Joukko Matoraneja istui aamiaisella Uudessa Kievarissa kaupungin uudemmassa osassa. Paikka ei kuulunut joukon vakiosyöttölöihin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Keskiuudessa kievarissa oli sattunut erään postinkantajamatoranin välikohtauksen seurauksena paha vesivahinko. Vanhaan kievariin oli osunut pommi. Itse asiassa useampi pommi, mutta edellisten vauriot oli korjattu pubin pitkän historian aikana erinäisin keinoin. Frakerakkin kapakka taas sopi paremmin töiden jälkeiseen vapaa-aikaan.
”Tässä kahvissa ei ole makua”, Onu-Matoran Mahba seurueesta totesi apeana ja katsoi kuppoonsa.
”Parempaa ei ole tiedossa, pikipää”, tiskin takana istuva huiviin pukeutunut synkän boheemi Ta-Matoran vastasi. ”Kuljetukset pohjoisesta ovat loppuneet. Meillä on vain tätä. Mikään ei kannata täällä enää. Saan kohta potkut. Mikään ei kannata.”
”Voi pojat, tuo asenne on tarpeeksi synkkä rikkomaan torakoiden kauppasaarron”, Mahba totesi takaisin ja naksutteli makeutusainetta kuppiin, ”Voisimme vaikka ladata sillä Cordak-tykin ja ankeuttaa sukellusveneet oikotietä Destraliin.”
”Tehkää mitä teette. Minä en aio jäädä tänne. Tämä paikka ei pysty puolustamaan meitä, vaikka täällä on Toia kilometrillä enemmän kuin Metru Nuilla.”
”Ehh, neliökilometrillä”, toinen aamupalalla oleva Onu-Matoran samasta seurueesta sanoi, ”tai periaatteessa myös kuutiokilometrillä…”
”Te insinöörit ette tajua muista kuin.. tuommoisista. Minä lähden vaikka itse pohjoiseen. Vaikka Steltiin. Roadan kaupungissa on tuottoisat markkinaraot Matoraneille.”
”Joo, ja se rako on skakdien hampaiden välissä”, yksi seurueen Po-Matoran, Kengbo, totesi väliin ja sai palkinnoksi naurunremakan. Kassamatoran näytti happamalta.
”No joo, heh, enpä tiedä, pojat… Kyllä niitä taitaa hyviäkin skakdeja löytyä”, Kengbo jatkoi, ”Gurtussa on mies kohdallaan, Telakalla liikku hänestä kaikkia seikkailutarinoita, ja Frakerakk on hyvä mies niin kauan kuin maksaa paukkunsa eikä huijaa flipperissä. Mutta sen sanon, että jos Roadaan menee niin saa keuhkonsa nopeasti täyteen hiekkaa, jos tiedätte mitä tarkoitan.”
Po-matoran virnisteli ja napauttu naamiotaan salaliittolaisin elkein. Kukaan muu ei tajunnut, mitä hän oikein tarkoitti, mutta oli selvää, että Kiven Matoranilla oli syvemmät merkityksen hiekalle.
Bio-Klaani, Telakka, kokoushuone
Ontor avasi pieniä pahvilaatikoita ja asetteli vaahtomuoviin pakatut lentokonepienoismallit Tongun osoittamiin kohtiin suurella ruskealla jalopuupöydällä, johon oli kaiverrettu kartta Klaanin saaresta. Samaan aikaan Tehmut asetteli Ternokin kanssa punaisia kartioita pohjoispuolelle kuvastamaan Nazorakien joukkoja. Telakalla ei ollut tarkkoja pienoismalleja torakoiden asevoimista, ja vaikka Walsinats olikin veistänyt luppoajalla muutamia konsepteja, ne oltiin hylätty liian groteskeina. Walsinats oli kova poika uskomaan kokeneempien lentäjien kertomia huhuja.
”Alan tosiaan näkemään punaista”, Tongu mietiskeli. Kokoushuone oli tornimaisessa rakennuksessa telakan pohjoispäässä, ja huonetta kiertävistä pyöreistä ikkunoista laskeva kaksoisaurinko loi huoneeseen valaistuksen, joka sai kartotorakat loistamaan.
”Heh heh, pomo, mutta kohta näät sinistä. Vieraat saapuivat pääoville”, ikkunasta tiiraillut Ternok sanoi.
”No kappas. Päästäämpä asiaan ennen yötä”, Tehmut sanoi ja meni avaamaan kokoushuoneen oven.
”Kop kop”, Guardian sanoi hymyillen kokoushuoneen oven avanneelle matoranille. Sininen skakdi oli huolestuttavan aseistautunut ottaen huomioon, että kyseessä oli vain strategiakokous. Selässään adminilla oli vastikään öljytty Vartija-kivääri. Hänen päällään olevassa kevyessä sissivarustevyössä oli pari lipasta, järeä veitsi, juomapullo ja pari kappaletta jotain, joka vaikutti epäilyttävästi kranaatilta.
Tehmut katseli vyötä varuillaan.
”Olen lähdössä tämän jälkeen pienelle metsäretkelle”, Gee sanoi nähtyään Tehmutin ilmeen. ”Älkää huolehtiko… kranaateista.”
Tehmut nyökkäsi hyvin, hyvin hitaasti.
Guardianin perässä kokoustilaan astui vielä kolme Toaa: Suga, Iniko ja Troopperi.
Guardian riisui selästään varustevyön ja Vartija-kiväärin ja jätti ne oviaukkoon roikkumaan jonkinasteisesta naulakosta. Hän asteli syvemmälle tilaan tutkien suunnittelupöytää katseellaan. Lopulta hän saapui Tongun luo.
”Aikapoika!” Guartsu naurahti. ”Pitkästä aikaa.”
”No niin, terve vain, hauska nähdä teitä noin sankoin… No, hauska nähdä teitä neljää. Itse kullakin taitaa olla hommansa. Ja heh, Gurttu on ainakin ymmärtänyt kokouksen motivaation oikein! Istukaa vaan, nojatuolit ovat jotenkuten lämmitettyjä”, Tongu jyrisi muiden päiden yläpuolelta ja istahti sitten sohvalle pöydän taaksen. Sohva toimi mainiona lepotuolina jätille.
”Olemme valmistelleet asetelman tietojemme perusteella”, Tehmut sanoi virallisella äänillä, ”Mutta varsinkin nazorakien rintamat perustuvat pitkälti arviohin. Toivottavasti voitte valottaa tilannetta pohjoisessa. Meidän poikien voimat on esitetty mahdollisuuksien mukaan parhaalla tavalla, mutta uskoisin silti, että voimme pitää Linnoituksen ilmatilan suojatulessa ja tehdä jonkin verran ennakoivia iskuja kauemmaksikin.”
Tehmut otti esille pitkän messinkisauvan, jonka päässä oli laatta, ja työnsi sillä muutaman keskikokoisen ilmalaivan pienoismallit Klaanin linnoituksen pienestä puumallista kauemmaksi pohjoiseen.
”Ongelmana tietenkin on se, että mitä enemmän pidämme aluksista sotakunnossa, sitä vähemmän voimme käydä kauppaa ja pitää yhteyksiä muihin saariin. Kauppakillat ovat hylänneet meidät ja omat aluksemme ovat ainoa reitti pohjoiseen, jossa oletetun torakoiden merivoimat hallitsevat vesiä. Mitä adminsto on mieltä asiasta? Pitäisikö meidän pitää puolustus etusijalla vai ei?”
”Ne yrittävät ajaa meidät ahtaalle”, Guardian sanoi varovaisesti. ”Ne tietävät liian hyvin, että linnoitus ei ole täysin omavarainen. Elämme kaupasta varsinkin Nui-Koron ja pohjoisen kylien kanssa… ja mitä enemmän aikaa annamme niille, sitä täydellisemmin pohjoinen on niiden käsissä.”
”Ämkoo-vuoren ympäristö ainakin”, Suga lisäsi. ”Turaga Niddikin piti evakuoida linnoituksen puolelle viime viikolla. Vaari ei ole vielä tainnut ihan täysin hyväksyä asiaa…”
”… Niddi?” Troopperi kysyi hölmistyneenä.
Suga katsoi tätä pitkään. Hän teki lainausmerkit käsillään.
”Kyösti.”
”Ah.”
Guardian nojasi kyynärpäillään pöytää vasten ja tutki karttaa intensiivisesti.
”Mikä on etelän tilanne? Jos kierrämme Veljeskunnan saaren kaukaa, pääsemmekö hakemaan tarvikkeita mantereelta?”
”Ehdotimme asiaa Eteläiset Mantereen Kauppaliittoutumalle, mutta sellaisen merimatkan kustannukset olisivat nousseet naurettaviksi. Tavaran tuominen etelästä ei ole helppoa, sillä merenkulku on kaiken lisäksi epävakaata. Homma tietenkin onnistuisi ilmakautta, mutta se tekisi hallaa puolustukselle ja herättäisi varmaan vihulaisen huomion ennen pitkää. Laivakauppiaat vetävät etelän reiteistä kovaa taksaa, eikä Eteläisen Mantereen tullit auta asiaa yhtään. He pitävät meistä paljon vähemmän kun pohjoisen mantereen pojat”, Tongu vastasi ja naytti seinällä olevaan, suuremman mittakaavat karttaan piirretyjä reittejä.
”Etelän tyypit ovat outoja”, kättään kantositeessä pitävä Ontor sanoi, ”niistä ei osaa edes sanoa, mitä heimoa edustavat.”
”Jaa, taitaapa asua tälläkin saarella monenmoista kulkijaa”, Ternok mietti ja raapi leukaansa, ”Vaan samalla puolella sitä taidetaan olla kaikki.”
”Eli lopulta olemme omillamme”, Guardian sanoi. ”Sepä miellyttävää.”
”Entä juuri Nui-Koro ja etelän kylät?” Suga ehdotti. ”Näillä alueilla on kuitenkin aika paljon maataloutta. Eiköhän siitä löydy leipää itse kunkin pussiin tarpeeksi.”
”Mitä pidemmälle miehitys menee, sitä enemmän Nui-Koro ja etelän kylät alkavat pikemminkin olemaan riippuvaisia meistä”, Guardian sanoi. ”Ja yhä harvempi haluaa olla tekemissäkään tämän sodan kanssa. Ennemmin tai myöhemmin heidän täytyy kuitenkin valita puolensa.”
”Nui-Koro on kaukana, ja epäilemättä välillämme on jo joitakin pataljoonia tai miksi niitä nyt kutsutaankaan”, Tongu sanoi, ”Eversti tietää. Mitä Etelän kyliin tulee, niihin pääsemme vielä melko helposti maatakin pitkin, mutta varsinkaan nyt syksyn tullen heilläkään ei ole liikaa ylituotantoa. Ruki-Korolaiset väittävät, että torakoiden laivat karkoittavat kalasaalit, enkä menisi väittämään niille vastaan kala-asioista.”
”Eivätkä kaikki kylät ole koskaan halunnet olla liikaa Klaanin alaisuudessa”, Tehmut lisäsi, ”Olen asunut nuorempana niillä seuduilla, ja olen aika varma, etteivät ne pitäisi ajatuksesta, että saavat omaa leipäänsä vain kortilla.”
”Vaikeat ajat vaativat vaikeita tekoja”, Guardian sanoi. ”En usko, että Nui-Koron pormestarikaan väittäisi vastaan. Meidän on joka tapauksessa verkostoiduttava ulkopuolisten kylien kanssa jotenkin. Tarvitsemme kaiken avun, jonka saamme.”
”Verkostot”, Iniko sanoi. Tämä oli ensimmäinen asia, mitä toa oli sanonut kokouksen aikana. ”En tiedä, kuinka kaukaa haettu ajatus tämä on, mutta… entä jos veisimme homman maan alle?”
Pöytää ympäröivä väki tuijotti Inikoa hiljaa.
”Siellä me olemme joka tapauksessa, jos torakat saavat haluamansa”, Gee sanoi. ”Tarkenna, hyvä mies.”
”Vesitiet, puhdas mahdottomuus”, Iniko vastasi. ”Rautaviiksi ja sen pikku kaverit pistävät veneemme pinnan alle, jos emme ole tosi varovaisia. Ilmateitse olemme taas tosi hyviä, mutta onko meillä tarpeeksi aluksia muuhun kuin puolustukseen? Mutta miettikää. Maan alla.”
”Sielläkin kyllä odottaa torakoita”, Suga huomioi.
”Nazorakien metrojääkärit ovat vielä aika tuore siipi”, Guardian sanoi. ”Kouluttamattomia. Laitteistoltaan vielä lapsenkengissä. Eivätkä skakditkaan pahemmin välitä maan alla toimimisesta. Jatka vain, Iniko.”
”Ortonit. Ortonit ja niiden tunneliverkosto. Se… mikä se oli. Ma Wet. Eikö sen ole huhuttu kulkevan jopa valtamerien ali?”
Kokouksen osallistujat tuijottivat toisiaan hetken hiljaisuudessa.
”Iniko”, Guardian sanoi ääni vakavana.
”Herra admin?” Toa vastasi.
”Voisin suudella sinua”, Gee sanoi virnistäen.
”Ai”, Iniko sanoi silmät pyöreänä. ”Kiva.”
”Mainiota! Tiesin, että pääsimme johonkin. Minulla on ehkä tunneliverkoista kartta jossain, mutta se on hyvin vanha ja luultavasti epätarkka. Mitenköhän on, miten tietoisia muut kylät ovat Ma Wetistä?” Tongu mietti ja avasi suuren vetolaatikon pöydän kupeesta. Sisällä oli rullia, joiden patinoituneisiin kuparilaattoihin oli merkattu Matoran-kirjaimilla kuluneita tekstejä. Hetken penkomisen jälkeen jätti nosti pöydälle kahdella rullalla olevat käärön, teki pöydälle tilaa ja levitti sen siihen. Paperi oli haalistunut, mutta saaren päälle oli piirreetty teitä, joita ei varmasti nähnyt vakoilulentokoneista.
”Tuo kartta on ikivanha”, Tehmut sanoi, ”uudempia kyliä ei ole merkitty lainkaan. Tuolla on Nui-Koro, ja tuo mökki kuvaa ilmeisesti Klaania. Pääväylä menee -tai meni- hyvin lähellä Kummitusten suota. Mielenkiintoista.”
”En käyttäisi tuota karttaa”, Guardian sanoi nousten tuoliltaan. Hän otti kartan käteensä ja tiiraili sitä tarkemmin. ”Se ei oikein vastaa nykypäivää. Tämä on Klaanin vanha sijainti. Olemme tästä pisteestä kuusi kilometriä kaakkoon.”
”Vanha kunnon puulinnake”, Suga sanoi uppoutuen nostalgiaan. ”Ne ne vasta olivat aikoja.”
”Joo, vähemmän rasistihyönteisiä ja nelikätisiä tappajakyklooppeja”, Guardian heitti. Hänen katseensa siirtyi Keetonguun. ”Ei pahalla.”
Termin ”tappajakyklooppi” ironia Guardianin suussa selvisi hänelle itselleenkin aivan liian myöhään.
”Minä pärjään kahdella, kiitos vaan”, Tongu sanoi ja virnisti, ”Ja ehkä saamme Ortoneilta paremman kartan, jos joku on heihen yhteydessä. Minä en ole kuullut paljoakaan koko kansasta tai heidän periaatteistaan, mutta eivät vaikuta torakoiden ykkösystäviltä.”
”Torakoiden ystäviin kuuluvat kaikki lajit, jotka ovat nazorakeja”, Guardian vastasi. ”On aivan toinen kysymys, suostuvatko ortonit taistoon torakoita vastaan.”
”Ennemmin tai myöhemminhän heidän on pakko”, Toa Summerganon sanoi jämerästi. ”Jos nazorakien vihollisiin kuuluu kaikki elävä ja ei-nazorak, kaikki saarella asuvat ovat vaarassa!”
”Enemmänkin diplomatiakysymys”, sininen skakdi sanoi. Diplomatiasta oli muodostunut viime vuosina kirosana.
Muut pöytää ympäröivät jäivät odottamaan selitystä adminilta.
”Ortonit eivät koe kuuluvansa samaan lajiin kuin matoranit. En puhuisi helposti taivuteltavasta sakista.”
”Ah. Minä rakastan politiikka”, Tongu totesi ja pyöritteli silmäänsä.
”Siltikin voisimme yrittää ottaa käyttöön joitakin tunneleista”, Troopperi sanoi, ”Joukkovoima ei ole koskaan ollut puolellamme, mutta kapeita tunneleita olisi elementtivoimin helppo puolustaa, olisi vastassa sitten torakoita tai muita, ketkä eivät… ole puolellamme.”
”Minusta on surullista, että kaikki diplomatiamme käydään nykyään sarjatuliohjusten välityksellä”, Tehmut totesi ja jatkoi, ”Mutta niitä sentään riittä. Saimme kaksinkertaistettua cordak-tykistöt sillä aikaa, kun te seikkailitte pohjoisessa. Cordakit eivät tunnu olevan valtaväen suosiossa, mutta tiedä sitten olisiko nekin rahat pitänyt käyttää elintarviketilanteen parantamiseen.”
”Muut suosivat taika-aseita ja hokkuspokkuksia”, Ternok lisäsi, ”Eivät ymmärrä vanhan kunnon mekaniikan ja mustaruudin päälle. Ei sillä, kyllä Vartija-kivääri tuntuu aika raudanlujalta vehkeeltä, siinä voin tulla vastaan”, hän nyökkäsi Gurtulle.
”Toisaalta taas…” Guardian mietti puoliääneen. ”Se, että ortonien johto ei välttämättä lämpene matoran-liittolaisille ei välttämättä niinsanotusti tapa meitä kehtoon.”
”… mikä on kehto?” Ternok kysyi hölmistyneenä.
Gee heilautti kättään yrittäen sysätä epämääräisen keskustelunaloituksen maton alle.
”Unohda. Kielikuva kuulosti nätiltä.”
”Öh, selventäisittekö silti, herra eversti?”
”No, aika pieni osa esimiehistänne on matoraneja ja Toia, ihan näin esimerkkinä…”
Inikon päässä näytti jälleen välähtävän. ”Herra admin, tarkoitatteko, että keräisimme jonkinlaisen joukkion muita kuin matoran-sukuisia… neuvottelemaan ortonien kanssa tunnelien käytöstä?”
Guardian läimäisi Inikoa kädellään selkään ja hymyili koko hammasrivillään. Klaanilaistoan katse muuttui kuin klapilla päähän lyödyksi. Hän ehti kahden sekunnin ajan kehitellä päässään useamman teorian siitä, miksi oli onnistunut ansaitsemaan itselleen fyysistä kuritusta. Geen seuraava kommentti kuitenkin rikkoi kaikki teoriat.
”Kuunnelkaa tätä miestä, hänellä on visioita”, Guardian naurahti. ”Ylentäkää joku tämä heppu!”
”Eikö se olisi tavallaan sinun velvollisuutesi”, Keetongu kysyi varsin jäätävällä äänellä.
”Vaiti.”
”Hmm, no, se ei kuulosta hommalta Laivastolle, sillä täällä on töissä vain matoraneja”, Tongu mietti, ”Lähinnä, ja minulla riittää hommaa täällä. Mutta kummia kavereita meiltä löytyy oikealta ja vasemmalta, se tuskin on ongelma… Selakhiaani-Same tuskin tuntuu parhaalta ystävältä lähentymiseen, ja pahojen skakdien olemassaolo tekisi hallaa teikäläisten lähetystöille… Snowie olisi tietty paras vaihtoehto tälläiseen, mutta eipä ole lumi-ukkoa näkynyt vähään aikaan.”
”Snowman vetää aina sitä hintelää Toaa mukanaan, ja se sotisi kyllä alkuperäistä ideaa vastaan”, Ontor pisti väliin. ”Ketäs muita meillä on: Visokki,”, (Tongu irvisti huonosti peitellysti), ”Daxbros-Peikko, Gahu, Monarth, se luihunnäköinen aristokraatti Taimer… ketä näitä nyt on, ei täällä putkien välissä ahertelu kovin sosiaalista ole.”
”Te olette vain matoraneja, mutta eihän se tietenkään estä Laivastoa suojaamasta operaatiota?” Guardian sanoi.
”Mu-mu-mutta…” Ontor änkytti, ”Eversti hyvä, nyt puhutaan maanalaisesta toiminnasta! Emmehän me ymmärrä kuin siipien ja suihkumoottorien päälle…”
”Eikös tuo ole vain haaste teikäläisille?” Suga uhmasi hymyillen. ”Jestas sentään, kun joku saa Tahtorakin kokoisen kapistuksen lentämään, ei pari kaivuria luulisi olevan vaikea operaatio.”
”Hei, tehän olette sentään Onu-Matoraneja”, Iniko sanoi ja virnisti Matoralaiselle. Toan musta Miru oli ideaali päähine virnistämiseen.
”Onhan meillä näitä Ussal-kävelijöitä”, Tongu sanoi, ”Käyttimme kerran yhtä, kun etsimme Manua. Suga taitaa muistaakkin. Vihollisen skakdiapinat kuitenkin tekivät siitä romua ja projekti tyssäsi. Mutta olen kyllä miettinyt jotain samankaltaista mutta kestävämpää. Saimme paljon raaka-ainetta kun upotimme sen Torakoiden ilmaparsan mereen, ja se pelti kestää kovempaakin Zamor-tulitusta. Mutta hommia on muitakin, ja vanha konsempi tarvitsee muutoksia, ennen kuin sillä voi kaivautua paremmin… Ussalin saksethan muistuttavat kauhoja, niillä voisi kaivaa… Hydrauliikalla liike olisi vakaa, kunhan vain saisimme liikeradat oikeiksi… G, voisitko lainata Nöpöä, voisimme pistää sen hiekkalaatikkoon, piilottaa sinne vähän muonaa ja katsoa, miten se kaivautuu, ehkäpä napata liikeradat filmille…” Tongu luonnosteli ilmaan miettiessään ääneen.
”No nyt alkaa kuulostaa meidän hommalta”, Ontor sanoi ja hymyili.
”Jos osamme sodassa leviää muillekkin alueille kuin ilmapuolustukseen, meillä on aivan liian vähän väkeä”, Tehmut tuumi, ”Vaikka olemmekin rekrytoineet paljon lisää Matoralaisia viime aikoina. Tuntuu siltä, että vihollisella riittää joukkoja vaikka muille jakaa.”
”Niillä on siellä pesänsä perukoilla yksi iso mörkö, joka muljauttelee pentujaan jatkuvasti”, keltainen jätti sanoi Tehmutille, ”Suga muistaa tämänkin siitä hyödyttömästä tehtävästä, jolle Manu veidät veti. Sentään päästiin sieltä hengissä emmekä hengistämme. Toivottovasti tuuri jatkuu vielä.”
”Taisimme silloin saada kaikki osaksemme Matoron onnea ja harppuuna”, Suga vastasi hymyillen.
Guardian huokaisi ja katseli vaivaantuneesti kattoon. ”Okei. Voimasuhteemme. Haluatteko ruusuilla koristellun totuuden vai totuuden?”
”Totuuden”, Tongu sanoi jämerästi. Matoranit nyökkäilivät epävarmoina, Toat vähän rohkeamman näköisinä.
”Meitä on vähän”, Guardian sanoi nousten tuoliltaan. ”Torakoiden määrääkin on itsessään mahdoton arvioida, ja Gaggulabion armeija on siihen päälle rapeat nelisensataa sotilasta. Zyglakit ovat hajautuneet niin pieniksi leireiksi, että tarkkoja arvioita ei ole. Vähemmän niitä on kuin skakdeja, mutta yksikin Zyglak voi olla liikaa.”
”Mihin tämä pistää meidät?” Suga kysyi sormet ristissä.
