Sininen hahmo hiipi metsässä, tai oikeastaan vaani. Hän oli nimeltään Metorakk ja hän metsästi Toia. Eräs Toa, nimeltään Matoro The Black Snow, oli Metorakkin mustalla listalla, mutta paremman puutteessa muutkin toat kelpasivat skakdi-komentajalle. Käyttäen tarkkaa kuulo- ja hajuaistiaan, Veden skakdi oli huomanut joukon Toia vähänmatkan päässä ja päättänyt nujertaa Toat, koska ainoa hyvä Toa oli kuollut Toa. Hyvällä tuurilla näillä Toilla oli yhteyksiä klaaniin, siihen sekalaisten pellejen joukkoon, joka mainosti olevansa hyvän puolella.
Metorakk päätti hiipiä pahaa-aavistamattomien uhriensa taakse ja ampua heitä zamor-pistoolillaan, jossa oli tähtäinlaitteisto. Veden skakdi käytti tällä kertaa pääasiassa punaisia ammuksia, jotka uhriin osuessaan halvaannuttavat uhrin toiminnot.
Veden skakdi hyppäsi tähystämään kallioiselle mättäälle. Hän katsoi pistoolinsa tähtäimestä Toa-joukkoa. Keltamusta, keltaruskea, musta ja valkopunainen, mutta puoliksi hopeinen Toa laahustivat metsässä. Skakdi päätti hiipiä lähemmäs.
”Minulla on huono tunne tästä,” Nurukan sanoi, katsoen ympärilleen. Metsäretki oli ollut liian rauhallinen. Äkkiä veteraani-toa näki jotain vihreillä silmillään. Jokin sininen hyppi ketterästi, käyttäen jonkinlaisia turbiineja hyppyjensä vauhdittajina, kohti Toia. Olento piilotteli puiden katveessa, lähestyen toia.
”Mitä nyt taas, vanhus?” Deleva murahti. Häntä välillä ärsytti Nurukanin huomautukset. Mutta oli ymmärrettävää että jotain oli vialla kun ei ollut tapahtunut toimintaa metsäretken aikana.
”Paljonko Nimda-temppelille on vielä matkaa?” Umbra kysyi seuruetta johtavalta Kiven Toa Samolilta.
”Nimda-temppeli on ihan pienen kivenheiton päässä”, heimonaamiota kantava Toa sanoi. Kiven Toa osoitti sormellaan eteenpäin, jolloin pilkahdus Nimda-temppelistä näkyi viidakon kätköistä.
”Hyvä, jatkakaamme siis matkaa”, Umbra sanoi, kun laukauksia kuului lähistöltä. Punaisia zamoreita lensi ilmassa kohti Nurukania ja Samolia. Toat kaatuivat nopeasti maahan. Delevan onnistui torjumaan ammuksia plasmakilvellään, jota Toa piteli mekaanisessa kädessään. ”Valmistaudu, Umbra”, Plasman Toa sanoi, kun sininen olento lähestyi heitä paraikaa. Umbra ei ajatellut muuta kuin ”Mitä karzahnia juuri tapahtui”, ja otti miekkansa selästään vasempaan käteensä.
Olento tulitti Toia jonkin aikaa, heittäen sen jälkeen tarkan heittoveitsensä kohti Umbran keltaista miekkaa. Miekka putosi keltamustan Toan kädestä, kun veitsi palasi takaisin kohteelleen, paljastaen hyökkääjän siniseksi, hopeista kypärää kantavaksi skakdiksi, jolla oli hopeinen kiiltävä haarniska ja ilkeä virne kasvoillaan.
”Tervehdys, Toat”, Metorakk sanoi ottaen hopeisen, pitkän miekan selästään. ”Valmistautukaa tuhoonne, isot Matoranit”, Skakdi sanoi, ampuen pistoolillaan Umbraa. Valon toa torjui ammuksen tykillään, heittäen samalla miekan lentämään kohti Metorakkia. Keltainen miekka pyöri vauhdilla kohti skakdia, osuen Metorakkin hopeiseen mahapanssariin. Pieni sininen kivi tipahti iskusta maahan, Skakdin jalkoihin. ”Miksi hyökkäät kimppuumme, typerä Skakdi?” Umbra kysyi Skakdilta, kun miekka palasi ilmalennoltaan takaisin Toan käteen. Skakdi vain hymyili, eikä vastannut mitään.
”Hän on skakdi, eivät skakdit anna vastauksia ilman taistelua”, Deleva sanoi, ladaten jousensa ja ampuen sillä panoksen kohti skakdia. Kuumennettu nuoli lensi ilmassa kohti Metorakkia, joilloin skakdi torjui iskun miekallaan, lennättäen panoksen päin suurta puuta, sytyttäen sen tuleen. ”Jalot Toat eivät mielellään sytytä metsäpaloja, eiväthän?” Skakdi murahti. ”Siksi tuomitsenkin teidät, Toat, kuolemaan metsäpalon aloittamisesta. Ai niin, te kurjat. Ette sattuisi tietämään mitään Matoro Kuralumesta?”
Ajatukset risteilivät Umbran päässä. Oliko Matoro tällä saarella? Jos oli olisi hienoa löytää kauan kadoksissa ollut ystävä, joka oli aina tien päällä.
”Mitä tiedät Matorosta, sinä Skakdin rumilus, joka ei ole paljastanut edes nimeään?” Umbra murahti, osoittaen keltaisella, valolla ladatulla miekallaan Skakdin kurkkua. Ilmekään ei värähtänyt Metorakkin kasvoilla, kun skakdi sanoi. ”Ota miekkasi pois, niin kerron sinulle. Olen Metorakk, Gaggulabion skakdi-joukkojen komentaja ja olen täällä Nimda-sirun ja Matoro TBS:n perässä”, Skakdi sanoi, Umbran laskiessa miekkaansa pois skakdin reviiriltä.
Menneisyys palautui Delevan mieleen, kun hän kuuli nimen ”Metorakk”. Viha täytti toan sydämen kun Toa muisti mitä Metorakk-niminen skakdi oli tehnyt hänelle menneisyydessä. ”SINÄ! Sinä siis teit minusta tällaisen, puoliksi mekaanisen Plasman Toan!” Deleva huusi vimmastuneena, silmät loistaen kostonhimoa ja nyrkit kuumentuneina plasmavoimista. ”Nyt minä vihdoin saan kostoni, kuten Metsästäjät minulle opettivat!”
Kipinät lensivät ilmassa, kun Deleva viittoi Umbran väistymään syrjään Metorakkin edestä. ”Tämä taistelu on minulle, olen sitä odottanut vuosituhansia”, Deleva sanoi iskien kuumennetulla kilvellään Metorakkia. Metorakkin haarniska suojasi Skakdia pahemmilta palovammoilta, kun Skakdin onnistui harkitulla niskalenkillä heittää Deleva päin yhtä metsän puuta, liekkien nuollessa puun juuria. Plasman Toa pudotti aseensa maahan, kaatuen tajuttomana maahan, punaisen Kakaman pudotessa heinikkoon.
”Nyt on sinun vuorosi, Toa Umbra”, Metorakk sanoi, iskien miekkansa kohti Umbraa. Keltainen miekka torjui iskun, mutta kestäisikö Umbra kauaa koulutetun Skakdi-sotajohtajan iskuja, varsinkin kun hänen elementaalivoimansa olivat todella heikot ja mieli täynnä kysymyksiä, muttei vastauksia…
”Pitäisikö minun vähän ottaa rommia..?”, Kysyi eräs Notfuneista.
Koko laiva oli täynnä pelkkiä Notfuneja. Tämä olisi mitä luultavimmin Matoron pahin painajainen.
”Älä edes kuvittele, se on minun rommin-”, erään Notfunin puhe keskeytyi, kun toinen ampui sen takaapäin.
”Sinne meni osa aivosoluistani.. Kiitos, Notfun”, Notfun sanoi.
”Ei se mitään, Notfun, otatko rommia?”, Notfun, joka oli ampunut Notfunin tarjosi.
”Selvä.. Mutta hei.. Ei täällä ole rommia”, Notfun valitti.
”Onpas. Kaikkialla. Katso, meri täynnä rommimanaattirommimursua”
”Mitä hittoa?”
”Älä minulta kysy.”
”Rommi.”
”Minä pesen käteni tästä sotkusta, herrat”, Notfun sanoi, ja hyppäsi laivasta.
Notfun käveli ympäri laivaa, joka oli sangen mielenkiintoista, koska koko laivaa ympäröi suuri meri täynnä rommimanaattirommimursua.
Sitten Notfun joi siemauksen sitä rommimanaattimitälie, jonka jälkeen hän heräsi. Notfun oli menettänyt tajuntansa hakatessaan luukkua ja pudotessaan portailta.
”Arr. Harmi että se uni loppui. Minä pidin siitä. Saakelin hipit”, Notfun ärisi.
Zairyh matkasi merta pitkin tyytyväisenä siitä, ettei häntä oltu huomattu. Aurinko paistoi. Zairyh käänsi silloin tällöin katsettaan. Mitään ei näkynyt. Tyytyväisenä siitä hän uppoutui jälleen ajatuksiinsa. Ensin oli löydettävä jotain elämää. Tutkittava muistoja. Vaihdeltava saarta. Kunnes löytyisi hyödyllistä tietoa Makuta Itrozista. Joueraa kukaan tuskin tuntisi. Mutta jos Itroz oli elossa, hän tietäisi todennäköisesti jotain mielispesialistin olinpaikasta.
Lautan ohi liitävä varjo keskeytti Zairyhin ajatuksen. Zairyh katsahti ylös odottaen näkevänsä linnun. Sitä ei näkynyt. Hän katsahti taakseen.
Sata viittaan pukeutunutta hahmoa leijui veden päällä.
Zairyhiin iski paniikki. Olennot eivät hyökänneet. Zairyh tunnusteli niiden mieliä. Ei epäilystäkään. Jokainen oli suojattu täsmälleen samalla tavalla kuin Joueran. Joueraa ei kuitenkaan näkynyt joukossa.
Joukko aloitti hyökkäyksensä. Mielensisäisiä hyökkäyksiä sateli joka puolelta. Olennot leijuivat ja muodostivat piirin Zairyhin ympärille.
