruumiit aiheuttavat kysymyksiä.”
“Voimme olla jättämättä ruumiita”, kromidi vastasi, eikä hän vitsaillut.
“Miksi te haluatte tappaa kaiken? Miten se on sinulle niin helppoa?” vortixx parahti ja istuutui matolle seinän viereen.
“Niin sodat voitetaan.”
“Ei tämä ole mikään sota. Tämä on diplomatiaa.”
“Menneisyys on sota. Nykyhetki on sota. Tulevaisuus ei eroa siitä. Elämä on sotaa siitä, kuka saa elää.”
“Olit joskus optimistisempi”, vortixx mutisi. “Silloin Steltillä.”
“En ollut vielä silloin täysin ymmärtänyt A̵lu҉n͠ ̕Ajàt̴ukśe͟n olemusta. Se vaati monia ja taas monia elämiä, monia kierroksia spiraalissa. Tiedätkö, miten monta kertaa olen palannut?”
“En väitä tunteneeni sinua tarpeeksi pitkään, että osaisin kuvitella.”
“Tämä on seitsemäs. Seitsemän kertaa olen lähes päässyt vapaaksi, vain herätäkseni jälleen uutena kehona kylmältä rannalta. Seitsemän kertaa olen rakentanut elämäni uudelleen.”
Reptiliaani katsoi maahan. Hän tavallaan ymmärsi, miksi se teki kyyniseksi. Ar-Zainah ei ollut koko aikana edes avannut silmiään, saati liikahtanut. Kaksi tikaria seisoivat hänen pitkäkyntisten etusormiensa päällä lähes hievahtamatta.
“Olen yrittänyt kaikkea. Yritin elää huoletta, kuunnellen vain mielihyvää. Yritin elää askeettisesti, omistautuen vain Sieĺuttoman҉ ̷S͢i҉e̕lun palvelemiseen, niin trenagana mietiskellen kuin vääräuskoisille tuhon tuoden. Yritin elää lyhyesti, tavoitellen kuolemaa. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Se ei tuonut eroa.” Hänen sanansa olivat hiljaisia ja kylmiä.
“Ja uskot nyt, että siru on ratkaisusi?”
“Kenties.”
“Se siru tosiaan tuntuu olevan kaikkien ratkaisu kaikkeen”, Mielitutkija huokaisi. “Ja me olemme niin lähellä se-” hän hiljeni, ja kuunteli, kun Vakoojan linja hänen kuulokkeissaan avautui. ”Selakhi informoi Odinaa”, ääni totesi.
”Agentti Rautakala Metru Nuilta, suojattu yhteys 612XX”, Angien totesi kuivasti avatakseen puhelun. Varjottu hymyili rautaisen tietokone-asian telenäytöllä.
”Kuulin, että törmäsit muuttujiin”, Varjojen Kätkemä kertoi. Angien ei tiennyt, mistä mestari kaiken tietonsa sai, mutta hän selvästi tiesi aina enemmän kuin selakhi itse.
”Rad- Mielitutkija on värvännyt osan Kalmakomppaniasta. Hän sanoo sen olevan omaksi turvakseen. Lisäksi Kersantin tiimi lähti oma-alotteisesti kentälle, luultavasti hänen pelaamananaan.”
”Kiittämätön limanuljaska”, Varjottu tuhahti. ”Minä nostin hänet sieltä kurjasta xialaisesta kuppilasta takaisin vallan kahvaan. Ja näinkö hän kiittää minua? Epäluottamuksella ja uhalla tappaa minun alaisiani!”
”Ei hän oikeastaan uhan-”
”Älä ole niin hyväuskoinen, kala. Hän värväsi Kalmakomppanian. Hän aikoo surmata teidät kaikki.”
Angien oli hiljaa. Hän ei oikein uskonut Radakin tapattavan ketään. Epäilys kuitenkin kävi hänen mielessään. Sen takia hän oli viivytellyt niin pitkään ennen kuin oli ottanut yhteyttä johtajaansa. Hän ei tosin ollut nähnyt Varjotun vielä erehtyneen.
”Xialaiset ovat kaikin tavoin alhaisia ja kieroja, sinä tiedät sen montaa muuta paremmin. He esittävät kohteliaita ja ymmärtäväisiä kunnes saavat haluamansa, ja upottavat sitten zamor-ammuksen sydämeesi. Mielitutkijan kaltaisten pyrkyreiden käsittelyssä pitää olla ehdoton.”
”… eikö tarkoitukseni ollut tehdä yhteistyöt-”
”Naiivi kalani, ei yhteistyö mitään auta”, Varjottu hymyili. ”Se limanuljaska muutti sääntöjä. Hän ryhtyi mukaan leikkiin, jota ei ymmärrä. Hän värväsi tappajia ja tavoittelee Nimdaa. Hän on ylittänyt rajan, josta ei ole paluuta.”
Angien oli täysin hiljaa, mutta hän tiesi, mitä Varjottu tarkoitti. Hän tiesi sen liian hyvin.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, Rautakala. Toivottavasti et ole kiintynyt siihen takinkääntäjään liikaa.”
Selakhi järjesteli päässään sitä, minkä oli kuullut. Hän oli jumissa. Ansassa.
Akvaariossa.
”Hän saattaa yrittää puhua sinut johonkin typerään, idealistiseen yritykseen paeta auringon laskuun kaikkeuden voimakkain taika-esine kauniiksi kaulaketjuksi koottuna, mutta tiedän sinun olevan tarpeeksi älykäs olemaan huomioimatta moisia ehdotuksia”, akvaarion omistaja jatkoi. ”Mielitutkija ei ole enää mielitutkijani. Jos hän ikinä saa Nimdan, eikä luovuta sitä minulle, hän tulee kuolemaan. Ja sinun tehtäväsi on vakuuttaa hänet tästä.”
Rautakala nyökkäsi varovasti. Kaikki meni päin karzahnia.
”Sirut tuot luonnollisesti tänne palatessasi Odinalle. Kenties pääset jopa jatkamaan edesmenneen liskoystäväsi työtä.”
”Ja nopeana tyttönä oletkin jo päätellyt, että jos edes ajattelet mahdollisuutta tehdä Nimdalla yhtään mitään, tai harkitset sen luovuttamista jollekulle muulle… saatat jakaa Mielitutkijan kohtalon, mutta vasta, kun niin ovat tehneet myös kaikki muut, joista välität.”
Viimeinen sana oli se, joka lopulta osui sydämeen. Verbaalisen nuolen lävistämänä Angien kuittasi ymmärtäneensä ja sulki yhteyden. Hän upotti kaiverretut kasvonsa kämmeniinsä, eikä tiennyt, mitä tehdä.
XMS Angonce tuntui uhkaavalta, suurelta ja vaaralliselta. Kaksoisauringot olivat laskemassa hitaasti tehdäkseen tilaa pimeydelle, joka vartioisi kaupungin unta. Aluksen suuret moottorit makasivat puoliksi veden alla kuin nukkuvat jättiläiset. Heidät yhdisti Metru Nuin mantereeseen vain yksi, paksu ankkuri. Vastenmielinen lonkeroisjoukko vartioi varmasti alusta joka sekunti kiduttajattarensa johdolla. Angien tunsi kylmät väreet, kun tajusi olevansa täysin yksin.
Jollekulle, joka oli viettänyt valtaosan viime vuosikymmenistään Odinan linnoituksen syvyyksissä turvassa kaikelta pahalta, se oli äärettömän pelottava tunne.
Aluksella ei ollut ketään auttamassa häntä. Hänen kollegansa Odinalta olivat joko omaa typeryyttään tai muiden oveluutta lähteneet tuntemattomalla tielle. Vortixx, joka pelasi peliä, jota ei ymmärtänyt, loi utopioitaan komentosillan tornissa. Ar-Zainah kromideineen olivat jossakin aluksen sadoista synkistä rautahuoneista.
Nainen huokaisi, kököttäen edelleen maassa puhelunsa jäljiltä. Hän puristi polviaan tiukasti rintaansa vasten ja mietti umpisolmua, jossa hän oli. Hän pyöritteli sormissaan mustaa avainkiveään, joka takasi Odinalla pääsyn moniin rajoitettuihin tutkismussektoreihin. Siinä irvistävä punainen kolmio, jonka keskellä kiertyi synkkä häntä kuristamaan uhrejaan, toimi todisteena hänen jäsenyydestään pahamaineiseen rikollisjärjestöön.
Angien heitti kiven kovaa maahan. Se kilahti teräksestä ja kimposi parikymmentä senttiä.
Seuraavaksi hän tajusi, miten typerää se oli, ja poimi kiven takaisin. Jos se olisi pudonnut kanavaan, hänellä olisi ollut selittelemistä.
Sen sijaan hän tyytyi puristamaan aluksen laitaa rystyset valkoisina. Sillä hetkellä hän vihasi Varjottua enemmän kuin mitään, mutta hän tyrehdytti sen tunteen pian. Siitä ei seuraisi mitään hyvää.
Hänen pitäisi päästä rakentamaan jotakin, Rautakala ymmärsi. Se oli paras tapa käsitellä stressiä, hän oli huomannut. Päivällä hän oli kokeillut alkoholia, mutta hänen päällään siitä ei ollut hyötyä. Se aiheutti vain vielä huonomman olon.
Kenties Radakin työpajasta löytyisi jotakin mielenkiintoista viriteltävää. Hän oli sillä tuulella, että voisi rakentaa vaikka jonkin aseen. Jotakin, mikä aiheuttaisi tuskaa ja kipua.
Varjottu ainakin pitäisi siitä.
Angien kulki ohi aluksen suljetun osaston ja nousi hissillä (jossa soi xialainen tekno) ylimpään kerrokseen, jossa vortixx oli todennäköisesti silläkin hetkellä tekemässä vortixx-asioitaan. Selakhin oma huoneisto sijaitsi suoraan komentosillan alapuolella.
Komentosilta oli hieman harhaanjohtava termi kuvaamaan kahdeksankulmion muotoista, lasiseinäistä XMS Angoncen ylintä kerrosta. Siellä sijaitsi kyllä valtava tietokone, josta käsin koko alusta saattoi ohjata, mutta siellä oli paljon muutakin. Kirjahyllyt ja kahviokalustus koristivat tilaa, jossa oli myös xialaiselle sisustukselle hyvin tuntemattomia asioita, huonekasveja. Kahdeksankulmion puolittivat seinät, joiden takana sijaitsi Radakin henkilökohtaiset tilat sekä tämän metallipaja. Metallitikkaat johtivat laivan katolle.
Vortixxia ei näkynyt. Angien koputti ja avasi sitten puuoven pajalle. Tila oli valtavassa epäjärjestyksessä – paljon laatikoita työkaluineen ja osineen, keskeneräisiä asioita, virtapiirejä, robotinkappaleita, tutkalaitteita, kirjoja ja piirustuksia. Naulakossa roikkui rivi öljyisiä työtakkeja ja -hanskoja.
Selakhi katseli ympärilleen. Tuntui hieman epäkohteliaalta sorkkia jonkun muun työtä, joten hän jätti robottirangat ja muut keskeneräiset laitteet paikalleen. Joku typerä vortixx-tutkimusassistentti oli kerran siivonnut hänen toimistonsa, ja pilannut sillä kaiken sen kotoisuuden ja järjestyksen minkä selakhi oli työtiloihinsa vuosien aikana luonut. Mikään ei ollut sen kamalampaa kuin joku muu sotkemassa omaa projektia, hän mietti jättäessään Mielitutkijan viritelmät rauhaan.
Hänen huomionsa kiinnittyi suureen pyörälliseen tauluun, johon oli kiinnitetty runsaasti piirustuksia. Hän näki kuulia, kasvoja ja robotteja, joista joillakin oli kanohit ja toisilla vahkimaiset päät. Kuvat kuudesta kuusikulmaisesta sirusta esittivät Nimdaa, Angien päätteli. Piirustuksissa esiintyi myös suunnitelmia reaktoreista ja aluksen energiansiirrosta, mutta ne näyttivät olevan hukkumassa vortixxin omien kaavojen ja merkintöjen viidakkoon.
Ovi aukesi hänen takanaan. Se oli Radak.
”Ang, etsin sinua kaikkialta”, vortixx hihkaisi ja käveli laboratoriotakissaan selakhin luo. ”Minulla on sinulle tärkeää asiaa.”
Hän sai osakseen metsästäjän kysyvän katseen.
”Tule katolle. Näytän jotakin”, xialainen ehdotti ja viittoi kohti metallitikkaita. Angien seurasi häntä epäillen.
He nousivat ylös, komentosillan laakealle metallikatolle. Iltapäivän tuuli oli kylmä. Siitä tunsi lähestyvän talven ja roudan. Suuret antennit ja lautaset kohosivat selakhin ja vortixxin takana, kun he nousivat kapeista tikapuista, aluksen kapteeni etummaisena. Radak ojensi kätensä ja veti Angienin ylös. Ele ärsytti selakhia suuresti.
Näköala sen sijaan ei.
Angien asteli eteenpäin ja nojasi teräskaiteeseen. Korkealta laivan katolta näki, miten koko elämää ja valoa sykkivän kaupungin pilvistä taivasta vasten kohoava siluetti syleili heitä. Coliseumin tornit, uhkaavuutta huokuva vahkien komentokeskus, Tiedon tornit, Suuri Ahjo, Po-Metrun patsaat, Ga-Metrun saaret ja sillat – kaikki se levisi hänen ympärillään valopilkkuja hohkaavana. Teleruutujen värivalot paistoivat kirkkaana. Vauhtiputkissa kulkevien ajoneuvojen valot olivat kuin lasersäteet, kun taas ilmalaivat taivaalla saattoi erottaa niiden valojen hitaasta ja rauhallisesta vaelluksesta halki taivaan.
Hiljaisuus oli hetken täydellinen.
”Minä en halua tuhota sitä”, Radak, joka nojasi kaiteeseen Angienin takana, aloitti.
Selakhi katseli rakennusten siluetteja. Hän ei ollut nähnyt Metru Nuin sotaa, mutta Selakhian perusteella hän kyllä kykeni kuvittelemaan, miltä kaupungin valot olisivat näyttäneet Varjotun rautanyrkin alla.
”Unohda se, mitä sanoin sinulle aamulla. Olen yrittänyt päästä irti sopimuksestani Varjotun kanssa”, vortixx jatkoi ja katseli kaupunkia.
Kuinkahohan monta henkeä hänenkin luomuksensa olivat viime sodassa vieneet, Angien mietti. Se oli ajatus, jota hän ei yleensä antanut itsensä pohtia.
”Min- tarkoitan, siis, miksi sinä olet niin uskollinen mestarillesi, Angien? Mitä hyvää Varjottu on ikinä kenellekään tehnyt?” Radak takelteli.
Selakhi huokaisi. Ne olivat hetkiä, joina hän kävi päässään sen ainaisen keskustelun siitä, mitä tekisi elämällään ja oliko se oikein.
”Onko muka jotakin muuta vaihtoehtoa?” Angien kysyi katsellessaan kanavan valonsäteitä heijastavaa vedenpintaa.
”On! Sinä voit tehdä ihan mitä ikinä haluatkaan!” vortixx vastasi.
Selakhi nojasi kaiteen päällä pitämiin käsiinsä. ”Ei se toimi niin”, hän vastasi ja huokaisi. ”Joskus minäkin ajattelin noin. Nuorena Selakhian kristallitorneissa. Silmät loistaen ja innostuneena kaikesta uudesta. Opiskelin kristallogiaa ja halusin selvittää maailman mysteerit. Kuvittelin, että voisin tulla miksi halusin. Että Sokean Jumalattaren maailma olisi oikeudenmukainen.”
Angien kääntyi kohti Radakia. Coliseumin siluetti kohosi hänen sinisen naamionsa takana.
”No tiedätkö mitä. Ei se ollut”, hän jatkoi. ”Maailma on varjottujen ja makutoiden pelilauta, ja me olemme vain nappuloita, joita liikutellaan. Joilla on osa täytettäväksi. Aivan sama mitä yritän, en pääse pois osastani. En pääse eroon pelin säännöistä.”
Radak katseli haikeana naista tämän puhuessaan. Hän näki toivottomuuden tämän silmissä, joiden hohde kalpeni takana loistavan Metru Nuin rinnalla.
”Olen yrittänyt tehdä osani. Seurata sääntöjä. Tehdä, niin kuin shakkimestarit haluavat. Ei minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei ole mitään järkeä yrittää kapinoida, kun tietää, ettei voi voittaa tämän pelin pelaajia.”
Selakhi oli kääntänyt suuret silmänsä kohti jalkojaan ja kohti kylmää lattiaa. ”Kukaan meistä ei voi tehdä mitään pelaajiamme vastaan.”
”Toissayönä kutsuit tuota kohtaloksi”, Radak vastasi hiljaa. ”Mutta en usko, että mitään kohtaloa onkaan.”
Angien nosti katseensa pitkän xialaisen mustiin kasvoihin.
”Ne pelaajat – nekin ovat aloittaneet pelinappuloina. Kenestä tahansa voi tulla se shakkimestari, josta puhut. Angien, kenestä tahansa.”
Selakhi näytti mietteliäältä. Hän ponnahti istumaan metallikaiteelle, jalat tyhjyyden yllä roikkuen.
”Sinä ainakin yrität kovasti, mutta se ei tule päättymään hyvin. En usko ennen kuin näen”, hän vastasi.
”Näet, kunhan minulla on Nimda.”
”Epäilen”, Angien vastasi ja katseli haikeana Metru Nuin valoja. Ne olivat niin elämää täynnä verrattuna Odinaan.
Vortixx istuutui hänen viereensä kapealle kaiteelle.
”Tiedätkö”, hän aloitti. ”Minulla on eräs tarina. Tiedän, ettet pidä Xiasta, mutta se tuli mieleeni ajatuksistasi.”
Angien ei vastannut. Hän katseli taivasta.
”Xia oli joskus kuin muutkin saaret”, vortixx aloitti. ”Oli metsiä, peltoja, yksinkertaista elämää. Elämänmenon ei haluttu muuttuvan. Ajateltiin, että sen ei pitäisi muuttua.
Mutta oli yksi, jolla oli visio uudenlaisesta maailmasta. Maailmasta, jossa metalli ja kivi taipuisivat meidän elävien tahtoomme, ja tulikin tottelisi meitä.
Häntä ei tietenkään uskottu. Ei sellaista maailmaa ollutkaan. Mutta hän uskoi, että sellainen olisi mahdollista tehdä.
Niinpä hän eräänä päivänä kiipeillessä ollessaan löysi luolan. Luolan kerrotaan olleen joskus Suurten Olentojen luomistyön tyyssija – tai niin ainakin uskon. Siinä kammiossa syvällä maan sisässä piili salaisuudet luonnonvoimien valjastamiseen. Siellä oli keinot komentaa tulta ja määrätä ukkosta. Siellä oli avaimet maailman muuttamiseen.