”Ahtaalle”, Gee vastasi. ”Onneksi näiden liittoumalle täytyy olla syy. Torakat eivät kokeneet pärjäävänsä meille yksinään. Jos se yhtään lohduttaa, niin satoja tuhansia niitä ei sentään varmaan ole. Ne olisivat jyränneet meidät jo itse.”
Guardian tarttui yhteen karttakepeistä ja osoitti sillä Klaanin kartan pohjoispuolella olevia nazorak-nappuloita.
”Allianssin strategia on alusta asti ollut saaren täysimittainen miehitys. Se oli selvää. Ne toivat pesänsä ja kenttätukikohtansa jonnekin pohjoiseen. Ne hivuttautuvat vähitellen etelää kohti, vallaten pohjoisen vaikeakulkuisia paikkoja altaan. Ne haluavat lukita meidät linnakkeeseemme.”
”Käy järkeen”, Tongu sanoi. ”Rannikko ei ole hauskin mahdollinen paikka puolustautua niitä vastaan, ja suurin osa niiden tuhovoimasta tulee siitä oopperatalopaatista.”
”Aivan”, Gee vastasi. ”Lisäksi suora hyökkäys etelästä olisi antanut meille mahdollisuuden piiloutua metsiin tai vuorelle. Ne ovat marssineet tietoisen verkkaisesti pohjoisesta meitä kohti. Ne tietävät, että me tiedämme, että ne ovat tulossa.”
”Mutta tietävätkö ne, että me tiedämme, että he tietävät, että me tiedämme?” Ternok kysyi.
”Uskon niin”, Gurttu vastasi.
”Se oli retorinen kysymys, eversti.”
Gee nojasi karttakepillään vasten karttaa.
”Se on osa show’ta. Ne eivät koskaan halunneetkaan tehdä tätä nopeasti. Ne tietävät, että viivyttely on osa pelotevaikutusta. Ja pojat, siinä ne ovat onnistuneetkin.”
”Jaa-a, ei tässä armeijaksikaan voi muuttua”, Tongu vastasi, ”Mutta henkeä on pidettävä yllä. Ämkoon menetys on raskas isku, ja vaikkein ole lainkaan perillä sen syvemmistä vaikutuksista, se on ajanut mielialan kellarin kattoa alemmaksi. Torakanketaleet ampuvat muillakin kuin zamoreilla. Meidän on pidettävä henkeä yllä.”
”Vanhanaikaiseksi menee, ja sehän sopii meille”, Ontor virnisti, ”Palopuheita, paraateja ja näytöksiä. Meidän pitää saada kansa tajuamaan tilanteen vakavuuden lisäksi se, että asialle voi tehdä jotain, ja eteenkin se, että me piru vie teemme!”
”Allianssi on muaka, ja me olemme hyönteinen”, Guardian sanoi. ”Mutta pitääkö hyönteinen linjoja, kun muaka tunkeutuu sen reviirille? Ei. Emme voi puolustautua raakaa voimaa vastaan.”
”Tarkoitat, että meidän täytyy pistää”, Suga sanoi. ”Iskeä sinne, minne ne eivät näe.”
Guardian näytti peukkua ja laski karttakepin pöydälle.
”Bingo. Meillä on rautalinnut. Meillä on veljeskunta. Emme voi ottaa Liigan koko voimaa vastaan, mutta voimme olla tosi, tosi, tosi, tosi penteleen ärsyttäviä vastustajia niille.”
”Minä olen kuullut tästä! Sitä kutsutaan mottotaktiikaksi, mutta unohdan aina, mikä se motto oli”, Ontor sanoi innostuneena.
”Se on motti eikä motto, ystävä hyvä”, Tongu korjasi, ”Ja niin, tosiaan. Muistatteko sen pikahyökkäyksen, jolloin upotimme erään torakoiden rahtilaivan rannikolta? Semmoisilla voisimme pärjätä, kunhan saisimme vakoilun kuntoon ja kartoitettua tarkemmin vainolaisten asemia.”
”Ne tietävät meistä enemmän kuin me niistä”, Guardian sanoi ja otti askeleita ovea ja siellä odottavaa aseistustaan kohti. ”Ehkä asian on aika muuttua.”
”Niin, varmaankin näin”, Tongu vastasi, ”Ainakin tämä oli valaiseva tilaisuus. Mietimme asiaa ja katsomme, mitä saamme aikaan. Onneksi meillä on vielä hetki hengähtää tässä auringonlaskussa ennen todellista töminää.”
”Minä olen ainakin valmis pistämään ranttaliksi”, Ternok sanoi ja hyppäsi nojatuolistaan, ”Antakaa minulle Lohrak-hävittäjä ja pataljoona torakoita ja saari jolla mellestää, niin teen varmasti voittoa!”
”Asenne kohdillaa”, Troopperi sanoi, ja Toan nousivat ja kävelivät Guartsun perään. Väki hyvästeli toisensa. Suuri puuovi sulkeutui hiljaa. Tongu katsoi mahonkipöytää ja sillä olevia nappuloita.
”Jaa-aa, hammasratas sinne tänne ja öljyä väliin… Ehkä tämä sota ei olekaan vielä tässä.”
Ternok oli virtaviivaisen ilma-aluksen ohjaimissa ja muut ottivat (ainakin näennäisesti) rennosti. Ämtur istui katosta riippuvassa nukkumiseen tarkoitetussa riippumatossa ja heilutteli jalkojaan. Troopperi ja Suga katselivat karttaa ja laskivat meripeninkulmia Klaaniin saarelle. Matoro oli lapioimassa hiiliä. Vaikka moinen kuuma työ ei normaalisti kuulunut jään Toan mielipuuhiin, soturi tarvitsi aikaa miettiä. Haita huolestutti ennen niin railakkaasti seikkalevassa Toassa näkyvä muutos, mutta vanha sotaveteraani kyllä tajusi, mitä asenveljensä oli kokenut viime päivien aikana. Sugasta ei ollut vielä herunut lisätietoja, mutta Toat olivat päättäneet, että oikea hetki puhua näistä asioista olisi turvallisella Klaanin maaperällä.
Ternok naputteli morsetuslaitetta, tii-ta-tiitaa-tata-tii-taa. Puheyhteyttä Telakan asemaan tai Taatin lennonjohtotorniin ei saatu, sillä Nazorakein häirintälaitteiden signaalit sotkivat puheen. Sähköttäminen Klaanin koodilla kuitenkin onnistui, sillä niveljalkaiset vainolaiset eivät olleet murtaneet tunnussanoja. Ämtur uskoikin, etteivät torakat tunteneet sanaa ”pannukakku”.
Viestejen perusteella Ilmaraptori pääsisi kotiasemalle ilman sen kummenpia selkkauksia. Klaanista saatujen tietojen perusteella Ternok kuitenkin päätti kaartaa hieman idästä, jotta he pysyisivät varmasti poissa suurten sotalaivojen saartovyöhykkeiltä. Kauppayhteydet Eteläisen Mantereen pohjoisosien kauppakaupungeista oli katkaistu, mutta nopea alus pääsisi suhteellisen helposti ja turvallisesti Pohjoissaaren kaakkoisrannikosta tököttävän niemimaan ja Klaanin väliin jäävien vesien kautta. Vielä oli aurinkoista, mutta edessäpäin näkyi pilviä. Jossain satoi.
Blozard kuorsasi tasaisesti toisessa Matoran-koon riippumatossa, ja hänen jalkansa roikkuivat alhaalla. Ensimmäistä kertaa hetkeen muut näkivät tulen Toan nukkuvan näennäisesti rauhassa. Nazorak-vanki näytti loppujen lopuksi aluksen ainoalta matkustajalta, joka ei ollut iloinen Klaaniin pääsystä. Ontor ymmärsi hyvin miksi. Hän ei voinut sanoa tuntevansa torakkaupseeria, mutta vangista oli ollut paljon apua matkan varrella, ja ainakin lievästi loukkaantunut Matoran oli oppinut jollain tavalla pitämään Nazorakista. Hän menikin istumaan 1034:n viereen.
”Olemme kohta Klaanin saarella”, Ontor aloitti keskustelun. Torakka nyökkäisi hiljaa.
”Harmi että sinut vangitaan taas, mutta sota on mikä sota”, Matoran jatkoi, ”Oi kumpa olisi rauhan aika niin kuin ennen, ja Klaani ottaisi ystävällisesti vastaan kenet vain.” Torakka istui yhä hiljaa.
”En tietenkään kannusta sinua petturiksi, mutta saatatte kyllä päätyä johonkin päämäärään. Yksi adminesita, Guardian, on tosi reilu kaveri, enkä minä ole koskaan nähnyt Tawaakaan, johtajaa, vihaisena. Ja hei, minä voin yrittää tulla katsomaan sinua joskus! Eivät ne varmaan sinua täysin eristä. Me emme ole barbaareja tai raakalaisia niin kuin syväläiset tai Nazorakit, ei millän pahalla siis.”
Kuten tavallista, 1034 ei ollut puheliaalla päällä, ja Ontor keskittyikin vaivautuneesti heiluttelemaan varpaitaan ja tuijottamaan niitä.
Viimeiset Hopeisen Meren peninkulmat olivat jäämässä taakse ja Klaanin saaren kaakkoisrannikko sinersi jo horisontissa nousten pikku hiljaa. Oli aamupäivä, ja pilvet olivat repeämässä saaren yläpuolella. Raptori halkoi taivasta vakaalla ja nopealla vauhdilla. Suga istui Tongun lentotuolissa, joka sopi suurelle soturille mainiosti. Bloz oli herännyt ja siirtynyt pannuhuoneen puolelle, ja Matoro nojasi kojelautaan ja katseli Cencordiin liitetyllä kiikarilla saaren rannoille. Pilvien välistä tullut auringonsäde heijastui jostain Matoron näköelimiin.
”Admin-torni!” Matoro hihkaisi, ”Aurinko loistaa sen pinaakkelista. Olemme Klaanissa vartissa.”
”Niin olemme”, Ternok sanoi. Hän näppäili vielä lyhyen sähkösanoman ja siihen vastattiin laskeutumisluvalla ilmavalvonnasta ja Telakalta. He saapuivat rannikolle ja laskivat korkeutta. Bloz herätettiin. Pian Klaanin Matoran-kylän ja tilusten pienemmätkin rakennukset (Joista monet olivat tuhoutuneet ja korjaustöiden alaisena) alkoivat erottua rannikon ja Lehu-metsän välistä. He kuitenkaan eivät lentäneet varsinaisen linnoituksen yli vaan hieman kaarrellen laskeutuivat kohti Telakkaa. Yksi suurista hallin ovista avattiin ja sieltä liukui esiin pitkien kiskojen päällä laskutumisteline. Ternok ohjasi tottuneesti aluksen telineelle, joka liukui kipinää iskien Ilmaraptorin liike-energian saattelemana sisälle höyrykompleksiin. Pneumatiikkajarrujen, magneettivastusten ja jarruvarjojen avulla telinevaunu pysähtyi, eikä Ilmaraptori syöksynyt vastakkaisen seinän läpi hajottaen irtaimistoa kymmenien tuhansien muttereiden arvosta.
Miehistö ja Toat laskeutuivat alas aluksesta ja 1034 tuli viimeisenä. Suurta jarruvipua oli käyttänyt Keetongu, jonka erotti muista Telakan henkilöistä sen perusteella, ettei hän ollut pieni ja kätevä Matoran vaan valtava keltainen kyklooppi. Tongun ainoa silmä kävi läpi kaikki tulijat.
”Hauska nähdä että tulitte yhtenä kappaleena takaisin, mutta tuo torakka ei taatusti ole Joiku tai minä olen matoran enkä taatusti ole”, Tongu sanoi silmäillen 1034:jää.
”Torakka on panttivankimme Rautasiiveltä. Mutta emme saanet pelastettua Joikua. Suga sanoi, että Abzumo luovutti hänet muualle ennen kuin pääsimme pelastamaan heitä”, Matoro sanoi.
”Jaa-a. No, siltä rautaäijältä luulisi kyllä löytyvän konsti jos toinenkin selviytymiseen… Mutta minua ei kyllä huvita nähdä vapaata torakkaa täällä”, Tongu vastasi. Hän mulkaisi nazorak-vankia ja kauempana olevaa Lohrak-hävittäjän raatoa. Raskaat Zamor-ammukset olivat vieneet siitä koko ohjaamon ohjaajineen viime ilmapommituksessa.
”Kymppikolmeneljä on loppujen lopuksi aika vaaraton”, Ontor sanoi, ”Hän korjasi Raptorin seinän.”
”Jaa, te siis jouduille kuitenkin taisteluun. Tuohon kyllä osui muutakin kuin tavanomaisia ammuksia! Hyvää työtä, pojat. Saatte antaa kunnon selityksen myöhemmin. Ja hyvä nähdä sinut elossa, Suga”, kyklooppi jatkoi ja kääntyi Summerganonin (joka oli melkein Tongun pituinen) puoleen. ”Pelkäsin jo että menetimme sinut Abzumolle. Klaani tarvitsee nyt sankareita enemmän kuin koskaan.”
”Varmasti tarvitsee! Mutta meidän kannaatta varmaan lähteä kertomaan seikkailustamme Admineille. Meillä on yhtä ja toista tärkeää asiaa, mitä he varmasti haluaisivat kuulla.”
”Hmm”, Tongu sanoi muuttuen vakavaksi, ”Täälläkin on tapahtunut yhtä ja toista kun olitte poissa, eikä siitä kovin suuri osa ole hyvää. Teidän pitäisi tietää muutama tärkeä seikka ennen kuin lähdette suin päin turuille ja toreille. Tulkaa vetämään teekupposet kanssani niin kerron tarvittavan. Olettekin ilmeisesti juoneet kaiken viskin. Haistan sen kyllä.”
He kävelivät Telakan ahtaiden käytävien ja suurten romuisten hallejen läpi toimistötiloihin ja yhteen telakan taatulla kalmahinaikaisella kalustolla sisustettuun neuvotteluhuoneeseen. Seinässä olevista messinkihanoista tuli teevettä (Telakka toimi käytännössä kiehuvalla vedellä) ja Matoranit ottivat kaapeista teepusseja jä hieman kuivaa kakkua.
”Hommahan on nyt niin, että Ämköön viidakkosaaren valtauksessa, josta varmaan kuulitte pojilta, menetettiin muutakin kuin saari ja Matoraneja. Meillä ei ole enää Ämkoota”, Tongu aloitti hieroen leukaansa.
”Mutta eihän Mäksä voi olla kuollut! Minä olen nähnyt hänen taistelevan. Eivät torakat häntä saa”, Matoro sanoi ihmeissään. Toat vaihtoivat katseita kauhuissaan. Troo oli tukehtua teehensä.
”Valitettavasti ei” Tongu vastasi synkkänä, ”sillä kuten olin sanomassa, Ämköö vaihtoi joukkuetta. Hän on Allianssin riveissä. Ilmoitti siitä itse. En kyllä tiedä Karzhaniakaan siitä että miten tai miksi.”
”Ei helvetti ole totta! Eihän Mäksä- Oletko ihan tosissasi! Voi Destralin Destral!”, Matoro sanoi kiihtyneenä. Muut vaihtelivat katseita kauhuissaan.
”Synkkiä uutisia tosiaan”, Suga sanoi, ”Ja tulevat raskaina kaikille.”
”Niin tekevät. Kuten varmaan huomasitte, luopion vanhat ninjamatoranit on majoitettu tänne, sillä muualla pommitetussa Klaanissa ei ole tarpeeksi tilaa. Kaikki eivät luota heihin, vaikka minusta näyttää siltä, että heidän mestarinsa puolenvaihdos tuli heillekkin täytenä yllätyksenä.”
”Ihan kuin Allianssissa ei olisi aiemminkaan ollut tarpeeksi harmia”, Troo sanoi, ”Onneksi Sumo on poissa pelistä.”
”Toistaiseksi”, Hai pisti väliin. Makutoista ei koskaan tiennyt.
”No, ainakin Abzumon häviö on hyvä uutinen”, Tongu sanoi ja hieroi leukaansa, ”Mutta minulla on muutakin. Tawa on sairaalasiiven teho-osastolla syystä jota kukaan ei tunnun juuri tietävän, mutta ainakaan hän ei ole joutunut taisteluun. En usko, että tapaatte häntä Admin-tornissa.”
”Ja minä kun toivoin pääseväni kotiin suunnittelemaan seuraava seikkailua Metru Nuille”, Matoro sanoi ja hautasi kasvonsa käsiinsä, joita olikin vain yksi, ja siinäkin oli palovammana Athin symboli.
Tunnelmat höyryaluksessa olivat vähintäänkin vaihtelevat.
Juuri alukseen harppuunakaapelilla rullanneet Matoro ja Oraakkeli kömpivät sisään Ilmaraptorin alaluukusta ja tapasivat normaalia hiljaisempaa vauhtia lentävän Ämturin, poissaolevana näköisen Blozarin, jalkojaan heiluttevan ja loukkaantumisestaan paranevan Ontorin, tämän vieressä penkillä totisena istuvan torakkapanttivanki 1034:n, konehuoneessa hiiliä hutkivan Ternokin, aluksen yläosan Matoran-riippukeinuun lepäämään käpertyneen Troopperin ja Pyhää Äitiä ja Sadjea vanhojen juoksuhautakokemusten perusteella hoitavan Hain. Matoron Troopperille jäänyttä parannuskiveä oli kierrätetty vaivaisten kesken, ja heidän olotilansa eivät enää olleet täysin kestämättömiä. Abzumon vankeusaika oli kuitenkin tehnyt pahaa jälkeä etenkin Sadjeen.
Muuta ajattelematta Matoro kuitenkin syöksyi ensin ikkunaan. Näkymä oli kuin painajaisesta, vaikka se saikin Matoron tuntemaan suurta iloa..
Arkkienkeli jatkoi vajoamistaan. Kun hidastettuna aallot söivät sen kuorta, velloivat tornien perustuksissa ja vaahtosivat sen kupeilla. Vesi näytti kiehuvan mustan pallon ympärillä, kun Makutan tuomionkone kävi viimeiseen taisteluun itse luontoa vastaan. Mutta sydän sen sisuksissa ei enää sykkinyt ja meri oli mahtavampi. Pian viimeinenkin piikkipinaakkeli oli kadonnut Hopeiseen Mereen.
”Whii”, Ämtur kommentoi. Matoran ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Eikä koskaan tulisi näkemäänkään.
”Me teimme sen”, Troo sanoi riippumatosta, ”Te teitte se”, hän tähdensi Matorolle ja Oraakkelille. Ikivanha Av-Matoran oli kääntynyt Pyhän Äidin puoleen. Ontor olettivat hänen hokevan mielessään jotain Ath-uskontoon liittyvää diipadaapaa. Kolme Matorania olivat tulleet Laivaston alukselle täysin tuntemattomasta seikkailusta (varsinkaan vanhasta miehestä Toat eivät olleet sanoneet sanakaan), mutta ilmeisesti se olivat erinomaisen tärkeitä henkilöitä.
”Me teimme sen”, Matoro vastasi. ”Joo. Me tosiaan teimme.”
”Mitä siellä oikein tapahtui?” Troo kysyi. Totuus kuolemaa uhkuneen varjoplaneetan häviöstä loivat häneen voimaa vaivoistaan huolimatta. Hän kipusi alas riippumatosta ja katsoi Matoroa ja sitten ikkunasta merelle kohti pohjoista.
”Me taistelimme”, Matoro mietti sanojansa, ”Mutta en muista kaikkea. En nyt, enkä tiedä tulenko muistamaan,” Toa sanoi ja hieroi Cencordin otsalohkoa.
”Entä Abzumo?”
”Hän poissa, toistaiseksi ainakin, eikä taida palata ihan heti. Makutoista ei koskaan tiedä, mutta tuo näyttää aika vahvalta haudalta. Hän menetti ruumiinsa.”
”Varmaan löytää sopivan kahvipurkin jostain, mikäli tulee Manuun”, Ontor sanoi. ”Vaikka ehkä meren pohjassa ei hirveästi kahvipurkkeja ole.”
Matoro ja Troopperi katsoivat miettiliäni merelle pohjoista kohti. Siellä jossain oli koti. Hopeinen meri kimalteli auringossa, mutta edessä oli pilviä.
”Mikäs tuolla kelluu?” Troo sanoi ja osoitti valkoista länttiä hopean keskellä.
Ämtur alkoi laskeutumaan kiertäen kohti valkoista läiskää vaivautumatta katsomaan sitä itse kiikareillaan. Onu-Matoranin Akakun kiikarista oli kuitenkin hyötyä aluksen ohjaamisessa kohteen luokse.
”Mitä näit?” Troo kysyi ja yritti tähyillä kohdetta.
”Jotain mitä tulimme hakemaan. Se on Suga.”
Tämä hätkähdytti Hain ja Blozin katsomaan aluksen tuulilasista kohti merta. Ternokin kiipesi konehuoneesta paikalle.
”Entä jos se on ansa?” Hai kysyi.
”Ehkä se kuitenkaan ei ole,” Matoro vastasi kääntämättä katsettaan. Tämä tuntui liian hyvältä, mutta Abzumon mahdollisuudet kostoon tuntuivat aika pieniltä. Ilmaraptori kiersi kaaressa alaspäin ja laskeutui meriveteen kymmenen metrin päähän jäälautasta. Ilma-alus lipui jäälautan viereen, ja Matoro hyppäsi avatusta sivuovesta lautalle. Ulkona ripsi hiljalleen vettä. Suga makasi lautalla liikkumattomana ja Matoro tarkisti ensitöikseen suuren soturin pulssin.
”Hän on elossa, mutta ilmeisesti tajuttomana tai lumottu,” hän huikkasi alukseen, ”Abzumon temppu tai ei, tulkaahan auttamaan. En jaksa kantaa tätä sankaria yksin varsinkaan yhdellä kädellä!”
Hai ja Troo hyppäsivät jäälautalle, joka upposi hieman syvemmälle, mutta näytti silti tarpeeksi kestävältä. Vaikka Toa-sankarit olivatkin seikkailun ja mäiskinnän uuvuttamia, he saivat kannettua Sugan alukseen. Leveähartijainen soturi ei mahtunut matkustamon sivustoilla oleville sohville makaamaan, mutta Matoranit kokosivat pikaisen vuoteen Keetongun valtavan lentotuolin tyynyistä ja muusta Ilmaraptorin pehmeästä irtaimistosta.
”No oho”, Ontor sanoi äimänä, ”Tämä on vähän kuin silloin, kun löysimme Tongun, Guartsun ja Manun siltä luodolta.”
”Nyt kaipaamme enää mekaanisella lautalla makaavaa sammutettua Killjoytä”, Troo totesi.
Hai ja Mato tutkivat Summerganonin. Soturi ei ollut fyysisesti vammautunut muutamia ruhjeita lukuunottamatta, mutta ei vastannut juurikaan ärsykkeisiin. He kokeilivat jopa irrottaa voimattoman Hunan Sugan kasvoilta, mutta sankari pysyi höyhensaarilla.
”Minä tiedän mikä toimii”, Ontor sanoi, ”Ternie, pistähän kierros viskiä kiertämään. Tynnyri on vielä puolillaan, ja muutkin kaipaavat vähän lämmikettä. Ja onhan meillä teetäkin jos joku on siitä kiinnostunut.”
”Puolikas minulle”, Matoro sanoi.
”Lasillinen tänne”, Troo ja Hai sanoivat.
”Isä Ath ei luonut Matoranien aivoja sotkettaviksi”, Oraakkeli sanoi myös Sadjen ja Pyhän Äidin puolesta, ”Me otamme teetä”.