Zairyh jatkoi epätoivoisena olentojen tutkimista hyökkäysten pommittaessa häntä. Tätä taistelua Zairyh ei voittaisi taistelemalla. Olentojen suojauksesta oli pakko löytyä reikä.
Zairyh tunsi pientä kipua. Hän yritti torjua hyökkäyksiä. Hyödytöntä. Zairyh sai yhtä hyökkäystä pidäteltyä muutaman sekunnin, mutta siinä samassa toinen jo iski häneen tarkassa muodostelmassa.
Tarkassa muodostelmassa. Zairyh keskitti kaikki voimansa iskujen heikentämiseen ja tarkasteli niitä. Jokainen olento lähetti vuorollaan hyökkäyksen. Seuraava olento. Mielensisäinen isku. Seuraava. Isku. Seuraava. Isku. Miksi ne eivät hyökänneet samaan aikaan?
Kipu yltyi. Zairyh lopetti iskujen heikentämisen ja keskitti voimansa muualle. Kipu vain paheni ja paheni.
Eri värisiä viittoja kantava joukko ei osoittanut voitonriemua.
Zairyh keskitti viimeiset voimansa valtavan iskun luomiseen ja odotti oikeaa hetkeä. Se tuli.
Zairyh lähetti mielensisäisen iskun kohti tummanpunaista viittaa kantavaa hahmoa, joka oli seuraavana hyökkäysmuodostelmassa.
Olento ei ehtinyt purkaa iskua vaan lähetti sen eteenpäin toiselle olennolle. Toinen olento, kirkkaankeltaista viittaa kantava, ei hänkään ehtinyt tuhota iskua hyökkäysmudostelman vuoron liikkuessa häntä kohti vaan lähetti sen jälleen eteenpäin.
Zairyh odotti. Hyökkäysmudostelmaan tuli muutamia säröjä silloin tällöin olentojen lähettäessä hyökkäystä toisilleen, mutta se vain jatkui.
Epätoivo valtasi Zairyhin.
Yhtäkkiä Zairyh vaistosi iskun osuneen johonkin pahasti. Toiveikkaana hän nosti katseensa kohti hiljaista sotajoukkoa.
Sotajoukko lopetti hyökkäykset, mutta yksikään ei ollut vahingoittunut.
Mihin hyökkäys oli sitten osunut?
Zairyh haravoi alueen tarkasti. Sitten jotain löytyi.
Mieli oli pieni ja heiveröinen. Ei yhtään muistoja. Ei monimutkaisia suojauksia.
Mikä tämä kummallinen ilmestys oli? Zairyh ei edes nähnyt mitään mielen kohdalla. Viittaan pukeutuneet olennot eivät jatkaneet hyökkäystä. Zairyh skannasi mieltä. Se oli niin heikko, että skannaus onnistui loistavasti. Mieli ilmeisesti lähetti refleksinomaisesti yhtä viestiä.
Auta.
Viittaa kantavat olennot hävisivät Zairyhin suureksi hämmästykseksi. Matoranin varjo liiti hiljaa kohti horisonttia.
Matoro hakkasi ovea ja huuteli Notfunin, Xxonnin ja Jardirtin nimiä. Välillä hän yritti työntää valtavaa kivijärkälettä kaikilla voimillaan, mutta se ei edes hievahtanut. Jään Toa raapi ja kosketteli kiviovea sen koko pinta-alalta löytääkseen kahvan tai edes jonkinlaisen ulkoneman, josta saisi otteen. Sitä ei ollut.
Kun energiateräkään ei mahtunut mihinkään oven aukoista, Matoro päätti luovuttaa. Hän kääntyi poispäin ovesta.
Jossain muualla olisi pakko olla uloskäynti.
Matoro alkoi hengittää raskaammin aivan huomaamattaan. Hän puristi tarttumakoukkuaan ja siirsi katsettaan ympäri kammiota, jonka keskeltä häntä tuijotti Ath-jumalan pimeyttä valaiseva silmä. Patsaan takana oli paljon hämärää aluetta, jota valaisivat vain seinien valokivirykelmät. Jään Toa puri huultaan ja lähti astelemaan. Hän kiersi jumalpatsaan, vilkuillen sitä kuitenkin tarkasti mahdollisten ansojen varalta.
Aivan patsaan varjossa oli vaaleita riepuja, joissa oli tummia homeläikkiä. Pari pienen pientä kärpästä lenteli äänettömästi riepujen yläpuolella. Matoro ei päättänyt tutkia niitä enempää, vaan käänsi katseensa patsaan taakse. Siellä häämötti vain pitkä, suora käytävä, jonka tiilisiltä seiniltä hahmottui kauas parin metrin välein loistavia valokivia. Välillä seinillä oli muita, aukinaisia kiviovia, jotka kuitenkin paiskautuivat kiinni täysin itsestään, kun jään Toa ehti vilkaista niitä. Kiven kolahdus kiveä vasten kaikui uskomattoman pitkää käytävää pitkin. Kylmä hiki laskeutui pitkin Matoron niskaa.
Käytävä oli niin pitkä, että alkoi olla vaikea uskoa, että se mahtui temppelin sisälle. Matoro tarkensi katseensa kauas hämärään käytävään, jolle ei vaikuttanut olevan loppua.
Jossain sadan metrin päässä seisoi joku, joka ei liikkunut. Kylmät väreet liikkuivat pitkin Toan selkärankaa.
Ei. Pysy rauhallisena.
Keskity.
Matoron naamio alkoi hohtaa ja valaisi pimeyttä niin paljon kuin pystyi. Jään Toa sulki silmänsä ja kohdisti ajatuksensa jonnekin tunnelin päähän.
Kenenkään tai minkään ajatuksia ei ollut havaittavissa. Hengitystään pidättelevä Matoro päästi helpottuneen huokauksen.
…toinen patsas. Tietenkin.
Matoroa olisi huvittanut nauraa kevyesti. Kuinka vainoharhaiseksi hän olikaan tullut pelkästä runosta. Itsekseen hymyilevä jään Toa päästi huojentuneena keskittymisensä irti naamiovoimastaan. Cencordin sammuttaessa aavemaisen sinihohtonsa jään Toa avasi silmänsä.
Hän katui sitä välittömästi, sillä pitkä hahmo käytävän päässä seisoi nyt viisikymmentä metriä lähempänä.
Matoron silmät laajenivat. Hän astui taaksepäin kuin refleksistä ja päätyi nojaamaan kivistä ja kylmää Ath-patsasta vasten. Jotain kosteaa ja pehmeää litisi Matoron jalkojen alla. Hahmo käytävän päässä seisoi hämärällä alueella kahden kaukaisen valonlähteen välissä. Se ei edes tehnyt mitään. Se ei pidellyt pitkillä käsillään mitään. Se vain seisoi ja katsoi.
Matoro siirsi kätensä miekkansa kahvalle. Hän puristi sitä. Mutta hahmo käytävän päässä ei edes liikkunut.
Yhtäkkiä pitkää ja vääristynyttä siluettia lähimmäisinä olevat valokivet yksinkertaisesti sammuivat ja hahmo katosi näkyvistä. Matoro oli kuulevinaan hiljaisten, hitaiden askelien äänten kaikuvan pitkin ikuista käytävää. Valokiviä sammui yksi kerrallaan ja pimeä alue laajeni tasaiseen tahtiin. Jossain taaempana valot taas syttyivät, mutta ketään ei näkynyt. Matoron hengitys nopeutui. Hän käveli taaksepäin katsoen liikkuvaa pimeyttä räpäyttämättä silmiään. Soturi-Toa perääntyi ottaen tukea toisella kädellään Athin patsaasta ja puristi toisessa energiateräänsä, jota pitkin kulki jo useita latauksia valkoista, jääkylmää voimaa. Pimeä alue lähestyi verkkaisesti. Askelten ontot, kaikuvat äänet lähenivät.
”Pelkäätkö?”
Tuntematon, vanha miesääni sanoi jotain hiljaa Matoron takaa. Toa kirjaimellisesti jäätyi paikalleen. Tämä ei ollut enää mahdollista. Matoro käänsi päänsä hitaasti puhujaa kohti, kunnes näki, että varjoisalla alueella hänen takanaan seisoi huomattavasti Toaa lyhyempi hahmo.
”Pimeän pelko on täysin luonnollista. Se on ollut osa inhimillistä mieltä koko rotumme historian ajan.”
Hahmoa ei erottanut täysin tarkasti, mutta se vaikutti olevan ruskean ja mustan värinen Turaga, joka seisoi kyyryssä pitäen tiukasti kiinni jo hieman lahosta ja madonsyömästä kävelykepistään. Vaaleat mutta ajan hampaan kuluttamat kangaspalat roikkuivat turagan olkapäiltä. Turaga katsoi heikosti hohtavilla silmillään suoraan kohti Matoroa. Turagan naamio oli musta kuin yö, mutta se ei sirpaleisuutensa takia ollut tunnistettavissa.
Matoro katsoi muinaisen näköistä Turagaa epäuskoisena. Hänen suunsa aukeni hitaasti, mutta sanoilla kesti hetki, ennen kuin ne tulivat ulos. Askelet kaikuivat yhä käytävältä.
”…mitä? Ku…kuka olet?”
Turagan naamiolle vääntyi todella epäuskottava hymy. Oli pikemminkin kuin joku muu olisi vetänyt Turagan suupieliä ylöspäin. ”Turaga olen”, se sanoi yksinkertaisesti. ”Kezen on nimeni.”
Matoron aivoissa kuului raksutusta. Tietysti. Tämä oli Turaga, joka oli antanut Itrozille nauhan Nimda-tutkimuksista ja ohjastanut makutan tähän temppeliin. Matoron edessä seisoi todennäköisesti Nimdasta eniten tietävä olento tässä maailmassa. Jos käytävältä ei olisi kuulunut aavemaisia, onttoja askelia, Toa olisi taatusti selvittänyt viimeisetkin mysteerit perinpohjin.
”Minä olen Toa, Matoro nimeni. Nyt meidän täytyy kuitenkin molempien päästä äkkiä ulos.” Matoro piti tauon hengittääkseen. ”Olemme hengenvaarassa.”