Tietysti muutosta pelättiin. Muutoksia pelätään aina. Mutta muutos tuli, ja maailma sai nauttia aivan uusista mahdollisuuksista.”
Selakhin mielessä kävi väläys Xian hiiltyneestä ja noen tuhrimasta kaupunkimaisemasta. Öljyisistä rannoista ja savuisesta taivaasta. Mahdollisuuksia, nimenomaan.
”Jotkut sanoivat häntä Xian Suureksi Noidaksi. Toisille hän oli Tulivelho. Joillekin Opettaja. Minulle hän on esikuva. Nimda on minun Suurten Olentojen kammioni.”
”Voisinpa uskoa sen esineen voimaan niinkuin sinä”, Angien huokaisi.
”Tulet uskomaan”, Radak vakuutti. ”Pyydän vain, ettet… noh, tekisi mitään typerää. Unohda Varjottu. Unohda Pimeyden Metsästäjät.” Vortixx otti Angienin kädestä kiinni ja katsoi tätä silmiin.
“Mitä merkitystä sillä on sinulle?” Rautakala tuhahti ja veti kätensä irti.
“En halua, että sinä tuhlaat elämäsi sille hirviölle”, vortixx parkaisi. Se ei ollut aivan se, mitä hän oli suunnitellut sanovansa, mutta se toimi.
“Hirviöille selän kääntämisellä pääsee tehokkaasti eroon elämästään”, selakhi totesi kyynisesti.
“Mutta- mutta- et ymmärrä. Minä… minä.” vortixx lopetti.
“Anteeksi, että tuhlasin aikaasi, Ang”, hän lopulta jatkoi ankeana ja pudottautui kaiteelta lattialle.
”No, menen alas… jos haluat puhua-”, vortixx jatkoi ja katosi tikkaita alas katolta.
”Tiedän”, Angien vastasi hiljaa, mutta Radak oli jo mennyt. Selakhi jäi yksin Metru Nuin kylmään iltapäivään pää täynnä ajatuksia ja epäilyksiä siitä, mitä tulevaisuus vielä toisi.
Kahvipannu porisi. Kaksi pitkää hahmoa ryysti vuorotellen kupposiaan. Paperi kahisi, kun skakdi käänteli sylissään olevan lehtisen sivuja. Aina välillä Bladiksen kasvoille nousi tämän naamaa leveämpi virne. ”Ha ha! Miten tuolla edes ammutaan?”
Vaikka parin vuosikymmenen takainen Xian tehtaiden asekuvasto oli jo kärsinyt ja sen värit auringon syömiä, skakdille siitä oli loputtomasti iloa.
Paaco seisoi pöydän toisella puolella rummuttaen sormiaan ikkunalautaa vasten ja nyökkäillen tahdissa. Kultavihreä toa tuijotti lasin läpi hämmentyneenä.
”Hei. Kuule.”
”Hmh”, Bladis mumisi nostaen katseensa lehtisestä kollegaansa.
”Mitä ihmettä tuolla satamassa tapahtuu.”
”Aha?”
”Ovatko nuo- ovatko nuo pingviinejä?”
”Se on meidän ongelmamme vasta kun ne syövät jonkun!” Bladis murahti. ”Nauti nyt tauostasi kun vielä voit.” Paacon oli myönnettävä – pingviinit eivät olleet syöneet ketään. Se ei välttämättä johtunut yrityksen puutteesta. Muusikko-toa kohautti olkapäitään ja kääntyi poispäin ikkunasta.
”Oho. Taukoa jäljellä minuutti.”
”No katsos, skarrararr”, pyörätuolikorsto sanoi kääntyen kohti kellotaulua. ”Kyllä se menee aina niin nopeasti.”
He nauliutuivat katsomaan koneiston tanssia yhdessä pitkään. Viisareista pienin tikitti tiukan tasaisesti lähestyen kohti matkansa päätä. Kun se lopulta kosketti kullattua isoveljeään, siirtyi nuolista isompi voimakkaasti naksahtaen askeleen eteen.
Tauko oli ohi.
”Tauko ohi”, Paaco totesi.
”Ohi on”, Bladis myönsi kääntyen toveriansa kohti.
”Eipä ole enää taukoa.”
”Tosi on. Aika ryhtyä rehkimään.”
”Jep. Hiki otsalle.”
Ainoat kaksi paikallaolevaa moderaattoria tuijottivat kupposiaan. Ja sitten Samen työpistettä. Ja sitten ilmoitustaululla olevaa kymmenien valokuvien ja muistilappusten hirmumyrskyä. Ja sitten taas toisiaan.
”Tosin ensin tuo pannullinen muuten juodaan loppuun”, Bladis sanoi päättäväisenä.
”Jees”, Paaco virnuili. ”Miksiköhän Same päätti ottaa Maketuksen sinne reissuun mukaan, muuten?”
Bladis naputti jalkojaan muhkeilla kasvoillaan ilme, joka viesti lähinnä ”mitäpä lottoat”.
”No joo, mutta eikö joku vähän veteraanimpi Toa olisi hoitanut homman?”
”Ai kuten sinä?” skakdi kysyi silmät puoliummessa.
Molemmat räjähtivät nauruun yhtäaikaisesti. Paaco käkätti kovempaa.
”Ei, mutta oikeasti”, Paaco vakavoitui hieroen silmiään. ”Miksei vaikka Taguna? Siinä vasta asiallinen jätkä.”
”Minä en pelaa enää ikinä sitä vastaan ainuttakaan srekaja-peliä”, Bladis mutisi kahvikuppinsa takaa, ja Paacokin näytti muistavan olevansa plasman toalle pahasti velkaa. Kuka tahansa, joka oli pelannut Tagunaa vastaan oli tälle pahasti velkaa.
”Ja en minä haimiehen aivoituksista koskaan ole hirveän varma ollut”, Bladis jatkoi. ”Mutta kai se haluaa opettaa liskopojulle jotain. Tai ehkä tämä on Maken vihoviimeinen tulikoe? Ota vanhasta otsanauhankannattimesta nyt välillä selvää.”
”Joo”, Paaco myönsi. ”Mitenköhän se muuten suhtautuu siihen, että meillä on nyt näemmä torakka jäsenenä.”
Bladiksen kasvoilla oli taas se ilme, ja se ilme oli ”mitäpä bingoat”.
”… no joo. Mutta jos Tawa ja Visokki siihen luottavat, niin sitten kai mekin?”
”Joo joo”, Bladis sanoi kyllästyneenä. ”Ja jos ne ovat väärässä sen suhteen, heitän koko ötökän kiertoradalle. Mutta skarrararrit siitä! Katso mitä täältä löytyy!”
Bladis käänsi kuvastoa kysyvää kollegaansa kohti. Aivan aukeaman keskellä oli valtava mattamusta merimiina kuin suurena synkeänä tähtenä kylvämässä kuolemaa koko maailmaan.
”Eivätkö nuo ole ihan tajuttoman vaarallisia?”
”Totta karzahnissa!” Bladis hihkui innokkaana. ”Ja kuuntelepa mistä se johtuu!” Skakdin puhe muuttui innokkaasta vaahtoamisesta suorastaan virkamiesmäiseksi myyntipuheeksi tämän siteeratessa kuvaston kellastuneita sivuja..
”Yleisemmin vain xialaisina merimiinoina tunnettu hittituote ’K.R.A.B.L.A.M. 666k’, tai sotilasslangissa ’MATA NUI MEITÄ AUTTAKOON’ on palannut myyntiin! Viimeisen tehtaan tuhosta huolimatta meillä on vielä huomattavia määriä näitä modernin sodankäynnin todellisia ruhtinaita, jotka tappavat maalla, merellä, ilmassa ja kaikilla niiden välisillä alueilla!” Bladis nauroi. ”Joo, huomattu on!”
Jos Paaco olisi halunnut luennon miinojen toiminnasta, hän olisi varmasti saanut sen kysymällä Bladikselta.
Hän sai sen joka tapauksessa.
”Tiedätkö, miten nuo toimivat?”
”Öö. En?”
”No tiedäthän zamorit?” Bladis havainnollisti käsillään. ”Pikku kuulia tai luoteja tai vähän isompia kuulia, joiden sisälle saa paljon niitä isompia juttuja. No siitä se kai lähti. Jossain vaiheessa kuningaskuntien sotia joku neropatti Xialla keksi, että hei! Miinakenttä joka ei pidä ääntä kun viholliset räjähtävät siihen on muuten aika kätevä. Eivätpähän tiedä välttää sitä ensi kerralla! Niin ne sitten asettivat jonkun skarrararrin supistussäteen partioimaan koko aluetta ja supistamaan räjähdykset välittömästi jonkin sortin proto-zamorin sisälle.”
Paacon leuat loksahtivat auki. ”Vau.”
”No eikö! Mutta kunnon vortixx tietää kyllä, että mitään ei saa heittää hukkaan. Kaikella voi tehdä rahaa. No nehän keksivätkin, että miinoja voi myydä uudelleen tuntuvalla alennuksella, jos niiden räjähdys on kesken!”
”Tuota. Mihin tämä on menossa.”
”No sehän se vasta keksintö oli!” Bladis nauroi. ”Jokaisen niistä ’zamoreista’ sisällä on sekunnin puolikkaaseen jäädytettynä joku piruparka Kuningaskuntien kärhämistä ja se keskeneräinen räjähdys, joka sen tappoi. Sitten ne valoivat aika lailla tuhat kappaletta sellaisia jäädytettyjä posauksia mustan merimiinakuoren sisälle.”
”…”
”Aina kun sellainen pamahtaa jossain päin maailmaa, ja ne muuten räjähtävät aika kovaa!” Bladis jatkoi huomioimatta Paacon ilmettä, joka oli lähinnä sitä mieltä että hyi saakeli, ”sieltä sataa aika lailla tuhat kappaletta tuhansia vuosia vanhojen sotien sotilaita tuhansina pikku osina ympäri taistelukenttää.”
”Jaa.”
Bladis hörähti. ”Haha! Vortixxit!”
Paaco nyökkäili typertyneenä. Bladis otti tämän lupana jatkaa. ”Tuotanto taisi loppua siinä vaiheessa kun niitä rakentanut tehdas räjähti. Se supistuskenttä miinojen sisällä on oikeastaan kai aika kökkö. Niihin mahtuu nykyajan zamoreja isompia juttuja, mutta ne luovuttavat sisältönsä aika pienestäkin tönäyksestä. Ja sitten muuten jytisee! Siinä kohtaa, missä niiden tehdas oli ennen, on nykyään vain kuoppa meressä.”
”Öö, Bladis.”
”Kirjaimellisesti kuoppa meressä! Siellä räjähti niin kovaa, että vesi ei ole vieläkään ehtinyt valua reunoilta täyttämään aukkoa!”
Paaco ei kysynyt, miten se edes toimi. ”Bladis.”
”Mutta sitten yhdessä vaiheessa ne älykääpiöt tajusivat, että periaatteessa yhden miinakuoren sisälle saa supistettua myös tuhat xialaista merimiinaa-”
”Bladis”, Paaco sanoi epävarmana tuijottaen kuvastopinoa, josta skakdi etsi jo seuraavaa taukonsa viihdykettä. ”Eikö tuolla ole jotain rennompaa luettavaa.”
Bladis näytti pettyneeltä. ”No, onhan minulla täällä näitä tyttökalenterejakin.” Tämä nosti vihreän Toan Mahikille vihdoin hymynkaaren. ”Oijoi. Näytä!”
Skakdi liu’utti ohuen läpyskän pöydän toiselle puolelle ja Paaco nappasi sen kuin petolintu kivirotan.
”Työpeikon Unelma?” Paaco sanoi kummastuneena kääntäen sivua, ”mikä kalenteri se tämä onHYISAAKELI.”
Skakdi nauroi niin että tämän koko hammasrivistö näkyi.
Bio-Klaanin postitoimisto
Posti. Posti oli ainoita asia, jolla oli vielä toivoa läpäistä merisaarto.
”Pahoittelen, päästäisittekö”, sininen pätkä mutisi kulmahampaidensa välistä. ”Kiireinen lähetys. Tietä, kiitos. Anteeksi, anteeksi…”
Väenpaljouteen halkesi polku ja klaanikansaa väistyi tieltä kuin joku keskellä olisi aktivoinut ylitehoisen Kanohi Crastin. Nahkareppua kantava GV eteni väkijoukon läpi ja jonojen ohi administon punasinetillä leimattu kirjekuori hyönteiskäsissään. Punaista ussalia vilkaistuaan klaanilaiset väistyivät auliisti tieltä pois.
Posti. Posti oli viimeinen asia, jolla raakalaisten saartama kansa sinkosi avunhuutonsa merelle odottamaan. Odottamaan, että joku sen näkisi.
Töppöjaloillaan etenevä kirjastoherra asteli aivan vastaanoton äärelle ja loikkasi matoraneille ja matoranin kokoisille väsättyjä pikkuportaita ylös, kunnes näki vastaanoton takana häärivän…
”Voiiiii heiiii! Kukas se sinä olitkaan? Etkö sinä työskennellyt Arkistoissa, joo kyllä sinä taisit työskennellä! Sinä ja se komea toa autoitte minua silloin löytämään sen askartelukirjan!”
”Öh, kyllä”, GV keskeytti kaikella maailman pirteydellä häntä ampuvan ga-matoranin. ”Minulla olisi tässä tällainen adminien sinetillä varustettu-”
”Voi kun siellä olisi taas hauska käydä!” Dinem hihkaisi silmät tuikkien. ”Minä lainasin sieltä taas niin paljon kirjoja että en ole ehtinyt alkuunkaan, öö, heh, missään! Aina kun meinaan aloittaa yhden, tajuan että sitä toista olisi tosi kiva lukea, ja sitä onkin! Niitä kaikkia on, ja joskus luen niitä yhtäaikaa, tai vuorotellen! Yksi sivu toisesta, yksi toisesta! Luen niitä aika usein ääneen gukolleni Gilille, ja luin Napollekin kun sain hoitaa sitä tässä aika pitkään, mutta nyt sen isäntä on palannut ja -”
Klaanilaiset olivat kyllä oppineet, milloin oli ga-matoranin työvuoro.
Jonot Bio-Klaanin postissa eivät olleet koskaan pidempiä kuin silloin kun sinivihreä pikkuneiti hoiti vastaanoton.
”… ja voi kun minulla olisi aikaa lukea enemmän, mutta kun on niin paljon töitä! Mutta eihän se oikeastaan haittaa, koska tämä on töistä kivointa! En ole koskaan ollut tätä kivemmassa paikassa! Täällä näkee paljon erilaisia tyyppejä ja pääsee puhumaan vaikka minkälaisten hauskojen otusten kanssa, kuten vaikka sinun! Mikä sinä olet, muuten? Oletko sinä eräänlainen-”
Osittain se johtui siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei voinut olla tuomatta hymyä huuleen.
”… tai mitäpä se minulle kuuluu, hehe! Anteeksi jos tunkeilen, mutta on minun pakko olla utelias! Ei sinun kaltaisiasi ötököitä joka päivä näe, ja onhan se aika sääli! Oho hei! Onpa hieno reppu! Minulla on vähän samanlainen, mutta ei oikeastaan ollenkaan-”
Ja osittain siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei ollut varsinaisesti nopeaa.
”… niin sinä halusit tämän lähetettävän heti? Ykkösluokassa?” hyperaktiivinen tyttö lopulta hihkaisi. ”Käy oikein hyvin!”
”Kiitos kovasti”, GV köhäisi nyrkkiinsä. ”Tiedätkö, ne sinun myöhässä olevat kirjasi…”
”Ai, onko minulla myöhässä olevia? No minähän soitan tässä sitten heti Jindalle, hänellä on avaimet kotiini ja hän lähtee tuomaan niitä tänne sinulle vaikka heti-”
GV ehti hetken visioida itsensä rusentuneena Dinemin kirjapinon alle.
”En minä oikeastaan sitä tarkoita”, hän sanoi äkkiä, ”Päädyimme Vaehranin kanssa tulokseen, että voit vaikka pitää ne. Olet tehnyt niin hyvää työtä, että halusimme-”
Kaikkien maailman tähtien tuike siirtyi yötaivaalta ilmeisesti lopullisesti Dinemin silmiin. Tosin eihän GV sitä nähnyt, sillä ga-matoran oli loikannut pöydän yli ja puristanut hänet tuhannen tuhkakarhun halaukseen.
”Kiiiiitoooooos! Olet paras, Kirjatoukka! Paras paras paras paras paras!”
Arkistonhoitaja ei saanut henkeä, joten hän päätyi lähinnä taputtamaan postineitiä selkään.
Dinemin otteesta irrottuaan GV poistui postista kiittäen kohteliaasti tieltä väistyviä klaanilaisia. Edetessään jonojen ohi tervehti häntä tuttu sininen Huna. Arkistoherra ja Suga nyökkäsivät toisilleen syvästi. GV:llä ei ollut aikaa jäädä juttelemaan syvällisemmin.
Hän ehti kuitenkin nähdä jään toan käsissä kirjeen, jossa oli tieto vain lähettäjästä. Ei nimeä, jolle se lähtisi. Ei osoitetta, ei mitään.
Sen paikalla oli vain pieni kultaisen Haun muotoinen sinetti.
Lyhyenlännän kirjatoukan pienet askeleet johtivat tämän lopulta portaita alas Arkistojen kellariin. Siellä tunnelmallisessa kynttilänvalossa hyllyrivistöjen välissä oli nojatuoli, jolla Vaehran istui kirja käsissään siemaillen vesipulloa.
”Terve taas.”
”Hei vain”, toa sanoi nostaen katseensa opuksesta. Vanhasta opuksesta, jonka nahkaiset kannet olivat ajan haukkaamia. ”Sinullahan kuluikin hetki. Missä, tuota, satuit käymään?”
”Postissa vain. Valitsin vain näemmä vähän väärän ajan asioida”, rusettiaan kohentava menninkäinen haukotteli.
Vaehran käänsi varoen yhtä kellanruskeaa sivua kirjassaan. Näytti siltä että vähänkin varomattomampi liike olisi hajottanut koko sivun tomuksi. ”Vai niin. Hakemassa vai lähettämässä?”
”Lähettämässä. Laitoin BS01:n väelle pitkästä aikaa kirjettä.”
Vaehran näytti yllättyneeltä. ”Kas. Vieläkö sinulta sujuu xia?”
GV nyökkäsi ylpeänä.
”No hienoa… mutta miksi ihmeessä heille?”