Ternok laittoi Haille, Troolle, Ontorille ja itselleen lasillisen sekä Matorolle puolikkaan. Hän ojensi myös toisen paukun jään Toalle Sugan herättelemistä varten. Matoro kippasi tulijuoman Sugan ruokatorveen, ja taikajuoman vaikutus alkoi tuntua jään soturin kehossa. Suga tuhisi ja tutisi, käänsi kylkeä ja alkoi kuorsaamaan voimakkaasti. Selvät elonmerkit olivat helpottavaa (Ja huvittavaa) nähtävää, mutta paukusta huolimatta Sugaa ei saatu hereille. Kuorsaamisen ääni kävi höyrymoottoreiden jylyn ylitse, ja huomattava määrä miehistön aivokapasiteetista kului sen miettimiseen, miksi hemmetissä kuorsaamista merkittiin Z-kirjaimella.
Matoro istui pehmikkeistä ja tavaroista tyhjennettyyn Tongun lentotuoliin ja katsoi merta. Vasta nyt tilanteen lauettua hän tunsi polttavan kivun ainoassa kädessään. Nimdan siru oli turvallisesti Toan mustan panssarin kätköissä, mutta sen käytöstä vapautunut energia oli polttanut pahat palovammat. Matoro meinasi kysyä asiasta Oraakkelilta, mutta palovamma ei näyttänyt erityisen taianomaiselta, joten Toa tyytyi puhdistamaan sen viskitilkalla ja sitoi haavan Ilmaraptorin hanskikaslokerosta löytyneillä sidostarpeilla.
Ternok istahti toipilaana istuvan Ontorin viereen nauttimaan lasillisestaan. Troopperi oli mennyt konehuoneeseen pitämään tulta yllä palautuvilla tulen elementtivoimillaan. Toa halusi pikaisesti Klaaniin, eikä Sugan kuorsaus ollut tähän pienin syy.
Ternok tarkasteli aluksen perällä vastakkaisissa nurkissa itsekseen istuvia torakkaupseeria ja Blozsaria. Kumpikaan ei ollut vastannut mitenkään juomatarjoiluun. Tulen Toa tuntui olevan jonkinlaisessa puoliunessa, eikä Ternok tiennyt, miten Nazorakein elimistö kestäisi alkoholia.
”Lorautahan vähän terästä tuon mummelin teehen. Se vain istuu kuin tatti”, Ontor kuiskasi toverilleen ja osoitti ilmiselvästi sokeaa Pyhää Äitiä. Ternok virnisti. Pannu vihelsi konehuoneessa, jossa se oli keittänyt teetä tulipesän lämmössä. Ternok hipsi hakemaan sen ja kaatoi konehuoneessa teet kolmeen lommoiseen peltikuppiin. Hihitellen hän lorautti lirauksen viskiä yhteen kupeista ja kääntyi palatakseen matkustamoon. Onu-Matoranin sydän hyppäsei kurkkuun, kun hän tuojottikin ikivanhaa rituaalipakaria ja sen takana loistavia ikivanhoja silmiä.
Oraakkeli veti Ternokin konehuoneen varjoihin päättäväisellä liikkeellä tuijottaen tätä suoraan silmiin. Katse oli vaikuttavin, minkä Ternok oli koskaan nähnyt Matoranin –tai kenekään muunkaan- kasvoilla.
”Athistien Pyhä Äiti voi olla sokea, mutta hän näkee pienen mielesi typerimmätkin ajatukset”, Oraakkeli kuiskai, ”Kehotan kunnioittamaan voimaa, joka käy sinun mielesi ylitse, ja minunkin. Selvemmin sanottuna hän voisi tuhota aivosolukkosi siihen paikkaan.”
Oraakkeli poistui rauhallisesti matkustamoon. Suga kuorsasi yhä. Ternokin onneksi pannussa oli vielä teetä yhteen lisäkupilliseen.
Tunnelmat höyryaluksessa olivat vähintäänkin vaihtelevat.
Juuri alukseen harppuunakaapelilla rullanneet Matoro ja Oraakkeli kömpivät sisään Ilmaraptorin alaluukusta ja tapasivat normaalia hiljaisempaa vauhtia lentävän Ämturin, poissaolevana näköisen Blozarin, jalkojaan heiluttevan ja loukkaantumisestaan paranevan Ontorin, tämän vieressä penkillä totisena istuvan torakkapanttivanki 1034:n, konehuoneessa hiiliä hutkivan Ternokin, aluksen yläosan Matoran-riippukeinuun lepäämään käpertyneen Troopperin ja Pyhää Äitiä ja Sadjea vanhojen juoksuhautakokemusten perusteella hoitavan Hain. Matoron Troopperille jäänyttä parannuskiveä oli kierrätetty vaivaisten kesken, ja heidän olotilansa eivät enää olleet täysin kestämättömiä. Abzumon vankeusaika oli kuitenkin tehnyt pahaa jälkeä etenkin Sadjeen.
Muuta ajattelematta Matoro kuitenkin syöksyi ensin ikkunaan. Näkymä oli kuin painajaisesta, vaikka se saikin Matoron tuntemaan suurta iloa..
Arkkienkeli jatkoi vajoamistaan. Kun hidastettuna aallot söivät sen kuorta, velloivat tornien perustuksissa ja vaahtosivat sen kupeilla. Vesi näytti kiehuvan mustan pallon ympärillä, kun Makutan tuomionkone kävi viimeiseen taisteluun itse luontoa vastaan. Mutta sydän sen sisuksissa ei enää sykkinyt ja meri oli mahtavampi. Pian viimeinenkin piikkipinaakkeli oli kadonnut Hopeiseen Mereen.
Whii, Ämtur kommentoi. Matoran ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Eikä koskaan tulisi näkemäänkään.
Me teimme sen, Troo sanoi riippumatosta, Te teitte se, hän tähdensi Matorolle ja Oraakkelille. Ikivanha Av-Matoran oli kääntynyt Pyhän Äidin puoleen. Ontor olettivat hänen hokevan mielessään jotain Ath-uskontoon liittyvää diipadaapaa. Kolme Matorania olivat tulleet Laivaston alukselle täysin tuntemattomasta seikkailusta (varsinkaan vanhasta miehestä Toat eivät olleet sanoneet sanakaan), mutta ilmeisesti se olivat erinomaisen tärkeitä henkilöitä.
Me teimme sen, Matoro vastasi. Joo. Me tosiaan teimme.
Mitä siellä oikein tapahtui? Troo kysyi. Totuus kuolemaa uhkuneen varjoplaneetan häviöstä loivat häneen voimaa vaivoistaan huolimatta. Hän kipusi alas riippumatosta ja katsoi Matoroa ja sitten ikkunasta merelle kohti pohjoista.
Me taistelimme, Matoro mietti sanojansa, Mutta en muista kaikkea. En nyt, enkä tiedä tulenko muistamaan, Toa sanoi ja hieroi Cencordin otsalohkoa.
Entä Abzumo?
Hän poissa, toistaiseksi ainakin, eikä taida palata ihan heti. Makutoista ei koskaan tiedä, mutta tuo näyttää aika vahvalta haudalta. Hän menetti ruumiinsa.
Varmaan löytää sopivan kahvipurkin jostain, mikäli tulee Manuun, Ontor sanoi. Vaikka ehkä meren pohjassa ei hirveästi kahvipurkkeja ole.
Matoro ja Troopperi katsoivat miettiliäni merelle pohjoista kohti. Siellä jossain oli koti. Hopeinen meri kimalteli auringossa, mutta edessä oli pilviä.
Mikäs tuolla kelluu? Troo sanoi ja osoitti valkoista länttiä hopean keskellä.
Ämtur alkoi laskeutumaan kiertäen kohti valkoista läiskää vaivautumatta katsomaan sitä itse kiikareillaan. Onu-Matoranin Akakun kiikarista oli kuitenkin hyötyä aluksen ohjaamisessa kohteen luokse.
Mitä näit? Troo kysyi ja yritti tähyillä kohdetta.
Jotain mitä tulimme hakemaan. Se on Suga.
Tämä hätkähdytti Hain ja Blozin katsomaan aluksen tuulilasista kohti merta. Ternokin kiipesi konehuoneesta paikalle.
Entä jos se on ansa? Hai kysyi.
Ehkä se kuitenkaan ei ole, Matoro vastasi kääntämättä katsettaan. Tämä tuntui liian hyvältä, mutta Abzumon mahdollisuudet kostoon tuntuivat aika pieniltä. Ilmaraptori kiersi kaaressa alaspäin ja laskeutui meriveteen kymmenen metrin päähän jäälautasta. Ilma-alus lipui jäälautan viereen, ja Matoro hyppäsi avatusta sivuovesta lautalle. Ulkona ripsi hiljalleen vettä. Suga makasi lautalla liikkumattomana ja Matoro tarkisti ensitöikseen suuren soturin pulssin.
Hän on elossa, mutta ilmeisesti tajuttomana tai lumottu, hän huikkasi alukseen, Abzumon temppu tai ei, tulkaahan auttamaan. En jaksa kantaa tätä sankaria yksin varsinkaan yhdellä kädellä!
Hai ja Troo hyppäsivät jäälautalle, joka upposi hieman syvemmälle, mutta näytti silti tarpeeksi kestävältä. Vaikka Toa-sankarit olivatkin seikkailun ja mäiskinnän uuvuttamia, he saivat kannettua Sugan alukseen. Leveähartijainen soturi ei mahtunut matkustamon sivustoilla oleville sohville makaamaan, mutta Matoranit kokosivat pikaisen vuoteen Keetongun valtavan lentotuolin tyynyistä ja muusta Ilmaraptorin pehmeästä irtaimistosta.
No oho, Ontor sanoi äimänä, Tämä on vähän kuin silloin, kun löysimme Tongun, Guartsun ja Manun siltä luodolta.
Nyt kaipaamme enää mekaanisella lautalla makaavaa sammutettua Killjoytä, Troo totesi.
Hai ja Mato tutkivat Summerganonin. Soturi ei ollut fyysisesti vammautunut muutamia ruhjeita lukuunottamatta, mutta ei vastannut juurikaan ärsykkeisiin. He kokeilivat jopa irrottaa voimattoman Hunan Sugan kasvoilta, mutta sankari pysyi höyhensaarilla.
Minä tiedän mikä toimii, Ontor sanoi, Ternie, pistähän kierros viskiä kiertämään. Tynnyri on vielä puolillaan, ja muutkin kaipaavat vähän lämmikettä. Ja onhan meillä teetäkin jos joku on siitä kiinnostunut.
Puolikas minulle, Matoro sanoi.
Lasillinen tänne, Troo ja Hai sanoivat.
Isä Ath ei luonut Matoranien aivoja sotkettaviksi, Oraakkeli sanoi myös Sadjen ja Pyhän Äidin puolesta, Me otamme teetä.
Ternok laittoi Haille, Troolle, Ontorille ja itselleen lasillisen sekä Matorolle puolikkaan. Hän ojensi myös toisen paukun jään Toalle Sugan herättelemistä varten. Matoro kippasi tulijuoman Sugan ruokatorveen, ja taikajuoman vaikutus alkoi tuntua jään soturin kehossa. Suga tuhisi ja tutisi, käänsi kylkeä ja alkoi kuorsaamaan voimakkaasti. Selvät elonmerkit olivat helpottavaa (Ja huvittavaa) nähtävää, mutta paukusta huolimatta Sugaa ei saatu hereille. Kuorsaamisen ääni kävi höyrymoottoreiden jylyn ylitse, ja huomattava määrä miehistön aivokapasiteetista kului sen miettimiseen, miksi hemmetissä kuorsaamista merkittiin Z-kirjaimella.
Matoro istui pehmikkeistä ja tavaroista tyhjennettyyn Tongun lentotuoliin ja katsoi merta. Vasta nyt tilanteen lauettua hän tunsi polttavan kivun ainoassa kädessään. Nimdan siru oli turvallisesti Toan mustan panssarin kätköissä, mutta sen käytöstä vapautunut energia oli polttanut pahat palovammat. Matoro meinasi kysyä asiasta Oraakkelilta, mutta palovamma ei näyttänyt erityisen taianomaiselta, joten Toa tyytyi puhdistamaan sen viskitilkalla ja sitoi haavan Ilmaraptorin hanskikaslokerosta löytyneillä sidostarpeilla.
Ternok istahti toipilaana istuvan Ontorin viereen nauttimaan lasillisestaan. Troopperi oli mennyt konehuoneeseen pitämään tulta yllä palautuvilla tulen elementtivoimillaan. Toa halusi pikaisesti Klaaniin, eikä Sugan kuorsaus ollut tähän pienin syy.
Ternok tarkasteli aluksen perällä vastakkaisissa nurkissa itsekseen istuvia torakkaupseeria ja Blozsaria. Kumpikaan ei ollut vastannut mitenkään juomatarjoiluun. Tulen Toa tuntui olevan jonkinlaisessa puoliunessa, eikä Ternok tiennyt, miten Nazorakein elimistö kestäisi alkoholia.
Lorautahan vähän terästä tuon mummelin teehen. Se vain istuu kuin tatti, Ontor kuiskasi toverilleen ja osoitti ilmiselvästi sokeaa Pyhää Äitiä. Ternok virnisti. Pannu vihelsi konehuoneessa, jossa se oli keittänyt teetä tulipesän lämmössä. Ternok hipsi hakemaan sen ja kaatoi konehuoneessa teet kolmeen lommoiseen peltikuppiin. Hihitellen hän lorautti lirauksen viskiä yhteen kupeista ja kääntyi palatakseen matkustamoon. Onu-Matoranin sydän hyppäsei kurkkuun, kun hän tuojottikin ikivanhaa rituaalipakaria ja sen takana loistavia ikivanhoja silmiä.
Oraakkeli veti Ternokin konehuoneen varjoihin päättäväisellä liikkeellä tuijottaen tätä suoraan silmiin. Katse oli vaikuttavin, minkä Ternok oli koskaan nähnyt Matoranin tai kenekään muunkaan- kasvoilla. Athistien Pyhä Äiti voi olla sokea, mutta hän näkee pienen mielesi typerimmätkin ajatukset, Oraakkeli kuiskai, Kehotan kunnioittamaan voimaa, joka käy sinun mielesi ylitse, ja minunkin. Selvemmin sanottuna hän voisi tuhota aivosolukkosi siihen paikkaan.
Oraakkeli poistui rauhallisesti matkustamoon. Suga kuorsasi yhä. Ternokin onneksi pannussa oli vielä teetä yhteen lisäkupilliseen.
Arkkienkelin sydän pysähtyi. Se oli täysin hiljaa ja täysin liikkumatta ehkä jopa minuutteja. Sitten tuskallinen sykäys pakotti sydämen taas liikkeelle. Sen pulssi ei kuitenkaan enää ollut yhtä vahva. Aluksen orgaanista reaktoria ympäröivä panssarilasi oli säröillyt.
Toat makasivat tasanteilla henkihieverissä ja tajunnan rajamailla. Oli täysin äänetöntä. Se oli kaikista pahinta. Hiljaisuuden rikkoi makuta Abzumon putoamisen aiheuttama metallinen tömähdys. Paikallaan hoiperteleva makuta otti muutaman askeleen. Sen silmien sininen hehku ei ollut kadonnut mihinkään. Nimdan sirua puristava koura tärisi holtittomasti.
”Anteeksianto on hyvän jumalan merkki”, Abzumo sanoi hengitys rahisten. ”Rakastakaa minua ja kumartakaa.”
Kaikki huoneessa olijat Abzumoa lukuunottamatta olivat maassa. Hiljaisuus oli kuolettava. Toa Matoro raotti silmiään ja kirosi mielessään makutan nimeä. Lopulta hän kuitenkin vajosi pimeyteen, tiedottomuuteen. Konehuoneen läpitunkeva, sotaisa syke jatkoi painamistaan. Sinisyyden aalto oli jättänyt ilmoille utuisen epätodellisuuden tunteen, joka ei kadonnut. Sydäntä ja sen alla häämöttävää pohjatonta kuilua ympäröivillä tasanteilla lojuvat hahmot olisivat hyvinkin voineet olla kuolleita. Yksi heistä kuitenkin nousi. Mustaan, taistelussa riekaloituneen kaapuun verhoutunut av-matoran keskitti kaiken voimansa vanhoihin käsiinsä ja ponnisti ylös. Sinisen Pakarin silmäaukoista katsoi vanha, heikko ja vain puoliksi tajuissaan pysyttelevä katse. Se ei silti pakoillut katsekontaktia itse pirun kanssa. ”Luota minuun”, Oraakkeli sanoi hengittäen raskaasti. ”Kuolen mieluummin.”
Soturimunkki horjui paikallaan. Koko maailma tuntui edelleen pyörivän kuin jyrsijärahi biojäristyksessä. Makuta Abzumo naurahti. ”Oraakkeli pieni. Sinähän uskot Athiin. Sssssinähän uskot hänen rakkauteensa. Minun armooni.” Sinertävien demoninsilmien katse oli syyttävä ja alentava. ”Polvistu.”
”Tiedätkö sinä pätkääkään, mitä pitelet kädessäsi, makuta”, Oraakkeli sanoi haudanvakavana. ”Tiedätkö sinä, minkälaista voimaa juuri vapautit käsistäsi?”
”Jumalan voimaa”, Abzumo sanoi hekumoiden. ”Mielen voimaa. Kaikki, mihin tämä yksinäinen ssssiru pystyy… kuvittele kokonainen. Kuvittele mielikuvitussss vapautettuna vankilastaan!”
”Ei, Abzumo”, Oraakkeli sanoi. ”En kuvittele. Älä kuvittele sinäkään. Sinua ennen jo tuhannet murhaajat, petturit, sadistit ja sotaherrat ovat havitelleet sitä.” Oraakkeli piti tauon ja kallisti päätään hieman kenoon. ”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”
Abzumo nauroi kolkosti. ”Oraakkeli. Edessss näin voimakkaalla aseella ei tee mitään, jos käyttäjän tahto on heikko.”
”Käyttäjän”, Oraakkeli sanoi vaisusti ja yskäisi. Yskös maistui vereltä. ”Sinä et ymmärrä etkä näe edelleenkään. Luulet, että sinä käytit sirua. Luulit hallinneesi sitä.” Oraakkelin katse oli pelokas, kun hän tajusi täysin, mitä katsoi. Makuta Abzumo tärisi holtittomasti kuin paleltuva matoran. Olennon kämmenessä hehkuvan sinertävän artifaktin sydämestä syöksyneet siniset suonet olivat kietoutuneet makutan kämmenen ja koko käsivarren ympärille ja puristuivat kiristävällä otteella. Niiden terävät kärjet porautuivat Abzumon lihan läpi ja sykkivät sinistä energiaa makutan sisälle. Eikä olento tuntunut edes huomaavan.
Sirusta kuului yhä lievää huminaa. Oraakkelin päähän sattui, mutta niin sattui ilmeisesti Abzumoonkin. ”Siru käyttää sinua. Et sinä sitä.”
Abzumo nauroi. Matala hirviömäinen nauruääni nousi joka sekunti kimeämmäksi ja kimeämmäksi. Pimeyden herra tärisi entistä holtittomammin. ”Naurettavaa!” hän kirkui. ”Minä olen sen herra! Minä päätän, miten todellisuuden suonet sykkivät! Minä!”
Oraakkeli huokaisi syvään. Hän sulki silmänsä. ”Makuta Abzumo”, soturimunkki sanoi ilman pilkettäkään siitä inhosta, joka hänen äänensävystään oli aiemmin huokunut. ”Minä pyydän nyt viimeisen kerran. Jätä tämä farssi taaksesi. Heitä siru mereen.” Oraakkeli laski päänsä synkästi kuin alentuen kohtaloonsa. ”Pelasta edes itsesi.”
Abzumo näytti yllättyneeltä. Yllättyneisyys muuttui jälleen huvittuneeksi. ”Yritätkö sinä säälittävä matoran pelastaa minut? Mikä sinä luulet olevasi?”
”Minä olen vanhempi kuin sinä, makuta”, Oraakkeli sanoi tiukasti. ”Tiedätkö, kuinka kauan matoranien jalat ovat astelleet pienen universumimme rantahiekassa? Tiedätkö, ketkä hengittivät sen happea ensimmäisenä? Me. Me matoranit. Et sinä, makuta. Sinä synnyit ikiyön vuosisatoina. Me olimme paikalla silloin, kun kaksoisaurinkojen ensimmäiset aamuiset säteet heijastuivat Hopeisesta merestä ja antoivat luomakunnalle sielun.”
Soturimunkin kädet puristuivat nyrkeiksi. ”Älä siis kertaakaan luule voivasi edes teeskennellä jumalaa. Ymmärrä, mitä olet tekemässä. Olet tavoittelemassa taivaita. Ja kun yrität tuoda tähdet maan pinnalle, huomaatkin, että niiden hehku polttaa sinut elävältä.” Oraakkeli laskeutui polvilleen ja piti katsensa lattiassa.
”Minä pyydän. Luovuta ennen kuin on liian myöhäistä. Sinulle ja meille kaikille.”
Abzumo oli täysin hiljaa. Arkkienkelin sydän tykytti yhä heikkenevällä rytmillä. Makutan virne ei ollut kadonnut mihinkään, mutta se ei ollut täysin aito. Kuolettavalla päättäväisyydellä Abzumo nosti vapaan kätensä kohti Oraakkelia ja avasi kämmenensä. ”Ei”, makuta sanoi kuin kuiskaten.
Sinistä välähdystä seurasi korvia repivä ääni. Se kuulosti metallin repeytymiseltä ja tuskalta, mutta se oli ohi sekunnissa.
Musta kaapu riekaloitui. Sinivalkoinen matoran lensi ilman halki kuin hidastettuna. Konehuoneen lattiatasanne pirstoutui suihkuksi kipinöitä ja kuumaa rautaa. Punaisten silmien katse vilkaisi ilmalennon aikana vielä kerran makuta Abzumoa. Silmät kysyivät vielä kerran: Miksi? Valkoinen hahmo syöksyi äänettömästi Arkkienkelin sydämen alla häämöttävään loputtomaan kuiluun. Sekunneissa Oraakkeli oli poissa.
Jäi vain kuolettava hiljaisuus. Toa Matoro oli noussut polvilleen ja raotti silmiään. Kammion sinipunainen valo tuntui siltä kuin häntä olisi isketty tikareilla silmiin. Ensimmäinen asia, jonka Matoro näki noustuaan ylös, oli kuolettava sininen välähdys ja sinivalkoinen matoranin ruumis, joka syöksyi valtavan sydämen alla häämöttävään kuiluun.
Sanaakaan sanomatta Matoro ponkaisi ylös. Hän otti kaksi hoipertelevaa askelta kohti tasanteensa reunaa. Kolmanteen askeleista hän kohdisti kaikki voimansa. Valkoinen Toa loikkasi epäröimättä valtavaan kuoleman kuiluun pienen matoranruumiin perään. Harppuuna virittyi.
”Okei, sinä vahingoittunut huone, lakkaa pyörimästä”, Bloz sanoi yrittäen päästä pystyyn. Hän oli saanut juuri selkäänsä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja jälkimmäinen tuntui kuusi kertaa pahemmalta.
Blosz hereillä? kuului ääni hänen päässään.
Ja sitten Toa tajusi ettei Matoa näkynyt missään. Samperin telepaatit, Toa ajatteli. Kuulin tuon. Nojoo, sori, missä sinä olet Mato? Menossa auttamaan Oraakkelia. Vie sinä vangit ja muut Toat turvaan. Mutta… Ei muttia Bloz. Teistä ei ole nyt täällä hyötyä. Abzumolla on mieli aseenaan.
Bloz hiljeni ja päätti totella. Oli kurjaa jättää Matoro tänne yksin, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja.
Bloz alkoi näpytellä nappuloita ranteessa olevalla näytöllään ja laittoi kuulokkeen korvaansa.
Ilmaraptori
”Ontor, alan saada signaalia”, Ternok sanoi.
