Valvomo
Lintujen mustat nokat raakkuivat paperilla. Eikä niitä saanut siitä hiljaisiksi.
”Hyi. Näissä ei ole mitään järkevää. Toistelee pelkkää yhtä sanaa. Kraa. Se kyllä liittyy jotenkin niihin lintuihin ja silmiin, mitä täällä olemme jo tavanneet”, Umbra järkeili pitääkseen poissa päästään toisen ajatuksen.
Sen, että Kraa oli jo hänen päässään.
Ja ehkä se oli ollutkin siellä aina.
”Kraa”, puhui korppi hänen äänellään. Synkeä lintu varjoista, jonka hän oli aina tiedostanut… mutta vasta nyt hän näki sen todellisen hahmon. Sen virtaviivaisen teräsnokan ja mustat sulat, joita hän oli aiemmin pelännyt, mutta nyt turvautui siihen kuin enkeliin linnun hahmossa.
Mutta Deleva puolestaan ei tiennyt enää, kumpi oli nyt kylmempi, hänen oikea kehonsa vai KAL-metalli. Kumpikaan osa hänestä ei halunnut olla täällä.
Plasman toa mietti. Nämä vihjeet Nimdan ja piraatin sijainnista voisivat auttaa Matoroa ja Kapuraakin. Jos he vain… saisivat kaksikkoon jotenkin yhteyden.
Sitten kummallisen tulen toan sanat palasivat hänelle ja Deleva halusi vain läimiä kakamaansa.
”… Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita.”
Plasman soturi kirosi äänettömästi ja alkoi kaivaa radiopuhelinta tarvikkeidensa joukosta kiivaasti, mutta joutui pettymään. “Radiopuhelin näköjään katosi taistelussamme. No skararar”, hän murahti.
“…”, Umbra sanoi. Sinne meni sekin yhteys Matoroon ja Kapuraan, jos kaksikko yhä oli edes elossa.
Toat säpsähtivät. Jostakin kuului ääni. Ei karmiva ääni epänormaalin mystisesti, vaan karmiva ääni siksi, että toat tunnistivat huutajan.
Toinen niistä raivostuttavista liskomiehistä karjaisi jotakin, kun vaijerit ulvoivat ja iso kasa rautaa rojahti kirskuen lattialle. Kaksikon keskustelu kaikui epäselvänä omahyväisyytenä läpi käytävien.
”-kun minä saan käsiini sen järjettömän, joka nämä rakensi-”
”Rauhassa, veljeni. Saalis kuulee.”
Toat olivat aivan hiljaa. Heidän sydämensä pamppailivat.
”Ei sillä, että he pystyisivät tuloamme silti estämään.”
”Siinä olet täysin oikeassa.”
Keskustelu kaukana käytävissä hiljeni jälleen. Hiljaisuus oli aikaisempaa uhkaavampi.
Varisten valvomoon johti kolme raskasta ovea. Se, mistä he olivat tulleet, oli auki. Muut näyttivät tiukasti lukituilta, eivätkä metsästäjät vielä olisi minuuttiin avonaisen luona.
Mutta silloin kun liskot siellä olisivat, olisi jo liian myöhäistä. Heidät tapettaisiin samaan huoneeseen kuin merirosvon järki.
“Umbra. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko piiloudut metsästäjiltä tai taistelet niitä vastaan. Varjot ovat sinun hallinnassasi. Täällä olemme vahvempia kuin ylhäällä, koska täällä on melkein pelkkää pimeyttä”, Kraa Umbran pään sisällä…
… musta k o r p p i tämän olkapäällä kertoi.
Toa ei tiennyt, kumman valita. Valintoja, valintoja. Niitä oli niin paljon. Ja kaikki huonoja.
Silloin toat kuulivat jotakin. Lyijyovi pyöreän kammion toisella puolella, yksi kahdesta lukitusta. Sen takana askelia.
Kevyet askeleet tulivat lähemmäs. Sips, sips, sips, ne sipittivät. Kuin huopasaappaat. Pysähtyivät oven eteen.
Metalli naksahti kuin salkun auetessa.
Olento jupisi jotakin. Jupin jupin, se jupisi. Ynisi. Mumisi. Äänensävy huokui ammattitaitoa ja tietynlaista spesialiteettiä. Kyllä, spesialiteettiä. Sitä se oli. Tällaista ääntä päästi vain rautainen ammattimies päästessään tekemään sitä, mitä osasi parhaiten.
Jupinasta heijastui tuhansien työtuntien kokemus. Siitä kuului niin loputon osaaminen, joka oli karttunut syväluotaavilla opinnoilla, sekä varmuus, jonka saavuttaminen vaati luonnonlahjakkuutta.
Yrmeä yninä kertoi, että tämä mies osasi asiansa.
Mutta se oli vain jupinan pinta. Ne olivat asioita, jotka kuka tahansa sai siitä luettua. Niihin ei vaadittu suurta ja laajaa kokemusta muista olennoista ja tilanteista. Niihin ei vaadittu taistelukoulutuksen huippuunsa hiomia aisteja.
Kun kaksi toaa ryhtyivät kuuntelemaan, mitä jupina todella piti sisällään, aukesi heille kuin ikkuna kaukaisen shasaalien maan jaloon ammattitaitoon.
He tunsivat, miten jupinasta kantautui vuosituhantinen ylpeys (tai ei oikeastaan ylpeys, mutta varovainen tyytyväisyys) Spesialistin muinaista käsityöalaa kohtaan. Tai ei nyt oikeastaan niin muinaista. Vanhaa kuitenkin.
He haistoivat muminasta borssikeiton kitkerän tuoksun, kun talven piirittämä hiirikansan perhe hytisi esi-isiensä rakentamassa torpassa, joka pysyi vielä ihan hyvin pystyssä. Ainakin silloin, kun ei tuullut liikaa.
He näkivät yninästä koko sen surullisen tarinan, joka oli johtanut olennon Shasalgradin mittapuulla vielä sangen hyväkuntoiseen ja asuttavaan mielisairaalaan. He näkivät siitä, miten shasaalien salatun alan spesialisti oli elänyt koko ankean elämänsä vain tätä yhtä hetkeä kohti – hetkeä, jona hän käyttäisi kaiken sen taian ja tiedon, jota pakkasukko oli etelän vähäiselle kansalle siunannut. Tai kironnut, näkökulmasta riippuen. Koska olihan se aika masentavaa olla shasaali.
He maistoivat äänistä erään koisokasvien sukuun lukeutuvan luojan ihmeen, joka oli oven takana ahkerasti työskentelevän ammattimiehen unelma ja elämäntavoite.
