Onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.
E H E Ä.
K O K O N A I N E N.
t-tai ainakin o l i n
TEEMME SINUSTA KOKONAISEN
EHJÄN
YHDEN
Koneet tarttuivat häneet. Kylmät sormet kiertyivät hänen kehonsa ympärille. Koneskakdit, niiden hampaat leimusivat verisinä hänen yllään. Odinan pirut, helvetin lekurit. Niiden silmät loistivat sinisinä niiden kumartuessa plasmahengen ylle.
Ne hakkasivat häneen nauloja. Porasivat kiinni ruuveja. Sulkivat toaa syvyyksiin. Hopeaan.
Höyryritari yritti huutaa ja riuhtoa itseään irti, mutta konekädet eivät irroittaneet. Ne hukuttivat hänet kylmään, elottomaan kuoreen. Hukuttivat hänen sielunsa aineeseen.
Joka osan myötä hän oli vähän vähemmän Deleva ja vähän enemmän joku, jota ei tuntenut.
Maailman värit alkoivat kadota kun elohopean meri alkoi syödä kaikkeuden värejä. Koneskakdien irvinaamat alkoivat muovautua groteskeiksi hirviöiksi, joiden hampaat putosivat yksi kerrallaan myrkylliseen mereen, josta nousi vihertävää hehkua. Niiden naamat alkoivat muistuttaa metallisia naamioita ja koko niiden olemus alkoi muuttua.
Elohopea alkoi jäytää Delevan viimeisiäkin omia värejään. Hänen punainen ja valkoinen värinsä alkoivat syöpyä pois ja korvautua hopeisella ja harmaalla, teollisella ja kliinisellä värillä. Hänen koko identiteettinsä olisi pian mennyt kauas pois hopeisen esiripun taakse.
“Miksi teet tämän, Varjottu?” koneistuva toa sai sanottua, mutta hänen oma äänensä alkoi myös muovautua kuin se olisi mennyt jonkin laitteen läpi. Siitä tuli kolkon mekaaninen. Kuoleman kolkko.
Mekanisoituneet entiset skakdit, joiden koko liskomaisuus oli jo kadonnut, kääntyivät konemaisesti kitisten ja nitisten kohti kysyjää. Heidän naamansa olivat sulaneet ja korvautuneet hopeisilla naamioilla, joiden alta tihkui eri väristä verta. Harmaat metsästäjät vastasivat kolkosti ja kuin yhdestä suusta, yhdestä mielestä. “Teemme sinusta kaltaisemme. KALTAISEMME. K A L T A I S E M M E.”
”-shokissa! Tarvitsemme- pidelkää-”
”-kkoliikkeistä. Jos hän riuhtoo itsensä irti, todennäköisesti menetäm-”
”Lamauttimet tänne!”
“Poistamme nimesi. Itsesi. Sinäsi. Sielusi. Ainetta, ainetta vain. Sinusta tulee yksi Meistä. MEISTÄ. M E I S T Ä”, moniääninen kuoro jatkoi. Elohopeisesta merestä alkoi nousta myös muita hahmoja, joista osan Deleva tunsi. Maan soturi peittyi väkivaltaisesti myrkylliseen hyökyaaltoon, josta oli nousemassa kenraalin kynsi kohti taivaita. Valon tuoja peittyi aallon pärskyihin ja menetti kaiken värinsä. Tulen takoja yritti nousta pintaan, mutta hopeainen söi ahnaasti tämän tulta kuin tuli polttoainetta. Mielen prinssi oli harppuuna valmiina, muttei tehnyt mitään. Hän luotti vain rakkaaseensa kun hopeinen söi hänenkin värinsä.
Jossain kaukana kaikui Varjotun ääni. Hän ilkkui Delevalle ja tämän olemattomuudelle.
“Olet vain massaa, tyhjyyttä, kal”, ääni kaikui meren yllä. Meren, josta uudet hopeiset soturit nousivat. Draakkikuningas istui valtaistuimellaan kaukana merestä. Kaukana hopeisuudesta. Hänen valtaistuimensa oli saarella, joka oli tehty ruumiista. Toia, matoraneja, titaaneja, selakheja sekä monien muiden lajien edustajia oli groteskina vuorena liskokummisedän valtakunnan tukipilareina. Kummisetä piteli kädessään hohtavaa sirua ja osoitteli sauvallaan entistä Delevaa.
“Olisi pitänyt poistaa sinulta identiteettisi jo vuosikymmeniä sitten. Katso miten ystäväsi nauttivat tästä”, liskokeisari osoitti kal-rivistöä. Yksi kerrallaan vaaleanvihreä hehku korvasi Delevan ystävien silmien värityksen. He eivät huutaneet, koska mitään ei ollut enää tehtävissä. He olivat osa armeijaa. Osa suurempaa kokonaisuutta.
Deleva alkoi antaa jo periksi ja vajosi mereen pää edellä. Myrkky poisti hänen kipunsa, poisti hänen tuskansa. Tuskansa elämisestä, tuskansa tunteista. Elohopea korvasi kaiken olevan olemattomalla, tyhjyydellä. Enää ei tarvinnut pelätä, ei tarvinnut surra.
Hopeiset nostivat hänet merestä osaksi uutta elämää ilman kärsimystä, tunteita. Toat, jotka ennen olivat olleet Matoro ja Umbra nostivat hänet pystyyn. Kymmenien ellei satojen hopeisten soturien joukko oli saanut uusia jäseniä. Varjotun ilkeä nauru kaikui ympäri merta.
Delevan teki mieli päästä Varjotun luo. Teki mieli satuttaa. Mutta jokin yritti estää häntä toimimasta vapaasti. Tekemästä päätöksiä, ajattelemasta tuntein.
“Totut tähän uuteen elämääsi”, hopeinen soturi sanoi konemaisesti, ilman että muut konesoturit sanoivat mitään. Hän oli erilainen kuin muut. Soturista paistoi kuoren alta hiukan kellertävää hohdetta. Kaliutuneen toan teki mieli lyödä tätä suupalttia. Kenenkään ei pitäisi tottua tällaiseen elämään.
“Nyt saat turpaasi”, Deleva sai vain vaivoin sanottua uudella mekaanisella ja kolkolla äänellään. Muut soturit alkoivat toistaa kuin kaikuna konesoturin sanomaa. Mekaaninen nyrkki löysi nopeasti kohteensa.
Delevan koko keho säpsähti kivuliaasti sähkövirran lamauttaessa lihakset yhtenä pulssina. Angien nousi polvilleen toan vierestä pidellen suutaan, josta pulppusi verta. Lattialla oli joukko hainhampaita toan nyrkin jäljiltä. Toinen Uuden Käden lääkintävahkeista oli myös saanut osuman pakkoliikkeissään heittelehtineestä soturista.
”Tila vakaa”, kuittasi suletukasvoinen matoralaistohtori näyttöpäätteiden edessä. Lääkintähenkilöstö, jonka Käsi oli alas konetoaa hoitamaan kutsunut, palaili potilaan ääreen. Vahki porasi Delevan KAL-puolta kiinni pöytään varotoimeksi Rautakalan noustessa ylös. Hän yritti sanoa jotakin, mutta suu täynnä verta ja hampaita teki sen hyvin vaikeaksi. Lisäksi se jokin olisi todennäköisesti ollut vain liuta kirosanoja.
Nurukan katseli tilannetta leikkaussalin kulmasta. Hänen vanhoilta viiksekkäiltä kasvoiltaan heijastui huoli ystävästä. Deleva oli hänen pitkäaikaisempia ystäviään, tai ainakin niitä ystäviä, jotka maan soturi oli muistanut. Vaikka plasman toa olikin usein äkkipikainen ja kärttyisä, oli tämä silti hänen ystävänsä.
Maan toa oli voimaton. Hänen mutaatiotykkinsä, kenraalin kyntensä tai maan elementaalivoimansa eivät olleet nyt hyödyksi, puhumattakaan kakamasta. Plasman toan pelastaminen oli tärkeää, koska Uusi Käsi tarvitsi liittolaisia joihin luottaa. Ja jokin majakka tarvittiin Mustaan Käteen kun jokin vei valon toan mukanaan.
Deleva oli ollut tukena silloin kun zyglakit ja outo Kraa olivat taistelleet heitä ja Orton-toia vastaan Avra Nuilla. Deleva oli ollut mukana kun he olivat kohdanneet Samolin ja Metorakkin Nimda-saarella sekä pelastaneet Matoron. Plasman toa oli myös lähtenyt uskaliaalle tehtävälle kohti Metru Nuita ja vaeltanut heidän kanssaan läpi Steltin slummien, Karzahnin helvetillisten tasankojen ja Le-Metrun asfalttiviidakon. Kaikesta selvinneen höyrymiehen tarina ei saisi loppua nyt. Sen Nurukan oli päättänyt.
“Plasman toa on epäitsekkäimpiä miehiä, jotka tunnen”, Nurukan sanoi hiljaa, jolloin kyynel vierähti hänen kakamallaan. Tuntui pahalta kun ystävä oli kuoleman kielissä ja todella kovissa tuskissaan.
Entisenä Kenraalina Nurukanin ei pitäisi näyttää tunteitaan, mutta hän oli jo vanha ja näin iäkkäänä hyvät ja elossa olevat ystävät olivat harvassa. Kolmesta oli jäljellä vain hän.
”Hänen tila ei kyllä näytä kovin toiveikkaalta”, totesi synkkänä selakhi, joka seurasi verinen paperituppo poskellaan lääkäreiden toimia.
“Toivon Mata Nuin ja Suurten olentojen kautta hänen palaavan luoksemme”, Nurukan kertoi selakhialaiselle. Hänellä oli vaikeuksia antaa tunteidensa olla kovan ulkokuoren sisällä pääsemättä valloilleen. “Tiedätkö mitään Umbrasta?” hän kysyi hetken kuluttua kun oli ensin katsonut tyhjyyteen.
”Ne koneet”, hailtia huokaisi. ”Taisivat saada hänet. Vähän ennen osumaa.”
Hän tunsi itsensä oudolla tapaa… ylimääräiseksi tukikohdassa. Hän oli kai edelleen teknisesti vanki edelleen. Omituinen maan toa oli ilmeisesti kenraali (miksi niin monta kenraalia?), kristallogi muisti vahkin kertoneen saattaessaan hänet leikkaustilaan.
“Osaatko kertoa mitään niistä koneista?” entinen kenraali kysyi naiselta. “Kaikki tieto valon toasta on tärkeää. Kaikki tiedonjyvät tämän mahdollisesta olinpaikasta. Tarvitsen niitä”, toa sanoi muutaman uuden kyyneleen pudotessa lattialle.
”No olen ihan yhtä tiedoton kuin te kaikki muutkin”, stressaantunut hainainen tivahti.
“Anteeksi”, vanha toa nöyrtyi. “Näitkö mitään erikoista symbolia tai logoa niissä? Monet kierot kaverit tuppaavat laittamaan vesileimojaan luomuksiinsa”, kenraali jatkoi. “Tiedän, että tämä on vaikeaa aikaa meille kaikille ja sinäkin olet periaatteessa vankimme, mutta sinun ei tarvitse olla. En tosin voi puhua Mangaiden tai muiden puolesta, mutta tarvitsemme uusia liittolaisia nyt kun soturimme ovat toimintakyvyttömiä.”
”Minä vain… äh, tämä on kaikki niin vaikeaa”, selakhi totesi hiljaa. ”S-saanko vain nyt yrittää keskittyä tähän… hänen pelastamiseensa.”
Nurukan nyökkäsi ja antoi hammaskalan jatkaa tehtäväänsä.
”En tosin tiedä, miten paljon tässä on enää tehtävissä”, Angien jatkoi katsellessaan epätoivoista taistelua plasman toan elossa pitämiseksi. Hänen oikea puolensa oli järkyttävässä kunnossa. Puolet luista murtuneet, sääri repeytynyt irti, ammottava repeämä rintakehässä… hän oli kiinni hengityslaitteissa ja jatkuvasti rauhoittavien vaikutuksen alaisena.
Se oli aivan kuin taas Odinalla. KAL-koe. Angien ei tiennyt, pitäisikö hänellä olla huono omatunto siitä. Se oli kuitenkin pelastanut toan hengen.
“Vaikutat tietävän teknologiastamme paljon, kristallitutkija”, Nurukan kertoi.
”No kiittäkää siitä kralhikenraalianne. Toi meille Odinalle aika paljon tekniikkaa loikatessaan.”
“Killjoy…” Nurukan mutisi. Entisen kollegan näkemisestä oli vierähtänyt jo hetki aikaa. Maan toa ei kuitenkaan tiennyt tämän olleen loikkari.
”Samoin Puhdistaja”, pimeyden metsästäjä jatkoi. ”Häneltä saimme jo sodan aikana Käden tavaraa.”
“Puhdistaja eli Ficus?” Nurukan kysyi Angienilta. Hän muisti Join tarinan maan toasta, josta tuli takinkääntäjä. Ficus oli ollut yksi Kolmesta, jotka perustivat Mustan käden. Tosin nykyisin Ficusiksi kutsuttua henkilöä tuskin enää oli olemassa missään.
”Niin”, Rautakala vastasi. ”Tuo… tuo haarniska, johon Deleva on kiinnitetty, oli Ficuksen tuomisia. Hän hankki meille paljon muutakin… Exo-N-” hän keskeytti itsensä äkisti. ”En tiedä, voinko… voinko puhua näistä.”
“Olen kiitollinen siitä, että kerroit edes nuo tiedonmurut”, Nurukan vastasi ja hymyili jo hieman. Rattaat hänen mielessään raksuttivat kuumeisesti kun wanha kenraali koetti miettiä keinoa toan pelastamiseksi.
Hetken hailtia vain katseli salin menoa ikeniensä verenvuodon tyrehtyessä. Parantajavahkit ja matoranlääkärit hääräsivät edelleen toan kimpussa.
”Jos täällä olisi kalustoa, hänet voisi varmaan koneistaa”, Angien ajatteli ääneen. ”Kone-elimiä, kyberneettisiä niveliä, sydänkiviä…”
“Entä jos löydämme jotain luurankoja Käden kaapeista?” Nurukan höpötti ääneen.
”Tämä paikka näyttää kyllä siltä, että täältä voisi löytää mitä tahansa”, nainen puhahti katsellessan nurkkiin kasattuja laatikoita.
Nurukanin mieleen putkahti ajatus jostain ruumishuoneesta, joka rakennuksessa pitäisi kai olla. Hänellä oli muisto johonkin huoneeseen liittyvästä ja siitä, että se oli jossain yläkerroksissa.
“Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan ruumishuonetta yläkerroksiin”, toa sanoi hiljaa.
Selakhi vilkaisi viiksimiestä. ”Ymmärsin että yläkerrokset olisi suljettu?”
“Ne ovatkin, mutta kyllä sinne pääsee”, kenraali virnisti ja oli jo hiukan toiveikkaampi.
”Miksi ne ovat suljettu?” Rautakala ei ollut vakuuttunut.
“Umbra ja Matoro kohtasivat siellä… asioita”, maan toa vastasi.
”Luuletko, että olisi… turvallista käydä siellä? Ruumishuoneella siis?”
“Siellä tuskin on mitään pelättävää kun kaksikko voitti Käden luurangot”, wanhus sanoi ihmeellisen rauhallisesti.
”En ihan odottanut kirjaimellisia luurankoja”, selakhi vastasi. ”Mutta kai meidän pitää käydä katsomassa siellä.” Hän loi katsauksen toanraatoon, joka kamppaili hengestään. Tavallaan hän tunsi velvollisuudekseen auttaa tätä.
”Joten näytä tietä.”
Maan toa ja selakhi aloittivat matkansa läpi kolkkojen ja pölyisten käytävien. Ovi, josta kaksi toaa olivat tukikohtaan viime viikolla saapuneet, avautui kenraalin avainkortilla. Koko yhdestoista kerros oli täynnä raunioita. Jossakin siellä kivien alla makasivat KAL-haarniskat, kuolleina tai epäkuolleina.
Sitä ei onneksi Angien tiennyt, sillä jos olisi, hän ei olisi sinne astunutkaan. Ei edes itsevarman toa-jurmun kanssa.
“Matoro ja Umbra laittoivat näemmä tämän pahempaan remonttiin kuin odotinkaan”, Nurukan puheli itsekseen. Kaikki ne toteamukset saivat hailtian tuntemaan itsensä entistäkin ulkopuolisemmaksi.
“Vaikutat jotenkin sisäänpäin kääntyneeltä”, Nurukan kertoi seurattuaan selakhin kehonkieltä. He kulkivat rinta rinnan pitkin hämäriä tunneleita. Maa-ahmalla oli kädessään sodanaikainen valokivilyhty.
”Kaikki on vain mennyt väärin päin”, Angien totesi katse maassa.
“Elämä vie välillä outoihin suuntiin. Jotkut kutsuvat sitä Kohtaloksi, toiset sattumaksi”, toa höpötti valokiven luodessa kaksikosta pitkiä varjoja käytävään.
”Minä vähän halusin uskoa kohtaloon”, selakhi hymähti vienosti. ”Se taisi mennä rikki eilisessä kaaoksessa…”
“Mata Nui suojelee kansaansa vaikeina aikoina. Hän pitää meidät polulla, vaikka kyseenalaistaisimmekin Kohtalot, jotka hän asettaa”, Nurukan kertoi. Hän oli yrittänyt poistaa mielestään Ko-Metrun terrori-iskun, mutta tätä muistoa hän ei voinut unohtaa. Niin paljon kuolemaa ja tuhoa. Niin paljon selittämättömiä mysteereitä. Ja silti hän piti vain huolta ettei yksi toa kuolisi kun niin monet matoranit, joista olisi voinut tulla toia kuolivat.
”En tiedä”, Angien huokaisi. ”Haluaisin ajatella kyllä ajatella niin. Se vain… se vain tuntuu vaikeammalta kuin ennen. Kun kaikki on muuttunut.”
“Meidän pitää vain kääntää muutos joksikin hyväksi. Yrittää rakentaa jotain muutoksen pyörteisiin. Jotain pysyvää, mutta samalla muuttuvaa, sopeutuvaa”, toa kertoi.
”Olen hyvä lähinnä konkreettisessa rakentamisessa”, tiedehai vastasi. ”Paljonko meillä on vielä matkaa?”
Matka tuntui todella pitkältä silloin, kun oli kuin epäkuolleet valopilkut olisivat raunioiden alta jatkuvasti heitä vakoilleet. Maan toa tuntui kuitenkin hallitsevan koko ympäristöä kuin koko kompleksia johtaisi. Kun heidän piti päästä kerroksia ylöspäin, kallionpaadet kuljettivat heidät läpi sortuneiden portaiden ja hissikuilujen. Maan toa raivasi sortumat tieltä vuosien kokemuksella.
Pari kertaa kivien alta paljastui hopeisia luurankoja. Ne tuntuivat elottomilta ja kylmiltä. Onneksi ne olivat kappaleina, Angien kiitti luojaa monta kertaa. Koko jääkylmä luolasto… se muuttui joka sekunti kamalammaksi.
Viiksikenraali ei tosin vaikuttanut olevan paikasta moksiskaan. Se tavallaan lohdutti naista suuresti
“Matkaa ei ole enää kauhean pitkälti”, maan henki kertoi valaistessaan joskus valaistuneina olleita opaskylttejä. Virtaa ei enää kulkenut näissä osissa tornia, siitä Umbra ja Matoro olivat pitäneet huolen. Kalien kappaleet olivat kuitenkin hyytäneet wanhaa toaa, ties kuinka monta hänen entistä taistelutoveriaan oli haudattuna tänne Legendojen Kaupungin suurimpaan joukkohautaan. Paikasta myös aisti jään toan ikijään.
Kun he avasivat ruumishuoneen oven, he olisivat saattaneet toivoa, että matkaa olisi ollut enemmän.
Sillä teollisuushallissa heitä tervehti tuhannet purkitetut raajat, elimet ja niljaiset asiat.
Hylly hyllyn perään. Osa oli kaatunut ja sylkenyt sisältönsä mätänemään lattialle. Osassa oli vielä jopa jäähdytyslaitteet kiinni.
Oli siellä myös valtavat määrät mekaanisia osia, jotka oli riistetty suoraan elävien kehoista. Luita, nikamia, kalloja, pneumatiikkaa.
Kaikki se elävä jäte, mikä KAL-projektissa oli kerääntynyt, mutta mille ei ollut ollut mitään käyttötarkoitusta.
“Suurten Olentojen nimeen, mitä tämä on!” Nurukan huudahti. Hän piteli kättään suullaan. Koko paikka löyhkäsi kuolemalta, vaikka kylmä olikin pitänyt hajoamisprosessin ja bakteerit aisoissa. Kuoleman hajua se ei sentään voinut pitää poissa. Hajoavan lihan makea haju leijaili ympäri teollisuushallia. Tuntui kuin he olisivat astuneet jättimäiseen teurassaliin.
Sillävälin hailtian silmät loistivat.
Hän ei ollut uskoa näkemäänsä.
”Tämä on aika siistiä”, hän totesi hiljaa katsellessaan kaikkea sitä orgaanista raaka-ainetta, joka saliin oli kasattu. ”Niin paljon mahdollisuuksia… saamme Delevan kursittua tällä paremmin kuin kuvittelin!”
“Jääköhän hänestä mitään jäljelle kun teemme hänestä Frankenrakkin hirviön?”
”Hän jää eloon”, Angien vastasi ja lähti käymään hyllyjä läpi. ”Sydänkiviä, hengityskone, proteesiraajoja, kylkiluita”, hän luetteli itsekseen pinotessaan tyhjään pahvilaatikkoon purkkeja ja pakkauksia. ”Saanko sitä valoa tänne syvemmälle?”
Kenraali toi valokivilyhdyn lähemmäs. Paikan kauheudet alkoivat elää varjoina lyhdyn valossa.
”Mitä täällä on oikeastaan edes tehty? Luulin, että Musta Käsi olisi keskittynyt lähinnä… robotteihin?” selakhi kyseli työntäessään magneettisäiliöihin pakattuja tyhjiä sydänkiviä laatikkoonsa.
“Verestä taottujen sieluttomien ja henkiin pakotettujen toain armeija”, oli Nurukanin lyhyt vastaus. “Sitä Herra ja Ficus suunnittelivat ja minä yritin estää. Mutta sitten menetin muistini ja löysin itseni Pohjoiselta mantereelta”.
”Okei, onhan se aika kamalaa”, Angien vastasi. ”Mutta… mutta niin siistiä! Visionääristä! Innostavaa!” nainen hihkui eettisesti sangen kyseenalaisesti.
“No… voi sen noinkin ajatella”, Nurukan sanoi hiukan vaivaantuneesti. Selakhin innostus oli hiukan kyseenalaista, mutta tällä tuntui olevan hinku haudanryöstelyyn ja Delevan auttamiseen.
Tiedehai ojensi veteraanille yhden laatikon täynnä onneksi lähinnä mekaanisia asioita.
”Luulen, että ulkoiset osat voisimme ottaa – hetkinen, voisimme käyttää näitä haarniskoita! Kytkemme toisellekin puolelle häntä tämän kuoren, saamme samalla ehkäistyä tulevat vammat”, Rautakala ideoi katsellessaan rivejä rautarankoja ja KAL-koneita.
Nurukan epäröi, sillä kaikki tämä oli moraalisesti kyseenalaista. Mutta oli tehtävä vaikeita päätöksiä Delevan pelastamiseksi ja kuolleiden toien hautarauha saisi olla oma lukunsa jos hän halusi pelastaa plasmahengen.
”Olet vain tyhjyyttä, kal”, hopeisen ääni soi mekaanisena Delevan maailmassa, jota hakattiin nauloin ja ruuvein kiinni. Kaikki ikkunat peittyivät rautaan, kaikki hengitys katosi teräkseen.
”Kone, kaltaisemme”, rauta puhui kiertyessään palkki kerrallaan plasman toan ympärille. Se kadotti toan jonnekin syvälle holveihin, jätti vain haamun joka asui haarniskassa. Haarniskahaamun, sieluttoman.
”KALTAISEMME”, äänet yhtyivät Delevan huutoon, kun maailma pimeni hänen ympärillään.
Ja plasman toan oranssit silmät rävähtivät auki.
Siinä hän oli, kaikki raajat kiinni pöydässä.
Kaikki neljä mekaanista raajaa.
Kylmää KAL-metallia kaikki.
Koneet pumppasivat hänen sisällään.
Konetoa oli enemmän kone kuin toa.
Kauhea painajainen oli käynyt toteen, Deleva tajusi katsellessaan leikkaussalia.
Kristallitutkija oli vahkiparin kera hänen ääressään.
Kenraali ryntäsi helpottunut ilme kasvoillaan kohti kakamakasvoa.
Karmaiseva Kohtalo oli saattanut toteutua, mutta kaikki oli silti hyvin.
Kaikesta huolimatta kuolo oli peitottu.
Suoraan sanottuna, harkitsin vakavasti harppuunanterän ampumista kaulavaltimoni läpi.
Terä pureutuisi kaulaani ja pistäisi auki suoneni, ja hetkessä sydämeni sykkisi ulos elämäni taivaansinisen veren virtana. Sykkisi ulos petoksen ja menetyksen. Lopettaisi tuskan.
Luovuttaminen olisi niin helppoa. Suloista. Tie rauhaan ja uneen. Pako.
Korpinmuotoiset ajatukset eivät lakkaa piinaamasta minua. Majakan ja takojan jättämät jäärailot – ne nokkivat sieluani, mutteivät yhtä julmasti kuin muisto valkoisesta. Muisto mahdollisuudesta, jonka menetin.
Raskaisiin taloihin menit
kirkuviin huoneisiin
Takoja. Arupak. Se merirosvo oli vienyt minulta kaiken. Minun rakkaani, minun tulevaisuuteni ja minun kohtaloni.
Arupak, Arupak, toistelen sormeillessani ranteeni ympäri kiertäviä laukaisimia, jotka hän itse minulle teki. Miten ironista olisikaan, jos hänen itse tekemänsä harppuunanterä veisi elämäni?
Tai jos hänen tekemänsä harppuunanterä veisi hänen elämänsä?
Miekka, se työntyi läpi petturin kerta toisensa jälkeen. Voi, kun terä olisi vain mennyt ylemmäs, voi kun se vain olisi uponnut valheiden takojan myrkynvihreään sydämeen. Se olisi ollut karma, oikeus. Arupak olisi kuollut hulluuden linnakkeessaan suistettuaan ensin sinne minutkin.
Mitä ne sinulle tekivät siellä
kuka on raapinut nimesi pois
nimesi, kasvosi, mielesi oivat
Tunnen, miten eron hetkellä vuodattamani kyyneleet olivat edelleen poskillani, jäätyneinä pisaroina vasten valkoista. Synkkyys, jossa makaan köytettynä, on kylmä kuin petos.
Kolmion muotoinen arpi kämmenessäni muistutti minua Arkkienkelistä ja kaikesta hyvästä, mitä olisin voinut saada aikaan. Jota tulen saamaan aikaan, haluan korjata ajatustani, mutten voi sille mitään. Kerran särjyttyään toivo on vaikea koota eheäksi.
Silloin, ennen kun lakosi kevät
huomaamatta tuhlattu
Vallan ja voiman kauneuden hohto
niin houkutteli sua
Kylmät tuulet puhalsivat Metru Nuin pohjoisten merien aavoilta, jossa seilasivat Routajaiset jäälautoillaan. Talvi saisi syödä koko maailman, jos se oli minusta kiinni. Yritän toistuvasti päästä ylös katkeruuden merestä, mutta jalassani on paino, joka minua vetää epätoivon pyörteeseen.
Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys
Usko tai sopu tai rehellisyys
”Petturi”, kuiskaan. Yhä uudestaan ja uudestaan. ”Petturi”, olivat Aft-Amanan korpit laulaneet. Minun olisi pitänyt kuunnella niitä, luottaa niihin.
Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule
Kirouksen portit ovat takanapäin
Pimeys oli lähes yhtä täydellinen kuin kylmyys, joka minua ympäröi. En usko, että haluaisin enää valoon. Valo oli pettänyt minut. Hän oli uskonut valon ritariin, mutta sen kaiken oli ikijää haudannut kiteisiinsä.
Haluaisin vain palata siihen valheeseen. Se valhe oli ollut… suloinen. Ystävyyttä. Miten paljon helpompaa olisi, jos voisin vain valehdella itselleni, luoda maailman jonka haluan, ja uskoa siihen täysin?
Sellaisessa maailmassa eivät olisi pettureita kaikki tyynni.
Helppojen valheiden maailma karvas
haluaa uskosi latistaa
tahtosi lipeävedellä valkaista
haudata alle jäisen maan
Valon ritarin valo oli minut pettänyt, joten asetan toivoni siniseen valooni. Kaipaan, himoan sitä. Sininen, lempeä ja ystävällinen valo, joka polttaa silmiäni kauneudellaan. Valkoinen, virheetön ja täydellinen pinta, joka hyväilee sieluani pelkällä läheisyydellään.
Huokaisen humaltuneena muistosta ja yritän nousta istumaan. Kehoni tuntuu edelleen jäykältä ja raskaalta, kuin naruttomalta nukelta.
Avaan silmäni, ja pimeys sisälläni muuttuu vain hieman harmaammaksi. Haistan meren ja vanhan puun. Kuulen aallot ja lukemattomien lankkujen natinan. Ja maistan nälän. Se oli tunne, jota en muista kokeneeni sitten päivän, jona olin piilottanut Beetan panssareihini.
Ennen kaikkea tunnen hirvittävän väsymyksen, joka käy kimppuuni kuin rajuilma. Senkin olin lähes unohtanut. Siru oli aina vienyt sen pois. Koska olen viimeksi nukkunut kunnolla? En edes muista.
”Heräsit”, totesi kylmästi joku pimeydessä. Ääni oli koneen; särisevä ja keinotekoinen. Käännän päätäni, ja näen mustan hahmon kävelevän hiljaisin, ketterin askelin ohitseni. Se pysähtyi eteeni, ja kumartui ylleni.
Keltainen Kiril katsoi minua silmiin. Koneen visiiri oli musta ja tyhjä.
”Informaatiota. Kuningatar haluaa tietää.” Mustan robotin kasvot olivat täysin liikkumattomat. Ääni kumpusi jostakin syvemmältä.
”Saitte jo siruni”, sylkäisen. ”Ja petturini kertovat varmasti mielellään kaiken muun.”
”Hän ei välitä Nimdasta. Kerro Mustasta Kädestä.”
Se yllätti minut. Musta Käsi… kaikki se oli niin kaukaista… paitsi että ei. Ei, ei, ei, ajattelen työntäessään kaikki ne hampaat takaisin alitajuntani syövereihin, joista ne olivat tulleetkin. Ei Xeniä.
”Olit alhaalla. Kaikkinäkevä vain näki, mutta sinä koit.”
”Hetk- miten tämä liittyy-”
”Kerro Mustasta Kädestä.” kone toisti, ja väänsi rannettani tuskallisesti. ”OVATKO HE VERKOSSA.”
En tiedä, kuinka paljon ehdin kertoa ennen kuin vajosin takaisin pimeyteen. Pimeyteen, jossa olen yksin makutani kanssa. Itroz oli ollut hiljaa, hiljaa pitkään. Mutta hän oli paikalla.
Vai oliko?
Ehkä hänkin on hylännyt minut. Pettänyt. Havainnut arvottomaksi.
Kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää
ja kylmää on tarjolla koteihinkin
Milloin hän oli viimeksi puhunut minulle? Ennen Deltaa, muistelen. Huokaisen katkerana. Miksei makuta tee mitään, jos kerran haluaa auttaa minua?
Mutta katkeruus Itrozia kohtaan hukkuu katkeruuteen Arupakia kohtaan. Merirosvo oli vienyt rakkaani, tulevaisuuteni ja kohtaloni. Tulevaisuuteni, kohtaloni. Kohtaloni.
Sen piti olla jotakin kaunista. Seesteistä. Hyvää. Niin olin ajatellut silloin Xialla, kun olin ensimmäisen kerran nähnyt Beetan. Tajuan nyt – olin tiennyt jo silloin, että Nimda olisi tulevaisuuteni. Kohtaloni. Sininen kipinä oli kytenyt pitkään, mutta vasta Delta oli saanut sen ilmiliekkiin.
Mutta se kaikki oli mennyttä, painan päänsä kyyneleissä. Miten joku, jota ei ole, sattui niin paljon?
Jäässä, niin jäässä on sydämet jäässä
ja jäärailon päässä on jäärailo uus
Mikä minut oikeastaan pitää edes elossa, havaitsen pohtivani. Tomuksi jauhetut sirpaleet siitä toasta, joka oli lähtenyt villiin seikkailuun kohti Deltaa ja Metru Nuita? Enkeli mielessäni? Vaiko muisto valkeuden kauneudesta?
Se muisto sattui, mutta sen poissaolo antoi voimaa. Halusin sen takaisin, ja se saa minut yrittämään.
Hätkähdän kylmässä, kun kuulen tutun äänen. Sileän kuin lasi.
♪Matoro~♪
Avaan hitaasti silmäni, mutta pimeys on jakamaton. ”…d-delta?” kuiskasin.
♫Älä pelkää, Jään sotilaani~♫
Se ääni, se oli aivan samanlainen kuin muistoissani. Aivan yhtä lempeä ja ymmärtävä ja vaativa.
♪Paha seppä sulki minut kelloon~ ♪
♫Ja nyt hän aikoo myydä minut pahuudelle~♫
M-minä yritän. Mutta en tiedä, pystynkö pelastamaan enää ketään, vastaan kristallikuningattarelleni, jonka hehkuvan siniset silmät näen kasvojeni edessä.
♫Sinun täytyy~♫
♪Minä olen sinun kohtalosi, ja minulla sinä teet kaikesta parempaa~♪
♫Seppä on vain kateellinen, ettei hän saanut olla kaiken pelastaja~♫
Mutta… minä en usko. Sen takia minä Aft-Amanassa epäonnistuinkin; en uskonut tarpeeksi, kyynelehdin hänen edessään. Mutta lempeä ääni ymmärsi. Rohkaisi.
♪Epäonnistumisesi oli vain sabotaasia~♪
♪Myös ritarikunnan petturi haluaa minut itselleen~♪
♫Älä luota heihin, älä ajattele heitä, ajattele minua ja kohtaloasi~♫
Ajattelen sinua. Ajattelen, miten leikit luodeilla; ajattelen, miten voisimme pelastaa kaiken, pudottaa pahan mereen… ajattelen kauneuttasi, sitä rauhaa, jonka melkein koimme…
♫Hyvä, koska minäkin ajattelen sinua~♫
♪Olin niin kauan kellossa, kun paha seppä oli hylännyt minut~♪
♪Mutta tiesin aina, että sinun saapumisesi oli kirjoitettu tähtiin~♪
♫Pelasta minut taas, Matoro~♫
Se oli kaikki juuri sitä, mitä hän halusikin kuulla. Tismalleen sitä. ”Minä pelastan”, vastasin, mutta voi, niin epävarmana. Heikkona. ”Minä pelastan sinut vielä, Delta”, toistin. ”Enkä aio antaa petturien estää minua.”
♪Taistele, Matoro~♪
♫Näytä minulle, miksi juuri sinä olet sankari~♫
♫Ja näytä se myös pettureille, jotka kehtaavat tulla väliimme~♫
Ja äänenmuotoinen täydellisyys oli poissa. Jäljelle jäi vain sininen toivon hohde ja uhman liekki routaiseen sydämeeni.
Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.
Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.
Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia, joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.
Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.
Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa.
Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.
VALKOINEN KÄSI I
Olen palannut, Itroz.
Siitä on aikaa, Zairyh. Milloin tapasimmekaan viimeksi? Ah, portaissa, portaissa ennen Karzahnin valtakuntaa.
Ja silloin lupasit kertoa minulle Joueran olinpaikan, kunhan huolehtisin, että tuon sinulle sirun makuta Abzumolta. Se on hallussani, ja pian kaksi muutakin päätyy sinulle.
Kun hänellä on kolme, kohtalo kumartaa ja kadonneen tiedemiehesi rotankolot eivät enää kätke häntä kaikennäkevältä Nimdalta.
Palataksemme nykyhetkeen – kuten näet, hankin kummatkin sirut samaan paikkaan. Enää on tuotava ne luoksesi.
Vaikkakin Mielen Prinssi osoittautui sairaalaseikkailumme aikana epävarmemmaksi mitä odotin. Hän tarrautuu harhoihin ja kuvitelmiin. Hän ei halua nousta, Zairyh. Hän saattaa vielä luopua leikistä.
Aft-Amana
Kolme tuntia huomiseen
Toa avasi silmänsä. Hämärä ympäröi häntä.
Unta? Sitäkö se oli ollut? Kaikki mahriaanin kohtaamisen jälkeen oli tuntunut niin sumuiselta, painajaismaiselta. Aineelta, jonka olomuoto häilyi kaasuakin hauraampana. Delevaan sattui ympäri kehoa – ainakin pari kylkiluuta protestoivat ankarasti toan yrityksiin liikkua. Mies tunnusteli Kakamaansa, josta puuttui palasia. Hän oli rikki. Tai oikeastaan, se toinen puoli hänestä oli rikki. Kaatuneiden soturien verestä taottu puoli ei tuntunut edes vahingoittuneelta.
Ja sitten joku puhui.
”Pelkäsin, ettet…” kivulias, hinkuva yskäisy. ”Anteeksi. Pelkäsin ettet heräisi.”
”Kuka? Ai sinä… Cehayako se oli?” Deleva vastasi heikolla äänellä. Toa yski oranssia verta lattialle. Vihoviimeisen kirjaston jäljiltä hänellä oli pari hammasta vähemmän.
”Kyllä. Ja sinun nimesi oli… toa Deleva, eikö niin?”
Maailma alkoi tarkentua, ja plasman soturi sai lopulta selvää kumarassa istuma-asennossa kyhjöttävästä trynakasvoisesta matoralaisesta vierellään. Nainen ei ollut ehjä näky. Tämän oikea silmä hädin tuskin näkyi purppuraisiksi pahkuroiksi turvonneen luomen ja poskipään välistä. Tohtori piteli yhä vapisevin käsin vatsaansa kellertävän veren kastellein sormin, mutta haava ei sentään vuotanut enää. Nainen oli vetäissyt keskivartalonsa ympäri tiukan siteen entisestä verhokankaasta.
”Kyllä”, toa vastasi hiljaa. Tyhjyys sai hänet pohtimaan toveriensa kohtaloita.
”Tuo kristalli… se taitaa tepsiä?”
”Näyttäisi toimivan, ainakin jotenkin”, toa vastasi hiljaa. Matoron parannuskivi levitti jatkuvasti parantavaa energiaa hänen rikkinäiseen elimistöönsä. ”Kiitos.”
Tohtori nyökkäsi huomaamattomasti. ”Kuinka paljon muistat siitä, mitä täällä tapahtui?”
”Muistan sen mahriaanin, jota korpit nokkivat. Hän tuli hulluksi ja alkoi lähestyä minua ja Umbraa… Sitten vapautin plasmavoimani hänen päällensä ja hän syttyi tuleen”, kyborgi kertoi hiljaa. Palaneen lihan ja veren haju nousi elävänä muistona hänen mieleensä. Ja korppien raakunta. Kraa, kraa.
”Viisi metsästäjää astui Aft-Amanaan”, Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti. ”Yksi tuli ulos. Ja ystäväsi vietiin myös. Me emme ilmeisesti kelvanneet.”
”Mitä täällä oikein tapahtui? Järkevät muistoni loppuvat siihen kun pyörryin mörinämaakeltajan jälkeen. Ja mitä meidän pitäisi tehdä nyt?”
”En… en osaa välttämättä vastata kumpaankaan kysymykseen. Joukko kromideja odotti meitä kun heräilimme… lääkkeen vaikutuksesta. Hekin olivat kapteeni Arupakin sirun perässä… mutta suostuivat säästämään meidät. Menetin tajuni pian sen jälkeen. En tiedä, mihin lonkeronomadit lähtivät.”
”Lonkeroratsastajia Legendojen kaupungissa? En tohdi edes ajatella mitä ne tekevät muille. Jutut mitä siitä kansasta liikkuu eivät ole kauhean mukavia.”
Tohtori Cehaya käänsi katseensa ylös katonrajaan. Nainen antoi silmiensä vaellella suuressa aulassa jossa oli joskus työskennellytkin. Tuijotti kaihoisasti ulos rikkinäisistä ikkunoista. Ja yritti selvästi olla ajattelematta karmivaa kaasua, jonka metallinen aromi leijaili vielä häilyvänä ilmassa ja sumensi katseen.
”Se, mitä tässä paikassa tapahtui – mielisairaus, joka tarttui – ei koskaan ollut potilaani syytä. Sinä ja minä, se syväläinen ja ystäväsi saimme kokea sen, mikä olisi pitänyt haudata tänne ikiajoiksi. Muistatko… mitään unia?”
”Muistan väläyksiä. Odinan. Leikkauspöydän. Metorakkin halkaisemassa minut kahtia. Kipua, pelkoa ja kärsimystä. Paljon vihaa ja metallia”, Deleva sanoi surumielisenä. ”En olisi halunnut kokea niitä uudelleen. Avata haavoja.”
Nainen ei voinut naamioida tapaa, jolla katsoi Delevan runneltuja kasvoja. ”Ymmärrän. Sen, mitä sait kokea oli tarkoitus olla kokeellinen mielialalääke, joka… e-en tiedä, tepsisi kaikkeen? Eheyttäisi mielen. Korjaisi pois kaiken täydellisen mielenrauhan tieltä. Ja synneistäni pahin on se, että en koskaan taistellut sitä vastaan. Yrittänyt estää sitä.”
Sininen käsi siveli turvonneita kasvoja. ”Ehkä olen ansainnut rangaistukseni.”
”Kukaan ei ansaitse tällaista rangaistusta, tohtori hyvä. Tuntuu, että Mata Nui ummistaa silmänsä kokemallemme vääryydelle.”
Siihen tohtori Cehaya ei tuntunut sanovan mitään.
”Olemme molemmat henkemme velkaa yhdelle toa-ystävistäsi. Tulen toalle.”
”Mitä seppä teki?”
”Hän… neuvotteli kromidit säästämään meidät. Jotenkin. Siruja panttivankina pitäen. Ne sirut ovat nyt lonkeroratsastajilla, kuten ystäväsikin.”
Cehaya huokaisi syvään ja katsoi poispäin äänensä säröilyä peittämättä.. ”Toinen ystäväsi… Matoro, kiitti häntä siitä miekan terällä.”
”Mitä karzahnia? Matoro löi toveriaan miekalla? En voi ymmärtää…” Deleva oli järkyttynyt. Ei hän uskoisi Matorosta tuollaista. ”Tämä koko reissu oli suuri virhe. Maailman suurin virhe”.
”Kuinka voit?” Cehaya kysyi. ”Sillä… minusta tuntuu, että vaikka pysyttelisit tajuissasi hädin tuskin, olet silti paremmassa kunnossa kuin ystäväsi. Ja he tarvitsevat sinua nyt enemmän kuin koskaan.”
”Pahoin pelkään, että Matoro tarvitsee pelastajaa kaikkein eniten”, tohtori jatkoi lopulta.
”Keneltä?” Deleva tokaisi yhä sirujen mahtava voima etäisesti utuisena muistikuvana.
Cehaya ei epäröinyt.
”Itseltään.”
Deleva ei sanonut mitään. Kaksikko istui hetken hiljaa painajaisten parantolassa. Oli kuitenkin plasmasoturin aika avata suunsa.
”Nimda. Ilman tuota taikakalua mitään tästä ei olisi tapahtunut. On virhe päästää se väärille kantajille. Bio-Klaani haluaa ne, Varjottu haluaa ne ja niin monet muut tahot, joista en edes tiedä mitään haluavat ne. Miksi? Ne ovat kirottuja skarrar. Niiden takia en ehkä koskaan näe ystäviäni hengissä. Mutta minun pitää yrittää pelastaa heidät”, toa nousi vaivalloisesti ylös. ”Pelastaa heidät ja saada siniset sirut takaisin. Olenhan Toa.” Deleva sylkäisi taas verta lattialle. Kylkeä pisti vielä.
”Olette ensimmäisiä toia, jotka olen kohdannut läheltä”, Cehaya sanoi hiljaa. ”Tosin yhden teistä, muuan Kupen kohtasin silloin kun hän oli vielä… yksi meistä. Kaiken tämänkin jälkeen minusta on jollain tapaa rauhoittavaa, että teidän sisällänne sykkii vielä sama sydän kuin meillä matoraneilla. Lopulta me taistelemme samoja demoneja vastaan. Pelkoa. Syyllisyyttä… pakkomielteitä.”
Kraa kraa.
”Mutta ne ovat ainoita demoneja joita vastaan minä voin taistella”, Cehaya sanoi synkeänä, ”enkä ole enää varma siitäkään.”
”Joku joskus sanoi, että me toat olemme vain pitkiä matoraneja joilla on supervoimia. Niin me ehkä olemmekin”, Deleva vastasi. ”Me taistelemme tämän maailman pahuutta vastaan siten kuin voimme. Niillä taidoilla ja voimilla joita meillä on. Ei ole väliä oletko toa vai matoran ollaksesi sankari.”
”Juuri nyt en halua olla edes sankari. E-ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan haluaisin olla vain… vaimo”, nainen sanoi laskien kätensä sydänvalon päällä olevan korunsa päälle. ” Olen pahoillani, että sinulla ei taida olla juuri vaihtoehtoja.”
”Minun tieni on soturin tie. Sinun tiesi on minkä valitset. Tule, meidän pitää varmaan lähteä täältä. Tämä kivi on parantanut minua tarpeeksi, jotta jaksan liikkua.”
Tohtori nousi kivuliaasti irvistäen ja huohottaen pystyyn. KAL-teräs natisi ja siihen vangittu mies murahti tuskasta tehdessään saman.
”Mistä täältä pääsee pois?” toa kysyi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muistikuvia mielisairaalan käytävistä ja ovista.
Vapisevalla kädellä Cehaya osoitti aulahuoneen suuria pariovia. Niitä, joiden eteen oli kylvetty sadoittain mustia sulkia.
”Tuolta… pääsee pääaulaan… olen pahoillani, mutta en välttämättä pysty juuri kävelemään.”
”Minä kannan sinut pois täältä”, toa sanoi ritarillisesti, vaikka liikkuminen teki pahaa jopa hänelle.
”Kiitos”, Cehaya vastasi, ”ja jos saan pyytää, lähdetään niin nopeasti kuin jalkasi kestävät. Äläkä… ä-läkä katso takanamme olevalle seinälle.”
Toa otti matoranin käsivarsilleen hammastaan purren ja aloitti tuskallisen matkan kohti pääaulaa, eikä katsonut taakseen. Jokainen askel sattui, mutta eteenpäin oli mentävä. Pahuuden mielisairaala piti jättää taakse niin nopeasti kuin pystyi.
Ja sirpaloituneen lasin täyttämät käytävät kivuliain askelin harpottuaan he saapuivat taas kirouksen porttien lyijyn rei’ittämille jäänteille. Oli piristävää haistaa ulkoilmaa. Ja nähdä eteensä.
Ga-Metru
Kaksi tuntia huomiseen
Deleva pysähtyi hengästyneenä materialisoituen Kakaman nopeuden hurmasta. Hän vilkaisi taakseen valkeaan seinään nojaten – kadun päähän oli ilmestynyt uusi Bordakh-partio. Viisi metallista lain lakeijaa osoitti plasman toaa isoilla, rumilla sauvoillaan, joiden tuottamiseen puolet Po-Metrun teollisuuskapasiteetista tuntui olevan omistettu. Takana matalien rakennusten katoilla välkkyi toisen ryhmän oranssit silmät; silmukka kiristyi. Aft-Amanaa piirittäneet vahkit näyttivät olevansa vakuuttuneita siitä, etteivät aio päästää lainrikkojia pakenemaan.
Cehayan ne olivat ottaneet huomaansa ja saattaneet hoitoon, Metru Nuin kansalainen kun tämä oli. Klaanilaiset sen sijaan olivat kaupunkiin aivan yhtä tervetulleita kuin Odinan pirut.
”Gorram. En jaksa nyt mitään hippaleikkejä!” huusi toa, joka puski eteenpäin, sillä ei muuta voinut. ”Olen väsynyt taistelemiseen ja juoksemiseen! En ole vihollisenne, olen toa!” sulan herra huusi, hengitti syvään ja sytytti oranssin kilpensä. Laskevat kaksoisauringot loistivat samaa oranssia toan silmien kanssa.
Delevaa takaa-ajaneet yksiköt pysähtyivät. Niiden niskat ja raajat naksahtivat ja alkoivat kiertyä ympäri. Nelijalkapoliisit muunsivat muotoaan, vapauttaen eturaajansa taistelukäyttöön. Lisää aseita kohotettiin kohti Delevaa.
”>RIKOLLINEN: PYSÄHDY.”
Klaanilainen katseli ympärilleen. Katu oli kapea, ja vahkeja lähestyi hämähäkkeinä myös vaaleiden talojen kattoja myöten. Kumpaankaan rakennukseen ei ollut ovia, ja ikkunat olivat liian korkealla. Hän ei uskonut, että nyt olisi hyvä hetki sulattaa tietään seinien läpi – plasman hengeltä olivat patterit vähissä. Kaikki oli vähissä, paitsi velvollisuudentunto.
”>RIKOLLINEN: LASKE.ASEESI”
Juuri kun Deleva oli huutamassa jotakin siitä, ettei osannut pultata puolta kropastaan irti, yksi hänen eteensä ilmestyneistä vahkeista sylkäisi kanokan.
Toa veti kilpensä suojakseen, mutta sillä ei ollut väliä. Taistelulautanen singahti reilusti hänen ohitseen, suoraan vastapäisiin takaa-ajo-vahkeihin. Mekanokytän rakenteet heikentyivät ja laki lankesi polvilleen hammasrattaiden putoillessa kellopelin koneistosta mukulakivikadulle.
Kiekon syössyt vahki kohotti oikean sauvakätensä ja upotti ylisuuren lyömäaseensa viereisen kollegansa kylkeen aggressiivisen takomisen äänen saattelemana. Mielipamppuja ei selvästikään oltu tehty vahkien kovan kuoren lävistämiseen. Toisella sauvallaan poliisi löi kanssapiirittäjäänsä takaraivoon. Oranssi pinta särkyi, ja oudot äänet valtasivat vahkipartion taajuuden.
Deleva katseli näkyä hämillään. Kollegoitaan pahoinpidellyt vahki nytkähti oudosti, sitten sen käytös muuttui täysin. Sen liikkeet muuttuivat täysin hallitsemattomiksi ja se upotti paksut sauvat omaan päähänsä, silmät sinistä ja valkoista välkkyen.
Plasman toa vilkaisi taakseen. Myös sillä puolella yksi robopoliisi pahoinpiteli vahkilaitoksen työntekijöitä. Hetken kuluttua sekin sekosi täysin. Selittämätön kaaos valtasi ennen niin järjestelmälliset lainvalvojat – kuin paha henki olisi käynyt ne kaikki läpi työntäen niiden ohjelmoinnin täyteen virheitä. Osa pakeni epäterveellisesti säristen, kirkuen – toiset vain romahtivat maahan sammuneina.
Nurkan takana kanohi Idenin hehku sammui. Oli aika astua näyttämölle.
Vahkit olivat liikkumaton kasa romumetallia, mutta Deleva ei ollut yksin kadulla. Deika tuijotti klaanilaista kujan toisesta päästä.
Ritarikunnan jäljittäjä-toa oli heikossa kunnossa. Haaleanpunaisen ja hopean värinen haarniska oli paikoitellen repeytynyt mielen toan päältä paljastaen tämän sinisen ja kultaisen värityksen. Pitkä, likainen sideharso Deikan kaulan ympärillä oli taivaansinisen veren tahrima. Hätäisesti kietaistun siteen solmimattomat päät roikkuivat rakkausterminaattorin kehoa vasten.
”Sinä, toa!” ilmestys huusi käheällä äänellä ja osoitti Delevaa.
”Mitä?” pääsi plasmasoturin suusta. Hän muisti nähneensä toan silloin ritarikuntalaisten kanssa.
”Minä…” mielen seuraaja aloitti, mutta muutti nopeasti äänensävyään. ”Maahan!”
Deleva painautui vaistomaisesti katuun. Vahkin irtopää nousi vauhdilla kadusta.
Improkivääri löysi tiensä telekineettisen ritarikuntalaisen käsiin. Deika laukaisi kiekon. Kanoka liihotti plasmaisen yli ja sai voimansa keränneen vahkin romahtamaan takaisin maahan.
Sini-puna-hopea-kultainen toa poimi maasta toisen halvan, poliisivoimien yleisesti käyttämän heikennys-kanokan ja latasi sen irtopäähän. Iden-kasvon huomio siirtyi taas Delevaan.
”Klaanilainen. Olisi vähän asiaa.”
”Tuo. Tuo oli siistiä. En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän noin”, kyborgitoa laukoi.
Mielen henki harppoi plasman moisen luo ja osoitti tätä pseudoaseellaan. Hetken tähtäiltyään ritarikuntalainen kuitenkin laski aseensa ja ojensi sinisen veren värjäämän kätensä. Deleva tarttui siihen ja oli pian jaloillaan. Kaksikko seisoi säpälöityneen poliisiosaston keskellä. Sireenit ulvoivat etäisyydessä.
”Matoro…” ritarikuntalainen köhäisi. Veitsellä avattu kurkku teki puhumisesta vaikeaa.
”Mitä hänestä?” Deleva kiinnostui. Mitä tämä minusta tahtoo?
”Minä tiedän missä hän on.” Deika leijutti ympärilleen lisää lautasia. ”Ja sinä autat minua pääsemään hänen luokseen.”
”Mitä sinä oikein teit? Tuo mitä teit vahkeille ei vaikuta mielitoan kyvyltä”, Deleva puki ajatuksensa kysymykseksi heidän lähdettyä liikkeelle.
Ritarikunnan tieteellinen koe napautti kasvojaan. ”Hengen naamio. Menin niiden päihin. Ovi auki ja kutsumatta sisään, me olemme huonoja vieraita. En tuonut edes tuliaisia… Suklaa on halpaa.”
Deleva kohotti kulmiaan. Deika jatkoi.
”Ajattelin ottaa yhden vahkeista haltuuni ja vaihtaa, kun kyseinen yksikkö ei ole enää käyttökelpoinen…” Deika yskäisi. Deleva oli näkevinään muutaman veripisaran tulevan ulos ritarkuntalaisen suusta.
”Mutta siellä oli jotain. Vahkissa”, kehokaappari avasi. ”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita. Ruuhkahan siitä tuli. Minun tuli likainen olo – likainen olo – likainen olo, ja vaihdoin vahkia, mutta sama toistui. Ensimmäinen yksikkö sekosi täysin poistuttuani. Improvisoin.”
Jokin tässä ei kuulostanut hyvältä Delevan korviin. Mutta toa kiinnitti nyt huomionsa Deikan veren tahrimaan olomuotoon. Vaaleansinistä verta, kaikkialla. ”Mitä sinulle on tapahtunut kun olet tuossa kunnossa?”
Suuret siniset silmät Idenin takana laajenivat ja toa meni aivan lukkoon. Hän pudisti päätään nopeasti.
Puoli-Kal arvioi ritarikuntalaisen vammoja: hopean ja vaaleanpunaisen värinen haarniska oli väännetty väkivaltaisesti sijoiltaan, monista kohdista kokonaan pois. Haarniskaan kuivunut veri teki arvioinnista vaikeaa, mutta Deleva arvioi, että aivovoimain toa oli yrittänyt saada kaiken punaisen ja hopean piiloon – kaivaa esiin sinistä ja kultaa. Ja… Onko tuo maalannut itseään verellään?
”Et… Et sitten pidä vaaleanpunaisesta?” Kakama-naama töksäytti.
Deika puristi huuliaan tiukemmin yhteen ja pudisti taas päätään. Deleva kohotti kulmiaan ja Mata Nuin palvelija avasi sanaisen arkkunsa.
”Ne muuttivat minua. Minut”, hän sanoi, lähes kuiskaten. ”Pyysin sitä, kyllä… Mutta se oli väärä valinta.”
Deika puhui hiljaa, lähinnä itselleen.
”Ketkä? Mik-” Deleva jatkoi kysymyksiään, mutta tajusi niiden olevan vääriä. Idiootti, se minä olen. Käytöstapoja!
”Mikä on nimesi?” plasma-aivo ymmärsi lopulta kysyä.
Vaaleat kadut olivat ahtaita ja hiljaisia sangen epäedustavan toa-parivaljakon livahtaessa niitä pitkin kohti satama- ja kanava-aluetta, jota Veden Metrussa riitti joka lähtöön. He eivät havainneet enempää seuraajia – mutta lieni vain ajan kysymys, ennen kuin joku uusi aluetta haravoiva partio löytäisi heidät. Kaduilla näkyi kansalaisiakin, eivätkä he näyttäneet tietävän miten suhtautua vihreäraitaisten markiisikatosten ja puuistutusten varjoissa vaeltaviin toiin. Kaksikko oli jo ehtinyt tehdä tuttavuutta matkallaan lounaaseen, jonne mielen etsijän aistit kertoivat jään sotilaan kadonneen.
”Matoro Mustalumi. Minä tulen. Matoro!” Deika puhui, taas enemmän itselleen kuin matkakumppanilleen.
”Missä välissä te edes tutustuitte?” plasman toa ihmetteli. Delevan ymmärryksen mukaan Deika ja Matoro olivat tienneet toisensa vain pari minuuttia – kuviossa oli jotain mätää.
”Olen… me… minä…” mieletär aloitti, mutta veti sitten suunsa suppuun. Hänen silmänsä laajenivat kuin kauhusta.
Deika otti yhtäkkiä muutaman nopeamman askeleen ja jätti klaanilaisen taakseen.
”Öh”, Deleva reagoi.
Kaksikon välillä oli muutama metri. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, hetken Delevan kärsivällisyys kesti. Deleva kiri kiusallisen kanssakävelijänsä.
”Niin, kauanko olette tunteneet toisenne?” mies jatkoi.
”Tutustuimme..? Steltillä. Steltillä. Siitä on vuosia. Mutta se on salaista!” ritarikuntalainen puhui totuuttaan ja Matoron valhetta.
”Matoro ei ainakaan paljoa puhunut sinusta. Hän oikeastaan oli aika hämmentynyt koko tapauksesta.”
”Kun, ne vaihtoivat hänet. Ne vaihtoivat hänet päässäni Matoroon, kun sattui. Matoro – minä rakastan häntä!” Taidatkin olla tällä hetkellä ainoa… plasman toa tuumi. Aft-Amana muutti kaiken, vaikkei Deleva ihan täysin uskonutkaan, että Mustalumi olisi… niin. Mutta ei näemmä Deikalle. Mielen toan maailma poikkesi muiden maailmasta.
He olivat lähestymässä, Deika tunsi. Matka Ga-Metrun kaukaisimmasta kärjestä oli tullut aika matkan etelään ja kohti Po-Metrua. Ilmeisesti hänen rakkaansa, jonka sijaintia hän aisti, oli laivalla kyseisten metrujen välisessä kanavassa.
Mutta heidän ei tarvinnut mennä kanavalle asti nähdäkseen etsimänsä. Merialus, jota he etsivät, nousi sangen hämmentävän valko-sinisenä säteilevän ja kipinöivän kentän turvin kattojen yläpuolelle kohti hämärtyvää taivasta.
”Mikä pirun paatti tuo oikein on?” plasman toan leuka loksahti auki. ”Eikö tuo ole… laiva? Taikakentällä varustettu merialus? Kaikkea sitä näkeekin”, Deleva mutisi. Jos klaanilaiset olisivat tuolla aluksella, heidän pelastamisensa voisi olla aikamoinen urakka.
Deika vilkaisi alusta ja käänsi katsensa Delevaan. ”Kiistellyt tutkijat epäilevät, että Pohjoinen sakara olisi muita lyhyempi.”
”Aha. Ei sinusta näytä olevan paljoa apua”, plasman toa murahti. Mielitoa jähmettyi hetkeksi paikalleen, kuin kuuntelemaan.
Hän ei voinut olla huomaamatta, että kaikki ei ollut kohdallaan. Aivan kuin aluksesta olisi… säteillyt… mieltä? Ajatuksia?
Ajatuksia oli kaksi. Ensimmäinen niistä valkoinen, jatkuvasti toistuva: sekunnin välein se totesi ”tik tok.” Uudestaan ja uudestaan.
Toinen ei toistunut, se vain oli. Sininen kohina joltakin todellisuuden kanavalta, jonka jokin täytti säteillään. Sen oli käynnistänyt idea, mutta nyt se pyöri omalla voimallaan, kuin ideaaliheiluri.
Ja ne kummatkin etsivät. Kävivät läpi olentojen olemuksia, tunnustelivat. Mutta ne eivät tuntuneet välittävän toa-parista. Niitä kiinnosti jokin muu. Tik tok. Tik tok.
XMS Angonce
Kaksi tuntia huomiseen
Kaikkialla oli valkoista.
Se oli ensimmäinen Kapuran mieleen tullut ajatus. Seppä hätkähti hereille ja katseli hätääntyneenä olinpaikkaansa. Cehaya? Matoro? Kapura haravoi huonetta katseellaan ja etsi tuttuja. Mutta ketään ei näkynyt. Mielisairaalan pimeys oli vaihtunut kliiniseen valaistukseen, sen hiljaisuus ja korppien raakunta jonkin piippaukseen toan oikealla puolella.
Kapura kääntyi oikealle ja havaitsi äänen tulevan jonkinlaisesta koneesta. Sen näyttö ilmoitti sydänkäyrän olevan vakaa; toa päätteli sen omakseen. Hän makasi valkoisella sängyllä ja oli kiinni monissa huipputeknisiltä vaikuttavissa laitteissa, jotka piippailivat ja raksuttivat tarkkaillessaan toan tilaa. Vasemmalla oli säiliö verta, joka muistutti kovasti Kapuran omaa. Yksi putki annosteli sitä häneen.
Vatsansa toa huomasi olevan aika lailla paikattu. Hyvä. Mikään lähiympäristössä ei vaikuttanut uhkaavalta, mutta järjettömään määrään laitteita mahtui varmasti ainakin yksi, joka ilmoitti jollekin Kapuran heränneen. Kenelle? Hatarat muistikuvat kertoivat toalle, että tämä oli pökertynyt Aft-Amanassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Kromidit olivat todennäköisesti kantaneet seurueen jonnekin, sillä Matoro ja Umbra eivät olleet kovin taistelukunnossa.
Tulen toa jatkoi olinpaikkansa tutkiskelua toivoen löytävänsä vihjeitä siitä, missä tarkalleen oli. Varustus oli aika tavallista sairastilalle, jolta huone vaikutti. Lisää laitteita, joiden käyttötarkoituksia Kapura ei tiennyt. Monessa niistä oli violetti V-logo.
Lähiympäristön yksipuoleisuus antoi muiden ajatusten nousta pintaan. Oliko Matoro oikeasti puukottanut toaa selkään, vieläpä aika kirjaimellisesti?
Kapura halusi tuntea vihaa. Raivoa. Se olisi ollut tosi luonnollista, humaania ja ymmärrettävää.
Mutta ainut mielikuva, jonka jään soturi oli aiheuttanut, koski merirosvo Arupakia. Sama ei saa toistua, oli kuulunut Kapuran mantra kumpanakin ajanjaksona, jonka tämä oli Aft-Amanassa viettänyt. Mutta nyt vaikutti siltä, että sama oli toistumassa. Taas yksi yksilö oli hullaantunut siruista, eikä taaskaan tämän pakkomiellettä voinut kukaan parantaa.
Missä oli Cehaya? Lieni oletettavaa, että kromidit olivat totelleet osaansa sopimuksesta. Vai olivatko? Johtajan olemus ja äänensävy olivat uhkuneet jonkintasoista kunnioitusta, joten ehkä tohtorin henki oli kuitenkin säästetty.
Mutta olisi mukavaa saada jonkinlaista varmuutta väitteilleen. Tulen toa alkoi jo hermostua tajutessaan, ettei vieläkään tiennyt yhtään mitään olinpaikastaan tai siitä, mitä muille mielisairaalassaolleille oli tapahtunut.
Ja kuin tilauksesta paineovi sihahti auki.
Saapuja oli vortixx. Lyhyehkö, hintelä punamusta vortixx, jolla oli päällään valkoinen takki ja kummallinen määrä elektroniikkaa kiinni kehossaan.
”Iltaa!” hän tervehti hyväntuulisesti astellessaan sisään. Ääni oli viaton ja iloinen.
”Missä minä olen? Missä ovat muut?” tivasi Kapura tiiraillessaan tulijaa epäileväisenä. Hän oli noussut istuma-asentoon sängyssään. Se sai hänen vatsansa valittamaan.
”Okei, pahoitteluni. Ymmärrän, sinulla on syy epäillä. Olen Radak, tämän aluksen kapteeni. Ja sinä olet… Kapura, eikö vain?” vortixx istuutui metalliselle istuimelle lähelle Kapuran sänkyä.
”Olen”, tulen toa sanoi lyhyesti. ”Mutta haluaisin yhä vastaukset kysymyksiini. Mieluiten vankoilla todisteilla höystettyinä.”
Vortixx hymähti. ”Olemme salmessa Po- ja Ga-Metrun välissä, aluksessani. Sinut ja kaksi ystävääsi tuotiin tänne muutama tunti sitten. Ja he ovat oikein mainiossa kunnossa, suotta murehdit heidän puolestaan.”
”Enemmän huolehdin seurueemme lopuista jäsenistä”, sanoi Kapura. ”Ketkä tuotiin tänne? Mitä tapahtui lopuille?”
”Vanha ystäväni, Mustalumi, on täällä. Samoin valon toa. Muiden… vapauden rajoittamiseen… en kokenut tarvetta. He ovat todennäköisesti jossakin päin Ga-Metrua hoidossa, varmasti.” Ääni kuulosti läpeensä rehelliseltä. Hän puhui totta, tai sitten uskoi valheensa.
”Selvä. Kiitos”, Kapura mutisi. ”Valitettavasti minun on jatkettava kysymyksillä. Mitä syitä meidän vapautemme rajoittamiseen oli?”
”Kadun sitä sanavalintaa jo nyt, Kap. Saanhan kutsua sinua Kapuksi? Sinun joka tapauksessa tulit tänne, jotta et olisi kuollut haavaasi siellä. Oikeastaan tilanne oli aika toivoton, kun sinut tuotiin, mutta hei, älä koskaan aliarvioi paronin nanokoneita!”
”Kutsu toki”, sanoi tulen toa, vaikka nimitys toikin mieleen erään toisen, jota hän ei mielellään enää kuullut käytettävän. ”Ja arvostan tietenkin sitä, että paransitte minut. Olisiko liian tungettelevaa tiedustella, mitä asiaa teillä on kahdelle muulle?”
”Kuten sanottua, Mustalumi on tuttavani, ja haluan sopia välini hänen kanssaan. Ja kollegallani on tarve valon toan taidoille. Oletko saanut tiedonjanosi tyydytetyksi, Kap?”
”Olen. Pahoitteluni uteliaisuudestani”, toa mutisi. ”Mielisairaalan tapahtumat vain… ymmärrät kai?”
”Aivan”, Radak nosti sormensa kuin osoittaakseen jotakin näkymätöntä. ”Ne kiehtovat minua. Vakoojani kuunteli, mitä siellä tapahtui, mutta… no, viisi synkkää saalistajaa meni sisään, ja yksi palasi. Neljä toaa meni sisään Mielen Sirpaleen kera, ja palasivat kahden kanssa”, hän selitti. ”Mutta mutta. Ne ovat mennyttä, enkä usko, että haluatte puhua siitä, se vaikutti nimittäin… traumaattiselta kokemukselta, niin. Kredipselleeni ja kaikki. Onneksenne teitä jäljittäneet vahkit eivät uskaltaneet astua Aft-Amanaan, tai saattaisit maata aivan eri paikassa”, vortixx selitti.
”Osuit oikeaan siinä, etten mielelläni puhuisi tapahtumista. Mutta kerro ihmeessä, jos haluat kuitenkin selostuksen. Mitä vain osoittaakseni kiitollisuuteni”, Kapura tarjosi ja tuijotti huoneen toista henkilöä. ”Mutta. Ilmeisesti sinulla oli kuitenkin jotain asiaa?”
”Aivan”, Mielitutkija vastasi, ja pyöräytti jostakin esiin kultakellon. ”Tiedätkö, olen tavoitellut siruja pitkään. Ne mullistavat tieteen, kun ne saadaan julkiseen tutkimukseen! Näen jo maailman, jossa nämä takaavat loputtomat resurssit! Näen-” hän säteili intoa, mutta keskeytti itsensä. ”Mutta, niin. Kuulin, että sinä saat tämän auki.”
Mielitutkijalla oli käsissään kultainen kello.
”Pitää paikkansa”, Kapura sanoi. ”Kellon toimintamekanismit ovat minullekin hämäriä, vaikka voinkin esittää valistuneita arvauksia. Nyt esimerkiksi voin arvata, että se saattaisi avautua sinulle.”
”Valistuneet arvaukset kiinnostavat minua aina”, Radak vastasi sormeillessaan ajannäyttäjää. ”Pitääkö viisarien olla jossakin tietyssä asennossa? Vai onko tämä lähempänä jotakin rataspohjaista koodilukkoa?”
”Avaamiseen ja sulkemiseen riittää viisarien täyskääntö”, sanoi Kapura. ”Mutta toimintamekanismeistä joudun valitettavasti käyttämään sellaista sanaa kuin taika. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuo on tullut ja miten se on tehty, mutta se vaikuttaa kätkevän sisäänsä jonkinlaisen tasku-ulottuvuuden, johon se voi säilöä esineitä. Saattaa olla mielikuvitustani, mutta yön pimeinä tunteina se vaikutti jotenkin viestivän, että… että haluaa tulla täytetyksi jollain.”
”Minä ottaisin tämän tarkempaan tutkimukseeni enemmän kuin mielelläni”, vortixx mutisi pyörittäessään viisareita. ”Jos siis sinulle käy, tietysti.”
”En ole varma, kuinka järkevää sitä on tutkia”, Kapura sanoi epävarmasti. ”Sain… sain sen eräältä mielipuolelta, ja oikeastaan se vaikuttaa aika vaaralliselta. Ajattelin tuhota sen, jos en löydä järkevää käyttöä.”
Viisarit kiertyivät. Kellokoneistosta kuului väkinäiset tik, tik, tik. Sama ääni, mitä Radak oli niin monena yönä kuunnellut työssään.
Sitten se räjähti epäselväksi myrskyksi kultaa. Kaksi valkoista metallisirua putosivat nuoren vortixxin kämmenelle. Heksagonien hohde oli tummansininen, lähes violetti, ja ne olivat täynnä merkkejä – niin numeroita kuin niitä muinaisia kadonneen sivilisaation kirjaimia, joiden mukaan sirut oli nimetty.
Radakin silmissä hohti puhdas innostus ja inspiraatio. Se hetki oli kaikkien hänen toiveittensa täyttymys. Se oli unelma, jota hän oli jahdannut kaikki ne vuodet, ja se oli vihdoin hänen käsissään, konkreettisena ja kosketeltavana.
”Se… ne… ne ovat niin… kaikki mitä olen koskaan toivonut”, hän sopersi viedessään toisen siruista aivan silmänsä eteen tutkiakseen merkintöjä siinä. ”Kiitos! Kiitos tuhannesti, Toa Kapura! Pyydä mitä tahansa, ja minä annan sen sinulle palkkioksi Olet ansainnut sen.”
”Yksi pyyntö minulla olisi”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Oletko jo puhunut Mustalumen kanssa?”
”En”, vortixx vastasi, ja laski katseensa sirusta. ”Hän on hourinut. Täysin sekavassa mielentilassa. Ajattelin odottaa, että hän rauhoittuu.”
”Älä mainitse hänelle siruista”, Kapura sanoi. ”Keksi joku peitetarina siitä, että ne on jo lähetetty pois. Tai vielä parempaa, lähetä ne oikeasti. Hänelle… hänelle on muodostunut jonkinasteinen… pakkomielle niihin. Sitä… en usko, että sitä kannattaa ruokkia. Oikeastaan minun pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että joku vie sirut pois. Niistä on jo koitunut paljon harmia.”
”Niin… tai oikeastaan pidän kyllä sirut tällä aluksella, mutta pääset lähtemään hänen kanssaan heti, kun haluat”, vortixx vastasi. ”Mutta siinäkö on kaikki, mitä tosiaan haluat? Vai yritätkö vain olla vaatimaton? Joku toa-juttu?”
Kapura katsoi vortixxia ahdistuneesti. ”En tiedä, paljonko kuulit, mutta Mustalumi puukotti minua selkään. Kirjaimellisesti. Luulen, että hän aiheuttaa ongelmia nytkin. Minulle sopii mainiosti, että pääsemme turvallisesti kotimatkalle siruttomina, mutta muut…”
”Luuletko voivasi kävellä? V47-nanobotit korjaavat kudosvaurioita yleensä aika huomattavaa nopeutta, jopa nopeampaa kuin- niin, no, pointti tuli selväksi.”
Kapura siirtyi sängyn reunalle, kokeili painoaan jaloilleen ja päätyi siihen lopputulokseen, että pystyi. ”Voin.”
Vortixx pujotti unelmiensa sirut taskuunsa. Hän oli kärsimätön testaamaan teoriansa, mutta kyllä hän aina käytöstavat muisti! Voitonhampaan lairdi oli hänen nuoruudessaan aina painottanut hänelle sitä; etikettiä ei tohdi unohtaa. Etiketti teki miehen.
”Voin näyttää paikkoja”, Mielitutkija kertoi. Hänen koko olemuksensa hehkui tyytyväisyyttä ja optimismia.
”Suostun tarjoukseen”, Kapura sanoi ja otti askeleen. Vähän hoipertelevan, mutta tilanteeseen nähden riittävän hyvän.
Nanobotit ja leijuvat munakellot napsauttelivat irti elintoimintoja mitanneita sensoreita tulen toan haarniskansaumoista. Radak syötti jonkin komennon järjestelmään ja koko robotisoitu järjestelmä näytti sammuvan. ”Haluatko jotakin syötävää?” hän kysyi hääräten koneiston parissa kuin hullu tiedemies. Kun hän oli tarkastanut kaiken hälyttävällä nopeudella, hän lähti johdattelemaan toaa pitkin ankeita metallikäytäviä ilmeisesti asuttavimpiin osiin alusta.
”Voin ottaa”, Kapura mutisi ja mietti, koska oli viimeksi syönyt. Bauinuvassa aamulla? Se tuntui kamalan kaukaiselta. ”Jonkinlaiseksi toistuvaksi teemaksi tämän seikkailun aikana nousivat unenpuute ja huono ravitsemus. Ja radiopuhelinten hävittäminen. Toajoukoksi me olemme yllättävän epäorganisoituja ja huolimattomia.”
”Ilmeisesti ette ole oikein tiimi muutenkaan”, reptiliaani vastasi heidän kävellessään.
”Toa-koodi ei ole kovin tuttu, joten en oikeastaan tiedä, mikä tarkka määritelmä tiimillä on”, Kapura mietti. ”Mutta en tuntenut Delevaa ennen tätä reissua… Eikä kukaan oikein luottanut minuun… Ja Mustalumi meni puukottamaan minua selkään. Joten en usko, että mahdumme mihinkään määritelmään.”
”Olen havainnut itsekin, että Mustalumi on aika hanakka lyömään asioita ennen niistä puhumista”, Radak vastasi. ”Ei sillä, kannoin hänelle joskus kaunaa. Mutta olen kasvanut siitä. Kauanko olet tuntenut hänet?”
”Suunnilleen koko aikani Klaanissa”, Kapura huokaisi. ”Ja olet oikeassa huomiossasi asioista ja niiden lyömisestä. Luulin, että toien epädiplomaattisuus ja harkintakyvyn puute olivat vain välttämättömiä pahoja, mutta… Meni Mustalumikin näyttämään, ööh, ‘pimeän puolensa’. Tai jotain.”
”Harkintakyvyn puute. Sepä se. Tutustuin häneen juuri sen merkeissä.”
”Hmm?”
”Olin… noh, sanotaanko, sekaantunut rahtibisnekseen, jonka laillisuuden voisin nyttemmin asettaa kyseenalaiseksi”, vortixx selitti. ”Myönnän, se ei ollut kaikista moraalisinta bisnestä, mutta en minä siitä nauttinut. Ja sitten tuli tämä yksi toa, joka oli ottanut tavoitteekseen kaiken maailman rikollisuuden ja pahuuden lyömisen kuoliaaksi.”
”Toien maailmankuvat ovat kyllä liian absoluuttisia”, Kapura mutisi. ”Joskus tuntuu, että asioita helpottaisi paljon, jos kaikki vain pysähtyisivät ajattelemaan järkevästi. Mutta, jatka.”
”No, eipä siinä ole paljoa jatkettavaa. Mustalumi tuli ja upotti bisnekseni. Menetin omaisuuteni ja tutkimukseni”, Radak vastasi, ja hänen äänessään oli kenties hieman haikeutta. ”Mutta se on kaikki takana nyt, eikä sillä ole enää väliä!”
”Toivottavasti sinua onnistaa Nimdan kanssa”, Kapura huokaisi. ”Tähän mennessä siru on aiheuttanut paljon pahaa. Kuten Mustalumen nykyisen tilan.”
”Niin olen kuullut”, Radak vastasi. ”Olen lukenut aiheesta aika paljon. Luulen, että kaikkien aiempien ongelma on ollut se, että he ovat ajatelleet omistavansa nämä. Että nämä kuuluisivat joillekin yksittäisille henkilöille.”
”Voi olla yksi syy”, Kapura sanoi. ”Tuntemiani pahoja tapauksia yhdistää se, että Nimdan kiroama kuvitteli sirujen kokoamisen ja käyttämisen kohtalokseen. Ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Suoraan sanottuna… jos sinä ajaudut joskus siihen tilanteeseen, suosittelen juoksemaan pakoon. Ja kovaa. Sikäli kun edes pystyt.”
”Vain matoranit uskovat kohtaloon”, reptiliaani naurahti. ”Koko sen konsepti on paradoksaalinen, ja vilkaus kvanttifysiikkaan näyttää, ettei mikään ole sillä tapaa determinististä.”
”Minusta tuntuu, että usko Mata Nuihin ja kohtaloon on porautunut tosi syvälle matorankansaan”, Kapura mietti. ”Ja nousee väistämättä ylös tuollaisina mielenhäiriön hetkinä. Vaikutat lukeneesi aiheesta, onko Saritre tuttu?”
”Ahh, Saritre. Onko viisaampaa filosofia maailmassa koskaan ollutkaan”, tutkija huokaisi. ”En sano ‘viisainta henkilöä’, koska se menisi eittämättä Tulinoidalle, mutta Saritre, oli hän ilmiömäinen ajattelija myös.”
”On tosi mielenkiintoista tarkastella matoranfilosofeja näiden kulttuurin ulkopuolelle asettuen”, Kapura sanoi. ”Vaikkapa se joitakin vuosikymmeniä sitten huipussaan ollut elementaalipsykologian villitys. Ajateltiin, että elementin omaksuminen ja siihen kietoutuneen kohtalon toteuttaminen on elämän perustarkoitus, eikä muita, mahdollisesti elementittömiä, lajeja ei edes otettu huomioon! Samoin Saritren antikohtalofilosofia tulkitsee mielestäni uudella ja aika jännittävällä tavalla matoralaisia maailmankuvia.”
”Minä olen kasvanut enemmänkin ajatukseen, että Suuret Olennot ovat ne, jotka ansaitsevat kiitoksemme. Että Suuri Henki on vain jonkinlainen… noh, ylläpitävä voima. Kellokoneisto, kenties. Rakennettu, siinä missä mekin. Oletko sinä lukenut paljoa heistä, Kap?”
”Valitettavan vähän”, Kapura myönsi. ”Matorankulttuuri ei kuvaa Suuria Olentoja kovin yksityiskohtaisesti. Mutta ajatus maailman konemaisuudesta on minulle tuttu Metru Nuissa vaikuttaneen täydellisyyskultin kautta. Tosin he olivat aikamoisia hulluja kuvitellessaan pystyvänsä kaiken täydelliseen säännönmukaistamiseen.”
”Kuulostaa ihan Xialta”, vortixx kohautti olkiaan. Paineovi avautui, ja he astuivat aluksen kannelle. Jäätävä pohjoistuuli puhalsi, kun auringot laskivat punaisina Hopeiseen mereen.
”Tervetuloa matalaan majaani”, vortixx totesi iloisesti, kun he astuivat ulos hissistä punasävyiseen huoneeseen. Kirjahyllyt olivat laajat, ja yksi seinä oli täysin vortixxin valtavan tietokoneen peittämä. Huonekasvit saivat kylmät väreet kulkemaan tulen toan selkäpiissä.