Haloo, kuuluko. Bloz täällä. Tarvitsemme nyt taksia. Minä, Troo, Hai, Pyhä Äiti ja Sadje olemme tulossa. Matolla… on kiireitä. ”Missä Killjoy ja Summerganon ovat?” Ternok kysyi. En tiedä. Suga on ilmeisesti saarella, häntä emme voi auttaa. Killjoy on viety jonnekin. ”Jätättekö te Matoron sinne?” Ei ole vaihtehtoja. Zumolla on mieli aseenaan eikä Oraakkeli kestä kovinkaan kauaa. Tulkaa pian. ”Olemme lähettyvillä, mutta miten aiotte tulla tänne. Ei siellä ole ovia tai mitään…” Minä teen sellaisen.
* *
Ternok ja Ontor näkivät, kun Bloszar leikkasi lämpösäteillään reiän Arkkienkeliin. Hai kantoi tajutonta Pyhää Äitiä. Troo ja Sadje seisoivat juuri ja juuri.
Kakskko ohjasi Ilmaraptorin aivan mustan pallon viereen ja avasivat oven. Hai teki siihen jäävallin, jotta he onnistuivat kävelemään alukseen.
”Mitä siellä oikein tapahtui?” Ontor kysyi.
Kukaan ei vastannut. Pyhä Äiti oli tajuton, Troo ja Sadje vain makasivat ja Bloz ja Hai vain katsoivat ikkunasta surullisina Arkkienkeliä.
* *
Matoro syöksyi kuiluun tyylipuhtaalla sukelluksella. Oraakkeli putosi kovaa alaspäin, kohti jossain kaukana satoja metrejä alhaalla päin näkyvää päivänvaloa. Sydämen aavemainen tykytys kuului kovana ja aavemaisena ilmassa. Matoro kuuli Makutan huutavan jossakin ylhäällä. Vain hetki sitten se oli saanut koko pelastusryhmän henkihieveriin yhdellä iskulla Nimdasta.
Matoro yritti ohjata vapaapudotustaan. Lukemattomat kuilun sisäpinnassa olevat kuviot välähtelivät hänen näkökenttänsä ohi. Toa putosi Oraakkelia nopeammin, ja oli nyt miltei matoranin yllä. Ennen kuin Matoran ehti tajuta mitä tapahtui, Matoro oli jo napannut tästä kiinni rintakehän ympäriltä ja laukaissut harppuunan ylös. Terä iskeytyi seinämään kilahtaen, ja Toa alkoi kelata sitä.
No tällä kertaa minä pelastin sinut, Matoro sanoi kevyesti. Oraakkeli ei keksinyt vastattavaa, joten tyytyi nyökkäämään huohottaen. Sitten kuului korvia riipivää ääntä, kun metallia raastettiin rikki: Abzumo laskeutui kuiluun hidastaen putoamistaan pitämällä terävillä kynsillä, jotka oli ilmeisesti juuri kasvattanut, kiinni metallisesta seinästä, johon raapiutui syvät urat. Kaipasitteko minua? tämä nauroi kuuloelimet hajottavan kirkunan säestämänä. Matoro puri hampaitaan yhteen. Abzumolle oli pakko tehdä jotakin. Muuten he kaikki kuolisivat täällä. Hän kelasi vaihtoehtoja päässään. Epsilon oli näyttänyt voimansa vähän aikaa sitten, sitä ei voisi vastustaa. Oliko heillä oikeastaan mitään mahdollisuuksia.
Silloin Matoro sai idean.
Tai hän ei ollut varma saiko hän sen, vai annettiinko se hänelle.
Ei hän voisi tehdä sitä. Nimda on pyhä. Sitä ei saa käyttää. Ainoastaan hullut, jotka haluavat olla jumalia, käyttävät sitä.
Entä jos ei olisi muuta mahdollisuutta?
Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan Oraakkeli odotti jään toan reaktiota. Abzumon kuolemaa huokuvat punaiset silmät näkyivät hyvin kuilun hämäryydessä. Sentään ne eivät enää huokuneet sinisinä kuin Nimda itse. Makuta oli nyt täysin hallinnassa. Niin oli vain pahempi.
Hyppää reppuselkääni, Matoro sanoi yhtäkkiä matoranille telepaattisesti. Äläkä päästä irti.
Toa loi alleen pienen jäisen tasanteen, jolle hän pudottautui Oraakkelin kanssa. Hänen ehjä kätensä veti haarniskan suojista Beetan. Sen vaaleansininen hohde paistoi aavemaisesti Toan valkoisen nyrkin läpi. Hänen ilmeensä oli haudanvakava, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat Abzumoa.
Sinua ei tule tämän jälkeen enää kukaan kaipaamaan, hän sanoi sana kerrallaan hitaasti.
Matoro singahti kohti Abzumoa Nimdan tuoman levitaatiovoiman avulla ja iski tätä päin miekallaan, mutta makuta väisti tiputtautumalla alemmas kuiluun. Matoron miekka osui seinään, ja Abzumo yritti silputa hänen jalkansa kynsillään. Matoro nousi ylemmäs kuilussa väistäen iskun, ja makuta seurasi perässä uskomattomalla nopeudella.
Matoro ei oikein tiennyt, mihin kaikkeen Nimdan sirun avulla pystyi, mutta jokin korkeampi voima tuntui ohjaavan häntä hänen päänsä sisällä. Nimda laukaisi voimakkaan pulssin, joka oli heittää Abzumon kuilun pohjaan, mutta tämä sai pidettyä kiinni seinästä. Halpa temppu, sinä kurja! makuta karjui. Nimdan sirut kohtaavat taistelussa! Nyt näemme, kumman mieli on voimakkaampi, Matoro the Blacksnow!
Oraakkeli Matoron selässä sanoi jotain, mutta toa ei kuullut. Abzumo nousi leijumaan hänen tasolleen ja teki kädellään liikkeen, joka sai Matoron näkökentän värjäytymään punaiseksi. Me elämme kaikki täällä, Matoro, Abzumo lausui mysteerillisesti. Hänen takanaan alkoi kuilun seinämä muuttua verenpunaisiksi ja hehkuvan violeteiksi kaariksi, kiemuroiksi ja teräviksi kulmiksi, kun kiemurat vaihtoivat yhtäkkisesti suuntaa. Ja koko sekamelska liikkui silmiä hämäävästi aiheuttaen optisia harhoja. Abzumo nauroi. Fraktaaleja tähän maailmaan. Vain sinua varten, pikkuinen, makuta sanoi huvittuneena. Matoro hyökkäsi päin makutaa, mutta sitten fraktaalikuviot tulivat kolmiulotteisuuteen ja yrittivät syödä Matoron, saada hänet sisälle massaansa, nielaista hänen olemuksensa. Hän repii tuon kaiken päästään, sanoi ääni jään toan pään sisällä. Keksi jotakin, vastusta! Matoro nosti Nimdan sirun korkealle päänsä yläpuolelle ja keskittyi. Sininen hehku tuntui polttavan hänen kättään, mutta toa ei välittänyt.
Menkää pois, Matoro sanoi itsekseen. Valkoiset ja siniset kiemurat syöksyivät toan kädestä joka suuntaan työntäen Abzumon fraktaaleja poispäin. Ne kamppailivat. Sekä toa että makuta keskittyivät oman luomuksensa ylläpitoon.
Matoro tärisi. Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hän keskitti kaiken tahdonvoimansa siruun. Toa kuvitteli Abzumon hirviömäisen hymyn. Hän kuuli makutan sihinän päänsä sisällä. Hänen näkökenttänsä välähteli sinistä ja violettia. Todellisuus katosi värien pyörteeseen. Maailman valtasi kohina. Vain Nimdalla oli merkitystä.
Silloin Abzumon luomukset räjähtivät tuhansiksi lasimaisiksi sirpaleiksi joka suuntaan. Paineaalto iskeytyi kuilun seiniin, ja koko massiivinen alus tuntui tärisevän. Matoro osoitti kädellään Abzumoa, ja loi valtavan valkoisen seinämän syöksymään kohti Abzumoa. Makuta vastasi samalla mitalla. Voimien osuessa yhteen kuilun keskellä paineaalto heitti kummankin taistelijan seiniin. Alus tärähti. Arkkienkelin sydämen lyönnit alkoivat kuulua epäsäännöllisinä.
Sinä menet mereen sinä putoat yhdessä rakkaan Arkkienkelisi kanssa, Matoro huohotti. Nimda poltti hänen valkoista nyrkkiään, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli iskettävä lisää. Oli murskattava makuta.
Kyllä! Abzumo huudahti. Iske minua. Iske lisää. Antaa tulla! Hänen viittansa liehahti peittäen maailman. Se laskeutui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin kumpaankaan liikkeeseen ei ollut kulunut lainkaan aikaa, tai siltä ainakin tuntui. Kun kangas laskeutui lepattaen, se paljasti takaansa esiin leijailevia palloja. Eri värisiä, eri kokoisia, kaikki hehkuvia ja täynnä vaarallisen näköisiä piikkejä sekä lonkeroita. Makuta syöksähti kohti Matoroa ja iski tätä käsiinsä ilmestyneellä viikatteella, jonka tämä torjui vaivoin miekallaan. Yksi pallo leijaili Matoron jalan luokse ja tarttui siihen lonkeroillaan. Se puristi itsensä tiukasti kiinni toan jalkaan lävistäen sen samalla piikeillään.
Matoro parkaisi ja oli menettää päänsä. Muutkin pallot yrittivät kouria Matoroa lonkeroillaan, ja toa ei voinut estää niitä ollessaan liian kiireinen Abzumon iskujen torjumisessa. Sitten Matoro tunsi, kun Oraakkeli nousi hänen hartioilleen seisomaan ja tarttui kiinni lähimmän pallon lonkerosta ja paiskasi sen kohti makutaa, joka teki nopean väistöliikkeen. Käytä alitajuntaasi, Oraakkeli viestitti ja sieppasi miekan Matoron kädestä. Ja hanki uusi miekka.
Matoro ajatteli miekkaa, parasta ikinä näkemäänsä Ämkoon kantamaa katanaa, ja sellainen ilmestyi hänen käsiinsä. Oraakkelin torjuessa piikikkäitä hehkuvia lonkeropalloja Matoro kävi jälleen Abzumon kimppuun. Tämä heilautti viikatteensa varren kohti yhtä palloa, joka lähti saamallaan liike-energialla uskomattoman nopeasti liikkeelle. Ja osui Matoron vatsaan. Toa ähkäisi ja taipui kaksinkerroin, mikä sai piikkisen pallon tunkeutumaan myös hänen rintakehäänsä. Abzumo syöksähti eteenpäin ja huitaisi häntä kohti, jolloin Oraakkeli torjui iskun osittain ja sai piikkipallon käteensä. Abzumon osittain torjuttu isku osui Matoroa oikeaan pohkeeseen, johon repeytyi suurempi haava, kuin järjen mukaan olisi pitänyt. Makuta virnuili Matoron perääntyessä ja repiessä piikkipalloa vatsastaan. Oraakkeli oli repinyt raaasti omasta kädestään irti palleron ja paiskannut sen muita palloja päin. Ovatko isojen poikien leikit liian rajuja pikku Matorolle? Abzumo rääkyi ilkkuvalla sävyllä. Hikipisara vierähti Matoron naamiolta ja tipahti tyhjyyteen.
Oraakkeli huiteli edelleen palloja. Matoro muisti sanat: Käytä alitajuntaasi. Hänen viereensä alkoi materialisoitua hahmoja. Abzumo tunnisti nämä; Summerganon, Killjoy, kadonneet toverit. Ehei, tätä sinä et tee! Makuta karjaisi, ja hänen sirunsa välähti sinisestä punertavaksi vaihtuen. Matoron vieressä seisovat hahmot muuttivat muotoaan ennen kuin tulivat täysin näkyviksi.
Matoro katseli kauhuissaan näkyä.
Nuket. Marionetin silmätön pää tuijotti suoraan hänen sieluunsa Abzumon naurun soidessa taustalla. Sen vieressä seisoi posliininaamainen mustanpuhuva Vatsastapuhuja.
Nuket. Voi Mata Nui, Nuket.
Matoro taisteli paniikkia vastaan. Nuket. Hän ei selviäisi. Hänen painajaisensa hyökkäsivät. Maailma pyöri vailla muotoa. Kaikki fyysiset muodot olivat kadonneet.
Matoro yritti torjua vihollisensa hänen mielensä sisältä henkiin tuoman Marionetin iskun. Hän epäonnistui, ja ajatuksen voimalla luotu miekka lensi ja särkyi. Toa sai valkoisen olennon miekasta iskun rintapanssariinsa, mutta onnistui väistämään seuraavan täpärästi. Hän yritti keskittyä sirun voimaan, mutta ei kyennyt. Pelko lamaannutti. Abzumo nauroi jossakin miljardien ja taas miljardien kilometrien päässä. Hän oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hirviön nauru kaikui kaikkialla.
Oraakkeli kutsui häntä. Matoro ei saanut telepaattisesta viestistä selvää, mutta rohkaistui jo sen äänensävystä. Ei, hän ei ollut yksin. Ei koskaan olisi.
Sinulla saattaa olla nuket, Matoro huohotti. Hän torjui luomallaan voimakentällä Marionetin iskun. Toa tunsi päässään Abzumon lamaannuttavan telepaattisen hyökkäyksen.
Mutta minulla on kohtalo täytettävänä, hän jatkoi äärimmäisen päättäväisellä ja jääkylmällä äänellä.
Etkä sinä voi tulla sen tielle.
Beeta hehkui sinistä valoaan entistä kiivaammin korventaen pimeyden olennon silmiä.
Et koskaan.
Silloin tuhannet valkoisen ja sinisen väreissä hohtavat ohjukset syöksyivät ilmaan Beetasta, ja koko maailma tuntui räjähtelevän. Abzumo huusi. Maailma ympärillä mureni. Todellisuus valitti Nimdan voiman alla. Matoro syöksyi epäinhimillisellä nopeudella kohti Makutaa ja iskeytyi tätä vasten. Makuta ei ehtinyt torjua omalla sirullaan, vaan Beetan voima moukaroi Abzumon ensin kovaa seinään ja sitten alas sinisten paineaaltojen saattelemana. Matoro väisti juuri ja juuri Abzumon luomien massiivisten terien iskun, jotka lensivät kovaa kuilun päällä roikkuvaan sydämeen. Koko alus vavahteli.
Seuraavaan iskuun Matoro ei ehtinyt reagoida, kun Abzumo syöksyi häntä päin Nimdan voimalla. Toa tunsi Abzumon makutankouran puristuvan hänen ehjän kätensä ympärille luita murskaavalla voimalla.
Anna tänne ssssse, hirviömäinen ääni sihisi. Sssse kuuluu minulle.
Ei… ikinä!
Matoro yritti käyttää siruaan, mutta ei kyennyt keskittymään. Makuta väänsi hänen nyrkkiään väkisin auki. Kun Matoro tunsi yhden sormistaan murtuvan, hän ei voinut enää mitään. Abzumo kouraisi sirun, maailma muuttui silmänräpäyksessä pimeäksi ja ankeaksi kuiluksi, jossa Matoro oli putoamassa Oraakkeli vaivoin mukanaan kohti kuolemaa.
Ssssinä kadut tuota vielä, Matoro kuiskasi ja laukaisi harppuunansa. Se osui kuolettavalla tarkkuudella Abzumoa vasempaan ranteeseen. Ennen kuin Makuta ehti käyttää siruja, jään toan prototeräksinen harppuunanterä lävisti hänen oikean kämmenensä. Epsilonia puristava nyrkki heltyi, mutta ei irrottanut.
Abzumo keskittyi murskaamaan hänessä roikkuvan vihollisen Beetalla, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, toa harppuunoi itsensä korkealle Makutan yläpuolelle, edelleen kiinni kummassakin Makutan kädessä. Varjojen herra yritti ampua toaa salamalla, mutta Jään Toa torjui iskun jäisellä kilvellä. Valkomusta toa ampui takaperinvoltissa Makutaa selkään harppuunalla, repäisten sen putoamaan alas toan mukana. Toa ampui vielä kerran ylöspäin, aiheuttaen Abzumon iskeytymisen kovaa kuilun seinään. Epsilon putosi pimeyden olennon kädestä loistaen yksinäistä valoaan pimeässä kuilussa. Nyt sydän oli kaukainen piste ylhäällä, kun taas alhaalla odottava pudotus ilman halki oli yllättävän lähellä.
Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.
Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.
***
Pimeys. Kaikkialla oli mustaa. Destralin synkät muodot varjostivat koko maailmaa. Merenrannassa mustalla rannalla käveli kaksi hahmoa. Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä. Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin. Mutta aiotko sinä ? Kyllä. Hylätä koko projektin.
Kaikkialla on valkoista. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisovat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten. Ei, minä en ole sinun veljesi. Haluatko tietää mikä meitä kahta erottaa, erottaa kuin Athia ja Atheonia?
Matoro katseli kahta hahmoa. Nämä puhuivat. Hän ei voinut puhua. Hän vain katseli. Hän vain kuunteli, hän ei kuulunut sinne, hän vain tarkkaili.
Ja silti sinä väität olevasi Ath, ääni vastasi pisteliäästi.
Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt.
Sinäkö kontrolloit sitä? Oletko koskaan ajatellut, että sinä vain käytät sitä. Mutta jos se vastustaisi sinua, mitä sinä muka voisit tehdä? Et mitään.
Makuta Nui astui veneeseen. Destral oli jäämässä taakse. Makutat jäisivät taakse.
Siinä tapauksessa et tosiaankaan tiedä kaikkea. Se elää, Abzumo. Se elää ja sillä on oma tahto. Se tottelee sinua tasan niin kauan kuin se hyötyy siitä. Mutta kun sinusta ei ole enää hyötyä, kun olet vain käytetty kuori, se murskaa sinut.
Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.
Oraakkeli avasi silmänsä. Kaikki oli tuntunut jähmettyvän Nimdojen iskeytyessä toisiinsa. Sininen energia oli polttanut kuilun seinät entistäkin mustemmiksi ja suuntautunut suoraan ylös, suoraan sydämeen. Vaikka matoran yritti miten kuunnella, hän ei kuullut enää sen lyövän. Hän ravisteli Matoroa, jonka harppuuna oli edelleen kiinni seinässä. Toa vastasi jotain hitaasti ja vaikutti sekavalta.
Mitä se oli, Matoro piteli päätään. Abzumoa ei näkynyt, hän oli ilmeisesti pudonnut.
Mitä tapahtui? Oraakkeli kysyi.
Matoro ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Abzumo syöksyi kovaa vauhtia ylös. Makuta leijui ilmassa vähän matkan päässä Matorosta. Se näytti entistäkin murhanhimoisemmalta.
Ilman sanaakaan varjojen herra iski viikatteellaan, mutta Matoro väisti sen irrottamalla harppuunansa seinästä. Välittömästi toa ampui uuden terän vastakkaiseen seinään sivaltaen samalla Abzumoa selkään. Makuta kääntyi ja sivalsi kohti toaa. Matoro väisti sen ja hyppäsi seinästä kohti makutaa. Makuta väisti toan iskusarjan ja löi kohti Matoroa. Toa syöksyi harppuunallaan ylöspäin pakoon viikatteen tieltä. Abzumo syöksyi ylös, mutta Matoro pudottautui alas ja ampui samalla harppuunalla Abzumoa selän panssarointiin.
Ssssinä ssse jakssssat leikkiä naruilla. Lopeta tuo ja taistele kuin toa, niin kuolemasi saattaa olla vähemmän kivulias! Makuta karjui.
No jos naruilla leikkiminen käy noin jopa makutan hermoille, taidan jatkaa tätä, Matoro huusi. Hänen äänensä oli uhmakas ja kuulosti varmemmalta kuin hän olikaan.
Abzumo pysähtyi paikalleen ja jäi leijumaan ilmaan. Hän katsoi allaan roikkuvaa toaa, joka oli nyt tarttunut kiinni seinään. Matoro tuijotti takaisin makutaan, joka alkoi hykerrellä mielipuolisesti. Minun ei tarvitse sietää ssssinua, hän lausui juhlallisesti ja suuntasi kätensä kohti Matoroa. Violetti liekkipatsas syöksähti kohti toaa, joka heilautti itsensä kauemmas kohdasta. Vilkaistessaan kohtaan, jossa oli hetki sitten ollut, Matoro huomasi metalliseinän sulavan muodottomaksi, suorastaan nestemäiseksi. Sssinä hölmö! Te toat luulette olevanne niin kykeneviä, voimakkaita. Te aliarvioitte makutain voiman. Abzumo alkoi suorastaan säteillä violettia valoa, jota Matoro katsoi parhaaksi varoa. Toa hyppeliä seiniä pitkin kuin hämähäkki ja väisteli säteitä, jotka muuttivat seinän reikäjuustoksi. Oraakkeli roikkui mukana parhaansa mukaan ja vilkuili ympäriinsä etsien pakotietä. Ssssinä olet hidassss! makuta sihisi, ja Matoro tosiaan tunsi olevansa hidas. Hän oli hidas. Hänen vauhtinsa oli muuttunut käsittämättömän hitaaksi. Hän manipuloi gravitaatiokenttää, Oraakkeli päätteli. Matoro kuuli tämän ajatukset ja vihasi Abzumoa sydämensä pohjasta. Kuolkaa, makuta kuiskasi. Hän nosti kätensä kohti Matoroa ja laukaisi mustan nestemäisen näköisen varjoenergia-aallon. Spiraalina pyörivät tummanpunaiset ja mustat kiemurat lähestyivät jään toaa hitaasti mutta varmasti.
Hitaus, Matoro ajatteli. Tästä ei voi paeta. Käytä Nimdaa, Oraakkeli viestitti. Se on ainoa keino. Matoro yllättyi suuresti Oraakkelin ehdotuksesta, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat tosiaan lopussa. Matoro keskittyi siruunsa. Se alkoi hohtaa, tosin huomattavasti heikommin kuin vielä jokin aika sitten. Juuri, kun Abzumon violetti massa oli osumassa kaksikkoon, sininen kupla ympäröi heidät torjuen iskun. Välittömästi Matoro käytti Nimdaa saadakseen kovemman vauhdin ja syöksyi kovaa Abzumoa päin. Makuta ei ehtinyt väistää ionikatanaa, joka teki syvän viillon makutan prototeräksiseen panssariin. Abzumo huitaisi kynsillään Matoroa vatsaan, iskien tämän alas. Toa ampui nopeasti harppuunalla makutaa jalkaan ja heilautti itsensä kohteensa taa. Abzumo torjui vaivoin jään toan miekaniskun.
Kuilu tuntui kallistuvan. Matoro ajatteli sen olevan jokin Abzumon temppu, mutta makuta näytti olevan yhtä hämillään kuin toakin. Kuilu tosiaan kallistui. Se tarkoitti sitä, että Arkkienkeli kallistui.
Sydän.
Se ei enää lyönyt. Matoro tajusi sen vasta nyt. Hän tajusi myös sen, että Arkkienkeli oli putoamassa.
Taisin jo sanoakin sinulle, että menet vielä mereen rakkaan aluksesi kanssa, Matoro sanoi. Kuilu tuntui pimenevän. Siellä ei ollut enää punaista kajoa.
Ja ssssinä tulet mukanamme, makuta sanoi. Ääni kuului kaikkialta varjoista.
En tänään, Matoro totesi viileästi. Hän ponnisti kuilun reunasta ja hyppäsi makutaa kohti. Kuilun seinät olivat kohta melkein 45 asteen kulmassa.
Varjot hyökkäsivät joka suunnasta toan kimppuun. Ne tavoittelivat häntä, ainutta vielä valkoista aluetta pimeydessä. Toa oli nopeampi, ja osui täydellä voimalla Abzumoon. Hän ampui lähietäisyydeltä suuren iskun jäätä makutaa kohti, mikä sai varjot kaikkoamaan hetkeksi. Abzumo huitoi raivoissaan viikatteellaan poispäin hyppäävää toaa. Matoro perääntyi kaltevan kuilun seinän luo, johon hän oli muodostanut jäisiä portaita. Makuta hyppäsi hänen kimppuunsa, ja taisteluparin aseet kohtasivat. Lopulta ionikatanan kirkkaana hehkuva terä osui viikatteen varteen. Ase napsahti poikki.