Mutta ennen kaikkea he kuulivat jupinasta… ne äänet, jotka eivät olleet sitä jupinaa. Niinkuin vaikka sen tikityksen. Oudon vihellyksen. Triangelin. Paukutuksen ja hiomisen. Sen keinotekoisen linnun hirvittävän karjaisun. Ne olivat Spesialistin spesialiteetin välttämättömiä sivuoireita.
Ja silloin raskas lyijyovi rämähti auki.
Nahkainen salkku sulkeutui ennen kuin toat ehtivät edes nähdä, mitä siellä oli. Millä äsken oli työskennelty.
Salkku käsissään surumielinen hiiriolento katsoi kahta toaa.
Kaksi toaa katsoivat takaisin.
“Пахоиттелен овен пуолеста, товерит”, shasaali ynisi ja katosi oviaukosta. Sieltä tulisi pian lyijyä.
“Pakko myöntää, että ei ole kyllä spesialistia parempaa tuossa”, kuului toisen liskon ääni käytävästä. “Vai mitä, veliseni?”
“Mitäpä me tekisimme ilman häntä?” tämän veli vastasi. Konekivääri kolisi lattiaan, kun he virittivät sen jalustaa.
“Meidän on saatava tämä tietomme muille! Nyt on lähdettävä lipettiin!” Deleva huusi Umbralle. “Viis niistä Arupakin vaijereista. Me menemme vaikka läpi kakamallani.”
Plasman toa otti Umbraa kädestä kiinni ennen kuin tämä ehti silmiään räpäyttää, ja aktivoi nopeuden naamionsa. Punamusta säde ampaisi rautalankojen läpi.
Langat katkesivat Kakaman voiman edessä. Metallinen kirskunta laukaisi valvomohuoneeseen vievässä käytävässä ansan, jonka olemusta Uulla ja Delevalla ei jo äänten – kuin tuhannen rautanaulan raapiutumisen – perusteella ollut mielenkiintoa tutkia. Hiemankin liian myöhään heistä olisi tullut toa-suikaleita.
Totuuden etsijät olisivat taputtaneet itseään olkapäälle selviytymisensä ansiosta, jos he eivät olisi tienneet, että pyöreää sellikäytävää pitkin kaikuva nakse tarkoitti sitä, että liskojen ase oli jälleen ampumavalmiina.
Toat raivasivat tiensä läpi kellarikäytävien, jotka olivat muuttuneet pehmustetuista selleistä varastohuoneiksi. Metsästäjät juoksivat perään sohien käytäviä vähän vähemmän suurikaliiberisilla tuliaseilla. Delevan konekoura riuhtoi Umbran sivukäytävään; he kulkivat läpi hämärän puutarhalaitevaraston. Ruosteen nielemä ruohonleikkuri makasi puuseinäisen tilan kulmassa. Juuttikankaisia säkkejä oli pinottu ympäriinsä. Lankkujen väleistä kasvoi juuria ja kasveja.
Deleva jyräsi puisen oven alas rautaisella kyynärpäällään. He olivat astumassa pieneen maapohjaiseen huoneeseen, josta nousi vanhat tikapuut ylös. Silloin draakkiveljekset ilmestyivät huoneen toiseen päähän.
Ja toinen kaksosista painoi konetykin liipaisimen naksahtaen pohjaan. Mutta silloin jyrähtikin jotain muuta. Jotain aivan muuta.
”Tavallisesti en sekaannu asioihin”, totesi telepaattinen ääni.
Paksut köynnökset ilmestyivät katosta ja lattialankkujen välistä läpi huoneen kadottaen ammusten tehon mukanaan. Luodit pysähtyivät niiden pintaan räjäyttäen vihreää pölyä toien kasvoille ja huoneen seinille.
Mitä? Mitä tällä kertaa? Deleva ei voinut olla miettimättä, oliko paikalle sattunut nopeatoiminen kasvillisuuden toa.
”Nyt teen kuitenkin poikkeuksen.”
Umbra ja Deleva vilkaisivat toisiaan kummastuneina.
Ja vaikka kumpikaan heistä ei mielenlukija ollut, he olivat varmoja että sanat eivät tulleet kasvien kasvattajalta.
Vaan kasvilta.
”Minulla on teille tärkeä viesti. Kuunnelkaa.”
”Mitä skarrararria tämä on?” Deleva kysyi tietämättä, mihin sanansa osoittaa. Eikä kukaan vastannut. Juuret jatkoivat kasvamistaan ja pinoutuivat toistensa päälle, kunnes draakkien luodeilla ei ollut mitään mahdollisuuksia lävistää niiden seinää.
”Älkää uskoko tulen toaa”, telepaattinen ääni varoitti toia. ”Hän ei ole täällä auttamassa teitä.”
”Kuka olet?” Umbra tivasi, mutta ääni ei enää vastannut. Juuriseinä lopetti laajenemisensa, mutta sen toiselta puolelta kantautui huutoja. Hylsymetalli kilisemässä lattiaa vasten. Ja yhä kiihtyvä konetykin pauke.
”Ehkä meidän pitäisi jatkaa”, Deleva huomautti. Umbra nyökkäsi hitaasti, vaikkei vieläkään väittänyt ymmärtävänsä, mitä oli juuri tapahtunut. Kasvivallin toiselta puolelta kuului laukauksia ja ärinää. Jotain raskasta tömähti maahan kuin joku olisi kompastunut.
Kraa, mutisi korppi tikkaiden alapäässä. Toat vilkaisivat toisiaan ja lähtivät kiipeämään.
”Älkää uskoko tulen toaa.”
Ylös
Ylös tikkaita kävi tie kellarista. Varjoista, joita Umbra oli käskyttänyt. Valoon, joka palasi häneen hieman, muttei täysin. Umbrasta tuli penumbra.
Yläpäässä päivän kirkkaudessa ja lämmössä tuli vastaan vehreys ja kasvien loputon meri, johon he eivät enää osanneet myöskään luottaa, vaikka se oli heidät pelastanut.
Mutta saattoi sankkaan kasvaneesta sisäpihasta sanoa toisenkin asian: se oli täynnä lintuja.
Jos Aft-Amanan pihalla oli ollut paljon lintuja, sisäpihalla niitä oli vielä enemmän. Sisäpihalla oli suorastaan murha variksia. Kaikki puut, pensaat ja köynnökset olivat täynnä mustia nokkia ja siipiä. Ja kraa, kraa kraa, oli ainoa asia, mitä ne sanoivat. Kraa, kraa kraa.
”Kraa”, sanoi lintu jonka vain Umbra tiesi kuulevansa.
