Tummalla tervalla värjätty, hieman dzonkkimainen purjevene eteni tasaista vauhtia merellä. Skakdien lippu oli laskettu yhden, korkean maston huipusta alas. Jardirt seisoi ruorissa onnessaan. Kunnollinen alus kaiken tämän jälkeen.
Kapteeni Notfun istui laivan perässä. Matoran oli harmistunut siitä, että laivasta ei löytynyt lainkaan rommia. Vain jotain b-luokan roska-alkoholia. Gaggulabio on julma olento, hän ajatteli. Ei anna edes kunnon rommia.
Pian ’Funin vieressä istui Matoro ja tämän vieressä Umbra. Kaksikko oli levittänyt suuren merikartan eteensä ja kävivät reittisuunnitelmaa läpi samalla kun muistelivat seikkailujaan alueella. Vaikka Matorolta puuttui toinen käsi, hän oli huomattavan iloisella mielellä. Nimdasaaren synkkyys oli poissa silmistä, poissa mielestä…
Nurukan ja Deleva olivat jossakin laivan sisäosissa. Samol opetteli innokkaana laivan köysistöjen toimintaa. Kannen miehistö oli minimissään, sillä Notfun oli antanut suuren osan mennä lepäämään. Hän ymmärsi, ettei edellinen seikkailu ollut helppo kenellekkään. Kukaan ei voittanut mitään.
”Niin hei, Notfun?” Matoro aloitti, kääntäen kartan hetkeksi pois. Notfun käänsi päänsä puhujaan. Hän olisi valittanut tittelin ”Kapteeni” puuttumisesta ellei puhuja olisi ollut Klaanilainen.
”Sanooko nimet Arupak tai Tarip sinulle mitään?”
Ikävät muistot runosta ja luolasta hiipivät mieleen, mutta asiat piti puhua poikki.
”Muistan Kapteeni Arupakin. Näiden vesien kruunaamaton kuningas silloin joskus… Miksi kyselet?”
”Missä hän on nyt?” Matoro jatkoi ignoroiden Notfunin kysymyksen.
”Öäääh. En ole varma.”
”Ei mitään hajua?”
”Hänen merirosvon uransa pysähtyi kuin seinään. Tarinat kertoivat hänen kohdanneen Meren Henget ja tulleen hulluksi”, Notfun kertoi.
”No siis. Aikana jona olit kadoksissa luolastossa… löysimme ansaluolan. Tarip ”Ruostasilmäksi” itseään kutsunut henkilö oli kirjoittanut seinään tarinan hänen ja Arupakin matkasta etsimänä Nimdaa ja… ja N-ne. Ne tekivät Arupakin hulluksi, eivät mitkään merimieslegendat.” Matoro ei kyennyt lausumaan sanaa Nuket. Liikaa pahoja muistoja. Liikaa jotain, mikä oli oman ymmärryksen ulkopuolella.
Notfun oli täysin hiljaa.
”Et siis tiedä missä Arupak nykyisin on?” Matoro kysyi vielä.
”En tiedä”, Fun vastasi lyhyesti. Kummatkin tunsivat viimeistenkin Deltalle johtavien lankojen katkeavan.
”Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.”
Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän – sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi – päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.
”On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta.” Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi: ”Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan…”
Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä. ”Isä Bartax”, hän virkkoi, ”olette elossa.” ”Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari”, Bartax vastasi. ”En. En vaikuta.” Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.
”Kokous jatkuu”, julisti pöydän pää. ”Isä Bartax, onko teillä uutisia?” ”Kyllä, mestari, minulla on”, Bartax sanoi kiihkeästi. ”Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla.” ”Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja.” Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä.” Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa: ”Entäpä sinä, Gunei.” Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa. ”Minä…me…Ath-Koro…tuota”, Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.
Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta. ”Missä Pyhä Beeta on, Gunei?”
Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään. ”Se…se…”
Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme. ”Suokaa anteeksi Isälle, Mestari”, punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. ”Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa.”
”Oraakkeli”, Mestari sanoi kaapunsa sisältä. ”Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?”
Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. ”En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari.”
Mestari hymähti. ”Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne.” Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään. ”Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?” hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. ”Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!” Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. ”Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez… ’Miekkapaholainen’ tunnetaan myös Toa Ämkoona.” Ariez tuhahti. ”Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa.”
Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme.”