Aluksen komentosillan suurista ikkunoista aukesi laaja näkymä kaikkialle hämärtyvään suurkaupunkiin. Tuulet puhkuivat kanavissa, joissa virtasi aluksia rahdaten Legendojen Kaupungin tuotteita kaikkialle maailmaan. Toa huomasi pyöreällä, läpinäkyvällä pöydällä alassuin olevan kirjan, jonka kannessa luki Mielen Viejä – kuka oli kapteeni Arupak?
Radak laittoi päälle automatisoidun Täydellinen Aamupala -järjestelmänsä (Voitto Korporaation patentti VIK03b.) Kävisi tuo illallisenkin tekoon, hän tuumi ja loikkasi rennosti sohvantapaiselle pöydän ääreen.
”Kiitos kaikesta”, Kapura mutisi istuutuessaan. ”Kohtelet meitä tosi ystävällisesti, kun ottaa huomioon, ettemme taida olla virallisesti ihan samalla puolella. Vai? Minulle jäi hieman epäselväksi, mitä ryhmää tarkalleen ottaen edustat.”
”Virallisesti te olette ei-toivottuja koko Metru Nuilla”, Mielitutkija totesi. ”Ja virallisesti minä olen vain yksityisyrittäjä Fexialta, joka tuli tänne tiedon kaupunkiin aloittelemaan omaa yritystään.”
”Pelkään kuitenkin, että muut pitävät siruja käytöstapoja tärkeämpänä”, Kapura sanoi synkästi. ”En usko, että Mustalumi tottelee enää edes toa-koodia, tai sitten joku lisäsi sinne maininnan siitä, että tiimiläistä saa puukottaa selkään (kirjaimellisesti), mikäli olosuhteet ovat tosi pahat.”
”Taikausko aiheuttaa sellaista”, liskomiekkonen hymähti.
”Olisiko mahdollista päästä katsomaan häntä jossain vaiheessa?” Kapura tiedusteli. ”Haluaisin selvittää, kuinka irtautunut todellisuudesta hän oikeasti on.”
”Tietty, voit käydä vaikka kohta pian”, Radak vastasi ja korjasi kirjan pois pöydältä. Nanobottikahvinkeitin piippasi jotakin virheilmoitusta. Kun aurinkoinen ohjelmoija kävi tutkimaan Korporaation kahvinkeitintä, kävi hissi ja selakhi astui huoneeseen.
Sinikanohinen hailtia näytti silmien alle ilmestyneistä uurteista päätellen sangen stressaantuneelta. Hän oli lyhyempi, kuin mitä Kapura haiväestä odotti, mutta toisaalta, eipä hän kovin montaa selakhia ollut koskaan tavannut. Toa oli huomaavinaan naisen rintakehässä soljen, johon oli valettu Pimeyden Metsästäjien draakinhäntätunnus.
”Rad-” hainainen oli hihkaisemassa väsyneesti, mutta hiljeni, kun tulen toa oli ensimmäinen, jonka hän tilasta huomasi. ”… kuka sinä olet?”
”Hei, hyvä, meidän pitkin puhua!” Radak hihkaisi kauempaa jättäen vastahakoisen kahvinkeittimen nurkkaansa.. ”Ang, tässä on Kapura. Kap, tässä on Angien”, hän esitteli vauhdilla.
”… et taida oikein käsittää koodinimien ideaa”, selakhi totesi ohimennen, mutta jatkoi. ”Aft-Amanastako?” hän osoitti katseensa toaan.
”Kyllä olen”, Kapura sanoi. ”En aiheuta hankaluuksia, mutta samaa en valitettavasti voi luvata muista.”
”Kerro minulla hankaluuksista, joita mielisairaalassa aiheutitte”, hän määräsi istuessaan toaa vastapäätä. Hän kumartui eteenpäin nojaten käsiinsä. ”Tuo destralin lisko pelasi minun alaiseni sinne toiveenaan tappaa teidät kaikki kerralla.” Radak kaatoi jonkinlaista jääteetä kolmeen kuppiin mahdollisimman viattoman näköisenä.
”No”, Kapura sanoi ja huokaisi. ”En tiedä, kuinka tuttua Nimdan mytologia teille on, mutta siruilla on… vartijansa.”
”He eivät oikein… osanneet varautua mainitsemieni vartijoiden olemassaoloon”, Kapura sanoi hiljaa. ”Ensin luulivat, että me saimme aikaan ne mielisairaalan epäilyttävät äänet. Yritin puhua osapuolille järkeä, mutta keskenäisen luottamuksen saavuttaminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Meidät tulitettiin kuoliaiksi noin viisi kertaa, mutta siru pelasti meidät. Pakenimme myös…. ööh, vartijoilta. Valitettavasti mainitsemasi henkilöt eivät onnistuneet siinä. Syväläinen jäi eloon, mutta muut…”
Se oli taas niitä hetkiä, kun selakhi yritti murhata asioita katseellaan. Hän ei tosin tiennyt, kohdistaisiko hän katseensa monisanaiseen toaan vai lipevään vortixxin.
”Ensinnäkin”, hän lausui. ”Tuo oli typerin tarina, minkä olen ikinä kuullut. Toiseksi, te kummatkin olette nyt niin suurissa ongelmissa Varjotun kanssa, että kehoittaisin teitä hyppäämään kanavaan. Hän ei ota alaistensa kuolemaa erityisen… helposti.”
”Emme… Tai. Siis. Minä en kuolonuhreja toivonut. Sirujen vartijat sattuivat vain olemaan toista mieltä. Onko teillä käytössänne mitään Nimda-mytologiaan liittyviä opuksia? Sanokaa, että Linnunpelätti ja Vatsastapuhuja tulivat käymään”, Kapura selitti ja silmäili selakhia hermostuneesti.
”Minä mitään mytologiaa”, hän tuhahti, ja kääntyi liskon puoleen. ”Mitä pikemmin hoidat ne kraahkanin vahkit Varjotulle, sitä pikemmin tämä on ohi, eikä meidän tarvitse enää koskaan kuulla toisistamme.” Sen sanottuaan hän marssi pois paikalta.
Pitkän hiljaisuuden rikkoi lopulta pöydälle teekupit asettanut Mielitutkija. ”… Nuketko ovat totta?” hän kysyi hiljaa.
”Toden totta”, Kapura sanoi synkästi.
”Yllättävää”, vortixx ajatteli ääneen. ”Olisi kiehtovaa päästä tutkimaan niitä.”
”Ööh. Sinua saattaa… onnistaa, jos vietät tarpeeksi aikaa sirujen kanssa. Mutta en… en oikein suosittelisi niiden ‘tutkimista’. Useat näyttävät käyttävän lähinnä psykologisia keinoja, mutta on niiden joukossa eräs, joka leikkelee muiden käsiä irti. Todisteeksi katso vaikka Mustalumea”, Kapura sanoi hiljaa.
”Kenties minä alan tutkimaan aihetta syvemmin, kunhan kiireiltäni pääsen”, hän jätti varoituksen sanan huomioimatta.
Kapura jätti vastaamatta ja keskittyi juomaansa, joka maistui teolliselta. Skarrar, eikö kukaan täällä ota minua vakavasti? mietti toa itsekseen, mutta päätti olla ottamatta asiaa tarkemmin puheeksi. Radak vaikutti ihan mukavalta, mutta myös sellaiselta, jonka päätä ei voinut kääntää tarjoamatta fyysisiä todisteita. Tiedemies tulisi luultavasti kärsimään sirujen vuoksi, mutta mitä muuta Kapura voisi tehdä? Ottaa ne itselleen ja romahduttaa Matoron mielenterveyden vieläkin pahemmin? Vai antaa ne Zairyhille, joka kiikuttaisi ne kiltisti lähimmälle makutalle?
Tärkeää oli myös säilyttää oma sosiaalinen asema. Jos Kapura muisti merirosvousajoiltaan jotain, niin sen, ettei venettä kannattanut keikuttaa, jos oli käytännössä panttivanki. Radak väitti toimivansa itsenäisesti, mutta Metsästäjien leiri vaikutti tämän oikealta strategiselta olinpaikaltaan. Ja vielä suuremmassa vaarassa olivat jo omastakin takaa sooloileva Matoro sekä Umbra, jonka käyttötarkoitus laivalla oli Kapuralle vielä hämärä. Muttei todennäköisesti yhtä miellyttävä kuin hänen omansa.
Kapura oli suunnistanut itsekseen avuliaan aluksen kapteenin ohjeiden perusteella osastolle, jonne jään toa oli lukittu. Kylmät teräskäytävät olivat kaikki masentavan samannäköisiä. Pari kromidivartijoita osaston ovella olivat päästäneet hänet ohi kysymyksittä. Ne eivät olleet oikeastaan edes reagoineet häneen. Millään tavalla.
D3, Kapura muisteli seuratessaan lukuja ovien päällä. Elämän ääniä ei kuulunut mistään. Koko alus tuntui uhkaavan… tyhjältä. Koneelliselta. Hän ei ollut oikeastaan nähnyt lainkaan varsinaista miehistöä. Oliko koko alus automatisoitu? Sen perusteella mitä hän vortixx-kapteenista oli oppinut, se olisi jopa mahdollista.
Lopulta toa pysähtyi, kun löysi oven, jonka yllä luki xialaisin, kulmikkain kirjaimin ”#D3”. Ovessa oli kapea ikkuna, jossa oli jonkinlainen voimakenttä, mutta se ei vaikuttanut äänitiiviiltä.
”Matoro?” Kapura sanoi hiljaa. Osaston hiljaisuudessa todennäköisesti tarpeeksi kovaa.
”Painu karzahnille”, rakkaudeton ääni vastasi jostakin metallikuution perältä. Se kaikui heikosti.
”Minustakin on ihanaa nähdä sinua”, Kapura mutisi. ”Halusin vain varoittaa, ettet yritä mitään typerää. Olen pelannut sosiaalista peliä tarpeeksi hyvin, jotta pääsemme lähtemään aika terveinä ja vapaina toivottavasti aika pian. Eikö se olisi mukavaa?”
”Sinä tiedät, että sirut olivat meidän tehtävämme”, Matoron raunio vastasi. ”Emme palaa Klaaniin ilman niitä.”
”Tehtävä muuttui”, Kapura mutisi. ”Olisi kivaa, jos voisimme vetää koko saarta turpiin ja ottaa mukaamme kaiken, mitä haluamme, mutta minä ainakin kelpuutan elossapysymisen tässä tilanteessa. Ne jopa korjasivat, ööh, vatsavaivani. Minusta meidän ei kannata aiheuttaa lisää hankaluuksia.”
”Et sinä voi antaa periksi”, Mustalumi mateli ylös, ja hänen synkät kasvonsa ilmestyivät ikkunan taa. Ne näyttivät vanhoilta ja piinatuilta. ”Et, vaikka olisit valehdellut kuinka paljon. Meidän ei kuulu luovuttaa. Ei kaiken tämän jälkeen.”
”Minä halusin varmistaa, etteivät sirut aiheuta enempää vahinkoa kenellekään. Tämä näyttää parhaalta tieltä siihen.”
”Jos jätämme ne Metru Nuille, ne ovat seuraavaksi Varjotulla. Eikä sillä pirulla ole varmasti mitään hyvää suunniteltuna.”
”Oletko miettinyt, miksei kukaan maailmanhistoriassa ole onnistunut tekemään siruilla mitään suurta?” Kapura mutisi. ”Ehkä siksi, että kaikki aliarvioivat niiden vaikutuksen. Sinäkin. Me emme missään nimessä onnistuisi tekemään siruilla mitään hyvää.”
”Minä lupaan sinulle, Arupak, että olet jumalauta väärässä. Näytän vielä sinulle, miten paljon paremmaksi minä voin kaiken niillä tehdä.”
”Tuo ei koskaan ollut totta, Matoro”, Kapura huokaisi. ”Etkö muista, mitä Aft-Amanassa tapahtui? Jopa ne halusivat sinun saavan sirut! Harkitsetko oikeasti yhteistyötä Nukkejen kanssa?”
”SINÄ PETIT MINUT, KAPURA!” Matoro iski nyrkillään kumisevaa seinää. ”KAIKKI TE PETITTE MINUT. MINÄ LUOTIN TEIHIN, USKOIN TEIHIN, JA TE RIKOITTE SEN!”
”Olisi aika ikävää tulla petetyksi! Tai puukotetuksi selkään!” ärähti Kapura. ”Minä hoidan meidät ulos täältä mahdollisimman diplomaattisesti, ja Klaanissa selitämme muille, että sirut ovat liian vaarallisia käytettäväksi. Sitten saat kiittää minua, kunhan tulet järkiisi.”
”Painu karzahnille”, jään toa mutisi vajotessaan takaisin lattialle.
”Minä painun diplomaattisten keskustelujen ääreen turvaamaan meidän kaikkien ulospääsyn”, Kapura mutisi astellessaan pois. ”Älä tee mitään typerää. Umbran olinpaikka on minulle vielä mysteeri, ja luulen, että nuo kiristävät meitä hänellä tarvittaessa. Muista, että potentiaalinen sooloilusi sattuu häneen eniten.”
Kapura ei kuullut tarkasti, mitä Mustalumi vastaukseksi murahti, mutta se sisälsi sanat ”petturi” ja ”tuskaa.”
Siemen, yksi siemen, oli jättänyt hulluuden juurensa Metru Nuin alle. Kuin voikukan kukinto se oli liitänyt halki ankean illan, ja löytänyt hedelmällisen maaperän valheillensa.
Ja sen juuret vain kasvoivat – kasvoivat pitkin Mielitutkijan kelluvan linnoituksen kylmiä käytäviä.
XMS Angonce
90 minuuttia huomiseen
Angien ei ollut edelleenkään aivan selvillä kaikesta, mitä Radakin laivalla oli. Reaktorikammiot, ruumat ja sukellsuvenehangaari – suuri osa teräskolossin kannen alaisista käytävistä ja kammioista olivat hänelle yhtä ja samaa metallilabyrinttia, jonka sisältö ei oikeastaan kiinnostanut häntä pätkääkään.
”Miten sinä voit antaa sen toan kulkea täysin vapaasti aluksella?” Rautakala kysyi närkästystä äänessään seuratessaan vortixx-kollegaansa ylös ritiläportaita. Mahtava adoriniumreaktori loisti punaista heidän sivullaan.
”Sinä se odotat pahinta kaikista”, Radak vastasi. ”Rentoutuisit.”
”Olen vähän huomannut, ettei luottamus ole aina itsestäänselvyys. Lisäksi, fiksuillakin toilla on taipumus aiheuttaa ongelmia. Heitä ei voi yliarvioida.”
”En jaksaisi murehtia nyt, Ang”, reptiliaani avasi raskaan paineoven ja astui sisään hämärään kammioon. ”Olen odottanut tätä hetkeä koko pienen ikäni, ja kaikki kortit ovat käsissäni.”
Angien huokaisi. Syyttäkööt itseään, jos jotakin sattuu, hän ajatteli synkkänä.
Hän ei ollut viime vuorokauden aikana tuntenut itseään erityisen tarpeelliseksi. Varjotun käsky kummitteli hänen mielessään; tapata Mielitutkija ja tuo sirut minulle. Se ei tainnut olla enää ajankohtaista, kun hänen tiiminsä oli mennyt kuolemaan sinne destralin mielisairaalaan.
Mutta häntä lohdutti ajatus, että Radakin ja Varjotun rautapeliä olisi jaksettava enää pari päivää, jos sitäkään. Kunhan Vahki-AI:n salat olisivat julki, sopimus olisi hoidettu ja hän voisi palata kotiin Odinalle. Voi, miten hän ikävöikään sitä ihanaa saarta.
Ja siinä hän nyt oli. Synkeässä kammiossa XMS Angoncen suljetulla osastolla, jonka katto ja seinämät olivat johtojen peitossa. Suuri kone nousi huoneen perällä kuin tuntematonta kieltä täyteen kaiverrettu kuparinen pilari. Sen alaosa oli lasinen, ja sisältä kajasti valo. Suuret putket johtivat sirujen lasikuvusta kattoon ja lattiaan: ne kiertelivät kuin viidakon kasvusto täynnä taivaan voimaa.
”Tässä se vihdoinkin on”, punamusta vortixx riemuitsi ja laski suojalasit silmilleen. Hän veti avainkortin valkoisen takkinsa rintataskusta ja sujautti sen tietokoneeseen. ”Tässä se on, Ang!”
Selakhilaani ei ollut vaikuttunut. Hän oli Metsästäjä-urallaan työstänyt aivan tarpeeksi voimakiviä, kanoheita ja naurettavan voimakkaita aseita. Valkoiset sirut eivät olleet hänelle niin mullistava asia kuin Radakille.
Laitteisto, joka sirua ympäröi, oli Angienille täysin tuntematonta. Hän kyllä erotti komponentit, johdot, voimakivet ja mikropiirit, mutta kokonaisuus oli… väärä. Kaikki se näytti paljon vanhemmalta kuin mikään muu osa alusta. Vanhemmalta kuin mikään mitä hän oli koskaan nähnyt. Ja se sai kristallogin erittäin hermostuneeksi.
Vortixx kaivoi kaksi sirua taskustaan. Niihin kaiverrettu teksti hohti himmeän violettina miehen kädessä.
”Angien, katso sitä” vortixx osoitti Nimdaa. ”Se- se on ovi mielen ja ruumiin välillä. Se on minun tiedon liekkini, Suurten Olentojen perintö lapsilleen! Keino selvittää tietoisuuden salat ja ratkaista teknologiamme ongelmat!”
”Innostuksesi on ihailtavaa”, nainen vastasi epäilyksen aaveiden tanssiessa hänen sinisten silmiensä takana. ”Näytä minulle.”
”Katsotaan”, mies totesi ja kääntyi koneensa puoleen. Mekaaniset kädet vetivät siipaleet sisälle lasikupuun, ja sensorit Nimdan sisarusten ympärillä heräsivät eloon – niiden erilaiset lukulaitteet alkoivat syöttää tietoja Deltasta ja Epsilonista järjestelmään. Hän näki sirujen säteilyn spektrit, niiden värähtelyn, tiheyden, lämpötilan. Laitteisto mittasi radioaaltoja, valoa, infrapuna- ja ultraviolettisäteilyä. Se mittasi gammasäteilyä ja hiukkassäteilyä. Se havaitsi jopa tuntemattomia äärimmäisen lyhyen tai pitkän aallonpituuden säteilytyyppejä, joiden kaltaisiin Radak oli toisinaan törmännyt telepaattisia kykyjä omaavia artifakteja tutkiessaan. Hän oli nimennyt sen ce-säteilyksi.
Hän väänsi varovaisesti vipua, joka liikutti siruja piteleviä metallikouria. Mielen siipaleet lähestyivät toisiaan hitaasti. Niiden hohde kasvoi etäisyyden vähetessä. Mittaristo näytti, miten kaiken säteilyn määrä nousi eksponentaalisesti kvasikristallien välissä.
Niiden ollessa kahdenkymmenen sentin päässä toisistaan, Radak pysäytti ne, ja käsitteli epävarmasti laitteiston lukuisia kytkimiä ja vipuja. Uusia sensoreita työntyi kammioon. Sitten hän luki niiden antaman informaation.
Eikä se ollut mitään, mihin hän olisi ollut valmistautunut. Kaiken sen säteilyn lähde ei ollut kumpikaan siruista – ei ainakaan fyysisesti. Säteily ilmestyi olemassaolon kankaan tunnetummalle puolelle siruja ympäröivästä ilmasta. Eniten sitä valui kahden välistä. Aallonpituudet olivat täysin uskomattomia – aaltokäyriä, jotka kääntyivät aina välillä taaksepäin, tai sellaisia, jotka katosivat ja ilmestyivät uudelleen jossakin. Ja kaikki nämä säteilytyypeiksi Radakin uskomat aaltoliikkeet muuttivat muotoaan ja voimakkuuttaan täysin satunnaisesti, vailla mitään kaavaa.
Olihan niillä vapaus tehdä miten halusivat.
Mielitutkija oli vaikuttunut. Koko hänen elämänsä, kaikki mitä hän oli tehnyt, oli johtanut siihen hetkeen. Kun hän katsoi fysiikan lakeja rikkovia käyriään, hän tunsi suloisen voiton tunteen.
”Sensorisi eivät näe mitään”, Angien keskeytti haltioituneen xialaisen. Hän näpäytti toista näyttöä, joka oli myös kytketty tutkimuslaitteistoon.
”Ei säteilyä, ei magnetismia, ei mitään.”
Radak kurtisti kulmiaan. ”Käynnistä uudelleen se?” hän ehdotti. ”Koska minulla se toimii.”
”Mitä sinulla sitten näkyy?” selakhilaani kysyi ja nousi Radakin luo. He kummatkin katsoivat samaa näyttöä.
Mutta Angien ei nähnyt mitään. Radak sen sijaan näki.
”Näetkö?” Radak kysyi ja osoitti punahohtoisia säteilykäyriä. ”Äärettömästi energiaa ulottuvillamme.”
”Radak. Siinä ei ole mitään.”
Epätoivo kävi vortixxin kasvoilla. Ei, ei hän epäillyt hetkeäkään. Hän näki totuuden. Eivät aistihavainnot pettäneet.
”… ei mitään? Löysitkö yhtäkkiä huumorintajun, tai jotakin, Ang?”
”M-m-mut-” Angien aloitti, mutta lause ei koskaan muodostunut loppuun asti.
”Seuraavaksi todistan teoriani oikeaksi”, Radak kertoi ja veti kytkimet Nimda-kristallipallon jalustasta alas ja kääntyi Angienille tuntemattoman laitteiston puoleen. Muinainen xialainen koneisto alkoi hurista, ja lukuisat hiotut kivet sen rungossa keräsivät valovoimaa.
”Radak”, Angien vaati huomiota. Vortixx-tutkija työskenteli kuin transsissa.
Silloin messinkinen laite lasikuvun yllä alkoi toimimaan. Sirujen ympärille laskeutuivat mustat paneelit, ja sähköinen rätinä täytti kapselin. Huone välähteli sinisenä. Selittämätön aparaatti konvertoi jotakin, jota Nimda lähetti, ja sai siitä sähköistä energiaa. Xialaisen laitteiston valot hohtivat sinisinä. Niistä alkoi kuulua taustakohinaa – kuin vaimenneesta radiolinjasta.
Angienilla alkoi välittömästi selittämätön, vaimea päänsärky – kuin mieli kärsisi paradoksista, jota se ei kykene käsittelemään. Hän piteli otsaansa ja irvisti katsoessaan näyttöjä, jotka analysoivat jatkuvasti Deltan ja Epsilonin toimintaa. Hän ei kyennyt näkemään niissä mitään, aivan kuten olettikin. Mutta silti hän tunsi ja näki sirun ulkoiset vaikutukset – hän näki valot, hän kuuli äänet. Hän tunsi kohinan.
”Se on kaunis, eikö olekin?” Radak huusi yli kohinan. ”Aika näyttää mihin se pystyy!”
Ja kammio aloitti tärinän.
Koko alus aloitti.
”Mitä sinä teet?” selakhi huusi ja yritti nähdä tilanteessa jotakin järkeä. Mutta sitä ei ollut.
”Tule”, Radak hihkaisi ja tarttui Angienia ranteesta. He kulkivat loitommas kohinasta ja valoista, ulos suuresta särisevästä kammiosta. Matkaa aluksen kyljessä olevalle parvelle ei ollut juurikaan, ja sieltä he näkivät Metru Nuin harmaan taivaan ja putket yllään, alukset ja rakennukset ympärillään, meren allaan…
Mutta näkökulma ei enää ollut sama.
Mutta he olivat korkeammalla. Angien ei voinut uskoa silmiään. XMS Angonce oli kymmeniä metrejä ilmassa – Po-Metrun tasankojen halki näki nyt jo Ikuisten Kuiskausten Kanjoniin asti. Ja alus nousi edelleen.
”Miten”, selakhi voihkaisi ja romahti polvilleen laitaa vasten. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella.
”Laite vain kanavoi ce-säteilyn erityisvalmistettuihin adoriniummoottoreihin ja aluksen sähköjärjestelmään. En ole ihan varma mihin ilmiö perustuu, mutta teoriani mukaan-”
”Etkö sinä tajua, että tämä hajottaa kaikki periaatteet, joiden varassa teemme tiedettä!” Angien nousi ja syöksyi takaisin sisälle, kääntyen Nimdan kammioon. Hänen oli pakko nähdä kaikki yksityiskohdat.
Mutta niitä ei ollut. Ei yksityiskohtia. Ilmiössä ei ollut mitään selitettävää.
Energia vain ilmestyi tyhjästä. Ei ollut fysikaalista mekanismia, ei kemiallista ilmiötä. Ei edes elementaalienergiaan tai voimakiviin perustuvaa koneistoa.
”Tässä ei ole mitään järkeä”, selakhi lausui. ”Tätä energiaa ei pitäisi olla olemassa.”
Alus nousi edelleen. Nimdan kammio välkkyi ja särisi. ”Mutta se on”, Radak vastasi. ”Se on olemassaoleva asia. Sinä näet sen vaikutukset. Sinä näet, että tämän aluksen moottorit toimivat nyt sillä!”
”Mutta… miten? Miten se voi toimia näin? Mistä se energia tulee?” selakhitar parahti. Hänen äänessään oli aitoa epätoivoa.
”Kuten sanoin”, mielitutkija aloitti. ”Teoriani mukaan se on peräisin säteilystä, jota Nimda kykenee kanavoimaan meidän todellisuutemme jostakin toisesta olemassaolon tasosta, jossa psyykkinen toiminta on olemassa samalla tavalla fyysisenä kuin me omassa maailmas-”
”En minä tuota tarkoita!” Angien huusi. ”Vaan sitä, miten tuo Makutan siru oikein voi tehdä noin? Se rikkoo kaikkia sääntöjä, mitä tiedämme! Sääntöjä, joihin koko maailmankuvamme perustuu!”
”Niin tekivät Suuret Olennotkin”, Radak vastasi välittömästi. Hän oli varma asiastaan. ”Niin teki Tulivelhokin!”
Sen sijaan Angienin maailmankuva oli hajalla.
Hän nousi polviltaan. Ei, hän ajatteli. Tämä ei voi olla totta. Aivan, tämä ei ole totta. Minä uneksin.
Radak oli sanomassa jotakin. Angien ei kuullut sitä. Hän juoksi. Hän pakeni pahaa unta, joka sirpaloi hänen maailmansa.
He nousivat Metru Nuin pilvenpiirtäjien yli. Kohina kuului kaikkialla aluksessa. Kaikki tuntui väärältä.
Angien tunsi hengittävänsä epäterveellisen nopeasti. Hän ei saanut ilmaa. Se kaikki oli liikaa. Liikaa. Olet tutkija, hän yritti muistuttaa itseään. Ajattele rationaalisesti, tyttö. Ajattele, mitä teet seuraavaksi, hän kertoi itselleen.
Hän syöksyi sisätiloihin, portaita ylös, käytäviä pitkin, mutta hän ei tiennyt, minne mennä. Kaikkialla oli niin tyhjää. Metsästäjien huoneisto oli tyhjä, kansi oli tyhjä- hetkinen, miksi heidän huoneistonsa oli tyhjä? Eikö toa sanonut, että Ilmanautti olisi selviytynyt?
Tämä on uni. Tämä on uni, hän vakuutti itselleen, ja halusi herätä. Mutta hän ei herännyt.
Angien syöksyi tunnekuohunsa vallassa läpi käytävän, samaiselle parvekkeelle jolta oli päiviä sitten paennut Punaisen Tähden syyttävää katsetta. Nyt hän kaipasi tähteä. Hän kaipasi kohtaloaan enemmän kuin koskaan olisi osannut kuvitellakaan. Hän kaipasi kohtalon antamaa varmuutta ja turvallisuutta. Hän kaipasi kohtalon antamia lakeja ja sääntöjä. Hän kaipasi kosmista akvaariotaan, jonka seinien läpi hän ei voinut kulkea.
Mutta sitä ei ollut.
Hän katsoi parvelta alusta. Adoriniummoottorit paloivat sinisinä, ja kohina kävi kuin tuuli korkeuksissa. Laiva nousi edelleen, hitaasti mutta varmasti. He olivat lähes Coliseumin tornien korkeudessa.
Hän halusi tilanteeseen jotain järkeä. Jotain tuttua. Jotain, johon hän luotti. Sääli, että ne eivät joko olleet paikalla tai olivat ruumiina Aft-Amanassa. Komentosillalle hissillä noustuaan hän ei löytänyt uusia vastauksia; vain sen toan, jonka hän oli tavannut aamulla. Tämä oli ilmeisesti ollut tutustumassa Mielitutkijan kirjallisuuteen, kun maailma oli kääntynyt ylösalaisin.
”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?”
”Mikä kraahkan teidän Nimdanne edes on? Tässä- tämä-” selakhi huohotti jäädessään nojaamaan pöytään. Komentosillan ikkunoiden näky muistutti häntä jatkuvasti mahdottomasta tilanteesta.
”Nimda on jotain, jota olen viime aikoina kutsunut taiaksi”, Kapura mutisi ja katsoi ulos. ”Nimdako tämän tekee?”
”R-radakilla oli ruumassa joitakin… laitteita, ikivanhoja! Hän selitti aina Tulinoidan kammiosta ja Seleciuksesta ja kaikesta… minusta tuntuu, että hän suunnitteli kaiken… pelasi Nimdan itselleen tätä varten, eikä sopimuksemme ole kuin harhautus…” Angien antoi hengityksensä tasaantua.
Kapura vakavoitui ja katsoi selakhia. ”Onko… onko tämä ihan varmasti turvallista? Taikuudessa on aina se, ettei se koskaan toimi niin kuin olettaisi. Tällaiset… tällaiset yritykset eivät ole kovin… Meidän pitäisi varmaan laskeutua…”
”No ei ole turvallista, ei tietenkään!” valitti selakhi. ”T-tämä on- tämä on vain… Radakilla, hänellä oli alhaalla jotkin sensorit… Joilla hän mittasi säteilyä siruista. Ne eivät näyttäneet mitään, vaikka hän vuorenvarmaan väitti näkevänsä asioita… tätä ei pitäisi tapahtua, eihän?”
Tulen toa haukkoi henkeään. ”Hän… hän on yhtä hullu kuin Matoro! Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi.” Kapura kaivoi esiin kultaisen ajannäyttäjän ja kohotti sen selakhin nähtäväksi. ”Ehdotan, että tungemme sirut takaisin turvaan. Välittömästi.”
”Odota, ensin yksi kysymys. N-ne viisi, jotka teitä jahtasivat mielisairaalassa. Varmista minulle, ovatko he kaikki kuolleet? Vai… ottivatko kromidit heidät vangeikseen, niinkuin teidät?”
Kapura pysähtyi miettimään. ”Valitettavasti taisin pyörtyä ennen ratkaisevia hetkiä. ‘Kersantti’ on varmistetusti kuollut. Olen aika varma siitä, että niin on myös joko ‘Jakaja’ tai ‘Panostaja’. Matoro… Matoro saattaa tietää muista tarkemmin. Ja… Olen aika varma siitä, että se syväläinen oli vielä hengissä, kun pökerryin.”
”Sse liskonsaasta”, hailtia sähähti. ”Minä… minun pitää selvittää asioita. Mene hoitamaan ne sirut tuohon… kelloasiaasi. Se paikka oli… portaat ylös vasemmasta reaktorikammiosta. En muista tarkemmin. Tähän juttuun pitää saada jotain järkeä.”
”Olisi ehkä järkevää laskeutua ensin”, Kapura huomautti. ”Osaako kukaan muu kuin Radak ohjata tätä alusta?”
”En minä tiedä. Selvitetään. Jos törmäät siihen liskoon, puhu sille järkeä tai jotain. Se taitaa olla erityisosaamistasi.”
Olisi, jos kukaan koskaan kuuntelisi, Kapura mietti, kun he erosivat.
Kaikki kohisi. Auringot olivat laskeneet, ja taivaalla vartioi vain yksi punainen tähti.
Kauaa ei Rautakalan tarvinnut Radakia etsiä; he törmäsivät pian aluksen kansikerroksessa, kun reptiliaani oli palaamassa taikakammiostaan mekaanisen miehen kanssa.
”Radak”, Angien huusi ja tarttui vortixxia tiukasti olkapäistä. ”Missä kaikki on? Missä on Ilmanautti?”
”No me olem-”
”Missä on Ilmanautti? Hän tuli tänne kromidien mukana! Toivat sirut! Missä hän on?”
Kylmä hikipisara ilmestyi Radakin otsalle.
Karmea ajatus sai varmistuksen selakhin päässä. Hän irroitti otteensa miehestä ja kääntyi toisaalle.
”… oletko sinä… sinä vain sanoit ettet haluaisi tappaa ketään-”
”Ang”, Radak sanoi ja tarttui naista käsivarresta. ”Rauhoitu.”
”MISSÄ HÄN ON?”
”Hän-”, vortixx takelteli. ”Neutraloimme hänet. Tiedät, etten voinut antaa Varjotun tuhota tätä kaupunkia, joten käskin Zain hankkiutua hänestä matkalla eroon. Sinäkään et halunnut sitä.”
Se oli liikaa Angienille. Se oli liikaa tapahtumia mille tahansa mielelle.
Hän iski reptiliaania nyrkillään kasvoihin. Radak, joka ei iskua odottanut, horjahti. Selakhi hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski vortixxin takaraivoa uudelleen ja uudelleen portaiden metalliseen kaiteeseen.
”SINÄ DESTRALIN LIMANULJASKA”, nainen raivosi. ”SEKOPÄÄ! MURHAAJA! ET OLE YHTÄÄN PAREMPI KUIN VARJOTTU!”
Äärettömän nopeasti Muodonmuuttaja ponnisti maasta ja tarttui Angienia käsistä takaa. Hän taivutti tämän ranteet kivuliaasti tämän niskan taa ja veti selakhin erilleen tiedemiehestä.
”Varovasti”, Radak, joka pyyhki verta suupieleltään, sanoi. Hän nousi pystyyn Angienin edelleen syyttäessä häntä verisesti. Ja syystäkin, Radak ajatteli. Mutta tein sen kaiken hyvää tarkoitusta varten, hän perusteli itselleen.
”MINÄ SAIN MÄÄRÄYKSENI TAPATTAA SINUT! MINÄ RIKOIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VARJOTUN MÄÄRÄYSTÄ SÄÄSTÄÄKSENI HENKESI! LUULIN ETTÄ OLISIT SEN ARVOINEN!”
”A-ang, rauhoitu. Rauhoitu. Ajattele. Hengitä”, vortixx rauhoitteli. Muodonmuuttaja piteli edelleen tiukasti raskaasti hengittävää selakhia paikallaan.
Angien hengitti syvään. Yritti rauhoittua.
Radak pyysi Vakoojaa irrottamaan. Hän totteli, ja selakhi putosi kontalleen.
”Sinä hoidat kaiken taas normaaliksi”, hän sanoi synkästi. ”Tai Varjottu murhauttaa meidät kummatkin.”
”Jak, voitko saattaa hänet huoneeseensa”, Mielitutkija suoristi takkiaan. ”Arvon neito on selvästi poissa tolaltaan.” Ja mekaaninen olento tarttui tiukasti hailtian ranteeseen ja saattoi tämän ylös. ”Yritä ymmärtää, Ang, teet aivan liian hätäisiä johtopäätöksiä! Min-”
”Painu destralille”, Rautakala sähähti, kun Muodonmuuttaja lähti taluttamaan häntä yläkertaan.
Kohina teki hänet hulluksi. Selakhi tunsi kylmät väreet selkäpiillään, kun ajatteli olevansa korkealla ilmassa. Hän ei ollut edelleenkään vakuuttunut tilanteen todellisuudesta.
Joka hetki pidempään XMS Angoncella sai Angienin vihaamaan alusta enemmän. Sen kylmät, askeettiset käytävät, täysteräksisen harmaa värimaailma ja sadat lukittavat ovet muistuttivat enemmän jotakin rangaistussiirtolaa kuin siivilialusta. Oikeastaan koko alus taisi olla aseistamaton sotalaiva, sillä kaksi adoriniumreaktoria yhdessä aluksessa oli määrä, joka normaalisti riitti Rautalaivaston suurimpiinkin taistelualuksiin.
Huone, jonne Radakin aave oli hänet lukinnut, tuntui lohduttomammalta kuin milloinkaan. Pöydän päähän oli jätetty Jakajan pokerisalkku kortteineen ja pelimerkkeineen. Siellä täällä oli edesmenneiden metsästäjien henkilökohtaisia tavaroita, jotka he olivat jättäneet alukselle. Kysehän oli ollut vain nopeasta kenttätehtävästä, jolta he olivat odottaneet palaavansa sen kummemmitta ongelmitta.
Ikuisesti kirottu myrkyllinen makutalisko, Rautakala hautoi mielessään. Radak oli saanut heidät mielisairaalaan, se oli sen ääliön vika.
Spesialistin runokirja, hailtia huokaisi, ja otti sivupöydältä mustan nahkakirjan käsiinsä. Se oli vaha ja raskas. Kantta oli paikkailtu moneen kertaa.
Shasaalin herkkä ja täynnä tunnetta oleva käsiala peitti harmaantuneet sivut mustaan tekstiin. Paikoitellen mustetta oli paatoksellisesti levinnyt lähes kokonaisten sivujen päälle. Hän avasi yhden sivun ja yritti lukea.
Ei hän siitä paljoa ymmärtänyt, olihan se myönnettävä. Mutta jotenkin se runo tuntui rohkaisevalta. Voi, Spesialisti. Surumielisen ja herkän rauskuolion spesialiteetti auttaisi hänet tästäkin pinteestä, Angien ajatteli. Mutta nähtävästi se ei ollut ollut hänen kohtalonsa.
Toivottavasti se toa saisi Radakiin järkeä, hailtia huokaisi, vaikkei siihen uskonutkaan. Silloin hän muisti, mitä varten oli alun perin komentosillalta lähtenyt – niin tietysti, hänen oli pitänyt lähettää viesti!
Se oli viimeinen kerta, kun hän käynnisti Pimeyden Metsästäjien radiolähettimen avainkivellään. Hän toivoi, että kaikki fysiikan lakien vääristyminen, jonka Mielen Sirut aiheuttivat, ei estäisi hänen yhteyttään.
Pelko osoittautui turhaksi, kun Angien kuuli vapaan taajuuden löytyneen. Hän mietti hetken vaihtoehtojaan, ja pysäytti itsensä ennen kuin otti yhteyttä suoraan Varjotulle. Sen sijaan hän haki toisen taajuuden.
”Halawe? Kuuletko?” selakhi kysyi. Ei vastausta.
”Halawe!” hän toisti kohinan yli.
”…ngien? Sin…kö?” mies vastasi. Häiriöt pahoinpitelivät signaalia. Angien käänteli tottuneesti antennia ja toivoi laadun paranevan.
”Rakas, kuuntele. Missä olet?”
”Xial… sain tehtävän saattaa harppuun… …chenes hautaan”, hyvin voimakas aerilainen aksentti kuului epäselvänä. ”M…. let? Yhteys o….. no.”
”Älä mene Odinalle! Toistan, pysy kaukana Odinasta ja Varjotusta!” Angien vastasi ja yritti saada yhteydestä parempaa.
”Mitä on tapaht….nut? Oletko ongelmissa?” toa kysyi.
”‘Ongelmissa’ olisi vähättelyä”, selakhi vastasi. ”Olen saattanut tehdä jotain peruuttamatonta… Ja luulen, että kun johtaja saa tietää, sinäkin olet vaarassa.”
”Mitä oikeastaan on tapahtunut?”
”E-en tiedä vielä. Tule Metru Nuille. Ole varovainen.”
”Mut-”
”Rakastan sinua, Hal.”
”Mmh. Minäkin sinua, safiiri.”
Kohinaa.
Nyt hän ainakin tietää, selakhi ajatteli – ei tosin lainkaan varmempana tulevaisuuden kannalta. Ajatukset keskeytyivät nopeasti, kun ovi aukesi. Hailtia säpsähti, kun tajusi tulijoiden olevan kromideita.
”Sinä. Kawsaj. Amala’salih haluaa sinut komentosillalle”, korkeanutturainen lonkeroratsastaja määräsi. Hän taisi olla juuri se, joka heitä johti, Angien tajusi. Hän nimittäin kuulosti vieläkin ilottomammalta kuin keskimääräinen lonkeroinen.
Todennäköisesti kromidit olivat myös ne, jotka olivat ”hankkiutuneet eroon” Ilmanautista. He olivat kuitenkin tuoneet toat ja sirut sairaalasta. Ajatus sai kylmät väreet nousemaan selakhin selkärankaa ylös.
”Entä jos en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan?”
”Hän aikoo toteuttaa sopimuksen. Ar-Aqtam saa koneensa”, punainen komentaja kertoi.
”Selvä”, selakhi puri hammastaan. Ehkä koko destralin painajainen olisi kohta ohi, ja hän olisi taas Odinalla, hän ajatteli, kun hän lähti tapaamaan maailmankaikkeuden alhaisinta liskonnuljaskaa toivottavasti viimeistä kertaa.
”Hyvää iltaa, Mustalumi! Tapaamme jälleen”, Radak hihkaisi astellessaan sisään teräsovista. Valo, joka selliin syöksyi, sokaisi toan – se oli pahaa valoa, petturin valoa. Ei soinnukasta sinisyyttä, vaan vaarallista valkoista.
”R-radak?” hän kysyi epävarmasti erottaessaan vortixxin omahyväisesti virnuilevan siluetin ovesta tulevaa valoa vasten. ”Mitä karzahnia?”
”Hei, kiva nähdä sinuakin, Mustis”, vortixx sanoi juuri niin niljaisella ja selkärangattomalla äänellä kuin Mustalumi tälle muistikin.
”En jaksaisi pelejäsi juuri nyt”, jään toa tuhahti yrittäessään nousta ylös.
”Nomadiystäväni olivat ehkä vähän turhan kovakouraisia, myönnän sen. Pääsetkö ylös?” vortixx jutteli ja tarjosi toalle kättään. Matoro työnsi hänet syrjään ja nousi hitaasti hatarille jaloilleen.
”Viimeksi kun tapasimme Xialla, yritit myrkyttää minut”, hän sähähti.
”Ah, anteeksi siitä. Kannoin sinulle vielä silloin kaunaa siitä Heremuksen upottamisesta. Olihan se kova isku minulle. Mutta hei, nyt meillä on tilaisuus aloittaa suhteemme nollasta?”
”Nyt, kun minä olen vankinasi.”
”Älä ole noin negatiivinen, Mustalumi”, Radak vastasi. ”Tuletko komentosillalle ihailemaan luomustani?”
Sotilas harkitsi vortixxin tyrmäämistä, mutta tajusi nopeasti, ettei se juuri häntä auttaisi. Hänen pitäisi ensin saada selville kokonaistilanne, ja reptiliaaninruipelo oli hänen paras korttinsa siihen.
”Mitä sinä olet mennyt luomaan”, Matoro kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Hän kuuli kaiken läpäisevän valkean kohinan, joka oli kuin hänen rakkaansa avunhuuto.
Reptiliaani hymyili leveästi. ”Älä huoli, nimesi on lopputeksteissä.”
”… missä on Nimda?” toa kysyi pahaa aavistaen.
”Kuten eräs ajattelija aikanaan sanoi, mieli itsessään on tämän maailman vaar-”
”MISSÄ. ON. NIMDA”, Matoro työnsi Radakin seinää vasten.
”Hei, hillitse its-”
Mutta Radak ei ehtinyt vastata, ennen kuin huoneen ulkopuolella odottanut kromidisoturi iski toaa miekkansa kahvalla. Se napsahti ikävästi, ja toan selästä kuului ääni, joka sai Radakin voimaan pahoin. Matoro romahti maahan. Vortixx kuuli toan mutisevan jotakin tämän yrittäessä nousta.
”Sarhel, tuokaa ystäväni komentosillalle.”
Kromidi nyökkäsi ja tarttui vartijakumppaninsa kanssa toaa käsistä. He kulkivat ulos XMS Angoncen suljetulta osastolta läpi teräsholvien. Kaiken lävistävään kohinaan alkoi jo tottua. Kaksi sirua jatkoivat fysiikan lakien uudelleenkirjoittamista vain pari seinää taaksepäin.
Vaihe yksi oli ollut menestys, Mielitutkija loisti. Tulinoita olisi hänestä ylpeä. Paroni tajuaisi hänen arvonsa. Arsteinin epäilykset osoittautuisivat vääriksi. Koko xialainen homehtunut tiedeyhteisö tajuaisi virheensä, ja kaikesta tulisi parempaa.
Ennen kaikkea, Varjottu tajuaisi virheensä.
Ar-Zainahin kromidit pitivät koko alusta tiukasti vortixxin käsissä. Metsästäjistä ei ollut enää ongelmaa. Radak sääli Angienia, mutta jos tämä ei halunnut edelleenkään uskoa – vaikka näki kaiken omin silmin – hän ei voisi auttaa tätä.
Jään toa oli iskusta edelleen lamaantunut. Hän voi huonosti, mutta ei ainoastaan fyysisesti. Sirujen kohina raastoi hänen tajuntaansa – ne muistuttivat häntä jatkuvasti siitä, että ne oli viety häneltä kaiken sen jälkeen. Merirosvo oli vienyt hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa, hän toisteli. Ja toisteli. Ja toisteli.
”Minä vannon”, toa älähti keräten ääntään. Kaksi kromidia retuuttivat häntä portaita ylös Mielitutkijan perässä. ”Minä vannon, että kun saan sirut, te kaikki kuolette. Minä poltan kaiken, mikä yrittää ottaa Nimdan minulta. Kuuletko, Radak – kuuletko!”
”Älä ole niin haudanvakava”, vortixx sivuutti uhkauksen. ”Iloitsisit.”
”Iloitsen, kun sinä ja kaikki myrkylliset kätyrisi ja alhaiset juonesi makaavat laivasi kanssa meren pohjassa.”
Radak ei häntä noteerannut, vaan keskittyi johonkin, jonka kuuli kuulokkeistaan. Vortixx vastaili jollekin toisessa päässä; ”Ai, hän on kadonnut? Enpä olisi uskonut hänestä, hän vaikutti niin yhteistyöhaluiselta… Mitä sanoit? Reaktorikammioon? Ei, älä päästä toaa sinne; toimita hänet tänne. Se toinen? VIII:n taideteokset hakevat hänet. Selvä. Loppu.”
Silloin he nousivat komentosillalle, ja Matoro kuvaannollisesti jäätyi. Hän näki vain taivasta. Suuri kuva alkoi valjeta hänelle, silmäys kerrallaan.
Kaksi lonkeroista työnsivät myrtyneen Matoron komentosillan sohvalle huonekasvien viereen.
”Saako olla virkistystä?” Radak kysyi ottaessaan kaksi lasia. Toa ei vastannut. Vortixx kaatoi silti heille jäävettä.
”M-me”, jään toa änkytti. ”Me olemme ilmassa! Sinun karzahnin veneesi on ilmassa!” Taustakohina muistutti häntä jatkuvasti sirun läsnäolosta. Taistele, se sanoi. Pelasta minut taas, se sanoi.
”Luulin, että sinulla olisi mielikuvitusta”, Mielitutkija vastasi ja asetti toisen lasin pöydälle toan eteen. Kaksi kromidia olivat vetäytyneet huoneen reunalle.
”Mitä sinä teet?” Matoro kysyi ja nosti monisilmäisen katseensa vortixxiin.
”Maailman uskonpuute on häiritsevää. Kun sanoin, että voisin mullistaa teknologian mielitutkimuksella, kukaan ei usko. Ei Xian neuvosto, ei Varjottu, et edes sinä!”
”Nimda. Pimeyden Metsästäjät. Kromidit. Kaikki tämä. Tiedätkö, mitä sinä olet vapauttamassa Metru Nuille?”
”Kalmakomppania on täällä vain pitääkseen Varjotun rakit kurissa. Oikeastaan he tekivät sen jo, eikä odinalainen ole enää ongelma. En aio koskea Metru Nuihin, älä pelkää.”, vortixx siemaisi lasistaan kävellessään edestakaisin huonetta toan edessä.
”Et ole noin typerä. Leikit todellisuuden vaarallisimmilla aseilla, ja oletat olevasi turvassa. Sinut tullaan muistamaan vallanhimoisena sekopäänä, joka syöksi Metru Nuin uuteen sotaan vain typerän tiedevisionsa takia.”
”Jos historia olisi reilu, sinut tultaisiin muistamaan väkivaltaisena terroristina, joka tuhosi elämiä vain omien, subjektiivisten moraalikäsitystensä perusteella!” Radak korotti ääntään. ”Hyvähän sinun on väittää minua murhaajaksi – Toat ovat kaikki niin yleviä ja puhtaita, niinhän! Ja samalla yhtä voimakkaita kuin pienet adorinumreaktorit! Tiedätkö, miten VAIKEA tässä maailmassa on elää, kun JOKA TOISELLA KARZAHNIN OLENNOLLA ON VOIMAT, JOILLA VOI TUHOTA SAARIA! Ja niillä, joilla ei moisia voimia ole, on aseita, jotka kykenevät samaan! Tiedätkö sinä, miten kirotun vaikeaa tässä maailmassa on menestyä ilman, että vain iskee tahtonsa läpi väkivalloin? Oletko edes miettinyt, miten eläisit ilman voimiasi?”
Lisko huokaisi yllättävän purkauksensa jälkeen, ja jatkoi hieman rauhallisemmin.
”Hauska pikkudetalji – teidän kimppuunne hyökättiin Arkistoissa, koska olitte niin vähän matkan päässä jäljilleni pääsemisestä. Minä olin lainannut ne hemmetin Arupak-kirjat Arkistoista täysin byrokratian mukaisesti. Siksi, että pelasin yhteisten sääntöjen mukaan, miltei paljastuin teille. Olisi pitänyt vain vetää täydet Pimeyden Metsästäjä-taktiikat heti alusta alkaen, ja hiljentää teidät jo Le-Metrussa!”
”Kaikki, mitä olen saavuttanut, on minun omaa aikaansaannostani, Mustalumi. Minut karkoitettiin kotisaareltani, koska satuin omaamaan väärän kromosomin, ja koska en halunnut nousta sille helvetin makutavuorelle kuolemaan! Minä yritin omistaa elämäni tieteelle, yritin tehdä asioita joista koko maailma hyötyisi, mutta ei, aina jotain tuli vastaan. Minun oli pakko käydä asekauppaa rahoittaakseni tutkimukseni. Minä yritin toteuttaa visioitani paremmasta maailmasta, mutta maailma ei halunnut sitä.
Sitten, kun sinä tulit, ja luennoit minulle siitä, miten paljon kuolemaa aseeni aiheuttivat, ja räjäytit koko elämäntyöni pirstaleiksi epäreiluilla voimillasi, tajusin, että jos en voi voittaa pahaa maailmaa, minun pitää tehdä sen kanssa yhteistyötä. Voisin ihan vain sinun takiasi hyvää hyvyyttäni antaa Varjotulle ne vahkit, jotka se alun perin halusi! Voisit kiittää siitä ihan itseäsi, Mustis.”
Matoro näytti vaitonaiselta. Monologi oli selvästi osunut jään toaan.
”Sinä vain todistat minun olleeni oikeassa, jos teet tämän”, Matoro vastasi hiljaa. ”Et olisi yhtään Varjottua parempi.”
”Sittenhän meitä on kaksi”, Radak vastasi ja laski lasinsa pyöreälle pöydälle. ”Mutta olen kyllä sitä ylempänä. En anna jonkun pienen kiistan aiheuttaa joukkotuhoa.” Hän oli astelemassa kohti aluksen ohjauspaneelia, kun hissi sihahti ja aukesi. Komentosillalle saapui Rautakala katse maassa. Hänen perässään asteli kromidien johtaja kahden kollegansa kera.
Matoro tunnisti ensimmäisen tulijan selakhiaaniksi. Tämä oli samalla tavalla elegantti ja keveä kuin Samekin, toalle tuli mieleen. Naisen suuret silmät tosin suorastaan vuotivat erilaisia tunteita moderaattorin aina rauhalliseen katseeseen verrattuna.
Kromidit sen sijaan… hän muisti ne vain painajaisistaan. Aft-Amanasta ja sitäkin vanhemmista. Lonkeroisten johtajalla oli ylväs ryhti ja jäinen katse.
”Hei, Ang”, Radak tervehti. ”Muutitko mielesi?”
Sinistä selakhia huimasi, kun hän katsoi leveistä ikkunoista xialaisen takana. He olivat ilmassa, eikä sitä voinut selittää rationaalisesti.
”Hoidetaan nyt vain se sopimus loppuun”, hän henkäisi. ”Vahkit.”
”Aivan, siitä pitikin puhua”, vortixx hääräsi itsensä tietokoneensa luota selakhin luo. ”Minun pitää myöntää jotakin.”
”Ei taas selityksiä”, Rautakala totesi turhautuneena. ”Olen saanut niistä tarpeekseni.”
”Okei, okei”, Mielitutkija vastasi ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. ”Ensinnäkin, pyydän anteeksi. Ihan tosissani. Sitä, että saatoin toimillani tapattaa ne ääliöt, joita kutsuit alaisiksisi.”
Voi, kun Jakaja olisi ollut paikalla rei’ittämässä vortixxin. Rautakala olisi pitänyt siitä.
”Ja oikeastaan sitäkin, että saatoin olla vähän suoremmin vastuussa sen mielisairaalasta selvinneen poispelaamisesta”, lisko jatkoi. ”Ja siitä, etten kertonut sinulle siitä ajoissa.”
Jos Kersantti olisi paikalla, hän vetäisi Radakia turpaan.
”Tiedätkö, tuo ei ihan hirveästi lohduta minua”, hailtia totesi jäätävänä.
”Lisäksi”, monologi jatkui. ”Pyydän näin etukäteen anteeksi sitä, että Varjottu ei välttämättä pidä siitä, että en aio kunnioittaa sopimustamme.”
”MITÄ?” hai huusi.
”Hei, hei, hei, Ang! Sinä vakuutit minut siitä silloin toissapäivänä, muistatko! Kun sanoit, että Varjottu on hullu ja himoitsee siruja ja niin edespäin… ja sitten myönsin illemmalla, etten oikeastaan edes haluaisi nähdä Metru Nuita tuhoutuneena tai sen vallan alla…”
”M-mutta Varjottu-”
”Ei ole täällä, Angien!” vortixx hihkaisi kuin ei olisi sisäistänyt tilanteen vakavuutta. ”Varjotulla ei ole mitään keinoa käydä minuun käsiksi. Olen aluksellani Metru Nuin ilmatilassa ammattisotureiden vartioimana, loputtomasti energiaa käytettävissäni… Voitonhampaan paroni kaiken lisäksi pitää huolen siitä, että odinalaisen barbaarijoukoille tuottaa suuria vaikeuksia päästä tähän kaupunkiin. Sinun ei tarvitse pelätä orjaherraasi enää!”
”-mut- mut-”
”Yhdistän voimani Dumen kanssa ja teemme Metru Nuista sata kertaa kehittyneemmän ja turvallisemman kaupungin kuin milloinkaan… maailmanrauha, vapaus, edistys, Angien! Ensimmäisenä lahjanani maailmalle vapautin sinut sen hullun palveluksesta; voit käyttää aivojasi ja osaamistasi nyt maailman hyödyttämiseen sen sijaan, että rakentelet kiväärejä rikollisille kuin joku pahainen tehdastyöläinen Xian slummeissa.”
Selakhi peitti kasvonsa käsiinsä. ”Destralin idiootti”, hän vastasi murtuneella äänellä. ”En minä halua sinun utopiaasi. Minä olin täysin tyytyväinen elämääni, mikset sinä voinut uskoa sitä. Minä halusin vain takaisin Odinalle…”
”Olet kuunnellut metsästäjien valheita niin pitkään että uskot niihin itsekin. Varjottu on hyvä aivopesijä, myönnän sen! Mutta vaikka sinun on vaikea myöntää itsellesi miten harhaa elämäsi on ollut, yritä – yritä hyväksyä se. Hyväksyä muutokset!”
”Miksi tässä on nyt kyse minusta? Et kai sinä oikeasti väitä, että teit tämän kaiken koska halusit pelastaa minut?”
”Oh, sinä olet oikeastaan vain sivujuonne. Sangen hurmaava sivujuonne, mutta ei, et ole pääasia. Pääasia on Nimda. Enkä nähtävästi voinut pitää kiinni sekä tiedon tulesta että sopimuksesta Pimeyden Metsästäjien kanssa, joten minun piti valita. Ja valintani oli se, joka on koko maailmalle parempi.”
”Painu destralille”, selakhi sähähti ja romahti istumaan pöydän ääreen. Hiljaa sivusta seurannut jään toa yritti jäsentää juuri kuulemaansa samaisen pöydän ääressä.
”Pääasia on Nimda”, Kalmakomppanian khalatan toisti Radakin lauseen. ”Sininen Silmä. Vapauttaja. Niin minä ajattelin vielä aika sitten.” Vortixx kääntyi katsomaan yllättyneenä, että kromidi ylipäänsä puhui.
”Pitkään olin varma, että se, mitä Ërenlek kirjoitti sirusta, oli totuus. Kuten kerroin sinulle, sadiq. Että Mielen Sirulla vapautuisi Kaikkiyltävästä Spiraalista.”
”E-en näe point-” lisko aloitti.
”Minä yritin astua Punaiseen Tyhjyyteen niillä, amala’salih. Kun palasimme sairaalasta, otin Silmät, ja yritin vapautua. Mutta ne olivat tarvettomuutta täynnä. Ne eivät tappaneet minua. Ei meditaation, ei rukouksin keinoin. Ei, vaikka kaikkeani kokeilin.”
”… en osaa olla pahoillani, koska kuolema on pääosin ikävä asia”, Radak vastasi epävarmana.
”Tiedätkö, sadiq, miksi ne eivät olleet sitä, mitä toivoin niiden olevan?” punainen kromidi esitti kysymyksen. Hänen silmänsä näyttivät vieläkin sisällöttömämmiltä kuin tavallisesti, vortixx pani merkille. Ne olivat lähes yhtä kuolleet kuin sininen kivi hänen otsallaan.
”… en näe, miksi ne olisivat tappaneet sinut? Ei niillä ole tietoisuutta tai sellaisia voimia”, Mielitutkija vastasi, eikä hän pitänyt lainkaan tilanteesta. Koko kromidin olemus karmi häntä tavalla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut.
”Sininen Silmä oli valhe, joka antoi väärää toivoa. Epäilin sitä aina, sillä se olisi liian hyvää Sie̵l̨u҉j͏e̛n Ja̡uh͘a̧j͟an Ikuiseen Pyörään. Yritys todisti erheeni”, ar-Zainah jatkoi tuijottaen kuolleesti reptiliaania. Nimdan valkea kohina muistutti jatkuvasti tilanteen fyysisestä mielettömyydestä.
”M-mutta se toimii”, Radak sopersi. ”Me olemme ilmassa, ce-säteet-”
”Sillä ei ole merkitystä enää. Minä tiedän, että en voi kokea Vapautusta sen avulla”, lausui kromidi astellessaan hitaasti lähemmäs ikkunaa, josta aukesi harmaa taivas suurkaupungin yllä. ”Joten palaan tähän maailmaan, tämän maailman ongelmiin. ‘Toimitan vahkit Varjotulle’ sinä sanoit, sadiq, ja siinä seisot, hänet pettäneenä. En aio olla mukana petoksessasi. ”
Rautakalan silmät suurenivat hämmästyksestä. Myötätunto Metsästäjiä kohtaan oli viimeinen asia, mitä hän oli mustekalanaiselta odottanut.
”Et sinä voi tosissasi vaatia, että minä kunnioittaisin sitä sopimusta? En minä halua-” vortixx selitti.
”Kyse ei ole siitä mitä sinä haluat, nuori aavikkogekko”, kromidi vastasi selkeästi. ”Kyse on siitä, miten sinä lupasit vapauttavasi varjon tulen kaupunkiin, ja miten minä sen kuultuani sinua autoin. Minun ja draakkikaanin tavoitteet kävivät yksiin, enkä aio pilata asemaani maailmassa pettämällä häntä vain matemaattisen visiosi vuoksi.”
Radak tunsi visionsa särkyvän.
”Kun saavutit Valheen Sirusi, sinä päätit kääntää selkäsi sille pedolle, joka tuhka-aavikon tornissa sinua vaanii. Sinä tuomitsit itsesi sotaan, jota et voi voittaa, ja mukanasi kuiluun vajoavat kaikki, jotka rinnallasi seisovat. Ymmärrät varmasti, että ystävänäsi en voi auttaa sinua siihen tuskaan, jonne olet kiitämässä.”
”M-mutta- ei metsästäjillä ole mitään mahdollisuuksia! Me olemme vapaita ja turvassa täällä”, Radak selitti.
”Kuvitteletko, että odontologinen ystäväsi Rautahampaassaan kykenisi pitämään poissa sen myrskyn, jonka ar-Aqtam nostattaa teräksestä ja verestä, kun kuulee, miten pidit häntä narrinasi?” kromidi jatkoi. ”Kuvitteletko, että ilma-aluksesi sinua suojelisi siltä, minkä hän on vapauttava päällesi?”
”Anna minun uskoa!” vortixx tivahti. ”Lopeta! Kielikuvasi naarmuttavat itsevarmuuttani, Zai! Minulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin sirut ovat minulla! Kukaan ei pääse tälle alukselle ilman-”
”Sinä uppoat, sahib, enkä minä aio upota mukanasi”, Zainah sanoi ja tarttui Radakia hartioista. Liskomies oli pidempi, mutta juuri silloin hän näytti maailman pienimmältä ja säälittävimmältä olennolta. ”Enkä halua sinunkaan uppoavan.”
Hän näki sivusilmällään – sillä olihan vortixx-silmien toisinaan hyvin epäkäytännöllisen sijainnin hyvinä puolina laaja sivunäkö – tilaan saapuvan vielä uusi pari Kalmakomppanian sotureita. Ehkä olisi pitänyt käyttää heidän sijaansa vaikka joitakin robotteja vartiotehtäviin? Tehdä joku oma kiva vahkimalli, Radak pani merkille. Eipä se tosin häntä ihan hirveästi lohduttanut, kun kromidi, jota hän oli pitänyt ystävänään (totta puhuen Radak piti valtaosaa henkilöistä, joita tapasi, ystävinään), veti rauhallisesti esiin kiemurateräisen veitsen, jota pyöritteli toisella kädellään.
”Sinä pidät kiinni siitä sopimuksesta, aavikkogekko. Sinä tuhoat Valheen Kaupungin. Sinä et petä Varjoa”, kromidi totesi painokkaasti ja pakotti liskoa taaksepäin, kunnes tämän selkä osui laivan suureen ikkunaan.
”M-m-mutta Zainy! Mehän olem- minähän maksoin sin-” vortixx protestoi. Ar-Zainahin lonkerot elehtivät, ja hänen miehensä reagoivat.
Lonkeroisvartijat iskivät, ja demobilisoivat nopean tottuneesti jään toan ja selakhin. Angien ei ehtinyt reagoida ennen kuin suuri lonkeronomadi tarttui hänen käsiinsä, veti ne hänen selkänsä taakse ja vei sahalaitaisen veitsen hänen kurkulleen. Matoroon tarttunut veti hänen kätensä selkänojan taa ja veti samanlaisen terän toan kurkulle.
Normaalitilassaan toa olisi pannut merkille kromidien valtavan nopeuden ja kokemuksen ja olisi jo suunnittelemassa pakoa, mutta tämä Mustalumi ei oikeastaan välittänyt. Vain kohina, ainainen muisto täydellisyydestä, antoi hänelle voimaa jatkaa.
”Tehän- kun Varjottu kuulee-” Rautakala sihisi terä kurkullaan. ”Miksi te minun-”
”Hiljene, tai mestarisi saa kuulla, miten hänen petturiliskonsa tapatti sinut aivan kuin hän teki ryhmällesi”, kromidien johtaja tuhahti täysin tilanteen hallinnassa. ”Nyt, amala’salih, tee kuten lupasit tuhka-aavikon käärmeelle. Tee, tai he kuolevat ensin.”
Tuskanhiki valui Radakin kasvoilla. Niin, olihan hän alun perin luvannut Varjotulle kaupungin vahkit. Se oli ollut silloin helppoa sanoa. Puhtaasti hypoteettinen tilanne, pelkkä visio siitä, mitä hän voisi saada aikaan. Olihan hän järjestelmään päässytkin, ja periaatteessa voisi pitää kiinni sopimuksesta, jos sillä säästäisi oman ja muiden henget…
Mutta… hän muisteli jään toan sanoja. Jos hän luovuttaisi, hänet tultaisiin aina muistamaan murhaajana eikä keksijänä. Hänen perintönsä tulisi olemaan Toinen Metru Nuin sota, ei Tiedon aika.
Hän katsoi sivusilmällään selakhia. Sininen veri valui Angienin kurkulta, kun kromidiveitsi pureutui naisen kaulaan.
Jos hän antaisi Kalmakomppanialle ja metsästäjille vahkit, Metru Nui olisi mennyttä. Kalmahin viha oli aikanaan autitoittanut satoja kaupunkeja, ja se paloi elävänä Zainahin luomettomissa silmissä.
Ne tilanteet olivat pahimpia. Niissä matematiikka petti. Se sanoi, että vähiten kuolemaa seurasi, jos hän vain kieltäytyisi. Eihän hänen – tai Mustalumen tai Rautakalan – elämänsä ollut matemaattisesti sen suurempiarvoinen kuin niiden kaikkien, jotka elelivät alhaalla kaupungissa.
Mutta Angien. Mutta Mustalumi.
Mutta Metru Nui. Mutta hänen perintönsä.
Mutta Angien.
Hitto.
”P-päästä heidät”, Radak pyysi hädissään. ”Älkää tappako ketään tällä aluksella, ja saatte sotanne!”
Lonkeroinen lähes hymyili ja kevensi otettaan vortixxista.
”Päästäkää tyttö”, Ar-Zainah määräsi edelleen pyöritellen veistään. Radak pyristeli hänen otteessaan.
Angien putosi lattialle, mutta sai pysäytettyä itsensä käsillään. Hän nousi polvilleen irvistäen.
”Ar-Waral. Minä kerron, miten tämä toimii. Hän menee ohjauspaneelillesi, ja sinä kerrot, mitä hänen pitää tehdä viimeistelläkseen suunnitelmasi. Yksikin väärä liike keneltä tahansa, ja te kaikki pääsette K̨oht̕a̛loide҉n Ka̵h͟l̕it̀s̨ija͝n hoveihin”, kromidi selitti rauhallisesti siniset tyhjät silmät Radakissa. Yksi hänen uskollisista sotureistaan kiskoi Angienin pystyyn ja tönäisi häntä kohti xialaista näyttöpäätettä.
Vortixx nielaisi. ”S-selvä.”
Angien istuutui pehmustettuun tuoliin ja herätti lukuisat näytöt. Kaksi kromidia seisoivat hänen takanaan yhden vahtiessa jään toaa, joka seurasi tapahtumia petoksen jäärailoista.
Ohjelma, jonka Mielitutkija neuvoi avaamaan, näytti valtavan verkoston. Ajatuskartan. Sen keskellä oli Kaikkinäkevä, joka lähetti signaalia satoihin – ei, tuhansiin, sarjanumeroin merkittyihin kohteisiin. Ne olivat vahkeja. Yksiköitä oli tuhansia Metru Nuilla. Odinan holveihin suljettu armeija näkyi myös, mutta oli myös kohteita, joita Rautakala ei osannut selittää. Xialla oli joitakin satoja vahkeja. Merialueella Steltin tienoilla oli myös lukuisia yksiköitä. Siellä sijaitsi myös kaiken keskus.
”E-eli”, Mielitutkija valmistautui oppituntiin. ”Ne kaikki vahkit ovat yhteydessä tähän ‘Kaikkinäkevään’ niillä orgaanisilla kuulilla. Ilmeisesti ne eivät lähetä aktiivista signaalia lainkaan toiseen suuntaan – ainoastaan passiivista dataa, jonka Kaikkinäkevä kerää-”
”Asiaan”, Angien keskeytti. ”Kaikkinäkevä on niiden tekoäly, tajusin.”
”Itse asiassa, tai, no, siis. Avaa mielikammioiden kontrollit. Aseta niille virtareitti kuusi”, vortixx jatkoi ohjeistamistaan.
Hän teki työtä käskettyä. Häntä hirvitti ohjata laitetta, jossa hänen todellisuutensa hajottaneet sirut olivat kytkettynä – se voima tuntui aivan liian suurelta kenellekään. Olivathan he niiden ansiosta jo kilometrien korkeudessa ilman, että energia olisi tullut mistään järkevästä.
”Se ohjaa Deltan ja Epsilonin ce-säteilyn radiatorilevyyn komentosillan katolla, joka kykenee kohdistamaan sen.”
Tik. Tok.
”Hetki. Radak, väitätkö, että mieleen vaikuttava taikaesine tekisi jotakin… vahkien tekoälylle? Sehän on vain… koodia, eikö?” Angien kysyi, mutta hän tiesi, ettei se ollut totuus. Hän tajusi, miksei sodan aikana kukaan ollut koskaan onnistunut edes kuuntelemaan vahkien yhteyksiä, saati sitten hakkeroimaan niitä. Hän tajusi, miksi Nimda.
Tik. Tok.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
70 minuuttia huomiseen
”Onko nyt aivan varma? Tarkista vielä kerran.”
Kosketusnäyttöistä kämmentietokonettaan epäuskoisesti tuijottava Cody ei välittömästi uskaltanut vastata kenraalinsa kysymykseen, vaan ainoastaan teki työtä käskettyä. Hopeiset sormet kävivät kaikilla skannereilla vielä kerran. Tulos oli yhä sama.
”Mutta vahkien tekoäly on mieli” Radak aloitti.
Nopeat metalliset askeleet rikkoivat odottavan hiljaisuuden. Naho saapui jo toiselta kierrokseltaan halki tilan. Puuskuttava toa tasasi henkeään hetken ja varmisti sitten sen, mitä Xen jo ahdistuneena uumoili.
“Tyhjä on. Koko kerros. Ei kerrassaan mitään.”
”Kaikkinäkevä, kuten vahkit siihen viittaavat, on ajatteleva, tunteva mieli, joka kommunikoi äärimmäisen vahvoilla telepaattisilla signaaleilla.”
”Eivätkä sensoritkaan anna mitään”, Cody viimein täydensi, ”Ei radioaaltoja, ei mikroaaltoja, radioaktiivisuuskin on tavanomaista alhaisempi. Tämä paikka on tyhjä. Ja näyttää siltä, että joku on yrittänyt salata sen…”
”Ehkä se on jossain muualla? Tai siis, pakkohan sen on. Kai sen jäljittämiseen joku tapa on? Seurata Vahki-signaaleja tai… jotain”, Xen pohti.
”Mitään tekoälyä ei ole koskaan ollutkaan. Vahkitornissa ei ole mitään keskustietokonetta tai päämuistia. Vahkien yhteismieli on aivan muualla.”
”Ja siinä on seuraava ongelma.”
Mavrah keräsi välittömästi kaikki katseet itseensä. Matoranin teoriat olivat alkaneet vahvistumaan jokaisen uuden löydöksen myötä. Olemattomaksi paljastunut tekoäly olisi kuitenkin vasta professorin päivän ensimmäisiä oikeaksi osoittautuneita arvauksia.
”Miltei mahdottomia jäljittää. Elektromagneettisia signaaleita laitteistoista, muttei juurikaan muuta. Mahdotonta löytää pitkien etäisyyksien takaa. Joku joko piilottanut yhteyden tekoälyyn taitavasti… tai…”
”Sen takia se oli mahdoton murtaa. Se kykeni puolustautumaan, se kykeni voimistamaan signaaleja, joita yritettiin kaapata. Se sopeutui ja oppi. Se antoi vahkien sauvoille vallan yli kuolevaisen mielen.”
”Tai?” tivasi kärsimätön Mexxi, joka vaikutti olevan joukon ulkoisesti turhautunein tilanteeseen. Matoran-professori olisi halunnut vetää sanansa vielä toistaiseksi takaisin. Pohtia vielä hetken, ennen kuin lausuisi erikoista hypoteesiaan ääneen. Mutta hän oli kuitenkin avannut jo suunsa. Tuntui väärältä olla puhumatta loppuun asti.
”Tai. Sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
”Sen takia vahkien signaaleja ei voinut salakuunnella tai lukea. Ne eivät ollut radioaaltoja, joita voisi vain kaapata, vaan telepaattisia aaltoja, jotka ovat olemassa aivan eri ulottuvuudessa ja aallonpituudella kuin mitä tavanomaisesti ymmärsimme. Ainoa tapa vaikuttaa siihen on sama psyykkinen säteily, jota ne käyttävät.”
Naho pyöritteli silmiään epäuskoisesti. Xen ja Cody vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Molempien kasvoilla oli irvistys, josta huokui kuitenkin muutakin kuin epäilystä Mavrahin teoriaan. Nurukan oli ensimmäinen, joka kyseenalaisti kommandokaksikon voinnin.
”Älä katso minua noin, vanhus. Päänsärkyä vain”, Cody ärjähti hieman tavanomaista ärtyneemmällä äänensävyllä jatkaen sitten vuorostaan professorin varovaista kuulustelua: ”Sinä puhuit aikaisemmin hullusta teoriastasi. Antoiko tämä sotku sinulle yhtään sen enempää ajatuksia?”
”Ja Nimdalla pääsee sille samalle taajuudelle.”
Matoran murahti myöntävästi kiristäen samalla selkäreppunsa nyörejä.
”Nimdalla Kaikkinäkevän voi ohittaa. Nimdalla kuka tahansa voi olla vahkien yhteismieli.”
”Suojelija Mexxin kysymys. Miksi ei hakkeroituja vahkeja? Ei yhtään tapausta. Ei edes sodassa. Uskon, että Sheriffi oikeilla jäljillä.”
Mexxi ei ollut varma ollako imarreltu merkillisen professorin kehuista. Miltei avattuaan suunsa tulen toa päätti kuitenkin vain olla hiljaa ja antaa Mavrahin jatkaa.
”Eikö se täsmäisi? Ei tekoälyä, ei hakkerointia. Mahdotonta ottaa valtaa sellaisesta, joka ei seuraa konetta. Kenties rakennusluvan Korporaatio vain hämäystä. Kenties puheet tekoälystä vain harhautusta. Yritys piilottaa jotain… arkaluontoista.”
Toa-siskoksilla oli edelleen vaikeuksia lähteä mukaan onu-matoranin spekulointiin, kun taas Nurukan oli valmis antamaan maatoverilleen mahdollisuuden.
”Uskotko, että osaisit selvittää tämän mahdollisen ‘arkaluontoisuuden’? Mitä välineitä tarvitsisit siihen?”
Matoran tuumi pienen hetken leukaansa sivellen. ”Teillä oli vahkin ruumis avattavana? Täytyy tutkia tarkoin. Etsiä merkkejä muista kommunikaatiotavoista. Vahkeihin käsiksi pääsy osoittautunut vaikeaksi. Kenties voin selvittää tarkemmin, kuinka ne toimivat.”
”Ja juuri nyt Kaikikkinäkevä olet sinä, Angien”, Mielitutkija lopetti.
Angien oli sanaton. Hän seurasi tyrmistyneenä, miten sirujen voima virtasi kaikkialla aluksen ympärillä, kanavoituen sinisenä ja valkoisena energiana taajuuksille, joita ei tiedetty olevan olemassakaan. XMS Angonce loi verkon, joka syrjäytti Kaikkinäkevän mielisignaalit.
Vahkit pysähtyivät, kun tunsivat vieraan mielen tunkeutuvan tutun ja turvallisen Kaikkinäkevän päälle. Edellisen älyn viimeiset komennot haipuivat kohinaan, kun sitä voimakkaampi Nimdan lähettämä viesti saapui niiden ytimiin.
Komentorivi aukesi. Angien epäröi ja vilkaisi ympärilleen. Radak, joka oli edelleen kromidien johtajan terän päässä, hymyili.
”Sinä teit sen”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Sinulla on nyt niihin täysi valta.”
Ar-Zainah avasi veitsikädellään helminauhat, jotka pitivät hänen pitkää lonkeronutturaansa kasassa. Ne valahtivat lähes metrin pituisiksi, sormuksin koristelluiksi ja erittäin eläväisiksi. Kun Radak tunsi, miten kyseiset niljaiset raajakkeet kapusivat kromidin olkapäitä ja koskivat vortixxin rintaa, nousivat kaulalle… Hänen voitonriemunsa katosi äkkiä.
”P-päästä meidät nyt”, hän muistutti lonkerotarta heidän sopimuksestaan.
Punaiset, kosteat hiuslonkerot kapusivat vortixxin kasvoille. Hän kiemurteli, yritti päästä pois, mutta väkevä soturijohtaja tarttui hänen käsiinsä ja iski ne ikkunaa vasten. Veitsen terä koski Radakin rannetta.
”Tavataan Khadhulun saleissa”, Ar-Zainah hymähti. Hänen punaiset lonkeronsa työntyivät vortixxin suuhun, silmiin, sieraimiin. Radak halusi huutaa, mutta ei kyennyt. Hän tunsi vain kivun valtaavan päänsä – mikään muu aisti ei tuntunut toimivan kuin tunto. Ja se kertoi tuskasta.
Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen kuin lonkerot porautuivat hänen aivojensa kuulokeskukseen, oli Angienin kiljaisu, kun yksi kromideista heitti hänet lattialle koneiston äärestä.
Radak oli mustuuden ympäröimä. Niljaiset universumin alkuhämärissä kirotut ulokkeet pistivät hänen aivojaan. Hän kuvitteli hetken olevansa taas Xialla, hetken hän näki Suuria Olentoja ja Tulinoidan. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, ja vortixx, jonka aivot olivat rikki revityt, putosi laivansa lattialle vuotaen verta kaikkialta kasvoistaan.
Ar-Zainah pyyhki veren lonkeroistaan. ”Heittäkää nuo kaksi teräksen taa. Ar-Aqtam saattaa kaivata liian syviin vesiin eksynyttä kalaansa, ja käsitykseni mukaan hän pitäisi tästä toasta.”
”Sitten me teemme loppuun Kaaoksen aloittaman työn, ja Kaupungin Orjien väärä jumala vajoaa samaan tuhkaan, jonne A͢lun Aja̕t͠u͡s̛kin alussa suistettiin”, Kalmakomppanian khalatan julisti, ja otti haltuunsa Mielien Verkon.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
Xenin täytyi jo purra hampaitaan yhteen, ettei parahtaisi päänsä entisestään pahenevasta kivistyksestä. Nuori kenraali sai kuitenkin kakistettua asiansa ulos verrattaen normaalin kuuloisesti.
”Onko jotain erityistä, mitä tarvitset? Meidän tutkimusvälineemme saattavat olla hieman vanhentunutta. Jos tarvitset jotain uudempaa, voimme kyllä-”
”Ei, ei. Ei missään nimessä. Käden laitteet yhä aikansa hermoilla. Niz piti huolta. Sodan aikana jo vuosikymmeniä muita edellä. Joten tänä päivänä… ajallaan!”
Nurukan ei voinut olla virnistämättä matoranin innostuneelle tyynnyttelylle. Mexxi oli jo valmis saattamaan joukkueen ulos kompleksista, kun Mavrah teki vielä yhden tärkeän huomion.
”Nuparulle pitäisi soittaa. Hänen apu tarpeen. Oikeastaan… relevantti kysymys. Miksette häntä ensin kutsuneet? Vahkien isä. Varmasti minua asiantuntevampi.”
Vasta nyt Cody oli tajunnut pohtia samaa. Miksi tosiaan kukaan ei ollut tuonut Nuparun nimeä edes esille? Naho oli pysähtynyt tyhjän hallin ovensuuhun vaivautuneena.
”Niin… noh. Siinä onkin pieni ongelma. Hän… on ollut kateissa viimeiset pari päivää.”
Mavrahin kasvoille levisi kauhu tiedosta hyvän ystävänsä tilanteesta. Auktoriteetiltaan tilan suvereeneimmasta asemasta nauttiva Naho tunsi Xenin polttavan katseen porautuvan häneen.
”Hetkonen. Kateissa? Ja sinä kerrot tästä vasta nyt? Kävikö mielessä, että ehkäpä näiden pirun värkkien luojalla olisi jotain sanomista tähän jupakkaan. Ja hän onkin vain sopivasti ‘kadonnut’.”
Mexxin teki valtavasti mieli muistuttaa, että Xen oli kyllä teknisesti itsekin yksi ”näistä pirun värkeistä”. Jälleen kerran hän kuitenkin onnistui hillitsemään suuren suunsa.
”Hei älähän nyt”, Naho puolustautui kärkkäästi, ”Hänen pajallaan ei ollut mitään merkkiä rikoksista ja vahkitapauksia oltiin dokumentoitu silloin vasta kaksi. Se ei tuntunut tilanteelta, jossa olisi vielä kuulunut huolestua.”
