Klaanon

Avainsana: mieli

  • Muistaisiko Arstein?

    Avomerellä

    ”Hii-op!” Domek piteli ohjia käsissä. Veitsivalas oli hyvin vahva rahi ja veti venettä yllättävällä nopeudella.

    Pegghu oli alkanut vähitellen tottumaan huonoon oloonsa ja katseli ympäröivää mereä. Harvoin hänen kaltaisensa kaupunkilainen Ta-Matoralainen olisi koskaan nähnyt tuota kirkasta, sinistä vesiallasta mikä peitti valtaosan heidän maailmaansa.
    Auringot paistoivat kimaltelevan veden yläpuolella ja lämmitti veneilijöitä, joita viileä merituuli puhalsi.
    Usein tielle osuneet isot aallokot kastelivat veneilijöitä vesipisaroihin.

    Pegghu tunsi olonsa hyvin virkistäväksi merisairaudestaan huolimatta, mutta hän ei siltikään unohtanut sitä päivää.
    Se päivä, jolloin Metalliolennot tappoivat Frottikin.

    Domek yritti keskittyä veneen ohjaamiseen eikä ajatellut mitään muuta. Jos hän ei olisi vilkaissut veneen taakse, Valon Toa ei olisi edes muistanut Matoralaisen olemasaoloa.
    Domek vilkaisi hetken kompassiaan ja karttaa uudestaan. Hän alkoi kääntämänä suuntaa hieman itään päin.

    Molemmat veneilijät eivät sanoneet mitään.

    Bio Klaanin Tyrmä

    Koputusta kuului Sheelikan sellille. Ääni tuli hänen viereisestä sellistä. Se oli hiljainen, mutta kuului tarpeeksi herättääkseen nais-Toan huomion.

    Aluksi koputuksella näytti olevan jonkinlainen rytmi, mutta vähitellen se rytmi katosi ja koputus oli pelkän satunnaisuuden varassa.

    Jostain syystä, Sheelika muisti Arsteinin. Silloin koputuksen rytmi vaihtui. Se muistuttutti häntä erästä musiikkikappaletta, mitä Arstein soitti hänen kosketinsoittimellaan.
    Sheelika muisti kuinka yllättynyt hän oli kuullessaan Arsteinin soittamista. Vaikka hän olikin Skakdi, hän oli selvästi lahjakas musiikissa.
    Kappale oli hyvin intensiivinen, mutta samalla hienostunut ja omalla tavallaan kaunis.

    Sheelika mietti nykyistä tilannettaan.
    ”Tähänkö kaikki on päätynyt? Miten hän päätyi tänne?” Nais-Toa mietti.
    Pääsisikö hän koskaan ulos täältä? Sheelika on jo istunut sellissä enemmän kuin hän pystyi kestämään.
    Arstein tiesi tämän, mutta miksei hän tullut takaisin hakemaan häntä?
    Mitä jos Arstein ei koskaan palaakaan? Mitä jos hän ei koskaan pääsisi pois täältä? Mitä jos hän joutuu istumaan tässä sellissä ikiajoiksi?

    Viereltä tuleva koputus taantui. Matala hykerrys kuului sen sijaan.

    Tuntematon

    Hiljaisuus.
    Metalliolennot olivat transsissa. Mikään ei liikkunut.
    Himmeät, vihreät valot olivat ainoita valonlähteitä koko huoneen sisällä. Metalliolentojen silmät olivat pimeitä ja niiden mieli tyhjä.
    Lukuisia Metalliolentoja olivat rivissä huoneen keskellä, useita johtoja kiinitettynä. Kennomaiset koneet oli sijoitettu Metalliolentojen keskelle, mikä erotti ne toisistaan.

    Juuri silloin, yksi Metalliolento alkoi liikkua hieman. Sen ristiin laitetut kädet liikahtivat. Sen sormet ja kaula taipuivat.
    Olento ei ollut transsissa. Sen mielensä alkoi liikkua. Vähitellen sen silmät valaisivat.

    Se ajatteli.

    Se huusi.