Matoro kiitti mielessään Killjoytä tämän upeasta aseesta. Abzumo yritti iskeä tappavat kyntensä toaan, mutta tämä torjui yrityksen miekallaan. Kuitenkin selkeästi fyysisesti vahvempi makuta alkoi painaa toan miekkaa alemmas ja alemmas.
Kaikki on turhaa, Blackssssnow. Et voi voittaa minua. Et edesss Nimdalla, Abzumon ääni kaikui toan korvissa.
Tuhoan sinut. Syön sinun omahyväisyytesi. Saan voimaa uhkarohkeudestasi, ääni jatkoi. Abzumon naamio hohti kammottavasti. Matoro tunsi sen otteen kehossaan. Naamio imi kaikki positiiviset ajatukset, se imi rohkeuden taistella ja elämänhalun selviytyä.
Te toat kuvittelette olevanne jaloja, kun kieltäydytte todellisista voiman naamioista. Kanohi Avsa syö kaiken, minkä kuvittelitte olevan puolellanne.
Katsotaan, mitä sen naamion takaa löytyy! Oraakkeli huusi, ja sillä hetkellä Abzumo tajusi unohtaneensa matoranin.
Matoran tarttui kanohi Avsaan ja alkoi repiä sitä. Abzumo karjui ja iski kynsillään Oraakkelia. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Ionikatana painui Abzumon prototeräksiseen rintahaarniskaan. Tuhannet äänet varjoissa tuntuivat karjuvan, kun toan hehkuva miekka lävisti makuta-haarniskan. Vihreää kaasua nousi ilmaan haarniskan aukosta makutan kehon muuttuessa pikku hiljaa liikkumattomaksi. Se lähti valumaan alas kuilua pitkin.
Ämtur, tulkaa Arkkienkelin alle. Nopeasti. Matoro lähetti telepaattisen viestin. Sitten hän nappasi Oraakkelin mukaansa ja hyppäsi alas, kohti kuilun pohjalla kajastavaa päivänvaloa ja pudotusta mereen.
Seuraavan kerran kun Matoro katsoi taakseen, hän oli harppuunoinut itsensä Ilmaraptoriin ja katsoi valtavan mustan pallon putoavan mereen saaren edustalle. Hän tunsi olevansa onnellisempi kuin aikoihin.
Musta katedraaliplaneetta upposi savuavana Hopeiseen mereen. Rakenteet sortuivat. Rautaketjut irtoilivat korviariipivän äänen myötä. Höyryävän vanan taaksensa jättävä Laivaston rautalintu aloitti matkansa kohti pohjoista.
Ontor ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Paikka oli selvästi sama, Ilmaraptorin sohva, mutta hajut ja äänet eivät vastanneet hänen muistikuviaan viime päivien tapahtumista. Alus keinahteli vähän ja Ontor kuuli veden liplatusta. Metsälinnut lauloivat surullisesti. Vihertävä valo tulvi esiin aluksen ikkunoista ja sen kyljessä ammottavasta aukosta.
Matoran yritti nousta istumaan, vaikka se tekikin kipeää. Alukseen tunkeutunut hirviö oli poissa ja siinä kohdassa, mihin sotavanki oli sen hakannut, oli vain epämääräistä mustan liman jäämiä. Pyöreästä ikkunasta Ontor näki viidakkoa ja lammen, johon Ilmaraptori oli laskeutunut. Aluksen kattoluukku oli auki ja katolta meni tikasviritys kallioisen rannan penkereelle. Paikka on henkeäsalpaavan luonnonkaunis. Vedessä oli suuria lumpeenomaisia, violetteja ja taivaansinisiä kukkia ja pitkät, sammaleiset puunoksat riippuivat veden yllä.
Ternok hyppäsi kattoluukusta sisään ja toi mukanaan kaisloista ja nuorten puiden varsista tehtyä levyä. Huomattuaan toverinsa heränneen hän jätti korjaustarpeet lattialle ja kiiruhti Ontorin luo.
No, miten menee? hän kysyi väsyneesti ja istahti Ontorin viereen.
Pahasti. Missä me olemme?
Metsässä. Ämtur ohjasi meidät tänne piiloon, jotta saamme aluksen korjattua.
Jaa. Mikä se sisään tunkeutunut hirviö oli? Ja missä se torakka on?
Siitä minä en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, paitsi ehkä sen, miten niistän pääsee eroon. Upotimme sen mitä siitä oli jäljellä lampeen. Ja mitä torakkaan tulee, niin se taitaa auttaa Ämturia siiven korjaamisessa. Tuskin haluaa jäädä tänne itsekään.
En minäkään halua! Mikä on suunnitelma?
Odotamme, että Toat haluavat paluukyydin vihollisen linnoituksesta.
Joo. Tooosi todennäköistä.
Sittenhän tuo nähdään, Ternok sanoi ja alkoi nakuttamaan kaislapaneelia rungon aukon peittämiseksi.
Arkkienkeli
Käytävä, jolle neljän klaanilaiset tiimi oli juuri päässyt, oli täysin suora ja pidempi kuin mikään heidän aiemmin kulkemistaan. Se oli myös täysin vailla kalustusta, ja toisinaan siitä erkani panssariovin verhottuja sivukäytäviä. Käytävän päässä näkyi aavistuksen verran punaisena kajastava valoa.
Ilman sen suurempaa harkintaa nelikko päätti lähteä kohti valoa, tosin hitaasti ja seiniä myötäillen. Todennäköisesti kaikki aluksen abstraktit hirviöt ja kävelevät limapallot etsivät heitä, ja olisi vain ajan kysymys milloin kyseinen käytävä tarkistettaisiin.
Olenko ainut jolle tulee ikävä tunne tuosta punaisesta kajosta? Troopperi kysyi melkein kuiskaten.
Et ole. Et tosiaankaan ole, Hai vastasi toverilleen.
Shh, Matoro sihahti ja pysäytti takanaan tulevan kolmikon. Hänen teleskooppisilmänsä päästi sirittäviä ääniä hänen vaihtaessa linssistä toiseen.
Luulin nähneeni niitä mustia olentoja, Matoro sanoi hiljaa. Hänen mieleensä palasi hetki Atheonin kammiossa, jolloin hänen kiikarinsa ei ollut havainnut
Puhutaan jostain, Matoro sanoi ennen kuin hänen mielikuvituksensa pääsisi vauhtiin.
Etkö äsken käskenyt olla hiljaa? Blosz kysyi pistävästi.
Keskustelu ei ottanut syntyäkseen. Matoro piteli ehjää kättään rintapanssariaan vasten, samassa kohdassa jossa Beeta edelleen oli haarniskalevyjen alla. Toan teki mieli kiskaista siru esille ja käyttää sen vaaleansinistä valoa pelon karkottamiseen, mutta hän ei halunnut antaa viholliselle vihjettä siitä, että siru oli hänellä mukana. Nyt jälkeenpäin hän ajatteli, että sirun tuominen Arkkienkelin uumeniin oli järkyttävän huono päätös. Hän olisi voinut jättää sen alukseen, tai vielä parempaa, Hildemarin mukana Klaaniin turvaan. Miksei hän ollut tehnyt niin?
Enkö luota muihin klaanilaisiin, Matoro huomasi itsensä kysymästä mielessään.
Totta kai minä luotan, sen kyseenalaistaminen olisi täysin järjetöntä. Klaanilaisia luotettavampia ei tästä sairaasta maailmasta löydä, hän vastasi itselleen melkein välittömästi.
Mikset sitten antanut Nimdaa heille turvaan? hän kyseenalaisti itsensä.
Matoro huomasi, ettei osannut vastata. Hän ei osannut sanoa ainuttakaan rationaalista syytä miksi hän oli ottanut Beetan mukaan tänne pahuuden pesään. Jokin sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi sirun kanssa, vaikkei hän osannut sanoa mikä.
Toa havahtui ajatuksistaan, kun joku hänen tovereistaan tarrasi häntä olkapäästä.
Mato, oletko hereillä? Tämä ei ole kovin hyvä hetki haahuilla tiedottomana ulkomaailmasta, Troopperi kysyi melko kevyellä äänensävyllä. Matoro katsoi ympärilleen, ja tajusi että he olivat saapuneet punaisen kajon alkulähteille.
Kammio oli valtavan suuri, pyöreä ja jatkui korkeuksiin. Sen keskellä lattiassa oli syvä, musta kuilu. Kuilun yllä riippui orgaanisen näköisistä putkista valtava, sykkivä asia. Se näytti aivan elävän olennon sydämeltä. Se näytti aivan liikaa oikealta sydämeltä. Punaisen pinnan läpi näkyi sinistä ja purppuraista nestettä, joka virtasi korkeuksiin putkia myöten sitä mukaa, kun sydän sykki. Suuren bassoäänen jymähdyksen aiheuttava sykähdyspari pumppasi nestettä säännöllisesti.
Hrr, Hai sanoi. Tämä paikka saa minulle kylmät väreet.
Et ole ainut Blosz sanoi. Hän kaivoi laukustaan kämmentietokoneen, johon oli skannannut hissin seinässä olleen kartan.
Mutta mutta. Olemme nyt huoneessa nimeltä Sydän, ja täältä lähtee neljä käytävää. Tulimme käytävä A4:stä, ja vankisellit ovat A6:ssa, eli käytännössä menemme käytävään joka lähtee tämän kammion vastakkaiselta puolelta, hän jatkoi.
Rakastan tekniikkaa, tekee kaiken niin käteväksi, Troopperi myhäili. Nyt, kierretään tämä karmiva huone niin pian kuin mahdollista.
Silloin toia vastapäätä seisova ovi avautui. Se avautui pahaenteisen hitaasti. Esiin astui makuta Abzumo, joka näytti entistäkin kauhistuttavammalta.
Ympäristön vaikutus, Matoro järkeili. Makuta kiinnitti heti huomionsa toisella puolella huonetta seisovaan ryhmään ja eritoten Matoroon.
”Sssssssssssssinä!” Zumo karjaisi.
”Sssssssinä”, Matoro sihahti hiljaa. Hän vei kätensä refleksinomaisesti miekkansa kahvalle. Viha täytti hänen mielensä.
Abzumo tuijotti häntä ja hänen miekkaansa hetken. Sitten makuta purskahti karmivaan nauruun, joka kaikui pelottavasti kammiossa elävän koneen veripumpun jyskytyksen säestämänä.
”Aina sinä löydät tiesi minun luoksssseni, Matoro the Blackssssnow.”
”Oikeastaan me tulimme tänne vankien takia”, Toa sanoi kuolemanvakavalla äänellä tuijottaen Makutaa silmiin. Kolme muuta toaa seisoivat taisteluvalmiina jään toan sivuilla, mutta he näyttivät jollakin tapaa epävarmoilta. ”Te tulitte vankien takia. Mitä ajattelitte tehdä? Vapauttaa vankinne?” ”Kyllä”, Matoro vastasi hitaasti ja varmasti. ”Mutta jos tulet väliimme, voimme myös vapauttaa sinut tuosta ruumiistasi”, Matoro uhitteli. Hänen mielensä täytti hetket Nazorakien pesässä Abzumon kidutuksessa. Hän näki mielessään kuvan palavasta Katedraalista ja kuuli ilma-aluksen kaiuttimista kolkon äänen toistelevan valheita. Hän janosi kostoa. Abzumo nauroi jälleen. Hän jaksoi aina nauraa. ”Niin, nauraa mitättömille hölmöille!” hän tuli sanoneeksi ääneen. ”Miten te ajattelitte voittaa jumalan?” ”Makutat eivät ole jumalia”, Matoro vastasi. ”Te vain luulette olevanne. Te petitte Mata Nuin, ja siitä lähtien olette janonneet Hänen voimiaan itsellenne. Te ette ole kuin varjoja entisistä päivistänne.” ”Makutat eivät ole jumalia”, Abzumo toisti, ”mutta minä olen. Minä olen Ath. Minä kukistin Atheonin, varkaan, joka yritti varastaa Nimdan sirun.”
Matoron ilme jäätyi. Oliko Abzumolla Nimda? Kuka oli Varas? ”Olet sekaisin”, toa vastasi kylmästi. ”Se on totta”, Abzumo naurahti. ”En ole vuosiin ollut näin sekaisin.” Hän tuijotti klaanilaisia. ”Ja se tuntuu aika mukavalta.”
Makutan katse sai itse kunkin toan kavahtamaan heidän edessään seisovaa Pimeyden Herraa. Kukaan ei sanonut mitään. He odottivat vastustajansa siirtoa. Abzumo veti jostain viittansa alta haarniskansa suojista esiin Epsilonin. Se hehkui valkeana ja lumoavana, kuin tähti, jota ei voisi koskaan saavuttaa seisomalla maan pinnalla ja kurottelemalla taivaalle. ”Minä hallitsen paljon enemmän kuin pelkkää konkreettista maailmaa. Matoron pelko paljastui todeksi. Abzumolla oli siru. Mutta eihän yhdellä sirulla voinut tehdä mitään, eihän? Ei ainakaan hän ollut voinut. Vai oliko hän edes yrittänyt? Kysymykset täyttivät Matoron pään.
”Niin, Matoro”, Abzumo sanoi virnuillen julmasti. ”Mahdoitko edes yrittää? Tämä siru on jotain todella uskomatonta. Sen avulla voi saada aikaan vaikka mitä.”
Abzumo käveli kuilun reunaa pitkin kohti lähestyen klaanilaisia koko ajan.
”Minäpä kerron teille pari asiaa entisestä ystävästäni Makuta Nuista.”
Salissa vallitsi hiljaisuus. Toat odottivat vaivautuneina, edelleen aseet valmiina taisteluun. Matoro ajatteli 000:n kammion tapahtumia, ja sitä miten oli paljastunut, että Manu oli huijannut heitä koko tehtävän ajan.
”Vai pitäisikö sanoa edesmenneestä ystävästäni?” Abzumo nauroi. ”Tiedättekö, hän oli mielenkiintoinen persoona. Hän käveli toisinaan hyvinkin pää pilvissä, kuten sanotaan. Minä en ikinä välittänyt mielikuvituksesta ennen kuin nyt. Makuta Nui harrasti matematiikassakin paljon mielikuvituksellisempia osa-alueita kuin minä. Hän tutkiskeli hyperbolista geometriaa. Minä en silloin ymmärtänyt sen merkitystä, sillä eihän se voinut ikinä päteä tässä meidän maailmassamme.”
Manu elää. Abzumo valehtelee. Eihän makutaa saa tapettua, eihän. Ne ovat antidermista. Ne löytävät uuden kehon, Matoro ajatteli. Hän piteli ionikatanansa kahvasta sen kovempaa kiinni mitä lähemmäs makuta tuli.
”Teidän ilmeistänne päättelen, ettette tajunneet puheestani sanaakaan”, Abzumo jatkoi, ”mikä ei yllätä minua. Älykkyydeltänne alempiarvoisia kun olette. Hyperbolinen geometria tutkii sellaista pintaa, jossa paralleeliaksiooma ei päde. Toisin sanoen maailmaa, joka on negatiivisesti kaareutuvalla pinnalla. Alkavatko aivot mennä solmuun?” Abzumo pyöritti sormeaan ohimonsa vieressä. Matoro ei saanut kiinni sanoista, mutta alkoi pelätä pahinta. Makuta yhä lähestyi.
”Negatiivisesti kaareva. Sellaista maailmaa ei olekaan, joka negatiivisesti kaareutuisi. Miettikää, jos olisi, mitä sitten tapahtuisi? Universumi olisi satulan muotoinen. Naurettavaa. Kaksi yhdensuuntaista suoraa leikkaisivat toisiaan. Miettikää, jos se olisi totta.” Abzumo napsautti sormiaan.
”Ja näin siitä voi tulla totta.”
Toat katselivat ympärilleen. Jokaikinen viiva, jokainen pinta alkoi kaareutua. Koko maailma kaareutui melkein kuin sulkeutuakseen pallon sisäpinnaksi. Abzumon naama kaareutui huvittavan näköiseksi, mutta toia ei paljon huvittanut. Kukaan ei uskaltanut ottaa askeltakaan oli liian suuri vaara pudota kuiluun, kun etäisyyksien arvioiminen, edes suurpiirteisesti, oli käynyt täysin mahdottomaksi. ”Eikö olekin hauskaa, kun imaginaari- ja reaalimaailmat sekoittuvat?” Abzumo myhäili.
Mielikuvitusmaailma särkyi siinä silmänräpäyksessä, kun jossain räjähti. Metallia ja muuta ainetta satoi maahan vähän matkan päässä toista ja Abzumosta, tarkalleen ottaen tilassa makutan ja klaanilaisten välissä. Jokin olento putosi myös maahan, mutta sen piirteitä ei kyennyt näkemään vielä ilmassa leijuvan savun ja pölyn takia. ”Olen Athin kirous, jonka hän lähettää valejumalien päälle”, matala ja vanha ääni sanoi savun keskeltä.
”Ja olen tullut tänne potkimaan persettäsi, makuta.”
[spoiler=Infoloota]Elikkä. Tässä tuli sellainen varsin mielenkiintoinen ongelma, että viesti kokonaisuudessaan ylitti foorumipostien maksimimerkkimäärän, eli 60 000 merkkiä. Joten Arkkienkelipommi vol. 1 julkaistaan kahtena viestinä, mutta ajatelkaa niiden olevan yksi posti. Antakaa anteeksi tuplapostaus. Krediittipuolelta pitää mainita, että tämä posti on minun, Manun, Tongun ja Geen yhteistyön tulos. Lisäksi hahmojaan käytettäväksi tarjosivat Troo, Hai, Blosz ja Snowie. Ja tämä on goddamn 22 sivua, joten varatkaa aikaa.[/spoiler]
Ilmaraptori
Ilmaraptorin sisällä vallitsi kiristyneen jännittynyt tunnelma. Manun antaman kartan perusteella he olivat lähellä määränpäätään, atheonistien muinaista temppelisaarta. Troopperi istui sohvalla teroittaen miekkaansa ja rasvaten varsijousensa laukaisijaa. Hai kiillotti oman keihäänsä terää Troopperin aseenhoitopakkauksen tarpeilla. Bloz katseli haikeana ikkunasta muistellen outoja uniaan. Toa tuntui olevansa hieman eksyksissä.
Kolmikko oli jäänyt alukselle odottamaan, kun muut olivat lähteneet temppelille. Se, etteivät he olleet Klaanin ykkössotilaita tällä tehtävällä, oli pelastanut heidät vankeudelta. Mutta Toain velvollisuudentunto tovereita kohtaan kasvoi, kun he lähestyivät kohtaloaan. Troopperi katseli omaa peilikuvaansa miekkansa kiiltävästä terästä heijastuneena. Hän näyttäisi, että hänellä olisi oma panoksensa annettavana tässä sodassa. Hän muisti taivaalla näkyneen vilauksen Arkkienkelin piikikkäästä pallokuoresta. Se oli ollut kauhea, mutta kauhea oli myös hänen miekkansa Makuta Abzumon vatsassa.
Ternok ja Ontor huhkivat hiki naamiossa hiiliä pesään lappaen. Monissa liemissä keitetyt Matoranit eivät tienneet, mikä heitä odotti, mutta he ymmärsivät tilanteen vakavuuden, ja matkanteko oli ainoa tapa päästä perille. Lisää hiiliä lensi tulipesän pätsiin. Ilmaraptori halkoi taivasta.
Matoro istui Tongun valtavan lentotuolin reunalla ja katseli silmäkiikari kovana Ilmaraptorin tuulilasin läpi Ämturin ohjatessa vieressä. Kartta oli levitetty kojelaudalle. Pienet alla vilisevät saari- ja atollirykelmät vastasivat kartan merkkejä.
Savua! Jään toa huudahti katsoessaan horisonttiin. Vasemmalla, kymmenisen kilometrin päässä näkyi suurehko saari, josta nousi mustaa savua. Troopperi pisti miekkansa huotraan ja käveli Toa-kollegansa vierelle.
Ei taida olla tulivuori, tulen Toa sanoi synkästi.
Se on Abzumon alus! Matoro huudahti zoomattuaan saaren yläpuolelle. Valtava piikkipallo leijui ilmassa. Se oli osittain maasta nousevan savun peitossa. Savu ja katku näyttivät ikään kuin tekevän hirviömakutan tuomionkoneelle siivet. Matoro oli nähnyt Arkkienkelin Athistien saaren yllä, mutta silloin Toan päässä oli risteillyt niin monta ajatusrataa Nimdasta ja maailmasta, ettei hän ollut keskittynyt piikkipallon yksityiskohtiin heikkouksista puhumattakaan.
No jo on Destralin ruma kone Makutalla, Ämtur tuumasi. Hän ei ollut osannut odottaa heidän kohteestaan mitään tuollaista. Laivaston Matoran oli paremminkin odottanut jotain Nazorakein taistelualusten tyylistä. Mitenköhän moinen pallo edes pysyi ilmassa?
Muutkin aluksen miehet tulivat katsomaan etuikkunasta lähenevää uhkaa, lukuun ottamatta panttivankitorakkaa, joka ei pystynyt kävelemään. Kukaan ei pitänyt ajatuksesta, että sen lähestyminen johtui heidän lähestymisestään ja että he olivat tunkeutumassa sinne.
Suoraan kohti? Ämtur kysyi Matorolta. Matoro mietti, katsoi Matoraneja ja Toa-tovereitaan, joiden epävirallinen johtaja hän tällä tehtävällä oli. Oliko tämä hulluutta? Sitten Toa katsoi harppuunaansa. Kuusi koukkua odottivat kehässä kädentyngän ympärillä. Niitä ei ollut koskaan ammuttu. Vielä.
Suoraan kohti. Sen takia tänne tultiin.
Mitä aiomme? Hai kysyi. Toan silmät olivat nauliintuneet mustaan palloon, joka näytti sitä uhkaavammalta, mitä lähemmäksi he tulivat.
Ymmärräthän sinä, ettei tuota voi upottaa edes Ilmaraptorilla, ellei siellä sitten ole jotain ilmastointiputkea tai vastaavaa, Ämtur sanoi.
Me… menemme sisään. Suga, Joy ja muut ovat varmasti tuolla sisällä. En tietenkään vaadi ketään tulemaan mukaani.
Melkoinen klisee, Ternok tokaisi alempaa suhteellisen kevyellä äänensävyllä, Minä jään alukseen. Tuskin löydämme tarpeellista taistelukamaa sisältävää varastohallia uudelleen.
Minä jään myös, Ontor sanoi. Ämtur nyökkäsi. Ainakin voimme yrittää räjäyttää teille tien sisään.
Minä olen mukana, Troopperi sanoi, Jos edes pääsemme si-Auuh!
Alus vavahti. He olivat saaneet osuman. Hai ja Bloz lensivät nurin Ternokin ja Ontorin päälle, ja Toat saivat niskaansa vielä kasan rojua Tongun lentotuolin syövereistä. Ämtur teki nopean sukelluksen alas ja väisi muutaman lisäammuksen. Arkkienkeli ampui kovilla, mutta osuma oli tullut onneksi aluksen keulan panssarilevyyn.
Onneksi nuo tuli asennettua, lentäjä-ässä sanoi hammasta purren, Tawa paloi. Oletteko kunnossa?
Bloszar ja Hai nousivat seisomaan ja Ternok nosti päänsä. Ontor piteli kättään. Se oli inhottavasti vääntynyt. Matoran vikisi kivusta.
EI! Oletko kunnossa, kuoma? Ternok kysyi ja käänsi ystävänsä selälleen. Käsi oli poikki ja Matoran oli saanut ruhjeita vartaloonsa.
Destralin Karzahnin Makuta, Ontor manasi, Käsi ei liiku. Aargh.
Minä hoidan sinut, minä hoidan, Ternok vannoi ystävälleen. Hai nosti loukkaantuneen sohvalle. Ternok istui hänen viereensä.