”Klaaniko ei ole vihollisemme?” Bartax kuiskasi. ”Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät?” Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen. ”Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä.” ”He olisivat varastaneet sirun”, Bartax sylkäisi. ”Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla – kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa – mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä.” ”Ystävä”, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen: ”Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut.” ”Onko niitä jäljellä enää?” kysyi Ariez. ”Onhan meillä, Ariez, onhan meillä”, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta. ”Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen.” ”Toivon, että olet oikeassa, Bothana”, Ariez murahti, ”toivon sinun itsesi vuoksi.” ”Uhkailetko sinä minua, toveri?” Bothana sanoi viekkaan kysyvästi. ”Ei hän uhkaile, rakas Bothana”, mestari sanoi ja huokaisi. ”Tai ainakaan minä en sitä soisi.” Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja. ”Julistan kokouksen päättyneeksi”, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.
Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran – nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.
Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut. ”Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax”, Mestari sanoi väsyneesti. ”Niin on.” Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin. ”Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille”, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä. ”Miksi sinun pitäisi saada lupa?” ”Minä… minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen.” Oraakkeli puuttui puheeseen: ”Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme.” ”Ahaa?” Bartax tuhahti ivallisesti. ”Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat?” ”Nazorakit”, Oraakkeli kuiskasi, ”Makuta Abzumo… Punainen mies… ja…” ”Ja?” Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan. ”Nuket”, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti. ”Hmm, antaa olla”, hän sanoi. ”Minä edelleenkin vaadin lupaani.” ”Tee, mitä teet, Bartax”, Mestari sanoi, ”mutta vastaat myös teoistasi. Athille.” ”Oi, sen teen varmasti, Mestari”, Bartax pilkkasi. ”Sen teen varmasti.” Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin. ”Etkö aio pysäyttää häntä?” ”Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen”, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä. ”Ymmärrän”, Oraakkeli vastasi. ”Pidä sinä varasi”, Mestari jatkoi. ”Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme.” ”Otan neuvostasi vaarin, Mestari.”
[spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]
Jään Toa makasi rentona kahden puun väliin viritetyllä riippumatolla. Hän oli nukkunut katkonaisesti eikä ollut vielä saanut koottua ajatuksiaan. Hän ei ollut aivan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin nyt elossa. Lähimenneisyyden muistot vain tuntuivat sameilta. Hän muisti Nuken ja veden, muttei siitä eteenpäin.
Toa käänsi vaivalloisesti kylkeään. Rinnan haavaa vihloi ikävästi joka liikkeellä. Yö oli lämmin etelän yö. Tulikärpäset lentelivät metsän reunassa. Lintujen ääniä kuului metsästä. Meri oli tyyni ja rauhallinen. Pilvettömältä taivaalta näkyi tuhannet tähdet.
Matoro kääntyi selälleen ja katseli mustaa yötaivasta. Tuo näky sai hänet aina rentoutumaan. Pimeys tuhansine tähtineen. Se oli kuin maailma. Synkkä maailma, jonka ainoana valona olivat ne harvat, ketkä puolustivat oikeutta, Toat, klaanilaiset. Matoro löysi hetken tähyiltyään oman Toa-tähtensä ja katseli sitä. Hän oli usein miettinyt mikä voima sai Toa-tähden syttymään. Miksi ne olivat olemassa? Ne olivat vain Toan elinajan, ei yhtään kauempaa. Ne eifvät olleet pysyviä. Matoro halusi jättää tähän maailmaan jotain pysyvää. Jotain, josta hänet muistettaisiin.
Toan piti huitaista ärsyttävää hyttystä, mutta sitten hän tajusi taas toisen kätensä. Haava oli täysin hyytynyt, kiitos parannuskiven. Silti se särki ja häiritsi jatkuvasti. Lisäksi harppuuna oli mennyt puoliksi.
Matoro mietti mitä kädelle voisi tehdä. Paras vaihtoehto olisi hyvin kallis mekaaninen käsi, jollainen voitaisiin varmasti tehdä Klaanissa. Poikki hän ei kättä aikonut jättää. Se oli ikuinen muisto siitä kuinka hän oli epäonnistunut. Tai ei, ei hän ollut epäonnistunut. Joku oli vain onnistunut paremmin kuin hän.
Toan mietteet siirtyivät Nukkejen kautta Nimdaan. Pitäisikö hänen jatkaa Nimdan etsintää? Ruumis-turaga oli käskenyt häntä lopettaa etsinnän. Myöhemmin Matoro oli kuullut Äksältä Nukesta, joka oli myös varoittanut jatkamasta.
Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.