Hymy hyytyi. ”Ai miksikö? Meidän oma materiaalimme vain loppuu!” pieni miekkonen sanoi lyyhistyen omalle tuolilleen. ”En vain keksi keneltä muultakaan kysyä. Olemme kalunneet kohta koko rakennuksen joka sivun läpi, emmekä ole yhtään lähempänä minkään sortin tietoa Seleciusista saati sitten Nimdasta. Ei meillä ole edes mitään millä avata niiden harvojen asiakirjojen salakieltä. Ja jos nyt rehellisesti sanotaan, minä en usko että Killjoyn mökin raunioilla on enää mitään löydettävää…”
Vaehran nosti naamionsa visiirin, sulki nahkakantisen muinaisopuksensa hitaasti edessään ja laski kirjan pöydälle. Yhtäkkiä hänen sininen ystävänsä näytti huomattavasti alakuloisemmalta.
”Mitä nyt?” kysyi arkistonjohtaja empaattisena. ”Onko jokin hätänä?”
”Äh, ei… Killjoysta tuli mieleen taas Creedy. Tomera pikku kaveri.”
Vaehran nyökkäsi surumielinen hymy kasvoillaan. Hän ei voinut olla hymähtämättä sille, että GV kutsui jotakuta muuta ’pikku kaveriksi’.
”En väitä tutustuneeni häneen, mutta… olihan se kauhean surullista”, toa sanoi vaitonaisesti.
”Niin oli. Minun piti käväistä vielä jättämässä kukkia hänen haudalleen. Siksi kesti vielä pidempäänkin.”
”Ymmärrän kyllä. Creedy, Creedy… muistathan, kuinka hän yritti kaivaa totuutta esiin vaikka se tuntuikin pelottavalta tai epätoivoiselta?” punahopeinen toa kysyi katse kynttilänliekissä. ”Meillä kaikilla olisi paljon opittavaa siltä pieneltä mekaanikolta.”
”Niin”, Gahlok Va melkein kuiskasi. ”Kuten se, milloin ehkä kannattaa lopettaa vanhojen kaivelu.”
Vaehran ei viitsinyt sanoa siihen mitään, vaikka selvästi olisi halunnut.
”Mutta niin. Vielä se, että vaikka Kaya-Wahin kirja olisi koossa, mitä ihmettä me toisaalta voimme siitä löytää?” tokaisi arkistonjohtajista pienempi vielä.”Olkoonkin, että kirjailija on käyttänyt Valheen verhoa lähteenä. Entä jos se on muuten ihan yhtä tyhjän kanssa?”
”Ei, kyse ei suinkaan ole vain siitä kirjasta. Mutta olen kehitellyt teoriaa, jonka uusi lähteemme saattaa parhaimmillaan varmistaa”, Vaehran laski nahkakantisen muinaismuiston käsistään pöydälle. ”Tämä on oikeastaan aika uskalias arvaus, mutta entä jos meillä onkin jo kaikki, mitä tarvitsemme?”
Hyönteispäinen matoran kyräili toan pöydälle jättämää nahkaista järkälettä. ”Vee-teeeee…” sanoi tämä hampaidensa välistä. ”Minä arvostan kyllä sitä, että ideasi ovat lennokkaita, mutta… sinä luet tuota. Tuo on… satukirja.”
Tummanruskean nahkan keskellä ei ollut kirjaimen kirjainta. Ainoastaan kulunut piirroskuva suuresta taikurista, jonka hehkuva käsi piteli kristallipalloa.
”Niin oli Syvä Naurukin ja silti petturimme varasti sen”, Vaehran antoi sanojensa vapautua kuin salaisesta holvista.
”Olen pahoillani, mutta en vain… näe yhteyttä?” GV haparoi. ”Adorium Selecius, tohtori Delek ja turaga Kezen tutkivat Nimdan sirua joskus Xian vanhoihin hyviin aikoihin, en tiedä, joskus tosi kauan sitten? Selecius-säätiön nimellä myytiin kaikkea tankintorjuntapyssyistä Ussal-purkkikeittoon ennen kuin koko sirkus katosi maan alle. Mihin sinä saat tuohon satuolentoja?”
Tulen toa, ”tuplasalama”-Vaehran laski kämmenensä suuren nahkaisen satukirjan päälle kuin tunnustellakseen sitä.
”Katsoin eilen uudestaan sen videon, jonka Tawalta saimme. Sen turaga Kezenin nauhoitteen, josta kaikki alkoi. Ja minua häiritsi jokin todella paljon.”
”Mikä niin?”
”Aika. Ajanlasku.”
Kaappikello kirjahyllyjen synkeässä välissä raksutti hitaasti mutta varmasti. Heiluri liikkui tasaisesti kuin metronomi, kun koneistot puukuoren sisällä pyörittivät koko mekanismia kymmenine rattaineen.
”Suurten olentojen kuudes vuosi”, GV lausui lainaten. ”En kyllä ole ikinä kuullut sellaisesta ajanlaskusta…”
”Aivan. Sitä ei käytetä missään. Emme tiedä, milloin sitä käytettiin, mutta heillä oli ajanlasku, ja ehkä hyvin kehittynyt sellainen.”
Tik. Tok. Tik. Tok. Niin puhui kello.
”Ja se siinä onkin. Miksi tiedämme Selecius-säätiöstä niin vähän, jos he olivat noin kehittyneitä? Muinaisia tiedemiehiä… se ajatus on minusta ihan liian absurdi. He vaikuttavat videossa hyvin nykyaikaisilta. Xian historia on pitänyt huolta, että muu maailma muistaa, jos muistaa, Selecius-säätiön vain Xian teollisuuden esikuvina.
Mutta tiedämme, että he olivat olemassa aikana, jolloin käytettiin aivan toista ajanlaskua!”
Tik.
”Ja olivat vasta sen kuudennella vuodella”, sininen olento jatkoi raapien toista kättään.
”Niin. Mieti, kuinka kauan siitä on, GV”, Vaehran sanoi ääni melkein kiihdyksissä. ”Ja silti heille työskenteli ’tohtori Delek’. Tohtori? Missä yliopistossa hän mahtoi väitellä? Metru Nuilla, aikapäiviä ennen sen valmistumista?”
”… minä en nyt ollenkaan tajua, mitä haet.”
Tok.
”Se kaikki kuulostaa niin arkiselta”, Vaehran suorastaan kuiskasi. ”Kuin eilen tapahtuneelta…”
”Siinä ei kieltämättä ole koskaan oikein ollut järkeä, mutta… miten sadut tähän liittyvät?”
”Vihollisemme on yrittänyt piilottaa sen, mitä säätiölle tapahtui… jo alusta asti”, toa sanoi vilkaisten synkeänä kadonneiden kirjojen listaa.
Tik tok.
”On usein väitetty, että paras tapa piilottaa totuuksia on tehdä niistä tarinoita”, Vaehran lausui kuin horjuen jonkin suuren äärellä. ”Mutta kun ajattelen sitä tarkemmin… eihän se ole totta. Tarinat kulkevat eteenpäin, ja voitaisiin suorastaan sanoa, että ne jäävät ainoina henkiin. Satuja kerrotaan kylissä. Ne leviävät ja tarttuvat mielestä toiseen. Amaja-piireillä ja sen ulkopuolella. Aina kun satua kerrotaan eteenpäin, se muuttuu. Kaikki saavat oman henkilökohtaisen versionsa sadusta kertojasta riippuen.
Mutta kertojat pitävät sadun hengissä.
Jos haluaa oikeasti piilottaa jotain, siitä pitää tehdä arkista.”
Tik. Tok. Tik.
”Siitä pitää tehdä vain yksi ratas historian koneistossa.”
”Vau”, GV mutisi. ”Sinäpä olet runollisella päällä.”
”Heh.”
Voimakas naksahdus. Tasatunnin pirahdus.
”Joko se on jo kuusi?” Vaehran keskeytti hämillään. ”Välillä minusta tuntuu kuin se olisi aina kuusi.”
GV tuhahti voimakkaasti. ”Sinä olit menossa johonkin pointtiin! Jatka sitä nyt!”
Vaehran kääntyi häkeltyneenä poispäin ajannäyttäjästä. ”Tuota… kyllä, kyllä. Mihin jäin?
”Rattaat historian koneistoissa!” sininen otus ärähti tuohtuneen kärsimättömänä. ”Ja jotain saduista! En minä tiedä, hämmennät minua!”
”Aivan”, Vaehran sanoi painaen kädet mietiskelevän näköisenä toisiaan vasten. ”Olen tutkinut viime aikoina paljon varhais-xialaista mytologiaa. Satuja, loruja, lauluja, tarinoita vanhoilta ajoilta. Kovin paljoa siitä ei ole säästynyt, mutta se vähä, johon olen päässyt käsiksi… herättää minussa kysymyksiä. Silloin kun aloitimme työmme… silloin kun Tawa meille tämän työn antoi, oletimme että Nimda oli syvää tiedettä, josta historiamme on yrittänyt tehdä satua. Mutta entä jos huijaus ja harhautus oli aina eri suuntaan kuin olemme luulleet?”
Punahopeinen tulen toa nieleskeli hetken ja avasi taas pöydällä edessään olevan nahkakantisen suurkirjan.
”Entä jos Selecius-säätiö oli satu, jonka joku on yrittänyt saada näyttämään tieteeltä?”
Arkistonhoitajista sinisempi näytti melko tyrmistyneeltä. ”Velhoja. Taikureita. Henkiä… anteeksi, yritän vain saada pääni tämän ajatuksesi ympärille…”
”En minä usko, että tiede voi selittää kaikkea, GV”, punainen toa sanoi yhä innostuneempana. ”Tiede selittää, mitä olemme. Mutta ei tiede voi selittää kohtaloitamme, ja kyllä minä uskon kohtaloon. Uskon, että Mata Nui on tuolla jossain, ja uskon että hän välittää! Tiede ei kerro meille, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Ehkä ratkaisu kaikkeen oli aina tieteen toisella puolella. Ehkä ratkaisu oli tarinoissa!”
Nyt Vaehran vihdoin alkoi etsiä nahkaisesta järkäleestä sivua, jota hän oli aiemmin tuijottanut pitkään nojatuolillaan. Sininen pikkumies hieroi suurikokoista littanaa päätään näyttäen kirjalla päähän läimäistyltä.
Ja niin hänelle lähes kirjaimellisesti tehtiin. Vaehran avasi GV:n eteen satukirjan, ja sadun ensimmäinen sivu loikkasi hänen näkökenttäänsä.
Satu oli kirjoitettu xiaksi hyvin vanhahtavalla tekstillä, ja matoraniksi käännettynä sen nimi oli ”Tulinoita”.
Ja satu kertoi naisesta, joka laskeutui jumalten salaiseen hautaan eikä palannut sieltä samanlaisena. Gahlok Va ei ollut enää millään tapaa varma, mitä ajatteli ystävänsä ja kollegansa mietteistä.
”Oletko aivan varma tästä?”
”En, se ei ole vielä aivan aukotonta… mutta jos Same ja Make löytävät edes jotain, se saattaa kohta ollakin.”
Huokaus. ”Toivotaan niin.”
Syksy oli punainen. Syksy oli punaisempi kuin koskaan aiemmin.
Kaksoisaurinkojen valopensseli maalasi pilvirintaman syvän sinooperiksi. Tuuli värisytti karmiinia lehtipeitettä puunrunkojen päällä. Puut olivat kuin liekkien syvimmässä ytimessä.
Mutta tämä roihu ei tuonut lämpöä, vaan kylmyyttä. Linnut värisivät oksilla ja käpertyivät toistensa sulkien suojaan. Ne eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa. Jokin oli toisella tavalla kuin aiemmin. Jokin oli väärin.
Ilma tuoksui metallilta.
Puro virtasi taukoamatta puiden välistä. Mutta enää sen vesi ei ollut soljuvaa ja kirkasta, pehmeää ja lämmintä. Nyt se oli tummaa, syvän sinistä, kovaa ja tahmeaa.
Jokin oli todella väärin.
Huohotus kantautui metsään. Hoikka vihreä liskonainen juoksi puiden välissä suurenmoisella kiireellä. Kylmä viima hänen kasvoillaan oli riipivää – koskaan ei ollut ollut näin kylmää kuin tänä syksynä. Tämä syksy oli nimittäin tullut tällä kertaa kesää ennen.
Vortixx seurasi polkua metsäaukean läpi. Puiden välistä. Ylärinteeseen. Hän seurasi jälkiä, joita hän ja hänen rakastajansa olivat usein askeltaneet kesäiltoina.
Puut loppuivat ja meri näkyi. Sekin oli punainen. Auringonlasku värjäsi sen verenpunaiseksi.
Punainen oli myös viitta, joka liehui rantakalliolla. Sitä kantava vortixx-nainen katseli horisonttia eikä näyttänyt edes huomaavan huohottavaa juoksijaa, joka pysähtyi hänen taaksensa.
”Elämäni Valo”, huohottava nainen huudahti epätoivoiseen nuottiin. ”Daeneka”, vastasi punaiseen viittaan verhoutunut nainen kääntymättä. Vortixxin ääni oli tumma ja syvä. Sellainen, jonka kuiskauskin kuului kauas. ”Miksi tulit tänne?”
Daeneka katsoi rakastajaansa alakuloisena. ”Valoni… elämäni Valo… mitä oletkaan mennyt tekemään?”
Vortixx kääntyi ja punainen viitta ja suuri harja heilahtivat. Sinisuomuinen liskotar katsoi nyt Daenekaa silmiin kahdella vaaleanpunaisella silmällä. Rotunsa edustaja voisi kutsua häntä kauniiksikin. Kauniiksi, mutta niin kylmäksi.
”En ymmärrä, mitä tarkoitat”, sininen vortixx vastasi rehelliseen sävyyn.
”Etkö näe, mitä tapahtuu?”, Daeneka huudahti kärsivänä. ”Valoni, etkö näe, mitä ympärilläsi tapahtuu? Maa on… jotenkin väärin. Puro syöksee syvää sinistä. Lämpö haihtuu ilmasta.”
Daeneka oli kalpea, pelosta kalpean vihreä. ”Luonto, Valoni. Luonto kuolee käsiimme. Ei vain täällä. Kaikkialla saarellamme!”
Sininen vortixx katsoi hämmentyneenä. ”Ja rakkaani, minä olen syyllinen?” Se oli kysymys.
Daeneka pudisti päätään. Hän ei halunnut uskoa. ”Et sinä, Valo. Et sinä. Sinun… taikuutesi. Synkkä magia, jonka kutsuit maan povesta! Sen pelkkä läsnäolo saa metsät kuihtumaan. Vedet kiehumaan.”
Vortixx hymähti. ”Daeneka, Daeneka rakas”, hän sanoi laskien kätensä lempeästi rakastajansa päälaelle. ”Kuinka monesti olenkaan kertonut sinulle, että se ei ole taikuutta?”
Daeneka katsoi epäröivänä rakkaansa vaaleanpunaisiin silmiin. ”Valoni… en tiedä, en vain tiedä. Sinä luot valoa ja lämpöä tyhjyydestä. Kutsut salamoita esiin. Jotkut vanhimmat ovat sitä mieltä, että… et ole enää kuolevainen.”
”Voi”, hän vastasi. ”Niin pitkälle en ole vielä päässyt. Mutta se ei johdu siitä, ettenkö haluaisi.”
Epäröivyys ja pelonpilke eivät kadonneet Daenekan suurista silmistä. Hän ei uskaltanut edes kysyä, mitä hänen rakkaansa ja elämänsä tarkoitus tällä tarkoitti.
”Minä voin näyttää sinulle, mistä tämä kaikki on kotoisin, Daeneka”, sininen vortixx sanoi. ”Olen halunnut jo pitkään näyttää.”
Sininen liskotar ei ottanut vastaan kieltävää vastausta. Ei Daeneka sitä tarjonnutkaan. Hän janosi vastauksia. Kahden vortixxin askel kävi alas rantakalliota hiekalle. He ohittivat suolaisena rantaviivaa huuhtovat aallot kävellessään syvemmälle kallioiden ja karikoiden uumeniin. Jonnekin, mihin aurinkojen valo ei ollut päässyt koskaan.
Kivessä oli ovi. Mutta sitä ei oltu kaiverrettu siihen. Se oli metallia. Syvää sinistä metallia. Se ei näyttänyt Daenekan mielestä luonnolliselta. Ei sellaiselta, mitä vortixxit olivat maan povesta kaivaneet jo ikiaikaisten mainarien ajoista. Se näytti keinotekoiselta. Valo ei päässyt sitä juuri koskettamaan, eikä se vähäinen valo mikä siihen koski tuntunut osaavan reagoida siihen.
Sininen vortixx lausui sanan kuollutta kieltä ja oven yllä syttyi kirkkaita valoja. Ovi siirtyi pois tieltä epäluonnollisesti ja paljasti kirkkaan valkoisen hohdon tilan sisältä. Daeneka värähti taaksepäin. Mitä noituutta tämä oli?
Hänen rakkaansa hymyili ja viittoi innokkaasti tätä astumaan peräänsä. Daeneka seurasi punaista viittaa sisälle kirkkaasti valaistuun tilaan.
Vortixx ei tiennyt, mitä ajatella.
Mikään sisällä oleva ei vastannut mitään hänen tuntemaansa. Kirkas valo tulvi huoneeseen nelikulmioista, jotka täyttivät sen seinät. Kun Daenekan silmät tottuivat niiden epäluonnolliseen hohteeseen, hän näki että ne olivat täynnä tekstiä. Kirjaimia ja numeroita, mutta eivät millään kielellä minkä hän tuntisi. Hänen silmissään ne sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat vain sekalaiseksi massaksi tietoa, jonka käsittelyyn hän ei kyennyt.
”Mitä…”, Daeneka aloitti, mutta ei saanut mitään sanottua. Tila oli täynnä työtasoja samasta metallista mistä ovikin. Työtasot olivat täynnä työkaluja ja aseita, mutta mitään niistä hän ei osannut tunnistaa. Kaikki huoneessa oleva oli täynnä tuota samaa tekstiä, joka tuntui kuin taistelevan hänen silmiään vastaan.
Mitä kieli sitten olikaan, sitä ei oltu tarkoitettu vortixxien silmille. Huoneen läpi risteili kun tiheän viidakon kasvustoa, mutta elävää se ei ollut. Se oli kylmää ja läpikuultavaa, ja sen sisällä virtasi tuhannen ukkosmyrskyn voima.
Daeneka ei tunnistanut mitään asioista, joita huoneesta löytyi. Ne olivat keinotekoisia, mutta niitä eivät olleet luoneet minkään hänen tuntemansa olennon kädet. Ja ne olivat vanhoja.
Vanhempia kuin mikään.
Daeneka pudisti päätään katsellen keinotekoisten salamoiden virtaavan huoneessa risteilevien läpinäkyvien köynnösten sisällä. ”Valoni. Elämäni valo. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän ei pitäisi.”
Sininen liskotar ei tuntunut ottavan tätä kuuloelimiinsä. ”Löysin tämän… luolan kuukausia sitten vaeltaessani näillä kallioilla. Kaikki se, mitä kutsut taikuudeksi. Kaikki se, mitä olen luonut perustuu asioihin, joita olen täällä kohdannut.”