Sinun pitää pärjätä, Ontor, sanoi Ämtur, joka piti päänsä kylmänä, Ternok, et voi tehdä mitään nyt. Mene vasempaan tykkiin. Ja menkää nyt joku äkkiä tulipesälle, moottorin sammuminen on kaikista huonoin vaihtoehto tällä hetkellä!
Minä hoidan tämän, Troo sanoi ja laukaisi kädestään tulipallon, joka kulki aluksen sisätilan läpi konehuoneeseen ja sytytti tulipesän hiilet kirkkaaseen liekkiin. Toa asteli ripeästi konehuoneeseen ja veti miekkansa esiin, jotta pystyisi kanavoimaan tulivoimiaan paremmin. Aluksen vauhti kiihtyi jälleen. Tulevat ammukset olivat hitaampia pitkän matkan ammuksia, ja tulen elementtivoimista voimansa saava höyryalus puikkelehti niitä väistellen kohti Arkkienkelin mustaa runkoa. Ternok jätti vastahakoisesti loukkaantuneen toverinsa ja kipusi toiseen Cordak-pesäkeeseen.
Nerokasta, Ämtur sanoi itsekseen, kun Troopperin tuli lisäsi koneen tehoja, Osaako kukaan teistä kolmesta ampua?
Minulla on kokemusta Cordakeista, mutta en kyllä mahdu tuohon pesäkkeeseen, Hai sanoi.
Tule sitten ja ota nämä keulacordakit niin minä voi keskittyä lentämiseen, Ämtur vastasi. Hai hivuttautui hänen ja tuolin väliin ja Matoran-pilotti istuutui Toan syliin. Hai laski kätensä Ilmaraptorin Cordak-laukaisimille ja Ämtur piteli niiden välissä olevia ohjauspuikkoja.
Matorolle toimettomuus ei käynyt lainkaan. Hän sanoi Ämturille yrittävänsä mahtua oikeanpuoleiseen tykkipesäkkeeseen, sillä Matoran oli opettanut hänelle tykin käytön aluksen esittelyn yhteydessä. Pesäke oli Matoran-kokoa ja todella pieni, mutta jään Toa oli melko laiha ja sai sullottua itsensä sinne sikiöasennossa. Hän avasi suuresta vivusta Cordak-tykin piilottaneen sivupaneelin ja sarjatuliase tuli esiin Ilmaraptorin kyljestä.
Täällä ollaan, Matoro viestitti Cencordilla Ämturille, voin pitää yhteyttä mielen naamioni avulla.
Ammu kaikkea mikä tulee suoraan kohti.
Jessöör.
Matoro alkoi tulittamaan hikisessä kopissa lähestyviä ammuksia. Ne olivat kauttaaltaan mustia, suunnilleen hänen päänsä kokoisia, ja niissä tuntui olevan oma virtalähde. Toa ampui ensimmäisen kuuden panoksen sarjan; neljä osui Arkkienkelin kaukoammuksiin, kaksi vihelsi ohi. Matoro väänsi paineilmajärjestelmän avittamana tykin takaisin latausasentoon uusien panosten saamiseksi. Mikä nappi latasi? Oliko se keltainen? Naks.
Matoro, pistit ammuntamusiikin päälle! Sininen lataa!
Toa painoi sinistä nappia. Järjestelmä korvasi panosten hylsyt uusilla pateilla, ja Matoro pääsi taas ampumaan. Arkkienkeli oli jo lähellä, se peitti pilvien takana olevan auringon. Ja sen edessä parveili mustia ammuksia kuin kärpäsiä. Ilmaraptorin ammuntamusiikki kuulosti siltä, että se olisi kuulunut aivan eri tilanteeseen, mutta Matoro ei sammuttanut sitä. Kaksi panosta osuivat kohteisiinsa. Ampuminen alkoi sujua.
Bloszar seisoi Ilmaraptorin sisätilan keskellä ajatuksissaan. Tämä oli iso homma. Tulen Toa mietti uniaan, Nutun ja Tronien menetystä… Ympärillä muut huhkivat hiki hatussa, ja yksi Matoran makasi loukkaantuneena sohvalla. Tällä kertaa hän ei antaisi liittolaistensa menehtyä. Hän veti erään sohvan alta tavaralaatikkonsa ja nosti kivinuijansa sekä kaksi vänkyräistä metallinpalaa laatikosta.
Avaa kattoluukku, Blosz sanoi päättäväisesti, Haluan nähdä auringon.
Huono idea, Ämtur vastasi, Olisit elävä maalitaulu. Ei tulen voimat auta tuolla, ja lennät kyydistä jos kipuat ylös.
Tiedän mitä teen, ja haluan olla avuksi, kun muut taistelevat! Toa huusi Matoranille.
Vastahakoisesti Hain sylissä istuva pilotti painoi nappia, joka avasi katossa olevan pyöreän aukon. Tuuli ja sodan pauke kuuluivat sisään, mutta kuolemaa ja Arkkienkelin ammuksia uhaten Bloszar kiipesi esiin tulleita tikkaita katolle. Ylös päästyään hän hitsasi nopeasti kaksi metallinpalasta tulivoimillaa Ilmaraptorin metalliseen kattolevyyn kiinni ja asetti jalkateränsä niiden alle niin, että hän pystyi seisomaan kovaa vauhtia kiitävän lentokoneen päällä. Hän sulki luukun ja pisti kivivasaransa tanaan. Eiköhän pelata erä Kolia.
Pieniä kivivasaran elementtivoimia käyttäen Toa loi jalkapallon kokoisen kiven ja löi sen komealla vasaran heilautuksella kohti lähestyvää ammusta. Kivi osui elementtivoimien ja vasaran antaman voiman avulla suoraan lähestyvän ohjuksen läpi. Elementtivoimat kutsuivat pallon takaisin vasaran luo ja Blos valmistautui uuteen iskuun. Suoraan lennosta hän löi kiven kahden tulevan ohjuksen läpi. Arkkienkeli peitti jo puolet Bloszarin näkökentästä, mutta nyt ei ollut aikaa pelolle.
Mutta Arkkienkeli oksensi taisteluun lisää joukkoja. Nämä olivat isompia, kuin hävittäjiä, ja ampuivat verenpunaisia energia-ammuksia silmämäisistä aseistaan. Ne saavuttivat Ilmaraptorin ja alkoivat ahdistella katolla keikkuvaa Bloszaria, joka sai kuitenkin väistettyä ne taitavalla kallistuksella. Tulen Toa ei ollut varma, olivatko ne orgaanisia vai metallisia; Niillä oli selvästi siivet ja piikikäs musta runko, mutta niiden keulassa tai päässä oli suuri pyöreä kita täynnä vänkyröitä mustia hampaita. Ällöttävän hajuista kuolaa lensi Blosin päälle olentojen suhahdellessa hänen ympärillään. Toa sai katkaistua yhden siiven lujalla vasaran heilautuksella, mutta tilalle tuli kaksi lisää. Ne yrittivät takertua kovaa vauhtia kiitävän ilma-aluksen runkoon.
Matorokin oli huomannut uuden vihollisen. Niihin osuminen oli hankalampaa, sillä ne näyttivät väistelevän ammuksia oman tahtonsa mukaan. Matoro tuhlasi monta ammusta yrittäessään upottaa yhtä, joka kaarteli tykkipesäkkeen ympärillä kuin raatopaarma katoajahärän ruholla. Toisella sivutykillä ampuva Ternok, joka oli käynyt laivaston Cordak-ammunnan kurssin, sen sijaan onnistui paremmin: hän sai ajettua yhden Abzumon lentokätyreistä ristituleen Hain etutykkien kanssa, jotka pudottivat ötökän taivaalta. Lisää vihollisia kiinnittyi Raptorin runkoon ja yritti kaivautua siitä läpi terävillä, pyörivillä hammasriveillä kuin laavajuotikkaat. Ämtur lisäsi nopeutta karistaakseen ne. Hän oli huomaavinaan jonkinlaisen suuren linnun lentävän kohti Arkkienkeliä kauempana.
Moottorit ylikuumenevat! huusi Ternok tykkipesäkkeestä puhelimen kautta Ämturille, Ne hehkuvat oransseina ja saattavat räjähtää!
Destralin Destral! pilotti manasi.
Lauhdevedet kiehuvat, totesi väliin Hai, joka sai yhteyden höyrykoneiston vesiin, Jos se ylipäätänsä on mahdollista.
Voitko tiivistää veden uudestaan? Ämtur ärähti Toalle.
En voi lisätä sen lämpökapasiteettia, Toa vastasi.
Hei, Blos voisi vetää lämmöt itseensä, Matoro liittyi keskusteluun naamionsa voimalla, Blos, Matoro tässä, ime moottoreiden lämpö itseesi!
Bloszar teki työtä käskettyä. Hän laski kivivasaransa jalkojensa väliin ja kutsui tulen elementtivoimillaan moottoreiden lämpöä. Oranssit tulikuumat lämpösäteet ampaisivat moottoreista Toan käsiin, ja Blos imi energian itseensä elementtivoimaksi. Moottorit lakkasivat hehkumasta ja miehistö koki lyhyen hilpeyden hetken taistelun keskellä.
Lauhdevesi tiivistyi, Hai totesi.
Teistä Toista alkaa olla hyötyä, Ämtur vastasi.
Mutta ylhäällä katolla Bloszarin tilanne alkoi olla tukala. Abzumon kätyrihävittäjiä pörräili hänen ympärillään huolimatta Ilmaraptorin kovasta vauhdista. Kaksi niistä keskittyi härnäämään Toa sillä aikaa, kun muut yrittivät porautua aluksen rungon läpi. Blos huitoi minkä ehti kivivasarallaan, mutta vainolaiset olivat liian ketteriä ja väistivät raskaan lyömäaseen iskut helposti. Tämä tekniikka ei toiminut.
Sitten hän muisti, ettei hän ollut kiven Toa. Hän oli tulen Toa. Ja hän oli juuri imenyt itseensä aika lailla puhdasta lämpöä.
Oli aika vapauttaa lämpö.
Hän keräsi vasaraansa tulienergiaa, kunnes sen ympärille oli kerääntynyt suuri pallo ympäriinsä pyörivää tulta. Hän tähtäsi Ilmaraptoria taka-ajaviin aluksiin ja keskittyi.
Mustien alusten uusi isku oli tulossa. Se ei tosin koskaan ehtinyt maaliinsa, sillä se törmäsi valtavaan tuliseen aaltoon, jonka Bloszar oli ampunut. Hetkessä koko parvi oli sulanut ja kadonnut tyystin. Kaukaa katsottuna näytti kuin Ilmaraptorilla olisi tulinen häntä.
Siitä saitte, mielipuoliset laitteet! toa riemuitsi. Hänen ilonsa ei kestänyt pitkään, sillä lisää outoja aluksia oli tulossa kohti.
Matoro yritti tähystellä jotakin paikkaa massiivisen aluksen pinnassa, jonne he voisivat pudottautua. Enkelin pinta oli rosoinen ja täysin järjetön. Siitä ei saanut järkevää kokonaiskuvaa.
Miksei Abzumo voi taistella normaalisti? Lentäviä limanuljaskoita puremassa alustamme? Mitä vielä? Troopperi valitti kenenkään kiinnittämättä hänen puheisiinsa huomiota.
Matoro kirosi mielessään huonoa näkyvyyttään. He olivat jo hyvin lähellä Arkkienkeliä.
Kaartakaa mahdollisimman läheltä, niin yritämme päästä tuon päälle, Matoro sanoi telepaattisesti Ämturille. Laivastolainen vastasi lyhyen myöntävästi ja kaarteli aivan lähelle Arkkienkeliä. Hän joutui väistelemään jatkuvasti järjettömiä piikkejä ja torneja, jotka nousivat mustan kuulan pinnasta kunnioittamatta painovoimaa millään tavalla. Välillä hänen oli pakko vetää alus ylös, sillä pallon pinta oli toisinaan täynnä ylöspäin osoittavia ketjuja, jotka olivat kuin suunniteltu ilma-alusten torjumiseen.
Infernaaliset torjuntähävittäjät jatkoivat Ilmaraptorin ahdistelua. Bloszar yritti käristää niitä aluksen katolta käsin, mutta nyt hyökkääjät olivat oppineet. Ne lentelivät yksittäin ja monimutkaisempia reittejä. Ne eivät antautuneet enää joukkoihin helpoiksi maaleiksi.
Ilmaraptori syöksyi nyt kohti Arkkienkelin pintaa. Cordakit lauloivat ja katkoivat painovoimaa uhmaavia ketjuja, jotka putosivat välittömästi alas irrottuaan valtavasta kuulasta.
Ämtur hidasti niin paljon kuin uskalsi. Maahan- tai pikemminkin mustan pallon pintaan oli korkeutta vain muutama metri. Kaikki Toat pudottautuivat vuoron perään alas. Kun Hai oli viimeisenä päässyt ulos aluksesta, Ilmaraptori otti nopeasti lisää korkeutta ja pyrki laskeutumaan maahan. Silloin aluksen kylkeen iskeytyi takaviistosta kovaa vihollisalus. Laivaston alus huojui ja alkoi savuta. Se lähti syöksyyn alaviistoon.
Mikä hitto meihin osui, Ämtur kirosi ohjaimissa. Alus tuntui yllättäen todella tilavalta ja ehkä hieman turvattomaltakin, kun suurimmat matkustajat olivat poissa.
Ontor kuuli kapteenin kysymyksen sekä tiesi vastauksen siihen. Hän tunsi veren katoavan suonistaan nähdessään aluksen aukosta tulleen olennon. Ei, olento ei ollut oikea sana. Sille ei ollut oikeaa sanaa.
Hajonneen hävittäjän muotoisen kuoren sisuksista ryömi yönmusta olento. Se näytti koostuvan vain yhdestä massasta. Soikeasta vartalosta lähti lonkeroita useisiin suuntiin, mutta neljä suurinta näyttivät toimittavan raajojen virkaa. Mustan massan päässä ei ollut silmiä tai suuta. Se oli musta ja kasvoton ja tuijotti yhdellä punaisella silmällä matorania.
Olento sähisi ja ryömi kohti Ontoria.
Silloin 1034 ilmestyi paikalle. Taistelun tuoksinassa kukaan ei ollut muistanut aluksen perällä istunutta vankia. Hänellä oli käsissään isokokoinen jakoavain. Nazorak iski lonkeroista olentoa sen keskiruumiiseen. Se löi uudelleen. Niljainen ruumis hajosi kahtia. Vain toinen puoli liikkui. 1034 iski uudelleen. Olento hajosi mustaksi mössöksi aluksen lattialle. Ontor näytti samaan aikaan helpottuneelta sekä kauhistuneelta. Lopulta se puoli, joka uskoi tuon nazorakin ei-murhanhimoinen, voitti.
K-kiitos, hän osasi vain sanoa.
1034 oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt. Oikeastaan kiitos matoranilta kuulosti paremmalta kuin monet ylennykset. Lisäksi, jos nazorakien vanki olisi tehnyt saman kuin hän, sillä ei todennäköisesti olisi enää päätä.
Torakka ei osannut sanoa mitään. Hän pudotti työkalunsa ja meni takaisin aluksen perään.
* * *
Suuri merimetso vapautti kauniin, mutta tappavan lauluäänensä. Sen valtavat tummat siivet repivät tiensä läpi korkeuksien ilmavirtojen, käyttäen tuulenpuuskia näkymättöminä polkuina. Polut johtivat lintua sinne, minne sen mestari halusi. Kiihdytä, ystävä. Linnun selässä istuva punaisin rukoustekstein koristeltua sinistä Pakaria kantava mustakaapuinen soturimunkki katsoi päättäväisenä eteenpäin ja pysytteli tiukasti kiinni merimetson selkäharjaksissa. Oraakkeli oli matkannut pysähtymättä tuntikausia. Nyt hän kuitenkin oli lopulta määränpäässään. Suuri atheonistien kaupunki, tuon kielletyn lahkon ainoa asuinpaikka paloi ja kuoli kuin muurahainen suurennuslasin alla auringossa.
Sen yllä leijaili taas itse paholainen. Demoninen, pientä planeettaa muistuttava katedraalirakenteinen ilma-alus peitti varjollaan alleen koko kylän. Sen tumma pinta ei heijastanut auringon valoa, vaan tuntui pikemminkin imevän sitä itseensä loputtomiin mustan aukon lailla. Alus ei näyttänyt kuuluvan ilmatilaan. Se ei näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, vaan muistutti enemmänkin reikää todellisuudessa. Teräksinen hirviö oli pienen saaren kokoinen ja täynnä raskaita metalliketjuja, mutta silti näytti täysin painottomalta. Liikehtiessään se ei äännellyt lainkaan. Oli kuin alusta ei olisi edes ollut siinä. Savupilviä tuprusi kaupungista ja halki ilman leijaili riekaleita siitä, mikä oli voinut ennen olla puuta, kiveä tai matoraneja. Päättäväisyys täytti Oraakkelin punertavan katseen. Atheon oli paholainen, sielunvihollinen, varas ja pahuus, mutta soturimunkki ei pystynyt vihaamaan tähän uskovia.
Ei niin kauan, kun oli olemassa jotain pahempaa.
Ystävä. Jätä minut Arkkienkelin katolle.
Lintu nyökkäsi ja tummissa silmissä ei ollut vivahdettakaan tottelemattomuudesta.
Jos sillä siis kattoa onkaan.
Merimetso laski korkeutta ja valtavat siivet puristuivat lähelle sen suurta, sulkaista kehoa, kun lintu valmistautui täyteen syöksyyn. Hetkeksi kaikki äänet jäivät ilmavirran ja kuohunnan alle. Suuri purppurainen alus alkoi täyttää Oraakkelin näkökenttää. Silloin hänen ymmärrykseensä hiipi, miksi Makuta Abzumon laiva oli nimeltään Arkkienkeli. Mahtipontisen nimen tarkoituksena ei ollut vain herättää pelkoa makutan vihollisissa, eikä Abzumo ollut luonut nazorak-rotua vain täydelliseksi armeijaksi.
Hän oli luonut nazorakit, koska halusi leikkiä jumalaa. Mikä tahansa jumala ei näemmä riittänyt. Hän halusi olla Ath, ja ratsastaa Arkkenkelillä.
Mielikuva sai Oraakkelin voimaan pahoin. Vielä pahempaa oli se, että jos Nimda Epsilon todellakin oli edelleen atheonistien käsissä, Abzumon haave ei ollut kovin kauaskantoinen.
Merimetson raivokas karjahdus kaikui kylän yllä, kun lintu lähti ohjusmaiseen syöksyynsä kohti tummaa pienoisplaneettaa. Oraakkeli valmistautui hyppäämään. Laskeutuminen ei tulisi olemaan pehmeä. Parempi tähdätä ikkunoihin. Kiitos, ystävä. Merimetso kirkaisi alakuloisesti. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun se näki mestarinsa. Vanha lintu ei silti tehnyt elettäkään estääkseen mestariaan. Se ei tiennyt paljoakaan, mutta se tiesi mestarin olevan hyvä. Mestari oli aina ollut hyvä. Musta kaapu hulmusi tuulessa, kun sitä kantava soturimunkki loikkasi ratsunsa selästä. Sekuntien ajan pieni kaapukääryle viuhui syöksypommittajan vauhdilla kohti valtavaa tummaa rautaplaneettaa. Kun se osui, jokin petti sen alta ja miljoonat mustat sirut räjähtivät eri suuntiin ja satoivat Arkkienkelin kannelle. Tuuli piiskasi mustan ilma-aluksen pintaa ja pienen, raskaasti huohottavan hahmon viitta lepatti kuin kaapparilaivan lippu. Vanhat punaiset silmät skannasivat mustia pintoja ja piikikkäitä muotoja. Syvällä tajunnassaan soturimunkki alkoi kuulla ääntä. Naisen ääntä. Avunhuutoja pimeydestä.
Sinikasvoisen vanhuksen oikea käsi katosi kaavun sisälle ja ilmestyi pian esiin otteessaan musta, kiiltävä kuula, jonka sisällä liikehti tummia nesteitä. Soturimunkki ravisti kuulaa raivokkaasti ja keskittyi ajatuksiinsa.
Onko täällä jossain sisäänmenoaukko, Oraakkeli pohti raivokkaasti.
Mustan kuulan sisällä liikehtivistä nesteistä nousi valkoinen kuutio.
EI VIELÄ, kuula vastasi.
Oraakkeli sinkosi kuulan vaivattomalla ranneliikkeellä selkänsä taakse. Se kolahti ontosti osuessaan Arkkienkelin mustaan rautapintaan ja jatkoi pyörimistään äänekkäästi kauemmas ja kauemmas. Kolmenkymmenen metrin päässä Oraakkelin selästä kuulan liike lakkasi kokonaan. Nesteiden sisällä liikehtivä valkoinen kuutio upposi ja lillumisen keskeltä erottui tikitystä.
Sen keskeytti täysin varoittamaton sininen leimahdus, joka räjäytti irti yhden Arkkienkelin rautaketjuista ja halkaisi ilma-aluksen kannen. Oraakkeli kääntyi ympäri ja katsoi savuun. Pyhän Äidin avunhuutoja kuului jostain alempaa, mutta vain Oraakkeli kuuli ne. Taivaalla Arkkienkelin yläpuolella räjähteli. Tulikuumaa rautaa satoi mustan tuhon ja kuoleman planeetan ja sen alla kohtaloaan odottelevan atheonistikaupungin päälle. Demonisen ilmalaivan kanssa taisteli siivekäs ilma-alus, jonka keulakuvaa koristi sininen Ussal-rapu. Harhautusta ei kestäisi kauaa. Se oli käytettävä hyväksi.
Oraakkeli katsoi tuulella ratsastavaa klaanilaisalusta. Vanhoille kasvoille ilmestyi synkkä ilme. ”Hölmöt.”
Sanaakaan sen jälkeen sanomatta soturimunkki piiloutui syvälle mustaan kaapuunsa ja lähti juoksuaskelin kohti aukeamaa Arkkienkelin mustassa kuoressa. Heittäen voltin ilmassa hän pyörähti rikinkatkuisen savun läpi pimeyden ytimeen. Oraakkeli laskeutui suorin jaloin kovalle lattialle ja tunsi iskun vanhassa selkäytimessään asti. Tärähdyksen voimasta vanha mies laskeutui polvilleen jäänkylmälle rautalattialle ja otti käsin vastaan loput laskeutumisen iskusta. Soturimunkki yski sekuntien ajan keuhkonsa verille. Savun läpitunkeva katku oli saada hänet oksentamaan. Kestä vielä hetki, vanha kehoni, Oraakkeli sanoi. Olet niin, niin, lähellä.
Soturimunkki puri hammasta ja pakotti itsensä kahdelle jalalle. Vuosien paino alkoi tuntua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vanhan soturin luissa ja ytimissä. Hetken huojumisen jälkeen Oraakkeli lysähti jälleen lattialle. Vanhat kasvot painuivat kylmää lattiaa vasten ja soturimunkin hengitys rahisi.
Ei. Ei tätä.
Ei tänään.
En epäonnistu enää.
Olen tehnyt lupauksen.
Soturimunkin tajunta hämärtyi. Hän kuitenkin kuuli vielä Pyhän Äidin, Mestarin viisaat sanat. Hän näki noiden jopa hänen omiaan vanhempien silmien järkkymättömän päättäväisyyden jopa silloin, kun piti silmiään kiinni. Se ajoi häntä eteenpäin. Jopa kuoleman ja paholaisen edessä.
Vanha soturimunkki kohdisti kaiken tahdonvoimansa käsiinsä. Hän nousi ylös.
* * *
Neljä Toaa olivat nyt Arkkienkelin mustalla pinnalla. Aine, josta alus oli tehty, ei tuntunut Matoron käsissä metallilta, tai miltään muultakaan hänen tuntemaltaan aineelta. Lähimpänä se voisi olla jonkinlaista kristallia.