Nuket olivat vakavastioettava vastus. Niitä ei parantunut uhmata. Oli pienoinen ihme, että Matoro oli selvinnyt hengissä. Silti hän halusi jatkaa Nimdan jahtia. Luovuttaminen on jotain, mitä Matoro ei halunnut ajatellakaan. Hän on aina hoitanut tehtävänsä kunnialla loppuun asti. Hän ei jätä niitä kesken.
…ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti.
Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.
”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.
”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.
”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.
”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.
Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.
Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.
”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.
”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.
Nimdan saari
Pyhä kammio
Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.
Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.
Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.
Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.
Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.
Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki Atheon.”
Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.
Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.
Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.
Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.
Killjoyn huone, Klaani
Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.
Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.
Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila
Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.
”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”
Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.
Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.
”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”
Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.
”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”
Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.
Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.
”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.
Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…
Nimdan saari
Metsä
Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.
”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.
”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.
”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.
”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.
Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.
”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.
Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?
Nynrah, paha tappajarobottitehdas
Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.
Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä
Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.
Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.
Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.
Ja nyt hän oli täällä.
Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.
Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.
Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.
Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.
Nynrah
Takomo
Guardian oli mietteissään. Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi. En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.
Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle. Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.
Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi. …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.
Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.
01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä. Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?
Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle. …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.
Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.
Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena. Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita. Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?
Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.
Harhautapa niitä. Minulle käy heti.
Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.
Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt. …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.
Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista. Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti. En minäkään uskoisi sen olevan. Ulos päästäni.
Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.
Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.
Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi. Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.
Hiih. Sehän toimi. Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.
Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?” Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?” Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi. Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.
Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…” Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi. Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli. Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi. Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.” Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille. Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti. Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?” Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.
No niin. Aikana ennen tuloveroaruokaetikkaaKilljoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä. Hyvä on, hyvä on…
Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.
Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.
Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.
”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.” Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.” Ei. Tietenkään ei…
Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.
No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.
”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.
Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.
Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.
”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti. Vaiti, sinä kurja.
”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.
Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.
”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”
Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.
”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.
En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.
Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…
Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.
Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.
Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…
Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.
”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.
Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.
Bakmein tykönä
Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.
”Urrrr…”
”Vaiti. Säikytät kalat.”
Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.
Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.
– – –
Klaani, kauan sitten
Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.
Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.
”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.
”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
”Mene suoraan asiaan.”
Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.
”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.
Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.
”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”
Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.
Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.
Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.
Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:
”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”
Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.
”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”
Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.
”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.
– – –
Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.
”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
”Ha ha.”
”Mikä nyt on hauskaa?”
Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.
”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.
”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
”Helei.”
Klaani
Sairastupa
Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?
Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…
Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.
Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.
Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki
Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.
Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.
Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…
Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten
Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.
Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.
Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.
Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”
Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.
Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”
Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”
Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”
Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.
”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.
Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.
Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.
”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”
Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.
”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain
Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”
Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.
Matoro hakkasi ovea ja huuteli Notfunin, Xxonnin ja Jardirtin nimiä. Välillä hän yritti työntää valtavaa kivijärkälettä kaikilla voimillaan, mutta se ei edes hievahtanut. Jään Toa raapi ja kosketteli kiviovea sen koko pinta-alalta löytääkseen kahvan tai edes jonkinlaisen ulkoneman, josta saisi otteen. Sitä ei ollut.
Kun energiateräkään ei mahtunut mihinkään oven aukoista, Matoro päätti luovuttaa. Hän kääntyi poispäin ovesta.
Jossain muualla olisi pakko olla uloskäynti.
Matoro alkoi hengittää raskaammin aivan huomaamattaan. Hän puristi tarttumakoukkuaan ja siirsi katsettaan ympäri kammiota, jonka keskeltä häntä tuijotti Ath-jumalan pimeyttä valaiseva silmä. Patsaan takana oli paljon hämärää aluetta, jota valaisivat vain seinien valokivirykelmät. Jään Toa puri huultaan ja lähti astelemaan. Hän kiersi jumalpatsaan, vilkuillen sitä kuitenkin tarkasti mahdollisten ansojen varalta.
Aivan patsaan varjossa oli vaaleita riepuja, joissa oli tummia homeläikkiä. Pari pienen pientä kärpästä lenteli äänettömästi riepujen yläpuolella. Matoro ei päättänyt tutkia niitä enempää, vaan käänsi katseensa patsaan taakse. Siellä häämötti vain pitkä, suora käytävä, jonka tiilisiltä seiniltä hahmottui kauas parin metrin välein loistavia valokivia. Välillä seinillä oli muita, aukinaisia kiviovia, jotka kuitenkin paiskautuivat kiinni täysin itsestään, kun jään Toa ehti vilkaista niitä. Kiven kolahdus kiveä vasten kaikui uskomattoman pitkää käytävää pitkin. Kylmä hiki laskeutui pitkin Matoron niskaa.