Parantolan muurien suojaamaa puistoa ympäröivät ikkunoiden rei’ittämät korkeat kiviseinät jokaiseen suuntaan. Valtaosa ikkunoista oli köynnösten ja murattien alleen ahmaisemia. Ruusupensaat ja lehtikuuset olivat villiintyneet, ja peittivät suuren osan pihasta yhdessä niin monien ruohojen, kukkien ja sammalten kanssa. Kraa, kraa kraa, linnut lauloivat laiskotellessaan latvoissa.
“Karzahnisti lintuja”, oli Delevan kommentti nähdessään mustat siivekkäät paholaiset. ”Minä en enää vain tajua, mitä täällä tapahtuu, veljeni.”
Mutta varjominä tiesi, kuten tiesivät mustat siivekkäät puissakin. Sillä ne alkoivat villiintyä. Yhä entisestään.
Kuten mielikorppi sammuneen majakan olkapäälläkin.
“Kuuletko, veli, miten pelko lähestyy”, kuiski korppi hänen mielessään. “Haluamme pysyä elossa; on kiire! On hoppu!”
Silloin linnut lähtivät lentoon. Kaikki ne.
Musta tornado siivekästä massaa kiemurteli suurena pilvenä ylös sisäpihalta hajaantuakseen maailman tuuliin. Niin helposti. Kuin hirmumyrskyn puhaltamana.
“Pelon ruumiillistuma”, Umbra sanoi hiljaa katse maissa. Kraa, kraa, täytti ilman lintujen noustessa ylös. Hänen sydämensä täytti kauhu, mutta sisin rauhoitteli tätä. Delevakin jäi tuijottamaan ilmestystä.
“Lähtekää! On kiire!” Kraa huusi Umbralle. Se… se pyrki säilyttämään heidät elossa? “Tai teille käy kuin ystävillenne, jotka menivät liian k o r k e a l l e!”
Toat tunsivat pelon jossakin mielisairaalan valkeiden seinien takana. Pelon, joka askelsi. Pelon, joka lähestyi. Pelon, joka työnsi luotaan. He lähtivät kuin sanattomasta sopimuksesta kumpikin tarpomaan kasvillisuuden läpi, poispäin siitä oudosta tunteesta. Poispäin siitä, mitä linnut pelkäsivät.
“Tuntuuko sinustakin, että… Tämä tunne, kauhu. Se on erilaista. Ei sellaista kuolemanpelkoa, mitä koin metsästäjien vankina. Jotain väärempää”, höyryävä ritari sanoi työntäessään havuoksia tieltään.
“Vahvempaa kuin kuoleman pelko. Jotain alkukantaista ja ikivanhaa”, Umbra vastasi hiljaa, kuin itselleen. “Ikiaikaisempaa kuin Kraa”.
“Kraa?” Deleva kysyi, kunnes muisti kuulleensa Krasta ennenkin. ”Älä sano, että se on herännyt. Eikö se outo saariseikkailu ollut jo tarpeeksi?” hän ärähti. Plasman toalla oli edelleen tuoreessa muistissa, miten Umbran Varjo oli herännyt Avra Nuilla. Oli tarvittu toien ja zyglakien liittouma, että makutaksi itseään tituleeraava olento oltiin saatu kukistettua. Valitettavasti zyglakien johtaja Zyxax ja maan toa Ornoka saivat surmansa saaren kauheuksissa.
“Kraa on vanhempi, Kraa on ikiaikaisempi”, Umbra sopersi itsekseen. Kaikki oli tuntunut niin todentuntuiselta, mutta samalla niin unenomaiselta auringon nousun saarella. Pimeyden palanen oli herännyt horroksestaan ja halunnut olla valon enkeli.
Kyborgisoturi otti syvyyksien syömää ystäväänsä harteista ja ravisteli tätä hereille. “Tee sovinto sisäisen painajaisesi kanssa, Umbra! Täällä on paljon pahempiakin asioita kuin mieliloisesi!”
”Mutta enhän minä ole loinen. Ne ovat ihan eri asia!” raakkui Kraa Valolle.
“En voi taistella puolestasi metsästäjiä ja mitä ikinä tämä paikka pitääkään sisällään vastaan. Tarvitsen sinua ja Bio-Klaani tarvitsee sinua. Kerää itsesi, nouse ylös.” plasmasoturi valoi uskoa sammuneeseen majakkaan.
Langennut ritari nosti katseensa ja kohtasi ystävänsä tuliset silmät, joissa paloi urheus ja uhma, sekä myös rautainen rehellisyys.
“Niin no”, hän aloitti. ”Taidan olla Bio-Klaanille sen velkaa. Minä ja Kra teemme kaikkemme, että pääsemme täältä elävinä pois. Me olemme kaksi, mutta olemme myös yksi,” toa vastasi hiljaa.
Kra oli tyytyväinen, mutta metsästäjien parsima epäili.
“Sinun pitäisi käydä sen teidän mielihämähäkkiadmininne luona kun pääsette kotiin”, plasman toa murahti. “Ja ottaa sen jälkeen kunnolla lomaa vaikka Rumisgonessa.”
“Mitenköhän Visokki tulee suhtautumaan siihen, että olen myyrä”, toa murehti ääneen kuusikossa. ”Et sinä mikään orton ole!”, hänen veljensä muistutti.
“Älä puhu itseksesi. Se huolettaa minua. Täällä tapahtuu jo tarpeeksi pelottavia asioita.”
“Gee ei tule pitämään tästä, Sheelikakin karkoitettiin murhasta… Mitä ne tekevät pettureille?”
“Huolehdi Bio-Klaanista sitten vasta kun selviät ensin täältä hengissä. Meidän ja Bio-Klaanin välissä on kuitenkin melkein puoli sakaraa!”
“Mitenköhän Matoro osasi olla niin spontaani… lähteä seikkailuun murehtimatta huomisesta?” valon toa jatkoi itsekseen elämänsä kyseenalaistamista.
“Meistä jotkut ovat. Toiset taas eivät välitä mistään. On hyvä, että sinä sentään välität jostain muusta kuin Nimdasta. Välität ystävistäsi, jotka sinä petit. Joten mars pelastamaan heidät. Skarrarrar!” Deleva lisäsi kuin tehdäkseen pointtinsa selväksi Umbralle.
Valon veli huokaisi syvään. “Sanovat, että pienikin tuikku suurimmassa pimeydessä valaisee”, virkkoi Umbra. ”Ehkä siinä on perää.”
Ei se sisäpiha suuri ollut. Pieni, umpeen kasvanut puisto vain. Pian he olivat saapuneet sen toiselle laidalle, näennäiseen umpikujaan. Tarkemmalla tarkastelulla osoittautui, että sisäpihalta pääsi vehreyden täyttämän terassin kautta paikkaan, joka oli ollut joskus kahvila. Niiltä ajoilta oli jäljellä vain joukko puisia huonekaluja ja valtavasti kuppeja, lautasia ja kannuja sirpaleina maassa.