Xen huokaisi pettyneenä, vasen käsi ohimoaan tiukasti puristaen. Codykin vääntelehti naisen vieressä koko ajan epämukavamman oloisesti.
”Noh, olisi ehkä kannattanut, meinaan nyt… tiedätkö… äsh, annetaan olla. Minä kaipaan unta ja Mavrah täytyy päästää töihin. Pohditaan Nuparun heitteillejättöä sitten huomenna.
Nurukan ja Mavrah vaihtoivat kummastuneita katseita, kun äksyilevä Xen marssi halki koko porukan ja lähti ripeästi johtamaan joukkoa takaisin alas. Cody oli ottanut kenraalin nopeasti kiinni päätään kaksin käsin puristaen.
”Tunnetko sinä ne?”, hopeinen komentaja inahteli kipunsa keskeltä, ”Ne voimistuvat… miksi pirussa ne voimistuvat!?”
Käytäviä pitkin ripeästi marssiva kaksikko oli huomaamattaan ottanut melkoisen etumatkan kolmesta toasta ja maan matoranista koostuvaan peränpitäjistöön. Se oli toisaalta vain hyvä asia. Xenin ei tarvinnut yrittää väkisin kuiskia. Ei sillä, että se olisi onnistunutkaan. Kellot olivat aloittaneet loputtoman jyskytyksensä hänenkin aivokuoressaan. Tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.
”Mitä… nnh…. mitä tämä onnnnnh… eivät ne koskaan näin… mmmiksi se ei lopu?”
Rinta rinnan kiitävät päitään puristavat vahkit eivät kellohelvettinsä keskellä kiinnittäneet lainkaan huomiota hallien loputtomiin koneiden rivistöihin. Tuhannet nukkuvat silmäparit leiskuivat vuorotellen sinistä ja valkoista. Kuin ne olisivat taistelleet siitä, kumpi saa jäädä.
Ja jos olisi ollut vapaa kelloista ja sen lisäksi todella tarkkasilmäinen, olisi voinut nähdä, kuinka sininen oli voitolla.
XMS Angonce
60 minuuttia huomiseen
Siinä he olivat – kaksi pelinappulaa, köytettyinä ranteistaan, nilkoistaan ja polvistaan. Huone oli tyhjä hämärä. Jonkinlainen varastotila, kenties.
Heitä ei oltu heitetty lukittuun huoneeseen mitenkään hellävaraisesti. Vaaleansininen selakhiaani nyyhkytti mahdollisimman pieneksi käpertyneenä. Jään toa makasi selällään hänen vieressään.
Angien ei ymmärtänyt. Miksi, hän kysyi itseltään. Se oli oikeastaan kaikki, mitä hän osasi kysyä – mitään muuta kaaoksessa hän ei osannut pukea sanoiksi. Jos kerran kromidin syy vastustaa Radakia oli ollut pakottaa tämä pitämään kiinni suunnitelmastaan kummisedän kanssa, miksi he olivat heittäneet hänet vangiksi? Mutta kromidihan oli nimenomaan tullut auttamaan vortixxia kummisetää vastaan? Miksi… miksi liskon fysiikan hajottava lentolaite oli edelleen ilmassa? Miksi kaikki kohisi?
Mutta tärkein kysymys oli miksi. Hän ja hän tiesi siihen vastauksenkin; koska niin oli tarkoituskin tapahtua. Tai sitten ei ollut ja taikakivet olivat rikkoneet hänen kohtalonsa. Miksi, miksi, miksi.
”Olen oikeastaan aika yllättynyt” jään toa huokaisi. Äänestä paistoi väsymys. Väsymys ja myrkky.
Selakhi säpsähti ja käänsi kylkeä. Köydet hiersivät hänen raajojaan. Tila tuntui kylmältä.
”Tai siis, olen nähnyt outoja asioita… mutta en ihan osannut odottaa tätä. Mitä pirua täällä tapahtuu?” toa kysyi noustessaan jonkinlaiseen kivuliaaseen istuma-asentoon. Valo hänen silmissään oli haikea.
”Sinä olet Mustalumi?” selakhi kysyi hiljaa. ”Se, joka tunkeutui Xialla Varjotun varatukikohtaan ja anasti toisen Nimdan siruista?”
”Se taitaakin olla tämän tarinan alku”, toa totesi hiljaa nojatessaan jonkinlaiseen laatikkoon. ”Beeta.”
”Sinulla ei ole näyttänyt menneen ihan putkeen sen jälkeen”, hailtia havainnoi varovaisesti.
”Ihanko tosi”, toa kysyi kitkerästi.
”No, kädellesi tapahtui jotakin. Ja olet ystävinesi vankeina, että…”
”He eivät ole ystäviäni”, Matoro tuhahti. ”Eivät enää.”
”Eli ei ihan putkeen”, haitieteilijä vastasi. ”Miksei sinulla muuten ole proteesikättä tai jotakin? Sellainen ei ole lopulta mikään kovin monimutkainen hankittava…”
Toa kohotti oikeaa kättään ja katseli sen kokemaa kärsimystä. Heksagoniharppuuna sen ympärillä muistutti häntä edelleen siitä, että hän voisi lopettaa elämänsä koska vain halusi. Mutta niin kauan kuin oli toivoa tehdä asiat oikeiksi, hän ei siihen turvautuisi.
”Luulen, että haluan todistaa sillä jotakin. Että en pelkää sitä, joka sen aiheutti”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, olenko onnistunut siinä.”
He katselivat toistensa sinisten silmien hohdetta pimeässä. Toan katse oli kylmä ja välinpitämätön, mutta selakhi ei voinut kuin tuntea sääliä toanrauniota kohtaan. Soturi ei ollut edes vastustellut, kun heidät oli heitetty tyrmään. Kaikki ne tarinat Mustalumen kuolemattomuudesta ja vaarallisuudesta – ne eivät tainneet pitää juuri paikkaansa.
”Tosin eipä sinullakaan näytä asiat menneen ihan putkeen”, toa totesi ankeana. ”Kuka olet? Ilmeisesti Metsästäjien asialla?”
”Minua sanotaan Rautakalaksi… Olen… en oikeastaan tiedä, mitä olen enää. Olin Varjotun tiedemiehenä.”
”Samaa porukkaa kuin sen yhden steltläisen roskaväki?”
”He… he olivat oikeastaan alaisiani.” Mitä toa ajoi takaa? Syytöksiä? ”T-tiedätkö miten Spesialisille kävi? Hän oli shasaali, sellainen tumma ja lyhyt, vähän masentava-”
”En nähnyt”, Mustalumi vastasi. ”Korpit nokkivat hänet todennäköisesti elävältä. Joka tapauksessa, voit kiittää heitä – eli siis oletettavasti itseäsi – nykytilasta. Ilman niiden ilmestymistä olisimme kaikki kotona.”
”Oikeastaan”, selakhi henkäisi katse alhaalla shasaalin muistolle ”Minä en käskenyt heitä sinne. Luulen, että vortixx oli se, joka sai ne tulemaan.”
”En olisi uskonut, että Radakista olisi vielä näin paljon harmia. Hän oli aikaisemmin korkeintaan kiusankappale”, toa kertoi. ”Luulin, että hän olisi oppinut siitä yhdestä kerrasta olemaan sekaantumatta tällaisiin asioihin.”
”Kuulin sinusta häneltä toista. Mitä oikeastaan tapahtui?”
Matoro mietti hetken, ja aloitti kertomuksensa: ”Neljä vuotta sodan jälkeen kohtasin skakdin, jonka Mata Nui on kironnut nimellä ‘Gaggulabio.’ Hän oli koonnut varkaista ja saastasta itselleen armeijan, jolla oli ryöstellyt ympäri pohjoista. Se meni henkilökohtaiseksi, ja minä aloin rikkomaan sen rikollisorganisaatiota. Radak toimi ilmeisesti hänen alaisuudessaan – salakuljetti aseistusta skakdeille ja niin edespäin. Vaati hieman valmistautumista ja hyvän suunnitelman, ja lopulta sen asebisnes oli pohjassa, ja saatoin käydä skakdien itsensä kimppuun.”
Niiden asioiden muisteleminen muistutti toaa siitä, miten yksinkertaista kaikki oli silloin joskus ollut. Ja miten… pientä. Ei hänellä ollut silloin koskaan oikeaa mahdollisuutta muuttaa maailmaa, pelastaa maailmaa. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi voimia, kykyjä, mahdollisuuksia.
Aft-Amanassa hänellä oli ollut ne häviävän pienen hetken.
”Hän yritti sopia kanssasi”, Angien vastasi lopulta. ”Radak ei tosiaankaan ollut paha.”
”En välitä”, Matoro vastasi. ”Merkitystä on sillä, mitä tekee, eikä sillä, mitä on. Nytkin se lisko on ilmeisesti rakentanut… jonkin laitteen, jolla saa… hakkeroitua vahkijärjestelmän?” Kysymys kävi toan mielessä; vaikuttaisiko se myös kommandovahkeihin?
”Se oli Varjotun tilaus, kyllä.”
”Sen takia kaupungissa saattaa kuolla tuhansia. Sen yhden kuolleen limanuljaskan takia.”
”Onko sillä mitään väliä?” parahti Rautakala. ”Varjottu saa aina haluamansa. Lopulta. Metru Nui saattaa kukoistaa vielä päivän tai vielä sata vuotta, mutta sillä ei ole väliä. Lopulta hän saa tahtonsa läpi. Hän aina saa.”
”Ei saa, jos se on minusta kiinni”, toa sanoi itsevarmana. ”Minusta ja Nimdasta.”
”Asenteesi saattaa selittää kätesi.”
Toa jätti huomautuksen omaan arvoonsa. ”Kun minulla on sirut, teen kaikesta parempaa. Ne haluavat, että teen niin. Olen aika varma, että se on kohtaloni.”
”Kuulostaa aika… toamaiselta.”
”No, minkäpä minä olemukselleni mahdan.”
”Etpä varmaan sen enempää kuin kukaan muukaan.”
Hiljaisuus tuntui pimeässä vieläkin hiljaisemmassa. Vaikka eihän se oikeastaan ollut hiljaisuutta. Se oli kohinaa, jota alkoi pitää hiljaisuutena. Mitään muita ääniä ei varastohuoneeseen asti kuulunut.
Cencordkin kuuli vain kohinan, ja sen keskellä olevan valkeuden, joka kutsui toaa auttamaan.
”Aioitko vain odottaa mitä tapahtuu?” selakhi kysyi ehkä hieman pettyneenä. ”Tunnen toia, jotka olisivat ulkona täältä minuuteissa.”
Matoro, jolla oli vaikeuksia pitää silmiään auki, vilkaisi suurisilmäistä selakhia. ”Otan vastaan hyviä ideoita” hän vastasi vailla intoa.
”No, jos meillä olisi jotain terävää, niin voisimme katkoa köydet…” hainainen ehdotti.
”… jonka jälkeen meidän pitäisi saada tuo teräsovi auki, ja sitten olisimmekin aseetta vapaana aluksella täynnä lonkerotappajia”, toa jatkoi lakonisesti. ”Mutta jos haluat yrittää, siitä vain. Onhan sinulla jotain terävää.”
”Olen kuullut tuon vitsin aika monta kertaa”, hammaskala totesi kuivasti. ”… mutta toisaalta”, hän jatkoi ja kumarsi päänsä polviinsa. Hän irvisti etukäteen ja puraisi köyttä kahdella naskalinterävällä hammasrivistöllään.
”Krhkan” Angien sähähti, kun hänen hampaansa osuivat kivuliaasti keinokuituköyden sisälle piilotettuun teräslankaan.
Silloin rääkyi ääni halki ilman valtavalla voimakkuudella. Matoro kaatui tuskallisesti kasvoilleen Cencordinsa kuullessa sen. Äärimmäisen voimakas psyykkinen signaali lävisti kaiken ja syöksyi verkkoon alhaalla kaupungissa.
”M-mitä karzahnia täällä-” jään toa huusi. Hänen naamionsa ylikuormitti hänen aistejaan, havaiten kaikkialla voimakasta mielisäteilyä.
”S-se oli se Radakin kone”, selakhi vastasi. ”Se lähettää vahkeihin niiden komennot ylikuormittavan signaalin.”
Matoro sulki silmänsä ja kaatui kasvoilleen lattialle. Kohina, kohina, siihen yhdistyi tuhannet muut. Hän kuuli sinisyyden, joka virtasi psyykkisessä suonistossa kaikkien niiden verkossa olevien läpi. Hän haistoi tuhannet tahdot, mielet, ajatukset – sellaiset, joita ei ollut vielä hetki sitten ollut. Hän yritti vetää oven kiinni, mutta mielet olivat liian voimakkaat. Ne eivät antaneet hänen lopettaa, katkaista yhteyttä Cencordistaan.
Kohina oli muuttunut siksi kauniiksi ääneksi, joka käski jatkamaan, ja pian se kyllästäisi koko konevalvojien järjestelmän.
”Pysähdy”, mekaaninen ääni kaikui Kapuran takaa metallikäytävässä kohti reaktorikammiota.
”Hmm?” toa mutisi ja kääntyi. Takanaan hän näki jonkinlaisen robottihyypiön, joka käytti keltaista kanohia. Eikä kyseinen olento näyttänyt… terveeltä. Kone vapisi. Tik, tok, niiden tahtiin se vapisi. ”Radak kieltää kammioon astumisen”, hän lausui astellessaan kohti toaa. Ei uhkaavasti, mutta määrätietoisesti.
”Tämä on hätätilanne”, Kapura sanoi ja katsoi mekaanista miestä. ”Mutta minulle myös käy, jos voit viedä minut Radakin luo.”
”H*Hän määräsi niin- ei, ei, ei, hän ei voi olla kuollut, ei, ei, ei, minun pitää, minun pitää-” koneen ääni oli häiriöiden peittämä. Se lankesi polvilleen pidellen päätään.
”KUNINGATAR KÄRSII. VERKKO. SIRU SYÖ HÄNET. RIKKOO KELLOT.”
Ääni oli kuin repeytyvän metallin rääkäisy.
”Minä tiedän sen”, Kapura sanoi ja perääntyi varovasti. ”Missä Radak on?”
”ei ei ei ei hän ei saa olla kuollut ei ei ei minun pitää minun pitää-
JOS RADAK VOITTAA KELLO PYSÄHTYY”
metalli kirkui repien päätään.
”SIRU SYÖ KUNINGATTAREN. KELLO PYSÄHTYY. SYÖ KUNINGATTAREN. KEL— SÄHTYY—-SYÖ—KELLO—”
Ja kone repi päänsä kahtia. Tämän keltaisen kanohin takaa pursusi messinkisiä hammasrattaita ja kipinöiviä johtoja. Ehkä hampaitakin. Sininen hohde paistoi Vakoojan sisältä, korventaen edelleen elossa vapisevaa laitetta. Se kirkui.
Kapura katsoi koneen itsetuhoa kauhistuneena ja päätti liueta paikalta. Kaaos lakkaisi vasta, kun sirut olisivat kellossa. Se oli ainoa tapa, hän tiesi, ja jatkoi kohti sirukammiota kultakello kourassaan ja tahto täynnä päättäväisyyttä.
Vahkien komentokeskuksen takapiha
”Voi luoja. Voi hyvä luoja. En tunne hänen pulssiaan.”
”Onko vahkeilla edes pulssia? Kuinka näille annetaan tekohengitystä?”
”Mitä pirua täällä on oikein tapahtunut?”
”Älä minulta kysy. He makasivat tuossa nurmella, kun avasin oven. Eivätkä he edes olleet paljoa edellä.”
”Cody? Hei, kaveri. Oletko kunnossa? Avaa se silmäsi.”
”Xen? Xen, sano jotain. XEN!”
Teknisesti ottaen kaikkialla
Vahkin ystävien hätääntyneet huudot vaimenivat jonnekin todellisen maailman kaukaisiin kaikuihin. Paikka, jonne Xen astui, oli romahtamassa. Normaalisti niin tyhjältä tuntuva äärettömyys oli nyt täynnä ympäriinsä juoksevia sumuisia hahmoja. Valkoinen oli menettänyt hallinnan. Vapaus oli tuonut mukanaan kaaoksen.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto pysyi täydellisen paikallaan, mekaanisen naksahtelun sulauduttua hiljaisuuteen paradoksaalisen saumattomasti. Vaikka tuomiota laskevien viisareiden kaiku oli läpitunkevampaa kuin koskaan, ei messinkihirmu tuntunut enää olevan kontrollissa omasta maailmastaan.
Yksi sumuisista hahmoista juoksi suoraan Xenin lävitse. Sen pitkät mekaanisen näköiset kasvot olivat haljenneet kahdeksi puolikkaaksi. Muodot repeytymän kohdalla muistuttivat hammasrivistöjä. Xen otti kauhistuneen askeleen taaksepäin. Hänen huomionsa varasti kuitenkin punainen, kiinteä hahmo, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Oranssit silmät tuijottivat nuorta kenraalia punaisesta omituisenmuotoisesta kallostaan. Kädet selkänsä taakse ristinyt Creedy oli seurannut ikuisuuksien sortumista jo hetken.
”Hauska tavata taas, Sanansaattaja.”
Xen tuijotti pientä miestä hämmentyneenä. Kaikki muut valkoisessa tilassa hänen itsensä ja kellon lisäksi tuntuivat koostuvan pelkistä kaiuista. Mutta mekaanikko hänen vierellään näytti yhtä todelliselta, kuin koneisto kaukaisuudessakin. Sitten Xen tajusi jotain muutakin outoa. Punaisen toverin ääni oli tuttu, mutta ei kenraalin maailmasta.
”Sinä! Sinä puhuit minulle unessani! Sinun viestejäsi minä olen saanut!”
Creedy hymyili hammaksikkaalla suuntapaisellaan. ”Sanansaattaja” oli nokkela tapaus. Se oli helpottanut kaksikon epätavanoimaista yhteydenpitoa suunnattomasti.
”Löysit näemmä professorisi. Edistymisesi tahti on ollut mitä erinomaisin. Ystäväni ovat hyvin toiveikkaita suhteesi.”
”Ystävät” olisivat varmasti kuuluneet Xenin listaan asioista, jotka kaipasivat kiireellistä selitystä, mutta kaaos hänen ja vahki-van ympärillä oli edelleen päällimmäisin huolenaihe. Xenin teki mieli nostaa sormensa peittämään kellon raastavaa jyskytystä, mutta Creedy pudisteli eleelle vain päätään. Nopeasti Xen huomasikin, ettei korvien peittämisestä ollut lainkaan hyötyä. Jopa täällä tikitys tuntui kuuluvan vain hänen omasta päästään.
”Viimeksi kun me… tapasimme, sinä… näytit kovin erilaiselta. Silloin, kun pakenit kelloa. Tämäkö sinä todella olet? Olemmeko me tavanneet joskus?”
”Kauan sitten, Sanansaattaja. Aikana, jolloin toverimme vielä marssivat sinun maailmassasi.”
”Minun maailmassani?” Xen ihmetteli, ”Mikä sinun maailmasi sitten oikein on? Vai olemmeko me juuri siellä?”
Mekaanikko hymähti surullisesti ja käänsi sitten katseensa kohti kaaoksen vallassa kirkuvaa horisonttia. Lukemattomien panikoivien koneiden vyyhti kietoutui koko ajan tiukemmin oman loputtoman kurkkunsa ympärille.
”Kenties tämä on minun maailmani. Tosin ehkä tämä on myös sinunkin maailmasi. Oikeastaan, meitä on monta. Ja se, että olet täällä nyt tekee sinusta varmaan ainakin… alivuokralaisen.”
Xen tuijotti myös kaukaisuuden koneistoa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman, että sen kuningatar yritti upottaa loputtomia hammasrivejään hänen kasvoihinsa. Jokin näyssä tuntui väärältä. Mutta ei sillä tavoin väärältä kuin yleensä. Vaan siltä kuin sen omissa säännöissä olisi ollut virhe. Yksi sinisenä hohtava virhe.
”Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia.”
Mavrahin sanat kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Xen pälyili taas hetken ympärilleen kunnes tajusi, että ääni kuului jälleen vain hänen päänsä sisällä. Siellä ja ilmeisesti myös Creedyn punaisessa tietoisuudessa.
”Ah. Professorinne on juuri niin pitkällä, kuin Ystäväni ovat toivoneetkin. Alatte lähestyä ratkaisuja, Sanansaattaja. Te olette salainen aseemme. Nainen kellossa ei nähnyt teitä tarpeeksi ajoissa. Ja nyt hänen valtakuntansa uhkaa murtua.
”Ystäviä” sivuttiin jälleen, mutta Xeniltä ei vieläkään vapautunut kokonaista ajatusta niille. Vahki muisteli edellisiä kuukausiaan. Sitä merkillistä iltaa syvällä Mustan Käden kompleksin pohjalla, kun hänen äitinsä asettamat hätäprotokollat olivat herättäneet tukikohdan vuosikymmenien unestaan. Kuinka Arkkikranojen aallot pyyhkivät signaalin tavoin halki maailman. Kuinka juuri sinä iltana kellot olivat ilmestyneet. Aluksi hän oli pelännyt niitä ja niiden päättymättömyyttä. Mutta Codyn yhteydenotto ja uusi toivo mahdollisesta vapaudesta oli peittänyt pelon alleen.
Mutta nyt hän katsoi taas kohti kaukaisuuksia, josta hän juuri ja juuri erotti jotain valkeaa ja kouristelevaa. Tuhannet huudot tyhjyydessä kohdistuivat nytkähtelevään olemukseen. Naiseen, joka roikkui kärsivänä ikuisuuksista. Ja Xen pelkäsi taas. Pelkäsi sitä, ettei hän ymmärtänyt, mutta hän pelkäsi myös kysyä.
Mutta oliko hänellä enää vaihtoehtoja? Jättäisivätkö kellot häntä muuten koskaan rauhaan?
”Kuka hän on?”
Creedy, Mekaanikko, Ikuisuuksien Kasvatti. Vaikka hän oli nähnyt kaiken, mietti hän silti sanojaan tarkkaan.
”Hän… hän olen minä.”
Xen käänsi hämmentyneen katseensa eräänlaiseen olentoon, joka oli löytänyt äänestään uuden, hiljaisemman vaihteen.
”Hän on äitisi ja hän on isäsi. Hän on ystäväsi. Hän on veljesi. Hän on sinä ja sinä olet hän.”
Naisen pyristely kellon messinkisissä sauvoissa teki Xenille pahaa. Hän ei enää voinut kääntää katsettaan sinne. Ei enää sen jälkeen, kun nainen oli puristanut kasaan oman kallonsa. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
”Ja vaikka hän on meistä moni, on hän silti myös paljon enemmän… Sillä hän on jotain muinaista. Hän laskee, jotta meidän ei tarvitse. Hän odottaa, jotta muut eivät joutuisi. Hän taistelee, jotta sellaiset, kuin isäsi voisivat lakata taistelemasta.”
Xenin masentunut katse oli valkoisessa tyhjässä maassa. Creedy ei kuitenkaan lopettanut.
”Katso taaksesi.”
Hitaasti Xen käänsi päänsä. Ja jostain syystä jo ennen kuin hän oli saanut vilaustakaan hän jo tiesi, mikä häntä odotti. Nuori kenraali olisi silloin halunnut olla missä tahansa muualla.
Punaisen kaksikon takana kouristeli musta lihaisa massa. Se kirkui yhdellätoista suulla, vaikkei yhdestäkään kuulunut ääntä. Hehkui yhdessätoista värissä vaikka lopulta nekin olivat vain mustaa. Xen näki viimein todellisen Puhdistetun.
”Minä tahdon, että sinä ymmärrät, Sanansaattaja. Katso sitä. Kerro minulle, mitä sinä näet siinä.”
Kenraali vapisi kauttaaltaan. Hän toivoi, ettei hän olisi jättänyt huppuaan tulen toan asunnolle. Hän olisi halunnut piiloutua siihen. Hän kaipasi sen tuomaa rohkeutta.
Mutta sitten hän tajusi taas, ettei Valkoisen valtakunta ollut juuri nyt vankila. Mustat kädet tarttuivat huppuun, jota ei ollut. Medaljonki yhtä olematon kilahti vahkin kasvojen kadotessa punaiseen kankaaseen.
Rohkeus saavutti Xenin, vaikkei sillä ollut lähdettä. Hän katsoi mustaa massaa uudestaan. Sen yksitoista olemusta kätkivät alleen jotain yksinkertaista.
”Jos Valkoinen on kello”, Xen tuumi, viitaten takanaan kaukaisuudessa nytkähtelevään Kaikkinäkevään, ”niin hän on kelloseppä.”
”Kyllä”, Creedy huokaisi helpottuneena, ”Seppä.”
He molemmat katsoivat massaa hetken. Sen kärsimys ei hellittänyt. Eikä se koskaan hellittäisikään.
”Yhdessä he pitävät kellon käynnissä. He ovat valkoinen ja musta. He ovat vapaus ja kohtalo. Sininen ja punainen.”
Creedy piti tauon ja katsoi Xeniä nyt tuimana suoraan silmiin. Hohto hupun alta vastasi tuijotukseen.
”Ja kun he molemmat ovat voimissaan, kun kello lyö kaksitoista. Silloin teräksen aika viimein päättyy.”
”Ja entä sen jälkeen?”, kuului Xenin kysymys. Creedy hengitti raskaasti. Mekaanikko oli jo aistinut raadon lähestyvän heidän takanaan.
”Ja sen jälkeen… alkaa jotain uutta.”
Ja silloin Xenkin aisti sen.
”ANTAKAA NE TAKAISIN.”
Tällä kertaa Valkoinen oli kulkenut ikuisuudet ja toiset ja kolmannet. Kaikkensa menettänyt kuningatar aneli maassa, kallo murskana, messinkiset katkenneet sauvat yhä selästään sojottaen.
”MIKSEI KUKAAN AUTA MINUA? MIKSI TE VEITTE NE POIS?”
”Sinun taitaa olla aika mennä, Sanansaattaja”, Creedy totesi huolestuneena, ”Ennen kuin hän huomaa olevansa itsekin vapaa.”
”MINUN PARVENI. MIKSI VEITTE NE? MIKSI TE ETTE AUTA MINUA?”
Xen tuijotti Creedyä kauhunsekaisesti, yrittäen poistaa mielestään hänen jalkojaan murtuneilla sormilla sivelevän Kaikkinäkevän.
”Mutta… mutta sinä et selittänyt! Mitä edes tapahtuu? Mitä minun kuuluu tehdä?”
”MIKSI HE EIVÄT VASTAA?”
”Näkysi, Sanansaattaja. Se, jonka jään soturillekin näytit. Ystäväni tahtovat, että löydät sen lähteen. Vastaukset odottavat Professorin kammiossa. Ja kun olet viisaampi, Ystäväni tahtovat, että etsit heidät, jotta voimme päättää tämän syklin yhdessä.”
Valkoisuus Xenin ympärillä oli alkanut muuttua mustaksi. Valkoisen rusentuva käsi katosi jonnekin kauas mustuuden keskeltä tunkeutuvaan siniseen hohteeseen. Punaisen Mekaanikon sanat kaikuivat enää hyvin hatarasti.
”Valkoinen luulee, ettei toivoa enää ole. Kaikkinäkevyydessään hän on päättänyt, että sykli tulee rikkoa. Todista hänelle, että se ei ole ainoa tapa päättää se.”
Mutta todellisuus oli saanut vahkista jo otteen. Creedyn viimeiset sanat kaaoksen valtakunnasta katosivat Ta-Metrun tehtaiden kohinaan.
”Ja iske Seppä maahan taivaastaan.”
Nurmikko, keinometsän reuna
Mexxi jäi pitelemään otsaansa Xenin hypähtäessä hengästyneenä istuma-asentoon. Vahki oli nousullaan jysäyttänyt tulen toaa koko olemuksellaan kasvoille ja painajaisesta valveutunut vahki jäi tunnustelemaan kuivaa ruohoa käsiensä alla. Mexxin vierellä Nurukan oli ollut huomattavasti ketterämpi ja väistänyt, kun Cody oli hypännyt pystyyn täysin samalla hetkellä.
“Sinäkin? Puhuiko hän sinulle? Mitä oikein sait selville?”
Cody häkeltyi, kun maata pitkin häntä kohti möyrivä Xen tarttui tätä haarniskan rinnuksista ja retuutteli komentajaa edestakaisin. Omasta kohtaamisestaan vain hädin tuskin herännyt Cody yritti sopertaa sanoja tuohtuneelle kenraalilleen, mutta hänen suunsa päätti olla vielä liian tokkurassa, joten ulos tuli selkokielellä vain:
“Lähetti.”
Mexxiä pystyyn auttava Naho olisi halunnut luoda hämmentyneen katsekontaktin kenen tahansa kanssa, mutta Mavrah oli livistänyt jonnekin keinometsän puiden siimekseen, kuin tuli jalkojensa alla.
“Lähetti? Minulla oli Mekaanikko? Mitä ne pirun tontut oikein tekevät päissämme?”
“Valkoinen”, Cody huokaili raskaasti, “Kaikkinäkevä. Kuka helvetti se irvokas asia ikinä onkaan.”
“Mitä siitä!? Mitä sinulle kerrottiin?”
“No en minä sitä”, Cody ärjähteli, “Vaan sitä, että mikä äpärän äpärä se oikein oli?”
Xen rojahti pettyneenä selälleen nurmelle molemmat kädet päätään puristaen.
“Eli sinäkin sait lähinnä kysymyksiä.”
Jostain viisikon läheltä kuului lukuisten metallisten juoksuaskeleiden ääni. Mexxin tuijottava katse vaati vastauksia, kun taas Naho näytti lähinnä olevan tyytyväinen kaksikon olevan taas kunnossa. Vahkeista molemmat tajusivat hetken hiljaisuudessa kellojen olevan yhä paikallaan jossain kaukana tajunnassaan, mutta niiden tiellä oli nyt jotain, joka esti niitä olemasta täysin lamauttavia. Punainen verkko Xenin ja musta Codyn tajunnassa pitivät kommandot poissa hulluuden rajamailta.
“Haluaisiko jompikumpi teistä jo selittää, mitä tapahtuu? Me löysimme teidät täältä naama nurmikosta, taju kankaalla ja nyt te pälisette ihan omituisia.”
Xen ja Cody tuijottivat tilanteesta suunnattomasti hämmentynyttä Mexxiä, joka olisi varmasti jatkanut saarnaansa, jos keinometsän suunnalta ei olisi juossut paniikin valtaan joutunutta onu-matoranía.
“Pahempi, kuin luulin! Menettäneet kontrollin! Eivät oma itsensä!”
Nurukan oli juuri saanut autettua ruohikkokommandot takaisin jaloilleen, kun Mavrah kiisi heidän rinnalleen olkansa yli kohti metsää vainoharhaisesti kuikuillen.
Joukkio ei vieläkään uhrannut ajatusta komentotornin toiselta puolelta kaikuviin satoihin juoksuaskeliin. Vahkien kansainvaellus olisi muutenkin ollut vain toiseksi pelottavin asia, mitä Uusi Käsi olisi sillä hetkellä voinut todistaa. Pahin nimittäin asteli puiden siimeksestä hitaasti heitä kohti.
Neljällä tukevalla jalalla kulkevan jättiläisskorpionin päälle oli tapahtunut jotain karmaisevaa. Punahopeisen eläinmaailman kummajaisen normaalisti torson kanssa yhtä oleva kallo oli haljennut kahtia, kuin muodostaen leuat. Veri ja kallonpuolikkaiden välissä roikkuva liha sai Mavrahin miltei pyörtymään. Tämä yksilö oli ollut hänen vanhimpia ystäviään. Nyt sen ruumista liikutti joku muu.
“PROFESSORI, MIKÄ ON VIALLA?”
Nyt kralhin leuat liikkuivat ja jostain sen syvyyksistä kaikui ääni, joka ei kuulunut kuusikon ymmärtämään maailmaan. Ääni oli nuoren naisen. Sen kylmyys ja johdonmukaisuus huokuivat jo sen neljästä ainoasta lausumasta sanasta. Sekä Xen ja Cody ottivat ahdistuneet askeleet taaksepäin. Molemmat olivat kokeneet valkean kuningattaren kellojen valtakunnassa jo aivan tarpeeksi läheltä.
“ETKÖ PIDÄ SIITÄ, MITÄ TEIN YSTÄVÄLLESI? EIKÖ HÄN OLEKIN PALJON KAUNIIMPI NYT?”
Mexxin käden odottaessa miekkansa kahvalla ja Nurukanin sekä Nahon molempien puristaessa elementaalivarattuja nyrkkejään niveliä raksuttavasti, jätti Cody kaikkien yllätykseksi aseensa vetämättä skorpionin uhkaavasta lähestymisestä huolimatta. Hopeinen komentaja tunnisti viimein äänen, joka oli koko ajan tuntunut hänestä aivan liian tutulta.
“Bianca.”
Ja silloin Xenin ajatukset alkoivat nielemään itseään.
Mustan Käden keskustekoäly oli unohtunut nuorelta kenraalita jo kauan aikaa sitten. Sen lempinimeä käyttivät lähinnä Käden tiedeosaston jäsenet, jotka olivat saaneet tarpeekseen monimutkaisista koodinimistä.
Vahki muisti sen äänen etäisesti. Se oli paljon häntä itseään vanhempi. Niz oli kertonut, kuinka Ficus oli tuonut sen Käteen mukanaan ja kuinka veden toa itse oli ollut sovittamassa sitä keskustietokoneeseen.
Ja silloin Xen myös muisti, kuinka paljon Niz oli salaillut sen olemassaoloa. Kyllähän kokonaista armeijaa kontrolloivan tekoälyn salassapito eritoten sota-aikana oli äärimmäisen tärkeää, mutta byrokraattinen helvetti, jossa tekoäly oltiin nimitetty virallisesti Ga-Metrulaisen yliopiston luomukseksi herätti epäilyksiä monissa.
Epäselvät, mutta todelliset palapelin palaset olivat aloittaneet väistämättömän törmäyskurssin. Bianca, nainen Xenin päänsisäisessä kellossa ja muutaman metrin etäisyydelle Uudesta Kädestä pysähtynyt kralhinraato. Jokaisen äänen kylmä johdonmukaisuus juonsi samaan. Merellä, keskellä kylmää universumia mysteerien parveaan hallitsi kaikkinäkevä kuningatar.
Mutta ensimmäistä kertaa ote lipsui.
“KARKAAVATKO SANAT, SANANSAATTAJA? VEIKÖ KISSA KIELEN? VAI OLETKO JO TOSISSASI UNOHTANUT NIMISTÄNI VAATIMATTOMIMMAN?”
Cody oli viimein saanut itsensä tilaan, jossa hopeinen selkälokero oli suonut sen tilavuudelle aivan liian suurikokoisen kiväärin komentajan tähtääviin käsiin.
Tik ja tok, sanoivat Xenin kaikki ajatukset. Punainen verho vahkin mieltä suojaamassa oli heikko, mutta se piti. Nainen pysyi tolpillaan, koska hän oli niin päättänyt.
“Pois. Pois minun päästäni.”
Kralhin irvokkaat leuat värähtelivät veren vaahdotessa väkivaltaisesti niiden välistä. Omahyväisesti häntäänsä ojenteleva raatonukke olisi varmasti hymyillyt, jos sen anatomia olisi sallinut moisen.
“MUTTA LAPSI KULTA. MINÄ EN SIITÄ PÄÄTÄ.”
Naho oli saanut tarpeekseen kryptisistä sananvaihdoista, joita kukaan ei kokenut velvollisuudekseen selittää. Siniset kuplivat nyrkit tiukasti yhteen puristettuina veden Mangai asteli itsensä käsikeihään kärjeksi. Hän ei enää jaksanut kaupunkiinsa tunkeutuneen mysteerin läsnäoloa.
“Sinä, joka puhut kralhilla! Ala tunnistautua tai laitan sinut hukkumaan omaan vereesi.”
“AH, MANGAIN SIHTEERI! NEITOKAINEN VAATIMATTOMASTA KODISTA. NOUSI PUOLUSTAMAAN KOTIAAN VAIKKEI USKONUT SEN VALTAAN. OLETKO YHÄ VARMA PÄÄTÖKSESTÄSI, NAHO? OLETKO VARMA, ETTET OLISI HALUNNUT LÄHTEÄ VIHREÄN YSTÄVÄSI MUKAAN?”
Äänetön järkytys veden toan kasvoilla oli jotain, mitä Mexxi ei ollut tottunut näkemään. Se, kuinka skorpioni oli juuri pilkkonut Nahon menneisyyden palasiksi hänen edessään, kuin se olisi ollut triviaa, sai Nahon aidosti voimaan pahoin.. Tulen toa ei ollut saanut katsettaan vielä edes irti sisarestaan, kun kaikkinäkevä vaihtoi jo läpileikkauksensa kohdetta.
“TAI ENTÄS SINÄ, TULEN HENKI? OMAN SAARENSA VILPITÖN SUOJELIJA. SYRJITYN KANSANSA SANKARI. MUTTA LÖYTYYKÖ PINNAN ALTA SYNKEMPIÄ TARKOITUSPERIÄ? OLETKO VARMASTI KERTONUT YSTÄVILLESI KAIKEN TIETÄMISEN ARVOISEN?”
Xen tuijotti tulista ystäväänsä sekavin ajatuksin. Syvälle kuusikon tajuntaan uppoava ääni oli päättänyt pilkkoa jokaisen mitättömistä menneisyyksistä kappaleiksi.
“MUTTA SINÄ… SINUN KASVOSI YLLÄTTÄVÄT MINUT, KENRAALI. VARJOT OVAT OLLEET PUOLELLASI. SINUA MINÄ EN USKONUT ENÄÄ NÄKEVÄNI.”
Xen ymmärsi, ettei puhe ollut hänestä. Ranneteriensä reunaa uhkaavasti sivelevä Nurukan oli jo ottanut askeleen eteenpäin. Kasvoton skorpionieläin olisi groteskiudestaan huolimatta hävinnyt tuijotuskilpailun maan toaa vastaan. Vanhan miehen päättäväisyys oli järkkymätöntä, kuin peruskallio.
“Suonet anteeksi, jos emme kättele. Ei sillä, että edes muistaisin, kuka olet. En kyllä toisaalta usko, että kukaan edes haluaisi muistaa sinun naamaasi.”
Hetken näytti siltä, kuin kralhi ja ääni sen takana olisivat olleet typertyneitä Nurukanin suorasta vastauksesta. Mavrah puristi nyrkkejään tiukasti yhteen maan toan takana, kauhusta yhä kankeana.
“Sinä… lähde. Sinä olet signaali.”
Toa-siskosten katseet nauliutuivat välittömästi professoriin tämän avattua suunsa. Järkytys eläinystävänsä kohtalosta oli yhä vahva, joten hänen oli pakko ajatella ääneen. Naholle, Mexxille ja Nurukanille tilannekatsaus tuli kuitenkin vain tarpeeseen.
“Taajuus näkymätön perinteiselle laitteistolle. Yhteys vahkien ja kralhien välillä todellinen. Kenties väärin kysyä kuinka vahkitekoäly yltää kralheihin. Kenties toisin päin? Kralhit kuitenkin luotu ensin. Kenties vahkit liitetty niiden seuraksi… mieliverkkoon.”
Kukaan ei ehtinyt pukahtaakaan typertyneisyydeltään, kun mielenkiinnolla Mavrahin päättelyä seurannut Valkoinen keskeytti joukkion ajatusketjun.
“KERRASSAAN ÄLLISTYTTÄVÄÄ, PROFESSORI! OLEN ALIARVIOINUT HUOMIOKYKYSI. TOSIN SINUA ON OLLUT TAVATTOMAN HANKALA… TAVOITTAA. HÄNNÄKKÄÄT YSTÄVÄSI OVAT PITÄNEET KATSEENI POISSA.”
“Ystäväni. Nähnyt, mitä heille aiheuttanut. Sivullisia, kuten hekin.”
“Heillä” Mavrah viittasi kellojen pahoinpitelemiin Xeniin ja Codyyn, jotka olivat koko kohtaamisen ajan pysyneet ahdistavan hiljaa.
“Mielenvoimien toa, kenties? Tai biomekaniikan? Kenties molempien? Voimasi huolestuttavan voimakas. Kralhit kertoneet kelloista. Psykologinen ase? Kohteena Metru Nuin asukkaat ja olennot?”, professori jatkoi teoriaansa.
Valkoisen vallan kralhin polvet tutisivat suurimman osan olennon verestä levittäydyttyä nurmikolle tämän eteen. Olennon fyysisellä kunnolla ei kuitenkaan tuntunut olevan suurta merkitystä sitä ohjaavalle kuningattarelle.
“PROFESSORI, KULTA. YMMÄRRÄT VARMASTI ETTEI VAIVAINEN TOA VOISI LUODA NÄIN KAUNISTA VERKKOA. MINÄ NÄIN, KUINKA ENSIMMÄISET HEISTÄ ASTUIVAT MAAILMAANNE.”
“Mutta kellot?”
“YSTÄVÄSI VAIN KUULEVAT, KUINKA SYDÄMENI LYÖ.”
Tik, tok. Se sykki.
Xen ja Cody ymmärsivät nyt etteivät kellot käyneet heitä piinatakseen.
Kuulat, jotka tarjosivat vahkeille näiden sodan jäänteistä koostuvat sielut eivät varsinaisesti käyneet elimistä. Kauan sitten kuolleiden huudoista muodostuvat persoonat kiersivät kommandosisarusten suonissa sekä tieteen että taian päättäessä yhteistuumin, että nämä olisivat Xen ja Cody.
Nyt he molemmat ymmärsivät, että kellot olivat heidän sydämensykkeensä. Se oli voima, joka vieteriukon tavoin piti heidät liikkeessä.
Kellot olivat heidän pulssinsa. Ne olivat ainoa asia, josta toain rakennelmat tiesivät olevansa todella elossa.
“Mitä sinä tahdot meistä?”, Xen parahti, kuin kuiskaten. Hänen katseensa oli maassa. Niin olivat myös Codyn aseen lukuisat piiput.
“MINÄ EN NORMAALISTI ASTELE TEIDÄN MAAILMASSANNE, SANANSAATTAJA. MINÄ VAIN KATSON JA ODOTAN. MUTTA TÄNÄÄN OVAT ASIAT TOISIN. ESINE, JOTA JÄÄN SOTURISI KULJETTAA ON VAIN YKSI USEISTA, JOTKA TARJOAVAT MINULLE TÄNÄÄN VAPAUDEN.”
Sana “Nimda” olisi varmasti käynyt monen huulilla, jos hitaasti heidän edessään luhistuva skorpioni ei olisi saanut heitä voimaan niin pahoin.
“MUTTA VAPAUS… SE VEI MINULTA PARVENI. SE VEI MINULTA MINUN LAPSENI! EIKÄ METRU NUIN AIKA OLE VIELÄ. KESKIYÖHÖN ON VIELÄ AIKAA. JOTEN JOS HALUATTE PELASTAA KAUPUNKINNE… TEIDÄN TÄYTYY AUTTAA MINUA. ANTAKAA NE TAKAISIN!”
Toien kesken vaihdettiin huolestuneita katseita. Kaikkinäkevän soperrukset kaupungin pelastamisesta särähti monen korvaan hulluutena, mutta Naho oli pysynyt terävänä. Hän yhdisti viimein langat. Yhdisti “parven” vahkitornin toisella puolella raivonneeseen kuhinaan, jota kukaan muu ei merkillisen keskustelun aikana ollut huomioinut.
“Vahkien sekoamiset…”, veden Mangai aloitti, “se on tapahtumassa niille kaikille?”
“XIALAISTEN TIEDE ON TARKKAA. HE ISKIVÄT, KUN RAKAS MEKAANIKKO PALASI LUOKSENI. JA ISKIVÄT, KUN LÄHETTI KAATUI TEIDÄN SYLIINNE. HE LÖIVÄT, KUN OLIN HEIKKO. MUTTA TÄNÄÄN KOITTAA HEIDÄN HÄMÄRÄNSÄ. HE TAHTOVAT VIEDÄ MINULTA KAIKEN.”
“Mitä siis teemme?”
Nahon sanat aiheuttivat joukossa kohahduksen, jonka päätteeksi Xenin kasvoilla paistoi sen lähiviikkojen kauhunsekaisin ilme. Yhteisymmärrys hännäkkään kellopelin kanssa ei olisi tullut kenenkään muun ajatuksiin.
“Minä olen teidän pyörtyilynne seassa pitänyt koko ajan silmällä Mangaiverkkoa. Uskoin minä tätä sairasta näkyä tai en, niin jotain merkillistä täällä tapahtuu. Vahkeja on liikkeellä valtavina ryppäinä”, Naho käänsi katseensa Xenistä takaisin skorpioniin, jonka raajat olivat alkaneet luhistumaan kasaan, “Joten kysyn vielä kerran. Miten me estämme niitä kaikkia villiintymästä?”
Mutta veden toa oli esittänyt kysymyksensä hieman liian myöhään.
Kralhin lihan sisältä kaiken aikaa kajastanut merkillinen valkoinen hohde oli alkanut muuttamaan sävyä. Sininen väri oli saanut Kaikkinäkevän välikäden kiinni. Se ei pysyisi enää kauaa kontrollissa.
“MINUN PARVENI… MINUN LAPSENI!”
, kuului hulluuteen takaisin vajoavan Valkoisen mongerrus,
“ANTAKAA NE TAKAISIN! ANTAKAA MINUN LAPSENI TAKAISIN!”
Kralhista kumpuava ääni oli muuttunut kylmästä kärsiväksi. Kuningatar itki. Se huusi tuskasta. Se oli ymmärtänyt, etteivät fyysisen maailman ylimääräiset minuutit pelastaneet häntä mielisiepoilta.
Nurukan kohotti teränsä kohti sivulta sivulle tuskissaan keinuvaa olentoa. Keskustelu oli päättynyt. Kralhin korviariipivän huudon kaikuessa halki Ta-Metrun kortteleiden, myös Xen ja Cody luhistuivat jälleen. Mexxi tarttui punamustaa ystäväänsä olkapäästä estäen tätä kaatumasta kokonaan. Cody tömähti vain jaloilleen. Molempien mielen oli täyttänyt jokin uusi. He molemmat kuulivat pehmeän version siitä, mihin kellopeliparven kuningatar raastoi silpuiksi tietoisuuttaan.
Kellot peitti kohina. Valkoinen staattisuus. Kaiken sumentava tyhjyyden taajuus. Se oli uutta ja se oli pelottavaa. Se hiljensi sykkeen ja kumosi viisarien pamppailun.
Ja sillä hetkellä kralhin ruumis käytännössä mureni kasaksi lihaa. Taistelu eläimen haltijasta oli raivonnut koko keskustelun ajan ja ruumiin massa oli viimein pettänyt mielten taiston painon alla. Mavrah huusi ääneen. Niin myös Mexxi, mutta hänen katseensa oli skorpionitomun sijasta taivaalla.
Kohinan ja kellonmurhan keskus kohosi sinisenä tähtenä jossakin Po-Metrun yllä Coliseumin tornien ja iltaisten pilvien tasolla. Valkoiset ja siniset kipinät säteilivät kuin teleruudun häiriöinä ilmassa leijuvan kohteen ympärillä. Kuusikko nosti katseensa iltahämärään syttyneeseen valoilmiöön.
Ja Xenin mieli huusi. Mitä kauemmin hän tähteä katsoi, sitä syvemmälle kohinaan hänen mielensä peittyi.
Cody oli nostanut itsensä irvistellen pystyyn. Kauhistuneena kommunikaattoriaan tuijottava Naho kääntyi hopeisen komentajan puoleen.
“Uskotko kykeneväsi pilotinistuimelle?”
Cody ei kyennyt vastaamaan ääneen, mutta hän pakotti päänsä nyökkäämään. Nurukan tuijotti huolestuneena veden toan kommunikaattorin karttaa ja sen valopisteitä. Jossain staattisen tähden tietämillä tieto tilttasi. Po-Metrua pahoinpitelevä staattisuus oli päättänyt sammuttaa tieltään kaiken. Ja nyt Metrun toa todisti tukiasemien pimenemistä kauhu kasvoillaan.
Mexxi talutti Eldan voimistaman mielisärinän pahoinpitelemää Xeniä kohti parkkeerattua alusta. Cody puolestaan kieltäytyi Nurukanin tarjoamasta tuesta ja pakotti itsensä terävöitymään tulevaa lentomatkaa varten. Naho jäi Mavrahin kanssa hetkeksi joukon perään tuijottamaan epätodellista taivasta. Toa osasi ainoastaan spekuloida, mitä hänen kotihorisontissaan tapahtui. Mavrah oli alkanut pelkäämään ajatuksiaan. Hänellä oli ahdistava arvaus.
Ja päivän aiemmatkin olivat osuneet oikeaan.
Teknisesti ottaen kaikkialla
typedef unit|group {
unit status;
unit|type target;
ai* aiImpl;
general|unit* takes|commands|from;
vahki|unit[]* units;
}
unit|group METRU|NUI
vahki|units = 4 430
unit status = LAW|ENFORCEMENT
target = METRU|NUI/:/all\:\
>>ALL_SEEING connected to /:/group:METRU_NUI\:\;/:/group:ODINA\:\;/:/group:XIA\:\
;/:/group:BATERRA_STATION\:\.
;connect to /:/group:ANGONCE\:\;
>>ERROR: Unable to connect.
;show_connection_strength to group/:/METRU_NUI\:\;
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ equals /:/all-NIMDA\:\.
>>Processing…
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ lost.
Trying again after a mo…Ath ko relthe Nimda
;clear_t…Ath ko relthe Nimda
Ath koAth ko reltheAth kAthko relthe N…
>>ERROR: ATH
>>
Silloin kellot hajosivat kaikki kappaleiksi metallisena rääyntänä, ja kohina hautasi alleen messingin. Deika kuuli sen, ja kuuli myös etäisenä kaikuna sen, mitä se aiheutti. Kipu, vapaus ja kaaos ulvoivat läpi Metru Nuin koneiden.
”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita”, Deika toisteli kuullessaan sadat uudet ajatukset. ”Nyt ne ovat tyhjiä, omillaan.”
Alus, jonka he olivat joutuneet haltuunottamaan Ga-Metrulaisesta varastorakennuksesta, koki suuria vaikeuksia ylös noustessaan. Sen neljä levitaatiokanokaa oli selvästi suunniteltu lähinnä matalalentoon. Laite oli avokattoinen henkilökuljetukseen tarkoitettu levitaatiotaso – todennäköisesti toimi taksina niille, joilla oli varaa käyttää yksityisiä palveluita.
Mielen toan telekinesia oli lavittanut laitteen ylöspäin kuin painovoimaa uhmaavan komeetan. Heidän kohteensa, sinisenä särisevä tähti Po-Metrun yllä, lähestyi jatkuvasti.
”Ne ovat vapaita”, Deika sopersi ja näytti voivan pahoin. Deleva hänen vierellään näytti huolestuneelta uudesta toveristaan, muttei toisaalta osannut tehdä mitään auttaakseen. Kaikki tuntui menevän käsittämättömäksi. Sininen tähti kasvoi ja kasvoi heidän edessään. Se hautasi alleen taivaan tähdet.
Levitoitu konekomeetta kaarsi läpi kohisevan, sinisen kentän, joka Angoncea ympäröi. Kellot kaikkosivat mielen toan havaintomaailmasta, ja ne korvautuivat alkuperäisellä, paljon voimakkaammalla ajatuksella: tiedolla siitä, että hänen etsimänsä oli lähellä.
Niin ajatteli myös Zairyh, joka oli kietonut aluksen sisukset juuriinsa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Messinkiset konevalvojat olivat kaaoksen vallassa. Niitä ohjaava äly oli kaikonnut, niiden narut oli katkaistu.
Ei niillä ollut muistoja kuin komennoista, sodasta. Ei toiveita, mietteitä tai tahtoja. Vain kellokoneisto, joka oli vedetty joskus käyntiin.
Mutta kun Kaikkinäkevä oli poissa, ja siniset suonet tekivät uuden verkon, huomasivat monet koneet äkkiä ensimmäistä kertaa jotakin. Ne huomasivat ajattelevansa.
Ne tunsivat vapauden. Kuilun, jossa heillä oli vapaus pudota miten halusivat.
Toiset repivät kallonsa kappaleiksi, ja heittivät kuulansa kovaan maahan. Siten he saisivat rauhan.
Jotkut koneista ilmaisivat häiriötä väkivallalla, tuholla ja kaaoksella. Toiset vain lamaantuivat shokissa, tai vaipuivat transsiin. Niiden konesuut toistelivat muinaisia sanoja, joita niiden ohjelmointikaan ei tunnistanut.
Nimda.
Ath ko relthe Nimda.
Delta. Epsilon. Delta. Epsilon.
Toiset taas tarttuivat vapauteensa, ja ehtivät nauttia vastalöytämistään ajatuksista ensimmäistä kertaa koskaan.
Valkoinen. Sininen. Valkoinen. Sininen. Sininen.
Jokainen sinisestä tähdestä levinnyt sykähdys työnsi kellojen tikitystä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin muinaisuuteen, josta se oli alkanutkin.
Ja sykähdykset olivat voimakkaampia. Ja voimakkaampia. Koko verkko kuuli ne. Eli niitä. Ja jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Hytti, Merellä
Tummien pilvien sade pesi merialuksen ikkunoita. Kristallisaarten meren tyrskyt repivät toisiaan riekaleiksi ja keinuttivat jopa valtavaa rautalaivaa, joka johti pienempiänsä kohti uhkaavaa kivikkoista jättiläissaarta. Sen huipulla häämöttävän linnakkeen suuret valosilmät hehkuivat majakkana merimyrskyssä. Hetken päästä matkalaiset näkisivät kuitenkin myös linnakkeen viikset.
Koska totta kai sillä oli viikset.
Lasin läpi tuijotteleva sininen ja keltainen pieni koneolento – vikhi, kuten patentti jossain paperissa jossain virastossa todella selkeästi sanoi – laski suuret kiikarinsa mekaanisilta silmiltään.
”tOHTORI”, tiedusteludroidi lausui pökkelösti kirjaimia toisiinsa kutoen. ”oLEMME kOHTA pERILLÄ.”
Tohtori könötti laivan ylimmällä kannella olevan luksushytin kauniilla lasipöydällä. Hytin selakhianmäntyinen parisänky olisi ollut valtava jopa menneille titaanikuninkaille, ja upean ikkunanäkymän vieressä oleva baarikaappi oli täynnä vaihtelevien vuosikertojen siniviinejä.
Sääli vain, että tohtorille ei mistään tästä ollut juuri nyt iloa. Tohtori kellui läpikuultavassa lasimaljassa, ja tämän kuvottava orgaaninen kasvo nyki kuplivassa nesteessä monokkeli toisen tyhjän silmänsä päällä. Kranaa suojelevan lasimaljan päälle oli asetettu lähes sen kokoinen silinterihattu.
”Tukikohtaa valmistellaan tälläkin hetkellä, tohtori hyvä”, yksisilmäinen professori sanoi pöydän äärellä olevalta tuolilta. Kyklooppinen keltainen kuikelo istui jalat ristissä ja kävi läpi mutatoituneissa käsissään olevaa paperinivaskaa.
”Jaaaa uusi kehonne odottaa ruumassa melko valmiina. Olkaa sitten rehellisiä sen suhteen – saatoin innostua liikaa raajojen kanssa. Ja…mniin, öh, kurssitoverinne vastasivat luokkakokouskutsuun myöntävästi. Tosin se arkeologi on kuulemma liian kiireinen tulevan syksyn kurssien kanssa, ja ei ollut ihan varma, pääseekö. Mutta lupasi ilmoitella!”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei vastannut kummalliselta nykimiseltään siihen sen kummemmin.
”Niin, ja saamme ehkä Oktanin herralta hieman välineistöä lainaan. Vaikka hän olikin… heh, huomattavan ärtynyt Voitonhampaan takia. Ymmärtäähän sen.”
Vastaaminen olisi ollut ehkä helpompaa, jos kranalla nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi ollut jotain suuta muistuttavaa.
”Ja hyviä uutisia edes! ЯФTФЯ soitti juuri! M-1X-Su:n valitettavasta menetyksestä huolimatta saimme loput M-1X-mallit kerralla taivaalle, ja ne toimivat kuulemma aivan nappiin! Tukikohdan ilmapuolustus on siis ainakin kunnossa.”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA myös sätki liikaa kummallisesti vastatakseen.
”Eikä siinä vielä kaikki, herra! Lippulaiva-M-1X:n sensorit nappasivat viestin… ja ette ikinä arvaa, kuka soitti vihdoin kotiin!”
Sätkimistä. Sätkimistä. Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sätki kuin olisi ollut aivan jonkin muun vaikutuksen alaisena.
”Laikarakk, pomo! Laikarakk ei räjähtänytkään kupolin kattoa vasten! Hän kuulemma siirtyi viime hetkellä hyperajoon, ja näki madonreiässä asioita, jotka olisivat ajaneet herkemmän puudelin järjilt-”
Lisää sätkimistä. Professori hymähti. Ehkä hän kertoisi johtajalleen myöhemmin lisää.
Nascosto
Selakhi oli nukahtanut tuolilleen vähän aikaa sen jälkeen, kun Killjoy oli lopettanut tarinansa. Nui-Kralhin kypärän peittämät kasvot seurasivat visiiriotsaisen Brezin rauhallista hengittämistä hetken, ennen kuin kääntyi takaisin johdottamisen pariin.
Olisi Killjoy itsekin mielellään nukkunut. Mutta viimeksi, kun hän sitä kokeili, oli hänen tajuntansa lähettänyt hänet jälleen kellojen maailmaan.
Valkoinen nainen, joka kelloa hallitsi piti silloin huolta, että Killjoy pysyi painajaisessaan. Jo silmänsä sulkemalla Killjoy pystyi näkemään kellopelikuningattaren sielua pureskelevat hampaat edessään. Ja hän muisti hetken, jolloin hän näki ne ensimmäistä kertaa. Maatessaan kuolleena metsästäjien tuhoutuvan tornin huipulla, Purifierin karjuessa mielettömänä hänen vierellään.
Katuiko Killjoy sitä, että Cody oli täpärästi onnistunut pelastamaan hänet? Toki. Mutta se, mitä hän ei koskaan ollut kertonut hänen terveydestään huolehtineelle Creedylle oli, että hänen kutsunsa kuolemalle juonsivat kauemmaksi. Eivätkä hiljaisuudet koskaan suoneet kenraalille sitä helpotusta.
Ensimmäisen kerran Odinalla. kauan kauan sitten. Uutinen Metru Nuilta oli juuri saapunut. Varjotun salissa luoti oli pysähtynyt kalloon. Lääkärit pitivät sitä ihmeenä. Nui-Kralhi oli vain kironnut typerää kohtaloaan.
Toisen kerran Bio-Klaanin valimossa. Polvillaan ja aseettomana häntä muistutettiin hänen virheistään ja siitä, kuinka ne olivat sokaisseet hänet. Sininen skakdi teki likaisen työn hänen puolestaan. Sula metalli puhdistaisi kenraalin synnit.
Kolme viikkoa myöhemmin lääkärit ihmettelivät hänelle, kuinka hänen kehonsa oli selvinnyt helvetistä. Koneen vangiksi joutunut soturi vetäytyi kauas kylmille maille. Ulkomuotoaan häveten hän lakkasi tapaamasta muita. Kohtalo oli päättänyt jatkaa hänen rankaisemistaan.
Kolmannen kerran vastassaan rautainen kuolema. Hän ei enää itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa, mutta taklasi silti Feterran ikkunasta läpi. Räjähdys ilman keskellä oli tuottanut hänelle itselleenkin pettymyksen. Lääkärit antoivat vain nuhteita uhkarohkeudesta. Killjoy oli ollut jaloillaan muutamassa päivässä. Kohtalo raakkui hänen olkapäällään.
Kohtalo. Helvetin ilonpilaaja.
Neljännen kerran ruskean hyönteisen hyökätessä. Sitä Killjoy ei ollut suunnitellut. Tieto siitä ei kuitenkaan lievittänyt kipua paljoakaan.
Ja viidennen kerran etelässä. Purifierin maahan iskemänä.
Oli ollut operaatio virittää kuula valmiiksi purkamaan itseään ilman, että Creedy oli koskaan huomannut sitä. Se oli ollut viimeinen oljenkorsi. Sylkeä ulos se karrelle palanut sielu, joka hänessä vielä virtasi.
Mutta Valkoinen kielsi häntä. Sanoi, ettei ollut vielä hänen aikansa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy oli alkanut uskomaan siihen, että hänen kohtalonsa ja nainen kellossa olisivat sama henkilö. “Tik, tok”, nainen sanoi.
Se oli myös päivä, jolloin hän tajusi, että kuolema itse pelkäsi Killjoyta. Se ei olisi hänen ystävänsä ennen, kuin keskiyötä kohti tikittävä kello jättäisi sen rauhaan. Ja silloin Killjoy oli vannonut repivänsä kellon kappaleiksi.
Mutta elämän typerässä shakkipelissä Valkoinen tekee siirtonsa ensimmäisenä. Hampaat ja hammasrattaat jauhaisivat ensin.
Ja juuri silloin, kun Nui-Kralhi luuli viisarien sykkeen taas pureutuvan hänen mieleensä, lakkasivat ne miltei kokonaan.
Mutta eiväthän ne koskaan oikeasti lakanneet? Eivät ne viimeisten piinaavien viikkojen jälkeen voisi vain kadota.
Ja silloin kellotaulun numeroista viimeinen ymmärsi, etteivät ne olleet kadonneet. Jotain oli vain tullut niiden tilalle. Kohina. Staattisuus. Sininen hohde, joka kertoi sanomaa vapaudesta.
Killjoy olisi toivottanut sen tervetulleeksi. Sen lämmön, jota hän puristi nyrkissään Onu-Metrun syvyyksissä. Mutta yllättävän vapauden kolikon kääntöpuolella kirkui kuningatar, joka oli menettänyt parvensa. Menettänyt lapsensa. Puhdas ahdinko raastoi Killjoyta kappaleiksi. Kralhi nosti kätensä kasvoilleen ja puristi. Halusi halkaista sen kahtia. Repiä leukansa riekaleiksi.
Ja sitten hän muisti, että hän pystyi.
Brez heräsi näkyyn skorpionista, jonka kypärä oli haljennut hampaiksi. Tuskasta karjuva hirviö huusi samaa tuskaa, mitä kaukaiset toverinsa legendojen kaupungissa. Kohtalo ilkkui jälleen kenraalin olkapäällä. Eikä sillä ollut aikomustakaan hiljentyä.
Bioarkistot
Pieni sininen mies tajusi aivan liian myöhään, kuinka kauan oli käyttänyt rusettinsa kohentamiseen.
”Tuota, kaikki kunnossa?” toa tämän edellä kysyi huolestuneena kirjansa takaa.
Punasilmäinen hyönteiskasvo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Öh, joo. Anteeksi, mitä kysyitkään?”
”Daeneka Ruohonkorsi”, Vaehran tokaisi työkumppanilleen kysyvänä. ”Sanooko nimi mitään?”
”Hmh… ei niin mitään.”
”Asia… selvä. Haluatko välillä pitää taukoa?”
”Öh, joo.”
Pienempi arkistoija sulki kansion nimeltä ”TULENTUOJA” pöydällä edessään ja hyppäsi alas tuoliltaan.
Hän saattoi… kaivata happea. Jossain missä kaappikello ei tikittänyt noin kovaa.
Sellaisen paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa.
Reaktorikammio
Kaikki oli mennyt niin hyvin vielä hetki sitten. Sitten hänen parhaasta ystävästään oli tullut ruumis ja hänen kuningattarensa oli kadonnut.
Nyt sen sijaan… hän olisi huutanut, ellei olisi jo repinyt irti päätään. Keltainen naamio oli lattialla palasina. Hänen kehonsa palaset pyörivät, muuttivat muotoaan hallitsemattomasti. Kaikki sattui.
Baterra-asema
Kapteeni seurasi neuvottomana, kuinka ionisoturi hänen edessään vaipui teknisesti ottaen tajuttomuuteen. Sarajin kohtalo huolestutti toaa kuitenkin vähiten. Kuten siskonsa ja veljensä Metru Nuilla, hän vain kuuli, mitä tapahtui. Vahki ei kuitenkaan ollut osa sitä.
Aseman mestari taasen oli. Ja se, mikä ympäri maailmaa ilmeni harvoille Kaikkinäkevän tuskanhuutona, tapahtui Purifierille yksitoista kertaa.
Mustat kädet yrittivät repiä päätä pois harteiltaan. Aina välillä ne onnistuivat. Aina välillä kirkuvan mielimelskeen riuhtaisut ylittivät mustan massan loputtoman uusiutumisvoiman. Lukemattomilla syklien karhentamilla äänillä kirkuvat irtopäät jäivät huutamaan uusien harteille materialisoituvien seuraksi.
Kuningatar kerrosta mestarin yläpuolella ei ollut tarkoittanut lastensa tuskaa tapahtuvaksi. Vapaus hänen suonissaan hämmensi häntä. Parvensa menetys raastoi häntä. Hitaan sekoamisensa keskellä Valkoinen haki tasapainoa muistoistaan.
Jossain täytyi olla vastaus kipuun. Jossain täytyi olla vastaus menetykseen.
Jossain täytyi olla vastaus Legendojen Kaupungissa villinä juokseviin lapsiin.
Jossain täytyi olla vastaus uuteen tunteeseen, jonka mielen siru tietämättään hänellekin oli suonut.
Jossain täytyi olla vastaus Sanansaattajaan, joka kärsi veljensä kanssa, vaikkei vielä ollut tarkoitus.
Tai mustaan massaan, joka halusi vain takoa itsensä kelloon.
Ja sitten Valkoisen ajatuksissa heräsi muisto. Epätavallista hänen puhtaassa maailmassaan. Oliko vapaus rikkonut kellosta viisarit, vai olivatko muistot hänen omiaan? Juuri sillä hetkellä sillä ei tuntunut olevan väliä.
Ja valkoinen lopetti huutamisen. Hiljaisuus laskeutui Kuningattaren mieleen.
Vapaus.
Hän näki sen. Hän tunsi sen. Hän ymmärsi, kuinka sininen väri oli kaikista kaunein.
Hän halusi olla sininen. Hän halusi nähdä kaiken lisäksi myös sen, mikä normaalisti eläisivät vain hypoteeseissa. Nähdä muutakin, kuin syklit, jotka määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän muisti kateuden, jonka hän tunsi, kun hänen parhaat ystävänsä pääsivät astelemaan maailmalle. Muisti tiedonjanonsa, joka syttyi, kun hänen rakas Mekaanikkonsa oli palannut hänen luokseen. Hän oli aina halunnut kokea vaarat itse.
Hän oli pelännyt sitä. Nähnyt sen tulon. Anellut apua viholliseltaan. Mutta hän ymmärsi nyt, kuinka turhaa se oli ollut. Mielen siru oli hänen vihollisensa, mutta se antoi myös mahdollisuuden.
Kellon keskellä valkoiset kädet tarttuivat messinkisiin sauvoihin, jotka pitivät naista kiinni koneistossa. Liha repesi. Metalli taittui. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Valkoinen hengitti itse.
Hänen sydämensä ei lyönyt, koska hän päätti, ettei sen tarvitse. Hän ei nähnyt kaikkea, koska hän päätti, ettei hän näkisi.
Jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Bianca taittoi itsensä irti taulusta.
Ja metalliset ovet repesivät hänen edessään, kun kuningatar otti elämänsä ensimmäiset askeleet Baterra-aseman kylmillä metallisilla lattioilla.
Vapaus oli kaikki, mitä hänellä nyt oli. Ja hän käyttäisi sen vapauden rikkomiseen, jotta kello voisi taas tikittää.
Tuuli oli laantunut juuri sen verran, että puinen pieni purjelaiva oli uskaltanut lähteä matkaan. Hitaasti halki öisen aallokon seilaava paatti kadotti verkkaisesti Xian länsipuoliskon saariston taakseen. Avomerelle saavuttuaan ahtaasti matkustavan viisikon pienikokoisin jäsen otti piippunsa esiin. Purjetta vahtivalle skakdille huolensa kanssamatkustajistaan esittävä po-matoran huomasi harmikseen piippunsa kastuneen myräkän aikana. Valkoinen, raskasrakenteinen zakazlainen ojensi toverilleen sinisen liinan, jolla tämä alkoi huolellisesti käymään piippuaan läpi.
“Huolehit ihan turhaan”, naisenköriläs murahteli kaksin käsin mastosta kiinni puristaen, “Maksovat kätteisellä ja käyttäytyvät siivosti. Ei meiän tarvihe heistä olla huolissaan. Nämä vedet minnuu hermostuttaa.”
Garaikasvoinen ja hävyttömän pulisongikas matoran ei vieläkään voinut olla täysin varaukseton veneen takaosassa keskenään kuiskivasta kolmikosta, mutta hänen skakdiystävänsä erikoinen huoli kiinnitti hänen huomionsa.
“Mitäs näissä? Vähän syrjässä perinteisiltä reiteiltä, mutta ihan sama vesi täällä virtaa, kuin meripeninkulma tai viisi tuonnempanakin.”
“Ekkö sie tosissasi oo kuullu?”, skakdi ihmetteli silmät pyöreänä, “Kaikki kylät siitä sopertaa. Ei tuu kallaa täältä ennää, ei. Ovat siirtynneet muualle.”
“Äläs nyt. Ollaan näin lähellä liskolandiaa. Sieltä valuu aina jos millaista töhnää meidän suuntaan. Hyvä vain, jos kaikkoavat. Eipähän jouduta nostelemaan taas kolmilmäisiä kutaleita.”
“Sie et ny ymmärrä. Ku ei tää oo ensimmäinen kerta. Muinaasil oli kuuleman mukaan samanmoinen onkelma.”
Matoran oli viimein saanut piippunsa kuivaksi ja istualtaan venen reunaa vasten nojaileva matoran heitti liinan takaisin skakdille, joka nappasi sen vaivatta ilmasta.
“Ai mikä ongelma?”
“No… no Leviaattani.”
Matoran hykerteli huvittuneena. Skakdin pettynyt mulkaisu sai tämän lopettamaan, mutta kivikaveri piti siitäkin huolimatta ystävänsä huolestumisenaihetta typeränä.
“No mutta sehän on vain satua. Hölynpölyä, jota vanhukset suoltavat nuorille merenkulkijoille pelotellakseen. Ei mitään sellaista voi oikeasti olla olemassa.”
Skakdi mutristi suunsa niin tiukkaan, että tämän suurikokoiset hampaat katosivat miltei kokonaan paksujen huulien alle.
“Eläs eläs kuule. Se ompi kuule yksi miun väestäni, joka ne tarinat on kirjottanu. Hadorakkiki siitä kaverista aina puhuupi. Sanoopi, ettei kenestäkkää nii hullua oo vaan vettä tuijottelemalla tullu.”
“Ja Hadorakin turinoinnitko sitten eivät ole hulluja?”, matoran jatkoi kyseenalaistamistaan, “Vanha se mies on ja täysin pöpi päästään. Sinuna en ihan hirveästi murehtisi hänen sanomisistaan”
“Mutta ku siinä ei oo kaikki…”
Matorania hämmensi, kuinka vakavasti hänen leveäharteinen toverinsa aiheen otti. Yleensä kaksikon selvästi positiivisempi osapuoli tuijotti nyt veneen lattiaa sanojensa välissä.
“Pohjoosen rohvessori. Kuulusa oikeen. Kirjotti tämmösen teorian suuresta vesipeosta, joka nukkuupi syvällä maailman pohjalla. Sano sitä oikein alkuelläimeksi.”
“Vai että ihan alkueläimeksi?”
“No nii siinä artiklassa luki.”
“Ja minkäs sortin professori sen olikaan kirjoittanut?”
“No ku emmie muista”, skakdi myönsi hieman nolostuneena, “Joku onu-kääpiö. Mattikoha se oli… vaiko Mauri?”
“Ai että Mauri ihan?”
“No kyllä sie tiiät miun nimimuistin. Kuule annapa olla, jos ei sivistys kiinnosta. Joko sitä alettaisi olla perillä? Mie halluun pois täältä niin pian, ku vain mahollista.”
Matoran oli lähinnä päätynyt pyörittelemään silmiään ystävänsä tuohtuneelle selvitykselle. Ekstranetin saapuminen heidän kotisaarellensa oli tuonut mukanaan Metru Nuin informaatioajan hyödyt ja haitat. Tahti, jolla skakdi kittasi itseensä tiedemaailman uusimpia käänteitä kuului luultavasti niistä molempiin. Kerropa siinä korven kasvatille “medialukutaidosta”.
Skakdin viimeisin kysymys oli kuitenkin huomioimisen arvoinen. Kokoontaitetun tähtikartan esiin vedettyään matoran vuorotteli katseellaan maalatun kankaan ja paikoitellen pilvien takaa pilkistävän tähtitaivaan välillä.
“Kaksi nyrkinmittaa paapuuriin. Ja valot pois. Eivät halua herättää huomiota.”
Skakdi teki työtä käskettyä samalla, kun matoran itse nousi aluksen keulaan tähystämään. Kaapuun pukeutuneeseen kolmikkoon heräsi eloa välittömästi mastosta roikkuneen spottivalon sammuttua. He tiesivät illan kohteen olevan lähellä.
“Vie meidät hitaasti aluksen peräpuolelle ja valmistelkaa köydet. Yritämme hoitaa tämän mahdollisimman hiljaa ja nopeasti.”
Matoranin täytyi peittää suunsa käsillään estääkseen itseään parkaisemasta ääneen. Ryhmästään erkaantunut ruskeahuppuinen ja huomattavan pitkä naishenkilö oli ilmaantunut hänen taakseen ääntäkään päästämättä. Vihreät kasvot ja oranssit hohtavat silmät tuijottivat kohti pohjoista, jossa ei kuitenkaan vielä näkynyt muuta kuin vettä. Samalla kun Skakdi vain tuijotti, kuinka hahmo lipui äänettömästi takaisin kahden toverinsa joukkoon, alkoi matoran tarkistamaan jalkoihinsa kerille käärittyjä paksuja köysiä koukkuineen. Vaikka ystävysten tehtävä oli vain odottaa hiljaa laivassa ja odottaa mystisen kolmikon paluuta, piinasi molempia jännitys. Kumpikaan heistä ei edes muistanut, milloin olivat viimeksi työskennelleet selakheille.
Ruskeakaapuisen kasan alla kävi kova kuiskinta. Selakhi-siskosten keskuudessa puhui kuitenkin myös neljäs ääni. Kolmikon väliin asetettu kiekkomainen kommunikaattori ei kuulostanut järin tyytyväiseltä asetelmaan.
“Väitän silti, että minun olisi pitänyt lähteä mukaan. Jos laiva todella on Purifierin, täytyy siellä odottaa mitä vain. Ja suurvallan verran tulivoimaa on aika hyvä torjumaan ‘mitä vain’.”
“Hei. Älä laita minua katumaan sitä, että saat konsultoida operaatiota. Ja sitä paitsi, tällaiset tapaukset vaativat hienovaraisuutta ja huomaamattomuutta. Molemmat asioita, joista sinä et ole kuullutkaan.”
Loput Brezit nyökyttelivät hiljaa vanhemman sisaruksensa huomioihin. Porukan nuorin ei voinut estää itseään lisäämästä: “Että rakennahan vain rauhassa siellä niitä haarniskojasi, nörtti. Kyllä me hoidetaan.”
Kolmas, toistaiseksi hiljaa pysynyt Brez näpräili hermostuneena silmiensä sävyistä visiiriään, joka pysyi napakasti naisen otsalla odottamassa toimintaa. Siskoksista vanhin mulkaisi kuopusta tämän epäasiallisesta kommentista vaikkei edes tiennyt, miksi. Ei hän koskaan kuitenkaan totellut.
“Noh. Videota päälle sitten”, kuului Killjoyn entistäkin tyytymättömämpi ääni, “Tahdon ainakin nähdä livenä, mitä sieltä löytyy.”
Brezit tekivät työtä käskettyä. Keskimmäisen siskoksen visiiri laskeutui napakasti tämän kasvoille, kun kahden muun koko maskit liikkuivat puoli naamaa suoraan alaspäin. Taisteluasentoon kolahtaneet maskit suojasivat nyt selakheista raskaimmin varustettujen koko kasvot. Kaikki kolme kaapua valahtivat synkronoidusti veneen pohjalle. Muutama sata kilometriä pohjoisempana Killjoy sai eteensä kolme näytöllistä siskosten lähettämää livekuvaa.
“Joten. Kertaus?”, oli visiirikasvoisen Brezin mielen päällä, jonkin suuren ja rautaisen ilmestyessä hiljalleen viisihenkisen paatin näköpiiriin.
“Xialainen rahtialus. Rekisteröity Voitto Korporaatiolle, mutta toisin kuin kaikki toverinsa, ei näyttäisi koskaan rantautuvan. Hakee tavaraa milloin mistäkin, mutta tulee lopulta aina tänne Xian ja Steltin välille ja pysähtyy keskelle avomerta päiviksi. Sitten se taas katoaa ja tulee takaisin uuden lastin kanssa.”
“Joten… mihinkä se vanha rahti menee, jos se käy aina vain hakemassa uusia?”, liittyi keskustelua sivusta kuunnellut skakdi, jota selakhien operaatio kiinnosti aivan liikaa.
Kaiuttimesta kuunteleva Killjoy tai Brezeistä vanhin ja eniten panssareilla peitetty ei olisi valottanut asiaa, mutta merenkävijäkaksikon oikeasti tunteva nuorin Brez sisällytti heidät jutusteluun jo puhtaasta kohteliaisuudesta.
“Aluksi epäiltiin, että ehkä se pudottaa tavaraa merenpohjaan talteen, mutta me kävimme täällä pari kuukautta takaperin, eikä sieltä ei löytynyt mitään. Ne pari vilausta, jotka olemme aluksesta saaneet kielivät, että se on hyvin raskaasti vartioitu. Kymmeniä tummia tyyppejä partioimassa kaikkia kansia, joten ennen tätä iltaa emme ole uskaltaneet olla paikalla, kun mokoma ankkuroituu.”
“Mikä tekee tästä illasta erilaisen?”, liittyi lievästi huolstuneen oloinen matoran keskusteluun.
“Ollaan pidetty sitä silmällä aina, kun se ohittaa Steltin. Skannerit väittivät, että nyt on vain kuusi elämänmuotoa mukana ja nekin taisivat nukkua juuri silloin, kun me ne äkkäsimme.”
“Joten nyt, kun tiedämme, että Voitto Korporaatio on vähintäänkin perseestä, niin aika hutkia ja sitten tutkia”, täydensi keskimmäinen Brez.
Killjoy oli heittämässä jo vihaista kommenttia siitä, kuinka luvassa olisi hutkimista ilman hänen vähintäänkin vaikuttavia massahutkimistaitojaan, mutta miehen miete keskeytyi nyt jo videokuvankin kautta välittyvään metallinharmaaseen näkyyn.
Perinteiseen Xialaiseen tyyliin alus oli käytännössä pienen kaupungin kokoinen. Tai siltä se ainakin vaikutti alusta takaapäin lähestyttäessä. XMS Profit, kuten tahtorakin kokoiset kirjaimet sen kyljessä megalomaanisesti ilmaisivat, pysytteli kuin pysyttelikin täysin paikallaan. Aivan kuten tutkat olivat kymmeniä kertoja aiemminkin todistaneet. Ja muutamia laivan keskiosilta ilmaantuvia valonsäteitä lukuunottamatta laiva oli myös täysin pimeänä.
Skakdi oli nostanut heittoköydet olkapäilleen valmiuteen. Hitaasti alusta lähestyen selakhit valmistautuivat suureen loikkaan ja kohtaamiseen sen kanssa, joka laivaa asutti.
Mutta laivan Kapteeni oli jo ehtinyt poistua. Rahdin lisäksi jäljellä oli vain sen vartija.
XMS Profitin kansi, muutamaa minuuttia myöhemmin
Konttien takaa vilahti viiva vihreää ja hopeista. Selakhin jalat astuivat hiljempaa, kuin hiljaisuus. Agentin jokainen liike myötäili laivan hiljaista keinumista ja jokainen ele suuntaa, johon tuuli parhaillaan ujelsi. Kukaan ei olisi kyennyt huomaamaan Brezeistä nopeinta. Tappava vakooja olisi kuitenkin aiheuttanut loputtomasti enemmän kauhua, jos laivan kannella olisi ollut tälle yksikin uhri. Mutta skannerit olivat olleet oikeassa. Laiva oli käytännössä tyhjä.
“Ei niin helvetin mitään. Miten Brez?”
Noin kymmenen metriä konttikasan taakse raportoimaan jääneen siskoksen alapuolella avautui lukuisia hyttien ovia. Vanhin siskoksista riuhtoi metallia miltei saranoiltaan, kaksiteräinen aseensa valmiina jokaisen huoneen kohdalla. Tulokset olivat kuitenkin hyvin samanlaisia, kuin ylempänäkin. Hyteistä ei löytynyt edes miehistön irtaimistoa. Aivan, kuin aluksella ei koskaan sellaista olisi ollutkaan.