Käytävä oli niin pitkä, että alkoi olla vaikea uskoa, että se mahtui temppelin sisälle. Matoro tarkensi katseensa kauas hämärään käytävään, jolle ei vaikuttanut olevan loppua.
Jossain sadan metrin päässä seisoi joku, joka ei liikkunut. Kylmät väreet liikkuivat pitkin Toan selkärankaa.
Ei. Pysy rauhallisena.
Keskity.
Matoron naamio alkoi hohtaa ja valaisi pimeyttä niin paljon kuin pystyi. Jään Toa sulki silmänsä ja kohdisti ajatuksensa jonnekin tunnelin päähän.
Kenenkään tai minkään ajatuksia ei ollut havaittavissa. Hengitystään pidättelevä Matoro päästi helpottuneen huokauksen.
…toinen patsas. Tietenkin.
Matoroa olisi huvittanut nauraa kevyesti. Kuinka vainoharhaiseksi hän olikaan tullut pelkästä runosta. Itsekseen hymyilevä jään Toa päästi huojentuneena keskittymisensä irti naamiovoimastaan. Cencordin sammuttaessa aavemaisen sinihohtonsa jään Toa avasi silmänsä.
Hän katui sitä välittömästi, sillä pitkä hahmo käytävän päässä seisoi nyt viisikymmentä metriä lähempänä.
Matoron silmät laajenivat. Hän astui taaksepäin kuin refleksistä ja päätyi nojaamaan kivistä ja kylmää Ath-patsasta vasten. Jotain kosteaa ja pehmeää litisi Matoron jalkojen alla. Hahmo käytävän päässä seisoi hämärällä alueella kahden kaukaisen valonlähteen välissä. Se ei edes tehnyt mitään. Se ei pidellyt pitkillä käsillään mitään. Se vain seisoi ja katsoi.
Matoro siirsi kätensä miekkansa kahvalle. Hän puristi sitä. Mutta hahmo käytävän päässä ei edes liikkunut.
Yhtäkkiä pitkää ja vääristynyttä siluettia lähimmäisinä olevat valokivet yksinkertaisesti sammuivat ja hahmo katosi näkyvistä. Matoro oli kuulevinaan hiljaisten, hitaiden askelien äänten kaikuvan pitkin ikuista käytävää. Valokiviä sammui yksi kerrallaan ja pimeä alue laajeni tasaiseen tahtiin. Jossain taaempana valot taas syttyivät, mutta ketään ei näkynyt. Matoron hengitys nopeutui. Hän käveli taaksepäin katsoen liikkuvaa pimeyttä räpäyttämättä silmiään. Soturi-Toa perääntyi ottaen tukea toisella kädellään Athin patsaasta ja puristi toisessa energiateräänsä, jota pitkin kulki jo useita latauksia valkoista, jääkylmää voimaa. Pimeä alue lähestyi verkkaisesti. Askelten ontot, kaikuvat äänet lähenivät.
”Pelkäätkö?”
Tuntematon, vanha miesääni sanoi jotain hiljaa Matoron takaa. Toa kirjaimellisesti jäätyi paikalleen. Tämä ei ollut enää mahdollista. Matoro käänsi päänsä hitaasti puhujaa kohti, kunnes näki, että varjoisalla alueella hänen takanaan seisoi huomattavasti Toaa lyhyempi hahmo.
”Pimeän pelko on täysin luonnollista. Se on ollut osa inhimillistä mieltä koko rotumme historian ajan.”
Hahmoa ei erottanut täysin tarkasti, mutta se vaikutti olevan ruskean ja mustan värinen Turaga, joka seisoi kyyryssä pitäen tiukasti kiinni jo hieman lahosta ja madonsyömästä kävelykepistään. Vaaleat mutta ajan hampaan kuluttamat kangaspalat roikkuivat turagan olkapäiltä. Turaga katsoi heikosti hohtavilla silmillään suoraan kohti Matoroa. Turagan naamio oli musta kuin yö, mutta se ei sirpaleisuutensa takia ollut tunnistettavissa.
Matoro katsoi muinaisen näköistä Turagaa epäuskoisena. Hänen suunsa aukeni hitaasti, mutta sanoilla kesti hetki, ennen kuin ne tulivat ulos. Askelet kaikuivat yhä käytävältä.
”…mitä? Ku…kuka olet?”