Toat astuivat sisään kahvioon. Ovi ei meinannut aueta kaikkien niiden kasvien takia, jotka kietoutuivat sen saranoihin ja sen karmeihin, ja lopulta antaessaan periksi romahtivat kokonaan irti. Pleksilasinen ovi lopulta kaatui, ja rautapuoliskoaan muurinmurtajana käyttänyt Deleva kaatui sen mukana.
Valtavat, rautaiset kädet nappasivat kiinni plasman toasta.
Ne kiertyivät ympäri vastustelevan toan rintakehän ja pusersivat tämän tiukasti vasten maasukeltajan haarniskaa. Ilmanautin kalankatseessa ei ollut vihaa, vain määrätietoisuutta. Deleva oli juuri kuumentamassa kättään plasmalla, kun he kuulivat äänen:
”Jaa notta tapaamme toista kertaa. Teille perkeleen tooille taisi tulla ikävä?” steltinpeikko mongersi istuskellen rennosti kahvion tiskillä revolveri Cehayaa kohti.
Tohtori käänsi heikosti päänsä katsoakseen toia alakuloisena. Hän istui tiskillä Kersantin vieressä ilman aikomustakaan selvästi paeta.
Mutta… tohtori edes eli vielä. Ja se heikensi syyttävän korpin turmanraakuntaa Umbran mielessä. Vaikkei paljoa.
“Täällä on jotain paljon pahempaakin kuin teidän porukkanne!” Umbra huusi. “Linnut, outo kasvusto ja punaiset tekstit ympäri mielisairaalaa! Linnut, linnut! Nekin pelkäsivät! Todellinen vihollinen on täällä mielisairaalassa!” toa pauhasi. Hän oli kyllästynyt leikkimään hippaa metsästäjien kanssa.
“Seuraavaks varmaan sanot, että täällä on itte maisterismakuta, jumalauta!”, Kersantti totesi. ”No nyt on sellainen diili, että me lähdetään poikien kanssa ampumaan kaverinne – meillä on kato niitten kaa sopimus, et ne antaa sen perkeleen sirun, piru, sirut meille ja pääsee elossa pois. Ne on kattokaas fiksuja tooia, toisin ku te – joten Ilmis pitää teille seuraa sen aikaa, ettette vaan sotke meiän bisneksii. Kässäättekö?” Kersantti selitti.
Sisäpihan tikkaita pitkin putkahtivat liskoveljekset – Varjotun kummipojat surullisen shasaalin kera. Heidän kaikkien haarniskanväleistä roikkui ruohoa ja kaikkea muuta vihreää. Draakit siistivät kostyymejään inhoten. Avulias kasvusto ei ollut pidätellyt niitä tarpeeksi pitkään.
“Pelkään, ettette pärjää ystävilleni”, Umbra kertoi. “Matoro on huijannut kuolemaakin kahdesti. Hän tulee tekemään niin nytkin”, toa kertoi totuutta äänessään.
Kuulostaa tarinalta, jonka hän olisi halunnut kuulla, Deleva ajatteli passiivisena. Hän ei halunnut hätiköimällä pahentaa tilannetta heidän osaltaan. Eikä Matoron ja Kapurankaan osalta. Plasman soturi olisi vain halunnut olla jossain aivan muualla. Melkein missä tahansa muualla.
“Valtaosa niistä jutuista Mustalumesta on piru vie tarua vaan”, Kersantti totesi tyynesti ja pudottautui pöydältä. Hän riuhtaisi sinisen matoralaisen olkapäälleen, ja tohtori heittäytyi veltoksi ja tyhjäkatseiseksi.
“Mut me lähetään nyt”, hän jatkoi, ja Ilmanautti tarrasi toisella kädellään Umbraa hartiasta. Deleva oli tällä tiukasti kainalossaan. Jätti lähti viemään toia raskaan palo-oven suuntaan lyhyt spesialisoitunut ystävä kannoillaan, kun taas Kersantti ja kummipojat poistuivat toisesta ovesta.
Ennen kuin metsästäjät jättivät heidät sukeltajan otteisiin, ehti tohtori jakaa vielä yhden katseen Umbran kanssa. Keltaiset silmät pistivät häneen kuin kaksi tikaria, epätoivo myrkkynään.
“Toivottavasti emme tapaa enää!” Umbra huusi peikon perään. Hän ei pitänyt siitä, että seikkailu oli päättynyt mahriaanin pihteihin, mutta tiesi ettei rimpuilukaan mitään auttaisi. Sukelluspuku ei hajoaisi, olento ei irrottaisi.
“Еи муистелла пахалла, еи”, Spesialisti vastasi ontuessaan toien ja suuren ystävänsä perässä. Vaikkei Umbra sanoja ymmärtänytkään, äänessä oli aitoutta.
”Mrhm.”
Ilmanautin ote ei sattunut. Hän kantoi toia oikeastaan jopa… hellästi? Rautaisen tiukasti, mutta hellästi. Tarpeeksi tiukasti muistuttamaan, että olento voisi hetkenä minä hyvänsä puristaa toa-parin keuhkot ulos näiden korvien kautta.
Rimpuilusta olisi tuskin hyötyä, mutta Umbra halusi toivoa, että kalaolento oli niin säyseä kuin vaikuttikin olevan. Eihän se ollut edes hyökännyt hänen kimppuunsa ennen kuin sen ystävä oli ollut vaarassa?
”Mrhm.”
Ehkä… se ei ollut kovin älykäs.
Penumbran soturi tunsi olonsa pahaksi merimiehen kimppuun hyökkäämisestä. Shasaalinkin askel ontui kivuliaan näköisesti, mutta lasipäinen hiiri tai myyrä ei vaikuttanut siitä ollenkaan vihamieliseltä. Oliko se ollut aseistamatonkin?
Olisi ollut helpompaa syyttää Varjotun pirua, Odinan hullua draakkia siitä, että tällaiset olennot lähetettiin heitä vastaan, tulilinjalle.
Mutta sulkien peittämä Kraa ei antanut hänen syyttää ketään muuta kuin itseään.
”Виедääн херрасмиехет хиеман раухоиттумаан.”
”Mrhm.”
Kumpikaan toa ei uskonut, että olennot edes tajusivat toisiaan. Mutta sillä ei näyttänyt olevan paljoakaan väliä. Jokainen kalaolennon ’mrhm’ oli pieni ja hyväksyvä, ja shasaali otti sen lupana jatkaa lohdutonta mutisemista.