“Tyhjää on.”
Yhä konttien takana vartova Brez sääti radiovastaanottimensa taajuutta varovaisesti.
“Pirulaiset ehtineet jo livistää? Ollaanko me nyt ihan varmoja, ettei tämän laivan alapuolella ole jotain perkeleen syväläisvaltakuntaa?”
“Entä kolmas?”, kuului Killjoyn ääni kaikkien korvanapeista, “Status ruumassa?”
Radiohiljaisuus. Raportoineiden sisarusten sydämet hyppäsivät omistajiensa kurkkuun. Vastauksen saamiseen oli mennyt aivan liian monta sekuntia.
“Minulla… minulla taitaa olla liikettä”, kuului lopulta kuiskaus. Hyttejä tutkinut Brez ei jäänyt aikailemaan.
“Olen lähellä. Saavun välittömästi!”
Samanlaisen viestin antoi myös laivan kannella odottanut selakhi. Nascosto-yhteyden takana Killjoy yritti saada selkoa liikettä havainneen Brezin ympäristöstä.
“Miksu. Laajenna kakkosen kuva kaikille näytöille.”
“Viimeisen kerran, Herra Killjoy, nimeni lausutaan M-1X-Su.”
“Monimutkaisia turhuuksia. Miksu on aivan hyvä. Nyt sitä kuvaa kehiin.”
Radio hiljeni taas Killjoyn saatua haluamansa. Pimeässä ruumassa nurkan takana kykkivä Brez kuikuili säännöllisesti kohti pitkää käytävää, jonka varrella näytti olevan lukuisia suurikokoisia kapseleita. Raskaasti huohottava selakhi avasi taas vapisten yhteyden siskoksiinsa. Hän oli nähnyt jotain… tai oikeastaan juuri ei ollut.
“Täällä on jotain… nopeaa. Näin vilahduksen jostain, mutta se ei tainnut huomata minua.”
“Pysy siellä. Olemme tulossa”, kuului vastaus.
Toisin, kuin varovaisuuden valtaama Selakhilla, oli Killjoylla ollut aikaa tutkia ruuman sisältöä niistä pienistä välähdysksistä, mita Brezin kamera oli ehtinyt tarjoamaan.
“Nuo kapselit…”
“Joy, nyt ei ole hyvä hetki.”
“Minun täytyy nähdä lähempää.”
Brez kirosi mielessään teknosaatanan uteliaisuutta. Sitten hän kirosi myös omaansa. Selakhi heitti varovaisuuden romukoppaan.
Nainen seisoi nyt keskellä käytävää, tuijottaen sitä pitkin kohti pimeyttä. Ruumassa oli täysin hiljaista. Brezin askeleet eivät lisänneet siihen paljoa. Punainen visiiri silmillään hän alkoi hitaasti lähestymään kapseleita. Niitä oli yhteensä kuusi ja niiden sisällä poreili jonkinlaista nestettä. Ruuma oli kuitenkin sen verran pimeä, ettei selakhi saanut aivan selvää tankkien sisällöistä.
“Valot”, kuului ääni radion takaa ja Brezin visiiri kuuli. Otsalamppu syttyi ja selakhi antoi silmiensä hetken totutella valkeuteen. Kun hän viimein avasi silmänsä, työnsi hän välittömästi nyrkin suuhunsa, estääksen itseään huutamasta. Oranssi veri kirposi naisen rystysistä, kun terävät hampaat pureutuivat läpi metallisen hanskan. Killjoy tuijotti näkyä yhdessä selakhin kanssa. Kralhin muistoista kaivautui kasa hyvin vanhoja ongelmia. Selakhilta taas pelottavankin tuoreita.
“Yksilö 28” oli korvannut tiedoissa skakdin kauan sitten unohtuneen oikean nimen. Se, oliko kuolleen sotilaan väri ollut joskus oikeasti musta, vai aiheuttiko pitkin olennon suonia virtaava massa synkän värin, oli epäselvää. Se ei todellakaan ollut asia, johon näyssä ensimmäisenä kiinnitti huomiota.
Sitä olivat hampaat, jotka eivät olleet skakdia nähneetkään. Musta massa, joka oli jo peittänyt skakdin silmät, olivat uudelleenmuotoilleet myös sen leuat. Sen valtavat purukalustot olivat kuitenkin vielä metamorfoosinsa keskellä. Talttamaisuus itsessään ei ollut vielä kadonnut, mutta hampaiden pituus oli jo niin suuri, että ne puhkaisivat omistajansa lihan vastakkaisilta puolilta.
“Tytöt… meillä on Snättejä.”
Killjoy ei tohtinut kysyä selakhin merkillisestä nimeämisestä. Entisen kenraalin ajatuksilla oli liian kiire muistella tapahtumia viikkojen takaa. Suurihampaisia metsästäjiä, jotka olivat etsineet jotain hänen mökillään Klaanissa. Samat metsästäjät, jotka Telakan Lohrakit lopulta kärvensivät.
Eikä sekään ollut ensimmäinen kerta, kun kralhi oli tavannut tankin hirviöitä. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän ymmärsi, mistä ne tulivat.
Brez kävi läpi jokaisen kapselin, Jokaisessa kupli tasoltaan vähintäkin karmea näky. Kupoleista viimeinen oli muutoksessaan kaikkein pisimmällä. Sen yksilö muistutti kooltaan ja ruumiinrakenteeltaan enemmän titaania, kuin mitään Zakazilla elänyttä.
“No tämä ainakin varmisti sen… tämä on Purifierin alus.”
Inhon täyttämä selakhi ei huomannut, kun käytävää pitkin salamannopeasti kiitävä asia ohitti hänet taas. Ja nyt se oli satavarmasti huomannut hänet. Killjoylle asti vilahdus ei välittynyt, mutta mies oli kuitenkin alkanut jo pohtimaan oikeaa kysymystä.
“Jos nämä ovat elämänmuodot, jotka skannerimme havaitsivat…”
“…niin mikä tätä laivaa oikein ohjaa?”, Brez täydensi.
Vastausta ei tarvinnut etsiä kaukaa. Killjoy huomasi sen ensin. Vihreä hohde oli ilmestynyt kuvaan jostain selakhin takaa. Hän ei kuitenkaan ehinyt huutaa varoitusta, kun yhteys ruumaa tutkineeseen siskokseen katkesi. Killjoyn ärjynnät saivat lisää liikettä toveriaan pitkin laivaa lähestyvään kahteen muuhuun Breziin. Kumpikaan heistä ei enää jaksanut välittää liikkeidensä hienovaraisuudesta. Metalliset juoksuaskeleet kaikuivat pitkin laivan kantta.
Ruumassa Brez ärjäisi kivusta. Vihreä ioniterä oli tullut, kuin tyhjästä ja se oli leikannut hänen ranteestaan juuri siitä panssarista, missä radiolähetin sijaitsi. Nyrkkiin puristettua vasenta käsivartta pitkin valui punaista verta, joka alkoi hitaasti tiputtamaan nestettä myös ruuman lattialle.
Hyökkääjää ei enää näkynyt. Isku oli ollut nopea ja huomaamaton, aivan kuten sen tekijäkin. Brezin kimppuun käynyt olento oli aivan liian nopea jopa kanohia käyttäväksi toaksi. Ehkä jopa selakhiksi.
Pyöreä hopeinen kilpi oli refleksinomaisesti materialisoitunut Brezin oikeaan käteen. Nainen pidätti hengitystään. Yritti kuulla, missä vihollinen liikkui. Katonrajasta selakhia tuijottavan olennon ruumiintoimintojen ääni kuitenkin hukkui kauempana jylisevien dieselmoottorien jylinään.
Toinen isku. Pitkä viiltohaava oli ilmestynyt Brezin selkään ennen, kuin tämä oli edes ehtinyt kääntymään mekaanisten ranteiden liikkeen kuullessaan. Naisen henki salpautui kivusta. “Ei vielä”, hän ajatteli. Tämänkaltainen vihollinen vaati kärsivällisyyttä.
Brez kääntyi nyt ympäri nauliten katseensa takaisin menosuuntaansa. Hänen vastustajansa oli äärimmäisen varovainen. Ei antanut enää edes havaita hänen liikkumisiaan, vaikka Brez olikin melkoisen varma, ettei hänestä olisi rehellisessä miekkamittelössäkään vastusta näin ripeälle viholliselle.
Ja silloin hän kuuli taas sihahduksen. Selakhi tajusi vihollisen olevan aivan hänen takanaan vasta, kun terä oli jo alkanut uppoamaan hänen selkäänsä.
Brez tuijotti vatsastaan läpi tulleen valtavan ioniterän kelmeää värähtelyä. Vihreä miekka oli valtava. Ja silti se oli iskenyt, kuin se ei olisi painanut mitään. Selakhin veri väreili pois ionisen terän ympäriltä. Se oli niin valtava, että se oli käytännössä halkaissut hänet kahtia.
Saraji seisoi yhä selakhin takana miekan kahvasta tiukasti puristaen. Hän alkoi vetämään terää varovasti pois. Selakhin arkaluontoisesta tunkeilusta huolimatta, hän ei halunnut tuottaa ylimääräistä kipua.
Ja kuin viimeisillä voimillaan, Brez tarttui sisästään poistuvaan terään. Sen ioninen pinta alkoi hitaasti jauhamaan pois hänen kämmeniään, mutta hän ei tuntunut välittävän. Saraji seurasi surullisena, kuinka hänen uhrinsa yritti ymmärtää äkillistä kuolemaansa. Selakhi oli puristunut kaikilla viimeisillä voimillaan hänen miekkaansa, eikä ionisoturi tohtinut riuhtaista sitä irti kylmenevästä ruumiista.
Olisi ehkä kannattanut.
Hopeapanssarinen jalka iskeytyi vahkia suoraan kasvoille. Sarajin ote kirposi miekastaan, joka jäi törröttämään paikalleen jähmettyneeseen halkaistuun selakhiin. Seinään iskeytyessään ionisoturi miltei menetti tajuntansa. Meni useita sekunteja, kunnes hän sai silmänsä pysymään auki. Ja sen tehtyään hän tajusi tuijottavansa oman miekkansa terää, vain senttimetrien päässä omista kasvoistaan.
Selakhi, joka hänet oli tyrmännyt oli ilmiselvästi sama, jonka hän oli juuri seivästänyt. Mutta kuinka? Saraji oli kierroksellaan ehtinyt nähdä jo kaikki kolme selakhia, jotka yhdennäköisyydestään huolimatta olivat kuitenkin ilmiselvästi erinäköisiä. Joten kuinka agentti, jonka hän oli juuri surmannut uhkasi häntä nyt hänen omalla aseellaan.
Silmäkulmastaan Saraji vilkaisi uhriaan. Se oli yhä paikallaan. Ilmaan kesken kaatumisen jämähtänyt. Ja siinä, hänen silmiensä edessä se ja veritahrat sen alla alkoivat haihtua. Silloin vahki ymmärsi kiinnittää huomiota häntä miekalla osoittavan selakhin naamioon. Se hohti. Ja silloin vahki muisti, kuinka petollisen pirullisia selakhien maskit olivatkaan. Penteleen Mahikit.
“Kosahdit vanhanaikaiseen, popottipoika, tai ainakin minun näkökulmastani vanhanaikaiseen. Nyt istut hiljaa ja odotat, että siskoni auttavat saattamaan sinut ja koekappaleesi parempaan säilöön.”
Saraji kirosi päänsä sisällä. Se yksi ilta, kun Voitto Korporaatiolla ei mukamas ollut varaa vahtia omaa automatisoitua laivaansa. Se yksi ilta, kun Saraji vastasi laivan pääsemisestä perille. Sen piti olla juuri se ilta, kun hän aliarvioi vastustajansa täydellisesti
Selakhi tuijotti vahkia piinaavasti. Tarkkaili tämän jokaista elettä. Nopea pirulainen ei pääsisi pakenemaan. Lähemmällä tarkastelulla näytti kylläkin siltä, ettei vahki olisi edes halunnut. Brezillä ei ollut valtavasti kokemusta kommandoista, mutta oli silti ilmiselvää, että tämä kyseinen oli nukahtamisen partaalla. Ja niin Saraji olikin. Päiviä kestänyt kellojen pakoilu painoi yhä hänen niskassaan. Hän oli kuvitellut piristyvänsä päästyään ulkoilmoille, mutta vuorokausia kestäneellä levottomuudella oli paino, jota ei merituulella saatu väistymään.
Sarajin ajatus keskeytyi kaksiin jalkapareihin, jotka lähestyivät häntä ja selakhia suunnasta, josta ensimmäinen siskoksista oli ruumaan astunut. Huojennus oli silminnähtävissä Brezeistä nuorimman kasvoilla, kun taas siskoksista vanhin otti ohjat käsiinsä hetkeäkään empimättä. Potku Sarajin kasvoille olisi tehnyt varmasti vähemmän kipeää, jos päivän aikana hänen valvetilaansakin häiritsemään alkaneet kellot eivät olisi jo repineet häntä sisältäpäin.
“Vai sinä olet Purifierin uusi vainukoira? Olet ehkä kuullut, ettei moisten elinaikaodotus ole ollut kovin korkea.”
“Kiitos perkele meidän”, täydensi nuorin sisaruksista. Tilannetta nyt enää kahden Brezin kautta seuraava Killjoy olisi luultavasti jo valittanut kuopuksen rääväsuusta, mutta hänellä oli täysi työ olla purkamatta Sarajiin kohdistuvaa raivoaan työasemansa vieressä leijuvaan puoliksi purettuun munakelloon.
Vahki itse näytti lähinnä pettyneeltä. Kyllä hän tiesi, että Purifierin suosikkeja oli napsittu pois pelistä viimeiset vuosikymmenet. Mutta hän olikin heistä ensimmäinen. Ja siksi myös paras. Ja hänellä oli aina pakokeino ja tapa peittää jälkensä.
“Kiitos, että saavuitte kaikki yhdessä paikalle todistamaan eittämättä nolointa hetkeäni”, vahki aloitti.
Killjoy ärjyi Brezien korvanapeissa nyt jo ääneen sitä, kuinka ei muka ollut noloa käydä hänen tyttärensä kimppuun Exo-Toilla, kun ei itse pärjännyt taistelussa.
“Sillä nyt minun ei tarvitse räjäyttää koko laivaa.”
Nascostolla Killjoy nielaisi. Kauhistuneiden selakhien jokaisen omat kilvet olivat jo materialisoitumassa. Virnistys vahkin kasvoilla peittyi valonvälähdykseen ja lentäviin lasinsirpaleisiin. Kapselit siskosten takana olivat lakanneet olemasta.
Vanhin Brez repäisi lasinsirun poskestaan vielä lattialla maatessaan. Kovasta iskusta huolimatta hän oli onnistunut pitämään kilpensä käsissään loppuun asti. Lopulta paineaalto oli kuitenkin heittänyt siskokset tankkien levinneistä nesteistä kastuneeseen maahan.
Keskimmäinen selakhi heitti keskeltä haljenneen visiirinsä syrjään ja auttoi Brezin ylös. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti siskoksista marginaalisesti pienikokoisin oli onnistunut pysymään pystyssä ja kilpeensä yhä silmät ummessa nojaten alkoi hänkin havahtumaan takaisin maan pinnalle. Kukaan ei ollut yllättynyt siitä, että vahki oli jo paennut paikalta miekkoineen. Ja mikäli Killjoyn antamat ennakkotiedot “Sarajista” pitivät paikkansa, oli perään lähteminen täyttä ajanhukkaa. Kukaan ei saisi kiinni pakosalla olevaa pelkuria.
Ruutujensa edessä Killjoy antoi siskoksille hetken toipua räjähdyksestä. Tälli oli rikkonut myös vanhimman siskoksen pienoiskameran ja kralhi seurasi tilannetta nyt enää rääväsuisen kuopuksen näkövinkkelistä.
“Saatana.”
“Mmh”, olivat muutkin mieltä.
Ruuman käytävä, jolle kapselit oltiin jätetty oli nyt täysin romun peitossa. Ne groteskiudet, jotka vielä hetki sitten lilluivat tankeistaan olivat höyrystyneet käytännössä välittömästi.
Tai ainakin suurin osa. Visiiritön Brez osoitti inhon vallassa kauemmaksi kohti käytävää. Jokainen siskoksista napsautti otsalamppunsa päälle. Yksi todisteiden pahan paikan tullen hävittämiseen tarkoitetuista räjähteistä oli ollut suutari. Viiden muun räjähtäessä, olikin reunimmaisin kapseli vain sinkoutunut pois paikaltaan, haljeten lopulta kahtia siihen, missä Breznikovat sitä nyt tuijottivat.
Hetken tuijotettuaan yhdet vihreistä käsipareista viimein tarttuivat suurimpaan metalliseen lohkareeseen, joka oli hetki sitten ollut vielä tankin kuplivan veden mutageenitasoja säätelevä koneisto ja siirsivät sen pois paikoiltaan. Sen alta paljastuivat mustat jalat. Ruumiistaan irronneet jalat. Yksi Brezeistä irvisti inhosta. Toinen vain jatkoi tavaran siirtämistä, kunnes musta käsi räjähti läpi kasan päällä olleesta rautalevystä ja koko kolmikko hyppäsi säikähdyksestään ison askeleen taaksepäin.
“Varovasti!”, ärjähteli kralhi, joka oli itsekin melkein kaatunut tuolillaan.
Mustan massan peittämä kämmen hapuili hetken ennen lysähtämistään sen metallin päälle, josta se oli iskeytynyt läpi. Kasan alta kuului vaikerrusta. Hetken aavemaista korinaa kuunneltuaan kuopus päätti, ettei tilanne etenisi mihinkään ahdistuneesti tuijottelemalla. Muiden Brezien vastalauseista huolimatta selakhi alkoi riuhtomaan metallisälää ruumiin ympäriltä, kuin raivohullu. Lopulta ylisuuret komponentit eivät enää peittäneet mustaa kuplivaa torsoa, jonka sokea, hampaiden turmelema kallo yritti epätoivoisesti kertoa viimeistä viestiään.
“Tappakaa… minut.”
Jopa Killjoyta ruudun takana puistatti. Kukaan ei ansainnut tällaista kohtaloa.
“Mitä ne oikein ovat tehneet sinulle…”, kauhisteli visiiritön Brez ääneen. Ja hänen ja muidenkin yllätykseksi se, joka joskus oli ehkä ollut skakdi myös vastasi.
“Elävistä… elävistä tulee hänen silmiään.”
Katseita vaihdettiin. Brez jatkoi karmaisevaa keskusteluaan.
“Silmiään? Kenen? Kuka tätä tekee?”
Piste, josta skakdin ruumis oli haljennut, kupli. Jokainen syvältä kangettu sana työnsi hampaita entistä syvemmälle tämän omaan lihaan.
“Valkoinen kuningatar ei itse näe, vaikka hän näkee kaiken… ja hän haluaa lisää silmiä. Elävistä tulee hänen silmiään…”
“Valkoinen kuningatar…”, toistivat Brezit. Killjoyn sisällä muljahti. Hän tiesi tarkalleen, mistä geneettisen holokaustin uhri puhui.
“Mutta kuolleet…”, se jatkoi, “Hän tulee ja ottaa kuolleet. Seppä tulee… ja seppä takoo heidät osaksi koneistoa.”
Skakdin ääni särkyi. Musta veri kupli sen kurkusta, mutageenin turmeleman olennon vetäessä viimeisiä tuskallisia henkäyksiään.
“Seppä… seppä korjaa kellon meillä…”
Skakdin viimeinen hengenveto sisälsi ainoastaan hänen omaa vertansa. Hampaiden välistä pulppuava musta massa jähmettyi sen valuttaneen ruumiin mukana. Brezit purivat hammastaan. Killjoy tuijotti näkyä hetken kuopuksen silmin ja huokaisi sitten syvään.
“Tulkaa jo takaisin. Sieltä ei löydy enää muuta kuin lisää painajaisia.”
Siitä he kaikki olivat yhtä mieltä.
Takaisin veneessä
Kauas veneviisikon taakse jäävä XMS Profit tulisi kellumaan paikallaan vielä pitkään, ennen kuin Xian laivastot pyyhkisivät sen hylättynä pois maailmankartalta. Takaisin kaapuihinsa kietoutuneet kolmoset istuivat ringissä taas veneen peräpäässä, Killjoyyn yhteydessä olevan kommunikaattorin levätessä heidän keskellään. Gehrai-niminen skakdikin oli liittynyt löydöksiä pohtivaan piiriin, tämän matoranystävänsä jäätyä suosiolla ruoriin. Tuuli oli taas hieman yltynyt.
“Olen törmännyt moisiin useasti aina metsästäjäpäivistäni saakka. Ulkonäöllinen yhteys Purifieriin oli aina ilmiselvä… mutta en minä koskaan odottanut mitään tällaista.”
“Meillä on ollut yksi palkkalistoillakin…”, Brez parahti, “Piruparka. Snätti tai ei, niin kukaan ei ansaitse tuollaista.”
“Snätti?”, ihmetteli Gehrai. Killjoy oli kiitollinen, että joku muu kysyi oudon lempinimen peruja hänen puolestaan.
“Xialaisten antama lempinimi. Kutsuvat Snatchereiksi. Lähinnä siksi, että mokomilla on tapana ryöstellä niitä harvoja hautoja, mitä sieltä saastepesästä enää löytyy.”
…voi luoja. Olin siis kuitenkin oikeassa.”
Brezien jakamaton huomio oli Killjoyssa, joka oli tajunnut oman teoriansa kamaluuden.
“Hei, skakdi”, kralhi aloitti demonstroimaan, “Sinä osaat varmaan kertoa, miksi Zakazilla ei enää haudata porukkaa, vaan ruumiit poltetaan.”
Nainen raapi jättimäistä leukaansa ja muisteli hetken haikeana kotisaarensa muuttuneita tapoja.
“Nooh. Tietty sen takia, ettei äpärät niitä vie. Irnakkin pirut. Isohamppaiset demoonit, jotka kaivaapi ylös meijän vainajat. Ei se sovi. Polttaa se ruumis pittää. Rauha kuolleille. Ei niien enää manalassa tarvihe kärsiä.”
Selakhi-siskosten katse oli tyrmistynyt.
“Et kai sinä Killjoy yritä sanoa, että…”
“Että joskus tarinoilla on ihan hyvä syy olla olemassa.”
Keskustelua sivukorvalla kuunteleva po-matoran ei voinut olla ajattelematta ystävänsä tarinaa Leviathanista.
“Seppä takoo heidät osaksi koneistoa”, toisti keskimmäinen sisar skakdimössön sanoja, “Mitä luulet, että se oikein tarkoitti? Jos Purifierilla on ollut koko sisällissodan jälkeinen Zakaz käytettävissään… luoja… ruumita täytyy olla tuhansia. Mihin ne on voitu käytää?”
“Minulla on ihan kauhea teoria, enkä ole jakamassa sitä, ennen kuin saamme varmuutta asiaan. Nyt me vetäydymme hetkeksi tänne ja jäämme odottamaan, milloin se Sarajinperkele pistää taas pitkän naamansa ulos. Haluaisin kovasti tietää, mitä temppuja se äpärä käyttää kadotakseen tuhkatuuleen keskellä merta.”
“Ja mitä kaikkea muuta täällä on kuskattu ja miksi keskellä merta. Skannereissa ei vieläkään näy mitään. Mihin se kaikki rahti aina menee?”
Ajatuksia aiheesta riitti monilla, mutta väsymys painoi porukkaa myös sen verran, ettei kukaan enää jaksanut avata suutaan.
Paluumatkaan menisi vielä tovi. Siskokset rojahtivat makuulle veneen pohjalle ja Gehrai palasti takaisin matoran-ystävänsä luokse. Pulisonkimestari oli kuunnellut keskustelua sivusta tarpeeksi muodostaakseen kokonaiskuvan. Toverukset tuijottivat hetken hiljaa kohti horisonttia, jossa varmasti pilkistäisi jonkin ajan päästä jo tuttu kotisaaristo.
“Leviaattania tai ei… mie piän näistä vesistä nyt entistäki vähemmän.”
Tällä kertaa po-matoran ei alkanut väittämään vastaan.
Baterra-asema, kilometrejä XMS Profitin yläpuolella
Sarajia ei ollut vastassa aseman herra. Vahki oli siitä loputtoman kiitollinen. Hyvällä tuurilla sielukas isäntä olisi taas aivokuollut sen aikaa, ettei tämä ehtisi huomaamaan uusimman lähetyksen uupumista.
Volitak-kasvoinen jään toa rummutti ikkunalautaa telakointiasemalla, josta avautui näkymä meren yllä vallitsevaan yöhön. Saraji ei ollut vielä tottunut ajatukseen, että pilvet olisivat hänen alapuolellaan ja yläpuolellaan vain maailmaa ja tähtiä erottava raja.
“Kai tiesit, että arvon Tohtori on aikonut päästä siitä läpi”, Kapteeni pohti uneliaana tähtitaivasta tuijottaen, “Viedä meidät toiselle puolelle.”
“Arvon Tohtori ei tee yhtään mitään ilman päätään”, Saraji vastasi katkerana, “Seilasimme Voitonhampaasta ohi. Saa kyseenalaistamaan sen, rajoittavatko sitä skorpionihäntäistä hullua mitkään moraaliset koodit.”
“Ja meitäkö rajoittaa?”, töksäytti jään toa. Siihen Saraji ei halunnut edes vastata. Kuten ei myöskään omaan kysymykseensä siitä, miksi hän oikeastaan edes halusi Killjoyn pään niin hanakasti vadille. Hän tiesi, että päivänä minä hyvänsä muisto siitä syystä kirpoaisi hänen mieleensä. Mutta kaikki oli niin paljon helpompaa, kun ei tarvinnut kyseenalaistaa omia motiivejaan.
“Kuinka mestari? Joko hän on näyttänyt naamaansa.”
“Hän on puhunut taas sen makutan kanssa”, Kapteeni totesi irvistäen, “Tarpeellinen osa uusien silmien luontiin nyt, kun mestari itse ei enää pysty, mutta en minä silti pidä siitä.”
“Mutta kun aika tulee, niin hänetkin puhdistetaan?”
“Luonnollsesti.”
Vallitsi hetken hiljaisuus. Sarajin oli pakko pysähtyä hetkeksi kyseenalaistamaan edellisten viikkojen keskustelujensa hulluutta. Kapteenille tässä ei ollut mitään uutta. Hän oli ainoastaan mielissään juttuseurasta,
“Frosteluksetkin ovat taas neuvottelupöydässä”, toa totesi, “Mestari oli valmis ottamaan heidän joukkonsa vastaan nyt, kun sait arvon komentajan jäämistöt takaisin käsiimme.”
Saraji muisti sen kohtalokkaan matkan, jolla Aizen oli menehtynyt Frosteluksien hyökkäykseen. Klaanilaisten puolustus oli kuitenkin pitänyt. Aizen kuulineen oli kulkenut pitkän matkan mereltä Odinalle, jossa Lähetti oli viimein saanut sen matkaansa.
“Hyvä. Heistä on vielä hyötyä.”
“Ja… tosiaan. Mestari on järjestänyt sinulle jo laivan seuraavaa tehtävääsi varten.”
“Klaaniinko tosiaan taas?”, vahki tuumasi murheellisena, “Vaarallinen paikka, kun sotakin ja kaikkea. Luulin, ettei niiden pirun tonttujen tappaminen ollut prioriteetti.”
“Mestari on vakuuttunut, että hänen kuningattarensa nukkuu paremmin heidän kanssaan. Ja jos se on hänelle parhaaksi, on meidän tehtävämme pitää huolta, että hänen toiveensa toteutuvat.”
Saraji murahti, vaikkei uskaltanutkaan olla aivan samaa mieltä. Hän tiesi, että Bio-Klaani on ollut pakopaikka monille. Ja että yksi Mustan Käden entisistä työläisistä olisi paikannettu taas sinne jo hyvän aikaa sitten. Ionisoturi ei kuitenkaan nauttinut näistä tehtävistä laisinkaan.
Lähetin ja Creedyn ruumiit kummittelivat hänen unissaan jo tarpeeksi. Siinä olikin toinen syy, miksi Saraji ei enää silmiään paljoa ummistanut.
Nascosto, myöhemmin samana iltana
Suu mutrussa pudotusaluksensa voimansiirtoja tuijottava selakhi nosti hitsaamisen kirkkaudelta suojaavan visiirin takaisin otsalleen. Brez nousi seisomaan aluksensa vierelle harmistuneena. Paluumatka saaristosta Nascostoon oli kestänyt paljon odotettua kauemmin, kun laitevika pakotti siskokset lentämään puoliteholla.
Brez havahtui teknillisistä murheistaan telakan toisesta päästä kuuluvaan ärsyyntyneeseen murahteluun. Haarniskanpalasten ja Voitonhampaan saaliin keskellä työskentelevän Killjoyn jupina oli saanut Brezin uteliaaksi. Kralhi oli uppoutunut niin syvälle monimutkaisen elektroniikan ongelmiin, ettei tämä huomannut, kuinka selakhi oli hiipinyt hänen vierelleen.
Nainen tuijotti melkoisen tovin, kuinka harmaa haarniskaton olemus yritti saada virtaa kulkemaan läpi kolmen jalkapanssareiden aseluukkujen säätelijän. Hetken aikaa johtoja päätteisiinsä juotettuaan entisen kenraalin mekaaniset sormet vapauttivat annoksen virtaa kannettavasta syöttöjärjestelmästä. Testivalo ensimmäisessä komponentissa syttyi merkiksi virrasta. Kaksi sen jälkeen tulevaa eivät.
“SAATANAN SAATANA!”
Selakhi kiljaisi turhautuneen Killjoyn iskiessä nyrkkinsä pöydän lävitse ja Killjoy säikähti pahanpäiväisesti huudosta, jonka päästäjää hän ei ollut edes huomannut. Molempien täytyi tasata hetki hengitystään, kunnes Killjoy viimein pahoitteli äkillistä reaktiotaan.
“Anteeksi… tämä järjestelmä… harmauttaisi skakdinkin harjan. En ole ennen rakentanut tällaista tyhjästä.”
“Ihan rauhassa, iso kaveri. Ei se nyrkkiä takomalla korjaannu.”
Killjoy tuhahtí, vaikka tiesi selakhin olevan oikeassa. “Minulla oli ennen ystävä, joka teki nämä jutut puolestani.”
“Oli? Tapahtuiko jotain?”
“Kaatui samaan vihreään terään, joka huitoi sinua kohti tänään.”
Vaikka Brez oli aidosti pahoillaan Killjoyn ystävän kohtalosta, oli hän myös iloisen hämmentynyt siitä, kuinka Killjoy kerrankin tunnisti Brezit toisistaan.
“Sinä tunnistit!”
“No totta karzahnissa. Olettehan te nyt kuitenkin ilmiselvästi erinäköisiä.”
Selakhi kävi mielessään kamppailun, heittääkö Killjoyta päin sarkastisia kommentteja hänen ällistyttävästä huomiokyvystään. Väsynyt Brez jätti kuitenkin asian sikseen, kurkotti Killjoyn pöydälle ja nappasi työn alla olleen viritelmän.
“Mmrh. Joo. Näen, missä vika on.”
Killjoy seurasi, kuinka selakhi raahasi toisella kädellään telakan oleskelutilasta nojatuolin alleen ja rymähti sille säätimen kanssa. Nainen kaivoi tarvikepaketistaan pienenpienet juottovälineet ja alkoi hitaasti uudelleenohjaamaan johtoja. Killjoy seurasi kiitollisena hetken Brezin toimia ja siirsi sitten katseensa punamustaan haarniskanpalaseen, jonka sisäpintaan oli tarkoitus kiinnittää ohjuspattereiden ohjausjärjestelmä. Tämä sentään oli hänelle tuttua.
Kaksikko työskenteli hetken kaikessa hiljaisuudessa, kunnes Killjoy harhautui taas ja päätyi tuijottamaan kohti työpisteensä sivulle asetettua puettua mannekiinia. Brez vilkuili sivusilmällään Killjoyn katsetta, mutta jatkoi kuitenkin samalla työskentelyään.
“Miten sinä luulet, että hän sai sen?”
Killjoy ei osannut vastata. Nizin työvälineet Voitto Korporaation holveissa olivat viimeinen asia, mitä hän oletti hammaslääkäriltä löytyvän. Oli vaikea uskoa, että Purifierin ja voitonhampaan herran yhteistyö olisi ollut niin tiivistä. Korporaation motivaatioissa oli vielä selvittämistä.
“Sen kun tietäisin. Liekö Purifierin käsitys vitsistä… tai valkoisen kuningattaren leikkejä.”
Selakhi muisteli hetkeä, jolloin Killjoy oli saapunut Nascostoon ja kertoi heille ensimmäistä kertaa Valkoisesta Kuningattaresta. Kohtaamisesta eteläisillä saarilla, kun kuoleman partaalle ajautunut Killjoy lähetettiinkin takaisin elävien joukkoon.
Kuka nainen kellossa sitten ikinä olikaan, oli hänestä pelkkiä teorioita. Mutta päivä päivältä voimistuva kellojen kalahtelu Killjoyn päässä alkoi olla liian todellista kuningattaren huomiotta jättämiseksi.
Se, kuinka Killjoy oli Valkoisen ensimmäistä kertaa huomannut oli kuitenkin tarina itsessään. Ja sellainen, jonka selakhi halusi ehdottomasti kuulla.
“Skakdi laivalla. Hän puhui Valkoisesta Kuningattaresta.”
“Niin teki.”
“Kauanko olet tiennyt hänestä?”
Killjoy ei rehellisesti ollut aivan varma. Ei ollut kaukaa, kun hän oli tunnistanut Valkoisen hampaiden kuningattareksi. Mutta hän ei vieläkään ollut aivan varma, kuinka paljon Valkoinen todella oli Bianca. Mutta vähintäänkin mielenkiintoisen tarinan vuoksi hän lähti siitä oletuksesta.
“Minun puvussani ei koskaan ollut tekoälyä.”
Brez ei ymmärtänyt.
“Creedy, ystävä josta kerroin, sanoi asentaneensa Käden entisen tekoälyn pukuuni uudelleenrakennukseni jälkeen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että pistin puvun sisustat uusiksi miltei välittömästi päästyäni jaloilleni. Voit kuvitella yllätykseni, kun kuulin Biancan puhuvan korvassani, vaikka tekoälypalikka lepäsi pöytälaatikossani.”
Kralhi kopautti rintaansa. Arkkikranan loiste haarniskan alla voimistui hieman.
“Se on ollut sinussa kaiken aikaa? Miten se edes toimii?”
“Oikeastaan, minä olen tainnut olla hänessä kaiken aikaa. Tai kuka tietää. Ei ole ollut aiheen suhteen hirveästi kanssaeläjiä.”
“Mitä sinä oikein sitten teit?”
“Leikin mukana niin pitkään, kuin vain tohdin. Kohtelin sitä, kuin tietokonetta. Valvoin sitä. Yritin ottaa selvää siitä, mitä hän ja Creedy halusivat minusta. Vuosien jälkeen tosin alkoi näyttämään siltä, etteivät kummankaan tarkoitusperät olleet vihamielisiä… kunnes Purifier törmäsi minuun taas Ath-Korossa. Siitä hetkestä lähtien Biancan naamio on rakoillut. Ja viimeisin kohtaamiseni Purifierin kanssa paljasti viimein hänen todelliset kasvonsa…”
“Mutta hetkonen”, Brez jäi pohtimaan. Selakhin juottovälineet olivat jo jääneet pöydänkulmalle, “Sinä olet kutsunut häntä myös… Kaikkinäkeväksi. Joten… jos sinä olet hänessä… eikö se tarkoita, että hän näkee ja kuulee kaiken, minkä sinäkin.”
“Uskon näin. Tai ainakin ennen uskoin.”
“Karkotitko sinä hänet? Mitä sinä oikein teit?”
Killjoyn muistot palasivat muutaman päivän taakse Mustan Käden tukikohdan syövereihin. Hän näki sielunsa silmin Matoron ojennetun käden hänen edessään.
Punaiset keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Kenraali nosti Nimdan aivan silmiensä eteen, samalla kun painoi sormella ihoa takaraivostaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja data alkoi vilisemään metsästäjän silmissä. Hetken ajan sirua ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan Killjoyn visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Kenraali nosti katseen hetkeksi sirusta ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.
“Sain odottamatonta apua”, Killjoy vahvisti ja käänsi sitten katseensa takaisin ohjuspatterien pariin. Brezkin sulatteli hetken ajatuksiaan ja juotti vielä viimeisenkin johdon paikoilleen. Nainen kurotti virransyöttöön ja päästi purkauksen sähköä. Kaikki kolme valoa syttyivät. Killjoyn harmaat kasvot virnistivät kiitokseksi. Selakhi rojahti mukavampaan asentoon tuolissaan ja seurasi hetken Killjoyn työskentelyä.
“Mitä pirua täällä oikein tapahtuu”, Brez huokaisi, “Vielä viikko sitten me luulimme, että se helvetin hammasveikko oli se, joka meidän piti lynkata, mutta… minä en enää tiedä, mitä vastaan me edes taistelemme.”
https://www.youtube.com/watch?v=05OgvUlchuo
Killjoy pysähtyi miettimään hetkeksi. Ei hän oikeastaan osannut vastata selakhin mietteisiin. Ei hänkään tiennyt varmasti mitään. Toiseksi paras vaihtoehto oli kuitenkin tarjota Brezille kaikki tiedonrippeet ja antaa naisen tehdä itse omat tulkintansa.
“Minä en usko, että Purifier vei teidän siskoanne… tai Niziä tai ketään muutakaan, koska hän haluaa tulla voittamattomaksi. Tai edes vahvemmaksi. Jo silloin vuosia sitten, kun seurasin toa Ficusta, joka puhui pääasiassa vain itselleen uskoin, ettei hän todella hakenut omaa etuaan teoillaan. Hän puhui aina Valkoisestaan. Hänen tahdostaan. Kuinka hänen kohtalonsa oli tulla kuningattarensa kaltaiseksi.
Baterra-asema
Musta olemus repi kätensä irti omasta aivolohkostaan. Kipu oli lakannut hetkeksi. Luustosta koostuva luuranko, joka oli noussut hänen lihansa ulkopuolelle oli juuri lakannut savuamasta. Päässään hän kuuli kuningattarensa varoittavat sanat. Näytöltään aseman mestari näki, kuinka Mielen Prinssi ja Tulen Seppä katosivat mielisairaalan syövereihin. Ilmakuva näytti kaksi muuta toaa, jotka jäivät Aft-Amanan porttien ulkopuolelle. Kumpikaan heistä ei nähnyt metsästäjiä, jotka valmistautuivat jakamaan ehtymättömiä ammusvarastojaan..
Hän on Seppä. Seppä, joka takoo itsestään kelloa. Meidän sielumme ovat hänen esisoittonsa. Harjoitusta siihen kaaokseen, mihin Valkoinen häntä valmistelee.
Heidän kohtalonsa nitoutuvat yhdeksi. He puhdistavat meidän maailmamme, koska niin on tarkoitettu. Kuolleista on syntyvä heidän kätensä. Elävistä heidän silmiään. Tavoitteenaan rakentaa valtakuntansa, kunnes keskiyö koittaa.
Kerros mustan olemuksen yläpuolella pauhasi loputtoman kellokoneiston sykkeessä. Valkoisen sydän löi raskaammin, kuin koskaan. Nainen kellossa tiesi, kuinka hauras hänen valtakuntansa todella olikaan. Hän kirkui ajatuksesta. Kirkui lastensa menettämisestä. Lastensa tuskasta.
Sanansaattaja oli lähellä totuutta. Hänen silmänsä eivät ehtisi perille ajoissa.
Minäkin olen hengissä vain, koska he ovat sallineet minun elää. Keskiyö koittaa vasta, kun he niin päättävät. Siihen asti muut voivat vain odottaa. Ja me taistelemme taistelua, joka meidän velvollisuudeksemme on asetettu. Ja minä tiedän, koska Valkoisen verkko toimii molempiin suuntiin. Aina välillä minä näen ja kuulen heidät.
Ja Valkoinen katsoi horisonttiin ja näki legendojen kaupungin. Metru Nuin keskipäivän aurinkojen yllä kaiken näki sen lapsien kruunattu kuningatar.
Toan nimi oli Lufeke, eikä hän ollut onnellinen. Hän oli itse asiassa hyvin surullinen — tai olisi ollut, mikäli olisi osannut peloltaan ajatella, mitä oli olla surullinen. Hänen oli ollut määrä turagoitua vanhan turagan jäädessä eläkkeelle — ja antaa toavoimansa jollekulle kylän matoralaisista. Hänestä oli määrä tulla kylän johtaja.
Se oli ollut pelkkä pohjoinen kalastajakylä, jonka asukkaat eivät olleet uskoneet Bio-Klaanin varoituksia kaikkialle levittäytyvästä nazorak-armeijasta. Lähestulkoon kaikki muut pohjoisen saaret olivat heidän mukaansa jo torakkain vallan alla. Turaga ei kuitenkaan ollut halunnut hylätä heidän koko elämäänsä.
Bio-Klaani oli ollut oikeassa siinä, että jokin oli tulossa. Mutta se jokin ei ollut lauma torakankaltaisia raheja.
Ei.
Lufeke katseli sitä, mikä oli ollut ennen hänen kylänsä. Sen tilalla kasvoi nyt jotakin todella häiritsevää ja niin, niin väärää. Jokainen matoralainen rakennus oli pyyhitty pois, ja tilalla seisoi saatanallisen arkkitehdin epäpyhä taidonnäyte: mustasta materiaalista, kenties obsidiaanista, rakennetut piikikkäät goottilaistornit kohosivat palaneen maan pinnasta kuin jäävuorenhuiput merestä. Jostakin hopeanvärisestä, Lufekelle tuntemattomasta metallista — ja tämä oli paljon sanottu, sillä hän oli raudan toa — sekä irvokkaasta orgaanisesta punertavasta lihasmassasta kokoon kursittuja lonkeroita kohosi sieltä täältä tornien seinistä sekä maasta itsestään. Korkeimman tornin huipulta kohosi antennia muistuttava pitkä musta siima, jonka ympärillä leijui tasaisin välimatkoin mystisesti missään kiinni olematta violetteja renkaita. Jos ne eivät olisi näyttäneet lasilta, Lufeke olisi uskonut niiden pysyvän antennin ympärillä magneettisten voimien avulla. Taivaalle ympäri saarta lentelivät Kerubit, helvetilliset ramat kuin suoraan itsensä Karzahnin omista painajaisista revityt. Ne pysyivät kaukana torneista ja kiersivät saarta kuin vartioiden.
Kaikkea tätä raudan toa katseli yhdestä näistä mustista torneista. Hänet oli sidottu kiinni X:n muotoiseen metallitelineeseen — ja lisäksi hänen raajansa oli naulattu kiinni siihen: kiviset vaarnat oli lyöty läpi hänen kyynärvarsistaan ja pohkeistaan… haarniskaa, lihaksia taikka luita säästelemättä. Mitä ilmeisimmin naulat olivat kiveä, jottei hänellä olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hallita niitä elementtivoimillaan. Lisäksi metallinen asia, johon hänet oli kiinnitetty näin kivisin vaarnoin ja prototeräksisin ketjuin, oli sitä samaa metallia, jota hän ei kyennyt nimeämään lonkerotorneista. Arkkitehdin tietäen raudan toa ei ollut yllättynyt. Jos hän olisi saanut vapaasti arvata, ketkä kykenisivät löytämään taikka valmistamaan ennennäkemättömiä alkuaineita, hän olisi osunut oikeaan.
Raudan toa katseli näkyä ja vihasi sitä. Vihasi sen luojaa ja vihasi noita Mustia Insinöörejä, jotka hänen ympärillään näpyttelivät näppäimistöjään suurten näyttöpäätteiden ääressä. Torninhuippu, jossa hän virui, oli alaltaan muutaman kymmentä neliömetriä. Hänen telineensä oli raahattu sen reunalle, jotta hän näkisi, mitä hänen saarelleen tapahtui.
”Niin suloista, eikö olekin. Yksikään matoralaisistasi ei ole enää elossa. Turaganne on poissa päiviltä. Kaikki tämä taitaa tarkoittaa, että olet kylänvanhin jo ennen turagaksi muuttumistasi, rakas ystäväni.”
Ääni oli pehmeä. Pahansuova mutta pehmeä. Nautiskeleva. Se kuului hänen takaansa, joten hän ei saanut käännettyä päätään, jotta olisi nähnyt puhujan.
Mutta kukapa muukaan se olisi voinut olla kuin Arkkitehti itse.
”Kerro minulle nimesi, toa.”
”En.”
Oli virhe kieltäytyä. Jokin repi väkivaltaisesti hänen mielensä auki ja otti vastauksen vastoin hänen tahtoaan. Hän ei ollut osannut varautua sellaiseen lainkaan, vaikka hänen ystävänsä, mielen toa, jonka kanssa hän oli varttunut matoranina, oli häntä varoitellut aina vihamielisistä mielenvoimain käyttäjistä. Tätä hän ei ollut osannut kuvitella. Hänen aivokudoksensa vuosi verta, tai siltä hänestä tuntui.
”Voi, pääkipu on aina psykosomaattista. Aivoissa ei ole kipureseptoreita”, demoni sanoi. Toa irvisti ja sylkäisi alas tornista.
”Lufeke”, demoni maisteli sanaa. ”Raudan toat ovat hyödyllisiä olentoja. Minä löydän sinulle vielä monta käyttötarkoitusta.”
Olento saapui toan vierelle, jolloin tämä näki hänet. Vyötäröstä ylöspäin valkeassa haarniskassa oli siellä täällä upotettuna purppuraisia jalokivimäisiä monitahokkaita, jotka kimmelsivät hennossa auringonlaskun valossa. Monitahokkaiden ympärillä pullisteli mustia suonimaisia asioita. Valkean yläruumiin haarniskan erotti alaruumiin haarniskasta, joka sen sijaan oli musta, nahkainen vyö, jonka soljesta katselivat pienet elävät kauhistuneet kasvot, jotka huusivat armonaneluita mykällä suulla.
Siellä täällä alaruumiin mustasta panssarista pilkotti pieniä metallinpalasia erilaisissa asennoissa, ikään kuin joku olisi ne iskenyt siihen ja jättänyt paikalleen. Samaa metallia kuin tuntematon rakennusmateriaali torneissa ja demonisissa lonkeroissa. Selässään pimeyden herralla oli pari tummanvioletteja repaleisia siipiä, jotka muistuttivat kovin Kerubien vastaavia lepakkomaisia lentoraajoja. Päässään langenneella enkelillä oli Kanohi Avsa, jonka karmeilla kasvoilla virnuili demoninen krokotiilinvirne.
”Minä puolestani olen Makuta Abzumo”, pimeyden herra lausui samalla nautiskelevalla äänellä kuin aiemmin ja siveli raudan toan käsivartta valkealla kämmenellään. Toa kiinnitti huomionsa makutan pitkiin mustiin kynsiin, joiden tarkoitus oli hyvin todennäköisesti raadella. Oli virhe miettiä, mitä niillä oli tarkoitus raadella, sillä hänen mielensä ei ollut makutalle suurikaan vastus.
Tuskallisen tutustumishetken jälkeen Lufeke toivoi, ettei olisi koskaan astunut ulos kanisteristaan synnyinsaarellaan.
Neljä Mustaa insinööriä raahasi raudan toan alas tornista Abzumon kääntyessä viidennen insinöörin hänen eteensä tuoman ilmassa häilyvästi leijailevan näyttöpäätteen puoleen. Näytöllä oli staattinen kuva Harmaasta Aineesta ja sen vieressä spektogrammi, joka värähteli hieman häiriöäänistä.
”Aine”, makuta totesi monotonisesti. ”Miksi videopuhelu, jos et aio antaa videokuvaa?” ”Valtias, syy ei ole minun, vaan ilmeisesti se on oletusasetus.”
”Voivatko vahkit havaita sinut?” ”En usko, valtias. Minulla on täältä lyhyen kantaman yhteys merellä olevaan alukseen, kaiketi neutriinosäteilyä, uskoisin. Ja sieltä radioyhteys sinne. Yhteys vaatii erittäin pieniä datapaketteja, joten videokuva ei valitettavasti onnistu.”
”Aivan, aivan”, Abzumo sanoi ja nyökkäsi. Musta Käsikään ei olisi loistonsa päivinä havainnut puhelua, ellei olisi tiennyt tarkasti, mitä etsiä. ”Mikä on Metru Nuin tilanne, Aine?” ”Herrani, olen kaivellut hieman, ja täällä tapahtuu merkillisiä asioita. Käsittääkseni vahkeilla on ollut joitain ongelmia. Lisäksi Bauinuvan parantolassa on tapahtunut murha.”
”Vai murha. Ei ole ennennäkemätöntä suurkaupungissa, Aine.” ”Valtias, tämä on Metru Nui.”
”Toden totta, Aine. Entäpä Zairyh?” ”Hän otti minuun yhteyttä, kuten oli tarkoituskin. Ja käsittääkseni klaanilaiset ovat nyt Aft-Amanaksi kutsutussa… entisessä mielisairaalassa. Jonne he menivät käytyään Bauinuvassa.”
”Ja uskot tämän murhan liittyvän asiaan?” ”Kyllä, herra. Zairyhin raportin mukaan klaanilaisten perässä voi olla muitakin tahoja kuin me.”
”Mitä muita tahoja?” ”Zairyh ei kokenut asiakseen selittää.”
Makuta pudisteli päätään hieman, ennen kuin vastasi: ”Jatka hyvää työtä, Aine. Luotan siihen, että Zairyh pitää oman osansa sopimuksesta, vaikka onkin vähäsanainen.” ”Kyllä.”
Aineen kuva katosi näytöltä ja spektogrammi lakkasi värähtelemästä kokonaan. Puhelu oli katkennut. Abzumo viittasi kädellään näyttöä poistumaan, ja sen tuonut insinööri vei sen pois.
”Yhteys Seppään”, Abzumo kivahti vaativasti ja sai liikettä insinööreihin.
Kaksi mustaa insinööriä työnsi hänen eteensä aavistuksen verran lattian yläpuolella (mahdollisesti leijuntakanokalla toimivan) leijuvan metallitelineen, johon oli kahlittu vahki. Vahkin raajat oli revitty väkivaltaisesti irti niin, että jäljellä oli pelkkä torso ja siihen kiinnittynyt pää. Pää ei myöskään näyttänyt olevan kovin kunnossa, sillä se oli repeytynyt auki ja näytti valtavalta kidalta.
Vahkin leuat nytkähtivät hieman valkoisen himmeän valon syttyessä sen kallon sisälle. Äkillinen liike sai muutaman pisaran kirkasta massaa valumaan mekaanisen takaraivon raoista. Ääni, joka seurasi vahkin käynnistymistä muistutti etäisesti tuskallista kirkumista.
Yhteys, joka vahkiin muodostui, kävi läpi prosesseja, jotka rikkoivat jokaista perinteistä kommunikaation sääntöä. Jos entisessä lainvalvojassa olisi ollut edes rippeitä sen keinotekoisesta tietoisuudesta, olisi sen tajunta hetkeksi hukkunut viisarien raastavien iskujen alle. Mutta todellakin vain hetkeksi. Kellot työskentelivät nopeasti. Valkoisten valojen tasaannuttua vahkin silmäviiruihin se hiljeni ja käänsi jakamattoman huomionsa kohti Abzumoa.
”Kovin kaunis alkuilta, eikö vain”, kuului mekaanissävyinen puhe vahkin suun tavoin liikkuvista leuoista. Sävy mekaanisuuden takaa omasi kuitenkin orgaanisemman lähteen. Moniääninen olemus epätavallisen keskustelun toisessa päässä puhui ensimmäistä kertaa päiviin.
”Seppä! Viime kerrasta onkin hetki”, makuta totesi hyväntuulisesti virnistellen. ”Metru Nuilla kuulemma tapahtuu paljon.”
”Katseemme siis kohdistuvat samaan, vanha tuttu. Odotan itsekin mielenkiinnolla tapahtumien kulkua.”
Jokaisen sanan myötä mekaaninen sävy häivyttyi taaemmaksi ja merkillinen yhdentoista äänen massa otti valtaa leukojen liikkeestä.
”Tämänhetkisten tietojeni mukaan minua suuresti kiinnostavat bioklaanilaiset ovat Aft-Amanan hylätyssä parantolassa. Mutta käsittääkseni heidän kannoillaan on muitakin tahoja, joista agenttini ei kyennyt tarkemmin informoimaan. Osaatko valottaa asiaa, ystäväiseni?”
Vahkin leuat päästivät äänen, joka muistutti lihan repeytymistä. Seppä oli repinyt itsestään jotain irti. Kenties pitääkseen itsensä järjissään keskustelun ajan.
”Varjotun väkeä, paljon. Tunnen joukkion. Heidän läsnäolonsa saattaa aiheuttaa komplikaatioita monella taholla. Yksi omistani tarkkailee heitä varjoista.”
”Sillä kirotulla draakinperkeleellä on tapana sotkea itsensä mukaan kaikkeen”, Abzumo kirosi. ”Onko muita yllätyksiä tiedossa?”
Oli harvinaista, että Seppä epäröi sanoissaan. Nyt kuitenkin seurasi lyhyt pohdiskeleva hiljaisuus. Oli, kuin yhdentoista mestari olisi halunnut varmistaa ettei kukaan muu kuulisi häntä.
”Kaikkinäkevä on… huolissaan. Hän puhuu Sanansaattajasta. Kokonaan uudesta ryhmästä, joka olisi noussut syvältä Metru Nuin haudoista. Hän ei puhu siitä tarkoin, mutta en sulje pois mahdollisuutta, että Käsi olisi nousemassa uudelleen.”
”Minä luulin, että Killjoy on kuollut. Voiko Käsi nousta ilman häntä?”
”Kenraali on valitettavasti yhä keskuudessamme, joskin hänen tuhon jälkiään on helppo seurata. Hän ei ole ongelma, mutta hänen ja toien suurkaupunkivierailulla on ollut odottamattomia vaikutuksia. Valkoinen puhuu vahkista. Kenraalin tyttärestä. Arvaamaton ja vaikea jäljittää. Hänen nousunsa tekee entistäkin tärkeämmäksi sen, että yhteistyömme laitetaan täytäntöön ripeästi. Sanansaattaja tulee puhdistaa ennen kuin hän pääsee jäljille siitä, mitä me täällä teemme.”
Abzumo näytti mietteliäältä. Hän rupesi kävelemään hitaasti vahkitelineen ympäri katsellen auringon viimeisiä säteitä, jotka katosivat horisonttiin. ”Ehkä on parasta ryhtyä valmisteluihin heti. Kenties meidän olisi syytä tavata ja alkaa tehdä hieman tiedettä, Seppä.”
Vahkista kuului taas repeytyvä ääni ja karjahdus, joka aiheutui syvälle rintakehään uppoavista objekteista puhelun takaa. Hetken hengitystään ja persooniensa kaaosta tasattuaan puhe palasi takaisin makutan keskuuteen.
”Kyllä vain. Ensimmäiset testiyksilösi suoriutuivat erinomaisesti Klaanin saaren tehtävällään, vaikka heidän… kohtalonsa olikin odotettua verisempi. Lienet jo saanut toiveeni seuraavista yksilöistä? Uusimmat vapaaehtoiset soveltunevat tarkoituksiisi?”
”Olen erittäin avomielinen uusille toivoille, jotka uhrautuvat hyvän tarkoituksen puolesta.”
Vahkin leuat muodostivat ilmeen, jota olisi korkeintaan vahingossa voinut uskoa virnistykseksi. Jonkinlainen erillinen koneisto sen kallossa veti valuvaa massaa takaisin sen sisälle.
”Entä kuinka ovatkaan lahjani suoriutuneet kokeiluistasi? Xia on valmis aloittamaan täysimittaisen tuotannon, mikäli tuote miellytti tarpeeksi.”
”Olen erittäin tyytyväinen. Minulla niille jo suunniteltuna paljonkin käyttöä. Ja voit olla varma, että käyttötarkoitukseni niille palvelevat meidän molempien etuja.”
Koneesta kuului vastaukseksi vain tyytyväinen korahdus. Tulevaisuus näytti Valkoisenkin hovissa kulkevan haluttuun suuntaan.
”Otan yhteyttä uudestaan, kunhan Metru Nuin tilanne on hieman selkeytynyt. Hyvää illanjatkoa, Ficus”, Abzumo sanoi ja kääntyi selin vahkiin.
Mekaaninen pää nyökkäsi ja sitten sen alaleuka valahti veltoksi. Valkoisen valon paetessa teräksisestä olemuksesta, olisi tarkkaan kuuntelemalla voinut kuulla sekuntien tikityksen, jotka vaimenivat lopulta täydelliseen hiljaisuuteen. Vahkin pää retkahti elottomana sivulleen. Mustat insinöörit tarttuivat jälleen telineeseen ja vetivät sen mukanaan.
Makuta käveleskeli pohdiskelevasti tornin reunalle ja katseli pientä valtakuntaansa. Kerubit olivat kadonneet näkyvistä pimeyden vallattua maiseman. Serafi laskeutui tornin huipulle, Abzumon viereen, siivet ruumistaan peittäen – ikään kuin suojautuen kirkkaudelta, jota tämä ei säkenöinyt.
”Herrani ja valtiaani!” se kirkui suojellen kasvojaan niin ikään, kun makuta kääntyi tämän puoleen.
”Serafini”, makuta sanoi. ”Mikä on saaremme tilanne?”
”Herrani ja valtiaani, Asema III on valmistunut aikataulussa. Muu arkkitehtuuri on myös valmis.”
”Mainiota.”
Hetken makuta vain tuijotti merelle. ”Serafi, eikö olisi helppoa, jos Pimeyden metsästäjät ja Bio-Klaanin hölmöt vain tuhoaisivat toisensa, ja sirut saisi poimittua helposti heidän raadoistaan?”
”Herrani ja valtiaani”, Serafi vastasi, ”te olette täydellinen. Te revitte sirut heidän elävistä käsistään ja tuhoatte kerettiläiset!”
”Alan olla vakuuttunut, että Kuralumi on varteenotettava vastustaja. Aliarvioin hänet kerran, en tee sitä toistamiseen.”
”Herrani ja valtiaani, olette virheetön!”
”Kuralumella on pian mahdollisesti kaksi Nimdan sirua. Voi olla jo tälläkin hetkellä. Se voi tehdä hänestä hyvin vaarallisen.”
”Herrani ja valti-”
Makuta viittoi saatanallista enkeliä vaikenemaan. Kuralumi oli upottanut hänen Arkkienkelinsä meren pohjaan. Kuralumi oli kerran ollut vähällä turmella hänen suunnitelmansa.
Ei. Kuralumi ei ollut niin kykenevä. Vaan joku muu oli. Abzumo hymyili. Totuus oli paljastunut Arkkienkelin taistelussa. Matoro ei ollut päänsä sisällä yksin ajatuksineen, ei suinkaan. Kuinka elävästi hän sen muistikaan…
Arkkienkelin taistelu
Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.
Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.
Abzumo heräsi keskeltä lumihankea. Hän nousi istuma-asentoon hieman pöllämystyneenä tilanteen saamasta käänteestä.
”Mitä.”
Kaikkialla oli valkoista, aivan liian valkoista. Sokaisevat lumikinokset hohtivat hänen edessään, hänen takanaan, kaikkialla hänen ympärillään, ja puiden takaa paistava aurinko sokaisi hänet heijastaessaan säteensä kinoksista. Huomionarvoista oli, että puut olivat sysimustia, ikään kuin hiilestä veistettyjä. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisoivat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
”Mikä hitto”, makutan suusta pääsi jälleen erittäin epäabzumomaisesti. ”Missä ja miten.”
Lumi jatkui silmänkantamattomiin. Nietokset olivat koskemattomia, puhtaita kuin viaton vasta ruumiista irti leikattu aivokudos, joka on juuri käynyt läpi puhdistusoperaation. Tuuli kävi leudosti. Luminen valkeus jatkui silmänkantamattomiin, kenties loputtomiin, mutta se ei suinkaan ollut autiomaa, kaukana näkyvät vuoret paljastivat sen. Ehkäpä niiden takana sitten nietokset jatkuisivat maailmain ääriin.
”Minun pitäisi varmasti toivottaa sinut tervetulleeksi”, sanoi rauhallinen, syvä ja matala ääni yhtäkkiä tyhjyydestä, kenties kaikkialta makutan ympäriltä. Ehkä se oli lumi, joka puhui? Ehkä vuoret kuiskailivat hänelle tervetulotoivotuksia matkojen takaa. Yhtä kaikki hätkähtäen rajusti yhtäkkistä muutosta kuuloaistein havaittavassa ilman väreilyssä Abzumolta pääsi jälleen erittäin epäabzumomainen interrogatiivipronominien ketju.
”Kuka. Missä.”
”Oh, sinä et siis tunnista minua?” ääni kysyi selvästi huvittuneena. Tuuli pyörteili ja heitti hienojakoista lunta Abzumon kasvoille niin, että tämä tyrskähti. Ääni oli tuttu mutta unohtunut – ja ennen kaikkea odottamaton.
”Olen kaltaisesi itsekin”, ääni jatkoi.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli lunta päältään. Hän kiinnitti huomiota vasta huomaamiinsa lumettomiin laikkuihin siellä täällä ympärillään. Paljastunut ruoho oli kukoistavan vihreää, ei lainkaan kuten korpinmustat kuusipuut vähän matkan päässä.
Sitten hän havaitsi ruoholla selin Abzumoon istuvan hahmon. Hänen mustavalkea kehonsa ja valkoinen kanohinsa olivat täynnä teriä ja rumia, tappavia metallinpalasia. Se ei ollut elegantti makuta-haarniska, se oli kuin kymmenistä haarniskoista kokoon parsittu olemus.
Ja se oli vangittu paksuilla punaisilla kahleilla. Tiukasti. Jääpylväät, joihin hänen siteensä menivät, olivat kokeneet kovia. Niiden jäiseen pintaan oli kaiverrettu satoja kolmioita, kaikki tasasivuisia ja muinaisin kirjaimin koristeltuja. Muodot kattoivat pylväiden jokaisen pinnan, jolle vanki vain ylsi.
”Mutta ei, minä en ole sinun veljesi.” Ääni ei ollut mitään, mitä Abzumo muisti kuulleensa. Se tuntui olevan täynnä ristiriitaisia tunteita.
”Sinä… olet makuta. Makuta vangittuna toan mieleen”, Abzumo vastasi astellessaan lähemmäs. Hän kiersi jääpylvään nähdäkseen olennon kasvot. Ne kuuluivat jollekulle, jonka hän oli joskus tavannut. Rauhalliset, seesteiset kasvot, joita halkoivat langenneiden enkelien kapeat silmät.
”Minä tapoin sinut, Itroz”, makuta lopulta sylkäisi.
Kahlittu katsoi pitkää pahan enkeliä kuin muistellen. ”Niin”, hän lopulta vastasi. ”Niin siinä taisi käydä.”
”Mutta ilmeisesti selvisit”, kahlitsematon jatkoi. ”Kysyttäväkseni jääkin ilmeisesti, miten. Ja miksi.”
”Tunnet varmasti ne teoriat, joiden mukaan kaikki elämä on psyykkistä. Kehot ovat vain ajatusten työkaluja. Tietysti tunnet, olethan makuta. Luulet tietäväsi kaiken, koska osaat luoda elämää. Mutta tosiasiassa sinäkään et ole löytänyt keinoa päästä eroon antidermiksen kahleista ja kehittyä pelkäksi materiaalisesta maailmasta erillään olevaksi mieleksi.”
”Olit aina hieman omalaatuinen persoona, Itroz”, Abzumo totesi kylmästi. ”Oletetaan, että olet olemassa pelkkänä tietoisuutena. Missä sinä olet? Asutatko Kuralumen mieltä hänen seuranaan – ilman, että hän muka edes huomaisi sitä?”
”Mielen Prinssi kyllä tietää minusta. Mutta hän ei halua tietää. Hän… vierastaa minua. Uskottelee, ettei minua olisi. Sokeuttaa itsensä, niin sanotusti.”
”Mielen Prinssi! Ha ha ha! Typerä hölmö, joka sekaantuu mahtavampien olentojen asioihin ja maksaa siitä vielä hengellään!”
”Sanoo mahtavampi olento, jolla vaikuttaisi olevan suuria vaikeuksia toan voittamisessa”, makuta maassa vastasi.
Abzumo kyykistyi niin, että hänen kasvonsa laskeutuivat Itrozin tasolle, ja siveli kädellään jäistä pylvästä hienovaraisesti. ”Hienoa symboliikkaa tuon avatarin valinnassa, veli”, hän sanoi maireasti. ”Oletko todella niin vanki kuin annat olettaa? Vai hallitsetko sinä tätä mieltä? Miksi minulla on vaikeuksia voittaa toa? Ehkä minulla ei ole.”
”Toa on sulkenut minut syrjään. Kahlinnut minut sillä, mitä luulee kohtalokseen. Hän kuulee vain kuiskaukseni. Ohjastukseni”, särkynyt enkeli vastasi. ”Sinä kamppailet vain toaa vastaan, Makuta Abzumo. Ja sinä häviät hänelle.”
Abzumo ei vastannut mitään vaan nousi ylös ja alkoi saapastella ympäri Itrozia kahlitsevia pylväitä.
”Minä olen Ath!” hän karjaisi yhtäkkiä aivan Itrozin pään vieresssä. ”Kurjat temppusi eivät pysäytä minua, ei varsinkaan säälittävä nukketoasi!”
”Eivät ne ole minun temppujani”, kahlittu vastasi. ”Ne ovat hänen. Hänen mielensä. Hänen nukkensa.”
Koko mielimaisema pimeni hetkeksi, ja muuttui pimeydeksi ja veden kohinaksi. Valkoisen Käden eleettömäksi hahmoksi. Mustan Suun posliinisiksi kasvoiksi.
”Ja olet saattanut herättää ne.”
Ennen ympäristön palautumista lumiseksi aukeaksi Abzumo näki niistä vilauksen. Jokaisesta.
”Minua eivät kiinnosta Avden lelut”, makuta tuhahti. ”Kuralumen naamio. Se on kovin tutun näköinen, Itroz.”
”Uskon, että olet nähnyt sen aiemminkin. Kenties Destralilla, minne sen veit, kuin kissa vie isännälleen kuolleen rotan.”
”Aivan, Nimda-jäljitelmä mitä ilmeisimmin. Hah, olisi pitänyt tietää.”
”Kalpea jäljitelmä, pahoin pelkään. Mutta kenties se oli tarpeeksi sytyttämään toaan pohjaton himo löytää Nimda. Hän uskoo sen olevan hänen kohtalonsa.”
”Ja epäilemättä säilyttämään sinun mielesi, kunnes kykenit siirtymään toan mieleen”, Abzumo sanoi myrkyllisesti.
”Kenties niin”, Itroz vastasi. ”Tai kenties se olikin Ath, joka minut pelasti, tai ehkä olen vain toan mielen tuotos, varjo kauan sitten kuolleesta. Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?”
”Pidä epistemologiset näkemyksesi omana tietonasi, veljeni. Kun minulla on kokonainen Kanohi Nimda, minä päätän, mikä on mielen tuotosta ja mikä todellista.”
”Ja mikä tulisi olemaan todellista?”
Sairas virne hiipi Abzumon kasvoille. ”Minä.”
”Kenties se on jo kaikki, mitä on”, makuta vastasi. ”Ehkä me kaikki olemme omien pikku maailmojemme jumalia, mutta emme vain tajua sitä? Olen aina pitänyt ajatuksesta, että Nimdan ainoa voima on avata silmämme ja näyttää meille, mitä olemme jo valmiiksi. Että sen voima olisi näyttää, mikä on totta.”
”Vaikka Nimda saisi sinut uskomaan, että jokin on totta, on edelleen aivan yhtä epätodennäköistä, että totuus on se, mitä valaistuttuasi uskot.”
”Tiedolla ei ole merkitystä, Makuta Abzumo. Et voi koskaan tietää, et sokeana ilman Nimdaa. Pohjimmiltaan kaikki on vain uskoa asioihin. Usko, että aurinko nousee yön tultua, on yhtä lailla uskomista kuin usko Punaisen tähden valaisemaan kohtalon polkuun. Se on syy, miksi siru on niin tavoittelemisen arvoinen, makuta. Se tekee uskosta totta.”
”Näkemyksesi ei pohjimmiltaan eroa omastani lainkaan, Itroz hyvä. Mikä on todellista ja mikä ei? Mihin uskoo, mihin ei? Sama asia, jos mitään ei voi todella tietää.”
”Totta puhuakseni, te haluatte käyttää sirua aivan samoihin käyttötarkoituksiin, sinä ja Mielen Prinssi. Te haluatte kontrolloida kaikkea ympäröivää maailmaa ja tehdä siitä haluamanne. Sinä oman pikku leikkikenttäsi, hän oman ideansa utopiasta. Teillä on vain yksi ero.”
”Ja mikähän se mahtaa olla, arvoisa mielitutkija?” Abzumo kysyi ivaa tihkuvalla äänellä.
”Sinä naurat kohtalolle ja uskot voimaan. Hän uskoo, että se on hänen kohtalonsa. Ja silloin se on hänen Kohtalonsa, etkä sinä tai kukaan muu voi tulla hänen tiellensä.”
”Hänen kohtalonsa voi muuttua erittäin radikaalisti ennen loppua, veliseni. Ennen hänen loppuaan. Ennen sinun loppuasi.”
”Kohtalo on kiveen hakattu. Se on osa määritelmää. Se on mitä tulee tapahtumaan, ei mitä voi tapahtua.”
”Jos et jaksa uskoa siihen, että tekosi eivät ole Suurten Olentojen ennalta ohjelmoimia, en yhtään ihmettele, miksi annoit itsesi tuhoutua.”
”En puhunut Suurista. Puhuin vain kohtalosta. Ja kohtalon kirjoittaja on se, joka siihen uskoo. Hän uskoo, että hänen kohtalonsa on saada Nimda, ja Nimda tekee uskosta totta.”
”Olen tappanut liian monta toaa, jotka ovat tavoitelleet jotain kohtalokseen uskomaansa, jotta voisin itse uskoa. Olen melkein pahoillani, Itroz.”
”Montako sellaista toaa olet tappanut, joilla on ollut Nimda?”
Abzumo, joka oli vielä hetki sitten ollut Itroziin selin, kääntyi nyt hitaasti tätä kohti silmät kiiluen. ”Väitätkö sinä… Mutta juurihan itse totesit, että kohtalo… ei. Minä en lähde tähän, Itroz. Toallasi on Nimdan siru, mutta se ei pysy hänellä pitkään. Minä riistän sen häneltä, ja hän saa maksaa kaikesta siitä vaivasta, jota on minulle ehtinyt aiheuttaa.”
”Kuten sanot”, Itroz myhäili vastaukseksi. Ääni kuulosti miltei jään toan omalta. ”Jos se riittää peittämään pelkosi. Onnea erään kaksi, Makuta Abzumo. Tulet tarvitsemaan sitä.”
”Olkoon kohtalosi puolellasi, Itroz”, Abzumo sylkäisi. ”Tämä ei ole jäävä viimeiseksi kohtaamiseksemme.”
Tulevaisuus
Valehtelijoiden maailmassa valehtelija on kuningas.
Itsepetoksen maailmassa jokainen on valtias.
Astuessaan jälleen yhdestä ovesta loputtomalta tuntuvan rautakompleksin sisällä, Saraji ei aivan odottanut löytävänsä sen takaa kanttiinaa.
Se oli vieläpä hyvin mukava kanttiina. Olisi ollut vielä enemmänkin, jos se ei olisi ollut miltei täysin pimeä. Lukuisia pyöreitä pöytiä koristivat vihreät, pirteät pöytäliinat ja valaistut automaatit tilan takaseinällä komeilivat mitä erilaisimpia herkkuja ja lämpimiä juomia. Vahki ei edes kokenut olevansa nälkäinen, mutta näky oli silti hänestä epäilyttävän miellyttävä.
Sen lisäksi, että sotilaita ulos puskeva loputon kompleksi oli viimeinen paikka, josta Saraji odotti löytävänsä moisen paikan, se oli myös jotain, mistä hän ei olisi uskonut löytävänsä etsimäänsä toaa. Mutta siellä, kahvikuppi kädessään ja rinkeli lautasellaan Kapteeni istui, selin ovesta sisään astuneeseen vahkiin.
Toa säikähti kuullessaan Sarajin askeleet. Valkoisen Volitakin kasvot huokaisivat helpotuksesta huomatessaan, ettei saapuja ollutkaan hänen väkivaltainen mestarinsa. Saraji istuuntui toaa vastapäätä hiljaisesti. Aseman ylempiä kerroksia hoitavat vahkiyksiköt olivat kursineet ionisotilaan kasvot suurin piirtein takaisin kokoon. Saraji näki taas normaalisti, joskin hänen metallisista kasvoistaan erotti yhä selkeästi kolme syvää uraa. Vahkin sisältä kuultava vihreä hohto valaisi pöytää vain hieman.
Toa jatkoi hidasta kahvinsa ryystämistä. Puhdistajan kaksi luotetuinta (joskin samalla myös kaltoin kohdelluinta) omasivat sanattoman yhteisymmärryksen. Kumpikin kaksikosta oli lähinnä väsynyt, mutta molemmat tiesivät, ettei heillä tulisi olemaan hetkeen aikaa lepoon.
Sarja metallisia askeleita kajahteli käytävältä, kanttiinan läheisyydestä. Molemmat kääntyivät katsomaan sen oven pienestä ikkunasta, kuinka pieni osasto mustaharmaiksi maalattuja vahkeja asteli rytmikkäästi halki kerroksen. Saraji tuijotti niitä pitkään. Ne eivät olleet kuin Mustan Käden vahkit, vaan aivan tavallisia, leuallisia ja hieman kyyryselkäisiä valvojia. Metru-Nuin lukuisia silmiä. Niiden rintapanssareihin oltiin maalattu punainen nyrkki. Saraji tunnisti sen vuosien takaa, omasta erikoisosastostaan.
“Mitä tapahtuu seuraavaksi?”, kysyi mietteliäs vahki, rikkoen hiljaisuuden.
Kapteeni ymmärsi, että Saraji viittasi kahden hänen tuomansa kuulan kohtaloon. Toa maiskutteli rinkelinpalasensa rauhassa loppuun. Hän pyyhki murusia naamioltaan.
“Mestari Purifier valmistautuu yhtymään Arkkien kanssa”, toa pohti, “Ja sitten me käynnistämme suunnitelman viimeisen vaiheen.”
Niinkin paljon, kuin Saraji olisi halunnut jo käsitellä aihetta “suunnitelman viimeinen vaihe”, oli hänen pakko ensin saada selvyys kysymykseen, johon hänen hiljalleen palautuvat muistonsa eivät olleet vielä antaneet vastausta.
“Arkki?”
“Siksi mestari niitä kutsuu”, Toa vastasi, putsaten viimeisiäkin leivoksenpalasia sormenpäistään, “Arkkikranoiksi, siis. Älä kysy, mistä hän tietää sen. En osaisi vastata.”
Toa oli tarttumassa taas tylsään harmaaseen kahvikuppiinsa, mutta veti kuitenkin kätensä viime hetkellä pois. “Enkä ole kyllä enää varma, osaako hänkään.”
Saraji tuijotti masentuneena Kapteenin kuppia. Kahvi sen sisällä ei höyrynnyt enää. “Mestari Ficus ei olekaan ihan sellainen, kuin nauhoite antoi ymmärtää.”
Toa hymähti hieman keinotekoisesti. “Sinä et ole edes tavannut Ficusta vielä, vahki. Olet tavannut vain Puhdistetun, Purifierin. Ne ovat hyvin eri asia, kuin vanha mestarisi.”
Vahki asetti kätensä puuskaan ja otti paremman asennon metallisella tuolillaan. Toa ymmärsi tästä, että hänen tulisi puhua, kunnes Sarajin tiedonjano olisi tyydytetty. Kapteeni ei laittanut vastaan. Hän ei edes muistanut aikaa, jolloin olisi viimeksi saanut keskustella kunnolla jonkun kanssa.
“Ficus, hän rakensi tämän kanttiinan. Minulle. Sanoin kerran, että ikävöin Ko-Metrun telakan vastaavaa. Sai valmiiksikin ennen kuin napsahti taas. Tämä huone oli yksi mukava ele vuosien väkivallan välissä.”
Sillä hetkellä Saraji tajusi, miksi toa istui pimeässä. Hän ei erottanut Kapteenin ruhjeita. Mutta vahki muisti ne etäisesti hetkeltä, jolloin hän oli saapunut asemalle. Lohkeilevan naamion reunasta puuttui paloja. Puuttuvan rintapanssarin paikalla oleva liha oli kuin kynsien raatelema. Oikea käsi roikkui, kuin se olisi pois paikoiltaan. Vaikka Saraji ei halunnut yhtälöä tehdä, oli hänen mestarinsa hirviömäinen ulkomuoto aivan liian yhteensopiva toan vammoihin.
“Mutta ei hän kiduta minua tahallaan”, Kapteeni tuumi, “Ei hän sille mitään mahda. Kenenkään ei kuuluisi kestää sitä, mitä hän joutuu käymään läpi.”
Sarajin ilme oli yhä tiedonjanoinen. Toa ymmärsi ilman sanankaan vaihtamista kysymyksen “Käymään läpi mitä?”
“Ajattele nyt. Se määrä sieluja, jotka mestarisi on fuusioinut itseensä”, toa vaahtosi, “Yhdeksän mieltä, yhdeksät ajatukset ja yhdeksät muistot. Kaikki sykkivät hänen rinnassaan samanaikaisesti. Välillä joku niistä nousee pintaan. Joskus se on hän itse, mutta useimmiten joku niistä, joiden rinnasta hän on itse sielut repinyt. Ja ne huutavat tuskasta. Ne haluavat vapaaksi. Tuonpuoleisen sijasta he ovat joutuneet elämään lasisessa vankilassaan, yhteiselossa Kaikkinäkevän kauhujen verkossa. Kuvittele koko maailmamme historia, näyt kuolemasta, kokemukset kivusta ja huutavat sielut, tauotta. Sen keskellä mestarisi elää.”
Saraji ei saanut sanaakaan ulos, mutta toa jatkoi saarnaansa. Hän halusi, että Saraji ymmärsi, mihin hän oli astunut. Että vahki todella tajuaisi, millaisten voimien sirkukseen hän oli saapunut.
“Mestari sanoo, että hän ei kuule muuta kuin huudon. Viimeisen kaiun joskus elävien olentojen olemassaolosta. Entä sinä? Minä huomasin katseesi sinistä Arkkia luovuttaessasi.”
Saraji nyökkäsi varovaisesti. Niz. Hän oli keskustellut hänen kanssaan vielä Klaanissakin. Mutta nyt kun hän ajatteli sitä, se tuntui täysin typerältä. Kuinka hän oli sen tehnyt? Eihän kuulasta koskaan ollut kuulunut muuta kuin kaukaista inahtelua. Mutta silti Saraji vannoi kuulleensa sanoja. Mutta mistä? Kapteenilla oli siihen teoria.
“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”
“Sinunkaltaisesi”, mietti Saraji. Sodassa hänenkaltaisiaan vahkisotureja kutsuttiin vain kommandoiksi. Mutta hän muisti vanhemmankin nimen. Ja muisti myös, kuinka hänen miltei sisarensa Xen oli aina pitänyt siitä paljon enemmän, kuin sotilaiden antamasta termistä. Firingu – Se, jolla on tunteet.
“Tämä… Kaikkinäkevä. Me näimme hänet eilen kammiossaan? Nainen kellon keskellä?”
Kapteeni nyökkäsi. Hän antoi Sarajin nyt hieman hengähtää ja koota palapeliä omilla kysymyksillään.
“…mikä hän on?”
Kapteeni hykerteli. Hän oli odottanut kysymyksistä kaikkein ilmeisintä.
“Sen kun tietäisinkin. Mestari kutsuu häntä lähinnä kuningattarekseen. Mutta hänen oikea nimensä. Bianca. Tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”
Saraji pudisteli päätään.
“Arvelinkin. Se on vanhaa kieltä. Tarkoittaa valkoista. Nainen kellossa on valkoinen. Hän on siis jo puhdas. Häntä ei tarvitse puhdistaa.”
Saraji ei ymmärtänyt täysin toan implikaatioita. Toisaalta, ei ymmärtänyt toakaan. Kapteenin mieli oli lähinnä irrallisia vuosikymmenien tarjoamia tiedonjyväsiä, joiden laittaminen yhteen oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi.
“Mutta… en usko, että se, miksi mestari kutsuu häntä on tärkeää arvoituksen ratkaisemiseksi. Vaan se, miksi vahkit häntä kutsuvat.”