Kun Jään Toa loi katseensa ylös, hän näki torneja. Joka suunnassa oli torneja. Niitä näytti olevan huomattavasti tiheämmässä näin pallon pinnalta käsin kuin ilmasta katsoessa. Tornien arkkitehtuuri oli monimutkaista ja jylhää. Sekä piikikästä. Piikkejä oli kaikkialla, samoin ketjuja.
Okei. Miten pääsemme sisään? Hai kysyi. Hän tähysteli jatkuvasti ylöspäin peläten alusten huomaavan heidät.
Minulla on keino, Bloszar sanoi ja kaivoi tarvikelaukkuaan. Hänen raskaan panssarina lisäksi hänellä oli mukana useita aseita, kriittisimmät työkalut sekä ties mitä. Hänen rintapanssarissaan oli kiinni pieni radiopuhelin.
Toa kaivoi laukusta pienen sahamaisen terän. Se oli kiinnitetty pitkään kahvaan. Toa käynnisti mekanismin, ja saha alkoi pyöriä. Siihen kanavoitui tulen elementtienergiaa ja pian se hehkui punaisena kuin magma.
Tämä pikkukaveri puree melkein minkä tahansa lävitse, hän kertoi ylpeänä, ja iski terän Arkkienkelin aavemaisen tummaan pintaan. Valtava kipinäsuihku. Naarmuja mustassa pinnassa.
Blosz yritti kovempaa. Hän kanavoi lisää voimaansa terään. Kuumuus ei tuntunut vaikuttavan mustaan kuoreen.
Odota, Matoro sanoi. Sitä ei saa sulatettua. Toa kumartui ja kanavoi jäätä kädestään Arkkienkelin pintaan.
Saimme seuraa! Troopperi huusi. Kolme punasilmäistä hävittäjää oli huomannut nelikon ja syöksyivät nyt heitä kohti kauempaa. Koneet avasivat tulen. Troopperi loi nopeasti Haullaan suojakentän tiimin ympärille, ja lasermaiset ammukset upposivat siihen tehottomina.
Sillävälin Matoro arveli jäädyttäneensä aluksen pintaa tarpeeksi. Hän oli haurastuttanut jäällä kuoren rakenteita.
Blosz, saatko tämän nyt rikki vasarallasi?
Enköhän, Tulen Toa vastasi. Alukset hyökkäsivät uudelleen. Hai ja Troopperi ampuivat niitä elementtivoimillaan.
Blosz iski kaikilla voimillaan jään haurastamaa kohtaa. Ensimmäinen vasaranisku sai sen antamaan hieman periksi. Toinen teki jo selvää vahinkoa. Kolmannella kuori antoi periksi ja murtui mustiksi säleiksi pimeän käytävän lattialle. Toat pudottautuivat pienestä aukosta alas käytävälle.
Ontor istui loukkaantuneena Ilmaraptorin penkeillä ja katseli alas maailmaan.
Koko kaupunki paloi. Moni kitui raunioissa. Moni oli jo kuollut. Loput pakenivat ilmat turvapaikkaa. Laivaston Matoranit halusivat auttaa.
Mutta puolet Ilmaraptorin miehistöstä oli loukkaantuneita ja neljäsosa oletettavasti vihollisia. Ja aluksen kyljessä ammotti aukko ja vasen siipi oli vaurioitunut.
Ontorin mieleen palasi seikkailu kaukana pohjoisessa ja erään skakdieverstin sanat…
Meidän on pelastettava itsemme, ennen kuin voimme pelastaa muun maailman. Toivotaan vain, että maailma kestää tarpeeksi pitkään.
Arkkienkeli
Mestarin sellin ovi avautui. Makutan siluetti peitti valon, joka kuitenkin tämän hartioiden yli tulviessaan sokaisi vanhan naisen. Ottakaa hänet, Abzumo sanoi ja perääntyi antaen tilaa insinööreilleen, jotka ottivat Mestarin ulos sellistä. Vanhus yritti pyristellä irti insinöörien otteesta, muttei kyennyt vapautumaan. Hän oli muutenkin heikossa kunnossa viruttuaan päiviä tyrmässä seinällä roikkuen. Typerä nainen, Zumo naurahti ja läpsäisi Mestaria kasvoille. Ei rimpuileminen mitään auta. Hän kääntyi selin Mestaria päin ja lähti kävelemään käytävää pitkin insinöörit perässään. Nämä kantoivat Mestarin, sillä tämä ei pystynyt itse kävelemään. Tuhon aika on tullut. Onnettomuus on täällä, Zumo jatkoi, ei silti, että sillä olisi enää mitään merkitystä. Mitä Mestari sai sanottua. Viimeinen tuomio lankeaa kaikkien teidän päällenne, kuulitko! Kaikkien teidän päällenne. Athistit, Bio-Klaani. Koko maailma. Kaikki minun käsissäni. Olet hullu! Minulla on tämä, Zumo rehvasteli ja veti esiin Epsilonin. Nimdan siru. Epsilon. Minä olen nyt paljon enemmän kuin ennen. Ja minä tiedän, minä olen Ath. Mestari purskahti säälivään nauruun saaden Zumon hätkähtämään. Sinäkö jumala! Salli minun nauraa! Sinä nauroit jo. En pitänyt siitä. Zumo käännähti kannoillaan ja potkaisi rajusti. Jalka osui Mestarin päähän ja lennätti tämän kymmenen metrin päähän käytävää taaksepäin. Josssss hän selvissssi hengissssä, Abzumo sihisi, tuokaa hänet Ssssydämen luo. Niine sanoineen makuta marssi tiehensä jättäen insinöörit taakseen.
* *
ja miten meidän oli tarkoitus edetä tästä? Troopperin ääni rikkoi hiljaisuuden.
Tänne ei ilmeisesi saa opastettuja turistikierroksia, Bloszar vitsaili. Matorosta oli piristävää, että jotkut jaksoivat aina olla hyvällä tuulella. Hänkin oli ollut joskus sellainen. Ennen tätä kaikkea. Ennen Nimdaa.
Alaspäin, Hai sanoi. Jos minä suunnittelisin TUOMIOPÄIVÄN ILMALAIVAN, sijoittaisin vankiosastot mahdollisimman syvälle.
Komppaan Haita, Matoro sanoi. Alaspäin.
Käytävät eivät olleet aivan niin pimeitä kuin toat olivat odottaneet niiden olevan. Ne olivat synkkiä, mutta niitä valaisi outo punainen kajo. Mitään valonlähdettä ei näkynyt. Lisäksi seinissä oli koristeina kaikkea piikeistä ja ketjuista kukkaruukkuihin, joista sojotti lonkeroita. Juuri paraikaa toa-ryhmä kääntyi edellä mainittujen lonkeroiden koristamasta risteyksestä alaviistoon kulkeviin portaisiin. Seinillä oli tauluja Abzumosta.
Eikä teistäkin ole aika outoa, ettemme ole törmänneet kehenkään? Bloszar kysyi.
Joo. Luulisi että näin isossa laitteessa olisi paljon porukkaa, Troopperi vastasi.
Ehkä Abzumo on vain tosi kitsas työnantaja? Hai heitti väliin. Joku hymähti.
He tulivat huoneeseen, joka oli täynnä kidutusvälineitä.
Tai ehkä kukaan ei vain halua työskennellä täällä? Matoro ehdotti. Nelikon selkäpiitä karmi heidän kulkiessaan kaikenlaisilla sadistilla vempeleillä täytetyn kammion läpi.
Pointti hyvä Troopperi sanoi. He puhuivat turhuuksia yksinkertaisesti lievittääkseen painostavaa tunnelmaa. Joku tylsä realisti olisi voinut sanoa, että heidän mahdollisuudet löytää vangit sokkeloisessa leijuvassa kaupungissa täynnä vihamielisiä olentoja olisivat olemattomat. Onneksi kukaan heistä ei ollut sellainen.
Moni matoran tietää sen tunteen. Se on kuin jokin mörkö tuijottaisi vihamielisesti pimeässä. Ilman, että tietää, mikä tai missä se on. Tuntee vain sen, että joku katselee. Hai tunsi sen ensimmäisenä. Hän kulki joukon viimeisenä. Toa vilkuili taakseen epävarmana. Punaisessa kajossa ei näkynyt mitään.
Minulla on liian vilkas mielikuvitus tällaiseen, hän ajatteli. Mutta se tunne ei lakannut.
Kaikki heistä tunsivat jonkun, tai joidenkin olevan tulossa. Eikä kovin kaukana heidän takanaan.
Sitten se tunne loppui. Loppui vain korvautuakseen uudella tunteella. Kauhulla.
* *
Punahehkuisten käytävien happitaso ei ollut paras mahdollinen. Raudan ja veren harmoniselta yhteensulautumalta tuoksuva katku täytti ilmastointikanavat, joita pitkin Oraakkeli kulki. Hengittäminen oli vaikeaa, mutta vanha soturimunkki ei keskittynyt asiaan. Hän oli käärmeen pesässä, ja käärme oli metsästyskannalla. Jostain ylhäältä monen kymmenen metrin teräskerroksen läpi kuului vaimennettuja taistelun ääniä, kun räjähdykset ja ammussarjat raapivat Arkkienkelin kuorta aiheuttamatta juurikaan vahinkoa. Kymmentonnisten rautaketjujen kiinnittymispisteet kolisivat ja natisivat korviahuumaavasti sisälle asti, vaikka ketjut itsessään eivät päästäneet ääntäkään. Jostain Oraakkelin jalkojen alta kuului tasaista moottorien karjuntaa ja sydäntä muistuttava tykytys, jonka tahtiin koko Arkkienkeli tuntui sykkivän.
Ilmalaiva piti kaikkia ilmalaivoille ominaisia ääniä. Silti siitä tuntui puuttuvan jotain todella olennaista. Työvoiman ja ylipäätään minkäänlaisen elämän äänistä ei ollut tietoakaan. Lopputuloksena oli todella aavemainen kone, joka sykki ja hengitti ilman kapteenia tai perämiestä. Jotain oli todella, todella vialla.
Oraakkeli saapui jonkinlaiselle ilmakanavalle. Pienestä ritilästä loisti tunkkaisiin ilmastointikanaviin tulenpunaista valoa. Pieni matoran nosti jalkaansa ja polkaisi ritilää voimalla. Se kalahti alla olevan huoneen lattialle metallisesti. Soturimunkki hyppäsi perässä ja laskeutui pyörähtäen kylmää lattiaa pitkin. Hän kiersi katseellaan huoneen ympäri. Vihollisia ei ollut. Huone oli turvallinen, mutta ei kovin olennainen. Pyöreäkattoiseen kammioon tulvi punaista hehkua loisteputkivaloista, joiden hohde ei ollutkaan tarkemmalla tarkastelulla elektroniikkaa. Loisteputkissa leijaili kymmeniä tulikärpäsmäisiä Raheja.
Punahehku valaisi huoneen seinät, jotka olivat täynnä kuvia makuta Abzumon kauhistuttavan rumista kasvoista. Makutan hymyt olivat toinen toistaan kammottavampia. Oraakkeli nousi varoen täyteen mittaansa ja jatkoi verkkaista ja äänetöntä askeltaan syvemmälle kammioon.
Hän yritti olla huomioimatta, että maalausten silmät liikkuivat. Mustia hahmoja liikkui Oraakkelin näkökentän äärirajoilla. Kun hän kuitenkin kääntyi katsoakseen niitä, ne olivat poissa. Vain joukko pirullisesti hymyileviä makuta Abzumoja tervehti häntä punahehkun keskeltä.
Kammio jatkui punaisena ja kuolettavan hiljaisena, mutta teema muuttui. Seinät olivat yhä täynnä kuvia makuta Abzumon inhottavista kasvoista, mutta huoneen lattialla oli jalustoja, joiden päällä oli läpinäkyviä koeputkia, akvaarioita ja sammioita. Astioissa lillui voimakkaasti kuplivia ja sihiseviä nesteitä, joissa säilöttiin jotain. Se jokin oli ehkä joskus ollut elävää.
Huone oli täynnä tiedettä. Tällaiset hetket saivat Oraakkelin muistamaan, miksi hän oli hankkiutunut mahdollisimman kauas kaikesta tieteestä ja kehityksestä. Nesteissä uiskenteli asioita, jotka eivät eläneet. Niillä oli raajoja, kasvoja, hengityselimiä ja lonkeroita, mutta ainoa syy, miksi elävien olentojen karusti yhteen ommellut ja sulaneet irvikuvat liikahtelivat oli se, että astioihin johdettu sähkövirta sai niiden ruumiit nytkähtelemään. Sähkölataukset ja epätasainen sätkintä loivat yhdessä rytmin. Oraakkeli ei halunnut tietää, oliko se tarkoituksellista.
Niillä ei ole sielua. Ne eivät elä enää. Ne eivät kärsi. Keskity tehtävään.
Olentojen silmät muljahtelivat sähkölatauksissa. Oraakkeli jatkoi matkaansa luomatta katsekontaktia.
Jos mahdollista, viimeinen huone punakalla käytävällä oli pahin, sillä kaikki teeskentely oli kadonnut. Seinillä ei ollut ylimitoitettuja Abzumon kasvoja muistuttamassa tämän olemassaolosta tai groteskia kidutusta naamioituna tieteeksi.
Tämä oli paikka, jota Makuta Abzumo kutsui palkintohuoneeksi. Se oli juuri sitä, mitä Oraakkeli odottikin. Katosta roikkuvien lihakoukkujen rautainen kalke oli matala ja lohduton. Koukuissa roikkui jotain, joka katsoi Oraakkeliin. Vanha matoran pysähtyi. Hän lakkasi hengittämästä.
Matoran kaivoi kaapunsa hihasta esiin yönmustan, kiiltävän kuulan, ja sen sisällä helskyvien tulenarkojen nesteiden liikehdintä kiihtyi. Matoran pyöritti kuulaa ranteessaan ja pudotti sen lattialle. Se pyöri hetken lattiaa pitkin, kunnes pysähtyi seinää vasten.
Kuulaan tai huoneeseen katsomatta vanha matoran käveli pois huoneesta. Hän sulki silmänsä ja piirsi kävellessään oikealla kädellään ilmaan Isä Athin kasvot. Ath kanssanne, Oraakkeli sanoi hiljaa.
Kaukana Oraakkelin takana musta, kiiltävä kuula muuttui terästä repivän äänen ja paineaallon säestämänä valtavaksi palloksi sinertävää tulta ja poltti sekunneissa tuhkaksi kaiken kammiossa. Niin oli ehkä parempi. Oraakkeli jatkoi matkaansa katsomatta taaksepäin, pelottomana ja vailla katumusta. Matoranin katse ei ollut värähtänytkään, kun hän oli katsonut silmiin sitä, mikä kertoi Makuta Abzumon olemuksesta enemmän kuin yksikään hullun makutan sanoista. Vaikka mitä tapahtuisi, tyyneys ei katoaisi hänen kasvoiltaan. Syvällä sisällä soturimunkin ajatukset kuitenkin hautasivat alleen kaiken.
Hän ei ollut peloissaan.
Hän oli vihainen.
* * *
Hai kääntyi hitaasti ympäri muiden jatkaessa matkaa eteenpäin. Kukaan ei huomannut Hain pysähtymistä ennen kuin Hai karjaisi: Mitä hittoja nuo ovat? Kaikki muutkin kääntyivät nähdäkseen mustan olennon, joka heitä lähestyi. Se oli toan kokoinen ja muotoinen, mutta täysin musta. Sillä ei ollut kasvoja, koko olento oli täysin yksityiskohdatonta mustaa massaa. Tunkeilijat, se sanoi äänellä, joka ei kuulostanut miltään, teidän olisi kohteliasta kuolla. M-mitä? Matoro sai sanottua ja perääntyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Kuolkaa, olento toisti, ja säästäkää isäntäväeltä tappamisen vaiva. Onko tämä Abzumon huumoria? Hai kysyi kauhuissaan. Troopperi veti miekkansa huotrastaan nopealla vedolla, samoin Matoro. Hai varmisti keihäänsä ja Bloszar vasaransa. Olento näytti suhteellisen heiveröiseltä vastustajalta. Mutta se haisi kuolemalta.
Olennon takaa esiin lipui kolme muutakin olentoa heitä oli nyt neljä neljää vastaan. Äkkiarvaamatta se, joka heille oli puhunut, nosti kätensä, joka venyi niin pitkäksi, että pystyi tarttumaan Hain kaulaan tämän ollessa kahden metrin etäisyydellä. Se oli kuin merkki klaanilaisille hyökätä. Matoro ryntäsi katana ojossa kohti yhtä mustaa insinööriä, kun taas Bloszar ja Troopperi valitsivat omat vastustajansa. Hai rimpuili vastustajansa kuristusotteessa yrittäen päästä irti ja olla tukehtumatta. Matoron vastustaja muodosti kädestään miekan, joka kolahti katanaa vastaan kuin metalli. Toa jakoi iskuja oikealta ja vasemmalta, mutta olento torjui iskut taidokkaasti ja yritti lävistää hänet pistämällä. Matoro sai väistettyä hyppäämällä sivuun; hän ehti vilkaista, mitä muualla huoneessa tapahtui, ennen kuin hänen kimppuunsa jälleen hyökättiin.
Bloszar oli selvästi pulassa: hänen vastustajansa oli ottanut hänen nuijastaan kiinni kaksin käsin ja ikään kuin sulanut nuijan ympärille. Nyt nuija oli käytännössä olennon sisällä, ja Blosz yritti saada sen irtoamaan heiluttamalla sinne tänne. Hai oli päässyt irti insinöörin otteesta lävistämällä tämän käden keihäällä, ja väisteli nyt tämän viikatemaisia iskuja. Troopperi miekkaili voitokkaan oloisesti viimeistä vihollista vastaan.
Näissä olennoissa oli jotakin pielessä. Ne vaikuttivat eläviltä, mutta niistä hohkasi kuoleman vaikutelma. Heidän oman kuolemansa. Matoro yritti erästä hyväksi todettua miekkatemppua, mutta ehti tuskin aloittaa kikkailun, kun insinöörin toinenkin käsi, muodostuttuaan miekkamaiseksi, iskeytyi hänen katanaansa vastaan ja lennätti sen hänen käsistään. Miekka osui kohti Troopperia, joka joutui torjumaan itseään kohti singahtavan katanan, minkä takia hänen vastustajansa sai riisuttua hänet aseista. Matoro vilkaisi nopeasti muita. Bloszar oli saanut vastustajansa murskattua lävistämällä tämän seinässä olevaan piikkiin. Hailla oli yhä vaikeuksia.
Matoron vastustaja yritti halkaista hänet molemmilla miekkakäsillään, mutta Matoro hyppäsi taemmas melkein lävistyen itsekin seinän piikkiin. Hän kuitenkin vältti mustan okaan taidokkaasti ja tähtäsi sitten harppuunansa kohti insinööriä. Hän laukaisi suoraan kohti olennon naamaa, ja ehtimättä väistää tämä sai päänsä lävistettyä koukuilla. Matoro juoksi poimimaan miekkansa ja alkoi kelata kaapelia takaisin sisään. Insinööri pyristeli kuin kala koukussa ja yritti katkaista kaapelin, joka kuitenkin kesti olennon miekkamaisten raajojen iskut. Matoro pääsi tarpeeksi lähelle ja huitaisi pään irti vastustajaltaan.
Voitokas jään toa tarkisti jälleen tilanteen. Hai onnistui kukistamaan insinöörin lävistämällä tämän ja paiskaamalla tämän keihäällään Bloszin käyttämään seinäpiikkiin toisen insinöörin seuraksi. Troopperi makasi nyt maassa ja kierähteli väistääkseen miekaniskuja. Matoro ryntäsi auttamaan häntä ja katkaisi insinöörin kahtia takaapäin. Nyt kaikki viholliset oli päihitetty.
Ja luonnollisesti nuo eivät kuolleet tuohon, Hai päästi suustaan. Matoro kohotti toista kulmaansa ja vilkuili insinöörejä. Ne eivät näyttäneet yhtään sen elävämmiltä kuin aiemmin, mutteivät yhtään sen kuolleemmiltakaan. Parasta häipyä, jos ne vaikka oikeasti heräävät tuosta, Matoro tokaisi työntäen miekkansa jälleen huotraan ja heilautti kutsuvasti kättään. Troo seisoi hengästyneenä kumarassa tukien käsillään polviinsa. Juu, hetki. Bloszar katsoi vasaraansa. Siihen oli tullut kolhuja. Hän irvisti hieman. Hai hieroi kaulaansa, jota kivisti yhä hieman. Matoro odotti kädet lanteilla kumppaneidensa taisteluväliajan loppumista. Puolisen minuuttia kului, kunnes Troo nousi ja huikkasi heidän voivan jo lähteä. Hai yskäisi. Matoro alkoi johtaa joukkojaan yhä syvemmälle demonisen pallon sisuksiin.
* *
Hissi, sanoi Bloszar. Hän osoitti käytävän syvennyksessä olevaa teräsovea. Sen vieressä oli punainen nappi, jota toa painoi.
En tiedä kannattaako meidän Troopperi vaikutti skeptiseltä. Hän ei pitänyt ahtaista paikoista.
Ovi avautui. Teräksinen hissi oli yllättävän suuri. Sinne olisi mahtunut hyvässä järjestyksessä kymmenenkin toaa. Tai outoa mustaa olentoa, ajatteli Matoro.
Hyviä uutisia. Täällä on kartta, ja menemällä alas päädymme vankikerrokseen, Blos hihkaisi.
Hissin seinässä tosiaan oli pieni kartta, jossa näkyi poikkileikkaus pallosta. Hissi näytti menevän miltei aluksen keskipisteeseen. Lisäksi yksi kerros oli nimetty vankiosastoksi.
Hyvä, nyt tiedämme olevamme oikeilla jäljillä. Mutta kuulkaa, kerron teille tarinan. Matoro sanoi täysin odottamattomasti. Olin kerran melko samanlaisessa tilanteessa kuin me nyt. Hissi pahisten hallitsemassa rakennuksessa. Menin hissiin, koska se meni suoraan määränpäähäni. Valitettavasti hissi pysäytettiin puolimatkassa. Sitten siihen viritettiin räjähteet. Pahikset vain katselisivat, kun me räjähtäisimme paikassa, josta emme voisi paeta.
Hetken hiljaisuus. Mitä sitten tapahtui? Kysyi Troopperi.
Matoro ojensi salamyhkäisesti oikeaa kättään. Harppuuna, hän sanoi ja käveli hissin luo.
* *
Huoneessa oli synkkää. Se ei johtunut vähäisestä valaistuksesta, sillä muodoiltaan pyöreä komentohuone oli täynnä epämääräisiä loisteputkia ja kuusikulmaisia holonäyttöjä, joiden todellisuuteen piirtämät kolmiulotteiset muodot pyörivät ja kääntyilivät ilmassa heijastaen huoneeseen omalaatuista valoa. Näyttöjen heijastamat kartat ja moottorilukemat olivat oikeastaan niin kirkkaita, että niiden katsominen sattui silmiin. Huone oli kuitenkin pimeä sen takia, koska sen sisällä työskentelevät hahmot söivät valoa. Voimakas hologrammihohto ei heijastunut tummien insinöörien laihoista ja luuttomista kehoista. Kun olentoja katsoi, oli miltei mahdoton löytää pistettä tai raja-aluetta, jossa ympäröivä maailma muuttui Insinööreiksi. Ne vain olivat siinä ja työskentelivät loputtomasti. Edes valtavan ilma-aluksen moottorien jyrinä ja pauke ei tuntunut häiritsevän olentojen keskittymistä.
