Aavikolla taivalsi valon soturi vailla määränpäätään.
Ei ollut varjoa tai pahuutta mitä vastaan taistella.
Oli vain valon tuoma tyhjyys.
Erämaata ei erottanut taivaasta, koska taivaalla ei ollut taivaankappaleita.
Kunnes sinne syttyi musta tähti, jota alkoi kiertää musta kappale. Niitä seurasivat punainen tähti ja sininen kappale, joka hajosi kuuteen osaan. Osat alkoivat kiertää toisiaan kuin tanssissa.
Majakka katsahti taivaalle. Mustan auringon ja kuun pimeys laskeutui aavikolle. Kaikkeudessa oli vain sininen kappale, punainen kappale ja valon majakka tuomassa värejään kaiken syövään pimeyteen. Pimeys pyrki dominoimaan ja ajamaan tähdet törmäyskurssille toistensa kanssa. Syntyi violettia valoa, jonka keilaan majakka joutui.
Sininen ja punainen taistelivat hänestä, mutta kumpikaan ei ollut vahvempi toista. Ne toimivat yhdessä hänen tapauksessaan. Syntyi violetti kun kumpikin oli harmoniassa.
“Mitä minun pitää tehdä?” majakka huusi violettiin valoon. Kukaan ei kuitenkaan vastannut hänelle moneen hetkeen. Pimeys ja varjo hiipivät ympäri suola-aavikon kuin saalistajat saaliin perässä. Ne olivat olemassa valon soturia varten. Tämän vastavoima, koska ilman kumpaakaan ei ollut olemassa ei-mitään.
Jostain nousi taivaalle kultainen valo, joka valaisi hetken ajan maailmaa. Se poisti maailman pimeyttä. Toi lämpöä tähän kylmään erämaahan. Karkotti tuntemattoman pelkoa soturin sydämestä.
Kultainen valo ei ehtinyt tehdä paljoakaan kunnes elohopeainen hyökyaalto nousi taivaanrannan yli ja alkoi uhmata jopa taivaanrannan kappaleita, kuuta, aurinkoa ja tämän tähtiä, sinistä ja punaista. Se uhmasi voimia, joita sen ei olisi pitänyt ja peitti alleen kultaisen uuden kappaleen. Myrkyllinen meri vei valon syleilyynsä.
Neste saavutti myös soturin, joka yritti paeta myrkkyä, muttei voinut. Se hukutti hänet alleen, hukutti ja pusersi syleilyynsä. Imi valon ja lämmön. Myrkky vaikutti huumaavasti ja syövyttävästi. Soturi voi pahoin. Koko meri tuntui tiivistyvän sotilaan ympärille kuin eräänlaiseksi silkkikoteloksi, kotelokopaksi.
Majakan valo oli käärittynä silkkikoteloon eikä tämä nähnyt meren poistaneen hiekka-aavikon, jolloin shakkikuviointi paljastui kaiken takaa. Soturilla tosin oli suurempiakin huolia kun toukka alkoi koteloitua ja kotelovaiheessa hän muodostuisi uudestaan.
Toa alkoi sulaa kotelossaan. Hän muuttui tietoiseksi nesteeksi, kuin hengeksi tai aaveeksi. Kotelon ulkopuolella kotelokoppa suojeli uudelleenmuodostuvaa soturia kaikkeudelta. Hänestä kasvaisi jotain suurta, jotain kaunista jos mitään pahaa ei tapahtuisi. Edes elohopea ei voinut vaikuttaa kun se muodosti vain suojaavan kuoren hänelle.
Kotelokopan sisällä kaikki oli hyvin. Soturi uinui syvää untaan ja odotti vapautumistaan, muodonmuutostaan joksikin muuksi. Hän näki unta muista maailmoista, lämmöstä ja valosta. Majakka tunsi myös kasvavansa ja järjestäytyvänsä uudelleen.
Mutta jokin häiritsi hänen untaan, hänen kasvamistaan.
Jokin iso ja myrkyllinen.
Jättiläismäinen pistiäinen oli löytänyt kotelokopan shakkilaudalta. Loispistiäinen oli valkomusta ja sen kuunsirppiä muistuttavat tuntosarvet tunnustelivat hopeista silkkikoteloa. Se oli löytänyt saaliin, johon se munisi munansa. Munintaa varten sillä oli myrkyllinen ja pitkä munanasetin, jolla se poraisi kovankin aineen läpi saadakseen jälkikasvunsa isäntänsä sisään.
Pistiäinen leikkasi leuoillaan ja pistimellään, sekä kynsikkäillä raajoillaan kotelokoppaa. Hopeista silkkiä lensi ympäriinsä ja varisi pitkin shakkilautaa kun loispistiäinen teki työtään. Sen myrkynvihreät siivet kimmelsivät sinisen ja punaisen valossa.
Naaras puri koteloa leuoillaan ja vei hiukan soturia mennessään. Sen jälkeen se iski munan asettimensa koteloon ja pumppasi siihen pienen mustan munasensa. Sen työ olisi tehty ja se antaisi jälkikasvunsa kehittyä uuden isäntänsä sisällä ennen kuin olisi aika kuoriutua.
Jokin oli häirinnyt metamorfoosia. Jotain vierasta oli mennyt soturin sisään ja jotain oli myös poistettu. Unet muuttuivat painajaismaisiksi ja vieraiksi. Varjoa oli pesiytynyt sisälle valoon.
Loinen alkoi jäytää uutta isäntäänsä. Häiritä tämän kehitystä kauniiksi perhoseksi. Se alkoi elää omaa elämäänsä. Imeä hänen elinvoimiaan, mutta piti silti tämän hengissä.
Jonkin ajan kuluttua ja lukuisten painajaisten jälkeen oli soturin aika kuoriutua unestaan. Musta aurinko ja tämän musta kuu paistoivat mustaa valoaan kotelokopan riekaleisiin, joissa tapahtui lopullinen muodonvaihdos. Sininen ja punainen loivat katseensa tähän tapahtumaan, tapahtumaan joka mullistaisi maailman kulkua. Kotelo alkoi hohtaa vihreää, myrkyllistä valoaan kun sen sisältä alkoi työntyä esiin musta yöperhonen, kiitäjä.
Kiitäjä rimpuili itsensä vapaaksi kotelosta. Hän oli kehittynyt valmiiksi, täysikasvuiseksi vaikka jotain vierasta olikin hänen sisällään. Suoristaessaan siipiään pumppaamallaan verellä yöperhosen kellertävät siivet ja vartalo paljastuivat. Majakasta oli tullut pääkallokiitäjä, yöperhonen. Kestäisi vielä hetken ennen kuin hän olisi vapaa lentämään pois tästä paikasta.
Perhosen sydän pumppasi kiivaasti verta tämän siipien suoniin. Siivet suoristuivat ja kovettuivat. Kiitäjä värisytti siipiensä lihaksia voimakkaasti ja suurin nopeuksin. Oli aika lähteä lentoon. Paholaisen shakkilauta jäisi pian hänen taakseen.
Mutta jotain meni vikaan ja perhonen halkesi keskeltä. Jotain hopeista, mekaanista ja väärää syntyi hänen sisällään. Neliraajainen hyönteinen oli päässyt vapaaksi, kasvanut hänen sisällään.
Kehotus: Herää
Umbra avasi silmänsä. Sähkösokki osui hänen hermoonsa. Meni hetki ennen kuin valon toa sai näkökykynsä takaisin ja pääsi takaisin maan pinnalle. Murjottu majakka oli laitettu kiinni metalliketjuilla x-asentoon. Jokaiseen raajaan oli laitettu kiinni yksi ketju, jossa oli asioita, jotka estivät elementaalivoimien käyttöä. Ei sillä, että niiden käyttöä olisi tarvinnut pelätä. Lopen uupunut valottu oli käyttänyt voimansa loppuun Legendojen kaupungissa.
“Muistatko minut, Umbra?” viehkeä ääni sanoi. Ääni oli kahlitulle etäisesti tuttu. Valon toan näkö alkoi palautua ja hän erotti jo naisen ääriviivat. Tummansininen rurumainen naamio kuului sinivalkomustalle naiselle.
“Sheelika?” Umbra viimein sanoi hiljaa. Hän muisti salaman toan kauan sitten käydystä oikeudenkäynnistä Bio-Klaanissa. Nainen oli ollut syytettynä murhista klaanissa ja hänet oltiin karkoitettu järjestöstä ikiajoiksi.
“Muistat nimeni, suuri päämoderaattori”, nainen vastasi pehmeästi. Hänen naamionsa hohti kelmeää valoaan kun tämä puhui. Suostuttelu vaikutti valon toan alitajuntaan tämä huomaamatta.
“Mitä oikein tahdot, petturi?” Umbra tiuskaisi. Hän oli päässyt hetkeksi eroon kredipselleenin vaikutuksesta. Ritarikunnalta opitut mielensuojaukset toimivat aika-ajoin, tosin mielimuurit olivat viime aikoina murtuneet niin monella tapaa, että vain osia niistä oli jäljellä.
Nainen ei vastannut. Hän vain katseli Mestarinsa uutta osaa kokoelmassa. Avrahk Feterrat olivat vihdoin onnistuneet tuomaan Av-Toan Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n luokse. Ja vielä hyvässä paketissa. Operaatio oli ollut menestys, vaikka Metru Nuin kaupunki olikin kärsinyt suunnatonta vahinkoa terrori-iskussa. Ko-Metrun kristallitornit olivat palaneet attentaatissa, jossa oli ollut mukana suuri joukko eri osapuolia. Myös Feterrat.
“Tapoit Darkkiksen!” sammunut majakka sai huudettua. “Tapoit veljeni! Ystäväni!” oli kulunut vuosia siitä kun mustapunainen moderaattori oli kuollut, mutta asiat tulivat Umbran mieleen kohdatessaan tämän julman naisen. Toa oli jo ehtinyt antaa ystävänsä kuoleman olla, mutta ei voinut enää mitään sille kun asiasta muistutti hänen edessään oleva henkilö.
Tunnekuohu ei kuulunut Sheelikan ja Mestarin suunnitelmiin. Piti lisätä lisää kredipselleeniä toan verenkiertoon tai elimistöön. Kunhan se vaikuttaisi ja toa saataisiin tottelevaiseksi, kuin Energiahurtaksi, joka tottelee isäntäänsä.
“Uinu uinu valon lapsi. Näe kauniita unia Universumin sydämestä”, Sheelika sanoi lempeästi ja tuikkasi ruiskun puhdasta kredipselleeniä toan hauiksen verisuoneen. Maailma alkoi pyöriä, väreillä ja sekaantua oudoksi kasaksi värejä. Kaikki muuttui kun unimaailma sekoittui todelliseen maailmaan. Maailmoja ei enää erottanut toisistaan. Ne olivat yhtä.
Codrex. Universumin ydin oli jokaisen valon kansalaisen salattu synnyinmaa. Kyseinen jättiläismäinen metallikupoli levittäytyi valon soturin alapuolella kun tämä katseli sitä stalaktiitin päältä. Hän ei ollut kuitenkaan yksin. Hänen olkapäällään oli musta korppi ja hänen vierellään oli violetti pikkumies.
“Maailman sydämen valo polttaa herkkiä silmiäni”, pikkumies sanoi. Hän piteli kolmisormisella kädellään miekkaansa, mustasta teräksestä tehtyä asetta, joka oli ollut hänen apurinsa jo jonkin aikaa.
Soturi katsahti alas toveriinsa. “Miksi olemme yksi ja sama, sitä en voi käsittää? Sinä olet jalo, puolustat heikkoja etkä petä ystäviäsi. Taistelet zyglakeja ja feterroja vastaan, etkä anna minkään tulla sinun ja ystäviesi välille. Olen täysi vastavoimasi. Olen heikko ja petin ystäväni. Petin Matoron. Petin Guardianin. Petin Manun. Ja Tawan. Kaikki.”
“Kraa”, olkapään korppi sai sanottua. Se hyppeli olkapäällä mielensä mukaan. Korpilla ei ollut vielä sanottavaa asioihin.
“Me olemme jostain syystä sama olemus, mutten tiedä miksi. Miksi me kolme olemme yksi. Jokin palanen tästä nyt puuttuu, siitä olen varma. Älä vaivu epätoivoon, sotilas. Olet kohdannut suuria vihollisia matkasi varrella ja tullut voitokkaana esiin. Kohtasit ilkeän Svarlen, petturimaisen Sarajin sekä väkivaltaisen Metorakkin. Taistelit Feterroja ja Kromideja vastaan lentävässä laivassa sekä kohtasit Hulluuden mielisairaalassa Nukketeatterin ja joukon ammattitappajia. Kovin moni ei olisi selvinnyt näin monesta koitoksesta hengissä, veljeni.”
Sanat rohkaisivat soturia, joka tunsi itsensä epäonnistuneen. Soturi oli antanut varjoilleen vallan ja tästä oli merkkinä hänen olkapäällään hyppivä korppimainen Kraa.
Karda Nui oli heidän kaunis kotinsa. Meripihkaa hohtava maailma oli kultaisen kansan salattu koti ajalta ennen aikaa. Lämpö ja positiivisuus täytti jokaisen kansalaisen sydämet tässä maailman sydämessä, jota johti kaunis ja oikeamielinen Tren Krom, kaikkinäkevä silmä.
“Tämä oli kotimme kauan sitten”, Kraa lopetti hiljaisuuden kolmikon välillä. Muut nyökkäsivät hiljaa linnun sanoille. Musta olento tuntui olevan aivan väärässä paikassa. Ei sydämessä ollut paikkaa synkille ja viheliäisille varjoille. Vai oliko?
“Mistä tiedät?” kultainen soturi kysyi mustalta linnulta. Violetti pikkumies näytti hänkin perin kysyväiseltä.
“Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Me kaikki tiedämme jotain, mitä muut ovat unohtaneet”, Kraa raakkui. Se lenteli kaaressa kaksikon yllä.
Kraan sanat olivat kryptisiä. Mitä lintu oikein tarkoitti?
“Liika tieto lisää tuskaa”, korppi raakkui. Se oli ainoa rahi koko Keskuksessa, vai oliko se edes Rahi? Hordika? Loinen? Varjon olemus? Mikä se oikein oli? Ajatus, joka halusi olla jotain todellista?
“Puhut liian arvoituksin, veli”, toa viimein sanoi. Pikkumies oli taas hiljaa. Tuntui kun hän olisi ollut kolmikosta se ulkopuolisin. Mitä hän oikein edes teki täällä Lämmön ja Valon kodissa?
“Ja hän puhuu meistä vähiten. Hän, joka tietää eniten, mutta on unohtanut. Unohtanut Kohtalonsa!” Kraa huusi ja lehahti pikkumiehen Pakarille. Korppi seisoi mustan naamion ohimolla.
“Pois päältäni, Kraa”, pikkumies sanoi ja hätisteli lintua pois. Lintu hyppäsi pois ylisuuren matoranin tieltä.
“Toinen ulottuvuus! Uskotko itsekään mitä höpötät. Arkkimakuta ja elementtikivet! Älä valehtele. Kukaan ei usko toisiin ulottuvuuksiin. Olet jotain muuta, jotain kieroa. Sinun on pakko kertoa. Pakko muistaa!” Kraa raakkui violetille kääpiölle.
Violetti painovoiman ja valon hallitsija oli hämillään. Oliko koko Flygel-reissu ollut turhaa tai mikä oli sen oudon tykin funktio? Oliko Kraan jutuissa mitään perää vai puhuiko lintu vain palturia. Muunneltua ja kieroa totuuttaan.
“Et ole edes matoran! Hanki oma ruumiisi!” mielikorppi raakkui.
Hän päätti olla vaiti. Hän ei vielä tiennyt menneisyyttään. Ei tiennyt oikeaa menneisyyttään. Jostain sekin pitäisi selvittää.
“Kraa. Herää, kulta”
Uni loppui.
Valon toa oli yhä samassa tilassa naisen kanssa.
“Oliko unesi ikävä? Näitkö universumin ytimen?” nainen kysyi lempeästi. Sheelika tiesi hiukan liikaa Umbran näystä. Se ei vaikuttanut kauhean kivalta. Nainen oli todella epäilyttävä. Miksi klaanin petturi, karkotettu, oli täällä?
“Olit vankimme, mutta pakenit liskojen yössä”, valon toa sanoi hiljaa. Zyglakien epätoivoinen itsemurhayritys oli ollut klaanin moderaattoreille ikävä tapahtuma. Make oli osoittanut urheutensa ja zyglakeista oli mudostunut jotain todella hirvittävää sekä yököttävää.
“Mestarini vapautti minut kun Guechex joukkoineen hyökkäsi linnoitukseenne”, nainen vastasi. Hänen äänensävynsä muuttui hetkessä kylmemmäksi. “Se zyglakin typerys luuli, että auttaisimme häntä voittamaan klaaninne. Lohikäärmepoikanne väliintulo hidasti vain Mestarin suunnitelmaa”, varjoihin pukeutunut nainen sanoi.
“Miksi hyökkäsitte Klaaniin? Oliko se kosto vai mikä?” Umbra tivahti. Toan teki mieli sylkäistä, mutta hän hillitsi itsensä. Nainen ei ansainnut edes sitä. “Olit yksi meistä ja menit pettämään klaanin. Valoit oman kohtalosi”.
“Olet soma kun olet vihainen, moderaattori”, Sheelika ei kiinnittänyt huomiota av-toan sanoihin. “Mestarini tarvitsee sinua. Minä tarvitsen sinua!”
Umbra ei viitsinyt vastata. Epäilyttävä nainen ja tämän mystinen Mestari Z.M.A olivat klaanin vihollisia ja heille ei saisi antaa mitään. Tällä hetkellä moderaattorista tuntui, että hän olisi mieluummin Geen möykytettävänä kuin oudon äijän tukikohdassa.
Jopa Kapura olisi mukavampaa seuraa kuin Sheelika. Matoroa moderaattori ei halunnut edes ajatella. Nimda oli todennäköisesti syönyt jään soturin.
Hän ottaisi mieluiten turpaan jopa Samolilta kuin olisi täällä (vaikka Samol olikin kelpo kaveri).
Kredipselleeni alkoi taas vaikuttaa valon toan suonissa. Hänen maailmansa alkoi kieppua ympäri kuin karusellissa. Sheelika alkoi monistua hänen silmissään. “Näe kauniita unia Kohtalon prinssi”, vo-toan ääni kaikui.
“Kraa, kraa kraa”, kaikui kaikkeudessa.
“Petturi, petturi petturi”, kuului joka puolella.
Hän oli Bioklaanissa ystäviensä ympärillä.
Salissa, jossa Sheelika oli tuomittu vuosia sitten karkoitetuksi.
Guardian oli tuomaroimassa oikeudenkäyntiä, koska hän oli toiminut Pimeyden metsästäjissä Tuomarina. Valamiehinä toimivat ainakin Make, Same, Bladis, Suga, Paaco ja Tongu. Oli outoa nähdä niin erikoinen porukka ahdettuna samaan aitioon kun otti huomioon minkälainen kolossi Tongukin oli. Suga oli pukeutunut parhaaseen turkisviittaansa, Samella oli uudenkarhea otsanauha ja Make oli harjannut hampaansa. Paaco näytti siltä kuin olisi laittanut mahikiinsa vauhtiraidan (mutta se oli varmaan vain taidokasta naamion käyttöä). Keetongu taas piteli silmällään suurta monokkelia ja oli jostain syystä kasvattanut hienot viikset.
“Umbra. Olette syyllistyneet Bio-klaanin tietojen kavaltamisesta ja yhden klaanilaisen murhasta. Onko teillä mitään sanottavaa asiaan? Lisäksi teidän on nähty veljeilevän petturiehdokkaidemme kanssa, niiden joiden epäilemme päästäneen Syvän naurun klaaniin”, Tuomari luki oikeutta pitäen samalla katsekontaktin valon toassa, sammuneessa majakassa.
”Kraa, kraa kraa” kuului hänen mielensä sopukoilla. Kraa alkoi herätä.
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei ollut tappanut ketään eikä hänelle oltu kerrottu petturietsinnöistä tuon taivaallista. Avdesta, Yö kauhun tappajakoneista tai Nimdastakaan ei oltu hänelle kerrottu juuri mitään. Miksi kaikki salasivat asioita?
“Kunnianarvoisa tuomariadmin Guardian. Tiedän syyllistyneeni Bio-klaanin tietojen väärinkäyttöön ja luovuttamiseen Mata Nuin ritarikunnalle. Olin järjestön alaisena, mutten jäsenenä ja kerroin tietoja ainakin Visokista, Ämkoosta ja Makuta Nuiksi kutsutusta makutasta”, Umbra sanoi totuudenmukaisesti.
“Syyllinen, syyllinen syyllinen” kaikui kuin korpin suusta ympäri yleisön. He kuulostivat ihan Kraalta, mutta eihän Kraata ollut olemassa? Vai oliko? Ainakin se olisi tosi kliseinen juonenkäänne.
Guardian paukutti vasaralla pöytään muutaman kerran ja hiljaisuus laskeutui saliin.
“Myönnätte siis syyllisyytenne vakoiluun vihollisen laskuun. Mutta mitä sanotte syytöksistä petturiehdokkaiden kanssa veljeilystä ja siitä, että tapoitte klaanin jäsenen. Täysin syyttömän jäsenen!”
“En tiedä mitään pettureista. Tiedän vain, että Saraji petti Bioklaanin ja tappoi Creedyn!” Umbra huusi. “Lähdin hänen peräänsä ja tiemme johtivat Legendojen kaupunkiin, jossa Kapuran ja Matoron kanssa yritimme saada Nimdan sirun Aft-Amanan mielisairaalasta!”
“Ja hävititte kaikki sirut? Kaikki kolme sirua?”
“En minä hävittänyt mitään siruja. Kapura ja Matoro niitä hipelöivät”, soturi vastasi ja jätti mainitsematta hänen taistelunsa Svarlea vastaan Mustan Käden tornissa. Se ei olisi auttanut häntä ollenkaan tässä oikeudenkäynnissä.
“Petturirautia ja rikkinäinen jään toa ovat siis vastuussa kaikesta mitä Metru Nuilla tapahtui?” Guardian kysyi. Umbra kuuli ensimmäistä kertaa Kapuran petturuudesta, tai ainakin hän ei ollut ennen ajatellut sitä.
“Minä olin osallisena myös. Kanohini ylikuumentui ja sekosi siellä”, toa vastasi. Hänen naamiossaan oli palamisen merkkejä. Mordus oli ylikuumentunut ja villiintynyt.”Mutta se ei ollut syytäni. Kraa teki sen!” toa osoitti eteensä ilmestynyttä korppia.
“Olen osa sinua. Me olemme yksi”, musta lintu raakkui.
Tuomari hakkasi vasaraansa. Istuntosalissa oli hälinää.
Klaanilaiset lopettivat puheensorinansa kun Tuomari-setä hakkasi vasaraansa.
“Kraa olet sinä. Olet vastuussa omista teoistasi, toa Umbra”, Guardian murahti ja katsoi syyttävästi punaisilla silmillään suoraan moderaattorin sieluun. Kiikarisilmä loimusi kuin täynnä plasmaa.
Istuntosalissa oli hiljaista. Kaikki haukkoivat henkeään. Ei kukaan ollut ennen aikonut teloituttaa klaanilaista, paitsi Sheelika silloin kerran. Mutta Adminin sana oli laki. Skakdin silmät alkoivat hohtaa sulaa plasmaa kuin Akuavo ja Avaku, auringot.
Plasmasuihku osui moderaattoriin ja tämä alkoi palaa kuin tuleen sytytetty öljylähde. Hänen huutonsa kaikuivat salissa ja hänen lihansa paloi. Liha suli ja paloi. Moderaattori kirkui tuskasta. Tuomari oli puhunut.
Ja moderaattorin valo sammui.
Majakka avasi silmiään. Nainen oli hänen edessään yhä. Kauniina, tappavana ja vaarallisena. Musta ja tummansininen dominoivat hänen muuten valkeaa ulkoasuaan. Viettelevä nainen oli hänen vihollisensa, sen Umbra piti mielessään. Mutta hän oli niin kaunis ja niin mystinen? Sitä hän oli. Ei hän Sheelikasta mitään tiennyt kuin tämän petturuuden ja huhupuheet yhteydestä toa Tawaan, klaanin adminiin.
“Rimpuilusi näytti siltä kuin olisit nähnyt painajaista”, pehmeä naisen ääni kertoi. Äänessä oli jotain todella sensuellia ja ilma tuntui väreilevän naisen puhuessa. Nainen piti toisella kädellä isoa hattuaan. “Katso mitä Mestarini antoi minulle. Mitä pidät, pukeeko se minua?” nainen väänsi kasvoilleen myrkyllisen hymyn, joka kätki alleen kieroja taka-ajatuksia.
Umbra yritti palauttaa itseään maan pinnalle. Huumehöyryt eivät olleet vielä täysin kaikonneet ja ne vääristivät valon toan näkemää maailmaa. Tuntui kuin kaikki olisi vielä utuista valon ja varjon tanssia, jossa ääriviivat leikittelivät toisillaan. Nainen tuntui mielenkiintoiselta, suorastaan vastustamattomalta, mutta se oli ansa. Tietenkin se oli ansa.
“Hattusi on oikein sievä, petturi”, moderaattori sai sanottua. Hän halveksui naista, vaikka hänessä tapahtuikin ristiriitaisia ajatuksia. Jokin veti toaa puoleensa kuin magneetti tässä naisessa. Oliko se hänen violetti silmämeikkinsä tai tummat huulensa? Vai se, että toa oli kietoutunut kiehtoviin varjoihin, varjoihin, jotka olivat Kraan turva, pesä.
“Kiitos kohteliaisuudesta, valon ja varjon herra”, nainen hihitti. Tämän ääni ja olemus oli todella huumaavaa kahlitulle toalle. Toa ei voinut pitää katsettaan poissa vakoojasta, vaikka halusikin. Korppikin oli mykistynyt Sheelikan olemuksesta, vaikka sekin tiesi jossain linnunaivojensa sisällä kaiken olevan virhe. Suuri virhe.
“Mitä haluat minusta?” moderaattori sai vihdoin sanottua. Oli kuin nainen olisi hypnotisoinut hänet ja hän olisi päässyt hetkeksi vapaaksi tämän piikkikoron alta.
“Haluan tutustua sinuun syvemmin, tietää sinusta kaiken, kulta”, Sheelika vastasi ja nuoli huuliaan. Tämän valkoinen, mustalla maalatulla kynnellä koristeltu sormi meni pitkin valon toan vartaloa kuin käärme. Kosketus sai varjon ritarin värähtämään. Niin outo tunne.
Ristiriitaiset ajatukset täyttivät Umbran mielen. Hänen sydänvalonsa alkoi välkkyä kiihkeämmin. Ehkä se oli kredipselleenin vika? Tai tämän mystisen naisen.
“Tunnut pitävän ajatuksesta, vaikka et halua myöntää sitä”, Sheelika naurahti. Hänen hattunsa oli tämän vaaleilla kutreilla. Vaaleilla kuin luu ja talvi. Kuin mielikuvitusmaailman suola-aavikko, jonka elohopea pyyhki pois.
Toa ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos olisi vapaa. Ottaisiko hän naisen syleilyynsä ja suutelisi tätä kiihkeästi vai sivaltaisiko soturi tätä miekallaan? Hän oli nyt täysin naisen vallassa. Täysin tämän köydessä.
“Mieleni on hajalla, nainen. Olen menettänyt parhaan ystäväni, pettänyt järjestöt joita palvon ja rikkonut periaatteeni, sekä Mata Nuin hyveet. Raastat minut kappaleiksi viehkeydelläsi”, toa sai sanottua. Nurukan, Deleva, Matoro ja Kapura. Hän tuskin näkisi heitä enää koskaan.
“Nyt sinulla on vain minut, valon ja varjon taitaja”, naisen herkulliset huulet kertoivat. Tummanpuhuvat huulet, joita moderaattori halusi koskea, mutta hän oli kahleissa. Vain kahleet erottivat hänet kalleimmastaan.
Tuntui kuin pienet kipinät lentelisivät ilmassa kaksikon välillä. Varjot pyrkivät sulautumaan toisiinsa, sulautumaan yhdeksi. Olemaan luonnonvoima, voima ajalta ennen aikaa. Olemaan yhtä. Aina ja ikuisesti varjot halusivat toistensa luokseen.
“Irrota minut kahleistani niin me voimme olla yhdessä. Unohda Mestarisi”, valon toa sanoi silmät tuikkien. Hänen vatsassaan tuntui lentävän joukko pääkallokiitäjiä. Toa kiemurteli kahleissaan kuin sähkösokkeja saanut käärme, vaikka hän roikkuikin niissä x-asennossa.
“Olet soma kun rimpuilet”, nainen kertoi ja iski pitkäripsistä silmäänsä. Oli kuin pieni salama olisi silloin iskenyt kipinää.
“Olet klaanin vihollisista kyllä parhaimman näköinen”, Umbra sai sanottua, muttei voinut uskoa mitä sanoi. Oli kuin hänen päänsä sanasuodattimet olisivat kadonneet kuin Delevalla.
“Oi. Olet kyllä komeimpia kohteitamme mitä etsimme. Olet lihaksikas ja miehekäs, toisin kuin se hattua ja huivia käyttävä virkaveljesi”, Sheelika naurahti. Pieni hymynkare kävi tämän tummansinisillä kasvoilla.
“Domek?” Umbra sai kysyttyä. Mitä tekemistä Domekilla oli tämän koko jupakan kanssa?
“Ystäväsi on nähty viimeksi Zakazilla, mutta olet meille paljon parempi yksilö kuin hän. Olet parempi minulle”, Sheelika kertoi. Nainen kiusoitteli Umbraa, mutta tuntui puhuvan myös totta.
“En tiedä miten Domek liittyy mihinkään tai mitä te hänelle olette suunnitelleet, mutta en pidä siitä”, Umbra kertoi totuudenmukaisesti. Hänen katseensa oli yhä naulittuna tässä naisessa, joka oli turhan lähellä moderaattorin mukavuusalueen sisäpuolella. Naisen lämpö ja sähkö tuntuivat väreilevän heidän välissään.
“Mestari ei kerro suunnitelmiaan kellekään. Hän on siksi Mestari”, Sheelika nauroi.
“Et vastaa minulle mitään. Kätkeydyt vain houkutteleviin varjoihisi, musta orkkidea”, varjoihin itsekin kätkeytyvä toa kertoi. “Varjoihin, jotka tunnen myös itse kodikseni”.
“Kaunis lempinimi, ´musta orkidea´, yökiitäjä”, Sheelika vastasi ja laittoi sormensa huulilleen. Huulille, joita moderaattori himoitsi, hamusi. Kuin kiitäjä makeaa mettä.
Moderaattori tuntui taas pyörivän kuin toukka, joka pelottaa saalistajiaan pois. Nainen raastoi häntä, leikitteli hänellä. Kuin saaliin ja saalistajan leikki. Nainen oli niin lähellä ja niin kaukana.
“Haluan sinua, Sheelika”, moderaattori vihdoin sanoi. “Haluan sinut syleilyyni ja koskettaa huuliasi. En halua mitään muuta kuin sinua”. Hän meinasi pakahtua tästä sähköisyydestä, tästä alkuvoimaisesta himosta. Hän halusi jonkun lähelleen, jonkun joka ymmärtäisi häntä, pitäisi kädestä ja antaisi palan taivasta tässä varjojen valtakunnassa.
Sheelika meni ihan lähelle moderaattoria. Orkideoilta tuoksuva parfyymi leijui miehen sieraimiin. Naisen hengitys tuntui lämpimänä ja kosteana, sekä kiihtyneenä Umbran rintakehällä. Varjonaisen sydänvalon vilkkuminen alkoi synkronoitua valomiehen sykkeen kanssa.
He olivat lähekkäin.
Mies ja nainen.
Ja nainen kääntyi miehen puoleen suudellakseen tätä.
Pehmeät huulet painautuivat miehen lohkeilleille huulille. Ne maistuivat mustaherukalta ja olivat lämpimät toisin kuin ulkokuoresta olettaisi. Umbra tunsi olevansa tulessa, mutta se tuntui hyvältä. Kuin perhosparvi olisi nostanut hänet ilmaan. Majakka hänen sisällään paloi kuin myrskylyhty.
Kraa ei sanonut mitään. Mielimaailman avaruudessa komeetat räjähtelivät sateenkaarien väreissä.
Suola-aavikon siniset sirut kerääntyivät yhteen ja hajosivat uudestaan punaisen tähden vahtiessa aurinkoa ja kuuta, kaikkeutta.
Suudelma kesti pitkään ja roikkuva mies sekä tässä kiinni oleva nainen tunsivat hetken kestävän ikuisuuden.
Varjot tanssivat kaksikon ympärillä alkukantaisesti.
Ne pyrkivät piilottamaan heidät muulta maailmalta.
Mutta maailmalla oli silmiä ja korvia kaikkialla.
Ja yhdet niistä kuuluivat Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:lle.
Admin-torni, välittömästi Profeetan valtakunnan jälkeen
Räntäsade piiskasi admin-tornin kivisiä seiniä. Kepe oli saavuttanut tornin huipun, ja avasi oven Tawan toimistoon.
Kepe ei muistanut, milloin oli tässä huoneessa viimeksi käynyt. Se oli joskus silloin, kun hän oli hakenut lupaa jonkin laitteen asentamiseen johonkin päin linnaketta. Usein hän ei kuitenkaan sitä vaivautunut tekemään, sillä hänen laitteensa olivat joko a) objektiivisesti tarpeellisia, b) täysin huomaamattomia ja/tai c) sellaisia, joiden asentamista ei administo olisi todennäköisesti hyväksynyt yleisen järjestyksen ja turvallisuuden nimissä. Kepestä kuitenkin tuntui, että administo salaa tiesi näistä ja katsoi hänen toimiaan sormiensa läpi, laitteet kun eivät olleet kertaakaan minkäänlaista harmia aiheuttaneet.
Noista ajoista oli jo kauan. Ne olivat ennen tätä sotaa, ennen hänen ja Snowien matkaa, ennen Nui-Koron valtausta, ennen Käsiä, Zeeronin sienisoppaa, Nimdaa… ennen Verstaan kadotusta ja Atheonia.
Nyt Kepe ei voinut enää saada rauhaa. Ei ennen kuin hän tiesi, mitä tällä saarella todellisuudessa tapahtui ja oli tapahtunut. Verstas, kaikki tuttu ja turvallinen mihin hän oli uskonut, oli säpäleinä. Jäljelle jääneistä sirpaleista heijastui vain loputtomia kysymyksiä, ja ilkkuva pimeys, joka ei niihin vastannut. Totuus oli silti tuolla jossain. Totuus johon hän voisi luottaa, vielä kun hänen omat aistinsakin pettivät hänet. Polku tuon totuuden luokse tulisi olemaan pitkä ja okainen.
Vesipisarat valuivat pitkin huoneen ikkunaa. Pimenevää syysiltaa valaisivat alla levittäytyvän linnoituksen valot, sekä pilvien lomasta pilkistävä kuu. Senkin möhkäleen mysteerit Kepe vielä jonain päivänä selvittäisi. Ja aurinkojen myös.
Huoneeseen astunutta Kepeä katseli toinen Tawa ikkunan lasin takaa. Lasin edessä seisonut Tawa kääntyi häntä kohti, ja toinen kätki kasvonsa kuun loistetta kohti kääntyessään.
Tawa vaikutti väsyneemmältä ja poissaolevammalta kuin ennen sotaa. ”Kepe”, tämä aloitti, ja Kepe vastasi nyökkäyksellä. ”Menisit nukkumaan”. Tämän huoli alaisistaan ei silti ikinä horjunut.
”Pahoittelen että häiritsen vielä tähän aikaan”, Kepe vastasi, ”mutta tarvitsen vastauksia kysymyksiini. Ennen sitä en saa lepoa.”
Tawa vaikutti ymmärtävän tämän ahdingon. ”Mikä painaa mieltäsi?”
”Minun täytyy saada tietää jotain historiastamme. Järjestömme historiasta, linnakkeestamme.”
Tawa nyökkäsi, selvästi yllättyneenä. Kepe jatkoi:
”Silloin, kun sinä ja Visokki saavuitte tälle saarelle, valitsitte tämän paikan Bio-Klaanin linnakkeelle jostain syystä. Miksi?”
Muistot kaukaisista ajoista täyttivät Tawan, kun tämä kertasi päässään kaikkea, mitä tämä organisaatio oli ikinä nähnyt. Kepe selvästi haki tällä kysymyksellä jotain hyvin spesifiä. Vastaus ei kuitenkaan ollut mitään maailmoja horjuttavaa.
”Noh… tämä saari on hyvin erityisellä paikalla Viisisakaraisessa tähdessä. Tarpeeksi keskeisellä, jotta olemme vain kivenheiton päässä elintärkeistä kauppareiteistä, mutta tarpeeksi syrjässä, jotta meillä on omaa rauhaa. Oma rauhahan on ollut asia jota olemme aina hakeneet. Tämä saari täytti odotuksemme; tänne saatoimme rakentaa turvasataman, johon kaikki ovat tervetulleita.”
”Entä miksi linnake on juuri tällä paikalla?”
”Tämän eteläisen lahden pohjukka on suojaisassa paikassa joen suistossa. Täällä maa on hedelmällistä, ja saaren alkuperäiset asukkaat suhtautuivat meihin hyvin suopeasti ja antoivat meidän perustaa kodittomien siirtokuntamme rannoilleen. Tässä nimenomaisessa paikassa saimme elää sopusoinnussa rannikon ja saaren sisempien osien asukkaiden kanssa.”
Kepe nyökkäsi kehottaen Tawaa jatkamaan. Tawa jatkoi, vaikka ei vaikuttanut ymmärtävän, mitä Kepe haki.
”Tuohon paikkaan, kylän lähistölle rakensimme ensimmäisen linnakkeemme. Aikojen saatossa sekä paaluvarustus että sen viereinen kylä kasvoivat niiksi linnakkeeksi ja kaupungiksi, jotka nykypäivänä tuosta ikkunasta allamme levittäytyvät”; Tawa viittasi toimistonsa ikkunaan. ”Itse asiassa alkuperäinen linnoitushan kärsi vaurioita, joiden vuoksi rakensimme tämän nykyisen. Niin, ja tarvitsimmehan lisää tilaa kasvavalle yhteisölle. Tämän linnakkeen paikalla oli jo kauan sitten ruohon ja päivänkakkaroiden alle jääneitä vanhoja valleja, ja päätimme ottaa ne hyötykäyttöön, vankoiksi perustuksiksi.”
Kepen kulmat kohosivat. Valleja?
”Ensimmäistä linnaketta emme niiden alueelle olleet uskaltaneet rakentaa, sillä paikalliset olivat niistä… kummallisen vaitonaisia. Joko he eivät itsekään tienneet niiden alkuperää, tai eivät uskaltaneet kertoa. Kenties ne olivat jäänteitä jostain sotaretkestä, jonka arvet olivat saaren kansalle yhä hieman kipeitä. Voitettuamme heidän luottamuksensa he eivät kuitenkaan vastustaneet.”
Tuolloin Kepeen iski ajatus, mikä paistoi varmasti hänen kasvoiltaan niin, että Tawa huomasi sen. Hän ei kuitenkaan voinut vaivata adminia tällä enempää, ennen kuin oli varma. Mutta nyt hän oli niin lähellä…
Tämän linnoituksen paikalla oli tosiaan ollut aiemmin jonkun toisen tahon tukikohta. Profeetan seuraajat olivat kirjoittaneet, että tämän ”toverit” olivat eläneet saaren eteläosassa. Kenties tuo linnoitus, joidenkin sotaretkeläisten saarelle rakentama, oli ollut Profeetan majapaikka. Ja Verstas osa sitä. Alkuperäinen matoran-väestö oli pelännyt paikkaa, josta siniset salamat olivat iskeneet taivaalle.
”Kiitos, Tawa. Vielä yksi kysymys.”
”Kysy toki.”
”Tiedätkö… mikä Verstas on?”
Hivenen verran liian pitkä hiljaisuus, kuin oltaisiin osuttu arkaan paikkaan. Arkaan kummalle, vai molemmille? Kepe ei tiennyt, ei ehkä Tawakaan.
”Sinun pajasi, eikö? Kuulin että siellä… tapahtui jotain pari viikkoa takaperin.”
”Jotain hyvinkin.”
”Onko kaikki kunnossa, Kepe?”
Kepe ei tiennyt, voisiko uskoutua kotinsa emännällekään. Oli yhä mahdollisuus, että Nimda Zeeta oli kaiken aikaa ollut administon hallussa, ja tuota jäätä Kepe ei vielä uskaltanut lähteä kepillä koettamaan, ennen kuin oli saanut totuuden Profeetasta selville. Kepen olisi kyllä myös tehnyt mieli vain parkaista ”ei”, mutta malttoi mielensä. Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä.
”… On. Suuret kiitokset tästä, henkilökohtaiset muistosi ovat paljon hyödyllisempiä kuin mitään mitä saan Arkistoista kaivettua. Ja pahoittelen vielä tätä myöhäistä ajankohtaa. Minun lienee nyt aika poistua.”
Kepe kääntyi jo puoliksi ovea kohti.
”Kepe”, Tawa sanoi vielä. ”Kuulin, että olit mukana Nui-Koron evakuoinnissa. Kiitos siitä, kaikkien selviytyneiden puolesta”, tämä vielä kiitti. Kepe ei ollut, toden totta, ehtinyt edes muistella tuotakaan seikkailua viimeisimpien tapahtumien jälkeen, eikä kysyä kylän asukkailta miten he pärjäsivät Klaanin linnakkeen muurien sisällä.
Kepe hymyili ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. Ihan vähän vain, pykälän verran näkymättömissä olevalle vastustajalle katkerana, mutta kuitenkin.
Hän sulki toimiston oven takanaan. Kattokerroksen aulahuoneesta laskeutuvaan portaikkoon mennessä Kepen mietteet ehtivät taas täyttyä teorioista, kysymyksistä, vastausten mahdollisuuksista. Oliko hän ikinä muistanut kysyä esimerkiksi Nui-Korolaisilta saarensa oletetusta messiaasta, joka kuitenkin lopulta oli kadonnut… tänne etelään…?
Haluaisitko, että teen asialle jotain, Itroz? En kykene hallitsemaan hänen suojattua mieltään, mutta viestintään minulla on mahdollisuus.
Siitä on varmasti hyötyä, vihrepeukalo. Minun ääneni hän tuntee, enkä kykene naamioitumaan häneltä hänen mielessään. Mutta sinä olet… villi muuttuja, niin sanotusti. Sinä voisit… sinä voisit ottaa palasen hänen kalleimmasta muistostaan, ja pukeutua siihen.
Tarkoitatko sirun ääntä?
Nimda. Kyllä. Hänen oma luomuksensa, totta, mutta hän haluaa uskoa siihen ääneen.
Onnistuu. Luuletko, että hän saa homman hoidettua omin avuin? Minulla on käytössäni myös tulen toa, jota hallitsen täydellisesti.
Sovella. Kuten tähänkin asti. Kun saat tilaisuuden, anasta sirut ja tuo ne minulle. Sitten saat Joueran.
Toteutan osani sopimuksesta.
XMS Angonce
40 minuuttia huomiseen
Kahden toan puoliksi telekineettisen kanokataksin laskeutumisessa olisi ollut parantamisen varaa. Se nimittäin syöksyi suoraan läpi XMS Angoncen komentosillan ikkunan. Hirvittävän räminän myötä he osuivat huoneen pöytiin ja sohviin.
Puoli tusinaa kromidia heidän ympärillään olivat suoraan sanottuna hämmentyneitä.
Deleva nousi perin nopeasti, vaikka olikin aika uupunut. Hänessä oli taisteluarpia ja muita matkamuistoja, mutta Kal-soturi ei niistä välittänyt. Kromidit olivat heidän vihollisiaan. Ja mustekaloista tulisi hyviä vartaita oikealla lämpötilalla.
“En odottanut näkeväni sinua enää”, lausui kromideista arvovaltaisin plasman toalle. Hän nousi aluksen ohjaustietokoneen äärestä – sen saman, jonka Deika tunsi pistävän todellisuutta oudoilla ajatusaalloilla. Raskashaarniskainen kromidien kapteeni vei kätensä miekkansa kahvalle, ja merkistä muutkin – joka suunnassa olevat – palkkasoturit valmistautuivat. “Mutta ette te voi mitään enää muuttaa.”
Deleva otti kilpensä selästään ja kuumensi sen hehkuvan kuumaksi. Tulisi aika kärventää lonkeroisenpalvojia. Hänen konekätensä kämmen alkoi myös hehkua kirkkaana, korventavana ja kuumana. “Sinä kuolet, kromidi. Poltan sinut niin pahoin, ettei jumalasikaan enää tunnista sinua.”
Deika nousi aluksentapaisesta vaivalloisesti miehen viereen. Hän näytti edelleen sangen tärähtäneeltä. Toinen käsi piteli Idenin otsaa.
“Päissä ruuhkaa. Sokeuttaa mielen… kaikki on valkoista! Kuin lumimyrsky! Kohina…” hän puheli itsekseen ja hoiperteli pari askelta. Ar-Zainah seurasi tätä tarkkaavaisena – mielen toalla oli kyllä vahkin pää kanoka-laukaisimena ja muutama varalautanen leijui runnellun hahmon ympärillä, mutta muuten tämä ei osoittanut mitään uhkaavuutta. “Haluan sen pois!”
Ainakin, kunnes aluksen ohjaustietokone hajosi väkivaltaisesti osiin mielen toan heittäessä sitä sinisillä säikeillä. Sähköjohdot kipinöivät, kun toa repi sekunneissa irti kaiken elektroniikan huoneesta. Tuli täysin pimeää ja hiljaista, sillä kohinakin hiljeni. Tilassa hohtivat silmien ja plasman lisäksi vain lonkeroratsastajien haarniskoiden polttiaiskudokset.
Plasmakilpi alkoi hohtaa valolla, mikä kärvensi siihen katsovien silmiä. Kilven kiihdytetty lämpeneminen sai myös aluksen ilman kuumenemaan räjähdysmäisesti. Puoli-toa oli tosissaan. Kohta aluksessa haisisi lonkeroratsastajan palanut liha.
“Te olette ystävienne perässä, ettekö vain?” kromidien khalatan kysyi vailla epäilystä. Hänen miehensä olivat ottaneet etäisyyttä plasman toasta.
“Kyllä. Kertokaa meille missä he ovat niin pääsette elossa täältä”, plasman soturi sanoi uhmaavasti. Hän ei pitänyt näistä Tren Kromin äpäristä yhtään.
“Mitä tahansa päädytkin tekemään, höyryn soturi, se päättyy sangen varmasti meidän kaikkien ja tuhansien kaupungin pikkuväen kuolemiin”, Zainah vastasi pimeydessä. “Mutta toisaalta, se kaikki on vain lihaa suuressa pyörteessä. Ainetta vain, tehty taottavaksi Ensimmäisten ahjossa.”
“Onpa sinulla ikävä maailmankuva”, Deleva murahti. “Emme me ole vain ainetta. Olemme ajattelevia olentoja, joilla on sielut. Emme ole vain lihaa ja rautaa kuten sinä ajattelet.”
“Valheet ovat helppoja”, kromidi vastasi, ja häntä läheisimmät toistivat sen kuorona.
“Ei teidän kanssa voi edes puhua. Kolmas silmänne on tehnyt teistä sokeita”, plasmasoturi murahti.
“Deleva, Matoro on täällä”, mielen toa kuiskasi plasman toalle ja tökkäsi tätä kyynärpäällään. “Alhaalla!”
Deleva iski plasmakilpensä lattiaan. Se alkoi sulattaa metallista lattiaa heidän altaan.
“Mielen Etsijä on tarkkaavainen”, Zainah totesi välittämättä plasman toan uhasta. “Jään Sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen Takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon Ritari… pelkään, että hänet on jo viety.”
Lattia höyrystyi heidän allaan ja alkoi kuumentaa yhä tukalammaksi käyvää ilmaa. Ilman alkoi täyttää musta savu, jossa oli paljon ikäviä pienhiukkasia. Deleva kuunteli Zainahin puheita, mutta oli kuitenkin keskittänyt voimansa tähän työhön.
“Toisaalta Jään Sotilas saattaa kuolla, jos tämä tila valuu sulana metallina hänen päälleen. Onneksi palaminen, se on hyvä kuolema. Ei anna lihaa pyörälle, ei jätä ruumista rattaille.”
Deleva lopetti yhtäkkiä metallin työstämisen. Hän antoi sen kuitenkin palaa omalla painollaan. Kromidi oli tässä asiassa oikeassa. Lisäksi hän ei ollut pahemmin ajatellut sitä, että tekisi tilasta vaikean olla myös Deikalle, jonka voimiin ei kuulunut lämmönkesto tai savusukellus. Kromidit eivät olleet vielä hyökänneet, mutta yhteenotto olisi vain ajan kysymys. Olisi vain päätettävä ampuuko itse ensimmäisen laukauksen.
Ensimmäisen laukauksen ampui yllättäen Deika. Heikennyskanoka osui heitä lähimpään kromidiin – se sai lonkerosoturin kaatumaan taaksepäin. Mielitoa tarttui toveriaan tämän oikeasta kädestä ja lähti juoksemaan kaatamansa soturin ohi, vuorenvarmana siitä minne pitäisi mennä.
Delevan käden hehku sammui Deikan koskiessa tämän käteen. Syntyi outoa kihelmöintiä, kuin hankaussähköä, mutta erilaista. Kilpi vasemmassa kädessään Deleva seurasi mielitoaa. Kromidit aloittivat silloin hyökkäyksensä.
Pitkä terällinen ase sujahti Delevan plasmakilpeen, mutta suli heti osumasta. Musta savu täytti ilman ja sulaa metallia roiskui lonkerosoturin polttiaishaarniskaan. Soturi ei näyttänyt kipuaan, mutta haarniska olisi kirkunut jos se olisi osannut.
Toisaalta toa ei olisi yllättynyt, vaikka se olisi osannutkin.
Kromidit olivat nopeita – liian nopeita. Oli kuin koko heidän kehonsa olisi ollut vain yksi lihas, jota he täydellisesti kontrolloivat. Kontrolloivat satojen vuosien kokemuksella.
Huoneen irtaimisto nousi ilmaan kaoottisena pyörteenä Deikan nostaessa kättään. Hänen telekineettiset haamukädet repivät auki komentosillan hissin ovet. Deleva kuuli mielen toan mutisevan itsekseen jatkuvasti, aiheista jotka eivät tuntuneet liittyvän tilanteeseen mitenkään. Kromidit liikehtivät varovaisesti – pyörivien esineiden myrsky suojeli juoksujalkaa kulkevia toia.
“Alas, alas alas”, Deika mutisi. “Hissi oli alhaalla. Tai sitten ylhäällä. Oli vain kuilu. Pimeää.” Kromidit astuivat läpi esineiden. “Ne lyövät. Varo. Näen. Mennään alas”, toa sopersi keskittyessään silmät kiinni huonekalumyrskyn ylläpitämiseen. Voimien käyttö raastoi Deikan tajuntaa.