Hän asteli tasojen vierestä ja nosteli esineitä käsillään näyttääkseen niitä Daenekalle. ”Valo”, hän sanoi ja osoitti läpinäkyvää kuulaa, jonka sisällä risteili kuparia. ”Lämpö. Voima, joka sai tuon oven aukeamaan. Nesteseokset, joiden polttaminen luo energiaa tälle kaikelle.”
Punaisen viitan alta tuli käsi, joka painoi yhdellä sormella jotain seinässä. Daeneka säpsähti, kun yksi seinällä olevista valoneliöistä alkoi näyttää selkeää kuvaa huoneesta itsestään. Kuin peilikuvana. Daeneka katseli itsensä liikkuvan pelkästä valosta koostuvalla taululla. Hänen kasvoillansa oleva hämmennys ja pelko peilaantui keinotekoisesta ikkunasta.
”Mitä, miten”, hän sanoi kasvava paniikki äänessään. ”Mitä tämä on?”
”Älä huoli, rakkaani”, sininen vortixx sanoi ja painoi seinässä olevaa hohtavaa laattaa uudelleen. Valoneliöt sammuivat ja kuva katosi. ”Se on vain kuvajaista. Kuvajaista todellisuudesta, jossa elät.”
Daeneka katsoi rakastajaansa tiukasti silmiin. Hän halusi uskoa tähän. Hän halusi uskoa tämän sanoihin kuten aina aiemminkin, mutta häntä pelotti liikaa.
”Kuka tämän on rakentanut?” Daeneka kysyi hiljaisena.
Rakastaja kohautti olkiaan. ”Kuka tietää, rakkaani. Mutta he olivat täällä ennen meitä, ja kauan ennen meitä. Henkilökohtaisesti uskon, että… täällä työskentelivät ne, jotka loivat maailman.”
Kylmät väreet valtasivat Daenekan. ”Ei… ei… ei, se ei ole oikein. Se ei voi olla oikein.”
”Miksi ei olisi? Jostain käsin Suurten Olentojenkin täytyi työskennellä.”
Daenekan elämän valon suusta tulevat sanat horjuttivat kaikkea, mihin hän uskoi. ”Valoni… sanotko sinä, että…”
Vortixx nielaisi.
”…täällä työskentelivät jumalat?”
Sininen vortixx nyökkäsi syvään ja levitti kätensä. ”Jos haluat kutsua heitä jumaliksi, rakkaani. Minulle he ovat kuitenkin vain edelläkävijöitä.” Hän nosti kirkkaan lasikuulan pöydältä ja käänsi sormenpäillään sen metallista päätä.
”Tulkoon valo.”
Kupari syttyi hohtamaan kirkkaalla keinoliekillä.
”Minä haluan vain tuoda heidän tietonsa maailmalle. Onko se väärin?”
Daeneka ei tiennyt, mitä sanoa. Hänellä kesti kauan saada se ulos suustaan. ”Mutta… saaremme kuolee. Etkö sinä näe sitä? Tuli joka lämmittää kaupunkejamme, se… se syöksee ilmaan jotain pahaa. Luonto ei kestä sitä.”
”Ehkä luonto ei ole sitten tarpeeksi vahva.”
Daeneka tyrmistyi. ”M-mitä…”
”Rakkaani. Olet metsästänyt. Sinäkin olet karsinut telakissalaumasta heikoimpia. Jos jokin ei pärjää uudessa maailmassani, ehkä sen aika oli jo ohi.”
Daeneka katsoi jalkoihinsa, vaikka hänen rakkaansa tarttui häntä lempeästi olkapäistä ja toi kasvonsa aivan lähelle.
”Vortixxit selviytyvät, vaikka saari kuolisi, rakas”, hän sanoi hymyillen. ”Vaikka valo ja lämpö katoaisivat maailmasta, me voimme luoda omamme.”
”Se ei ole oikein.” Hän pudisti päätään. ”Se ei ole. Valoni, rakkaani, se ei ole oikein.”
Daeneka irroittautui sinisen vortixxin otteesta ja astui askelen taaksepäin.
”Se ei ole.”
”Aion viedä Xian kansan uuteen aikaan, Daeneka”, vortixx kuiskasi alakuloisin katsein. ”Särkisi sydämeni jos et olisi vierelläni kun teen sen.”
”En voi”, vihreä liskotar sanoi hiljaa ja käveli pois. ”En vain voi.”
Toinen jäi huoneeseen. Hän huokaisi hiljaa ja sammutti valot.
Naisen askel nousi ylös rantakallioita, metsän läpi. Hän kävi kylään jossa oli syntynyt, mutta ei nähnyt Daenekaa. Daeneka ei halunnut sinne enää jäädä, sillä se ei ollut enää hänen kotikylänsä.
Se ei ollut enää edes kylä. Talot nousivat satojen metrien korkeuteen ja ne oli tehty tummasta metallista. Kivipiiput tupruttivat taivaalle suuria mustia pilviä. Luonnon raikkaat tuoksut peittyivät raudan ja savun alle. Lasikuulat kattojen harjanteissa alkoivat kylvää valkoista keinovaloa auringonlaskun jäljiltä tummenevaan maailmaan.
Vortixx ei kuitenkaan ollut yksin aukealla suurten talojen välillä. Häntä odotti kymmenien, ehkä jopa sadan vortixxin väkijoukko. Heidän silmistään kiilsi ihaileva, suorastaan uskonnollinen hurmos. Nainen, joka oli palannut kylään oli tuonut heidän elämäänsä aivan uudenlaisen valon ja lämmön. Hän oli antanut heille tulevaisuuden. Hänestä vielä kerrottaisiin legendoja.
Vortixx nosti kätensä hymyillen ja heilutti kansalaisille. Suosionosoitukset repesivät valtavaksi hyökyaalloksi, joka kaikui rakennusten välissä.
Lopulta väkijoukko alkoi toistaa hänen nimeään. He huusivat sitä samalla innolla, millä olivat joskus toistelleet rukouksiaan Mata Nuille. ”SELECIUS! SELECIUS! SELECIUS!”
Vortixx hymyili. Hän ei vaivautuisi kertomaan väkijoukolle, että ei ollut jumala. Hän ei enää uskonut jumaliin edes niin paljoa.
Jumalia oli vain yksi, ja sen nimi oli tiede.
Nykyhetki
Arkistot
Pelikortteja lävähti työpöydälle pienestä hyönteiskädestä. Käsi kasasi niitä kuuteen pinoon. Sitten se sekoitti pinot ja aloitti prosessin alusta.
Gahlok Va ei jaksanut enää pelata yksinpeliä. Nyt hän vain sekoitteli pakkaa uudelleen ja uudelleen. Hän halusi lähinnä käsilleen tekemistä, vaikka olikin virallisesti tauolla.
”Edistystä?” puolibohrok sanoi vastapäätä istuvalle Toalle, joka piiloutui xiankielisen sanakirjan taakse.
”Ei niinkään.”
Vaehran laski sanakirjan sivuun ja siristi silmiään. Hän kääntyi ikkunaa kohti ja katseli hetken taivaanrantaa. Hän oli tuijotellut satoja vuosia vanhoja opuksia jo tarpeeksi tältä päivältä.
”Tiedätkö, joskus pätevästä Raun käyttäjästä olisi ihan hyötyä”, Gahlok Va sanoi ja pläräsi korttipakkaa mielivaltaisesti.
”Ensiksi pitäisi varmaan olla se Rau”, Arkistojen päämies vastasi hymyillen. ”Pelaatko sinä edes mitään?”
Kortteja lennähti taas pöydälle kuvapuoli ylöspäin. GV:tä ei varsinaisesti kiinnostanut, mitä pöydällä tapahtui. Hän oli saavuttanut pakan sekoittelussa sen pisteen, jossa kädet toimivat ilman erillistä lupaa.
”Näh.”
”Ymmärrän. Jatka sitä mitä teet.”
Vaehran kulautti alas puoli pullollista vettä ja sulki juomapullonsa korkin. Gahlok Va läimäisi viimeisen kädessään olevan kortin yhteen pöydän pinoista. Vasta sitten hän tajusi, mihin oli juuri hukannut aikaansa. GV tuijotti pakkoja ja kohensi pientä punaista rusettia kaulassaan.
”Löytyikö mitään?” hän kysyi.
”Eipä juuri.”
”Ei edes pienintäkään viittausta?”
Vaehran köhäisi. ”Kunnianarvoisa adorium Selecius mainitaan jokaisessa vähänkin merkittävässä xialaisessa historiankirjassa. Mutta on kuin… on kuin henkilö olisi vain legendaa. En löydä mitään merkittäviä todisteita siitä, että tätä säätiötä on edes ollut. Mutta silti joka toinen aseyhtiö myy jotain hyödyntäen kyseisen Vortixxin myyvää nimeä.”
Vaehran otti jälleen pitkän huikan vesipullostaan ja jatkoi: ”Kaiken tämän sotkun keskellä on mahdotonta sanoa, milloin alkuperäinen Selecius vaikutti.”
”Sen täytyy siis olla niin kaukaista historiaa, että siitä ei ole juuri todisteita”, GV mietti ääneen nojaten pöytään kyynärpäällään. ”Muuten. Kielitieteellinen pikku hassuus. Eikö ’admin’ ole käytännössä xiaa?”
Vaehran nyökkäsi. ”Verbi. Hallita, johtaa. Miten niin?”
”Ehkä se ja adorium on johdettu samasta sanasta?” GV ehdotti levittäen kätensä. ”Tarkoittavat kuitenkin käytännössä samaa.”
Vaehran nyökkäsi syvään ja näytti kollegalleen hyväksyvän ilmeen. ”Käy järkeen.”
”Myöskin, Nimda on admin väärinpäin.”
Arkistojen päämiehet tuijottivat toisiaan.
Vaehran tuijotti Gahlok Vata.
Gahlok Va tuijotti Vaehrania.
Vaehran Gahlok Vata.
Gahlok Va Vaehrania.
”Minä tiesin tuon”, Vaehran sanoi pöllämystyneenä.
”Niin minäkin”, GV nyökytteli.
Molemmat aloittivat henkisen laskurin tästä hetkestä siihen päivään, jolloin toinen lopulta myöntäisi, kuinka kauan tämän yksityiskohdan tajuamiseen oli oikeasti kestänyt.
”Ehkä sekin on joku johdannainen?” GV ehdotti vilpittömään sävyyn. ”Eteläisen mantereen athistit kirjoittavat ja lukevat matoran-aakkosia oikealta vasemmalle. Peilikuvana meistä. Voiko olla, että…”
Hiljaisuus vastasi kysymykseen.
Sininen otus siristi hyönteismäisiä silmiään epäuskoisena. Hän avasi kitansa ammolleen. ”… ei. Se olisi vain tyhmää. Se olisi vain tyhmää.”
Vaehran pudisti päätään hetken, mutta sanoi lopulta: ”Paljon hassummatkin käännösvirheet ovat määritelleet kielen, jota puhumme. Ajatus ei ole mahdoton.”
”No. Mutta onko Nimda saanut nimensä alku-xiasta…” Gahlok Va pohti puoliääneen, ”… vai onko alku-xia saanut sen sanan Nimdasta?”
”En tiedä, kumpi ajatus aiheuttaa minussa enemmän hämmennystä.” Vaehran tuijotti tikittävää seinäkelloa ja kuunteli sen jätätystä. Kello oli taas kuusi. Se oli useinkin kuusi. Ei ehkä aina kuusi, mutta tarpeeksi usein että Vaehran huomasi silloin kun se oli kuusi. Ja se oli usein kuusi.
Todella usein juuri silloin harvoin, kun hän sattui katsomaan kelloa.
Ehkä jotkut asiat olivat sattumia.
Vaehran ei silti voinut olla miettimättä yhteyttä. Kuinka käsittämättömän vanha Nimdan täytyi olla, jos sen nimestä oltiin johdettu alku-xialainen ilmaus?
Seinäkellon jätätys piti Arkistojen perustajan huomion siihen asti kunnes GV tökkäsi häntä olkapäähän.
”Pitäisikö sinun välillä nukkua?”
”Ehkäpä hyvinkin. Minusta vain tuntuu, että olemme… niin lähellä jotakin.”
Vaehran nousi tuoliltaan laitettuaan ensiksi henkilökohtaiset paperinsa siisteihin nippuihin työpöytänsä laatikoihin. Kävellessään pois huoneesta hän vielä mutisi itsekseen.
Keltainen sähkön Toa huokaisi.
Jadenvihreät silmät tarkastelivat oranssissa auringonvalossa arkistohoitajan siistillä käsialalla rustattua pergamenttia. Tämä ei ollut vielä tässä. Ei tietenkään.
Tawan toimistossa oli jälleen melko täyttä, kun otti huomioon sen koon. Iltapäivän auringot olivat jo laskeutuneet niin lähelle horisonttia, että niiden yhteishehku raivasi tiensä jopa syvän violettien verhojen läpi. Tawa istui maltillisesti pöytänsä takana ja arkistonhoitajat Vaehran ja Gahlok Va seisoivat ryhdikkäinä tämän edessä. Nöpö kipitti innoissaan lattialla kaksikon ympärillä pitäen innostunutta vingahtelua ja tuhinaa.
Ussalilla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, miksi kaiken piti aina olla niin vakavaa ja virallista, ja miksi hassu punahopeinen pitkä matoran tai edes hassu ötökännaamainen sininen matoran ei olisi voinut kumartua ja rapsuttaa sitä vatsapuolelta. Tai, vielä parempaa, antaa tälle jotain purtavaa. Emäntä ei ollut ruokkinut sitä nimittäin ainakaan tuntiin.
Nöpö pomppi kolme kertaa molempien arkistonhoitajien jaloilla ja kehräsi äänekkäästi, mutta kukaan ei suonut sille edes vilkaisua. Rapu tuijotti kaikkia kolmea huoneessaolijaa isoilla lasittuneilla silmillään ennen kuin tuhahti ja käveli jalat napisten tyynylleen.
”Ettekö ole yrittäneet etsiä näitä kirjoja aiemmin?” Tawa kysyi syynäten paria epäilyttävimmistä nimistä. Varsinkin ’Syvä Nauru’ aiheutti kylmiä väreitä. Vaehran pudisti punahopeisen Hunan somistamaa päätään.
”Emme olleet varsinaisesti tietoisia näiden olemassaolosta, neiti admin”, Toa sanoi. ”Arkistot ovat täynnä kirjoja, joita ei löydy mistään muualta maailmasta. Nämä olivat juurikin harvinaisuuksien osastolta. Usein kaikki muut kappaleet tällaisista opuksista on yksinkertaisesti tuhottu.”
”Ja nyt varmaan viimeisetkin”, Gahlok Va jatkoi synkeänä. Näin innokkaalle keräilijälle koko sotku teki selvästi pahaa. Mutta itse tietokato ei ollut tietenkään mitään verrattuna siihen, mitä sillä yritettiin ehkä piilotella.
”Ymmärrän”, Tawa sanoi itsekseen. Hänen äänenvoimakkuutensa laski hieman. ”Tehän… olette saaneet sen viiden listan. Viiden ehdokkaan listan.”
Vaehran nyökkäsi hieman vainoharhaisen näköisenä. ”Toimitimme kunkin lainaustiedot Paacolle. Jos siitä on jotain apua.”
Tawa ei uskonut, että siitä olisi apua. Petturi oli piilottanut jälkensä liian hyvin antaakseen kirjastokortin olla turmionsa avain.
”Uskon, että siitä on apua”, Tawa sanoi hymyillen hieman. ”Kiitos teille. Työnne on korvaamatonta.”
”Neiti admin”, Vaehran aloitti epävarmaan sävyyn. ”Onko teillä meille tehtävää? Vaikka petturi tuhosi paljon korvaamatonta tietoa… takuulla voimme tehdä jotain?”
Sininen hyönteismatoran käänsi päätään tulen toaa kohti ja kurtisti punertavien silmiensä kulmia. ”Ai etsiä jotain uusia kirjoja korvaamaan ne kiusalliset tyhjät paikat hyllyissä?” hän pisti väliin ankeaan ääneen.
”Ei, vaan… aukot, jotka hän jätti tietoomme. Ne ovat itsessään paras mahdollinen johtolanka, jonka petturi voi meille antaa. Paras tapa jäljittää puuttuvaa tietoa on katsoa aukkoja, joita se jättää.”
Gahlok Va hymähti hiljaa. ”Siinä on kyllä järkeä. Kai niihin opuksiin jossain viitataan. Ei petturi koko ketjua ole voinut rikkoa.”
Tawa hieroi otsaansa ja sulki silmänsä mietteliäänä. Arkistomiehet jäivät odottamaan kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.
”Adorium Selecius ja valheen verho”, Tawa sanoi vihdoin osoittaen kirjan nimeä listalla. ”Keskittykää jäljittämään tätä ja kaikkea, joka voi viitata siihen. Täytyy olla joku syy, miksi Avden petturi yritti estää teitä löytämästä tietoa.”
Tawa uppoutui ajatuksiinsa. Hän tiesi vain, että Selecius-säätiö oli joskus kauan sitten tutkinut Nimdaa. Ehkä he olivat löytäneet siitä jotain, jonka Punainen Mies halusi haudata valheen verhon taakse.
”Valheen verho”, Vaehran sanoi nyökäten. ”Me olemme katselleet vain valheen verhoa…”
”Mitäköhän sen takana on”, GV sanoi aavemaisesti. Kommentti oli niin tyhjentävä, että kukaan ei sanonut enää mitään aiheeseen.
”Voitte kyllä lähteä, jos haluatte”, Tawa sanoi nyökäten ja hymyillen.
”Neiti admin”, Vaehran sanoi nyökäten kohteliaasti, ”voinko vielä esittää kysymyksen?”
Tawa nyökkäsi jälleen.
”Tämä ’Avde’… hänhän kutsui itseään Syväksi Nauruksi, eikö?”
”Kyllä.”
”Hänestä on kirja”, Vaehran sanoi hiljaa. ”Hänestä on kirja ja sekin vietiin pois. Se ei olisi kai muuten vielä ongelmallista, mutta… se kirja oli uskontojen ja mytologioiden osastolta. Se oli yksi vanhimmista sen osaston kirjoista. Eikö se ole teistä…”
Tieteen ja vahvan lähdekritiikin miehenä Vaehranilla oli vaikeuksia etsiä mahdollisimman neutraalia ja varovaista sanavalintaa. ”… vähintäänkin kummallista?” hän lopulta kysyi. Kuuntelijat tiesivät, että hän halusi kysyä paljon isompia kysymyksiä. Isompia ja vaarallisempia.
Gahlok Va nielaisi syvään ja vaihtoi painoaan hermostuneesti jalalta toiselle. Tawa kohotti kulmaansa kysyvänä. ”Kysytkö, että uskonko kummituksiin?”
Vaehranin kasvot näyttivät siltä kuin häntä olisi syytetty jostain. ”Tuota, en suinkaan, neiti admin. Mietin vain, kuinka isoihin asioihin olemme sekaantumassa.”