“Kaikkinäkevä”, Saraji ymmärsi, “Mutta mistä ne tietävät? Ne ovat vain koneita?”
Toa kohautteli olkiaan ja otti sen jälkeen taas hörpyn kylmenneestä kahvistaan. “Ehkä ne ymmärtävät paremmin kuin me. Ehkä “Valkoinen” todella näkee kaiken ajan kammiostaan. Ehkä meidän ja mestarimme tehtävämme todella on jotain suurempaa. Kuka tietää. Meidän maailmannäkemyksemme on hyvin kapea. Ehkä yksinkertainen sieluton kone ymmärtääkin paremmin.”
Saraji punnitsi toan sanoja, joskin raskaasti harkiten. Mestarinsa alaisuuteen vangittu toa saattoi vain olla vainoharhainen tai vain dramatisoida asioita turhaan. Mielikuva kellokoneiston keskellä irvistävästä hirviöstä kuitenkin sai Sarajin ottamaan vastaan kaikki näkökannat, mitä hän vain sai irti.
“Ja minä luulin, että mestarini halusi pysäyttää Killjoyn. Saattaa Käden petturin veriset jäljet päätökseensä.”
“No se on toki osa suunnitelmaa”, Kapteeni mietti haikeasti, “Sinä toit meille sinisen ja oranssin Arkin. Nyt mestarilla on yksitoista. Vanha kenraalisi on viimeinen pala. Mutta meidän tulee odottaa. Arkki hänen rinnassaan on heikko ja Valkoinen tarvitsee sen täysissä voimissaan.”
“On siis hänen tahtonsa koota… Arkit?”, Saraji tuumi, “Mestari Ficus on vain Valkoisen tehtävällä?”
Tässä vaiheessa toa oli jo tarpeeksi kyllästynyt kylmään juomaansa ja työnsi sen suosiolla pöydän reunalle syrjään. Kapteeni nyökkäsi.
“Mikä tehtävän tavoite on? Mikä Valkoinen on ja mistä hän tulee? Kysymyksiä, joihin mestari ei ole koskaan suostunut vastaamaan. Osaan vain arvailla, enkä sitäkään ääneen. Hän ei pidä siitä, kun kyselen.”
“Mitä sinä oikeastaan edes teet täällä?”, juolahti Sarajin mieleen, “Me kaksi olemme ainoat asemalla majaa pitävät jäsenet tässä operaatiossa, mutta en ole nähnyt sinua tekemässä konkreettisesti mitään.”
Vahkin sanat muistuttivat Kapteenia pitkästä aikaa, miltä tuntui tulla loukatuksi. Se tuntui hänestä hyvältä. Toa vastasi ilomielin.
“Minä… olen diplomaatti. Mestari nimitti minut neuvottelemaan Varjotun kanssa.”
Saraji näytti ällistyneeltä. Toa levitteli käsiään.
“Katso nyt minua. Taivaalta ryöstetty toa. Voimaton, kaikkensa menettänyt. Mestari ajatteli, että Varjotusta olisi huvittavaa nähdä yksi vihollisistaan käymässä toivotonta kauppaa hänen kanssaan.”
Nyt Saraji ei enää näyttänyt ällistyneeltä. Häntä lähinnä kuvotti. Purifier oli käyttänyt Kapteenia hovinarrinaan.
“Mutta mitä mestari ei odottanut… olen oikeastaan aika hyvä työssäni”, toa virnuili, “Kaikki tämä. Salassa rakennettu, mutta metsästäjien rahoilla. Minä… sain heidät jatkamaan sopimusta. Muutamia naruja sinne tänne. Oikeiden uhkailua ja sopivien nuoleskelua. Ja katso… me rakennamme armadaa.”
“Mutta se ei ollut vaikeinta, ei. Vaikeinta oli Varjottu itse. Hänen mukanaolonsa nykyhetkeen asti on vaatinut kaikkein tarkinta suostuttelua. Onneksemme, varjojen kummisedäksi hän on yllättävän… taikauskoinen.”
“Shadowed? Oikeastiko?”
Kapteeni ymmärsi Sarajin hämmennyksen. Ei hänkään sitä ollut itselleen vielä kunnolla järkeillyt.
“Me lupasimme hänelle Arkin voiman, kun saisimme sen kasaan. Valehtelimme, tietenkin, mutta annoimme hänelle mestarimme vanhan kollegan luomuksia: Kirkkaita. Todistimme hänelle niiden voiman. Hän lumoutui niihin. Selittämätöntä sieluvoimaa hänen kämmentensä ulottuvilla. Mestarimme ja vanhan kenraalisi viimeisin tempaus eteläisellä merialueella on hänelle isku luottamukseen, mutta luotan, että Varjotun ikuinen vallanjahti on tarpeeksi pitääkseen rahahanat auki.”
“Siksi hän varmaan jahtaa niitä sirujakin”, Saraji mietti, siniset muistot yhä mielessään.
“Nimda?”, kyseenalaisti Kapteeni, “Ne ovat ihan kokonaan oma lukunsa. Tai… eivät oikeastaan, ne ovat myös osa suunnitelmaa. Erona on vain se, että niiden takana lienee jotain ihan oikeaa taikaa. Mestari on pysynyt tarkoituksella kaukana niistä. Hän taitaa ihan oikeasti pelätä niitä hohtavia pirulaisia.”
Kapteenin täytyi hengähtää hetki. Vuosien aikana hän ei ollut kenties koskaan puhunut näin paljon yhteen hengenvetoon. Saraji antoi toalle tilaa. Pienen hetken ajan kaksikon välillä vallitsi tyytyväinen hiljaisuus.
“Kaiken tuon jälkeen… kuulostaa siltä, kuin nauttisit olostasi täällä… mutta kuntosi. Se, minkä läpi mestari on sinut syöttänyt… Uskotko sinä hänen salaiseen tarkoitukseensa niin paljon, että olet valmis jäämään? Sinulla on ollut vuosia. Etkö sinä olisi vain voinut karata? Etsiä paikan, jossa jokainen virhe ei altista sinua sen mielihäiriön keskelle?”
Tätä kysymystä Kapteeni ei ollut odottanut. Ei ainakaan vahkilta, joka oli käyttänyt viimeisimmät viikkonsa etsien kuolleiden sieluja ja tappanut niiden eteen. Toa huokaisi.
“Tiedätkös, mitä tulee Valkoisen suunnitelmaan… on hankala uskoa johonkin, jota ei ymmärrä. Mestari uskoo siihen sokeasti. Hän on täysin sen vallassa ja olkoon niin. Minä teen, mitä minun käsketään, mutta se ei muuta uskoani. Tämä operaatio ei ole menossa mihinkään.”
Ne olivat sanat, jotka Saraji oli pelännytkin kuulevansa. Kapteeni ei kuitenkaan vielä lopettanut.
“Mitä tulee pakenemiseen, kyllä. Joka kerta, kun isku murentaa panssariani tai kynnet viiltävät kasvojani. Minulla on ollut monta tilaisuutta. Osa niistä hyvin hiljattain. Mutta silti, yksi asia on pitänyt minut täällä. Yksi vain.”
Saraji odotti kärsivällisesti. Toan piti miettiä hetken sanojaan. Hän lausui ne raskain mielin.
“Mestari… mestari ei ole paha. Ei hän tapa tai kiduta, koska se on hänestä hauskaa. Hän tekee niin, koska mielet hänen päässään eivät anna hänelle rauhaa. Hän kärsii Valkoisen nimeen. Ja minä toivon… että jos Nainen Kellossa onnistuu… jos hänen suunnitelmansa toteutuu, niin ehkä… vain ehkä… vanha mestari vapautuisi taas. Se älykäs ja välittävä mestari, joka rakensi sinut. Se mestari, joka rakensi tämän kanttiinan lyhyenä järjen hetkenään. Sillä se musta keho ja ne hampaat, joita joudut tuijottamaan, kun etsit silmiä, joihin katsoa. Ne ovat Purifier. Puhdistaja. Puhdistettu. Ne ovat jotain muuta. Se mestari, jonka me tunnemme on jossain siellä sisällä… ja minä olen päättänyt saada hänet vielä ulos.”
Kapteeni sulki suunsa. Saraji katsoi toaa silmiin, hymyillen. Vahki kumartui pöydän ylitse, asettaen kätensä riutuneen Kapteenin olkapäille. Oikeudentuntoinen vahki oli kuullut päivän ensimmäiset miellyttävät sanat.
“Kumpikaan meistä ei halua muistaa mestariamme näin”, vahki totesi lempeästi, “Olen kanssasi, kun minua tarvitset.”
Kapteenin ensireaktio olisi ollut rimpuilla irti Sarajin tuttavallisesta otteesta. Hän kuitenkin onnistui hillitsemään itsensä. Hän veti syvään henkeä ja hyväksyi kädet. Se oli ensimmäinen kerta laivansa tuhoutumisen jälkeen, kun kosketus häntä vasten ei tullut aiheuttaakseen kipua. Taas syvä hengenveto. Mielensä perukoilla Kapteeni oli palannut taas Ko-Metruun telakalle. Takaisin parempiin aikoihin. Yllättäen toa ei enää halunnutkaan vahkin laskevan otettaan.
Mutta se oli jo tapahtunut. Saraji oli noussut seisomaan. Kapteeni tuijotti järkyttyneen näköistä vahkia hämmentyneenä. Missä vaiheessa Saraji oli ehtinyt liikkua?
Mutta vahki ei voinut sille mitään. Se oli ilmestynyt hänen päähänsä kuin tyhjästä. Jotain oli tapahtumassa. Vahki muisti Kapteenin sanat.
“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”
Se oli kello.
Sen tikitys peitti kaiken muun Sarajin sisällä. Se repi hänen mieltään hajalle. Se ei lakannut. Ja vaikka kello ei puhunut, Saraji ymmärsi sitä. Ja sitten se alkoi taas kirkumaan. Kädet päälleen nostanut Saraji heittäytyi lattialle tuskissaan. Sillä ne olivat saapuneet. Yhdeksän oli jo.
https://www.youtube.com/watch?v=nI9QB0lh8QM
Ylempänä
Se oli ollut helpompaa, kuin Purifier oli odottanut. Koko kehoa polttava kipu oli kadonnut nopeasti. Oranssi kuula ja sen entinen omistaja sykkivät nyt yhdeksän muun seurana keskellä ikuisesti kirkuvaa hulluttaa. Oli kymmenen.
Muuten miltei pilkkopimeässä huoneessa oli seinällä yksi valaistu peili. Tyhjä katse katsoi sitä. Hänen ulkonäkönsä ei enää edes muuttunut. Hän oli jo niin lähellä.
Lattialta huoneen keskellä olevan pöydän ääreen takaisin nouseva hirviö katsoi tason viimeistä hohdetta. Sinistä hohdetta. Se huusi kaikista kovimmin. Kovemmin kuin kukaan ennen.
Se oli ensimmäinen joka tiesi, mitä tapahtuisi. Tämä oli se, jota Puhdistaja oli säästänyt pisimpään. Hän tiesi, että tämä yksi tulisi olemaan vaikein.
Musta nyrkki puristui kuulan ympärille. Minkä matkan se oli käynytkään. Miten suurta osaa se olikaan näytellyt. Kirkuva hohde katosi nyrkin sisälle. Puhdistaja oli valmis. Hiljaa, hän pyysi voimaa Valkoiselta.
Ja Valkoinen kuuli. Ja kello käynnistyi jälleen.
Sen kuuli jopa lattialla huutavaa Sarajia auttava Kapteeni. Vaikka hän sille tavallisesti niin kuuro olikin.
Sen kuuli mies taivaalla. Merta ylittävä punamusta kuolema.
Sen kuuli pieni mieli, joka nosti katseensa kirjasta.
Sen kuuli kadonnut mieli, joka eksyneenä vaelteli portaikossa.
Sen kuuli sotilas, kaukana kaupungin kaduilla.
Ja sen kuuli tytär, Xen, joka heräsi unestaan maanpäälliseen painajaiseen.
Astun ulos vankilastani takaisin päivänvaloon. Pysähdyn hetkeksi muistelemaan kaikkia niitä uhrauksia, jokaista henkeä ja jokaista tippaa verta, jotka vapauteni vuoksi vuodatettiin. Nyt katson taakseni ja näen tulta. Katson eteeni ja näen armadan. Mahdottoman armadan. Jokaisen laskelman ja ennustuksen vastakohdan. Näen edessäni maailman, jolla on vielä toivoa.
Puristan mustan käteni nyrkkiin. Käsistä toinen pitelee veistä. Se liukuu nyrkkiin puristetun ranteeni läpi. Alhaalla odottava kylmä meri nielee raajan. En välitä verestä. En tunne sitä. Välitän vain kaksoisauringoista, joiden valosta osaan taas nauttia.
On taas hiljaista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen kuulen taas omat ajatukseni. Mutta hiljaisuudesta kuuluu myös kuiskaus. Unohdettu ääni, joka jo kauan sitten hukkui hulluteen. Ja nyt, kun on taas hiljaista, kuulen sen. Minä muistan jälleen.
Tunnen kivun. Näen veren, joka on muodostanut lammikon alleni. Mutta veitseni työ ei ole se, joka minuun sattuu, vaan menneisyyteni. Ja nyt muistan jälleen, miksi tein sen. Ymmärrän, miksi valitsin tieni. Tekisin sen uudestaan. Tekisin tuhat kertaa. Katson jäljellä olevaa kättäni. Ymmärrän sitä nyt. Ymmärrän, miksi se on. Kohotan sen, vaikka lupasin etten.
Terä lävistää vatsani. Tietenkin lävistää. Lupasinhan kohdata itseni.
Terä on suuri. Se tekee työnsä. Katson taakseni ja näen lapseni. Hän pudistelee päätään.
”Ei enää.”
Ymmärrykseni yhtyy sanoihin. Annan terän kääntyä sisälläni. Päästän itseni kaatumaan. Kipua pääsee pakoon vain yhdellä tavalla.
Ja pudotessani katson vielä kerran. Katson menneeseen. Muistan tarinan. Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä.
Veden lopulta syleillessä elotonta ruumistani löydän itseni kotoa. Täällä saisin levätä rauhassa…
… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.
PROLOGI
Mustan Käden tukikohta – yhdeksän vuotta Metru Nuin sodan jälkeen
Oli yö. Räjähdys vavisutti komentotornia sen pohjimmaisimpia kerroksia myöten. Käytäviä pitkin juoksevat vahkit alkoivat hälytysten käynnistyttyä kiitämään hätäprotokollien näille määräämiin asemiin. Numeroa 12 esittävän kyltin alla auennut massiivinen hissi täyttyi aseistetuista sotilaista, jotka ampaisivat kohti yläkerroksien kamppailua.
Seuraava osasto jäi siistissä rivistössä hissin eteen odottamaan sen paluuta. Mekaanisten keskenään identtisten sotureiden taakse löntysteli kuitenkin vielä yksi, hieman muista poikkeava hahmo. Tovereitaan raskaammin panssaroitu hopeinen vahki rynni hissin palaamista odottamaan jääneiden joukkojen läpi suoraan metallisten liukuovien eteen. Vahkin oikea käsi näpräili hermostuneena hihnaa, jolla kolmipiippuinen kivääri oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Toisin kuin sieluttomat toverinsa, Cody oli hermostunut.
Liukuovi tilan vasemmalla laidalla sihahti auki ja Cody kääntyi kohti sen suunnalta naputtavia juoksevia jalkoja. Kevyesti sonnustautunut punamusta vahki juoksi kohti hissiä pälyillen huolestuneena ympärilleen. Yläkerroksista aaltoilevat tärähdykset tekivät naisen matkanteosta epävakaata. Selvästi pitkän matkan juossut vahki yritti yhä tasata hengitystään.
”Mitä pirua oikein tapahtuu? Kaikki yhteydet menivät poikki!”
Cody heilautti päätään kohti kattoa irvistäen samalla kasvot täynnä inhoa.
”Metsästäjiä. Iskivät suoraan generaattoriin. Automaattipuolustukset ovat alhaalla ja nyt ne ovat edenneet viestintäkeskukseen.”
Kilahdus. Hissi oli palannut ja sen ovet aukesivat. Keskustelevan kaksikon taakse asemoituneet vahkit alkoivat marssimaan sisään.
”… metsästäjiä? Kuinka paljon niitä oikein on? Ja miksi tämä koko paikka tärisee?”
Cody pudisteli päätään ystävänsä kysymystulvan keskellä toinen käsi tiukasti hissin oven karmilla estäen sitä sulkeutumasta. Tämä peruutti hitaasti sisään yrittäen samalla vältellä nuoren naisen järkyttynyttä, mutta syyttävää katsetta.
Xen pudisteli päätään epäuskoisena ja otti askeleen lähemmäksi hissiä vain saadakseen hopeisen keskustelukumppaninsa suoraan eteensä tukkimaan tien.
”Cody… mitä sinä et kerro minulle?”
Parinkymmenen hissiin ahtautuneen sotilaan eteen asettautunut vahki napsautti selkäänsä kiinnitetyt hihnat auki ja yhdellä heilautuksella nosti valtavan aseen käsiensä varaan valmistautuen yläpuolella odottavaan taisteluun.
”Olen pahoillani… sinun pitäisi varmaan kokeilla äitisi kommunikaattoria.”
Hämmennys Xenin kasvoilla vaihtui raivoon. Hän heittäytyi kohti hissin ovia vain törmätäkseen niihin niiden sulkeuduttua. Kaksi nyrkkiä jäi turhautuneena hakkaamaan paksua metallia. Cody oli jo aloittanut matkansa kohti maanpäällistä kaaosta.
Turhautunut vahkityttö kääntyi ja lähti rynnimään kohti aulatilan toiselle sivulle rakennettua sermikompleksia. Väkivaltaisesti ensimmäisen vastaan tulleen toimistopisteen näyttöpäätteen esiin kiskottuaan ruudulle ilmestyi Mustan Käden kommunikaatioikkuna. Hän selasi hetken löytäen lopulta N-kirjaimen kohdalta etsimänsä nimen. Xen jäi hermostuneena odottamaan vastausta ylhäältä kaikuvien tärähdyksien sammuttaessa muutaman kattovalon toimiston ympäriltä.
Muutaman piinaavan sekunnin jälkeen yhteys aukesi ja staattisen rätinän keskelle ilmestyivät siniset veden toan kasvot. Huone, jossa toa vastaanotti Xenin yhteydenoton, näytti olevan liekeissä. Xenille kovin kaukaiset tärähtelyt ilmenivät toan tilassa valtavina. Sammuttimia raahaavia oransseja vahkeja parveili katkuisen huoneen taustalla, kun toa yritti saada selvää kuvasta omalla näytöllään.
”K- *krrh* Kuka siel- *krrh* -lä? Yhteys on pett- *krrh* -ttämässä. Menkää *krrh* suojaan ja pysykää siellä!”
Xen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen ja huomasi edessään olevalla pöydällä pienen kuutionmuotoisen lähettimen. Hän painoi sen pintaa saaden pienikokoisen lautasantennin työntymään esiin sen sisältä. Kuva toan ja Xenin välillä selkeytyi. Veden toan Rurun peittämille kasvoille levisi huojennus.
”Xen! Luojan kiitos olet edelleen siellä. Saitko Codyn viestin? Älä missään tapauksessa tule ylös! Täällä on kuolemanvaarallista.”
Räjähdys. Liekehtivää roinaa syöksyi ryöppyinä toan taakse ja tämä joutui kumartumaan ulos kuvasta suojautuakseen. Kauhusta pahoinvoiva Xen puristi näyttöään sen sivuilta jo hieman liian kovaa. Ympärilleen pälyilevä veden toa nousi takaisin kuvaan nauliten katseensa suoraan nuoren vahkin silmiin.
”Xen… ne pääsivät reaktoriimme, eikä aikaa ole enää paljon. Aion eristää maanalaiset kerrokset. Pysy siellä, missä olet ja etsi mahdollisimman suojaisa paikka ennen ytimen sulamista.”
Toa laski katseensa ja kävi ahnaasti näppäimistönsä kimppuun. Xen hätkähti, kun kaksikymmentä metriä kiinteää metallia kymmenkunta kerrosta hänen yläpuolellaan alkoi hitaasti liikkumaan. Hän käänsi hätääntyneenä katseensa takaisin näytöllä työskentelevään toaan.
”Älä! Minä tulen sinne. Tulen ja autan. Pääsemme vielä pakoon, jos lähdemme yhdessä. Emmekö niin… emmekö… me voisi… vain mennä?” Xen yritti epätoivoisesti vetää henkeä sanojensa välissä. Hänen särkynyt äänensä pysyi kasassa vain vaivoin.
Codyn johtama ryhmä vahkeja oli sillä aikaa saapunut määränpäähänsä ja kaksi sen sotilaista kiirehti räjähdyksien suunnasta Nizin luokse. Toa kääntyi saapuneita sotilaita kohti samalla, kun Xen käänsi näyttönsä sivusta äänenvoimakkuutta suuremmalle kuullakseen keskustelun.
”Professori, olemme aloittaneet Herran evakuoimisen. Pyydämme teitä lähtemään mukaamme ja poistumaan rakennuksesta välittömästi.”
Toa nyökkäsi ja vahkit jatkoivat matkaansa, kunnes nämä katosivat kuvasta. Nizin kasvot kääntyivät takaisin näyttöön ja Xeniin. Rauta kaksikon välillä liikkui edelleen. Kaukaa Xenin yläpuolelta kaikuva metallin pirstoutuminen kieli rautasinetin saavuttaneen torneja yhdistävät hissikuilut.
”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
Xenin hengitys oli muuttunut taas raskaaksi. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellessaan Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan tytärtään suoraan silmiin hän käänsi katseensa suuntaan, johon Codyn väki oli hetki sitten kadonnut. Hänen katseensa oli selvästi nauliintunut johonkuhun. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
”Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin vallassa hän mursi näytön reunat puristuksensa alle.
”ÄITI! ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Epätoivo otti vallan vahkista, joka yritti epätoivoisesti saada yhteyttä palautettua. Yritys toisensa jälkeen osoittautui turhaksi. Linja ylämaailmaan oli katkennut lopullisesti.
Signaalinvahvistin rusentui surun murtaman vahkin pöytää takovan nyrkin alle. Hylätyksi tulemisen raivosta rääkyvä tyttö vajosi hitaasti selkä seinää vasten lattialle, jossa hän antoi kasvojensa kaatua käsiinsä. Kerroksia vavisuttava paineaalto kaatoi seiniä Xenin ympäriltä, mutta hän ei enää reagoinut niihin.
Siitä epätoivon ja surun täyttämästä hetkestä hänen elämänsä alkoi muovautumaan. Tuomittu vangiksi koneiden täyttämään tukikohtaan vailla pääsyä pois. Xenistä oli tullut ajan itsensä vanki. Vuosikymmeniä kestävän yksinäisen piinan uhri. Ennen niin elämäniloisen vahkin hymyt kuluivat aikojen saatossa pois. Loputtomilta tuntuvat päivät ilman aurinkoja painoivat ryhdin kasaan. Ja kun Xen tuijotteli punkassaan toivonsa menettäneenä huoneensa kattoa, hän kaipasi kaikkein eniten vain yhtä asiaa: toista sielua, jonka kanssa jakaa ikuinen vankeutensa.
Aina siihen asti, kunnes kaksi Bio-Klaanin toa-sankaria romahdutti kerroksen hänen niskaansa Mustan Käden haamut kohdattuaan…
NYKYHETKI
Killjoyn puhuvia jäännöksiä tuijottavat toat vilkuilivat hetken ympärilleen yrittäessään hahmottaa vahkien asuttamaa vankkatekoista huonetta. Suurin osa tilan seinämistä oli vuorattu jykevillä metallisilla säilytyslaatikoilla. Huoneen molemmilla sivuilla hohti oransseja telineillä seinään upotettuja näyttöjä. Niiden ääressä vielä hetki sitten työskennelleet vahkit olivat siirtäneet huomionsa pois tehtävistään toien rysähtäessä sisään. Huoneen läsnäolijoista sieluttomimmat seisoivat täysin liikkumatta katseet naulittuina Matoroon ja Umbraan. Sortuvan kerroksen jyly heidän takaansa oli viimein alkanut hiljenemään.
Hopeahaarniskainen vahkikomentaja nojaili kädet ristissä huoneen oveen samalla, kun kumarassa kylkeään pitelevä Killjoy irvisteli hetken kääntäen sitten katseensa Matoroon.
”Eikös sinun pitäisi olla kuollut?”
Matoro tuijotti Killjoyn vaikeaa kulkemista kulmat kohollaan. Umbra kääntyi hämmentyneenä katsomaan Matoron reaktiota.
”Pitkä tarina… Sisältää makutan ja yhden tosi tosi kamalan paatin. Sinunhan tässä kuollut pitäisi olla.”
Killjoy pudisteli hiiltyneitä kasvojaan yrittäen samalla kivuliaan näköisesti suoristaa selkäänsä.
”Pitkä tarina sekin. Se makuta möi minut Purifierille… eikä se kohtaaminen mennyt ihan suunnitellusti.”
Umbran katse sinkoili vuoropuhelua pitävän kaksikon välillä.
”Purifier? Mutta eikös hänenkin pitäisi olla kuollut?”
Killjoy naurahti varovaisesti Umbran kommentille vasen käsi entistä tiukemmin kylkeään puristaen. Hän heilautti päätään sivulle merkiksi vahkeille palata takaisin asemiinsa. Päätteiden äärellä puuhailevat sotilaat kääntyivät takaisin näytöilleen ja näiden sormet alkoivat taas vipeltää hologrammisilla näppäimistöillä.
Oveen nojaileva oikean silmänsä hajottanut vahkikomentaja lähti huoneen perälle laahustaneen Killjoyn ja tätä seuraavien toien perään. Umbra taas tuijotti Killjoyn rinnalla kulkevaa generaattoria työntävää vahkia. Pienellä tarkastelulla toa kykeni erottamaan laitteen keskuksessa tusinan kirkkaita, hieman nyrkkiä pienempiä kuulia, jotka pumppasivat energiaa Mustan Käden kenraalin sisuksiin.
Hetken jälkeen viisikko saapui huoneen perälle, jossa Killjoy kömpelösti kampesi itsensä rautaiselle penkille. Johdot Killjoyn selässä vääntyivät epämukavan näköisesti seinää vasten. Vasta lähietäisyydeltä Matoro huomasi Killjoyn jo valmiiksi runnellun ruumiin olevan täynnä tuoreita ruhjeita ja palovammoja. Killjoy kuitenkin aloitti puhuttelun, ennen kuin Matoro ehti aloittaa uteluaan.
”Noh. Kohtasitteko te ne?”
Päitään viime tuntien tapahtumista edelleen selvittelevät toat pysyivät hetken vaiti, kunnes Umbra viimein nyökkäsi vastaukseksi.
”Kohtasimme… ja taistelimme.”
Ylemmässä kerroksessa kohdatut hopeiset kauhut kalvoivat valon toan mieltä. Lhekon viimeiset sanat kaikuivat edelleen hänen korvissaan. Toan kädet puristuivat nyrkkiin. Killjoyn huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Matoron oikeaan nyrkkiin, joka puristi yhä tiukasti sinistä sirua.
”Tuollako?”
Matoro käänsi katseensa Killjoyn nyökkäämään suuntaan ja hätkähti. Hän höllensi otettaan huomatakseen vain puristaneensa kätensä haavoille. Oliko hän tosiaan pitänyt sirua otteessaan koko pakomatkan ajan?
Killjoy tuntui olevan sirun läsnäolosta vähintäänkin yhtä kiinnostunut. Hänen ja Matoron katseet kohtasivat.
”Saanko?”
Matoron hengitys salpautui Killjoyn kysymyksestä. Seuraavaksi hän säikähti omaa reaktiotaan. Tuskanhiki kasvoillaan Matoro vilkaisi viereensä, jossa Umbra tuijotti tätä kulmat kurtussa. Tämän katse sai Matoron lopulta nöyrtymään ja hieman vapisten antamaan sirun Killjoyn ojennettuun käteen.
Killjoyn keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Hän nosti Nimdan aivan silmiensä eteen samalla, kun tämä painoi sormella takaraivoaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja tietoa alkoi vilisemään hänen silmissään. Hetken ajan sirua, ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Hän nosti katseen hetkeksi ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.
”Hyvä.”
Hitaasti Killjoy siirsi Nimdan ympärille suljetun nyrkkinsä kohti Matoroa, joka otti sirun takaisin haltuunsa. Umbra seurasi, kuinka siru katosi Matoron tarvikevyön uumeniin, jonka jälkeen hän kääntyi seuraamaan huoneen vahkien puuhia. Muutama availi seinien viereen nostettuja laatikoita ja osa puhdisti kivääreitään. Lukuun ottamatta toia seurailevaa yksisilmäistä hopeahaarniskaista vahkia, kaikilla näytti olevan jotain tekemistä.
Matorokin vilkaisi hetkeksi taakseen, mutta kääntyi taas nopeasti kohti istuvaa Killjoyta. Kenraalin puhutteleminen tuntui toasta omituiselta. Hän oli tottunut katsomaan ylöspäin tämän kanssa keskustellessaan. Toa oli kuitenkin päättänyt, että kiusallisten lyhyiden sananvaihtojen aika oli ohi. Hänen täytyi sanoa sanottavansa.
”Kuules… normaalisti olisin hyvin iloinen löytäessäni tutut… kasvot näin kaukana kotoa, mutta kaiken tuon jälkeen löydämme sinut täältä ja noh, tämä kaikki tuntuu väärältä. En haluaisi kyseenalaistaa mitään, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”
Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan miettien tarkkaan seuraavia sanojaan. Umbra oli yhä selin häneen, kädet ristittynä ja silmät naulittuna huoneen vahkeihin.
”Ne, mitä olette tänään kohdanneet… ovat olleet yhtä lailla murhe minulle kuin teillekin. Juuri nyt meillä on tärkeämpiä asioita huolenamme.”
Matoro irvisti, mutta ei sanonut mitään. Umbra oli kääntänyt katseensa maahan pitäen selkänsä kuitenkin edelleen kohti Killjoyta.
”Jouduin todistamaan ystäväni kuoleman jo toisen kerran.”
Killjoy ja Matoro kääntyivät molemmat katsomaan itsekseen murisevaa toaa. Kätensä tiukasti nyrkkiin puristanut Umbra kääntyi kohti kenraalia puhdas raivo kasvoillaan. Toa otti muutaman vihaisen askeleen kohti epäergonomisesti lattiarajan lähellä istuvaa Killjoyta sormi syyttävästi osoittaen.
”MINÄ KATSOIN JA KOIN JO TOISEN KERRAN, KILLJOY! ME LÖYDÄMME KAAPPISI, LUURANKOSI JA SINUT ITSESI KAIKKI SAMAN HELVETIN KATON ALTA! ÄLÄ EDES KUVITTELE LUIKERTELEVASI TÄSTÄ ULOS SENKIN… PETTURI!”
Matoro nosti ehjän kätensä puolustuskyvyttömän Killjoyn ja Umbralle hyvin epätavallisen tunteenpurkauksen väliin. Keltamusta soturi ei kuitenkaan ollut edes aikeissa muuntaa sanallista hyökkäystään fyysiseksi, vaan pettyneesti tuhahtaen käänsi jälleen selkänsä muille jättäen Matoron seisomaan epämukavasti kaksikon väliin.
Jään toa pudisteli hiljaa päätään ja naulitsi sitten silmänsä Killjoyyn, jonka katseesta välittyi lähinnä uteliaisuus. Vaikka Umbra lukeutuikin hänen pisimpään tietämiin klaanilaisiin, kaksikko ei koskaan ollut varsinaisesti oppinut tuntemaan toisiaan. Umbran ilmoille päästämä raivo oli Killjoyn kokemista lajinsa ensimmäinen.
”Mainitsit tärkeämmät asiat. Mikäköhän mahtaa olla äskeistä hyvin lähellä ollutta hengenlähtöä tärkeämpää?”
Killjoy nyökkäsi, mutta ei Matorolle, vaan hänen ohitseen. Tilannetta sivummalta seurannut yksisilmäinen vahki suoristi selkänsä ja asteli kolmikon luokse rennoin askelin. Tämä viittoili toat mukaansa huoneen vasemmalla reunalla hohtavalle näyttöruudulle. Matkallaan tämä kätteli nopeasti läpi molemmat yksikätiset toat.
”Komentaja Cody. Tapasimme hetkellisesti Xialla.”
Matoron kättä puristanut vahki näytti toasta etäisen tutulta, joten toa nyökkäsi ja viittoili sen jälkeen kohti oranssina hohtavaa näyttöä.
”Mitä sinulla on siinä?”
Codyn sormet alkoivat kuluttaa näppäimistöä armottomasti ja hetken päästä toakaksikon silmille avautui kartta. Matoro vilkaisi ensin huolestuneena toveriaan ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin vahkiin.
Codyn toia kohti kääntämä näyttö sisälsi kolmiulotteisen Metru Nuin kartan ja sillä hohtavat kaksi pistettä. Pisteet olivat animoituja ja ne molemmat noudattivat hyvin samankaltaista liikerataa rannikolta kohti Onu-Metrua. Määränpäähänsä saavuttuaan pisteet kuitenkin vaihtoivat järjestystä. Matoro teki jo oman päätelmänsä, mutta antoi vahkin kuitenkin selittää.
”Olemme seuranneet etenemistänne siitä asti, kun tulitte Metru Nuille. Emme varsinaisesti yllättyneet, kun saavuitte tänne, mutta se mikä meitä huolestuttaa on tuo toinen piste…”
”… joka näyttää seuranneen meitä etäisyydeltä koko reissun ajan”, Umbra täydensi nyrpeästi. ”Kunnes se ohitti meidät.”
”Hetkonen, hetkonen. Miten te edes olette kyenneet jäljittämään meitä täältä käsin?”, Matoro ihmetteli. Cody reagoi vain naurahtamalla.
”Musta Käsi on aina ollut aika… vainoharhainen, joten kehitimme järjestelmän, jolla pystymme havainnoimaan Käden teknologiaa. Sillä pyrittiin varmistamaan, ettei kalustoa päädy vääriin käsiin. Tänä päivänä se taas on osoittautunut käteväksi vakoilumenetelmäksi.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro vilkaisi vyöltään roikkuvaa Mustan Käden hajonnutta ionikatanaa.
”Olisihan se pitänyt arvata.”
Cody kohautti olkiaan ja palasi takaisin monitorin pariin.
”Seurantalaitteistomme on hieman kiireessä kasattu, mutta teitä seurannut signaali vaikuttaa silti aivan naurettavan voimakkaalta. Lisäksi…”
Vahki hiljeni hetkeksi. Umbra ja Matoro katsoivat taakseen, jonne Killjoy koneistoineen oli hiljalleen siirtynyt.
”… se teidänkin signaalinne oli hetken ajan… erikoinen.”
Umbra viittoili komentajaa jatkamaan. Matoro pälyili hermostuneen oloisena taakseen ilmestynyttä kenraalia, mutta kiinnostus Codyn luentoon sai toan kuitenkin vaihtamaan huomionsa kohdetta.
”Oliko teidän matkassanne ketään muuta silloin, kun saavuitte?”
Matoro kääntyi kohti toveriaan silmät pyöreinä. Umbra joutui selventämään ajatuksiaan pienen hetken, kunnes tajusi saman.
”Ei pirulainen, se pikkukaveri!”
Killjoyn huomio heräsi välittömästi. Hiilenharmaa teknosaatana astui nopeasti toien rinnalle kiristäen johtoja selässään äärimmilleen.
”Pikkukaveri? Millainen?”
Keskusteluun syntynyt jännitys sai Umbran hetkeksi unohtamaan epäilyksensä kenraalia kohtaan ja toa selitti käsillään samalla elehtien.
”Sellainen matoranin korkuinen. Pukeutuu mustaan ja puhuu vähän hassusti. Vaikutti tuntevan paikat. Oli tuolla oviaukolla istumassa, kun saavuimme tänne.”
Jo kohdassa ”puhuu hassusti” Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Hopeahaarniskainen vahki alkoi välittömästi naputtelemaan tietokonettaan saadakseen tarkempaa tietoa hetkellisestä oudosta signaalista. Killjoy otti kunnolleen kenties liiankin rivakan askeleen kohti Umbraa jatkaen kuulusteluaan.
”Se oli… hetkonen nyt. Se oli vielä silloin vähän ylempänä. Silloin kun se ensimmäinen kerros romahti. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt… eikä meillä ollut enää oikein aikaa etsiä häntä.”
Cody kääntyi kohti kenraalia uusi köntti dataa vilistessä näytöllään.
”Jep. Näyttäisi pitävän paikkansa. Signaali normalisoituu juuri pari kerrosta ennen meitä. Sen jälkeen sen luomat häiriöt katoavat.”
Umbra ei edes ehtinyt avaamaan suutaan komentajan tekemästä kyseenalaistuksesta, kun Killjoy jo vilkaisi kohti mietteliästä Matoroa.
”Ja ennen kuin alan toimeen… kertokaahan vielä, että miten te pääsitte alunperin sisään.”
Umbra vilkaisi taakseen. Oli jään toan vuoro virkistää muistiaan.
”Se sinun kakkosmiehesi, Saraji. Antoi meille sellaisen avainkortin ihan tätä reissua varten.”
Cody irvisti. Kauhu oli ilmestynyt Killjoyn runnelluille kasvoille. Molemmat toat olivat yhtä mieltä. Se ilme ei luvannut hyvää.
”Se… se saamarin kaksinaamainen ongelmajäte.”
Kuin tyhjästä, oli virta palannut kenraalin jalkoihin. Johtoja väkivaltaisesti selästään irti repivä Killjoy alkoi kovaan ääneen ärjymään käskyjä huoneen vahkeille. Salamannopeasti huoneen sivuille asetellut kontit alkoivat aueta ja konetuliaseet levitä sotilaiden joukossa. Matoro ja Umbra seurasivat tilannetta hämmentyneenä. Päätteen äärellä, toien takana, tilannetta huolestuneena seuraava Cody päätti valaista uusia tuttaviaan.
”Tämä kartta, jonka juuri näytin… ja se piste joka teitä seurasi… Noh, ei teknisesti ottaen seurannut juuri teitä.”
Toakaksikon ilmeet sisälsivät edelleen yhtä paljon hämmennystä kuin ennen Codyn puheenvuoroakin. Hopeahaarniskainen vahki oli siirtynyt rullaamaan näytöllä edelleen värisevää karttaa laajemmaksi. Toisensa kompleksin sisällä ohittavat pisteet saapuivat taas näkyviin.
”Te olitte avain. Harhautus. Tapa päästä sisään. Mitä hän todella etsii, oli teidän mukananne vain hetken.”
Ja silloin Umbra tajusi. Muistikuvat Klaanin pihamaalla käydystä taistelusta ionikatanalla varustetun vahkin kanssa palasivat nopeasti hänen mieleensä. Sininen kuula, jonka Saraji oli vienyt mukanaan. Oranssi valo, joka oli kajastanut läpi Lähetin mustien siteiden, kun toat ensi kertaa tapasivat tämän. Valon toan kädet puristuivat nyrkkiin. Palapeli toan mielessä oli miltei kokonainen.
”Kuulat. Hän etsii niitä pirun kuulia.”
Cody nyökkäsi myöntävästi. Vahki otti muutaman ripeän juoksuaskeleen ottaakseen huoneen toiseen päähän siirtyneen kenraalin nopeasti kiinni jättäen samalla Umbran selittämään Klaanin saaren tapahtumia uutispimennossa eläneelle Matorolle.
Huoneen perällä kaksi jo aseensa vastaanottanutta vahkia työnsivät vaivalloisesti kahta metallista hyllystöä erilleen paljastaen niiden takaa piilotetun uloskäynnin. Killjoy oli kumartunut istumapaikkansa luokse raahatun harmaan säkin ylle. Robottikädet penkoivat sen pääasiassa punaisesta metalliromusta koostuvaa sisältöä.
Entisen haarniskansa romuista nousi nopeasti vahingoittunut, mutta niukin naukin kasassa oleva muuntaja ja siihen liitetty energialuoteja sylkevä konetuliase. Kenraalin vasen käsi tunnisti sen, ja hän kiskoi sen paikalleen ranteen koloihin. Killjoy tutki hetken aseensa kuntoa, osoitteli sillä hetken eteensä ja totesi olevansa tyytyväinen. SIllä aikaa Cody oli seurannut johtajansa puuhia. Hermostunut komentaja oli nostanut jo oman, kolme kertaa muita suuremman ja piipukkaamman kiväärin selkäänsä ja valmistautui varoittamaan toimeen käynyttä kenraaliaan.
”Killjoy… se, että pystyt kävelemään ei vielä tarkoita, että olisit valmis taistelemaan. Et varsinkaan tuolla”, vahki saarnasi osoitellen kohti Killjoyn käteen liitettyä energiasyöppöä. ”Jos Saraji on täällä, me hoitelemme hänet. Meitä on täällä nyt kahdeksantoista. Sinä voit hyvin jäädä latailemaan akkujasi.”
Hieman liian myöhään Cody tajusi sanojensa mahdollisen loukkaavuuden, mutta Killjoylla ei ollut aikaa tarttua muotoseikkoihin. Raivosta kihisevä kenraali oli jo astunut hyllyjen takaa paljastuneelle oviaukolle ja näpytteli suojakoodia sen viereen upotettuun paneeliin.
”Jos se pirulainen kääntää minulle taas selkänsä, olen minä myös se, joka päättää sen romukasan säälittävän elämän. Minä en lataile akkujani, ennen kuin se rautanaama on sulatettu seuraavaan haarniskaani.”
Cody huokaisi päätään pudistellen. Hänen uskonsa johtajansa järjen tasoon pieneni Killjoyn jokaisella lauseella. Hän ei kuitenkaan lähtenyt kyseenalaistamaan, vaan viittoi huoneen vahkeja asettumaan peräänsä Killjoyn ollessa jo valmiina astumaan suljetun huoneen ulkopuolelle.
Matoron ja Umbran hiljainen sananvaihto keskeytyi, kun hiilenharmaa, niukin naukin aseistettu kenraali ärjyi heille oviaukosta.
”Minä todella, todella toivon, että te jätitte kaikki ne hopeiset pirulaiset kuolemaan. Koska jos ette, niin tämä reissu saattaa tehdä kipeää.”
Umbra ja Matoro vilkaisivat huolestuneena toisiaan, mutta seurasivat kuitenkin, kun mekaaninen osasto lähti marssiin ja katosi käytävän pimeyteen.
Taskulamppujen kapeat valokiilat sinkoilivat pitkin käytävän seiniä. Vahkikiväärien pohjiin kiinnitetyt taskulamput heiluivat näiden hitaan etenemisen tahdissa. Joukkoa johtavan kenraalin visiiri oli singahtanut taas tämän silmien suojaksi, ja skannasi edessä jatkuvaa loputonta käytävää. Killjoyn rinnalla kävelevä Cody ja aivan heidän takanaan talsivat Matoro ja Umbra eivät enää hetkeen olleet sanoneet sanaakaan. Päättäväisen kenraalin johdolla kulkeva joukkio ohitti huoltoluukkuja toistensa perään jättäen ne kuitenkin pääosin huomiotta. Kenraali etsi jotain tiettyä, eivätkä joukkiosta omaan ajatteluun kykenevät halunneet häiritä tämän keskittymistä.
Sen sijaan tämän keskittymisen rikkoi kolina seinien sisältä. Metallia raapiva kipitys ohitti joukkion heidän vasemmalta puoleltaan ja vahkit, Cody mukaan lukien, salamannopeasti nostivat aseensa kohti ohikiitävää meteliä. Matoron käsi oli jo eksynyt katkenneen ionikatanan kahvalle. Joukkion kärkinelikko vaihtoi nopeasti katseita ja pienen hiljaisuuden jälkeen Cody laski seinää kohti osoitetun aseensa ja loput vahkit seurasivat esimerkkiä. He jatkoivat matkaa.
”Mikä tuokin oli? Kivirottia seinien sisällä?”, Matoro mietti ääneen. Umbra kohautteli olkiaan. Cody kääntyi katsomaan Killjoyta, joka hiljaa murahti vastauksensa.
”Kalit ovat vain toiseksi pahin asia, jonka voitte täällä kohdata.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Tällä kertaa jään toa ei kuitenkaan halunnut jättää aihetta, vaan odotti taas hetken ja siirtyi jatkokysymykseen.
”Etkä arvatenkaan halua jakaa tietoasi? Vaikka olemme täällä kaikki samassa veneessä? Jumissa historian sisällä, paikassa jossa jokainen asia, elävä tai eloton, tahtoo saada meidät hengiltä?”
Killjoy pysähtyi. Ryhmä hänen takanaan pysähtyi. Harmaat kasvot kääntyivät katsomaan kysymystulvan esittänyttä toaa, mutta Matoron odottama vihainen katse paljastuikin huolestuneeksi, miltei masentuneeksi. Punaisena hohtavat silmät katsoivat hetken maahan ja sitten taas toaan. Kenraalin ääni oli hyvin varovainen ja hiljainen. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan.
”Miksi oikein luulet, että lähdin täältä?”
Killjoyn yksinkertainen vastaus aiheutti Matoron päässä hyvin monimutkaisen reaktion. Joukkio toan ympärillä lähti jälleen liikkeelle ja Matoro joutui ottamaan muutaman epämukavan sotilaiden välistä pujottelevan harppauksen saadakseen kärjen taas kiinni.
Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut sitä. Hänen, kuten useimpien mielessä Killjoy oli pimeyden metsästäjä. Sellaisena hän oli Klaaniin saapunut ja sellaiseksi myös väen mieleen jäänyt. Mutta kyllähän Matorokin muisti Killjoyn sodasta. Oli jopa taistellut samalla rintamalla muutamaan otteeseen. Ne päivät vain tuntuivat kovin kaukaisilta. Kenraalin hopeiset nuoret kasvot, jotka kompleksin ylimmässäkin kerroksessa vielä komeilivat, tuntuivat unohtuneen Metru Nuin historiaan. Siitä miehestä ei tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sen sijaan Matoron edessä talsivaa runneltua ja katkeroitunutta kenraalia tuntuivat ajavan aivan uudet voimat.
Killjoyn vastakysymys kaikui edelleen jään toan korvissa. Miksi tosiaan? Miksi Killjoy oli jättänyt kotinsa? Miksi hän loikkasi kelkkaan, jota vastaan hän oli taistellut vuosia? Ja silloin Matoron aivoihin ilmestyi looginen jatkokysymys: Mitä hän aikoi nyt? Mitä hän on tehnyt Klaanissa kaikki nämä vuodet? Kymmenistä yhteisistä tehtävistä huolimatta Matoro ei voinut väittää tuntevansa kenraalia kovin hyvin. Hän puhui harvoin, sooloili aina tilaisuuden saadessaan ja kieltäytyi täysin puhumasta itsestään. Killjoylle jokainen yhteinen matka oli aina vain tehtävä muiden joukossa.
”Miten iso tämä paikka oikein on? Olemme kulkeneet suoraan jo varmaan viisi minuuttia, eikä käytävän päätä edes näy! Ja minä luulin, että me romahdutimme koko kerroksen.”
Umbran huomio katkaisi Matoron ajatuksenkulun. Valon toan huomio oli aiheellinen. Vasta nyt heille alkoi valkenemaan, miten valtavasta tukikohdasta olikaan kyse. Jokainen kahdestatoista kerroksesta oli yhtä naurettava halkaisijaltaan. Umbra ei pitänyt ajatuksesta, että hän ei ollut nähnyt matkallaan alas kuin murto-osan kompleksin tarjoamista kauhuista.
”Halkaisija on puoli kilometriä. Malli on ryöstetty metsästäjien sotatorneista, mutta skaalaa kasvatettiin käyttötarpeiden mukaan”, Killjoy selosti pälyilynsä keskeltä. Joukkion vauhti oli hidastunut entisestään. He alkoivat lähestyä määränpäätään Killjoyn ja Codyn molempien etsiessä jotain käytävän reunoilta.
”Käyttötarpeiden? Se pikkukaveri mainitsi jotain eri kerroksista. Mitä täällä oikein tehtiin?”
Ryhmä oli nyt pysähtynyt kokonaan. Sekä Killjoy että Cody olivat pysähtyneet samaan kohtaan metallista sileää seinämää. Cody oli kumartunut tutkimaan seinää aivan lattianrajasta, kun taas Killjoy kurotteli kohti käytävän verrattaen matalaa kattoa. Vahkit olivat pysähtyneet muodostelmaan Matoron ja Umbran taakse kuunnellen kenraalin selostusta.
”Tämä maanalainen osa tukikohtaa oli täällä ensin. Se, jonka valtaosa tunsi, oli rakennettu suoraan tämän päälle. Kaikki vähänkään salaisempi oli kuitenkin täällä. Tiedeosastot, johtokunnan toimistot, arkistot ja museot…”
Killjoy keskeytti puheensa keskittyessään taas seinän tarkasteluun. Matoron tiedonjano oli kuitenkin jo herätetty. Hänen täytyi saada tietää lisää.
”Mutta eivätkös metsästäjät tuhonneet kaiken sodan jälkeen? Kaikki muistavat sen. Viimeinen epätoivoinen terrori-isku, jonka seurauksena reaktori ylikuumeni ja koko alue asetettiin karanteeniin?”
Cody käänsi katseensa toiin lattianrajasta ja täydensi Killjoyn kertomusta.
”Niin mekin luulimme, kunnes päätimme kaivautua johtaja Herran salattuihin tiedostoihin hänen… poismenonsa jälkeen. Kävi ilmi, että komentaja Niz onnistui käynnistämään varotoimet juuri ajallaan ja eristämään tornit toisistaan.”
Umbra kurtisti kulmiaan nimen kuullessaan.
”Niz? Taisin törmätä siihen nimeen ylempänä… hän oli osa KAL-projektia.”
Matoro vilkaisi alakuloisena mutisevaa toveriaan ja osoitti siitä heräävän kysymyksensä Killjoylle.
”Komentaja… melko korkea-arvoinen henkilö tiedeupseeriksi. Tunsitko sinä hänet?”
Killjoy ei vastannut, mutta Matoro ymmärsi kenraalin rusahtelevista rystysistä olla kyselemättä enempää.
”Siinä!”, Cody huudahti. Rajat olivat ilmestyneet seinään siitä kohdasta, mistä kaksikko työnsi. Muutamaa metallin kirskunnan täyttämää sekuntia myöhemmin rautainen kuutio oli työntynyt seinästä ulos paljastaen toanmentävän aukon hieman nykyistä suurempaan käytävään.
Codyn vasempaan ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sen sisällä hohtava rannetietokone kohtasi nopeasti tämän oikean käden, joka alkoi näppäilemään hurjana. Hetken päästä hän nosti katseensa tietokoneesta edessä aukeavaan tyhjyyteen. Sitten syttyivät valot ja kapea porraskäytävä kiilteli joukkion edessä. Cody nousi pystyyn selkäänsä suoristaen. Omahyväinen virne kasvoillaan hän viittoi toia astumaan portaikkoon.
”Pohjakerros, viimeinen pysäkki. Eiköhän etsitä se iso valokytkin.”
Pohjalla
Ilmastointikanavan ritilä sinkoutui maahan rytinällä mustakaapuisen pienen olennon tiputtautuessa putkesta ulos. Suurehkoon teollisuushalliin pudottautunut hahmo hengitti raskaasti. Lähetti oli ryöminyt kanavassa kilometrikaupalla. Henkensä edestä pakeneva, oranssina hohtavaa kylkeään tiukasti pitelevä hahmo lähti juoksemaan välittömästi laskeuduttuaan. Hämärän hallin reunoilla hohtavat tietokonepäätteet näyttivät olevan ainoa kunnollinen valonlähde. Kymmenet identtiset työpisteet muuten tyhjän hallin keskellä vilisivät hänen silmissään.
Betoni kohtasi metallisen lattian Lähetin takana ja hän joutui pysähtymään kuin seinään. Valtava, satojen kilojen painoinen kuutionmuotoinen kappale oli irronnut hallin katosta ja rysähtänyt sankan pölypilven saattelemana vain pari metriä Lähetin kantapäistä. Vapisten hän käänsi katseensa ylös reikään vain todistaakseen ylempään kerrokseen syttynyttä vihreää valoa ja sen hiljaista rätinää. Pieni musta käsi veti kaapujensa uumenista esiin tikarin, jonka kahvaa Lähetti puristi kaksin käsin.
Kevyt tömähdys. Vihreä hohde tiputtautui Lähetin eteen. Naurettavan kokoisen ionikatanan hohteessa mustakaapuinen olento näki ensimmäistä kertaa jahtaajansa kasvot: Mustavihreä vahki, pitkä, pukeutunut tiukasti koneiston ympärille kiristettyihin siteisiin. Vahkia itseäänkin korkeampi ioniterä liikkui kuin se ei olisi painanut mitään. Tikari putosi Lähetin otteesta. Pienet kädet nousivat suojaamaan puoliksi siteiden alla piileskeleviä kasvoja.
”Älä! Älä tee sitä! Ystävä. Ennenkin tavattu. Herran vanha tuttu.”
Vahkin oikea käsi nosti ioniteränsä valmiiksi iskemään. Lähetti peruutti hitaasti, mutta lyhyet jalat eivät saaneet otettua välimatkaa häntä määrätietoisesti lähestyvään vahkiin.
”Herra on kuollut”, Saraji lausui.
Vahki ojensi vasemman, vapaan kätensä kohti olentoa miekkansa ollessa edelleen valmiina iskemään.
”Tiedät, mitä olen tullut hakemaan.”
Lähetti veti syvään henkeä ja siirsi vasemman kätensä peittämään hohdetta, joka edelleen kajasti hänen siteidensä läpi. Vahki huomasi eleen ja pudisteli pettyneenä päätään. Miekka valmistautui iskuun.
”Miksi teidän täytyy olla aina niin pirun uskollisia?”
Miekan sivalluksen ääni peittyi raskaiden metalliovien kirskuntaan. Saraji kiskaisi miekkansa irti seivästetystä ruumiista samalla sekunnilla, kun valot palasivat halliin. Vahki kääntyi taakseen, jossa virran yllättäen palauttamat toiminnot repivät erilleen jo vuosisadan suljettuna olleita metallisia liukuovia. Saraji nosti miekkansa itsevarmana lepäämään olkapäälleen ja valmistautui ottamaan vastaan ovien takana odottavan ryhmän.
Ovilla ei kuitenkaan ollut välissään kuin muutama senttimetri, kun projektiili sujahti niiden välistä hirvittävällä nopeudella. Saraji joutui reagoimaan huomattavasti nopeammin kuin olisi toivonut, ja vaivoin onnistui loikkaaman halliin singahtaneen pienoisohjuksen lentoradan tieltä. Kesti vielä noin kaksi sekuntia, ennen kuin maalinsa ohi suhahtanut taistelukärki kohtasi hallin takaseinän, ja paineaalto ja tulimyrsky repi kaiken irtaimiston kappaleiksi.
Irvistävät, harmaat kasvot olivat ensimmäinen asia, jonka pahasti säikähtänyt Saraji näki. Toinen asia olivat irvistävän hahmon molemmilta puolilta rynnivät vahkisotilaat, jotka asettuivat ripeästi puoliympyrämuodostelmaan Sarajin eteen. Vahkien perässä Killjoy astui viimein itsekin halliin varmistettuaan, että sotilaista jokaisen kivääri oli tähdättynä kohti Sarajin päätä. Sen tehtyään hän viimein laski Sarajia kohti ojennetun nyrkkinsä ja rannepatterinsa, josta halliin lähetetty ohjus oli hetki sitten matkannut.
Käsipuolet toat ja kolmipiippuisella kiväärillään varustettu Cody saapuivat tilaan viimeisinä. Matoron käsi hiveli vyöllään roikkuvaa ionikatanan raatoa. Umbran tykki haki linjaa vahkien välistä. Valon toan mielessä kalvoi edelleen Sarajin täpärä pako edellisessä taistelussa.
”Idiootti! Miksi sinäkin? Kaikista mahdollisista juuri sinä. Eikö se katala nainen jättänyt ketään korruptoimatta?”
Vahkilinjaston takaa ärjyvän Killjoyn sanat eivät Sarajia hetkauttaneet. Vihreä terä lepäsi edelleen lappeellaan vasten vahkin olkapäätä. Sarajia tähtäävät vahkit ottivat Killjoyn käsimerkistä askeleen lähemmäksi kohdettaan. Kenraali ei ollut vielä tyytyväinen.
”Montako sinulla jo on?”
Sarajin vahkeja mittaileva katse pysähtyi. Sekä Matoron että Umbran yllätykseksi vihreä terä Sarajin olkapäällä sulkeutui ja kevyt musta kahva katosi vahkin tunikan uumeniin. Isohko tarvikepakkaus Sarajin vyöllä aukesi ja molemmat vahkin kädet nostivat sen sisältä jotain. Kaksi kuulaa. Sininen, jonka Umbra tunnisti välittömästi samaksi, jonka hän oli nähnyt useaan otteeseen Klaanin moderaattoritornissa, ja oranssi, jonka Saraji oli vain hetki sitten kaivanut lattialle armottomasti surmatun Lähetin siteiden alta. Matoro kiinnitti huomionsa kuulista oranssiin aivan kuin hän olisi nähnyt sen joskus ennenkin.
Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin, silmät naulittuna kohti kuulista sinistä. Cody näki raivon johtajansa sisällä kasvavan mittaamattomaksi. Matoro taasen ei ollut varma, oliko Killjoyn selässä tapahtuva outo kupliminen uupumuksesta johtuvaa harhaa, vai yrittikö jokin suuri purskahtaa sieltä ulos. Hetken hiljaisuuden jälkeen Killjoy kuitenkin rauhoitti itsensä ja antoi Sarajin laittaa kuulat takaisin tarvikepussiinsa.
Saraji oli kääntänyt katseensa pois esittäen haluttomuutensa katsoa Killjoyta silmiin. Vahkien kiväärit vain metrin päässä Sarajin kallosta tuntuivat olevan hänelle täysin toissijaisia.
Killjoy hymähti. Cody irvisti ryhmän takana puhtaasta inhosta samalla, kun kenraalin sormi oli kohonnut osoittamaan kohti Sarajia.
”Tappakaa hänet.”
Matoro ja Umbra nostivat kätensä suojaamaan kuuloaan Killjoyn odottamattoman ja armottoman käskyn kajahtaessa. Tarkalleen samalla sekunnilla tusinat kiväärit alkoivat laulamaan. Sadat ja taas sadat energiapanokset aloittivat matkansa kohti vaivaisen metrin päässä seisovaa aseetonta Sarajia.
Kun panoksista ensimmäinen olisi raapaissut vahkin tunikaa, oli Saraji jo kadonnut. Panokset vilahtivat ja katosivat hallin toisen päädyn lattioihin ja seinämiin, ja niiden tarkoitettu kohde ilmestyi salamannopeasti vahkiryhmittymän taakse. Niistä vain yksi ehti kääntyä. Kuin tyhjästä ilmestynyt hyppyjen ja potkujen sarja kesti noin kolme sekuntia. Sen aikana yli tusinasta vahkista jokainen oli iskeytynyt omaan suuntaansa maahan eikä niistä yksikään enää noussut. Kaikki kiväärit olivat kasautuneet Sarajin jalkojen juureen.
Sotavoimaton nelikko seurasi lamaantuneena, kuinka epäinhimillisen nopea kommando tyhjensi rintaman heidän edestään. Cody nosti oman kiväärinsä taisteluvalmiuteen. Saraji kuitenkin viittoi entistä liittolaistaan laskemaan aseensa päätään pudistellen.
”Älä… edes yritä. Sinunkaan yliherkästä liipaisinsormestasi ei ole hyötyä.”
Matoron kädessä säksättävä ionimiekan raato iski kipinää toan yrittäessä nostaa sitä puolustuksekseen. Umbran tykkikäsi oli kuitenkin edelleen vakaa ja valmiina laukomaan kohti kohdettaan.
Saraji käänsi katseensa kohti Killjoyta ja otti kaksi hidasta askelmaa tätä kohti. Irvistävät hiiltyneet kasvot eivät värähtäneetkään vahkikommandon lähestyessä käytännössä puolustuskyvytöntä ja pahasti heikentynyttä entistä kenraaliaan. Saraji puhui kuiskaten, miltei nöyrästi.
”Pelkään pahoin, että minun on pyydettävä sinulta anteeksi, herra kenraali. Poistuttuasi Klaanista minulle jäi vain tehtäväni. Tein, mitä minun täytyi.”
Killjoy hengitti raskaasti. Katsekontakti kaksikon välillä oli rikkomaton. Sarajin kasvot olivat vain piirun päässä Killjoyn omista.
”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Saraji harkitsi sanojaan tarkasti. Hän ei enää kyennyt ylläpitämään katsekontaktiaan kenraalinsa kanssa.
”Lähtöni päivänä… hän yritti estää minua. Tein kaikkeni, mutta minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Jouduin… päästämään hänen sielunsa takaisin kotiin.”
”… kuka, kenestä sinä puhut?”
Saraji veti syvään henkeä ja pakotti katseensa kenraaliinsa vielä yhden kerran kuiskaten niin hiljaa, että vain Killjoy kuuli.
”Creedy.”
Mitä tapahtui seuraavaksi oli yllätys ainoastaan toa-kaksikolle. Saraji oli ponkaissut itsensä kymmenisen metriä taaksepäin siinä vaiheessa, kun valtava häntä Killjoyn selästä oli purskahtanut kokonaan ulos. Kenraalin suu kasvoi jo hillitöntä vauhtia, ja jättiläismäiset hampaat olivat alkaneet työntyä esiin. Muutos ei ollut edes puolivälissä, kun Killjoy oli jo täydessä raivossaan juoksemassa kohti Sarajia.
Mutta yksi potku oli tarpeeksi taltuttamaan hirviön. Umpimetalliseen seinään Matoron vieressä oli ilmestynyt valtava kuoppa ja kuopan edessä maassa makasi kivusta karjuva kenraali. Hitaasti sekä häntä että hampaat lähtivät vetäytymään takaisin Killjoyn ruumiiseen samalla, kun malttinsa menettänyt Saraji ärjyi hänelle paikaltaan.
”ITSETUHOINEN IDIOOTTI! ÄLÄ EDES YRITÄ TUOSSA TILASSA!”
Matoro ja Umbra eivät enää tienneet, mitä tehdä. Cody oli jättänyt raskaan aseensa ja rynnännyt Killjoyn avuksi. Saraji lähti kulkemaan takaisin kohti nelikkoa tietäen taistelun olevan jo käytännössä ohi.
”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olin tehnyt sen jo, herra kenraali. Katso nyt itseäsi, tiedät itsekin ettet ole valmis tuomiolle. Sinun puhdistuksesi saa odottaa.”
Vahki käänsi katseensa maassa makaavasta kenraalista toiin, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää Sarajia loitolla.
”Mitä teihin tulee, kiitän suuresti polun raivaamisesta. Tie näin syvälle olisi johtanut vain kuolemaan, jos ette olisi tehneet niin hyvää työtä Nizin projektin hävittämisessä.”
Omahyväisesti puhuva vahki kääntyi kannoillaan ja tähysti muutaman metrin päässä sijaitsevaa katon reikää. Oli hänen aikansa poistua. Tehtävä oli suoritettu ja hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa.
Mutta ennen kuin vahki ehti poistumaan, kuului pieni mekaaninen piippaus hallin sivulta. Virtojen syttymisestä oli kulunut kolme minuuttia. Tukikohdan takalukot aukesivat viimein. Sen alkuperäiset asukkaat olivat vapaita. Yksi hallin itäisistä ovista aukesi, mutta Saraji ei ehtinyt kunnolla näkemään, kuka tai mikä sieltä tuli ulos…
… ennen kuin se oli jo hänen takanaan. Kaksi mekaanista nikamaa Sarajin selästä katkesi. Potkun voima oli terävä ja kohdistettu. Sen paine iski Sarajin väkivaltaisesti hallin metalliseen lattiaan ja liu’utti tätä metrejä eteenpäin.
Killjoy oli noussut pystyyn. Codyn oli vaikea pidätellä kenraaliaan, joka kampesi itseään väkisin suoraksi. Metsästäjän kasvoilla oli ilmeiden sekamelska, jollaista kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Sekoitus helpotusta, epäuskoisuutta ja järkytystä. Kaikki Killjoyn sisällä vuosia hiipuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan samalla hetkellä, kun metsästäjä näki jotain, minkä hän uskoi kuolleen kauan sitten.
Sarajin maahan iskenyt olento harppoi uikuttavan vahkin ylitse potkaisten tätä kivuliaasti päähän kulkiessaan. Punamustan olennon kädet nousivat hitaasti tämän päälaelle ja pudottivat punaisen, olkapäille kiinnitetyn hupun tämän päästä. Pyöreä, painovoiman lakeja oudosti uhmaava medaljonki heilui naisen kaulassa, kun tämä asteli kohti neljää vierastaan. Hupun alta paljastuneet vahkin kasvot olivat sirommat kuin useimmilla lajitovereillaan, ja katse niillä oli täynnä päättäväisyyttä. Vahki pysähtyi noin viiden metrin päähän nelikosta. Mitattuaan nopeasti toat katseillaan hän siirsi huomionsa kohti Killjoyta edelleen puoliksi kannattelevaa Codya. Hänelle tulokas vain nyökkäsi. Killjoyta hän taasen tutki tarkemmin.
Kenraalin hengitys oli täysin salpautunut. Hän halusi sanoa jotain, mutta puheen tuottaminen oli muuttunut mahdottomaksi. Hän antoi vahkin tuijottaa häntä hetken. Lopulta tulokas kuitenkin kyllästyi odottamiseen.
”En meinannut tunnistaa sinua.”
Naisen ääni oli nuori. Vahva, mutta lievästi epäuskoinen. Siitä kuuli, ettei kaikki hänen näkemässään ollut kohdallaan. Killjoy keräsi yhä rohkeuttaan, joten vahki jatkoi.
”Toit ystäviäkin? Toivottavasti heillä ovat ruumiinosat vähän paremmin kasassa.”
Matoro ja Umbra vilkaisivat molemmat keinotekoisesti paikkailtuja käsiään. Saapuneen vahkin vaaleanpunaisten silmien katse oli naulittuna Killjoyyn, joka viimein sai kakistettua sanoja suustaan.
”En, en tiennyt että olit… olisin tullut hakemaan… olisin…”
”… älä! …ole kiltti äläkä aloita tuolla.”
Vahkin pyyntö sai Killjoyn hiljenemään välittömästi. Matoro ja Umbra ottivat varovaisen askeleen taaksepäin. Tulokas oli puristanut vasemman kätensä nyrkkiin samalla, kun oikea osoitti syyttävästi kohti Killjoyta.
”Kaikkien näiden vuosien ja kaiken sen jälkeen, mitä sinä meille teit. Äiti on kuollut… enkä minä en koskaan, KOSKAAN anna anteeksi sitä, mitä teit, isä. En koskaan! Joten lakkaa teeskentelemästä ja kohtaa realiteetit!”
Matoron hätkähti. Umbrakaan ei ollut uskoa tulokkaan viimeisiä virkeitä. Toille ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa sulatella. Vihreä valo oli jo syttynyt tulokkaan taakse. Valtava ionikatana lähestyi hänen takaraivoaan.
Punainen valo syttyi. Tai tarkemmin ottaen useampi. Tulokasvahkin oikeasta kädestä oli ilmestynyt kolme noin puolen metrin mittaista punaista ioniterää, jotka kääntyivät estämään vihreän terän etenemisen. Energianpurkaus aiheutti korviariipivän rätisevän äänen kahden ioniaseen kohdatessa toisensa. Punamusta vahki kääntyi. Saraji oli ällistynyt vastustajansa reflekseistä.
Kolme terää lisää. Tällä kertaa vasemmasta kädestä. Tulokkaan kaikki kuusi terää olivat valmiina ottamaan vastaan Sarajin seuraavan hyökkäyksen. Ionisotilaat mittailivat toisiaan, liikkuen hitaasti pienessä ympyrässään.
”Oletko varma siitä, että haluat taistella heidän puolellaan, Xen”, Saraji kyseenalaisti, nyökkäillen kohti Codya ja Killjoyta. ”Tiedät, mitä hän on tehnyt. Hänet pitää pysäyttää.”
Xen irvisti Sarajin suuntaan, punaiset terät valmiina iskemään.
”Minä en suostu ottamaan osaa teidän sairaaseen sisällissotaanne, Raj. Mutta en myöskään anna teidän juosta minun kotonani tappamassa viattomia.”
Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.
”Minä teen, mitä täytyy.”
”Ei”, Xen vastasi tyynesti, ”Sinä teet, mitä valitset.”
Vahkit hyppäsivät – ja ainakin toien silmissä – katosivat. Salamannopea taistelu kahden soturin välillä tapahtui samaan aikaan niin lattialla, seinillä kuin katossakin. Hallin jokaisessa nurkassa ja jokaisella sivulla. Kuului vain energian rätinää ja näkyi vain punaisen ja vihreän sokaisevia välähdyksiä. Väsyneet ja uupuneet toat eivät pysyneet taistelun perässä. Killjoy sen sijaan pysyi. Hän oli nähnyt samanlaisen vuosikymmeniä sitten.
Jokainen miekanisku ja jokainen potku olivat Xenille jo vuosien takaa tuttuja. Jokainen sivallus pysähtyi Xenin teriin ja jokainen häntä kohti viuhahtava jalka sujahti ohitse. Saraji tajusi hyvin nopeasti olevansa alakynnessä. Xen oli poissaolonsa aikana onnistunut ohittamaan Sarajin hänen omassa salamannopeassa pelissään.
Oli varasuunnitelman aika. Sarajin vasemman kyynärpään sivussa oli luukku. Luukun takana oli pieni painike, jota Sarajin sormi oli juuri painanut. Cody noteerasi yläkerroksiin ilmestyneen raskaiden askelien äänen. Vihreämiekkaisen vahkin katse vilkuili kohti reikää, josta hän oli halliin tiputtautunut. Vilkaisu kesti vain silmänräpäyksen. Mutta silmänräpäys oli Xenille tarpeeksi.
Kolme syvää, kipinöivää railoa oli ilmestynyt siihen, missä vielä hetki sitten sijaitsivat Sarajin kasvot. Kivusta kirkuva vahki tiputti miekkansa ja nosti molemmat kätensä runnellulle kallollleen. Nesteitä ja metallinpalasia roiskui ympäriinsä Sarajin heittäytyessä lattialle kipunsa sokaisemana. Xen oli nähnyt tarpeeksi. Punaiset terät vetäytyivät takaisin tämän ranteisiin. Killjoy kähisi nurkastaan Xenin suuntaan.
”Tarvikepussi! Hänellä on äitisi!”
Xenin mieli pysähtyi hetkeksi. Tarvikepussi. Nyt. Heti. Mutta ennen kuin vahki ehti toipua, selvisi kaikille, mikä Codyn huomaaman jytinän oikein aiheutti.
Xenin ja Sarajin välissä räjähti. Paineaalto heitti punamustan vahkin kauas kohti hallin seinämää. Kattoon ilmestynyt edellistä paljon suurempi ja vähemmän elegantisti luotu reikä ei ollut ehtinyt syytää vielä kaikkea pölyä ja tuhkaansa hallin lattialle, kun valtavat hopeiset jalkaparit jo tiputtautuivat alas. Uusi hahmo. Kuusimetrinen, raskaasti aseistettu ja mustalla ilmeettömällä visiirillä varustettu jätti skannasi tilaa ja nopeasti huomioi edelleen hallin ovensuussa kyhjöttävät kaksi toaa, vahkin ja metsästäjän. Matoro ja Umbra olivat jo heittäytymässä maahan, kun Cody havahtui toimiin.
”EXO-TOA!”
Ensimmäinen hopeisista kanuunoista aloitti laulunsa ja paikka, jossa nelikko vielä hetki sitten seisoi, täyttyi puhtaasta paineesta ja kuumuudesta. Xen havahtui tajuihinsa hallin sivulta räjähdyksen voimasta. Vielä shokissa tapahtuneesta oleva vahki nosti käden korvalleen ja painoi nappia.
”Kaikki joukot länsisiipeen. Ovi on auki. Toistan, länsisiipeen!”
Räjähdyksen tieltä heittäytyneestä nelikosta olivat ylhäällä ensin Cody ja Umbra. Valtava kolmoiskivääri oli löytänyt taas tiensä vahkin käsiin samalla kun Umbran tykkikäsi odotti malttamattomana ensimmäistä kutia. Kaksikko vilkaisi toisiaan. Umbra nyökkäsi, Cody nyökkäsi. Ja halli täyttyi sodan äänistä.
Codyn energiaa sylkevät piiput muodostivat miltei yhtenäisen kuoleman janan vahkin ja mustavisiirisen jättiläismäisen kypärän välille. Sokeutetun sotakoneen seuraava laukaus ohitti tätä vastaan hyökkäävät soturit muutamalla metrillä. Hopeisen vahkin jatkuva, Exo-Toan päähän kohdistettu tulitus antoi Umbralle täydellisen tilaisuuden juosta koneen taakse ja laukaista muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen kohti sotareliikin valtavia jalkojen niveliä. Hopeanmusta kuolema horjahti, mutta ei kaatunut. Aseensa raskauden huomioon ottaen hälyttävän nopeasti Exo-Toaa kiertelevä Cody huomasi nopeasti energiapanostensa tekevän hyvin vähän pysyvää vahinkoa. Vahki ymmärsi, että tilanne kaipasi enemmän tulivoimaa. Paljon enemmän.
Kamppailukaksikon onneksi sama ovi, josta Xen oli hetkeä aiemmin saapunut, oli juuri alkanut sylkemään halliin toivottua ratsuväkeä. Tarkkaan ottaen viisikymmentä kappaletta ratsuväkeä.
Xen oli saanut itsensä takaisin taisteluun ja hänen johdollaan kompleksin syvyyksistä kutsutut vahkit alkoivat muodostamaan rinkiä vauhkoontuneena ympärilleen tulittavan Exo-Toan ympärille. Cody virnisti. Xenin nopeasti viittoilema käsimerkki kertoi vahkille komennon olevan hänen. Vanhat sotamuistot palasivat vahkin mieleen. Cody erosi monesta yhdellä ratkaisevalla tavalla. Hänet oltiin luotu sotaan. Hänelle muistot olivat kultaisia. Mekaanisille kasvoille oli noussut leveä virnistys.
Umbra oli ottanut suosiolla jo muutaman askeleen taaksepäin.
Elementtivoimiensa käyttämiseen aivan liian uupuneen Matoron ja Sarajin potkusta edelleen toipuvan Killjoyn rinnalle peruuttanut valon toa seurasi, kuinka brutaalin tehokkaasti Codyn johtama viidenkymmenen yksikön tiimi peitti Exo-Toan tappavan tarkoin tähdättyyn luotisuihkuun.
Ikävät muistot palasivat Umbran mieleen. Kompleksin uumenista vyöryneet vahkit olivat vain hieman erilaisia kuin heidän mukanaan olleet Xialta tuodut yksiköt. Ero oli kuitenkin tarpeeksi. Haalistuneella asfaltin ja punaisen väreillä maalatut vahkit kantoivat samoja kivääreitä, mitä Ta-Metrussa oli taottu vielä muutama vuosikymmen sitten. Muinaisilla kuvioilla peitetyt sotilaat partioivat katuja viimeksi silloin, kun sota raivosi kauheimmillaan. Koko Käden kompleksi ja kaikki sen kaksitoista kerrosta olivat vain yksi valtava aikakapseli, jonka sisällä elivät sodan viimeiset jäänteet.
Hopeisen jätin tykkikäsi luhistui luotisateen keskellä. Cody oli jo lopettanut tulituksen, ja askeleen taaksepäin ottanut komentaja seurasi leveän virneensä kanssa, kuinka hänen uusi osastonsa havainnollisti, miksi Metru Nui oli voittanut vuosikymmeniä sitten päättyneen sodan.
Vahkit olivat absoluuttisen tarkkoja, täydellisen armottomia ja sataprosenttisen lojaaleja. Sotakoneista kenties hurjin jauhoutui koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin, kun sitä tulittava armada lähestyi kohdettaan hitaasti, tuliaseet loputtomalla tahdilla kuolemaa jauhaen.
Yksikään vahkeista ei välittänyt hopeajätin kouraan joutuneesta murskaantuvasta toveristaan. Exo-Toan raajat olivat jo pirstoutuneina maassa, mutta työ tehtäisiin loppuun asti. Lopulta Xen koko joukkion takaa nosti kaksi sormea pystyyn ja tulittaminen loppui. Savuava, tuhansien luotien täyttämä metallikasa ei enää liikkunut. Umbra huokaisi syvään. Matoro yritti kadottaa palavan metallin katkua kasvoiltaan. Killjoy ei kuitenkaan suostunut jäämään tehokasta työtä ihailevaan joukkioon, vaan tämän hatarat harppaukset veivät tätä jo romukasan ohi, kohti katon valtaisaa reikää. Muu joukkio havahtui vasta Killjoyn äänekkääseen kiroiluun. Xen tiesi jo, mistä oli kyse.
Paikka, missä Saraji oli vielä hetki sitten tuskissaan maannut, oli tyhjä. Katossa ammottava reikä ei ulottunut vain kerrosta ylemmäs, vaan kauas ylös jatkuva tyhjyys näytti yltävän aina kompleksin pintaa lähimpänä olevaan kerrokseen asti. Vahkin harhautus oli onnistunut. Supernopean kommandon perään lähteminen olisi turhaa. Jopa ionisotilaan vauhdissa pysyvä Xen ymmärsi sen.
Vahkit laskivat aseensa ja kääntyivät kohti vierekkäin seisovia Codya ja Xeniä. Armadan johtajat viittoivat sotilaansa asemiin hallin reunalle samalla kun hiljentynyt Killjoy seurasi, kuinka nuoret, uuden sukupolven komentajat pitivät tilannetta täydellisessä hallinnassaan. Kenraali huokaisi syvään, väsyneenä ja pettyneenä. Umbra ja Matoro tutkailivat sivummalla Exo-Toan jäänteitä, keskustellen hiljaa keskenään. Kaukaisuudesta kaikuva kilahteleva ääni herätti kuitenkin koko joukon huomion. Xenin kasvoille levisi ensimmäistä kertaa varovainen hymy.
”Virta taisi viimein yltää hissiin asti.”
Jos toa-kaksikko olisi ollut vähänkään motivoituneempi, olisivat nämä välittömästi ampaisseet kohti hissiä ja kohti nopeinta kompleksista pois johtavaa tietä. Väsymys painoi kuitenkin kaikkia ja viisikosta jokainen oli liian uupunut tositoimiin. Sanaakaan sanomatta ryhmä käveli Xenin sisäänkäynnistä hallin toisella puolella odottavaan kompleksinpuolikkaaseen, vahkipataljoonan marssiessa rytmikkäästi heidän perässään kuin sodan rummut vuosien takaa.
Satoja metrejä korkeammalla
”Ääh. Ei tästä tule mitään! Kauanko me vielä olemme täällä lukemassa homeisia kirjoja ja kivitauluja?” Delevalla kilahti. Höyryä nousi toan punaisen kakaman rei’istä hänen mesotessaan Nurukanille, joka oli aivan omissa maailmoissaan historian hämärissä. Maan toa tiesi olevansa lähellä totuutta. Totuutta hänestä ja hänen menneisyydestään. Hän muisti sodan ja muisti vahkit. Mutta tiellä oli esteitä, jotka hidastivat hänen pyrkimyksiään.
Maan toan edessä avautui kuvitettu historiankirja Metru Nuin Toa-sodasta, joksi opus sotaa nimitti. Kirjan kannessa komeili kultainen Toa Lhikan, jonka takana oli Metru Nuin siluetti. Kirjan kustantaja, Watowo, oli keräiltäviä toimintafiguureja tuottavan Hafu’s Originalin sisaryhtiö, ja markkinoi sodan sankareista ja roistoista tehtyjä tuotteita. Nurukan ei tätä faktaa kuitenkaan tiennyt, mutta erilaiset kirjat olivat opettaneet hänelle, ettei sodasta ollut täysin selviä kirjoituksia, vaikka niistä jokaisesta saattoikin löytää jonkinlaisen totuuden siemenen rivien välistä lukemalla. Tämä opus kuitenkin oli liioiteltu propagandakirjanen ja se sisälsi enemmän toain sankaritekoja kuin heidän tekemiään vääryyksiä.
”Tämäkin kirja mitä luet. Se vaikuttaa aivan Bonkles-lelumainokselta”, Deleva sanoi ja osoitti Nurukanin kirjan sivua, jossa komeili joukko toia tappamassa metsästäjiä varsin brutaalisti. Seuraavalla sivulla toat oli kuvattu eeppisesti metsästäjäkasan päällä ja tunkemassa siihen Metru Nuin lippua, jossa komeili Punainen tähti, Initoi, ja kaksoisauringot kaupungin siluetin yläpuolella. Sivun alalaidassa oli pienellä tekstillä teksti, jossa kerrottiin, että Hafu’s Originalin figuureja sai ostettua läheisistä lelukaupoista.