Deleva katsoi alas synkkään kuiluun. Heidän pitäisi hypätä.
Sitten hän katsoi vierellään seisovaa toaa. Deika roikkui tajunnan rajamailla.
“Ja sitten mentiin”, puoli-Kal totesi yksioikoisesti. Hän kumartui, tarrasi Deikaa reisien korkeudelta ja heilautti agentin olkapäälleen. Plasmamies loikkasi pimeyteen.
Kyborgin mekaaninen jalka osui ensimmäisenä metalliseen hissikuilun lattiaan. Toan normaalijalka olisi murtunut siitä iskusta, mutta Kal-jalka ei epäröinyt. Se kesti hyvin tärinävahinkoa. Hän päästi Deikan otteestaan.
“Pysytkö pystyssä?”
“Oikeanpuoleinen seinä! Anna sen sulaa.”
Sulan herra päästi valloilleen plasmapurkauksen, joka alkoi polttaa seinää. Mustaa, karsinogeenistä savua syntyi metallin palaessa pois. Oli kuin alukseen olisi käytetty epäpuhtaita metalliseoksia. Lyijyä ehkä? Vai oliko teräksessä seassa asbestia?
He puikkelehtivat läpi palaneen seinäaukon käytäviin. Deika näytti suunnistavan täydellä varmuudella kohti Mustalumea. Käytävät olivat autioita ja harmaita. Jään sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon ritari… pelkään, että hänet on jo viety, Deleva muisti kromidin sanat, mutta halusi todistaa ne epätodeksi.
“Täällä on hiljaista kuin haudassa”, plasmasoturi mutisi ääneen. Deikasta ei ollut pahemmin puheseuraksi, naikkonen kun puheli omiaan itsekseen. Hänen pitäisi löytää ystävänsä, maksoi mitä maksoi.
Ritarikuntalaisen mielikompassi oli kuitenkin osoittanut tarkkuutensa, kun toa-kaksikko löysi etsimänsä komentosillan alaisista huoneista. Ilmeisesti asumiskäytössä olleen huoneen lattialla lojui apaattisena köytetty jään toa. Taaempana oli vastaavassa kunnossa oleva selakhi. Deleva puski oven saranoiltaan.
“Hetk- keitä- mitä?” pystyyn säpsähtänyt Angien sopersi nähdessään tulijat. Hänellä ei kestänyt kauaa tunnistaa toista Odinalta karanneeksi kokeekseen. Omanlaisensa järkytyksen koki myös Matoro, kun plasman toan viereen ilmestyi Deika. Siniset sormet työntyivät naisen aivoihin Mustalumen mielessä.
“Hah!” Deleva iski kerran kätensä yhteen ja asteli köytetyn toan luokse. “Sinulla lienee melko tarina kerrottavaksi, Matoro”, hän huudahti täsmäpolttaessaan köysiä.
Kalpea jään toa ynähti epämääräisesti saadessaan itsensä vapaaksi. “Niin sinullakin”, hän lopulta vastasi ja vilkaisi ritarikuntalaista.
“Tässä muuten taikakivesi. Kiitos siitä!” Höyryritari ojensi sinisen korjauskiven jään toalle.
Värisotku mielen toa tuijotti silmät auki revähtäneinä Matoroa. Iden-kasvoisen karkuriagentin ilme oli merkillinen, eikä Matorolla ollut aavistustakaan, mitä suurten sinisten silmien takana liikkui.
“Matoro…” Deika sai suustaan. Ritarkuntalaisen ympärillä leijailleet Kanoka-kiekot putosivat rämisten hytin lattialle, samoin irtopääase hänen kädestään. “Minä löysin sinut, Matoro.”
Matoro ei ollut yhtään sen varmempi omista tuntemuksistaan. Pitäisikö hänen olla pahoillaan toan puolesta, jonka mieltä Ritarikunta oli myllännyt? Päällimmäisenä Matoron päässä oli kuitenkin kuva käsistä, jotka pusersivat itsensä Deikan pään läpi.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
Plasman toa ei seurannut hyvin hämmentävää jälleennäkemistä kahden toan välillä, vaan oli siirtynyt vapauttamaan selakhia, joka tuntui tärisevän.
“Toa Deleva”, hän esittäytyi ja tarjosi elävämpää kättään hailtialle. Hän olisi voinut vannoa nähneensä selakhin joskus aiemmin.
“R-rautakala”, tiedenainen vastasi ja nousi toan kädestä tukea ottaen. Kohde tappoi neljä metsästäjää pakonsa yhteydessä, hän muisti raportin tapahtuneesta. Ja vaikutti todennäköiseltä, että lista oli Aft-Amanassa pidentynyt.
“Teillä ei ilmeisesti ole mennyt ihan purkkiin”, plasman toa totesi katsellessaan ympärilleen. “Ennen kuin tarinoimme pitäisi löytää vielä Umbra ja Kapura. Nähnyt heitä?”
“Tulen toa sanoi menevänsä hakemaan sirut turvaan”, edelleen sangen hermostuneelta vaikuttava selakhi sai vastauksen aikaan. “Se toinen on jossakin aluksen tyrmistä… vortixx puhui jotakin erityistarpeesta…”
“Tunnet paikat, oletan?” Deleva kysyi. Hailtia, joka ei tuntunut saavan katsettaan irti konetoasta, nyökkäsi.
“Minä löysin sinut, Matoro”, Deika taas toisti. Hänen ilmeensä oli edelleen sama tyhjä tuijotus. “Minä löysin sinut, Matoro.”
“H-hauska nähdä sinuakin”, vastasi toa puoliksi kysyen. Mieletär näytti fyysisesti voivan kovin huonosti – kaulan haava heidän viime tapaamiseltaan oli sidottu, mutta veren tahrimat haarniskanriekaleet- “… mitä sinulle on tapahtunut?” toa sai kysyttyä.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
“O-oletko kunnossa?” jään sotilas kysyi hämmennystä katseessaan.
“Minä…” Deikan lause jäi kuitenkin kesken. Karkuri hautasi kasvonsa käsiinsä. Matoro oli kuulevinaan tukahdutettua muminaa. Kiusallisuutta kesti hetken. “Minä rakastan sinua.”
Deika laskeutui rauhallisesti polvilleen ja rojahti siitä kivuliaan näköisesti kyljelleen. Hänen selkänsä kaareutui ja toa halasi polviaan. Mahdollisimman pieneksi palloksi käpertynyt mielen toa hyräili jotain hetken. “Kotona on ollut tänä vuonna hyvä sato, olen siitä varma.”
Hyräily jatkui.
Matoro tuijotti sykkyrä-toaa ja yritti muistella, mitä se matoran-agentti oli puhunut hänelle Deikan menneisyydestä. Ilmeisesti Matoron edessä makaava toa oli joskus ollut Mata Nuin Ritarikunnalle työskentelevä jäljittäjä. Jonkun trauman takia hänen mielensä meni kuitenkin rikki – siihen osaan Matoro arveli osaavansa samaistua – ja Deikalle tehtiin… jotain? Ilmeisesti Ritarikunta käytti häntä edelleen jäljittämiseen, ohjaamalla mielen toan romanttiset tunteet jäljitettävään kohteeseen.
Mutta miettivätkö he lainkaan, mitä tapahtuu, kun hän todella löytää elämänsä senhetkisen rakkauden?
Mustalumi kyykistyi mielen toan viereen ja vei kätensä tämän olkapäälle. “Deika?” hän kysyi hiljaa. “Kuuletko minua?”
“Sitä luulisi, että pasianssissa voi voittaa. Mutta ei todella ei koskaan. Jo pelkkä pelaaminen on häviö itsessään.”
“Deika?” Matoro toisti ja nykäisi pehmeästi toaa hartiasta.
Ensin jäljittäjä säpsähti hieman, mutta kurottautui sitten kylkiasennostaan voimattomasti kohti Matoron jalkaa ja halasi sitä.
“Mi-…”
“Näin on parempi” Deika nyyhki. “Koska en näe petosta.”
Matoro katseli muita huoneessaolijoita hieman kiusaantuneena. Värisotku hänen jalkansa ympärillä tärisi ja kaikki olivat kääntäneet katseensa kaksikkoon.
“Deika…”
Mustalumi kumartui ja otti käsillään kiinni jalkaansa puristavista eturaajoista. “Deika, meidän on mentävä.”
Matoro yritti varovaisesti hivuttaa halaavaa käsiparia pois kinttunsa ympäriltä. Pian Deika päästi irti, ja klaanilainen pyrki auttamaan maassa makaavaa tapausta pystyyn.
“Hyväksyn – olit väärä muutenkin”, Iden-kasvo myöntyi, ja nousi varovasti seisomaan.
“En usko, että tämä on välttämättä paras aika kysyä… mutta…” jään toalla oli lopulta hyvin suuria vaikeuksia pukea hämmennystään sanoiksi. “Äh, puhutaan sitten joskus pirtelöiden ääressä tai jotain. Meillä ei taida olla kaikkea maailman aikaa.” Ja muisto hänen kahdesta petturistaan pisti hänen mieltään.
“Krhm”, Deleva keskeytti kahden toan ajatuksenvaihdon. “En haluaisi keskeyttää teidän lepertelyä, mutta meillä on täällä tekemistä”.
“Tulen toa… hän meni hakemaan Nimdan takaisin kelloonsa”, selakhi kertoi varovaisesti. “Valon toa on kai suljetulla osastolla… Radakilla oli hänelle jotain erityistä…”
Matoro kuuli päässään äänet. Muistot Deltasta muistuttivat häntä hänen kohtalostaan. Sen toisen kuiske, se yhtyi Nimdan muistoon ja teki siitä loistavan majakan.
Mutta Matoro tiesi, että se olisi väärä valinta.
Aivan kuin se oli ollut silloin Arupakin huoneen edustalla.
Mutta oikean valinnan tekeminen vaati niin paljon.
Hänen pitäisi tunnustaa itselleen olleensa väärässä Nimdan suhteen. Eikä hänen enkelinsä halunnut sitä. Eikä Klaani, Klaanin tehtävällähän siinä oltiin? Hakemassa sirua?
Pienen hetken hän näki itsensä kirkkaana enkelinä, joka hän voisi olla, kun saisi Nimdan.
“T-tiedän että ohjeesi on mennä pelastamaan Umbra ensin”, Matoro sanoi hiljaa plasman toalle. “Onhan?”
“Älä anna sen pahuksen sirun sumentaa tajuasi, kokinoui”, Deleva murahti. “Tietysti me pelastamme Umbran.”
Matoro huokaisi ja pakotti itsensä sumentamaan päästään ajatukset siruista. “Tietysti”, hän totesi lopulta.
“Selakhi, näytä tietä.”
Betty, taivaalla
36 minuuttia huomiseen
Cody ei olisi tahtonut uskoa kellojen enää pahenevan. Nousu oli ollut kaikkein vaikeinta. Nyt hänen enää sentään täytyi vain pitää alus suorassa. Komentaja oli katsonut parhaaksi päästää irti ohjaussauvoista. Hänen käsiensä hallitsematon vapina olisi aiheuttanut vain lisää ongelmia.
Veden toan käsi puristi tiukasti kommandon vasenta olkapäätä. Nahon mielestä oli parasta, että joku vahtisi molempia vahkeja kaiken aikaa. Etenkin Codya, joka ainoana lentotaitoisena piti hallussaan koko kuusikon jo Po-Metrun yllä lentäviä henkiä.
Aluksen takaosassa Mexxi piteli tajuttomuuteen takaisin vajonnutta Xeniä. Elda ionisoturin suonissa oli tällä hetkellä pelkkä kirous. Kellojen lisäksi Xenin täytyi kokea päässään myös kaikki ympäri kaupunkia kirkuvat vahkisoturit. Valkoisen kontrolli oli ainoa asia, joka oli pitänyt ne piilotettuna. Ne kirkuivat vain orpoina.
Sivuikkunasta ulos tuijottava Nurukan sai seurakseen Nahon, joka määräsi Mavrahin hetkeksi katsomaan Codyn perään. Järkyttynyt professori yritti parhaansa mukaan terävöittää mielensä hopeisen kommandon tueksi.
Veden ja maan henget seurasivat alapuolellaan viliseviä kanjoneita ja jättimäisiä patsasviidakoita. Sodan koulimat toat olivat rysähtäneet kertaheitolla rauhanajasta takaisin maan pinnalle. Hunakasvoinen nainen vilkaisi Nurukania vierellään, nyt samanlaisella vakavuudella, kuin edellisessä kohtaamisessaan. Aikana, jolloin Metru Nui edellisen kerran taisteli vapaudestaan.
“Tällaistako teillä Mustassa Kädessä nykyään on? Vai onko tämä päivä teille aivan yhtä hullu, kuin minullekin?”
“Olemme joutuneet käsittelemään erilaisia ongelmia Kädessä, mutta tämä on kyllä paljon pelottavampaa kuin asiat, joita siihen hautaan on suljettu”, viiksikenraali vastasi.
“Mexxi puhui minulle… muistiongelmistasi. Muistatko sinä mitään tästä Biancasta? Mitään, mikä voisi auttaa meitä ymmärtämään, mitä hittoa kaupungissamme oikein tapahtuu?”
“Olen kuullut nimen joskus kauan sitten. Nimi on ollut yleisessä käytössä, mutten tiedä mitään varmaksi. Se pelottaa minua.”
Naho murahti. Jos hän olisi itse ollut aikanaan enemmän tekemisissä Käden kanssa, hän olisi ollut selvittämässä jokaista järjestön sisäistä mysteeriä. Harmikseen hänellä oli ollut kaikki nämä vuodet sodan jälkeenkin aivan liian vähän aikaa penkoakseen Onu-Metrulaisia sotasalaisuuksia.
“Sinä olet varmaan pitänyt itsesi kiireisenä Legendojen kaupungin asioilla? Itse haluaisin olla hyödyksi, mutta muistoni palautuvat pätkittäin ja täysin satunnaisesti. Unissani koen usein uusia, mutta samalla tuttuja muistoja menneisyydestäni”, vanha kenraali kertoi.
Veden toa kuunteli vanhan tuttunsa sanoja. Maan toan olemus uhkui yhä samaa luotettavuutta, mitä vuosia sittenkin. Mutta vuodet olivat kuluttaneet Nurukania. Eikä Naho halunnut sitä myöntää, mutta tämänkaltaisina hetkinä hän alkoi itsekin tuntea vuosien painon harteillaan. Mangai vilkaisi kohti Xeniä, joka yritti puolitajuissaan kouristella itseään irti Mexxin otteesta. Eikä hän ollut varma, olivatko nämä ne nuoret toivot, jotka jonain päivänä ottaisivat heidän paikkansa.
“Taivas. Katsokaa!”, kuului matoranin huudahdus ohjaamosta. Toat riensivät kumarassa vapisevan Codyn ja Mavrahin taakse tuijottamaan kohti hämärtynyttä taivaanrantaa. Sininen hohde, jota kohti kuusikko oli halki pimenneen taivaan kiitänyt oli alkanut himmenemään. Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun se katosi täysin heidän silmiensä edessä. Cody ei edes aluksi tiedostanut, kuinka hänen kätensä vaeltelivat takaisin ohjaussavoille. Aluksen takaosassa Xen pomppasi pystyyn huutaen. Hän oli säikähtänyt äkillistä hiljaisuutta.
Kaupungin poliisivoimat hiljenivät.
Kellot hiljenivät.
Staattinen kohina hiljeni.
Kaikkinäkevän huuto tukahtui.
Vahkikommandot näkivät ja kuulivat taas selkeästi. Xenin Eldaveri rauhoittui ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hetken ajan vahkit nautiskelivat rauhoittuneesta tilanteesta. Mutta sitten nousivat kysymykset. Mitä oli tapahtunut?
Vastauksia ei tarvinnut odotella kauaa. Nahon Mangaiverkko rävähti takaisin toimintaan samalla hetkellä, kun vahkit palasivat valkoisesta kaaoksen valtakunnasta takaisin kuolevaisten joukkoon.
Naho tuijotti raporttia, jota Metru Nuin länsirannikon tutkat hänelle tarjosivat. Nurukan vilkaisi hänen olkansa ylitse ja hämmentyi yhtä verroin. Toa heitti kämmenmikronsa Mavrahille, joka hieman hoiperrellen kytki sen Bettyn sisäiseen tietokonejärjestelmään. Mexxikin oli ehtinyt vilkaisemaan jo pientä näyttöä, kun sanaakaan sanomatta Xen asteli aluksen etuosan hologramminäytölle ja avasi tutkan kuvan kaikkien nähtäville.
“Mata Nuin nimeen mikä tuo on? Kuka suunnittelisi jotain tuollaista?”
Nurukanin kysymys oli aiheellinen. Mavrah olisi kompannut sitä ääneen, jos hän olisi ymmärtänyt paremmin tutkan esittämää skenaariota.
Merellä, lähellä Ko-Metrun rannikkoa, noin kahden kilometrin korkeudella lensi alus. Sellainen alus, joka oltiin tarkoitettu merenkäyntiin. Xialainen megalomaaninen ja ruman kulmikas muotoilu lipui hitaasti alemmas ja alemmas. Törmäyskurssia oli mahdotonta vielä arvioida, mutta varovaisimmatkaan arviot eivät näyttäneet hyvältä Ko-Metrun osalta.
Se, miten alus oli ylipäätään joutunut korkeuksiin ja se, miten sen kurssi pysyi näinkin tasaisena oli kaikille outoa kuvaa seuraaville täysi mysteeri. Xen loksautti avonaisen suunsa kiinni ja varovaisesti hivuttautui joukkion ohi Codyn rinnalle, joka keskittyi nyt viimein täysin mielin lentämiseen.
“Kuinka kovaa tämä laite oikein kulkee? Ehdimmekö sinne ajoissa?”
Cody vilkaisi tyynesti omaa digitaalista karttaansa. Komentaja virnisti leveästi.
“Kokeillaanko varttia?”
“Pystytkö siihen?”
“Vyöttäkää itsenne tai kaapikaa jäämistönne takaseinästä”, mies huudahti innostuneena. Viisikko vilkaisi toisiaan puoliksi kauhistuneena ja jokainen ryntäsi vuorollaan matkustajaosastolle vyöttämään itsensä penkkeihin. Kun jokainen oli turvallisesti paikallaan, käänsi Cody aluksensa kurssin väkivaltaisesti kohti lounasta. Uusi Käsi saisi elämänsä kyydin. Ja perillä heitä odottaisi elämänsä kaaos.
Orkesteri
Liian kauan
“K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTISI”
Sammunut majakka makasi lamautettuna sähköisessä verkossa, jonka ympärillä tanssivat korpinmustat rautaäpärät. Hänessä oli kiinni soihtuvia putkia, jotka täyttivät hänet lamaannuksella ja voimattomuudella. Toan naamio oli otettu pois tämän kasvoilta, sillä Mordus oli voiman kyllästämä ja vaarallinen, vaikka majakka olisikin ollut liian heikko sitä käyttääkseen.
“KUIN KOHTALO ITSE”
Verkko, joka häntä piti paikallaan, värähteli kuin elävänä. Toa tunsi sen vievän hänen virtansa, valonsa ja voimansa.
“MUTTA PAREMMIN”
Kraa oli käpertynyt jonnekin Umbran persoonan syövereihin. Sitäkin pelotti. Se oli suorastaan kauhuissaan. Se ei halunnut orkesteriin. Se ei halunnut tanssia.
Valon toa toivoi, että edes se olisi ollut kuuntelemassa häntä. Tuntui niin yksinäiseltä siinä pimeässä ja kylmässä sellissä. Ilman naamiota oli lisäksi vaikeampi nähdä.
“OIKEUTETUMMIN”
Umbra alkoi kerätä ajatuksiaan. Hän ei ollut nähnyt ystäviään sitten Aft-Amanan. Missä hän oli, sitäkään hän ei tiennyt. Metalliolennot olivat ilmestyneet prosessoimaan häntä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Vain niiden siniset, kolmikulmaiset visiirit hohtivat pimeässä.
“SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA”
Umbra muisti, miten hän oli ollut osa orkesteria. Ja hän tunsi, miten hän tulisi pian taas olemaan.
XMS Angonce
45 minuuttia huomiseen
”Ilmoitus: On epäkohteliasta keskeyttää.”
Ääni oli matala ja tuli syvältä mustan rautaäpärän sisältä.
Mustat kädet olivat kierittäneet sinisenä särisevän verkon haalistuneen toan ympärille. Umbra ei näyttänyt olevan tajuissaan.
Deleva, Kal-kylki edellä ja jousi valmiina, oli se, joka ovesta tuli läpi ensimmäisenä.
Avhrak Feterran sininen visiiri välkähti, kun refleksinomaisesti konetoa upotti plasmanuolen koneen mustaan pintaan. Hetken se vain mittaili toa-joukkoa ovensuussa.
“”Pyyntö: Poistukaa.”
Siinä se seisoi, Umbran ja muiden välissä. Mustana, keltaisella ja punaisella koristeltuna, uhkaavana ja pitkänä. ZMA:n tunnus kuusikulmiona koneen rinnassa oli jotakin, mitä jään sotilas ei ollut nähnyt sitten öisen iskun kuukausia sitten.
“Mitäs piruutta tämä on?” Deleva murahti, mutta ei ehtinyt ihmetellä, kun kalmankoneen olkakilvet avautuivat ja mustien ranteiden aseistus avautui kaikkeen kunniaansa. Hän oli jo täysin eri molekyylitasolla värähtelemässä – syöksymässä kakamallaan kohdettaan päin.
“”Pyyntö: Po-“
Kal iskeytyi Avhrakiin. Metalli kirkui, mutta vain hetken, sillä Feterra pyörähti valtavalla nopeudella sivuun, tarrasi käsillään toaan ja heitti tämän päin tilan takaseinää.
Se oli juuri tarttumassa paketoimaansa Umbraan, kun jään sotilas syöksi käsistään yksikelvinistä olemustaan päin sen kuorta ja kasvoja.
Se tuli vanhasta tottumuksesta. Refleksistä. Matoro astui eteenpäin jäätyrskyn virratessa tästä mustaan koneasiaan. Avhrak raapaisi routaa visiiriltään ja syöksi plasmaa päin lumi-toaa. Koneen liikkeet ja refleksit olivat luonnottoman nopeat, ja ilman Delevan kykyä pysäyttää plasman lento ei olisi toa välttämättä selvinnyt kärventymättä.
Kyseinen, sangen vihaiseksi äitynyt puoli-epäkuollut oli avannut kilpensä ja pyöritteli plasmaa käsissään. Hän ja hänen jääveljensä lähestyivät rautaista kuolemaa kumpikin omasta suunnastaan, jäätä ja plasmaa sylkien.
Hiilenmusta kone oli kahta toaa nopeampi. Harppuunaterät sen käsistä lensivät kumpaankin suuntaan sihahdusten saattelemina. Matoro sai sähköisen terän kylkeensä; Delevaan ammuttu kilpistyi tämän kilpeen. Feterra syöksähti levitaation turvin sähkön nopeudella sivuun, iskien kaapeloidun harppuunasankarin päin lattiaa ja pöytiä useammin kuin kerran. Jokaista vipuvoiman antamaa iskua avusti sähköshokki, jotka virtasivat pitkin köyttä uhriin.
“”Määräys: malli 2.51, yksikkö 3, saata valon toa ulos.”
Koneen matala ja rauhallinen särinä oli täydellisessä ristiriidassa siihen, miten aggressiivisesti se pahoinpiteli toa-kaksikkoa. Sen liikkeet olivat nopeita, koordinoituja ja harkittuja. Möykyttäjätoan iskut eivät siihen uponneet, eikä jään toa ollut missään vaiheessa sille uhka. “”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Toille oli täyden epätoivon hetki, kun toinen musta Feterra ilmestyi huoneeseen. Deleva yritti huutaa, mutta ensimmäisen koneyksilön ranneterät toivat hänelle pian muuta mietittävää.
Matoro oli repinyt irti sähköterän itsestään plasmalieskojen katkottua kaapelin, mutta havaitsi ylösnousemuksen vaativan ponnisteluja, joihin hän ei juuri silloin pystynyt.
Ei, vaikka hän näki toisen Feterran tarttuvan hänen vanhimpaan ystäväänsä, vetävän tämän olkansa yli ja nousemalla ilmaan, suuntanaan taivas ja ties mikä…
Mutta mitään ei tapahtunut, kun telekineettiset kädet tarrautuivat kahteen koneeseen ja iskivät ne toisiaan päin kuin marmorikuulat. Mielen toa, huomattavasti mieleltään kirkastuneena, säkenöi syaania ja kolmioita työntäessään avhrakparia yhä kauemmas huoneeseen.
“Auttakaa valon toaa!” mieletär huusi, kun koneiden kuumia ammuksia kerääntyi ilmaan, hänen kineettiseen kenttäänsä. “Pidän paholaisia paikallaan!” hän huusi, vaikka oli selvästi ongelmissa koneiden hallinnassa.
Psykokineettinen kenttä katosi häviäväksi hetkeksi, mutta Deika sai sen pian takaisin eloon päättäväisen tuskainen ilme kasvoillaan. Vaaleansininen hohde säkenöi hänestä, kun kaksi konetta vain jähmettyivät ajassa ja tilassa hänen mukanaan. Verinoro, pian toinenkin, valui karkuriagentin suupielistä. Hän ostaisi muille aikaa.
Plasman toa kankesi itsensä ylös ja kohti valon toaa.
Plasma poltti vaijereita, jotka olivat kietoutuneet majakan ympärille kuin kuristavat köynnökset. Pian soturi olisi vapaa konehirviöiden ikeestä. Hämähäkin saalispaketilta näyttävä toa-kotelo oli pian vapaa kahleistaan, mutta oliko hänestä taistelemaan?
“Umbra. Oletko siellä?” Deleva ravisteli ystäväänsä hereille. Valon toa oli perin heikko, mutta alkoi virrota.
Kraa oli herännyt ensimmäisenä. Sillä oli vielä itsesuojeluvaisto jäljellä, eikä se halunnut osalliseksi Kohtalon orkesteriin. Se ei halunnut enää uuteen häkkiin.
“Palasin tietoisuuteen pitkästä aikaa”, Kraa puhui Umbran suulla. “Kraa” se lisäsi vielä vahvistaakseen sanomaansa.
“Nyt ei ole aikaa pelleillä. Nämä fepirakat ovat ongelma. Paha ongelma”, plasman henki karjui. “Tiedän, että Deika ei pysty pidättelemään niitä ikuisesti. Mutta ne pelkäävät niitä vastaan mennyttä valon toaa”, Kraa-Umbra kertoi. “Et saa minusta soitinta orkesteriisi, ZMA.”
Deleva ei peittänyt hämmennystään, koska tämä ei kuulostanut Umbralta, mutta samalla se kuulosti. Aft-Amana ei ollut tehnyt heistä kellekään mitään hyvää, mutta Umbrassa se oli herättänyt jotain. Jotain oli kuoriutunut munastaan painajaisten parantolassa. Ja lähtenyt lentoon.
Konetoa tarrautui toveriinsa, joka vaikutti täysin rennolta ja lauhtuneelta kehostaan. Feterrojen laitteet kiersivät hänen haarniskassaan. Deleva murahti ottaessaan koko toan painon vastaan. Hän lähti vetämään tätä turvaan, rukoillen samalla mielessään mieli-toan pystyvän pidättelemään koneita.
Mieli-toan kannalta ei näyttänyt hyvältä.
Sininen kehä, jota Deika piti ympärillään, oli kuin tyhjyys, jossa oli hänen lisäkseen vain kaksi kalman konetta. Kaksi konetta ja plasma, joka lähestyi häntä äärettömän hitaasti mutta vääjäämättömästi. Mielen toa ei tiennyt, mitä sen maailman ulkopuolella tapahtui. Hän ei tiennyt, oliko hän antanut Matorolle ja muille tarpeeksi aikaa.
Hän tiesi vain, että lopulta hän ei pystyisi pidättelemään Zorakin soittimia. Ne koneet, ne tulivat niin voimalla, nopeudella, määrätietoisuudella… mieletär tunsi ajatustensa huutavan, kun mustat asiat lähestyivät.
Mutta sillä ei ollut väliä, sillä hän päätti lopettaa taistelun siihen paikkaan, ja sukelsi toisen Feterran mieleen.
Mustan kuoren sisällä asui hulluus.
“Ilmoitus: Virhe. Suositellaan välit-“
Värikylläisyyksien ja kirkkauskontrastien kaaos. Ne pistivät hänen mieltään neulojen ja naulojen kasana. Värivalot olisivat korventaneet hänen silmänsä, jos hän olisi ne fyysisesti nähnyt. Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Aistit olivat viritetyt äärimmilleen. Deika kuuli oman sydämensä sykkeen kuin kiertoratapommituksena. Hänen oma hengityksensä oli kuin hurrikaani. Koneiden nivelten natina oli kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
HUUTOA
HUUTOA
HUUTOA
Alusta allaan pitävä kohina kuulosti kaikkien maailman äänien myrskyltä, ja sen säteily tuntui vain fyysiseltä kivulta.
kivulta
kivulta
kivulta
Ajatusten etsijä jätti välistä sydämenlyöntejään. Hän tunsi hulluuden koskettavan hänen mieltään.
mieltään
mieltään
mieltään
Korpinmustan koneen mieleen astuminen oli ollut kuin heikolle sillalle jalkansa asettaminen. Se sai koko sillan putoamaan alas matkalainen mukananaan.
Siltä se ainakin tuntui, sillä kaikki Feterrassa hajosi järjestelmällisesti etenevänä jonona. Dominojonona. Kaikki värit, äänet, aistit ja tunteet vain sortuivat toistensa alas painamina, ja tyhjyys otti ne vastaan mielissään.
Deika lensi ulos olennon mielestä tuskallisesti sen alkaessa hajottaa itseään. Hän iski takaraivonsa siihen pöytään, jossa valon toa oli ollut kiinni vielä hetki sitten – värit soivat edelleen hänen silmissään, eivätkä ne menneet pois edes luomet sulkemalla.
Toinen mustista feterroista syöksi plasmaa ja sähköshokkeja kaikkialle pyöriessään itsetuhon tanssia. Mielen toa väreistä sokeana hyppäsi maahan, kun pöytä täyttyi sulaneista rei’istä. Hän tunsi valon toan päässeen pakoon ystäviensä kanssa; heidän mielensä eivät olleet enää rautakuristusten kantamassa.
Hän sen sijaan oli, teräskammon sisuksia edelleen järkyttyneenä käsittelevä toa vapisi. “”Havainto: Telepaatti lamautettu.”, Feterroista edelleen selvää matorania puhuva totesi kylmän ankeasti lähestyessään uhriaan, joka keräsi itseään edelleen. Mutta hän ei saanut sen hulluuden haamua taltutettua, vaikka käytti kaiken henkisen kykynsä mielensä puhdistamiseen.
“”Käsky: Kuole.”
Plasma kääntyi viime hetkellä Deikan telekineettisen kilven katkaisemana, mutta toa tunsi, ettei jaksanut enää pitkään. Plasma, jota Feterra sylki, poltti kaiken hänen ympäriltään – lattiaan tuli musta rinki sinne, jonne hänen tahtonsa aineen johti. Toa hikoili tulisen pätsin syödessä hänen mielenvoimiaan hitaasti mutta varmasti.
Hän tunsi, miten toinen musta kone – se, jonka päässä hän oli käynyt, huusi kuin orgaanista tuskaa. Se sihisi, värisi ja heittelehti seinältä seinälle. Ne äänet eivät olleet jotain, mitä mekaaninen olio pitäisi. Ne äänet olivat eläviä.
Yhtäkkiä kone olikin syöksynyt hänen sivulleen, koko kehollaan läpi kentästä. Mieletär ei ehtinyt päästä sivuun – mustat kourat tarttuivat häneen. Keltainen, värähtelevä terä osui häneen – mutta viimeisellä mielenvoimain ponnistuksella toa työnsi iskua, ja se meni ohi hänen sydämestään. Deika parkaisi ja horjahti maahan Feterran juureen.
Viimeistä iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Kanoka-kiekko lensi läpi kohdan, jossa Arsteinin kone oli vielä hetki sitten seissyt. Se oli väistänyt epäreilun nopealla syöksyllä ammuksen, jonka Matoro oli mielitoan mukanaan tuomalla bordakhinpäällä ampunut.
Ja vaikkei kanoka koskaan osunut, se antoi tarvittavat sekunnit aikaa. Jään toa syöksi routaa päin konetta juostessaan kohti mielen toaa. Hän veti tämän vauhdissa ylös ja työnsi tälle tämän aseen.
“Haluat valon toan?” Mustalumi kysyi uhmakkaana koneelta, jonka sininen visiiri paistoi kaiken jään alta. “Saatamme tietää, missä hän on. Mutta ensin sinun pitää saada meidät kiinni.”
Matoro tarttui Deikaa kädestä.
“Pysytkö pystyssä?”
“Matoro… minä löysin sinut.”
Sitten he juoksivat.
Feterran liikkeet olivat vain alkuun kohmeiset. Jää rasahteli ja särkyi sen mekaanisten nivelten repiessä sen irti. Ja hyvin nopeasti kone oli jahdissa mukana.
“Määräys: Malli 2.51, yksikkö 3. Hyvästi. Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Tämän sanottuaan kone lähti kohti valon toan sijaintia. Valo ei ollut häneltä koskaan piilossa.
Mielikäpälöidyn Feterran äänenvoimakkuus vain kasvoi. “Ammu tuota seinää”, määräsi Mustalumi ritarikuntalaista syöstessään edelleen kaiken pakkasensa päin rautaista kuolemaa.
Heikennyskanoka osui terässeinään. Plasmaa ja sähköä syöksyi halki ilman sekoavasta koneesta.
Toinen kiekko sai metallin halkeilemaan. Oli kuin vuosikymmenten ruostuminen olisi tiivistynyt lyhyisiin sekunteihin.
Kolmannen kiekon myötä he syöksyivät siitä läpi. Niin syöksyi myös toisen korpinkoneen tietoisuus läpi sen mustan pinnan valtavana räjähdyksenä, joka korvensi kaiken huoneessa.
Toat huusivat pudotessaan läpi aluksen kyljen.
Eivät tosin kauaa, sillä harppuuna löysi Angoncen pohjasta pinnan, johon upota.
Deika tarrautui tiukasti Matoroon heidän kaartaessa pitkin alusta ympäröivää sinistä hehkua. Puolentoista sekunnin kaaren jälkeen heiluri lähti kuljettamaan heitä taas vastakkaiseen suuntaan. Ja taas. Ja taas. Ja taas.
Lopulta he roikkuivat siinä, aluksen pohjassa, kilometrin korkeudessa, öinen Hopeinen meri heidän allaan.
“… tämä oikeastaan tuntuu aika tutulta”, Matoro totesi lopulta heiluriliikkeen hiljennyttyä vaimeaksi keinumiseksi. Vuosikymmenten kokemuksella harppuunasankaroinnista hän alkoi välittömästi pohtimaan parasta keinoa siirtyä, mutta se, öh, muodostui ongelmallisemmaksi kuin mitä hän oli odottanut.
Olisi ollut varmaan aika hyödyllistä, jos ne kuusi harppuunaa olisi jaettu vaikka eri käsiin.
Tai että olisi kaksi kättä.
Deika tuijotti heidän allaan hohtavaa kaupunkia. Suurkaupungiksi Metru Nui meni yleensä aikaisin levolle – mutta nyt siellä oli tavallista enemmän hulinaa. Mutta se oli vain taustavaloja ja rekvisiittaa, aivan kuten taivaan tähdetkin. Ne olivat olemassa vain tätä hetkeä ja heitä kahta varten.
“Matoro…”
Klaanilainen lakkasi tutkailemasta näkymää ja katsoi kanssaroikkujaansa sinisiin silmiin.
“Minä löysin sinut”, mielen toa kuiskasi.
Sinisen ja punaisen ja kultaisen ja hopeisen jäljittäjän keho tuntui lämpimältä Matoroa vasten – aivan kuin lämpö olisi virrannut Deikasta ja valunut pitkin Matoroa. Ei, seis! Matoro tutkaili tuntemuksiaan uudelleen, ja käänsi katseensa alemmas. Ritarikunnan tieteellisen kokeen vammat olivat vain pahentuneet ja Deikan veri valui pitkin Matoron ruumista.
“Tuota”, Matoro sanoi vaivaantuneesti ja vilkaisi epämääräisesti rintakehässään olevaa sinistä kiveä. “Haluatko kokeilla tuota kristallia? Se voisi, öh, helpottaa oloasi?” Ritarikuntalaisen siniset kädet, niiden ote jään toasta sai aikaan kylmiä väreitä.
Deika siirsi katseensa Matoron mukana alemmas. Taivaansininen veri valui rikkinäisestä kehosta.
“Ei se auta…” Deika sanoi hiljaa. Taivaansiniset ajatukset valuivat rikkinäisestä mielestä.
“Mitä tarkoitat?”
Ritarikuntalainen pisti taas suunsa suppuun ja alkoi hyräilemään rauhallista melodiaa. Silmät Idenin takana tuijottivat tyhjinä eteenpäin.
“Mikä auttaisi?” Matoro kysyi lopulta hiljaa.
Hyräily jatkui, vaan vastausta ei kuulunut.
“Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua?” jään sotilas jatkoi, puoliksi itselleen.
“Siru painaa mieltäsi”, Deika töksäytti. Mi-mitä… Matoro äimisteli hetken, kunnes muisti roikkuvansa telepaatin kanssa. Ajatuksia lukevat naiset, hän huokaisi.
“Niin painaa”, mustavalkoinen klaanilainen myönsi.
“Tahdot sitä”, mieletär jatkoi, kädet yhä Matoron ympärille puristuneena. “Tahdot sitä enemmän kuin mitään.”
“Mi-”
“Siinä ei ole mitään hävettävää”, Deika puhui hiljaa ja yskäisi. Verta jälleen. Hänen kasvoilleen levisi hymy. “Tahdot siruja enemmän kuin mitään, vaikka tiedät, että se ei ole aitoa. Tiedät, että tunteesi sirua kohtaan on vain istutettu sinuun.
Ja olet jopa valmis pettämään ystäväsi saadaksesi sirun – etkä tiedä, tekeekö tunteidesi keinotekoisuus asiasta enemmän vai vähemmän pahaa.
Mutta siinä ei ole mitään hävettävää. Minähän sen tiedän.”
Matorolla oli yhä vaikeuksia asian käsittelemisessä. “Ettet oikeasti rakasta minua? Olet tiennyt kaiken aikaa?”
Deika naurahti surullisesti. Siniset veripisarat tippuivat hänen jalkansa kärjistä kohti Hopeista merta.
“Kaiken aikaa ja oikeasti… Mitä ne edes tarkoittavat?” hän kuiski. “Olen tiennyt sen aina, siitä lähtien kun ne tekivät näin minulle. Mutta ymmärsin sen, kun näin sinut… Kun juoksit pois luotani, kun kurkkuni viillettiin auki.”
Niiksi sanoiksi puettuna se sattui.
Deika jatkoi: “Ja tulin asian kanssa sinuiksi, kun löysimme sinut ruumasta. Matoro, minä olen jäljittäjä, ja minä löysin sinut. Minun ei ollut koskaan tarkoitus löytää rakastani. Kun päästin irti jalastasi, hyväksyin sen. Mieleni nyrjähti oikeille urilleen.
Se tunne, jota minussa hallittiin, oli kaipuu. Kaipuu omani luo. Mutta kun löysin sinut… Mitä jäi jäljelle? Minä luulen, että se oli aina Glennhun virhe. Hän luuli ja pelkäsi, että pystyy hallitsemaan sitä, ketä rakastan. Minäkin luulin niin, mutta kun näin sinut, sitten kohtasin sinut ja lopulta puhuin kanssasi… Minä vain kaipasin sinua.
Ritarikunta menetti pelinsä sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat.”
Mustalumi uppoutui kuuntelemaan. Moni muu olisi varmasti pitänyt Deikaa vain hulluna, mutta Matoro uskoi ymmärtävänsä, mistä hänestä roikkuva toa puhui. Ja kaikesta huolimatta Deika oli heistä kahdesta se, joka ymmärsi. Mieletär tajusi manipuloidut tunteensa ja osasi suhtautua niihin.
“Ja kun kysyit, miten särkynyt mieli korjataan” Deika aloitti taas. Kaikki sekavuus oli hävinnyt hänen äänestään – oli kuin jokainen hetki, kun he olivat yhdessä, olisi auttanut jäljittäjää hallitsemaan tunteitaan. “En ole varma voiko niin tehdä. Kun kristalli Kristallisaarilta menee säpäleiksi, sitä ei enää koskaan saa ehjäksi. Mutta miksi täytyisi? Siitä voi tehdä jotain muuta, ja lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi.”
Matoro ei tiennyt, oliko Deika lukenut hänen mielestään klaanilaisen vanhan kodin, tai kuuluiko se ehkä agenttien jäljityskansioon. Se ei tuntunut olennaiselta.
“En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, neliväri-toa lausui. “Huonotkin valintani ovat omiani.”
Siniset silmät syttyivät täyteen uutta valoa ja Matoro ja Deika alkoivat kohota kohti alusta. Juttutuokio oli ohi.
“Hei, hetkinen”, Matoro ymmärsi keskeyttää kaksikon kohotessa sinihehkuisina. Klaanilainen helpotti nostotoimia kelaamalla harppuunallaan. “Jos et… rakasta minua, ja olet tekemään mitä haluat, niin miksi autat meitä?”
Deika yskäisi kivuliaan kuuloisesti ja käänsi sitten hohtavan katseensa Matoroon. “Koska olen vapaa tekemään mitä haluan.”
Ylhäällä
40 minuuttia huomiseen
Deleva romahti istumaan ähisten heti saatuaan valon ja varjon toan vedettyä läpi sellikäytävän jonkinlaiseen valvomohuoneeseen, jossa selakhi-tieteilijä oli toia odottanut. Hän oli saanut tilan näyttöihin kuvaa kaikkialta aluksesta – työ elektroniikan kanssa tosin oli keskeytynyt, kun kone-toa oli tuonut synkän majakan huoneeseen.
“Sirottimet tekivät hänelle jotain. Valon soturi on täysin lamaantunut. Ehkä oohnorakin myrkkyä?” plasman toa sanoi.
Hailtia laskeutui puoli-tajuissaan olevan Umbran tasalle edelleen vältellen katsekontaktia Delevan kanssa. “Nämä… hänessä on kiinni… en tiedä, mitä nämä ovat”, hän tunnusteli varovaisesti yhtä toan haarniskan rinnasta sojottavaa parisenttistä laitetta. “Oletko tajuissasi?” Angien kysyi kumartuen miehen ylle.
“Olemme”, ääni sanoi hiljaa. Toa ei saanut kuitenkaan liikutettua päätään.
Selakhi huokaisi. Kaikki aluksella olivat hulluja.
“Yksi kysymys. Halusivatko ne sinut elossa?”
“Niillä on Kohtalo minulle, muttemme ole yksimielisiä siitä haluammeko sitä”, soturi vastasi.
“Sama se”, hailtia totesi. Pääasia oli se, etteivät ne halunneet vankinsa kuolevan. “Tämä voi sattua”, hammaskala kertoi ja tarttui yhteen toaa lamautuneena pitävistä kapseleista.
Ja repäisi sitä niin voimakkaasti kuin pystyi. Valon toa näytti hetken menettävän tajuntansa, kun kaikki tämän hermopäätteensä huusivat kipua.
Rautakala lopetti laitteen kiskomisen, kun se ei selvästi irronnut.
“Luulen, että nämä asiat on… ruuvattu kiinni häneen.” “Hänestä tulee kaltaisemme hopeinen soturi”, Umbra mutisi hiljaa.
“Sinä pystyt polttamaan nämä irti, etkö vain?” Rautakala kysyi hiljaa puolikkaalta hopeiselta soturilta takanaan.
Deleva nyökkäsi. Hän keskitti korventavia voimiaan kapseleihin, joita oli majakan kehossa. Työ piti tehdä rauhallisesti – muuten hänen ystävänsä voisi saada suuriakin palovammoja.
Angien perääntyi sivummalle. Hän muisti ne kuvat kokeensa pakenemisen jälkeen – pahoin palaneiden metsästäjien hiiltyneet kehot ja ihoon sulaneet haarniskat. Ne muuttuivat äkkiä paljon konkreettisemmiksi, kun hän seisoi niiden aiheuttajan vieressä.
Majakkaan syttyi valo kun sulan herra alkoi korventaa tähän pultattuja ruuveja. Kuin kynttilät ne alkoivat sulaa. Kuumaa metallia tippui pisaroittain lattialle.
Selakhi keskittyi jälleen valvomotilan koneisiin. Kaikki Radakin salaamat tiedonpalaset järjestelmän muistissa näyttivät olevan auki, aivan kuin niiden keskus olisi repinyt päänsä kahtia tai jotakin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan enää mitään tietoa kokonaiskuvasta – XMS Angonce oli muuttunut kaaokseksi, jossa fysiikan laitkaan eivät enää oikein tienneet miten toimia. Siitä kohina piti huolen.
“… keitä tai mitä ne olivat? Ne, jotka tekivät… tämän?” Angien kysyi, vilkaisten valon toaa.
“Mestari ZMA”, toa vastasi hiljaa. Hän näki mielessään itsensä paholaisen shakkilaudalla orkesterissa. Hypnoottisessa, kauniissa ja mahtavassa orkesterissa hänen ystäviensä kanssa.
Kolme kirjainta löysivät aluksen tietokannasta yhden tositteen. Radakin ja “ZMA”:n välinen sopimus kuukauden takaa. Tuotteet, joita mystinen kirjainyhdistelmä oli tarjonnut… niitä oli paljon. Listassa oli kymmeniä koodeja. Eksidiaaniputkia, rataksisia laitteita, messinkikapseleita – voi luoja, reaktorin osat, Angien tajusi.
Niiden vastineeksi Radak olisi tarjonnut hänelle valon toan.
Silloin jossakin räjähti, ja epäinhimillisen kova kirkuminen täytti kaiken hetkeksi. Koko osasto tuntui vavahtavan.
“Mitä Karzahnin nimeen?” pääsi plasmasoturin suusta.
“Poista ne lamauttimet nopeammin”, Rautakala hätääntyi tuijottaessaan näyttöjä. Yksi niistä – se, joka oli Feterroja kuvannut – oli vain räjähtänyt. Alapalkissa välkkyi hälytys tunkeutumisesta reaktorikammioon. Reaktorin energiatasot loikkivat äärimmäisen epävakaina.
“Yritän poistaa nämä tekemättä ystävästäni toapaistosta”, toa ärjäisi. “Tämä on tarkkaa työtä senkin hienohelma maahai!”
Silloin kohina lakkasi ja Nimda irtosi. Alusta ilmassa pitävä voima katosi, kun joku irroitti sirut järjestelmästä.
Adoriniumreaktorit käynnistyivät automaattisesti pakkolaskua varten. Valtava, ohjauskyvytön alus alkoi lipua varmasti alaspäin, kohti kaupunkia, kohti kovaa maan pintaa.
“Qwienne, auta meitä”, selakhi kuiskasi tuijottaessaan näyttöjä, jotka kertoivat binäärimuodossa tilanteen destraloitumisesta. “M-me putoamme.”
XMS Angonce
36 minuuttia huomiseen
“Huhuu?”
Kapura löysi reaktorikammion oven harhailtuaan aluksella puolieksyneenä hyvän tovin. Se ei jostain syystä ollut edes lukittu – mutta toisaalta mielen läpi pureutuvat äänet, joita Nimdan kammiosta kaikui, taisivat pitää kaikki kutsumattomat vieraat ulkopuolella. Oliko Radak täällä? Kapura pohti avatessaan oven. Kukaan ei ainakaan vastannut.
Tulen toa kirosi mielessään ja astui syvemmälle huoneeseen. Nyt hänen oli odotettava täällä, kunnes Angien löytäisi tavan laskeutua aluksella johonkin. Odottaminen tällaisessa tilanteessa ei koskaan tuntunut kovin mukavalta. Mitä, jos Radakin mielenterveys olikin jo kokenut Matorosta tutun karzahnoitumisen? Oli toki odotettavissa, että Nimda aiheuttaisi jonkinlaisia ongelmia, mutta tämä oli ollut Kapuran arvioimaa nopeampi muutos.
Umbrankin tilanne huoletti Kapuraa. Jokaisessa sosiaalisessa ympäristössä oli omat sääntönsä, ja täällä niihin tuntui kuuluvan, ettei valon toan tilasta saanut kysyä. Radak oli suhtautunut aiheeseen niin välttelevästi, ettei toan tilanne selvästi ollut hänen hallinnassaan. Mitä ihmettä täällä tapahtui?
Huolestuttava ajatus nousi Kapuran mieleen. Mitä aluksen poikkeustilanne tekisi Matoron turvatoimille? Oliko sitä edes suunniteltu lentämään? Riittikö Nimdan energia, vai alkaisiko se imeä omia voimanlähteitään? Juuri tällaisia tilanteita varten kaikkien pitäisi kantaa mukanaan vähintään kuutta radiopuhelinta.
Reaktorikammiossa oli ainakin tapahtunut äärimmäinen karzahnoituminen. Jo matkalla kohti siruja Kapura oli kuullut koko aluksen lävistävän kohinan voimakkuuden kasvaneen vaarallisiin tasoihin. Kerran, ei kauaa sitten, se oli hetkellisesti yltynyt mielensisäiseksi huudoksi. Ja kun toa oikein siihen keskittyi, hän saattoi vannoa kuulevansa siinä… kelloja? Epätoivoista tikitystä, joka yritti kuulua kohinan alta, mutta siinä ikinä onnistumatta.
Kaksi Nimdan sirua kammion keskellä olevissa muinais-xialaisissa kupari- ja kromikoneistoissa hohtivat luotilasin läpi kuin pienet siniset auringot. Koneisto kävi, hammasrattaat pyörivät ja koko reaktori huusi pumpaten sinisyyttä kattoon tuhansiin johtoihin. Koko huone vaikutti epävakaalta. Aivan kuin se usko, joka sen oli käynnistänyt, olisi horjumassa.
“Radak?” Kapura vielä yritti. Ei mitään. Tulen toa huokaisi ja istuutui maahan nojaten sellaiseen koneeseen, joka ei vaikuttanut erityisen herkältä. Mihin tiedemies oli kadonnut? Kaikkien olisi järkevintä vain kokoontua yhteen ja keskustella rauhallisesti tilanteesta. Eikä saada laivoja lentämään epäluotettavilla energianlähteillä. Eikä tehdä reikiä toistensa vatsoihin.
Kapura.
“Zairyh?” Kapura hätkähti. Voi ei.
Tulen toa tunsi nousevansa seisomaan.
Älä taistele vastaan, niin tämä käy helpommin.
Sitten Kapura käveli kohti kammion keskustaa. Kohti siruja. Kaikista aarteista suurimmat hohtivat sinisyyttään luotilasin sisällä. Mielikaappaus sujui hetkessä, eikä Kapuran käteen juuri jäänyt käyttökelpoisia aseita. Epämiellyttävä ajatus kohosi Kapuran mieleen – Zairyh olisi aina pystynyt tähän. Koko liittolaisuus pelkkää valetta.