Turagan naamiolle vääntyi todella epäuskottava hymy. Oli pikemminkin kuin joku muu olisi vetänyt Turagan suupieliä ylöspäin. ”Turaga olen”, se sanoi yksinkertaisesti. ”Kezen on nimeni.”
Matoron aivoissa kuului raksutusta. Tietysti. Tämä oli Turaga, joka oli antanut Itrozille nauhan Nimda-tutkimuksista ja ohjastanut makutan tähän temppeliin. Matoron edessä seisoi todennäköisesti Nimdasta eniten tietävä olento tässä maailmassa. Jos käytävältä ei olisi kuulunut aavemaisia, onttoja askelia, Toa olisi taatusti selvittänyt viimeisetkin mysteerit perinpohjin.
”Minä olen Toa, Matoro nimeni. Nyt meidän täytyy kuitenkin molempien päästä äkkiä ulos.” Matoro piti tauon hengittääkseen. ”Olemme hengenvaarassa.”
Kezen asteli esiin varjoista hitaasti ja vaappuvasti ja Turagan tunnisti hieman tarkemmin. Hänen kävelykeppinsä oli selvästi suorastaan halkeamispisteessä ja olkapäillä roikkuvat vaaleat kangaspalat olivat reikäisiä ja repeytyneitä monesta kohdasta. Turagan ruumiissa ja naamiossa oli jotain outoa. Matoro ei nähnyt vähäisen valon takia, mitä.
”Mikä vaara?” Kezen kysyi.
Matoro mietti pitkään, miten vastaisi. Hän kuuli askelet yhä tarkemmin, joten aikaa ei välttämättä ollut selittää.
”Nuket.”
Kezen räpytteli silmiään. ”Ai. Ne.”
Hän hieroi verkkaisesti vanhaa leukaansa. ”Jos ne saavat sinut kiinni, kuolema on parasta mitä voi tapahtua”, Kezen sanoi aavemaisen rauhallisesti.
Matoro nielaisi ja tuijotti Turagaa räpäyttämättä silmiään. Askelten äänet kaikuivat.
”Siksi meidän pitääkin mennä!” Toa huusi tuijotellen valtavaa kiviovea, jonka suuntaan Ath-patsas tuijotti. ”Tuo ovi on saatava auki! Autatko minua?”
”Ei minulla mikään kiire ole”, Kezen sanoi hymyillen. ”Minä olen ollut kuollut viimeiset tuhat vuotta.”
Ennen kuin Matoro ehti vastata mitään, Kezen pudotti kävelykeppinsä käsistään. Se kaatui temppelin kiviselle lattialle ja hajosi keskeltä homeisiksi palasiksi. Sitten Turaga käveli täysin valoon.
Matoro alkoi voida pahoin. Hänen edessään seisova hahmo oli täynnä haavoja, repeämiä, reikiä ja kulumia. Turagan orgaaninen massa oli mädäntynyt puhki, repeytynyt auki useista kohtaa ja roikkui sen kehosta houkuttellen kärpäsiä. Ruostetta keräävä metalliluuranko seisoi Toan edessä vaappuen hitaasti edestakaisin. Turagan naamio ei ollut enää tunnistettavissa ja näytti siltä kuin sitä olisi pureskeltu.
Yhdestä naamion aukoista näkyi Turagan kuihtunut ja ruostunut pääkallo, jossa oli useita reikiä. Turagan päässä ei enää ollut silmiä, mutta jotain silti hohti sen silmäkuopissa. Matoro oli kauhistunut, mutta ei voinut katsoa poispäin.
”Mitä…mitä tämä on?”, Matoro aloitti huohottaen, perääntyen myös Turagasta muutaman askelen. ”Tryna? Epäkuoleman naamio?”
Kezen käänsi päätänsä hieman sivuasentoon. Pieni pala entisen turagan naamiota putosi lattialle kalahtaen. ”Olisipa se niin yksinkertaista, Matoro hyvä. Mutta pelkäänpä, että tässä huoneessa ei ole muita voimanaamioita kuin omasi. Ja sieluni on matkannut toiselle puolelle jo kauan sitten. Kohtaloni on ohi.”
Turagan irvokkaille kasvoille vääntyi hirviömäinen hymy. Se nosti löysästi luurankomaisen kätensä ylös ja osoitti sillä päätään. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askelen eteenpäin.
”Mutta niin pieni asia kuin kohtalo ei tietenkään estä ystäviämme.”