Kezen asteli esiin varjoista hitaasti ja vaappuvasti ja Turagan tunnisti hieman tarkemmin. Hänen kävelykeppinsä oli selvästi suorastaan halkeamispisteessä ja olkapäillä roikkuvat vaaleat kangaspalat olivat reikäisiä ja repeytyneitä monesta kohdasta. Turagan ruumiissa ja naamiossa oli jotain outoa. Matoro ei nähnyt vähäisen valon takia, mitä.
”Mikä vaara?” Kezen kysyi.
Matoro mietti pitkään, miten vastaisi. Hän kuuli askelet yhä tarkemmin, joten aikaa ei välttämättä ollut selittää.
”Nuket.”
Kezen räpytteli silmiään. ”Ai. Ne.”
Hän hieroi verkkaisesti vanhaa leukaansa. ”Jos ne saavat sinut kiinni, kuolema on parasta mitä voi tapahtua”, Kezen sanoi aavemaisen rauhallisesti.
Matoro nielaisi ja tuijotti Turagaa räpäyttämättä silmiään. Askelten äänet kaikuivat.
”Siksi meidän pitääkin mennä!” Toa huusi tuijotellen valtavaa kiviovea, jonka suuntaan Ath-patsas tuijotti. ”Tuo ovi on saatava auki! Autatko minua?”
”Ei minulla mikään kiire ole”, Kezen sanoi hymyillen. ”Minä olen ollut kuollut viimeiset tuhat vuotta.”
Ennen kuin Matoro ehti vastata mitään, Kezen pudotti kävelykeppinsä käsistään. Se kaatui temppelin kiviselle lattialle ja hajosi keskeltä homeisiksi palasiksi. Sitten Turaga käveli täysin valoon.
Matoro alkoi voida pahoin. Hänen edessään seisova hahmo oli täynnä haavoja, repeämiä, reikiä ja kulumia. Turagan orgaaninen massa oli mädäntynyt puhki, repeytynyt auki useista kohtaa ja roikkui sen kehosta houkuttellen kärpäsiä. Ruostetta keräävä metalliluuranko seisoi Toan edessä vaappuen hitaasti edestakaisin. Turagan naamio ei ollut enää tunnistettavissa ja näytti siltä kuin sitä olisi pureskeltu.
Yhdestä naamion aukoista näkyi Turagan kuihtunut ja ruostunut pääkallo, jossa oli useita reikiä. Turagan päässä ei enää ollut silmiä, mutta jotain silti hohti sen silmäkuopissa. Matoro oli kauhistunut, mutta ei voinut katsoa poispäin.
”Mitä…mitä tämä on?”, Matoro aloitti huohottaen, perääntyen myös Turagasta muutaman askelen. ”Tryna? Epäkuoleman naamio?”
Kezen käänsi päätänsä hieman sivuasentoon. Pieni pala entisen turagan naamiota putosi lattialle kalahtaen. ”Olisipa se niin yksinkertaista, Matoro hyvä. Mutta pelkäänpä, että tässä huoneessa ei ole muita voimanaamioita kuin omasi. Ja sieluni on matkannut toiselle puolelle jo kauan sitten. Kohtaloni on ohi.”
Turagan irvokkaille kasvoille vääntyi hirviömäinen hymy. Se nosti löysästi luurankomaisen kätensä ylös ja osoitti sillä päätään. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askelen eteenpäin.
”Mutta niin pieni asia kuin kohtalo ei tietenkään estä ystäviämme.”
Matoro näki sen, mitä Kezen osoitti. Hän kalpeni. Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotain sen pään sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi sojotti varjojen keskeltä ja työntyi paikalleen mädäntyvän Turagan pään sisälle. Matoro siirsi katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa. Hän löysi sen, mutta ei nähnyt sitä tarkkaan. Niin oli ehkä parempi.
Varjoissa seisoi Toan pituinen, mittasuhteiltaan vääristynyt hahmo. Se seisoi alueella, jolle valokivet eivät heijastaneet, joten sen piirteitä ei pystynyt hahmottamaan. Matoro kuitenkin näki vilauksen sen kasvoja.
Varjoista kuului niksahtelevia ääniä ja hiljaista rahinaa. Valtavat, vitivalkoiset ja pupillittomat silmät katsoivat Matoroon ja Matoro niihin. Silmien alla oli suuri, hymyilevä suu, jolla oli virheettömän suorat ja valkoiset hampaat. Kasvoilla mollottavat valtavat silmät liikkuivat pimeydessä, mutta mikään muu osa sen kasvoista ei edes värähtänyt. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä.
Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta. Kohinan läpi kuului kirkkaan, lapsekkaan äänen naurahdus. Se toistui kaksi kertaa ennen kuin oli täysin hiljaista. Askeleet kaikuivat yhä Matoron takaa.
Matoro alkoi yhdistää asioita päässään.
”Ne haluavat sinun tietävän, että kaivaudutte liian syvälle omaksi parhaaksenne”, Kezen sanoi orjallisesti. ”Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.”
Jotain rusahti. Kezenin käsi näytti pudonneen kokonaan lattialle. Kärpäset pörräsivät sen ympärillä.
”Sinä et ymmärrä, Matoro. Itroz epäonnistui. Mielten aistiminen on eri asia kuin niiden hallitseminen. Yksikään Kanohi tai Ce-Toa tässä maailmassa ei osaa varsinaisesti…hallita mieliä. Kyllä, on niitä, jotka osaavat hallita toisten ruumiita asettamalla oman mielensä niihin. Ei ole mahdollista vain muuttaa jonkun ajatusmaailmaa salamannopeasti.”
Matoro huohotti. ”Mihin te pyritte tällä?”
”Nimda, Matoro”, Kezen sanoi tunteettomasti. ”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät enää tarvitse ajattelijoitaan.”
Askelet olivat jo piinaavan lähellä. Matoro vilkaisi olkansa yli nopeasti. Pimeys lähestyi.
”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, Kezen sanoi. ”Mutta ystäväni? Ne haluavat sinun tietävän vielä yhden jutun.”
”Minkä?”
Kezenin ruumis retkahti löysäksi, mutta sen suu liikkui yhä nukkemaisesti. Kehoa piti pystyssä enää varjoista tuleva käsi.
”Jos vain kuolet, käyt toisella puolella”, puhuva raato sanoi. ”Jos ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti. Ja ystäväni, luulet varmaan, että siihen tottuu.”
Kezen oli hiljaa. Raadon silmistä sammuivat valot.
”Siihen ei totu.”
Turaga kaatui lattialle. Pitkä ja musta käsi peitteli ruumiin sen omalla kaavulla ennen kuin katosi pimeyteen.
Askelten äänet hiljenivät täysin. Matoron takana seisoi jokin.
Kaikki kolme huoneessa olijaa tunsivat olonsa järkyttyneiksi ja jollakin tapaa orvoksi. He olivat kolmistaan pimeydessä tietoisina edllisten retkeläisten hirveästä kohtalosta.
Olisiko ”Nukkeja” täällä vielä?
Tunnelma oli ahdistavan hiljainen.
Matoro koitti selventää päässään villinä pyöriviä ajatuksia. Päälimmäisenä hänellä oli tietenkin Taripin kohtalo. Hän koitti antaa selviytyjän ajatusmaailmalleen valtaa. Hän tiesi, että pääsisi täältä elossa pois. Hän oli varma. Ei hän voinut kuolla… Tai niin hän halusi uskoa.
”Miten me pääsemme pois täältä?” ajatuksensa setvinyt Äksä kysyi pimeyden halki. ”En tiedä. En tosiaankaan tiedä”, Matoro mumisi. Hän tutki huonetta läpi ties kuinka monennetta kertaa. Oli vain karmiva teksti, sammunut lyhty ja ruumis.
Karmiva teksti.
”Eli tämäkö oli sitten tässä”, maassa istuva Jardirt kysyi ankeana. Hän säästi viimeisiä tulitikkujaan.
”Kuolemme tänne, eikä kukaan saa koskaan tietää. Kuten Tarip”, matoranääni jatkoi.
”Paitsi että me saimme selville Taripin kohtalon”, Äks mainitsi väliin. ”Hei, miettikää mitä me olemme kokeneet. Destral, Rozum. Emme me kuole nyt. Emme kaiken tämän jälkeen”, Matoro alkoi puhua tyypillistä hiljaisemmalla äänellä.
”… hei. Eivätkö muut piraatit jääneet ylös, kuten Notfunkin?” Äks kysyi yhtäkkiä. ”… joo, kai”, Jardirt vastasi.
”Jos he saisivat tuon kattoluukun auki…” ”Mahtava idea”, tokaisi Matoro. ”Mutta millä saamme heidän huomion? Odotammeko, että ne tajuavat luukun?”
Matoro valahti istumaan lattialle. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. Cencord aktivoitui hitaasti.
Aivan liian hitaasti Matoron makuun.
Toa tunsi ympärillään ystäviensä mielet. Hän liikkui tyhjyydessä ylöspäin, kunnes alkoi aistia useiden matoranien mieliä.
”Luukku”, hän sanoi. ”Avatkaa luukku”
Hän tunsi mielen joutuvan hämmennykseen ja sitten alkoi epämääräisten mielien vilinä. Hän sammutti naamionsa huohottaen.
Kului aikaa. Luukku katossa aukesi päästäen sisään hennon valokiven valon. Kuului huutoja ja ääniä.
Köysi laskettiin alas. Matoro tunsi onnistuneensa jälleen kerran.
Umbra ei saanut unta muhkuraisella lattialla. Neljän Toan seurue oli löytänyt hylätystä Samolin kotikylästä sopivan kokoisen matoranien talon, johon seurue asettui yösijoille. Pienen kupolitalon keskellä sijaitsevassa nuotiopaikassa, kekäleet hehkuivat yhä oranssia valoaan. Samol tuhisi tyytyväisenä kivisellä patjallaan, kun toan vieressä olevat Deleva ja toinen olkapää siteessä oleva Nurukan olivat myös silmät kiinni.