“Älä, Zairyh”, Kapura mutisi. “Tämä alus voi pudota.”
Ei se niin tee. Ainakaan Radakin ajatusten mukaan.
“Radak on hullu.”
Jostain etäältä Kapura näki sormensa kurottautuvan kohti kutsuvan punaista nappia keskellä erästä kojetaulua. Sormi löysi kohteensa. Ja lasikuori vetääntyi pois Nimdan ympäriltä.
“Zairyh. Älä.”
Kapuran toinen käsi kurottautui kohti siruja. Ne kipinöivät kuin siniset lieskat. Aina elävinä.
Toan nyrkki sulkeutui niiden ympärille, eikä valoisuus edes heikentynyt. Siniset auringot loistivat toan kämmenen läpi. Temppelin pimeydessä Arupakin käsi kurottautui kohti sirua, joka hohti sinistä kauneuttaan.
Aina se tapahtuu.
Uudelleen ja uudelleen.
“Zairyh…”
Hiljaa.
Ei keholla ole sanottavaa mielen tahtoon.
Käydään viemässä toverillesi lahja.
Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.
Profeetta Bio-Klaanin saarella sininen hohto kädessään. Itroz sirun lumoissa sen temppelissä. Arupak, Arupak rakkaansa kanssa rakentamassa kohtaloaan. Makuta Abzumo nousemassa Athiksi vain tullakseen Jään Sotilaan alas suistamaksi. Mustalumen himoitseva katse Aft-Amanassa. Vortixx, joka leikki tulella.
Ja taas Arupak. Arupak, joka oli kulkenut aikojen halki ainoana tavoitteenaan estää sitä tapahtumasta uudelleen. Mutta se tapahtui. Aina ja aina uudestaan.
Hän tunsi sirujen lämmön nyrkkinsä sisällä, kun hän veti ne reaktorin magneettikentästä irti. Valkoiset ja siniset kipinät tanssivat ilmassa säihkysoihtuina.
Mitä jos he eivät sittenkään rakentaneet kohtaloitaan? Mitä jos se oli vain illuusio, valhe? Mitä tahansa he tekivätkin, historia löysi aina samat urat. Samat hetket. Samat virheet. Se vaelsi saman ympyrän kehää pitkin, uudelleen ja uudelleen. Tik, tok, viisari sanoi väkinäisesti kehää pitkin tikittäessään. Eihän se muuta voinut.
Kun Delta ja Epsilon jättivät oman pienen kammionsa xialaisen koneen sydämessä, katkesi kohina kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Pian heikko tikitys oli ainoa asia, joka kuului kammioon, mutta sekin oli pian mennyttä.
Kapuran suukaan ei enää totellut hänen tahtoaan. Jokainen askel vain lipui ohi epäselvänä aistihavaintona, jolla ei ollut mitään syytä tai päämäärää.
Mutta kyllä Zairyh tiesi, mitä oli tekemässä. Ja silloin XMS Angonce lähti suistumaan alas taivaalta kuin siipirikko lintu.
Baterra-asema
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Kapteeni oli juuri saanut raahattua Sarajin tajuttoman ruumiin pois kommunikaatiohuoneen lattialta, kun pitkin asemaa itseään käsien varassa raahannut Purifier oli saapunut sinne. Jään toa tuijotti inho kasvoillaan, kuinka kirkuva taivasaseman mestari anoi anteeksiantoa vapauden voimilta. Kaikki yksitoista sielua hänen rinnassaan halusivat osansa Nimdan voimasta. Lopputulos oli mielipuolisuus, joka koetteli Puhdistetun ruumiin rajoja.
Kapteeni ei uskaltanut lähestyä hitaasti ryömivää mustaa massaa. Hän ei ollut eläessään kuullut mestarinsa hampaiden välistä niin hirvittävää piinaa. Pakokauhunsa keskellä toa ei ollut huomannut, kuinka yksi asemalla valmistetuista tummanpuhuvista vahkiyksiköistä oli astellut hänen vierelleen.
“TÄNÄÄN MINÄ SUON HÄNELLE RAUHAN.”
Hämärässä huoneessa, puhumaan pukahtaneen vahkin takana seisoi kaiken puhtauden äiti. Sarajin saapumisesta lähtien Kapteenin unissa kummitelleet valkoiset kasvot tuijottivat toaa pimeydestä. Sitten Kapteeni vilkaisi taas vahkia ja ymmärsi, että se oli paikalla vain Valkoisen suuna. Jään toan edessä seisovan Rorzakhin leuat olivat revenneet kahtia ja sen leukojen liikkeet mukailivat puhetta, jonka Bianca oli suonut sille tehtäväkseen.
Hetken paikallaan seisottuaan Kapteeni ymmärsi viimein siirtyä Valkoisen ja Mustan välistä. Katse Biancan hirviömäisillä kasvoilla oli miltei säälivä. Hän pysähtyi hiljaisesti kirkuvan Purifierin yläpuolelle ja nosti kätensä tämän ruumiille.
“NUKU, SISKONI.”
Silloin Purifierin selkä aukesi ja yhdentoista kirkkaan värin loimu täytti komentohuoneen.
Sulautuneet kuulat, lukemattomien syklien viimeiset leposijat, ne nousivat hitaasti Valkoisen Kuningattaren kämmenelle, jossa valot lopulta himmenivät ja ruumis maassa lakkasi kirkumasta. Puhdistetun vuosien ensimmäinen lepotauko sai Kapteenikin huokaisemaan tyytyväisyydestä. Hänen mestarillaan oli hetken rauha.
“HÄN KÄRSII, KUNNES MIELTEN PIRUT LAKKAAVAAT. MEIDÄN LAPSEMME HUUTAVAT, KUNNES ISKEMME MIELTEN SIRUT POIS HEIDÄN LIKAISISTA KÄSISTÄÄN.”
Vahki sulki taas leukansa. Kuulafuusiota tiukasti puristava Bianca tuijotti taas silmättömänä Kapteeniaan.
“KOTIMME ON RAKENNETTU PUHDISTAMAAN. MUTTA TÄNÄÄN SE TAISTELEE PUOLESTAMME. SE TAISTELEE LASTEMME PUOLESTA.”
Kapteeni nyökkäsi vapisten. Hänen oli vaikea uskoa, että Purifierin “kuningatar” todella puhutteli häntä.
“KONSOLI”, Bianca komensi, eikä jään toaa tarvinnut kahdesti käskeä. Kapteeni oli vaivalloisesti koonnut päässään kokonaiskuvan tapahtumista. Sarajin viikkoja jatkuneesta unettomuudesta. Taivasaseman mestarin huolista. Kaiken aikaa Valkoinen oli pelännyt juuri tätä. Hänet oltiin löydetty ja nyt koko ryhmän vuosia kestäneet ponnistelut uhkasivat murentua Metru Nuin parven mukana.
Oli aika astua esiin varjoista. Baterra-asema iskisi takaisin ja Kapteeni ymmärsi tarkalleen, mitä oli tehtävä.
Bianca laski valkoisen kätensä karttoja hallitsevan näyttöpäätteen päälle. Liha tietokoneen sisällä ymmärsi kuningatartaan. Kohdistuslaitteistot löysivät välittömästi kohteensa. Se liikkui. Lipui hitaasti merellä, Ko-Metrun rannikolla.
Ja Kapteeni käynnisti puhdistuksen koneiston. Hän taistelisi Valkoisen rinnalla tämän lapsien puolesta.
Taivaalla, armadansa keskellä väärään suuntaan kohoavan tornin pohja aukesi. Naamansa kadottaneen Tohtorin huikein taidonnäyte käänsi miltei irti ruuvautuneen aseman pohjan, joka käänsi itsensä rytinällä kohti pohjoista.
Pienen maailman kokoisesta rautaperkelöitymästä työntyi esiin kaksitoista kuolemankylväjää. Mustan Käden perinnöt virittivät järjestelmänsä ja laukaisivat moottorinsa.
Monitoreiltaan mannertenvälisiä kauhunkylväjiään seuraavat valkoiset olennot seurasivat vapauttajiensa etenemisestä halki meren. Matka legendojen kaupunkiin oli pitkä, mutta nopea. Sodan tulet polttaisivat mielen siruja pitelevät kädet. Ja kuningatar saisi takaisin parvensa.
Kun taivasaseman mestari lopulta heräsi kuulaan takaisin sisällään, tiesi hän jo jonkin olevan pielessä. Kauhistunut Kapteeni oli työntänyt Puhdistetun elinvoiman takaisin mustaan massaan. Oli jo täysin hiljaista. Kohina oli lakannut ja kauhistunut jään toa nyyhkytti Valkoisen Kuningattaren tajuttoman ruumiin yläpuolella.
Kun vapaus oli loppunut, tarvitsi Valkoinen taas sydäntään. Tarvitsi kelloaan. Se tikittäisi ilman häntä, mutta hän ei tikittäisi ilman sitä. Mestarin selkä sulkeutui ja hän nosti kaatuneen siskonsa käsivarsilleen. Tajuttomuudessaan ja hiljaisuudessaan Bianca näki taas kaiken. Näki kauemmas, kuin koskaan ennen.
Hänen sydämensä sykki ilman häntä. Mutta nainen hymyili silti. Jossain kauan kadotetun oman mielensä sopukoilla Valkoinen puhkesi lauluun.
There’s no need to justify the meaningless destruction. The voices always tell me that it’s how I’m meant to function.
Everything’s in order, everything will come in time,
just as long as I complete the tasks that are mine.
When the time comes that you see the waydestinylies, it would be okay if you’d pretend to be surprised.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
I’m going around not in circles but in spirographs. It’s pretty much this hard to keep just one timeline intact.
I can see the endings that the realms will not permit. I see them over again while building up to this.
In my current state, it’s a bit difficult to sympathise, but I know what I’m doing! Don’t try to tell me otherwise.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
From now on I know I’ll be more careful where I tread. I’m alive and smiling. I’m so tired of being dead.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
Betty, ilmassa
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Bettyn ohjaamosta näytti hetken siltä, että Angonce onnistuisi kuin onnistuisikin lipumaan ohi siitä, missä Tiedon Tornit kohosivat tiheimmillään. Naho oli melkein valmiina huokaisemaan helpotuksesta. Xen yritti saada epätoivoisesti selvää aluksen sisällä olevista sieluista, mutta ilmapiirin yleinen kaoottisuus esti häntä aistimasta mitään. Tilannetta vauhdilla lähestyvä kuusikko yritti yhä ymmärtää merkillistä tapahtumaketjua.
Cody lähti kääntämään alusta suuntaan, johon epäili Angoncen lopulta laskeutuvan. Komentajaa ei olisi sillä hetkellä lohduttanut lainkaan tieto siitä, ettei se laskeutuisi. Ei ainakaan sillä tavalla, mitä “laskeutumisella” perinteisesti tarkoitettiin.
Nurukan ei edes ehtinyt huutaa ääneen. Bettyn järjestelmät huomasivat lähestyvät tuhonkylväjät vasta, kun ne ampaisivat etelästä Metru Nuin ilmatilaan. Tiedon torneja lähestyvän ohjusrykelmän vauhti ylitti minkään tunnetun lentävän. Ja Angonce oli maaleista kaikkein helpoin.
Baterra-aseman lähetit oltiin lähtökohtaisesti tarkoitettu puhdistusta vastustavien saarirykelmien eliminoimiseen. Nyt niiden kaikkien vihainen voima muunsi xialaisen leijujan ympäristön, kuin aurinkojen ytimiksi.
Paineaalto ja puhdas kirkkaus oli heittää Codyn pois pilotinistuimeltaan. Vaikka Betty oli vielä miltei kilometrin päässä kohteestaan, oli verrattaen raskastekoinen alus lähellä heittäytyä ympäri. Ohjaamoon vahkin seuraksi nousseet kaatuivat väkivaltaisesti Bettyn kylmälle lattialle.
Vain hopeinen komentaja ehti todistaa savun ja ilmaan höyrystyneen metallin hälvenemistä. Minkään järjen mukaan Angoncen ei olisi pitänyt olla niin ehjä, kuin se oli. Cody oli vuosia takaperin ollut samanlaisten tuhonkylväjien lähettävässä päässä ja hän tiesi, ettei xialaisesta aluksesta olisi kuulunut olla niiden jäljiltä murustakaan.
Cody oli ehtinyt saamaan ajatuksensa juuri loppuun, kun todellisuuden rajat päättivät viimein ottaa Angoncen kiinni. Mannertenvälisten ohjusten raaka tuhovoima päättikin lopulta yltää adoriumreaktoreihin asti. Ja sitten välähti toisen kerran. Ja reaktorien väkivaltainen pettämisen sinkosi aluksen suoraan läpi kahdesta lähimmästä pilvenpiirtäjästä.
Codyn ehjän silmän edessä mureneva Ko-Metru päästi juuri sellaisen äänen, kuin olisi odottanutkin. Muutamassa vaivaisessa sekunnissa Ko-Metrun siluetti oli muuttunut sodaksi ja kuolemaksi.
Sivuikkunasta tuijottava Uusi Käsi ei saanut henkeä. Nahon sydän repeytyi tunnekuohusta. Xen oli puristanut silmänsä tiukasti yhteen. Sota oli saanut sodattoman kiinni ja sen menetykset alkoivat viimein tuntua.
XMS Angonce, Ko-Metrun yllä
20 minuuttia huomiseen
Neljäkymmentä tonnia xialaista galvanoitua terästä, jonka ei olisi koskaan edes pitänyt olla ilmassa, lipui vääjäämättömänä voimana kohti Ko-Metrua ja törmäystä. Punahohkareaktorit hidastivat sitä, mutta se ei ollut tarpeeksi.
Siinä he olivat taas, klaanilaiset. Ja oikeastaan pari muutakin.
Rautakala oli johdattanut konetoaa ja majakkaa kohti jotakin päämäärää, kun he törmäsivät Radakin aluksen takakannella Mustalumeen ja ritarikuntalaiseen.
Angoncen kylkeä pitkin ylös kapuaminen oli ollut harppuunan ja telekinesiankin kanssa mielenkiintoinen operaatio kahdelta henkisesti parempiakin päiviä nähneelle toalle. Ainakin ajatuskompassilla he löysivät ystävänsä nopeasti.
Ystävänsä. Petturinsa.
Matoro nielaisi nähdessään Umbran. Valon toa oli tajuissaan, nojasi vasten Delevan teräshartiaa.
Ystävänsä. Petturinsa.
“U-umbra”, jään sotilas kykeni sanomaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi. Antaa anteeksi. Hän tiesi. Tiesi, tiesi, tiesi.
Mutta oliko hänellä ollut koskaan voimaa valita oikea tie helpon tien sijaan?
Ei ainakaan Aft-Amanassa.
Nyt olisi, hän ajatteli, ja yhden häviävän sekunnin hän oli syöksymässä syleilemään ystäväänsä ja antamaan kaiken anteeksi.
Mutta se sekunti katosi sanojen väliseen tyhjyyteen, kun toinen petturi ilmestyi paikalle.
Sieltä hän hoiperteli, Arupak, Kapura, merirosvo ja… ja… Matoro katui miekaniskuaan.
Ei tosin kauaa.
Tulen toa asteli eteenpäin kuin marionettinukke. Psyykkiset juuret liikuttivat hänen raajojaan eteenpäin, oviaukosta jään sotilaan luo.
“Kapura?” Deleva ei voinut peittää yllätystään. “Mikä sinua-”
Angien henkäisi epäuskoisena. Heidän suunnitelmansa…
“Kuten sovimme”, kasvi lausahti telepaattisesti Mustalumelle, ja takojan käsi ojensi kaksi sirua. Takojan silmät huusivat, mutta keho ei vastannut.
Epsilon ja Delta. Epsilon ja Delta.
♬ Nyt sinulla on kaksi~ ♬
Siinä ne olivat, hänen kätensä ulottuvilla, ja hän kurotti niitä ottamaan.
Ei siksi, että hän himoitsi niitä itselleen, hän järkeili. Ei siksi, että hän halusi voiman hallita todellisuutta ajatuksilla.
Hän kohotti kätensä, koska se oli hänen velvollisuutensa. Vain siruilla hän voisi pelastaa kaupungin alas lipuvalta teräksen hirviöltä. Se oli hänen kohtalonsa.
“Matoro”, Umbra keskeytti heikolla äänellä. “Ehkä sinun ei kannata ottaa niitä karzahnin siruja.”
“Ne eivät piru vie ole sinulla kovin terveellisiä”, Deleva tuki ystäväänsä.
Mutta ennen kuin kukaan ehti asialle mitään tehdä, valkoinen käsi tarttui sepän siruihin.
“M-Matoro!” Kapura henkäisi. “On hienoa, että käytät siruja. Onhan se kohtalosi.” Ääni ei ollut petturi-Arupakin, se oli luotettavan ja hyväntahtoisen Kapuran.
“Kapura?” Umbra kysyi. “Sinä et ole kohdillasi.”
Seppä kääntyi kohti Umbraa ja nosti kasvoilleen hymyn, joka näytti liian luontevalta Kapuralle. “Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, Umbra. Mieli käskee, ruumis tekee!”
Sitten valon toan mieleen iskeytyi ajatus: Minähän varoitin teitä hänestä.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin mielen toa oli perillä tilanteesta. Ja hän tiesi, mitä toan tunkeilija-mielelle olisi tehtävä.
“Kasvi!” Deika keskeytti klaanilaisten jälleennäkemisen ja kohotti sinihehkuisen kätensä. Hän asteli askelen päähän Kapurasta ja työnsi kämmenensä punaisille kasvoille. “Ulos!” Tämä ei koske sinua, toa. Poistu.
Matoro katseli tahtojen taistoa. Hän luuli tietävänsä, miksi jäljittäjä suhtautui vieraisiin mieliin juurtuvaan kasviin erityisen penseästi.
Kapura kavahti taaksepäin. Mielten taistelu vavisutti toan ruumista ja sai tätä ympäröivän maailman sumentumaan.
Vain pienen hetken Zairyh valtasi Kapuran täysin. Ilkikurinen hymy loisti sepän kasvoilta…
… mutta sitten se päättyi.
Kapura huomasi pystyvänsä jälleen liikuttamaan raajojaan. Tulen takojan sisimmässä kyti kuitenkin epäilys: Näinkö helposti Zairyh oli päihitetty?
“Kiitos”, tulen toa kuitenkin sanoi hänen edessään seisovalle Deikalle, “kuka sinä sitten-”
“L’sayfyl!” huuto viilsi ilmaa.
Manaajatuokio loppui kuin seinään – sekä Shan että Iden kääntyivät kohti äänen lähdettä.
Kromidit olivat hampaisiin asti aseistautuneita ja kyllästyneitä klaanilaisten temppuihin.
“Saatatte selviytyä, jos lähdette nyt.” Lonkeroiskapteeni asteli tusinan kaltaisensa kera takakannelle. Kromin miehet, aseissa ja valppaina. Synkkä katse sinisilmissä. Paksut jostakin eloperäisestä tehdyt haarniskat suojasivat näitä jäätävältä tuulelta, joka kannella puhalsi.
“Oikeastaan mahdollisuutenne ovat melko hyvät. Teidänkaltaisenne alkuvoiman haltijoiden joukko varmasti keksii keinot.”
Ar-Zainah katsoi epämääräistä kuuden hengen tiimiä, joka kylmälle kannelle oli kokoontunut. Tulisielu, maassa päätään pidellen. Mustalumi, siruineen sekaisin. Valon ritari ja konemies, kulutettuina ja kovia kokeneina. Hailtia aivan väärälle puolelle eksyneenä.
“Valitettavasti emme voi tosin päästää teitä menemään Silmien kanssa. Ne eivät lopulta kuulu teille.”
Kromidit odottivat liikkumattomina, värähtämättöminä.
“Minulla on ehdotus”, Kapura sanoi ja tuijotti sekä Matoroon että kromideihin. “Viedään sirut takaisin reaktoriin ja yritetään saada tämä alus pysymään ylhäällä.”
“Pysymään ylhäällä”, kromidien johtaja maisteli sanoja. “Tällaista odotinkin. Yritys pelastaa elämiä, l’sayf. Tohtorin hengen vuoksi olit valmis kuolemaan; mitä oletkaan valmis tekemään kaikkien noiden alhaalla eläjien puolesta?”
“Ajattelen myös omia henkiämme”, toa mutisi. “En tiedä, mistä teidät on tehty, mutta itse epäilen joutuvani aika huonoon kuntoon tällaisesta pudotuksesta. Emme me kaikki selviä törmäyksestä. Lisäksi aika toteuttaa suunnitelmani kuluu koko ajan. Jatketaanko keskustelua reaktorihuoneessa?”
“Valitettavasti minä en ajattele henkiämme”, Zainah vastasi, ja hänen äänensävystään kuuli, että hän tarkoitti sitä.
“Joten toistan ehdotukseni. Te voitte poistua, kytkeytyä vaikka aavikkoliskon ohjussuojaan syvälle ruumaan, minne vain. Pitää elämänne. Ja vastineeksi haluamme vain sirut ja kuoleman.”
Aika kulkee, kellot laukkaa. Jokainen viisarinliike vie heidät lähemmäs törmäystä todellisuuden kanssa. Yhden sekunnin sekuntivauhdilla kohti tuhatta tappoa.
Tanssi terävällä raudalla. Kaikkien henget vaakalaudalla.
“Aika virtaa kohti ar-Aqtamin voittoa. Sekuntien joki on ruumiita”, khalatan jatkoi.
“Meidän pitäisi hyväksyä tarjous”, Angien kuiskasi vailla erityistä kohdetta.
Kapura huokaisi. “Samaa mieltä.”
“Kapura, muistatko mitä minä sanoin sinulle tänään aiemmin? Että me emme luovuttaisi enää tässä vaiheessa? Että minä en luovuttaisi enää näin pitkällä?” Matoro havahtui haaveistaan.
“Tarkoitin sitä.”
Ja sini hänen käsissään syttyi.
“En aio ottaa käsiini kaikkia niitä ruumiita”, hän jatkoi. “En aio antaa tämän pudota.”
Ja hänen silmänsä syttyivät hohtamaan Nimdan jäistä kirkkautta.
Samalla hetkellä, kun jään sotilas aloitti teräksen kietomisen tajuntansa verkkoon, kromidit aloittivat veren sodan.
“Niljakkaita te äpärät olette!” Deleva huusi, kun rusto-oliot tuntuivat väistelevän epäreilulla notkeudella hänen KAL-osansa iskut, jotka olivat aikanaan möykyttäneet aina pähkähullua syväläistä. Mies tunsi päivän taakan ja levon puutteen vaikeuttavan kaikkea. Hän turvautui suureksi kasvattamaan kilpeensä torjuakseen yhä uudet ja uudet iskut, joita toia kohti satoi.
Kraa veti varjoja yöstä ja syöksi valon toan entistä syvempään pimeyteen. “Jos me veli haluamme elää”, se raakkui. “Meidän pitää tappaa! Tappaa ja selvitä!”
Umbra ei enää vastustellut, vaan tiesi korppinsa olevan oikeassa.
Jos se oli elementtisankareille ankea tilanne, joukon vähän vähemmän sisäistä soturia omaavat olivat vielä vähän isommissa ongelmissa. Maahan syöksyneet Kapuran ja Angienin pelasti todennäköisesti vain se fakta, että kromidien tavoite oli Matoro ja tämän sirut. Deika pysyi Delevan takana ja piteli päätään.
“Sinun diplomatiaasi tuntuu riivaavan ainutlaatuisen huono onni” selakhi huusi halki aseiden kalinan.
“Pikemminkin eräiden vähemmän järkevä toiminta“, Kapura huusi takaisin. “MATORO! MITÄ SINÄ TEET?”
Valkea kohina tuntui ympäröivän koko alusta, hitaasti ja häilyvästi. Matoro loisti kuin sinisenä tähtenä, poissa maailmasta, taistelu vain sumua ympärillään. Hän keskitti koko tietoisuutensa uskomiseen, tahtomiseen ja haluamiseen. Hän ei aikonut antaa aluksen pudota, hän toisteli itselleen. Ei pudota. Ei kuolemia. Edes yksi oikea valinta. Yksi oikea valinta kaiken tämän jälkeen.
Ja se näytti toimivan. Ei tosin tarpeeksi nopeasti. He edelleen vajosivat. Olivat jo Coliseumin tornien alapuolella… vaatisi vain hieman, ja alus kääntyisi merelle. Mutta sekin oli liikaa, ja Angoncen kurssi jatkui kohti pohjoisen Ko-Metrun valkoisia torneja.
Epäilykset, ne riivasivat häntä. Pelko, optimismin sirpaleet. Ei, hänen mielen puhtautensa ei enää ollut kuin se oli ollut Arkkienkelillä. Hän tunsi sirujensa materialisoivan todellisuuteen niin hänen pelkonsa kuin tahtonsakin. Nuket piinasivat häntä, silmätön Deika piinasi häntä, petturit piinasivat häntä. Ote todellisuudesta rakoili, teräs vajosi eikä totellut.
Se oli liian suuri, liian painava… hän ei olisi tarpeeksi. Alus vavahti hetkeksi alaspäin, mutta toa sai sen taas kontrolliinsa. Hänen ympärillään varjot taistelivat, yrittivät surmata häntä, lopettaa hänet siruineen. Hänen suojelijansa olivat häviämässä taistelua, he kaikki olivat häviämässä. Vain, koska hän ei ollut tarpeeksi… tarpeeksi hyvä, tarpeeksi voimakas…
Ympärillä Umbran pimeys pidätteli yhä lonkoresotureita, mutta Delevan plasma alkoi olla lopussa. Teräsruoskat ja kaarisäilät eivät läpäisseet hohtavat kuumaa kilpeä, mutta oranssin suojan pinta-ala väheni kaiken aikaa.
“Deika!” Deleva murahti ähinänsä alta. “Tee jotain!”
Elävä kompassi keskittyi hyräilemiseen – mieli-iskut loistivat poissaolollaan.
Voi ei, Deleva tuskastui. Taasko hän vain-
Ajatustenkulku kuitenkin katkesi, kun Deikan koko keho alkoi hohtaa sinisenä, ja mielen toa nousi ilmaan, Matoron vierelle.
Mielen toan sininen hehku peitti hänen haarniskansa hopean ja hailakanpunaisen. Ajatusvoimat kieppuivat ympäri kantta ja tarrasivat sekä klaanilaisiin että kromideihin.
Maahan suojautuneet Kapura ja Angien katsoivat ylös. Ar-Zainahin tappajat eivät enää kohottaneet aseitaan, vaan heidän kätensä laskeutuivat rauhallisesti kylkiä vasten. Kourat avautuivat ja terävät ja kulmikkaat lyömäaseet kolahtivat kannelle. Taistelullisesti rajoittuneen kaksikon yllätykseksi myös Umbra ja Deleva tekivät saman. Pian kannella ei ollut enää ketään, jolla olisi ollut tappamisen työkalu esillä.
Deleva ei ollut enää lainkaan varma, kuuluiko hyräily Deikasta vai hänen oman päänsä sisästä. Ritarikuntalaisen rikkinäinen kurkku huomioon ottaen jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti todennäköisemmältä. Yhtä kaikki, hän ei voinut vastustella sitä. Hän tahtoi totella sitä ja laskea aseensa.
Koko päivä oli ollut Umbralle selviytymistaistelua. Kraa oli aggressiivinen ja väkivaltainen – mutta hän oli sitä selviytyäkseen. Nyt kukaan ei uhannut häntä aseella, ja moderaattorin omakin kalpa lepäsi lattialla.
Ja Kapura palasi aikaan ennen temppelin tapahtumia, ennen Nimdaa ja Nukkeja. Kapteeni Arupak seilasi vapaana halki aavoja meriä, ja Tarip oli hänen vierellään.
Angien tunsi rauhan syövän pois kaiken hämmennyksen, stressin ja tulevaisuudenpelon. Hän ajatteli, miten kamala päivä loppuisi ja miten huominen tulisi ja hän olisi taas Odinalla rakkaansa kanssa.
Ar-Zainah tunsi sen: kaikki vuodet. Hänen oman aikansa. Oman, venytetyn aikansa – ja kaipuunsa sen päättymiseen. Toiveensa löytää rauha. Ja nyt sitä tarjottiin.
Neljä klaanilaista, tiedehai ja kalmarisoturien ryhmä ottivat kaikki tarjouksen vastaan. Oli kuin hohtava huntu olisi levinnyt Deikasta kaikkien läsnäolijoiden ylle ja sulkenut heidät alleen.
Mielen toan elementtiä ymmärrettiin usein väärin – hänen hallitsemansa alkuvoiman käyttö ei ollut taiteenlajina oman mielen upottamista muiden päähän. Sitä Deika ei tekisi, ei koskaan. Todellinen mielen mestari kurotti muiden tajuntaan ja ojensi jotain. Tarjosi, ei pakottanut.
Sillä kannellaolijoista kukaan ei voinut vastustaa rauhaa. Suora tie katarsikseen voitti kaikki kilpailut.
Deikan ajatukset alkoivat valua paikallaolijoihin samalla, kun hänen sininen verensä valui maahan. Pisara kerrallaan.
Jopa Nimdaan sulautunut Matoro kuuli, näki, tunsi sen. Koko Deikan kurjuuden kierre oli alkanut teräaseista ja verestä.
Agacia.
Nimi leijui kaikkien kannellaolijoiden mielessä, mutta vain Matoro arveli tietävänsä, kuka se oli. Eräs hyvin erityinen steltiläinen.
Pehmeä ääni levittäytyi kannellaolijoiden mielien viimeiseenkin sopukkaan. Kukaan ei tahtonut liikkua – Deikan väkivallaton harmonia kutsui kovempaa. Matoro sai ajatuksensa urilleen, ja koko pyhien sirujen voima oli hänen hallussaan. XMS Angoncen kurssi totteli Mustalumen mieltä. Rauha, jonka hän tunsi… se tuntui aidolta. Se tuntui paremmalta kuin Deltan kauneus kredipselleenissä. Se tuntui… puhtaalta.
Kaikki tunsivat sen. Petokset muuttuivat merkityksettömiksi ja aseet turhiksi, kun he vain…
Käheä kirkaisu korvasi musiikin. Huntu repesi ja pakka sekoitettiin uudelleen. Deika vilkaisi taakseen – Deika ei enää hohtanut tai leijunut, vaan seisoi kauhistuneena hänen takanaan.
Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
Silta romahti, matkalainen mukanaan.
Deika aisti rautaisen kuoleman lähestymisen ja hauras rauha särkyi.
“”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Ääni osui suoraan valon toan selkärankaan.
Ja silloin yläilmoista syöksyi nelikäsi sinivisiiri taivaan tähtiä heijastaen. Sen harppuunakädet ampuivat sähköiset otteensa kiinni Umbraan, se syöksyi heräilevän joukon keskelle, pyöritteli auki energiaverkkoaan.
Umbra tunsi sähkön virtaavan voimakkaana hänen lävitsensä. Salamat menivät läpi luiden ja lihasten, läpi koneosien. Se sattui, mutta soturi oli kohdannut pahempaakin. He olivat kohdanneet pahempaakin.
“Feterra. Miksei Mestarisi opettele pyytämään asioita?” valon toan suusta pääsi rauhallisesti. Kraa ei pitänyt tästä äänensävystä. Se halusi upottaa nokkansa ja terävät koukkukyntensä kädelliseen suolasirottimeen ja nokkia ja raastaa se täyteen reikiä. Pahuuden kone ei saisi saada haluamaansa.
“”Vastaus: Mestari ZMA:n ei tarvitse.”
Korppikoneen kourat olivat sekuntien päässä kiertymisestä valon ritarin kimppuun. “”Vastaus: Mestari ZMA tarvitsee vain valon toan.”
“Lopeta tämä pelleily”, raakkui Kraa Umbran sisällä. “Anna meidän vapauttaa voimat, joita naamiosi pitää sisällään.”
Unen loppumisen olivat muutkin tajunneet. Deleva hinasi itseään vaivalloisesti ylös, kilpeensä tarraten. Kromidit, aseitaan kahmien, olisivat hetkessä ylhäällä. Deika makasi maassa lamaantuneena, ja Matoro keskitti kaiken tahtonsa kaaoksen estämiseen.
“Liian vaarallista”, Umbra vastasi kuin vastauksena Feterran toteamukseen. Mutta se oli tarkoitettu hänen korpilleen, vapautensa linnulle. Kraa harmistui ja toivoi olevansa taas vapaa kuin silloin ennen. “Et anna minulle vaihtoehtoa. Jotkin asiat on tehtävä pakolla tai pakotettuna”, musta lintu raakkui mieliavaruuden syövereissä.
Umbran kanohi alkoi hohtaa. Se ei ollut tehnyt sitä kuukausiin. Majakan lyhty syttyi hohtamaan.
“Et tiedä mitä olet vapauttamassa”, Umbra sanoi epäröiden. Hän veisi vielä kaikki aluksella olijat hautaansa. Mordus, Kopioinnin naamio oli epävakaa. Se varastoi voimia ja lopulta vapauttaisi kaikki sisällään pitämänsä voimat, olivat ne sitten naamio- tai elementtivoimia.
“Umbra”, Deleva ehti huutaa, mutta oli Kraata hitaampi. Sähköinen verkko rätisi, orkesteri kutsui valoa.
Mutta vain hetken.
Sillä varjolla oli valta tilanteesta.
Kraa astui parrasvaloihin. Hän työnsi Umbran sivuun mielensä perukoille. Heidän mielensä. Av oli vain tiellä moraalikäsityksineen. “Minä olen Kraa, Varjo”, majakka sanoi viimein. “Ja Mestarillanne ei ole sijaa tässä asiassa, roskapönttö. Tunnen tämän naamion voiman. Voima, joka virtaa ympäri minua, meitä. Ja tämä voima tuhoaa Avrahk Feterrat, Valon äpärät. Se on varastoinut voimia koko matkanne ajan.”
Sateenkaarimainen ryöppy erilaisia energioita alkoi kerääntyä Kraan kämmeniin. Kaikki vain sulautui toisiinsa, heikennyskanokat, elementaalivoimat, nopeuden naamiot. Toan kämmenet säteilivät kuin diskopallot. Erilaiset voimat kietoutuivat toisiinsa kuin käärmeet, jotka söivät ahnaasti toisiaan. Jää söi tulta, varjo valoa ja niin edespäin. Deikalta saatu telekinesia piti pallot jotenkin aisoissa, muttei pitkään.
“Kumartakaa Kraan herraa, rautaäpärät”, Kraa lausui ja katkoi heikennyskanokan voimalla tämän ruumiiseen kiinnitetyt sähköjohdot. Hän latasi diskopallomaisen sekavia elementaalienergioita sisältävän energiapanoksen kohti hyönteiskonetta.
Avhrak Feterra heitti energiaverkon päin toaa, mutta diskopalloenergia räjäytti verkon ilmassa. Konehirviön verkon rippeitä lenteli ympäriinsä, osuen myös tämän haarniskakuoreen.
Kraa olisi halunnut kokeilla tämän ruumiin eri toimintoja jossain muissa tilanteissa, mutta nyt piti vain keskittyä vihollisen tuhoamiseen. Syvällä majakan syövereissä kyhjötti Av eli Umbra. Hän oli aivan hiljaa ja kauhuissaan siitä mitä Kraa voisi saada aikaan. Kenellekään ei olisi pitänyt antaa tällaista epävakaata kanohia. Ei kellekään. Tai tummaa sivupersoonaa.
Erilaiset voimat sekä kuormittivat että ravitsivat varjomajakkaa. Rankaisevaa korppia. “Tämä voima. Mikset ole antanut meidän hallita tällä? Olisimme voineet tuhota Bio-Klaanin viholliset helposti. Niin helposti, omatuntoni.”
Energialataus osui Avrahk Feterraan. Ja kaikkeen muuhunkin. Kraa ampui latauksia kuin sarjaa eli hallitsemattomasti. Korppi halusi kuitenkin kokeilla jotain muuta. Hän halusi Delevan naamiosta kopioimansa supernopeuden. Uudelleensyntynyt soturi latasi tykkikäteensä säihkyvää energiaa, missä yhdistyivät plasma, telekinesia, heikennys, tuli ja jää sekä muut oudot voimat. Latautunut soturi lähti kiitämään kohti Feterraa nyrkki ojossa kuin mikäkin supersankari.
Ja hän rikkoi padon, jonka Umbra oli kanohiinsa Avra Nuin jälkeen tehnyt sen tuhovoimaa hallitakseen.
Kun pato katosi, kaikki vapautui. Kuin sateenkaarijoki olisi päässyt valloilleen. Valon erilaiset spektrit vapautuivat tuhoavana voimana, kokoelmana eri elementtejä.
Deleva olisi huutanut, elleivät kromidit olisi olleet jälleen toien kimpussa.
Kraan mekaaninen nyrkki meni läpi Feterran kuoresta kuin veitsi voista. Polttava jäänyrkki iskeytyi voimalla läpi mekaanisesta olennosta, luoden valtaisan räjähdyksen, mikä näytti kuin ydinpommiin olisi laitettu ilotulitteita. Hallitsemattomia voimasalamoita ja energiapurkauksia lensi ympäriinsä. Feterran kappaleita lensi ympäriinsä ja ne olivat tulessa, sitten jäässä ja sulivat sitten plasmaan. Lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin missään. Jäätä ja plasmaa lensi ympäriinsä eri väreissä. Ja vielä nopeutetuilla nopeuksilla. Punainen ja sininen vuorottelivat kuin tanssissa. Tuli ja jää lauloivat. Jää kirkui kun se suli, plasma höyrysi kun se jäätyi.
Ympäri alusta syttyi tulipaloja, osa aluksesta alkoi sulaa, katto oli osittain syväjäässä. Absoluuttinen nollapiste muuttui yhtäkkiä tuhansiksi asteiksi. Ja toisinpäin. Oli kuin fysiikan lait eivät toimineet ollenkaan.
Ja Mordus vain hehkui. Se repi Kraan sulkia. Aiheutti suunnatonta päänsärkyä. Kraa tunsi olevansa tulessa ja jäässä samaan aikaan. Valo ja varjo kuristivat sitä köysillään.
Mordusin voimat repivät ja rikkoivat kantta kaikkialla. Kromideita, tovereita, reaktoreita.
“Kraa kraa, kraa”, Kraa huusi hädissään. Se kylvi tuhoa ympäriinsä ja oli tuskissaan. Kuin neulat olisivat työntyneet läpi sen kallosta. Mordus alkoi hohtaa yhä kuumempana ja polttavana. Kuin kaksoisauringot Avaku ja Akuavo. Soturi oli menettänyt täysin naamionsa hallinnan. Se halusi kaiken loppuvan.
“Se polttaa. Se jäädyttää. Tunnen kaikki energiat sisälläni. Tunnen piikit lihassani, kallossani!”
Kraa halusi vapaaksi, mutta oli nyt kahlittuna tähän kärsivään ruumiiseen. Kahlittuna energioilla, joita kukaan ei voinut hallita. Hallitsemattomat energiat aiheuttivat vain tuhoa. Diskopalloenergiat jatkoivat tanssiaan ympäriinsä. Se olisi ollut kaunista, jos se ei olisi tuhonnut kaikkea ympärillään.
Plasma ja jää olivat tuhonneet Umbran tykissä olevan mekaanisen käden täysin. Musta käsi ei kestänyt miinus 273 asteen lämpötilan ja 8000 asteen lämpötilan vaihtelua. Hallitsemattomasti tykki ampui käden rippeet yhteen kromideista. Jääplasma osui kohteeseensa. Kromidi huusi tuskissaan, mutta sen huuto hukkui kaikkeuden kaaokseen.
Hohtava soturi menetti tajuntansa Mordusin yhä hehkuessa kultaista, sokaisevaa valoaan. Kuormitus oli sille liikaa. “En halua osaksi Orkesteria”, se nyyhki hiljaa, kyynelten höyrystyessä sen kasvoilta tajunnan kadotessa.
Vaikka Kraa oli kylvänyt kuolemaa, kone ei ollut sitä niittänyt.
Siinä se seisoi kartionsa päällä, epävarmasti leijuen. Feterran visiiri rätisi sinisenä. Toinen sen olkapäiden plasmalaukaisimista oli räjähtänyt ja vienyt mukanaan ylimmän käden. Sen rinnasta irvisti repeämä, ja koko ennen niin ketterä kuori oli hoiperteleva raunio.
Mutta ei, ei se hävinnyt ollut.
Arsteinin instrumentit olivat liian täydellisiä siihen.
Ja silloin sen kourat tarttuivat kaikkensa yrittäneeseen toaan.
Matoro tunsi hajoavansa ristiriitaan. Hänen piti pelastaa ystävänsä, kääntää sirujensa suunta kohti vihollisia, rikkoa korpinmusta kone ja karmiininpunaiset soturit.
Mutta jos hän tekisi sen, hän ei todennäköisesti enää saisi kiinni aluksesta… ja se oli jo valmiiksi niin vaikeaa. Hän teki kaikkensa kääntääkseen teräsjärkäleen, ja se kääntyi hitaasti, niin hitaasti… mutta se osuisi vielä torneihin.
Oliko hänen ystäviensä henget arvokkaammat kuin kaikkien niiden alhaalla olevien?
Mutta se osuisi torneihin, ja sadat kuolisivat. Matoro tiesi sen.
Miksi siis yrittää estää sitä? Miksei hän vain veisi kaikkia pahoja mukanaan, pelastaisi ystäviään ja antaisi vääjäämättömän tapahtua?
♬ Ei se ole vääjämätöntä~ ♩ ♩ Et vain uskalla uskoa~ ♩
“Auta minua, Delta”, Matoro kuiskasi, ja yritti vääntää vääjäämättömän sijoiltaan.
Jos Matoro olisi tiennyt, kuka on pelon tehnyt, hän olisi kiittänyt tätä. Sitä parempaa motivaattoria ei ollutkaan.
Nuori mies, joka olisi Jään Sotilas enää hetkiä, puristi Deltan ja Epsilonin nyrkkiinsä. Ne hohtivat sineä hänen kätensä läpi.
Ja kristallikuningatar tuli. Tuli, kuten lupasikin. Kauniimpana ja kovempana kuin koskaan. Valkean metallin särmät saivat toan kämmenen verille, mutta sillä ei ollut väliä.
♪ Säännöt eivät enää päde täällä, Mustalumi. Irrota otteesi ja syöksy~ ♪ ♪ Syöksy uskon varaan~ ♪ ♪ Muuten he kaikki k u o l e v a t ♪
Suljen sinisilmäni maailmalta, niin kuin olen aina tehnyt. Kun en näe maailmaa, se on vain sitä, miksi sen kuvittelen.
Sokeana astun alas jyrkänteeltä, vain kahden sinisen tähden varaan. Ja tunnen itseni voitokkaammaksi kuin koskaan ennen.
♪ Syöksy~ ♪ ♪ Päästä irti~ ♪ ♪ Anna minulle kaikkesi, niin teen sinusta täydellisen~ ♪
Valkeat tornit kohosivat korkeuteen. Niiden kristallipinta loisti takaisin punaista valoa, jonka aluksen hätää kärsivät moottorit saivat aikaan. Nukkuva maailma alapuolella ei enää nukkunut, vaan huusi kaaoksessa.
Coliseumin tornit olivat kuin Suuren Hengen luo kohoavat tornit. Tuhannet tehtaat puskivat usvaa taivaisiin, kuin savumerkkeinä jumalille. Onnen takaavat koneet olivat syösty epävarmaan sekaannukseen, ja monen teräsrungot makasivat romun seassa.
Aloitan taistelun todellisuudentajuni kanssa. Tiedän, että minun pitäisi tuhota se, jotta voisin tulla täydelliseksi. Totuus oli kivi Nimdan rattaissa. Minun pitäisi hylätä se. Unohtaa se. Tehdä se itse.
Tiedän, että vain siten voin pelastaa kaiken. Vain siten voi olla vielä huominen.
Mutta minä tiedän myös, etten halua enää menettää itseäni siruille.
Käteni, joka on kasvanut koko maailmaani kontrolloivaksi, tarttuu teräkseen. Alkaa vastustamaan liikettä. Pudotusta. Teräshirviön juoksu hidastuu, hidastuu, hidastuu. Sinisyys ympäröi koko maailman. Näen varjot, jotka kamppailevat ympärilläni.
Ja minä pysäytän aluksen. Juuri ennen osumaa.
Silloin tunnen veitsen pureutuvan rintaani. Kromidirauta, se uppoaa syvälle. Parkaisen, huudan kun sen sahalaita raastaa lihaani. Siruni putoavat. Vereni tahrii aluksen pinnan.
Näen, miten kansi on täynnä punaista massaa ja kromidien haarniskankappaleita räjähdyksestä. Kuulen huudot alhaalla. Törmäykseen on enää hetkiä. Jylinä kaikuu taivaanrannasta.
Tuntuuko mikään pahemmalta, kuin kuolla kesken painajaisen, jonka on itse aiheuttanut? Hiipua pois unesta ennen kuin on ehtinyt tehdä sovinnon, ehtinyt korjata virheensä?
Näen, miten vanhin ystäväni, katkerin petturini ja rakkain toverini katoaa öiseen taivaaseen korpinmustan koneen kourissa.
Tätäkö minä hain? Taistelua, taistelua jolla lopettaisin pahan? Vain sekunteja, ja minun epäonnistumiseni paino iskeytyy torneihin, sirpaloiden sadat elämät. Vain sekunteja, ja kaikki hukkuu tuleen.
Näen, miten vanha plasman toa on maassa, läpeensä hävinneenä ja hajalla. Voimien pyörre oli sortanut hänet maahan, ja yhä uudet iskut upposivat häneen.
Minä muistan, että minun pitäisi hylätä totuus. Voisin vain valita, ettei tämä ole minun totuuteni. Valita, että tekisin uuden totuuden. Painautua valkoisen valheen syliin uneksimaan parempi maailma.
Näen, miten tikari uppoaa polvilleen kaatuneen mielen toan otsalohkon, maalaten maailman kirkkaansinisellä verellä. Toisin kuin alitajunnassani, hän ei naura tai itke. Hän kuolee.
Näen, miten galvanoitu todellisuuteni iskeytyy torneihin – miten kristallinkappaleet lentävät, lävistävät, raastavat. Ne riekaloivat Deikan kehon, uppoavat hänen haarniskaansa. En kuule, mitkä ovat hänen viimeiset sanansa.
Näen, miten mielen toa kaatuu maahan silmät puhkaistuna. Hetken luulen olevani uneni kaaoksessa, mutta, tiedän sen olevan todempaa. Vai onko? Onko se niin totta, että se… se… tapahtui?
Tunnen terän lävistävän niskani haarniskalevyjen välistä. Yritän tavoitella siruja, jotka ovat pudonneet eteeni, sinisen veren lammikkoon. Kolmas isku syöksee minut mustuuteen, ja romahdan kasvoilleni.
Tahdoin elää, kuin tuolla jossakin hämärän takana olisi tarkoitus, tehtävä ja tekijä. Tahdon myös kuolla niin.
Tornien kristallipinta särkyy aluksen iskeytyessä niihin. Reaktorit sulavat. Kylmyys tulee.
“TIK TOK…” “Muista, rakkaani!” ♬ kaikki loppuu ~♬
“TIK…” “M U I S T A r a k k a a n i…” ♬ k a i k k i loppuu ~♬
Toan nimi oli Lufeke, eikä hän ollut onnellinen. Hän oli itse asiassa hyvin surullinen — tai olisi ollut, mikäli olisi osannut peloltaan ajatella, mitä oli olla surullinen. Hänen oli ollut määrä turagoitua vanhan turagan jäädessä eläkkeelle — ja antaa toavoimansa jollekulle kylän matoralaisista. Hänestä oli määrä tulla kylän johtaja.
Se oli ollut pelkkä pohjoinen kalastajakylä, jonka asukkaat eivät olleet uskoneet Bio-Klaanin varoituksia kaikkialle levittäytyvästä nazorak-armeijasta. Lähestulkoon kaikki muut pohjoisen saaret olivat heidän mukaansa jo torakkain vallan alla. Turaga ei kuitenkaan ollut halunnut hylätä heidän koko elämäänsä.
Bio-Klaani oli ollut oikeassa siinä, että jokin oli tulossa. Mutta se jokin ei ollut lauma torakankaltaisia raheja.
Ei.
Lufeke katseli sitä, mikä oli ollut ennen hänen kylänsä. Sen tilalla kasvoi nyt jotakin todella häiritsevää ja niin, niin väärää. Jokainen matoralainen rakennus oli pyyhitty pois, ja tilalla seisoi saatanallisen arkkitehdin epäpyhä taidonnäyte: mustasta materiaalista, kenties obsidiaanista, rakennetut piikikkäät goottilaistornit kohosivat palaneen maan pinnasta kuin jäävuorenhuiput merestä. Jostakin hopeanvärisestä, Lufekelle tuntemattomasta metallista — ja tämä oli paljon sanottu, sillä hän oli raudan toa — sekä irvokkaasta orgaanisesta punertavasta lihasmassasta kokoon kursittuja lonkeroita kohosi sieltä täältä tornien seinistä sekä maasta itsestään. Korkeimman tornin huipulta kohosi antennia muistuttava pitkä musta siima, jonka ympärillä leijui tasaisin välimatkoin mystisesti missään kiinni olematta violetteja renkaita. Jos ne eivät olisi näyttäneet lasilta, Lufeke olisi uskonut niiden pysyvän antennin ympärillä magneettisten voimien avulla. Taivaalle ympäri saarta lentelivät Kerubit, helvetilliset ramat kuin suoraan itsensä Karzahnin omista painajaisista revityt. Ne pysyivät kaukana torneista ja kiersivät saarta kuin vartioiden.
Kaikkea tätä raudan toa katseli yhdestä näistä mustista torneista. Hänet oli sidottu kiinni X:n muotoiseen metallitelineeseen — ja lisäksi hänen raajansa oli naulattu kiinni siihen: kiviset vaarnat oli lyöty läpi hänen kyynärvarsistaan ja pohkeistaan… haarniskaa, lihaksia taikka luita säästelemättä. Mitä ilmeisimmin naulat olivat kiveä, jottei hänellä olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hallita niitä elementtivoimillaan. Lisäksi metallinen asia, johon hänet oli kiinnitetty näin kivisin vaarnoin ja prototeräksisin ketjuin, oli sitä samaa metallia, jota hän ei kyennyt nimeämään lonkerotorneista. Arkkitehdin tietäen raudan toa ei ollut yllättynyt. Jos hän olisi saanut vapaasti arvata, ketkä kykenisivät löytämään taikka valmistamaan ennennäkemättömiä alkuaineita, hän olisi osunut oikeaan.
Raudan toa katseli näkyä ja vihasi sitä. Vihasi sen luojaa ja vihasi noita Mustia Insinöörejä, jotka hänen ympärillään näpyttelivät näppäimistöjään suurten näyttöpäätteiden ääressä. Torninhuippu, jossa hän virui, oli alaltaan muutaman kymmentä neliömetriä. Hänen telineensä oli raahattu sen reunalle, jotta hän näkisi, mitä hänen saarelleen tapahtui.