”Vaikea sanoa”, Tawa sanoi nopeasti ja oli hetken kuin olisi ollut jatkamassa. Hän ei jatkanut.
Gahlok Va ja Vaehran jakoivat katseen. He olivat huomanneet, että adminit eivät jakaneet heidän kanssaan ainakaan liikaa informaatiota. Ehkä se oli ymmärrettävää. Ajat olivat vaikeat ja vaaralliset, ja Tawalla oli juuri nyt enemmänkin ajateltavaa – kuten Laivaston viimeisin operaatio pohjoisessa, josta ei oltu puhuttu virallista sanaakaan Telakan ulkopuolella. Huhu kaduilla sanoi myös, että Guardian oli jälleen yhdellä salaisella tehtävällä.
Arkistomestarit ymmärsivät täysin, että joskus tietoa täytyi piilottaa ihan vain turvallisuuden nimissä.
Kaikki eivät kuitenkaan ymmärtäneet. Mielenosoituksia oli nykyään harva se päivä, ja Klaanin linnakkeen muurien sisällä alkoi olla entistä ahtaampaa ja ahtaampaa.
Kohteliaan, sanattoman nyökkäyksen jälkeen Vaehran ja Gahlok Va poistuivat toimistosta. Mahonkisen pöydän ylle palasi hiljaisuus, joka siellä oli keskustelua ennenkin vallinnut. Vaan ei kauaa. Joku oli kuunnellut keskustelua jo pitkään.
”Sisko”, sanoi Tawan oma ääni toimiston perältä. Sieltä pimeydestä, minne arkistomestarit eivät olleet nähneetkään. ”Tietämättömyys ei ole vain sinun taakkasi.”
Tawa kääntyi kohti kirjahyllyn varjoa. Toinen astui esiin. Oli taas kuin nainen olisi katsonut peiliin. Mutta tämä peilikuva hymyili, vaikka hän ei.
”Et puhu minulle koskaan näistä asioista”, toinen sanoi. Hymy oli lempeä, mutta Tawa ei tiennyt, mitä ajatella siitä. Hän ei luottanut siihen.
Tawa pudisti päätään. ”En niin”, hän vastasi selittämättömästi.
”Eikö ole vaikeaa, kun ei voi puhua kenellekään?” peilikuva sanoi empaattisella sävyllä. ”G, Visu… he eivät kumpikaan tiedä. He eivät tiedä eivätkä ymmärrä.”
Kylmät väreet kulkivat Tawan kehoa pitkin. Peilikuvan sanat kuulostivat aivan liian samalta kuin parasiitin.
”No”, Tawa sanoi tunteettomasti kääntäen päätään kenoon, ”onhan minulla sinut.”
Peilikuva naurahti heleästi. ”Niin”, hän sanoi nyökäten. ”Mutta et päästä minua lähelle. Et kyllä ketään muutakaan. Eikö se…”
Peilikuva otti pari viehkeää askelta kohti Tawaa ja katsoi häntä syvemmälle silmiin. Hymy muuttui astetta alakuloisemmaksi. ”… tunnukin pahalta?”
Tawa huokaisi syvään ja katsoi poispäin peilikuvastaan. ”En tiedä, miksi edes puhun sinulle”, hän sanoi surullisella äänellä. ”Mutta kyllä.”
Peilikuva katsoi naiseen empaattisin ilmein. Hän laski käden Tawan olkapäälle. Se tuntui kummalliselta. Tawa ei voinut rentoutua. Hänen olkapäällään oli tuttu käsi, mutta se ei ollut hänen omansa. Se tuntui täsmälleen samalta kuin hänen omansa, mutta ei ollut hänen omansa.
Peilikuva katsoi kirjalistaa Tawan pöydällä. Hän hymähti. ”Syvä Nauru”, sanoi Tawan oma ääni, mutta suorastaan lapselliseen sävyyn. ”Ja Punainen Mies. Mietipä noita kahta. Sielut yhteen sidottuna. Yhdessä ikuisesti.”
Seuraavat kaksi sanaa hän kuiskasi – täysin varoittamatta – Tawan pään viereltä.
”Kuin kaksoset.”
Tawa nousi välittömästi tuoliltaan. Hän työnsi tämän käden olkapäältään ja tuijotti peilikuvaansa silmiin. Hänen katseensa oli kylmä, mutta peilikuva ei ollut lakannut hymyilemästä suorastaan viattomasti. ”Aivan kuten me kaksi!” se naurahti lapsenomaisella innolla.
Tawa huohotti ja pudisti päätään. Naisen katse oli kylmä ja viiltävä. Keltaiset kämmenet puristuivat nyrkkeihin. ”Kuka sinä olet?” hän kysyi vakavana. ”Kuka sinä olet ja mitä sinä haluat?”
”Tawa”, peilikuva vastasi adminille kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä. ”Kuten sinäkin. Tyttö, joka katselee peiliin. Peili puhuu takaisin.”
”Me… me emme ole sama henkilö”, Tawa sanoi hitaasti pakottaen joka sanan edellistä painokkaammaksi. Hän ei ollut aivan varma, ketä hän yritti vakuuttaa.
”Mitä eroa on tytöllä ja peilikuvalla, sisko?” peilikuva kysyi leikkisästi. ”Vain se ero, jonka tyttö haluaa nähdä. Peilikuva ei voi muuttua.”
Tawa katsoi poispäin peilikuvastaan. Hänen piti kerätä ajatuksiaan. Jossain, jossa häntä ei tuijotettaisi hänen omilla silmillään.
”Pysy täällä”, hän sanoi tiukasti vetäen violetin viitan päällensä. ”En halua, että poistut toimistosta.”
”Selvä”, toinen Tawa sanoi lakkaamatta hymyilemästä. ”Sinähän täällä juuriadmin olet.”
Tawa poimi Nöpön tyynyltään olkapäälleen pitäen katsekontaktin yhä toisessa. Rapu oli jo ehtinyt nukahtaa, mutta nyt se vedettiin takaisin kylmään todellisuuteen, jossa päivälliset olivat paljon niukempia. ”Anteeksi, Nöpö”, sähkön toa kuiskasi ravulle hiljaa. ”Mennään näyttämään sinua Pyhälle Äidille.”
Rapu vinkaisi innokkaasti saatuaan unenpöpperöiset silmänsä auki. Emäntiä olikin näemmä kaksi. Hän ei kuitenkaan päässyt tervehtimään toista emäntää pitkällä hopeisella kielellään, sillä ensimmäisellä emännällä oli kova kiire johonkin.
Toimiston ovi sulkeutui Tawan perässä. Juuriadmin käveli ylläpitosiiven käytäviä pitkin ripeästi. Epäluulon kuorruttamat sekaisat tunnetilat valtasivat naisen ajatukset. Hän kuuli peilikuvansa lauleskelevan jotain huoneessaan pehmeällä äänellä.
Hän ei tiennyt enää. Hän ei vain tiennyt. Hän ei tiennyt edes, halusiko tietää, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.
Visokki tuli käytävällä vastaan. Tawa ei edes katsonut häntä silmiin marssiessaan intensiivisesti ohi. Toan vanhin ystävä yritti sanoa jotain, mutta sanat, jopa kaiken läpi tunkeutuvat telepaattiset sanat tuntuivat vain soljuvan ohi. Toa halusi kääntyä ja puhua ystävälleen kaikesta, mutta hän ei sallinut itsensä edes pysähtyvän. Eteenpäin oli mentävä. Se oli ainoa asia, josta hän oli varma.
Lopulta nainen saapui yhteen admin-siiven tyhjyyttään kumisevista kokoushuoneista. Ei Visokkia, ei Guardiania, ei hänen omaa peilikuvaansa. Vain hiljaisuus.
Ja Nöpön tuhiseva hengitys hänen sylissään. Sähkön toa silitti ussal-ravun selkämystä. Suuret tummat silmät katsoivat emäntäänsä kysyvästi.
”Tiedätkö”, admin sanoi, ”sinä olet elämäni ainoita asioita, joka ei ole muuttunut ihan kummalliseksi.”
Nöpö tuntui olevan poikkeuksellisen innoissaan. Tosin niin se oli aina silloin, kun ei nukkunut. Nöpö päästi innokkaan vinkaisun ja nuolaisi emäntäänsä.
”Älä koskaan muutu.”
Huone alkoi valehtelematta vaatia pientä siivousta.
Se, että huone vaati pientä siivousta ei tarkoittanut, että arkistonhoitajien olisi pitänyt pyyhkiä pölyt hyllyistä. Se tarkoitti, että hyllyt eivät olleet nähneet suurten ikkunoiden auringonvaloa puoleentoista viikkoon. Valtavat, mutta siistin järjestelmälliset ja aakkosjärjestykseen kasatut kirjavuoret peittivät hyllyt kokonaan alleen.
Vaehran naputti työpöytänsä pintaa rytmikkäästi sormenpäillään. Tulen toan silmät liikkuivat historiankirjan sivusta toiseen. Ristivertailu ei tuottanut juurikaan tuloksia. Mutta hänellä kyllä olisi aikaa.
Sodankäynti ei ollut kaikille Klaanin sotureilla kunniaa taistelukentällä tai edes pelkoa ja vainoharhaa.
”Huomenta”, kuului pieni ääni oviaukolta.
”Hyvää huomenta”, Vaehran vastasi nostamatta katsettaan pöytänsä pinnasta.
Gahlok Va käppäili lintumaisilla koivillaan sisään toimistoon kantaen kädessään paperikääröjä. Pienen sinisen hyönteisolennon punaoranssit silmät katselivat happamina Guartsuvuorta mahtavampia kirjavuoria.
”VT. Todellako”, GV sanoi yrittämättä piilotella äänensävynsä ankeutta.”Sinä olet tätä parempi.”
Vaehran nosti vihdoin katseensa kirjoista ja katsoi kysyvänä työkumppaninsa silmiin nostaen kulmaansa. ”Ai. Onko jotain vikana?”
Gahlok Va:n pienet kädet viittoivat villisti vispaten järkyttävään kirjavuoristoon. ”Oikeastiko?”
Vaehran hymähti. ”Minä olen täysin tietoinen jokaisen näistä opuksista sisällöstä ja sijainnista. Nyt ne ovat ainakin käsillä.”
GV näytti skeptiseltä. ”Selvä. Mitä tässä pinossa on?” hän kysyi ironisesti virnuillen ja naputti sormillaan suurta pinoa vasemmalla puolellaan.
Vastaus räjähti tulen Toan suusta samalla sekunnilla kuin puolimatoran lakkasi puhumasta. ”Kahdenkymmenen suurimman xialaisen yrityksen liikevaihtotilastot tunnetun teollisuushistorian ajalta”, Vaehran papatti litanian kuin ulkoa opeteltuna.
Gahlok Va naurahti ja katsoi pinoa. Hänen hymynsä hyytyi hetken tiirailun jälkeen.
”Täydellisessä kronologisessa järjestyksessä.”
”Täydellisessä kronologisessa järjestyksessä.”
”Kolmella eri kielellä.”
”Neljällä, jos lasket natiivi- ja kaupankäynti-xian eri kieliksi.”
”En välttämättä antaisi jälkimmäiselle hirveästi arvoa lähdemateriaalina”, GV sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Taitaa olla lähinnä mainospuheita.”
”En minäkään, mutta ne opukset ovat vanhentuneet harvinaisen arvokkaasti”, VT sanoi nojaten tuoliinsa syvemmälle. ”Löysin joskus viitisen kuunkiertoa sitten Roadan markkinoilta. En voinut vastustaa.”
Gahlok Va hekotti hiljaa ja pudisti päätään hymyillen. ”Sinä olet kyllä töissä ihan oikeassa paikassa.” Vaehran hymyili ja sulki aukinaiset kirjansa. ”Onko sinulla minulle jotain uutta?”
Sinisen olennon käsissä olleet pergamenttipaperit rävähtivät Vaehranin työpöydälle.
”Kirjastoapulaisten raportti puuttuvasta aineistosta.” GV kapusi vaivalloisesti jakkaralle työtoverinsa pöydän edessä.
”Onko meillä todella aikaa tälle? Kyllä, palauttamaton aineisto on aina kiusallista, mutta ehkä meillä on isompiakin vihollisia?”
Gahlok Va pudisti päätään. ”Ei palauttamaton. Näitä ei ole nimittäin lainattu. Katsopa tarkemmin, mitä kaikkea sieltä puuttuu.”
Vaehran veti paperin lähemmäs niin, että ikkunasta kajastava kirkkaankeltainen auringonvalo pääsi sen pinnalle. ”Puolueeton ja Täysin Neutraali henkilöhistoria Zakazin sisällissodastaW-Z… harmi, saimme juuri koko sarjan.”
”Sitä minäkin. Mutta se ei ole tärkeää. Katsopa niitä muita. Koin asiakseni yliviivata epäolennaiset.”
Vaehranin Hunan visiiristä katsovat silmät pullistuivat. Loput listasta oli pelottavan yhtenevää.
Terez’ Odhor (Stelt) – Makutat – enkeleitä vai demoneita?
Turaga Sadra (Serza Nui) – Mieletön maailmanhistoria 6: Athismi ja Nimda (muut osat hankinnassa) Jandus – Legenda kasvottomasta ritarista
Huudon Vaeltaja 1-5
Herttuan Tiedeherrat Osasto 37 – Kitiinikuoret
Näiden kirjojen alle Gahlok Va oli kirjoittanut punaisella ”Epäolennaista”. Seuraavat olivat täysin koskemattomia ja saivat Vaehranin otsan kurtistumaan toden teolla.
Toa Hendero (Stelt) – Syvä Nauru
Kylma (Metru Nui) – Unista ja legendoista
”Tämä… ei voi olla totta.”
Vasta listan viimeiset saivat Vaehranin hälytyskellot todella soimaan. Hän ei olisi edes muistanut näiden kirjojen olemassaoloa.
Se oli varmasti aina ollut tarkoitus. Nämä kirjat eivät olleet kadonneet vahingossa.
Vaehran laski paperin hitaasti pöydälle ja risti kämmenensä. Hän tuijotti vakavana GV:n silmiin.
”Koska nämä ovat kadonneet?”
”Noin kaksi kuukautta sitten. Veikkaatko, että…”
”Kauhujen Yö”, VT tokaisi sen kummemmin miettimättä. ”Kaikki eivät ole välttämättä olennaisia, mutta nämä katosivat silloin.”
”Miksi joku varastaisi Huudon Vaeltajat?” GV pihisi. ”Minun piti aloittaa se sarja!”
Vaehran raapi intensiivisesti päätään molemmin käsin.”Ehkä hämäyksenä. Ehkä varas ei halunnut, että kirjoista muodostuu liian selkeä kuva. Mutta eniten minua huolestuttaa tämä…”
Hän osoitti sormellaan Tri. Delekin kirjaa Aivot.
”… ja tämä.”
Nyt hän osoitti listan viimeistä kirjaa, Adorium Selecius ja valheen verho.
”Me emme ole edenneet, koska joku ei halua meidän etenevän”, punahopeinen soturi sanoi haudanvakavana. ”Meille on jätetty tutkittavaksi vain julkisivu.”
”Meitä on harhautettu”, Gahlok Va sanoi hyönteishampaidensa välistä vihasta kihisten.
”Petturi. Adminit olivat oikeassa.”
”Lähetä viesti Visokille.”
Hän oli kuullut arkistonpitäjien salatun viestin jokin aika sitten. Uusin kehityssuunta oli vähintään huolestuttava. Mutta jonkun oli otettava tilanne käsiinsä.
Jonkun oli houkuteltava rotta loukkuun.
”Okei. Nyt. Nyt.”
Mustavalkoinen näyttöpääte valaisi synkeän hiljaista kammiota ja ainoan siinä istuvan hahmon kasvoja. Suuret kuulokkeet päässään Paaco tuijotti vihreän Mahikinsa silmäaukoista tiiviisti ehkä kahdenkymmenenviiden tuuman holonäyttöä. Tummanvihreä sormi näppäimistöllä hyppi nuolella, jolla siirryttiin videonauhasta toiseen. Kuvakulmat ympäri Bio-Klaanin linnaketta vaihtuivat tiuhaan.
Suurimmassa osassa värittömän kohinan täyttämistä kuvakulmista näkyi vain mustaa. Niissä kuvakulmissa ja huoneissa, jotka olivat valaistuja näkyi vain paniikkia ja kaaosta. Paaco havaitsi itsensä siristävän silmiään. Hän ei halunnut nähdäkään yksityiskohtia. Hän muisti tämän yön.
Tämän yön, jolloin Klaanin turvallisuudentunne oli kokenut viimeisen iskunsa. Synkeät sylinterit olivat kammenneet sen pois linnakkeen yltä neljällä kylmällä kädellään ja katsoneet Klaanin kansalaisia silmiin sinisillä, tunteettomilla robottipupilleilla. Ja vain yksi koneista, Avhrak Feterroista, oli saatu tuhottua.
Se yksi, jonka jäänteet Toa Takama oli polttanut joitakin viikkoja sitten Samen käskystä. Ainoastaan Tawa, Same, Kepe ja Takama olivat katsoneet Feterran kuoren sisään. Ei ollut auttanut pätkääkään kysyä, mikä prototerästä vastaavan kuoren takana oli ollut niin päräyttävää nähtävää.
Paacosta tuntui, että kaikki tiesivät enemmän kuin hän. Se oli harvinaisen turhauttavaa.
Niin ei olisi kuitenkaan välttämättä kauaa.
”Ei juma”, toa pihisi itsekseen hiljaa huoneessaan. ”Minä kampean tästä yöstä kyllä vielä jotain.”
Hän kelasi videomateriaalia taaksepäin joitakin tunteja. Pimeys muuttui iltaruskaksi ja käytävien keinovaloiksi. Asiat rullasivat Klaanin aulassa totutun pikaiseen tahtiin päivän lopun lähestyessäkin. Vastaanottoa ahkerasti pyörittävä Toa Hime antoi jokaiselle tämän infopisteessä asioivalle saman täyteläisen hymyn.
Tai oli antanut. Auts.
Paaco päätti vaihtaa pikaisesti toisiin kameroihin.
Apuvoimageneraattorin huoltokäytävät eivät auttaneet. Niillä ei tässä vaiheessa iltaa enää asioinut ketään. Kuka sitten olikaan asentanut linnoituksen valot hyökkäyksen ajaksi lamauttaneen sähköpulssipommin oli takuulla tehnyt sen jo kauan ennen sen räjähdystä.
Asentaja oli ollut siinä mielessä nokkela, että kuusi päivää sitten oli ollut apuvoimageneraattorin huoltopäivä. Mikä olisikaan ollut parempi hetki kiinnittää generaattorin kylkeen jotain ylimääräistä. Jotain, joka oli lamauttanut koko linnoituksen valot ja estänyt päägeneraattoria antamasta valoja ylläpitävälle apuvoimageneraattorille uutta käynnistyskipinää.