    [spoiler=Hörr]Kuten edellinen viestinikin, tämä tapahtuu vähän jälkeen edellistä mutta samaan aikaan tai ennen muiden ropeviestejä. Liikkuu siis kokonaan omassa ajassa.[/spoiler]

  • Feterra ei sorkkaraudalla avaudu

    —

    VERSTAAN LOKI
    Toisena päivänä helmikuuta Suuren Hengen vuonna…

    …Feterraksi kutsutun olennon panssaria on mahdotonta saada auki ruumiinavauksen suorittamiseksi. Olen kokeillut metallista vipuvartta (sorkkarautaa), sähkövirtaa ja jopa räjähteitä; mikään ei ole saanut sitä edes raolleen…

    …luovuttaa. Tarvitsemme lisää tietoa näistä olennoista ja niiden heikkouksista. Sitä voisimme saada kuoren sisältä, mistä päädymmekin umpikujaan. Kuten sanottua, on mahdollista että joissain tietyissä, tarkkanrajatuissa olosuhteissa voisi saada…

    …rosiinipelle, Verstas.

    —

    Sinisten Käsien luona ja/tai Verstaassa

    Dox tuijotti pimeyttä. Hän tunsi lukemattomat kourat, jotka möyrivät hänen aivoissaan. Siniset kourat… Tuntosarvet…
    Hänen teki mieli huutaa.

    Valo.

    Valo syttyi pimeyteen.

    Hän kulki sitä kohti.
    Hän oli huoneessa. Tai ei se oikeastaan ollut huone, se oli tila. Ääretön, valkoinen, tyhjä tila. Aivan tyhjä se ei kuitenkaan ollut; sillä oli lattia. Lattiaa ei kuitenkaan tahtonut erottaa ympäröivästä valkeudesta.
    Lattia tuntui kylmältä hänen jalkojensa alla. Hän tähysti horisonttiin.

    Missä hän oli?

    Missään ei ollut mitään. Ei yksinkertaisesti mitään.
    Dox istahti maahan ja mietti, mitä nyt tekisi. Miten pääsisi kotiin. Ja mitä ne torakoidit tahtoivat?
    Vastaus tähän kysymykseen tuli hänen itsensä suusta, sitä tiedostamattaan:

    ”Nimda.”

    …Nimda?

    ”Nimda.”

    Dox ei ehtinyt ihmetellä tätä sen enempää kun taivaanrantaan ilmestyi jo jotain outoa. Jonkin oudon ilmestyminen vaikutti hyvin kummalliselta, sillä niiden olisi pitänyt näkyä jo paljon pidemmästä matkasta kuin jossa ne nyt olivat.
    Ne olivat tummia, erikorkuisia hahmoja, suuri lauma. Ne olivat selvästikin tulossa häntä kohti, sillä ne näyttivät pikkuhiljaa kasvavan.
    Niiden korkeus vaihteli noin metristä kymmeneen metriin. Toiset liikkuivat huojuen kahdella jalalla, kun taas osa kulki useammalla.

    Lähemmäksi tultuaan ne saattoi tunnistaa mekaanisiksi olennoiksi.

    Dox ei tiennyt mitä ajatella.

    [spoil]Comeback. Pyrin nyt aktivoitumaan taas ropessa. Huomenna lisää.[/spoil]

  • Zakaz 12: Auringonlaskun kanjoni

    Zakaz, Kanjoni

    Kaksi väsynyttä lehmää käveli – tai pikemminkin laahusti – varjoisan kanjonin poikki. Niiden ratsastajat olivat epäluuloisia kanjonin takia. Se oli erittäin syvä ja varjoisa. Siellä voisi vaania ties mitä salamurhaajia. Nyt oltiin Zakazilla eikä kuulunut asiaan olla varomaton. Ainakaan, jos tahtoi pysyä hengissä.

    Guardian tarkasteli kiikarisilmällään ympäristöä koko ajan. Makuta taas hautoi päässään uusia ideoita. He kulkivat pitkän kanjonin pohjalla melko pitkään, sillä pitkä kanjoni oli pitkä. Makuta leikitteli tuolla lausahduksella hetken. Sillä välin Guardian havaitsi jotain kivien takana jonkin matkan päässä.

    ”Meillä taitaa olla seuraa”, Guartsu sanoi hiljaisella äänellä. Makuta nyökkäsi. Guardianin tilalle asettui pieni illuusio-Skakdi samalla, kun Guardian itse pudottautui erääseen suureen lohkeamaan tiellä.

    Makuta jatkoi matkaa kahden lehmän ja illuusion kanssa. Guardian hiippaili halkeamaa pitkin suurien kivien taakse ja lähti kiertämään mahdollisen väijyttäjän taakse. Hän kurkisti varovaisesti oman kivensä takaa väijytyspaikkaa. Siellä piileksi jokin, jonka yllä oli rähjäinen, ruskea kaapu. Kädessään olento piteli suurta tikaria. Guardian hiippaili sen taakse pistooli kohotettuna. Kun hän oli saapunut olennon taakse, hänen teki mieli sanoa: ”Freeze!” Sen sijaan hän sanoikin:
    ”Laske tikari rauhallisesti maahan ja nosta kätesi ylös, näkyville. Minulla on ase.”