”Niin suloista, eikö olekin. Yksikään matoralaisistasi ei ole enää elossa. Turaganne on poissa päiviltä. Kaikki tämä taitaa tarkoittaa, että olet kylänvanhin jo ennen turagaksi muuttumistasi, rakas ystäväni.”
Ääni oli pehmeä. Pahansuova mutta pehmeä. Nautiskeleva. Se kuului hänen takaansa, joten hän ei saanut käännettyä päätään, jotta olisi nähnyt puhujan.
Mutta kukapa muukaan se olisi voinut olla kuin Arkkitehti itse.
”Kerro minulle nimesi, toa.”
”En.”
Oli virhe kieltäytyä. Jokin repi väkivaltaisesti hänen mielensä auki ja otti vastauksen vastoin hänen tahtoaan. Hän ei ollut osannut varautua sellaiseen lainkaan, vaikka hänen ystävänsä, mielen toa, jonka kanssa hän oli varttunut matoranina, oli häntä varoitellut aina vihamielisistä mielenvoimain käyttäjistä. Tätä hän ei ollut osannut kuvitella. Hänen aivokudoksensa vuosi verta, tai siltä hänestä tuntui.
”Voi, pääkipu on aina psykosomaattista. Aivoissa ei ole kipureseptoreita”, demoni sanoi. Toa irvisti ja sylkäisi alas tornista.
”Lufeke”, demoni maisteli sanaa. ”Raudan toat ovat hyödyllisiä olentoja. Minä löydän sinulle vielä monta käyttötarkoitusta.”
Olento saapui toan vierelle, jolloin tämä näki hänet. Vyötäröstä ylöspäin valkeassa haarniskassa oli siellä täällä upotettuna purppuraisia jalokivimäisiä monitahokkaita, jotka kimmelsivät hennossa auringonlaskun valossa. Monitahokkaiden ympärillä pullisteli mustia suonimaisia asioita. Valkean yläruumiin haarniskan erotti alaruumiin haarniskasta, joka sen sijaan oli musta, nahkainen vyö, jonka soljesta katselivat pienet elävät kauhistuneet kasvot, jotka huusivat armonaneluita mykällä suulla.
Siellä täällä alaruumiin mustasta panssarista pilkotti pieniä metallinpalasia erilaisissa asennoissa, ikään kuin joku olisi ne iskenyt siihen ja jättänyt paikalleen. Samaa metallia kuin tuntematon rakennusmateriaali torneissa ja demonisissa lonkeroissa. Selässään pimeyden herralla oli pari tummanvioletteja repaleisia siipiä, jotka muistuttivat kovin Kerubien vastaavia lepakkomaisia lentoraajoja. Päässään langenneella enkelillä oli Kanohi Avsa, jonka karmeilla kasvoilla virnuili demoninen krokotiilinvirne.
”Minä puolestani olen Makuta Abzumo”, pimeyden herra lausui samalla nautiskelevalla äänellä kuin aiemmin ja siveli raudan toan käsivartta valkealla kämmenellään. Toa kiinnitti huomionsa makutan pitkiin mustiin kynsiin, joiden tarkoitus oli hyvin todennäköisesti raadella. Oli virhe miettiä, mitä niillä oli tarkoitus raadella, sillä hänen mielensä ei ollut makutalle suurikaan vastus.
Tuskallisen tutustumishetken jälkeen Lufeke toivoi, ettei olisi koskaan astunut ulos kanisteristaan synnyinsaarellaan.
Neljä Mustaa insinööriä raahasi raudan toan alas tornista Abzumon kääntyessä viidennen insinöörin hänen eteensä tuoman ilmassa häilyvästi leijailevan näyttöpäätteen puoleen. Näytöllä oli staattinen kuva Harmaasta Aineesta ja sen vieressä spektogrammi, joka värähteli hieman häiriöäänistä.
”Aine”, makuta totesi monotonisesti. ”Miksi videopuhelu, jos et aio antaa videokuvaa?” ”Valtias, syy ei ole minun, vaan ilmeisesti se on oletusasetus.”
”Voivatko vahkit havaita sinut?” ”En usko, valtias. Minulla on täältä lyhyen kantaman yhteys merellä olevaan alukseen, kaiketi neutriinosäteilyä, uskoisin. Ja sieltä radioyhteys sinne. Yhteys vaatii erittäin pieniä datapaketteja, joten videokuva ei valitettavasti onnistu.”
”Aivan, aivan”, Abzumo sanoi ja nyökkäsi. Musta Käsikään ei olisi loistonsa päivinä havainnut puhelua, ellei olisi tiennyt tarkasti, mitä etsiä. ”Mikä on Metru Nuin tilanne, Aine?” ”Herrani, olen kaivellut hieman, ja täällä tapahtuu merkillisiä asioita. Käsittääkseni vahkeilla on ollut joitain ongelmia. Lisäksi Bauinuvan parantolassa on tapahtunut murha.”
”Vai murha. Ei ole ennennäkemätöntä suurkaupungissa, Aine.” ”Valtias, tämä on Metru Nui.”
”Toden totta, Aine. Entäpä Zairyh?” ”Hän otti minuun yhteyttä, kuten oli tarkoituskin. Ja käsittääkseni klaanilaiset ovat nyt Aft-Amanaksi kutsutussa… entisessä mielisairaalassa. Jonne he menivät käytyään Bauinuvassa.”
”Ja uskot tämän murhan liittyvän asiaan?” ”Kyllä, herra. Zairyhin raportin mukaan klaanilaisten perässä voi olla muitakin tahoja kuin me.”
”Mitä muita tahoja?” ”Zairyh ei kokenut asiakseen selittää.”
Makuta pudisteli päätään hieman, ennen kuin vastasi: ”Jatka hyvää työtä, Aine. Luotan siihen, että Zairyh pitää oman osansa sopimuksesta, vaikka onkin vähäsanainen.” ”Kyllä.”
Aineen kuva katosi näytöltä ja spektogrammi lakkasi värähtelemästä kokonaan. Puhelu oli katkennut. Abzumo viittasi kädellään näyttöä poistumaan, ja sen tuonut insinööri vei sen pois.
”Yhteys Seppään”, Abzumo kivahti vaativasti ja sai liikettä insinööreihin.
Kaksi mustaa insinööriä työnsi hänen eteensä aavistuksen verran lattian yläpuolella (mahdollisesti leijuntakanokalla toimivan) leijuvan metallitelineen, johon oli kahlittu vahki. Vahkin raajat oli revitty väkivaltaisesti irti niin, että jäljellä oli pelkkä torso ja siihen kiinnittynyt pää. Pää ei myöskään näyttänyt olevan kovin kunnossa, sillä se oli repeytynyt auki ja näytti valtavalta kidalta.
Vahkin leuat nytkähtivät hieman valkoisen himmeän valon syttyessä sen kallon sisälle. Äkillinen liike sai muutaman pisaran kirkasta massaa valumaan mekaanisen takaraivon raoista. Ääni, joka seurasi vahkin käynnistymistä muistutti etäisesti tuskallista kirkumista.
Yhteys, joka vahkiin muodostui, kävi läpi prosesseja, jotka rikkoivat jokaista perinteistä kommunikaation sääntöä. Jos entisessä lainvalvojassa olisi ollut edes rippeitä sen keinotekoisesta tietoisuudesta, olisi sen tajunta hetkeksi hukkunut viisarien raastavien iskujen alle. Mutta todellakin vain hetkeksi. Kellot työskentelivät nopeasti. Valkoisten valojen tasaannuttua vahkin silmäviiruihin se hiljeni ja käänsi jakamattoman huomionsa kohti Abzumoa.
”Kovin kaunis alkuilta, eikö vain”, kuului mekaanissävyinen puhe vahkin suun tavoin liikkuvista leuoista. Sävy mekaanisuuden takaa omasi kuitenkin orgaanisemman lähteen. Moniääninen olemus epätavallisen keskustelun toisessa päässä puhui ensimmäistä kertaa päiviin.
”Seppä! Viime kerrasta onkin hetki”, makuta totesi hyväntuulisesti virnistellen. ”Metru Nuilla kuulemma tapahtuu paljon.”
”Katseemme siis kohdistuvat samaan, vanha tuttu. Odotan itsekin mielenkiinnolla tapahtumien kulkua.”
Jokaisen sanan myötä mekaaninen sävy häivyttyi taaemmaksi ja merkillinen yhdentoista äänen massa otti valtaa leukojen liikkeestä.
”Tämänhetkisten tietojeni mukaan minua suuresti kiinnostavat bioklaanilaiset ovat Aft-Amanan hylätyssä parantolassa. Mutta käsittääkseni heidän kannoillaan on muitakin tahoja, joista agenttini ei kyennyt tarkemmin informoimaan. Osaatko valottaa asiaa, ystäväiseni?”
Vahkin leuat päästivät äänen, joka muistutti lihan repeytymistä. Seppä oli repinyt itsestään jotain irti. Kenties pitääkseen itsensä järjissään keskustelun ajan.
”Varjotun väkeä, paljon. Tunnen joukkion. Heidän läsnäolonsa saattaa aiheuttaa komplikaatioita monella taholla. Yksi omistani tarkkailee heitä varjoista.”
”Sillä kirotulla draakinperkeleellä on tapana sotkea itsensä mukaan kaikkeen”, Abzumo kirosi. ”Onko muita yllätyksiä tiedossa?”
Oli harvinaista, että Seppä epäröi sanoissaan. Nyt kuitenkin seurasi lyhyt pohdiskeleva hiljaisuus. Oli, kuin yhdentoista mestari olisi halunnut varmistaa ettei kukaan muu kuulisi häntä.
”Kaikkinäkevä on… huolissaan. Hän puhuu Sanansaattajasta. Kokonaan uudesta ryhmästä, joka olisi noussut syvältä Metru Nuin haudoista. Hän ei puhu siitä tarkoin, mutta en sulje pois mahdollisuutta, että Käsi olisi nousemassa uudelleen.”
”Minä luulin, että Killjoy on kuollut. Voiko Käsi nousta ilman häntä?”
”Kenraali on valitettavasti yhä keskuudessamme, joskin hänen tuhon jälkiään on helppo seurata. Hän ei ole ongelma, mutta hänen ja toien suurkaupunkivierailulla on ollut odottamattomia vaikutuksia. Valkoinen puhuu vahkista. Kenraalin tyttärestä. Arvaamaton ja vaikea jäljittää. Hänen nousunsa tekee entistäkin tärkeämmäksi sen, että yhteistyömme laitetaan täytäntöön ripeästi. Sanansaattaja tulee puhdistaa ennen kuin hän pääsee jäljille siitä, mitä me täällä teemme.”
Abzumo näytti mietteliäältä. Hän rupesi kävelemään hitaasti vahkitelineen ympäri katsellen auringon viimeisiä säteitä, jotka katosivat horisonttiin. ”Ehkä on parasta ryhtyä valmisteluihin heti. Kenties meidän olisi syytä tavata ja alkaa tehdä hieman tiedettä, Seppä.”
Vahkista kuului taas repeytyvä ääni ja karjahdus, joka aiheutui syvälle rintakehään uppoavista objekteista puhelun takaa. Hetken hengitystään ja persooniensa kaaosta tasattuaan puhe palasi takaisin makutan keskuuteen.
”Kyllä vain. Ensimmäiset testiyksilösi suoriutuivat erinomaisesti Klaanin saaren tehtävällään, vaikka heidän… kohtalonsa olikin odotettua verisempi. Lienet jo saanut toiveeni seuraavista yksilöistä? Uusimmat vapaaehtoiset soveltunevat tarkoituksiisi?”
”Olen erittäin avomielinen uusille toivoille, jotka uhrautuvat hyvän tarkoituksen puolesta.”
Vahkin leuat muodostivat ilmeen, jota olisi korkeintaan vahingossa voinut uskoa virnistykseksi. Jonkinlainen erillinen koneisto sen kallossa veti valuvaa massaa takaisin sen sisälle.
”Entä kuinka ovatkaan lahjani suoriutuneet kokeiluistasi? Xia on valmis aloittamaan täysimittaisen tuotannon, mikäli tuote miellytti tarpeeksi.”
”Olen erittäin tyytyväinen. Minulla niille jo suunniteltuna paljonkin käyttöä. Ja voit olla varma, että käyttötarkoitukseni niille palvelevat meidän molempien etuja.”
Koneesta kuului vastaukseksi vain tyytyväinen korahdus. Tulevaisuus näytti Valkoisenkin hovissa kulkevan haluttuun suuntaan.
”Otan yhteyttä uudestaan, kunhan Metru Nuin tilanne on hieman selkeytynyt. Hyvää illanjatkoa, Ficus”, Abzumo sanoi ja kääntyi selin vahkiin.
Mekaaninen pää nyökkäsi ja sitten sen alaleuka valahti veltoksi. Valkoisen valon paetessa teräksisestä olemuksesta, olisi tarkkaan kuuntelemalla voinut kuulla sekuntien tikityksen, jotka vaimenivat lopulta täydelliseen hiljaisuuteen. Vahkin pää retkahti elottomana sivulleen. Mustat insinöörit tarttuivat jälleen telineeseen ja vetivät sen mukanaan.
Makuta käveleskeli pohdiskelevasti tornin reunalle ja katseli pientä valtakuntaansa. Kerubit olivat kadonneet näkyvistä pimeyden vallattua maiseman. Serafi laskeutui tornin huipulle, Abzumon viereen, siivet ruumistaan peittäen – ikään kuin suojautuen kirkkaudelta, jota tämä ei säkenöinyt.
”Herrani ja valtiaani!” se kirkui suojellen kasvojaan niin ikään, kun makuta kääntyi tämän puoleen.
”Serafini”, makuta sanoi. ”Mikä on saaremme tilanne?”
”Herrani ja valtiaani, Asema III on valmistunut aikataulussa. Muu arkkitehtuuri on myös valmis.”
”Mainiota.”
Hetken makuta vain tuijotti merelle. ”Serafi, eikö olisi helppoa, jos Pimeyden metsästäjät ja Bio-Klaanin hölmöt vain tuhoaisivat toisensa, ja sirut saisi poimittua helposti heidän raadoistaan?”
”Herrani ja valtiaani”, Serafi vastasi, ”te olette täydellinen. Te revitte sirut heidän elävistä käsistään ja tuhoatte kerettiläiset!”
”Alan olla vakuuttunut, että Kuralumi on varteenotettava vastustaja. Aliarvioin hänet kerran, en tee sitä toistamiseen.”
”Herrani ja valtiaani, olette virheetön!”
”Kuralumella on pian mahdollisesti kaksi Nimdan sirua. Voi olla jo tälläkin hetkellä. Se voi tehdä hänestä hyvin vaarallisen.”
”Herrani ja valti-”
Makuta viittoi saatanallista enkeliä vaikenemaan. Kuralumi oli upottanut hänen Arkkienkelinsä meren pohjaan. Kuralumi oli kerran ollut vähällä turmella hänen suunnitelmansa.
Ei. Kuralumi ei ollut niin kykenevä. Vaan joku muu oli. Abzumo hymyili. Totuus oli paljastunut Arkkienkelin taistelussa. Matoro ei ollut päänsä sisällä yksin ajatuksineen, ei suinkaan. Kuinka elävästi hän sen muistikaan…
Arkkienkelin taistelu
Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.
Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.
Abzumo heräsi keskeltä lumihankea. Hän nousi istuma-asentoon hieman pöllämystyneenä tilanteen saamasta käänteestä.
”Mitä.”
Kaikkialla oli valkoista, aivan liian valkoista. Sokaisevat lumikinokset hohtivat hänen edessään, hänen takanaan, kaikkialla hänen ympärillään, ja puiden takaa paistava aurinko sokaisi hänet heijastaessaan säteensä kinoksista. Huomionarvoista oli, että puut olivat sysimustia, ikään kuin hiilestä veistettyjä. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisoivat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
”Mikä hitto”, makutan suusta pääsi jälleen erittäin epäabzumomaisesti. ”Missä ja miten.”
Lumi jatkui silmänkantamattomiin. Nietokset olivat koskemattomia, puhtaita kuin viaton vasta ruumiista irti leikattu aivokudos, joka on juuri käynyt läpi puhdistusoperaation. Tuuli kävi leudosti. Luminen valkeus jatkui silmänkantamattomiin, kenties loputtomiin, mutta se ei suinkaan ollut autiomaa, kaukana näkyvät vuoret paljastivat sen. Ehkäpä niiden takana sitten nietokset jatkuisivat maailmain ääriin.
”Minun pitäisi varmasti toivottaa sinut tervetulleeksi”, sanoi rauhallinen, syvä ja matala ääni yhtäkkiä tyhjyydestä, kenties kaikkialta makutan ympäriltä. Ehkä se oli lumi, joka puhui? Ehkä vuoret kuiskailivat hänelle tervetulotoivotuksia matkojen takaa. Yhtä kaikki hätkähtäen rajusti yhtäkkistä muutosta kuuloaistein havaittavassa ilman väreilyssä Abzumolta pääsi jälleen erittäin epäabzumomainen interrogatiivipronominien ketju.
”Kuka. Missä.”
”Oh, sinä et siis tunnista minua?” ääni kysyi selvästi huvittuneena. Tuuli pyörteili ja heitti hienojakoista lunta Abzumon kasvoille niin, että tämä tyrskähti. Ääni oli tuttu mutta unohtunut – ja ennen kaikkea odottamaton.
”Olen kaltaisesi itsekin”, ääni jatkoi.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli lunta päältään. Hän kiinnitti huomiota vasta huomaamiinsa lumettomiin laikkuihin siellä täällä ympärillään. Paljastunut ruoho oli kukoistavan vihreää, ei lainkaan kuten korpinmustat kuusipuut vähän matkan päässä.
Sitten hän havaitsi ruoholla selin Abzumoon istuvan hahmon. Hänen mustavalkea kehonsa ja valkoinen kanohinsa olivat täynnä teriä ja rumia, tappavia metallinpalasia. Se ei ollut elegantti makuta-haarniska, se oli kuin kymmenistä haarniskoista kokoon parsittu olemus.
Ja se oli vangittu paksuilla punaisilla kahleilla. Tiukasti. Jääpylväät, joihin hänen siteensä menivät, olivat kokeneet kovia. Niiden jäiseen pintaan oli kaiverrettu satoja kolmioita, kaikki tasasivuisia ja muinaisin kirjaimin koristeltuja. Muodot kattoivat pylväiden jokaisen pinnan, jolle vanki vain ylsi.
”Mutta ei, minä en ole sinun veljesi.” Ääni ei ollut mitään, mitä Abzumo muisti kuulleensa. Se tuntui olevan täynnä ristiriitaisia tunteita.
”Sinä… olet makuta. Makuta vangittuna toan mieleen”, Abzumo vastasi astellessaan lähemmäs. Hän kiersi jääpylvään nähdäkseen olennon kasvot. Ne kuuluivat jollekulle, jonka hän oli joskus tavannut. Rauhalliset, seesteiset kasvot, joita halkoivat langenneiden enkelien kapeat silmät.
”Minä tapoin sinut, Itroz”, makuta lopulta sylkäisi.
Kahlittu katsoi pitkää pahan enkeliä kuin muistellen. ”Niin”, hän lopulta vastasi. ”Niin siinä taisi käydä.”
”Mutta ilmeisesti selvisit”, kahlitsematon jatkoi. ”Kysyttäväkseni jääkin ilmeisesti, miten. Ja miksi.”
”Tunnet varmasti ne teoriat, joiden mukaan kaikki elämä on psyykkistä. Kehot ovat vain ajatusten työkaluja. Tietysti tunnet, olethan makuta. Luulet tietäväsi kaiken, koska osaat luoda elämää. Mutta tosiasiassa sinäkään et ole löytänyt keinoa päästä eroon antidermiksen kahleista ja kehittyä pelkäksi materiaalisesta maailmasta erillään olevaksi mieleksi.”
”Olit aina hieman omalaatuinen persoona, Itroz”, Abzumo totesi kylmästi. ”Oletetaan, että olet olemassa pelkkänä tietoisuutena. Missä sinä olet? Asutatko Kuralumen mieltä hänen seuranaan – ilman, että hän muka edes huomaisi sitä?”
”Mielen Prinssi kyllä tietää minusta. Mutta hän ei halua tietää. Hän… vierastaa minua. Uskottelee, ettei minua olisi. Sokeuttaa itsensä, niin sanotusti.”
”Mielen Prinssi! Ha ha ha! Typerä hölmö, joka sekaantuu mahtavampien olentojen asioihin ja maksaa siitä vielä hengellään!”
”Sanoo mahtavampi olento, jolla vaikuttaisi olevan suuria vaikeuksia toan voittamisessa”, makuta maassa vastasi.
Abzumo kyykistyi niin, että hänen kasvonsa laskeutuivat Itrozin tasolle, ja siveli kädellään jäistä pylvästä hienovaraisesti. ”Hienoa symboliikkaa tuon avatarin valinnassa, veli”, hän sanoi maireasti. ”Oletko todella niin vanki kuin annat olettaa? Vai hallitsetko sinä tätä mieltä? Miksi minulla on vaikeuksia voittaa toa? Ehkä minulla ei ole.”
”Toa on sulkenut minut syrjään. Kahlinnut minut sillä, mitä luulee kohtalokseen. Hän kuulee vain kuiskaukseni. Ohjastukseni”, särkynyt enkeli vastasi. ”Sinä kamppailet vain toaa vastaan, Makuta Abzumo. Ja sinä häviät hänelle.”
Abzumo ei vastannut mitään vaan nousi ylös ja alkoi saapastella ympäri Itrozia kahlitsevia pylväitä.
”Minä olen Ath!” hän karjaisi yhtäkkiä aivan Itrozin pään vieresssä. ”Kurjat temppusi eivät pysäytä minua, ei varsinkaan säälittävä nukketoasi!”
”Eivät ne ole minun temppujani”, kahlittu vastasi. ”Ne ovat hänen. Hänen mielensä. Hänen nukkensa.”
Koko mielimaisema pimeni hetkeksi, ja muuttui pimeydeksi ja veden kohinaksi. Valkoisen Käden eleettömäksi hahmoksi. Mustan Suun posliinisiksi kasvoiksi.
”Ja olet saattanut herättää ne.”
Ennen ympäristön palautumista lumiseksi aukeaksi Abzumo näki niistä vilauksen. Jokaisesta.
”Minua eivät kiinnosta Avden lelut”, makuta tuhahti. ”Kuralumen naamio. Se on kovin tutun näköinen, Itroz.”
”Uskon, että olet nähnyt sen aiemminkin. Kenties Destralilla, minne sen veit, kuin kissa vie isännälleen kuolleen rotan.”
”Aivan, Nimda-jäljitelmä mitä ilmeisimmin. Hah, olisi pitänyt tietää.”
”Kalpea jäljitelmä, pahoin pelkään. Mutta kenties se oli tarpeeksi sytyttämään toaan pohjaton himo löytää Nimda. Hän uskoo sen olevan hänen kohtalonsa.”
”Ja epäilemättä säilyttämään sinun mielesi, kunnes kykenit siirtymään toan mieleen”, Abzumo sanoi myrkyllisesti.
”Kenties niin”, Itroz vastasi. ”Tai kenties se olikin Ath, joka minut pelasti, tai ehkä olen vain toan mielen tuotos, varjo kauan sitten kuolleesta. Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?”
”Pidä epistemologiset näkemyksesi omana tietonasi, veljeni. Kun minulla on kokonainen Kanohi Nimda, minä päätän, mikä on mielen tuotosta ja mikä todellista.”
”Ja mikä tulisi olemaan todellista?”
Sairas virne hiipi Abzumon kasvoille. ”Minä.”
”Kenties se on jo kaikki, mitä on”, makuta vastasi. ”Ehkä me kaikki olemme omien pikku maailmojemme jumalia, mutta emme vain tajua sitä? Olen aina pitänyt ajatuksesta, että Nimdan ainoa voima on avata silmämme ja näyttää meille, mitä olemme jo valmiiksi. Että sen voima olisi näyttää, mikä on totta.”
”Vaikka Nimda saisi sinut uskomaan, että jokin on totta, on edelleen aivan yhtä epätodennäköistä, että totuus on se, mitä valaistuttuasi uskot.”
”Tiedolla ei ole merkitystä, Makuta Abzumo. Et voi koskaan tietää, et sokeana ilman Nimdaa. Pohjimmiltaan kaikki on vain uskoa asioihin. Usko, että aurinko nousee yön tultua, on yhtä lailla uskomista kuin usko Punaisen tähden valaisemaan kohtalon polkuun. Se on syy, miksi siru on niin tavoittelemisen arvoinen, makuta. Se tekee uskosta totta.”
”Näkemyksesi ei pohjimmiltaan eroa omastani lainkaan, Itroz hyvä. Mikä on todellista ja mikä ei? Mihin uskoo, mihin ei? Sama asia, jos mitään ei voi todella tietää.”
”Totta puhuakseni, te haluatte käyttää sirua aivan samoihin käyttötarkoituksiin, sinä ja Mielen Prinssi. Te haluatte kontrolloida kaikkea ympäröivää maailmaa ja tehdä siitä haluamanne. Sinä oman pikku leikkikenttäsi, hän oman ideansa utopiasta. Teillä on vain yksi ero.”
”Ja mikähän se mahtaa olla, arvoisa mielitutkija?” Abzumo kysyi ivaa tihkuvalla äänellä.
”Sinä naurat kohtalolle ja uskot voimaan. Hän uskoo, että se on hänen kohtalonsa. Ja silloin se on hänen Kohtalonsa, etkä sinä tai kukaan muu voi tulla hänen tiellensä.”
”Hänen kohtalonsa voi muuttua erittäin radikaalisti ennen loppua, veliseni. Ennen hänen loppuaan. Ennen sinun loppuasi.”
”Kohtalo on kiveen hakattu. Se on osa määritelmää. Se on mitä tulee tapahtumaan, ei mitä voi tapahtua.”
”Jos et jaksa uskoa siihen, että tekosi eivät ole Suurten Olentojen ennalta ohjelmoimia, en yhtään ihmettele, miksi annoit itsesi tuhoutua.”
”En puhunut Suurista. Puhuin vain kohtalosta. Ja kohtalon kirjoittaja on se, joka siihen uskoo. Hän uskoo, että hänen kohtalonsa on saada Nimda, ja Nimda tekee uskosta totta.”
”Olen tappanut liian monta toaa, jotka ovat tavoitelleet jotain kohtalokseen uskomaansa, jotta voisin itse uskoa. Olen melkein pahoillani, Itroz.”
”Montako sellaista toaa olet tappanut, joilla on ollut Nimda?”
Abzumo, joka oli vielä hetki sitten ollut Itroziin selin, kääntyi nyt hitaasti tätä kohti silmät kiiluen. ”Väitätkö sinä… Mutta juurihan itse totesit, että kohtalo… ei. Minä en lähde tähän, Itroz. Toallasi on Nimdan siru, mutta se ei pysy hänellä pitkään. Minä riistän sen häneltä, ja hän saa maksaa kaikesta siitä vaivasta, jota on minulle ehtinyt aiheuttaa.”
”Kuten sanot”, Itroz myhäili vastaukseksi. Ääni kuulosti miltei jään toan omalta. ”Jos se riittää peittämään pelkosi. Onnea erään kaksi, Makuta Abzumo. Tulet tarvitsemaan sitä.”
”Olkoon kohtalosi puolellasi, Itroz”, Abzumo sylkäisi. ”Tämä ei ole jäävä viimeiseksi kohtaamiseksemme.”
Tulevaisuus
Valehtelijoiden maailmassa valehtelija on kuningas.
Itsepetoksen maailmassa jokainen on valtias.
Paitsi yksi heistä, jonka suuri sukeltaja oli surman portteja päin lyönyt.
”DELEVA!”
Omista murtuneista luistaan välittämättä Umbra säntäsi maahan tuupertuneen ystävänsä luokse. Sukeltajan tyrmännyt plasman toa oli heikkona, hengitti niin kovin vaimeasti ja availi suutaan vain vapauttaakseen lisää puistattavia veriysköksiä.
“Äkkiä! Parannuskivi tai jotain!” Umbra huusi epätoivoisena. Deleva ei saisi kuolla tänne painajaisten parantolaan. Deleva… Deleva ei saisi kuolla.
Matorokin havahtui ajatuksistaan, kuningattarensa kauniista sanoista. Hänen petturinsa. Siinä hän oli, ikuisuuden jälkeen. Sanaakaan sanomatta jään toa irroitti sinisen kivensä haarniskastaan, siitä Epsilonin vierestä, ja heitti sen Umbralle.
Jään toan katse oli poissaoleva. Kylmä.
Edes kaiken Aft-Amanassa näkemänsä jälkeen hän ei pystynyt katsomaan petturiaan silmiin.
“Kiitos”, Umbra sanoi ääni hiljaa väristen ja otti sinisen kiven käsiinsä. “Antakaa kaikki anteeksi! Minä sain tämän kaiken aikaan”, varjon elementaalienergia alkoi virrata siniseen parannuskristalliin kun langennut soihdunkantaja asetti sen ystävänsä sydänvalolle.
“Ei mietitä sitä nyt”, jään toa kuiskasi miltei ääneti päätään pudistaen, ja veti syvään henkeä. “Kapura, käsittääkseni sinä tunnet paikat yllättävän hyvin. Osaatko kertoa, miten pääsemme täältä pois?”
Tulen toa tuijotti jääveljeään kulmat kurtussa sekä päätään pyöritellen. Eikö hän voisi päästää jo irti?
“… suoraan sanottuna en ymmärrä, miksi minun pitäisi tietää oikea tie”, mutisi Kapura, “mutta loogisesti voin veikata, että idänpuoleinen ovi vie johonkin järkevään. Muut ovat liian pieniä.”
Umbra piteli kämmentään parannuskiven päällä ja syötti siihen elementaalienergioitaan. Savumaiset varjot tanssahtelivat kiven sinisen hohteen ympärillä, kun hän kiinnitti sinisen kristallin Delevan haarniskaan. Sen olisi autettava. Sen olisi pakko auttaa. Mutta nyt hän ei voinut kuin odottaa.
Ja odottaessan hän vihdoin tohti katsella ympärilleen. Huone, johon raivohullu kalaolento oli heidät ajanut oli sekasorrossa. Kirjahyllyjä oli kaatunut ja suuria muuttolaatikoita lojui levällään pinoissa hylättyinä, ja… Toa pani merkille takaseinällä olevat kanisterit, jotka näyttivät varsin tutuilta. Yksi oli haljennut keskeltä riekaleiseksi metalliksi, ja sisältö oli tyhjän mustaa. Ilmanautin koko huonetta ravisuttanut kaatuminen oli pyörittänyt yhden sellaisen lähemmäs. Kanisterit… niitä oli ollut kylmiössä!
Toan uteliaisuus heräsi ja hän lähti tutkimaan yhtä. Ne paljastuivat raskaiksi kaasupulloiksi. Tummanvihreän metallin kyljessä oli punaista tekstiä varoitusleimalla.
”KOEMATERIAALI
Cr.s.6 100%”
Mitäköhän sekin tarkoitti, varjojen soturi mietti. Se ei sanonut hänelle mitään. Ja Matoronkin katse oli juuttunut tutkimaan samaa.
“Tohtori”, Matoro kääntyi Cehayan puoleen vilkuillessaan ympärilleen. “… mitä… mitä täällä tehtiin? Mitä tämä on?”
Naistohtori yskäisi hiljaa. ”Minulla… minulla ei ollut vaihtoehtoja. Se oli kaupungin valtaapitävien ajatus. Heillä oli… kokeellinen lääke. Jotain mullistavaa.”
Matoron täytyi kumartua lähemmäs Kapuran olkapäällä makaavaa tohtoria, joka tuntui hakevan sanojaan pitkään. ”Pysykää… pysykää kaukana noista pulloista. Meillä ei ole aikaa.”
Jään Sotilas oli sanomassa jotakin, mutta repivä ääni jähmetti hänet. Se ääni.
Ei, tämän hän tiesi jo. Tästä hän oli varma. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut!
Ei, sitä ei ollut.
Mutta miksi se kuului silti?
“Lähdetään”, jään toa sai sanotuksi. “A-auttakaa Delevan kanssa”, hän käski nostaessaan vanhaa toaa hartiaansa vasten, eikä se ollut helppoa. Mies olisi painanut liikaa yhdelle heistä kannettavaksi jo ilmankin KAL-puoliskoaan, mutta Umbra harppoi nopeasti jään toan luokse ja otti haavoittunutta toaa toisesta hartiasta.
Hämärän lyhty vilkaisi siruista kirkkaana hohtavaa ystäväänsä silmiin, mutta ystävä katsoi vain hänen lävitsensä. Valon toasta tuntui pahalta, todella pahalta. Jäärailo oli heidän välissään, ja vaikka sitä yritti miten kiertää, paljastui aina vain uusi railo. Mutta nyt heidän välillään olisi edes Deleva, eikä tämä saanut pudota siihen railoon.
Yhdessäkään he eivät saaneet plasman soturia liikkeelle kovin nopeasti. Delevassa ei ollut enää hiventäkään voimaa auttaa.
Cehaya supatti jotain Kapuran korvaan. Tulen toa vilkaisi Matoroa. “Voimmeko tehdä mitään metsästäjän hyväksi? Vaikkakin”, Kapura mutisi ja vilkaisi kultaista taskunaurista, joka ei vieläkään käynyt, “meillä ei todellakaan ole kamalasti aikaa.”
Jään toa vilkaisi tiedotonta syväläistä ja huokaisi. “Hänellä on rauha”, Matoro vastasi tosiasioiden pakottamana.
Delevalla ei ollut. “Näkee kaiken, näkee minut”, puolikuollut puoliepäkuollut sopersi hiljaa. Hänen hengityksensä oli raskasta, mutta vakaata, eikä hän ollut enää tukehtumassa vereensä. Parannuskivi siis toimi… mutta ei tarpeeksi nopeasti. Nyt mies vain makasi raskaana painolastina heidän harteillaan kykenemättä itse liikkumaan.
Ja silloin kun he olivat heikoimmillaan, ovi avautui. Se sama ovi, jolta veriset jättiläisjalanjäljet olivat astelleet.
Ja kaksi aivan liian tuttua draakkia ilmestyivät ovensuuhun.
Ja aivan, aivan liian tuttu konetuliase käsissään. Toinen heistä pyöräytti sen kyljessä olevaa värikästä rulettikiekkoa ja panosvyö raksahti sisään mielettömän tuhon viljelijään.
Jään toa huokaisi erittäin syvään. “No terve teillekin, herrasmiehet.” Ääni oli puhdasta turhautumista. Eikä liskokaksikolla ollut kasvoillaan sen tyytyväisempiä ilmeitä.
“Teidät minä halusinkin nähdä”, Umbra murahti. Matoro laski Delevan varovasti Umbran varaan ja astui pari askelta eteenpäin, Kapuran ja Cehayan viereen.
“Jään toa voisi käyttää sirua, jos olisi viisas”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. Kraa, Kraa se oli.
”Naurattaako sinuakaan toien vitsit, veljeni?” toinen lisko lausui sulavasti, mutta se ei enää huijannut Matoroa. Se oli pelkkää esitystä. Hän oli kuullut jo kerran sen läpi, Cehayan toimiston ja portaikon välissä, missä linnut olivat herkutelleet.
”Ei”, vastasi toinen, ”Ei naurata.”
”Lieneekö meillä mitään syytä antaa heille mahdollisuutta?”
”Ei. Ei äskeisen jälkeen. Antaisiko kummisetäkään?”
Toinen hymähti.
“Voi nyt-” Matoro valitti. “Minä yritin pelastaa peikkonne! Kun linnut tulivat, minä olin ainoa, joka teki mitään!”
“Te ette pääse täältä pois”, Umbra kertoi katse naulittuina liskomiehiin. “Konetuliaseenne ei auta tämän paikan hirveyksiä vastaan.”
Jakaja ja Panostaja jakoivat painostavat katseet keskenään.
”Puhuiko hän… linnuista, veli?”
”Jään toa lienee oikeassa paikassa siinä tapauksessa”, toinen vastasi ja sitten korotti ääntään, ”Mistä kirotun linnuista? Sinä sen teit!”
Jään toan suu loksahti auki. Ei, ei taas tätä. Ei TAAS. Hetken hän epäili todellisuudentajuaan, mutta absoluuttisen kauneuden vitivalkoinen hohde sirusta vakuutti hänet selväjärkisyydestään.
“Linnut- linnut- mitä siellä tapahtui? Mitä te näitte tapahtuneen?”
”Älä sinä yhtään yritä”, odinalainen sanoi hampaat yhdessä. ”Sinä, sinä poppaskonsteinesi sen sait aikaiseksi.”
”En ole koskaan uskonut poppaskonsteihin, veli hyvä”, toinen jatkoi huomattavasti rauhallisemmin, ”Vaikka kummisetä niiden perään onkin.”
”Sillä ei liene väliä. Kuollut poppamies ei paljoa taikuroi, joka tapauksessa.”
“Olkaa hiljaa!” Kapura ärähti ja suuntasi vihaisen katseensa huoneen halki jokaiselle paitsi naiselle olkapäällään. “Kaikki te. Me voimme odottaa, että ne tulevat taas. Eikö se olisi mukava todiste?”
Tulen toa nosti esiin kellonsa ja osoitti sen käymätöntä viisaria.
“Valitettavasti ajalla on tässä seikkailussa ollut sellainen hassu ominaisuus, että sitä ei ole tarpeeksi. Siirretään tämä keskustelu/taistelu ulos.”
”Ulkona oli ikävän kirkasta, toa”, Jakaja tai Panostaja sanoi. ”Haittaa tähtäystä.”
”Ei, kyllä me mielellämme sen täällä teemme.”
”Paitsi jos…”
”Paitsi jos?”
”Jos he antavat molemmat sirut saman tien.”
“No jo on perkele. Ette tajua ollenkaan mitä sirut merkitsevät”, Umbra suuttui. “Ne eivät ole mitään leluja, jotka te voitte vain viedä, koska olette hiekkalaatikon kingejä. Läpimädät salamanterit”.
“Tuo ei auta, U-”, Kapura aloitti, mutta niiden –
Niiden äänet kuuluivat taas. Tulen toa jatkoi hermostuneesti: “M-meidän ei pitäisi riidellä. Me olemme tässä samalla puolella. Ja yhteinen vihollisemme lähestyy koko ajan.”
“Minä en ymmärrä teitä!” Matoro korotti ääntään puhuessaan draakkiveljeksille. “Miksi te teette tätä? Mitä te kuvittelette voittavanne? Te ammuitte minuun kolme lippaallista, EIKÄ SE TOIMINUT! Ettekö te näe, että tuosta ei ole kenellekään mitään hyötyä!” Jään Sotilas otti toiseen käteensä Epsilonin, ja kun se yhtyi toisessa kädessä olevan Deltan hohteeseen, valo moninkertaistui. Kahden sirun välillä iski äänetön sininen salama, joka valaisi sekunniksi koko pimeyden ja kaikkien kasvot – ja kaksi odinan lohikäärmettäkään eivät voineet piilottaa reaktioitaan, kun se tapahtui.
“Te siis saitte sirun?” Umbra kysyi hiukan hämillään. Delta ja Epsilon säkenöivät voimaa ja kelmeää hohdettaan. Umbra oli tuntenut yhden sirun mahdin kerran, mutta kaksi sirua samaan aikaan? Ajatus kutkutti. Myös mielen syövereiden asukkia, puhtaimman penumbran korppia kutkutti. Siru voisi olla keino päästä pois mielestä, ajatukseksi ilman ajattelijaa!
Mutta jos luodit lopettaisivat ajattelijan, mätkähtäisi lennokas ajatuskin kuolleena maahan.
”Jos sovimme niin”, konetuliveljeksistä enemmän panoksia kantava – Panostaja – sanoi, ”että luovutat toisen.”
”Huono kompromissi, veli hyvä.”
”Vitsailin lähinnä. Ei, haluamme molemmat. Jos annatte molemmat, kukaan ei kuole. Ei puolimekaaninen luonnonoikku, ei jääritari, ei varjo-toa, ei epäonnistunut rauhanneuvottelija eikä… rouva tohtori.”
“Jos sovimme niin”, Mustalumi sanoi tahdonvoimaa uhkuvalla äänellä. “että te painutte destralille täältä, tai minä tapan teidät.” Ja hohde vain voimistui, vaikkei toa halunnut tunnistaa sanoja omikseen. Ne olivat sen toisen. Hän kuuli korvissaan Oraakkelin sanat; miten jumalaista voimaa ei saisi käyttää aseena, ei tappamisen välineenä.
♬ Älä kuuntele Vanhaa näkijää ♬
♬ Teit oikean valinnan ♬, vastasi toan onneksi hänen kuningattarensa, ja epävarmuus katosi.
“Ihan kuin jäädyttäjä olisi kuunnellut neuvoani”, ääni Umbran mielessä kertoi. “Ei. Se on jokin muu. Jokin varjoisa?” Umbra oli hiljaa. Hänellä ei ollut kommentoitavaa veljensä puheisiin. Matoro ei vaikuttanut itseltään. Mikään täällä ei vaikuttanut siltä miltä piti.
”Asia harvinaisen selvä, veljeni”, lisko tuhontykin varressa maiskutteli.
”Niin on”, toinen sanoi ja veti sormensa.
Luotien lyijyinen raekuuro kilpistyi sinisyyden loisteeseen. Niin paljon luoteja… niin vähän aikaa. Mutta Matoro ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Mieli ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Miten nopeasti ne tulivat. Ne jähmettyivät ja räjähtivät ympäriinsä lumimyrskyn lailla.
Osa osui seiniin. Kiviseinä ja ammus pirstoivat toisiaan. Toien taakse, heidät kiertäen lensi rypäs lyijyä. Yksi kalahti kirjahyllyyn ja pölläytti paperia kuin pulverina ilmaan. Toinen kilahti sammuneeseen lamppuun sen rikkoen. Kolmas napsahti jossain taaempana kipakasti metallia vasten kimahtaen. Liskoista toinen karjaisi ja romahti olkapäätään pidellen ja uikuttaen. Toinen huudahti peloissaan ja tarttui veljeensä.
Sini himmeni.
“Ymmärrättekö te mitä minä sanon teille?”, Matoro kysyi liskoilta.
”Senkin… SENKIN SAASTA”, liskoista veljeään pitelevä karjui vailla aiempaa sulavuutta. Toinen uikutti verta olkapää valuen seinää vasten. “Itse olisin ampunut noiden lelun, mutta käy se näinkin”, korppi puheli Umbran mielimaailmassa. “Tuo ei-Matoro on jännä tuttavuus. Sirujen mestari, vai orja?”
“Minulla ei ole mitään intohimoa tappaa teitä. Te voitte kävellä pois täältä elävinä, jos vain haluatte. Mutta tietäkää, että jos yritätte vielä jotakin, en myöskään epäröi lopettaa teitä siihen paikkaan”, Matoro lausui jääkylmästi kuin sieluton tuomari sanelemassa rangaistuksia. “Ja vielä yksikin himoitseva sana rakkaastani, ja revin tietoisuutenne kappaleiksi.”
Synkeistä saalistajista vähemmän uikuttava sylkäisi lattialle Matoron suuntaan. ”Olet mieleltäsi sekaisin, poppamies! Odota kun kummisetämme kuulee tästä! Ei ole mitään saarta sakaroilla, joka suojelisi sinua hänen vihaltaan!”
“Ei olisi kannattanut tulla mielisairaalaan”, Umbra murisi kohentaen Delevaa olallaan ja jatkoi “Me olemme kaikki hulluja täällä! Pieni ipana leikkii suurtakin soturia kummisetänsä takia, mutta astuikin isojen poikien leikkiin vielä keskenkasvuisena.”
Matoro ei viitsinyt puuttua petturinsa kommenttiin, vaan seisoi uhmakkaana roistojen edessä. “Hyvä, menkää! Menkää ja kertokaa mestarillenne!” mustavalkea manasi.
“Ei Varjottua”, Deleva kuiskasi hiljaa. Hiipuvassa unessaan hän näki muistoja Odinalta, välähdyksiä leikkauspöydästään, välähdyksiä Kummisedän luona käynnistä. Ja sitten hän oli aivan hiljaa, mutta hengitti kiihtyneemmin.
“Matoro”, Kapura sanoi hiljaa. “Parannuskivi? Cehaya sai osuman.”
Jään sotilaan uhmakkaat kasvot särkyivät.
Ei.
Kapura korotti ääntään. “Meidän kaikkien on mentävä. Jakaja. Panostaja. Ettekö näe? Ette te pysty meitä tappamaan. Ne haluavat meidät hengissä. Te olette tässä kaikkein suurimmassa vaarassa.”
Draakit eivät siihen vastanneet. Tai jos vastasivat, Matoro ei enää kuunnellut.
Jään sotilas ulvahti henkisesti, kun kuuli matoranista. Onneksi Delevan tila oli ehtinyt vakautua. Hän repäisi kiven tältä kiireisesti ja kääntyi Kapuran maahan laskeman Cehayan puoleen. Nainen piteli vatsaansa, ja keltainen veri valui laattalattialle.
“M-menkää…” hän kuiskasi ääni yhä ontompana. “J-jättäkää minut.”
Jään toa halusi vain takoa pahojen kalloja purkaakseen raivoaan. Turhautumistaan. Se oli hänen syynsä. Hän oli ottanut riskin. Miksi, miksi, miksi.
“Ei ikinä”, Matoro vastasi ja painoi selakhialaisen kristallin matoranin rinnalle. Hän antoi elementaalivoimansa virrata Cehayaan, kiihdyttäen paranemista.
♬ Vain yksi parannuskivi… ~ ♬
♬ Tohtori vai soturi? ♬
♬ Soturi vai tohtori? ♬
Meillä on aikaa… meillä on vielä aikaa.
♬ tik tok ♬
♬ Sanoi nainen kellossa ♬
♬ Sepä hauskaa… minäkin olin nainen kellossa ~♬
♬ Valkoinen ja kaunis ~♬
En usko, että se, jonka Xen on näyissään nähnyt, on sinua kauniimpi.
♬ Voi, vanha imartelija ~ ♬
♬ Imartelu ei osta sinulle aikaa ~♬
Heillä oli aikaa. Heillä oli aikaa päästä pois ja pitää kaikki elossa. Hän oli siitä satavarma.
Matoro sysäsi kiven Kapuralle tähän vilkaisemattakaan. “Kiellän sinua antamasta hänen kuolla, kapteeni. Olet sen velkaa.” Sitten toa tarttui taas Delevaan petturinsa kanssa, ja he lähtivät taas kohti isoja pariovia.
“Unohda jo se typerä merirosvo ja nimiimme liittynyt yhtäläisyys”, Kapura mutisi. “Oikeastaan. Unohda koko Arupak! Mene mielesi tietopankkiin ja kirjoita siihen kohdalle ‘merirosvo’. Ei muuta. Selvä?”
Delevan altakin Umbra vahti katseellaan liskoja. Kepulikaksosia, joista oli ollut vain harmia. Ja heistä olisi harmia jatkossakin jos mitään ei tehtäisi. Kukaan klaanilaisista ei ollut hakenut pois liskojen asetta. Toa huomasi, että toinen salamantereista kurotteli lyijynsylkijäänsä.
Varjokoura, mustista sulista kudottu muotopuoli, alkoi rusentaa luotilelua ennen kuin draakki sai aseen käsiinsä. Musta, kuin tervasta muodostunut kämmen rutisti asetta möykkyiseksi ja toimintakyvyttömäksi kasaksi halpaa terästä. “Opittepahan olemaan, Odinan rakkikoirat!” Umbra huusi raivoissaan. “Pitääkö teillekin tehdä samoin?” Mulkaisu liskoja kohti kertoi, että ne pelkäsivät.
”Kummisetämme on arvovaltainen mies”, toinen supatti huomattavasti vähemmän uhmakkaana.
“Kummisedällänne ei ole täällä mitään valtaa”, Umbra tokaisi. “Hänellä voi olla valtaa muualla, mutta ei Aft-Amanassa. Täällä olette vain hullujen seurassa.”
”No se on kyllä käynyt jo selväksi”, kuului Jakajan ääni, joka oli tarkoitettu vain hänen veljelleen. Mutta kylmässä hiljaisuudessa se kyllä kaikui kaikkialle.
Petturi, petturi, olitko aina tuollainen? Matoro huomasi pohtivansa. Oliko Umbra ollut aina yhtä töykeä, ja nyt hän vasta sen tajusi, kun valheet olivat repeytyneet jäärailoihin. Onneksi hänen rakkaansa vastaus rauhoitti hänen mieltään heidän raahatessa vaivalloisesti plasman toaa kohti suuria ovia.
Ei rauhoittanut sen jälkeen.
Silloin pariovet avautuivat.
Se.
“S-sinua ei ole”, Matoro sanoi pettävällä äänellä. “Sinä olet vain tyhjyydestä parsittu kuvajainen, merkityksettömyydestä kudottu… n-nnukke!” Sirut hohtivat hänen käsissään. Hänellä oli vielä molemmat kätensä. Hänellä oli vielä molemmat kätensä.
Oven avaaja saattoi puhua jotakin. Ei, eikä saattanut. Ei sitä ollut olemassa. Sitä, eikä sen veljiä ja sisaria, ei, niitä ei ollut olemassa. Ei se puhunut. EI SE, MIKÄ EI OLE OLEMASSA, PUHU.
Ja valon soturikin lakkasi hengittämästä. Kraa-Umbra, musta korppi tämän olkapäällä… huusi kauhuissaan ja lensi pois.
Mikä…
Mikä…
Mikä…
Mikä tuo oli? Umbra mietti. Matoro kutsui sitä nukeksi ja tyhjyydestä parsituksi. Hän ei ollut koskaan kohdannut mitään vastaavaa, mutta Matoro tiesi näistä jotain, ja niin tiesi arvatenkin Kapurakin.
Se olisi astunut askeleen eteenpäin, jos se olisi ollut olemassa. Se olisi sanonut jotakin, jos se olisi ollut olemassa.
Mutta e-eiväthän olemattomat puhu. Silloin Matoro tajusi jotakin järkyttävää.
Hänen rakkaansa oli hiljaa.
Hänen rakkaansa. Kaikki hänen päässään. Jopa hänen makutansa. Hän kuuli vain omat ajatuksensa. Omat, epävarmat ajatuksensa.
Ja jokin uusi Umbran sisällä puhui. Outoja sanoja, jotka eivät olleet hänen negatiiviaan. Ei Kra, ei Av.
PETTURI
PETTURI
ANSAITSET KAIKEN
P E T T U R I
Olennon sanat haisivat. Sanat eivät haisseet mädiltä, tunkkaisilta tai kuolleelta. Ne haisivat kivulta! Haju alkoi syödä sammunutta valokiveä sisältäpäin, uurtaen palasia pois. Tuhoten itsetunnon, velvollisuudentunteen, kohtalon. Yhtenäisyys oli kuollut jo ennen Aft-Amanaa. Ennen Nimda-jahtia. Sen siemenen moderaattori oli itse kylvänyt.