Umbra ajatteli, ajatteli ja ajatteli. Hänen mielensä seikkaili mitä ihmeellisimmissä asioissa. Klaani, matkoilla tavatut veden, mielenvoimien ja salaman toat, hyvä ystävä, Matoro, skakdi ninjat jotka hyökkäsivät joukkion kimppuun metsässä, Avra Nui ja KraUmbra. Nyt Umbran mieli harhaili ties missä
KraUmbra. Avra Nui Mitä kaikkea teinkään saarella Kaikki olikin vain Suurta Suunnitelmaa. Ja Minä olin kohteena. Miksi, miksi kaikki menikin näin hassusti. Minkä takia Kohtalon piti mennä näin Oliko moraalisesti oikein tuhota syyntakeeton, väärän ja oikean, valon ja varjon sekoittanut vainoharhainen olento, joka halusi vain hallita yhdessä ruumistani, ajatuksiani, mieltäni ja tunteitani. Hän järjesti tämän mittavan sotilasoperaationsa vain että saisi Helryxin lähettämään Minut kohtaamaan hänet, KraUmbran, Veljeni, kloonini, kaksoseni.
Kyllä. Hän oli makuta. Tai no ei aivan. Puoliverinen. Hän teki kauheuksia, mutta ymmärrän miksi. Hän halusi tehdä kuten kaltaisensa, hänen lähes koko valonsa oli imetty pois eikä hänellä ollut yhtään ystävää, tai ketään kuka rakastaisi häntä. Makutat sanoivat häntä ensin kaltaisekseen, sitten pilkkasivat häntä mielensisäisillä ivahuudoilla, kuten puoliverinen, Makuta-toa, Mutranin koe He eivät nähneet yhtään KraUmbran inhimillisyyttä, tai ainakaan nostaneet sitä pintaan. Viimein veljeni lähti saarelle jota Makuta Bitil oli joskus yrittänyt ottaa komentoonsa.
En voinut muuta kuin mielten taistelussa, imeä hänet itseeni, samalla saaden sisäisen tasapainoni ennalleen. Nyt valo ei enää sokaisisi minua ympäröivältä pimeydeltä. Makutan imeminen, vihan, negatiivisten tunteiden ja erilaisten tietojen saanti muutti minua, osaltaan, taas. Eivätkö nämä muodonmuutokset lopu ikinä?
Ei. Se on Mata Nuin ja Suurten olentojen tahto. Kohtaloaan ei voi muuttaa, sanovat viisaat Turagat. Nurukan kertoi minulle, ettei Kohtaloaan voi paeta, muuttaa tai siltä voi piiloutua. Se mikä tulee tapahtumaan, tapahtuu.
Umbran ajatukset lensivät taas hurjaa vauhtia seuraavaan aasinsiltaan. Kohtalo. Varhainen, kadotettu, unohdettu muisto. Kuolleiden Makuta. Hopeinen Kuula. Artakhan käsi. Erilaisia mietteitä nousi keltamustan valon soturin mieleen. Mitä kaikki tämä tarkoitti? Joku oli tiennyt Umbran tulevaisuudesta Ja tapahtumista joita hän tulisi kokemaan. Lukuisat muodonmuutokset, hallitsemattomat ajatukset
Raah! Miksi kaikki on niin sekavaa?! Joku on pelleillyt minulla, koko tämän ajan. Joku joka asetti tämän muodonmuutoksien täytteisen Kohtalon minulle. En edes tiedä mikä olen enää. Olenko Toa, Matoran vaiko Makuta? Sekavaa. Missään ei ole oikein järkeä. Järki Matoro Ystävä Mitäköhän Matoro the Blacksnowlle kuuluu? Hyvä ystäväni, Jään Toa Matorosta ei ole kuulunut mitään. Tai no minusta ei ole kuulunut, hän on varmaan joutunut moniin seikkailuihin klaanilaisten kanssa. Miksi edes lähdin Klaanista? Se typerä Helryx. Typerä Ritarikunta, joka kiristää minua menneisyydelläni. Menneisyydellä, joka ei edes ole syytäni Ne Matoranit eivät kunnioittaneet minua
Miksi? Klaani on minulle paljon tärkeämpi kuin joku homeinen, vanhahko Ritarikunta, joka väittää olevansa Mata Nuin asialla. Kuinka kahtiajakoista. Me olemme oikeassa, Makutat ja Metsästäjät ovat väärässä, siksi pahiksia. Myönnän tosin että ritarikunta on näistä kolmesta se vähiten paha Mutta silti, Klaani on minulle se Oikea. Mitäköhän Guardianille, Summerganonille, Visokille, Tawalle, Matorolle, Kapuralle, Domekille, The Snowmanille, Kepelle ja Keetongulle oikein mahtaa kuulua nykyisin..? Toivottavasti he ovat kunnossa. Minun olisi pitänyt olla klaanissa koko Avra Nuilla viettämäni aika. Kuka välittää muutamasta Matoranista, jos ystäväsi voivat olla vaarassa? Ja Qewa, rakas Fikouni Mitäköhän hän tuumaa siitä että olen ollut näin kauan poissa? Raukka on ihan yksin huoneessani, ilman mitään tekemistä ja vailla isäntää No toivon että hän selviää, onhan hän lemmikkini Lemmikeistä tuli mieleen merililjat ja merililjoista merirokot. Merirokoista taas Zyglakien laivat Zyglakit Zyxax puhui jotain Allianssista ennen kuolemaansa Mikä ihmeen Allianssi? Liittyyköhän se jotenkin Klaaniin? Allianssi Kuulostaa joltain järjestöltä Toivottavasti se ei ole mitään uhkaavaa . Uhkaavuudesta tulee mieleen ne ihmeelliset Skakdi-Ninjat, jotka kävivät kimppuumme metsässä. Onneksi onnistuin harhauttamaan sotureita valovoimillani, muuten olisimme vainaita, kaikki
Kaikki Tästä sanasta tulee mieleeni ne oudot unet, joita koin Avra Nuin reissullani. Unet kertoivat valkoisen soturin ja violettimustan soturin seikkailuista metsässä ja Zyglakien linnoituksessa, havumetsäisellä saarella Havumetsiä Niitähän on Klaanin saarella! Miten ihmeessä näin Unia Klaanin saaresta? Tämä on epäilyttävää, mutta tiedän että se merkitsee jotain. Merkitys Mikä merkitys sotimisella oikein on tässä maailmassa? Väkivallan tarkoitus on vain vähentää populaatiota, ettei ruoka lopu kesken. Mutta taistelemme paljon suuremmista asioista kuin ruuasta. Taistelemme elämisen tuskasta Joskus ihmetten, miten minusta, Av-Matoranista, tuli tämmöinen taistelukone. Ehkä se liittyy siihen Destralin tapaukseen, kun fuusiokeihäs yhdisti minut kanuunani kanssa, tai ehkä se on jotain enemmän Syvemmällä, unohdetussa, peukaloidussa menneisyydessä. Menneisyys Sitä seuraa aina Tulevaisuus Nykyisyys on vain harha. Kaikki mitä teemme, on pikosekuntien kuluttua menneisyyttä Menneisyyttään ei voi muuttaa, sanotaan. Sanotaan myös ettei sitä pidä hävetäkkään. Ihmiset sanovat kaikenlaista. Minulle on sanottu että olen suuri soturi, mutta taistelen silti sisäistä taistelua jokikinen päivä. Taistelua, jonka olen pian voittanut. Mielen sisäistä taistelua itsensä kanssa
Mieli Jokaisen olennon tärkein osa Minun mieleni oli pirstaleina. Nyt se on aika kokonainen. Mielestä tulee mieleen muistot Muistoja meillä jokaisella on paljon. Itse olen alkanut nähdä unissa erilaisia flashbackeja menneisyydestä, tapahtumia joita en ole oikeasti kokenut. Ehkä tämä on vain seurausta siitä että muutuin kokonaiseksi. Minun pitää ymmärtää veljeni muistot, kokea ne unissa. Vain siten pystyn taas olemaan Minä. Joskus tämä on hankalaa, koska unet voivat olla aika raskaita. Sitten muistan, että olen vahva ja minulla on Velvollisuus Klaania kohtaan, Kohtalo joka pitää suorittaa ja Klaani jonka kanssa minun pitää tulla Yhtenäiseksi.
Umbra ei jaksanut enää miettiä asioita. Hän tarvitsi unta, sillä seuraavista päivistä voisi tulla aika tapahtumarikkaita. Valon Toa sulki silmänsä. Hän näki taas unia Veljestään, ja niistä kauheuksista mitä hänelle tehtiin Muista menneisyys Muista Kohtalosi
[spoil]Guartsu kirjoitti puolet[/spoil] Nazorak-pesä Laboratorio
Laboratorion valkoiseen oveen koputettiin varovaisesti. Ainoa vitivalkoisessa tiedehuoneessa sillä hetkellä työskentelevä henkilö ei vaivautunut edes huomioimaan koputtajaa. Makuta Abzumo tuijotti työpöydällä lojuvaa läpinäkyvää lasimaljaa ja sen kemikaalisisältöjä pitkään hiljaa.
Ovi avautui. Nazorakien tutkimusten johtajan, Tohtori 006:n hiekanruskea pää ja läpinäkyvän suojahansikkaan alla oleva hyönteiskäsi tulivat varovaisesti esiin oviaukosta. Tohtori katsoi Makuta Abzumon suuntaan ja oli jo avaamassa suutaan, mutta keskeytti puheensa ja vetäytyi suojaan oven taakse, kun lasinen koemalja pirstoutui aivan hänen päänsä vieressä. Moniväriset nesteet valuivat pitkin seinää sekoittuen keskenään ja muodostaen aivan uusia värejä. Epäonnistuneen koenesteen taakseen heittänyt Abzumo seisoi nyt työpöydän edessä nojaten siihen molemmilla käsillään. Hän heilautti muutamalla aggression voimistamalla kädenliikkeellä työvälineet pöydältä lattialle. Yksi mikroskoopeista menetti linssinsä.
006 katsoi makutan aiheuttamaa tuhoa kiristellen torakanhampaitaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän päätti uskaltautua ovesta kokonaan sisään. Tohtori hiipi laboratorion marmoriselle lattialle hyönteismäisillä jaloillaan ja sulki oven takanaan mahdollisimman hiljaa. Torakkatohtori etsi pitkään sanoja, mutta ei tiennyt miten aloittaa. Uhkaava varjomainen makuta näytti poikkeuksellisen vihaiselta epäonnistumisestaan.