Matoro näki sen, mitä Kezen osoitti. Hän kalpeni. Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotain sen pään sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi sojotti varjojen keskeltä ja työntyi paikalleen mädäntyvän Turagan pään sisälle. Matoro siirsi katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa. Hän löysi sen, mutta ei nähnyt sitä tarkkaan. Niin oli ehkä parempi.
Varjoissa seisoi Toan pituinen, mittasuhteiltaan vääristynyt hahmo. Se seisoi alueella, jolle valokivet eivät heijastaneet, joten sen piirteitä ei pystynyt hahmottamaan. Matoro kuitenkin näki vilauksen sen kasvoja.
Varjoista kuului niksahtelevia ääniä ja hiljaista rahinaa. Valtavat, vitivalkoiset ja pupillittomat silmät katsoivat Matoroon ja Matoro niihin. Silmien alla oli suuri, hymyilevä suu, jolla oli virheettömän suorat ja valkoiset hampaat. Kasvoilla mollottavat valtavat silmät liikkuivat pimeydessä, mutta mikään muu osa sen kasvoista ei edes värähtänyt. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä.
Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta. Kohinan läpi kuului kirkkaan, lapsekkaan äänen naurahdus. Se toistui kaksi kertaa ennen kuin oli täysin hiljaista. Askeleet kaikuivat yhä Matoron takaa.
Matoro alkoi yhdistää asioita päässään.
”Ne haluavat sinun tietävän, että kaivaudutte liian syvälle omaksi parhaaksenne”, Kezen sanoi orjallisesti. ”Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.”
Jotain rusahti. Kezenin käsi näytti pudonneen kokonaan lattialle. Kärpäset pörräsivät sen ympärillä.
”Sinä et ymmärrä, Matoro. Itroz epäonnistui. Mielten aistiminen on eri asia kuin niiden hallitseminen. Yksikään Kanohi tai Ce-Toa tässä maailmassa ei osaa varsinaisesti…hallita mieliä. Kyllä, on niitä, jotka osaavat hallita toisten ruumiita asettamalla oman mielensä niihin. Ei ole mahdollista vain muuttaa jonkun ajatusmaailmaa salamannopeasti.”
Matoro huohotti. ”Mihin te pyritte tällä?”
”Nimda, Matoro”, Kezen sanoi tunteettomasti. ”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät enää tarvitse ajattelijoitaan.”
Askelet olivat jo piinaavan lähellä. Matoro vilkaisi olkansa yli nopeasti. Pimeys lähestyi.
”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, Kezen sanoi. ”Mutta ystäväni? Ne haluavat sinun tietävän vielä yhden jutun.”
”Minkä?”
Kezenin ruumis retkahti löysäksi, mutta sen suu liikkui yhä nukkemaisesti. Kehoa piti pystyssä enää varjoista tuleva käsi.
”Jos vain kuolet, käyt toisella puolella”, puhuva raato sanoi. ”Jos ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti. Ja ystäväni, luulet varmaan, että siihen tottuu.”
Kezen oli hiljaa. Raadon silmistä sammuivat valot.
”Siihen ei totu.”
Turaga kaatui lattialle. Pitkä ja musta käsi peitteli ruumiin sen omalla kaavulla ennen kuin katosi pimeyteen.
Askelten äänet hiljenivät täysin. Matoron takana seisoi jokin.
Klaanilaiset sekä merirosvot olivat kummatkin menettäneet ajantajunsa täysin. Oliko pimeydessä mennyt tunteja vai päiviä?
Joka tapauksessa he olivat ohittaneet menestyksekkäästi kymmenen ansaa, ja kaiken järjen mukaan Nimdan kammion pitäisi alkaa tulla vastaan.
Kuin yhteisestä sopimuksesta, kukaan pääkolmikosta ei ollut hiiskunutkaan kammion teksteistä piraateille. ”Käytävä näyttää levenevän”, Matoro totesi yökiikarinsa läpi. ”Onko se hyvä vai huono juttu?” Äks kysyi kannatellen soihtua korkealla. Katon valokivet valaisivat liian vähän käytävää.
Käytävä muuttui pieneksi, pyöreäksi huoneeksi. Huoneesta lähti kaksi käytävää sivuille. Kiviset ovet olivat auki.
Toisen oven karmit olivat jalokivin koristellut ja valkoisesta kivestä taidokkaasti veistetyt. Sen yllä luki Athinkielisiä lauseita. Yksi mainittu sana oli ”Nimda.”
Toinen ovi oli vaatimaton ja sen yllä luki vain teksti.