    Olento totteli. Se laski tikarin hitaasti ja nousi sitten. Guardian tosin huomasi pistoolinsa piipun olevan olennon kädessä. Olento katsoi häntä punaisilla silmillään. Guardian piteli hyödytöntä metallikappaletta kädessään. Olento paiskasi piipun menemään. Sen hupun raosta ei näkynyt mitään. Pelkkä synkkä, musta varjo näytti tuijottavan Guardianin silmiin. Olento uhkui synkkää voimaa. Guardian tunsi olonsa epämukavaksi. Olento oli nyt kääntynyt kokoaan hänen puoleensa. Se tuntui tuijottavan häntä, vaikka Guardian ei nähnytkään sen silmiä.

    ”Kuka on ystäväisemme?” kuului ääni kivien takaa. Olento kääntyi. Makuta käveli tätä vastaan – mutta pysähtyi kuitenkin turvallisen välimatkan päässä. Hetken aikaa olento seisoi liikkumatta paikoillaan. Sitten se levitti hitaasti kätensä ja perääntyi varjoisaan nurkkaukseensa. Guardian ja Makuta näkivät sen katoavan pimeään halkeamaan.

    Kului hetki. Kului toinenkin. Sitten Guardian puhui.
    ”Mikä se oli?”
    ”En tiedä.”
    ”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
    ”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
    ”Hyvä on.”

    He kääntyivät takaisin lehmien puoleen. Ongelmaksi osoittautui niiden puute; lehmät olivat poissa. Ne näkyivät kauempana: kaksi pientä hahmoa juoksi horisontissa poispäin. Jokin oli ne säikyttänyt.
    ”Ilmeisesti jatkamme kylään jalan”, Guardian tuhahti. Parivaljakko puki mustan kaavun päälleen ja lähti tarpomaan kohti kylää, joka oli aivan lähellä, kanjonin vieressä. Pian he saapuivat ulos kanjonista. Aurinko oli jo painumassa mailleen. Kylä näkyi matalammalla heidän alaan levittäytyvällä tasangolla.

  • Operaatio Beeta osa 53: Paratiisibreikki

    Ilmalaiva, Meri

    ”Kyllä, Killjoy on alkanut pehmetä.”, Matoro mainitsi yhtäkkiä.
    Hän nosti päätään hieman ylemmäs, katsoen kolmea muuta Klaanilaista. He katsoivat jään toaa, luullen tämän nukkuneen.

    Matoro katseli ympärilleen. Hän ei muista koska oli toiminut ilman teleskooppisilmiä.
    ”… missä olemme?”, Matoro kysyi tämän jälkeen.
    ”Matkalla kotiin, Matoro. Matkalla kotiin.”, Killjoy sanoi hieman etäisenä.
    Matoro nousee puoli-istuntaan käsiensä varaan ja katselee suurta huonetta. Hän ei näe oikealla silmällään paljoakaan. Se on toinen syy teleskooppisilmän käyttöön.
    Tärkeämpi syy on se, että hän haluaa naamioida naamionsa. Se on makutojen vanha koe tehdä naamio, jolla pystyisi hallitsemaan kaikkien mieliä täydellisesti.
    Noh, koe ei toiminut täysin, naamiosta ei tullut kyllin voimakas. Tosin sen nykyinen voimatasokin on niin korkealla, että Toalle tuottaa vaikeuksia käyttää sitä. Matoro hankki naamion kauan sitten Veljeskunnalta, ja nämä haluavat kokeensa takaisin.

    Matoro mietti menneisyyttään. Kovin moni Toa ei ole kokenut samanlaista elämää kuin hän. Suurin osa Toiasta on elänyt tiiminsä kanssa rauhaisaa elämää matoraneja suojellen.
    Suurin osa Matoron tiimistä on kuollut ikuisuus sitten. Hänen saarensa matoranit tapettiin. Sen jälkeen Matoro on yrittänyt epätoivoisesti tehdä maailmasta parempaa paikkaa elää.

    Turhaan.
    Kaikki ne tarinat ”Yhtenäisyydestä, velvollisuudesta, kohtalosta”. Mitä Toalle jää niistä, jos tiimiä eikä matoraneja ole.
    Kohtaloko vain?
    Vai jääkö sitäkään.

    Universumi on arvoitus.