006:n ei tarvinnut miettiä kauaa. Makuta naurahti uhkaavasti. ”Kuulen sinut.” 006 nielaisi. Makuta oli kääntynyt tuolissaan katsomaan häntä. ”Näen sinut”, hän jatkoi. ”Tunnen sinut. Aistin sinut. Sinä et voi kulkea minnekään minun tietämättäni, jos niin haluan.” ”No, tuota…” 006 sanoi epävarmasti. Makuta teki välinpitämättömyyttä osoittavan eleen kädellään ja jatkoi puuhiaan. ”Minun täytyy vielä muuttaa tuota geeniä…”
006 katseli tuhoja, jotka Makuta oli läsnäolollaan aiheuttanut. Työvälineitä oli lattialla, muutama lasikaappi oli rikki ja eräs hyvin kallis laite oli hajotettu. 006 ei toisaalta ollut koskaan edes käyttänyt laitetta, sillä se ei kuulunut hänen toimenkuvaansa. Se oli jonkinlainen termodynaaminen vempele. ”Voi, sinulla on paljon opittavaa, pikkuinen”, Makuta Abzumo sanoi hiljaa. 006 vilkaisi häneen päin. ”Anteeksi?” Makuta käänsi kasvonsa torakkaan. ”Kuulehan, Stephen, tulepa tänne.” 006 harkitsi tarkkaan, mennäkö vai ei. Lopulta hän päätti, että olisi vaarallisempaa olla menemättä. Makuta odotti, että torakka saapui hänen luokseen. Sitten hän laittoi kätensä 006:n olalle ja sanoi: ”Mitä näet, poikaseni?” 006 laittoi kummastuneena silmänsä mikroskoopille. Siellä lillui joitain tunnistamattomia molekyylejä. ”Öh…” tohtori sanoi. ”Mössöä?” Makuta katsoi häntä uhkaavasti ja sanoi: ”Juuri niin.” 006 oli hämmentynyt. ”Mösssssöä”, Makuta jatkoi. 006 yritti peittää huvittuneen ilmeensä. ”Tarvitsemme tehokkaammat välineet, Stephen.” ”Mistä me niitä saamme?” ”Minä en tiedä, poikani. Siksi minä sanon tästä sinulle. Sinä hankit meille välineet.” Sanoiko Makuta me? ”Minäkö siis”, 006 aloitti, ”saan osallistua tutkimukseen?” ”No mutta tietyssssti ssssaaat! Mitä minä tekisssin ilman päteviä työntekijöitä. Voin olla varma, että olet parempi mies tehtävään kuin Charlie-parka oli.” 006 oli varma. Lisäksi hän ei oikeastaan pitänyt siitä, että Makuta antoi hänen olla mukana hänen omassa tutkimuksessaan.
Varastosta löytyi tarpeeksi tarkkoja laitteita. Makuta oli tyytyväinen. Hän kutsui sisään laboratorioapulaisiakin. Nämä olivat peloissaan ja pudottelivat tavaroita. Makuta raivosi näille, kun kallista välineistöä meni rikki, vaikka oli vielä tunteja sitten tehnyt itse yhtä pahaa tuhoa. ”Nyt, Stephen, me teemme tämän. Tieteen vuoksi.”
”Tilanne on seuraavanlainen”, Makuta aloitti, kun kaikki oli valmista. ”Me siirrämme tämän uuden geeniperimän tähän uuteen torakan yksisoluiseen alkioon – jos sitä voi vielä alkioksi kutssssua. Sitten me laitamme hänet pika-kasvuun, kuten Le-Matoran ssssanoisi.” Hän lausui sanana ”Le-Matoran” erittäin halveksivasti. Niin ikävältä se kuulosti, että 006:n täytyi estää puistatus.
Sillä välin, kun torakkatiedemiehet siirsivät geeniperimää, Abzumo itse suoritti tutkimusta viereisessä huoneessa. Hänen edessään oli hiiltynyt Nazorakin ruumis. Se oli kuollut taannoin taistelussa Klaania vastaan. Abzumo otti skalpellin ja leikkasi Nazorakin pään auki. Hän tutki hieman hermojen liittymiskohtia ja etsi aivoista paikkoja, joissa hermot kiinnittyivät eri alueille. Aivot eivät olleet kärsineet erityisen merkittävästi, sillä ruumis oli ollut säilössä kylmässä. Nazorakit olivat kyllä vakuuttaneet, että tämä kylmä paikka ei ollut ollut jääkaappi. Abzumo ei uskonut. Ainakaan sen jälkeen, kun oli tyhjentänyt torakoiden ajatukset omaan päähänsä ja murhannut nämä erittäin julmasti.
Hetken kuluttua Abzumo oli saanut työnsä päätökseen. Hän ei ollut edelleenkään varma, mihin geeniin oli piilotettu ohje siitä, että ruumiissa tuli olla tuntoaisti, eikä asia tainnut olla niin yksinkertainen, mutta lähemmäs päästiin koko ajan. Abzumo käveli steriilin valkoisen huoneen ovelle, avasi sen ja huusi: ”Tahdon tuoreet aivot! En ruumista.” Sen jälkeen hän meni takaisin laboratoriohuoneeseen. Siirto oli valmis. Superkasvu oli käynnistetty. Supertietokoneen edessä istuva 006 katsoi Makutaa merkittävästi. Abzumo käveli hänen luokseen. Jos minun on pakko luottaa palvelusväkeeni, luotan mieluiten pätevimpään mahdolliseen torakkaan, Abzumo ajatteli. Yhden miehen tiedemieheily ei ole kovin tuotteliasta, mikä on valitettavaa.
”Mitä olet saanut aikaan?” Zumo kysyi. Muut torakat katsoivat vaivihkaa häneen ja pyörittelivät silmiään. 006 ei ollut saanut mitään aikaan: hän oli istunut koneella ja tarkkaillut tilannetta. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Hierarkiaa ei käynyt kyseenalaistaminen. Eikä myöskään Makutan tahtoa. Saattoi menettää päänsä jo pelkästä ajattele-
Eräs torakka sai pian kokea hirveän kuoleman.
”Kasvu on aloitettu”, 006 sanoi välikohtauksen loputtua. ”Hienoa, hienoa”, Abzumo tokaisi ja istahti jakkaralle, joka oli erään melko tyhjän pöydän ääressä. Hän katseli hetken ääniä ja kuunteli valkoisuutta. Steriili huone, torakoiden takit ja suurin osa välineistöstä oli valkoista. Miksi se oli valkoista? Miksei vaikka keltaista. Valkoiseen tarttui värikin niin hyvin. Toisaalta, niin keltaiseenkin. Miksei vaikka musta? ”Musta on hyvä väri”, Abzumo sanoi puoliääneen. ”Anteeksi?” 006 kysyi. ”Ei mitään”, Abzumo tuhahti. ”Tuokaapa paperia.” ”Ööh…” ”NYT.” Paperia tuotiin. ”Kukahan idiootti keksi papyruksen.” ”Tuo ei ole…” ”Tiedän, että sssse ei ole. En minä ssssanonut, että ssssse olissssi, enhän, rakassss?” ”Ette”, 006 huokaisi ja palasi tietokoneen ääreen mallintamaan DNA- ja RNA-molekyylejä. Makuta otti esiin kynän ja alkoi raapustaa paperille jotakin. 006 ei voinut olla osoittamatta uteliaisuuttaan, vaan nousi hetken kuluttua ja katsoi, mitä Makuta puuhaili. Tämä oli kirjoittanut jo sivun verran kaavoja, joita tiedemiestorakka ei tajunnut. ”Öhm”, hän sanoi epävarmasti. ”Mistä tuo tulee?” Makuta käänsi katseensa 006:ta päin. ”Oletko sinä perillä matematiikassssta?” ”Luulisin olevani…” ”Siispä sinä ymmärrät, että jos tämän funktion raja-arvo…”
Useimmat laboratorioapulaiset tukkivat korvansa korvatulpilla. Välillä niiden läpi kuului sellaisia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet – eivätkä halunneetkaan ymmärtää. 006 nyökkäili Makutan keskittyessä selittämään seikkaperäisesti työtään. Ehkä noin tunnin kuluttua eräs Nazorak tuli nykimään 006:ta hihasta. ”Höm, sir, eiköhän tuo olisi jo aika valmis?” 006 kääntyi katsomaan vielä muutama tunti sitten alkiona esiintynyttä olentoa. ”Älä käännä selkääsi, kun puhun sinulle, Stephen!” Abzumo ärisi nousten seisomaan. Sitten hän näki toukan. ”Ihana”, hän tokaisi ja käveli sen luo. ”Mitäs tämä mahtaa osata?” ”Tuota noin…” 006 sanoi. ”Sillä on kidukset. ”No sehän ei ollut tarkoitus.” ”Ei kai?” ”Ei todellakaan. Tiesin, että näin nopeaa kasvavat toukat voivat olla epävakaita, sillä menetelmät eivät ole vielä täysin turvallisia, saati sitten tarpeeksi kehitettyjä, mutta että kidukset…” ”Eikö se johdu DNA:sta?” ”Luultavasti. Sinä epäonnistuit sen kanssa, Stephen.” ”Mutta tehän…” ”Hiljaa. Minä valmistelen seuraavan genomin itse.” Kuten teit tälle edellisellekin, 006 ajatteli. Pari tuntia kului. Kun Abzumon käsittelemä genomi valmistui, pari lähettitorakkaa haki laboratorioon toukan alkioita hautomosta. Tiedemiesmakuta ja nazorakien tiederyhmän johtaja käsittelivät alkioiden aivolohkoja, mutta eivät saaneet paljoa aikaiseksi. Tunnin kuluttua seuraava perimä oli valmis. Abzumon ei ollut tarvinnut muokata edellistä juurikaan – hän oli löytänyt kidusten koodit tietokoneelta ja poistanut ne DNA:sta. Sitten hän oli muokannut kohtaa, jossa hän oletti määriteltävän jotain tuntoaistista. Sitten hän sattui vilkaisemaan kelloa. ”Jaha, ruoka-aika.” Torakat huokaisivat helpotuksesta. Neljäntoista tunnin työvuoro ilman taukoja oli rankkaa. ”En minä teille puhunut, orjat”, Abzumo ärjäisi. ”Takaisin töihin!” Monen torakan suu loksahti auki. He katsoivat, kun Makuta käveli ovelle, avasi sen ja katosi ulos. Ovi meni kiinni. Vankilan ainoa poispääsy katosi. Julmuri kun vielä lukitsi oven ulkoapäin.