Spesialisti avasi Ilmanautille ja heille metallioven, joka johti… kylmiöön? Kylmiöön. Kylmiöön, kylmiöön…
“Arupak puhui kai… jotain kylmiöstä”, Deleva avasi suunsa kun he astuivat sisään. “Täällä oli jotain… tärkeää.”
Pimeys. Halla. Routa.
Jokin oli pitänyt kaikkia aiempiakin pimeämmän huoneen hyytävänä. Eikö… kaiken virran olisi pitänyt olla jo katkaistu kauan sitten?
Vaan kylmiö ei näyttänyt kovinkaan tärkeältä. Siellä oli huurteisia tynnyreitä ja erilaisia pakkauksia. Vihreitä, valkean huurrekasteen päällystämiä kanistereja ja kaasupulloja oli kasattu seinien vierustoille, ja Umbra oli lukemassa tekstiä yhden niistä kyljessä, mutta syväläinen kantoi heidät yhä kauemmas siitä. Katossa oli lihakoukkuja, joista osassa roikkui ruhoja. He eivät halunneet katsoa, minkä.
“Paholaisen mielisairaala”, ääni Umbran pään sisällä kertoi.
Spesialisti mutisi jotakin maakeltajalle kielellään. Hiiriolento kävi lukitsemassa oven, jota kautta he olivat tulleet, ja oli juuri astelemassa kylmiön toisen oven luo, kun-
Kylmiön seinässä, aivan sen nurkan takana, jonne he hädin tuskin näkivät, oli ovi. Ylimääräinen sellainen. Avonainen oviaukko, joka johti tilaan, josta hehkui puhtaan valkoista… ei ainakaan valoa.
Valo olisi heijastunut. Valo olisi täyttänyt synkeän kylmiön, joka oli enää kylmä vain pimeydeltään. Valo olisi välkehtinyt suurten metallisten kaasupullojen pinnasta. Mutta mitään näistä ei oviaukon valkoisuus tehnyt.
“Tuo ei ole valoa”, Umbra sanoi. “Tunnen… tai tunsin… valon ennen. Tuo on jotain todella väärää”, synkkämielinen valon soturi kertoi. “Se ei ole varjoakaan”, vastasi hänen veljensä.
Noin kaksimetrinen suorakulmainen ovi huojui äänettömän tuulen heiluttamana ruosteisilla saranoillaan seinässä, jonka toisella puolella oli outoa valkoista.
Ja syväläisen jättiläiskourissa toat olivat molemmat satavarmoja, että nurkan takana olevassa seinässä ei ollut aiemmin ollut ovea.
Miksi Aft-Amanassa ei voinut olla vain vaikka epäkuolleita toia? Se olisi ollut helpompaa.
Shasaali ei sanonut mitään hetkeen. Mustien aurinkolinssien takaiset silmät tuijottivat sävyttömään sävyyn ja valottomaan valoon oviaukosta.
”Минä тиедäн, митен овет тоимиват…”
Spesialisti asteli varovaisin, sipsuttavin askelin kohti mystistä uksea. Hän mittaili sitä kokemuksella, jonka vuosisatojen erikoisosaaminen oli hänelle antanut. Shasaalin tarkat ja notkeat sormet tunnustelivat ovenkarmia ja itse ovea. Hän katsoi suoraan sisälle valkoisuuteen… ja varovaisesti ja kokeilevasti astui sisään.
”… я олен еритыисен варма, еттä не еивäт тоими нäин.”
Spesialisti seisoi kummallisessa värittömässä ja sävyttömässä valkoisessa oudon oven toisella puolella. Hän etsi aivan liian kaukana toisistaan olevilla silmillään saranakohtaa sen ja Aft-Amanan kylmiön huurteisen seinän välillä. Sitten leveäpäinen myyrä kääntyi toia ja ilmanauttia kohti ja kohautti olemattomia olkapäitään.
”Mrhm?” kalaolennon kumea ääni kuului kypärästä epäselvänä ja kysyvänä.
”Ои вои”, shasaali sanoi vääryyden värittömyyden keskeltä jonkinlaisen (masentuneen) tyytyväisyyden saaneena ja astui taas kohti ovea.
Mutta ovi löi itsensä tämän edestä kiinni.
”… Mrhm!”
Säyseä jättiläinen irrotti otteensa toista hädissään. Kaksi miestä laskeutui tärähtäen lattian narskuvalle roudalle, ja ilmanautti syöksyi parilla vavahtavalla askeleella kohtaan, mihin hänen paras ystävänsä oli kadonnut. Hän takoi seinää mahtavilla nyrkeillään, mikä sai koko kylmiön kaikumaan.
”Mrh!”
Tum, tum, rämähti rautanyrkki seinää vasten. Kaasupullot kaatuivat kuuraan.
”Mrh”, kala sanoi surumielisesti, sillä ovesta, joka oli hänen ystävänsä vienyt, ei ollut pientä jälkeäkään. Oli vain huurteinen laattaseinä.
”Mrh”, murtunut syväläinen valitti yrittäessään työntää seinää. Taittaa sitä. Takoa sitä puvullaan. ”Mrh!”
Ilmanautti löi kovempaa, ja harmaita laattoja särkyi ja putosi. Kylmäputket taittuivat seinän takana. Seinän rappaus putoili kuin lumihiutaleet. Ilmanautti iskeytyi olkapää edellä seinään, mutta mikään ei tuonut ovea takaisin.
Eihän sitä ollut koskaan ollutkaan.
“Shasaalisi on poissa”, Deleva sanoi metsästäjälle. Hän tunsi, outoa kyllä, myötätuntoa ystävänsä menettänyttä otusta kohtaan.
“Jokin leikkii kanssamme maailman fysiikoilla”, toa lisäsi. Häntä alkoi taas hirvittää. Metsästäjien mukaan tuppautuminen oli ollut lähinnä hetken hengähdys linnuista ja muista mielisairaalan hirvityksistä. Se oli johdattanut heidät… aivan erilaiseen helvettiin. Kylmään helvettiin?
Ilmanautin kypärässä oleva radiovastaanotin osoitti kohinallaan, että metsästäjä-operaation organisaattori otti yhteyttä tähän. Yhteys kylmiössä ei ollut hyvä, mutta se kuului: “Mites pojat, vieläko tooat hengittävät?”
Kun vastausta ei kuulunut, Kersantti jatkoi. “Haloo? Ilmis? Spessu?”
“Mrh”, seinää päin valahtanut Ilmanautti murahti surullisena.
“Aaah, oottehan te siellä”, steltinpeikko vastasi, muttei ehtinyt jatkamaan.
“Jokin todella voimakas olento on pesiytynyt tänne”, ääni Umbran sisällä kertoi. “Makuta se ei ole, tunnen makutat, olinhan lähes sellainen joskus itsekin”, korppi kertoi.