    ***

    ”Ajattelin että voisimme pysähtyä tuolle saarelle hetkeksi jaloittelemaan.”, Killjoy sanoi radioon, katsellessaan ikkunasta alas. Turkoosinsininen, idyllinen meri lainehti vehreän saaren yläpuolella. Paikka näytti idylliseltä.
    ”Selvä, kapteeni.”, kuului vastaus.
    Vaalea ilmalaiva alkoi laskeutua kultaiselle hietikolle.

    Pari kahu-lintua lenteli sinisellä taivaalla. Aurinko – tai itseasiassa kupolin kattoon kiinnitetyt valokivet, Matoro tiesi, – sädehti kirkkaasti.

    Klaanilaiset pystyvät kaikki kävelemään ja ovat saamaansa löylytykseen nähden hyvässä kunnossa. Nelikko päättää viipyä hetken saarella, pitäen kuitenkin vahkit jatkuvasti lähistöllä.

    ”Mikä paratiisisaari. Olisipa Klaani tälläinen.”, Kapura ihasteli.
    Matoro käänteli käsissään karttaa, tutkien josko hän löytäisi saaren kartalta.
    ”Olemme tässä Pohjoisen mantereen kyljessä, lähellä Tren Krom -niemimaata.”, Matoro aloitti. ”Mutten löydä nimenomaan tätä saarta täältä.”
    ”Tuskin tämä on mikään kannibaalimatoranien hallitsema tulivuorisaari.”, Suga sanoi ohimennen.

  • Lohikäärmeen sydän

    Varoitus: sisältää lihansyöntiä, paljon lyhyitä lauseita ja mäntyjä

    Bio-Klaanin linnoitus (tai mitä siitä on jäljellä), korkea torni, seinästä pullottavan tukipalkin päällä

    Make istuskeli palkin päällä, katsellen horisonttia. Alhaalla Matoranit työskentelivät ahkerasti Klaanin linnakkeen korjausten parissa, suruajasta huolimatta. Aurinko oli jo lähes laskenut, ja alkoi olla pimeää. Tämä yö tosin ei vetänyt vertoja sille synkälle yölle, jona hän saapui tähän paikkaan. Silloin, kun hän käyttäytyi kuin mikäkin aivoton Rahipeto…

    Klaanin linnakkeen läheinen metsä, joitakin aikoja sitten

    On synkkä jä myrskyinen yö. Puut ovat ovat taipuneet aika lailla kovan tuulen takia ja vesipisarat osuvat maahan kuin kaatopaiakn yli lentänyt lintuparvi. Punainen, viirusilmäinen olento lentelee metsän puiden yläpuolella. Tuo otus on Make. Hänen olisi muuten ollut helppo lentää tällaisessakin säässä, mutta hän oli melko väsynyt lennettyään putkeen monia päiviä, etsien rauhasiaa asuinpaikkaa. Täältäkään sitä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. Täällä häntä eivät jättäeen rauhaan edes liskomaiset, kahdella raajalla kävelevät olennot, jotka olivat melkein oudompia kuin hän itse. Maken voimat alkoivat jo hiipua. Hän huomasi pian melkein osuvansa erääseen mäntyyn, onnistuen väistämään sen täpärästi, osuen kuitenkin toiseen, matalampaan puuhun. Pian hän joutui pujottelemaan ahtaikossa metsässä puiden lävitse, mikä ei ollut ollut hänen elämänsä helpoin tehtävä. Lopulta hän joutui räpyttelemään siipiään hyvin kolibrimaisesti välttääkseen omaperäiseksi pannukakuksi muuttumisen.

    Make onnistui vaivoin nousemaan takaisin puiden yläpuolelle. Mutta hänen olisi pakko levähtää. Pian hän huomasi pienehkön kanjonin (tai sen tapaisen). Se näytti hyvältä levähdyspaikalta. Make laskeutui varovaisesti (niin varovaisesti kuin siinä puuskassa pystyi) pienen lammen luokse. Hetken ajan hän ehti katsella ympärilleen, ennen kuin löysi seinään muodostuneen kolon, johon hän hyvin mahtuisi. Ja jos ei mahtuisi, ainakin itkisi ja mahtuisi. Ei siinä mitään, hyvin hän sai sinne ängettyä itsensä. Hän valutti hieman tulta suustaan makuupaikkansa alle mukavuuden lisäämiseksi. Hän asettui kyljelleen, jalat koukkuun, siivet kiedottuna kehonsa ympärille, yrittäen nukahtaa. Ulkona jyrisi ja salamoi. Pian Make kuuli vierestään alapuolelta pinetä vikitystä. Hän raotti vasenta silmäänsä. Suurisilmäinen, pieni nisäkäsrahi katseli häntä anovasti. Make käänsi molempien silmiensä katseen siihen. Rahi katseli Makea hurmaavilla silmillään jonkni aikaa kunnes Make poimi sen eturaajallaan maasta. Ja puraisi sen pään irti, maiskutellen sitä hetken. Puan hän kuitenkin sylkäisi sen ulos päästäen melko häiritsevän ilmeen ja epämieltyneisyyttä kuvaavan äännähdyksen. Maistuu pahalta… Jäänteet hän heitti ulos sateeseen. Takaisin nukkumisyritykseen…