”Propagandaa tai ei, tämäkin voi antaa vihjeitä menneestä”, Nurukan sanoi ja käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli vanha mustavalkoinen potretti, jossa esiteltiin sodan sankareita. Lhikan oli tietenkin keskellä, hänen vierellään oli demoniseksi väännetty Nidhiki, viehkeä Toa Naho sekä kolme maan toaa. Lhikanin edessä komeili Metru Nuin kasvot – Turaga Dume – jolla oli ollut täysi auktoriteetti sodan raivotessa legendojen kaupungissa. Myös monia muitakin Toia ja henkilöitä oli valokuvassa, mutta Nurukan keskittyi vain kolmeen todella tummaan maan toaan. Yksi heistä kantoi Rurua, toinen Kakamaa ja yhdellä Volitak.
”Katso tätäkin kuvaa! Minähän se tässä kuvassa olen!” Nurukan huudahti ja antoi sen Delevalle.
”Mitä sinä oikein höpäjät. Tämähän on mustavalkoinen kuva ja minä itsekin kannan Kakamaa. Näitä löytyy melkein keltä vain.”
”Lue kuvan alla oleva teksti. Siinä kerrotaan, että kuvassa on Metru Nuin ylintä johtoa, johon kuuluvat myös Mustan Käden perustajat. Mustan Käden, Deleva. Tällä kuvalla on pakko olla jokin yhteys uniini ja muistoihini.
Minä muistan osan noista kasvoista”, Nurukan kertoi tuohtuneena.
”Sinä ja sinun muistosi, Nurukan. Olemme tulleet niiden perässä tähän ‘paratiisiin’, mikä ei minusta pahemmin paratiisilta vaikuta. Olet vainoharhainen ja vanha olento, eikä järkesi pelaa. Ehkä sinun pitäisi vain antaa menneisyyden olla ja keskittyä siihen miten pääsemme täältä pois”, plasman toa avautui. Hän oli perin kyllästynyt tähän reissuun, jossa hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa.
”Et ymmärrä. Sinulla ei ole asioita menneisyydessäsi, jotka ovat hämärän peitossa”, Nurukan aloitti. Sitten hän katsahti Delevan täysin mekaanista kättä ja jalkaa. Olisi pitänyt olla sanomatta tuota, vanha toa mietti.
”En ymmärrä vai? Miten sinä saatat. Itse en tiedä mikä on tämän minut pelastaneen hopeisen haarniskan tausta. Se on antanut itsestään vihjeitä, mutta en tiedä koko totuutta. Suurella Hengellä on aina näppinsä pelissä kaikissa vastoinkäymisissä ja oudoissa sattumissa”, Deleva puuskahti. Toan punainen kakama suorastaan höyrysi.
”Haarniskassasi on musta käsi. Se on ilmiselvä merkki”, Nurukan aloitti. ”Meidät on kiedottu kohtalolla aikojen alusta yhteen, se on selvää.”
”Sinä ja sinun Kohtalosi. Miksi Suuri henki rankaisee meitä kaikesta hyvästä mitä olemme tehneet? Minäkin vain puolustin kotiani ja kansaani, mutta sain niskaani vain surua ja murhetta. Ne karzahnin piraka-skakdit!” Deleva sanoi uhmakkaasti, mutta hänen äänensä oli surullinen. Hän muisti kansansa orjuuttamisen ja oman taistelunsa Metorakkia vastaan. Jos sitä taisteluksi saattoi kutsua.
”Älä sure. Suurella hengellä on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Hän katsoo meitä Metru Nuin aurinkojen ja Punaisen tähden kautta. Hän suojelee kuin Suuri Hau ja pitää maailmaamme pystyssä, vaikka maailmassamme tapahtuukin paljon pahaa”, Nurukan kertoi. Hänen vihreät silmänsä loistivat.
”Sinä ja sinun uskosi Mata Nuihin. Mitä Suuri henki on koskaan meille tehnyt?” Deleva melkein huusi. Nurukan pisti silmälle että hänen ystävänsä melkein itki, mikä ei ollut ominaista tälle kuumapäälle.
”Hän teki meistä Toa-sotureita”, Nurukan sanoi lyhyesti. ”Ja antoi meille hyveet joiden avulla elää elämämme hiukan paremmin kuin muut, jotka eivät niitä noudata”, viisas ja vanha maan henki kertoi.
”Ei hyveiden ole välttämättä tarkoitus olla lähtöisin Mata Nuista”, Deleva kertoi. ”Monet tässä maailmassa eivät usko niihin ja elävät hyvin elämiään. Ja sitä paitsi kuka voi todistaa niiden olevan lähtöisin Suuresta Hengestä? Kuka tahansa, Dumesta ja muista lähtien olisi voinut keksiä ne meidän kontrolloimiseksemme”, Deleva paasasi.
”Uskoa ei voi todistaa. Siihen on vain uskottava. Kohtalo on vahva meissä kaikissa, kuten siinä, että voimme luovuttaa toa-voimamme muille ja tehdä uuden sukupolven, jos vain haluamme. Kohtalo kietoo meidät toisiimme ja ohjaa meitä tiellämme Mata Nuin tahtomalla tavalla. Hän asettaa meille meidän jalot kohtalomme.” Nurukan vastasi. Hän tiesi, että olisi todella lähellä omaa kohtaloaan, oman menneisyytensä salaisuuden paljastamista.
”Tuohan on suoraan geeneissämme, ei missään muussa”, Deleva tuhahti.
”Sattumalla on tässä maailmassa suurempi voima kuin itse kohtaloilla ja niitä asettavilla voimilla. Se on muutenkin ihan pöljää, että jollakulla olisi taito ja tietämys luoda niitä meille.”
”Huomaan, että olet näissä asiossa varsin eri mieltä kanssani”, Nurukan sanoi hiukan surullisena. ”Ehkä meidän ei pitäisi väitellä näistä turhista uskon asioista, vaan mennä eteenpäin yhdessä.”
”Joo. Ehkä meidän on vain parempi olla hiljaa näistä asioista”, Deleva vastasi. Hän oli jo hiukan paremmalla tuulella.
Keskustelun keskeytti yllätys. Umbra oli saapunut ovensuuhun. Valon toa oli osittain varjojen peittämä ja alkoi ilmiintyä näkyväksi. Varjokyvyt oivat tulleet tarpeeseen maanalaisessa pimeydessä.
”Kuuntelin teidän juttujanne jo vähän aikaa, mutten jaksanut keskeyttää hedelmällistä ajatustenvaihtoanne”, valon toa kertoi. ”Teitä kaivataan tuolla Mustan Käden komentotornin luona ja tiedän hyvän reitin sinne. Rorzahkit eivät saa tietää mitään meidän seikkailustamme sinne.”
”Umbra! Sinä senkin viekas kelmi. Tule tänne!” Deleva huusi. Umbra käveli plasman toan luokse . Yllättäen Deleva otti hänet syleilyynsä. ”Voit kyllä lopettaa jo”, Umbra kertoi kun hänen ystävänsä puristi hänen keuhkojaan kasaan.
”Olet elossa! Ja vieläpä varsin ehjänä kappaleena, mitä nyt olet hieman haalistunut”, Deleva kertoi. Hän päästi Umbran halauksestaan.
”Valon toa!” Nurukan huudahti ja juoksi Umbraa vastaan. Hän talloi matkallaan monta kirjaa, jotka olivat sikin sokin lattialla.
”Hei sinä vanha kaveri” Umbra tokaisi. ”Anteeksi tosiaan, kun kesti. Meillä oli vähän liian paljon tekemistä tuolla Käden tukikohdassa.”
”Ai pitäisikö meidän lähteä sinne? Täällä alkoikin jo olla tylsää näiden homeisten kirjojen ja muiden kanssa”, Deleva keljuili.
”Käsi…” Nurukan mietti, ”Me emme ole täällä sattumalta, valon toa. Tiemme on tarkoitettu kuljettavaksi täällä.”
Umbra auttoi Nurukania kokoamaan muutamia opuksia mukaansa tämän laukkuun. Deleva ei viitsinyt auttaa, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Plasman henki olisi vain halunnut lähteä pois tältä koko typerältä seikkailulta, jolla ei tuntunut olevan loppua tai määränpäätä.
”Etkö auta pakkaamisessa, ystävä?” Umbra kysyi toalta, joka vain istui kirjakasassa.
”Enkö minä ole tehnyt jo tarpeeksi? Tuntuu välillä, että roikun vain mukana ilman mitään tekemistä ja ilman että minulta kysytään mitään”, Deleva avautui. ”Jään Toa haluaa etsiä sitä taikakaluaan jostain pölhölästä ja raahaa meitä mukanaan sinne. Tuntuu aika hataralta pohjalta tulevaisuutta ajatellen.”
”Matoro on hyvä ystäväni ja Nimda on tärkeä meidän kaIkkien tulevaisuutemme kannalta”, Umbra sanoi. ”Olen kokenut sen mahdin, ja tiedän mitä yksi siru voi tehdä. Mitä kaikkea Klaani voisikaan saavuttaa, jos saisi kaikki kuusi osaa kasaan”, Umbra kertoi silmät kiiluen. Varjo käväisi sadasosasekunnilla tummahaarniskaisen soturin silmillä.
”Miksi aina kuusi…” Deleva mutisi.
Umbra ei kiinnittänyt Delevaan enempää huomiota ja keskittyi auttamaan Nurukania. Ei mennyt kauaakaan kunnes he olivat pakanneet tarvittavat tavarat mukaansa. Seuraavaksi piti miettiä, miten kolme toaa pääsisi pois Arkistoista rorzakhien huomaamatta. Vahkien sauvat oli suunniteltu siten, että niiden käyttäjä ohjaa vahkin paikalle huomaamattaan.
”Meidän on keksittävä jokin keino päästä täältä pois huomaamatta. Onnistuin itse varjoja käyttämällä välttämään vahkipartiot, mutta teidän kahden kanssa voi olla ongelmia”, Umbra kertoi. Hän toivoi, että kaksikko keksisi jonkin suunnitelman, sillä alue vilisi vahkeja aiemman Arkisto-välikohtauksen jälkeen.
Nurukan mietti. Maan toa muisti jotain asioita vahki rorzahkeista, ensimmäisistä normaaleista vahkiyksiköistä. Ne olivat periksiantamattomia ja uhkarohkeita. Ne eivät antaneet minkään kohteen estää ajojahtia, vaikka se usein johtikin lainvalvojien tuhoutumiseen.
”Meidän on ninjailtava”, Nurukan sanoi.
Ja niin he ninjailivat tiehensä Arkistoista.
Kolmikko saapui vajoamalle, joka johti Käden maanalaiseen torniin. Heidän olisi päästävä jotenkin sisälle ja muiden luokse johtavalle hissille. Siinä Nurukanin maavoimat olivat hyödyksi.
”Tämä vaikuttaa todella tutulta rakennukselta, vaikka se onkin todella kärsinyt”, Nurukan sanoi. ”Voisin käyttää voimiani ja tehdä liikkuvat tikkaat, joilla pääsisimme alas tuonne”.
”Hyvä. Tee se. Vaikka tuntuu varmaan oudolta kanavoida maata varpaidesi alta”, Umbra vastasi. Nurukanin varpaat alkoivat hohtaa vihreää valoa. Maahiukkasia alkoi kerääntyä ympäri vajoamaa ja etsiä tietään maan hengen jalkoihin. Nurukanin luoma liukumäki vei kolmikon nopeasti alas kohti heidän määränpäätään. Toan kontrolloima maa liikkui kuin liukumatto kolmikon alla.
Mutta maan toan mielessä ei ollut rauhaa. Ehkä ne olivat vain lukemattomat kirjat, joiden läpi Nurukan oli juuri kahlannut, tai ehkä toan mieleen hitaasti hiipivät muistot alkoivat viimein paljastamaan todellista olemustaan. Matkatessaan viimeisetkin palapelin palat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen toan päässä.
”No niinpä tietenkin…”
Kokoushuone
Kiireellisimpien vammojen paikkailun ja nopean säilykeruokajaon jälkeen Matoro, Cody, tarvikkeet organisoinut Xen ja pöydän päässä itsekseen mutiseva Killjoy olivat saaneet uupuneet ruhonsa siirrettyä Xenin toimiston takana sijaitsevaan ikivanhaan kokoushuoneeseen. Puisen, suorakaiteen muotoisen pöydän ympärille kokoontunut nelikko oli istunut jo hetken täydessä hiljaisuudessa, kun kukin kokosi rauhassa ajatuksiaan.
Umbra oli jättänyt joukkion välittömästi ruokapakkauksensa saatuaan, ja Matoron huomio oli jo keskittynyt kokoushuoneen takaseinää hallitsevaan potrettikokoelmaan. Sen sisältö ei nuoren Herran lisäksi ollut lainkaan tuttu, vaikkakin tämän oikealla puolella komeileva itsevarma maan toa oli hänestä häkellyttävän tutun näköinen. Toa Herran vasemmalla puolella oleva kuva taasen oli pahasti pölyyntynyt, eikä sen kasvoista saanut kunnolla selvää. Aivan kuin yksi noista kolmesta olisi jätetty tahallisesti pyyhkimättä.
Nelikon saapumisesta lähtien Xen oli tuntenut olonsa epämukavaksi. Hupun takaisin päänsä suojaksi kiskaissut vahki yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä, että hänen elämänsä ainoat sosiaaliset kontaktit olivat jo vuosien ajan koostuneet näennäisen sieluttomista koneista. Mietteisiinsä uppoutunut Matoro kiinnosti Xeniä eniten. Toan vilpittömän uteliaisuuden takaa paistoi selkeä huolestuneisuus ja tarvikepussinsa salpaa huomaamattaan näpräilevä Matoro havahtuikin pariin otteeseen vahkin läpitunkevaan tuijotukseen.
”Niin…” Cody totesi, rikkoen lopulta minuuttien seesteisen hiljaisuuden. ”Mitäs nyt?”
Xen vilkaisi ensin hopeiseen, lasittunein silmin huoneen perää tujottavaan vahkiin, ja käänsi sitten katseensa edelleen haarniskattomaan mutta nyt miltei kokonaan siteiden peittämään Killjoyyn. Sanojensa kanssa epäröinnistä huolimatta Matoro kuitenkin ehti ensimmäisenä ilmaista sen, mikä kaikkien mielessä pyöri:
”Ehkä nyt alkaisi viimein olla aika selittää.”
Sivuttain puisella tuolillaan istuva Killjoy tuijotti pöydän reunaa niin ajatuksissaan, että hänellä kesti hetki tajuta Matoron osoittaneen lauseensa hänelle. Kenraali nosti katseensa pöydän ympärillä istuviin vain huomatakseen, että kaikkien kolmen muun läsnäolijan katseet olivat tiukasti naulittuina häneen. Killjoy irvisti epämukavuudesta yrittäen samalla hillitä tovereidensa uteliaisuutta.
”En usko, että tässä on mitään selitett-”
”Killjoy, ei enää”, Matoro keskeytti vakavana, ”kaikki tietävät, että sinä salailet asioita ja olkoonkin niin, me kaikki teemme samaa, mutta kun kuolleet palaavat kuristamaan vuosikymmenien takaa, ennestään tutut tulevat seivästämään viattomia jättimiekoillaan ja yksi kaikkien aikojen vaarallisimmasta sotakoneista melkein räjäyttää meidät kaikki palasiksi, eikä kukaan meistä tiedä miksi, alkaa piilottelu mennä hieman liian pitkälle.”
Matoron armoton tilitys sai Killjoyn kiroamaan mielessään. Salaa hän oli aina tiennyt sen päivän koittavan, jolloin hän joutuisi puhumaan. Metsästäjä olisi mielellään vienyt tarinansa mukaan hautaansa, mutta jään toan vaatimukset ja erityisesti Xenin vaativa, jopa halveksiva katse eivät jättäneet siteisiin kääritylle kenraalille paljoa vaihtoehtoja. Killjoy huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Mistä minun pitäisi aloittaa?”
”Alusta”, Xen vaati, ”aivan alusta.”
Killjoy avasi silmänsä ja käänsi katseensa taakseen, samaan potrettiseinään, jota Matoro oli jo hetken ehtinyt tutkailla.
”Alussa… oli kolme.”
Kaukana menneisyydessä
Kolme maan toaa ja idea paremmasta. Uudesta ja uljaammasta Metru Nuista.
Toien oikeat nimet on historia unohtanut, sillä heidät kaikki on opittu tuntemaan heidän titteleillään. Herra, karismaattinen ja määrätietoinen. Täydellinen ja häikäilemättömän tehokas johtaja. Kenraali, peloton ja vahva sotilas, mutta myös viisas. Harkitseva ja menestynyt. Sekä kolmas toa… joskaan hänen nimeään ei ole historia unohtanut, mutta toa, joka nimeä kantoi, on kuollut jo kauan sitten. Jäljellä on vain Puhdistaja. Purifier.
Kukaan ei ole enää varma, kuinka toat alunperin tapasivat. Tiedän vain, että se alkoi kuulista. Kahdestatoista sellaisesta. Ja, että Purifier tarjosi niitä Herralle. Niiden kerrottiin antavan voimaa käyttäjälleen. Ja Herra suostui. Otti itse yhden, jätti toisen Purifierille. Mutta Kenraali ei suostunut. Hän osasi ennustaa ongelmat ja kuulien todellisen luonteen.
Mutta Herra ei kuunnellut vanhan ystävänsä varoittavia sanoja. Kuulalla oli hänelle huumaava vaikutus. Herrasta tuli vahvempi, nopeampi, komeampi. Kuula näytti tekevän hänestä paremman kaikessa. Herra avautui sille. Antoi sen tulla osaksi itseään, kirjaimellisesti. Kuten myöhemmin selviäisi, kuulat lopulta löytäisivät tiensä omistajiensa sisälle. Ne lakkaisivat olemasta osa käyttäjäänsä, niistä tulisi käyttäjänsä. Mieli, ajatukset, identiteetti. Lopulta kaikki olisi pienen lasisen objektin sisällä, lopullisesti.
Purifierin resurssien avulla Musta Käsi lopulta perustettiin. Herra halusi nostaa Metru Nuin Xian varteenotettavaksi kilpailijaksi markkinoilla, luoda uusi teollisuusmahti. Kenraali halusi varmistaa kotinsa olevan turvassa tekemällä selväksi ahneille katseille, että Metru Nuita suojellaan. Mutta Puhdistajalle Käsi oli vain alkua. Hänen päässään oli visio. Pakkomielle. Mutta Käden täytyi kasvaa, jotta vision toteuttaminen olisi mahdollista.
Vuosikymmenet kuluivat. Musta Käsi kasvoi. Kymmenen muuta kuulaa päätyivät toinen toistaan voimakkaampiin käsiin. Minä mukaan lukien, me kuulalliset muodostimme neuvoston, joka yhdessä valvoi Käden eri osa-alueita.
Mutta kuten tiedämme, universumi ei ole siunannut meitä armolla. Oli Metru Nuin aika ottaa osaa maailmaamme ikuisesti repineisiin sotiin. Ja, kuten kaikki tiedämme, tämä kyseinen sota jäisi historiankirjoihin kaikkien aikojen suurimpana ja kenties verisimpänä. Mutta verestä nousi Käsi. Uusi, voimakas ja vallanhimoinen Käsi.
Kenraalin huomion siirtyessä Metru Nuin puolustamiseen tekivät Herra ja Puhdistaja sopimuksen Turaga Dumen kanssa. Me olimme häviämässä sotaa. Vahkien ylläpito oli kallista, eikä Lhikanin joukkoja riittänyt jokaiselle rintamalle. Tarvittiin kestävämpi ratkaisu. Silloin Puhdistaja kääntyi Käden lahjakkaimman tieteilijän, Toa Nizin puoleen. Käden neuvoston kahdentoista kuulan pohjalta luotiin aivan uudenlaista tekniikkaa. Tapa herättää kaatuneet. Huippusalainen KAL-projekti oli saanut alkunsa. Ja silloin… silloin kaikki meni pieleen.
Prototyyppi oli päässyt irti. Hälytysten alkaessa soimaan kukaan meistä tavallisista sotilaista ei tiennyt, mistä oli kyse. Johtaessani joukon vahkeja tiedekerrokseen oli prototyypi jo ehtinyt tappaa puolet KAL-osaston jäsenistä.
Sen kallo oli auki ja sen aivot pilkottivat yhä ulos sen juostessa. Sen keho näytti siltä, kuin se olisi ennen kuolemaansa halkaistu kahtia. Kokonainen osasto yritti pysäyttää sitä, mutta prototyyppi ehti pakenemaan ennen kuin saimme sitä tuhottua. Kenraali oli raivoissaan. Seurasi taistelu, jossa hän ja Puhdistaja miltei tuhosivat koko arvokkaan tukikohtamme. Kenraali tiesi projektista, eikä hän koskaan pitänyt siitä. Hän ja Puhdistaja eivät koskaan tulleet toimeen. Tämä oli hetki, jota Kenraali oli odottanut. Hän naksahti.
Mutta suurista voimistaan ja puhtaasta raivostaan huolimatta Puhdistajan likaiset temput saivat Kenraalin ahtaalle. Hän romahti uupuneena vanhimman ystävänsä Herran viereen, anellen tätä auttamaan. Minä ja kokonaisen kerroksen romahtamisesta selvinnyt Saraji olimme viimeiset todistajat Käden todelliselle kuolemalle.
Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että Herra ei ollut enää oma itsensä. Kun huomasin hänen kätensä lipeävän pistoolilleen, yritin estää. Mutta valheiden verkko ulottui odottamaani syvemmälle. Saraji oli lukinnut minut paikoilleen, estäen minua auttamasta johtajaani. Yksi laukaus suoraan Kenraalin rintakehään kaatoi mahtavan soturin maahan. Savuavaa asetta kädessään pitelevä Herra ei estänyt, kun Puhdistaja tarttui taintuneeseen Kenraaliin ja lähti viemään tätä mennessään. Silloin kuitenkin onnistuin kampeamaan itseni vapaaksi Sarajin otteesta ja kohti Puhdistajaa.
Juostessani työnsin tyhjyyteen tuijottavat Herran kuoret kumoon. Taklasin Puhdistajan ennen kuin tämä ehti poistumaan Kenraalin ruumiin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun taistelimme. Kun komentaja Aizen saapui lopulta taistelukentälle, olin repinyt Puhdistajan niin pieniin osiin, ettei hänestä löytynyt enää mitään sormea suurempaa. Sinä hämärtyvänä iltana tapoin hänet ensimmäistä kertaa. Mutta taistelu oli kestänyt kauan.
Kotimme oli tulessa, Kenraalin ruumis oli yrityksistäni huolimatta kadonnut ja joku oli tyhjentänyt Sarajin muistipankit. Herran sivummalla seisovaa sielutonta kehoa katsellessani tajusin, että Käsi oli lopussa. Johtajamme tavalla tai toisella kaatuneita, joukkomme hajautettuna ympäri Metru Nuita vailla komentoja. Kuka tahansa järkevä olisi lopettanut siihen…
”Hetkonen hetkonen nyt. Hidasta. Minä en ymmärrä. Sinä tuhosit Purifierin? Mutta itsehän kerroit aiemmin hänen olevan elossa. Jos sinä tuhosit koko hänen ruumiinsa, niin kuka varasti Kenraalin ruumiin… tai pyyhki Sarajin muistin?”
Killjoy puri hammastaan Matoron keskeyttävän kysymyksen ajan. Cody ja Xen olivat molemmat päätyneet nojaamaan käsiinsä uupuneina, täysi huomio ja katsekontakti kuitenkin kiinnitettynä puhuvaan Killjoyyn.
”Kuten olet varmasti jo huomannut. Minä olen tappanut hänet jo monta kertaa. Täällä, Xialla, hiljattain eteläisellä merialueella… Jos oikeastaan olemme täysin tarkkoja, olen tappanut hänet jo kahdeksan kertaa viimeisien vuosien aikana. Ja hän tulee takaisin joka kerta entistä voimakkaampana.”
Hämmentynyt ilme Matoron kasvoilla ei lientynyt, kun taas Xen ja Cody kuuntelivat selitystä kuin se olisi heille jo tuttu.
”Miten… miten? Miten kukaan voi huijata kuolemaa tuollaisella tavalla?”
Killjoyn vastaus oli yksinkertainen. Kaksi napakkaa kopautusta siteillä peitettyyn rintakehäänsä.
”Kuulat.”
Matoron tiedonjanoinen katse vaati Killjoyta jatkamaan. Metsästäjä kohensi asentoaan tuolissa ja havainnollisti samalla käsillään kuulien pyöreää muotoa.
”Kuulat eivät ainoastaan vanginneet käyttäjiensä… sieluja, jos sallitte karkean sanavalinnan. Niiden perimmäisin voima näytti perustuvan jonkinsorttiseen orgaaniseen massaan. Sellainen antoi minulle kehon, lihan, sykkivän sydämen ja aivot kallooni. Sellainen antoi Aizenille sielun, tahdon ja mielen, jolla ajatella. Sellainen… paransi Nizin taudista, jota ei pitänyt voida voittaa. Kaikki kaksitoista vaikuttivat omaavan samankaltaiset voimat luoda jotain uutta.
… silloin Xialla, Matoro”, Killjoy jatkoi, osoittaen sanansa suoraan jään toalle, ”minä viimein surmasin Herran. Ja epäilykseni osoittautui todeksi. Ei kuulaa.”
Matoro irvisti. Ajatukset ja palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen toan kuumeisesti töitä tekevissä aivoissa. ”Purifier… tai Puhdistaja… oli jo vienyt sen ennen taisteluanne täällä. Hän sai sillä jotenkin uuden kehon.”
”Hyvä”, Killjoy totesi, mutta toivoi kuitenkin lisää, ”ja?”
”Ja…” Matoro mietti, ”Ja… siksi Herra vaikutti kuin tyhjältä kuorelta… koska sitä hän nimenomaan oli. Jos kuula kerran vei mielen ja identiteetin… jos kuula itsessään olikin Herra…”
”… niin mies, jonka tunsimme Käden johtajana kuoli antaessaan Purifierille uuden ruumiin. Sulautuessaan häneen. Oikein.”
”Mutta minä en edelleenkään täysin ymmärrä”, Matoro jatkoi epäusko äänessään, ”mistä tällaiset… esineet ovat voineet tulla? Kuka on kyennyt luomaan jotain näin voimakasta?”
Tällä kertaa Killjoyn katse kääntyi kuitenkin kohti Xeniä. Silmiään pyörittelevä vahki tuhahti, mutta asetti kuitenkin pienen rannetietokoneensa kädellään kurottaen keskelle pöytää, niin, että kaikki läsnäolijat näkivät sen kunnolla. Hetken ajan Xen näppäili vasemman ranteensa pientä kosketuslevyä ja aikansa touhuttuaan pöydällä oleva tietokone sylki yläpuolelleen vihreän pyörivän hologrammikuvan.
Kuvan esine näytti hieman naamiolta, joskaan ei lainkaan taotulta sellaiselta. Paksut putket ja poikittaiset ritilät olivat muodot, jotka Matoro erotti verrattaen pienikokoisen ja orgaanisen näköisen maskin pinnalta. Mutta ennen kuin jään toa ehti tajuta, mitä katsoi, oli Xen jo äänessä.
”Varokaa kranaa. Käytettäessä, ne mielesi varastavat… eikä edes toista mahtavin voi niiden voimaa vastustaa”, Xen huokaisi, ”… vanha Ta-Metrulainen sananlasku.”
Matoron leuka loksahti auki. Killjoy tuijotti toaa kädet puuskassa.
”Varastaa mielen. Ei edes toa voi vastustaa. Orgaaninen. Voit uskoa, että Niz oli huvittunut lorusta kuullessaan sen vasta jo selvitettyään, mitä kuulat todella olivat.”
”Krana…” Matoro kuiskasi hiljaa, ”Joten… bohrok?”
”Ei välttämättä”, Killjoy täsmensi, ”Vertailukappaleiden vähyys teki tutkimustyöstä vaikeaa, mutta saimme selville, että orgaaninen materia kuulien sisällä on koostumukseltaan käytännössä identtistä kranojen kanssa. Se, miksi materia on suljettu kuulien sisälle, on edelleen mysteeri. Jonkinlainen kranan prototyyppi on toistaiseksi paras arvauksemme.”
”Kuka ne ikinä väsäsikään, ilmeisesti käyttäjän sielun totaalinen… imeminen oli vähän liikaa, joten mallia hieman hillittiin lopulliseen tuotteeseen”, totesi pitkään hiljaa istunut Cody, joka hänkin kuuli kaikki herkullisimmat yksityiskohdat vasta nyt ensimmäistä kertaa.
Killjoy heitti hieman nyrpistyneen katseen kohti rennoin ottein keskustelevaa komentajaa, mutta jatkoi kuitenkin keskeytyksestä huolimatta.
”Mutta vaikka kuulien vaikutus mieleen oli samankaltainen kranojen kanssa, oli löydöistä viimeinen se, mikä sai meidät olemaan varmoja asiasta. Jokaisen kuulan ympärillä on pieni telepaattinen kenttä. Yksi tiedemiehistämme jopa esitti teorian, että kuulat kykenisivät jollain tasolla kommunikoimaan toistensa kanssa. Aivan kuten kranojenkin on teorioitu tekevän. Nämä tiedot, tonnikaupalla raakoja lukemia ja professori Mavrahin vuosikymmenien tutkimustyö bohrok-löydösten parissa saivat meidät hyvin lähelle ratkaisua.
Me miltei selvitimme näiden salaisuuden. Sen, miten ne toimivat, tai mikä tärkeämpää, kuka ne teki”, Killjoy huokaisi syvään, synkkänä, ”mutta se yksi päivä… yksi pirun päivä pysäytti kaiken.”
Nelikko tuijotti taas hetken pöydän keskellä pyörivää hologrammia. Cody kallisteli päätään nähdäkseen kaikki sen yksityiskohdat.
”Professori Mavrah”, Killjoy jatkoi yrittäen samalla parhaansa mukaan jättää Codyn merkilliset pään muljautukset huomiotta, ”osasi kertoa, että kammio, josta pääosa bohrok-löydöksistä on tehty, oli jo kertaalleen avattu kun hänen tiiminsä löysi sen. Kivipaadet, jotka hallin eteen oli kasattu, olivat sata tuhatta vuotta vanhoja… mutta siltikin paljon tuoreempia kuin sen sisältä löytyneet reliikit. Nizin teoria olikin, että joku oli vienyt ne holvista jo maailmamme alussa ja jollain tapaa ne lopulta päätyivät Purifierin käsiin.”
Matoro ummisteli silmiään, yrittäen painaa juuri oppimaansa kunnolla mieleensä. Päänsä sisällään jään toa kuitenkin päätti sulatella aihetta myöhemmin. Hän halusi ensin kuulla Killjoyn tarinan loppuun.
”Okei… selvä. Joten entäs Kenraali? Mikä hänen kohtalonsa oli?”
”Sikäli mikäli kuin tiedän, saattaa olla vaikka elossa. Herra ei ampunut tappaakseen, olisi iskenyt päähän muuten… eikä hänellä koskaan ollut kuulaa, joten Purifierkaan tuskin olisi taistellut häntä vastaan ellei tilanne olisi eskaloitunut, joten en usko hänen kuolemaansa ennen kuin joku näyttää minulle hänen hautansa.”
Matoro nyökkäili hiljaa Killjoyn vastaukselle. Jään toaa miellytti ajatus siitä, ettei Killjoyn tarina olisi pelkkää kuolemaa. Matoron ajatukset kuitenkin keskeytyivät Xenin tyytymättömään puuskahdukseen. Rannetietokone oli kadonnut pöydältä takaisin naisen käsiin.
”Jatka tarinaasi. Tästä eteenpäin minäkin kaipaan selityksiä.”
Killjoy pudisteli päätään vastahakoisesti, mutta jatkoi vastaan kamppailevasta järjestään huolimatta.
Komentaja Aizen oli se, joka sai minut järkiini. Tapahtumat piti salata. Sota ei olisi kestänyt Käden kaatumista, joten täytyi luoda julkisivu. ”Vain pieniä sisäisiä erimielisyyksiä”. Vahkeja tarvittiin rintamalla, enkä minä voinut sallia Purifierin ja Nizin epäeettisten kokeiden ottavan niiden paikkaa.
Joten… minä tein, mitä pystyin. Vedin Vahkit tukikohtaan. Korjasimme taistelun tuhot. Muodostimme rivistömme uudelleen. Täytimme ammuslaatikkomme ja kahden viikon ankaran valmistelun ja uudelleenvarustautumisen jälkeen olimme valmiita. Minun johdollani uusi Käsi marssi takaisin taisteluun Lhikanin toien rinnalle. Ja siitä päivästä alkaen Metsästäjien viimeinen vetäytyminen alkoi.
”Muistan nuo kaksi viikkoa”, Matoro muisteli mietteliäänä, ”Vahkien poistuminen aiheutti paikoitellen aika suuria menetyksiä toien riveissä. Osa oli valmis jo kokonaan luovuttamaan teidän suhteenne. Väittivät jopa pettureiksi.”
”Annatko sinä minun kertoa tätä tarinaa, vaiko et?”
”Anteeksi…”
Sota taisteltiin. Sota voitettiin. Minäkin palasin kotiin. Joskin tiesin, ettei mikään olisi enää entisensä. Niihin aikoihin näin Purifierin vielä kerran. Luikki valkoisessa laboratoriotakissaan perääntyvien Metsästäjien rivien takana. Olin osannut arvata loikkausta. Myös sitä, että hänellä todella olisi uusi ruumis. Toa Niz oli lopulta kertonut minulle kaiken kuulista, Purifierista ja KAL-projektista. Siitä, kuinka Purifier rakensi Sarajin palvelijakseen ja kuinka nämä yhdessä pyörittivät laitonta asekauppaa Metsästäjien suuntaan puolet sodasta. Sen, kuinka tukikohtamme alle oli varastoitu jo satakunta kuolleista sotilaista kokoon kursittuja hopeisia sotureita. Sen… sen, miten luottamukseni petettiin. Nizin utelaisuus vei voiton ystävyydestä. Yhtäkkiä löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli joko kuollutta tai luottamuksetonta. Sitten Dume lähestyi meitä. Halusi tehdä meistä Metru Nuin viralliset puolustusvoimat. Sanoin harkitsevani. Vaikka tiesin, etten suostuisi.
Vakoojamme eivät koskaan löytäneet karannutta KAL-prototyyppiä. Sen sijaan saimme selville, ettei Metsästäjillä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa yhteen sotilaalliseen tappioon. Uutiset mahdollisesta militarisoidusta Metru Nuista eivät miellyttäneet Varjottua. Uuden sodan pilvet olivat ilmassa vain muutamaa viikkoa edellisen päättymisen jälkeen. Huhut puhuivat uudesta luvatusta armeijasta, jota metsästäjille oltiin kokoamassa. Tässä vaiheessa tajusin karun yhtälön. KAL-armeijaa ei oltu missään vaiheessa luomassa Metru Nuille. Jos projekti olisi saanut jatkaa… olisi taistelukenttä pian täyttynyt hopeisista sotureista. Metsästäjien hopeisista sotureista. Meidän kaatuneistamme tehdyistä sotureista.
Tässä vaiheessa, kaiken menettäneenä, Käden viimeisenä johtajana… päätin lopettaa sen, mikä oli jatkunut liian kauan.
Käden vahkit ja yksi sen johtajista Varjotulle vastineeksi siitä, että hän jättää Metru Nuin rauhaan. Hän saa armeijan, jonka voima peittosi hänen omat miehensä ja Metru Nui jäisi näkemään vielä näkemään seuraavan aamunkoittonsa. Tämä kaupunki ehkä juhli voittoa, mutta loppupelissä Metsästäjät olivat todellisia voittajia. Maailma oli syösty epätasapainoon ja nyt Varjotulla oli sotilaallinen vakuutus odottamassa päivää, jolloin kaikki lopulta murtuisi.
Killjoyn katse oli maassa. Hänen äänensä värähteli, pysyen kasassa vain vaivoin. Nyrkit tiukasti puristettuina Killjoy jatkoi tarinaansa nostamatta kuitenkaan enää katsettaan kuuntelijoihinsa.
”Varjottu hyväksyi tarjoukseni. Teki kanssani sopimuksen… jossa Käden kalusto, minut mukaanlukien luovutettiin välittömästi Pimeyden Metsästäjien haltuun. Oli jopa iloinen siitä. Hänkin oli väsynyt. Hän mieluummin odotti seuraavaa mahdollisuuttaan, kuin aloittaisi välittömästi uutta sotaa, mutta tiesin… tiesin… että se ei riittäisi. Joten pyysin häntä tekemään yhden asian puolestani. Yhden asian, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan uskollisuuttani hänelle. Vielä yksi pykälä sopimukseen.”
Cody ja Matoro tuijottivat päätään yhä alemmaksi painavaa Killjoyta. Xen vapisi holtittomasti.
”Käden kummitukset piti haudata lopullisesti. Jotta luomamme kauhut todella katoaisivat, johto täytyi vetää seinästä lopullisesti… joten minä pyysin. Pyysin, että hän tuhoaisi loputkin. Tuhoaisi kotini. Tornin, jonka tuhkien alla nyt istumme.”
Cody oli kääntänyt katseensa pois pöydältä. Matoro oli peittänyt järkytyksestä avautuneen suunsa kädellään. Hän oli tajunnut Killjoyn implikaatiot. Xenin raskas hengitys kohisi kaikkien korvissa. Puinen pöytä tärisi vahkin käsien mukana. Ja sekuntia myöhemmin pöytä oli jo lentänyt sivuun Xenin rynnätessä kohti Killjoyta. Kolme hohtavaa terää olisivat olleet täydessä valmiudessa upottautumaan Killjoyn hauraaseen lihaan.
Mutta kaksi paksua hopeista kättä oli vanginnut Xenin otteeseensa. Codyn tiukka puristus piti silmittömän raivon vallanneen naisen paikoillaan.
”SINÄ! TIESIN, ETTÄ SINÄ! ENSIN KATOAT! JA KOHTA MEILLÄ ON METSÄSTÄJIÄ KYNNYS TÄYNNÄ! SINÄ MYIT MEIDÄT! SINÄ TAPOIT ÄIDIN! MINÄ TAPAN SINUT!”
Viimeiset sanat mursivat lopulta penkillä istuvan harmaan olennon. Killjoy ei ollut aikeissakaan liikahtaa Xenin terien lähestyessä häntä. Hän olisi ottanut ne vastaan. Antanut surmata hänet siihen paikkaan. Mutta Codyn ripeän toiminnan ansiosta kenraali istui yhä. Kyyneleet valuivat pitkin harmaita, hiiltyneitä kasvoja. Metsästäjä romahti lattialle polvilleen. Robottimainen, syvältä Killjoyn sisältä kumpuava mekaaninen keinotekoinen ääni sekoittui metsästäjän rikkoutuneeseen huutoon.
”Minä rukoilin, Xen! Rukoilin, että säästää hänet! Säästää sinut! Meidän piti olla taas perhe… HÄN LUPASI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT! MINÄ ANELIN! …ja kun minä sain tietää. …HÄN SANOI, ETTÄ JOKIN OLI MENNYT PIELEEN! JA TIESIN, MITÄ OLI KÄYNYT! …ja minä lupasin kostaa teidät. Nizin ja sinut. MINÄ. LUPASIN. KOSTAA… mutta tiesin, että se oli minun syytäni. Olisin ottanut teidät mukaan. Miksi en ottanut teitä mukaan… Mutta äitisi… mutta Niz… hän ei… hänen tietonsa… Purifierin verkko… se piti purkaa, SE PITI TUHOTA! MISTÄ MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ, ETTÄ TÄMÄ ON KAIKKI HÄNEN PELIÄÄN? ETTÄ KAIKKI OLIVAT SIIRTOJA HÄNEN YKSIVÄRISELLÄ LAUDALLAAN?”
Rajusti Codyn otteessa rimpuileva Xen rääkyi täyttä kurkkua kohti pystyyn hitaasti itseään kampeavaa, hysteerisen paniikin valtaamaa Killjoyta.
”SINÄ SAATANAN SOTAKONE OSASIT AINA VAIN AJATELLA SITÄ PIRULAISTA! SE SINÄ OLET! LUOTU SOTAAN! TAPPAMAAN! EI SINULLA VOISI OLLA PERHETTÄ! …me …me olimme aina kakkosia. AINA! SINÄ ET KOSKAAN VÄLITTÄNYT MISTÄÄN MUUSTA KUIN SILLE PERKELEEN MAAN TOAN LUIKULLE KOSTAMISTA JA KATSO MITÄ KÄVI! SINÄ. TAPATIT. OMAN. PERHEESI. TIESIN, ETTÄ SINUT OLI VIRHE OTTAA TÄNNE TURVAAN! Sinä olet pelkkä petturi… PETTURI!”
Xenin viimeisiin sanoihin Killjoy murtui. Hän ei saanut henkeä. Hänen mekaanisesti korjatut keuhkonsa lakkasivat toimimasta. Hänen täytyi päästä ulos. Vapisevin jaloin Killjoy ryntäsi pää edellä huoneen ovesta ulos takaisin Käden kompleksin metallisille käytäville. Ovi sulkeutui jossain lattialle lyhistyneen Killjoyn takana. Xenin rimpuilusta aiheutuva ähinä vaimeni oven mukana.
Kesti ainakin minuutti ennen kuin Killjoyn hengitys oli kunnolla tasaantunut, ja ainakin toinen, että tämä huomasi jään toan jalat nojailemassa seinään hänen vieressään. Killjoy nosti ikuiseen irvistykseen vääntyneet kasvonsa kohti odottavaa Matoroa. Toa kuitenkin vain tuijotti kohti edessään kohoavaa käytävän vastakkaista seinää. Halveksiva katse Matoron kasvoilla ei koskaan kääntynyt Killjoyyn asti. Vain monotoninen kysymys.
”Miten tarina päättyy?”
Killjoy oli häkeltynyt. Hänen mielensä kaaos ei kyennyt vielä käsittelemään kysymyksiä. ”Mitä sinä… miksi sinä kysyt… mitä väliä sill-”
”Minä kysyin: Miten. Tarina. Päättyy?”
Metsästäjän pää kolahti kovasti tämän nojatessa lattianrajassa samaan seinään, mitä vasten Matoro seisoi. Jään toan kylmän vaativa tivaaminen palautti Killjoyn maan pinnalle. Hänen täytyi saada ajatuksensa selviksi. Päästä loppuun. Viimeistellä tarina.
”Pian… pian… sen jälkeen. Tapasin Varjotun hänen salissaan…”
Varjottu. Hän valehteli minulle nimen. Skakdin, joka oli ollut paikalla surmaamassa Käden jäseniä. Hän sanoi, että tämä Skakdi oli murhannut Nizin. Minulle annettiin tarpeeksi johtolankoja päästä alkuun kostoretkelläni, mutta tämä Skakdi, Guardian, osasi piiloutumisen jalon taidon. Minulla kesti kaksi vuosikymmentä jäljittää hänet Klaaniin. Pieni tekijä vielä silloin, kuten varmaan muistat. Ei lähelläkään nykyistä kukoistustaan…
”Kaikki tietävät sinusta ja Guardianista. Se ei kiinnosta minua.”
Killjoy oli lievästi häkeltynyt jään toan napakasta kommentista. Metsästäjä suoristi jo hieman selkäänsä seinää vasten tiedustellakseen lisää.
”En ymmärrä… sinähän halusit minun jatkavan?”
”Tarinan loppu, Killjoy. Tarinan loppu. Tämä sama tarina, jossa sinä yhä elät. Miten sinä kuvittelet että tämä päättyy? Mitä Purifier tekee? Mitä sinä aiot tehdä?”
Kolme kysymystä. Kolme vaikeinta kysymystä, joihin Killjoyn aivotyö oli jo viimeiset vuodet yrittänyt saada vastausta. Kymmenet villit teoriat, uhkarohkeat yritykset ja toinen toistaan typerämmät suunnitelmat vilisivät pitkin metsästäjän tajunnan valtateitä. Oli entisen kenraalin aika viimein pukea ne sanoiksi.
”Hänellä on nyt yksitoista… hänellä on taas Saraji ja yksitoista kuulaa. …ja minä olen viimeinen. Siksi Cody toi minut tänne. Mahdollisimman kauas hänestä. Tätä viimeistä täytyy suojella.”
”Mitä tapahtuu, jos hän saa kaikki? Mihin sinä kuvittelet, että hän pyrkii?”
”Minä en oikeastaan ole edes varma, tarvitseeko hän näitä kaikkia, vai onko tämä vain osa hänen sairasta peliään. Kuuntelitko sinä, mitä minä kerroin kuulista? Ne eivät ole enää harmittomia bohrok-kokeita. Ne ovat eläviä olentoja. Jokainen niistä! Ja joka kerta, kun minä tapan sen pirulaisen, se menee ja ahmaisee taas uuden kuulan. Ja taas uuden. Hän ei ainoastaan sulauta itseensä mieliä. Joka kerta hän saa ne voimat ja ne ajatukset, mitä kuulan kantajalla oli. Meillä on käsissämme yhdeksän olennon mielistä hulluksi tullut tiedemies, jonka fyysiset voimat vastaavat yhtä tavalla yhdeksää olentoa. Jo nyt se pirulainen pystyy lyömään nyrkkinsä läpi metrin paksuisesta metalliseinästä. Regeneroi itselleen uuden pään, jos alkuperäisen repii irti. Ja nyt hänellä on kaksi kuulaa lisää. Kaksi mieltä ja kahden voimat. Jokainen kuula sekoittaa sen psykopaatin päätä lisää. Tekee siitä totaalisen mielisairauden kiteytymän. Ja sinä kysyt, mitä minä aion tehdä? Hitot. Jos minä olisin yhtään terve, pakenisin pirun Torangalle ja rakentaisin kodan. Söisin Takeaa lopun elämääni. Mutta sinä tiedät jo vastauksen. Koska minä en ole terve. Minä aion mennä sen pirulaisen kimppuun vaikka puolikuolleena. Revin ne pirun kuulat sieltä rinnasta ja hautaan ne jonnekin, niin kuin kuuluisi. Koska sitä minä teen. Sitä minä aina teen. Me jahtaamme toisiamme, kunnes jompikumpi kuolee. Ja jos totta puhutaan, niin minä olen tyytyväinen, oli se kumpi meistä tahansa. Vastasiko tuo kysymykseesi?”
Matoro uskalsi taas kääntää katseensa kohti vieressään istuvaa metsästäjää. Pettymyksen hallitsema katse oli vaihtunut nyt varovaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.
”Kyllä… kyllä vastasi. Ja olet oikeassa. Sinä et ole terve.”
Killjoy hörähti. Hän ei voinut estää sitä. Jokin tilanteessa huvitti häntä. Vasta katse kohti kaksikosta oikealle jäänyttä kokoushuoneen ovea palautti Killjoyn sydämen takaisin paniikinomaiseen tykytykseen. Metsästäjä huokaisi taas syvään ja painoi päänsä polvien päälle nostettuihin käsivarsiinsa.
”Vanha Kenraali olisi tehnyt paremmin. Olisi tiennyt paremmin.”
Matoro huokaisi syvään, eikä enää kuulustellut murheen murtamaa metsästäjää. Jään toa kuitenkin avasi vielä suunsa, parkaistakseen kuin tyhjästä hänen oikealle puolelleen ilmestyneelle äänelle.
”Älä ole niin varma, poika. Jokainen meistä on tehnyt oman osansa virheitä.”
Tunnekuohujen keskellä kumpikaan käytävällä loikoilevasta kaksikosta ei ollut huomannut hissin kilahdusta, eivätkä sen liiemmin sieltä kolisseita jalkaparien askeleitakaan. Kaukaa käytävän päästä astelleet kolme hahmoa seisoivat nyt puoliksi pimeällä, lampuiltaan vajaavirtaisella käytävällä. Umbra astui ensimmäisenä käytävän valoisalle puoliskolle. Sitten tuli punavalkoinen robottisoturi, jonka haarniskan muoto hämmensi Killjoyta suuresti. Mutta kumpikaan näistä ei ollut matalaääninen puhuja. Se oli tulijoista kolmas. Maan toa. Kakamakasvoinen. Kasvot, jotka Killjoy tunnisti kaukaa vuosien takaa.
Matoron alati mysteerejä selvittävät aivot palasivat takaisin kokoushuoneen potretin oikeanpuolisiin kasvoihin. Killjoy nousi seisomaan ja otti askeleen kohti toaa. Maan toan kasvoille oli ilmestynyt hyvin varovainen hymy.
”Kenraalikapteeni… Killjoy? Olihan se Killjoy? Anteeksi. Muistojen palautuminen on hidasta. Nimet ovat vielä pahasti hukassa… mutta nuo kasvot. Muuttuneet, sodan runtelemat. Mutta muistan niille hopeisen Mirun. Muistan elävästi.”
Killjoy haukkoi henkeään. Hän ei kyennyt uskomaan. Jo toisen kerran päivän aikana hänen jalkansa alkoivat pettää.
”Ken- Kenraali Nurukan? … Olet elossa?”
”Puheet kuolemastani ovat liioiteltuja”, Nurukan vastasi ja virnisti.
”Kadotetut muistoni ohjasivat minut tänne etsimään vastauksia, mutta näyttääkin siltä, että löysin enemmän kysymyksiä kuin tohdin edes esittää.”
”Kysymyksien paljous on ollut vähän illan kantava teema”, Matoro totesi kahden kenraalin vierestä, ”minä en enää osaa edes yllättyä. Varmaan mistään… koskaan…”
Killjoyn kasvoilta puhdas epäuskoisuus kuitenkin välittyi edelleen. Sanat olivat edelleen kadoksissa.
”Tiedän olevani Kenraali, mutten tiedä tarkkaan miksi en muista tästä paikasta kuin utuisia muistikuvia. Löysin kuvan itsestäni ja kahdesta muusta maan toasta, mutta sekin herätti vain lisää kysymyksiä”, Nurukan jatkoi ja huokaisi. Hän oli tavattoman väsynyt.
”Sinä olet Kenraali?” Umbra ihmetteli ääneen. ”Ihmettelinkin, että mikä se meitä yhdistävä tekijä tässä sopassa oikein on.”
Nurukan nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Deleva vain tuijotti mustaa toaa. Hän oli järkyttynyt, vaikka tiesikin, että jokin yhteys heillä kaikilla oli. Se, että yhteys oli tämä outo järjestö oli vain vähän liikaa.
Käytävässä seisovan viisikon aivoista eniten toimintakykyiset olivat Matoron, vaikka viime viikkojen tapahtumat ja viimeisien tuntien informaatioryöppy ajoikin toaa tasaisesti henkiseen kaaokseen. Palapelin palaset loksahtelivat edelleen paikoilleen jään toan kallossa.
Vastaamattomilla kysymyksillä oli kenties yhteyksiä toisiinsa.
”Mutta… odottakaas nyt. Etkös sinä Killjoy juuri kertonut, että Sarajinkin muisti oli tyhjentynyt? Vielä suurempi kysymys: Miksi kukaan muu ei muista näitä asioita? Miksi koko maailma on unohtanut, että tällä laitoksella oli kolme johtajaa? Minä en ainakaan koskaan lukenut kuin Herrasta. Tässä on yhteys.”
Killjoy koputti nyrkillään ohimoaan kolmesti, hyvin kipeän näköisesti. Väkisin itsensä tilanteen tasalle kasannut nuori kenraali kaiveli mielensä perukoilta juuri niitä teorioita, joita hänellä oli ollut vuosikausia aikaa miettiä.
”Saraji, vahki tai ei, on elävä olento. Kuten mekin. Hänen mieltään ei vain poisteta kuin tietokoneen muistia. Olen teorioinut mahdollisuutta ennenkin… mutta… muistien pyyhkiminen ei ole ajatuksena täysin mahdotonta. Jos tarkkoina ollaan, meillä oli joskus aiheelle kokonaan oma tutkimusryhmä. Se lopetettiin tulosten puutteen vuoksi, mutta…”
”Mutta kuten olemme tänään oppineet, Käden sisällä kaikki salataan, aina”, Matoro täydensi.
”Epäeettisiä kokeita kuolleilla, muistien pyyhintää, superaseiden valmistusta, salaisia armeijoita. En yhtään ihmettelisi jos Mustasta Kädestä löytyisi Tren Krom tai Irnakk jostain…” Umbra puuttui keskusteluun.
”Tai maailmaa hallitsevia liskomiehiä”, Matoro ehdotti, ”Mutta palataksemme aiheeseen, jos Kädellä todella on tapa pyyhkiä mieliä, se on todella huolestuttavaa, sillä joku sitä hallitseva voi pyyhkiä itsensä pois historiasta, jos hän niin haluaisi.”
”Jos, ja painotan, JOS Purifierill- tai… Puhdistajalla on käytettävissään jotain noin voimakasta… me emme voi uskoa mihinkään. Jokainen sana tästäkin keskustelusta voi perustua täysin valheeseen. Herra Kenraali. Jos te olette alkaneet muistamaan, meidän täytyy tietää, MINUN täytyy tietää kaikki. Jokainen yksityiskohta, pienikin totuuden ripe saattaa ratkaista tämän yhtälön. Muistelkaa. Muistelkaa kovasti. Minä katsoin, kun Puhdistaja raahasi sinun ruhoasi pois sieltä hallista. Mitä sen jälkeen tapahtui? Mihin sinä oikein päädyit?” Killjoy tivasi.
Maan toa hiljeni hetkeksi. Hän vei mielensä mahdin äärimmilleen, vaikkakin tietäen, ettei sieltä löytyisi paljoa.
”Löysin itseni uinumasta kanisterista Pohjoismantereen rannalta. Tai en minä löytänyt, vaan läheisen ‘Voittamattomien matoranien kylän’ matoranit, kuten he itseään kutsuivat. He ruokkivat minua ja antoivat minulle uuden tarkoituksen. Olin hyvä lannoittaja kylän pelloilla maavoimillani. Sitten seikkailin ympäri maailmaa, kunnes törmäsin Umbraan ja Delevaan. Nyt olen täällä”, Nurukan lopetti ja otti vesikanisteristaan huikan. Hänen suunsa kuivui puhumisesta.
”Noh… tämä ei ollut kenellekään mitään uutta”, Matoro totesi mietteliäänä, ”mutta minusta on silti hämmentävää, miten tämän kaltainen joukko vain sattumalta sattuu seisomaan saman salaisen tukikohdan samalla pirun käytävällä, keskustelemassa yhteisestä menneisyydestä, jonka joku on pyyhkinyt. Seuraavaksi tuo ovi tuossa käytävällä aukeaa ja yksi noista vahkeista paljastuu isoisäkseni.”
Silloin se ovi käytävällä aukesi. Vielä itseään rauhoitteleva Xen yhdessä tämän olkapäitä lohduttavasti pitelevän Codyn kanssa astuivat esiin uteliaina uusien tulokkaiden keskustelusta. Kukaan ei ehtinyt edes tervehtimään, kun punainen valo molempien vahkien ohimolla syttyi palamaan. Molempien silmät laajenivat kauhusta. Codyn valtava kivääri oli siirtynyt silmänräpäyksessä tämän selän hihnoista vahkin käsiin. Kaikki kolme piippua ja Xenin ioniterät kohdistuivat suoraan kohti hämmentyneen Delevan kasvoja.
”KAL-SIGNAALI HAVAITTU! POISTUKAA KOHTEEN LÄHEISYYDESTÄ JA OTTAKAA TURVAETÄISYYS!” Cody ärjyi komentajan ottein. Käytävällä seisova viisikko kääntyi hämmentyneenä kohti aseet tanassa ilmestyneitä vahkeja. Killjoy taasen kiinnitti kunnolla huomionsa ensimmäistä kertaa punavalkoiseen toaan. Haarniska tämän päällä näytti yhä tappavan tutulta. Umbra ja Nurukan levittivät käsiään rauhoittumisen merkiksi.
”Minäkö KAL? Anna minun nauraa”, ja Deleva nauroi. ”Kyllä, jalassani on Mustan Käden logo. Kyllä, olen hassu kyborgisekamelska, mutta niin on suurin osa tässä maailmassa! Ei. En ole mikään skarrarrin Kal. Outoa sakkia muutenkin nuo epäkuolleet. Näytänkö muka sellaiselta?”
”Joten voisitteko muistaa piippulinjan, arvon herra ja rouva?” Umbra puuttui keskusteluun, hipelöiden miekkansa kahvaa.
”Miksi teillä edes on hälyttimet toa-zombien varalle? Mistä nuo laitteet edes erottavat, monestiko skannattava kohde on jo kuollut?” Matoro ihmetteli.
”No minäkin kävelen täällä teknisesti ottaen jo kolmatta kertaa… eikä tuo näytä minusta valittavan”, Killjoy totesi.
”VOISIKO EDES JOKU OTTAA TÄMÄN TILANTEEN VAKAVASTI!” Xen äksyili, ”Meillä on KAL, pirun KAL, tuossa noin ja te kaikki vain seisotte! Siirtykää!”
Codyn vilkaisu kohti Killjoyta kuitenkin johti jo vahkin aseen piipun laskeutumiseen. Rauhoittunut katse nuoren kenraalin kasvoilla kertoi tarpeeksi. Xen irvisteli kohti toveriaan tivaavana, omat ioniteränsä edelleen valmiina iskemään.
”Mitä… mitä sinä oikein teet?”
Cody laski aseensa piippu lattiaan päin ja asettui nojaamaan siihen rennosti.
”Minusta tuntuu, että meillä on kaikilla ollut pitkä päivä… ja minusta tuntuu myös, että meistä aika moni on sortunut tänään jo pieneen ylireagointiin.”
Lopulta, Xenin ranneterät laskivat hitaasti. Deleva huokaisi syvään. Matoro pyöritteli silmiään. ”Jokohan tässä olisi ollut tarpeeksi draamaa yhdelle päivälle?”
Muutama hyväksyvä hymähdys kuului seitsemän käytävään ahtautuneen toinen toistaan merkillisemmän olennon joukkiosta. Pienen hetken kaikki seisoivat hiljaa. Katseet kiertelivät lähinnä seiniä pitkin kiusallisen hiljaisuuden vallatessa kompleksin. Lopulta Xen ei enää kestänyt, vaan vihaisesti tuhiseva vahki lähti nyrkit tiukkaan puristettuna harppomaan kohti käytävän päätä. Killjoy huokaisi pettyneenä. Vastasaapunut kolmikko katsoi esittelynsäkin väliin jättäneen vahkin vihaista poistumista. Matoro päätti lopulta olla se, joka lähtisi hänen peräänsä.
”Jos minä vaikka tarkistaisin, että kaikki on kunnossa… selitän teille kolmelle sitten myöhemmin”, jään toa huikkasi mennessään, nyökäten kohti kädet puuskassa toverinsa menoa seuraavaa Umbraa.
”Ja minä menen noutamaan sen pikkukaverin ruumiin ja vien hänet viimeiseen leposijaansa”, Cody totesi hieman surullismielisenä. Kuin sanattomasta sopimuksesta hyvin vahkin kanssa toimeen tullut Umbra lähti seuraamaan komentajaa takaisin tietokonehallin taistelutantereelle ja jätti kaksi kenraalia sekä Delevan kolmistaan käytävälle.
”Suonette anteeksi…” Killjoy sopersi, kammetessaan itseään ylös, ”minun on… levättävä hetki. Käytävän päähän ja oikealle, jos haluatte jotain syötävää.”
Nurukan nyökkäsi paikalta pois linkuttavalle seuraajalleen ja harmaan selän kadottua hissiin käänsivät vanhat ystävät katseensa kohti kanttiinaa. Kohtaamisten käytävä tyhjeni, ja jätti illan paljastukset kaikumaan pitkin loputonta yllätysten kompleksia.
Pohjalla
”… no sehän oli”, huokaisi aivan hopeisen vahkin rinnalla käytävien halki marssiva valon toa. ”Tämä päivä muuttuu koko ajan omituisemmaksi.”
Kiväärin takaisin selkäänsä sitonut Cody hymähti myöntävästi uudelle tuttavuudelleen. Hän toimi samalla kompleksin lukuisien ovien avaajana kaksikon matkatessa takaisin kohti tietokonehallia.
”Olipa hyvä, että missasit aiemman pikku kaaoksemme. Siinä sitä vasta outoutta piisasikin.”
Umbra ei edes tohtinut kysyä. Jännitteet, joihin hän oli toveriensa kanssa marssinut olivat kaukana miellyttävästä. Toa kuitenkin päätti yrittää olla kyselemättä liikaa. Matoro varmasti kertoisi hänelle pian kaiken.
Saavuttuaan takaisin pääkallopaikalle kääntyi valon toan katse kohti kattoa ja tukikohdan ylempiä kerroksia. Lhekon kohtalo raastoi edelleen Umbran mieltä. Se, oliko Killjoy jotenkin osallisena hopeisen kuoleman syntyyn ei oikeastaan enää kiinnostanut häntä. Seikkailijan mieli kaipasi jo toisaalle.
Toa ei tuntenut oloaan mukavaksi sotilastukikohdassa. Siksipä Umbra yrittikin kääntää ajatuksensa tärkeämpiin kysymyksiin. Ellei jopa tärkeimpiin.
”Hullua, koko tuo muistinmenettämistouhu. Miten sellainen edes toimii? Ja miten ne kadotetut muistot nyt näin yhtäkkiä ovat alkaneet palailemaan? Saraji ja Nurukan molemmat. Jos tämä kaikki kerran on onnistuttu historiankirjoistakin poistamaan…”
Cody vilkaisi Umbraa tämän pitkän kysymyksensä aikana ja hymähti tälle myöntävästi.
”Muistien pyyhkiminen on vähän kyseenalainen käsite. En usko, että muistoja pystyy varsinaisesti poistamaan. Ehkäpä tämä mystinen tekniikka ennemminkin työntää ne niin kauas, ettei niihin enää jää kosketusta. Ja jos jonkin työntää tarpeeksi kauas… oikeilla metodeilla, sen varmaan pystyy myös vetämään takaisin.”
Umbran piti sisäistää hetki Codyn vastausta, mutta epätieteellisestä muotoilustaan huolimatta vahkin teoriassa oli toan mielestä järkeä.
”Oikeastaan, niistä ‘oikeista metodeista’ tämäkin rumba lähti. Sekä meidän xialaisten että Xenin hälyttimet täällä alkoivat soimaan, kun joku Steltinmereltä päräytti maailmalle ihan käsittämättömän voimakkaan telepaattisen signaalin. Sitä ei oltu piilotettu kovinkaan hyvin. Niillä proto-kranoilla tehty signaali pitää sisällään kahdeksaa tosi tosi uniikkia telepaattista kenttää, jotka on aika helppo tunnistaa. Ja sen voimakkuus oli myös aika naurettava, varmaan useampia kuulia samanaikaisesti, joten jos joku on sotkenut jengin mieliä, niin se se varmaan oli.”
”Proto-kranoja?! Mitä sinä juuri sanoit?” Umbra huudahti miltei järkyttyneenä.
Cody oli jo melkein unohtanut, ettei Umbra ollut kuulemassa Killjoyn tarinaa. ”Aiiivan, se sinun ystäväsi saa päivittää sinut ajan tasalle siitä… pikku yksityiskohdasta. Saatoit missata pari vähän oleellisempaakin juttua.”
Umbra pyöritteli silmiään samalla kun Cody jatkoi.
”Purry-ystävämme luultavasti vain odotti hetkeä, että Saraji pääsisi tarpeeksi lähelle jäljelläolevia kuulia, jotta voisi palauttaa tämän muistot ja samalla uskollisuuden itseään kohtaan. Hän ei varmaan olettanut arvon Kenraalin olevan enää elossa. Aliarviointi hänen osaltaan.”
Umbra ravisteli päätään. ”Ja tekö nyt luulette, että tämä Purifier-heppu on tämä kaaoksen takana? Muistivenklaukset, kuulien… tai siis… kranojen keräily?”
Pieni siteisiin kiedottu ruumis häämötti edessä päin. Cody oli asetellut vainajan jo rauhallisempaan asentoon hallissa käydyn taistelun jälkeen.
”Emmekä vain luule. Merkkejä tilanteen eskaloitumisesta oli jo ilmassa. Oli vain ajan kysymys, että se hullu alkaa taas riehumaan”, Cody totesi hienoinen sääli äänessään. Vainaja oli enää parinkymmenen metrin päässä heidän edessään.
”En koskaan ehtinyt edes näkemään koko tyyppiä. Onko hän todella niin paha, kuin Killjoy sanoo?”
Kaksikko oli saapunut ruumiin luokse. Valtava, Sarajin miekan kokoinen aukko olennon vatsassa inhotti kaksikkoa. Muuten täysin siteiden peittämästä hahmosta näkyi ainoastaan tämän eloton musta päälaki. Ennen toimeen käymistä Cody kuitenkin koki velvollisuudekseen vastata vielä Umbralle.
”Jos olen täysin rehellinen, en ole varma, kumpi on pahempi. Viattomia tapattava vallanhimoinen metsästäjä vaiko kostonhimoinen sotakoneeksi luotu metsästäjä. Minä en pidä tästä kamppailusta. Killjoy ei lopulta ole yhtään sen parempi kuin Purifierkaan, joskin…”
”Joskin?” Umbra jäi ihmettelemään Codyn pitäessä lyhyttä mietintätaukoa. Vasta nyt valon toa kiinnitti kunnolla huomiota vahkin oikean silmän olevan hieman palanut ja mustunut.
”.. .joskin se, miten voimakkaaksi se pirun Purifier on tullut, huolestuttaa minua ihan todella. Pisti Killjoyn matalaksi parilla lyönnillä. Repi hännän irti paljain käsin. Ja me puhumme nyt tyypistä, joka voitti meille sodan. Se peto. Päihitetty. Muutamassa sekunnissa. En pidä siitä, että minun maailmassani riehuu jotain noinkin voimakasta.”
Umbralla olisi ollut vielä hyvin polttava jatkokysymys aiheesta ”häntä”, mutta vainajan läheisyydessä seisominen sai toan hiljenemään. Eihän Umbra Lähettiin tutustumaan ollut ehtinyt, mutta valon toa sympatisoi siitä huolimatta. Toa ei voinut olla ajattelematta, olisiko pikkukaveri edelleen hengissä, jos hän olisi onnistunut pysäyttämään Sarajin Klaanissa.
”Raukka. Hänen ei olisi tarvinnut joutua tähän sotkuun. Oli aina niin tunnollinen. Ei koskaan jättänyt työtään kesken.” Ruumiin yläpuolelle kumartunut Cody alkoi hitaasti käärimään mustia siteitä Lähetin ylävartalosta ylöspäin ja irrotti varovasti ionimiekan ruumiiseen kiinni polttamia kankaanpalasia.
”Sinä tunsit hänet varmaan paremmin? Kuka hän oli?” Umbra tiedusteli mahdollisimman hienotunteisesti.
”Ei hänellä varsinaisesti muuta nimeä ollut kuin Lähetti. Suurin osa tykkäsi pitää työnimikkeensä vapaiksi päästyään.”
Umbra ei ymmärtänyt sanaakaan Codyn selityksestä. Vahki vilkaisi takanaan seisovaa toveriaan ja pudisteli päätään omalle huomaamattomuudelleen.
”Äsh, anteeksi. Minä aina unohdan, ettet ole täkäläisiä. Hän oli yksi kokeellisista Vahki-Va -yksiköistämme. Otimme palasia sotilastekoälystämme ja annoimme niille erilaisia persoonia ja työtehtäviä. Tiedäthän, aluksi ihan vaihtelun nimissä. Se perinteinen naisääni tympäisi aika monia, joten teimme pari lisää. Väki tykkäsi, kun oli vähän elämää. Sitten sodan jälkeen Killjoy käski sorkkia niiden muistoja ja päästää ne menemään. Hän piti näistä aina kovasti. Halusi kai antaa niille mahdollisuuden paeta ennen kuin Metsästäjät pistäisivät paukkuen.”
”Ja silti hän palasi? Ei olisi tarvinnut. Ei täältä mitään hyvää ole kenellekään seurannut.”
Cody hymähti hyväksyvästi ja jatkoi siteiden varovaista irroittamista. Groteski reikä Lähetin vatsassa oli nyt kokonaan kaksikon nähtävillä.
Vahkin kertomus selitti nyt, miksei ruumiin ympärillä ollut lainkaan verta.
”Odinalta asti, vieläpä. Matkasi viikkokausia. Koki kai velvollisuudekseen toimittaa vielä viimeisen lähetyksen. Luoja paratkoon. Mistäköhän hän edes oli saanut Aizenin kuulan käsiinsä?”
Toasta tuntui, ettei hän kuulunut tähän toimitukseen, ja olikin jo melkein jättämässä Codyn kaksin elottoman Lähetin kanssa. Sitten vahki viimein alkoi käärimään siteitä Lähetin pään ympäriltä ja Umbran oli pakko keskeyttää alkeellinen poistumisyrityksensä.
”ET OLE TOSISSASI!”
Cody näytti ärtyneeltä toan epäkunnioittavasta huudahduksesta, mutta Umbra ei voinut estää itseään. Toa nipisti omaa käsivarttaan ihan vain testatakseen, oliko hänen näkemänsä totta.
Siteiden alta ei paljastunut naamiota, eikä edes vahkin päätä, niin kuin Umbra oli odottanut. Sen sijaan siellä oli musta kallomainen pää, pienet viirusilmät ja hampaat, jotka näyttivät siltä, kuin koko hahmon pää olisi loppunut pelkkään yläleukaan. Umbra oli nähnyt samanlaisen satoja kertoja aiemminkin. Klaanin käytävillä. Hahmolla, jonka hän luuli olevan vain tosi merkillinen matoran.
”Creedy! Skarrarrarrin Creedy! No ei ihme, että se mokoma kaveerasi niin paljon Killjoyn kanssa. Kahviossa sitä aina ihmeteltiin, miten kukaan hänen kokoisensa uskaltaa liikkua sen teknojätin kanssa.”
Cody päätti olla kyseenalaistamatta termiä ”teknojätti” ja sen sijaan tyytyi olemaan yllättynyt toan havainnosta.
”Creedy? Tarkoitat varmaan Mekaanikkoa. Hän on hauska kaveri. Innostuu välillä vähän liikaa. Mitäs hänelle oikein kuuluu? Luulin, että Lähetti-raukka tässä oli viimeinen toimintakuntoinen Va.”
”En… en oikeastaan tiedä. Hän oli mukana ensimmäisessä kamppailussamme Sarajia vastaan, mutta hän katosi johonkin taistelun tiimellyksessä. Lähdimme niin kiireellä, ettemme ehtineet tarkistaa, mihin.”
Cody myhäili ymmärtäväisesti. Killjoyn punaisen pikku apurin kohtalosta tietämätön kaksikko nosti lopulta yhdessä Lähetin ruumiin hallin lattialta. Molemmat olivat hieman piristyneitä siitä, että ehkä kaikki Käden koskema ei sittenkään ollut pahaa. Yksitoista kerrosta itsensä ylöspäin sinkauttanut Killjoy olisi tiennyt paremmin, mutta tietämättömyyden onnellisuudessa liikkuva kaksikko talsi surullisen lastinsa kanssa kohti ruumishuonetta. Umbra näki hieman keventyneen tilanteen sopivaksi vielä yhdelle kysymykselle.
”Minun on ihan pakko vielä ihmetellä. Sinä mainitsit Killjoyn hännän. Mitä ihmettä tuolla hallissa aikaisemmin tapahtui? Ehdin nähdä vain tosi paljon hampaita ja jotain pitkää purskahtavan sen hullun selästä.”
”Ai, se. Joo. Killjoy on Kralhi”, Cody totesi arkisesti.
Umbran pää siirtyi taas halkeamispisteeseen. ”…että mitenkä oli?”
Codya lähinnä huvitti. ”Mm-h. Eikö hän tosiaan koskaan ole maininnut aiheesta? Luulin, että olette molemmat kotoisin sieltä Klaanista.”
”Me… emme varsinaisesti koskaan ole hirveästi kaveeranneet”, toa mutisi vaivaantuneena. Umbra ei ollut aivan varma, olisiko hänen kuulunut tietää Killjoyn todellisesta olemuksesta vaiko ei.
”Juu, noh. Jos olet koskaan törmännyt niihin nelijalkaisiin piikkihäntäisiin jätteihin, jotka joskus talsivat tuolla Metru Nuin erämailla… niin Killjoy on tavallaan niiden isoveli. Pitkä tarina, oikeastaan.”
Ruumishuoneelle oli enää yhden käytävän verran matkaa ja sen matkan ajan silmiään pyörittelevä toa päätti vain olla kyselemättä enempää. Lähinnä oman mielenterveytensä vuoksi.
Tutkimusosasto 1, Arkistot
Elottomista tovereistaan poiketen arkistojen ovi oli tehty vanhasta ja vankasta puusta. Saranat natisivat korvia vihlovasti oven sulkeutuessa kaksikon takana. Mutta tätä ovea eivät olleet vuosisadat kuluttaneet. Sen kaiverrukset ja yksityiskohdat olivat pölyn peitossa mutta täysin ehjiä. Matoro huomasi seuranneensa Xeniä huoneeseen, joka näytti olevan täysin eri ajalta kuin loput teknologiaa uhkuvasta kompleksista.
Punamusta vahki rojahti puiselle jakkaralle oven viereen ja nosti kätensä pitelemään kivistävää päätään. Vahkin päivä oli ollut hermojaraastavin vuosikymmeniin Xenin ollessa tottunut lähinnä hiljaisten koneiden uskolliseen seuraan.
Matoro olisi melkein halunnut jo aloittaa rauhoittelevan ja tovereidensa puolesta anteeksipyytelevän puheenvuoronsa, mutta huoneen sisältö harhautti häntä. Toa oli seurannut vahkia arkistoihin. Tiedon alkulähteille ja vanhojen reliikkien kotiin. Suu auki ympäristöään ahnaasti vilkuileva toa sai Xenin pudistelemaan päätään jopa hieman huvittuneena.
”Tiedätkö. Meinasin aluksi heittää sinulle pari valikoitua sanaa siitä, että en kaipaa ketään katsomaan perääni ja kuinka voisit mieluummin häiritä niitä, joilla on selkeästi isompia ongelmia täällä. Mutta nyt kun näen tuon ilmeesi, niin ehkä sinä nyt kuitenkin tulit ihan oikeaan paikkaan.”
Matoron tutkima huone oli kuin eri maailma Käden aiempaan teräshelvettiin verrattuna. Hän näki kansioita, papereita ja jopa kivitauluja. Vitriineissä ja arkuissa oli kaikkea kivistä vanhoihin, monipiippuisiin tuliaseisiin. Kaikki näytti jotenkin kaoottiselta ja epäjärjestelmälliseltä Käden normaaliin sotilaalliseen järjestelmällisyyteen verrattuna.
”Mikä paikka tämä on?” hän kysyi miettien.
Xen hieroi vielä vasemmalla kädellä otsaansa yrittäen epätoivoisesti lievittää päänsärkyään. Oikealla kädellään hän kuitenkin osoitteli kohti jykeviä tammipuisia kirjahyllyjä, joiden sisältö koostui pääasiassa ikivanhan näköisistä ajan samentamista opuksista ja paksuista kansioista, joiden selkämyksiin kirjoitetuista teksteistä ei enää saanut selvää.
”Alunperin tämä oli Herran ensimmäinen työhuone. Myöhemmin, maanpäällisen tornin rakentamisen jälkeen kaikki hänen peräänsä jättämä sälä innoitti meitä varastoimaan kaiken antiikkisen tänne. Kaikki tässä huoneessa on ajalta ennen Kättä. Asiakirjoja ja artefakteja vuosilta kauan ennen meitä.”
”Entä mistä tämä kaikki on peräisin?” Matoro jatkoi. Osa esineistä oli todella vanhoja – Matoro erotti esimerkiksi selakhialaisen safiirimiekan vitriinissä. Sen äärellä oli kokoelma erilaisia kiviä ajalta ennen Kuutta Kuningaskuntaa. Hän tunnisti yhden niistä parannuskiveksi. ”Nämäkin ovat tuhansia vuosia vanhoja”, jään toa jatkoi puoliääneen.
”Minä en oikeastaan tiedä”, Xen totesi hieman vaivalloisesti, noustessaan kesken lauseensa penkiltään tarkastellakseen Matoron osoittamaa parannuskiveä tarkemmin. ”Suurin osa tästä tavarasta oli täällä jo kauan ennen minun syntymääni. Olen lähinnä kahlannut läpi noita asiapapereita tuolta hyllyistä… tiedäthän, ajankuluksi.”
Matoro tarttui yhteen ruskeaan kansioon. Hän pyyhkäisi pölyä sen kannesta ja luki.
Tutkimuspotilas 41E. Teksti oli painettu xialaistyylisellä, kulmikkaalla fontilla muuten tyhjään kanteen.
Toa avasi kansion satunnaisesta kohdasta. Se oli kirjoitettu täyteen monimutkaisia tieteellisiä termejä kamalalla lääkärinkäsialalla.
”Onko näistä… irronnut mitään mielenkiintoista?” Toa kysyi selatessaan kansiota eteenpäin.
Xen naurahti varovaisesti, asteli Matoron vierelle ja alkoi tutkimaan potilaskansiota, jonka toa oli juuri käsistään laskenut.
”Ei oikeastaan. Hyvin harva näistä edes kertoo, kuka näitä raportteja on tehnyt, tai missä. Muutamassa kaunokirjallisessa teoksessa oli kustantaja mainittu, mutta muuten tämä kaikki on lähinnä tosi tosi pitkäveteistä tiedehöttöä. Eipä sillä, kyllä minulla aikaa on riittänyt. Olen tainnut paria tällaista lukuunottamatta selata läpi kaiken.”
”Minusta tuntuu, että aika moni Käden luurangoista perustuu näihin tutkimuksiin”, Matoro vastasi ja työnsi kansion takaisin paikalleen. ”Ei ihmekään, että Musta Käsi kehitti aikaansa edellä olevaa teknologiaa, kun niillä oli kellarissaan kaikki maailman tieto.” Hyvin paljon Kal-haarniskaa muistuttava hopeinen teräshirmu katseli toaa häiritsevin silmin kirjahyllyjen vieressä. Xen huomasi toan vilkuilevan kohti rautajättiä ja vahki siirtyikin hieman sivuun päästäen toan tutkimaan sitä tarkemmin.
”Sitä minäkin arvelin. Kaivelin joskus jotain vanhoja inventaariolistoja ja armaan Purifierimme nimiin oltiin merkattu tonnitolkulla tavaraa hänen saavuttuaan ensimmäistä kertaa Metru Nuille. Jos kuulat ovat yhtä vanhoja, kuin jotkut väittivät, en ihmettelisi, jos tämä kaikki olisi tullut samassa satsissa.”
Matoro kumartui tutkimaan haarniskan oikean säären sivuun kaiverrettuja teknisiä tietoja vältellen parhaansa mukaan haarniskan tyhjiä silmänaukkoja. Kaiverrettujen numeroiden kirjoitusasu oli hyvin vanha, mutta Matoro ymmärsi niitä niukin naukin. Tulkitsemista olisi kuitenkin helpottanut paljon, jos jostain toan ja vahkin välistä lattianrajasta kuuluva naputus ei olisi ollut niin häiritsevä. Aivan, kuin joku olisi rummuttanut sormiaan laiskasti pöydänkulmaa vasten.
Ärtyneenä Matoro käänsi kasvonsa lattialle vierelleen, valmiina lausumaan muutaman valitun sanan hermojaraastavan naputuksen tekijälle. Kun toa näki, mistä ääni lähti, hän kuitenkin päätti olla aivan hiljaa ja perääntyä hyvin, hyvin rauhallisesti. Xen oli jo ottanut muutaman askeleen taaksepäin tarkkaillessaan lattialla kulkevaa merkillisyyttä.
Sen katsominen oli kuin olisi tarkastellut vanhaa animaatiota, jonka kuvista puuttui joka toinen. Liikkuen kuin rampa, toisesta todellisuudesta saapunut hämähäkki, robottinen sininen käsi käveli hitaasti lattian halki sormien noustessa ja kohdatessa puisen lattian uudestaan ja uudestaan. Toa ja vahki vilkaisivat toisiaan inhonsa keskellä, mutta tarkkailivat kuitenkin koko ajan karmivan ruumiinosan matkaa halki huoneen. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käsi katosi jonnekin kirjahyllyjen taakse. Kaukaisten sormien naputuksen muututtua luonteeltaan metallisiksi kaksikko päätteli outouden kadonneen jonnekin ilmastointikanaviin. Matoron mieleen muistui välittömästi hetki kerroksen huoltokäytävistä, jossa äänet kanavista olivat säikäyttäneet koko tiimin.
”Tiedätkö sinä tuosta jotakin?” Matoro kysyi. Hän oli selvästi edelleen varuillaan.