Tohtori 006 rojahti työpöytänsä edellä olevalle tuolille ja huokaisi. Hän otti suojahansikkaansa pois ja heitti ne työpöydälle yhden vastikään puhdistetun petrimaljan viereen. 006 suoristi ja napitti valkoista suojatakkiaan, jonka päälle oli roiskunut hetki sitten kirpeänhajuisia ja monivärisiä kemikaaleja. Tiedemiestorakka nojasi kyynärpäät edellä työpöytään ja hieroi kämmenillään silmiään. ”Johtaja 006”, yksi tiedemies-nazorakeista sanoi kysyvällä äänensävyllä. ”Oletteko…kunnossa?”
”Kyllä”, 006 sanoi hiljaa. ”Jatkakaa telomeerikokeiluja. Minä…tulen ihan kohta.”
Tiedemies-nazorak nyökkäsi hämmentyneen näköisenä ja käveli takaisin kokeen pariin. Tohtori 006 vilkaisi luotettavimpien tiedemiestensä joukkoa, joka keskittyi vielä työhönsä. Torakkatohtori ihaili alaistensa ahkeruutta, mutta hänen skeptisyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Makuta Abzumo oli 006:n mielestä täysin sekaisin, mutta torakkatohtori ei uskaltanut sanoa tätä makutalle suoraan. Tämä mystinen makuta tiesi genetiikasta ja etenkin nazorakien anatomiasta ihailtavan paljon, mutta oli torakkatohtorin mielestä aivan liian arvaamaton, epäsivistynyt ja julma. Joitakin tunteja sitten nazorakien tutkimusten ylijohtaja ja genetiikkatietoinen makuta olivat yhteistoimin yrittäneet parantaa syntyvän toukan aivotoimintaa aikuisen tasoiseksi. Syntyessään jo ruumiillisesti ja mieleltään täysin aikuinen nazorak-sotilas olisi osa täydellisen sotilaan määritelmää. Kun toukkaiän yli saataisiin hypättyä täysin, vastasyntyneitä sotilaita voisi lähettää taistelukentille heti asekoulutuksen päätyttyä.
Abzumo ja 006 olivat onnistuneet osittain. He olivat saaneet aikuisen nazorakin aivot sijoitettua munahautomosta haetun toukka-alkion sisään. Koe ei ollut yllättäen tappanut alkiota ja se olikin puhunut ensimmäiset kaksi sanaansa miltei välittömästi. Sanat olivat olleet ”tappakaa minut”. 006 oli ollut oksennuksen partaalla, mutta krokotiilimaisella hammasrivillä hymyilevä Abzumo oli sanonut kokeen onnistuneen puoliksi.
Sanomattakin oli selvää, että 006 ei pitänyt uudesta työkumppanistaan ja nautti tästä hiljaisesta taukohetkestä huomattavasti. Stephen, 006 ajatteli hymyillen itsekseen. Hän pakotti ryhtinsä sotilaallisemmaksi ja suoristi takkiaan arvokkaan näköisenä. Mikä se luulee minun olevan. Vielä minä sille…
006 lopetti ajatuksen ennen kuin se ehti alkaakaan. Hän tiesi valehtelevansa itselleen. Torakkatohtori veti yhden paperin siististä pinosta pöydälle silmiensä eteen ja napsautti takkinsa etutaskussa roikkuvan mustekynän korkin irti. 006 tökkäsi kynän keskelle paperia ja ryhtyi piirtämään. Paperille ilmaantui karkean yksinkertaisia kuvia soluista, kromosomeista ja geeneistä. 006 ei ollut täysin varma, mitä edes yritti piirtää. Hänen katseensa harhaili ympäri laboratoriota. Monenlaiset ajatukset sinkoilivat nazorak-tohtorin aivoissa ja mitä pidempään hän mietti, sitä kauemmas hän etääntyi alkuperäisestä aiheestaan. 006 nyrpisti naamansa ärtyneeksi ja läimäytti itseään otsalle, keskittäen katseensa takaisin paperiin.
Telomeeri, hän pohti hieroen leukaansa. Telomeeri, telomeeri, telomeeri. Ikääntyminen.
006 naputti otsaansa kynän tylpällä päällä. Sitten hän tökkäsi mustekynän takaisin kiinni paperin ja piirsi jotain ellipsimäistä. Sen oli tarkoitus muistuttaa nazorak-munaa, mutta 006 ei ylpeillyt piirtotaidoillaan erityisesti. Ikääntyminen. Entä jos toukkavaiheesta aikuiseksi kehittyminen tapahtuisi jo…munassa? Tohtori 006 piirsi tikku-ukkomaisen nazorak-sotilaan munan sisään. Se vaatisi hormonitoiminnan lisäämistä ja aikaistamista. Mutta henkinen kasvu ei ole sellainen asia, jota voisi vain…vauhdittaa. 006 liikutteli kynää paperilla huomaamattaan ja sotki käytännössä kaiken jo piirtämänsä. Hänen katseensa oli keskittynyt yhteen työpöydällä lojuvista muistilapuista, mutta hän ei varsinaisesti katsonut sitä. Edes muiden tiedemiesten ahkera testailu ja jostain pesän syvyyksistä kaikuva sotilasmarssi ei harhauttanut häntä pohdinnastaan.
Mitenköhän saisimme valmiiksi aikuisia mieliä vastasyntyneiden kehoihin, 006 pohti. Hänen silmänsä laajenivat. Ei. Ei aivonsiirtoa. Ei tuon äskeisen jälkeen. 006 nousi äänekkäästi tuoliltaan ja pudotti kynän pöydälle. Hän siirsi tuolin siististi pois kävelyväylältä, työpöydän alle. 006 käveli ympäri laboratoriota hieroen leukaansa. Muiden tutkijoiden mielestä 006 näytti hieman poissaolevalta. Osa katsoikin Tohtoriin huolestuneina ennen kuin Yli-intedentti 082 kehotti koko joukkiota palaamaan telomeerientsyymin monistamisen pariin.
006:n kasvoille vääntyi ilme, josta näki, että kaikesta huolimatta hän nautti ongelmien ratkaisemisesta. Hän ei hymyillyt, sillä se saisi hänet näyttämään mielenvikaiselta. Torakkatohtori pysähtyi tyhjennettyjen alkiotankkien eteen. Mutta…mieli. Aivojen kapasiteettia ja kasvua voimme takuulla jotenkin vahvistaa hormoneilla, mutta itse mieli. Miten saada laajennettua tajunnan rajoja. 006 pysähtyi. Hän tunsi olevansa läpimurron rajoilla. Häneltä puuttui vain jokin todella ilmiselvä. Torakkatohtori sulki silmänsä ja hieroi otsaansa molemmin käsin hyvin keskittyneen näköisenä. Ratkaisu oli aivan hänen hyppysissään.
Laboratorion ovi paukahti auki väkivaltaisesti ja ajatuksiinsa uppoutunut 006 hätkähti. Hän pomppasi paikallaan ja inahti perin epämiehekkäästi, kääntyen siinä samassa ympäri. Nähdessään Makuta Abzumon laboratorion oviaukossa häntä huvitti kiroilla tälle ja näyttää äärimmäisen ärtyneeltä, mutta torakkatohtori päätti hillitä itsensä. Jopa ajatukset voisivat olla vaarallisia. Makutan petomainen katse liikkui nykivästi ympäri huonetta. Käärmemäiset hampaat pilkistivät hirviön suusta. Se hymyili. ”Takaissssssin töihin, Ssssstephen hyvä. Tiede ei odota.”
006 nyökkäsi ja veti kämmenensä suojatakkinsa hihojen sisään lannistuneen näköisenä. Hihoihin piilotetut kämmenet puristuivat nyrkeiksi.
Zyglakien voimalaitos oli kaaoksen vallassa. Nazorakien tekniikka oli alkanut pettää ja voimalaitos alkoi pikkuhiljaa sortua. Laitoksen työntekijöitä, oransseihin haalareihin ja kypäriin sonnustautuneita Zyglakeja juoksi ulos voimalan pääovista, koska hälytykset olivat pärähtäneet käyntiin. Voimalan keskustietokone oli ylikuumentunut viallisten johtojen ja sortumien takia syttyen tuleen. Nyt sitlä sammuttivat vain sammuttimet, Zyglakit itse eivät uskaltaneet lähteä voimalaa pelastamaan. Voimalan työntekijät uskoivat näet että Rhak’elakk jumala oli rankaissut heitä siitä että jumalan pyhättö oli syttynyt tuleen lähistöllä ja veriuhrit olivat paenneet.
Kymmeniä voimalan työntekijöitä ravasi ulos ovista ja teki kolmionmerkkejä ilmaan, ettei Rhak’elakk tappaisi heitä suuttuessaan.
Voimalan sisätilojen rakenteet alkoivat sortua vesimassojen osuessa laitteistoihin. Sähköiskuja lenteli ympäriinsä ja metallikehikot huojuivat kun nazorakien rakentama laitois alkoi palapalalta hajota käsiin. Umbra ja Flygel taistelivat keskenään hajoavan voimalaitoksen sisätiloissa. Ovi joka johtaisi päähallintakeskukselle ja keskustietokoneelle, oli jumittunut kiinni ja kaksikko taisteli siitä, kumpi pääsisi ensimmäisenä kallisarvoisen ulottuvuusporttitykin luokse.
”Anna minun hakea tykki, niin pääsen kotiini!” Umbra huusi, vesimassojen pauhatessa ja veden noustessa pikkuhiljaa. Flygel ei kuunnellut, vaan heitti Umbraa toisella terällään, jonka Umbra paiskasi maahan kontrolloidulla painovoimalla. ”Kuolemme molemmat!” Umbra huusi, lyöden miekallaan Flygeliä, jonka käsipanssariin tuli viilto. Zyglak otti matorania kiinni mahasta, paiskaten tämän päin yhtä huteraa pilaria.
Vesimassat nousivat kaksikon taistellessa kun Flygel iski miekallaan Umbraa. Umbra väisti, potkaisten Zyglakia päähän, samalla iskien painovoimalla Zyglakin maahan. Flygel nousi, karjuen ja löi nyrkeillään Umbraa, mutta Umbra leijaili nyrkkien yläpuolelle.