Mutta nyt se vielä, että petturi oli todennäköisesti tuhonnut aivan liian yhteneviä kirjoja Arkistojen kätköistä. Miten se sopi palapeliin?
Nauhat apuvoimageneraattorin huoltopäivästä kyllä löytyisivät. Kohteen tunnistaminen niistä olisi vaikea osio.
Viherkultaisen Toan käsi lipui sivupöydälle ja hapuili pimeydestä esiin mustan pahvisen kansion, jonka kannessa ei ollut mitään tunnistemerkintöjä. Hän laski sen syliinsä ja avasi sen.
Viisi kopiota viiden klaanilaisen kasvoista ja näiden tunnetuista henkilötiedoista. Same oli ollut perusteellinen. Jos selakhilaani ei olisi vain päättänyt lähteä loikkimaan Lehu-metsään kaksi viikkoa sitten, tästä olisi voinut olla suunnattomasti hyötyä.
Paaco katseli kasvokuvia monitorin valkoisessa valossa yksi kerrallaan.
Jake.
Gekko.
Kapura.
Domek.
Ja Snowie. Viimeistä kuvaa Paaco katsoi pisimpään. Ei kai sentään vanha kunnon Snowie? Tuota. Eihän hän edes ollut paikalla sinä yönä?
Ajatusta ei voinut kuitenkaan haudata. Snowie olisi voinut jättää lamauttimen kiinni generaattoriin aamuisessa huollossa aivan yhtä helposti ja lähteä sen jälkeen Laivaston koneella Ämkoon kanssa etelään.
Jake, Kapura ja Domek olivat olleet linnoituksessa ennen valojen pimenemistä ja sen aikana. Heistä Paaco ei keksinyt mitään.
Kaikkein kummallisimmin Gekko oli kadonnut jonnekin yön kauhua edeltävinä päivinä, mutta ilmestynyt juuri sopivasti illaksi linnoitukseen. Alibi vai hämäystä?
Paaco raapi päätään. Nyt eivät kyllä ole kaikki pellet kerosiinissa. Jokin yksityiskohta häneltä puuttui. Mikä muka sanoi, että ehdokkaita oli vain viisi?
Vihreä moderaattori naksautti niskojaan ja siirsi kuvat sivuun. Hän haukotteli. Toiset harrastivat petturijahtia telakissoin ja energiakoirin. Paaco tarvitsi siihen vain työhuoneensa, joukon kameroita, pehmeän tuolin ja tuhdin lasillisen limua. Käsitä Hämähäkki alkoi soida moderaattorin kuulokkeissa.
”Pelle”, Paaco ärähti, ”vielä minä nappaan sinut.”
[spoiler=* * *]Suga teki tästä puolet. Minä menetin järkeni tämän kasaamisessa. Varatkaa aikaa ja kuppi kahvia.[/spoiler]
RAPORTTI # 605
POHJOISASEMA ”SUPEREGO”
Kohteen ”NIMDA” tutkimuksissa huomattavia harppauksia.
Löydetty tapa valjastaa sen voimat ilman fyysistä kontaktia.
Voima isompi kuin odotettiin.
Koehenkilöiden reaktioita tutkittu. Useimmissa aiheuttanut joko irrationaalisia häiriöitä mielenterveydessä tai suorastaan uskonnolliselle tasolle nousevaa pelkoa.
Koehenkilöt tottelevat joka sanaa.
Vain yksi vastustaa. Pakoyritykset kaksinkertaistuneet.
Ylijohtaja Seleciuksella vaihtoehtoinen ratkaisu.
Huomenna suuri päivä.
Kihelmöi.
Tohtori Delek
Selecius-säätiö
PVM 5-6-0006
KLO 0931
Klaani Arkistojen portit
Summerganon lähestyi Arkistoja jokunen kirja kainalossaan. Ne on parasta palauttaa ennen matkalle lähtöä, tai arkistolaiset eivät ole mielissään, ajatteli Summerganon kävellessään kohti edessä avautuvaa Arkistojen sisäänkäyntiä. Nimda-tehtävän ryhmä lähtisi pian matkaan ja odotuksen tunne raukeaisi, mutta hetket ennen lähtöä olivat aina kihelmöiviä, täynnä hiljaista odotusta, joka tuntui vaimentavan jopa ympäröivän luonnon. Summerganon huokaisi ajatellessaan tulevaa matkaa. Hän oli totta vie innoisaan tehtävästä, mutta suhtautui siihen suurella vakavuudella ja jännityksellä; sotatila loi oman varjonsa normaalisti varsin iloisen Summerganonin elämään. Hän oli koko eilisen päivän kasaillut ja huoltanut varusteitaan; oli tavallaan karmiva ajatus, että esine, johon hän oli suuresti kiintynyt -hänen miekkansa- tulisi riistämään hengen vielä monelta olennolta.
Summerganon ei kuitenkaan pystynyt kokonaan peittämään tulevan matkan synnyttämää riemua. Summerganon tunsi olevansa Klaanille paljon velkaa ja otti kunnia-asiakseen auttaa sitä aina kun mahdollista. Ja tulevan tehtävän kaltaiset operaatiot olivat erityisesti Summerganonin mieleen, ainakin siltä hänestä tuntui. Menneisyytensä haudanneelle soturille Klaani oli antanut paitsi kodin ja tavallaan työnkin, myös suonut mahdollisuuden tutustua mitä hienompiin henkilöihin, vaikka hän yhä suuresti arvosti palkkasoturiystäviään tuolla jossain.
Arkistoihin saavuttuaan Summerganon palautti kirjat ja pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Hän piti Arkistojen ilmapiiristä ja paikka tuntui rauhoittavalta. Hän näki Gahlok Van kävelevän ohi. Summerganon ei ollut koskaan ollut kovin läheisissä tekemisissä tämän tunnetun arkistolaisen kanssa, mutta hän kuitenkin tervehti tätä. Gahlok Va vastasi terhehdykseen kättään heilauttaen ja katosi hetkeksi pois näkyvistä. Hän oli arvatenkin mennyt penkomaan arkistoja, kirjaimellisesti. Pian hän saapui taas näkyviin, käsissään vino pino asiakirjoja. Uhkaavasti huojuva pino havahdutti ajatuksiinsa vaipuneen Summerganonin. ”Öh, voinko auttaa?”
”Ah, se sopii. Kiitos paljon.” Kuului Gahlok Van helpottuneelta kuulostava ääni asiakirjapinon takaa. Hän laski huojuvan pinon läheiselle pöydälle -paljon pidemmälle se tuskin olisi kaatumatta kestänytkään- ja kaksistaan Summerganonin kanssa he jakoivat pinon. ”Nämä täytyy viedä Vaehranin toimistoon. Seuraapa sitten minua”, Gahlok Va sanoi ja lähti matkaan, Summerganon perässään.
* *
Valtavat kirjahyllyt peittivät Arkistojen ylimpään kerrokseen piilotetun toimiston seinät, eikä tilaa jäänyt edes pienille tauluille tai peileille. Monivärisiä niteitä lojui hyllyissä sadoittain, ehkä tuhansittain. Ilmassa leijaili vahva pölyn ja vanhan paperin haju, vaikka toimiston ikkuna oli auki ja syystuuli puhalsi sisään. Arkistojen johtajahahmo, suurta Hunaa kantava tulen Toa Vaehran istui ryhdikkäästi mahonkisen pöytänsä takana keikkuvalla työtuolilla. Tulen Toan monen yön läpi valvoneet oranssit silmät liikehtivät vikkelästi, kun hän luki tärkeiltä vaikuttavia asiapapereita ja selaili valtavan kirjapinon läpi. Pöydän pintaa ei näkynyt arkistonhoitajan työurakan alta. Vasemmalla kädellään Vaehran selasi vauhdikkaasti monenlaisten kirjojen läpi, kun taas oikealla hän täytti keskittyneesti pientä muistilehtiötä magmasorsansulkaisella mustekynällä. Työhönsä askeettisesti paneutunut arkistonhoitaja ei edes huomannut, että kokonaisen kirjaston verran opuksia kantavat Summerganon ja Gahlok Va hiippailivat toimiston ovesta sisään.
”Huomenta sinullekin”, kuului Summerganonin ääni paksun kirjapinon takaa. Suga asetti monivärisen pinon varovaisesti Vaehranin pöydälle Gahlok Van esimerkkiä noudattaen. Tuplasalama-Vaehran hätkähti ja melkein sotki allekirjoituksensa mustekynällään. Arkistonhoitajan väsynyt oranssihehkuinen katse siirtyi monen tunnin, ehkä jopa monen päivän jälkeen ensimmäistä kertaa pois työpöydältä. Valvominen ja raskas työ hehkuivat Vaehranin silmistä, kun hän räpytteli niitä hetken hämääntyneenä. ”… tervehdys, Summerganon”, tulen Toa sanoi väsyneenä. ”Mikä sinut tänne tuo?” ”Palautin lainaamani kirjat ennen kuin… lähden joksikin aikaa”, Summerganon vastasi salamyhkäisesti ja suuntasi katseensa Vaehranin edessä lojuviin papereihin ja hajanaisiin kirjoihin. ”Kiirettä pitää, vai?” Summerganon kysyi kohteliaasti.
”Kuten aina,” väsynyt VT huokaisi hymyillen.”Kävin juuri läpi viisituhatta sivua tutkimusraportteja etsien edes pientä viittausta johonkin, joka edes teoriassa voisi olla Nimda. Mutta joo, kiitos teille.” Nimdan mainitseminen muistutti Summerganonia pian koittavasta matkaanlähdöstä. Miten kaikki tuntuikaan nykyään pyörivän tuon muinaisesineen ympärillä. ”Toivotan kuitenkin onnea tutkimukseen”, Summerganon sanoi. Vaehran nyökkäsi vastaukseksi selaillessaan hyvin summittaisesti Summerganonin ja Gahlok Van tuomien kirjojen läpi. Suga silmäili samoja kirjoja ja irtonaisia lehtisiä, joita työhuone tuntui olevan pullollaan. Varomaton kulkija voisi kompastua johonkin lattiallekin pursuavista kirjakasoista. ”Toivottavasti uurastuksenne palkitaan pian”, Suga lisäsi hymyillen.
Sininen puolibohrok Gahlok Va puolestaan kiipesi hyvin hitaasti valtavilla puutikkailla kohti Vaehranin toimiston ylintä kirjahyllyä. Puiset tikkaat oli tarkoitettu yleensä Toan kokoisille olennoille, mutta se ei Gahlok Vata tuntunut pahemmin hidastavan. Sininen kääpiö heilautteli itseään kohti katonrajaa puhtaasta tottumuksesta. Myös sininen kiipeilykoukku auttoi. ”Ei sitä palkita”, GV vastasi Sugalle yläilmoista myrtyneenä. ”Vähän parempi asenne, ystäväiseni”, Vaehran lausui katse kirjoissa. Gahlok Va murahti hiljaa vastaukseksi. Summerganon hymähti itsekseen ja seurasi hetken sivusta arkistolaisten touhuja. Gahlok Va vaikutti kaivavan tikkaiden päässä jotakin pitkään ja hartaasti kirjahyllystä. ”Mitä oikein etsit, jos sopii kysyä?” kuului Summerganonin lievää uteliaisuutta tihkuva ääni.
”Taianomaisia kristallikalloja”, GV mumisi sarkastisesti kirjojen ja pölyn keskeltä. Puolibohrokin äänen sarkastinen pirteys nousi selostuksen loppua myöten koomisiin sfääreihin. ”Jokapäiväistä täällä Arkistojen jännittävyydessä!” Summerganon kuunteli hetkisen hämmentyneenä, mutta naurahti lopulta. ”Niinpä tietysti”, hän sanoi huvittuneena tarkkaillen samalla uhkaavasti alaspäin laskeutuvaa pölypilveä. Gahlok Va kääntyi Summerganonia kohti kädessään pieni kirja. Hän köhi keuhkoistaan kiloittain pölyä ilmoille. ”Nyt minä myönnän sen”, pieni puolibohrok sanoi. ”Joskus minä kadehdin teitä Toia.” Suga vastasi tähän vain kysyvällä katseella. ”Te luotte historiaa!” GV huudahti mahtipontisesti, miekkaillen pienellä pokkarilla näkymätöntä vihollista vastaan. ”Minä yskin historiaa ulos keuhkoistani.”
”Jaa-a…” Summerganon sanoi velmusti nyökkäillen. ”No, meistäkin -tai ainakin minusta- olisi joskus mukava tutkia tällaista tiedon aarreaittaa sen sijaan että halkaisen vihollisten kalloja. Ei sen puoleen, pidän työstäni”, Toa totesi ja vaipui lausahduksensa loppupuolella lyhyeksi hetkeksi muistoihin. ”Niin paljon kuin tutkimustyötä arvostankin, on seikkailuntäyteisessä elämässä puolensa”, hän lisäsi enemmän itselleen kuin GV:lle ja Vaehranille. Gahlok Va huokaisi. ”Kun torakat iskevät, meidät täällä arkistoissa piilotetaan maan alle.” Puolibohrok viuhtoi jälleen ilmaa kirjalla osittain puhdistaakseen ilman pölystä ja osittain päästääkseen irti höyryjä. Jos arkistonhoitajan edessä olisi ollut vihollinen, se olisi ollut täysin mennyttä. Sen säälittävä elämä olisi musertunut täysin arkistonhoitaja Gahlok Van armottomassa hyökkäyksessä. Se olisi ottanut rankasti turpaan. Ainakin jos kohde olisi ollut jonkinlainen kärpänen. ”Minä haluan sinun elämäsi, Suga. En halua tutkia näitä homeisia opuksia!” Gahlok Van äänen innokkuus kiihtyi vauhdilla. ”Minä haluan seikkailuja ja vaaroja! Jännitystä. Yllättäviä tilanteita!” Aivan liian hyvin sanomaansa sopivasti Gahlok Va sai kokea jännitystä, kun aggressiivisen viuhtomisen horjauttamat huterat puutikkaat heilahtivat kohtalokkaasti taaksepäin. Puolibohrok ei ehtinyt edes huomata, kuinka painovoima muutti vähitellen suuntaa.
”Mitä sinä…” Vaehran aloitti ja kääntyi tuolillaan. Kuului melkoinen rysäys ja valtava määrä pölyä pöllähti ilmaan ydintuhoa muistuttavassa sienipilvessä. Samalla hetkellä Summeganon huudahti ”VARO!” aivan liian myöhään. Gahlok Va retkotti kirjapinon päällä lattialla suihkien jokaisella yskäisyllään pölyä kattoon asti. ”Onneksi nuo ovat pehmeäkantisia”, totesi Vaehran puoliksi järkyttyneenä, puoliksi huvittuneena. ”Koit juuri enemmän vaaroja ja jännityistä kuin minä kuluneen viikon aikana”, Summerganon totesi ja sai peitettyä naurunsa vain vaivoin.
Gahlok Va oli pitkään hiljaa ja räpytteli hyönteismäisiä silmiään tuijotellen kattokruunua. ”Ehkä minä vain palaan sen käännöstyön pariin”, GV pihisi kirjapinon päältä. ”Se voi olla ihan hyvä idea”, VT sanoi virnistäen. Tulen Toa nousi tuoliltaan ja ryhtyi poimimaan lattialle pudonneita kirjoja käsiinsä. ”Suga, auttaisitko?” ”Mielelläni”, kuului vastaus ja yhdessä kaksi Toaa alkoivat kasaamaan pudonneita kirjoja jonkinlaiseen järjestykseen. ”Näitähän on montaa sorttia…” Summerganon mutisi tutkaillessaan lukuisten kirjojen kansia ja irronneita lehtisiä. Gahlok Va pyyhkäisi pölyjä päältään ja nousi pystyyn. Hän vaappui lopulta kauemmas kirjakasasta vilkuillen sitä kuin pahinta vihollistaan.
Summerganon räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Sinä varmaan tiedät, mihin tämä tiiliskivi kuuluu?” Toa kysyi osoittaen puolibohrokille valtavaa mustaa opusta, jonka kansi oli täynnä monenkielistä tekstiä. Kaikkia kieliä ei edes maailmaa nähnyt Summerganon tunnistanut. ”Ah”, Gahlok Va äännähti. ”Se on vain… käännöstyötä varten.” ”Tuossa opuksessa on kaikki tämän maailman tunnetut kielet”, VT sanoi asetellen kirjoja takaisin hyllyihin ja pyyhkien pölyä. ”Eräänlainen ’manuaalinen Rau’, jos näin voi sanoa”. Tulen toa hymähti. ”Lisäksi se painaa enemmän kuin minä”, GV täydensi tympeästi. Hän potkaisi valtavaa opusta, mutta jätti potkuvoiman kevyeksi. Joku oli joskus murtanut jalkansa. ”Autatko tuomaan sen pöydälle?” GV kysyi Sugalta. Summerganon nyökkäsi ja tarttui itsevarmasti opukseen. Jopa voimakas Toa joutui kuitenkin vapisemaan kielenopiskelun massiivisen painon alla. ”Tämä on tosiaan painava”, jään toa totesi. ”Se, joka väittää että ette tee ruumillista työtä on kyllä väärässä! Tikapuita, tällaisia tiiliskiviä… jösses” Summerganon mutisi. Hetkellisen ponnistelun jälkeen kirja tömähti pöydälle päästäen äänen, joka muistutti pienikokoisen kranaatin räjähdystä. ”Kiitos tuosta”, Gahlok Va lausui vilpittömän kohteliaasti ja kapusi Vaehranin pöydän päälle. ”…vaikka tästä alasimesta ei ollut viimeksikään mitään hyötyä.” GV nousi työpöydän päälle seisomaan ja potkaisi joitakin Vaehranin papereista alas lattialle. Hän tarttui valtavan kirjan mustan kanteen koukkumaisella kädellään ja poimi pöydältä toisella kädellään kansiollisen papereita. Summerganon ehti nähdä kansion kannessa punaisen merkin, joka muistutti matoran-kielen S-kirjainta. Mutta vain vähän.