Draakit. Matoro erehtyi vilkaisemaan niitä. Ne näyttivät hämmentyneiltä. Ne eivät reagoineet.
Tietysti. M-miksi ne muka reagoisivat johonkin, jota ei ole.
SINUA EI OLE, KUULITKO?
KUULITKO?
MIKSI OLET S I I N Ä?
E I S I N U A O L E
♬ Eihän sitä tietenkään ole ♬
♬ Mutta tarkoittaako se että se voisi satuttaa sinua yhtään vähemmän? ~♬
♬ Mieti vaikka sinun ja Valon Ritarin ystävyyttä ~♬
♬ Miksi se satutti sinua ~♬
♬ vaikka se oli valhetta? ♬
Rajapinta hämärtyi jatkuvasti. Matoro tunsi, miten hänen musta ja valkea maailmansa säröili. Ei, hän ei vapauttaisi sadetta, ei hän tekisi niin… hän kuolisi jos tekisi niin…
Hänen mieleensä hiipi ajatus, että hänen musta ja valkea maailmansa ei ehkä olisi niin totta kuin mitä hän oli olettanut sen olevan.
Ja rutto. Rutto. Rutto täytti ilman.
Rutto. Rutto.
Tohtori, joka oli tehty rutosta.
Umbra tunsi hengittämisensä vaikeutuvan. Tuntui kuin jotain pientä ja tappavaa työntyisi hänen keuhkoihinsa. Mustaa ruttoa.
Ei… ei täällä, ei tänään, ei tässä…
Kynnet, mustat, lattiaa vasten… nokka, pitkä, heitä kohti… silmät, punaiset, punaiset kuin isällään…
Mutta lopulta se pysähtyi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se vain katsoi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se haisteli.
Nokka aukesi. Nokka, naamio, hirvittävä ja musta. Se huokaili. Raskaasti.
“M-mitä sinun kokoonkursijasi haluaa meistä, olematon?” Jään Sotilas kysyi uhmakkaana, katsoen sitä, mitä ei ollut. “Kerro viestisi!”
Ja r u t t o t o h t o r i käänsi selkänsä. Se astui oveen, josta oli tullut.
Ja ovet etelässä aukesivat
ja sisään astui mies
keltainen ja pieni
vihainen
lintujen haavoille nokkima.
Liskoveljet hätkähtivät perääntyen oviaukosta.
”K-kessu?” toinen heistä sanoi ääni vapisten.
”Turrrrpaan”, steltinpeikko vastasi äänellä, josta puuttui tunnesisältö. Se vihaisuus, joka hänestä oli aiemmin tihkunut ulos veren mukana.
“… s-sinä selvisit…” Matoro sopersi, aivan kuin jokin olisi pudonnut hänen omantuntonsa päältä.
“Tuo ei ole se Kersantti”, Umbra sanoi hiljaa. “Vääräkersantti”.
“Ei ole”, Kapura sanoi hiljaa. “Matoro… oletko nähnyt sen niistä, joka voi tehdä noin?”
Jään toa oli hetken hiljaa.
“Musta Suu”, hän vastasi kuiskaten.
”Pitkästä aikaa”, sanoi hirviö Kersantin äänellä. ”Jään sotilas.”
Sitten se tuli Kersantin takaa oviaukosta. Jään sotilaan painajaisunesta takaisin todellisempaan painajaiseen. Vääristyneine raajoineen. Posliinisine naamioineen. Ikuisine hymyineen. Kikattaen.
Aivan uudenlaiset kylmänväreet valtasivat Umbran kehon.“Mikä piru tuo on?” sammunut majakka kysyi. Hän ei ollut eläissään nähnyt mitään yhtä outoa kuin tuo lapsekas olemus posliininaamioineen, joka ei ollut tästä maailmasta.
“Olenko minä liian syvällä?” Matoro kysyi synkästi, eikä hän tiennyt, keneltä. Suultako? Rakkaaltaanko? Makutaltaanko? Itseltäänkö?
Posliinin läpi kikatti kaikuen jokin, jolla ei ollut omaa suuta.
”Luuletko, että isäni haluaa tappaa sinut?” kersantin kuollut kita puhui sen puolesta.
Matorolla oli vaikeuksia saada sanoja muodostettua, sillä ne sanat, jotka hän lausui, olivat mielettömiä: “Valkoinen Käsi… Valkoinen Käsi yritti pelastaa minut.”
”Olet viisas, Jään sotilas”, pirullinen, kylmä, huuleton ja kieletön kikatus, ”Niinkuin isänikin. Isäni on viisas. Isäni on kaunis. Isäni on hyvä. Isäni laulaa tuutulaulun.”
Mielen kellokoneisto raksutti valon toan pääkopassa. Jotenkin shasaalin katoaminen, tämä lapsekas ja niin väärä olento, sekä r u t t o t o h t o r i, jota hän hetken hengitti… ne liittyivät toisiinsa. Hän ei tiennyt vielä miten soppaan liittyivät vielä maininnat asiasta, joka ”näkee minut, näkee sinut”.
Mutta hän tiesi, että se asia katseli häntä tälläkin hetkellä.
Ja oli katsellut kaiken tämän aikaa.
Draakkiveljekset olivat perääntyneet oviaukolta nähdessään entisen johtajansa kävelevän jälleen. Oikeastaan sen kutsuminen kävelemiseksi oli todella kohteliasta. Heiveröinen musta posliininaama raahasi steltiläistä mukanaan lähestyessään toia.
”M-mikä Mata Nuin nimeen tuo on?” draakeista olkavammaton karjui. ”Kessu? Mitä se on tehnyt sinulle?”
Siihen kauhistuttava vatsastapuhuja vastasi vain… taas yhdellä kylmällä kikatuksella. Hyvä että edes sillä oli hauskaa. Ei, ei ollut.
”Sinunko taikuuttasi tämä on?” Jakaja tai Panostaja karjui Matoron suuntaan suu vaahdoten.
“Minä keskustelen tuon asian kanssa! En kai minä itseni kanssa puhuisi, mitä? Mikään näistä ei ole minun!” Jään Sotilas vastasi turhautuneena. Sitten hän kääntyi … keskustelukumppaninsa puoleen. Puhuiko hän Suulle vai Kersantille? Hän ei tiennyt, mutta sanat tulivat silti ulos: “… mitä isäsi haluaa meistä?”
”Isäni tietää, että teillä on kaksi sirua. Siskoni näki sen. Ja isäni haluaa sirut… mutta hän on myös kiinnostunut siitä, mitä niillä saattaisit tehdä.”
Posliinikasvoinen pää keinahti sivuttain kuin ei olisi edes kiinni kaulantyvessä.
”Isäni on odottanut vuosituhansia. Isälläni ei ole kiire. Se, miten sinä pudotit pahan… pahan miehen taivaalta… hän piti siitä. Isäni… isäni haluaa varmaan olla ystäväsi!”
Niin lapsellisia sanoja Kersantin äänellä. Siinä ei ollut mikään kunnossa.
“… isäsi… isäsi haluaa samaa kuin minä, sitäkö sanot? Hänkin haluaa voittaa pahan, ja tehdä maailmasta paremman?” Matoro vastasi.
”Tietenkin. Isä on hyvä. Isä on kaunis. Isä tekee asiat niin kuin niiden kuuluukin tulla tehdyksi. Isä haluaa nähdä paremman maailman. Ja… hän uskoo sinuun.”
“… minä… minä kiitän. Minä yritän… olla isäsi luottamuksen veroinen. Tosissani.”
“Ei, Matoro”, Kapura kuiskasi katse posliinipaholaiseen jäätyneenä. “Ne valehtelevat. Matoro…”
Synkeä, lohduton kikatus.
”Siinä ei ole kyse yrittämisestä.”
“… vaan mistä?” Jään Sotilas kysyi.
”Etköhän löydä sen sisältäsi. Niin isä sanoisi. Isä sanoo paljon viisaita asioita. Isä on suuri. Isä on viisas. Isä on kaunis. Isäni… haluaa antaa sinulle tämän mahdollisuuden. Suuria asioita on tapahtumassa, Jään sotilas. Suurempia kuin sinä tai kukaan ystävistäsi. Legendojen kaupungissa syttyy tuli, jonka kaltaista ei ole syttynyt aikoihin.
Ja jos palaat siitä voittajana… sinulle on tuoli Punaisen Kuninkaan hovissa.”
Hihitystä. Hihitystä.
Raksetta. Kuin viisarien naksahduksia ja sydämen tykytystä.
“Matoro!” Kapura huudahti hädissään. “Älä kuuntele sitä, Matoro!”
Tulen toa käveli jään soturin viereen ja kumartui eteenpäin.
Ja kuiskasi asiansa.
“… mutta”, Matoro vastasi puoliääneen toverinsa kuiskaukseen. “Se… he…”
”Ai”, hirviömäinen nukkemestari liikutti Kersantin leukoja niin, että draakit taas värähtivät. ”Yrittääkö Tulen takoja vietellä sinut? Oikealle tielle? Tulen takoja… eikö hän ollut isämme ystäviä? Saattoi hyvinkin olla! Mistä sitä tietää…”
Umbra oli hyvin ihmeissään tästä sananvaihdosta. Hän ei tiennyt kaikkea ja ei siksi osannut kavahtaa “vatsastapuhujaa” yhtä paljon kuin Kapura ja Matoro. Sentään… se toinen oli poissa. Tuntui kuin valon toalla olisi ollut isokin tietoaukko päässään.
Mutta tuo kammottavuus oli kömpinyt siitä aukosta ylös ja seisoi nyt hänen edessään ruumiilla leikkien, eikä hän tiennyt, mitä tehdä. Eikä edes korppi olalla ollut sitä kertomassa.
“Oliko siinä kaikki, mitä isäsi halusi meille kertoa?” Jään Sotilas kysyi.
”Isäni ei halua sekaantua tähän. Isäni haluaa, että teet omat valintasi. Jään sotilas, kaikki on valinnoista kiinni. Valintoja, valintoja. Isä ei niihin puutu.”
Valintoja, valintoja. Hän muisti sen sointuvan äänen, joka oli hänelle ensimmäistä kertaa sanonut niin.
“… miksi sitten… miksi se toinen oli täällä? … veljesi?”
”Koska teidät täytyi löytää. Ja niin pitkään, kun… P E L K Ä Ä T T E, veljeni haistaa teidät.
Korpit, kuuletteko ne?
Ne eivät mene koskaan pois.
Ne pysyvät aina kintereillänne.
Ne ovat a i n a tulossa.
Ne ovat aina olleet.”
Matoro avasi epävarmana suutaan katse lattianrajassa. “Nyt, kun olet puhunut meille… voimmeko lähteä?”
”Se riippunee teistä.
Ja… haluan vielä pahoitella isän puolesta, että en voinut pelastaa veljeksiä.
On jo liian myöhäistä.”
”Mitä…” toinen liskoista ehti sanoa.
Tump.
Tump.
Tump.
Sukeltaja oli noussut jälleen siitä, mistä sen ei pitänyt aiemminkaan nousta.
”Mrhm.”
”Ilmanautti, vanha ystäv-”, Jakaja ehti sanoa ennen kuin suuri rautakäsi tarttui tämän päästä kiinni.
KRUTS.
Draakki ei ehtinyt edes huutaa. Toinen ehti. Sukelluspuvustaan verta ja vettä vuotava metallijättiläinen oli nostanut tämän korkealle ilmaan kaulasta.
Matoro erehtyi katsomaan ja halusi antaa ylen.
”E-EI! AUTTAKAA! JOKU!”
Ne ansaitsivat sen. Ne ansaitsivat sen. Niin jään toa vakuutteli itselleen, mutta halusi peittää silmänsä.
“… pois täältä, kaikki”, Deleva vaikeroi. “Se… se…”
“Lähdetään. Nyt.”, Matoro vastasi, ja lähti riuhtomaan kyborgia kohti ovea, jossa oli joskus ollut t o h t o r i, joka ei ollut olemassa.
Umbrasta tuntui siltä, että Deleva oli heistä onnekkain, koska oli tajuttomuuden ja valvetilan rajamailla. Mutta haavoittunut kyborgi kuuli kaiken. Ja mielikuvitus ei ollut hänelle armollinen! Hän näki välähdyksiä Metorakkista lyömässä tikaria hänen vatsaansa.
“Emmekö… emmekö me voi tehdä mitään?” Kapura sopersi. Jakaja tai Panostaja, kumman heistä pää ei sitten vielä ollutkaan…
… lattialla… ja muualla…
…huusi kauhuissaan metallijättiläisen otteessa. Ja Matoro kuuli sen heistä selkeimmin.
♬ Miksi hän tappaa? ♬
♬ Sinä rauhoitit hänet. Paransit hänet. ♬
♬ Ei hän ole sellainen. ♬
♬ Kuten et ole sinäkään. ♬
“Y-yahal?” Matoro kysyi varovaisesti jätiltä. “Yahal, mikä on vialla?”
Mutta syväläinen näytti olevan hallitsemattoman vihan vallassa, eikä edes sellaisen, mihin linnut olivat hänet pakottaneet. Se oli ollut pelkoa. Tämä… tämä oli vain hulluutta.
Olivat osuneet. Jään toan täytti aito kauhu kun hän tuijotti pientä luodinreikää yhden tummanvihreän kaasupullon kyljessä… ja muisti Cehayan sanat, joita hänen olisi pitänyt pelätä paljon, paljon enemmän. ”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”
“Pois. Nyt”, Matoro totesi lyhyesti. Se haisi merimiehen mielenmaisemassakin. Hulluuden haju.
”Koemateriaali… Cr.S.6, sata prosenttia, luki kanistereissa”, Umbra sanoi muistellen kylmiötä. “En tiedä mitä se tarkoittaa, mutten pidä siitä.”
“Minä tiedän”, Kapura sanoi kauhistuneena. Seuraavat sanansa hän pakotti läpi vaikka ei enää tohtinut hengittää.
“Credox… selecium.”
Se haisi. Eikä enää edes Painajaisten lähetti. Vaan jokin muu.
Jokin joka oli syössyt parantolan painajaisiin.
Jokin jota he olivat hengittäneet jo minuutteja.
”Kredipselleeni.”
Ja silloin, kun he sen lopulta tajusivat, se puri heihin. Samalla tavalla kuin se oli purrut kalaan. Viimeistään silloin järki poistui rakennuksesta.
MITÄ
MISSÄ
MIKSI
MITEN
Matoja. Matoja pään sisällä. Ne kaiversivat tietään valon toan päässä, jolloin se alkoi vaikuttaa kuin juustolta. Tai joltain muulta, mikä oli täynnä reikiä. Madot. Inhottavat madot. Ne söivät kaiken tieltään ja pesiytyivät lihaan. Vetivät rihmojaan ja käytäviään ympäriinsä. Ja linnut tulivat niiden perässä raivaten loputkin aivoista tieltään.
Varjon syvin olemus katosi jonnekin.
M u u a l l e.
Mutta. Korpit.
Ei, Matoro ei antanut niiden tulla mieleensä. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana soihtuna pimeydessä. Hänen piti pitää mielensä selvänä ja näkevänä.
Mutta… mutta korpit. Korpit. Kraa, kraa, ne lauloivat nokkiessaan häntä. Ei, ei, ne eivät ole todellisia. Kraa, kraa. Ne nokkivat häntä. Hän sumeni. Haihtui. Pakkaslumi tuuleen.
Ei… kyllä hän löytäisi jotain johon keskittyä, kuten vaikka…
… kuten vaikka sukeltajaan, jonka rautakäsi puristui draakkiroiston pään ympärille, ei tämä oli huono idea, o-olisit katsonut edes vaikka sinne ovelle…
Kruts. KRUTS.
He. He. HE?
Liskomiehen pää A U K E S I Ilmanautin kourassa kuin ylikypsä hedelmä, mutta veren sijasta sieltä tulivat S A T E E N K A A R E N kauniit V Ä R I T jotka tuntuivat niin H Y VÄ L T Ä. Ja hetken kaikki oli taas T A I K A A kuin S A D U I S S A.
Ai, onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.
t-tai ainakin o l i n
E-ei, veli…
T-taistele sitä vastaan, v-veli!
ET OLE HÄNEN INSTRUMENTTINSA!
Kauhukaasu söi Umbran valoa ja varjoa aivan yhtä ahnaasti, nieli sen kuin ahnaat korppikotkat. Enää eivät hänen veljensä kirkaisut kaikuneet, nyt tämänkin ääni katosi kuin syvään kuiluun.
Ja kuilun pohjalla oli vain yksi Umbra. Kun hän katsoi itseään, hän ei nähnyt valon kultaista hohdetta tai varjon kaikennielevää mustuutta. Hän oli jäänyt harmaaksi, sävyttömäksi, ja oli nyt polvillaan pimeydessä jota ei ymmärtänyt tai osannut hallita.
Tilan lattia oli mustaa ja punaista marmoria vuorottelevina kuvioina. Sitä ylemmäs hän ei ollut uskaltanut katsoa.
Toa-soturi keräsi rohkeuttaan ja katsoi vihdoin ylös. Yläpuolella oli suuri musta tila, joka jatkui loputtomiin. Harmaa soturi kavahti tätä näkyä ja päätti, että oli parempi katsoa alas. Musta ja punainen marmori muistuttivat erehdyttävästi jotain kuviota.
Niinpä tietenkin! Jättiläismäinen paholaisen shakkilauta.
Mutta ketkä tätä peliä pelaavat? soturi mietti. Joku… sairas kyllä, mutta kuka. Siihen hän löytäisi joskus vastauksen. Nyt tärkeintä oli selvittää mikä vääristynyt maailma tämä oli.
Soturi aisti vieressään molemmilla puolillaan hahmot. Hän ei tohtinut vilkaista niitä. Vai tohtiko? Aivojen kellokoneisto alkoi taas raksuttaa. Shakkilauta. Oliko hän pelinappula? Hän katsoi vielä millä seisoi. Totta. Se oli shakkiruutu. Ja hän oli sen Sotilas.
Sammunut valosotilas näki vierellään ystävänsä. Ne, jotka hän oli pettänyt. Tahdottomina sinisilmäisinä sotilaina. He pitelivät käsissään jotain. Jotain mikä ei kuulunut shakkiin. Punaisia soittimia.
Verenpunaisesta messingistä kursittuja soittimia?
Umbra voi melkein pahoin. Tämä kaikki. Sitä oli liikaa! Ei yhtään vastauksia. Vain lisää ja lisää kammottavia kysymyksiä. Ei elämä ollut vain peliä, eihän? Hän halusi uskoa ettei ollut. Että Mata Nui loi heille heidän Kohtalonsa. Mata Nui oli hyvä. Tämä shakkilauta ei.
Jostain kaikui puhetta.
”Valon toa.”
Umbra hätkähti. Tarkoittiko se häntä?
”Liity orkesteriin, VALON TOA”
Niin puhui mekaanisten äänien lohduton kuoro hänen yläpuoleltaan. Jokin laskeutui. Jokin nelikätinen. Jokin…
Jokin joka tuijotti häntä kolmella silmällään.
Umbra muisti mekanoidin ulkonäön käyvän yhteen Feterroiksi kutsuttujen olentojen kuvailun kanssa. Hän oli kuullut, että pian hänen klaanista lähtönsä jälkeen rautaiset kuolemat olivat kylväneet kuolemaa klaanilaisten kesken. Olisinpa ollut siellä taistelemassa, toa mietti.
“Mitä tarkoitat orkesterilla?”
”K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTINNE”, kone puhui. ”KUIN KOHTALO ITSE. MUTTA PAREMMIN. OIKEUTETUMMIN. JA SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA.”
“Kukaan ei voi parantaa Kohtaloa”, Umbra sanoi uhmakkaasti. “Kerro minulle kapellimestaristasi ja tehtävästäni. Olen kiinnostunut, Avrahk Feterra.”
”S i n u l l a on tehtävä, joka on tärkeämpi kuin kuvittelitkaan. Ja siihen ryhtyminen on valinta, Toa. Valinta. V A L I T S E T K O Kohtalosi?”
“Kylvitte kauhua ja kuolemaa Klaanissa. Miksi tekisin teidän kanssanne yhtään mitään? Olette vihollisiamme”, harmaa toa kertoi. Hän mietti mekaanisen olennon sanoja. Valita kohtalonsa?
”Valon toa. Jos et suostu valitsemaan K O H T A L O A S I. Kohtalo valitkoon sinut. ”
Ja taivaasta alkoi laskeutua lisää k o n e i t a. Niiden mekaaniset kourat sätkien kuin… orkesterin tahtiin.
Feterrat näyttivät kauniilta. Ne laskeutuivat täydellisessä harmoniassa alas taivaista. Täydellisessä harmoniassa. Vaikka ne olivatkin tappamiseen tehtyjä asioita olivat ne silti kauneimpia näkyjä mitä Umbra oli pitkään aikaan nähnyt. Huippuunsa hiottua teknologiaa. Vailla virheitä.
”A L L E G R O .”
Kaunis musiikki kantautui Umbran korviin. Koneorkesterin musiikki sai hänet tanssimaan heidän tahtiinsa. Antautumaan täysin harmonisen sinfonian sulosoinnuille, joissa ei ollut sijaa virheisiin tai soraääniin.
”A L L E G R O .”
Ja silloin ystävät samassa rivistössä repivät kasvonsa irti.
Eivät vain naamionsa.
Vaan kasvonsa.
Ja korvasivat ne uusilla.
Tahtipuikko heilahti jossain.
”C R E S C E N D O .”
Ja Umbra tunsi tanssivansa sen tahtiin.
Toa antautui täysin Kohtalon tanssille. Mestarinsa sulosoinnuille. Hän oli täysin sen vallassa. Hänen värityksensä oli pian yhtä hopeinen kuin Hopeameri.
Ja hän seurasi ystäviensä esimerkkiä. Laski hopeiset kätensä kasvoilleen pudottaen ensin naamionsa, ja sitten antaen sormenpäidensä pureutua lihaansa. Kyllä, se sattui. Se sattui viimeiseen lihasäikeeseen asti, joka piteli toan harmaita kasvoja kiinni hänen päässään, mutta lopulta sekin katkesi.
Uusi naamio kasvojensa tilalla Valottu astui kohti vastapuolta.
Ja alkoi soittaa melodiaa vihollisensa tuhosta. Laulua hävityksestä. Serenadia kuolemalle. Fanfaaria voitolle. Sinfoniaa uudelle mestarilleen.
Umbra oli osa orkesteria. Yksi monista sen soittajista.
Ja se kaikki tuntui ihmeen hyvältä.
”A L L E G R O !”
”P I A N O !”
”A C C E L E R A N D O !”
”C R E S C E N D O !”
” F I N A L E !”
Ja silloin suuren kapellimestarin nelikätiset soittimet raastoivat hänen kehonsa kappaleiksi.
Ensihenkäyksellä se tuntui pelottavalta, kivuliaalta, kauhistuttavalta. Aluksi se tuntui repivän hänet pois omasta kehostaan, toisella henkäyksellä kaikki minkä silmät näkivät muuttui polttavan punaiseksi. Hän halusi repiä riekaleiksi jokaisen, jokaisen, joka tuli hänen ja s i r u n väliin.
Mutta… sitten lääke tuntui vaikuttavan.
Matoro rauhoittui. Enää ei hulluuskaasu sirpaloinut Jään Sotilaan mieltä. Deltan rauhoittavat kuiskaukset tulivat sen tielle ja peittivät alleen huudot jotka työnsivät häntä väkivaltaan ja veriseen hurmioon.
♬ Älä pelkää, Jään sotilaani ♬
♬ Sinua he eivät satuta. ♬
Jään toa löysi itsensä tyhjän valkeasta tilasta, joka oli joko loputon tai äärettömän pieni.
Sillä ei ollut väliä. Delta oli siellä hänen kanssaan.
Delta – ei, Nimda, Nimda kaikessa kokonaisuudessaan seisoi hänen edessään. Eikä naamiona, vaan kauniina naisena. Läpikuultavana, kristallikolmioista tehtynä jumalattarena, jonka sinisten silmien katse kutsui luoksensa unohtamaan kaiken ulkopuolella. Kolmioiden sädekehä loisti hänen kasvojensa takana, karkoittaen kaiken pahan sinisellä hohteellaan. Veri ei enää vuotanut, hänen ystävänsä eivät olleet pettureita kaikki tyynni.
Matoron sydän ei tiennyt, miten toimia.
Sirujen muodoista tehty hehkuva käsi laskeutui nuoren miehen olkapäälle ja laukaisi kylmät väreet kaikkialla tämän ruumiissa.
♬ Tätäkö halusit, Jään sotilas? ♬
Minä… minä… minun piti parantaa kaikki. Klaani, koko maailma… Mutta ei, ei hän tiennyt, mitä hän halusi. Hän ei enää tiennyt, mikä… mikä hänen kohtalonsa oli.
♬ Pystyn kyllä enempäänkin, Jään sotilas. ♬
Minä t-tiedän, rakas…. minä vain…
♬ Kerro mikä mieltäsi painaa. Lähetän sen pois. ♬
Tunnen itseni… itsekkääksi. Ahneeksi, kun unohdan ystäväni. Velvollisuuteni… sotilas sopersi.
♬ Voin rauhoittaa mielesi. ♬
Heleä, hieman metallinen naisääni naurahti Matoron oikealla puolella. Kääntyessään hän näki Killjoyn tyttären, viehkeän rautaneito Xenin, jonka vahkinkasvot hymyilivät hänelle.
”Olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen”, vahkinainen sanoi aivan kuin hänen muistoissaan. Mutta niin paljon lämpimämmin.
Ja Mustan Käden kenraalin keinotekoisen tyttären solakat jalat astelivat häntä lähemmäs.
“Kyllähän siellä oli muitakin ennen kuin minä saavuin”, Matoro vastasi tilanteesta epävarmana.
Ja hän tunsi Xenin sormen aivan liian tuttavallisesti huulillaan.
”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen.”
Nainen tarttui tiukasti kiinni Matoroon molemmilla mustilla käsillään ja painautui hänen olkapäätään vasten. Toa kuuli vaimeasti, miten valkoinen kuula kuiski satojen sielujen äänillä naisen rinnassa. Miten rauhoittava se ääni olikaan.
”Äitini halusi todistaa, että hän kykenisi luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan”, vahki mumisi toan kaulaan ja katsoi suurilla, vaaleanpunaisilla silmillään jään toaa. Sotilas tunsi hengityksensä kiihtyvän. Hän siveli varovaisesti kylmillä sormillaan naisen kasvojen siroja vahkimuotoja.
“L-luulen, että hän onnistui siinä”, Matoro henkäisi, ja kenraali hymyili.
“Sinussa on jotain” Xen kuiskasi painaessaan kehonsa vasten miehen vartaloa. Toa tunsi sulavansa, kun Nui-Kralhin tytär antoi hänelle hellän suudelman. “Enkelini”, huokaisi Mustalumi ja vastasi suudelmaan.
Nimda puhui kuuden kauniin äänen kuorolla. Ne olivat kaikki ääniä, joista hän välitti, joihin hän uskoi, joita hän rakasti. Joihin hän luotti? ♬ Pidätkö tästä? Voin… näyttää enemmänkin.. ♬
Matoro sulki silmänsä. Hän sulki soimaavan omantunnon. Hän ansaitsi tämän, hän vakuutti.
Hän oli yrittänyt auttaa muita heidän ongelmissaan, mutta oli tajunnut, että muut olivat hänen ongelmansa – enää ei hänen tarvinnut heittää elämäänsä muiden auttamiseen, toa oli ymmärtänyt. Hän saisi tehdä elämällään kuten halusi.
Nyt vasemmalta puolelta kuului toinen tuttu ääni.
“Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. “Matoro?”
Ritarikunnan vaaleanpunainen mielen toa katsoi häntä niin kaipaavana ja innokkaana. Mutta nyt Matoro oli varma siitä, että Deika teki kaiken oman tahtonsa takia.
Hän oli täysin varma siitä.
Matoro ei tiennyt enää miten reagoida. “D-deika?” hän tavaili nimeä, jonka oli kuullut vain kerran. “Miten sinä…” hän kysyi, yrittäen saada tapahtumiin järkeä, kunnes tajusi, ettei niissä tarvinnut olla.
Hän oli nyt turvassa. Kolme naisääntä nauroi heleästi. Paransi hänen haavansa. Mitkä haavat? Haavoja ei ollut. Täällä hän oli turvassa.
”Matoro Mustalumi! Elämäni rakkaus!” Deika hihkui Matoron sylissä. Hänen kätensä kulkivat toan vatsalihaksilla; ne irroittelivat lempeästi kylmää, mustaa metallia, johon toa oli itsensä kietonut. Sitä ei enää tarvittu. Vaaraa ei ollut.
“E-emmehän me oikeastaan edes tunne”, jään toa sopersi vastaukseksi viimeisellä rationaalisuuden sirpaleellaan, mutta se kaikkosi mielen neidon suudelmaan.
♬ Liika ajattelu pilaa kaiken♬
♬ Totuudet vain rikkovat sinut ♬
♬ Eikö näin ole parempi? ♬
Matoro nojautui taaksepäin valkoisessa tyhjyydessä. “Selvitä arvoitukseni”, Xen kuiskasi kiusoittelevasti toan kainalossa, hivellen toan kirkkaana loistavaa sydänvaloa. Deika huokaili jään sotilaan nimeä hyväillessään tämän mieltä aavekäsillään, joiden kosketuksen hän antoi viedä pois muistot tuskasta ja kivusta.
Näin on parempi, äänet toan päässä sanoivat. Hänen ajatuksensa. Vai sen toisen ajatukset? Hän ei välittänyt. Niin oli parempi.
Toa veti heidät maahan kanssaan. Tyhjyys oli niin pehmeä, niin hellä. He hymyilivät. Nauroivat heleästi. Tunsivat toistensa lämmön. Maailman virheet sulivat, pahan kovettama kuori oli riisuttu.
Ja silloin kaikki jäätyi.
Oli kylmää, oli kylmää tuo aavoilla jää.
Ja kylmää riitti koteihinkin.
Oli jäässä, niin jäässä, nuo sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä…
♬ Et usko siihen, Matoro. ♬
♬ Et usko tästä mihinkään. ♬
♬ Ja jos et usko, et voi pelastaa ketään meistä. ♬
Ja silloin Marionetti, sätkynukke, tyhjäkasvoinen miekkademoni ilmestyi kristallista ja kolmioista tehdyn naisen taakse ja työnsi Äären tämän lävitse.
”Kuole”, sanoi olento ilman kasvoja työntäen miekkaansa yhä syvemmälle silti hymyilevän mielen jumalattaren sydämeen.
Aivan kuten se oli työntänyt sen Matoron sydämeen.
Taas.
♬ Muistatko hänet? H Ä N kyllä muistaa s s s s sinut! ~♬
Kaunis uni. Se tuntui hajoavan. Kaunis, virheetön valkoinen säröili. Jäänpinta antoi periksi. Euforia alkoi sortua.
“E-ei, mitä- mitä tämä-”
Deika puhui jotain Matoron vasemmalta puolelta rakastavalla äänellään.
Mielen toa seisoi nyt hieman kauempana Jään sotilaasta ja… p-pureskeli omien käsiensä nahkaa irti ilmekään värähtämättä.
”Matoro. Elämäni rakkaus. Löysin hänet. Matoro… Matoro…”
Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.
Mutta verisen nahan alta ei paljastunut luuta, vaan kylmät siniset konekädet, jotka sätkivät itsensä irti verta vuotavista vaaleanpunaisista ranteista.
Käsivarrentynkiä pitkin kävellen kalmakourat astelivat itsestään vaaleanpunaisen naisen kasvoille, asettuivat tämän ohimoille, ja…
Painoivat metalliset peukalonsa Deikan silmiin. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eikä nainen edes huutanut, ei edes silloin kun luu alkoi rutista, vaan hymyili yhä.
”Matoro…” sanoi sama rakastava ääni vaikka mekaaniset sormet saivat tämän itkemään suuria verikyyneliä. ”Muista, rakkaani… muista…”
Ei. Ei. Ei.
Xen kikatti yhä Matorossa kiinni viehkeänä. Hänessä ei voinut olla mitään vikaa, hänessä ei-
”ON AIKA YLITTÄÄ RAJA, MATORO. RIKKOA SYKLI. ON AIKA KATSOA VERHON TAAKSE.”
Kenraalin tytär, uusi kenraali hymyili yhä kauniisti vaikka tämän ääni oli muuttunut mekaaniseksi, lohduttomaksi. Ei, tässä hymyssä ei voinut olla mitään vikaa, e-ei tässä voinut…
Hampaat työntyivät läpi siitä, missä naisen silmät olivat olleet.
Hampaat työntyivät läpi siitä, missä tämän leuka oli.
Hampaat aukesivat ja repivät riekaleiksi Xenin kasvot. Vahkin keinoverta sylkevä pohjaton kita huusi metallia ja lihaa yhä leveämmäksi suuksi raastaen. Nauroi Matoron kasvoille kuin kirskuva metalli ja satojen arkkikranojen sielukuoro kupariviisarin kaiku hälyssä taustalla.
”VERHON TAAKSE”, kirkui konekenraalin kasvatti.
”M- m- muista, rakkaani”, riemuitsi Ritarikunnan repimä rakastaja.
Ja kaiken tämän yllä lauloi Nimda naisen hahmossa, jota Punaisen Miehen sätkynukke lävisti terällään. ♬ A I KA L O P P U U ~♬
Siniset sormet sumensivat sotilaan silmät, eikä toa enää nähnyt mitään niiden painaessa peukalonsa hänen aivoihinsa, raapien pois hänen elämänsä, hänen mielensä, hänen nimensä. Kellokoneisto raastoi hänen sieluaan pieniksi kappaleiksi, silppusi sen ja työnsi hehkuvaan vankilaan tuskaiseen ajattomuuteen.
Kaikki loppui, kun Ionienkeli vei hänen sydämensä.
Hampaillaan.
”TIK TOK…”
”Muista, rakkaani!”
♬ kaikki loppuu ~♬
”TIK…”
”M U I S T A r a k k a a n i…”
♬ k a i k k i loppuu ~♬
J-jos kuvittelet tarpeeksi kovaa, voitat kaasun.
Eikö? Eikö niin?
Lääke, jota kapteeni Arupakille ei oltu koskaan tohdittu Aft-Amanassa syöttää toi välittömästi takaisin kaiken sen, minkä hän oli päättänyt haudata käännettyään elämänsä ja nimensä ympäri.
Tämähän ei voinut olla todellista.
Eihän? Eihän?
Nyt hän seisoi puurakennuksessa liekkien keskellä ja näki sytyttäjän.
Tuijotti sytyttäjän rintakehässä muljahtelevaan vetistävään silmään. Leikkisän lohduton puutyttö loruili ja lauleli vailla tunteita roihun keskellä. Kalisevan metallisen naamion takana lonksui näivettyneen pääkallon leukaluu.
Ja vaikka tuli oli sepälle luontaista, kohta rakennus olisi hänen hautansa.
Mutta Nukentekijälle kuolema olisi vain hidaste.
Ääni joka oli joskus tullut kapteeni Arupakin suusta puhui Kapuralle liekeistä kuin aivan toisena henkilönä. Kärventyen. HUUTAEN.
”SINUSTA TULEE NUKKE”, Arupakin ruumis kirkui. ”NUKKE, NUKKE! NUKKE!”
Kaiken kivunkin läpi Kapura yritti epätoivoisesti löytää jotain. Ulospääsyn? Pakokeinon?
Niinhän hän oli aina tehnyt.
Paennut.
Ei vain temppelistä. Juuri nyt toan mieleen ilmaantui ajatus jostain toisesta todellisuudesta: Zairyhin saaren tulipalo oli niiden… syy…
joten minä pakenin
tarip jäi tunneliin tarip kuoli minä pakenin
saari syttyi tuleen minä hätäännyin minä sytytin minä pakenin
missä on pako nyt
”NUKKE, NUKKE! NUKKE!”
”Eikö meistä kaikista?” Punainen Mies puhui udun keskeltä.
Eikä Kapura tiennyt, mistä. Mutta olivatko sanat Avden vai loisen, jonka toa tiesi kasvaneen mielensä syövereissä sitten siitä yhdestä kohtalokkaasta illasta lähtien?
Ja oliko niillä lopulta edes eroa?
”Kohtalo… punaisen tähden mestarin synkät narut…”, jatkoi Mies Punainen, ”ne vetelevät meitä kaikkia. Vai luulitko elämäsi olevan sattumaa?”
“Saritre sanoi, että meillä on vapaus valita”, Kapura mutisi muistaen yllättäen joskus lukemansa sanat. “Minä… minä en tällä kertaa valitse paeta. Cehaya. Cehaya.”
Ja kuten kapteeni Arupak kerran ymmärsi, hetken ajan ymmärsi Kapurakin. Hän ymmärsi niitä. Ymmärsi nukkeja.
… vaan rikkoakseen sen, hän jatkoi sanoja jostain kaukaa.
Ja juuri nyt… hänkin halusi seisauttaa kellot.
Enintä mihin hän oli pystynyt, oli siirtää viisareita siihen suuntaan, mihin ne vääjäämättä menisivätkin.
”Pakeneminen ei ole väärin joskus, Kapura”, Avden pehmeä ääni sanoi ja tuntui rauhoittavan liekkejä. ”Pelko on luonnollista. Sen mukaan toimiminen on luonnollisempaa kuin mikään.”
“Pakeneminen oli virhe”, Kapura mutisi. “Kummallakin kertaa. Hän varoitti minua sirusta. Hän väitti, että siitä oli muodostunut minulle pakkomielle. Hän suostui kuitenkin laskeutumaan temppeliin kanssani, ja… ja… mitä minulle jää, jos pakenen kaikkialta? Jos pakenen täältäkin?”
”Tiedätkö”, Avde sanoi hiljaa. ”Teit oikean valinnan kanssani silloin, kun puhuin sinulle unessasi. Sinulla ei ole siinä mitään hävettävää. Se oli valintasi. Sinun täytyy vain… elää sen kanssa.”
“Auta minua nyt”, Kapura kuiskasi. “Minä… Cehaya. Minä lupasin, ettei sama saa toistua. Kerro minulle. Mitä minun on tehtävä?”
Vaikka Kapura ei sitä nähnytkään, hän pystyi kuvittelemaan punaisen miehen leveän hymyn.
”Herättävä Tulinoidan taian aiheuttamasta unesta. Vai oliko tuo isompi kysymys? Liittyen siihen, mitä sinun pitäisi tehdä kasviin istutetun riekaleisen vainoajasi ja tämän kylmän sieluttoman isän kanssa?”
Sekunnin ajan varjot, jotka liekkien valo lattialle piirsi muodostivat synkeitä kasvustoja, jotka kurottelivat toan jalkoja kohti liekkejäkin ahnaammin.
“Kumpaakin”, Kapura voihkaisi.
”En auta sinua vielä jälkimmäisen kanssa. Ensimmäinen on varmasti… kiireisempi.”
Tik, tok, sanoivat viisarit jotka eivät liikkuneet. Hetken aikaa Kapura… tunsi kellon kädessään? Painajaisenkin läpi hän tunsi ajannäyttäjän kylmän metallin kourassaan.
“Olkoon niin”, tulen soturi mutisi. “Minä haluan herätä. Minä tiedän, että minun täytyy herätä. Ehkäpä vielä jollakin tasolla tiedostan, ettei tämä ole totta. Ja kuitenkin myönnän, että todellisuus on hyvin häilyvä käsite. Mitä voin tähän lisätä?”
”Et paljoa. Ehkä sinun täytyy… keskittyä johonkin todellisuudessa. Johonkin, josta pitää kiinni.”
Cehaya.
Hän, joka kaikesta huolimatta yritti auttaa Arupakia.
Hän, joka ymmärsi. Katsoi pidemmälle ja näki ohi Arupakin painajaisten.
Ymmärsi kapteenia.
Ymmärsi tätä painavan syyllisyyden.
Cehaya. Hän, joka makasi jossain toisessa todellisuudessa.
Hänen tohtorinsa.
Tik, tok. Aika oli kuolleita tohtoreja.
Kapura tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Riippumatta sen vaatimasta hinnasta. Tulen takoja pinnisti, keskittyi häntä ympäröiviin todellisuuden tasoihin.
Pelasta tohtori Cehaya. Muulla ei ole väliä.
Muulla ei ole väliä.
Sama ei saa toistua.
”Sama ei saa toistua”, Kapura sanoi ääneen muttei ollut varma, oliko Mies enää kuulemassa. Saattoivatko sanat kantautua myös johonkin ylempään todellisuuteen?
Kapurasta tuntui, että niin voisi käydä.
Kunhan hän keskittyisi.
Sama ei saa toistua.
Temppelin tunnelien pimeys. Kaksi laskeutui Nimdan valtakuntaan, vain y-yksi poistui. Se tapahtui.
Aft-Amanan mielisairaala. Potilaiden mielenterveyden sirpaloiva kredipselleeni, mutta yksi suojautui. Se toistui.
Kylää hävittävä tulipalo. Tulen soturi kanisterissa, matkalla pois. Se toistui.
Jälleen Aft-Amanan mielisairaala, oikea painajaisten parantola, ja Cehaya makaamassa jossain. Vuotamassa verta lattialle. Sama ei saa toistua.
Todellisuus hämärtyi. Palavan rakennuksen liekit loimusivat epäaidosti, kuin unessa. Arupakin ääni, joka oli kuin kuiskaus.
Sama ei saa toistua. Herää.
Koko rakennus sumentui pois. Sen piirteet hävisivät varjoiksi, ja lopulta liekitkin katosivat.
Sama ei saanut toistua.
Tässä sinun tilaisuutesi.
Kello käy.
Herää.
Arupak… tule luokseni…
Täällä on niin kirkasta, Arupak…
V-viihtyisit täällä…
A-arupak?
Ä-älä jätä minua.
Ä-ÄLÄ JÄTÄ MINUA!
Ja ikuisuuden jälkeen tulinoidan taika lakkasi ahmimasta aivoilla.
Umbra heräsi lattialta varsin epämukavasta asennosta… ja turtana. Kontrollinsa menettäneenä… kuin unessa. Uni, jonka hän oli juuri kokenut oli ollut niin… outo. Mutta niin realistinen. Jos ei ottanut huomioon sitä lautaa.
Kaikkialla oli paksua sumua. Sumua, joka kätki syleilyynsä kaikkeuden. Lohduttoman kylmää sumua, joka hyysi Umbraa. Sumua, joka teki minkään erottamisen mahdottomaksi. Siluetteja, niitä nousi sumusta. Kasvot, ne lähestyivät heitä.
Matoro tunsi ne kasvot. Vain etäisesti. Kaukaa muistoista. Sinisen takaa. Hän ei osannut yhdistää niitä, mutta hän tiesi nähneensä ne.
Jokin esti heitä nousemasta. Tämä ei ollut enää unta… ei kai tavallaan, mutta mikään ei liikkunut. Kaikki oli luonnotonta pysähtyneisyyttä. Kuin aika olisi pysäytetty kokonaan.
Oviaukossa seisoi suuria, punaisia harteikkaita hahmoja. Hahmoja, joista he eivät saaneet selvää.
Hahmoja, jotka puhuivat kieltä, jota kukaan heistä ei tuntenut.
Ilmanautti hengitti jossain nojaten seinään. Nyt rauhallisena, mutta tuskaisana. Itkien, nyyhkyttäen ja seinälaattoja takoen kuin olemattomaan oveen koputtaen. Mutta kukaan ei vastannut.
Lopulta yksi pitkistä punaisista puhui kovaan ääneen kieltä, jota he tajusivatkin.
”Kuka olet, qaliil?” lohduton ja muinainen ääni kysyi.
”C-cehaya”, sininen nainen vastasi. ”Tohtori… tohtori Cehaya on nimeni.”
”Et kukaan tärkeä.”
Ga-matoralainen yski hinkuen.
”Niin. Niin kai.”
Ja yksi punaisista otti hänet otteeseensa ja veti sahalaitaisen terän esiin.
“CEHAYA!”
Muut näkivät Kapuran hoipertelevan ylös. Ja astelevan kohti punaisia hatarin askelin.
“Älkää. Koskeko. Häneen.”
Usvaa, usvaa vain. Kapura oli muiden silmissä yksi punainen muiden joukossa. Mutta tämä punainen seisoi muita heikommin.
”Uhmaatko minua, l’sayf?” lonkerosoturi kysyi. ”Mielen etsijä pyysi, että jättäisin teidät henkiin. Eikä Syvyyden Omaa ole viisasta uhmata. Varsinkaan sen jälkeen, mitä se noille kahdelle teki… mutta lisko ei sanonut mitään naisesta.”
“Me emme suostu yhteistyöhön ilman häntä”, Kapura mutisi ja yritti seistä mahdollisimman uhmakkaasti. Se oli vaikeaa. Epätodellinen usva täytti näkökentän ja hämärsi todellisuuden. “Ette… ette saa sirua ilman taistelua.”
Kromidi hymähti iloa vailla. ”Voisimme kävellä kuolleiden ruumiidenne yli. Viedä Viimeisen Silmän kankeista käsistänne. Eikä kukaan teistä voisi tehdä asialle mitään. Millä luulet neuvottelevasi kanssani?”
Matoro… Matoro kuuli ne sanat. Mutta hän ei päässyt ylös.
Hän halusi takaisin. Takaisin muuttamaan sen, miten kävi. Takaisin korjaamaan asiat. Takaisin uneen.
k ä y m a a h a n m a k a a m a a n
s e o n h e l p o i n t a
”Mikään ei muuttuisi, vaikka katkaisisin naisen kaulan, l’sayf,” lonkeroratsastaja sanoi synkeällä äänellä. ”Hän on vuotamassa kuiviin. Lipumassa pois. Saamassa rauhan. Voin nopeuttaa sitä.”
”K-kapura”, Cehaya yski, ”e-et sinä ole mitään velkaa… sinun ei tarvitse heittää omaa elämääsi hukkaan…”
“Olen minä velkaa, tohtori”, Kapura kuiskasi. “Jos en sinulle, niin sitten itselleni. En… en suostu olemaan vain virheitteni summa.”
Sitten tulen toa kääntyi kohti kromideja. “Parannuskivi. Onko se vielä tohtorilla? Hän… hän selviää sen avulla. Hänen on pakko.”
”Välitätkö noin paljon?” lonkeroinen sanoi. ”Ja tärkeintä, luuletko että minä välitän, sadiq?”
Umbrakin voi pahoin. Syyllisyys kaiversi häntä kuin madot, jotka kiemurtelivat unessa hänen päässään. Se ruokki itse itseään toan sielulla. Syyllisyys siitä, että he veivät Cehayan mukanaan tähän paholaisen shakkilautaan. Toa ei voinut liikuttaa itseään, vaan vain kuunnella vierestä mitä tapahtui. Ja edes hänen veljensä ääni linnun nokasta ei ollut kertomassa, mitä tehdä.
“Matoro”, Kapura sanoi rauhallisesti ja vilkaisi taakseen. “Pystytkö liikkumaan? Edes vähän?”
Yksikätinen toa yritti. Epsilon oli lattialla hänen katkenneen ranteensa vieressä, hohtaen pimeässä. Delta oli vielä hänen puristuksessaan.
Hän näki jumalattarensa kasvot mielessään. Ne, mitkä oli nähnyt jo silloin, kun oli kellon auki kääntänyt. Hän näki sen autuuden, missä hän olisi voinut olla.
Ja kun hän nosti katseensa, hän näki kromidit. Heidän lihaa repivät ja raastavat aseensa. Sieluttomat muukalaisensilmät. Kylmyyden. Hän halusi vain satuttaa kaikkia, jotka tulivat hänen tielleen.
Mutta hän ei pystynyt. Toa romahti vatsalleen, kaikkensa antaneena. Hän halusi vain takaisin. Takaisin suloiseen uneen.
“Tulkitsen kielteiseksi”, Kapura mutisi. “Sitten teen sen itse.”
Tulen toa kääntyi kohti Matoroa ja lähti hoipertelemaan kohti tätä välittämättä siitä, mitä hänen takanaan mahdollisesti tapahtui. Sirut. Toinen maassa, toinen jään soturin nyrkissä.
Tohtorin vuoksi. Tee se. Sinun on pakko. Se on ainoa tapa.
“Ei”, Matoro sai sanotuksi, ja ponnistautui polvilleen. “En eroa hänestä”, hän kuiskasi, ja haparoi toistakin sirua käteensä hatarin ottein.
Terä tohtorin kaulalla. Sirut vaakalaudalla.
Historia toisti itseään. Syklit, samat syklit toistuivat uudelleen ja uudelleen. Ne pyörivät ikuista ympyrää kuin viisarit, jotka laukkasivat samojen numerojen yli välittämättä, kuinka kaikki loppui niiden laukan alla.
Kaikki loppui paitsi ne.
“Pahoittelen”, tulen takoja mutisi ja poimi yhden palasista lattialta. Toinen oli Matoron nyrkissä, eikä tämä aikonut luopua siitä. Kapura joutui vääntämään ystävänsä käden auki kivuliaammin mitä olisi toivonut, mutta Jään Sotilaalla ei ollut voimia estää häntä. Sirut. Ohikiitävän hetken (kuudella tuot hänet t a k a i s i n) Kapura luuli luhistuvansa niiden ääreen ja ottavansa voiman itselleen, mutta pysyi päättäväisenä.
Kapura astui vapisten kohti kromideja, jättäen jään toan taakseen.
Toisessa kädessä sirut.
Toisessa kädessä kello.
Matoro tavoitteli Hämäräteränsä kahvaa. Vavisten nousi hän, ja hänen päässään paloi vain yksi ajatus.
Yksi ajatus. Hän.
Kapura lähti kääntämään viisaria. Tunnit kuluivat sen kuvitellussa maailmassa. Aluksi kello oli kuusi. Nyt se oli jo kymmenen.
“Viime kerralla, kun otit sirun, aiheutit vain kuolemaa”, jään toa totesi ääni vavisten kuin kylmässä. Hän oli noussut raskaasti hengittäen polvilleen.
“Otan vastaan paremmat ideat”, tulen soturi sanoi ja mulkaisi Matoroa olkansa yli. Kello oli kaksi.
Kromidien johtaja katsoi toia luomettomilla silmillään. Arvioi. Tarkkaili.
“Anna hänet takaisin”, Matoro vastasi. Hänen äänessään ei ollut ystävyyttä tai niitä hyveitä, mitä toilta odotettiin. Hänen äänensä oli jääkylmä.
“Tuo ei ollut parempi idea.”
Ja kello oli k u u s i.
Silloin Matoro Mustalumi ponnisti kaikkensa ja upotti miekkansa tulen toan alaselkään.
Umbra katsoi kauhuissaan lattiatasolta tapahtunutta. Matoro, Matoro Verilumi.
“Mitä karzahnia sinä Kuralumi teet!?” hänen petturinsa parkaisi. Jään toa ei vastannut, vaan sortui löysänä kasvoilleen Kapuran viereen.
Kellotaulu raksahti auki ja paljasti sisältään vain synkkää pimeyttä, täydellistä pimeyttä, mikä olisi varmasti aiheuttanut eksistentiaalista kauhua kaikille, joiden ajatukset eivät olisi olleet muissa asioissa.