Umbra iski nyrkeillään Flygeliä rintaan sarjan iskuja, mutta vahinkoa ei juurikaan tapahtunut. Leijaileva Matoran oli Flygelin korkeudella ja valmiina tekemään vihollisestaan kalanruokaa. Huitaisu Flygelin kynnestä, joka osui Umbraa päähän, saaden Pakarin vääntymään, tiputti Umbran maahan, jolloin Umbra joutui ottamaan tukea miekastaan.
Flygel iski miekallaan Umbraa jalkaan, jolloin Matoran kaatui taaksepäin, horjahtaen metalliromun sekaan. Flygel asteli voitonriemuisena Umbran luokse, kun Zyglakin paino alkoi äkkiä nousta ja liikkumisesta tuli vaikeaa.
”Miten sinä Matoran teet tuon?” Zyglak kysyi vaikeasti hengittäen. Painovoima pusersi hänen keuhkojaan kasaan ja mekaaniset osat hänen kehossaan rikkoutuivat yksikerrallaan. Umbra nousi romun seasta, nilkuttaen ja miekka oikeassa kädessään, valmiina iskemään Zyglakia.
”Olen toisesta maailmasta, muistatkos? Ja siellä olin mahtava soturi, kuten tämän maailman vastineenikin on”, Umbra kertoi.
Huone ei kestänyt enää taistelua ja katto alkoi sortua niskaan. Betonia, kivenjärkäleitä ja metallisia tukipilareita alkoi sataa kaksikon niskaan. Umbra leijaili Flygelin ylitse, kohti ovea joka johtaisi seuraavaan huoneeseen.
Umbra juoksi romujen seassa, rynnien oven läpi, jonka hän paiskasi voimillaan maahan, kohti käytävää. Käytävä oli valaistu valokivin, jotka oli otettu tapetuilta Ortoneilta. Fikou Qewa oli löytänyt tiensä Umbran luokse ja kaksikko juoksi Flygel perässään osittain tukkiutunutta käytävää pitkin kohti päähallintajärjestelmää. Ympärillä kuului hälytyslaitteiston huutoa kun sireenit varoittivat voimalan hajoamisesta.
Umbra lennätteli metalliromua tieltään, kun Flygel alkoi saavuttaa häntä voimakkaiden takaraajojensa tuomalla lisänopeudella. Zyglak läähätti pian Umbran niskaa, vaikkei ollutkaan kovin rautaisessa kunnossa. Umbran Fikou, Qewa hyppäsi violettimustan sankarimme olkapäälle, ampuen perästään seittiä Flygeliin, joka häiritsi Zyglakia, antaen kaksikolle etumatkaa. Juoksu kipeällä jalalla perässä valkomusta hullu tiedemieslisko ei ollut kaikkein helpoin tehtävä, varsinkaan tuhoutuvassa rakennuksessa.
Rautaromua lenteli ilmassa, sorruttaen samalla lisää rakennusta. Umbran onnistui heittää voimillaan romua päin Flygeliä, joka horjahti läheisen suuren ikkunan läpi toiseen käytävään, joka johtaisi myös päähallintajärjestelmään. Tämä käytävä oli huonommassa kunnossa, täynnä railoja ja reikiä lattiassa, mutta Flygel juoksi varmoin askelin, ottaen kynsillään tukea, kohti tykin säilytyspaikkaa.
Umbra ja Qewa tekivät yhteistyötä, juosten kohti suurta railoa, jonka yli Umbra ei voinut turvallisesti levitoida. Hän nosti Qewan kattoon voimillaan, jolloin Fikou eritti seittiä, jonka avulla Umbra lennätti itsensä toiselle puolelle. Umbra laskeutui kepeästi keventämällä painovoimaa allaan, kivilattialle, jolloin hänen takaansa metallikehikot alkoivat sortua ja tukkia takaisinpääsytien. Valokiviä rysähteli seiniltä maahan, hajoten sirpaleiksi, jolloin kellertävää valoa tuikki sirpaleista iloisesti.
”Hmm… Toivottavasti pääsen tykin avulla kotiin”, Umbra ajatteli, juosten samalla ryskettä ja sortuvaa tunnelia eteenpäin, hyppien välillä metallikehikoiden yli, tai ryömien niiden ali, riippuen siitä, kuinka pahasti ja miten ne olivat sortuneet.
Flygel oli jo tahollaan saavuttanut oven, jonne hän koetti naputella numerosarjaa. Metallinen ovi ei auennut vaikka Zyglak kuinka yritti näpytellä koodeja, jolloin Flygel joutui käyttämään voimiaan, ja käytti itseään muurinmurtajana, saaden metallioven lentämään huoneeseen, jossa välkkyivät punaiset hätävalot ja sireenit soivat. Tahollaan, Umbra oli myöskin päässyt metalliselle ovelle, jossa oli myös salasanalukitus. Umbra näpytteli hetken koodeja, mutta tuli siihen johtopäätökseen että olisi nopeampaa vain rusentaa ovi painovoimalla. Umbra painoi oven sormensa painvoimalla muserruksiin, hypäten sen yli päähallintakeskukseen.
Fikou seurasi Umbraa perässä, hyppien romun seassa. Flygel oli jo huoneessa ja kaivoi luista mappikaappia, jonne hän oli piilottanut tykin.
Flygelin etsiessä tykkiä, Umbra otti kiinni Zyglakin hännästä, jolloin Zylak paiskasi Umbran päin tuolia, joka oli tehty Ortonien luista. Tuoli hajosi luupirstaleiksi jolloin Umbra lensi sirpaleet mukanaan lattialle. Ruhjottu ja haavoittunut Matoran ei kestäisi enää kauhean suurta ja väkivaltaista taistelua. Flygel penkoi innokkaasti laatikoita, heitellen kivitauluja ja papereita ympäriinsä. Tykki olisi löydyttävä, muuten hän ei pääsisi eroon tästä Matoranin rääpäleestä ja tämän hämähäkistä ja pääsisi pois rakennuksesta.
Viimein Flygel löysi tykin, ottaen sen voitonriemuisena käsiinsä. Vihreänaamainen Zyglak painoi etusormellaan tykin nappuloita. Zyglak ei tiennyt kovinkaan tarkkaan mitä mistäkin nappulasta tapahtui, ja tykin Olmak symboli ja matorankaiverrukset alkoivat hohtamaan kellertävää valoa. Tämän jälkeen tykin etuosaan syntyi sinertävä valo ja tykki alkoi suoltamaan ulottuvuusportteja ympäriinsä.
”Tapat meidät molemmat!” Umbra huusi, kömpien lattialta jaloilleen. Matoran paiskasi tuolinkappaleet päin Flygeliä, joka ampui portaaleja, jotka imivät palaset sisäänsä. Valitettavasti tykki oli siinä asennossa, että portaaleja syntyi sattumanvaraisesti ja tietylle alueelle tykin läheisyydestä. Luun palaset putosivat Umbran päälle, jolloin matoran kaatui lattialle, kun hänen päälleen putosi jotain äkisti.
”Molemmat? Sinähän tämän tykin halusit. Sinä kuolet, koska jos viet tykin minulta, minulle ei jää mitään”, Flygel sanoi, painaen etusormellaan tykkiä uudelleen. Siniset, ilmassa leijailevat portaalit sammuivat äkisti.
”Ja osaan kuule käyttää tätä tykkiä, ainakin jotenkuten, Matoran”, Flygel sanoi, osoittaen voitonriemuisena Umbraa. Hän voisi siirtää Matoranin jonnekin tuhoutuneen voimalan raunioiden alle ja kuolemaan.
”Matoran. Hah! Voisiko Matoran tehdä näin?” Umbra vastasi Zyglakille, nostaen liskomaisen olennon voimillaan ilmaan. Kun Flygelin pää kosketti katonrajaa, Umbra paiskasi hänet voimillaan päin lattiaa, jolloin jalat menivät hauraan betonilattian läpi.
”Vieläkö sanot että olen vain Matoran?” Umbra kysyi lattialta nousevalta Zyglakilta. Zyglak nousi, rynnisti kohti Umbraa ja tarrasi Umbraa mahasta kiinni, paiskaten hänet voimillaan päin teräksistä seinää.
Flygel kaappasi lattialta ulottuvuusporttitykin käsiinsä. Zyglak paineli nappeja, jolloin neljä ulottuvuusportaalia muodostui maassa makaavan Umbran ympärille. Flygel ohjasi portaaleja kohti Umbraa, jolloin siniset pyörteet alkoivat vetää Umbran raajoja puoleensa.
Siniset portaalit kiskoivat Umbran raajoja eri suuntaan, jolloin Umbran jalka törrötti seinään ilmestyneestä portaalista, toinen jalkaterä oli katossa, ja Umbra pystyi koskettamaan kämmenellään selkäänsä. Hänen toinen kämmenensä tuli näkyviin lipaston päälle ilmestyneestä portaalista.
”Jos nyt painan tätä nappia, portaalit sulkeutuvat ja sinä hajoat kivoihin pikku paloihin, jotka voin sitten lähettää postissa T’haokin miehistölle. He kyllä keksivät sinulle käyttöä, Umbra”, Flygel sanoi voitonriemuisena. Isokokoinen violettimusta maanvaiva oli nyt ansassa, eikä hän pääsisi mitenkään niskan päälle.
Umbra katseli hätääntyneenä tilannettaan. Hän tunsi kolmella sormellaan selkänsä ja näki kuinka kolme sormea liikkuivat lipaston päällä. Myös katossa oleva jalkaterä ja seinässä oleva jalkaterä liikkuivat normaalisti kun Umbra vain liikutti raajojaan. Pelaten aikaa pakenemiseen, Umbra keksi nerokkaan, joskin useinkäytetyn harhautuksen. Hän alkoi jutella hullulle zyglakille.
”Hei Zyglak. Nyt kun olet saanut minut tilanteeseen etten voi päästä vapaaksi, haluaisitko tietää tarinani ennen kuolemaani. Ymmärrän että olet kiinnostunut ulottuvuuksista ja ajasta, joten tämä voisi olla hyvä tilaisuus”, Umbra aloitti, miettien samalla kuumeisesti pakokeinoa.