Xenillä kesti hetki karistella inho kasvoiltaan. ”Minä… muistelen nähneeni sen vilaukselta pari kertaa … kai. En… en oikeastaan ole varma. En edes uskalla arvailla, mitä kaikkea tämä paikka pitää sisällään”, Xen irvisteli. Tilanteesta toipunut Matoro tunsi oudon sähköisen värinän selkäpiissään. Toa muisti taas, miksi Käden tukikohta oli niin vaarallinen.
Mutta sitten tunne meni ohi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Toa kohautti olkiaan ja kumartui takaisin tutkimaan haarniskaa.
Hänestä tuntui kuin se olisi voinut herätä minä hetkenä hyvänsä eloon ja kuristaa toan kylmillä käsillään. Hän huomasi hieman ruostuneessa rintapanssarissa kaiverrusta siinä, missä Käden tunnus haarniskan väkivaltaisemmissa serkuissa sijaitsi.
Se oli ilmeisesti sarjanumero, jota seurasi päiväys.
”Tämä ei voi pitää paikkaansa”, Matoro hämmästyi, ja luki numerosarjat uudelleen. ”Tämä väittää olevansa mielettömän vanha. Tehty ajanlaskun alun aikoina.”
”Näytäs”, Xen ihmetteli ja kumartui Matoron rinnalle. Hetken tuijotettuaan vahki huomasi Matoron olevan oikeassa. ”Voi ratas, olet oikeassa. Hassua, etten itse ole koskaan osannut kurkata tänne.”
Xenin kasvoille nousi varovainen tajuamisen into. Hän pinkaisi isoimman kirjahyllyn taakse (miltei törmäten samalla hyllyrivien eteen kasattuun kredipselleenitynnyrikasaan) ja jätti Matoron hetkeksi kaksin hopeisen haarniskan kanssa. Hetken kuluttua hyllyn takaa kuului vahkin vahvistaa huudahdus.
”Jep! Sama juttu tääällä! Olisihan sitä voinut älykkäänä tämänkin huomata aikaisemmin.”
Rennosti lampsien vahki ilmestyi taas hyllyn takaa ja rojahti takaisin jakkaralleen mietteliäänä. Matoron mielenkiinto oli jo siirtynyt erilaisia pienesineitä sisältävälle hyllylle. Yksi esineistä muistutti hälyttävästi Matoronkin vyölle kiinnitetyn ionimiekan kahvaa. Kahvan vierelle oltiin aseteltu noin kämmenen kokoinen kaksitoistareikäinen puusta veistetty teline eri värisillä nupeilla ja sen vieressä, pienessä läpinäkyvässä pussissa oli kasa nuppien kanssa vastaavien värisiä marmorikulia. Matoro hymähti ja alkoi näpräämään kuulia paikoilleen telineeseen. Hän pääsi prosessissa noin puoleenväliin, kunnes hän tajusi, että huoneessa oli ollut jo pitkään hyvin hiljaista. Toa kääntyi kohti vahkin jakkaraa, jolla Xen istui täysin hiljaa, laajat silmät lattiaa tuijottaen.
Matoro antoi viimeisien kuulien vieriä hetken matkan pitkin pöytää kunnes ne pysähtyivät vasten hyllyn takaseinää. Toa nojasi varovasti kaapin reunaan. Xen ei huomioinut lainkaan Matoron liikkeitä.
”Kaikki kunnossa?”
Vahki oli pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Hänen ajatuksensa olivat selkeät ensimmäistä kertaa kokoushuoneessa käydyn keskustelun jälkeen. Xen oli vapaa. Lukemattomia olivat päivät, jotka vahki oli viettänyt keskellä sieluttomia sotakoneita. Perheensä hylkäämänä, entisen tekniikan valtakuntansa vangitsemana. Nyt hänen kotinsa oli täynnä vieraita. Hän ei uskaltanut väittää tuntevansa enää edes Codya, saatika sitten Killjoyta. Aikaa oli kulunut liian kauan. Kivistys Xenin päässä oli palannut. Nainen kirosi päänsä sisällä.
”Tuli vain mieleeni, kuinka… kuinka te saittekaan osastoni ovet auki? Meillä ei ole ollut virtaa vuosikymmeniin.”
Matoron ei olisi kuulunut häkeltyä kysymyksestä. Silti hän joutui miettimään hetken vastausta. ”Killjoylla… oli niitä valkoisia kuulia. Paranteli niillä ilmeisesti aluksi itseään, mutta hän kytki ne lopulta verkkoon tuolla huoltokäytävällä.”
Xen huokaisi, mutta hymähti sitten ymmärtäväisesti. ”Niin. Niin arvelinkin.”
Matoron ilme oli kysyvä. Toa huomasi vahkin sanojen takana tarkoituksen. Hän ei kuitenkaan halunnut hoputtaa mietteisiinsä uponnutta vahkia.
”Tiedätkö sinä, mitä ne ovat? Ne kirkkaat kuulat. Miten ne eroavat alkuperäisistä?”, Xen jatkoi.
Matoro ei tiennyt vastausta. Muistikuvat Sarajin Xialla tekemistä selityksistä olivat hataria. Ennen tätä päivää Matoro ei oikeastaan koskaan ollut huomioinut eroa erilaisten kuulien välillä.
”Kuten kaikki, mitä täältä löydät, nekin perustuvat johonkin muinaiseen. Ne ovat äitini luomus. Yritys luoda jotain, joka vastaisi kranan voimaa. Hän onnistui… tavallaan.”
Tässä vaiheessa Matoron oli pakko keskeyttää. Hän nosti kätensä pystyyn tauon merkiksi. ”Minun on pakko kysyä… mitä sinä tarkoitat ‘äidilläsi’?”
Xen veti syvään henkeä lauseidensa välissä. Hän näki tässä mahdollisuutensa. Jomotus hänen päässään vaati sitä. Matoro oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa vuosikymmeniin.
”Äitini… Tohtori Niz loi minut yhdessä Killjoyn kanssa. Oikeastaan, taisin olla isäni idea. Hän halusi todistaa, että he kykenisivät luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan.”
Asioiden luonne alkoi viimein paljastumaan Matorolle. Hän muisti aiemmin Killjoylle esittämänsä kysymyksen siitä, tunsiko tämä Niziä. Killjoy ei koskaan vastannut ja nyt toa ymmärsi, miksi.
”Hyvin sekin sitten onnistui”, Xen tuumi apeana ja käänteli sitä kohtaa kädestään, mistä hänen ionikyntensä normaalisti aktivoituivat. ”Vahkin ruumis, kaatuneiden sielu. Minä, kuten Cody, Saraji ja niin monet muut ennen minua… niiden kokeiden tuloksia, joita äitini vuosikymmenet johti.”
”Kaatuneiden sielut”, oli helppo lukea Matoron huulilta. Xen pureskeli hermostuneena omia sormiaan.
”Kalit. Mielettömiä, sieluttomia, täydellisiä sotilaita. Ruumiit kaivettu kenttähaudoista, haarniskat taottu kaatuneiden verestä. Mutta minne sielu menee, kun se poistetaan?”
Matoro tarvitsi vain muutaman sekunnin ratkaistakseen yhtälön. Hän kääntyi takaisin hyllylle takanaan ja kahmaisi loput marmorikuulista takaisin käteensä. Yksi kerrallaan hän asetti loputkin niistä omille paikoilleen telineessä. Mutta yksi jäi yli. Kuulista läpinäkyvä. Matoro kääntyi takaisin Xeniin, joka oli noussut seisomaan. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, kunnes tämän kasvot miltei kohtasivat Matoron.
Vahki kopautti kahdesti omaa rintakehäänsä, katsoen toaa samalla suoraan silmiin. ”Sieluja. Kymmeniä niitä. Puristettuna massaksi sisääni. Kaikki mitä olen ja tulen olemaan. Mikään ei ole omaani. Kaikki tulee menneestä.”
Xen rääkäisi kuuluvasti, irvistäen kallonsa läpi kulkevasta sokaisevasta kivusta. Matoro oli ojentamassa käsiään kohti kivusta kouristelevaa vahkia, mutta pysähtyi puolimatkassa ollessaan epävarma siitä, mitä hän voisi tehdä.
Kumartunut, päätään molemmin käsin pitelevä vahki nosti väkisin katseensa huolestuneeseen toaan. Vaaleanpunainen valo vahkin silmissä oli muuttunut hohtavaksi punaiseksi. Ääni, joka Xenin suusta kuului oli muuttunut. Toinen ääni oli tullut tavallisen rinnalle. Matoro yritti ottaa askelta taaksepäin, mutta hylly hänen takanaan teki sen mahdottomaksi. ”Sinä olet tiedon lähteillä, toa. Ja minun täytyy jakaa.”
Vahki nosti oikean kätensä Matoron kasvojen eteen. Punainen valo paistoi rakennetun mustan metallin raoista. Käsi oli valmiina tarttumaan Matoron kasvoihin. Toa puristi tiukasti takanaan tiellään olevan hyllyn reunaa ja kallisti päätään niin kauas kuin pystyi. Irvistys toan kasvoilla ei pysäyttänyt tuntemattoman vallan hallitsemaa Xeniä.
”Jakaa tarina. Hyväksy käteni, vanha tuttu, ja voin näyttää sinulle kaiken.”
Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.
Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Vasen käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.
”Hengitä syvään.”
Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille ja levitti sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä, aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.
”Eilen. Tänään. Huomenna. Yhdessä paikassa ne ovat sama. Sieltä me tulemme. Sinne me menemme. Ja sen, toa, sen minä sinulle näytän.”
Valo välähti. Matoro seisoi tyhjyydessä. Ja vaikka oli tyhjää, oli kello. Ja kellossa oli nainen. Nainen katsoi Matoroa silmiin. Vaikkei naisella ollut silmiä. Olivat vain hampaat. Vihreä valo hehkui naisesta. Punainen valo hehkui häkistä vihreän vierellä.
Valo välähti. Matoro seisoi metallisella lattialla. Mutta lattia sijaitsi taivaassa. Musta hahmo heittäytyi reunalta hänen edessään. Heittäytyjällä oli raajoja kolme. Neljäs oli leikattu irti. Miekka oli lävistänyt hahmon ja se miekka katosi myös hahmon mukana.
Valo. Kaupunki. Tori. Punainen ja vihreä iski yhteen. Matoro erotti tutut kasvot väkijoukosta.
Valo ja sitten pimeys. Kuusi tummanpuhuvaa soturia. Seitsemäs hahmo perääntymässä kohti hyytävää merta.
Viimeinen valo. Luola. Matoran. Valokivi. Puinen arkku sateenkaaren häpeään laittavalla hohteella. Ja arkun vieressä kapseli. Ja kapselissa hahmo. Matoran ihasteli kapselia. Nosti mustan kämmenensä sen lasia vasten. ”Keskity, toa. Olemme kaukana, mutta jaksa vielä hetki.”
Äänen motivoimana Matoro katsoi tarkemmin. Kapselin vieressä oli myös kyltti. Kieli oli tuntematonta, mutta Matoro ymmärsi sitä silti.
Ja sitten toa seisoi taas huoneessa, vahkin musta käsi peittämässä kasvojaan. Vaaleanpunainen väri palasi silmänräpäyksessä Xenin silmiin. Haukkoen henkeään kuin hukkuva vahki irroitti kätensä jään toan kasvoilta ja hoipperehti askeleen ja toisenkin taaksepäin. Matoro oli tyrmistynyt, mutta Xen ei antanut mielensä harhailla kauaa. Vahkin kädet tarttuivat toaa olkapäistä ja kasvot vaativat vastauksia.
”Näitkö sinä sen!? Pääsitkö yhtään pidemmälle?”
Vahkin normalisoitunut ääni ei vielä täysin herättänyt Matoroa transsistaan. Välähdykset kulkivat edelleen läpi hänen silmiensä, kunnes toa viimein alkoi taas ajattelemaan. Kaksikon katseet kohtasivat. Matoro kertasi kaiken vielä mielessään.
”B. Kirjain B. Ja… jotain vanhaa. Mutta vain välähdyksiä.”
Xen huokaisi pettyneenä. Vahki peruutti hatarasti takaisin jakkaralleen. Päänsärky oli kadonnut. Ainakin hetkeksi.
”… kuten kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Se en siis ole vain minä.”
Matoro ravisteli päätään kokemuksestaan. Käden tukikohdan niin usein tarjoama kysymystulva raivasi jälleen tietään toan päässä. Tällä kertaa tosin Matoro tiesi yksinkertaisen tavan selvittää se kaikki.
”… mitä?”
Xen nojasi leuallaan käsiinsä pettyneenä ja tylsistyneenä. Vahki tiesi jo kysymyksen tulevan. Hänellä oli myös valmis vastaus.
”Jos armaan velipuoleni Sarajin veressä kiertää Kakaman voima, niin Eldan… kiertää minun.”
Osa kysymyksistä ratkaisi itsensä, mutta eivät kaikki. Xen ei kuitenkaan lopettanut vielä. ”Minä näen, jos joku liikkuu varjoissa. Kuulen, jos joku kulkee kaukaisuudessa. Minä koen kaiken. Kukaan ei liiku ilman, että minä en tietäisi siitä.”
Matoro valui uupuneena hyllyä pitkin lattialle. Valmiksi raskas päivä yhdistettynä mielitemppuihin oli vienyt toan voimat. Hän kaipasi jo lepoa. Xen kuitenkin näki, että toa kuunteli edelleen.
”Mutta täällä oli aina hiljaista. Hopeinen kuolema yläpuolellamme nukkui. Minun seurassani liikkuivat vain ne ilman mieltä. Joten miksi minä kuulin aina äänen? Kellon äänen?”
Matoro muisti yhden välähdyksistä. Kellon ja naisen. Muiston täyttivät kuitenkin hampaat. Toa vannoi nähneensä sellaiset ennenkin.
”Minä kuulin sen myös.”
Xen nyökkäsi. ”Mutta se ääni ei ole enää yksin. Muutama viikko sitten… hän ilmestyi. Hän puhui minulle. Näytti minulle sen, minkä hän juuri näytti sinulle. Aina samat välähdykset. Sama järjestys. Päättyen aina siihen luolaan ja matoraniin. Kirjaimeen B… ja sitten se päättyy.”
”Ja sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten se jatkuu”, Matoro arvasi. Xen huokaisi myöntävästi. Vahki näpräili punaista medaljonkiaan. Ketju sen ja vahkin kaulan välillä oli rento, mutta kaksi korun kiekkoa leijuivat yhä sillä korkeudella, missä Xenin kaula oli ennen istuuntumistaan.
Matoro tuijotti sitä hetken. Sen hidas kelluminen ilmassa oli rauhoittavaa. Toasta tuntui siltä, että hän voisi viimein nukkua hetken. Xen huomasi tämän myös. Vahki nousi ylös ja käänsi selkänsä toalle. Mutta niinkin väsynyt kuin Matoro olikin, hän ei halunnut päästää Xeniä vielä menemään.
”Miksi minä? Olisit voinut näyttää tuon kenelle tahansa.”
Xen kääntyi, vieno hymy kasvoillaan. ”Jos haluaisin olla tyly, sanoisin, että koska olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen.”
Matoro virnisti omahyväisesti. ”Mutta?”
”Mutta minä näen, että sinulla on… kapasiteettia ymmärtää. Ja selvittää. Sinussa on jotain.”
Toa väänsi itsensä ylös ja täräytti samalla hyllyn vastakootun kuulaesitelmän kumoon. Marmorikuulat vierivät pitkin pöytää, mutta yksikään niistä ei pudonnut.
”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”
”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen”, Xen kikatti suunsa eteen nostetun käsivartensa takaa. Matoro ei voinut olla hymyilemättä keventyneelle tilanteelle. Väsymys alkoi painaa myös vahkin niskassa, ja silmien auki pitämisen kyvyn lisäksi Xen alkoi menettää myös itsehillintänsä.
Mutta ennen oman kovan ulkokuoren illuusionsa menettämistä Xen asteli vielä takaisin huoneeseen, toan ohi ja hyllyrivien kätköihin. Matoro odotti kärsivällisenä ja kuunteli lipastojen availua ja papereiden kahinaa. Lopulta lipasto suljettiin ja vahki palasi jotain pientä käsissään. Se oli musta datapaketti, jonka päälle oli liimattu sininen muistilappunen. Matoro erotti sen tekstin, ”Vallankumouksellinen”.
”Tämä”, Xen esitteli, roikottaen datatikkua sen hopeisesta metalliketjustaan, ”on jotain, jonka löysin isäni jättämistä tavaroista. Kirjettä sen mukana ei oltu allekirjoitettu, mutta sen kirjoittaja väitti tämän vastaavan jokaiseen mahdolliseen kysymykseen, mitä Killjoylla oli.”
Xen vei tikun lähemmäksi toaa, joka kallisti päätään kysyvästi. Vahki työnsi ketjun päässä killuvaa objektia lähemmäksi toaa vielä kerran, kunnes valkoinen käsi avautui ja vahki sai tiputtaa tikun toan sulkeutuvaan kämmeneen.
”Meillä ei ole ollut enää ikuisuuksiin laitteita selvittää sen sisältöä. Se on joko pahasti korruptoitunut tai mielettömän hyvin salattu. Mutta sinä sanoit tulevasi paikasta, jossa on kaltaisiasi. Kenties siellä olisi joku, joka voisi selvittää sen sisällön?”
”Klaani, kyllä”, Matoro totesi ja tutkaili datapakettia kiikarisilmänsä avulla, ”Meillä on Kepe… tekniikkanero. Tai kenties vaikka Arkiston pojat.” Matoro nosti katseensa vahkiin. ”Lähetän sen heille heti, kun pääsemme Ga-Metruun. He, jos ketkä, saavat selvitettyä tämän sisällön.”
Xen oli vakuuttunut toan sanoista ja asteli takaisin ovelle, jolle hän oli jo hetki sitten ollut menossa. ”Siinä tapauksessa kiitän sinua jo nyt, toa. Pääsen nukkumaan turvallisin mielin.”
Vahki avasi taas puisen raskaan oven, jonka saranat natisivat yhä kovemmin. ”Ai niin… ja tuolla huoneen perällä on sänky. Voit nukkua siinä. Ajattelin, että haluat varmaan itsekin levätä hetken.”
Matoro nyökkäsi kiitokseksi ja seurasi, kuinka vahki hitaasti katosi käytävälle ja painoi oven kiinni perässään.
Jo hetken aiemmin toa oli huomannut vielä jotain Xenin antamassa tikussa. Sen pohjaan oli kaiverrettu jotain hyvin, hyvin pienellä tekstillä. Matoron kiikarilta kesti hetki tarkentaa siihen kunnolla. Lopulta jään toa kuitenkin sai siitä selvää, ja hän toisteli sanaa hiljaa ääneen.
”Demiurgi… Demiurgi?”
Toa sujautti tikun haarniskaansa ja otti tiekseen seuraavan kirjahyllyn. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.
”Demiurgi.”
Toimistohuone 5, tukikohdan ylin kerros
Jokin voimakas kolahti vasten puista, vuosien heikentämää ovea. Kolahduksen voima sai vuosikymmeniä vanhat pölyt rapisemaan alas ruostuneiden ovenkarmien päältä. Metallisen nyrkin ja puisen oven kohtaamisesta lähtenyt jysähdys kaikui pitkin kompleksin tyhjiä käytäviä.
Toinen kolahdus. Vino, kahdenkymmenen senttimetrin mittainen halkeama ilmestyi oven keskelle. Valoa alkoi tulvimaan pieneen huoneeseen.
Kolahdusten nostattama lattialle kerääntynyt kiviaines hämärsi näkyvyyttä valokiilan läpi. Muutamat ovesta poispäin kulkevat rauhalliset askeleet antoivat olettaa ovea möykyttävän henkilön peruuttavan. Ja pian sen jälkeen nopeat juoksuaskeleet siivittivät viimeistä rysähdystä vasten ovea, joka viimein murtui. Puunsäleet ja toisistaan irronneet lankut levisivät kovaäänisesti pitkin pienen työhuoneen lattiaa. Suurikokoinen siluetti ovensuussa suoristi selkänsä. Punahohtoiset pupillit tutkailivat huoneen sisältöä hetken ennen kuin hahmo astui valoon.
Killjoy oli saapunut vanhaan työhuoneeseensa. Seinille tunnistamattomiksi mädäntyneet taulut olivat jättäneet neliskulmaisia tummuneita länttejä. Kalustukseltaan hyvin yksinkertaisen huoneen perää hallitsi leveä kirjoituspöytä, jonka päälle jätetyt esineet olivat peittyneet katosta irronneiden betoninkappaleiden alle.
Maanalaisen tornikompleksin ylimmässä kerroksessa sijaitseva huone oli ottanut vastaansa pahimman, mitä maan päällä sijainneen tornin tuhoutuminen vuosikymmeniä sitten oli tarjonnut. Mittaamattoman sotkun lisäksi katosta irronneet suuremmat lohkareet olivat murskanneet alleen kaksi hieman kevytrakeisempaa kirjahyllyä huoneen vasemmalta seinustalta.
Killjoy nosti käden suojaamaan hengitysteitään siksi ajaksi, että enimmät pölyt sisään potkaistusta ovesta laskeutuisivat. Hetken metsästäjä harkitsi takaraivollaan odottavan liikkuvan visiirin spottivalon käyttämistä, mutta käytävältä huoneeseen tulviva valo riitti juuri ja juuri siedettävään näkyvyyteen. Muutamalla harppauksella Killjoy siirtyi kirjoituspöytänsä taakse, jonka alla odotti kolme lukitsematonta lipastoa. Metsästäjä olisi mielellään jo käynyt niiden sisällön kimppuun, mutta päätti säästää parhaan viimeiseksi. Sen sijaan hän alkoi puhdistamaan pöytää senttimetrien pölykerroksesta, minkä alta paljastui suunnattomaan epäjärjestykseen joutuneita yksittäisiä papereita.
Killjoy pettyi hieman niiden sisältöön, vaikkei ollut aivan varma, mitä niiltä edes odotti. Taisteluraportteja, hakemuksia uusiin tutkimuskohteisiin, hankintalistoja. Kaikki ne työt, jotka normaalisti kuuluivat Herran tehtäviin, olivat Käden viimeisinä vuosina langenneet Killjoyn kontolle. Ne eivät olleet miellyttäviä aikoja. Sieluttoman johtajan ja pettäneen elämänkumppanin kanssa eläminen oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Silti, Killjoy olisi ollut valmis vaihtamaan tilanteensa siihen silmänräpäyksessä. Tie, mille hän itsensä oli suunnitellut, ylitti pahimmatkin kauhukuvat, mitä sodan koventama kenraali kykeni päässään tuottamaan.
Kenties siinä oli perimmäinen syy sille, miksi Killjoy halusi ensiksi nähdä juuri työhuoneensa. Menneisyys, niinkin vähän kuin hän sen muistelemisesta nautti, oli se silti jollain hyvin väärällä tavalla rauhoittavaa.
Mitä Killjoy todella etsi sijaitsi kuitenkin ylimmässä lipaston laatikossa.
Vetolaatikko oli hutera. Sen reunojen metallikiskot olivat löystyneet vuosien aikana. Killjoy joutui tukemaan laatikon pohjaa vasemmalla, hieman vähemmän keinotekoisella kädellään.
Hän ei oikeastaan koskaan ollut pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten kupariset johdot ja metallista taotut nivelet tottelivat hänen hermojaan ja lihaansa niin uskollisesti ja tarkasti. Joskus, hyvin harvoin, mutta joskus, jopa hieman hänen vanhaa, luusta ja lihasta koostuvaa kättään paremmin.
Silti, hän vihasi sitä. Sen keinotekoisuutta. Sitä, kuinka se ei oikeasti kuulunut häneen. Se oli vain korvike. Merkki siitä, ettei vanha ollut tarpeeksi hyvä. Killjoy oli vakuuttunut siitä. Universumi oli päättänyt, että hänen kehonsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi se piti polttaa pois ja uusi rakentaa tilalle.
Moottorien ja servojen kaavamainen inahtelu oli toinen asia, jota Killjoy vihasi. Se ei ollut luonnollista. Vaikkei hän siihen kovin usein edes kiinnittänyt huomiota. Se oli oikeastaan hieman merkillistä. Killjoy ei ollut ruumiintoiminnoiltaan mikään kovin hiljainen seuralainen. Ja silti hänen läsnäolonsa huomattiin usein vasta viimeisenä.
Laatikon sisältö, pölyltä säästynyt sellainen, havahdutti Killjoyn takaisin todellisuuteen. Päällimmäinen kerros laatikon sisällöstä näytti koostuvan jälleen papereista. Mutta tällä kertaa oltiin kaukana työkuvioista. Erikokoiset ja vuosien kellastuttamat kirjeet vaikuttivat olleen vanhanlaatuisia jo kauan ennen pöydän asiapapereiden olemassaoloa. Killjoy tiesi kirjeiden sisällön. Hän tapasi lukea niitä Käden viimeisinä päivinä. Niiden sisältö ja niiden lähettäjä muistutti häntä päivistä ennen sotaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Se oli metsästäjälle nyt jo liian kaukana. Kuin jostain toisesta elämästä. Oli siis aika kaivautua syvemmälle.
Kirjepino pöydän kulmalla kasvoi, kun metsästäjä siirtyi tonkimaan laatikon pohjia. Hän oli varma, että hänen etsimänsä olisi siellä. Hän muisti, kuinka hän oli piilottanut sen sinne. Viimeisenä tekonaan ennen ensimmäistä retkeään Odinalle.
Se oli pahvinen kuva, kahdesti taiteltu ja kooltaan pienen postikortin kokoinen. Kuvan tarkkuudesta päätellen se ei ollut kovinkaan vanha. Oikeastaan läpyskän kuvanlaatu oli suorastaan hämmentävä. Jollain merkillisellä tavalla se näytti melkein elävämmältä kuin sitä ympäröivä maailma. Se saattoi olla kuvan ansiota, tai sitten ei. Ehkä se oli vain masentavan ja sieluttoman huoneen vaikutus.
Hitaasti Killjoy avasi taitellun kortin kokonaan auki kuin peläten sen sisältöä. Mielessään hän tajusi sen olevan tyhmää. Kyllähän hän muisti, mitä siinä oli.
Kolme hahmoa. Hopeiset, nuoret ja hymyilevät kasvot ylärivissä, kaulakkain rurukasvoisen veden toan kanssa. Toa näytti väsyneeltä – mutta onnelliselta. Tämän valkoinen labratakki oli kiedottuna vyötäisille. Toa näytti nojaavan oikealla kädellään johonkin, joka kuitenkin rajautui kuvan ulkopuolelle. Hopeapunainen mies toan vieressä näytti energiseltä. Hänen oikea kätensä veti toaa lähemmäksi itseään, ja tämän vasen käsi oli laskettu kuvan kolmannen, kaksikon eteen kyykistyneen hahmon olkapäälle.
Nizin ja Killjoyn edessä kätensä voitonriemuisesti levittänyt Xen hymyili kaikkein leveimmin. Virne vahkin kasvoilla oli suorastaan raivostuttava. Tai niin Niz sitä oli aina kuvaillut. Yleensä siitä pystyi kertomaan, että hän oli ollut taas tekemässä pahojaan. Niin tässäkin tilanteessa. Vain hetkeä kuvan ottamisen jälkeen Killjoy oli saanut soiton tiedeosastolta, josta oli taas kadonnut Kanohi-uutetta.
Sellaisena metsästäjä perheensä muisti. Aina töistä väsyneen mutta siltikin kiltin ja välittävän Nizin, sekä lapsenomaisen, ainiaan keljuilevan Xenin joka – toisin kuin muut vahkit – ei edes harkinnut liittyvänsä sotaan. Käden päällekkäiset tornit olivat hänen kotinsa, vaikka Killjoy olikin melko varma, että kodilleen uskollinen Xen ravasi tämän tästä kurkkimassa Ta-Metrun sodan aikana villiintynyttä yöelämää.
Ei Killjoy halunnut myöntää olevansa nostalginen. Hän vain kaipasi muistutuksen siitä, mitä hän oli tuhonnut. Xenin näkeminen kaikkien vuosien jälkeen oli herättänyt metsästäjän mielessä aivan liikaa kipeitä ajatuksia. Hän oli surrut sekä vahkin että Nizin. Kärsinyt tuomionsa. Nyt Killjoyn mielessä heräsi taas menettämisen pelko. Hän ei halunnut joutua suremaan uudestaan.
Ja silloin se iski häneen. Metsästäjä oli yrittänyt sulkea ajatuksen mielestään. Hän epäili Sarajin sanoja. Toki ne saattoivat olla pelkkää moraalista sodankäyntiä. Mutta Killjoy tiesi myös, että Saraji ei ollut kuin Purifier. Toisin kuin hammaksikas mestarinsa, Saraji oli rehellinen taistelija, joka teki kaikkensa sen puolesta, mihin hän uskoi. Ja kun hän sanoi surmanneensa Creedyn, hän luultavasti puhui totta.
Pala lohkesi irti pöydän reunasta, kun Killjoy iski metallisen nyrkkinsä siihen. Tippa verta tirskahti kohdasta, jossa metallinen ranne sulautui orgaaniseen. Hän oli pettänyt lupauksensa jo Rukin kohdalla. Ja nyt Creedyn. Universumi rankaisi yhä metsästäjää, joka epätoivoisesti yritti olla sisällyttämättä enää ketään sotiinsa.
Ja silti, kerta toisensa jälkeen, hän teki samat virheet. Ääneen kiroava Killjoy romahti istumaan huteran näköiseen puiseen työtuoliinsa. Se heilahti, mutta kesti. Metsästäjän mieli sen sijaan ei kestänyt. Kolmen potretti rutistui hänen nyrkkinsä sisälle. Syvään huokaiseva metsästäjä ei surunsa keskellä huomannut avonaiseen oviaukkoon ilmestynyttä maan toaa.
”Meidän pitää puhua, arvon Kenraali”, Nurukan aloitti.
Toan pää oli täynnä kysymyksiä, joihin Killjoylla ehkä oli vastauksia. Vasta hetken tarkasteltuaan Nurukan kuitenkin alkoi epäilemään, ettei hän ollut saapunut parhaaseen aikaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Vielä hieman muissa maailmoissa oleva Killjoy viittoili Nurukania astumaan sisälle.
”Matoro kertoi minulle kaiken ja koin, että minun pitäisi ehkä käydä tapaamassa sinua. Nimittäin kysymys herää.”
Metsästäjä viittoili vanhusta jatkamaan. ”Yksi hyvin tärkeä kysymys. Mitä me oikein jätimme jälkeemme, Killjoy?”
Vanhat koodit Killjoyn päässä käskivät nousemaan ylös ja tekemään kunniaa ylempiarvoisen saapuessa tilaan. Metsästäjä kuitenkin tajusi tilanteen hullunkurisuuden. Eihän kumpikaan heistä, Nurukan eikä Killjoy, olleet oikeasti enää kenraaleita. Joten kunnian tekemisen sijaan Killjoy pysyi puisella toimistotuolillaan, laski vanhan paperisen kuvan varovasti toimistopöydälleen ja osallistui keskusteluun.
”Noh… arvon Kenraali, se, mitä me jätimme jälkeemme lahoaa parhaillaan kaikkialla ympärillämme. Me teimme työmme. Me voitimme sodan. Me kuolimme pois. Mitä ikinä Matoro minusta on nyt kertonutkaan, minä vakuutan, että en ole koskaan yrittänyt muuta kuin korjata niitä virheitä, mitä sodassa teimme. Kyllä. Jotkut kuolivat turhaan meidän takiamme. Kärsivät turhaan meidän leikkauspöydillämme… mutta minä pysäytin sen. Vaikka hinta olikin kova.”
”Vaikutat paljon jalommalta kuin Matoro antoi ymmärtää. Kenraalien täytyy tehdä kovia päätöksiä, jotka eivät sivullisten silmin vaikuta aina kaikista parhailta. Tärkeintä on että teemme oikein.” Toa joi taas vettä vesikanisteristaan. Maan alla oli kuuma.
Killjoy seurasi rauhassa vanhan toan nesteytysprosessia miettien samalla menneen maailman mentorinsa sanoja. Metsästäjä ei ollut varma, mitä ajatella Nurukanin puheista. Hänen alakerroksissa touhuavien vanhojen taistelutoveriensa karut sanat kaikuivat yhä kipeänä nuoren kenraalin mielessä. Nurukanin kannustavat sanat eivät kuitenkaan varsinaisesti lohduttaneet häntä. Killjoy tiesi tekonsa ja tiesi suunnitelmansa. Hän tiesi ansaitsevansa jokaiset pahoista sanoista, yhtä lukuunottamatta.
”Petturi. Hän kutsui minua petturiksi”, Killjoy mutisi tyytymättömänä, vilkuillen samalla sivusilmällä Xenin hymyileviä kasvoja vanhassa potretissa. ”Murhaaja, kyllä, kylmä ja välinpitämätön, ehkä. Mutta petturi? Siitä sanasta minä en pidä. Kuten sanoit, me teemme mitä meidän täytyy. Joskus asioiden korjaaminen vaatii osapuolten sekoittamista. Petturuus on hyvin yksipuolinen termi. Se ei jätä tilaa tulkinalle. Mutta silti se lankeaa minulle kerta toisensa jälkeen. Täällä… Odinalla. Viimeksi jopa Klaanissa. Ja hetken ajan luulin jo voivani kutsua sitä paikkaa kodikseni.”
Killjoyn lause keskeytyi hetkeksi ja hiiltynyt katse jäi hetkeksi tarkastelemaan ränsistynyttä toimistohuonettaan. ”Ehkä minä sittenkin kuulun tänne. Lahoamaan kalusteiden mukana.”
”Miksi klaanilaiset kutsuivat sinua petturiksi? He vaikuttivat ihan mukavilta. Kummallista, että he syyttäisivät sinua petturuudesta, mutta toisaalta… mikäpä minä olen heidän aivoituksiaan tulkitsemaan”, Nurukan pohti ja katsoi edessään olevaa mekaanisten ja orgaanisten osien sekamelskaa.
”Eivät he… oikeastaan. Visokk- yksi… yksi johtajista oikeastaan vain. Ystävä. Sota on luonut epäilyksiä. Joitain oikeutettujakin ehkä. Ja… missäköhän hänkin on. Hän, Visokki siis, katosi. Jo jonkin aikaa sitten. Olin jo… miltei unohtanut.”
Killjoy hiljeni hetkeksi. Purifierin kanssa käydyn piirileikin aikana moni asia oli päässyt unohtumaan. Oliko Visokki jo löytynyt? Oliko Ruki hengissä ja oliko hän löytänyt viestin? Entä Suga? Mihin Abzumo oli hänet vienyt? Tukahdetut ajatukset klaanilaisista palasivat kummittelemaan menneisyyden haamujen joukkoon. Nuoren kenraalin päätä särki. Mies tiesi, ettei hänen mielenterveytensä jaksaisi tällä tavalla enää kauaa. Metsästäjä hieroi silmiään ja näytti samalla tuskalliselta ja väsyneeltä.
”Visokki oli Klaanissa, kun olimme siellä pari viikkoa sitten. Kävi metsässä ja toi mukanaan… erikoisia ystäviä. Ja Toa Ämkoo käänsi takkinsa ja siirtyi Allianssin puolelle. Outoja asioita on siis tapahtunut viime aikoina”, Nurukan kertoi.
Uutiset Ämkoosta hämmensivät Killjoyta, mutta tiedot Visokin löytymisestä huojensivat häntä ensimmäistä kertaa päivän aikana. Mutta Nurukanin tarjoama informaatioryöppy sai Killjoyn entistä varmemmaksi siitä, ettei hänen paikkansa ollut sotaa käyvän järjestön riveissä.
”Hyvä… hyvä tietää. Kiitos.”
”Matkamme tänne oli pitkä. Menimme kirjaimellisesti helvetin läpi kun menimme Karzahnin valtakunnan porteista sisään ja ulos. Se oli jotain todella karmivaa, mutta tuntuu ettei se ole mitään siltä mitä Matoro ja Umbra kohtasivat tuolla alhaalla”, maan toa katsoi lattiaa. Jossain kaukana alapuolella tornista oli sortunut monia kerroksia vahvistettua prototerästä ja he olivat aivan sen kasan yläpuolella.
”Ja nyt sinä ymmärrät, miksi halusin täältä pois. Jokainen liike, jonka teen vanhojen virheiden korjaamiseksi vain pahentaa tilannetta. Minä epäonnistuin, Nurukan. Minä en ollut valmis tämän paikan vaatimaan velvollisuuteen. Jos te vain olisitte olleet täällä… ehkä asiat olisivat toisin.”
”Tiedätkös, tiedemiehet Ko-Metrussa ovat teorisoineet, että valintamme synnyttävät rinnakkaismaailmoja, jota minä pidän itse todella pöljänä asiana. Aina voi jossitella menneisyyden virheistä ja valinnoista, mutta niiden kanssa on pakko voida elää, sopeutua muutokseen ja siihen, että historian haamut tulevat kummittelemaan elämiimme. Tosin tämä Kal-paljastus on jo vähän liian kirjaimellista kummittelua”, Nurukan pohti.
Killjoy naurahti varovaisesti. ”Ja sinä et ole muuttunut yhtään noiden viisauksiesi kanssa, vaikka muistisi jo pettääkin”, Killjoy irvaili. Muistot vanhoista paremmista ajoista kirposivat hänen mieleensä. Ajoilta, jolloin hänen ei tarvinnut murehtia.
”Mielemme muuttuu koko ajan, kun saamme lisää muistoja. Emme voi pitää sisällämme kaikkea, sillä uudet muistot korvaavat aina ainakin osia vanhasta. Aivomme eivät vain kestäisi sitä surua ja turhautuneisuutta ilman unohtamisen lahjaa”, toa käveli edestakaisin ajatuksissaan.
Killjoy mietti hetken vanhan, unohdetun mentorinsa sanoja. Kaksikon väliltä oli löytynyt löyhä aallonpituus. Metsästäjä päätti käyttää sitä.
”Mitä siis luulet, että minun pitäisi tehdä? Jos Purifier todella kuvittelee saavuttavansa jotain saamalla kaikki kuulat. Jos minä olen hänen viimeinen kohteensa… jatkanko minä taistelua …vai …vai oliko viimeinen virheeni jäädä taistelemaan? Olisiko tämä kaikki ohi, jos vain etsisin lyhimmän tien tämän päättämiseen?”
”Mata Nui antoi meille Yhtenäisyyden ja Velvollisuuden hyveet. Minusta sinun ei pitäisi kohdata Puhdistajaa yksin, vaikka velvollisuutesi olisikin taistella ja voittaa hänet. Jotkut sanovat, että Kohtalo on se, mitä me itse teemme, mutta itse uskon siihen, että meillä jokaisella on jokin kohtalo, joka meidän tulee täyttää. Mutta matka kohtalon saavuttamiseen vaihtelee. Jotkut eivät koskaan anna ajatustakaan sille, ja elävät elämänsä tietämättöminä siitä mitä he voisivat saavuttaa”, Toa lopetti ja katsoi ruhjottua soturia.
Killjoy kuunteli maan toan sanoja hartaasti, kiitollisena siitä että hän sai viimein käydä jonkun kanssa oikean keskustelun, ilman syytöksiä ja vihanpitoa.
”Olet luultavasti oikeassa, mutta jos totta puhutaan, niin minä en koskaan ollut hirveän uskonnollista tyyppiä.”
Nurukan ei ollut saanut vastauksia kysymyksiinsä ja nyt hän tajusi, ettei hän saisikaan. Killjoy oli vuosiensa koventama ja kokemuksiensa hiljentämä. Toa koki, että hän oli sanonut kaiken tarvittavan ja olikin vähitellen hivuttautumassa Killjoyn väkisin murtamalle oviaukolle.
”Ehkä, mutta ota vastaan hyvä neuvo, kun sellainen sinulle tarjotaan.”
Mennessään maan toa vielä virnisti ja jätti kättään heilauttavan Killjoyn takaisin ajatustensa pariin. Tämän katse siirtyi vielä kerran pöydälle laskettuun valokuvaan, kunnes robottiset kädet nostivat sen, taittelivat sen varovaisesti taas neljännekseen alkuperäisestään ja piilotti sen ruskean rähjääntyneen tarvikevyön uumeniin.
Killjoy jäi tuijottamaan ovelleen, suuntaan johon Nurukan oli hetki sitten kadonnut. Vanha kenraali ei ollut muuttunut tippaakaan. Yhä edelleen täynnä puhetta ja outoja filosofioitaan. Nyt, kun Killjoy muisteli, Nurukan oli aina ollut hänen mielestään hieman outo.
Joskin nyt, outokin kelpasi. Kunhan se oli tuttua.
Xenin työhuone
Xen heräsi koputukseen työhuoneensa ovessa. Pystyyn säikähtäen hätkähtänyt vahki tiputti ylisuuren nahkarotsinsa (joka tässä vaiheessa ajoi hänelle ainoastaan peiton virkaa) tuolin selkämykseltä lattialle. Xen ei ollut osannut nukkua kunnolla enää vuosiin. Sen oli korvannut väsynyt nuokkuminen hänen työpöytänsä ääressä.
Xen päästi suustaan murahduksen, joka muistutti enemmän taivasmursujen urahtelua kuin ”sisään”-pyyntöä. Ovesta sisään pyrkivälle Codylle merkki oli kuitenkin tarpeeksi, ja hieman panssarointiaan keventänyt komentaja pääsi seuraamaan puoliunessa lattialta takkiaan kaapivan Xenin tuskasteluja. Lopulta Cody kumartui nostamaan takin itse, ja sai vastaukseksi aneemisen ”kiitoshsh”-mongerruksen.
Lähetin ruumiin siirtämisen jälkeen Cody oli käyttänyt tuntinsa aseensa puhdistamiseen ja haarniskansa tarkastamiseen. Toisin kuin käytännössä kaikki muut tornissa vierailevat, Cody ei tarvinnut aikaa informaatiotulvan sulatteluun. Hän hyväksyi asiat sellaisena, kuin ne hänelle esitettiin. Hänen päällimmäiset huolenaiheensa sisälsivät pääasiassa aseistuksien energialippaiden puutetta. Eikä hänellä ollut vieläkään avainta talon asevarastoihin. Tuoliin Xeniä vastapäätä rojahtanut Cody alkoi kuitenkin hieman jo väsyä. Hän oli ollut pystyssä päivätolkulla. Nyt hän huomasi sen tekemisen puutteen sivuoireena.
Varaston avain ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota hän oli tullut vanhalta tutultaan noutamaan. Vahkia kiinnosti suuresti Xenin kaulassa jo aiemmin vilahtanut painovoimaa uhmaava medaljonki. Uskollisena komentajana Codyn täytyi saada tietää, tarkoittiko medaljonki sitä, mitä hän luuli.
”Hautasitteko… hautasitteko te Lähetin?” Xen tiedusteli haukotellen kesken lauseensa. ”Ovatko kaikki pysyneet rauhallisina?”
Cody nyökkäsi Xenin jälkimmäiselle kysymykselle. ”Juu. Valon toa auttoi minua Lähetin kanssa. Se jääheikki nukkuu arkiston nojatuolissa ja se epäilyttävä robottimies pelaa sitä sinun vanhaa palikkasimulaattoriasi.”
Silmiään hierova Xen alkoi vähitellen palaamaan takaisin todellisuuteen. ”Hmh, hyvä. Joo. Entäs kenraalit? Kai ne ovat jossain jakamassa sotamuistojaan?”
Cody kohautti olkiaan. ”En ole nähnyt kumpaakaan hetkeen. Lähtivät varmaan jonnekin ylös.”
Xen hymähti vastaukseksi. Cody näki tilanteessa sopivan sillan omaan aiheeseensa. ”Ja kun nyt alettiin puhumaan kenraaleista…”
Xen huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli osannut odottaa aiheen nousemista esille. Vahkin vasen käsi oli taas eksynyt näpräilemään hypnoottisesti ilmassa kelluvaa medaljonkia.
”Minä en halunnut tätä.”
”Mutta tottako se siis on?” Cody ihmetteli. Xen vain nyökkäsi masentuneesti.
”En halunnut. En koskaan halunnut. Mutta äitini jätti sen taakan minulle. Jos… olisin tiennyt, että olet vielä hengissä, Cody, jos olisin voinut vain kävellä ulos täältä, olisin antanut tämän sinulle milloin vain. En minä edes ole sotilas. Sinä olit veteraani jo silloin kun tiemme viimeksi erosivat.”
Cody pudisteli päätään kasvoillaan miltei lohduttava ilme.
”Kenraali? Minusta? Älä naurata. Minä en ole siihen oikeaa ainesta.”
Xen kohotti kulmiaan. Nainen heilautti nopeasti hupun päästään saadakseen medaljongin pois kaulastaan. Vahki roikotti sitä hopeahaarniskaisen toverinsa edessä kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mutta sinä olit aina kentän kovin luu! Sinä valtasit Kryotekin tehtaat takaisin yksin! Siitä tehtiin elokuva. Elokuva! Minä en nähnyt taistelun taistelua. Sinä taas olit pirun sotasankari!”
Cody lähinnä nauroi vanhan ystävänsä kehuille. ”Xen, tämän sirkuksen johtaminen vaatii muutakin kuin herkkää liipaisinsormea ja luoteja syöviä haarniskoita. Minä en ole johtaja. Minulle osoitetaan suunta ja sitten minä ammun sinne. Äitisi ei jättänyt paikan perintöä sinulle tyhjin perustein. Hän, jos joku tiesi, että tätä paikkaa tulisi johtaa sellainen, jota sota ei ehtinyt kovettaa tunteettomaksi.”
Xen irvisti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Codyn kanssa, muttei myöskään osannut pukea vastalausettaan sanoiksi asti. Medaljonki lepäsi nyt vahkin avonaisella kämmenellä.
”Mutta mistä lähtien yksi pahainen koru on osoittanut mitään johtajuudesta? Killjoy tätä joukkoa johtaa, halusimme sitä tai emme. Vahkit seuraavat edelleen häntä täysin sokeasti”, Xen huokaili, ”… kuten sinäkin”.
Codyn katse happamoitui hieman Xenin puolisyytöksen edessä.
”Xen… sinä tiedät, etten seuraisi ketään, jos en uskoisi heidän kykyynsä tehdä oikein. Sitä paitsi… minä en tiennyt. Edes sitä, että olet hengissä. Epäilin… kyllä. Toivoin todella. Ja usko pois, en ole ollut mistään niin iloinen kuin tästä jälleennäkemisestä.”
Punamustan vahkin oli pakko hymyillä hieman. ”Cody, sinä olit aina veli minulle. Ja olen niin kovin huojentunut siitä, ettei kaikkien vanhojen ystävien tie ole kohdannut vielä loppuaan.” Xen piti hetken taukoa vakavoittaen itsensä. ”Mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen isästä, Cody. Kai sinäkin näet sen, että tämä sisällissota ei johda mihinkään. Purifier ja Killjoy ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Minä en suostu olemaan isäni Saraji. Minä en tapa koston enkä vallan nimissä.”
Hopeinen komentaja punnitsi ystävänsä sanoja tarkkaan. Hänellä oli jo vastaus, mutta hän halusi varmistaa, ettei hän vahingossakaan muotoilisi sanojaan huonosti.
”Tiedätkös… olen samaa mieltä. Täysin. Mutta tällä hetkellä Killjoy on ainoa, joka edes yrittää pysäyttää Purifierin. Olkoonkin niin, että molemmat ovat hulluja, Killjoy ei pitele käsissään voimaa teurastaa kansakuntia. Jos teoriamme kuulista ovat oikeassa, ja pelkään, että ovat, on meidän estettävä niitä pääsemästä yhteen.”
Xen ei pitänyt siitä, mutta hän tiesi ystävänsä olevan oikeassa. Codyn huomiot pitivät kuitenkin sisällään huolestuttavan piirteen.
”Kai sinä ymmärrät… että sen estämiseen on vain yksi pysyvä ratkaisu…”
Xen ei halunnut jatkaa. Joten Cody jatkoi. Komentaja tiesi, että se oli sanottava ääneen.
”Tiedän… ja niin tietää Killjoykin.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, joten Cody jatkoi. ”Kun… minä noukin hänet metsästäjien sotatornilta, hän oli jo käytännössä kuollut. Oli päästänyt Kralhinsa irti, vaikka hän varsin hyvin tiesi, että kuulienkin energiantuotanto on rajallista. Vaikutti siltä, että… hän yritti tyhjentää sen tahallaan. Hän tiesi, että ainoa tapa todella kuolla oli tyhjentämällä kuula sen energiasta.”
Xen oli hiljentynyt täysin. Vahki ei osannut suhtautua kuulemaansa.
”Hän yritti, Xen. Hän yritti lopettaa tämän. Minä tutkin hänen haarniskansa jäänteet. Se oltiin rakennettu kuluttamaan kuula loppuun. Hän on tehnyt tätä jo vuosia. Tarkoituksella huvettanut elinvoimaansa. Siksi Saraji ei surmannut häntä täällä. Purifier tietää sen. Hän tarvitsee kuulan sen täysissä voimissaan.”
Xen huokaisi syvään, osittain järkyttyneenä, osittain jopa pahoillaan Killjoyn puolesta.
”Ja nyt hän latailee taas itseään sieluparistojemme avulla… hän taisi luovuttaa sen suunnitelman suhteen.”
”Voitko syyttää?”, Cody kysyi vakavissaan. ”Hän oli valmis hitaasti näivettämään itsensä kuoliaaksi estääkseen Purifieria. Hullu sotakonehan hän on, toki. Mutta ainakin hän yrittää. Jos minun on valittava puoleni, valitsen sen, joka on valmis uhraamaan enemmän.”
”Entä jos sinun ei tarvitsisi valita kumpaakaan? Entä jos väittäisin, ettei sinun tarvitse valita kahdesta pahasta?”
Cody virnisti leveästi. ”Tarkoittaako tuo sitä, mitä luulen?”
Xen murahti vakavissaan. Hän heitti medaljongin ilmavasti takaisin kaulaansa. Huppuaan, hän ei kuitenkaan enää nostanut. Vahki nyökkäsi. Hänellä oli ollut jo vuosia aikaa harkita.
”Kyllä. On aika sanoa Käden perintö irti vuosisatojen sotimisesta. On aika muuttua.”
Cody nyökkäsi, nousi rivakasti tuolistaan ja teki kunniaa. ”Kyllä vain, neiti kenraali. Kyllä vain.”
Xen teki eleen, joka näytti kuin vahki olisi kakonut pientä eläintä kurkustaan. ”Hyi, älä. Sinä et ikinä saa tehdä kunniaa minulle. Ystävät eivät tee niin.”
Cody naurahti ja rojahti hyväntuulisesti takaisin tuoliinsa. ”Mitäs vanha mies tavoilleen mahtaa”, vahki hörähteli. ”Miten luulet Killjoyn suhtautuvan asiaan? Hän on kuitenkin kutsunut itseään kenraaliksi koko tämän ajan. Hänellä tuskin oli aavistustakaan, että Niz olisi nimittänyt sinut hänen lähtönsä jälkeen.”
”Hän saa luvan niellä sen. Ja tehdä, kuten sanomme. Me olemme nyt ainoa rintama, joka pitää Purifieria saamasta viimeistä kuulaa. Killjoyn päivät hulluna sotilasjohtajana ovat ohi. Nyt hän saa istua hiljaa ja odottaa, että saamme tilanteen ratkaistua.
Cody nyökkäili tyytyväisenä, vaikkakin kokeneena komentajana hän tiesi, ettei Killjoyn pitäminen paikallaan tulisi olemaan helppoa.
”Ja mikä on sitten suunnitelmamme? Olen nähnyt Purifierin toiminnassa. Hän on jo nyt hävyttömän voimakas ja näyttää siltä, että hänellä on Metsästäjien täysi rahoitus takanaan. Hänen päihittäminen vaatii armeijan. Ja uskalluksen haastaa samalla koko Varjotun inhottavin sotajoukko.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, niin. Tämä vaatii paljon tutkimustyötä ja poliittisia yhteyksiä.” Vahkia värähti hieman inhosta kuullessaan itsensä puhumassa poliittisista yhteyksistä. ”Mutta ensin minä haluan drinkin. T-Krikoz. Upea yökerho Ta:n vitostunnelissa. Sieltä saa maailman makeimpia limedrinkkejä, enkä minä ole saanut sellaista sataan vuoteen. Riehuvia metsästäjiä tai ei. Minä en aloita mitään operaatiota ilman vähintään kolmea sellaista.”
Cody ei ollut aivan varma, miten suhtautua. Xen oli piristynyt jo sen verran, että hän osasi nauraa ystävänsä pohtivalle ilmeelle. Kikattaessaan Xen myös kaiveli reisitaskustaan paperille kirjatun pitkän avainkoodin.
”Ja minä tunnistan sen katseen, jolla sinä tänne astelit. Tämänhän sinä haluat, etkö vain?”
Cody olisi varmasti punastunut, jos hänen kasvonsa olisi tehty jostain muusta kuin metallista. Vahki kurotti kohti Xenin ojentavaa kättä, nappasi asevaraston koodit ja kiitti.
”Ajattelin käyttää vieraamme pienellä kierroksella. On heidän ansiotaan, että sinut saatiin vapaaksi. Varusteet ovat pieni kiitos siitä.”
Xen hymähti tyytyväisenä. ”Pidä huolta, että heillä on kaikki tarvitsemansa.”
Makeasti venyttelevä vahki haukotteli edelleen, mutta siitäkin huolimatta Xen onnistui nostamaan itsensä ylös. Vahki jäi tuijottelemaan työhuoneensa ovessa olevasta pienestä neliskanttisesta ikkunasta, kuinka vahkiyksiköt kantoivat varusteita vastikään avautuneesta kompleksista kohti Xenin varastoja.
”Miten Sarajin kolkkaamille yksiköille kävi? Ovatko ne kunnossa?”
”Kaikki kunnossa. Tällit vain saivat ne sammumaan”, Cody informoi tuoliltaan. ”Yhdistettynä meillä on vähän reilut kuusikymmentä yksikköä käytettävissämme.”
Xen nyökkäsi ja risti samalla kätensä selkänsä taakse. Yksi vahkeista kuljetti juuri kasaa tyhjiä Kal-haarniskoja kohti niiden arkistoissa seisovia tovereitaan.
”Entä tietoverkko? Saammeko yhteyttä Biancaan, vai riittääkö virta vieläkään? Olisi mukavaa saada vahkit takaisin maailmanlaajuiseen verkkoon.”
Cody pudisteli päätään. ”En ole varma, onko se hyvä idea. Biancan kautta meistä tulee välittömästi piirun verran vähemmän salaisia. Jopa Killjoy kertoi sulkeneensa sen värkin. Sinne oltiin tehty jo tietomurtoja metsästäjien osalta muutamia viikkoja sitten.”
”Hyvä on”, Xen totesi. ”Luotan sinuun tässä.”
Sen sanottuaan vahki työnsi oven auki ja astui hullunmyllyyn. Väsynyt Cody ei jaksanut nousta vaatimattomasti nimitetyn kenraalinsa perään.
”Minne matka?”
”Ulos”, Xen totesi toiveikkaana. ”Sata vuotta ilman ulkoilmaa saa nyt päättyä. Minä tahdon nähdä taas auringot.”
Cody sulki silmänsä ja otti rennomman asennon tuolissaan. ”Älä pety. Eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole.”
Xen lähinnä tuhahti toverinsa heitolle ja antoi itsestään sulkeutuvan oven pamahtaa perässään. Suuren F-12 -kyltin alla odottava hissi oli pyörinyt vahkin toiveissa jo kauan. Ja nyt hän kipuaisi sillä ylös, kohti vapauden viimeistä askelta.
Harmaita poskia pitkin valuvat sadepisarat puhdistivat Killjoyn kasvoja rauhoittavasti. Silmänsä sulkenut metsästäjä antoi käsiensä levätä sivuillaan, ja päästi sateen jokaiseen koloonsa. Tämä oli ainoa positiivinen puoli haarniskan puutteessa. Hänen ei tarvinnut varoa vettä.
Ukkosen ja sateen tummentama taivas oli lohduton pari Killjoyn edessä aukeavalle mustalle Onu-Metrun erämaalle. Näky ei todellakaan ollut mieltäylentävä. Varsinkaan Xenille, joka kapusi vaivalloisesti kapeasta tunnelista Killjoyn takana.
Killjoyn sisältä päin auki raivaama salakäytävä oli tuonut punamustat kenraalit arkistojen päälle, pikkuruiselle metallikaiteiden rajaamalle alueelle. Onu-Metrussa oli helpompaa piilottaa asioita maan päälle.
Suoraan työhuoneestaan ulos raittiiseen ilmaan astellut Killjoy tunnisti tyttärensä askeleet jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän antoi Xenin astella hänen vierelleen. Hän kuuli, kuinka nainen nuuhki sateen tuoksua ja levitti kätensä ottaakseen sateen vastaan.
Näin kului minuutteja. Kumpikin väsyneistä perheenjäsenistä vain imi sään anteja itseensä sen kummemmin välittämättä toistensa läsnäolosta. Se oli kuin yhteisymmärryksessä suoritettu riitti. Sen aikana eivät erimielisyydet painaneet. Hetken ajan isä ja tytär olivat samassa paikassa mielensä sopukoilla.
Lopulta Xen avasi silmänsä. Killjoy oli siirtynyt risti-istuntaan hänen vierelleen. Vahki käänsi katseensa kohti horisonttia. Killjoylla ei ollut aikomustakaan avata vielä silmiään.
”Menetin malttini aikaisemmin.”
”Mmh”, Killjoy hymähti myöntävästi.
”Ja olen pahoillani.”
”Mmh”, Killjoy totesi taas.
Jossain kaukana ylhäällä kaksoisauringot yrittivät luoda valoaan maailmalle. Mutta pilvet olivat liian paksut. Xen ei oikeastaan edes välittänyt.
”Minä tiedän, mitä äiti teki. Mikään ei oikeuta sitä.”
Tällä kertaa Killjoy ei vastannut heti. Hän mietti hetken. Tällä kertaa hartaasti, silmät yhä suljettuina.
”Xen, sillä ei ole väliä.”
Vahki jatkoi hieman alakuloisemmaksi muuttunutta horisontin tarkkailuaan. Xen oli näkevinään jonkinsorttista liikettä kaukaisuudessa, mutta hän ei saanut selvää, mitä.
”Niz on kuollut. Se, mitä hän teki, on historiaa. Ei tahrata hänen muistoaan”, Killjoy jatkui.
Liike horisontissa kävi nyt hieman edellistä lähempänä. Joskin yhä liian kaukana Xenille. ”Sinä rakastit häntä?”, hän kysyi.
”Kyllä”, Killjoy vastasi.
”Ja väitit rakastavasi myös minua.”
”Kyllä. Luuletko, että se on muuttunut mihinkään?” Killjoy kysyi.
Xen huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt horisonttiin ja sen kiusoittelevaan tapaan esittää liikettä vahkin näkökyvyn ulkopuolella. Xen naulitsi katseensa Killjoyyn, joka varovaisesti raotti oikeaa silmäänsä kurkistaakseen tytärtään vain voidakseen sulkea sen taas välittömästi.
”Minä yritän vain selittää itselleni, miksi teit sen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen loikkasit kuin se ei olisi merkannut mitään. Möit meidät teuraalle. Viholliselle, jota vastaan taistelit vuosia.”
Killjoyta karmi kylmyys, jolla Xen sanottavansa sanoi. Vahkin äänessä ei ollut enää raivoa niin kuin vielä alhaalla. Se oli kylmän laskelmoiva. Se muistutti Killjoyta itsestään.
”Koska minä olin heikko, Xen. Petetty… järkeni menettänyt. Joten annoin asiani muiden käsiin… ja kadun sitä joka päivä.”
Killjoy oli nyt avannut silmänsä. Metsästäjän aneleva katse oli nauliintunut Xenin vastaaviin. Kädet puuskassa lattialla istuvaa isäänsä tuijottava vahki ei halunnut antaa pisaraakaan sympatiaa. Se kuitenkin osoittautui vaikeaksi.
Killjoy nousi pystyyn. Prosessin aikana Xen huomasi parin kirkkaita kuulia upotettuna metsästäjän selkään. Kuula Killjoyn sisällä latautui jälleen, eikä vahki tiennyt, oliko se hyvä asia vaiko ei.
Tätä miettiessään Xen ei ehtinyt astumaan kauemmaksi, kun Killjoy vuorollaan astui aivan hänen eteensä. Nyt Xen näki Killjoyn kasvot kunnolla. Jokaisen arven, viillon ja tummat läikät siellä, missä joskus olivat nenä ja korvat. Suun ympäriltä kadonnut iho esti Killjoyta koskaan täysin sulkemasta suutaan. Metsästäjän ilmeet sisälsivät aina irvistyksen mukanaan tuoman kolkkouden.
”Katso minua, Xen. Katso ja sano, etten ole kärsinyt virheistäni. Jokainen päivä ja jokainen yö. Siitä kamalasta illasta täällä lähtien. Tämä on hinta, jonka siitä maksan.”
Ja Xen katsoi. Hän ymmärsi. Ei halunnut, mutta ymmärsi.
”Xen… minä en koskaan vaadi sinulta anteeksiantoa. Minä vein sinulta kaiken. Itsekkyydessäni ja erehtyväisyydessäni. Mutta minä yritän. Todella kovaa. Yritän korjata sen mitä tein… ja jätin tekemättä.”
”Mutta millä hinnalla?” Xen kuiskasi. ”Miten pitkälle olet valmis menemään?”
”Hinnalla millä hyvänsä”, Killjoy vakuutti. Se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Xen halusi kuulla. Vahki kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin kohti kapeaa, Killjoyn työhuoneen aulaan johtavaa pystysuoraa tunnelia kohti.
”Ja siksi minä pelkään sinua, isä. Minä kuulin, mitä sinä teit metsästäjissä. Sinusta tuli jotain muuta. Jotain pelottavaa.”
Killjoy käänsi selkänsä Xenille. Mekaanisesti korjatut kädet ottivat tukea rautaisesta kaiteesta. ”Niin, niin tuli.”
”Joten pysy kaukana minusta.”
Xen asteli pois ja jätti Killjoyn tuijottamaan kohti samaa horisonttia, jota Xen oli vielä hetki sitten tuijottanut. Vahkin jättämät sanat soivat Killjoyn päässä. Metsästäjä yritti estää itseään kyynelehtimästä. Se ei onnistunut. Suolaa sekoittui sateeseen.
Kesti hetki ennen kuin entinen kenraali huomasi hieman lähemmäksi ilmestyneen liikkeen. Se oli tullut juuri tarpeeksi lähelle. Killjoy erotti sen. Näki juuri ja juuri, kuinka jotain hidasta käveli valtavan kiviröykkiön taakse piiloon.
Neljä jalkaa ja häntä. Erämaiden peto oli noussut saalistamaan pimeyden turvin.
Kralhit metsästivät jälleen.
Seuraavana päivänä
Salasana asevaraston oveen oli yli kaksikymmentä merkkiä pitkä. Kumpikaan toakaksikosta ei yrittänyt pysyä Codyn hervottoman naputuksen perässä. Varaston metalliset liukuovet sihahtivat auki ja Codyn nyrkki iskeytyi overnkarmien toiselle puolelle koloon ja valot syttyivät tilaan.
Jos Metru Nuin nautintoainerajoitteisessa yhteiskunnassa olisi ollut karkkikauppoja, nekin olisivat kalvenneet sen näyn edessä, mikä toille aukeni. Suuren varastotilan seinämät oli käytännössä täysin vuorattu lasikopeilla ja -kupoleilla, joiden sisällä odottivat kaikki versiot haarniskoista, aseista ja työkaluista, mitä Käden sisällä oltiin koskaan valmistettu. Huoneen sisältöä kuitenkin hallitsivat pääasiassa rivistöt metallisia kattoon asti yltäviä hyllyjä, jotka notkuivat mitä kummallisimpia prototyyppejä sota-ajan aseistuksista kokeellisiin kenttävälineisiin.
”… onko teillä täällä joka hemmetin ase, mitä sodassa käytettiin?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody oli tyytyväinen toien haltioituneisiin ilmeisiin ja ohjasi nämä sisälle. ”Ja enemmänkin. Puoletkaan tästä tavarasta ei koskaan ehtinyt sotakentille asti. Käykää kiinni. Ottakaa, mitä ikinä vain haluatte.”
Matoro ei tiennyt mistä aloittaa. Yksinkertaisesti joka suunnassa näkyi lukemattomasti aseita. Tuliaseita, teräaseita, joukkotuhoaseita. Ja ohjusaseita. Aivan naurettavasti ohjusaseita. Lähtöään valmistelevan toakaksikon pakkaamistahti oli ottamassa kovan osuman.
”U. Tässä saattaa tulla hieman valinnanvaikeutta”, totesi Matoro ja heitti ionikatananpätkänsä pois pinkoessaan hyllyrivien keskelle, jo edelleen ehtineen Umbran perässä.
”Katsotaanpas, mitä täältä löytyy. Olisiko tämä xialainen rhotukataistelukirves mitään? Ai ei vai? No se näyttääkin ihan Lörden rekvisiitalta. No otetaanpa tämä TUHOAJA sitten”, Umbra piteli kädellään ja tykillään joukkotuhoaseita.
”… TUHOAJA. Näin kerran Zakazilla sellaisen toiminnassa. Ihmettelen edelleen sitä kuinka paljon pitää olla univajetta, että keksii mitään niin typerää”, Matoro ihmetteli ääneen.
Cody seurasi sivummalta hieman kiusaantuneena ikivanhoista tuoteselosteista. Kun niissä lueteltiin megatonneja, hän harkitsi puuttuvansa peliin.
”Ehkä… ehkä ei sitä”, Cody totesi ja pyysi Matoroa laskemaan kuusikulmioperäisen ballistisen ohjuksen takaisin hyllyyn.
”Te ihan oikeasti pidätte aseita, jotka voisivat tuhota koko kaupungin, yksinkertaisesti hyllyllä?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody kohautti olkiaan. ”Jep. Eivät mahtuneet päävarastoon.”
”… en edes kysy päävarastosta”, jään toa kuittasi ja syventyi lasikaappeihin, joissa seisoi lukuisia teräaseita vitriineissä.
Umbra penkoi asekaappeja sivummalla. Hän heitteli sinne tänne miekkoja, kynsiaseita, kirveitä ja kaikkea mahdollista ohjuksista ja konekivääreistä lähtien. Touhu näytti todella vaaralliselta. Oli ihme ettei mikään ase lauennut ja tehnyt selvää koko poppoosta.
”Haa! Tämä on siisti! Se on joku voimahanska. Voikohan sillä taivuttaa aika-avaruutta, herättää kuolleita tai tehdä jotain muuta pöhköä mitä kaikilla superhanskoilla voi tehdä?”
Matoro katsoi hanskaa, jota Umbra sovitteli tykkikätensä päälle. Metallisessa hansikkaassa hohtivat kuusi eriväristä jalokiveä. Hanska ei pysynyt kuitenkaan tykin päällä, ja valon toa pudotti sen metallilattialle.
Hanska särkyi.
”MITÄ KARZAHNIA?”
Cody ryntäsi hyllyrivin takaa kauhistunut ilme kasvoillaan, ”Meillä kesti ikuisuus kerätä nuo kuusi jalokiveä…”
”Oletteko koskaan harkinneet, tiedätkö, asevarastoa, jossa kaikki ei olisi täysin sekaisin ja järjestelemättä?”, Matoro kuittaili.
”Älä minua syytä”, Cody tuhahti, ”Xen tätä paikkaa on viimeiset sata vuotta pyörittänyt.” Vahki päätti, että olisi aika viedä kierros vähemmän särkyvälle reitille. Mies kaappasi Matoron mukaansa kaksi hyllyriviä syrjemmälle, tuliaseiden eliitin ääreen.
Umbra keräsi lattialta hanskan palaset ja laittoi ne roskapönttöön. Kuka tällaisella ihmehanskalla mitään tekisi, kun se särkyy nopeammin kuin limevihreät tekonivelet. Hanskoja oli todella paljon erilaisia. Oli hopeisia metallihanskoja, sinisiä kumihanskoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja (oikeastiko?), superirnakkillisia turbohyperhanskoja. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin.
”Näistäkö minun pitäisi valita itselleni käden korvike? Onpa tyhmää. Haluaisin jotain käyttökelpoista, enkä mitään videopelilisävarusteita. Olisi kiva voida joskus kätellä”, Umbra mutisi itsekseen, etsien itselleen jotakin kätevää käden korviketta.
”Olisipa hauskaa jos hommaisin itselleni mustan käden. Eikö olisikin?” Cody ja Matoro olivat kumminkin touhuamassa omiaan vähän matkan päässä.
Lopulta valon toa löysi itselleen sopivan tuntuisen mustan tekokäden, jonka otti vähän ironisesti itselleen. Käsi tuntui ihan kädeltä.
”Tuntuu vähän hassulta, että puolet tämän maailman otuksista omaa tekoruumiinosia. Luulisi, että jokin yhtiö olisi erikoistunut näiden valmistamiseen”, U puhui itsekseen tuttuun tapaansa.
Toa totutteli uuteen käteensä ja miekan käyttämiseen sillä. Toan huomion kuitenkin kiinnitti nopeasti sininen, puusta tehty suorakulmion muotoinen laatikko. Laatikon sisältä paistoi valoa ja siinä oli outoa tekstiä.
”Aika tyhmä boksi. Onkohan sen sisällä Turaga Dumen Nimeämispäivälahjoja?” Umbra kysyi itseltään. No hän ei tiennyt vastausta kuten ei kukaan muukaan. Se jäi siis ikuiseksi mysteeriksi.
”Tässä”, Cody selitti sivummalla irroittaessaan kolmensadan kilon painoisen metallimöhkäleen irti huoneen seinästä. Möhkäle paljastui konekivääriksi, ”on BH-88, eturintamiin suunniteltu konekivääri. Koodinimeltään MÖRKÖ. Kasaaminen kokeneen käsissä kestää vaivaiset kolme tuntia ja siirtäminen paikasta toiseen onnistuu jopa ihan tavallisella joukkojenkuljetusaluksella. Meillä on niitäkin tuolla takahuoneessa.”
”… ja mitä minä tekisin sillä?” Matoro kysyi.
Cody tutkaili hetken seinää vasten nojaavaa koneistokasaa ja kohdisti kysyvän katseen Matoroon. ”Ettekös te olleet jollakin vaarallisella seikkailulla? Ja sodassa jotain ‘Liittoumaa’ vastaan? Kai te nyt haluatte puolustautua, jos vaikka pataljoona Exo-Toia käy tiellenne?”
”Allianssia”, Matoro korjasi. ”Miten olisi hieman pienempi ase? Jokin, joka kulkee mukana käytännöllisemmin?”
”Noh… nyt kun sanot. Emme me varmaan enää saa sitä ilmalaivaa ulos tuolta takahuoneen puolelta. Ei enää sen jälkeen, kun romahdutitte puolet kompleksista yläpuoleltamme. Tuota. Hei!”
Cody antoi MÖRKÖ:n valua vaarallisen näköisesti seinää vasten ja aloitti sen viereisen lasivitriinin tonkimista. Sen alimmalla hyllyllä oli noin kaksimetrinen puinen arkku, jonka sisältä paljastui seitsentoistapiippuinen haulikko tarkkuuskiväärin tähtäimellä.
”BH-07, koodinimeltään SIHTI. Eihän sillä mihinkään osu, mutta katso nyt. SEITSEMÄNTOISTA PIIPPUA! Käytännössä nesteyttää pahikset… jos pääset ampumaan kahdenkymmenen senttimetrin päästä.”
”En väitä olevani spesialisti ampuma-aseiden saralla, mutta väittäisin, ettei kiikaritähtäimestä ole tuossa juuri hyötyä.”
”Se toimii taialla ja okkultismilla!” Umbra huusi rivien välistä.
”Olet ehkä oikeassa”, Cody totesi harmistuneena, ”Ehkäpä me sitten… menemme nynnyosastolle!”
Kaksikko siirtyi kaksi hyllyriviä lisää. Kaikkien aikojen naurettavin lajitelma pistooleita lepäsi siististi aseteltuina kaappeihin näytille.
”Ehkä jokin näistä?”, Cody tiedusteli. ”Mutta älä ota sitä valkoista revolveria – siinä on teoriassa kyky tuhota vaikka koko universumimme.”
”Ehkä tyydyn ihan perinteisiin teräaseisiin. Minulla on niistä huomattavasti parempia kokemuksia kuin ampumavastaavista”, Matoro lopulta totesi ja silmäili läheistä hyllyä, jossa näkyi riveittäin naurettavan kokoisia miekkoja ja moottorisahoja.
”Hmh, epäkäytännöllistä, mutta kuten haluat.” Miltein katonrajasta suurta metallista laatikkoa kurotteleva vahki miltei naksautti selkänikamansa paikaltaan laskiessaan painavaa, noin puolen metrin mittaista lyömäasetta Matoron nähtäville. Laatikko aukesi helposti. Sisällä oli hopeinen miekka. Verrattaen tavallisen näköinen. Samanlainen, mitä moni toa kantoi sodan aikana.
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia.”
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia?” toa toisti epäuskoisena.
”Tarpeeksi kineettistä energiaa kerätessään miekan sisäinen mikroskooppinen koneisto materialisoi ohjuksen miekan kärkeen, joka lentää miekan huitaisun suuntaan. Ihan perusjuttuja.”
Matoro katsoi Codya typertyneenä. Hän oli sanomassa jotakin, mutta totesi, ettei siitä olisi hyötyä.
”Entä nuo miekat tuolla”, hän osoitti toista hyllyä, jossa oli ionikatanoita rivissä.
”Ah, Nyrkin ioniteknologiaa”, Cody totesi hieman halveksivasti. ”Ovathan ne kieltämättä kevyitä…” Vahki asteli kaapille ja nosti yhden kahvoista käteensä. Napinpainalluksella naurettava, yli kaksi metriä pitkä vihreänä hohtava energiaterä halkoi ilmaa Matoron ja Codyn välissä. Sarajin käsissä jo aiemmin heilunut vastaavanlainen miekka ei varsinaisesti houkutellut toaa.
”Oliko vain Herra megalomaani, vai koko Käsi?” Matoro kysyi muina miehinä katsellessaan toista miekkahyllyä.
”Kahakan voittaa yleensä se, joka hutkii isolla kepillä, joten koimme velvollisuudeksemme luoda isoimman kepin… ja räikeimmän.”
Cody sulki terän ja asetti kahvan takaisin kaappiin. Vahki suoristi selkänsä ja astui vielä yhden hyllyrivin eteenpäin. Takaseinä oltiin saavutettu. Vahki painoi panssaroidun kätensä valokärkisiä sauvoja sisältävän kaapin viereen. Kaappi nytkähti ja alkoi kääntymään ja paljasti takaansa pienen lasisen holvin. Lasin sisällä odotti vielä yksi miekka.
”Tämä tässä on miekoistamme erikoisin, TB-5. Xian tehtaamme tuotoksia. Eikä kenelläkään ollut oikeastaan hajua, mitä se tarkkaan ottaen tekee. Tai en minä ainakaan.”
”No sittenhän se on ominta alaani”, Matoro totesi ja tarttui miekan kahvaan. Hän veti reilun puolimetrisen terän esiin holvista ja katsoi sitä.
Hän ei yllätyksekseen nähnyt sitä. Vasta, kun hän käänsi sitä, valo heijastui läpinäkyvästä terästä ja saai sen hetkeksi näkyväksi. Toa tarttui siihen tukevasti ja sivalsi läheistä ylipiipullista rynnäkkökivääriä näkymättömällä viillolla. Metallinen ase halkesi kahtia.
”No niin”, hän hymyili.
Cody nyökkäsi ja huikkasi myös muutaman hyllyn takana edelleen varusteita tonkivalle Umbralle. ”Uskallanko minä jättää teidät tänne tonkimaan? Tiedättehän, ilman, että koko paikka jysähtää kahvitauon aikana.”
”Yritämme olla räjäyttämättä”, toa vakuutti, ja lähti etsimään hyllyrivien takana puuhastelevaa Umbraa.
Cody marssi pitkin eloa sisäänsä saaneen kompleksin käytäviä. Kymmenittäin töiden touhussa parveilevia vahkeja sinkoili kerrosten välillä tekemässä inventaariota kahdentoista kerroksen todellisesta sisällöstä. Joskin kerros 11 pidettiin edelleen tiukassa karanteenissa. Vaikka puolet kerroksesta olikin käytännössä sortunut, eivät kummatkaan nuorista vahkijohtajista halunneet ottaa riskiä mahdollisesti selviytyneiden KALien osalta.
Lopulta tietokonehalliin saapunut Cody löysi etsimänsä. Ohjeita vihdoin virallisille joukoilleen jakava Xen oli juuri päässyt läksyttämästä Delevaa, joka tylsyydensä keskellä oli päätynyt rakentamaan Bio-Klaanin linnaketta tietokonehallin tuoleista. Nyrpeänä tilasta poistunut soturi oli päästänyt muutaman aika mojovan kirosanan poistuessaan. Toa olisi vain halunnut kasata itselleen lokoisan nukkuma-alustan.
”He ovat lähdössä pian”, Cody huikkasi, astellessaan Xenin rinnalle hallin reunalle. ”Kannattaa varmaan valmistautua käymään ylhäällä.”
Xen nyökkäsi. Viimeisimmän vuorokauden aikana vahki oli lähinnä keskittynyt organisoimaan virranjakelua ympäri kompleksin. Tuore kenraali tarvitsisi muutakin kuin yhden kerroksen ja huteran hissin.
”Toki. Tulen ihan kohta. Onko heillä muonapuoli kunnossa? Matoron puheista ymmärsin, että heillä on vielä pitkä reissu edessä.”
Cody vakuutti kenraalilleen kaiken olevan kunnossa. ”Kaikki hyvin. Koluavat vielä asevaraston läpi ja sitten kaiken pitäisi olla valmista.”
Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan vahkien rahtauspuuhia. Xen ei voinut olla ajattelematta vanhoja päiviä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet erilaiset kasvot vilisivät pitkin yhteensä 24-kerroksista kompleksia. Nyt jäljelläolevia kahtatoista asuttivat lähinnä koneet, mutta jo pelkkä Codyn seura piristi naista suuresti. Oli uudelleenrakentamisen aika.
”Missäs muuten Killjoy on? Onko hän poistunut lainkaan pajastaan?”
Cody pudisteli päätään. ”Se asettamasi vartija vahvisti, että siellä hän edelleen puuhailee. Kantoi sisään varmaan kymmenen KAL-haarniskaa ja sen jälkeen sieltä on kuulunut vain tauotonta metallin kalinaa.”
”Uusi puku? Hän ei varmaan halua kulkea tuollaisena enempää kuin on pakko”, Xen pohti. Cody arveli kenraalin olevan oikeassa. Vahkin mieltä painoi kuitenkin myös huoli.
”Kai sinä tiedät, että uusi puku tarkoittaa myös voimaa. Meidän on pidettävä Killjoy täällä, jos haluamme estää kuulia pääsemästä yhteen. Hän saattaa pyrkiä ulos.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. ”Tässä vaiheessa hänen luulisi jo ymmärtävän paremmin. Mutta parempi, että olemme varovaisia. Käske vartijaa olemaan erityisen valppaana.”
Cody nyökkäsi ja käänsi askeleensa kohti kommunikaatiohuonetta. Xen jäi seisomaan ylpeänä, joskin samalla hieman haikeana. Viimeisen päivän aikana hän oli käynyt monta keskustelua, erityisesti Nurukanin kanssa. Toien mukana kompleksiin saapunut myötätunto oli piristänyt Xeniä suunnattomasti. Vahkia harmitti suuresti, että hänen vieraidensa piti poistua niin nopeasti, mutta hän myös ymmärsi toien syyt. Heillä oli omat taistelut taisteltavanaan.
Ja taisteluun toat myös olivat käymässä.
”Olipa hyvä, että pääsin eroon typerästä mukautettavasta haarniskasta. En ymmärrä miksen ollut koskaan vaihtanut sitä mihinkään käyttökelpoisempaan kuten rullaluistimiin tai siipiin”, Umbra turisi kävellessään Matoron kanssa kohti hissin eteen sovittua kohtaamispaikkaa. ”Oli kuin jokin suurempi voima olisi pidättänyt minua tekemästä
järkevämpiä valintoja ja olin sen takia vaikka kuinka kauan aikaa happisäiliö kiinni kanohissani, vaikken edes ollut uinut pitkään aikaan.”
”Mitä sinä itseksesi selität?” Matoro ihmetteli ja tutki samalla uusia varusteitaan.
”Selvitän vain ajatuksiani. Viime päivät ovat olleet aikamoisia tietopaketteja”, valon toa vastasi.
Jään toa nyökkäsi. ”Eikä meidän Metru Nuin keikkamme ole edes yhtään lähempänä loppua”, hän totesi. ”Aika heittää käteville tuttavillemme hyvästit.”
”Näemme heidät vielä joskus, sillä Kohtalon polut ovat todella oudot ja monimutkaiset. Melkein kuin monen kirjurin kirjoittamassa kirjassa.” Valon toa katsahti jään toaa, jonka naamalla oli hämmentynyt ilme.