    Aamu sarasti. Make heräsi oudon linnun pitämään ääneen. Ääni oli rasittava. Make ampui lintua tulipallolla. Palava linnunraato putosi metsään. Make asteli lammikon luo, päivien lentomatkan jälkeen vesi oli poikaa. Vedessä ui myös kaloja, jotka tosin olivat liian vikkeliä hänen kidalleen. Tämä paikka kuitenkin oli mukavan viihtyisä (kunhan linnut vain pysyvät poissa), tänne hän jäisi. Tämä olisi hänen oma reviirinsä.

    Illemmalla, aiemmin alas ampumaansa lintua syödessään hän huomasi pienen, vihreän olennon astelevan hänen mailleen. Make tunnisti olennon ruumiinrakenteen. Se oli yksi niitä pieniä olentoja, joita hän oli ennen auttanut aina kun mahdollista, mutta hänen muutoksensa jälkeen ne kaikki olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Make seurasi olennon touhuja hämärästä kolostaan rauhattomana. Olento otti käteensä kepin, josta roikkui jotain, paiskaten sen veteen. Make katseli häiriintyneenä, kuinka tuo olento kehtasi roskata hänen lammikkoaan? Pieni hetki kului, kun olento nosti keppinsä vedestä, kala mukanaan. Tämä alkoi olla jo liikaa Makelle. Hänen kalojaan ei vohkittaisi ilman seurauksia. Make lähti syöksyyn. Olento ei ehtinyt paljon reagoida, ennen kuin löysi itsensä painettuna selkä kiveä vasen, Maken sormet kurkullaan. Make tuijotti olentoa raivoissaan. Hänen riistansa varastaminen oli vakava asia. Make avasi kitaansa. Hänen olisi tehnyt mieli puraista olentoa naamaan. Jostain syystä hän kuitenkin epäröi. Ihan kui nvanhasta tottumuksesta hän ei voisi vahingoittaa tuon pienen rodun edustajia. Make teki siirtonsa. Hän karjaisi kovaa päin olennon naamaa, valuttaen vähän sylkeään tämän päälle. Toimenpiteen jälkeen hän pästi olennosta irti. Ei tapahtunut mitään. Olento vain seisoi hiljaa paikallan. Make päästi vielä sähisevän äänen. Olento pinkoi pakoon maantiekiitäjämäisesti jättäen taakseen paksun pölypilven. make poimi olennon varastaman kalan maasta hampaisiinsa, vieden sen mukanaan koloonsa. Minun kala…

    Rauhaa ei kuitenkaan jälleenkään kestänyt kauaa. Sama olento palasi takaisin hänen alueelleen. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut yksin. Sen mukana oli pidempi, vihreän lisäksi kultaisia sävyjä omaava olento. Se pieni olento viittoi maken koloa päin, jolloin pidempi olento alkoi lähestyä koloa. Make päätti ajaa myös tuon toisen tunkeilijan matkoihinsa. Make syöksyi ulos kolostaan olentoa päin, odottamatta kuitenkaan raivokasta vastahyökkäystä…

    Maken muistelot keskeytyivät ukkosen jyrinään, mikä sai hänet hätkähtämään. Oli ilmeisesti viisasta siirtyä sisätiloihin…

    [spoil]Eipä ollut hahmolleni juuri muutakaan käyttöä…[/spoil]