Mutta silloin aukesi toinen ovi, nurkan takana oleva sekin. Tie pois kylmiöstä takaisin muualle mielisairaalaan. Ja kynsikkäät jalat astelivat narskuvaa kuuraa pitkin. Siivet rävähtivät.
Raakunnan sisäpihalla he olivat ehtineetkin jo unohtaa.
”Mitä helvettiä…” Deleva murahti hiljaa.
Mutta toivoivat etteivät koskaan olisi.
Linnut tulivat. Kylmiön toisella puolella avonaisena olevasta ovesta… ilmastointiritilöistä? Kaasupullojen alta, nurkan takaa.
Kraa, kraa, kraa, ne huusivat. Ne huusivat.
kraa
kraa
kuole
kuole
kuole
Musta hurrikaani peitti alleen koko kylmiön. ”Ilmis, mitä siellä oikein tapahtuu?” Kersantin kohiseva ääni kysyi radiossa.
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
Sukeltaja ei osannut varautua siihen mitä tuli. Nyt hullut sulkahirmut nokkivat Ilmanauttia kuin täsmäpommittajat. Klang, klang, kuului, kun veitsinokat iskeytyivät rautaan. Klang, klang, kraa, kraa.
”… Ilmis?”
kraa
paha
kraa
kraa
kuole
Linnut eivät osanneet puhua. Linnut eivät osaa puhua.
L I N N U T EIVÄT OSAA P U H U A.
”J U O S K A A !” Kraa-Umbran kirkuminen kaikui, ja toat suojasivat päänsä ja yrittivät löytää ovea mustan pilven pyöriessä kaikkialla ympärillä raakunnan kakofoniaorkesterin säestämänä.
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
Ilmanautti käpertyi seinää vasten. Kuului sihinää, kun linnut lävistivät pienillä kivun välineillään sukelluspuvun niveliä. Koko kypärä kumisi, kun nokat pureutuivat sen läpi. Veri ja vesi sekoittuivat kylmiön lattialle, kun pimeyden metsästäjä hautautui lintuihin.
”M-m-mrh!”
Toat pakenivat kyyryyssä juosten kylmiön toisesta ovesta, jota shasaali ei ollut koskaan ehtinyt sulkea. Korppien siivet sivelivät heidän kehojaan, kun ne kerääntyivät maahan kaatuneen metsästäjän ympärille, juhlimaan sen lihalla.
“Mata Nui meitä auttakoon”, Deleva sanoi hiljaa itselleen. Häntä hirvitti metsästäjän kohtalo, kohtalo jota hän ei olisi halunnut kellekään. Mutta se ei saanut olla klaanilaisten kohtalo! Vielä kerran he kuulivat takanaan Ilmanautin nousevan rautaisille jaloilleen. Se yritti juosta. Tum, tum, sen jalat sanoivat. Se törmäili seiniin. Rutisti yhden kaasupulloista alleen, ja kaatui rysähtäen.
Vain hetken toat ehtivät hengittää.
Oven, jonka toat olivat paiskanneet nopeasti kiinni päästyään kylmiöstä, takaa kuului ääni. Ääni, joka ylitti kaiken lintujen melskeen. Karmaiseva huuto, joka oli kuin langenneiden enkelten painajaisista ulos vedetty. Huuto, joka oli yhdistelmä tuskaa ja hulluutta. Tuskaa, hulluutta ja pelkoa.
“Pakene, pakene, pakene”, Kraa käpertyi Umbran alitajunnan nurkkaan kauhuissaan. Oli kuin varjo olisi itkenyt.
Sankarit juoksivat eteenpäin käytävässä. He tulivat ovelle, jota Deleva ampui automaattisesti plasma-aallolla. Ei ollut aikaa tehdä suunnitelmia, oli aikaa vain toimia!
He kuulivat, miten kylmiön rautaovi paiskattiin auki. Se irtosi saranoiltaan ja lensi kymmeniä metrejä käytävää pitkin. He katsoivat taakseen. Sen käytävän päähän, jossa oli ollut aikaisemmin ovi.
Ovesta lintujen keskeltä, kylmiöstä nousevan tumman höyryn läpi astui esiin vihreä kolossi.
Olento, joka oli ollut joskus lempeä syväläinen, oli muuttunut joksikin muuksi.
Se seisoi kumarassa, vapisten. Sukelluspuvun nivelet ja lasi oli nokittu rikki, ja olennon iho oli täynnä syviä haavoja. Veri vuosi hitaasti yhdessä veden kanssa. Asun rautalevyt olivat lommoilla. Paikoitellen oli jopa pistoja, jotka olivat läpäisseet haarniskan. Puku sihahteli. Vaihtoi kaasua venttiileistä, jotka oli nokittu rikki.
Pahimmat olivat olennon silmät. Ne näkyivät heikosti läpi lasinsirpaleiden, veren ja veden läpi, mutta ne kertoivat kaiken olennon mielentilasta. Ne kalansilmät katsoivat aivan eri suuntiin, vaeltaen levottomasti silmäkuopissa, kohdetta etsien.
Epävireinen radiolaitteisto kohisi puvun sisuksista. ”Ilmis? Kaikki kunnossa, meriäijä?”
”Heh, sitä minäkin!” karjui Kersantti kohinan läpi ilman huolta äänessään. ”Taita niiltä tooan nysiltä niskat!”
”Oikea asenne, äijä!”
”Eikö tuo kirottu roisto oikeasti tajua…” Deleva huohotti.
”H-herra kersantti”, kuului ga-matoralaisen mielilääkärin kauhistus, ”Kuunnelkaa häntä! H-hän… onko hän teistä k-kunnossa?”
”Joo joo joo. Ilmis! Kaiva kuule niille jo kunnon haudatkin jos tulee tylsää!”
”O-ho! Äijähän on tänään ihan saatanan innois–”
Kalansilmäinen repi pukunsa radiolaitteen irti ja puristi sen kasaan.
Ja kun toinen silmistä osui toiin, vuotava vuori lyijyä ja rautaa lähti huutaen heitä kohti.
Deleva otti kilpensä kaksin käsin eteensä ja alkoi kuumentaa sitä minkä kerkesi. Kilpi alkoi plasmaantua adrenaliinin säestämänä. Oli hyvä, että toa oli säästellyt elementaalipanoksiaan. Toa odotti oikeaa hetkeä. Pian kaikki olisi niin kuumaa, että kaikki klaanilaisten takana palaisi, sulaisi pois. Kaikki!
Tai ainakin niin toa toivoi.