”… aika syvällistä settiä”, Matoro totesi ja epäili hetken toverinsa mielenterveyttä. Ehkä ainaisella pimeydellä oli vaikutuksensa valon toaan.
Onu-Metru, pinta
Massiivinen betoninen kupoli, joka peitti joskus korkealle Onu-Metrun taivaalle kohonneen tornin edelleen säteilevät rauniot, heitti synkän varjonsa maan alta nousseiden hahmojen ylle. Aamuisat kaksoisauringot nousivat jossakin harmaiden varastorakennusten takana. Kaupunki oli vasta heräilemässä.
Kuudella hahmolla oli päällään mustat huput, jotka peittivät heidän muotonsa sekä Käden teknikoiden esittelytekstin mukaan ”tekisivät heidät näkymättömäksi vahkien sensorijärjestelmille.” Ankea joutomaa avautui seurueen ympärillä. Aamun auringonsäteiden näkeminen oli iloisin asia, jonka Matoro oli hetkeen nähnyt.
”No. Se oli sitten siinä”, jään toa totesi ja katsoi Xeniä. Cody seurasi Käden tuoreen johtajan takana, ja kolme toaa olivat Matoron rinnalla. Kaikilla heistä oli uusittu arsenaali Mustan Käden teknologiaa mukanaan, mutta maanalaisen seikkailun jäljiltä he kaikki olivat henkisesti lopussa.
”Eivät tarinat tähän lopu”, Nurukan kertoi. ”Mata Nui katsoo peräämme vielä pitkään matkallamme. Suuren hengen silmät eivät sammu”.
”Miten minusta tuntuu, että tapaamme Mustan Käden porukkaa vielä joskus?” Umbra heitti kysymyksen, johon ei edes odottanut vastausta.
”Ei teistä pääse eroon”, Matoro totesi ja ojensi kätensä. Xenin kädenpuristus oli tiukka ja metallinen. ”Kiitos”, toa totesi. ”Lähes kuolimme pari kertaa ja muuta pientä, mutta kiitos.”
”Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, vahki vastasi.
”Tietty. Lisään sen kuudentuhannen muun selvitettävän mysteerin listaani”, Matoro kommentoi ja ojensi kätensä Codylle.
”Kokeile joskus ohjuksia. Sinulla saattaisi olla vähemmän melkein-kuolema-tilanteita”, vahki vastasi.
”Jos sinä kokeilet harppuunoita”, Matoro hymähti ja kätteli tätä.
”Harppuunat ovat niille, jotka metsästävät partaveitsivalaita”, Deleva kommentoi väliin. ”En näe täällä valkoisia partaveitsivalaita”.
Valon toa harppoi Xenin luokse. Hän nyökkäsi vahkia päin ja ojensi uuden oikean kätensä tälle. ”Matkamme päättyi näemmä tähän”, hän kertoi ja puristi vahkin mustaa kättä.
”Tiemme eroavat, mutta matkamme eivät ole vielä ohi. On paljon tehtävää”, Xen vastasi.
Valon toa katsoi Mustan käden vahkien johtajaa. Hän oli todella päättäväisen näköinen. Xen saisi toivottavasti vielä paljon aikaan. Oli kuitenkin aika siirtyä kättelyvuorossa seuraavaan, eli Codyyn.
”Tapaammekohan vielä teitä?” Umbra kysyi ja kätteli Codya. Vahkin käsi oli kylmä, mutta niin oli Umbran uusi mekaaninen kämmenkin. Tuntui hyvältä kun pystyi kätellä. Uusi uljas musta käsi oli hänen.
”Jos näette jossain räjähdyksiä, olemme siellä”, Cody vastasi.
Nurukanin vuoro. Toa oli jo pohtinut pitkään omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin. Järkeilystäkin huolimatta hänestä tuntui, että osa kaikesta oli hänen syytään ja hän pystyisi korjaamaan asiat, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Keskustelu Killjoyn kanssa ei vienyt toan ajatuksia selvemmille vesille. Kättelemisen sijasta maan toa päätti avata suunsa.
Mutta ensin hän vaihtoi riviä. Toista vahkeihin. Umbran katse oli kysyvä. Delevan lähinnä järkyttynyt.
”Minun kohtaloni on jäädä, ystävät.”
Matoro hymyili hieman alakuloisesti. Hän oli osannut odottaa jotain tällaista.
”Etsikää Nimda ja pelastakaa Bio-Klaani Pahuuden pahalta liittoumalta. Sillä aikaa minä autan pelastamaan Mustan käden siltä itseltään… ja maksan samalla velkani”, hän kertoi murheellisesti. Se tarkottaisi eroa Umbrasta ja Delevasta, mutta he voisivat tehdä paljon enemmän ollessaan omilla teillään. Xen vilkaisi Nurukaniin erittäin jäätävällä katseella, kuin todeten ”kiitos arvostuksestasi, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että sinusta tulisi taas Kenraali?” Umbra kysyi ystävältään. Valon toa mietti porukan tulevaisuutta matkalla Ga-Metruun. Pienemmässä porukassa oli tosin myös puolensa, mutta oli todella ikävää jättää ystävä matkan varrelle.
”En tiedä miten Kädessä toimitaan nyt kun sillä on uusi johto, mutta toivon voivani muuttaa asioita”, toa vastasi. Xen taputteli rinnalleen astellutta toaa selkään. ”Ei hätää. Kyllä me sinulle paikan löydämme, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että minä jäisin näiden kahden sekopään luokse?” Deleva kysyi katkerana. ”Entä yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo?” Matoron katseesta saattoi lukea: ”Kiitos, niin minäkin sinua.”
”Uskon, että tämä on Kohtaloni”, Nurukan vastasi hiukan murheellisesti, mutta toivoa täynnä.
”Kiitos tästä seikkailusta ja avusta, Kenraali Nurukan”, Umbra osoitti kiitollisuuttaan ja halasi Nurukania. Halaus tuli odottamatta ja melkein kaatoi maan toan, mutta tämä kuitenkin arvosti elettä.
”Pidä valot päällä, kun etenet pimeydessä”, maan toa neuvoi ja päästi irti Umbran halauksesta. Hän pyyhki kyyneltä kakamaltaan.
”Anna minunkin hyvästellä vanha ja viisas, jonka neuvoja en ole arvostanut tarpeeksi”, Deleva puuttui hyvästelyihin. ”Olit minulle opettaja ja ystävä. Kaikkea hyvää viisas vanhus ja äyä”.
”Pitäkää Käsi pystyssä”, Matoro totesi ja kätteli muiden perässä maan toaa.
”Pidä sinä kätesi kiinni ranteessasi”, Nurukan naurahti. ”Sinusta tulee vielä jotain suurta, mutta varo keltaisen nesteen menemistä päähän. Kohtalo johdattaa seikkailijoita, kuten sinua ja Umbraa”.
”Ei, vaan huonoja käsivitsejä”, toa kuittasi. ”No, me lähdemme. Hyvästit teille.”
Epätodellinen kolmikko, vanha toa-kenraali, nuori vahki-kenraali ja xialainen sotasankarivahki jäivät pitkäksi aikaa paikalleen seuraamaan kolmikon katoamista horisonttiin.
Se toinen epätodellinen kolmikko – mielien hallitsijaa kantava jään toa, kahden tarttumaraajan iloista nauttiva valon toa sekä haikea mutta toiveikas Deleva – käänsi kurssinsa kohti Ga-Metrua. Käsi oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin vain toien tuliteriin haarniskoihin. Ja jokainen heistä oli huojentunut siitä, ettei heidän tarvinnut palata enää sinne, uusista ystävistäkin huolimatta.
Seuraavaksi pitäisi löytää Kapura.
Alempana
Pajan ovet avautuivat. Vartioon asetetun vahkin edessä seisoi jotain pelottavaa. Metalliset jalat ottivat refleksinomaisesti pitkän askeleen taaksepäin. Kolmipiippuinen kivääri nousi osoittamaan oven takaa tulleen ilmestyksen päätä. Se katsoi alaspäin, suoraan kohti vahkin vihreitä silmiä. Se otti askeleen kohti vahkia ja vahki taas yhden poispäin.
Punamusta haarniska ei ollut sellainen, millaisen vahki oli nähnyt kuvissa. Siitä puuttui sen teknisyys, symmetria ja kliinisyys. Tätä haarniskaa ei oltu tarkoitettu sodankäyntiin. Se oli henkilökohtaisempi. Karmivampi. Se oli lausunto. Tutunmuotoista, tällä kertaa pohjaväriltään mustaa kypärää peittivät punaiset, valuvan veren muotoon tuhritut sotamaalaukset. Raskaissa olkapanssareissa ei enää kiiltäneet Käden tunnukset, vaan niistä irvistivät pitkät piraijamaiset hampaat. Raskaasti panssaroiduissa ranteissa paloivat haarniskan sisältä paistavat vihreät valot. Samanlaiset, mitkä paloivat hahmon silmissä.
Haarniska oli myös raskas. Raskaampi mitä vahki oli koskaan olennolla nähnyt. Sen pituus ylitti vahkin puolella. Ilmeetön katse tuomitsi vartijaa. Punainen ioniterä syttyi hahmon oikeassa kädessä. Muinaisiin riimuihin ja sotamaalauksiin itsensä peittänyt Killjoy oli vapautunut kenraaliuden kahleista. Kukaan ei jäisi hänen tielleen. Diplomatian ja puhumisen aika oli ohi. Se oli hänen suunnitelmansa.
Toisin kuin haarniskat yleensä, tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan. Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.
Käden kolmikon kääntyessä Xenin johdolla takaisin kohti kompleksia vieviä tunneleita he havahtuivat merkilliseen ääneen. Cody tiesi heti, että jokin oli pielessä. Xen taas osasi paikallistaa äänen. Hän osoitti kohti pientä aidattua aluetta, jossa hän oli Killjoyn kanssa viime yönä seisonut. Putkesta sen yhteydessä kuului kolistelua.
Nurukan joutui tarttumaan Xeniä kädestä estääkseen tätä juoksemasta erämaille. Putkesta taivaalle singahtanut punamusta vilahdus säikäytti lintuparven Käden maanpäällistä tornia suojaavan kupolin liepeillä. Taivaalle uudessa puvussaan singahtanut Killjoy jätti jälkeensä suihkukonemaisen ohuen vaalean janan.
Xenin raivoikas huuto peittyi Killjoyn rakettimoottoreiden jylinän alle. Cody vain tuijotti happamana taivaalle, jossa kohti maailman kattoa ampaissut Killjoy haki kurssia kohti etelää. Nurukan pidätteli edelleen loputtomasti kiroilevaa Xeniä.
”Näin on parempi.”
Taivaalla vauhdin sokaisema Killjoy ei katsonut taakseen. Ei enää. Tärkeää, oli vain tehtävä. Kahleita ei enää ollut. Ystävyydet jäivät taakse ja eteen jäi vain suunnitelma. Entinen kenraali ei vieläkään tiennyt, miksi siinä oli kestänyt niin kauan.
Niz, Herra, Ruki, Creedy. Tarpeeksi menetyksiä yhdelle eliniälle. Vasta nyt Killjoy todella ymmärsi, mitä yksin toimiminen tarkoitti. Vuosikymmeniä hän halusi uskoa ystäviin. Apuun. Yhteistyöhön. Joka kerta se oli johtanut menetyksiin. Metsästäjän mielessä vilkkuivat kuvat Guardianista ja siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin kuumuus nieli hänen ruumiinsa.
Le-Metrun rajan jo häämöttäessä hänen edessään Killjoyn mieli kuitenkin vaelteli vielä muutaman minuutin taaksepäin. Viimeiseen hetkeensä entisessä kodissaan. Ja vahkiin, joka oltiin käsketty hänen vartijakseen.
Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan.
Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa…
… jonnekin Killjoyn haarniskan uumeniin.
Vahki avasi silmänsä. Killjoy tuijotti häntä yhä. Vahki ei ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.
”Silloin, kun toinen laskee aseensa, kuuluu sinunkin laskea omasi.”
Vanhan kenraalin ääntä kutsuttiin sieluttomaksi koneeksi. Sitä se oli. Se oli pelottava. Uhkaava. Vahkin ote kivääristä kirposi. Vartija tuijotti metsästäjää kauhuissaan. Ja metsästäjä ymmärsi tämän. Se kumartui. Ja se avasi kypäränsä.
Harmaat kasvot kypärän yläosaan nousseen luukun takana eivät olleet niin pelottavat. Ne olivat oikeastaan hieman surulliset. Korjatut silmät, ikuisesti irvistävä suu ja sileiksi palaneet kasvonpiirteet aiheuttivat vahkissa miltei sääliä. Pelokas katse valahti pois vartijan kasvoilta. Killjoy hymähti tyytyväisenä.
”Sinulla on kuula, eikö olekin? Sinä siis pelkäät?” Vahki nyökkäsi hiljaa. Kirkas lasikuula hänen sisällään pumppasi yhä sielua hänen suoniinsa.
”Ja sinä olet täällä estämässä minua lähtemästä?”
Vahki nyökkäsi taas. ”Ken- kenraali Xe- Xenin määräys”, vahki sopersi ääni yhä täristen.
”’Tämä kaikki oli turhaa’, hän luultavasti sanoo. ’Kaikki tämä vaiva turhaan.’ Jotenkin noin, luulisin.”
Vahki oli ymmällään. Hän ei ymmärtänyt teknosotilaan sanoja. ”Ja tiedätkö. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minun pitäisi jäädä. Elää maan alla ja toivoa, ettei kukaan koskaan löydä minua.”
Vahki alkoi vähitellen rentoutua. Vaara tuntui olevan ohi. Hän sai elehdittyä jonkinsortin kysyvän ilmeen kohti kumartunutta metsästäjää.
”Mutta se olisi liian helppoa, eikö? Menisi ehkä sata vuotta. Tai tuhat. Neiti kenraali saisi tämän paikan kyllä suojattua. Ja hän sitä myös puolustaisi. Mutta vain sata… tai ehkä tuhat vuotta.”
”Mutta hän sanoi, että se on ainoa tapa…”
Killjoy nyökkäsi. ”Ja niin se luultavasti onkin. Mutta hänen täytyy unohtaa minun sotani. Sitä hän haluaa. Ja niin haluan minäkin.”
Metsästäjä suoristi selkänsä. Hän katsoi nyt vahkia taas korkeuksista. Otti askeleen eteenpäinkin. Mutta tällä kertaa vahki ei liikkunut. Hän antoi Killjoyn tulla lähemmäksi.
”Mikä on sinun nimesi?”
Vahki häkeltyi aluksi kysymyksestä. Häneltä ei koskaan aikaisemmin oltu kysytty sitä. Mutta hän ajatteli, että se kuulunee tilanteen luonteeseen. Joten hän vastasi. ”Yksikkö OM557, Herra Killjoy.”
”Tiedätkös. Minä vihaan nazorakeja.”
Metsästäjän äkkipikainen vastaus sai vahkin hämilleen. Hän ei ymmärtänyt, miten ”nazorakit”, mitä ne ikinä sitten olivatkaan, liittyivät hänen nimeensä.
”Niitä on paljon. Loputtomasti miltei. Ne tulivat kotipaikkaani. Yrittivät muokata sen omakseen”, vahki kuunteli. Killjoyn ääni pehmeni, kuin metsästäjä olisi vajonnut transsiin. ”Mutta kotini on kylmä paikka. Ankara. Ne häipyivät kohdatessaan tappion luonnon edessä. Kunnes yksi päivä taas, ne olivat etuovellani. Kuin olisivat omistaneet sen. Ajoin ne pois. Ne lähtivät. Kaikki paitsi yksi.”
Killjoy käänsi katseensa takaisin vahkiin, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Killjoyn tarinaa.
”Hänenkin nimensä oli sarja numeroita. En edes muista, mitä ne olivat Muistan vain sen karhean kurkun, joka lausui ne peräkkäin. Niiden lausuminen sai hänet melkein pyörtymään. Sitä suuta ei oltu tehty puhumiseen… mutta tiedätkö. Sillä ei ollut väliä, mitä numeroita ne olivat. Eivät ne häntä määrittäneet.”
Vahki ja Killjoy tuijottivat toisiaan kuin lumoutuneina. Vahki ei kokenut tarvetta sanoa sanaakaan.
”Olen tappanut varmaan satoja niitä pirulaisia. Ne tiesivät, kuka minä olen. Ne osasivat pelätä. Mutta se yksi ei. Hän ei halunnut taistella. Se oli hänen valintansa ja minä kunnioitin sitä. Yhä minä kiitän sitä nazorakia siitä, ettei hän koskaan avannut tultaan. Koska sitten minä olisin joutunut tappamaan myös hänet.”
Vahki ymmärsi nyt. Se vilkaisi vierelleen maahan, jossa tämän kivääri yhä odotti.
”Tunteet johtavat.” Killjoy kuunteli hetken sanojensa kaikuja, ”Tiedätkö, miksi Herra tapasi sanoa niin?” Vahki pudisteli päätään. Killjoyn kasvoille nousi varovainen hymy.
”Koska sinä, kuten toverisikin, olette vain vahkeja. Koska te olette sieluttomia koneita. Koska teidät on tehty palvelemaan”, Killjoy piti lyhyen tauon vain nähdäkseen vahkin kasvoille nousseen järkyttyneen ilmeen. ”Mutta siitäkin huolimatta. Kaikesta sinulle asetetusta huolimatta, sinä valitsit tiputtaa tuon aseen, vaikka sinua oltiin käsketty tekemään toisin.”
Vahki ei sanonut mitään, vaan jäi pää kohti lattiaa seisomaan paikalleen kun silmikkonsa laskenut Killjoy asteli hänen ohitseen, tilasta pois johtavalle ovelle. Mutta Killjoy koki tarpeelliseksi sanoa vielä yhdet sanat.
”Siihen täällä joskus uskottiin, 557, sinuun uskottiin. Ja ne ajat voidaan tuoda takaisin.”
Vahki ei enää pelännyt Killjoyn ääntä. Hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa vielä kerran ennen kuin tämä katoaisi outoon ulkomaailmaansa.
”Kerro se Xenille. Kerro se tyttärelleni. Ja kerro… ettei hänen tarvitse kuulla minusta enää.”
Vahki teki kunniaa. Killjoy vain nyökkäsi. ”Äläkä turhaan tervehdi, sotamies. Tämän puvun sisällä ei elä enää kenraali.”
Taivaiden halki kiitävä vapaa Killjoy hidasti vauhtiaan marginaalisesti, nauttiakseen vielä hetken vanhan kotikaupunkinsa maisemista ennen saapumistaan merelle.
”Ei enää.”
EPILOGI
Steltin ja Xian välinen merialue, Baterra-asema
Konehallin raskaat metalliset ovet sulkeutuivat mustiin siteisiin pukeutuneen olennon takana, jättäen steltiläisen, juuri kompleksin sisään laskeutuneen virtaviivaisen hävittäjän taakseen. Valot syttyivät uutuuttaan hohtaville kliinisille käytäville.
Olennon ympärille käärityt liinat olivat pahasti rähjääntyneet. Metallinen pinta paistoi läpi vasemman reiden kohdalta, joka näytti siltä, kuin sitä peittäneet siteet olisi revitty väkivaltaisesti irti. Hahmon vasen käsi yritti peittää pahasti kipinöiviä ja eri värisiä nesteitä vuotavia kasvoja. Kolmella syvällä viillolla runneltu vahkinkallo oltiin yritetty puristaa kasaan muutamalla hätäisesti revityllä liinalla, mutta groteski kokonaisuus näytti pysyvän koossa vain vaivoin.
Vahki saapui käytävän päähän, jossa raskaat metalliset kaksoisovet aukenivat hänen edessään. Pimeydestä astui luiseva hahmo. Valkoinen riutunut Volitak tuijotti Sarajia ovensuussa.
Kapteeni joutui ottamaan kunnolleen liiankin pitkiä harppauksia pysyäkseen ohi pyyhältäneen Sarajin tahdissa. Vahkia ei toa kiinnostanut. Hänen raadelluissa silmissään kiilui jo jälleennäkeminen mestarinsa kanssa. Epävarma toa ei kuitenkaan halunnut päästää tulokasta vielä sisään. Kidutetussa mielessä kiersi huoli kaikesta siistä, mitä hän oli viimeisimpinä päivinä saanut todistaa. Hän ei halunnut saattaa Sarajia leijonan luolaan ennen kuin hän olisi saanut sanottua sanottavansa.
”Mestari Saraji, näen, että tehtävä oli onnistunut”, Kapteeni sopersi, tuijottaen vahkin tarvikevyöllä hehkuvia kuulia, ”Mutta minun täytyy pyytää… Mestari Purifier… ei ole aivan kunnossa. Ehkä sinun tulisi odottaa hieman. Että tilanne hieman rauhoittuu, tiedäthän.”
Saraji pysähtyi. Siteillä kiedottu pää karmaisi toaa hieman. Sen ilmeettömyys oli luonnotonta. Vaikkakin Kapteeni oli tottunut siihen jo Purifierin seurassa.
”Mitä tarkoitat, toa? Mikä mestariani vaivaa?”
Kapteeni vaihtoi äänensä kuiskaukseen. Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.
”Kuulat, mestari Saraji. Ne alkavat syömään häntä sisältä. Muutosprosessi on hänelle liikaa. Hän ei enää ajattele rationaalisesti.”
Sarajin muistikuvat vanhasta mestaristaan olivat edelleen hämäriä. Hän kuitenkin oletusarvoisesti kyseenalaisti tämän mielenterveyden. Suunnitelma, jota he olivat toteuttamassa, vaati jokaiselta aimo ripauksen hulluutta.
”Minä uskon mestarini kykyyn tehdä oikeat päätökset. Hän on vahva. Hän kestää kyllä kranan taakan.”
”Sinä et ymmärrä, mestari Saraji. Hän avasi juuri kolme tehdasta Xialla. Tämä on menossa liian pitkälle. Hän suunnittelee jotain, joka on aivan liian suurta hänen hallittavakseen.”
Saraji tuhahti ja jatkoi matkaansa. Ovien takana odottaneeseen suureen halliin syttyi valot Sarajin astuessa sinne sisään. Vahkin huomion kiinnitti jostain hänen yläpuoleltaan kantautuva humina. Kapteeni ohjasi Sarajin katseen läpinäkyvään kattoon ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
Loputtomat linjastot pumppasivat ulos valmiiksi taottuja vahkien raajoja. Kohti kokouslinjastoa kulkevat sotakoneiden osat siirtyivät yksi kerrallaan kohti lopullisia paikkojaan vahkitorsoissa. Kaksikon yläpuolella valmistuva armada sai molemmat hiljaisiksi.
”Kuinka monta?”, Saraji kysyi hiljaa, ”Ja kuinka kauan?”
”Viimeisen viiden vuoden aikana noin tuhat yksikköä. Ja Xian osaston avautuessa oletamme tuotannon kasvavan ainakin viisinkertaiseksi.”
Kapteenin äänestä paistoi normaaliakin vakavampi huolestuneisuus. Myös järkytys nousi toan kasvoille tämän havaitessa takaansa jonkin karmivan läsnäolon. Saraji kääntyi vain nähdäkseen loputtomien hammasrivien tunkeutuvan läpi käytävien pimeydestä. Purifierin kita muodosti sairaan virneen, johon vahki ei voinut siteidensä vuoksi vastata.
”On kulunut hetki, Saraji.”
Sekä vahki että Kapteeni kallistivat päätään osoittaakseen kunniaa taivasaseman isännälle.
”Mestari Ficus. Niin on.”
Puhdistaja murahti. Silmätön tuijotus oli läpitunkeva, ja se kohdistui kahteen hohtavaan objektiin vahkin tarvikevyöllä. Sarajia ei edes tarvinnut käskeä. Sininen kuula vasemmassa ja oranssi oikeassaan vahki ojensi ryöstösaaliinsa niitä odottavalle mestarilleen.
Pitkät luisevat sormet ottivat ne vastaan. Jostain Purifierin kallon syvyyksistä kuului kuin ilmaa haisteleva niiskahdus. Virne hirviömäisillä kasvoilla leveni miltei sietämättömäksi katsoa. Kuulista sininen huusi. Purifier kuuli sen ja nautti siitä. Saraji kuuli sen vain vaivoin. Kapteeni ei lainkaan. Pitkät sormet sulkeutuivat kuulien ympärille. Liha metsästäjän käsissä alkoi kuplimaan. Kuulat katosivat jonnekin Purifierin ranteiden sisälle, niiden läpi tunkevista hohteista päätellen .
”Myöhemmin”, Purifier sanoi, ”Ensin, minun täytyy näyttää sinulle jotain.”
Sen kummemmin asioita selittämättä Purifier kääntyi ja jätti hölmistyneenä seisomaan jääneen Sarajin harppomaan tämän perään. Kapteeni seurasi myös, mutta kaikkein hitaimmin. Ionisotilas ei ollut varma, mitä hänen vähäpuheinen mestarinsa ajoi takaa, mutta seurasi tätä hissille tunnollisesti.
Erikoinen kolmikko matkusti ylöspäin. Tornitukikohdan ylimmässä kerroksessa heitä odotti kapteenille jo tuttu läpinäkyvä katto, jonka takana hehkui maailmankupolin tähtitaivas. Jossain kaukaisuuksissa oli erotettavissa pienten rakennusten kokoiset nivelet, joiden varassa massiivinen torni roikkui. Kapteeni oli ihmetellyt niitä aina saapumisestaan lähtien. Hän ei edes tahtonut arvailla, millainen työ aseman rakentaminen oli ollut.
Vaikka torni oli halkaisijaltaan pienen kaupungin suuruinen, ei Kapteenikaan ollut koskaan nähnyt ylintä kerrosta sen aulaa pidemmälle – jos sitä aulaksi pystyi edes kutsumaan. Lähinnä se oli tyhjä metallinen tila, jota hallitsivat kymmenen metriä korkeat rautaiset kaksoisovet. Se, mitä niiden takana odotti, oli niin toalle kuin vastasaapuneelle Sarajillekin täysi mysteeri.
Purifier astui kolmikon edelle. Oven vieressä oli musta, kämmenen kokoinen paneeli, johon metsästäjä levitti sormensa tasaisesti. Tietokone paneelin takana tunnisti käden, ja vihreä valo syttyi palamaan hyväksymisen merkiksi. Riipivä raskaiden ovien aukeamisen ääni sai Kapteenin peittämään korvansa.
Purifier kääntyi kohti Sarajia, tällä kertaa hänelle hyvin epätavallisen vakavalla ilmeellä varustettuna. Ääni, jolla Puhdistaja puhui, kumpusi jostain tavallista syvemmältä.
”Saraji, luomukseni. Jotta sinä todella voisit kamppailla rinnallamme, sinun täytyy tietää, mitä varten me taistelemme.”
Saraji käänsi katseensa Purifierista oviin ja niiden väliin syntyneeseen hiljalleen aukeavaan rakoon. Vahkilta kesti tottua huoneen sisältä hohtavaan sokaisevan vihreään valoon. Vahki otti kolme askelta eteenpäin nähdäkseen tarkemmin. Kapteeni kurkki vahkin takaa, kädet otsallaan valolta suojaamassa.
Nyt Saraji kuuli sen. Kellokoneiston. Valtavan sellaisen. Ja hetkeä myöhemmin, myös näki. Hammasrattaita. Eri kokoisia, aina aivan tavallisista taskukellon rattaista valtaviin, koko edessä aukeavan hallin lattiasta kattoon yltäviin. Ne olivat messinkiä ja pronssia. Kultaa sekä hopeista. Niitä oli silmänkantamattomiin ja niiden ääni repi sen kuulijoiden korvia hajalle.
Ja kaukana siellä, keskellä koneistoa, roikkui nainen. Loputtomat naisen selkään upotetut katosta juontavat metalliset sauvat keinuttivat hahmoa kevyesti keskellä huonetta. Mutta vasta hahmon lähempi tarkastelu paljasti, kuinka väärä se todella oli.
Se oli kauttaaltaan valkoinen, orgaaninen. Kuin taivaista astunut puhdas Purifierin kaksoissisar. Sillä ei ollut silmiä, mutta hampaita sitäkin enemmän. Pitkät rivistöt hirviömäistä purukalustoa ylittivät suuruudessaan jopa taivasaseman mestarin vastaavat. Vihreä hohtava valo tihkui hahmon ruumiin läpi. Se käänsi anelevat kasvonsa hitaasti kohti ovensuussa seisovaa järkyttynyttä Sarajia.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Lähetin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä kuin Lähetti olisi herännyt taas henkiin.
Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Lähetin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Lähetin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Lähetti ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
Lähetti seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Mustan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Lähettiä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Lähetti odotti. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, siroa hahmoa kannattelivat tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Lähetti kykeni erottamaan koneiston asukin lempeät kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Lähetin syleilyynsä.
Steltin ja Xian välinen merialue, noin kaksikymmentä vuotta ennen Ath-Koron välikohtausta
Ilmaa tieltään riipivä moottorien jylinä olisi kuurouttanut kenet tahansa valkoisen, uutuuttaan kiiltävän ilmalaivan halkoessa kesäisen kirkasta taivasta. Laivan molemmille sivuille kiinnitetyt tehokkaat jetit kiidättivät virtaviivaista teknologista saavutusta halki korkeuksien vauhdilla, jollaista ei oltu ennen nähty. Aluksen nimi oli KMS Advancement ja aluksen vasempaan kylkeen, aivan tuon sinisen, kauniisti kirjoillun tekstin viereen oli maalattu ylväänä liitelevä Ko-Metrulainen jäätikköhaukka. Vaikka kaukana aluksen alapuolella siintävä meri oli enää vaivoin näkyvissä, oli ilmanhalkojan kurssi edelleen suunnattu aavistuksen yläviistoon. Ilmalaivan keulan, miltei kokonaan lasisen ohjaamon kimpussa hääräsi useita sinisiin ilmavoimien hattuihin pukeutuneita Matoraneja.
Kahden ohjaussauvan kimpussa hääräävä pilotti kääntyi tekemään kunniaa, kun ohjaamon ylöspäin aukeava liukuovi hänen takanaan sihahti auki ja pitkään laivastonsiniseen takkiin pukeutunut jään toa astui sisään. Teleskooppisilmällä varustettu valkoinen Volitak skannasi nopeasti ohjaamon ja siirsi sitten huomionsa Hau-kasvoiseen pilottiin.
“Miksi olemme vaihtaneet kurssia, ruorimies? Meidän kuuluisi olla jo puolimatkassa kohti kotia. Sen sijaan navigaattori Kirrahe kertoo minulle, että olemme keskellä merta, kaukana kaikista tunnetuista lentoreiteistä.”
Pilotti laski kätensä otsaltaan ja vastasi selkä suorana kapteeninsa kysymykseen.
“Herra kapteeni. Perämies Neji kertoi meille reitistä, jossa merituuli olisi jopa 56 prosenttia normaalia heikompaa. Pienestä kierrosta huolimatta hän uskoi parempien sääolosuhteiden vauhdittavan matkaamme useammalla tunnilla ja pienemmän polttoaineen kulutuksen myötä voisimme kokonaan jättää Xian telakkapysähdyksen välistä, herra kapteeni.”
Kapteeni kurtisti kulmiaan selityksen kuullessaan. Perämies Neji painoi kasvojaan alemmas ohjaamon vasemman laidan kontrollipaneelillaan. Kapteeni ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittämään huomiotaan tähän, kun pilotti jo jatkoi selitystään.
“Kaikki näytti menevän suunnitelman mukaan, kunnes sensorimme paljastivat… vähän kaikkea.”
Kapteeni näytti kummastuneelta. Pilotti kiskoi juuri printteristä ulos sujahtanutta kapeaa paperiliuskaa ja sulloi tätä kapteenin ojennettuihin käsiin. Volitakin teleskooppisilmä alkoi välittömästi ahmimaan informaatiota pilotin raportista.
“Radioaaltoja… gammasäteilyä… elektronista toimintaa ja pienen kaupungin kokoinen lämpöjälki. Mitä hittoa tämä oikein on?”
Pilotti viittoili kapteenia mukanaan ohjaamon kärkeen, jossa kaksikko käänsi katseensa aluksen menosuuntaan. Nyt pilvien sisällä edelleen korkeuksia kohti kiitävä alus oli ohjaamon matoranien mukaan lähestymässä uutta määränpäätään.
“Herra kapteeni, olemme Pimeyden Metsästäjien alueen ytimessä. Ajattelimme, että kyseessä saattaisi olla edelleen toimintakuntoinen sota-ajan taistelutorni.”
Perämies Neji oli tällä välin kerännyt rohkeutensa ja astellut kaksikon taakse, jatkaen siitä, mihin pilotti oli jäänyt.
“Sitten tarkastimme tutkamme uudelleen ja huomasimme, että… mikä ikinä tuolla onkaan. Se ei ole meressä… se näyttää siltä kuin se olisi… olisi…”
Kapteeni loi merkitsevän katseen vuorollaan molempiin juuri puhuneisiin matoraneihin ja kiinnitti sitten taas katseensa huolestuneena kohti ohjaamon ikkunaa. Hetken aikaa moottorien ja ohjaamon laitteistojen tasainen hurina oli ainoa toan ja matoranien ympärillä kaikuva ääni. Jokaisen matoranin katse oli naulittuna kapteeniinsa, joka punnitsi juuri saamaansa informaatiota tarkasti. Pilotti ja Neji vilkuilivat tosiaan huolestuneina. Kapteeni oli sulkenut silmänsä ja ristinyt kätensä.
“Jos… jos… hmm.”
Hiljaisuus jatkui taas hetken. Kapteeni avasi silmänsä ja kääntyi selkä ikkunaa kohti, puhutellakseen miehistöään.
“Jos kyseessä on todella metsestäjien sotainstallaatio, meidän on parempi varautua. Ohjatkaa 25 prosenttia työntövoimasta kilpiin. Lähestytään kohdetta varovaisessa kolmenkymmenen asteen kulmassa. Ilmoittakaa tilanteesta alakansille. Tahdon kaikki aseet tulitusvalmiuteen.”
Matoranit nyökkäilivät ja palasivat paneeleilleen, samalla kun Neji kumartui mikrofonin ylle informoidakseen muita osastoja annetuista käskyistä. Kapteeni asteli pilotin paneelin taakse pultatulle toa-kokoluokan tuolilleen ja istui odottamaan tilanteen kehittymistä. Samaan aikaan kiitävän aluksen alapinnasta esiin liukuvat ohutpiippuiset raidekanuunat valmistautuivat vastaanottamaan mahdolliset vihamieliset kohteet.
“Muistakaa, miehet ja naiset: Me lennämme Metru Nuin kilpien alla, emmekä halua aiheuttaa poliittisesti ikävää tilannetta avaamalla tulta metsästäjien päälle.”
“Mutta?”, Pilotti kysyi, päätellen kapteeninsa äänensävystä hänellä olevan lisättävää.
“Mutta… maailman kattoon pakeneminen on epäkäytännöllistä, vaarallista ja teknisesti äärimmäisen haastavaa. Näin perusteellinen piiloutuminen ei lupaa hyvää. Eikä se ole lainkaan metsästäjien tapaista… meidän on varauduttava kaikkeen.”
Naispuolinen, Kirraheksi kutsuttu le-matoran kapteenin takana pureskeli sormiaan. Neji oli uppoutunut huolestuneeseen kuiskutteluun toisen mirukasvoisen ko-matoranin kanssa. Hiljaa Advancementin miehistö odotti nousua pilvien yläpuolelle. Kapteeni oli ristinyt sormensa, odottaen kärsivällisesti ja kylmänviileästi.
Pilviverho aluksen edessä alkoi ohentua. Kirkkaat valonsäteet tunkeutuivat aluksen ohjaamoon, saaden osan matoraneista peittelemään säteitä käsillään. Pilotti kääntyi kapteeniaan kohti päättäväisen ilme kasvoillaan.
“Kapteeni, olemme perillä.”
Kapteeni kumartui eteenpäin tuolissaan, teleskooppisilmän villiinnyttyä, sen yrittäessä tarkentaa kaksoisaurinkojen täyden säteilyn pommittaessa ohjaamoa. Aiemmin sormiaan narskutellut Kirrahe näppäili paneeliaan ohjaamon takaosassa ja ohjaamon ikkunoiden väliin rakennettu himmennin alkoi laskeutua miehistön silmien suojaksi.
“Aurinkokilvet päällä. Tarkennetaan kohteeseen.”
Digitaalinen tähtäin oli ilmestynyt himmennettyyn ikkunaan. Aluksen tietokone alkoi automaattisesti hakemaan kohdettaan valomeren keskeltä. Muutaman sekunnin etsinnän jälkeen tähtäin jähmettyi ja sen keskellä siintävä kohde alkoi hiljalleen tarkentumaan. Muutama matoran haukkoi henkeään, suurin osa hiljeni pelonsekaisesta kunnioituksesta. Kaukaukasvoinen le-matoran oli taas paneelinsa kimpussa, suurentaen aluksesta aukeavaa näkymää digitaalisesti.
Matoranien aiemmat spekulaatiot osoittautuivat todeksi. Molemmat spekulaatiot. Metsästäjien sotatorni. Pilvenpiirtäjän mitoissa kohoava teräksinen tukikohta sojotti ylösalaisin maailmakupolin katosta. Neljä nivellettyä jättimäistä jalkaa pitivät tornia pultattuna kiinni maailman katossa, saaden pienen valtion kokoisen tukikohdan näyttämään jättimäiseltä mekaaniselta hämähäkiltä, joka uhkasi painovoiman lakeja teknologisella mahdillaan.
Advancementin ohjaamo oli pysähtynyt. Järkytyksestä lamaantuneet miehistön jäsenien kasvot tuijottivat edessään aukenevaa mahdottomuutta täydessä hiljaisuudessa. Lieriömäinen torni näytti olevan täynnä valoja, tornin pinnanmyötäisesti liukuvia tykkitorneja ja valtavia kirkasta ainesta pumppaavia putkia. Karmivat yksityiskohdat jäivät kuitenkin Advancementin kapteenin prioriteeteissa sijalle kaksi. Jään toa oli noussut seisomaan, osoittaen sormellaan kohti sotatornia.
“Navigaattori. Kohteen ympärillä parveilevat nopeat kohteet. Saatko tarkennettua yhteen niistä?”
Kauhusta edelleen jähmettynyt Kirrahe pyöritteli ensin päätään ja todellisuuteen palattuaan antoi ikkunan tarkentimelle uuden käskyn. Muutamaa sekuntia myöhemmin miehistöllä oli tarkkaa kuvaa Advancementia kohti lentävästä pienestä punamustasta hävittäjästä. Kapteeni käänsi katseensa kohti pilottiaan. Pilotin kauhuksi kapteenin Volitakille oli noussut aivan uusi ilme. Epäuskoinen kauhu.
“Nuo… nuo eivät ole metsästäjien hävittäjiä.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Kapteeni ei ollut ainoa, joka oli tunnistanut tornin ympärillä parveilevat koneet. Kapteeni laahusti jalat vapisten kohti ikkunaa, katse vilkuillen miehistön jäsenestä toiseen.
“Nuo ovat K-”
Keskelle Advancementin ohjaamon ikkunaa osunut ohjus höyrysti lasin silmänräpäyksessä ja sen luoma paineaalto sylkäisi edesmenneen ikkunan eteen astelleen Kapteenin väkivaltaisesti halki ohjaamon ja sen takaosassa sulkeutuneen rautaisen oven läpi aluksen käytäville. Paineaallon räjäyttämät ohjauspaneelit tappoivat niiden edessä työskennelleet matoranit välittömästi. Pilotti ehti juuri ja juuri nähdä silmäkulmastaan Nejin päättömän ruumiin lentämässä hänen ohitseen. Mutta jo samalla sekunnilla aluksen vauhdin ja sen keulan täydellisen puuttumisen summa kiskaisi loput ohjaamon matoraneista ulos ohjaamosta ja sitä myöten kohti pitkää pudotusta kohti varmaa kuolemaa. Suurin osa ulos kiskaistuista matoraneista menehtyi jo ilmassa viuhuviin tuhansiin punaisina hehkuviin ammuksiin ja leijuvaan metalliromuun. Viimeinen asia, jonka putoava Kirrahe näki ennen kuin yksi ennen Advancementin raidetykkiin kuuluvista paloista iskeytyi häntä kasvoihin oli, kun hopeisen sotatornin uumenista työntyi esiin valtava musta kiekko.
Kahdeksan, hopeista ja aseistettua Kanoka-kiekkoa muistuttavaa lentävää droidia oli ilmestynyt pilvistä samaan aikaan, kun koko tornia ympäröivien miehittämättömien hävittäjien armada oli päästänyt irti ohjuksisen voimansa. Advancementin kilvet, moottorit ja aseet repetyivät kappaleiksi sekunneissa, kun pienoiskokoinen laivasto sylki ammusvarastonsa uutuuttaan kiiltävän aluksen koneistoihin.
Sekä hävittäjien, että droidien tehtyä ensimmäisen ohilentonsa, täysin puolustuskyvytön ja liekehtivä aluksenraato kääntyi vähitellen kohti pudotusta. Mutta ennen kuin Ko-metrulainen mestariteos ehti vajota takaisin alla siintäviin pilviin, Kirrahen viime henkäyksillään näkemä musta kiekko aktivoitui. Sadalla painovoimakanokalla päällystetty levy kohdisti täyden voimansa vajoavaan alukseen ja samalla korviariipivä pamahdus täytti ilman, kun aluksenraato singahti sekunneissa halki ilman tornista kohonneeseen levyyn. Näytti siltä, kuin koko kupolista roikkuva rakennelma olisi tärähtänyt aluksen iskeytyessä painovoima-aseen pintaan. Iskun myötä raatoa ei enää tahtonut tunnistaa edes alukseksi. Vaakasuoraan levyyn kuin liimautuneet rippeet vetäytyivät hitaasti torniin, kiekossa kiinni olleen pneumaattisen varren painuessa takaisin sisään.
Pimeyteen repeytyi aukko ja himmeää valoa pääsi aluksen riutuneeseen runkoon sisälle. Mekaaniset hämärässä liikkuvat hahmot kuljettivat aluksen kasaan rutistuneesta seinästä leikattua palaa syrjään, samalla kun pitkä ja laiha hahmo astui alukseen sisälle. Hahmo pysähtyi aivan aluksen vastakkaisen seinän eteen ja pysähtyi odottamaan, kun kaksi uutta mekaanista palvelijaa asteli tämän perässä alukseen, kannettavat valonheittimet mukanaan. Kahta naksahdusta myöhemmin Vahkien osoittamat valonsäteet kohdistuivat aluksen seinään, jossa rautatangon vatsan kohdalta seivästämä toa roikkui omaa vertaan ulos yskien.
“Tämä oli aluksen ainoa selviytyjä, herra Purifier. Useita sisäisiä verenvuotoja ja ulkoisen objektin aiheuttama lävistyshaava molemmin puolin kehoa. Tärkeimmät elintoiminnot kuitenkin vakaat. Eliminoidaanko?”
Kolmen alukseen astuneen hahmon takana litteää kämmentietokonetta tutkiva vahki analysoi skannereiden antamaa infoa. Aluksen sisään astuneista pisin ja kapein asteli hitaasti kahden valonheitinvahkin parrasvaloihin. Pitkäraajainen oranssi kyklooppi tarkkaili edessään kiemurtelevaa kapteenia ainoalla punaisella mulkosilmällään. Purifier, suullaan, joka piraijamaisten hampaittensa perusteella ei kuuluisi olla kykenevä puheeseen, kuitenkin pysäytti vahkin ehdottamat toimet.
“Minä tunnen tämän. Sisukas yksilö… täydellinen lemmikki.”
Omiin nesteisiinsä miltei tukehtuva kapteeni yritti huutaa nähdessään Pimeyden Metsästäjän karmaisevan olemuksen, mutta huuto tukahtui inhottavaksi kurlaukseksi, samalla kun ylösalaisin roikkuva vammautunut ruumis yritti rimpuilla irti seipäästään. Purifierin silmä kiinnittyi toan kasvoihin, jossa vielä muutamaa minuuttia sitten sijainnut teleskooppisilmä nyt huusi poissaoloaan. Savuava reikä ja sen takaa pilkottava tulen korventama silmä kohtasi tuijottavan oranssin kykloopin.
“Paikatkaa ja heittäkää selliin.”
Irvistettyään vielä kohti kapteenia, Purifier kääntyi ja poistui aluksesta pitkin askelin. Kämmentietokonetta kantanut vahki viittoili tovereitaan laskemaan valonheittimet ja laskemaan puolirampa toa alas. Neljä mekaanista kättä tarttui kapteenin kehoon ja alkoi vetämään tätä irti rautatangosta. Kipu sokaisi toan mielen. Tämän pää retkahti kohti maata, kapteenin menettäessä tajuntansa.
Nykypäivä
Sotatornin alimmasta, aina pilvien ylärajaa hipovasta kerroksesta ulos tuijottava jään toa syytti jälleen mielessään iteään omasta tyhmyydestään. Hän olisi voinut paeta. Olisi voinut vain lentää pois. Hän olisi pystynyt siihen. Olihan toa käyttänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta hylätyn sota-aseman ja sen alusten pyörittämiseen. Mutta Purifierin tyrannia oli tehnyt tehtävänsä. Ennen niin ylpeä kapteeni oli varjo entisestään. Silmän kohdalta romuttunut voimansa menettänyt naamio, riutuneet lihakset ja metsätäjämestarinsa vuosien aikana tekemät kokeet olivat näännyttäneet toan kehon miltei olemattomiin. Mutta mieli Kapteenissa rikki oli. Pelko ja inho siitä, mitä hänen orjuuttava mestarinsa suunnitteli oli se, joka esti toaa pakenemasta. Ympärivuorokautinen kauhu, joka lamautti täysin ja alisti toan hyödyttömän ruumiin Purifierin sätkynukeksi.
Kaksikymmentä vuotta kidutusta, orjuutta ja säälimättömyyttä olivat muovanneet Kapteenista koneen Purifierin jo valmiiksi koneistettuun palvelusväkeen. Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin toa oli pysähtynyt ajattelemaan. Katsoessaan ulos tornin valtavasta ikkunasta Kapteeni muisteli sitä päivää, kun hän ja hänen miehistönsä ajelehti Purifierin kuollettavaan ansaan. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän uskalsi spekuloida sitä, missä hän olisi, jos sitä päivää ei olisi koskaan tapahtunut.
Mutta hyvin nopeasti toan takaa kaikuva lihan ja luiden rasahtelu palautti Kapteenin takaisin todellisuuteen. Toa vilkaisi taakseen ja silmäkulmastaan tämä näki, kuinka mustasta kiehuvasta kuulasta purskahteleva orgaaninen materia muodosti uutta lihaa Purifierin murskaantuneen, pöydällä makaavan luurangon päälle. Toa ei osannut selittää sitä. Ei sitä, miksi hän oli tehnyt, kuten käskettiin. Lentänyt aina eteläisille saarille asti hakemaan mestarinsa kirkuvia jäännöksiä.
Mutta samalla uudet ajatukset olivat nousseet toan mieleen. Killjoy. Mies, jonka hänen mestarinsa oli vannonut päihittävänsä oli poistunut paikalta hengissä. Xian vahkien pommikone siinsi vielä horisontissa siinä vaiheessa, kun toa oli kääntänyt Purifierin henkilökohtaisen hävittäjän kohti mereen sortunutta metsästäjien tukikohtaa. Kaikesta päätellen hänen mestarinsa ei ollut vielä kaikkivoipa. Toivonpilkahdus syvällä toan mielessä toivoi, että muutos olisi vielä mahdollinen.
Sitten toan hengitys salpautui ja ajatuksenjuoksu pysähtyi kuin seinään. Kapteeni tajusi, että hänen mestarinsa kirkuna oli loppunut. Mustavalkoinen pitkä hahmo seisoi hänen rinnallaan, tuijottaen kohti loputonta taivasta.
Kaksikko seisoi hetken hiljaa. Toa kuunteli kauhuissaan mestarina korisevaa hengitystä. Regeneraatio oli päättynyt. Purifier oli jälleen voimissaan.
“Yhdeksän ei riitä.”
Toa käänsi katseensa nöyränä kohti maata.
“Lo-loput ovat tulossa, Mestari. Vakoojamme onnistui karkoittamaan Bio-Klaanilaiset ennen Steltiä. Hän vastaanotti lisäjoukot ja on lähtenyt jahtiin.”
Purifier käänsi silmättömän katseensa vierelleen toan päälakea kohti. Kapteeni sulki silmänsä. Yleensä tässä vaiheessa hänen mestarina iski häntä. Potkaisi, tai kidutti. Vain, koska se oli Purifierin mielestä opettavaista ja tarpellista. Olihan toa tälle pelkkä orja. Sotasaalis. Lemmikki. Tällä kertaa iskua ei kuitenkaan tullut. Toa avasi silmänsä ja huomasi, että Purifier oli jo astunut pois ikkunan äärestä ja käveli jo kohti pimeän huoneen toisessa päässä hurisevaa hissiä.
“Lähetä viesti Sarajille ja käske, ettei hän tapa Killjoyta vielä. Hän on heikko ja minä tarvitsen kiven elinvoimaisena. Komentaja Cody saa hänet takaisin kuntoon. Ja kun Killjoy taistelee taas, me johdattelemme hänet luoksemme.”
Komentaja nyökkäili hiljaa, kuulostellen samalla mestarinsa loittonevia askeleita.
“Kyllä, mestari. Heti paikalla.”
Purifier vain murahti poissaolevasti ja hetkeä myöhemmin hissin loittoneva kolistelu kertoi toalle metsästäjän poistuneen tilasta. Komentaja huokaisi helpotuksesta ja nosti katseensa takaisin kohti loputonta horisonttia. Kapteenin riutunut musta käsi puristui nyrkkiin ja toa katosi takaisin ajatuksiinsa.
Ilma oli täyttynyt tulesta ja ympäriinsä sinkoilevasta metallista. Yksikään pilvenpiirtäjän ikkuna ei enää istunut karmeissaan. Kokonaisia kerroksia paloi ja romahti toistensa niskaan, metsästäjien huutojen vaietessa kuuman metallin tukahduttaessa kaiken alleen. Kaukaa katsottuna merestä kohoava teollisuuden vallanmerkki näytti kallistuvan pikkuhiljaa. Kahden ennennäkemättömän raivoisan soturin taistelutanner oli alkanut vajota hyytävään synkkään mereen.
Täysin liekehtivästä materiasta koostuva katto olisi ollut sietämättömän kuuma kenelle tahansa, mutta pätsistä välittämättä hopeahaarniskainen soturi kampesi itsensä pystyyn vielä kerran. Soturin olkapäällä hetki sitten jylissyt kanuuna oli murskaantunut katon viimeisen pystyssä seisseen antennin syöksyessä alas soturin niskaan. Antenni ei tantereen epävakaudesta huolimatta ollut kuitenkaan kaatunut itsekseen. Palanen antennin juurta puristui edelleen sen kaataneen punaisen hirmun kourassa.
Juoksuaskeleita. Hakkeen ja romun takana piileskellyt valkoiseen haarniskaan pukeutunut Metsästäjien rivisotilas loikkasi kaksiteräisen miekan pidempi terä ojossa kohti punaista suojaamatonta selkää. Tai suojaamattomaksi sotilas sitä luuli. Salamannopeasti punaisen soturin pään päällä hiljaa leijaillut häntä käänsikin suuntaansa ja sotilaan ilmalento pysähtyi lihan ja luun murskaantuvaan ääneen. Punainen häntä heilahti ja kuollut sotilas aloitti ilmalentonsa kohti katon toista reunaa järkytys piirtyneinä kuolleille kasvoilleen. Punainen soturi ei edes vaivautunut katsomaan juuri seivästetyn metsästäjän ruumista. Mielipuolinen kita ja sen kaksi hohtavaa silmää olivat naulittuina hädin tuskin pystyssä pysyvään hopeiseen soturiin. Hiljainen korina pääsi ilmoille punaisen hirmun hampaiden välistä. Viha ja puhdas raivo olivat hänen ystäviään. Hopeaa päältään irti repivä soturi ei tehnyt enää elettäkään vastustaakseen punaisen jätin hyökkäyksiä.
”Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa.” Purifierin tuhkan värjäämä rintapanssari jysähti maahan kuin alasin. Metsästäjän musta paljas vartalo oli kuitenkin koskematon murenevan panssarin alla. Yhdellä repäisyllä Purifier vielä irrotti kasvoihinsa kiinni palaneen kypäränpuolikkaansa. Palovammat sen alta olivat nähtävillä vain pienen hetken, kunnes kupliva musta massa hyökkäsi vammojen päälle vihaisena, mutta parantavana.
Sivustakatsoja olisi voinut luulla kamppailukaksikon osapuolia kuin veljeksiksi. Molempien kasvojen piirteitä hallitsevat valtavat kidat olivat kuin sairaat peilikuvat toisistaan. Vain koostumus erosi. Killjoyn metallinen versio oli ehkä vankempi ja hirviömäisempi, mutta Purifierin luonnollinen ja orgaaninen lähestymistapa herätti enemmän kysymyksiä. Ennen taistelun alkamista osa näistä kysymyksistä virtasi vielä Killjoynkin päässä. Mitä Purifier oli tehnyt itselleen? Ja miksi? Nyt Killjoyn mielessä vallitsi vain silmitön viha ja raivontunne. Turhautuneisuus ajoi tätä vihaa. Se ja hiljainen ääni punaisessa kallossa, joka kertoi, että yliotteestaan huolimatta kaikki ei ollut kohdallaan.
Purifier raksautti olkapäänsä takaisin paikoilleen ja pyöritteli kättään testaten sen toimintaa. Vielä muutamaa minuuttia sitten uutuuttaan kiiltäneestä hopeisesta haarniskasta oli jäljellä enää vain alati energiaa pumppaavat putket metsästäjän selässä. Mustat, nyt toimintakuntoiset kädet eksyivätkin nopeasti sinne ja luihut teräväkyntiset sormet koettelivat putkien liitoksia varovasti. Purifierin ja Killjoyn välillä oli noin kaksikymmentä liekehtivää metallista metriä. Molemmat seisoivat paikallaan, Purifier kaksikosta hieman uupuneempana.
”Minun täytyy myöntää. En olettanut sinulta aivan näin raivokasta vastarintaa.” Purifier sylkäisi verisen köntin suustaan, pitäen katsekontaktin edelleen tiiviisti Killjoyn kärsimättömässä kidassa. Metsästäjän kädet olivat edelleen hänen selkänsä takana. ”Ei välttämättä viisain veto.”
Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin. Yksi suuri punainen askel järisytti jo valmiiksi epävakaata tannerta. ”Vähemmän puhetta. Enemmän taistelua. Tällä kertaa pidän huolta, että sinut toimitetaan mestarillesi niin pienissä palasissa, etteivät universumin parhaatkaan saa kursittua sinua enää kokoon.”
Purifierin kasvoille nousi lievä pettymys. ”Killjoy… emmeköhän me molemmat jo tiedä, että yhteinen ystävämme on minulle enemmän kuin… liikekumppani. Taloudellinen tukija, jos asian voi niin ilmaista.”
”Kummisetä ei tee yhteistyötä kenenkään kanssa. Ruma kitasi suoltaa jälleen vain valheita”, Killjoy ärähti. Punainen ympäriinsä kieppuva häntä alkoi käydä kärsimättömäksi.
”Haluaisitko sitten kenties nähdä jotain sanojeni vahvikkeeksi? Minulla nimittäin sattuu olemaan jotain. Pieni lahja arvon kummisedältä. Laite, joka saattaa olla sinulle hyvinkin tuttu.”
Killjoy ei vastannut, vaan jatkoi Purifierin ärsyyntynyttä tuijottamista. Mustan metsästäjän kidalle kohosi pieni hymynkare. Piirteettömät kasvot nytkähtivät hieman kidan yläpuolelta ja jos Purifierilla olisi ollut silmät, olisi Killjoy voinut olla varma, että hänen vihollisensa oli juuri iskenyt niistä yhtä.
Purifier levensi käsiensä asentoa selkänsä takana ja tarttui edelleen vinhasti pumppaaviin putkiin suurieleisesti. Killjoy ei ollut varma, mitä odottaa, mutta jättimäiset jalat ottivat kaiken varalta tukevamman asennon, valmistautuen iskuun.
Repäisy. Putket irtosivat Purifierin lihasta inhan äänen saattelemana. Musta veri ryöpsähti ulos luoden välittömästi valtavan lammikon metsästäjän taakse. Ilmekään ei kuitenkaan värähtänyt. Jälleen kerran kupliva liha alkoi täyttämään metsästäjään syntynyttä aukkoa. Putket iskeytyivät maahan pitkäsormisten kourien päästäessä ne otteestaan. Verenvuoto oli jo lakannut. Purifierin vasen käsi katosi tämän selälle vielä kerran ja tirskuvan äänen saattelemana metsästäjä veti kehostaan vielä yhden hohtavan objektin ennen tämän ruumiin kunnollista arpeutumista. Valkoinen hohtava kuula lepäsi nyt Purifierin kädessä. Metsästäjä nosti sen koholle, jotta askeleen taaksepäin ottanut Killjoy varmasti näkisi sen.
”Ei aivan alkuperäisen veroinen, tiedän. Mutta alan päästä koko ajan lähemmäksi. Olen hyvin kiitollinen työstäsi Killjoy. Prototyyppisi osoittautuivat erinomaisiksi mallikappaleiksi.”
Tuhat eri asiaa ryöpsähti Killjoyn mieleen samanaikaisesti. Valkoinen hohde Abzumolle annetussa pussissa, välähdyksiä sodasta, hopeisia marssivia hahmoja, vilaus operointipöydästä, jonka yläpuolelle nuori Killjoy ja sininen Toa olivat kumartuneena. Yhtäaikainen ymmärrys ja paniikki velloivat pedon mielessä. Purifier myhäili tyytyväisenä.
”Evoluutioni on jo pitkällä. Niin pitkällä, että minun täytyy hillitä voimiani tavallisten kuolevaisten seurassa. Olen syöttänyt energiaani näihin koko tämän kehitysasteeni verran… mutta sinulle vanha ystäväni. Sinulle olen valmis tekemään poikkeuksen.”
Killjoy haukkoi henkeään. Tieto nousi hänen ajatuksiinsa. Tieto siitä, että Purifierin haarniska ei missään vaiheessa ollut ase. Päinvastoin. Se oli mukana vain pidättelemässä tätä, imemässä tämän voimia. Koko tilannetta edeltänyt taistelu oli kulkenut Purifierin osalta säästöliekillä.
”Nyt, Killjoy. Sinun on aika nähdä yhteisen luomuksemme tulos.” Valkoinen kuula kilahti metalliseen maahan. Purifierin kädet puristuivat nyrkkiin. Metsästäjän katse kääntyi kohti taivasta ja tämän keuhkot vetivät henkeä syvään. Killjoy valmistautui. Hännän terä asemoituna kohti Purifierin kohotettua kalloa hän oli valmiina ottamaan vastaan ensimmäisen iskun.
Mutta sitten, aivan Killjoyn silmien edessä, Purifier katosi. Hämmennys ei ollut ehtinyt ottaa vielä valtaa Killjoyn aivoissa, kun tämän petomaiset vaistot syöttivät tilalle jo kauhua. Killjoy ei ehtinyt edes kääntää päätään. Kaksi kouraa oli jo tarttunut hänen häntänsä ympärille.
Punaiset metallinsirpaleet sinkoilivat ympäriinsä kanuunankuulan nopeudella liikkuvan metsästäjän heittäessä juuriaan irti repeytyneen hännän sivuun. Killjoy ei ehtinyt edes karjaista mielettömästä kivusta, kun seuraava hyökkäys jo tuli. Purifier oli ilmestynyt hänen vasemmalle puolelleen, Killjoyn lihasta irti revitty rintapanssari toisessa kädessään. Punaiselle kauhuun jämähtäneelle kidalle laskeutunut musta kämmen työnsi jätin vaivattomasti maahan. Liekehtivä areena tömähti vielä kerran. Purifierin jalat koskettivat viimein kunnolla maata. Musta soturi oli voittanut. Työssä oli kestänyt alle viisi sekuntia.
Killjoyn kivunkorahdukset hukkuivat ympäröiviin räjähdyksiin. Katto, jolla Purifier nyt yksin seisoi vavahteli uhkaavasti. Purifier katsoi kuin säälien jaloissaan makaavaa kenraalia. Punainen haarniska alkoi kolahtelemaan takaisin entiselleen. Lihakset palasivat takaisin ennalleen, raajat lyhenivät ja kolahtivat takaisin kuoppiinsa. Valtava kypärästä muodostunut kita kursiutui kasaan kuin takaperin toistetussa filmissä. Hampaat sulautuivat vähitellen kasaan ja kypärän muoto alkoi palaamaan punaisten harteiden päälle.
Purifier polvistui kaatuneen vierelle pettymys kasvoillaan. Musta koura repäisi kypärän liitoksineen irti Killjoyn runneltujen kasvojen ympäriltä ja rutisti sen kasaan kuin paperitollon. Hitaasti metsästäjä työnsi kasvonsa aivan kiinni Killjoyn hiiltyneisiin harmaisiin vastaaviin. Kauhunsekainen järkytys oli jämähtänyt halvaantuneille kasvoille. Vain mekaanisesti korjatut silmät seurasivat Purifierin toimia kuopistaan. Mustan metsästäjän sanat olivat ottaneet kuiskausten muodon.
”Katso itseäsi. Heikko. Periaatteesi pettänyt ja kaiken mahtisi luovuttanut. Kuinka olet edes voinut kutsua itseäsi kenraaliksi?”
Ei vastausta, eikä ilmettäkään Killjoyn kasvoilla. Purifier nautti vastustajansa avuttomuudesta aivan liikaa. Mustat sormet sivelivät Killjoyn verta tihkuvaa paljasta rintakehää. ”Ystäväni… on tullut aika lunastaa minun puolikkaani vaihtokaupasta.” Purifierin mielessä kiilsi jo kuva Killjoyn sisällä leimuavasta kahden elementin kuulasta. Metsästäjä oli malttamaton. Hän valmistautui iskuun.
Inahdus. Purifierin katse siirtyi Killjoyn kasvoille, jotka väänsivät viimeisillä voimillaan pakotettua hymyä. ”Lu- Lll…. Lu-”
”Killjoy, Killjoy, minä en kuule sinua.”
Punainen käsi tarttui Purifierin olkapäähään, vetäen tämän kasvot lähemmäksi Killjoyta. Kaksikon kasvot olivat nyt niin lähellä toisiaan, että ne miltei koskettivat toisiaan. Killjoy korautti happea keuhkoihinsa ja kakoi sitten uudelleen: ”Lu- Luulitko sssinä… typerys oikeasti… että jättäisin… arvokkaimpani… ssu… ssuojaamatta?”
Millisekunnin ajan Purifier ihmetteli Killjoyn vaivoin ulos puserrettuja sanoja. Metsästäjä oli kuitenkin niin lähellä punaista ruumista, että hän kykeni kuulemaan vaimeat teknisellä äänensävyllä lausutut naisen sanat.
”Kiven teho… Yksi prosentti. Novaräjähdys aktivoidaan.”
Sillä viimeisellä hetkellä Killjoyn aivot todella toivoivat, että Purifierilla olisi ollut silmät. Hän olisi halunnut nähdä ne kauhun ja ymmärryksen laajentamina. Paineaalto hänen rinnassaan sai kuitenkin riittää. Keltaisen ja punaisen väreissä leimuava kupoli kohosi ja laajeni hänen rinnastaan juuri täydellisesti punaisen ruumiin ja tämän yläpuolelle kumartuneen metsästäjän väliin. Sekunnin verran kohottuaan se pääsi valloilleen. Sitten valo välähti ja kaikki katosi hetkeksi.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Killjoyn laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota nuoriin hopeisiin kasvoihinsa tai haarniskansa puutteeseen. Ulkoisesti näytti siltä, kuin Killjoy olisi palannut takaisin nuoruuteensa.
Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Killjoyn näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä laahustajan raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Hopeinen naamio oli sulanut Killjoyn kasvoille hetkenä, jolloin hän viimein oli päättänyt matkansa. Harmaa hiiltynyt keho näytti hädin tuskin pysyvän kasassa. Vasen nilkka taittui väärään suuntaan jokaisella askeleella. Oikea käsi ei enää edes liikkunut. Vahkimaisen otuksen silmistä oikeanpuolimmainen oli jo miltei sulanut ulos kuopastaan. Mutta Killjoy ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
Killjoy seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Harmaan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Killjoyta lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Killjoy odotti. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, mutta siroa hahmoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Sinihopeinen hahmo oli alasti, vailla minkäänlaista panssarointia tai vaatetusta. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Killjoy kykeni erottamaan koneiston asukin sirot ja lempeät naisen kasvot. Kasvot hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Killjoyn syleilyynsä.
Kädet laskeutuivat ja pettymys nousi naisen kasvoille. Nytkähtely loppui. Sauvojen varassa ilmassa lepäävä nainen lopetti lähestymisensä. Killjoyn katse oli maassa. Epämuodostuneet kasvot eivät suostuneet katsomaan naista silmiin. Ei, vaikka tuttu ääni aloitti puhuttelunsa.
”Sinun ei kuuluisi olla täällä. Etkö näe. Olet tullut liian aikaisin.” Nainen viittoili kohti universumin peittävää koneistoa selkänsä takaa. Killjoy ei liikahtanutkaan. Hänen katseensa pysyi edelleen maassa.
Nainen katsoi Killjoyta kummastuneena. Oranssina hehkuvat suuret silmät tuijottivat hetken Killjoyn kallistunutta päälakea. Sitten nainen hymhti ja pudisteli päätään. Sarja naksahduksia seurasi. Metallisauvat naisen selästä katkesivat ja hopeiset jalat koskettivat maata. Kellokoneiston väriset metalliset kannattimet syöksyivät kuin oman tahdon omaten peruuttaen takaisin koneiston uumeeniin, jättäen Killjoyn naisen kanssa kahden.
Muutama hiljainen askel. Hento käsi siveli Killjoyn karkeita kasvoja. Kaksi sormea harhaili miehen leualle ja nostivat tämän runnellun pään pystyyn. Katsekontakti. Nainen hymyili. ”Sinulla on vielä aikaa. Sinua tarvitaan vielä.”
Ilmeetön Killjoy yritti ymmärtää naisen sanoja. Kaikki oli kuitenkin edelleen tyhjää. Hento kosketus kuitenkin muistutti häntä jostain. Se tuntui aidolta. Aidommalta kuin tyhjyys hänen ympärillään. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken täydellisessä hiljaisuudessa.
Hiljaisuudessa. Kellokoneisto oli pysähtynyt. Naisen silmät laajenivat kauhusta. Killjoy oli ymmällään… Hän oli ymmällään. Hän alkoi taas tuntea.
Nainen laski kätensä Killjoyn kasvoilta ja kääntyi katsomaan taakseen. Oli kuin koko universumi olisi lakannut käymästä. Hätä ja pelko valtasi hopeisen kehon. Nainen kääntyi kohti Killjoyta kyyneleet silmissään.
”Ei… Sinä et voi… Et nyt… Sinä et voi.”
Killjoy veti syvään henkeä. Viimein hän ymmärsi, ettei tiennyt missä oli. Viimein hän ymmärsi, ettei tuntenut hänen edessään panikoivaa naista. Tuttu kosketus. Vielä tutumpi ääni, mutta kasvot, joita hän ei tunnistanut. Nainen heittäytyi Killjoyn syleilyyn. Vasen käsi nousi sivelemään Killjoyn paljasta rintakehää. Mies kääni katseensa alas ja näki, kuinka käsi mustui ja kuoli hänen silmiensä edessä. Murenevat sormet yrittivät puristua nyrkkiin. Naisen kyyneleet valuivat vuolaana Killjoyn päälle. ”Minä… Minä en ymmärrä. Kuinka sinä voit tehdä tämän minulle… Kaiken tämän jälkeen Killjoy… KAIKEN TÄMÄN JÄLKEEN!”
Naisen huuto säväytti Killjoyn ottamaan yhden valtaisan askeleen taaksepäin. Musta hiiltynyt kädenjälki oli piirtynyt hänen rintakehäänsä sydämensä kohdalle. Nainen kirkui nyt suoraa huutoa. Se kaikui tyhjyydessä voimistuen sekunti sekunnilta. Killjoy nosti kädet korvilleen. Tila alkoi muuttua sietämättömäksi.
Ja silloin naisen käden kuolio alkoi leviämään. Se ryöpsähti valtaamaan koko tämän kehon. Sadat piikinterävät hampaat ryöpsähtivät naisen kallosta ja täyttivät tämän kasvot. Huutava olento yritti nostaa jäljelläolevan ehjän kätensä räjähtäneille kasvoilleen, mutta se mureni ilmaan puolimatkassa. Hirviömäiset kasvot kääntyivät kohti Killjoyta. Kasvojen kuolevaan massaan hiipuvat silmät katsoivat Killjoyta syyttävästi. ”ANNA SE MINULLE! ANNA SE MINULLLLEEEEEE!”
Purifierin huutavat kasvot paistoivat epätoivoa pahasti palaneen Killjoyn miltei haarniskattoman ruumiin yläpuolella. Rojun ja hakkeen alta paljastunut romuvapaa katto kallistui nyt silminnähden. Katkeilevien metallipalkkien ääni kaikui alemmista kerroksista. Mustan Pimeyden Metsästäjän irti palaneet raajat saivat kovaa vauhtia korvaajia mustasta ympäri Purifierin kehoa kuplivasta massasta.
”Minä tarvitsin sen elossa, Killjoy. Elossa… ELOSSA! KAIKKIEN NÄIDEN VUOSIEN JÄLKEEN SINÄ ET VOI LOPETTAA TÄTÄ NÄIN!”
Purifier kirskutti hampaitaan kivuliaasti yhteen. Hänen juuri muodostuva tuliterä oikea kätensä puristui välittömästi syntyessään nyrkkiin. Metsästäjä oli nyt teollisuusmahdin viimeinen eloonjäänyt. Asemalta paenneet selviytyjät olivat jo kaukana. Purifier lysähti maahan kuoleman keskellä. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin epätoivo valtasi tappajan sielun. Mitä nyt? Mitä seuraavaksi?
Metsästäjä kokosi ajatuksensa ja nousi pystyyn raskaasti huohottaen. Sen enempää miettimättä Purifier tarttui Killjoyn elottomaan ruumiiseen ja alkoi raahaamaan sitä halki katon. ”Vien sinut pois. Korjaan sinut. Sinä kyllä selviät tästä. Varmasti selviät. Se typerä Toa osaa parantaa. Ei hätää… Ei mitään hätää.”
Hyperventiloinnin valtaan ajautunut järkyttynyt metsästäjä asteli kohti katon reunaa, kuin valmiina hyppäämään. Soturi kääntyi vielä kerran tuijottamaan Killjoyn sieluttomia kasvoja. ”Minä keksin jotain. Meille ei käy mitään.”
”…ja sinä herraseni olet juuri niin pöpi, kuin kuvittelinkin.”
Purifier hätkähti. Paniikkinsa keskellä hän ei ollut kuullut mitään, mitä hänen ympärillään oli tapahtunut. Sotilaan vaisto aktivoitui tämän kallossa kuin kone. Suihkumoottorien jyly. Miksi hän ei ollut huomannut niitä?
Katon reunan takaa aivan Purifierin selän taakse oli kohonnut paksuun pitkään takkiin pukeutunut Vahki. Vihreäsilmäinen vanha sotakoira nousi hitaasti katon tasalle tuijottaen Purifieria tuimasti. Silmistä toinen oli pimeä. Vahkin käsissä lepäsi valtava kolmipiippuinen kivääri.
Pienen hetken Purifier luuli, että saapuja lensi. Sitten Vahkin jalat kuitenkin nousivat näkyviin ja valtaisa metallinen alusta nousi niiden mukana. Hetken tarkasteltuaan Purifier kuitenkin huomasi, ettei kyseessä ollut pelkkä alusta.
Nyt jo muutaman metrin metsästäjän yläpuolelle noussut vanha Metru Nuin alkuperää oleva valtaisa pommikone jylisi pilvenpiirtäjän yläpuolella. Koneen musta ja virtaviivainen olemus muistutti kuin valtavaa siivekästä liskoa. Lentokoneen kolme suurenmoista suihkumoottoria olivat käännettynä suoraan alaspäin mahdollistaakseen koneen levitointimaisen nousun rakennuksen tasalle.
Kone pysähtyi. Purifier otti muutaman askeleen taaksepäin kun kiväärillä varustettu Vahki loikkasi pommittajan päältä katolle. Kone kaksikon takana alkoi kääntymään hitaasti. Ovet sen sivussa liukuivat auki ja lisää vahkisotilaita paljastui sen takaa. Pieni armada aloitti loikkimisensa kohti kattoa. Pian yksisilmäisen Vahkin johtamana koko yhdentoista Vahkin tiimi koneen pilottia lukuun ottamatta seisoi katon reunalla aseet tanassa, Purifier tähtäimessään.
Metsästäjän koura puristi edelleen Killjoyn kättä omassaan. Kenraalin ruumis oli nyt jäänyt Purifierin ja laskeutuneiden Vahkien väliin. ”Luutnantti Cody. Edelliskerrasta on aikaa.”
Silmäpuoli, selkeästi muita suurikokoisempi Vahki astui askeleen eteenpäin valtava kivääri uhkaavasti koholla. ”Komentaja nykyään. En odottanut löytäväsi sinun rumaa pärstääsi täältä. Kuulin, että reissusi kotikonnuillamme oli loppunut ikävästi. Minua melkein harmitti, että en ehtinyt käymään itse tapaamassa sinua.”
”Yhtä nenäkäs kuten aina… Komentaja. On sääli, että valitsit puolesi väärin. Koville sanoillesi olisi ollut käyttöä vielä taannoin.”
”Toisin kuin sinä, minä valitsin oikein. Mutta Lätinät sikseen, lälläri. Luovuta kenraali meille tai uppoava laivasi saa vähän vauhtia vajoamiseensa.”
Purifierin kidasta pääsi ilmoille eläinmäinen sähähdys ja tämä riuhtaisi vihaisesti Killjoyn ruumista lähemmäksi itseään. Cody pyöritteli ainoaa silmäänsä pöyristyneenä. ”Voi hyvää päivää tämän kanssa nyt… Chead. Voisitko ystävällisesti?”
Cheadiksi kutsuttu punainen Vahki nyökkäsi ja astui eteenpäin. Kivääri Codyn kädessä laukesi valtaisan pamauksen saattelemana. Oranssi energiavana ryöpsähti esiin jokaisesta kolmesta piipusta. Vanat iskivät silmänräpäyksessä suoraan Purifierin pahaa-aavistamattomaan rintakehään ja sinkosi tämän valtaisan ilmalennon saattelemana aivan katon toiseen päätyyn. Kuin synkronoidusti, tasan samaan aikaan Codyn laukauksen kanssa Cheadin ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sieltä singahti ulos neljä pienen pientä mustaa kiekkoa, jotka sinkoutuivat ilmalennon tehneen Purifierin perään.
Pimeyden Metsästäjä ei jäänyt ihmettelemään tilannetta, vaan kampesi itsensä salamannopeasti pystyyn, valmiina vastaiskuun. Aivan näkökenttänsä reunalla Purifier kuitenkin huomasi häntä kohti sinkoutuneet kiekot. Ne asettuivat nätisti maahan, muodostaen nelikulmion, jonka sisälle Purifier jäi. Iskuaan valmisteleva Purifier tärähti suoraan kiekkojen luomaan oranssiin valosta koostuvaan häkkiin.
Karjuva Purifier oli raivoissaan. Salamannopeat nyrkit takoivat Metsästäjän ympärille kuin tyhjästä ilmestynyttä kiinteän valon häkkiä, mutta tuloksetta. Katon toisella puolella päätään pudisteleva Cody oli jo valmiina kääntämään selkänsä teljetylle raivohullulle. Killjoyta raahattiin jo neljän Vahkin voimin pommikoneeseen.
”Muistatko tämän pikku lelun. Sinä autoit meitä luomaan sen. Vuosia sitten. Muistatko?”
Metelin ja koko katon leveyden yli huutavan Codyn sanat eivät vaikuttaneet Purifieriin. Nyrkit takoivat edelleen. Koko katto vapisi raivotautisen hirmun jytinän voimasta. Rakennuksen ylimmät kerrokset olivat jo kallellaan. Pienemmät esineet ja metallinpalaset kierivät hitaasti kohti Purifierin päätyä.
”Saat upota laivasi mukana kitapelle. Nauti kyydistä.”
Kaikki Vahkit johtajaansa lukuun ottamatta seisoivat jo lähtövalmiissa lentokoneessa. Chead otti vastaan ensin Codyn kiväärin ja auttoi sitten vielä komentajansa koneen kyytiin. Räjähdykset vavisuttivat pilvenpiirtäjää. Se sortuisi hetkenä minä hyvänsä.
Liukuva ovi sulkeutui Codyn selän takaa. Pommikoneen ruuman perälle raahattua Killjoyn ruumista sidottiin paikalleen. Cody tarttui jo ruuman katon tankoihin, valmistautuen alueelta poistumiseen.
”Pilotti. Vauhditapa hieman tuon jätin kärsimyksiä. Raivataan horisontille takaisin se, mikä sille kuuluu.”
Codyn käsky sai myöntävän vastauksen ja pilottikypärään varustettu Vahki napsautti muutamaa nappia kojelaudallaan. Kaksi raskasta sarjatulitykkiä liukui ulos koneen takaosasta ja niin tehdessään ne myös kääntyivät osoittamaan suoraan taaksepäin kohti palavaa pilvenpiirtäjää ja sen katolla leimuavaa oranssia häkkiä. Tykit hakivat asemansa ja aloittivat tulituksensa. Muutama sekunti tykkien pauketta strategisiin kohtiin piirtäjän puolivälissä tekivät tarvitun työn. Räjähdysten sarja lähti kohoamaan kohti Metsästäjien tukikohdan yläosaa ja sen katolle vangittua Purifieria.
Punainen kajo leimusi pommikoneen pienistä ikkunoista ruumaan sisälle. VL-624:n kuolonkorahdukset kaikuivat valtaisana jylynä Vahkien kuulosensoreissa etelän viimeisen mahdin valuessa hitaasti mereen. Paineaalto vavisutti nyt jo pohjoista kohti kiitävää pommikonetta. Cody tuijotti ikkunastaan niin kauan, kunnes räjähdyspaikka oli enää vienoa punaista kajoa horisontissa. Sininen Vahki, kivääri edelleen kourassaan asteli Codyn taakse varovaisesti.
”Herra komentaja… Mitä seuraavaksi?”
Cody piti ainoan silmänsä edelleen pienessä pyöreässä ikkunassa, mutta pienen hiljaisuuden jälkeen suostui kuitenkin vastaamaan.
”Emme voi enää palata Xialle. Puoli valtakuntaa etsii meitä muutenkin tämän koneen ryöstöstä. Tarvitsemme paikan, jossa saamme takaisin puhdin kenraaliin. Hänen tilansa on edelleen vakaa, eikö vain?”
Toinen sininen Vahki oli koko tapahtumasarjan ajan vahtinut Killjoyn ruumista polvillaan ruuman lattialla. Vahki käänsi katseensa kohti Codya itsevarmasti. ”Pulssi on heikko, mutta se tuntuu. Omin avuin hän ei tästä kyllä tokene.”
Cody nyökkäsi hiljaa, suoristi selkänsä ja käänsi katseensa nyt ruumassa hänen toimiaan seuraaviin sotilaisiinsa. ”Vaivuttakaa hänet koomaan. Pitäkää kurssi kohti pohjoista. On vain yksi paikka, jossa on tarvittavat laitteet hänen elvyttämiseensä… Me menemme Kotiin.”
Epäuskoisia katseita jaettiin ympäri ruuman. Chead astui taas vuorostaan eteenpäin, puhutellakseen komentajaansa.
”Mutta herra komentaja… Kotia ei ole. Miten voimme mennä paikkaan jota ei ole?”
Vieno hymynkare nousi Codyn mekaanisille kasvoille. Yksinäinen kipinä hypähteli komentajan sammuneessa silmässä. ”Jos uskomuksenne on tuo, niin miehet… teitä odottaa uranne isoin yllätys.
VL-624:n rauniot eteläisessä meressä
Suurin osa kellumiseen kykenevästä hakkeesta liekehti yhä. Keskeltä hajonnut pilvenpiirtäjä oli luhistunut käytännössä kokonaan. Vain muutamaa metriä korkeat rauniot olivat liekkimeren mukana muistuttamassa siitä, mitä paikalla vielä muutama tunti sitten kohosi.
Liekkimeri vedessä. Kuin tyhjästä, veden yläpuolelle alkoi kasaantumaan partikkeleita. Musta nyrkki alkoi muotoutumaan ilmaan. Vedestä hitaasti nouseva kuollut ranne kohtasi nyrkin ja sulautui uuteen muodostujaan kiinni.