“Tuoko… on… parhaasi… jääveli?” seppä sanoi kipunsa läpi. Vaaleanvihreä veri valui hitaasti hänen jalkaansa pitkin.
Kapura siirsi toista kättään vain vähän. Imu kellon sisältä hoiti loput. Kuului inhottava imemisen ääni, ja pian aarteet katosivat ajannäyttäjän sisällä vellovaan ikipimeyteen. Samaan ikipimeyteen, joka viisarien laukatessa söisi lopulta heidät kaikki.
Kellotaulu kolahti kiinni ja sai esineen putoamaan lattialle Kapuran käsistä. Hän oli horjahtaa maahan.
Tulen toa astui eteenpäin ja parkaisi kivusta, kun Matoron terä putosi lattialle. Kapura kääntyi kohti kromideja.
“Tässä… kellossa”, Kapura huohotti, “sirut… ovat turvassa. Sen pystyy avaamaan… ainoastaan se… jonka säilöjä haluaisi… niin tekevän. Onko… onko tässä tarpeeksi neuvotteluvaraa?”
Kromidien johtaja oli suorastaan mykistynyt.
”Sinulla on sisua, l’sayf. Vanhan naisen kohtalo, yhden vanhan naisen. Sekö on kuolemisen arvoista?”
Sanat kaikuivat Jään Sotilaan korvissa. Ne olivat epätodelliset. Petturi, hän muisti korpit. Petturi. Petturi olikin hän, jota he tulivat etsimään.. Ja petturilla oli hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa. Toa vajosi maahan.
“Minä kokeilin… kerran toista vaihtoehtoa”, Kapura vastasi hiljaa ja yskäisi. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. “Se ei ollut sen arvoista.”
Ja lonkeroratsastaja hymähti. ”Mitä tapahtui, tulisielu?”
“Sirut”, Kapura huokaisi hengittäen raskaammin. Kipu korvensi hänen kehoaan jossain kaukana. “Tai. Siru. Minä… minulle muodostui siihen pakkomielle. Minä… minä halusin vain sirun. Ja… minä tein arviointivirheen. E-eräs kuoli takiani. Eräs, josta… josta välitin… p-paljon enemmän, kuin voisin…s-s-s-sanoilla ilmaista. En… en enää halua tehdä sitä virhettä.”
Vuosia siihen oli kestänyt… mutta vihdoin kapteeni Arupakin kyyneleet saivat virrata. Nyt ne virtasivat kelloseppä Kapuran silmistä, eikä hän taistellut vastaan.
Lonkeronuttura heilahti. Sinisilmät painuivat kiinni. Hiljaisuus täytti tilan. Kukaan ei tiennyt, mitä Kromin ratsastajien johtajan mielen läpi kulki.
Lopulta hän ojensi punaisen kätensä.
”Anna kello.”
Kapura kaatui polvilleen kuin sätkynukke. Hän poimi maasta kultaisen esineen, ja kohotti sen kohti lonkerotarta.
“Tohtori ensin. Minuun… minuun te voitte luottaa.”
Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.
Matoro Mustalumikin romahti polvilleen, sortuen, särkyen ja päästäen sateen viimein valloilleen.
Kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.
Ja siinä hiljaisuudessa, jossa kukaan ei tiennyt mitä odottaa, lonkeroritari noudatti sopimusta ja ojensi yhdellä vahvalla kouralla tohtori Cehayan Tulen Takojan käsiin.
”Sinä et pelkää kuolla, liekki. Se meillä on yhteistä.”
“Siinä”, Kapura huokaisi ojentaessaan vihreän veren tahriman taskunauriin, ja laski Cehayan eteensä hellästi. “Oli ilo asioida kanssanne. Toivottavasti… toivottavasti siruista on teille enemmän iloa kuin meille. Käännä viisaria; se aukeaa, koska haluan niin.”
”A-arupak”, matoralaistohtori sai vihdoin ulos, ”mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Mutta kapteeni ei ollut kuulemassa. Hän kaatui eteenpäin verenhukasta heikkona, eikä saanut vastausta ulos.
Kromidit johtajansa takana astelivat raskain askelin toia kohti. Yksi kerrallaan heidän löysät ruhonsa nostettiin ylös, eivätkä he vastustaneet.
Ja Aft-Amanan korpit jatkoivat lauluaan, jota ne olivat laulaneet halki iäisyyksien.
Hengitys salpautui.
Ikkunaa ei ollut.
Pakoa ei ollut.
Ovella oli joku.
Ruumiinrakenteet eivät toimineet noin.
Mikään ei toiminut noin.
Linnunjalkaisen olennon silmät tuijottivat tyhjän punaisina.
Muljahtelivat kuopissaan eri suuntiin kuin kohdettaan löytämättä. Kädet roikkuivat sen edessä elottomina.
Ja sen nokka puhui jälleen.
Se puhui vain yhden sanan.
Tuon sanan kylmän pimeyden.
Ja loputtoman tyhjyyden.
K r a a .
K R A A .
K R A A .
Pakotien täyttivät linnut punahehkuisine silmineen. Portaikkoa ylös ja alas kaikunut raakunta oli jo lakannut. Nyt linnutkin vain tuijottivat.
Kumpikaan toa ei saanut katsettaan irti olennosta. Pelko itse seisoi kahdella linnunjalalla oviaukossa.
Pelko itse tukehdutti heidät. Kylmät, pitkäkyntiset sormet kuristivat heidän kaulojaan. Silmiin sattui. Kaikkialle sattui. Haju kuristi elämän ulos heidän kylmistä kehoistaan.
Haju nauroi heidän säälittäville pikku nukenkehoilleen. Haju tappoi heidät joka sekunti uudestaan ja uudestaan. Toat tunsivat valahtavansa lattialle löysiksi kasoiksi lihaa ja metallia.
He tunsivat, kuinka k u o l e m a n pikku kätyrit kultaisine naamioineen raahasivat heidät t o i s e l l e p u o l e l l e .
He tunsivat kehojensa halkeavan suikaleiksi. Rihmoiksi, langoiksi, naruiksi, aina kunnes he olivat pelkkää nauhaa tuulessa. Nauhaa korpin mustassa nokassa.
Nauhaa, joka huusi.
Ei.
Ei.
EI.
EI.
POIS.
EI.
Sitten se oli taas ohi. He elivät. He pinnistelivät. Pysyttelivät kiinni, kokonaisina, kasassa. Kutoutuneina elämän köyteen. He taistelisivat. Pelko ei söisi heitä.
L-linnut eivät söisi heitä.
Mutta uuden henkäyksen myötä se alkoi uudelleen.
Tuo haju.
Tuo haju.
Raatolinnut raastoivat rikki heidän keuhkojaan sisältä. Raatolinnut olivat lakanneet odottamasta uhrin kuolemaa. Ne olivat nälkäisiä. Vihaisia. Epätoivoisia. Pelokkaita. Hengittäminen tuntui siltä kuin he olisivat vain vahvistaneet raatolintuja keuhkoissaan.
Maailma sumeni, mutta vääristynyt l i n n u n p e l ä t t i tuli yhä selkeämmäksi.
Hengittäminen,
h-hengittäminen,
m-miksi se oli niin vaikeaa,
miksi se oli niin vaikeaa.
Matoro yritti katsoa poispäin hajun lähteestä, mutta ei voinut. Hän luuli Kapuran olevan vierellään, mutta ei uskaltanut katsoa. Ja ehkä siinä ei ollutkaan enää Kapura.
Ehkä linnut olivat nokkineet jo Kapuran pois.
Kun Painajaisten lähetti astui askeleen, siinä oli jotain kömpelöä. Painavaa. Mutta silti vääjäämätöntä. Määrätietoista.
Hoikat linnunjalat muljahtelivat, rusahtelivat, vääristyivät ja kiertyivät kuin eivät olisi olleet kiinteitä lainkaan. Aivan kuin ne olisi muotoiltu näkymättömin pikku käsin, kuin ne olisi muotoiltu joka sekunti uudelleen. Kuin olennon sisältö olisi ollut heikkoa, heinää vain. K-kuin… kuin se olisi ollut vain suuri parvi lintuja, joka tappeli ravinnosta itsensä kanssa. Nokki. Raastoi. Nokki. Raastoi. Raastoi. Huusi. Nokki.
Raastoi. Huusi. Nokki. RAASTOI. Huusi. NOKKI. Raastoi.
Nokki.
H U U S I.
Kuin olento olisi ollut joka sekunti hajoamassa kappaleiksi, repimässä itseään kappaleiksi, sulamassa pois.
Ei, ei se ollut.
Matoro oli.
Kapura yritti katsoa poispäin Painajaisten lähetistä, mutta ei voinut. Hän tiesi Matoron olevan vierellään, mutta ei uskaltanut katsoa. Ja ehkä siinä ei ollutkaan enää Matoro.
Ehkä kuolema katsoi häntä lattianrajasta tyhjillä silmäkuopillaan.
Säälien.
Sillä hänen ei annettaisi kuolla.
Jos ne haluaisivat hänestä eroon, ne olisivat lähettäneet Marionetin.
Se jokin sätkyi oviaukosta raajat löysinä roikkuen, jalat ylävartalon painon alla naksuen. Ja se näytti tutulta, ja kuulosti tutulta, mutta Kapura ei tiennyt miksi. A-aivan liian tutulta. Toa tärisi ja vapisi kauttaaltaan, ja olisi pyörtynyt hapenpuutteesta, mutta oli liian peloissaan kaatumaan.
Sillä jos hän kaatuisi, se olisi ohi.
Punaisen miehen vainulintu veisi hänet Nukentekijälle.
Ja Nukentekijä neuloisi hänet osaksi itseään.
N-nukentekijä, n-nukentekijä.
Sielunparsija.
Ja hetken aikaa kapteeni Arupakin kuollut ruumis heräsi Kapuran sisällä. Kapteeni Arupakin pelko syttyi liekkinä polttamaan hänen sisuksensa. Oviaukon vääristynyt sulkahirviö ei äännähtänytkään, mutta se hengitti. Nuuhki. Haistoi sen, mikä hänen suonissaan virtasi.
Ei vain hänen omissaan.
Zairyh ei puhunut enää. Kasvin särkynyt mieli raivosi hänen tajunnassaan yhä loittonevana kaikuna.
Se ei auttaisi. Sekin pelkäsi.
Mutta se sai Kapuran tajuamaan. Pelko oli avain. Pelolla hänet oli löydetty.
Se haistoi hänet silloin, kun hän pelkäsi sitä. Vain silloin, kun hän p-pelkäsi sitä.
Oli siis lakattava pelkäämästä sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää sitä.
Älä pelkää-
K R A A .
K R A A .
Pelkää.
Pelko on vanhin tunne.
Pelko pitää hengissä.
S-sen isä haluaa minut h-hengissä.
JUOKSE.
JUOKSE.
J U O K S E.
Se on ainoa vaihtoehto.
Ainoa pakotie.
Portaisiin. Läpi lintujen, joiden silmät hohtivat punaa. Ne lähtivät lentoon – törmäilivät seiniin, kattoon, toiin. Ne pyörivät kuin synkkien sulkien sykloni sankarien syöksyessä portaita alas niiden läpi.
J U O K S E .
Ja ikuisilta tuntuneiden portaiden jälkeen he katsoivat aivan toisiin silmiin tuskaisasti huohottaen.
Voi ei.
Musta draakinpää kääntyi portaista alas syöksyneitä, hengästyneitä toia kohti. Linnut räpiköivät katonrajassa kauhusta rikkinäisinä kirkuen.
Mutta alakerrassa odottaneet eivät tienneet pelätä. Eivät tienneet eikä ymmärtäneet.
“Hei!” tuttu, sulava ääni sanoi. Toinenkin kärmeksinen käänsi katseensa toiin. Heidän takanaan oli keltainen steltinpeikko, oletettavasti Kersantti, joka piteli tiukassa otteessaan tohtori Cehayaa.
Toinen lisko-olento avasi pelivälinesalkun. Noin Meksi-Koron kokoinen tuliase tuijotti klaanilaisia.
No hemmetti, jään toa olisi todennut, jos olisi ehtinyt ajatella. Vei kaiken hänen keskittymiskykynsä vain sisäistää se, mitä hetki sitten oli tapahtunut. M-mikä tapahtui edelleen. Eihän se tullut perässä? Entä jos se tuli perässä? V-voisivatko pimeyden metsästäjät vain ampua hänet? Tappaa hänet nopeasti, jottei hänen tarvitsisi enää kokea sitä?
“I-iltaa”, Matoro yritti sanoa huohotukseltaan nostaessaan kätensä ilmaan. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Kapura vilkaisi taakseen nopeasti ja nosti kätensä ilmaan lannistuneena.
”Juuri noin!” hohotti Kersantiksi itsensä äänellään paljastanut keltainen kääpiöpeikko naistohtori tiukassa otteessaan. ”Ymmärrätte toan paikan! Hauska tavata, vihdoin. Sano hei uusille ystäville, lekuri!”
Cehaya kurotti heihin visiirittömien silmien takaa, ja silloin toat näkivät tummanpunaisen mustelman tryna-kasvoisella naamalla. Toinen silmä oli muurautunut umpeen.
”H-hei”, Cehaya päästi heikosti. ”A-anteeksi etten… k-kestänyt.”
Se oli niitä hetkiä, kun Jään Sotilas halusi vain satuttaa asioita. Melkein yhtä paljon kuin juosta pakoon huutaen kuin mielipuoli. Ei, ei s e tullut portaita heidän perässään…
“Ei… ei se mitään, Cehaya”, Matoro antoi hengityksensä tasaantua.
Kapura vain tuijotti eteensä kalpeana.
“T-tohtori…”, toa sopersi.
Cehaya haukkoi henkeään. Lisko-olennot vilkaisivat toisiaan kummastuneina.
”A-arupak”, nainen sai ulos vihdoin, ”s-sinä olet siinä? En-en tunnistanut.”
“Joo. Kävi ilmi, että Kapura on toisin päin Arupak”, Matoro vastasi tilanteeseen sopimattomalla ironialla. Ei… ei hänen tarvisi katsoa taaksensa portaikkoon… ei siellä ollut mitään…
Kapura vilkaisi toveriaan, muttei sanonut mitään.
“K-kyllä. Olen.”
“… kuka helvetti on Arupak?” Kersantti kysyi.
”Kuka helvetti on Kapura”, toinen liskoista, ehkä Jakaja (Kapuran mielestä Panostaja) kysyi.
”Kiinnittäisit joskus vähän huomiota, veli hyvä”, se toinen, ehkä Panostaja (Matoron mielestä Jakaja) kysyi. Sitten tämä rykäisi syvään ja kääntyi toia kohti.
”Onko teillä kauppatavara?” koillisen draakkimafioso antoi kuulua kovempaa.
Kauppatavara hehkui vaaleansinisenä. Toinen Matoron nyrkissä, toinen hänen oikean rintapanssarinsa alla.
“Tietysti”, Matoro vastasi.
Kersantti painoi pikkuruisen zamor-pistoolinsa kiiltävän kärjen tiukasti Cehayan ohimoa vasten.
”Todistaisitko kiltisti”, tämä murahti tavallista asiallisemmin, ”saatana.”
“En näe, mitä arvoa minun todistuksellani olisi”, jään toa aloitti, ja avasi varovaisesti nyrkkiään. “Minä voin kertoa teille, että esineenne, jota etsitte, on valkoinen metallinsiru, joka hohtaa sinistä, mutta mistä tietäisitte, puhunko totta?”
Kersantilla oli selvästi vaikeuksia keksiä siihen kovin nokkelaa vastapalloa.
”Voisko teistä se punasempi puhua välillä?” tämä ärähti. ”Tuon toisen ääni alkaa ärsyttää jo ihan helvetisti.”
“Näytä siru, Matoro”, Kapura kehotti hiljaa. Ja tuijotti tohtoria. Hänen tohtoriaan.
Matoro laski kättään hitaasti. Niin, että sai avattua kämmenensä kasvojensa eteen. Siinä se oli, hänen rakkaansa, metsästäjien ahnaiden silmien tarkkailun alla. “Mut-” jään toa oli sanomassa jotakin älykästä, kunnes ne äänet kuuluivat taas. Kynsien raapiminen kiveä vasten. Portaista. Heidän takaansa.
Vain portaat erottivat heidät kauhusta linnunjaloilla.
Ne olisivat saaneet olla pidemmät portaat.
Ja kolme metsästäjää katsoi sirua ääniä huomaamatta. Kersantti haltioituneena, liskot pokerinaamansa pitäen. Odottavassa hiljaisuudessa tottunut tohtori teki parhaansa ottaakseen tilanteen haltuun.
”Matoro”, hän sanoi hiljaa, ”Arupak… s-se on ansa… ä-älkää antako sitä h-heille… se on a-ansa…”
”Ämmä hiljaa”, Kersantti kuiskasi survoen toisen nyrkkinsä naisen suun tielle.
“M-mutta herää kysymys”, Matoro jatkoi silminnähden säpsähtäneenä. “Miksi ette vain ammu meitä suoralta kädeltä, ja ota siruja ruumiiltani?”
Liskot katsoivat toisiaan hetken. Kersantti nosti kulmaansa.
”Pojalla on kyllä pointti.”
”Ah”, Jakaja tai Panostaja sanoi. Tällä oli käsissään pelisalkun sisälle survottu bunkkerintuhoamisase, joten ilmeisesti Jakaja.
”Niin, no”, veljensä aseen panosvyötä pitelevä Panostaja sanoi hiljaa. ”Olisihan se yksinkertaisempaa.”
”Totta. Kiitos ja hyvästi, toat.”
“…”, toat olisivat todenneet, mutta se jäi suuliekin alle.
Usein sanotaan, että teloitusryhmää odottavan aika on pitkä. Että sekunnit ennen laukauksia ovat loputtoman pitkiä. Että elämä vilisee silmien edessä.
No ne eivät ole. Sekunti on aika karzahnin lyhyt aika.
Panostajan (vai oliko se Jakaja?) sormi painoi liipaisimen pohjaan, ja konekiväärin säkätys täytti ilman. Hän ampui, kunnes lipas oli tyhjä.
Ja ne kaikki olivat osuneet vain portaikkoon Matoron takana. Suoraan hänen takanaan. Kuin ne olisivat kiertäneet hänet. Kiertäneet hänet kuin ne kiertäisivät Sätkynuken.
“Ah, tässä vastaus”, Matoro hymähti. “Hyvä, että kysyin.”
“M-matoro”, Kapura kuiskasi yhä äskeisestä järkyttyneenä, “aiommeko me vain odottaa, että se saa meidät kiinni?”
Suuren aseen pesä naksui tyhjänä. Jakaja ja Panostaja katselivat toia pettyneinä savukiehkuroiden läpi. Mutta hetkeäkään epäröimättä toinen heistä veti harteiltaan uuden panosvyön ja iski sen aseeseen.
“Muistaakseni sopimukseemme ei kuulunut, että te ammutte meitä”, Matoro totesi deltakäsi nyrkissä.
”No”, toinen lisko sanoi.
”Itseasiassa…” toinen jatkoi. ”… emme me sitä kieltäneetkään.”
”Uusi yritys, veli hyvä?”
”Musiikkia korvilleni.”
Jään toa huokaisi, kun konekivääri alkoi soida.
Konekivääri soi, ja lyijy kiersi Jään Sotilaan. Kuolema ei ollut pelote. Kuolema ei ollut ongelma.
Kuolema olisi pelastus, eivätkä ne halunneet, että hän kuolisi.
“Nyt, kun olemme havainneet, miten tehotonta tuo on, voimme jatkaa keskusteluamme kuin sivistyneet”, Matoro totesi. Hän ei oikein onnistunut yrityksessään olla kuulostamatta ärsyttävältä.
Siihen pöllämystynyt Kersantti vastasi siirtymällä lähemmäs, aivan konekiväärikaksikon väliin raahaten Cehayaa. Otteessa heikosti rimpuileva nainen kuiski jotain hiljaa.
”Hyvä on”, peikko karjui, ”jos ette te… niin ämmä! SIRUT TÄNNE NYT”
“Jos te tapatte hänet”, Matoro aloitti rauhallisesti. Voi helvetti, ne äänet kuuluivat taas takaa. Voi helvetin helvetti.
“Jos te tapatte hänet, te kuolette kaikki. Ja teillä on syytä uskoa niin, sillä arvon Panostaja tuskin on eläessään osunut noin montaa kertaa ohi.”
”Jakaja!” lisko-olento tokaisi pöyristyneenä.
”Luuletko, että tältä etäisyydeltä osutaan ohi?” Kersantti sanoi vilkaisten naista otteessaan. Pistoolin kärki suorastaan pureutui naisen hopeiseen päähän painaen jäljen tämän ohimoon. ”En oo mikään pirun tarkka-ampuja, mutta tältä saatanan etäisyydeltä oon tällä pyssyllä KIRURGI.”
“En epäile sitä”, Matoro vastasi diplomaattisimmalla äänensävyllään. “Mutta koitan miettiä tätä sinun näkökulmastasi. Sinä varmasti tykkäät elämästäsi. Sinulla on kenties joitakin haaveita ja tavoitteita. Jotakin, mitä haluat joskus tehdä.” hän piti lyhyen tauon. “Ja jos vaihtoehtoina on se, että jatkat elämääsi onnellisena, ja se, että kuolet jumalanhylkäämän mielisairaalan pimeillä käytävillä vain, koska halusit tappaa matoralaisen… suoraan sanottuna en näe, miksi haluaisit valita sen jälkimmäisen.”
Siihen metsästäjä vastasi vain nauramalla. Nauru kuitenkin loppui. Jokin muu peitti sen.
Voi helvetti.
Voi helvetin karzahnin helvetti.
“Matoro”, Kapura kuiskasi raakunnan lakattua. “Mitä… mitä jos vain antaisit sen sirun? Se… se ei ole enää kaukana.”
”A-arupak”, Cehaya sanoi yhtäkkiä, ”tuo-tuo ääni… onko tuo se? O-onko tuo painajaisesi?”
“Painajaisteni lähetti”, Kapura vastasi. “Kyllä.”
Kyynel valui umpeen muurautuneesta silmästä.
”O-olen pahoillani etten uskonut. O-olen niin, niin pahoillani.”
“Sinä… sinä teit parhaasi”, Kapura sanoi hiljaa. “S-säästetään tämä myöhemmäksi. Ehkä nuo tajuavat kohta, ettemme me missään vaiheessa tehneet niitä ääniä.”
”E-en olisi… siitä niin v-varma”, ga-matoralainen sanoi.
Steltiläinen oli siihen heittoon tyytymätön. ”Hiljaa! T-toi on edelleen joku jekku? V-vitsiniekka, valkoinen äijä, se tekee sen jotenkin! Torjui luoditkin! Pirun LUODIT!”
“Tuli mieleen eräs mielenkiintoinen kysymys”, sanoi Kapura. “Miksi luulet, että tämä mielisairaala hylättiin? Painajaisten lähetti on t-tulossa. Meillä e-ei ole aikaa tähän.” Toa vilkaisi ohimennen kädessään yhä lepäävää kelloa, joka ei vieläkään käynyt. Mutta hän ei kaivannut sen viisarin liikettä ymmärtääkseen, että aika oli vähissä.
”E-ei niin! SIRU… MOLEMMAT PIRUN SIRUT TÄNNE NYT!”
“Matoro”, Kapura kuiskasi kääntyen kohti toveriaan. “C-cehaya. Lähetti. Tee se. Anna ne.”
”Ä-älkää”, Cehaya vaikeroi, ”ei minun takiani… ei minun t-takiani…”
”JUURI SINUN TAKIASI”, Kersantti räyhäsi. ”Lasken kolmeen!”
Keltainen sormi kiristyi liipaisimen ympärille. Hänen aseensa tuntui tohtorista kylmältä.
”Yksi!”
”Kaksi!”
Sydämenlyönnit. Tiiviit sydämenlyönnit. Cehayan sydämenlyönnit. Ei kauaa.
”KOL-”
Siinä samassa Kersantti veti jo liipaisimesta.
Naks.
Jäinen naksahdus. Ruuti ei syttynyt.
”… ME. Kolme? KOLME.”
Naks.
”KOL. ME!”
Naaaaks. Typertynyt steltinpeikko jatkoi huurteisen liipaisimensa vetelyä. Mutta aivan turhaan.
“Laske se ase”, Matoro määräsi hyisen roudan peittämä käsi ojossa. “Laske se ase, ja pääsette kaikki elossa täältä pois. Myös hurmaavien liskotoveriesi henget riippuvat valinnastasi, Kersantti. Hekin kai arvostaisivat elämäänsä.”
”Hyvä on, hyvä on”, Kersantti tokaisi lannistuneena, mutta siinä samassa väänsi kasvoilleen vihaisen irveen. ”Jakaja!”
Samalla sekunnilla ja ilman erillistä käskyä toinen liskoista viskasi pienen metallinpalasen Kersantin kouraan.
Revolveri kolahti lattiaan. Napsahduksella metallinpala paljastui stilettiveitseksi. Matoron ja Kapuran sydämet pysähtyivät.
”Lasketaanko uudelleen?” kellertävä mörkö karjui.
Ja teki jo pikkuruisen testiviillon Cehayan kaulaan. Tohtori ulvaisi kivusta.
”Yyyyksi…”
Linnut. Ne tulivat. Ne virtasivat ulos portaista.
Se ei olisi kaukana.
”M-mitä”, Kersantti sai ulos.
Variksia. Variksia. Loputtomasti variksia virtasi portaikosta täyttämään ilman sateen lailla. Jotain huutaen Kapura tönäisi Matoron seinää vasten.
Kraa.
Kraa kraa.
Kraa kraa kraa.
”M-mitä…”, Kersantti sai ulos. Toat eivät nähneet tarkemmin, mitä tapahtui, mutta he kuulivat huohottavan Cehayan kopsahtavan seinää vasten ja lyyhistyvän maahan.
Kersantti perääntyi syvemmälle käytävään varisten tieltä. Hän veti revolverinsa esiin ja yritti antaa sen laulaa. Yritti pudottaa noenmustia nokkapiruja Aft-Amanan lattialle.
Mutta revolveri oli jäässä. Ja varikset, korpit ja naakat tiesivät sen.
Kraa kraa.
”M-minä näytän teille perkeleille!”, steltiläinen huusi, ja taisteluintoon sekoittui kauhua. ”M-minä vedän teitä kaikkia t-turpaan!”
Silloin Matoro syöksyi oviaukosta läpi lintuvirran. Draakkiveljekset eivät ehtineet reagoida, ennen kuin Jään Sotilas oli Cehayan luona, matoranin ja metsästäjien välissä. Hän kyykistyi ja auttoi tohtorin ylös ja antoi hänelle rohkaisevan pelottoman katseen. “Kapura”, Matoro huusi halki lintujen. “Tule!” Kapura vilkaisi taakseen ja juoksi veljesten ohi, kohti Matoroa. Ja Cehayaa.
”T-turpaan!”
”P-pomo?” toinen veljeksistä huusi, ja ensimmäistä kertaa toat kuulivat olennon äänessä rehellisyyttä, tunteita.
”T-t-turpAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARH-”
Nokat. Nokat. Mustat nokat pureutuivat steltinpeikkoon. Kynnetkin, piirteettömän synkeät ja metalliset viilsivät ja raastoivat. Peikko taisteli vastaan. Huusi, löi, potki. Mutta lopulta körilään ääni peittyi raakunnan myrskyyn.
He eivät enää tienneet, huusiko metsästäjä lintujen keskeltä vai ei. Mutta linnut huusivat. Ne eivät lopettaneet.
Steltläisen huudot olivat karmaisevat. Ne nokkivat Jään Sotilaan sydäntä. Joku osa hänessä halusi auttaa. Toinen osa sanoi, että Kersantti ansaitsi sen.
Mutta Matoro ei tiennyt, ansaitsiko kukaan sitä.
“Kapura. Nämä ovet. Lyhin reitti ulos?” Matoro kysyi, eikä halunnut katsoa lintujen pilven suuntaan. Cehaya hengitti raskaasti hänen hartiaansa vasten.
Kapura sulki silmänsä. “Se… se ovi, jonka ohi me… me kävelimme alussa. Johtaisikohan se ulos?”
Ei, kyllä hän tiesi, ansaitsisiko kukaan sitä. E-eii ansainnut.
Ja Matoro kohotti hohtavan kätensä. “Linnut, kaikotkaa sen peikon kimpusta. Linnut, palatkaa pahaisen pelättinne luo!”
♩ Mutta halusit hänet hengiltä, rakas ~ ♩
♩ Hänhän a n s a i t s i sen~ ♩
♩ Halusit peitota p a h u u d en~ ♩
Hän ei vahingoita enää ketään.
♩ Niin~ ei enää kauaa♩
Halusin peitota pahuuden… Jos minä vain katselen, kun hän kuolee, en ole sen parempi, kuin se, minkä haluan voittaa.
♩ Hätistele siis linnut pois~♩
♩ Häneen sattuu niiiiiin paljon ~♩
”T-tehkää nyt joku jotain!” liskot huusivat avuttomina.
“Minun pitää pelastaa hänet”, Matoro mutisi ja nousi hitaasti. Kersantti karjui korppien kuorossa.
“Kapura, vie Cehaya turvaan”, hän sanoi, veti Hämäräteränsä ja asteli kohti varisviidakkoa.
“Y-ymmärretty”, Kapura mutisi. “Älä… älä tapata itseäsi tämän vuoksi. P-pystytkö kävelemään, tohtori? Vai kannanko sinut?”
Cehayan katse oli nauliutunut… siihen mikä käveli linnunjaloilla. Heidän takanaan. Hitaasti. Kiusoitellen.
”S-sinä et ollut mieleltäsi rikki… k-koskaan…” hän haukkoi henkeään. ”Me kaikki muut olimme.”
“Ä-älä katso siihen”, Kapura sai hädin tuskin ulos. “Minä kannan.”
Tulen soturi nosti yhä huohottavan tohtorin harteilleen.
“Pidä k-kiinni. Äläkä katso siihen.”
Matoro kutsui jäätä, ja jää totteli. Se pyyhki halki huoneen, iskien kymmenet linnut väkivaltaisesti ympäri huonetta. Toa syöksyi lähemmäs, ja huitoi xialaisella terällään mustia lintuja. Ne huusivat. Osaan osui. Osa pakeni.
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
miksi satutat meitä
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
miksi tapat meidät
kraa
“Koska te tapatte hänet!”
kraa
kraa
kraa
koska hän on paha
paha kuolee
paha kuolee
kraa
kraa
kraa
“Mistä tiedätte hänen olevan paha?” Matoro ei uskonut itseään. Hän puhui variksille? Eiväthän ne edes voineet vastata!
kraa
kraa
kraa
paha satuttaa hyvää
paha on paha
pahaa täytyy satuttaa
“Liskot, jumalauta! Auttakaa pomoanne!” Matoro raivosi.
Jakaja, tai Panostaja, kumpi vain, syötti ammuksia vaivalloisesti vapisevin käsin veljensä tykkiin. Hitaasti. Vaivalloisesti.
kraa
kraa
tapa meidät
tapa meidät
“Unohtakaa se helvetin tykki! Häivytään täältä, ja auttakaa tuo peikko mukaanne!” jään toa huusi. Tilanteen komentosuhde olisi huvittanut häntä, jos tilanne ei olisi ollut muuten niin ei-huvittava.
kraa
kraa
tapoit meidät
kraa
miksi tapoit meidät
Mutta peikossa ei ollut enää paljon autettavaa. Oranssinahkaisen olennon sätkivään kehoon oli vielä pistetynä varisten, jo kuolleiden sellaisten, nokkia. Lintujen sätkivät kehot putoilivat tämän päältä, mutta niiden silmien puna ei himmennyt. Tahmea veri, nokkapetojen ja steltiläisen, peitti alleen lattialaatat Cehayan toimiston oven edessä.
”P-pomo?”, toinen lisko sanoi kuin shokissa.
”T-turpaan”, steltiläinen yskäisi verisesti. Hurmoksessa. Pois hiipuen.
Matoro huokaisi.
Hän… hän voisi yrittää pelastaa vielä heikosti hengittävän pimeyden metsästäjän. Mutta parannuskivi kuluttaisi häntä, linnut saattaisivat tulla, eikä se välttämättä olisi sen arvoista.
Kyseessä oli kuitenkin olento, joka oli yrittänyt tappaa sivullisen matoranin. Monta kertaa.
Aito toa yrittäisi pelastaa hänet, eikö vain? Eikö Toa-koodi sanonut jotakin sellaista?
Rakas, pitäisikö minun pelastaa hänet?
Eikö se ole, mitä oikean toan pitäisi tehdä?
♩ Älä katso ovelle, Mustalumi… mutta sinun täytyy tehdä päätös~ ♩
♩ Sinä vai hän?~ ♩
♩ Tik tok, Mustalumi~ ♩
Kersantin verinen hengitys haipui olemattomuuteen. Ei, hän ei voisi tehdä enää mitään, Matoro vakuutti itselleen. Niin se oli. Kivi toan sydämeltä putosi. Samaan jäärailoon.
“Te kaksi”, toa aloitti noustessaan. “Taidatte tulla muistamaan tämän päivänä, jona miltei nappasitte Matoro Mustalumen”, Matoro totesi sangen hämmentyneille draakkiveljeksille ja lähti juoksemaan suuntaan, jonne Kapura ja Cehaya olivat kadonneet. Eikä hän katsonut taakseen. Katsonut ovelle. Ei taas. Ei enää. Miksi kukaan katsoisi. Miksi.
”Sinä”, toinen draakki kuiskasi jo Matoron ensiaskelella. Mutta hän ei pysähtynyt sitä kuuntelemaan.
Aseen naksahdus. Hetki huohotusta.
”TAPOIT KESSUN.”
Ra ta ta.
Eivätkä ne osuneet. Miksi ne olisivat? Ei ollut mitään syytä uskoa, että ne osuisivat. Delta oli niin päättänyt. Lyijy iskeytyi seiniin, lattiaan, kattoon, ja Matoro sulki oven perässään. Sininen hohti hänessä. Joku huusi. Panostaja. Tai Jakaja, sama se. Huusi lisää. Kenties “murhaaja”, mutta toa ei ollut varma.
Pitäkööt hauskaa sen kanssa, mikä oli o v e l l a .
Toa puhahti. Se oli ollut oikeastaan aika huono idea. Mitä hän oli metsästäjistä odottanut, tai ylipäätään?
Ai niin. Sitä, että maailma olisi kiva paikka.
Kapura eteni kohti olettamaansa uloskäyntiä Cehaya selässään. Olisiko se uloskäynti? Tulen toa ei väittänyt muistavansa mielisairaalan karttaa lukuunottamatta oman huoneensa kerrosta, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Matoroa jossain hänen takanaan ei näkynyt. Eikä sitä.
Cehaya sopersi jotain. Kapura ei kuullut. Sitten tohtori puhui uudestaan.
”A-Arupak.”
“M-mitä, tohtori?”
”H-heitä on vielä kaksi… ystäväsi… heitä oli kaksi, ovat heidän vankeinaan.”
Kapura pysäytti juoksunsa ja haukkoi henkeään. Miten hän oli saattanut unohtaa Umbran ja Delevan?
”M-missä? Missä he ovat?”
”A-aulassa. Se ei ole tästä kaukana. M-mutta heidän vangitsijoistaan toinen… v-varo sitä …” sopersi Cehaya, ja jatkoi: ”Se oli… lempeä aiemmin. Mutta tämä paikka… tämä paikka…o-olen pahoillani… se mitä kylmiössä oli…”
Kapura pysähtyi. Juuri nyt hän oli päätöksen edessä. U ja Del olivat ilmiselvästi vaarassa, mutta selviäisikö hän yksin? Mitä tapahtuisi Cehayalle, jos hänelle sattuisi jotain?
Arupak olisi osannut päättää, nousi ajatus Kapuran päähän. Tulen toa sysäsi sen pois; ei tänään. Nyt hän oli vastuussa Cehayan hengestä. Ja mahdollisesti muidenkin. Ei tänään.
Mutta päätös tehtiin hänen puolestaan.
Kuului tulitusta. Sitten Kapura kääntyi ja näki Matoron juoksevan kohti.
“Kapura, ensi kerralla kun leikin sankaria, muistuta minua, ettei kannata”, Matoro huohotti päästyään kaksikon luo.
“Et sinä kuitenkaan usko”, tulen toa tokaisi. “Mutta. Uutta informaatiota. Umbra ja Deleva ovat vankeina sen uloskäynniksi epäilemäni oven takana. Ja ilmeisesti se on myös sellainen.”
Ne äänet kuuluivat taas. Etäisinä, mutta kuuluivat. “Montako metsästäjää?” Matoro kysyi.
“Kaksi”, vastasi Kapura.
“Millaisia?”
Tulen toa kääntyi kohti Cehayaa. “Muistatko mitään muuta, tohtori?”
Nainen tuijotti toia sanoja tavuista yhteen parsien, aivan kuin N u k e n t e k i j ä oli painajaiset sieluista parsinut.
”T-toinen oli… hiljainen, mutta puhui. En ymmärtänyt kieltä. En tunne hänen lajiaan. Hän… hän oli aivan häkellyttävän hyvä siinä, mitä teki… mutta ei, hän ei ole vaarallinen. P-pelätkää sitä toista.”
♩ Sinä taidat taas pelätä, kulta~ ♩, lempeä ääni kuiskasi.
En ole täydellinen…
♩ Voi, harva on~ ♩
♩ Mutta voin tehdä sinusta sellaisen~ ♩
Ja minä yritän olla sen arvoinen, rakas.
♩ Hyvä~ ♩
♩ Nyt, älä jää kiinni~ ♩
♩ Punaisen Miehen kuopus on kärsimätön~ ♩
Matoro päätti kiirehtiä, ja katsoi kohti mieliä kanohi Cencord hohtaen. Missä olivat Vieraskielinen ja Vaarallinen?
Vieraskielinen… sen kuulitkin jo aiemmin. Самаа миелтä, se sanoi.
Se oli k a i k k i a l l a; muttei ei m i s s ä ä n, vastasi hänen päänsä ja naamio sillä.
“Mitä näet, Matoro?” kysyi tulen soturi.
Ovi, josta juoksit, Cencord jatkoi. Sen takaa kuuluu kaikuja; jotain kumeaa, lasin läpi tulevaa; yksinäinen, eksynyt ajatus.
Haluatko kuulla sen? ajatus kysyi.
♩ Olen aivan varma, että kopioni flirttailee sinulle~ ♩
… hetkonen, kenelle minä… mitä?
♩ Etkö voi luottaa minuun?~ ♩
♩ Miksi et aisti mieliä minulla tuon kalpean varjon sijasta?~ ♩
E-en näe onko sillä merkitystä-
♩ Hän voi kertoa sinulle missä ne ovat~ ♩
♩ Minä voin näyttää sinulle Ilmanautin sydämen~ ♩
♩ Haluatko kuulla mitä hänen sielussaan on?~ ♩
Haluan tietää… onko siellä mitään hyvää?
♩ No… katsotaan~ ♩
♩ kuunnellaaan~ ♩
Ja kauhistuttava tuskan ja pelon sävyttämä kirkaisu kaikui Matoron päässä.
Kuulostaa… kuin hän olisi tuskissaan. Pelkäisi.
♩ miksiköhän~ ♩
Voitko rauhoittaa häntä? Auttaa häntä?
♩ se sinun pitää selvittää itse~ ♩
♩ tik tok, kultaseni~ ♩
♩ aika on kuolleita toia~ ♩
Matoro huokaisi. Hän ei ollut muistanutkaan, miten vaikeita naiset olivat.
Etenkin, kun ne tiesivät, mitä hän ajatteli.
“… Matoro?”
“Tuo ovi”, Matoro havahtui, ja osoitti vasemmalle puolelleen. Se oli sama ovi, jonka viereltä Kapura oli hänet löytänyt silloin, kun kylmyys oli vallannut hänet.
Ja käytävässä, joka sen oven takaa aukeni, oli verta. Veriset, valtavat jalanjäljet jatkoivat matkaa toiselle ovelle.
”H-hän… hän ei olisi halunnut satuttaa ketään”, Cehaya yskäisi Kapuran korvaan.
”M-mutta… jokin m-muuttui hänessä. Ja saatan tietää, mikä.”
“Muistatteko paikkoja?” Matoro kysyi kahdelta muulta heidän astellessa hämärää käytävää.
“Valitettavasti en”, Kapura mutisi. “Tarkistetaanko tuo, josta verijäljet alkavat?”
Matoro tuijotti hetken tyhjää.
“Ei. Me emme halua tarkistaa sitä”, hän totesi ja lähti seuraamaan verijälkiä.
“Ai. Selvä”, Kapura sanoi hiljaa. “Eteenpäin, siis.”
”Se… se metsästäjä, Arupak… hän satutti vain silloin kun hänen oli pakko”, Cehaya sopersi. ”… m- mutta jokin muutti sen.”
Matoron tarttuessa oveen Cehaya puhui kovempaa.
”N-nyt hän… hän haluaa tappaa kaikki. Enkä usko että hän voi muuta. H-häneen… sattuu. Y-yrittäkää ymmärtää.”
“Me yritämme, tohtori”, Kapura mutisi.
“Minä ymmärrän”, Matoro sanoi hiljaa avatessaan oven.
Ja suuressa huoneessa, aulantapaisessa jonka perällä oli varasto täynnä lääkkeitä ja kaasupulloja, he näkivät sen, mitä olivat odottaneetkin. Pelänneetkin.
Veriset jäljet päättyivät vihreään kolossiin, joka horjui jonkinlaisessa sukelluspuvussa. Lukuisat harjarivit pistivät sen selästä.
Se ei katsonut tulijoita. Se katsoi Umbraa ja Delevaa.
Kolossi kääntyi hitaasti heitä kohti. Matoro ja Kapura tunsivat tuskan, joka huokui raudan ja lyijyn sisältä. Kaasut vaihtuivat, kun sukelluspuku hengitti.
”Mrhm.”
Siihen sattui. Se pelkäsi.
Linnut olivat nokkineet sen haarniskan hajalle. Vettä valui aukoista lattialle. Se tulvi tuoreiden veriläikkien päälle sotkien ne, levittäen niitä.
Ja kun kala kääntyi kokonaan, he näkivät silmät maasukelluspuvun lasin takaa. Kalansilmät tuijottivat eri suuntiin, harittivat. Hakivat kohdetta. Seuraavaa kohdettaan.
”Mrhm.”
Sen täytyisi tappaa ne kaikki.
Ennen kuin ne tappaisivat sen.
Matoro kohotti rauhallisesti vasemman kätensä. Sen, joka loisti sirun voimasta.
“Me emme halua pahaa sinulle, Ilmanautti”, Jään Sotilas lausui rauhallisesti. Hän katsoi olentoa, vaikka olisi halunnut kääntää päänsä. Lintujen jäljet, ja palovammat… ne olivat hirveitä. Ne herättivät inhoa. Pelkoa.
Mutta toassa kaikista eniten ne herättivät sääliä.
Meidän pitää auttaa häntä.
Hän kärsii niin paljon…
♩ Voi Jään sotilas, kaunis jään sotilaani…~ ♩
♩ Niin optimistinen…~ ♩
“Sinun ei tarvitse pelätä enää. Me haluamme auttaa sinua”, hän jatkoi niin lempeästi kuin pystyi, ja otti yhden varovaisen askeleen lähemmäs syväläistä.
Se saattoi katsoa toisella silmällään jään toaa. Tappaakseen? Sitä jään henki ei tiennyt.
Joten hän otti toisen askeleen.
♩ Säikky pikku kala isossa tankissa…~ ♩
♩ Jään Sotilas, tietäisitpä millaisena hän näkee sinut~ ♩
Hän näkee minut niinä lintuina.
Eikö näekin?
♩ Ei~ ♩
♩ Kun hän oli nuori, hänellä oli veli~ ♩
♩ Veli jonka hirviö skakdin hahmossa häneltä vei~ ♩
♩ Sinä olet nyt se veli~ ♩
♩ Ja sinä olet nyt se hirviö~ ♩
♩ Eikä hän tiedä, kumpi sinä olet~ ♩
Suuren haarniskan sisältä kuului jotain muuta kuin murahdus.
Se alkoi itkeä ja ulvoa.
Sen keho tärisi kauttaaltaan, kun sukelluspuku alkoi ottaa hitaita askelia. Lattian keraamiset laatat halkesivat joka askeleella.
Ja kun nauruksi muuttunut itku loppui.
Se huusi.
♩ Voit olla hirviö joka vei hänen veljensä ja nyt vie hänet~ ♩
Tai sitten voit olla hänen veljensä~ ♩
”J-juoskaa”, Cehaya kuiskasi Kapuran olalla. ”Hän… hän ei voi sille mitään…”
En halua viedä häntä.
Olen siis hänen veljensä.
♩ Vain hänen veljensä tiesi hänen oikean nimensä~ ♩
Ja kun sininen neito kellosta kuiski hänelle, nyt tiesi Jään sotilaskin.
Matoro astui kolmannen askeleen. “Minä haluan auttaa sinua. Haluan pelastaa sinut, Yahal.”
Syväläisen nimi osui syvälle. Kummatkin silmät kääntyivät toaan. Se katse oli syvä kuin hopeinen meri.
Kolossi katsoi jään toaa kaipuulla. Kapura hivuttautui lähemmäs Matoroa. Jos hän jotain voisi, niin ehkä työntää tämän pois tieltä silloin kun sukelluspukuinen kolossi lopulta iskisi.
Kalansilmäinen hahmo asteli yhä lähemmäs täysin hiljaisena. Nyt sen edelleen harittavat silmät olivat löytäneet jonkun. Jonkun, josta ne välittivät.
Se henkäisi syvään. Tuskaisena. Nyyhkytti, piti surkeaa ääntä. Mutta tuntui pysähtyneen.
TUMP.
Valtava metallinen kolossi menetti tajuntansa ja kaatui maahan järisyttäen huonetta. Pullot perällä kilahtivat metallisesti kaatuessaan ja vierivät lattiaa pitkin.
Se oli niitä tilanteita, jotka jättivät aina niin sanavalmiin jään toan sanattomaksi. Todella sanattomaksi.
Hän oli täynnä kysymyksiä. Miksi et kertonut aiemmin, miksi odotit, miksi teit sen. Hän oli täynnä syytöksiä. Petturi, jälleen yksi petturi. Kehenkään ei voinut luottaa (etenkään, kun ei voinut luottaa kenkään). Toisaalta, olisihan se pitänyt nähdä, hän syytti myös itseään. Hän oli täynnä hämmennystä ja epävarmuutta, jonka saattoi tiivistää helposti ilmaukseen “mmmmmiiiiitäää?”
Mutta päällimmäisenä hänellä oli jotakin muuta.
“… Arupak… Arupak on toisin päin Kapura. NO VOI NYT MATA NUI ARUPAK ON TOISIN PÄIN KARZAHNIN KAPURA!”
Ajatusketju jatkui.
“… ja… ja… Nimda on… admin? Mitä edes?”
Mutta valaistumisista korkein tapahtui viimeisenä.
“… ja Tarip on…no voi nyt jumalauta. Pirun palaneen metsän toa! Seuraavaksi sanot, mitä, että sen yhden pirun skakdinkin nimi on väännös jostakin tyhmäst- TÄMÄ ON TYPERÄÄ!”
Ja siinä vaiheessa Matoron keuhkoista loppuikin ilma.
Hän vannoi hankkivansa vielä erillisen tyynyn, jota kantaisi varustevyöllään vain voidakseen huutaa siihen.
“Kuka muka väitti, että olisi liian typerää, jos olisinkin Arupak?” Kapura uskaltautui vihdoin kysymään.
“Tarkoitan”, jään toa tasasi hengitystään. “Mikset sinä vain kertonut? Eikö se olisi helpottanut niin paljon kaikkea?”
“Ehkä moderaattorien syitä pidättää minut”, Kapura pyöräytti silmiään. “Merirosvot eivät ole kaikkein luotettavinta sakkia. Varsinkaan sellaiset, jotka tavoittelivat aiemmin Nimdaa. Olisi lisännyt myös Metru Nuin auktoriteettien syitä ottaa minut kiinni. Ja teidän syitänne hylätä minut petturina.”
Matoro huokaisi ja tuijotti tyhjää seinään. Kaksi sirua hohtivat valkoisena, toinen hänen kädessään ja toinen rinnassaan.
“En minä osaa olla sinulle vihainen. Mutta minä tiedän, että minun pitäisi olla”, hän voihkaisi. “Ensin… Umbra, sitten sinä. En usko, että voin tämän päivän jälkeen luottaa enää kehenkään tai mihinkään.” Kehenkään tai mihinkään, paitsi Nimdaan. ♪ Voi. Kauniisti sanottu~ ♪
Pehmeä ääni rauhoitti ainoana pimeydessä.
Se ei sentään esimerkiksi ollut oikeasti merirosvo joka piiloutui maailmalta KÄÄNTÄMÄLLÄ NIMENSÄ VÄÄRINPÄIN.
“Toivon, että ymmärsit äskeisestä, että tämä pysyy meidän välillämme”, Kapura mutisi. “Tai no. Jos alat huutamaan Uulle ja Delevalle tästä, se voi olla hyvä perustelu antaa jonkun täysjärkisemmän kantaa siruja. Joten etköhän pysy vaiti.”
“Sinä niin vain pyydät minua jatkamaan valheidesi levittämistä, valehtelemaan ystävilleni niinkuin he ovat valehdelleet minulle? Minä haluan uskoa olevani sitä parempi, Arupak.”
“Käytännössä en tainnut koskaan sanoa, etten ole Arupak.”
“Minua ei kiinnosta semanttiset yksityiskohdat. Menen nyt etsimään ne Varjotun ääliöt ja hoitamaan tehtävän loppuun. Minulle on aivan sama, tuletko mukaani. Haluan tämän kaiken pois, ja pian”, Matoro totesi jääkylmästi ja astui sellinovesta ulos kylmälle käytävälle.
“En ajatellut antaa sinun mennä yksinäsi sirujen kanssa”, Kapura mutisi ja poimi maasta kultaisen taskunauriin, joka ei vieläkään tikittänyt. “Jätit kätevästi huomiotta tarinani osoituksen Nimdan vaarallisuudesta.”
“Tiedätkö, minulla on teoria, millä voi selittää sen, miksi Nimda tuhosi sinut mutta säästää minut”, Matoro tokaisi. “Nimda on hyvä, ja se haluaa paremman maailman. Ja se haluaa olla yhteistyössä jonkun sellaisen kanssa, joka haluaa samaa.”
Kapura pudisti päätään. “Me voimme keskustella tästä myöhemmin. Nyt haluaisin kiinnittää huomiosi erääseen toiseen asiaan. Nimda oli kellossa. Se oli siellä turvassa, joten ne eivät käyneet varastamassa sitä itselleen. Siinä oli kai jonkinlaista epäselvää taikuutta, joka esti ihan ketä tahansa avaamasta aarrearkkua.
Mitä käy, kun me otimme sen pois?”
Tik tok.
Kello oli pysäytetty.
Ja ikuisten sekuntien välisistä varjoista kömpisi olentoja.
Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin… Matoro ei osannut pelätä niitä. Kun sirut hohtivat yhdessä, ei varjoja jäänytkään. Ei varjoja, mihin painajaiset pesiytyisivät.
“Viimeksi, kun kohtasin ne, minulla ei ollut siruja”, Matoro vastasi astellessaan jälkiään takaisin. “Kahdella peittoat pahuuden, hän sanoi minulle.”
“Sinä et ota tätä tarpeeksi vakavasti”, Kapura mutisi. “Pelasimmeko me vain niiden pussiin vapauttamalla kaikista suurimman aarteen kellon kahleista? Meidän on päästävä pois ja nopeasti.”
“Minä olen ainoa, joka ottaa tämän vakavasti! Minä olen ainoa, joka yrittää korjata kaikkia niitä helvetin virheitä, joita on tehty. Sinun virheitäsi, Umbran virheitä, minun virheitäni. Se vain… teille tämä on joku karzahnin peli! Peli siitä, kuka saa eniten nimdapisteitä ja voittaa! Minua ei kiinnosta! Minä haluan sirut vain auttaakseni ja tehdäkseni kaikesta parempaa!” Matoro korotti ääntään.
“Ei tämän pitänyt mennä näin”, Kapura sopersi. “Tiedätkö, miten minä perustelin sirujahtia hänelle? Se on minun kohtaloni. Sirulla teen kaikesta parempaa. Ei tämä ole pakkomielle, haluan vain uteliaisuuttani selvittää, oliko sitä olemassa.”
Kapura käveli Matoron edelle ja tuijotti tätä silmiin.
“Katso minua, Matoro. Näetkö merkkejä Arupakissa palaneesta elämänilosta ja uteliaisuudesta? Minä tulin tänne korjatakseni edes jotain virheistäni, mutta nyt sinä kävelet samaa polkua näkemättä eteesi.”
“Ja sinä olisit voinut pysäyttää sen polun hetkenä minä hyvänsä, jos olisit vain kertonut. Sen sijaan päätit olla tekemättä mitään ja johdattaa minut Deltan luo. Mitä pirua sinä kuvittelit minun tekevän? Toteavan, että kas, täällä on siru, jonka etsinnälle olen omistanut koko elämäni viime kuukausina, taidanpa jättää sen tänne”, Matoro vastasi.
“Siru piti tuhota”, Kapura sanoi hiljaa. “Minä lähdin tälle matkalle uskoen, että pääsisin siitä lopullisesti eroon. Olisiko minun pitänyt jättää se lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamana? Ja omatkin rehellisyyspisteesi taitavat vähän laskea, kun otetaan huomioon, että sinulla oli toinen siru koko ajan.”
♪Tuhota? Ritari yritti jo kerran aikoina ammoisina. Mitä siinä kävikään?~ ♪
“Ensinnäkin, sinä vähän niinkuin jätit sirun lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamaksi, ellet jo unohtanut. Toiseksi, minä oletin, että tiesit sirusta, ja pyydän anteeksi, etten selventänyt sitä. Ja tärkeimpänä… siru piti tuhota? Ritari yritti tuhota Nimdan. Se ei onnistunut. Millä sinä muka tuhoaisit… tuhoaisit tämän?” Matoro kysyi ja nosti Deltan silmiensä tasolle. Se oli naarmuton, virheetön, palanen täydellisyyttä. Niin täydellistä, että hän ei edes kyseenalaistanut, kuka Ritari oli, ja oliko hän edes tiennyt tätä aiemmin.
♫ Ensimmäinen suojelijani epäonnistui. Putosi taivaalta kuin siipirikko lintu~
Sinähän et tee niin, Matoro?~ ?
Ei hän tekisi. Hän liitäisi ylpeänä. Taivaalta putoaisivat vain Arkkienkelin paholaisen kaltaiset hirviöt – hänen käsiensä, niiden joita oli taas kaksi, pudottamina. Hänen taivaallinen routansa repisi riekaleiksi ahneuden katedraalit ja väärät jumalat.
“Kello näytti säilövän sirua ihan hyvin”, Kapura kihisi. “Järkevintä olisi laittaa se takaisin ja nakata lähimpään tulivuoreen. Oikeastaan en edes muistanut täydellisesti, mitä Arupak oli sirulle tehnyt. Lojuiko se ilman vartiointia? Oliko joku jo varastanut sen? Minä lähdin tänne viimeistelemään sen, minkä Arupak viimeisillä voimillaan ja epästabiililla mielenterveydellään aloitti niin hyvin, kuin pystyi.”
Sen, minkä Arupak aloitti? Matoro pudisti päätään hiljaa. Hän ei enää tiennyt, oliko aiheessa mitään puhuttavaa. Ja jos oli, niin ei ainakaan itse kapteenin kanssa.
“Ja siinäpä teit loistavaa työtä”, Matoro vastasi lähtiessään kohti ovea, josta he olivat tulleet. “Tätä ei olisi tapahtunut, jos olisit vain kertonut totuuden ennen kuin se oli, tiedätkö, liian myöhäistä.”
“Tiedätkö, minkä varaan maailma rakentuu?” Kapura sanoi vihaisesti. “Ison pinon valheita. Päällä valheita, alla valheita. Jokaisen kerroksen alla lisää valheita. Joskus on parempi unohtaa. Joskus on parempi jättää kertomatta totuus, jota ilman on parempaa olla.”
“Sitä sanotaan heikkoudeksi, Kapura. Vaikka maailma koostuu siitä, se ei tarkoita, että minun pitäisi tehdä samoin. Minä haluan näyttää olevani parempi kuin tämä maailma. Minä haluan näyttää, että häntä voi käyttää myös hyvään.”
“Sinä et ollut siellä”, Kapura sanoi hiljaa. “Sinä et kuunnellut niiden askelia ja siiveniskuja yöllä. Sinä et kuunnellut joka päivä kun väitettiin, että ne ovat vain mielikuvitusta. Sinä et taistellut jatkuvasti vain suojellaksesi sirua, joka tihkui verta. Niiden verta, jotka olit itse tapattanut etsinnälläsi.
Ja nyt vaikuttaa siltä, että siru on saamassa yhden uhrin lisää.”
Kuinka hän kehtasi. Kuinka hän kehtasi?
“NE TAPPOIVAT MINUT, KAPURA”, Matoro huusi. “Minä tiedän aivan yhtä hyvin, miten vakavia nämä asiat ovat, joten älä esitä mitään asiantuntijaa! Sinä olet meistä se, joka epäonnistui tavoitteessaan, etkä kykene luottamaan, että minä voisin onnistua sinua paremmin!”
“MINUT NE JÄTTIVÄT HENKIIN”, Kapura huusi takaisin kykenemättä välttämään lievää sarkastisuutta. “JA TAPPOIVAT H-HÄN…. h-hetkinen, missä kaikki linnut ovat?”
Käytävä joka oli niitä aiemmin kuhissut oli nyt tyhjä.
”… m-missä kaikki linnut ovat?”
Mutta Matoro pysyi tyynenä, suorastaan mairean tyynenä. “Aivan, ei lintuja. Kaikki on äkkiä niin paljon yksinkertaisempaa”, hän vastasi lähtiessään takaisin kohti portaita toiseen kerrokseen.
Kapura ei hetkeen sanonut mitään.
“S-sinä olet hullu”, seppä mutisi sirunkantajan takana. “En uskonut sanovani tätä tänään, mutta sinä olet hullu ja vaaraksi itsellesi. Ja meille kaikille.”
”Ja sinä olet se idiootti, joka olisi voinut estää tämän kaiken, mutta ei estänyt”, Matoro vastasi. “Tämä on ihan turhaa. En näe, mikä ongelmasi on.”
“Sinä et ole nähnyt lintuja”, Kapura sanoi hiljaa. “Ne eivät ole vainonneet sinua. M-minne ikinä meninkin… ne eivät koskaan olleet kaukana.”
Jään toa mietti hetken. “Kapura… käytitkö… teitkö sinä koskaan mitään aktiivisesti sirulla? Taistelitko sillä, tai jotakin sellaista?” hän lopulta kysyi.
“En minä tahallani”, Kapura mutisi. “Ymmärrät kai. Tihkui verta ja kaikkea. Mutta saatoin joskus… tehdä jotain vahingossa.” En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi, kaikuivat Cehayan sanat Matoron tajunnassa. En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan. Ja toa ei voinut olla huokaisematta tuijottaessaan sirpaleita, joita joskus luuli kuvajaiseksi luotetusta ystävästään.
“Luulen, että siinä on syy, miksi sinulle kävi niin kuin kävi. Sinä et pyytänyt Nimdaa lopettamaan niitä lintujasi yhdessä kanssasi. Sinä tyydyit vain kärsimään.”
He kävelivät pienen keittiön ohi. Kapura irvisti huoneen kuolleiden varisten pinolle. “Tuolla haisi aina epäilyttävältä”, toa mutisi. “Mutta tämä on uutta.”
Sitten tulen soturi palasi Matoron huomautukseen.
“Ei Nimdan käyttö ole mikään ratkaisu”, Kapura huokaisi. “Pelkkä sen olemassaolo riitti tuhoamaan kaiken. Mitä minä sirun käyttämisellä saavuttaisin? Juna meni jo. Tai oikeastaan laiva sopisi paremmin. Arupak kuoli sinne temppeliin, eikä niitä aikoja saa mitenkään takaisin. Lintujen alituinen valvonta on sopiva palkkio siitä, mitä minä tein.”
? Entä jos…~
Entä jos hän sanoo noin vain koska haluaa että luovut minusta~ ? Jään Sotilas oli kuulevinaan kauneuden äänessä hyppysellisen epävarmuutta.
Minä tiedän, että hän sanoo noin juuri siksi, rakas, Matoro vastasi, ja hänen sydämensä täyttyi varmuudesta.
? Tiesin että voin luottaa sinuun, sotilas~ ? Deltan ääni lämmitti häntä.
“Yksinkertaisesti sanottuna sinä epäonnistuit, ja minä-”
Ääni jähmetti portaita lähestyneet toat. Ääni, joka oli kuin… korppien raakkumista läpi tuhannen jääverhon, läpi itse Ikuisen? Se saattoi kuulua seinien sisältä. Putkistosta. Ilmastoinnista. Mutta se oli poissa yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.
“… k-kuten sanottua, minä vedin siruni kanssa-”
Taas.
“H-hiljaa, Matoro”, Kapura kuiskasi. “Huomioi tämä jotenkin. P-panikoi. Reagoi! Etkö sinä kuullut sitä?”
“Pitäisikö tuon äänen… kertoa jotakin minulle?”
Kapura käänsi päänsä hitaasti kohti Matoroa. “Arvaus”, tulen toa sanoi ja kuiskasi seuraavat sanansa, jotka Matoro halusi vain estää, eikä voinut.
“Painajaisten lähetti.”
“… haistaa aina pelkosi”, Matoro jatkoi.
Helvettiin täältä, hän ajatteli. Ja pian.
“Ja tulee luoksesi”, Kapura sanoi poissaolevasti. “H-hoidetaan metsästäjät. Pelastetaan tohtori. Ja ulos täältä. Nopeasti.”
“Tuon halusinkin kuulla, Kap. Kiitos”, Matoro vastasi heidän laskeutuessa portaita, eikä hänen äänessään ollut enää ripaustakaan kiihkoa. “Nyt, tiedätkö sinä missä on ruokasali?”
Kraa. Kraa.
Kapuran aiempi kysymys sai vastauksen.
No voi. Ne pirun korpit ovat täällä. Painukaa karzahnille, Matoro ajatteli astuessaan toiseen kerrokseen.
n i i t ä k i n p e l o t t a a
“Tässä kerroksessa, kai”, Kapura mutisi tiiraillen ruuantähteiden ja homekimppujen kaaosta, jota osa tummista siivekkäistä nokki nyt varuillaan, hermostuneena. Pari korppia oli erehtynyt keittiökaaokseen vievälle pitkälle käytävälle tappelemaan jostain vetisestä ja narskuvasta. ”Me emme käyneet tuossa yhdessä käytävässä. Ehkä siellä on jotain”, toa sanoi osoittaen kohti ovea, jota vasten oli pinottu kevyitä tuoleja. “Tai sitten noiden pariovien takana.”
“Selvitän asian”, Matoro äkkiä sanoi ja sulki silmänsä. Cencord syttyi hohtamaan, mutta se oli kalpeaa hohtoa verrattuna kahteen siruun.
“M-meidän pelkomme”, Kapura sanoi yhtäkkiä pidelleen päätään. “S-se löytää meidät siten.”
Korpit, naakat, varikset. Mieleltään heikot, heiveröiset. Ne pelkäsivät. Ne pelkäsivät niin paljon.
Mutta neljä voimakkaampaa mieltä säteili jostakin.
Missä he ovat? Alakerrassa?
?Kyllä. Haluatko että paikallistan heidät??
Tee se, rakas.
?He..
… o v a t …
t u l o s s a .
Älä pelkää, rakas~
Miksi pelkäisit o l e n t o j a joita ei ole olemassa? ?
“Näen alhaalla neljä”, Matoro vastasi. “Mutta… he sanoivat olevansa toisen kerroksen ruokalassa.”
“Mitä ne mielet tekevät?” Kapura kysyi. “Suunnittelevat meille ansaa? Vai..?”
“Ensinnäkin… kuulin puhelussa neljän eri metsästäjän äänet. Niiden lisäksi on vielä tohtori. Niitä pitäisi olla viisi”, Matoro vastasi pahaa enteillen.
“Pysy mielivahdissa”, Kapura mutisi. “Ja muussakin vahdissa.” Tulen toa otti esiin radiopuhelimen.
“He ovat tulossa”, Matoro sanoi. “Nimda sanoi, että he ovat tulossa.”
Kapura laski radiopuhelimen alas hermostuneesti. “Aiommeko me vain odottaa, että… no, jotain tapahtuu? Olemme aika jumissa täällä.”
“Soita heille.”
Ei, en pelkää. Minun ei tarvitse pelätä.
? Eihän S ä t k y n u k k e koskaan tappanut sinua.
Ja sinulla on käsikin tallella~
Niitä e i ole.
Jos vain haluat niin~ ?
Ne olivat vain paha uni.
Sellainen, minkä luulee olevan totta, mutta kun herää, huomaa, että se oli vain painajainen.
Sinä herätit minut, Delta. Delta, Delta, niin kaunis sana. Kaareva, pehmeä.
Kapura huokaisi ja nosti radiopuhelimen uudestaan suunsa eteen. “En lupaa olla panikoimatta, jos täältä kuuluukin jotain ihan muuta”, toa mutisi. “Haloo?”
Uusi raakunnan aalto keskeytti toan, joka sulki silmänsä ja yritti keskittyä vain radiopuhelimeen. Pois, linnut. Nyt oli tärkeämpää tekemistä.
“Haloo?” Kapura sanoi uudestaan äänen vaiettua. “En kuullut mitään raakunnalta”, hän sanoi ohimennen Matorolle ja palasi puhelimen ääreen. “Haloo? Olemme toisessa kerroksessa valmiina täyttämään osuutemme sopimuksesta. Missä te olette?”
“Yritän eri reittiä”, Matoro vastasi ja sulki taas silmänsä. Hän sukelsi läpi lintujen pelon ja sai otteen yhdestä niistä neljästä.
Hei, Matoro viestitti telepaattisesti peloissaan olevalle mielelle. Mutta tämä ei vastannut.
Jos hän olisi voinut vastata, hän olisi ollut hyvin pahoillaan. Hyvin pahoillaan, että petti luottamuksen. Hyvin pahoillaan, että saattoi sillä tapaa tappaa ystävänsä.
Oli toinenkin mieli. Hänkään ei voinut vastata, mutta jos olisi voinut, hän olisi käskenyt poikaansa selvittämään päänsä. Ja pysymään hengissä.
Radion särähdys. Kapura hätkähti näkyvästi. ”Mitä saatanaa?” tuttu ääni, Kersantin ääni ärjyi luurista. ”Tekö tota ääntä pidätte?”
“Me emme tee sitä ääntä”, Kapura vastasi. “Oletteko nähneet mitään epätavallista? Kuulleet jotain muuta? Minusta tuntuu, että meidän kannattaisi siirtää lopullinen välienselvittely ulos.”
”Te pysytte siellä kakkoskerroksessa tai tohtori kuolee!” steltiläinen räyhäsi.
“Hyvä on, hyvä on”, Kapura sanoi radiopuhelimeen ärtyneesti. “Yrittäkää nyt ainakin tulla-”
Jos Kersantilla oli jokin vastaus, se ei ainakaan kuulunut Kapuran ja Matoron korviin.
Sillä yhtäkkiä linjan täytti raakunta.
”MITÄ HELVETTIÄ TUO OLI?”
Panostaja tai Jakaja (Kapura ei heitä erottanut) vastasi: ”Kuului yläkerrasta, kessu.”
”Arvasin! Nyt ette kuule yritä enää YHTÄÄN MITÄÄN!”
“Me emme tee-”, Kapura aloitti… yläkerrasta?
“Minulla on huono tunne tästä”, Jään Sotilas mutisi, kun oli epäonnistunut mieliyhteydessä toistamiseen.
“Ai ihanko totta-”
Ovi avautui käytävän päässä tönäisten tuolipinon rysäyksellä kumoon.
“Minusta tuntuu, että voisi olla aika lähteä”, Kapura kuiskasi katsomatta suuntaan, josta äskettäinen ääni oli kuulunut.
Matoro näytti epäröivän. Hän näytti olevan aivan muualla. Hän yritti luoda pakotietä.
Nimda rakas, tuossa kohdassa ei enää ole lattiaa, eihän?
Siinä on vain aukko alempaan kerrokseen. Ei mitään muuta.
Delta naurahti heleästi kuin kirkas puro kristallivuorella. Jostain jään toan sisällä toivon liekki… ja jokin lämpimämpi, jokin paljon lämpimämpi yritti poistaa pelon.
? Et usko siihen tarpeeksi kovaa, rakas~
Pidätkö äänestäni? Onko se tarpeeksi… hellä?~
Voin myös vaihtaa sen. ?
Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet…
? Haluatko Nui-Kralhin tyttären?~
Vai Deikan?~
Vai…~ ?
voi ei
Et sinä halua että vaihdan ääntäni.
Koska minulla ei ole ääntä.
K o s k a et usko t a r p e e k si kovaa
Ja hetkessä turman linnun raakunta peitti taas Deltan äänen.
Minä yritän, rakas!
Mutta uskominen… uskominen on joskus vaikeaa…
minä haluan uskoa
minä yritän uskoa
Tiedätkö, miten voisin uskoa vielä enemmän?
p e l k ä ä v ä h e m m ä n
K R A A .
”Hyi helvetti kun tuo ääni on kuumottava!” Kersantti sanoi puoliksi nauraen. ”Sen kyllä sanon, pellet, että tuossa jutussa ootte aika hyviä!”
“Älä petä minua nyt, Mustalumi”, Kapura mutisi ja repi tätä kädestä. “Tule jo!” Matoro havahtui ja antoi myöten. Mutta vain hetkeksi.
Oven muotoinen valokiila aukesi keskelle pimeää, kaatuneiden tuolien eteen. Joku oli astunut käytävään siitä.
Joku oli saanut käytävän varikset värähtämään kirkuen metrejä eteenpäin.
K R A A .
Hän ei saanut katsoa.
Ei.
Hän ei saanut paeta. Jos hän pelkäisi, se voittaisi.
sitä ei ole olemassa
sitä ei ole olemassa
aivan, sitä ei ole olemassa
o l e t k o v a r m a ?
Sitä ei ollut olemassa. Sitä ei ollut olemassa. Se oli valhe, se oli temppu. Painajaisten lähettiä ei ollut olemassa.
Vaikka se asteli käytävää pitkin heitä kohti, ei sitä ollut olemassa. Mikään sen s-sisaruksista ei ollut. Miksi ne olisivat? Painajaiset katosivat herätessä. Niinhän ne aina tekivät.
minulla on käsi
vaikka luulin, että s s sätkynukke otti sen
Deltan ääni oli yhä rakastava, hellivä. Siihen hän voisi luottaa. Se olisi hänen kallionsa. Se pitäisi hänet pystyssä, se oli olemassa. Painajaisten lähetti ei ollut.
♬ sinulla on yksi käsi~ ♬
Tai sitten se oli. Ja Matoro oli menettänyt kätensä Sätkynuken terälle.
minä elän
vaikka luulin, että se
että se tappoi minut
♪ jos punainen mies haluaisi tappaa sinut, sotilas~
hän olisi lähettänyt S ä t k y n u k e n ♬
Kynsikkäät jalat kävelivät takana.
Raapivat keraamisia lattialaattoja.
Vääristyivät. Muljahtelivat. Lähestyivät.
“Eteenpäin!” Kapura sähähti raahatessaan Matoroa kohti portaita. “Minä en aikonut jäädä selvittämään, m-mitä tuo aikoo meille tehdä!” Edessä näkyi jo pieni huone, jonka ovesta pääsisi toiseen samanlaiseen. Ja sitten isoon huoneeseen, siihen, jossa oli terapiapiirillinen tuoleja.
Terapia ei veisi tätä pelkoa pois.
Terapia toisi sen lähemmäs.
S-sen ajattelukin toi sen lähemmäksi. Ja se lähestyi. Lähestyi. Lähestyi. Narsk. Narsk. Kynnet vasten laattoja, lähestyi…
Äkkiä. Johonkin.
Portaisiin. Ehdottomasti portaisiin.
Ja… ulos?
Ulos, ulos, ulos, ulos.
Matoron silmät eivät räpsähtäneetkään enää.
mutta hän lähetti s-s-sätkynuken
ja elän
joten hän ei lähettänyt
koska elän
sitä ei tapahtunut
♫ Punainen Mies luovutti tappamisesi kanssa~
kuten N u k e n t e k i j ä k i n
olet hyvä hänelle j u u r i noin~ ♫
Kapura ei katsonut taakseen.
Silti hänelle tuli varma tuntemus siitä, että se oli nopeampi.
♫ Jos Cehaya ei kelvannut~ ♫
♫ tiedän kyllä sinulle aivan toisen t o h t o r i n ~♫
♫ Ja usko minua ♫
♫ H Ä N korjaa s i n u t ♫
“Matoro”, tulen toa mutisi. “Jos sinulla on jokin loistava idea, niin sano se. Tai ainakin yritä paeta vähän kovempaa.”
♫ punainen mieskin haluaa olla y s t ä v ä s i~ ♩
”Y s t ä v ä s i”, Jään sotilaan heikko ääni kuihtui paikoilleen. Ystäväsi, ystäväsi, ystäväsi. Pettureita, pettureita kaikki tyynni.
He ehtivät huoneeseen, jossa oli taas paljon risoja tuoleja. Ja lintuja. Kyltti kehotti yhä odottamaan rauhassa, mutta sitä Kapura ei ajatellut tehdä. Tiukasti Matoron ranne kädessään hän raahautui läpi tilan potkien tuolit pois tieltä. Pari lintua raakkui, kun seppä astui liian lähelle niitä. Portaat. Kohti portaita. Ja… mihin sitten? Metsästäjät olisivat heitä vastassa. Mutta m-mieluummin ne kuin se. Ja toat olivat hitaita. Aivan liian hitaita.
Kun se mikä oli tulossa vain nopeutui joka ajatuksella.
?v a l h e et ovat niin helppoja, poika~
totuudet r i k k o v a t sinut ♩
Odota rauhassa, Matoro ajatteli vilkaistessaan kylttiä. Hänen pitäisi pysähtyä. Hänen pitäisi voittaa pelko. Hänen pitäisi olla parempi kuin pelon.
Mutta juokseminen on a i n a niin paljon helpompaa.
Käytävä. Ikkunalasi sen varrella. Pakoreitti? Valoa. Valoa pimeyteen. Kapuralta lupaa kysymättä Matoro syöksyi päin ikkunaa. Kyynärpää edellä. Se säröili. Painajaisten lähetin haju lähestyi. Miten haju voi lähestyä? Sen- sen haju lähestyi.
“Kapura, auta!” toa sai aikaan toisen särön.
Tulen toa havahtui epätoivoisesta paostaan ja veti esiin Painovoimaterän. Sekunnissa hän iski miekkansa lasiin. Särö huuruisessa ikkunalasissa suureni, mutta… tulen toalla oli yhtäkkiä vaikeuksia hengittää. Ei… ei kai taas?
EI KAI T A A S?
♫ lasi r i e k a l o i kehosi~
jos yrität paeta
linnut n o k k i v a t raatosi~
käy maahan m a k a a m a a n
se on h e l p o i n t a~ ♫ ♩
Se haju. Se oli kammottavinta, mitä kumpikaan heistä oli koskaan haistanut. Se tuntui ainoalta hajulta, jonka he olivat koskaan haistaneet. Se sai silmät kirvelemään.
Se ei ollut raadon haju. Se ei ollut kuolleen haju.
Se sattui.
Haju sattui heihin. Tunkeutui heidän hengityselimistönsä läpi. Kuin olisi työntänyt sisään ruumiinsyöjiä, jotka nokkivat kaiken seulaksi. Helvetillinen kipu raastoi joka henkäyksellä syvempää. He eivät saaneet henkeä. Henkeä. Linnut… linnut…
Joku oli ovensuussa. ♩ älä katso ovelle~ ♩
Se ei ole totta. Se ei ole totta. Älä usko sitä.
Ikkuna. Pako. Miekka.
Ikkuna. Ikkuna. Happea. H-henkeä… mutta ikkuna ei antanut periksi.
Mutta eihän ikkunaa ollut edes olemassa.
Seinästä ei huokunut sisään valo, vaan pimeys.
♩ älä katso ovelle~ ♩
♩ älä katso ovelle~ ♩
Matoro ei katsonut ovelle. Hänen katseensa oli katonrajassa.
♩ älä katso ovelle~ ♩
Matoron katse oli lattiassa. Kapurassa.
♩ älä katso ovelle~ ♩
USKO JO. Kapura ei katsonut ovelle. Katse ei ollut ovessa. Ei, ovella ei ollut mitään.
♩ älä katso ovelle~ ♩
EI.
RUKOILEN. LOPETA. M-miksi kumpikaan olisi katsonut ovelle? Ovella ei ollut mitään nähtävää… ja oli jo tarpeeksi vaikeaa h-h-hengit-
♩ älä katso ovelle~ ♩
EN KATSO OVELLE
EN KOSKAAN KATSO OVELLE
M-MIKSI HELVETISSÄ KATSOISIN OVELLE?
MIKSI KUKAAN KATSOISI OVELLE?
Sillä sekunnilla Matoro ja Kapura katsoivat molemmat ovelle.
Mustalumi lopetti juoksemisen vasta kun tuska muuttui myös ruumiilliseksi.
Hän otti käsillään vastaan lohduttoman kylmän lattian Aft-Amanan pimeydessä.
Tuska. Tuska riipi hänen sydäntään. Tuska ja petos.
Matoro ei tiennyt, kuinka kauan oli juossut. Käytävät, lepo-osastot, sellit. Särkyneet ikkunalasit, pölyn peittämät aulat. Kaikki samaa utua, varjoa, sumua, myrskyä. Tuska oli pakottanut hänet sen läpi. Silmätkin olivat tottuneet pimeyteen, vaikka hänestä tuntui kuin ne olisivat sillä hetkellä vain… halunneet vapauttaa sateen.
Hän… hän ei antaisi niiden. Ei… ei hän voisi. Ei nyt.
Sinisilmillään hän katseli ohi kiitäviä lohduttomia lattialaattoja ja rauhoittavaa sinisävyä, joka muistutti häntä vain sirusta.
Ja vaikka hän ei itse tiennyt, mihin mennä, Epsilon rinnassa tuntui tietävän. Se halusi siskonsa luokse. Se antoi voimaa.
Kapuran askeleet olivat seuranneet Mustalumea koko matkan. Se oli ainoa ääni, johon hän oli kiinnittänyt huomiota.Vaikka hän oli melko varma, että toa oli myös huutanut särkyneellä äänellä hänen peräänsä joka askeleella.
Nyt tulen toakin tömähti hänen vierelleen maahan hengitys hinkuen.
Ja kumpikin heistä tajusi aivan liian myöhään, mihin oli juuri saapunut.
Polvilleen romahtanut jään toa antoi hengityksensä tasaantua. Hän vilkaisi ohimennen olkansa yli kumarassa seisovaa Kapuraa. Sitten hän käänsi päänsä alas sanomatta sanaakaan ja yritti rauhoittua. Keskittyä.
“Hemmetti”, Kapura vielä puuskutti. “Tänne juokseminen ei välttämättä ollut maailman järkevin teko. Kuulitko sinäkin nuo?”
“… nuo?” Matoro kysyi. Ainoa ääni, jonka hän koko päivältä muisti, olivat umpeenkasvaneen puiston loputtomat korpit.
“Nuo.”
Kapura katsoi Matoroa.
“Laukaukset.”
Jään toan sinisillä silmillä oli kysyvä katse. “E-en?” hän vastasi.
“Kovaa tulitusta”, sanoi Kapura. Tauko. “Luulin, että… ne tulivat täältä. Mutta jos sinä et kuullut mitään… tulivatko ne ulkoa?”
“Sinun pitäisi mennä takaisin”, Matoro vastasi.
Kapura naurahti pahantuulisesti. “Kerro minullekin, jos tiedät, mitä reittiä me tänne juoksimme. En myöskään aikonut jättää sinua yksin tänne. Varsinkaan… tuossa tilassa.”
Tilanne olisi ollut hauska vitsi, jos olisi kysytty Matorolta kuukausi sitten. Hän olisi todennut jotakin nasevaa siitä, miten kätevää olisi ollut, jos omistaisi suunnistuksen naamion. Sillä hetkellä, Aft-Amanan sisuksissa, se ei jostakin syystä edes nostanut toan suupieltä hymähdykseen.
Hymähdys tuntui elämältä ennen kaiken särkymistä Kirouksen Porteilla. Elämältä, joka oli kadonnut valon toan sanojen myötä pohjattomiin jäärailoihin, jotka repivät hänen sydäntään.
Jään Sotilas antoi käsiensä valua kasvojaan pitkin. Karkoitti sateen pois vaikka se sattui.
Huokaisi syvään ja nousi.
“Kapura… en tiedä mitä tehdä. Minusta tuntuu kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä… ja toisesta minusta tuntuu kuin olisin lähempänä kuin koskaan päämääräni.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. “Käskisin ryhdistäytymään, mutta eihän se skarrar koskaan auta. Mutta tiedätkö, mikä voisi? Se, että tekisimme jotain. Tähän jääminen on mahdollisesti huonoin siirto, koska meillä oli ihan tehtäväkin, ja muut voivat olla vaarassa.”
Matoro miltei hymyili. “Kuulostat melkein minulta. Tai minulta silloin ennen. Kyllä, sinulla on pointti. En vain tiedä, haluanko… tai. Ei mitään”, toa nousi ja yritti työntää sivuun hajonneen luottamuksensa sirpaleet ja kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä. Hän keskittyi siihen siniseen, joka häntä ajoi eteenpäin.
“Tämän takia kannattaa aina varautua pahimpaan”, Kapura sanoi ja käveli ympäri huonetta hermostuneesti. Sen pölyiseen lattiaan muodostui askelten rinki. “Eikä tuo ollut edes vitsi. Kuka säilyttää toimintakykynsä silloin, kun asiat alkavat mennä huonosti? Se, jota naurettiin vainoharhaiseksi. Se, joka varautui.”
Tulen toa katsoi Matoroa. “Jonkun tätä operaatiota on johdettava. Minä olen valmistautunut tähän.”
Valkoiset, pölyn peittämät laatat saivat parantolan pimeyden tuntumaan paljon vähemmän lohduttomalta. Tai ehkä pahemmalta.
Kumpikin toa oli hetken hiljaa. Johonkin suuntaan oli lähdettävä, mutta mihin? Toisella puolella huonetta oli vankalta näyttävä metalliovi. Kapura otti askeleen sitä kohti. Ja toisen. Ja kolmannen. Tulen takojan jokainen askel kolahti lattialaattoihin huoneen hiljaisuudessa.
Mutta yhtäkkiä seppä pysähtyi.
“Täällä… “ aloitti Kapura. Matoro nousi ja hiipi toaa kohti. Pian hän kykeni täydentämään mielessään sanomatta jääneen lauseen.
Täällä on joku outo haju.
“Mennään sittenkin… tuonne”, Kapura kuiskasi ja osoitti erästä ovea. Niitä oli huoneessa paljon. Matoro ei väittänyt vastaan, vaan lähti seuraamaan sepän askelia. Pois kylmää huokuvalta lyijyovelta. Pois. Mihin tahansa muualle.
Käytävä, johon he astuivat, oli yhtä harmaa kuin edellisetkin. Lattiaa peitti satoja jos ei tuhansia lasinsiruja neljästä ikkunasta, jotka sijaitsivat seinällä tasaisin välimatkoin. Kirkkaus tulvi ikkunoista sisään keskelle hylätyn laitoksen mustuutta ja sai viiltävän terävät lasinsirut kimaltelemaan.
“Eteenpäin”, Kapura mutisi hajamielisesti.
Rikkinäisistä ikkunoista heitä tervehti vehreyden meri. Vaikutti siltä, että siellä oli joskus sijainnut ehkä jopa sangen mukava sisäpiha puutarhoineen. Lukemattomat linnut raakkuivat kovaäänisesti haudaten kaikki muut äänet alleen.
“En edelleenkään ymmärrä, mitä täällä on tapahtunut…” jään toa kuiskasi. “Ikkunat ovat kuin taistelun jäljiltä – Cehaya puhui tarttuvasta mielisairaudesta – mutta täällä ei ole… ruumiita?”
Ei hän olisi niitä halunnutkaan.
Mutta jokin merkki siitä hirveydestä mikä sairaalan ylle oli laskeutunut varjon lailla olisi edes auttanut… käsittelemään asiaa.
“Ei mietitä sitä nyt”, Kapura sanoi. “Kello tikittää. Jätetään arvaukset. Ehkä löydämme jostain ihan oikeita vastauksia.”
Nyt täällä ei ollut vain… mitään. Ei ikkunoiden täytynyt olla rikki taistelunkaan takia, eihän? Rakennus oli kuitenkin seisonut tällä paikalla hylättynä kymmeniäkin vuosia. Luonto olisi hyvin voinut tehdä tehtävänsä aivan yksin.
Pimeys. Pimeämpi. Seuraavassa huoneessa – suuremmassa, tyhjyyttään kumisevassa sisäaulassa tumma tuntui entistäkin lohduttomammalta hetkellisen päivänvalon jälkeen. Osasto D, tiesi kyltti seinässä kertoa. Jään Sotilas sääti päälle yökiikarinsa, ja sairaala hukkui vihreän sävyihin. Huoneen toisessa päässä näkyi jotain isoa.
“Näyttävät suurilta kaapeilta”, hän totesi hiljaa vailla suurta innostusta.
“Tuskin mitään meitä hyödyttävää”, Kapura mutisi.
“Emme löydä mitään satunnaisella harhailulla”, Matoro sanoi hiljaa ja sulki silmänsä. Epsilon, epsilon, minne haluat mennä? Mistä löydämme siskosi?
Mutta valkoinen oli hiljaa… tai hetken olikin. Toa tunsi sykkeensä kiihtyvän. Hän e i o l l u t t a r p e e k s i k o r k e a l l a, joku lopulta vastasi. Kapteenia ei oltu s ä i l y t e t t y täällä, se sanoi.
“Mitä luulet noista löytyvän? Arupakin piirtämän kivan kartan, johon on merkitty Nimdan sijainti ja kaikki vaarakohdat?” Kapura mutisi yrittäen pakottaa virnettä esiin. “Minä… minusta tuntuu, että tiedän tästä mielisairaalasta jo ihan tarpeeksi.”
Tulen toa tutkaili huonetta katseellaan.
“Mutta kaipa me voimme vaikka katsoa, mitä noiden ovien takaa löytyy.”
“Mikä tahansa vihje siitä, mitä karzahnia täällä oikein on tapahtunut, olisi tervetullut”, jään toa totesi kuiskaten vetäistessään jykevän kaapin oven auki. Sen saranat narisivat tuskallisen voimakkaasti.
Ja ovien takana oli kuollut varis.
Kuollut varis pillereiden ja lääkepakettien keskellä. Se kuhisi matoja.
Matoro irvisti ja sulki kaapin inhoten.
Toinen kaappi oli pakastin. Lyijyvuorattu kuten aiempi ovikin. Hyvä, jos pitäisi paeta novapommitusta. Informaatioarvo nolla.
“Sinun ei pitäisi huutaa noin kovaa”, jään toa kähisi. “En… pidä tästä paikasta. En halua, että… en tiedä. En tiedä keitä täällä edes on tai mitä minä edes pelkään”, hän sopersi, vaikka hän tiesi hyvin, mitä hän pelkäsi. Kysymykset, jotka häntä kiusasivat, päättyivät aina vain yhteen päätelmään. Ja… se ei ansainnut itselleen ajatuksia, ei edes sekunnin verran.
“Toimiiko radiopuhelimesi?” Matoro kysyi äkkiä.
Kapura ähkäisi. “Miten minä unohdin? Ota tästä”, toa sanoi ja heitti laitteen Matorolle. “Luulen, että täältä kannattaa kaivaa. Yritä sinä muodostaa yhteys.”
Yhteys oli lähinnä särinää. Vaimeita otteita laivojen tai lähiseutujen kanavista. Toa yritti kuumeisesti saada viestintäteknologiaa pelaamaan – tuloksetta. Samalla Matoro käveli kohti ankeaa toimistoa, jossa Kapuralla oli kolinasta päätellen kova tutkimustyö menossa. Hänen makuunsa liiankin kovaääninen.
Astuessaan huoneeseen jään sotilas näki Kapuran kaivelevan yhtä arkistokaappia kuin vimman ajamana, ja Matoro tuijotti toverinsa toimeliaisuutta kulmat kurtussa. Kolme muuta samanlaista kaappia seisoi seinillä, mutta niistä kaksi oli tyhjiä ja kolmas sinetöity tiukalla rautalukolla. Huoneen päässä kolmion muotoisen ikkunan edessä oli tamminen työpöytä, jonka kulmasta Matoro erotti tutun nimen.
Cehaya.
Radiopuhelin pysyi hiljaa. Kukaan ei vastannut. Matoro huokaisi ja pudotti puhelimen toimiston lattialle. “Ei yhteyttä.”
“Kuulostaa siltä, että niille tuli ongelmia”, Kapura sanoi huolestuneesti ja kalautti kaapin ovet tiukasti kiinni. “Kaivetaan vielä tämä toimisto ja jatketaan matkaa. Luulen, että tämä on paras paikka löytää jokin… selitys tapahtumiin”, toa kertoi Matoron makuun liian varmana.
Vaan Mustalumen huomio oli kiinnittynyt pöytälaatikoihin, jotka oliv- ei, eivät olleet, pöydällä oli paperilappunen. Siihen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla kaksi sanaa.
Olen pahoillani.
– C
“Cehaya”, kuiski Kapura, jonka arkistokaapinkaivuu oli päättynyt tuloksettomasti. “Arupakia hoitanut tohtori.”
“’Jos löydätte kapteeni Arupakin, kertokaa hänelle, että olen pahoillani.’ Niin hän sanoi meille, kun… “ jään toa huokaisi surumielisenä.
“Varmasti hän yrittikin auttaa Arupakia”, Kapura sanoi. “Mutta… jos se, miltä täällä näyttää kertoo yhtään tapahtumista… en tiedä, onko ketään, joka olisi voinut… merirosvoa auttaa.”
“Ennen kun lähdimme Bauinuvasta, Umbra jäi puhumaan hänen kanssaan.” Valon toan nimen ääneen lausuminen sattui. Sattui, turhautti ja masensi. “Kenties Cehaya neuvoi häntä kertomaan totuuden. Paljastamaan petoksensa.” Toa puristi miekkansa kahvaa.
“Minä haluaisin vain takaisin siihen valheeseen. Sinne, missä Umbra oli paras ystäväni!” toa korotti ääntään ja iski Hämäräteränsä suoraan alumiiniseen arkistokaappiin. Siihen se upposi kipinää iskien kuin pehmeään hiekkadyyniin.
“Älä riko Cehayan omaisuutta”, Kapura totesi hajamielisesti, mutta naurahti hermostuneesti tajuttuaan sanojensa typeryyden. “En – en löytänyt mitään. Poistutaanko?”
Matoro jätti huomattavan kiireisen toverinsa huomioimatta. Miekka kalahti lattialle toan kyykistyessä tuskaisen – epätoivoisen – näköisenä. Kaapista pursusi monia, monia papereita toan jalkoihin. Hän avasi kauniisti sidotun nipun ja vilkaisi sen sisällön.
Ja sinisilmät kanohi Cencordissa avautuivat ammolleen. Cehaya väitti tuhonneensa kaiken. Joko hänellä oli ollut liian kiire tai sitten hän valehteli.
[06-30-31] ARUPAK: Pahoittelen. Hyvää huomenta, tohtori.
“Kapura”, hän kuiskasi. “Löysin… löysin jotakin. Kuuntele.”
Tuliseppä pysähtyi kuin liekkinsä sammuttaneena. “Hmm?”
“Haastattelupöytäkirja… Cehaya ja Arupak…” toa toisteli selatessaan sitä kuumeisesti eteenpäin.
[06-30-31] CEHAYA: Heh. Kuten aiemmin pyysin, kutsu vain Cehayaksi.
[06-30-32] ARUPAK: Ei, kyllä te minulle tohtori olette.
[06-30-32] CEHAYA: Jos niin on parempi. Miten olet voinut?
[06-30-32] ARUPAK: En kovin hyvin, jos tosissaan ollaan.
[06-30-32] CEHAYA: Hmh. Uniongelmiako jälleen?
[06-30-32] ARUPAK: Minä en nuku, tohtori.
[06-30-33] ARUPAK: En halua.
[06-30-33] ARUPAK: Linnut pitävät hereillä.
[06-30-34] CEHAYA: Linnut?
“Raapivat ikkunaan, haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.” Toan ääni oli viileän rauhallinen ja selkeä, kun hän toisti merirosvon sanoja Kapuralle. Matoro tunsi sen innostuksen, jonka hän sai, kun oli lähellä jonkun kauan pohtimansa kysymyksen ratkaisua. Mutta se jäi kylmien väreiden alle.
“Matoro”, Kapura sanoi ahdistuneesti. “K-kannattaako meidän loukata Arupakin yksityisyyttä? Vaikkakin Metru Nuilla ei näytetä tuntevan yksityisyyden käsitettä… ei se… ei se ole minusta silti oik-”
Matoro ei kuunnellut.
[06-30-34] ARUPAK: Raapivat ikkunaani. Haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.
[06-30-34] CEHAYA: Kapteeni, haittaako sinua, jos siirrymme puhumaan painajaisistasi?
[06-30-36] CEHAYA: Voimme ottaa kyllä hitaamminkin tänään, kapteeni.
[06-30-37] ARUPAK: Miten vain haluat, tohtori. Ja ä-älkää kutsuko kapteeniksi. Minulla ei ole enää miehistöä.
[06-30-37] ARUPAK: Tarip…
[06-30-37] CEHAYA: Öh?
[06-30-37] CEHAYA: Aru… anteeksi.
[06-30-38] ARUPAK: Sattuu edelleen, tohtori.
[06-30-38] CEHAYA: Kerro välittömästi, jos haluat lopettaa. Meillä ei ole mikään kiire edetä. Käsittelet vaikeita asioita, ja ne on otettava ajallaan.
[06-30-38] ARUPAK: Nyt on se aika.
[06-30-39] CEHAYA: Niin. Kun puhut linnuista, tarkoitatko “Painajaisten Lähettiä”?
“Sillä… Painajaisten Lähetillä… oli vainuni, tohtori… On ollut jo vuosia. Olin tyhmä, tyhmä, tyhmä. Jätin sen tikarin Zakazille“, Matoro jatkoi, ja kuuli hylätyssä toimistossa Kapuran raskautuvan hengityksen.
[06-30-39] CEHAYA: Kuten kerroit aiemminkin. Sirunko takia se sinua seuraa?
[06-30-39] ARUPAK: Sirun.
[06-30-39] CEHAYA: Nämä “nuket”… haluavatko ne sinulle pahaa?
[06-30-40] ARUPAK: Eivät ne h-halua kenellekään pahaa.
[06-30-40] ARUPAK: Ne eivät tehneet tätä… tehneet sitä koska ne halusivat satuttaa.
[06-30-42] ARUPAK: Niiden oli pakko.
[06-30-42] CEHAYA: Kuka niitä pakottaa?
“Eivät ne halua kenellekään pahaa… Ne eivät tehneet tätä, tehneet tätä koska ne haluaisivat satuttaa. Niiden oli pakko… Kohtalo, pakottaa meitä kaikkia.”
“Matoro…”
[06-30-43] CEHAYA: Kohtalo, sanot… ei siis “Mies Punainen”?
[06-30-43] ARUPAK: H-hän ei toimi niin.
“H-hän ei toimi niin… Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut. Eivätkä ne edes tarkoita pahaa… Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin pahaa.”
“Matoro!” Kapura sanoi hieman kovemmin ja katsoi jään soturia vihreät silmät ahdistuksen soihtuina. “Ei meidän tarvitse tehdä tätä. Annetaan Arupakin menneisyyden jäädä. Hänellä itsellään on kaikki vastaukset, joita tarvitsemme.”
[06-30-46] CEHAYA: Mistä ne ovat tulleet? Nuket.
[06-30-46] ARUPAK: A-ai mistä muualta kuin p-päästäni, tohtori?
[06-30-50] ARUPAK: M-minä en ole enää se mies. En enää.
[06-30-51] ARUPAK: Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut.
[06-30-51] CEHAYA: Anteeksi.
[06-30-52] ARUPAK: E-eivätkä ne edes tarkoita pahaa. Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin p-pahaa…
[06-30-54] CEHAYA: Kuka teki niille pahaa?
[06-30-54] ARUPAK: H-hän. Hän s-satutti niitä. Hän r-rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan.
[06-30-54] CEHAYA: Nukentekijäkö? Hänkö heitä satutti?
[06-30-54] ARUPAK: Ei.
“Menneisyys on vastaus nykyisyyteen”, toa totesi ja jatkoi lukemisen hurmaa. “Hän satutti niitä, hän rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan. Mutta… N-nukentekijä oli pelastus. Nukentekijä rakasti niitä. Nukentekijä otti langan ja parsi. Ja nyt se mikä oli rikki on taas ehjää.
Ja tulee luokseni…”
Nuket täyttivät toan pään, Valkoinen Käsi ja Musta Suu… Toa tunsi pakokauhun ja paniikin yrittävän saada otetta, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ei hän pelännyt sitä, mitä hän tiesi Nukeista. Hän pelkäsi sitä, mitä ei tiennyt. Ja hän oli nyt tiedon lähteellä.
Kapura oli noussut seisomaan. Tulen soturi nojasi nyt arkistokaappiin ja hengitti raskaasti silmät kiinni. “Matoro… Tieto ei ole sen arvoista, Matoro. Meidän on jatkettava.”
[06-30-56] CEHAYA: Mutta haluavatko ne satuttaa sinua?
“Tieto on kaikki, millä on merkitystä”, Jään Sotilas huohotti liian s y v ä l t ä. Mutta jatkoi. S y v e m m ä l l e.
“Ne haluavat sirun… ja jos ne eivät saa, ne, ne… Korpit, Cehaya. Ne ovat tulossa satuttamaan… Kuulen jo siivet… En anna sitä… kukaan ei ansaitse… kipua… “
Jään sotilas vain tuijotti hetken paperia. Tulen toa oli silminnähden hermostunut ja sopersi jotain, josta Matoro ei saanut selvää.
“M-matoro… l-lopeta…”
[06-30-58] ARUPAK: Kukaan ei ansaitse tätä.
[06-30-58] ARUPAK: Tätä kipua.
[06-30-59] ARUPAK: Sama ei saa toistua.
“Liikahda ei korppi enää.
Kun tuoksuns’ tyhjä polttaa nenää.
Ja korpin nokan sana julma, sen sieluuni kuin reiän nokki.
Tuon sanan kylmän pimeyden.
Ja loputtoman tyhjyyden.”
Viimeiset sanat Matoro kuiskasi.
“Kraa. Kraa.”
Ja kun hän katsoi Kapuraan, tämä oli istunut lattialle ja peitti kasvonsa käsillään.
Nyt he olivat vain molemmat hiljaa.
Jään toa kuuli oman sydämensä tykytyksen. Sen, jonka Valkoinen Käsi oli lävistänyt.
Hetken vain into kesti. Tieto loppui. Liitteet oli hävitetty. Nuket tulivat. Nuket, nuket, nuket. Nuket täyttivät hiljaisuuden ja tyhjyyden. Ne työnsivät teränsä läpi hänen kehonsa läpi unen ja kuvitelman. Apua, hän huusi vailla sanoja. Ei Epsilon kaunis auttanut, se vain tuntui Nukentekijän parsimia todellisemmaksi tekevän. Ei Itroz, Särkynyt Serafi, auttanut, ei häntä lainkaan kuulunut. Tai sitten kuului, mutta hän oli aivan yhtä kauhuissaan, mistä sitä saattoi tietää?
“Meidän… on mentävä”, Kapura huohotti ja nousi ylös nojaten yhä arkistokaappiin. “Aika… kuluu.”
“Aika on loppunut ajat sitten”, Matoro vastasi epäselvänä. Hän nousi ja poimi miekkansa. Cencord yritti etsiä, mutta kuului vain kohinaa. Hän asteli poispäin toimistosta, kohti ovea käytävän päässä… mutta ääni pysäytti hänet.
Kohina ei kuulunut hänen naamiostaan, hänen päästään. Se oli helpottavaa. Se kuului toimistosta. Se ei ollut helpottavaa.
Se yritti kertoa jotakin.
Kapura oli hetken hiljaa. “No, se on ainoa radiopuhelin.”
Matoro katsoi hetken eteensä typeränä. “R-radiopuhelin?” hän kysyi itseltään. “… eikö se ollutkaan…?”
“… ei?” Kapura sanoi ja katsoi jään toaa kysyvästi. “Mutta en ole täysin varma siitä, että haluamme varmasti kuulla viestiä. Vaikka ne voivatkin olla Umbra ja Deleva…” Tai juuri siksi, Kapura lisäsi mielessään. Matoro näytti ajattelevan samaa.
“Kohina. Särinä. Lumisade. Miksi ne kaikki…” toa piteli otsaansa Kapuran poimiessa kohinan lähteen. Hän lähti harhailemaan toisaalle, uusiin ankeisiin käytäviin metrulaisklassisen kivirakennuksen syövereihin. Takoja tuli hänen perässään. Kyltti varoitti hissin epäkuntoisuudesta.
“Emme ole tarpeeksi korkealla”, jään toa puhui hiljaa silmäillessään ympäristöä. “K o r k e a l l a, siruni sanoi.”