Niiden keskittymiseen vaikutti hieman kuitenkin se, kuinka huoneen yllä olevaa Arkkienkelin komentosiltaa suojaava purppurainen panssarilasi sirpaloitui tuhansiksi, ellei jopa miljooniksi säpäleiksi, siruiksi ja hiukkasiksi. Kilinä täytti alleen kaikki äänet, joita komentohuone oli täynnä. Pitkien, laihojen ja hahmottomien mustien insinöörien operointi keskeytyi hetkellisesti, kun ne katselivat silmättömillä silmillään veitsenterävää lasisadetta ja kuuntelivat korvattomilla korvillaan ympäröivää lasinsirujen konserttoa. Sen loputtua keskelle huonetta suurimman komentopäätteen päälle laskeutui musta hahmo, eräänlainen elävä varjo. Varjo avasi laskeuduttuaan mustan viittansa ja paljasti vanhat ja tyynet matoranin kasvonsa. Punaisissa silmissä kuitenkin paloi päättäväisyys ja raivo.
Minulla on hyvin yksinkertainen kysymys, Oraakkeli sanoi kuuluvasti ja katseli olentoja. Mustat insinöörit pysäyttivät näppäimistöjensä naputtelun. Haluan siihen hyvin yksinkertaisen vastauksen.
Insinöörit eivät sanoneet sanaakaan.
Missä, Oraakkeli sanoi painottaen jokaista sanaa sen edeltäjää voimakkaammin. On. Pyhä. Äiti?
Mustat insinöörit olivat edelleen hiljaa. Yksi niistä nousi näyttöpäätteeltään täyteen mittaansa, ja vasta silloin hahmottui, kuinka uskomattoman suuria olennot olivat. Ne olivat laihoja ja luuttomia eikä niiden päässä, käsissä tai jaloissa ollut mitään erityisen suurta, mutta niiden raajat olivat suorastaan luonnottoman pitkät. Olennot nousivat helposti jopa korkeammalle kuin Makuta Abzumo. Eikä Abzumo ollut harvojen eloonjääneiden havaintojen mukaan makutaksi erityisen pieni. Kun Musta insinööri nousi täyteen mittaansa, näki Oraakkeli, että olennot eivät vain operoineet näyttöpäätteitään. Näyttöpäätteet olivat osa olentoja. Suuresta, mustasta ja johtojen peittämästä datapäätteestä johti irvokas, irtonaista selkärankaa muistuttava kaapeli, joka työntyi syvälle Insinöörin pään sisään. Näky olisi ollut vastenmielinen, jos Insinöörit eivät olisi olleet täysin hahmottomia.
Muualla, lohduton, mutta kantava ääni vastasi. Insinöörillä ei ollut suuta, josta puhua, joten omituisella tavalla geneerinen ääni tuntui kuuluvan kaikkialta. Se olisi voinut kuulua mille tahansa huoneen olennoista. Tai kaikille niistä.
Voimme hoitaa tämän kivuttomasti, Oraakkeli sanoi. Toistan siis. Missä. On. Pyhä. Äiti. Matoranin äänensävy oli suorastaan rauhallinen ja ystävällinen.
Me emme tunne kipua, Insinööri sanoi. Tarjouksenne on tyhjä.
Oraakkeli loikkasi suurimmalta tietopäätteeltä gasellimaisesti alas ja laskeutui pehmein äänin. Hän asteli kohti seisomaan noussutta Insinööriä. Olennon valtava mitta ei tuntunut vaikuttavan Oraakkeliin millään tavoin.
Olkaa hyvä ja ottakaa makuuasento edessämme, Insinööri sanoi tyynesti, ja sen pitkät sormet naksuivat liikkuessaan uhkaavasti. Se tekee niskanne katkaisusta huomattavasti nopeampaa ja vaivattomampaa, ja vähentää Mestarin työsarkaa.
Katsokaa nyt teitä, Oraakkeli sanoi katse siirtyen insinööristä toiseen. Ette ole elämää. Olette irvikuva elämästä. Soturimunkin äänensävy kuulosti melkein säälivältä. Voitteko koskaan nauraa, itkeä, oppia, opettaa, kokea lämpöä tai rakastaa?
Insinöörit olivat pitkään hiljaa. Emme ymmärrä kysymystänne. Voitteko tehdä yhteistyötä ja hypätä jätteenpoistokuiluun tai työntää sormenne yhteen sähkönjakelupisteistä?
Oraakkeli huokaisi. Ette taida edes ymmärtää, mistä puhun. Ymmärrättekö, miksi edes tottelette häntä? Koska kello tottelee kelloseppää, Insinööri sanoi harkitusti. Loputkin sen lajitovereista alkoivat nousta täysiin mittoihinsa. Osa oli jo irrottanut itsensä näyttöpäätteestä. Kuvottavasti rusahtelevat selkärankamaiset kaapelit porautuivat ulos Insinöörien päistä. Olennot laskivat kaapelit näyttöpäätteiden päälle. Koska luomakunta tottelee jumalaansa.
Oraakkeli pudisti päätään. Hän ei välitä siitä, mitä teille tapahtuu. Olette uhrattavissa kuin pelinappulat… ja taidatte tajuta sen.
Seuraava asia tuntui kuuluvan jokaisesta Insinööristä samanaikaisesti. Suojelkaa Makuta Abzumoa, sillä hän on Herra ja Vapahtaja. Lopettakaa vanhus.
Oraakkelia lähin Musta Insinööri nytkähti hiljaisuuden ja liikkumattomuuden jälkeen suorastaan pakkoliikkeenomaisesti vanhaa soturimunkkia päin. Se repäisi biomekaanisen kaapelin irti takaraivostaan tai kasvoistaan, insinööreistä oli vaikea sanoa ja huitaisi sillä Oraakkelia kohti. Selkärankaa muistuttava johto viuhahti ilman halki ruoskamaisesti, sylkien tummia nesteitä komentohuoneen lattialle. Johdosta iski sähkölataus, joka rätisi halki ilman pitäen korvia murhaavaa ääntä ja valaisten hämyisän kammion. Ennen kuin Insinööri oli ehtinyt iskeä, Oraakkeli oli kuitenkin jo ilmassa.
Vanha soturimunkki sulki silmänsä ja keskittyi syvälle sydämeensä. Hän tunsi ilmavirran viuhuvan ympärillään loikatessaan korkealle Insinöörien hahmottomien päiden yläpuolelle. Hetkeksi kaikki hidastui ja Oraakkeli kykeni erottamaan yksittäisiä ääniä toisistaan. Hänen hengityksensä oli yksi niistä. Se ei ollut nopeutunut. Hän oli yhä tyyni.
Kun Oraakkeli avasi silmänsä, kaikki oli taas nopeaa. Ilman halki viuhuva musta matoranin varjo laskeutui tömähtäen kimppuunsa hyökänneen Mustan insinöörin pään päälle. Hän tarttui tiukasti kiinni. Insinööri heilutteli päätään edestakaisin, ja Oraakkeli pysyi vain vaivoin kyydissä. Nyt, kun hän ensimmäistä kertaa kosketti mustaa olentoa, hän tunsi täysin, kuinka tyhjä ja ontto se oli. Olennolla ei ollut selkärankaa, ei ulkoista tukirankaa, ei mitään. Sen pää heilui luonnottomasti jokaiseen suuntaan ilman ruumiillisia rajoitteita.
Oraakkeli sulki jälleen silmänsä. Hän avasi kämmenensä ja painoi sen syvästi kiinni kohtaan, josta biomekaaninen kaapeli oli Mustan insinöörin pään sisälle mennyt. Vanha soturimunkki keskittyi. Hän yritti etsiä Insinöörin päästä edes yhtä ajatusta, jonka voimaa kasvattaa. Jotain, jota voisi käyttää aseena.
Mitään ei ollut. Oraakkeli päätti vaihtoehtoisesti jakaa insinöörille yhden omista ajatuksistaan. Hajoa.
Harvat adjektiivit kuvaisivat seuraavaa tapahtumaa sen vaatimalla arvolla.
Tästä syystä käytämmekin vain nelikirjaimista sanaa, jolla ei ole varsinaista merkitystä, mutta joka kuvaa tapahtumaa, kumma kyllä, täydellisesti.
PLOP.
Insinööri teki kuten sillä oli tapana. Se totteli käskyä. Oraakkelin kämmenen alle jäänyt olennon pää päätti lähteä lentämään samanaikaisesti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Musta aines räjähti komeassa kaaressa kaikkialle kastellen komentohuoneen holonäytöt ja ympäröivät Insinöörit. Ne eivät tuntuneet reagoivan tapahtumaan mitenkään.
Hieman orgaanista ainesta muistuttavia mustia johtoja repeytyi esiin ja putoili lattialle olennon ympärille. Oraakkeli laskeutui pyörähtäen sulavasti valtaisan olennon jalkovälin läpi, ja ponnahti pystyasentoon selkä mustaa olentoa kohti. Pitkä hirviö seisoi liikkumattomana paikallaan. Siinä, missä oli ennen ollut sen pää oli nyt lakastunutta kukkaa muistuttava kokonaisuus. Joka suuntaan repeytyneet ja avautuneet harukset muistuttivat roikkuvia terälehtiä. Olennon entisen kaulan kohdalla oli jonkinlaisia verisuonia tai sähköjohtoja muistuttavia katkenneita säikeitä. Insinööri ei enää liikkuisi.
Ympäröivät Mustat insinöörit lähestyivät täydellisesti synkronoidulla askeleella Oraakkelia.
Soturimunkki nousi täyteen mittaansa ja katseli punaisilla silmillään olentoja. Pahoittelen, jos kysymys oli epäselvä, Oraakkeli sanoi rauhanomaisesti. Esitän sen vielä kerran. Jos en saa vastausta, en voi vannoa, että tämä ilmalaiva pysyy kovin kauaa merenpinnan yläpuolella.
Punaisten silmien hehku ei ollut enää tyyni, vaikka soturimunkin muut kasvot olivat. Missä. Oraakkeli avasi viittansa ja paljasti vanhat kätensä. On. Insinöörit ottivat taas askeleen matorania kohti. Ne kurottivat pitkiä käsiään häntä kohti. Aikaa ei olisi paljoa. Pyhä Äiti.
Mustat olennot antoivat ainoan vastauksen, joka niille oli opetettu. Yhdessä samanaikaisessa nytkähdyksessä olentojen kädet muuttuivat teriksi, miekoiksi, sätkiviksi lonkeroiksi ja kirveiksi.
Musta viitta ja sitä kantava soturimunkki sinkoutuivat heinäsirkkamaisella hypyllä ja kolibrimaisella vauhdilla joitakin metrejä Mustien insinöörien yläpuolelle.
Vastaus ei ollut tyydyttänyt Oraakkelia. Hän tekisi sen kymmenen sekunnin sisällä hyvin selväksi.
* * *
Neljä kohdetta meni hissiin kaksitoista kerroksesta kuusi. Lisäksi komentohuoneessa tunkeilija, kuului ääni eräänlaisesta kaiuttimesta. Kahdeksan mustaa insinööriä lähti mahdollisimman nopeasti kohti hissiä. Kohta kaikki hissin ovet olisivat varmistettu. Hissistä ei pääsisi ulos. Se tulisi olemaan loukku toille.
Kuusi kerrosta alempana vartijat odottivat teräsoven aukeamista. He olivat vankikerroksessa, jonka vartiointi oli kaksinkertaistettu tunkeilijoiden havaitsemisen jälkeen. Kaikki tummat hahmot tuijottivat liikkumatta ovea. Vielä hetki.
Se aukesi. Olennot ampuivat jotakin hissin täyteen. Sitten ne hämmästyivät tajutessaan, että hissi oli tyhjä. Tai olisivat hämmästyneet, jos olisivat voineet hämmästyä. Niiden kasvoilta ei pystynyt lukemaan minkäänlaista reaktiota.
Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä. Katosta putosi metallilaatta alas. Ennen kuin mustat olennot ehtivät tajuta mitä tapahtui, kaikki oli ohi.
Koko käytävä räjähti palamaan. Insinöörien musta massa kärventyi ja suli. Ne päästivät karmivia ääniä. Hetkessä tulipyörre oli kadonnut, ja käytävä oli täynnä palaneita ruhoja ja mustunutta metallia.
Troopperi pudottautui ensimmäisenä katossa olevasta aukosta. Bloszar tuli hänen perässään.
Mato, se oli paras suunnitelma ikinä, ensiksi mainittu hypetti. Jään Toat pudottautuivat myös aukosta.
Olen siihen itsekin tyytyväinen, Matoro sanoi mahdollisimman vaatimattomasti. Eihän se ollut edes hänen hienoimpia temppujaan. Niin yksinkertaista. Laitetaan hissi liikkumaan alaspäin itsestään, mennään sen katolle, tullaan oven läpi kerrosta ennen määränpäätä, eliminoidaan vartijat nopeasti, leikataan aukko lattiaan, korvennetaan alakerran vartijat.
No, nyt olemme vankilakerroksessa. Mikä suunta? Hai kysyi.
Laskeva ilta-aurinko paistoi Ilmaraptorin ikkunoista ja sai Matoron ainoassa kädessä pitämän viskilasillisen hohtamaan pihkan lailla. Sade oli lakannut ja ilma oli tyyntymässä, ja Hopeinen Meri näytti perin kauniilta etelässä, johon ilma-alus nyt matkasi normaalilla matkavauhdilla, joka sekin olisi jättänyt leikiten taaksen Laivaston suurempien alusten huippunopeuden.
Tyyntyneessä ilmassa ei Ämturin tarvinnut koko ajan olla koneen ohjauspuikoissa kiinni, ja hän keskustelikin Toain kanssa Vanhaa Kyöstiä siemaillen käännetystä ohjaustuolista. Ontor ja Ternok olivat vetäneet pitkää tikkua hiilivuoroista; Ternok oli hävinnyt jutun, ja Ontor makoilikin yhdellä seinää vasten olevista sohvista puoliunessa. Viskillä oli sellainen vaikutus pakaripäiseen Matoraniin.
”Niin, onkos Klaanissa sattunut mitään erityistä viimeaikoina? Kun on kokoajan maailmalla uutiset kotopuolesta jäävät vähän vähiin”, Matoron vieressä istuva Troopperi kysäisi ja hörppäsi viskiä.
”Vasta ennen lähtöä evakuoimme erään viidakkosaaren torakkien rautasaappaan alta”, Ämtur kertoi ja vilkaisi synkästi haavoittuneeseen vankitorakkaan. ”Eipä muuta sen Zyglak-jutun jälkeen. Se oli kyllä hurja homma, sanonpahan vaan, mutta ainakin olemme yhä pystyssä.”
”Hei. Se Zyglak-juttu. Kuulimme siitä radiolla aiemmin, mutta Guardian ei suostunut kertomaan yksityiskohtia. Tiedättekö te mitä silloin tapahtui?” Matoro kysyi, ennen kuin joku muu toista ehti puhua.
”Emme juuri, kuulemma maanalainen hyökkäys, joka päättyi todella kummasti Zyglakin häviöön. Itse en ollut paikalla enkä ole kuullut kuin huhupuhetta. Eräs meikäläisistä, Telakan pojista siis, oli nähnyt kun niiden ruumiita korjattiin syrjään. Olivat kuulemma jotain, johon hän ei uskonut törmäävänsä tässä maailmassa… Tongu antoi hänelle viikon hermolomaa tapauksen jälkeen, mies oli ihan poissa tolaltaan. Mitä Klaanilaisiin tulee, uhreja tuli joitakin, suurin osa salamurhien uhreina. Hassua sinällään, että alkukantaiset hirviöliskot tappavat meitä hiljaa ja taidokkaasti ja organisoidut torakanpenteleet vain käyvät päälle joukkovoimalla.”
”Aika huolestuttavaa”, Matoro vastasi. ”Pahalta Pahuuden Liigalta löytyy jatkuvasti uutta tavaraa. Ensin metallihirviöt, sitten pommitus ja nyt tämä. Pistää väkisin mielen matalaksi. Mutta onneksi tämä viski on tosi hyvää. Saa hetkeksi ajatukset pois… ikävistä asioista…” Matoro ponnisteli pienen hetken estääkseen Nukkemuistoja tulvimasta hänen mieleensä ikäviä asioita ajatellessa.
”Ikäviä asioita taitaa olla edessä meilläkin”, Ämtur tuumi, ”Minne tarkalleen olemme matkalla? Tongu heitti meille vain tämän paikan koordinaatit, eikä hän tainnut itsekkään olla perillä jatkosta. Liittyykö tuo Nazorak jotenkin juoneen? En olisi uskonut laskevansa heikäläisiä elossa tähän alukseen.”
”No tuo Nazorak on aika pitkä juttu”, Matoro sanoi vilkaisten erillään muista huoneen perällä istuvaan torakkaan. Se katseli tarkkana ympäristöään. ”Mutta siinä kartassa, jonka annoitte minulle. Se oli Makuta Nuilta, joka tuntee tämän Abzumon jonka luo olemme menossa. Hän merkkasi sen tukikohdan.” Matoro otti rullatun kartan sohvan vierestä ja ojensi sen Ämturille.
”Mmminäkin tunnen Manun”, Ontor mutisi ja käänsi kylkeään, ”Hieno mies. Outo kuin mikä.”
”No mikä?” Hai kysyi.
”Mtäh?”
”…Ei mitään.”
Ämtur ei välittänyt tyhjästä dialogista vaan tarkkaili karttaa. Hän oli joskus matkustellut näillä alueilla rahtia kuljettaen: Hedelmiä, komponentteja, normaalia tavaraa. Saariketjuilla ei olisi kovin paljon Matoran-sivilisaatioista. Muista hän ei tietäisi.
”Selvä. Seuraamme siis saariketjua etelään kuten nyt. Muutama kymmentä kilometriä tästä länteen pitäisi mennä syöksyvirtaus, jota voimme käyttää hyväksemme. Parhaimmassa tapauksessa olemme tuolla ylihuomen aamulla, jos matkaamme myös öisin.”
”En nyt välttämättä sano parhaimmassa”, Bloszar sanoi. Ajatus Abzumosta ei viihdyttänyt.
”Suga ja Joy tarvitsevat meitä, joten mitä nopeammin niin sen parempi”, Matoro sanoi ja kulautti lämmittävää juomaa.
Matoro mietti mitä he itse asiassa tiesivät Abzumon puuhista. Hän muisti Nazorak-pesän ja Abzumon repijäkala-altaan. Jostakin syystä hän oli todella itsevarma tehtävän onnistumisesta. Se johtui harppuunasta. Lisäksi hän toivoi saavansa naamionsa käyttöön Abzumoa varten. ”Kyllä tämä elämä vie outoihin paikkoihin. En olisi uskonut päätyväni etsimään Makutan piilopaikkaan. Mites, uskotteko te Kohtaloon? Siis siihen, että kaikki tämä on jonkun meitä viisaamma ohjailemaa?” Hai vaihtoi aihetta. Hän tunsi olevansa aluksessa kuin kotonaan.
”Apsliuk öggämöggä pluts,” Ontor sanoi. ”…”, muut vastasivat.
”Jos kohtalo pisti minut sanomaan tuon, niin minä olen steltiläinen aristokraatti tai kohtalo on tosi oiva jätkä. Tuskin vaan. Kolme hyvettä ovat enemmän varmaan symboolista tavaraa, joiden avulla kaikilla olisi kivaa eikä pelottaisi”, hän jatkoi kuulostaen yllättävän selväpäiseltä. Ämtur tyytyi nyökkäämään.
”Minä olen joutunut vähän kyseenalaistamaan hyveet viime aikoina. Siis, rauhan aikana niissä on kyllä järkeä ja niin edespäin, mutta kun alkaa sota se kaikki paljastuu tosiaankin lähinnä symboliseksi. Miksi Kohtalo sallisi kaiken tämän pahan tapahtuvaksi? Joko sillä on tosi sairas huumorintaju tai sitä ei ole”, Troopperi puolestaan vastasi.
”Minä kyllä uskon Kohtaloon”, Matoro sanoi ”Koska hyvä onni on liian lievä ilmaus perustelemaan kaikkea sitä mistä olen selvinnyt. Minä en tiedä kuinka monta sataa kertaa olen välttänyt kuoleman viime hetkellä. Olen varma että Kohtalo ei anna minun kuolla, ei vielä.”
”Tuohon minä en osaa sanoa juuta enkä jaata. Ehkä olet vain pirun taitava, tai vihollisesi aliarvoivat sinut, koska olet noin hintelä”, Ämtur vastasi. Lasi oli tyhjä.
Matoro hymähti. ”Ei, ei se ole kumpikaan noista. Tuolla Athistien saarella, jossa ystävämme vangittiin, putosin kai viisi kerrosta palavan rakennuksen läpi ja menetin tajuntani. Minulla ei ole hajuakaan miten minä olen vielä tässä, mutta tässä vaan olen. Se on kieltämättä aika erikoinen tunne.” Toa oli hetken hiljaa. Vaikka Nukketapaukset olisivat olleet todella hyvä esimerkki aiheesta, hän ei pystynyt kertomaan niistä. Kauhu valtasi hänet ohikiitäväksi hetkeksi, kunnes hän muisti jälleen olevansa mukavassa aluksessa kaukana kaiken maailman nukeista.
”Toivotaan sitten, että samaa selvitymisvoimaa riittää tulevaisuudessakin”, Ämtur vastasi ja hieroi leukaansa. ”Akaku on muuten hieno naamio. Itsekin käytän, vaikka voimatonhan tämä on. Semmoisesta röntgenkatseesta olisi varmaan todella hyötyä lentäessä, ei tarvitsisi ikkunoita.”
”Tämä ei ole Akaku, tuo teleskooppisysteemi on oma viritelmäni”, Matoro korjasi.
”Ja mitä röntgenkatseeseen tulee, Geellähän taitaa olla ihan röntgenkiikari. Eikö Laivastollekin voisi hankkia sellaisia?” Troopperi jatkoi.
”Saako semmoisen toimimaan höyryllä?” Ontor kysyi.
”… ai niin, te ja teidän periaatteenne. Tiedättekö, maailmassa on paljon siistejä asioita jotka eivät toimi höyryllä” Troopperi vastasi.
”Varmasti on, mutta äkä kerro sitä Tongulle”, Ämtur vastasi virnistäen, ”Esimerkiksi tuo sähkövalo tai radiovastaanotin. Mutta uskokaa tai älkää, höyrykone toimii kun muu teknologia pettää. Eipä tarvitse murehtia palavista sulakkeista tai hyytyvistä levitaatiokiekoista, joiden protodermiksen sekaan luikurimyyjä on sekoittanut alumiinia. Höyrykone toimii, kunhan muistaa pitää koneen kuumana ja putket siisteinä.”
”No totta tuokin”, Troo tyytyi vastaamaan ilmeisen lyödyllä äänensävyllä. ”Mutta asiasta kukkaruukkuun, taivas alkaa pimetä. En tiedä teistä, mutta minua väsyttää. Miten järjestämme nukkumisen?”
”Minä aion ainakin nukkua. Ylös siitä, Ontor, on nimittäin sinun vuorosi lentää. Joku teistää isoista kavereista saa pitää konetta lämpimänä, älkää päästäkö konetta kylmenemään tai joudumme mereen. Vaihtakaa vuorja kuin haluatte. Ja minä haluan, että joku vartioi tuota torakkaa, tai löydämme itsemme aamulla puukko nätisti takaraivossa. Ja päästäkää Ternok-parka lepäämään, hänen vuoronsa on jo ohi.” Ämtur haukotteli ja vinssasi yhden katosta riippuvista pienistä Matoran-riippumatoista alas, jotta hän pääsisi kipuamaan sinne.
”Selvä. Me vuorottelemme ja hoidamme tuon koneen. En usko, että 1034 tekee mitään, mutta totta kai me pidämme sitä silmällä ihan teidän mieliksinne. Minä voin ottaa ensimmäisen vuoron, luulen ettei minua nukuta juurikaan.” Matoro sanoi Toa-joukon epävirallisen johtajan asemassa. Pöytäseurue hajaantui.