    Gaggulabion vartiolinnakkeen lähellä oleva teltta

    Gaggulabion lähettiläsSkakdi astui teltan ovesta sisään. ”Hei, sinä, minulla on viesti Gaggulabiolta”, Skakdi ärisi. Matalan pöydän edessä, selin sisäänkäyntiä päin oleva tummahaarniskainen hahmo käänsi päätään luoden katsekontaktin Skakdin kanssa. Tuo hetki tosin oli Skakdille melko hämmentävä. Tämän ilme vääny sellaiseksi, että se vasta yhtäaikasita hämmennystä ja pelkoa. Pöydän ääressä istuva hahmo lopetti uusimman proteesivälineensä asetti kasvomaskinsa takaisin päähänsä. ”Mitä asiaa?” ”Niin, oh, eeh, Gaggulabio halusi kysyä, milloin lähdet suorittamaan tehtävää”, Skakdi kysyi hermostuneena ja änkyttäen. Palkkasoturi asteli Skakdin viereen, tuottaen tätä kasvomaskinsa silmäraon lävitse, ”Heti.” Skakdi nyökkäsi. Samassa hahmo kuitenkin tarttui Skakdilähettilästä kurkusta. Vaikka kasvomaskin silmäraosta ei juuri näkynyt, pystyi Skakdi näkemään hahmon tuijottavan häntä melko murhaavalla katseella. ”Et sitten kerro kenellekään mitä näit. Ja olettele koputtamaan”, hahmo sanoi hiljaisesti ja tiukasti, päästäen uhrinsa irti, joka valahtu lattialle. Palkkasoturi käveli teltan oviaukosta ulos.

  • Operaatio Beeta osa 19: Turaga Herra

    Xia, Mustan Käden komentokammio

    Mission time: 01 hours and 03 minutes.

    Killjoy tunsi olevansa taas elossa. Kaksikymmentä vahkia marssi hänen perässään sysimustia käytäviä pitkin. Hän oli saapunut tukikohtaan. Aizen ja Saraji olivat johdattaneet hänet maan alla sijainneeseen Black Handin tukikohtaan. Tukikohtaan, jota ei pitänyt olla olemassa.

    Marssi jatkui. Huoneiden ovet vilisivät ohi, kun Kenraali oli päässyt taas komentamaan hänelle kuuluvia joukkojaan.

    Jos vahkikaksikko puhui totta, olisi Herra, Mustan Käden perustaja yhä hengissä ja tässä salaisessa tukikohdassa. Sinne Killjoy nytkin marssi. Aizen ja Saraji olivat myöntäneet Killjoyn komentoon kahdenkymmenen vahkin joukkion. Tämä joukkio oli hoitanut muurien päällä olleet metsästäjien puolustukset.

    Nyt nämä vahkit marssivat jälleen. Vahkit, joiden piti olla piilossa, mutta osa niistä oli täällä, paikassa, jossa Killjoy tulisi päättämään vuosia kestäneen piinansa. Keraaminen lattia kolisi joukon marssiessa tasatahtiin. Killjoyn mieli oli verkeämpi kuin aikoihin, hän muisti jälleen Metru Nuin ajat, jolloin tämä oli hänen työtään. Komentaa joukkoja kohti taistelua, marssia eturintamassa kohti ylivoimaista vastustajaa, voittaen joka kerta, tai ainakin melkein.

    Ovi oli nyt aivan heidän edessään. Killjoy viittoili vahkit pysähtymään ja astui yksin ovesta sisään. Siellä häntä kuitenkin odotti raju shokki.

    Herra oli ennen pitkä ja vahva maan toa, mutta se mitä hänestä oli jäljellä oli vain pieni heppoinen turaga. Turaga astui pimeydestä Killjoyn eteen ja naulitsi palavan katseensa häneen.

    ”Kenraali, olet vihdoin palannut.”

    ”Herra, olen pahoillani, että minulla kesti näin kauan. Minä en… en tiennyt, että olitte edelleen elossa…”, Killjoy mutisi.

    ”Kaikki tekevät virheitä Kenraali. Minulla kävi tuuri, pääsin palavasta linnoituksesta ulos, mutta kamppaillessani menetin kaikki voimani ja minusta tuli… tällainen”, Turaga sanoi kalistellen lattiaa samalla sauvallaan.

    Pieni toivonkipinä syttyi Killjoyn sisällä, hän avasi suunsa kysyäkseen kysymyksen, jota ei ollut koskaan uskonut kysyvänsä: ”Onko hän elossa? Selvisikö hänkin?”

    Turaga pudisti päätään murheellisena.

    ”Minun lienee aika kertoa sinulle jotain.”

  • Trooppinen saari: Jokidelfiini

    Trooppinen saari, sademetsä

    MOLSKIS.

    Ämkoo laskeutui saaren halki virtaavan joen äärimmäisen sameaan veteen. Hän menetti täysin käsityksensä pinnan suunnasta, ja pyöri häkeltyneenä ympäriinsä. Lisäksi käden puuttuminen teki uimisesta oikeastaan mahdotonta, joten paniikkiin olisi ollut hyväkin syy.