”Nimdakammio. Menkää te edeltä, minä vilkaisen tämän toisen nopeasti”, Matoro ilmoitti ja käveli hiljaa kohti vähemmän koristeellista ovea. Hän vain tutkisi huoneen nopeasti ja katsastaisi sen uhat ja mahdolliset pakotiet tai takaovet.
Äks ja Jardirt viittoivat piraattijoukkiota seuraamaan heitä toisesta ovesta.
Se sali oli suuri ja kokonaan valkoisella kivellä päälystetty. Seinillä kirsi riimukirjoituksia ja jalokivilinjoja. Huoneen keskelle muodostui sinisistä kivistä valtava silmä tuhansine koristuksineen. Silmän keskeltä nousi pieni taso, joka näytti olevan ainut kaluste koko salissa.
Lattiataso oli erinomaisesti valaistu, mutta kun katto nousi, valo väheni. Kolmen metrin korkeuteen ei voinut nähdä mitään. Pelkkä pimeys yläpuolella loi epävarmaa ja pelottavaa tunnelmaa.
Pian he paikansivat Amazuan huoneen reunalta. Palkkasoturi näytti koluavan seinämiä ja kaikkea mahdollista.
Nimdaa ei ollut huoneessa.
Äks ja Jardirt juoksivat silmän keskelle. Siellä tosiaan oli taso, joka oli täynnä tekstiä Nimdasta. Mutta siru ei ollut sille tarkoitetussa uurteessaan.
”Arupak onnistui”, Jardirt kuiskasi. Pettymyksen aalto valtasi hänet. Xxonn ei halunnut uskoa ettei Nimdaa ole täällä. Hän ei voinut uskoa tehneensä kaiken sen turhaan.
”Kapteeni”, ruskeanvärinen merirosvo hihkaisi. Jardirt kääntyi katsomaan.
Soihtu valaisi hieman kattoa. Siellä näkyi hahmo. Paniikki levisi merirosvojen keskuudessa. Muutkin huomasivat katsosta roikkuvat mustat siluetit. Niitä oli neljä, ja ne olivat aivan hiljaa. Jardirtin mielen valtasi yksi sana.
Nuket.
Se sali oli suuri ja synkkä. Vain valokivien rivit seinissä loivat aavemaista kajoa huoeeseen. Koko huonetta dominoi valtava kivinen patsas, jonka jalustasta Matoro oli tunnistanut sanan Ath.
Kivinen kolossi oli Toan muotoinen, panssaroimaton ja oikeastaan hyvin hintelän näköinen. Se sesoi siinä yksinkertaisen näköisenä. Jään Toan huomio oli kuitenkin kiinnittynyt sen päähän. Hahmon päästä paistoi yksi, valo- ja jalokivin koristeltu silmä. Se näytti seuraavan kaikkea maailmassa tapahtuvaa, jatkuvasti. Silmä näytti jotenkin kunnioitettavalta ja juhlalliselta hohtaessaan yksin pimeydessä.
Lisäksi huoneessa oli ollut perällä ovi, joka oli lukossa. Jään Toa ei ollut saanut sitä auki, joten hän oli nyt palaamassa takaisin Nimdakammioon.
Silloin kivinen ovi pamahti kiinni. Kylmä tunne valtasi Toan.
Matoro nousi täydessä pimeydessä ylös hitaasti. Hän piteli polveaan, joka olisi osunut kiveen pudotuksessa. Teleskooppisilmän yökiikari alkoi näyttää paikkoja valkoiselle Toalle. He olivat pudonneet korkealta. Ylhäällä olevasta luukusta kajasti etäistä valoa.
Huone oli yllättävän iso mutta täysin pimeä. Matoro tajusi heti, että luukku oli ansa. Sitten hänen silmänsä osui selällään makaavaan Äksään. Toa syöksyi klaanilaisen luo, ja totesi onnekseen Äksän olevan elossa ja tajuissaan. Myös Jardirt oli kunnossa, mutta Notfunia ei näkynyt missään.
”Oletteko kunnossa?” Matoro kuiskasi. Ääni tuntui valtavan kovalta syvässä hiljaisuudessa. ”Joo, kai”, Äks vastasi ja mumisi jotakin. ”Onko valoa?” hän jatkoi.
Matoro nousi varovasti seisomaan ja katseli huonetta. Häne nsilmänsä osuivat seinällä olevaan lyhtyyn. Hän syöksyi sen luo, mutta huomasi öljyn loppuneen aikoja sitten.