Summerganon silmäili GV:n puuhia uteliaana. Hän ei voinut hillitä kieltään. ”Minkä käännöksen parissa työskentelet?” Gahlok Va avasi kansion ja näytti Summerganonille suuren paperikasan ensimmäistä sivua. ”Todella hyvä kysymys”, GV sanoi vilkuillen punaisella kynällä siististi kirjoitettua, mutta täysin käsittämättömistä kirjaimista koostuvaa tekstiä. Muodoltaan kirjaimet näyttivät hieman matoran-kirjaimilta, mutta olivat paljon kulmikkaampia. ”Tämä voi olla ihan mitä kieltä tahansa. Juuri nyt toivon, että löytäisin edes jonkinlaisen sukulaiskielen…”
Kirjahyllyllä työskentelevä Vaehran kääntyi hieman. ”Me tiedämme kyllä enemmänkin”, hän sanoi vaatimattomasti vilkuillen taaksensa, ”mutta se on tavallaan… luottamuksellista tietoa.” ”Ah, ymmärrän. Siinä tapauksessa…” Summerganonin lausahdus jäi kuitenkin kesken, sillä vaivaannus väistyi uteliaisuuden tieltä. Toa jatkoi GV:n työskentelyn tarkkailua ja kysyi aivan kuin ohimennen: ”Jos kuitenkin saan udella, niin mitä asia koskee?” Vaehran vilkaisi jälleen ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaa. Sitten GV ja Vaehran katsoivat toisiaan hetken silmiin. Gahlok Va viittoi pian pienellä kädellään Vaehrania luokseen. Kun tulen Toa oli kävellyt puolibohrokin viereen, heidän puheensa oli laskenut epäselviksi kuiskauksiksi. Summerganon yritti olla kuuntelematta tarkemmin, mutta lopulta uteliaisuus voitti.
”Onko hän…” GV kuiskasi. ”… yksi niistä ’ehdokkaista’?” Vaehran täydensi. ”Ei… ei Tawan mukaan.” Arkistonhoitajat ilmehtivät toisilleen hetken merkillisesti, kunnes nyökkäsivät yhdessä. Sitten he kääntyivät kohti Summerganonia. ”Kerromme sinulle”, VT sanoi hiljaa. ”Sillä ehdolla, että et sitten levitä sanaakaan eteenpäin.” ”Vannon sen”, Summerganon sanoi hieman kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Vaehran yskäisi nyrkkiinsä ja nielaisi. Hän etsi sanoja hetken. ”No… muistatko sen, kun väitimme Klaanilehden haastattelussa, että emme tiedä Nimdasta emmekä sen menneisyydestä enempää kuin kukaan muukaan?” Vaehran sanoi hymyillen ja kumartuen hieman kohti Sugaa. ”Muistan lukeneeni jotain sellaista”, Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: ”Mutta salamyhkäisyydestänne päätellen asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen, eikö vain?” ”No…” Vaehran sanoi hymyillen yhä kiusallisemmin. Hän nojasi työpöytäänsä hieman ja risti jalkansa. ”Se oli eräänlainen… ’muokattu totuus’, heh.” ”Tarkoitus pyhittänee tuossa tapauksessa keinot”, Summerganon myhäili. ”No, mitä te siis tiedätte?” Vaehran sulki suunsa kuin vetoketjun ja antoi puheenvuoron varoittamattomasti Gahlok Valle. Puolibohrok rykäisi ja nuoli huuliaan. Summerganonin ilme muuttui äärimmäisen jännittyneeksi. Hän melkein tunsi ilmassa jotain salaista, joka odotti, että voisi räjähtää silmille. Viimein Gahlok Va nosti katseensa Summerganonia kohti.
”Me emme ole ensimmäisiä, jotka ovat tutkineet Nimdaa”, GV sanoi. ”Matoron retkikunta löysi pieneltä ja hyvin häiritsevältä ’Rozum’-nimiseltä saarelta vanhan videopätkän, joka kertoi… jonkinlaisista muinaisista tiedemiehistä.” ”Todella muinaisista”, VT pisti väliin. ”Niin vanhoilta ajoilta, että ainoat niiltä peräisin olevat historiankirjat ovat… vanhoja heimolegendoja. En ymmärrä, miten heillä on voinut olla näin hyvä luonnontieteiden tuntemus aivan universumimme alkuaikoina.” ”Se on täysin käsittämätöntä”, GV sanoi viuhtoen käsiään. ”Tuhansia vuosia sitten on ollut olemassa joku, joka on meitä tieteelliseltä tuntemukseltaan vain askeleen jäljessä. Yhden askeleen.” ”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, hämmästeli Summerganon täysin vilpittömästi. ”Mitä luulette, saivatko he selville jotain, mitä emme tiedä? Ja kenen leivissä he mahtoivat olla, mikäli minkään tuntemma järjestön juuret ulottuvat niin kauas?”
”Niin paljon emme kai voi sanoa”, Gahlok Va vastasi huokaisten. ”Järjestöstä itsestään ei ole minkäänlaisia jälkiä.” Sen sanottuaan puolibohrok piti tauon, mutta nosti yllättäen vasemman kätensä etusormen pystyyn ja ilmehti merkillisesti. GV nosti pöydältä yhden papereista. Kellertävä ja hyönteisten syömä paperi oli täynnä punaisella kirjoitettua tuntematonta kieltä. ”… näitä lukuunottamatta.” ”Noissa papereissa seisovat merkit eivät tosiaan tarkoita mitään millään tuntemallamme kielellä”, VT sanoi turhautuneena. ”Se sai minut epäilemään, että kyseessä voisi olla jonkinlainen salakieli. Jotain, jolla tutkimuksen salaisuudet pidettäisiin näkymättöminä ulkopuolisen silmille.” ”… ja se ei tietenkään tosiaan helpota meitä jäljittämään tätä järjestöä”, Gahlok Va ärähti. ”Meillä on vain pari yhdentekevää työntekijänimeä ja pari täysin käsittämätöntä asiakirjaa. Siinä se.” ”Ahaa. Käsitän. Mistä olette saaneet käsiinne nuo lähteet, jos saan udella? Ja minkä nimisiä nuo työntekijät ovat, voiko niistä päätellä mitään esimerkiksi lajin suhteen?” uteli Summerganon innoissaan. Juttu kiehtoi häntä.
”Lähteet olivat kaiken aikaa Arkistossa, mutta onnistuimme yhdistämään ne näihin tutkijoihin vasta nähtyämme tämän nauhan”, Vaehran sanoi heilutellen paperipinoa käsissään. ”Ja en sanoisi niitä yhdentekeviksi, GV”, arkistonhoitaja jatkoi kohottaen kulmaansa. ”Ei sillä, että niistä olisi ollut paljon apuakaan.” Gahlok Va huokaisi ja tarttui yhteen muistiinpanolappuseen. ”Ei tosiaan. Nämä tyypit ovat tätä turagaa, ’Kezeniä’ lukuunottamatta historian unohtamia”, hän sanoi tiiraillen nimiä. ”Joku kuuluisa toisinajattelija, ’tohtori Delek’ vaikutti eteläisellä mantereella kauan sitten. Siinä ne, jotka ovat tehneet tämän Nimda-tutkimuksen suhteen jotain konkreettista.” ”No hei”, Vaehran keskeytti osoittaen kynällä yhtä nimeä GV:n muistiinpanolapussa. ”Tämän operaation rahoittajan nimellähän me löysimme nämä käsittämättömät tutkimusraportit.” Summerganon nojautui kiinnostuksen vetämänä huomaamattaan lähemmäs papereita. ”Kukahan tämä rahoittaja mahtaa olla? Joku isokin kiho? Ja onko tyypin motiiveista mitään tietoa?” Toa jatkoi väsymätöntä kyselyään. Asia tuntui jostain syystä todella tärkeältä. Gahlok Va siirsi uupuneen katseensa Sugaa kohti ja pudisti päätään. ”Minusta tuntuu, että tämä henkilö, kuka hän sitten onkaan… pitää yksityisyydensuojasta. Meillä on vain nimi.” Vaehran tihrusti muistiinpanopaperia. ”Adorium Selecius. Johtaa Selecius-säätiötä. Siihen se sitten jäikin.”
Silloin Summerganon mykistyi täysin ja jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen. Hän muisti. Vuosia, vuosia sitten hän toimi palkkasoturina jossain kaukana, toverinaan soturi, nimeltä Selecius. Epäuskoisuus valtasi hänet. ”Minä… minä tunsin kerran erään Seleciuksen. Onko tämä vain jokin omituinen yhteensattuma?” Hän kysyi kuivalla äänellä. Kaikki tuntui äkkiä kovin epätodelliselta. Gahlok Va ja Vaehran naurahtivat ensiksi yhdessä. Sitten he ymmärsivät, että äskeinen ei ollutkaan vitsi. Kaksikko tuijotti Summerganonia sanomatta sanaakaan.
”Mitä nyt?” kysyi Summerganon. Vilunväristyksiä kulki jään Toan ihon läpi. Muuta hän ei suustaan sillä hetkellä ulos saanut. Vaehran ei vastannut. Hän otti hätäisesti käteensä kansion, joka oli täynnä Selecius-säätiön tutkimusraportteja. Hän tuijotti kansion kantta hetken. Sitten tulen Toan katse siirtyi Sugan hämmentyneisiin kasvoihin. Vaehran ojensi kansion Sugalle. Sen kannessa oli punainen leima, joka muistutti hieman matoran-kielen S-kirjainta.
*
Summerganon palasi ajatuksissaan vuosien taakse. Aikaan, jolloin hän toimi palkkasoturina toverinsa Seleciuksen kanssa. Ja hän palasi muistoissaan yhä kauemmas, hetkeen jolloin hän oli tavannut toverinsa ensi kertaa. Hän muisti, miten Selecius oli kullanvärisessä panssarissaan ja auringon valossa leimuavan miekkansa kera matkannut Summerganonin kanssa kauan. Ja nyt Summerganon muisti jotain, mitä ei ollut aiemmin huomioinut. Hän muisti, punaisen, paikoitellen haalistuneen ja kuluneen merkin Seleciuksen haarniskan rinnuksessa. Merkin, jonka Summerganon nyt muisti olevan matoran-kielen S-kirjainta muistuttava. Hän muisti, miten Selecius oli heidän ensi tapaamisensa hetkellä ollut karkumatkalla ja että häntä jäljitettiin. Yhdessä he kukistivat Seleciusta jäljittäneet metsästäjät, sillä Summerganon luotti toverinsa vilpittömyyteen alusta asti, mutta menneisyydestään Selecius ei koskaan paljastanut paljoa.
”Menneisyyteni on synkkä, täynnä katkeruutta”, Summerganon muisti Seleciuksen sanoneen. ”Mutta nyt olen vapaa ja se tulee aina olemaan suurin voittoni ja varhaisesta menneisyydestä huolimatta oikean elämäni alku.” Ja muuta hän ei menneisyydestään koskaan kertonut. Seleciuksen sanat kaikuivat Summerganonin päässä, kun hän havahtui ajatuksistaan. Hänestä tuntui, että hän viimein ymmärsi, mutta hänen mielensä ei vielä ollut jostain syystä sitä hyväksynyt. Oliko hän viimein perillä Seleciuksen historiasta?
* *
Summerganon tuijotti kansion kantta pitkään ja hartaasti, muistoihinsa vaipuneena. Miksei Selecius koskaan kertonut? Miksi hänen nimensä oli sama kuin tuolla järjestöllä ja sen johtajalla? Nämä kysymykset vaivasivat Summerganonia, joka kuitenkin pakottautui nostamaan katseensa Vaehraniin ja Gahlok Va’aan päin. ”Niin… Selecius oli ystäväni. Hän oli soturi. Hyvä soturi. Hänellä oli tuo merkki, ainakin luulen niin.” Sen sanottuaan Summerganon kääntyi ikkunaan päin, miettien toveriinsa liittyvää mysteeriä. Hetken vaikutti siltä, että Gahlok Van ja Vaehranin päissä tikittäisi jotain. Ymmärryksen verho laskeutui vähitellen arkistonhoitajien päälle. Lopulta jotain napsahti. Vaehranin silmät pullistuivat. Hän ryntäsi vauhdilla työpöytänsä taakse ja tarttui kaksin käsin valtavaan käännösopukseen. ”Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä!” Vaehran hoki selaten kovakouraisesti läpi kirjan. ”Adorium… Adorium Selecius! Adorium ei ole nimi, tyhmä!” Gahlok Va oli hetken hiljaa, mutta pian hänkin näytti ymmärtävän kokonaiskuvan. ”Tyhmä, tyhmä!” puolibohrok sanoi läimäyttäen itseään kasvoille toisella kädellään niin kovaa, että toimisto kaikui. Summerganon havahtui ja katsoi ihmeissään, kuinka Vaehran selasi kuumeisesti kirjaa ja Gahlok Va näytti puulla päähän lyödyltä. ”Mitä? Saitteko selville jotain?” Vaehranin silmäkulma tärisi psykoottisesti hänen selatessaan vauhdilla läpi valtavan tiiliskiven. Arkistonhoitaja pysäytti monen monta sivua taittaneen selailun jälkeen yhden sivun kohdalle ja katsoi sitä pitkään ärtyneenä omasta sokeudestaan. ”Adorium, adoria, adorius”, Vaehran luetteli sanamuotoja raskaan hengityksen alta. ”Xian kieltä. Vortixx-kieltä!” ”Se ei ole mikään etunimi! Se tarkoittaa johtajaa!” Gahlok Va rääkäisi läimäisten nyt myös toisen kätensä kasvoilleen. Sinisen puolibohrokin kasvot alkoivat punertaa sekä läimäisyistä että raivosta. ”Tarkemmin sanottuna xialaista asetehtailijaa.”
”Mistä on kyse?” Summerganon kysyi rynnäten työpöydän ja käännösopuksen luo. ”Miten xialainen asetehtailija liittyy Nimda-tutkimuksiin? Mitä… mitä hänellä on tekemistä ystäväni kanssa?”
Gahlok Va läimäytti itseään kasvoille molemmilla käsillä vielä kerran. Ääni oli korviahuumaava. ”Summerganon”, GV mumisi kämmeniensä alta. ”Haluatko etsiä sieltä hyllystä… vanhimman xialaisen asekuvaston? Vanhimman, jonka löydät?” Summerganon nyökkäsi eikä jäänyt kyseenalaistamaan pyyntöä. Hän syöksyi kaivelemaan kirjahyllyjen läpi. Toalla oli hyvä tuuri, sillä kuvasto osui melkein heti hänen eteensä. ”Tämähän se on?” Suga varmisti nostaen aseiden kuvilla ja erilaisilla symboileilla koristeltua lehtistä. Hän sai vastaukseksi Gahlok Van nyökkäyksen ja ojensi kuvaston tälle. Summerganon janosi vastauksia.
Gahlok Va selaili nopeasti aakkosjärjestyksellisen kuvaston läpi kauhistellen välillä xialaisten hilpeän opportunistista käsitystä sodankäynnistä. Lopulta hän pysähtyi tietylle sivulle. ”Selecius-säätiön investoinnit”, Gahlok Va lausui inhoten. ”Selecius 2K7 -plasmalaukaisin: tähtää sydämeen, niin mikään ei enää liiku. Kratablammakh-kivääri suursiivoukseen: tuhoaa kaiken materian kolmen metrin säteeltä. Kredipsyteeni-hermokaasu: näin poistat kaikenkokoiset loiset tehokkaasti.”
Silloin Gahlok Va piti tauon. Vaehrankin tuijotti sivua. Gahlok Va nielaisi ennen kuin jatkoi. ”Tulossa tänä keväänä: Selecius-joukot.”
”Selecius… on siis johtajansa mukaan nimetty aseteollisuusyritys? Mutta miksi entisen toverini nimi on sama, kuin tuolla säätiöllä, varsinkin kun hän ilmeisesti kantoi säätiön merkkiä panssarissaan?” Kysymykset ryöppysivät Summerganonin suusta, mutta juuri kun hän oli tivaamassa lisää tietoa, hän viimein tajusi. Seleciuksen välttelevät vihjaukset menneisyydestään, suhteista, jotka vainoaisivat häntä ja joiden takia hän oli karkumatkalla. Haluttomuus puhua varhaisista vaiheista olikin kenties häpeilevää tietämättömyyttä. Oliko hän sittenkin vain yksi suuren asetehtailijan monista nukeista? ”Hän oli järjestön koekaniini, väkisin taivuteltu soturi, joka pakeni”, sanoi Summerganon lopulta. ”Minusta vain tuntuu siltä”, hän jatkoi ja ilman sen erikoisempia perusteita hän oli vakuuttunut.
”Selecius-joukot, tässä lukee”, Vaehran toisti. ”Itse joukoista ei ole minkäänlaista tietoa missään. Suurin osa oletti, että kyseinen projekti jäi vain kesken.” ”Sinänsä loogista”, Gahlok Va sanoi istahtaen pöydällä lojuvan jättikirjan päälle. ”Selecius-säätiö on ollut epäaktiivinen jo vuosisatoja.” ”Niin”, VT sanoi nyökäten. ”Mutta mitä luulet, Suga? Oliko se ystäväsi oikea nimi?”
”Luulin niin, mutta juuri kuulleeni perusteella en voi olla varma. Haluaisin uskoa muuta, mutta minusta tuntuu, että ei; se ei välttämättä ole hänen oikea nimensä.” Summerganon sanoi. ”Muistan, että hänen käsivarttaan peittävässä panssarissa oli haalistunut numerosarja, jonka edessä oli tuo näyttämänne S-merkki”, Summerganon jatkoi hitaasti. ”Tarkoittaisiko se, että hän oli… yksi niistä?” Summerganon lopetti ja silmäili nyt Gahlok Van kädessä olevaa kuvastoa inhoten.
”Se taitaa olla ilmiselvää”, Gahlok Va sanoi hiljaa. ”ystäväsi on… yksi tämän säätiön massatuotantosotilaista.” Gahlok Va vaikeni. Vaehran huokaisi ja heitti kuvaston paperiroskikseen. Tulen Toa käveli pöytänsä taakse ja vilkuili ulos ikkunasta. Arkistonhoitajan väsyneet silmät tarkkailivat pihamaan varhaisaamuisia tapahtumia. ”Koko Nimdaan perustuva aivotutkimus oli siis vain kulissia”, Vaehran sanoi katsomatta Sugaan ja Gahlok Vahan. ”Kaiken aikaa tietämättään nämä tutkijat työstivät siitä muinaisesineestä asetta. Asetta myytäväksi Vortixx-markkinoilla.”
”Mitä veikkaatte, oliko järjestön motiivi vain taloudellinen voitto, vai onko taustalla jotain muuta?” Kysyi Summerganon, joka halusi kiepästi tietää kaiken Selecius-mysteeristä. ”Mieli on tämän maailman vaarallisin ase”, Vaehran sanoi kääntyen hieman. ”Niin joku viisas joskus sanoi. En välttämättä haluakaan tietää, mikä vortixx-Seleciuksella oli mielessä.”
”Tärkeintä lienee se, että hän epäonnistui siinä”, Vaehran sanoi vielä. ”Miksi meitä rehellisiä tiedemiehiä on niin vähän?” Gahlok Va mietiskeli kirjan päältä istuen. ”Tuota… niin”,sopersi Summerganon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Hän huomasi, että ikkunan takana, ulkona oli jo melko valoisaa. ”Minun pitää ilmeisesti pian lähteä, matka odottaa, enkä haluaisi myöhästyä”, hän sanoi. ”Kiitos kun kerroitte minulle kaiken tämän. Arvostan sitä”, Summerganon sanoi ja todella tarkoitti sitä. Hän oli pakoillut menneisyyttään Klaanissa aika tavalla. Tavallaan sen harmaiden läikkien selviäminen sai hänet tuntemaan itsensä valmiimmaksi kohtaamaan tulevan.