    Vihreä sankari kuitenkin pysyi tyynenä. Joessa vastaan uikin pian kalanomainen olento, joka työnsi kuononsa Ämkoon ruumiin alle, ja auttoi tämän pintaan. Ilman toa katsahti, minkämoinen olento oli pelastanut hänet hukkumiselta. Ja silloin paniikki alkoi.

    Snowman kuuli kammottavaa huutoa jostain etuvasemmalta. Hän oli erottavinaan kiljunnan joukosta sanoja ’HYYYYYIIIIIII’, ’VIEKÄÄ SE POIIIIS’ ja ’SE ON RUMA TAPATAPATAPA’. Lisäksi hän tunnisti äänen Ämkoon omaksi.

    Lumiukon ei oikeastaan olisi lainkaan tehnyt mieli nähdä olioa, joka sai itse urhean Ämkoon päästämään moisia huutoja, mutta tapiiri viiletti äänen suunnalle.

    WROOOOOOOOOOOOOOOOMMMM, huusivat Nazorakien kulkupelien moottorit. Tai tankin tapauksessa WRRRROOOOtsuhhhh, mutta se olikin poikkeus, muut ajoneuvot kun eivät olleet vajonneet mutaan. Moottoreiden ärjynnän yli torakat huusivat toisilleen epämääräisiä komentoja. Kukaan ei oikeastaan kuullut mitään, mutta se estänyt virkainoisia upseereita.

    Eräs torakka kaivoi esiin singon hullunkiilto lentäjänlasiensa takana. Se viritteli asettaan mönkijän takaosassa, toisen Nazorakin ajaessa, mutta laski nopeasti aseensa kuullessaan edestä Ämkoon huudon. Mikä ihme maailmassa aiheuttaisi moisen äänen?

    Snowman keikkui tapiirin kyydissä, ja pian huomasikin olevansa joen rannassa. Hän huomasi Ämkoon olevan jonkinmoisen vesirahin kyydissä.
    ”Mutta mistä tuo huuto johtui?” Snowie ihmetteli.
    ”En pidä jokidelfiineistä, okei?”

    [spoil]…anteeksi. Tämän koko osan puolesta.[/spoil]

  • Viimeinen Vartija ja koti-ikävä

    Guardianin huone

    Guardian istui pedillään ja tarkasteli kivääriään. Se oli jälleen yhdessä osassa, mutta Kapura ei ollut valehdellut. Tämä hätäisesti yhteen sulatettu kivääriä hienovaraisesti muistuttava metallimöykky oli niin käsittämättömän ruma, että Guardianin teki melkein mieli hypätä veneeseen ja käydä pyytämässä etelän jättiläismustekalalta anteeksi.

    Guardian asetti kiväärin huoneensa pöydälle. Se oli ruma ja ei todennäköisesti toimisi kovin hyvin, mutta ainakin ase kestäisi Zakazille asti. Siellä asui tämän maailman ainoa elävä mekaanikko, joka tunsi Vartija-aseet.

    Guardian katsoi ikkunasta ulos. Eilisen sateet olivat ohi, mutta päivä oli vielä pilvinen. Venettä valmisteltiin jo satamassa ja pian olisi aika lähteä Zakazille.
    Tawa oli moneen kertaan kehottanut Guardiania ottamaan jonkun mukaan turvaksi. Guardian ei ollut aivan varma, pitäisikö hänen kuunnella ohjetta. Ne harvat klaanilaiset, jotka tunsivat Zakazin eivät halunneet palata sinne enää koskaan. Klaanilaiset, jotka suostuisivat tulemaan mukaan eivät olisi valmiita siihen. Linnoitus tarvisi myös tällä hetkellä kaiken mahdollisen tuen, sillä Guardianin lähdettyä Tawa jäisi ainoaksi johtajaksi. Ämkoohon ei saatu yhteyttä ja Visokki oli kadonnut jonnekin yön tapahtumien jälkeen.
    Guardian mietti hetken. Jonkinlainen kaava oli muodostumassa. Ehkä joku halusi koko johtoryhmän pois pelistä?

    Siinä tapauksessa joku on onnistunut jo puoliksi, Guardian mietti. Hän nosti pöydältä pienen lasin, joka oli täynnä läpinäkyvää nestettä. Guardian joi lasin tyhjäksi nopealla kulauksella ja tunsi piristävän voiman virtaavan kehoonsa.
    Tänä yönä nukuttaisiin huonosti.