“Ammun sitä”, Deleva totesi hiljaa toverilleen. “Ja sitten juostaan.” Hämärän toa nyökkäsi.
Toien näkökenttä täyttyi valkeasta ja oranssista superkuumentuneen aineen täyttäessä käytävän räjähdyksenomaisella purskahduksella. He eivät jääneet katsomaan taakseen, vaan lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuumuuden korventaessa kaiken heidän ympäriltään.
Mutta he kuulivat raskaat askeleet takanaan. Tum, tum, tum. Ne kiihtyivät. Ilmassa haisi korventuneen lihan etova haju.
“Miten se elää vielä?” Deleva kysyi hätääntyneenä. Useimmat viholliset olisivat saaneet niin mittavia palovammoja hänen plasmastaan, että olisivat kuolleet shokkiin.
“Hän ei ole enää se mahriaani, joka puristi meitä kourissaan. Se on muuttunut joksikin… muuksi, joksikin todella vääräksi”, Umbra vastasi. Mitä linnut olivat sille tehneet? “On kuin tämän paikan voima olisi tuonut hänet takaisin, mutta… niin vääränä.”
Turman linnut. Olemattomat ovet. Silmät kaikkinäkevät.
“Miten me voimme taistella koko tätä… koko tätä paikkaa vastaan!”
“Varjot. Ne tottelevat minua. Ehkä on aika vapauttaa tämän paikan varjot”, Umbra virnisti taas sillä ilmeellä, joka oli sen toisen Umbran. “Olen pidätellyt näiden käyttöä jo niin pitkään.”
Sukeltaja oli tulossa. Ja pian sukeltaja sukeltaisi heidän lihaansa.
Ilmanautti juoksi heitä kohti. Kaikki se massa, kaikki se raivo, se muodosti pysäyttämättömän voiman, meteorin jota seurasi pyrstö verta ja vettä. Sen haarniska hehkui oranssina liekkinä käytävän pimeässä, ja sen ihossa paistoi hirvittäviä palovammoja. Mutta se ei pysähtynyt. Jos se pysähtyisi, linnut saisivat sen.
Umbra laittoi kätensä yhteen ja alkoi pyöritellä niissä eräänlaista palloa, varjoista koostuvaa. Kaikki varjot alkoivat kerääntyä hänen luokseen. Niitä oli paljon, koko mielisairaala oli niin synkkä. Ei mennyt kauaakaan kunnes niitä oli kasassa tarpeeksi. Toa vapautti kämmenistään valtaisan mustan käärmeen, joka alkoi kiitää sihisten kohti metsästäjää. Varjojen voima ja lataus oli valtaisa, kun Umbra kanavoi siihen koko ajan energioita sisältään. Hän repi käärmeestä muutamia rihmoja, jotka hän iski kattoon, lattiaan ja seiniin. Jos käärme ei pysäyttäisi metsästäjää, joutuisi tämä varjojen verkkoon.
Pysäyttämätön voima kohtasi varjot käytävän puolessavälissä, ja hetken näytti, kuin sen liikevoima olisi kadonnut. Varjokäärme taipui massan edessä repien hirvittäviä viiltoja sukelluspukuun pimeyden kiemuroillaan. Mutta sukeltaja jatkoi. Hän ei voisi pysähtyä.
Jos hän pysähtyisi, linnut saisivat hänet.
Ilmanautti iskeytyi varjojen verkkoon, ja Umbra tunsi, miten valtava voima niihin kohdistui. Hän pinnisti kaiken tahdonvoimansa kerätäkseen lisää varjoja, vahvistakseen niitä, pitääkseen verkkoa repivän olennon sen toisella puolella. Hänen veljensä oli edelleen kauhuissaan, eikä auttanut. Umbra kuuli hänen toistelevan vain “kraa, kraa, kraa.” Vain sitä.
Ja lopulta se oli valon toalle liikaa. Jotakin napsahti, ja verkko hajosi kappaleiksi. Ilmanautti oli hetkessä heidän kimpussaan. Sen suuri käsi, jolla saattoi takoa rikki vaikka kalloja, iskeytyi pitkällä kaarella plasman toaa kilpeen, jonka plasmapinta vetäytyi kipinöiden sisälle osuman saadessaan. Rautahaarniska hehkui vieläkin kelmeän punaisena kaikesta kuumuudesta. Ilmanautti osui kaikella painollaan plasman toaan, joka lensi päin kirjahyllyä käytävän reunassa.
Umbra kutsui varjoja olennon kimppuun, mutta hän ei ollut tarpeeksi nopea. Monikymmenkiloinen nyrkki iski häntä rintakehään. Jotain rusahti kyljessä. Piikki kipua.
Toa viuhui kaaressa läpi kirjaston puisen oven. Saranat repivät karmin auki. Ovi kaatui Umbra mukanaan.
Örisevä, peloissaan ja tuskissaan oleva hirviö asteli kohti valon toaa.
“Anna anteeksi”, Umbra sanoi pakottautuen pystyyn. Ja iski miekallaan Ilmanauttia polveen.
MRÖÖÖÖÖÖÄÄÄHHH, tuskan karjaisu repi toien korvia, ja kaltoin kohdeltu metsästäjä huitoi sekopäissään ympäriinsä. Valon toa väisti ensimmäisen. Ei toista. Murtava kipu syöksi hänet maahan.
Taaempana Deleva sylkäisi hampaan suustaan ja nousi punnertaen kirjojen ja hajonneen hyllyn jäänteistä. Hän katsoi raivosta sekaisin olevaa kalaolentoa pelkkää päättäväisyyttä ilmeessään.
”Saatoit juuri suututtaa minut, kala”, plasman toa henkäisi noustessaan ylös hieman huojuen. ”Enkä usko, että se oli hyvä idea.”
MRRRÖÖÖÖÖÄÄÄÄH, Ilmanautti syöksyi ontuen kohti Umbraa, mutta plasman toa oli nopeampi. Hänen koko KAL-puolensa iskeytyi nokitun ja korventuneen sukellushaarniskan kylkeen kakaman luomalla nopeudella. Toa iskeytyi syväläiseen kuin luoti, ja kuin luodilla isketty kalamies horjahti.
Plasman toa loikkasi päin sukeltajaa ponnistaen tämän selkään. Hän jakoi iskuja hirviön päähän tämän huitoessa häntä alas. Metallinen käsi upposi kypärään hajottaen lopunkin lasista. MRÖÖÖÖÖÖÖÄÄÄÄHHHH, olennon tuskaiset karjaisut kaikuivat läpi kirjaston. Deleva hyppäsi alas pedon selästä vetäen sen koko pituuden maahan mukanaan. Järkyttävä rysähdys kaatoi kirjahyllyjä.