”Olisi todellakin mukavaa tietää vähän maailmastasi, ihmematoran”, Flygel sanoi, nuoleskellen samalla verisiä huuliaan tiedonjanon takia. Zyglak selvästi nautti tilanteesta jossa oli niskanpäällä.
”No, kaikki alkoi kauan sitten maailmassani. Minut valittiin osalliseksi eräiden matorantiedemisten projektia, jonka tarkoituksena oli siirtää toinen elementaalivoima matoranille. Tiedemiehet eristivät voimia erilaisista kristalleista ja upottivat muokattuun, voimien hallintaan kestävään kehooni painovoimaa hallitsevan kristallin. Kristalli antoi minulle hallinnan painovoimaan ja samalla pystyin pienissä määrin kontrolloimaan valoa, olinhan Av-Matoran. Samaisessa laitoksessa jossa minulle tehtiin kokeita, luotiin myös Olmakin sirusta tuo tykki jota pitelet käsissäsi. Tiedemiehet eristivät Olmakin voimaa ja siirsivät sen tykkiin, jonka avulla oli mahdollista liikkua paikassa portaalien kautta. Valitettavasti tietyt tahot halusivat sen ja tekniikan jonka avulla matoraneille annetaan elementaalivoimia, itselleen. Hyökkäyksen aikana sitten pakenin tykin avulla tähän maailmaan ja nyt haluan vain lähteä kotiin tykillä ja lopettaa maailmani kärsimyksen ja verenvuodatuksen”, Umbra kertoi. Pieni kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan kun hän kertoi tarinaansa ja muisti kotimaailmansa.
”Olipa tuokin tärkeä tieto”, Flygel sanoi hiukan pettyneenä. ”Odotin ehkä vähän dramaattisempaa tarinaa sinulta, ulottuvuusmatkustaja”, Zyglak lisäsi ja jatkoi: ”Et haluaisi kuulla minun tarinaani?”
Tätä Umbra oli odottanutkin. Zyglak avautuisi hänelle, antaen lisäaikaa suuren paon suunnittelemiseksi. Qewa oli kadonnut jo jonnekin, mutta Umbra toivoi että hämähäkki olisi jossain lähellä.
”Kaikki alkoi vuosituhansia sitten. Minut kasvatettiin Zyglakien jalkaväkeen ja rivisotilaaksi, jonka tarkoituksena olisi vain totella johtajia ja ylempiä tahoja. No osallistuin moniin sotiin joissa joukkomme pärjäsivät hyvin, yleensä Matoraneja ja muita lajeja vastaan. Eräs taisteluoperaatio oli ihan toisenlainen… Hyökkäsimme korkeakulttuurilliseen, Orto Nuin pikkusaarelle, saarelle joka oli tunnettu valkokultaisesta rakentamistyylistään ja Valtuustostaan, joka johti saarta Turagoiden ja Matoranien kanssa. Saarella oli rikkauksia ja huono armeija joka koostui vain kuudesta Toasta ja Gukko-ilmavoimista. Täydellinen valloituskohde siis. Me Zyglakit hyökkäsimme saarelle, ammuimme alas keihäillä ja tykeillämme, suurimman osan ilmavoimien joukoista ja taistelimme saaren kuutta Toaa vastaan. Kyseisessä kahakassa menetin toisen silmäni, kun ryhmän Tulen Toa, ja johtaja, iski tuliporansa suoraan silmääni, jolloin poranterä meni ihan aivoihini asti. Se sai aikaan suunnatonta kipua, mutta samalla muutti persoonaani ja älykkyyttäni. Samalla menetin kiinnostuksen sotimiseenkin, vaikka vanhat taitoni eivät unohtuneetkaan. Aloin tutkia eri asioita ja kirjata niitä muistiin, tehden seikkaperäisiä päätelmiä ja kirjoittaa pöytälaatikkoon havaintojani. Samalla menetin kiinnostukseni Rhak’elakkismiin, koska en nähnyt siinä mitään järkeä”, Flygel kertoi, pitäen pienen hengähdystauon.
Umbra kuunteli kiinnostuneena Zyglakin kertomusta. Hän tunsi osaltaan sääliä olentoa kohtaan, osaltaan vihaa.
”Ja nyt kun sinä toit tämän tykin tähän maailmaan, olen alkanut vihdoin tajuta ajan olemuksen. Emme voi vaikuttaa juuri mitenkään aikaan, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ratkaisevasti. Kutsun tätä Nuiramavaikutukseksi, sillä jos Nui-Rama pörrää väärässä paikassa oikeaan aikaan, ei pörrää ollenkaan, tai jättää huitaisemasta matorania pistimellään, kaikki vaikuttaa osaltaan aikaan ja luo äärettömän määrän vaihtoehtoismaailmoja. Pelkkä tämän ajatteleminenkin saa jo pääni sekaisin, eikö sinunkin?” Flygel esitti kysymyksen vangilleen. Umbra kuunteli tarkkaavaisena zyglakin sanoja. Olennon mielessä piili älykkyyttä, mutta se oli vain valjastettu ”väärälle” puolelle, eli Allianssiksi kutsutun oudon organisaation palvelukseen. Umbra oli myös tämän tarinatuokion aikana saanut keksittyä suunnitelman Zyglakin ikeestä pääsemiseksi.
”Kiitos tarinasta, Flygel”, Umbra sanoi virnistäen. Hän oli muuttanut tarinatuokion aikana ruumiinsa värit vastaamaan valoasetuksiaan ja latasi nyt Flygelin takana olevasta portaalista pilkistävässä kädessään olevaa valopalloaan. Umbra tiesi ettei saisi valolla vahingoitettua zyglakia, mutta aina sopi yrittää.
Loistava valopallo kiisi ilmassa Umbran kädestä kohti Zyglakia kun Umbra päästi sen valloilleen. Kellertävä voimapallo osui Flygeliä alaselässä olevaan hammasrattaaseen, joka tuotti suunnatonta kipua tiedemiehessä, joka oli jo taistelujen aikana saanut vammoja ruumiiseensa. Ulottuvuusporttitykki putosi hänen käsistään lattialle, tykin sammuessa sen off-napin kytkeytyessä päälle. Ulottuvuusporttitykit katosivat, Umbran ollessa taas entisellään lattialla. Matoran nousi ylös, katsellen edessään olevaa Zyglakia, joka makasi tuskissaan lattialla, selkä kohollaan ja nelinkontin.
Umbra vaihtoi värinsä takaisin violetin ja mustan väriin, saaden painvoiman hallinnan takaisin. Hän nousi voimiensa avulla ilmaan, ja koetti pitää voimalan sortumavaarassa olevaa kattoa paikallaan. Miekastaan hallitulla painvoimalla Umbra nosti ulottuvuusporttitykin ilmaan, mutta Flygel nappasi sen käsiinsä. ”Näyttää siltä ettet saa vieläkään tätä käsiisi”, Flygel sanoi ivallisesti, laukaisten pari portaalia hetken naputtelun jälkeen, ilmaan. Toinen osui Umbran luokse tullutta Fikoua, joka katosi nopesti portaalista ties minne.
”Ammuit ystäväni tuntemattomaan!” Umbra huusi ilmasta, Flygelin ampuessa portaaleja pitkin huonetta. Portaalit imaisivat sisäänsä kattoa kannattelevia rakenteita, jotka olivat jo muutenkin todella hauraita. Umbra koetti voimillaan kannatella kattoa, mutta se kävi koko ajan työläämmäksi.
”Tapat meidät molemmat!” Umbra huusi, syöksyen Flygelin kimppuun. Kaksikko alkoi repiä tykkiä toistensa käsistä, jolloin tykin nappuloita sohittiin tarkoituksettomasti, jolloin portaaleja syntyi kokoajan enemmän ja enemmän. Kiihkeän painimisen päätteeksi Umbran musta miekka onnistui halkaisemaan tykin osiin, jolloin molempien käsiin jäi osa tykkiä.
”Katso mitä nyt kävi kun olit ahne”, Flygel sanoi, juosten nopeasti yhteen portaaleista. Portaali sulkeutui juuri kun Zyglak meni sen läpi ja katto alkoi sortua Umbran niskaan. Uupuneena Matoran koetti keventää katon massaa, muttei saanut paljoa mitään aikaiseksi. Pahempaa oli luvassa sillä portaalit alkoivat yksi toisensa jälkeen sulkeutua.
”Minun on pakko päästä pois täältä!” Umbra huusi juosten niin lujaa kuin pystyi kohti viimeisten portaalien rypästä. Hän ehti juuri ja juuri viimeiseen sinertävään ikkunaan, hypäten sen läpi kohti tuntematonta.
Portaali avautui metsässä, muutaman kion päässä järvestä josta kuului kova ryske ja pauke kun suuri voimala rysähti maahan. Sitä seurasi suurehko räjähdys, joka vavisutti lähialueen maastoa.
Uupuneena, pettyneenä, ystävät kadonneina ja tykki rikkinäisenä hänen käsissään, Umbra aloitti vaivalloisen matkansa kohti Bioklaania. Hänen koko tehtävänsä oli epäonnistunut surkeasti. Kaiken kukkuraksi hän alkoi yhtäkkiä voida todella pahoin ja oksentaa suustaan hammasrattaita. Umbra lysähti maahan nelinkotin ja kakoi.
”Miksi Kohtalo koettelee minua näin!? Mitä tein väärin?! Kaikki ystäväni täältä ovat kaikonneet, tykki on pirstaleina ja toivo on menetetty. Miksi? Mata Nuin nimeen miksi!?” Umbra huusi metsässä, hänen panssarinsa palasten alkaessa pikkuhiljaa haurastua.
Umbran mieli oli musta kuin ikuinen pimeys. Viimeaikojen ponnistelut ja epäonnistumiset, aina Levahin kuolemasta asti olivat vaikuttaneet hänen positiiviseen luonteeseensa. Pieni sankarimme, joka oli taistellut urheasti Zyglakeja ja Feterroja vastaan oli nyt vaipunut syvälle epätoivoon. Epätoivoon joka raastoi hänen sieluaan.
Umbra kaatui maahan, sydänvalo heikosti välkkyen. Hänen hengityksensä oli vaikeaa lukuisten metallinkappaleiden mennessä keuhkoihin. Sylkien suustaan hammasrattaita, Umbra lysähti uupuneena sammaleelle…