”Suga”, Vaehran sanoi vielä. ”Kiitos avustasi. Minusta tuntuu, että pian saamme avattua myös tuon salakielen. Pyydän vain, että et…” Vaehran piti tauon ja kääntyi poispäin ikkunasta. Hän tuijotti Summerganonia pitkään silmiin. ”… jakaisi mitään täällä oppimaasi eteenpäin.” ”En tietenkään, kuten jo aiemmin lupasin. Voitte luottaa minuun.” Summerganon sanoi. ”Mutta nyt minun täytyy tosiaan tehdä lähtöä, kiitos vielä kerran teille”, Summerganon sanoi iloisesti, vaikka äskeittäinen tietotulva häntä vielä hieman vaivasikin. ”Ensi kertaan siis, näkemiin!” Hän vielä sanoi kättään heilauttaen.
”Ole varovainen”, Gahlok Va sanoi heilauttaen kättään. ”Toivottavasti ystäväsi on löytänyt itselleen uuden elämän.” Vaehran hyvästeli Summerganonin sanattomasti ennen kuin palasi töihin. Summerganon nyökkäsi Gahlok Valle, sillä totta vie hänkin toivoi Seleciuksen -joksi hän tätä paremman nimen puutteessa yhä kutsui- löytäneen uuden elämän itselleen. Summerganon kääntyi kannoillaan ja käveli ulos.
Toimiston ovi sulkeutui kolahtaen ja Vaehran rojahti väsyneenä työtuolilleen. Tulen Toa raapi leukaansa ja haukotteli. Hän kaipasi jotain kofeiinipitoista. Gahlok Va istui yhä valtavan käännösoppaan päällä ja yhdisteli asioita. ”Melkoinen sattuma”, puolibohrok sanoi silmät pyöreänä. ”Se siis, että Suga tiesi tuon.” Vaehran huokaisi vastaukseksi. ”Sattumat ovat Mata Nuin tapa pitää hauskaa”, Vaehran sanoi väsyneenä. ”Kaunis ajatus”, Gahlok Va hymähti, mutta kääntyi pian kohti Vaehrania katse vakavampana. ”Mutta ole rehellinen minulle. Uskotko tuohon.” Vaehran ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi. Arkistonhoitajan äänensävy pysyi sataprosenttisen neutraalina. ”Niin on miellyttävämpää ajatella”, Vaehran sanoi. ”Sillä jos oletamme, että sattumia ei ole olemassa, edessämme on valtava pimeyden verkosto, jonka kourat ulottuvat kaikkialle historiaan.” Vaehran oli hetken hiljaa. ”Ja jos kaivaudumme liian syvälle siihen, se syö meidät.”
Gahlok Van hymy hyytyi hetkeksi. Hän mietti vastausta pitkään. ”Mutta ystävä”, GV sanoi. ”Jos kaikella on yhteys kaikkeen, se tekee meidän tehtävästämme tuplasti helpompaa.” Vaehranin vakaville kasvoille levisi vähitellen hymy. ”Me murramme tämän mysteerin kuin munankuoren.” Gahlok Va nyökkäsi pitkään voitokkaana. Joskus kirjastonhoitajan työ oli hyvin palkitsevaa.
”Heti kun saan kahvia”, Vaehran sanoi hieroen silmiään. GV:n ilmeellä olisi voinut tappaa vauvahylkeitä.
Arkistojen aula
Mietteliäs Summerganon suuntasi askeleensa ulos Arkistoista, kohti Satamaa, jossa hänen matkatoverinsa todennäköisesti jo odottivat. Miksei Selecius koskaan kertonut kaikesta kokemastaan? Mitä kaikkea muuta salattavaa hänellä oli? Tuo vanhan toverin historiaan liittyvä yksityiskohta linkittyi Klaanin nykyisiin tutkimuksiin. Ensimmäistä kertaa Summerganon tunsi Klaaniin saapumista edeltävän harmaan ajan liittyvän nykyhetkeen ja elämään Klaanissa. Summerganonin kaksi maailmaa kohtasivat ja ne yhdisti toiseensa aseita tehtaileva säätiö.
Hiljaisuuden vallitessa hän saapui Satamaan ja asteli laiturille numero kuusi. Matoro tuli häntä vastaan ja ohjasi Summerganonin laivaan, jossa muu seurue jo odotteli. BKS Hildemar lipuisi pian satamasta aamun usvaan.
Tawa istui tuolillaan tuijottaen punaista taivasta panssarilasisen ikkunan läpi. Suurisilmäinen Ussal-rapu oli adminin sylissä ja liikutti jalkojaan levottomasti edestakaisin. Tawa rapsutti Nöpöä hieman sen silmien takaa, mikä sai rahin hengittämään tyytyväisesti. ”…anteeksi vain”, admin sanoi takanaan seisoville klaanilaiselle. ”Toistaisitko?” Tawan takana sotilaallisesti seisova Klaanin veteraanimoderaattori BladeVezon rykäisi virallisesti hiekkapaperimaisella äänellään. Hän heitti pienen raporttitiedostojen kasan Tawan toimiston pöydälle. ”Torakkahyökkäys Tho-Koroon, Pomo”, Bladis sanoi karusti. ”Laivaston pojat tekivät täsmäiskun nopeilla hävittäjillä, mutta nazot olivat varautuneet isommalla kalustolla. Menetimme kolme Ramaa.”
Tawa räpytteli silmiään järkyttyneenä. ”Mi…miksi Tho-Koro? Ei se edes ole meidän aluettamme…”
Bladis ei tiennyt, mitä sanoa. Hän nieleskeli jotain hetken aikaa ja nuolaisi huuliaan liskomaisella kielellään. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin Same vetäisi esiin tajunnanräjäyttävän puheensa sotataktiikoista, sotahistoriasta, aseista, eri osapuolten motiiveista ja painovoiman ja tuulen vaikutuksesta taistelukentällä. Tällöin Bladis pääasiassa nyökkäili ja täydensi entisen opettajansa lauseita yksittäisillä lisäyksillä ja korjauksilla. Nyt komentaja Same oli kuitenkin muissa tehtävissä ja Bladis edusti koko moderaattorikuntaa yksin. Itsevarmuutta teräshaarniskaiselta skakdisoturilta ei puuttunut, mutta hänen Samen kanssa sopimansa menettely oli yksinkertaisesti se, johon he olivat molemmat vuosien varrella tottuneet. Same kuulusteli vihollisia rauhallisella äänensävyllä ja pettämättömällä katsekontaktilla ja BV hujautti näiden päät välillä pöytää vasten nopeuttaakseen kielenkantoja. Kaksikon yhteistyö yksinkertaisesti toimi.
BV avasi terävähampaisen suunsa vähitellen. ”Se saattaa olla jonkinlainen varoitus”, moderaattori sanoi kuulostaen pohdiskelevalta. Tawa kääntyi tuolillaan kohti moderaattoria ja huomasi samalla, että tämän takana huoneessa seisoivat myös Klaanin ahkerat arkistonhoitajat. Kirjapinoa kantava tulen Toa Vaehran ja tämän takaa vielä isomman kirjapinon kanssa huoneeseen ankkamaisesti vaappuva Gahlok Va tervehtivät Tawaa. Tai ainakin yrittivät. Molemmat kädet varattuina tervehtiminen osoittautui hieman vaivalloiseksi, joten arkistonhoitajat tyytyivät ilmehtimään oudosti. Tawa ilmehti takaisin ja heilautti oikeaa kättään kevyesti.
”Vai niin”, Tawa sanoi vilkuillen pöytänsä kulunutta pintaa ja kohottaen kulmiansa kypsyneen näköisenä. ”Tappavat siviilejä. Onko tämä sitä nazorakien sotilaskunniaa?”
Bladis köhäisi. ”Kaikella kunnioituksella, Pomo, mutta…” BladeVezon mietti hetken, miten Same vastaisi. Sitten hän köhäisi uudestaan. ”…ne tappavat siviilejä. Mokomat kierosilmäiset kuoriaiset yrittävät usuttaa meitä hyökkäämään tuonne, että voisivat napata meidät yllätyksellä. Luulisin ainakin.” Tawa nosti katseensa pöydästä. ”Samaa mieltä. Mutta mitä muuta me voimme tehdä, jos ne vain…jatkavat tuota?” BladeVezonin katse siirtyi huoneen päästä päähän. Hän poimi yhden Tawan pöydällä olevista raporteista ja naputti sitä teräväkyntisellä skakdin sormella. ”Niinpä.” Ärtymys laskeutui pois Tawan kasvoilta. Admin katsoi BV:tä nyt kasvoillaan pikemminkin syyllisyydentunnetta. ”Miten Laivaston…” Jokseenkin poikkeuksellisesti BladeVezon päätti keskeyttää johtajansa. ”Ei huolta, Pomo. Keetongu on edelleen jossain matkoilla, mutta herra isoherra Tehmut teki onneksi jo aloitteen. Tämä ei voi olla niin iso operaatio, että emme saisi niitä ajettua pois.” Tawa nyökkäsi pitäen ilmeensä kuitenkin samana. ”Hyvä.” Admin nosti Nöpön sylistään työpöydälle, josta Ussal kipusi seinäkiipeilyyn kehitetyillä jaloillaan alas lattialle. Maissinjyvien poksahtelulta kuulostava pikkuruinen napina kulki vauhdikkaasti lattiaa pitkin. Nöpö siirtyi paikasta toiseen tutkien huoneeseen ilmestynyttä kolmikkoa ruohonjuuritasolta. Bladis vilkuili ussalia hymyillen kevyesti. Nöpö nuolaisi skakdin jalkaa, maisteli hetken analyyttisen näköisenä ja siirtyi kohti seuraavaa jalkaa. Pian ussal kutitti märällä kielellään jo Gahlok Van jalkoja. Lyhyt sininen arkistonhoitaja olisi nauttinut tilanteesta huomattavasti enemmän, jos ei olisi yrittänyt samalla pitää painonsa verran kirjoja käsillään.
Tawa kääntyi jälleen ympäri ja tuijotti ikkunaa. Hän tarttui pieneen vihkoon työpöydällään ja selaili sitä perehtymättä siihen kuitenkaan kovin tarkasti. Vihkonen oli täynnä vanhoja valokuvia. ”Onko…etsinnöistä kuultu mitään?”
”Visokki?” Bladis sanoi ymmärtäväisenä. ”Ei, Pomo. Anteeksipyytöni.”
Tawa heilautti kättään. ”Eipä se mitään”, hän lausui hiljaa. Vihkonen sulkeutui ja Tawa laski sen takaisin pöydälleen kääntämättä katsettaan pois ikkunasta. ”Jotain kuitenkin taisi tapahtua”, BV sanoi ottaen muutaman askeleen lähemmäs Tawan pöytää. ”Umbra palasi.” Tawa kohotti kulmaansa katsoen Bladiksen kasvoja ikkunan heijastuksesta. ”Umbra? Mitä ja missä?” ”Hän oli kuolemaisillaan. Joku oli tuonut hänet rakennuksen sisälle ilman, että kukaan oli edes huomannut. Piru vie, Paaco ei edes löytänyt valvontakameranauhalta mitään.”
”Onhan hän jo hoidossa?” Tawa sanoi huomattavasti huolestuneemman näköisenä, suoristaen selkänsä. Bladis nyökkäsi, mutta kulutti hieman aikaa seuraavan suustaan tulevan lauseen muotoiluun. ”Huolestuttavaa kuumeen nousua lukuunottamatta hän pärjäilee. Onneksi hän on ihan hyvissä käsissä. Juttu on vain niin, että hän on…ömmmm…” Vaehran ja Gahlok Va vilkuilivat toisiaan jakaen hyvin samanlaisen katseen. Tulen Toa kohautti olkapäitään. ”Mitä?” Vaehran sanoi, puuttuen keskusteluun ensimmäistä kertaa. ”Sanotaanko, että…” BV takelteli. ”…hän on päättänyt tulla taas matoraniksi.”
Vaehran, Gahlok Va ja Tawa katsoivat kaikki skakdimoderaattoria etsien paljastavaa virnettä. He eivät löytäneet sellaista. Skakdin kasvoilla oli vain sen luonnollinen terävähampainen irvistys. Bladis nyökytteli sanaakaan sanomatta ja siirteli katsettaan kaikkiin kolmeen. ”Tälle on varmaan joku selitys”, Vaehran uskotteli itselleen hiljaa. Pieni puolibohrok surisi hyönteismäisesti. ”En olisi niin varma…” Gahlok Va sanoi. Tawa availi suutaan useamman kerran. Hän ei saanut huultensa välistä pakotettua edes kunnollista kysymystä. ”Saat jututtaa häntä tämän jälkeen”, Tawa sanoi kasvoillaan harmoninen sekoitus huolestuneisuutta vanhasta ystävästä ja yllättyneisyyttä tapahtumien hämmentävästä kulusta. Hän oli kokenut molempia viime viikkoina enemmän kuin koskaan. Joku Tawan kuulemista kymmenistä johtajahahmoista oli joskus sanonut, että oikean johtajan oli piilotettava tunnetilansa. Muut admineista tottelivat tätä kehotusta monin tavoin. Visokki oli telepatiansa takia monin tavoin sulkeutunut itseään ympäröivistä elävistä olennoista. Hän antoi muiden kuin ystäviensä tietää vain sen, mikä oli pakollista. Ämkoo pysyi hyvin harvoin Klaanin linnoituksen sisällä tarpeeksi kauan muodostuakseen kaikkien klaanilaisten silmissä oikeaksi henkilöksi. Kaikista pahin oli Guardian, joka vaikutti monissa tilanteissa sosiaalisesti avoimelta ja rehelliseltä soturilta, mutta oli piilottanut sisäänsä enemmän salaisuuksia ja pimeyttä kuin kukaan pystyisi päättelemään.
Tawa yritti parhaansa mukaan pitää tunnetilansa mahdollisimman avoimina ja rehellisinä niille, joiden kanssa keskusteli. Hän ei halunnut olla sotilaiden palvoma ikoni tai jumalainen pelastajahahmo. Hän halusi näyttää olevansa yksi muiden joukossa. Johtaja tarvisi karismaa, mutta johtajan oli tarkoitus vain näyttää olevansa monin tavoin vain yksi muista. Se ei vain ollut aina yhtä helppoa. Tawa nousi seisomaan tuoliltaan ja nosti siinä samassa viittansa sen selkänojalta, sitoen sen paikalleen. Hän hymyili Bladikselle hymyä, joka ei ollut täysin rehellinen. ”Kiitos kovasti, Bladis. Pyydän, mene katsomaan, miten Umbra voi.”
Adminien sanansaattaja nosti kätensä sotilastervehdykseen ja katsoi johtajaansa silmiin. ”Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan käskyä, Pomo”, hän sanoi. Hopeinen skakdi kyykistyi maahan ja rapsutti Nöpöä hieman silmien takaa. Hän vilkuili kirjojen kantamiseen kyllästyneitä arkistonhoitajia ja näytti hetken mietiskelevältä. ”Mitä olette tekemässä nyt, muuten?” skakdi kysyi varovaisesti. ”Jos minulla on lupa kysyä.”
”Tuplasalama”-Vaehran haukotteli. Tämä ei ollut kannanotto puheenaiheen kiinnostavuuteen, vaan merkki siitä, että hän oli valvonut kantamansa kirjapinon kera melkein koko yön. ”Nimda”, Vaehran sanoi. ”Nimda”, GV:n epäselvä mumina tuli kirjapinon läpi. Tawa nyökkäsi hieman. ”Teemme vielä pieniä etsintöjä Matoron tuoman videonauhan perusteella.”
”Hmh”, BV äännähti. ”Onko tämä nyt…tarkoitan…” Skakdi nousi täyteen mittaansa ja liikutti käsiään moneen suuntaan. ”Me olemme sodassa ehkä tämän merialueen isoimman ja vaarallisimman limanuljaskaliittouman kanssa. Anteeksi nyt suorasanaisuuteni, mutta metallinpalasten jahtaaminen ei…auta.”
Tawa järjesteli omalla pöydällään olevia kirjoja keskittyneesti. ”Nimda on yksi syistä, miksi tämä sota on alkanutkin”, hän sanoi nostaen katseensa. ”Meidän täytyy mennä alkuun, jos haluamme ymmärtää kaiken.” Vaehran raahautui Tawan pöydän eteen ja laski painavan kirjapinonsa mahdollisimman siististi alas. Gahlok Va teki samoin ja hengähti uupuneesti saatuan kirjat Tawan pöydälle. ”Niinpä kai”, BV sanoi. Hänelle tuli pian mieleen jotain, josta hän oli väitellyt Samen kanssa. ”Mutta eikö tämä vain vie aikaa? Torakat, zyglakit, palkkasoturit tai ne metallipöntöt voivat hyökätä milloin tahansa. Meidän pitää olla valmiina.” Tawa kohautti olkapäitään hieman mietiskelevänä. ”Tjaa.” ”…ja sitä paitsi, en minä itse näihin huhuihin usko, mutta…” BV sanoi hiljaa. ”…oletteko nähneet ne torakkapropagandat?” ”Joo. Substanssitonta, mahtailevaa sekasotkua”, GV jupisi. Vaehran päätti hyssytellä toveriaan hieman.
”En jaksanut lukea”, Tawa hymähti vakava ilme kasvoillaan. ”Mutta minua tyrannia ne varmaan kirosivat?”
”Ne istuttivat hyväuskoisten kyläläisparkojen mieliin ajatuksen siitä, että te aikoisitte käyttää Nimdaa aseena Allianssia vastaan”, BV sanoi. ”Tällainen paneutuminen sen tutkimiseen ei varmaan…anteeksi taas, auta uskottavuuttamme.” Tawa ei vastannut. Hän ja arkistonhoitajat olivat kaivautuneet syvälle kirjapinoon. Bladis katsoi Tawaa pitkään hiljaa. ”Anteeksi, oikeasti”, BV sanoi synkästi. ”Jos se on ase, olemmeko me…käyttämässä sitä Allianssia vastaan?”
Tawa pysäytti kirjan selaamisen ja käänsi silmänsä hitaasti teräshaarniskaista skakdia kohti. Admin aprikoi kysymystä pitkään ja hartaasti. ”En tiedä.”
BV nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka olisi halunnut kuulla huomattavasti enemmän. Hän kääntyi ympäri sanomatta sanaakaan ja avasi Tawan toimiston oven. ”Onnea…siihen, mitä yritätte.”
Arkistonhoitajat kiittivät, mutta Tawa oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa. Ei ollut aikaa miettiä sodankäynnin moraaleja. Nyt pitäisi löytää Adorium Selecius.
* * * [spoiler=Näytinpä esimerkkiä.]Ihmiset, käyttäkää enemmän näitä ”yhteisiä” hahmoja.[/spoiler]