Vaan Ilmanautti ponnisti ylös vain saadakseen plasman toan pienen avaruusjunan voimakkuutta lähentelevän nyrkiniskun rintakehäänsä. Kuuma metalli taipui iskun voimasta. Deleva iski kokometallisella kädellään olentoa uudestaan ja uudestaan, hakaten sitä seinää vasten. Ilmanautti tarttui karjuen käteen, ja kummankin raajan hydrauliset nivelet yrittivät tehdä selvää toisesta. Mutta sukeltaja ei saanut epäkuollutta kättä taittumaan, ja plasmahenki potkaisi tätä rautajalallaan monta kertaa saaden olennon romahtamaan vasten kirjahyllyjä. Kumpikin kaatui valtavana rautavuorena maahan.
MRRRH, metsästäjä huusi, ja tarttui toaa tämän Kal-kädestä. Deleva ei voinut mitään, kun sukelluspuvun voima linkosi hänet päin toista hyllyä. Ja pian syväläinen oli taas ylhäällä pahoinpitelemässä toaa. Deleva torjui kilvellään monta iskua, mutta kun olento tarrautui tämän torjuntavälineeseen, hän ei saanut pidettyä sitä hallussaan. Seuraavat rautanyrkin iskut osuivat toaan – rintakehään, kanohiin, vatsaan, käsiin. Kipinät suihkusivat, kun KAL-osa sai osumaa, mutta iskut toiselle puolelle saivat aikaan vain ja ainoastaan tuskaa.
Kun KAL murtui, tunsi Deleva vain metallin kirskeen. Kun toinen puoli murtui, hän halusi vain oksentaa verta.
Toa yritti sivuun kirjakasasta ja syöksi plasmaa päin seonnutta kalaa, mutta vuotava olento ei näyttänyt tuntevan mitään. Se tarttui plasman toaa jalasta ja iski tämän päin toista kirjahyllyä kuin moukarin.
Ilmanautti paiskoi Delevaa läpi hyllyjen, pöytien, lasisten sermien kuin tämä olisi ollut marionettinukke. Plasman toa ei voinut hyvin. Hän ei tiennyt, kuinka kauan pysyisi tajuissaan. Pam, hän iskeytyi läpi uutuuskirjojen hyllyn. Hänen jokaiseen lihakseensa sattui. Pam, hän moukaroi itsellään merirosvoromaanihyllyn. Sattui. Ilmanautti karjui jatkuvasti. Sitäkin sattui.
Taaempana Umbra otti taas miekkansa ja kanavoi varjoenergiaa keltaisen prototeräsmiekan terään. “Me taistelemme yhdessä!” toa karjui. Myös Kraa kuuli sen jostakin Umbran tajunnan alhaisesta loukosta, jonne oli käpertynyt piiloon… sitä jotain. Jotain, jonka he olivat kuulleet sisäpihalla. Joka oli yhä tulossa. Mutta nyt ei ollut aikaa.
“Mutta veli, sinä kuolet! Ei meillä ole mahdollisuuksia”, valitti toan pimeä puoli.
Umbran sisimmästä kumpusi jostain jotain outoa energiaa. Jotain uutta. Tuntui kuin toan olisi täyttänyt aivan uusi energia. Rohkeus? Ystävän ahdinko? Ne antoivat pimeyden soturille uutta puhtia jatkaa taistelua. Myös Kraa alkoi tuntea sen sisällään.
“Me. Taistelemme. Yhdessä”, Umbra lausui päättäväisenä kuin timantti. Oli kuin hänen veljensäkin epävarmuus olisi liuennut.
“Hyvä on sitten. Me emme anna periksi”, Kraa vastasi sisuksissa toan tunteiden ohjaamana. Umbra oli kaiken aikaa ladannut mustaa energiaa sapeliinsa. Sen ympärillä kulki varjoja kuin energialonkeroita. Alkukantaista energiaa ajalta ennen aikaa. Ajalta ennen mitään.
Pyhää pimeyttä, joka oli elämän kehto siinä missä valokin.
Toa syöksyi täydellä vauhdilla miekka kahden käden otteessa päin raivohullua. Hän heilautti sen koko voimallaan metsästäjän rautaiseen, yhä savuavaan selkään. Mahriaani päästi hetkeksi plasman toan otteestaan ja kääntyi moderaattorin puoleen, tosin kömpelösti. Terä oli leikannut tämän haurastunutta panssaria ja osunut selkään ja herkkään, palaneeseen harjaan.
Mutta kipu ei näyttänyt pysäyttävän olentoa. Pysäyttäisikö mikään?
Aft-Amanan varjot kietoutuivat Umbran käskystä kohti Ilmanauttia. Hän ja hänen veljensä, he hallitsivat niitä yhdessä. He kamppailivat pitääkseen verkkonsa ehjänä, pitääkseen kalansa verkossaan. Umbrat vapauttivat kaiken varjovoimansa kolossin ympärille, ja syöksyivät Delevan luo.
“Oletko kunnossa?”, Umbra kysyi auttaessaan plasmanhengen seisaalleen. Ei, hän ei näyttänyt olevan kunnossa. KAL pystyisi ehkä seisomaan vielä. Siihen naulittu mies ei.
Eikä Delevalla ollut aikomusta selvittää, lähtisikö KAL-puolisko vain uudestaan kävelemään silloin kun hän lilluisi veripuurona lattialla.
“Karzahniin nyt vaan täältä”, vanha toa murahti huohottaen ja otti tukea toveristaan, kun he lähtivät juoksemaan vaivalloisesti satunnaista käytävää eteenpäin.
Mutta he eivät ehtineet pitkälle, sillä yksi suurista lyijyovista katkaisi heidän tiensä. Deleva romahti vasten ovea, haukkoen henkeään. Hän kuuli, miten karjunta lähestyi. Miten lintujen rikkoma peto asteli heitä päin käytävän päässä.
Eivätkä he voineet tehdä mitään.
Ovi ei auennut. Plasman henki yritti kutsua voimaansa, mutta sattui liikaa. Hän kaatui polvilleen vasten ovea.
”U-umbra”, oli viimeinen sana jonka hän sai ulos. Sitten hän kakoi verta.
Tum, tum, tum, askeleet tulivat. Ne samat askeleet, mitkä olivat ajaneet heidät Aft-Amanaan.
Kraan musta nokka oli hiljaa.
Tum, tum, tum, kala lähestyi. Vana verta ja vettä seurasi sitä kaikkialle, minne se meni. Olennolla oli palaneissa kasvoissaan lasinsiruja.
Tum, tum.
Sen toinen silmä tuijotti toia. Toinen pyöri eksyneenä tämän kasvoissa.
Tum.
Tum.
Tum.