”Lyhty. Munkit eivät käytä tälläisiä”, Matoro sanoi. Sitten hän näki mustan mytyn huoneen nurkassa. Toa meni lähemmäs ja käänsi sen itseensä päin. Välittömästi hän kavahti ja liikahti kauemmas.
”Matoranin ruumis”, Matoro kuiskasi. Hiljaisuuden jälkeen taustalla syttyi valo. Jardirt oli saanut tulitikun vyöstään.
”Miten pääsemme pois?” Äks kysyi, haparoiden piemässä jotain. ”En tiedä”, Matoro vastasi. Seinässä oli tekstiä ruumiin lähellä.
Hän pyyhkäsi hämähäkinseittejä ja paksua pölyä kiviseinästä.
”Hei. Olen Tarip ’Ruostesilmä’, merirosvo. Kirjoitan muistelmani tänne, sillä luulen… etten enää koskaan voi jättää tätä paikkaa”, Matoro luki ääneen tekstiä. ”Minä tulin ystäväni, Kapteeni Arupakin kanssa tänne, etsimään suurta aarretta. Nimdaa. Nimda on myytti, eivätkä kaikki suko sen olemassaoloon. Arupak uskoo, ja sai minut vakuutettua. Minä lähdin kapteenini kanssa suurelle seikkailulle muiden jäädessä rannalle odottamaan. Pelkurit.”
Jardirt pyyhki pölyjä seiniltä. Koko päätyseinä oli täynnä hiilellä kirjoitettua tekstiä.
Me onnistuimme ohittamaan ne oudot Athinpalvojat helposti. Arupak oli suuri merikarhu, hän osasi kaiken. Me pääsimme näihin mystisiin tunneleihin.
Niin. Me, kaksi matorania, astuimme tuntemattomaan. Me vaelsimme pimeydessä ansoja vältellen kauan. En tiedä enää, kauanko. Ajantajuni on kadonnut kauan sitten. En ole nähnyt päivänvaloa pitkään aikaan. Luulen, etten näe sitä enää koskaan.
Me selvisimme pitkälle. Arupakia parempaa kumppania ei saa. Hän on luotettava ja vahva sekä välittävä. Me kohtasimme kaksin sen madon ja selvisimme siitä. Me pakenimme sitä kiveä ja saavuimme kammioon.
Luulimme, että olimme yksin. Me tulimme myyttisen sirun luo. Se oli kamalaa. Nimda oli äärimmäisen kaunis ja mahtava. En unohda sitä ikinä. Tunsin valtavaa pelkoa. Otimme sirun. En tiedä, kostivatko sen henggggettt. Ne olivat karmeita. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.
Tekstin väri muuttui mustasta punaiseksi.
”O-onko tuo… verta?” Jardirt kysyi lamaantuneena.
Matoro jatkoi lukemista.
N-ne olivat jotain. Jotain, mikä ei ollut tästä maailmasta. N͎̽̓́͡u̖͈̪͙͖̫̽͐͒͂͋ͭk̸̼̗̤ͨ̈́̍ͮ͘ę̧͍͖̼̙̍ͬ̔ͦ̋͐͢t͎̱͖̻̦̲̦̠̣͒̉͐̒́. Ei ei ei. Me otimme sen. Me otimme Sirun. Ne kostivat. Ne tappavat.
Me lähdimme. Ne tulivat perässä. Me koitimme pakoon, ja miltei pääsimmekin. Sitten. Arupak jätti minut tänne. Se- se otti sirun. Ṉ̪ͮͥ̒̊̿͜ṵ̡͔̺̙͇̗̠̑̒̑̌͡k̶̝͉͚̗̳̮̰̣̒̒̽ͬè̸̬̥͚̯̫͒̊ͩ̑̃̽ͨt̅͗͂̃͗̇͛̿͘҉̴͓ͅ.̫̮̲̲͔̯̆͌ͦ̆̌ͤ́̚͘. Nuket tappavat. Kukaan, kuka siruun koskee, ei ole turvassa. Nuket ovat.
Siru on k̜̝̹͎̉ͨ̉̂ḯ̡̡̲̻̯͇̥ͨ̔̒̾r̺̜͎ͯ̅͟o̳͇̥̼̜̜͋ͫ̋ͫ̈͊̊̓̑ţ̛͕̮̇̄̈́̀t̷̢̤͚̼̖̞ͤ͌u̅͏̶͉̻̭͔̬͊ͥ͂͒ͥ̉́͢