“Tässä pitäisi olla portaat”, Kapura vastasi tutkiessaan järjestelmällisesti sivuovia, jotka avautuivat potilaiden huoneisiin, siivouskomeroihin, toisiin käytäviin ja niin edespäin. Ja portaat hän lopulta löysikin; aivan rikkinäisen hissikuilun vierestä.
“Mennään korkeammalle”, Matoro toisti noustessaan jyrkkiä askelmia. “2. KERROS”, kyltti seinällä sangen kohteliaasti informoi. Harmaata huonetta koristi suuri ikkuna, josta ei käytännössä nähnyt mitään – ulkopuolella, sisäpihalla, sitä peittivät köynnökset ja kaikki maailman viherhiukkaset. Käytävän toisella puolella sijaitsi ovi, jonne he jatkoivat. Etäiset lintujen äänet kuuluivat sen toiselta puolelta.
“ODOTA RAUHASSA”, kehotti kyltti isossa huoneessa, joka oli täynnä tuoleja. Muutama ovi sijaitsi toia lähimmillä seinillä. Toiselta puolelta huonetta avautui käytävä ties mihin. Matoron mieleen nousi epäselvä mielikuva tilasta, jossa potilaat kerääntyvät rinkiin ja keskustelevat ongelmistaan. Chat-kahvio.
Ja he jatkoivat kuin olisivat unohtaneet sanat, jotka toimistossa ääneen lausuttiin. Sillä jos he miettisivät niitä pidempään, he eivät astuisi ulos Aft-Amanasta.
“Meillä ei ole aikaa odotteluun”, Kapura mutisi. “Mihin jatketaan? Tuo ovi tämän vieressä saattaa viedä ylempiin kerroksiin.”
Ja ovia riitti. Eivätkä he tienneet, halusivatko tietää mitä kaikkien niistä takana oli.
Jään Sotilas kysyi suuntaa Epsiloniltaan, mutta tämä ei kertonut. Olet kärsimätön, se sanoi. Saat vielä vastaukset, se sanoi. Tai joku sanoi. Matoro ei ollut varma. Ainoa asia, mistä hän oli varma, oli se, että hän halusi vastaukset.
Toat astuivat Kapuran osoittamasta ovesta ja näkivät pienen huoneen, jossa oli toisiaan vasten nojaava tuolipari, kauan sitten pimeyteen kuollut ruukkukasvi, ja suuri valokuva sairaalan hymyilevästä henkilöstöstä, josta jokaisen silmät oli leikattu saksin irti.
Samoja silmiä oli liimailtu ympäri seiniä ja kattoa.
Uusi ovi paljasti uuden käytävän. Myös kaappeja oli ahdettu tilaan, ja toinen oviaukko toia vastapäitä näytti johtavan toiseen, samannäköiseen huoneeseen. Toat kolusivat kaapit läpi hiljaisuudessa, mutta mitään mielenkiintoista ei löytynyt.
Nipuittain aikakauslehtiä, jotka oli leikelty hajalle. Yhdenkään lehden yhdessäkään kuvassa olleiden henkilöiden silmät eivät olleet säästyneet makaaberilta askartelulta.
Matoro ei halunnut edes tietää.
“Radiopuhelin”, Kapura kuiski sulkiessaan erään kaapinoven. “Pitäisiköhän meidän yrittää uudestaan ottaa yhteys Umbraan ja Delevaan? Olisi mukavaa tietää, ovatko he kunnossa.”
“Älä- älä muistuta minua heistä. Kun muistutat heistä, minä muistan, että meidän pitäisi olla auttamassa heitä. Ja sitten tajuan, että minä välitän tehtävästä enemmän kuin… “ Huokaus oli syvä ja katkera. “Mutta se on perusteltua”, hän sopersi itselleen, yritti rationalisoida. Mutta se ei helpottanut tilannetta. “Haluan vain Deltan”, hän huokaisi. Ja se oli oikein valinta, minkä hän oli koskaan tehnyt, hänen ajatuksensa vakuuttivat hänelle, vaikkei hän niitä halunnutkaan uskoa.
“Jatketaan sitten eteenpäin”, Kapura sanoi ja tuijotti suureen lehtileikesilmään, jonka joku oli liimannut ikkunalasiin.
Matoron tuijottaessa hän repi sen hitaasti pois siitä ja pudotti lattialle.
“Nämä… eivät näytä lupaavilta. Kokeillaan tuota isoa käytävää.”
Toat jatkoivat taas yhtä kulunutta mattoa. Toisessa päässä näytti seinästä repsottavan siivousvuoroista kertova kyltti. Kauniita kukkaistutuksia ennen suojelleita vaaseja makasi kumossa. Kivipinnasta sivuilla roikkui julisteita ja valokuvia, ja tauluja oli putoillut lattialle.
Kaikki ne tavanomaiset, jokapäiväiset esineet, joita huoneissa oli, loivat absurdin kontrastin siihen nimettömään pelkoon, joka jään sotilaan sielua kaiversi. He saavuttivat käytävän pään ja valmistautuivat henkisesti siihen, mitä oven toisella puolella saattoi odottaa.
Huone, johon Matoro astui, oli kulinaristinen kaaos. Uskomattoman vanhan homeen hajuinen sellainen. Joskus se oli ehkä ollut ruokasali, mutta nyt se sai toa-kaksikon voimaan pahoin. Kaikkialla lojui mädäntyneitä ruokatarvikkeita. He olivat melko vanhoja, että erään kaapin ovien välissä oli läikkä vanhaa verta.
He eivät halunneet tietää, minkä.
Lasinsirpale. Verta siinäkin.
Kaappi täynnä raatokärpäsiä ja… jonkin asian lihaa, jos se lihaa oli. Ei, sitä he eivät tutkisi.
Se saattaisi vielä kävellä.
Skannatessaan isoa huonetta katseellaan Matoro joutui jälleen miettimään, mitä mielisairaalalle oli tapahtunut. Mikä aiheutti tällaista tuhoa? Ja… oliko siitä tosiaan niin kauan kuin hän oli arvioinut? Eivätkö ruuat, jos niitä siksi voisi edes kutsua, olisi kadonneet haaskapetojen nokkiin jo kauan tätä ennen?
Mitä helvettiä Aft-Amanassa edes tapahtui?
Ja tapahtuiko se edelleen?
“Radiopuhelin”, Kapura sanoi hiljaa etäämmältä. Matoro kääntyi taaksepäin ja näki sepän puhuvan laitteeseen. “Kuka olet?” Kapura kysyi.
“Kysyisin samaa sinulta”, vastasi ääni, josta oli hiottu pois kaikki ylimääräinen. Vahva koillisen aksentti paistoi rätinänkin läpi.
“Me olemme kaksi toaa. Aft-Amanassa. Kuka siellä puhuu?” Kapura jatkoi.
“Hiljaa!” Matoro sähähti hädissään, mutta auttamattomasti myöhässä. “Pitikö sinun kertoa tuo?”
“Noilla on todennäköisesti Umbran ja Delevan puhelin!” Kapura virkkoi.
“Ja sitten sinä kerrot niille, missä olemme”, jään toa huokaisi.
“Se, että olemme mielisairaalassa, oli tuskin yllätys”, Kapura mutisi. “Kohtasivathan nuo Umbran ja Delevan ulkona.”
Linjalla oli ollut hetken hiljaista. Asia muuttui.
“Kaksi Toaa”, sanoi ääni rauhallisesti toistaen.
“-itä helvettiä!” joku karjaisi äkkiä raivostuneena niin että ääni säröili. “Anna se heti tänne!”
Kolahduksia. Särinää. Puhelin vaihtoi omistajaa. Uuden puhujan ääni oli muhkeampi, mutta sillä tavalla kuin jokin todella pieni olisi huutanut megafonin läpi. “No ihan saatanan hyvää huomenta vaan teillekki! Mitäs kuuluu?”
Kapura näytti menettäneen kaiken itsevarmuutensa tilanteen hoitamisesta. Hän ojensi radiopuhelimen Matorolle ja osoitti samalla kohti avointa ovea huoneen toisella puolella ilmaistakseen, että heidän kannatti kävellä samalla.
“Äänesi, ja jonkin verran kohinaa”, Mustalumi vastasi astellessaan tulen toan perään.
Ääni hengitti raskaasti hetken. “Haa haa! Ihan helvetin hauskaa. Ootteko te- ootteko te niiden kahden vikkelän paskiaisen tiimistä? Kuinka paljon teitä on oikeasti siellä??”
“Tarpeeksi”, hän vastasi varovaisesti. “Kenen rasittavaa ääntä minulla on kunnia kuunnella?”
“Meikäläistä kutsutaan Kersantiksi”, sanoi ääni niin, että tuhti steltiläinen aksentti paljastui viimeistään suhuäänteistä. “Tiedättekö te perslävet, miks?”
“Koska kukaan ei koskaan uskaltaisi uskoa komentoosi mitään paria ryöväriä suurempaa?”
Kyltti ilmoitti huoneen johtavan kolmanteen kerrokseen. Kapura avasi oven, ja toinen toa tuli tämän perässä taas ylös yksiä portaita. Irtosulat portailla pöllähtivät ilmavirrasta lentoon.
“Mää olin kuules sodassa”, “Kersantin” ääni uhkui ylpeyttä. “Ei ole kuule ensimmäinen kerta kun johdan ryhmää tässä pirun rumassa taajamassa! Mutta tulee muuten olemaan viimenen kerta, kunhan Kummisetä pistää taas vähän menemään!”
Joku naurahti, eikä se ollut steltiläisen ääni, vaan aiempi. “Kaupunkinne elää vain koska Varjottu ei ole vielä valmis.”
Kaupunkimme elää vain, koska torakkakenraali ei ole vielä valmis, Matoro ajatteli. “Onnea yritykseen”, toa vastasi. “Ei sillä, että sen suuruudenhullun suunnitelmat kiinnostaisivat minua pätkääkään. Pistin teitä viimeksi pataan pari kuukautta sitten Xialla, kun veimme kummisetänne lempilelun. Jos yritätte uhkailla, tehkää se edes jollakin suurikaliiberisemmalla.”
Ylös portaita. K o r k e a m m a l l e. Toat nousivat niitä kolmanteen kerrokseen Kapuran vilkuillessa Matoroa hermostuneesti. Kersantti naurahti. “Usko pois. Kyllä Kummisetä sellaiseen keinot keksii.”
“En ole erityisen vakuuttunut. Olen tuntenut teidän halutut-listanne kaksi huippunimeä ties miten pitkään, ilman että he ovat huolehtineet pätkääkään siitä miehestä. Hemmetti, minä olen todennäköisesti viime aikoina itse aiheuttanut Ilonpilaajalle ja Tuomarille enemmän päänvaivaa kuin teidän organisaationne.”
“Judge”, siihen lisäsi toinen edellistä hieman muistuttava.
Kersantti huokaisi niin että linja rahisi. “No tietty! Puhuisit nyt saatana jotain oikeaa kieltä!”
“Самаа миелтä”, sanoi taas uusi ääni jota toat eivät edes teeskennelleet ymmärtävänsä.
Kolmannessa kerroksessa oli kapea käytävä, jonka varrella oli kaksi oviaukkoa, molemmissa pieni kurkistusikkuna matoralaisten päiden korkeudella. Kapura viittoi eteenpäin vilkaistuaan lyhyesti kumpaankin. Tulen toan ilme kertoi Matorolle tarpeeksi, että hän jätti itse vilkaisematta.
Matorolta tai Kapuralta vastausta saamatta Kersantti jatkoi pian. “Tekin ootte täällä etsimässä sirua, etteks niin.”
“Mikä saa sinut päättelemään niin?” Matoro kysyi. Voi, miten rauhoittavaa oli päästä vaihteeksi vain aukomaan päätään tyhmemmille. Steltiläisellä ei kylläkään ollut huumorintajua. “Kyllä mä uskon teidät tyhmiksi, ei tarvi saatana esittää vielä tyhmempää. Onks teil jo se siru?”
“Kumpi niistä?” Matoro kysyi ja virnisti. Sitten hän tajusi, ettei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt sitä, mutta elehti siitä huolimatta.
“… o-onko niitä saatana KAKSI?” metsästäjä karjaisi.
“Jättipotti”, sanoi kaksi muuta yhteen ääneen. Ajatus niistä harjoittelemassa puheensa synkronoimista huvitti Matoroa enemmän kuin sen piti.
“… niitä on oikeastaan kuusi, jos tarkkoja ollaan. Hemmetti, ettekö te ole tehneet lainkaan taustatyötä?”
Metsästäjien puoli hiljeni. Toa kuuli epäselvää keskustelua, kuiskimista.
“Te tyypit siellä. Oliko teillä asiaakin?” Matoro kysyi radion välityksellä käytävään älyjen taisteluun.
“Joo! Nimittäin että voisitteko vaikka kertoa, missä päin tätä saatanan laitosta olette?”
Kapura huokaisi. Ele oli sekoitus kärsimättömyyttä ja pahaa-aavistavuutta. Mennään jo! toa viestitti olemuksellaan.
“Auttaisin mielelläni, mutta suoraan sanottuna en tiedä. En ole paikallisia, nääs”, Matoro vastasi. “LUULETKOS SINÄ OLEVASI HAUSKA?”
Kersantti jupisi jotain jossa oli enemmän kirosanoja kuin pitäisi olla fyysisesti mahdollista saada mahtumaan kahteen sekuntiin. Kuulosti siltä, että steltiläinen otti aikalisän.
“Sinä olet”, Mustalumi vastasi kiroilun tauottua.
Metsästäjät supisivat hetken keskenään. Kolinaa. Rahinaa. Puhelin ojennettiin toisaalle.
Kapura kulki yhä etummaisena, ja johti duon matkaa. He pysähtyivät, kun yhden oven takaa kuului veden ääniä. Matoro viittasi Kapuraa tutkimaan samalla, kun jäi itse jatkamaan radiopuhelinkeskustelua.
Jonkinlainen pesutila, Kapura arvioi. Pesualtaiden rivi seisoi jämäkästi, ja jokainen ehjä peili heijasti tulen soturin kuvaa, jota hän ei viitsinyt juuri nyt katsella. Ennen valkoinen mutta nyt ummehtuneen keltainen laatoitettu lattia oli tulvillaan vesilammikoita. Niiden lähde löytyi pian: Rikkinäinen hana sylki nestettä kaikkialle ympäri huonetta. Epäilyttävä yksityiskohta. Tuollaista ei tapahtunut itsestään.
Sitten Kapuran silmiin osui komero tai… suihkutila huoneen perällä. Sinnekö vandaali oli piiloutunut?
Ei ollut.
“… tuo ei ollut oikea ovi”, Kapura mutisi itsekseen, kun huoneen keskellä oli vain kuollut varis, joka makasi verilammikossa.
Ja haju oli kuvottava.
Joku oli yrittänyt pestä sitä pois.
Mutta toa tiesi että tämä haju ei lähtisi.
Kapura sai tarpeekseen. Hän palasi pesutiloista hiljaisena käytävään, jossa Matoro keskittyi yhä radiopuhelimeen.
“Jatketaan edemmäs… aika kuluu”, Kapura supatti. “Voit juoruta sitten, kun olemme löytäneet sirun ja merirosvon. Missä Arupak nyt ikinä onkaan.” Siihen vastauksena Matoro nosti yhden sormen ylös hiljaisena puhelin yhä kourassaan. Ja kohta hänen odottelunsa päättyikin.
“Kiinnostaako teitä, toat hyvät”, sulavan liskomainen ääni puhui linjalta johtajansa manailun päälle, “tietynlainen sopimus.”
“Minusta tuntuu, että jos teillä olisi jotakin, jota tarjota, tai jotakin, jolla uhkailla, olisitte kertoneet sen jo”, Matoro vastasi. “Mutta aye, miksi ei? Kerro toki.”
“Sanoiko hän ‘uhkailla’, Panostaja?” metsästäjä vastasi viimein huuliaan lipoen.
“Olen aika varma, että sanoi, Jakaja”, toinen samanlainen vastasi. Kaksikon äänensävyt olivat ylikorostetun dramaattisia. Huonoa näyttelyä. Vitsiä.
“Ikävä sana, uhkailu. En pidä yhtään.”
“En minäkään. Siinä on niin… huono sävy. Barbaarimainen.”
“Epäsivistynyt. Hyökkäävä.”
“Olen kaikessa samaa mieltä, veljeni. Mutta mitä mieltä te olette…”
Puhelinta siirrettiin. Joku hengitti hinkuvasti aivan lähellä mikrofonia. “… tohtori Cehaya?”
Kapura pysähtyi kesken kävelyn ja vilkaisi Matoroa kauhistuneesti. Jään toan sydän jätti yhden lyönnin välistä.
“H-halusit ehdottaa sopimusta”, Matoro vastasi harkitusti, pitäen päänsä kylmänä – kuin jään toa, joka hän oli joskus kai ollut. “Kuuntelen.”
“Ä-älkää suostuko siihen”, sanoi naisen ääni, johon jään toa oli saman vuorokauden sisällä tutustunut, ja kuulosti ensimmäistä kertaa kuin tämä olisi joutunut pakottamaan sanansa ulos.
“Kiitos mielipiteestänne, rouva Tohtori”, hahmo jota Matoro luuli ‘Jakajaksi’ sanoi. “Aina yhtä valaisevaa”, toinen eli ilmeisesti ‘Panostaja’ sanoi. “Arvon toat, te teette nyt niin, että toimitatte sirun… piru, sanotaan vaikka, molemmat sirut meille. Siinä on teidän osanne sopimusta. Meidän osamme on se, että emme pilaa aulan tyylikästä ere-korolaista kokolattiamattoa rouva tohtorin suonien sisällöllä.”
Matoro mietti hetken. Epsilon muistutti häntä olemassaolostaan. Epsilon muistutti häntä siitä voimasta, millä hän oli tuhonnut Abzumon. Siitä, miten Svarle oli romahtanut sinisyyden mahdin edessä. Siru kädessään hän oli kaikkivoipa.
“Missä tapaamme?” Matoro kysyi itsevarmana.
“Toisen kerroksen ruokala. Teillä on tunti aikaa”, liskopersoona tokaisi. “Aiheesta ei neuvotella enää tämän enempää.”
Naksahdus. Jonkin rusahdus. Täysi radiohiljaisuus.
“Kap, muistuta minua; tiedämmekö me missä on ruokala?” Matoro kysyi.
“Se toisen kerroksen iso huone”, Kapura sanoi hiljaa. “Ehkä lähellä sitä ruokakaaosta. Mutta nyt meillä ei oikeasti ole aikaa. Eteenpäin. Nopeasti.”
“Minä haluan repiä niiden saastojen mielet niin pieniksi kappaleiksi, ettei niistä saisi Musta Käsikään parsittua enää mitään hyödyllistä”, Matoro kuiskasi. “Mutta… “ hän huokaisi. “Delta. Delta. Minä haluan myös Deltan. Ja Epsilon sanoo, että me olemme lähellä. Oikeassa kerroksessa. Tarpeeksi… k o r k e a l l a.”
Toat seurasivat käytävää kiirehtien. Se kääntyi vasemmalle.
Ja tietenkin siellä oli lintuja.
Siellä aina oli.
Pitkä käytävä täynnä potilashuoneiden jämeriä ovia pikkuikkunoineen, ja mustia lintuja. Odottamassa paikallaan, mutta ei rauhallisina… vaan jännittyneinä. Niiden laulu oli yhtä sävytöntä ja intoa vailla kuin aina.
Jokainen “kraa” pureutui jään toan itsetuntoon. Ne muistuttivat häntä korpeista, jotka olivat raakkuneet Cehayan ikkunan takana Bauinuvassa. Hän pysähtyi.
“Kapura. Minun pitää ihan oikeasti mennä ensin hoitamaan se roskaväki. Minä en voi… minä haluan Deltan, minä haluan vastauksia, mutta minä haluan vielä enemmän olla toa. Meillä… Arupak ei karkaa. Oikeastaan, sinä voit vaikka jatkaa etsintää, minä palaan pian. Minä… minä en voi jättää tohtoria pulaan. Se… se on kaikkea sitä vastaan mitä minä olen.”
Kapura katsoi Matoroa ja… hymyili? Matoro kurtisti kulmiaan. Kapura ei ollut erityisen hyvä hymyilyssä. Hän ampui siinä aina yli.
“Mene”, tulen toa sanoi ja otti askeleen kohti lintuja. “Minä hoidan Arupakin.”
Jään toa oli kääntyäkseen, kunnes pistävä ajatus iski jäisen tikarin häntä selkään… ja äskeinen hymy liiteli tilanteen yllä haaskalinnun lailla vaanien.
Mitä, jos Kapura löytäisi sirun ja ottaisi sen itselleen? Voisiko hän luottaa tulen toaan? Ei, ei hän voisi. Ei hän voinut luottaa Umbraankaan. Ei, vaikka oli luullut niin. Luullut niin vuosia.
Matoro pysähtyi selin Kapuraan.
“Jos löydät sirun…” toa aloitti hiljaa. “Mitä teet sillä?”
Ja viimeinenkin varjo hymystä katosi Kapuran kasvoilta.
“En minä halua sitä”, tulen toa sopersi. “Minä… Minä en tarvitse sitä. En halua sitä.”
“Haluaako joku muu sen?” Matoro kysyi. “Joku… jolle olet sitä etsimässä?”
Petturi, korpit olivat raakkuneet Aft-Amanan pihalla. Petturi. Ja kaksi toaa seisoivat selkä selkää vasten pystyen vain arvailemaan toistensa ilmeitä.
Kapura pudisti päätään ja avasi suunsa useasti etsien sanoja. “Matoro… Siru on vaarallinen. En minä halua sitä. Enkä aio antaa sitä kenellekään. Matoro… Sinunkaan ei pitäisi haluta sirua.”
“En minä halua sirua”, Matoro valehteli itselleen, eikä edes erottanut sitä valheeksi. “Minä haluan tehdä hyvää. Minä haluan Nimdan vain, jotta voin suojella viattomia. Vetää turpaan sellaisia paskiaisia, jotka kaappaavat matoraneja ja uhkaavat tappaa ne. Minä haluan Nimdan vain saadakseni voiman tehdä sitä, mitä toat tekevät. Minä haluan olla parempi toa.” Ja hän tunsi, miten tuskallisen lähellä hän oli päämääräänsä.
“S-sinä et ymmärrä”, Kapura sopersi. “Se tuhoaa kaiken. Sinutkin. Ne… ne kaikki aliarvioivat sirun. Ja me. Klaani. Se on vahvempi kuin yksikään tahto. Nimda… Matoro, sinun ei oikeasti pitäisi haluta sitä. Mutta minä näen sen sinusta.”
Siru, typerys. Siru on arvokkaampi kuin tuhat tuskallisesti kuollutta matorania, Matoro kuuli ajatukset päässään. Siru on vapaus. Siru on voima, se sanoi.
“Minä… minä en tiedä… kumpi on oikein… Ei, minä nimenomaan tiedän, kumpi on oikea vaihtoehto… mutta en tiedä, onko minulla voimaa valita sitä. Olemme niin lähellä. Niin lähellä tämän kaiken loppua.”
Siru on kohtalosi. Eikö se ole ollut selvää aina; siitä päivästä asti kun sinä löysit minut? Suuri Henki suunnitteli kaiken; hän suunnitteli sinun olevan se, joka tuhoaa pahuuden sirulla! Et sinä voi antaa yhden matoranin tulla sen kaiken tielle, Mielen Prinssi! Jään Sotilas ei tiennyt, olivatko ne ajatukset hänen omansa. Vai olivatko ne Itrozin, Särkyneen Serafin, ajatuksia? Vai kenties Epsilonin?
Yhdellä pelastat matoralaisen.
Kahdella peittoat pahuuden.
Kolmella ohjaat kohtalon.
n e l j ä l l ä muutat t o t u u d e n
viidellä
kaadat
enkelit
Kuudella tapat jumalat.
“Paljonko meillä on vielä aikaa?” Matoro kysyi lopulta, hiljaa.
“Tunnista ei ole kulunut paljoakaan”, Kapura mutisi. “Mutta se ei ole tärkein aikaraja.”
Jään Sotilas huokaisi ja ryhdistäytyi. “Kahdella pelastan tohtorin”, hän sanoi astellessaan läpi korppien. “Kahdella pirston pahuuden.”
“Neljäs ovi täältä”, Kapura sanoi astellessaan. “Nopeasti. Lintujen hiljaisuus on epäilyttävää.”
Neljäs ovi oli raskas rautaovi. Se oli lukossa.
Mutta sirulle mikään ei ollut lukossa.
s i s k o
m i n ä t u l e n
He astuivat kapteeni Arupakin selliin, mutta kapteeni ei ollut siellä. Ei ollut hetkeen ollut.
Ränsistyneen kopin toisen pään seinän täytti reikä, ehkä matoranin kokoinen sellainen. Sen kaivamiseen oli kestänyt selvästi kauan. Likaisella sängyllä nuhjuisten ja repaleisten lakanoiden päällä lepäsi pino kirjoja, joista yksi oli pudonnut lattialle auki. Nurkassa makasi jonkinlainen nahkakassi, johon aika oli kuluttanut useita reikiä. Mitään merkkejä siitä, että kukaan asuttaisi huonetta, ei näkynyt.
Keskellä huonetta kimmelsi kultainen esine. Huoneen saastaisuudessa yllättävän puhdas kellotaulu oli säilyttänyt numeronsa ehjinä, mutta taskunauriin viisari ei käynyt. Matoron mieleen iskivät sanat SOITA MINUA, mutta tunne meni nopeasti ohi.
Ja seinät.
Seinät kertoivat aivan omaa tarinaansa.
Teksti oli punaista kuin tähti joka ikuisesti taivasta halkoi.
Matoro tuijotti niitä sanomatta sanaakaan. Nukentekijä, nukentekijä. Nuket. Hänen itsevarmuutensa ja teräksisyytensä vain suli kuin jää kevään myötä.
Mutta jokin muu vei hänen huomionsa. Se mieli, joka säteili taskukellon sisältä. Pieni elon liekki, joka karkotti nukentekijän narreineen. Toa tarttui kultaiseen kelloon ja katsoi sitä. Sen sammuneita, kauniisti muotoiltuja viisareita ja kullattuja numeroita.
“Kello, kuka sinä olet?” kysyi jään sotilas.
Ja kello vastasi. Kello vastasi rauhoittavalla ja rakastavalla äänellä.
♬ Hei~
Olet etsinyt minua~
Olet etsinyt minua sitten paikan, jossa S ä t k y n u k k e lävisti sinut~
Tiedän, että pelkäät~
Älä pelkää~
Jos pelkäät h ä n t ä~
h ä n voittaa. ♬
“… Delta? Oletko se sinä?”
♪ Haluatko sen olevan minä? ♬
Matoro tunsi sydämensä sykkeen otsassaan asti.
“Se on kaikki, mitä olen koskaan halunnut.”
♪ ♪ ♪ Sitten on aika. ♪ ♪ ♪
Tik. Viisari liikahti yhden ainoan sekunnin.
Matoro katsoi viisaria, joka oli pysähtynyt vankasti osoittamaan kello kuutta. Vielä ei ollut kiire.
Vielä ei ollut hoppu.
Mutta ne Matoron oli saatava aikaan.
Jään toa lähti kääntämään viisaria.
KELLO ON KUUSI
KELLO ON SEITSEMÄN
–>
KELLO ON KAHDEKSAN
KELLO ON YHDEKSÄN
KELLO ON KYMMENEN
Punainen täytti Matoron verkkokalvot ja säteili tämän silmiin. ETSI MINUT.
KELLO ON YKSITOISTA
KELLO ON KAKSITOISTA
KELLO ON YKSI
KELLO ON KAKSI
Sininen räjähti Matoron mielessä. Hänen päänsä päällä tuntui ohimenevän hetken olevan jotain raskasta. TÄYTÄ MINUT.
KELLO ON KOLME
KELLO ON NELJÄ
KELLO ON VIISI
KELLO ON KUUSI
Kullankeltainen täytti Matoron mukanaan tikityksen ääni. SOITA MINUA.
Ja taskunauris liikahti Matoron kädessä. Se räjähti viisarien ja kullan epäselväksi myrskyksi. Jään toa hätkähti ja päästi esineen putoamaan maahan, jossa se kolahti lattiaan ja palasi alkuperäiseen muotoonsa.
Mutta sen sisältä oli pudonnut jotain.
♩ Nyt sinulla on kaksi~ ♩
Delta hohti tyhjän ja kuolleen sellin lattialla elävämpänä kuin mikään muu koko luomakunnassa. Ja Kapura haukkoi henkeään, kun sen sisar liittyi hehkuun. Epsilon hehkui Matoron haarniskankin läpi.
“Matoro!” Kapura huudahti. “Onko sinulla toinen siru?”
Jään Sotilas laskeutui polvilleen Deltansa edessä, ja valkoinen käsi tarttui valkoiseen siruun. Hän nousi pitäen kauneutta silmiensä edessä. Hän ihaili metallinpalan täydellisyyttä – sen sileää pintaa, sen kuutta kulmaa – siihen kaiverrettua muinaista kirjainta, joka oli kuin käärme, joka sähisi uhkaajilleen.
“Tietysti on”, hän vastasi, ja vei sirun lähemmäs sydänkiveään. Kummankin hohto vain kasvoi. Kumpikin kasvoi.
“Matoro…” Kapura sopersi. “Ne… ne ovat vaarallisia.”
“Ne ovat vaarallisia vain pahalle”, Matoro vastasi seesteisenä. “Katso sen valkeutta, sen kauneutta, sen puhtautta! Miten mikään näin hyvä voisi olla pahuuden väline?”
♩ Kauniisti sanottu~ ♩ lempeä ääni rauhoitti Jään Sotilasta.
“Se… “ Kapura sanoi. “Sinä et ole nähnyt, mihin se pystyy. Vai oletko? Abzumo. Metsästäjät, joiden kanssa keskustelit radiopuhelimessa. Jopa… Arupak. Kaikki ne siru on onnistunut viettelemään. Kaikki ne kuvittelivat olevansa sirua vahvempia. Mikä tekee sinusta sirua vahvemman, Matoro? Sinä et ole nähnyt, mitä se tekee mielelle.”
“Voi, en minä ole sirua vahvempi”, Matoro vastasi hymyillen delta-kirjaimen heijastuessaan hänen sirunsinisestä silmästään. “En minä hallitse sitä. Siru on minun ystäväni. Se on…” Jään Sotilas tarttui siruun toisella kädellään. Sillä, mikä oli taas olemassa, koska siru oli hänen ystävänsä.
Nuket, niitä ei ollut olemassa, Matoro tunsi. Niitä ei ollut koskaan ollutkaan, hän tiesi. Kyllä, tiesi. Ne eivät olleet koskaan upottaneet teräänsä häneen, ei hän ollut yhden terästä koskaan haavoittunut.
“Se on kohtaloni, Kapura. Ja se on syy, miksi voin tehdä näin. Miksi vain minä voin tehdä näin.”
Kapuran kasvoille oli noussut viha.
Tulen toa tuijotti Matoroa tiiviisti ja puhui.
“Siru ei toimi noin”, Kapura sanoi sylkäisten jokaisen sanan. “Sinä uhraat sirulle kaiken, ja siru ottaa kaiken vastaan. Siru on sinun kohtalosi. Siru on se, jolla sinusta tulee täydellinen sinä. Siru on kaikki, mitä ikinä tarvitset.
Ja tiedätkö, mikä tässä on hauskinta?
Lopulta sinä et edes halua sitä.
Lopulta haluat vain takaisin sen, minkä siru vei.”
Matoron suu loksahti auki. Hän ei enää tiennyt, mitä hänen ystävänsä yritti edes selittää.
“… mistä sinä väität tietäväsi kaiken tuon? Mitä sinä muka tiedät Nimdasta?”
Viha haihtui Kapuran kasvoilta. Niille nousi varovainen virne, samalla tapaa petollisen yliyrittävä kuin aiemmin käytävällä. Virne, joka kätki taakseen sadoittain muita tunteita, joista Matoro ei saanut selvää.
“Mitäkö minä tiedän Nimdasta?” Kapura tuhahti ja hymyili. “Paljon enemmän kuin sinä. Meillä on kiire, muttei liian kiire tarinalle, jonka tunnen. Minun osuuteni tulee vasta myöhemmin, mutta en usko, että panet pahaksesi pientä ajanhukkaa. Sillä tarinan aihe on varmasti mielenkiintoinen.
Kuule siis tarinaa Arupakista.”
Ja Matoro kuunteli. Ei hän muuta voinutkaan.
Alussa oli tavallinen matoran.
Matoran, jonka nimi oli Arupak.
Myöhemmin, merirosvon jätettyä jälkensä historiankirjoihin sekä merirosvoustilastoihin, mietti moni historioitsija tämän vaiheita. Mistä saapui piraatti, joka teki parhaina päivinään ennätyksen ryöstettyjen laivojen määrässä? Ja miten tämä katosi yllättäen? Kun Arupakiksi itseään väittävä matoran saapui Aft-Amanan mielisairaalaan, halusi moni päästä hänen puheilleen ja täydentää historian tuuliin kadonnutta tarinaa. Mutta Arupak pysyi hiljaa, ja mielisairaalan henkilökunta kielsi vierailut vedoten potilaan tilaan. Niinpä vaikutti siltä, että vain merirosvo itse tiesi koko tarinansa.
Tarinansa, joka alkoi tavalliselta saarelta.
Arupakin kotisaari oli hämmästyttävän epäerikoinen. Syrjäinen kappale maata lähellä Eteläisiä saaria oli kuitenkin Arupakin koti. Pieni yhteisö elätti itsensä, eikä saarella kovin usein tavattu vieraita. Arupak käytti aikansa enimmäkseen mietiskelyyn ja lukemiseen. Hän kolusi läpi elementaalipsykologiaa sekä kohtalofilosofiaa. Suurimman vaikutuksen merirosvoon tekivät Saritren pohdinnat kohtalosta.
Entä jos kohtaloa ei ole? luki Arupak. Entä jos mikään yliluonnollinen entiteetti tai fysikaalinen sääntö ei määrääkään elämäämme, vaan me itse rakennamme kohtalomme joka päivä teoillamme? Saaren kirjatarjonta oli melko vähäistä, mutta Saritren opuksiin palaaminen ei Arupakia haitannut. Uudestaan ja uudestaan merirosvo tulkitsi filosofin sanoja ja istui iltaisin rannalla mietiskelemässä ja katsomassa, kun kaksoisauringot laskivat ja värjäsivät taivaankannen tulen sävyillä.
Arupak istui ja mietti. Jos oli kohtalo, minkä roolin universumin voimat olivat hänelle valinneet? Saaren arjen toistuminen päivästä päivään samana ei riittänyt matoranille, jossa asusti jo silloin aimo annos kunnianhimoa. Kuka meidän kohtalomme rakentaa? Kuka nousi eräänä päivänä ja määräsi, että Arupakin kohtalo oli homehtua saaripahasella, jonka elämä ei tarjonnut minkäänlaisia seikkailuja tai haastetta?
Kuka meidän kohtalomme rakentaa?
Saaren asukkaiden keskuudessa esiintyi sekä Mata Nui -uskoa että athismia, joten Arupak oli tutustunut kumpaankin uskontoon ja katsonut, mitä vastauksia niillä oli tarjota merirosvon kysymyksiin. Kävi kuitenkin ilmi, että jos vastauksia edes oli, ei niitä löytynyt saarelta. Arupak kuunteli päivästä toiseen toveriensa pohdintoja ja kaipasi eteensä jotain konkreettista. Jotain kosketeltavaa. Jotain havaittavaa. Mutta kukaan ei ollut valmis ottamaan ensimmäistä askelta ja astumaan avaraan maailmaan etsimään totuutta. Etsimään vastauksia. Varsinkin vastausta kysymykseen kuka rakentaa kohtalomme?
Kuka kellon käynnistää? Kuka viisarit takoo?
Istuttuaan ja mietittyään ja katsottuaan monen monta kertaa kaksoisaurinkojen liikettä halki taivaan Arupak päätti itse vastata kysymykseensä.
Me rakennamme kohtalomme.
Me jatkamme päivästä toiseen ja valitsemme tyytyväisyyden siihen, mitä nyt tiedämme.
Me valitsemme apatian.
Me tyydymme siihen, ettei kaikkeen ole vastausta.
Me pohdimme ja kysymme, mutta käännämme selkämme joutuessamme kohtaamaan vastauksia.
Arupak ei aikonut enää tyytyä siihen, mitä oli nyt.
Kauppalaiva kävi ajoittain saarella ja ansaitsi suurimman kiitoksen siitä, että Arupakilla oli yhtään filosofista opusta luettavakseen. Luikkiessaan alukseen yöllä merirosvo ajatteli, että se oli aina käydessään kuin houkutellut mukaansa tarjoamalla tietoa saaren ulkopuolisesta maailmasta. Ja kun tiedonjano oli herätetty, oli sitä hyvin vaikea hillitä.
Arupakia ei huomattu. Laiva poistui saarelta. Matoran odotti piilossa seuraavaan satamaan ja huomasi, että jos kysymyksten kaivaminen tästä valtavan avarasta maailmasta olisi työn ja tuskan takana. Kaikki hänen ympärillään oli suurta ja monimutkaista. Jokainen yksilö toimi omien käsitystensä mukaisesti ja oli tiedostamattaan osa koneistoa, joka raksutti eteenpäin täysin arvaamattomasti.
Arupak elätti itsensä miten ikinä kykenikään. Hän tottui vaihtelevaan rahatilanteeseen ja matkusti uuteen satamaan aina tilaisuuden sattuessa. Elämä oli välillä rankkaa, mutta se ei merirosvoa haitannut. Jokainen vastaantulija ja jokainen paikka saattoi tarjota vastauksen johonkin kysymykseen. Jokainen päivä paljasti jotain uutta ja vain vahvisti Arupakin käsitystä siitä, että kaikkeen oli löydettävissä vastaus. Totuus oli jossain.
Sirpaleina.
Levitettynä ympäri maailmaa, kaivettuna hiekkaan kaukaiselle saarelle tai upotettuna aurinkojen valossa kimmeltävän meren syvimpään kohtaan, mutta kuitenkin olemassa. Tarvittiin vain joku yhdistämään palaset.
Yksi erityinen mysteeri kiehtoi Arupakia kaikista eniten. Öisin juuri ennen nukahtamistaan Arupakin ajatukset palasivat myyttiin, johon hän oli tutustunut kotisaaren Ath-uskovaisten puheita kuunnellessaan. Nimda ei jättänyt Arupakia rauhaan.
Sekö oli ultimaattinen vastaus?
Olivatko sirut se työkalu, jolla kohtalo taottiin?
Merirosvo vakuuttui siitä, että artefaktin palojen yhdistäminen olisi täydellinen osoitus siitä, että hallitsi oman kohtalonsa.
Matkatessaan paikasta toiseen Arupak tapasi vanhoja Ath-uskon tuntijoita ja kysyi näiltä siruista. Osa arveli niiden olevan Athin lahja, jonka kokoaminen toisi varmasti taivaspaikan. Osa puhui Nimdasta hiljaisella äänellä ja varoitti Arupakia siitä, että sirut olivat tuhonneet jo liian monta sielua. Osa vannoi nähneensä jonkin siruista omin silmin, mutta kieltäytyi lisätiedon tarjoamisesta.
Jos tarinat olivat edes puoliksi totta… Arupak muisteli kaikkea kuulemaansa Nimdan ihmeteoista. Kyseessä oli kieltämättä maailman vaarallisin ase. Mutta jokainen katsoi totuutta oman linssinsä läpi, eikä kukaan vaikuttanut näkevän kaikkea. Epävarmuus vain lisäsi merirosvon tahtoa selvittää totuus itse. Kaikista suurin mysteeri. Palapeli, jonka selvittämisessä kukaan ei ollut onnistunut.
Ja katsellessaan laivaa edessään Arupak ajatteli vihdoin löytäneensä siihen keinon.
Arupakin ura merirosvona alkoi siitä päivästä. Hän kiersi vuosia erilaisissa merirosvolaivoissa ja hankki kokemusta. Arupak oppi, kuinka ohjataan laivaa ja tapetaan vihollinen. Arupak vahvisti poliittista ja maantieteellistä tuntemustaan. Arupak tarkkaili miehistön ryhmädynamiikkaa ja sen jäsenten suhdetta kapteeniin. Minkälainen oli hyvä kapteeni? Auktoriteettiä tarvittiin, mutta Arupak myös oppi, että merirosvot hylkäsivät nopeasti sopimuksen, josta eivät hyötyneet mitenkään. Onnekseen matoran asettui veristen kapinoiden oikealle puolelle. Arupak sisäisti kaiken mahdollisen ja sai maineen ammattitaitoisena mutta epäilyttävänä merirosvona.
Ja eräänä päivänä koitti onnekas sattuma.
Erään laivan miehistön suhteet kapteeniin viilenivät jatkuvasti. Arupak tarkkaili tilannetta ja eritteli joukosta ne, jotka olivat nykyiselle kapteenille uskollisia ja ne, jotka eivät kokeneet hyötyvänsä nykyisistä järjestelyistä. Ulkoapäin katsottuna tilanne vaikutti rauhalliselta, mutta osapuolten välillä tuntui olevan vain ohut kerros lasia, joka voisi yhtäkkiä särkyä.
Arupak päätti toimia.
Hän paikallisti ne, jotka tuntuivat vihaavan kapteenia eniten. Aiempiin suhteisiin vedoten ja kiristämällä he saivat puolelleen varovaisen enemmistön. Arupak piti kuitenkin huolen siitä, ettei missään vaiheessa vaikuttanut itse johtavan kapinahanketta.
Koitti se yö ja aika toimia. Kapteeni ja tämän lähipiiri eliminoitiin tarkasti ajoitetuilla salamurhilla. Loput antautuivat. Kapinan johtajat ja Arupak kaappasivat vallan ja muodostivat koko Arupakin merirosvonuran kestäneitä luottamussuhteita. Virallisesti Arupak oli laivan uuden johdon strateginen neuvoja, mutta tekemällä osittain onnekkaita ja osittain tarkkaan harkittuja päätöksiä merirosvo varmisti sen, että häntä kuunneltiin.
Se oli hyvää aikaa. Arupak kannusti muita luomaan hyvät suhteet niihin, joita kohtaan ei osoitettu vihamielisyyttä. Liittolaisten lista kasvoi, ja yhteisvoimin suoritettiin riskialttiita ryöstöjä. Arupak eli tietäen, että jokainen päivä voisi olla viimeinen, mutta se vain kannusti merirosvoa yrittämään kovemmin. Päästyään vihdoin suureen maailmaan vaikuttamaan, tekemään jotain Arupakin täytti puhdas elämänilo. Lopulta matoran toimi kapteenina omassa laivassaan ja seuloi itselleen miehistön, johon luotti täysin.
Aina kun joku tämän miehistöstä alkoi vaikuttaa liian pätevältä ja liian ovelalta, ehdotti Arupak tälle siirtymistä oman laivansa kapteeniksi. Niinpä Arupakiin myönteisesti suhtautuvien alusten määrä kasvoi, eikä kukaan halunnut lopulta osoittaa vihamielisyyttä merirosvoa tai tämän liittolaisia kohtaan. Lisääntynyt yhteistyö teki ajasta merirosvoille voitokkaan ja taloudellisesti hyvän, mutta Arupakin pakkomielle ei koskaan poistunut tämän mielestä.
Nimda oli yhä Arupakille se tärkein.
Arupak piti sirujen saamisen tärkeimpänä tavoitteenaan. Ja lopulta, kun Arupakin liittolaiset hoitivat merirosvoudet yksinäänkin mainiosti, alkoi tämä jahtaamaan Nimdaa kunnolla. Miehistölleen Arupak selitti, että sirujen avulla merirosvoimperiumi pystyisi haastamaan jopa maailman suurvaltoja. Kokonaiset kansat joutuisivat antautumaan heidän saapuessa kähveltämään kaiken arvokkaan. Kuitenkin Arupak jahtasi Nimdaa yhä henkilökohtaisista, jopa symbolisista syistä. Se oli keino määrätä oma kohtalonsa. Keino nousta universumissa vaikuttavien voimien yläpuolelle.
Hyvältä kuulostava vihje ilmaantui. Arupak kokosi miehistönsä huiput ja lähti matkaan. Ovros, etevä taktikko, joka oli kääntänyt useamman meritaistelun Arupakin hyväksi. Imer, taitavin Arupakin koskaan tapaama lähitaistelija. Nuori runosielu Tarip, jonka rooli miehistössä näytti olevan kapteenin rauhoittaminen tämän ajoittaisina vainoharhaisuuden aaltoina. Saari, jonka huhuttiin säilövän erästä sirua, läheni päivä päivältä ja Arupak nukkui yönsä yhä levottomammin.
Viimein koitti se hetki, jota Arupak oli odottanut käytännössä koko elämänsä, vaikkei aina ollutkaan tiedostanut sitä. Nimda oli ratkaisu siihen kaikkeen. Kaikista aarteista suurin. Arupak ja se, johon tämä luotti eniten, laskeutuivat ansoilla täytettyyn temppeliin.
“A-arupak? Minä näin jotain oikealla.”
Merirosvo kuuli Taripin sanat ja kääntyi tämän mainitsemaan suuntaan. Ansat oli kai jo selvitetty. Maaliviiva läheni. Mikä uskalsi nyt tulla Arupakin ja tämän kohtalon väliin?
Arupak kohotti soihtukättään.
Sirun hakemisen ei pitänytkään olla helppoa. Silti Arupak joutui huomaamaan aliarvioineensa uhan pahasti.
Arupak puristi sirua kädessään ja juoksi. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut. Hän ei tiennyt, missä Tarip oli. Hän ei tiennyt, missä hän itse oli. Hänen kehonsa huusi kivusta, muttei silti osannut tehdä mitään muuta kuin juosta.
Ne eivät antaisi Arupakin kuolla rauhassa. Merirosvo jatkoi pakoaan, mutta jokainen tunneli tuntui täysin vieraalta.
Arupakin soihtu oli kadonnut johonkin. Nimdan hehku oli ainut asia, joka valaisi hänen tietään pimeillä käytävillä. Se ei välttämättä ollut hyvä asia, koska se saattoi auttaa niitä löytämään matoranin.
Mutta tuskin ne Nimdan hehkua tarvitsivat.
Totuus ja harhakuvat sekoittuivat toisiinsa.
Oliko muuta kuin temppelin pimeys?
Oliko kaikki aikaisempi ollut vain harhaa?
Oliko ulospääsyä edes olemassa?
Arupak ei enää tiennyt.
Missä on Tarip?
Missä on ulospääsy?
Kuka rakentaa kohtalomme?
Kuka päätti, että käy näin?
Jotenkin Arupak selvisi. Päivänvalo sai Arupakin silmät huutamaan kivusta, mutta merirosvo ei koskaan lakannut ajattelemasta, että näki harhoja jossain temppelin pimeydessä ja heräisi ihan kohta.
Elävä merirosvomatoran laskeutui Nimdan säilytyspaikkaan, ja elävä merirosvomatoran nousi sieltä pois.
Mutta monella tapaa Arupakin elämä päättyi siihen.
Aiemmasta elämästään entiselle merirosvolle jäi käteen vain Nimda, pari muuta aarretta ja pino runokirjoja. Hän harhaili ympäri ennen rakastamaansa maailmaa ja valehteli nimensä jokaiselle vastaantulijalle, joskus useasti samalle. Löytäessään vanhan ja likaisen naamion jostain Arupak heitti omansa menemään ja vaihtoi siihen. Hämäisikö uusi kanohi tai nimi niitä? Ei tietenkään. Mutta ne olivat oiva varokeino muita varkaita vastaan.
Ne kaikki halusivat sirun. Enää ei ollut väliä, mikä oli todellista ja mikä ei. Kaikki ne halusivat sirun. Jotkut olivat ne valepuvussa. Toiset yrittivät myrkyttää hänet ja kaivaa sirun hänen ruumiinsa nyrkistä, joka piteli sitä vielä kehon kuoleman jälkeen. Arupakilla ei enää ollut liittolaisia tai ystäviä. Arupakin elämä oli ohi. Merirosvo oli kuollut temppeliin ja jättänyt jälkeensä vain kuoren, joka yritti parhaansa mukaan elää maailmassa, jossa kaikki juonivat häntä vastaan.
Lopulta Arupak löysi itsensä Aft-Amanan mielisairaalan porteilta. Matoran ei kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin, mutta hänet otettiin potilaaksi kun kävi ilmi, että mystinen kulkija saattoi olla kadonnut lainsuojaton Arupak. Entistä merirosvoa yritettiin hoitaa kaikin keinoin, joita henkilökunnalla oli käytettävissä, mutta niitä ei yksikään psykologi saanut katoamaan.
Arupak istui sängyllään. Nimda hehkui hänen kädessään. Seiniin ja runokirjoihin tuhratut tekstit olivat kaikki, mitä tämän entisestä elämästä oli jäljellä. Matoranin muu omaisuus lojui ympäri lattiaa.
Siru muistutti häntä temppelistä.
Runokirjat ja pikkuesineet muistuttivat entisestä.
Arupak oli sairas, mutta hänessä oli yhä ymmärrystä. Ja se sanoi, ettei unohtaminen onnistuisi näin. Näin ei päässyt eroon menneisyydestään. Näin ei kadonnut niiltä. Näin ei voinut unohtaa sitä kaikkea, joka oli joskus ollut, ja jota ei mitenkään voinut saada takaisin.
Siru hehkui.
Arupak ei voinut pitää sitä ja muistaa joka hetki, miten sen saaminen ei ollut sen arvoista.
Eikä Arupak voinut antaa jonkun toisen tehdä samoja virheitä.
Arupak kätki sirun. Arupak katsoi viimeistä kertaa entisen elämänsä rippeitä. Arupak hyvästeli kohtalon, josta oli ollut niin varma.
Arupak lähti.
Ja Arupakin matka jatkui.
Enää Arupak ei halunnut olla Arupak. Hän hylkäsi nimen. Ja kaiken jälkeen merirosvosta tuntui, että tämän tehtyään hän saattaisi vihdoin unohtaa.
Muisti oli hauras asia.
Arupak kulki ja vannoi, ettei koskaan palaisi Aft-Amanaan. Hänellä saattaisi olla vielä mahdollisuus. Hän voisi vielä jättää menneen taakseen ja unohtaa. Kääntää kaiken ympäri. Olla mieluummin jopa tylsä kuin sellainen kuin ennen. Arupak onnistui pudottamaan muistonsa ja menneisyyden taakan johonkin matkansa varrelle. Hän jopa uskoi viimein löytäneensä turvapaikan.
Mutta nyt hän on palannut.
Arupak on palannut Aft-Amanaan, Matoro. Hän on tullut kohtaamaan sen, minkä jätti taakseen ja hakemaan sirun siinä toivossa, että sillä voidaan vielä tehdä jotain hyvää.
Mutta enää hän ei ole Arupak, Matoro.
Nykyisin häntä kutsutaan Kapuraksi.
Hiljaisuus oli kylmä kuin jäärailon pohja.
Aft-Amanan pimeydessä seisova toa tuijotti toveriaan sinisin silmin.
Ja kirosi itseään siitä, että koskaan erehtyi luulemaan tuntevansa tämän.