    Guardian katsoi alaspäin. Hän avasi nyrkkiin puristetun kätensä. Kiikarisilmä oli nyrkin sisällä. Sen kiiltävästä linssistä sininen Skakdi näki heijastuksen omista kasvoistaan.
    Arpi siinä kohtaa, missä vasen silmä oli ollut ei ollut kadonnut mihinkään. Guardian oli jo oppinut hyväksymään asian. Hän kiinnitti mekaanisen korvikkeen takaisin paikoilleen ja nousi sängyltään.

    Oli aika lähteä. Mahdollisimman pian, että kukaan ei huomaisi. Parasta olisi, että mahdollisimman harva tietäisi Guardianin katoamisesta. Petturi oli yhä liikkeellä jossain ja saattaisi vuotaa tiedon Klaanin johtajien vähäisyydestä. Linnakkeen turvatoimia oli tosin tiukennettu yön jälkeen.
    Se teki huomaamattomasta poistumisesta hieman vaikeampaa.

    Guardian katsoi vielä kerran erittäin rumaa ja epämuodostunutta kivääriään. Hän tarttui siihen ja nosti sen oikeaoppiseen tähtäysasentoon. Ehkä se ei olisi Zakaz-matkalla mukana vain odottamassa korjausta. Ehkä Kapura oli saanut kammiot ja mekanismin toimimaan taas. Vartija-kiväärien korjaaminen ei ollut kuulemma kovin vaikeaa.

    Guardian avasi kiväärin takaosan ja työnsi sisään yhden huoneen kirjahyllyllä lojuvista plasmalippaista. Hän käänsi tähtäyksensä kohti ikkunaa, joka oli jo valmiiksi auki. Guardian tarkisti vielä lämpökatseellaan Klaanin pihan, että ei osuisi taas siihen Matoraniin, joka korjasi kattoja.
    Tarkistettuaan ammuksen reitin Guardian veti liipaisimesta.

    Bio-Klaani, siivousryhmän ei-niin-salainen päämaja

    Ruskea jaloa Mahikia käyttävä Matoran istui pöytänsä ääressä väsyneenä, mutta tylsistyneenä. Siivousryhmä oli saanut yli vuorokauden takaisen hyökkäyksen aikana aivan tarpeeksi tehtävää. Kukaan ei ollut erityisemmin nauttinut ruumiiden keräämisestä. Toisaalta kovin moni ruumiista ei ollut onneksi hajonnut kappaleiksi.
    Nyt tämä Po-Matoran oli ainoa Klaanin siivoojista, joka ei ollut hermolomalla.

    Po-Matoran nosti jalkansa pöydälle. Juuri silloin pöydällä lojuva kommunikaattori pirisi kovaäänisesti. Matoran melkein kaatui tuolillaan.

    ”…hallooo?” Po-Matoran vastasi epäröiden. ”Jotain siivottavaa?”
    ”Kyllä”, sanoi matala ääni linjan toisessa päässä. Po-Matoran tunnisti sen pian Guardianiksi, yhdeksi Klaanin johtajista.
    Po-Matoran suoristi selkänsä huomaamattaan.
    ”Miten voin palvella teitä, sir?”

    Guardian yski hieman linjan toisessa päässä. ”Haluaisin, että siivoatte huoneeni?”

    Matoran nielaisi hieman. ”Pahoittelen, mutta aika moni meistä on lomalla, joten siivouksessa saattaa kestää aika kauan…”
    ”Ei haittaa”, Guardian keskeytti. ”Poistuin pienelle matkalle, joten en tarvitse huonettani hetkeen.”
    Matoran nyökytteli.
    ”Tätä ei sitten levitellä”, Guardian lisäsi.

    ”Ei ei ei”, Matoran sanoi tekopirteästi. ”Jos saan kysyä, minkälaisesta sotkusta on kyse?”

    ”Tuhkaa”, Guardian sanoi. ”Testasin jotain. Älä kysy.”

    ”Selvä, eiköhän asia hoidu”, Po-Matoran vastasi. ”Kiitos kovasti ja kuulemiin!” Po-Matoran oli jo sulkemassa puhelua, mutta Guardian sanoi vielä jotain.
    ”Vielä yksi juttu.”

    ”…?”

    ”Tuo imuri.”

    ”Tietty. On minulla edes jotain hajua, miten siivotaan.”

    ”Tosi, tosi, iso imuri.”
    Silloin puhelu suljettiin äkillisesti.

    ”…”