Klaanon

Avainsana: Metorakk

  • Älä välitä

    Metsästysmaja
    Lehu-Metsä

    Gaggulabio heitti kolme kivistä noppaa. ”Kaksi kutosta”, Kenraali totesi. ”Taisit menettää Vartijasi.”

    ”Ei niin nopeasti”, Metorakk vastasi ja joi kirkkaasta kristallilasistaan. ”Vartija tappaa kuollessaan hyökänneen komentajasi.”

    ”Jep”, Labio vastasi ja tyhjensi linnakeruudun. ”Mutta minulla onkin reservi täällä.”

    Sininen skakdi otti pokerinaaman ja seurasi kiven skakdin siirtoa. Nektannin armeijoita symboloivat palaset marssivat halki etelä-Zakazin aavikon ja ottivat haltuunsa linnoituksen. Labio sytytti paksun sikarin, jonka haju etoi Metorakkia.

    ”Käytän kaloja”, Labion kakkosmies julisti ja siirsi rumankarmeiksi kaiverrettuja syväläisiä Keski-Järvestä pinnalle.

    ”Hmm”, Labio mutisi imiessään nikotiinia ja analysoidessaan pelikarttaa. ”Yrität saada minut rantaan.”

    ”Kuka tietää?” veden skakdi vastasi ja virnisti. Hänen hymynsä ei oikeastaan edes ollut niin tappava kuin mitä monella muulla lajitoverillaan. Hän kävi avaamassa puisen mökin ikkunan ja antoi öisen syystuulen virrata sisään tupakansavun päälle.

    ”En hylkää vartijalinnoitusta. Otan kakkosarmeijani sen sijaan tähän”, Labio siirsi piikikkäitä Nektann-palasia saaren länsiosissa.

    Metorakk katseli lautaa seisaaltaan. Hän nojasi pöydän reunaan ja mietti tilannetta. Etelän joukot olivat hajallaan ympäri kallioita.

    Hän siirsi syväläisyksikköjään länteen.

    Labio lähti niitä vastaan toisella armeijallaan. Ne marssivat yhä etelämmäs ja etelämmäs psykologisessa taistelussa kalaisia meriyksiköitä vastaan.

    Metorakk siirsi luoteeseen, kohti rantaa.

    Labio katsoi lautaa hetken.

    ”Jumalauta, Meto”, hän totesi ja korkkasi rommipullon.

    ”Sinun siirtosi, Labio”, Metorakk virnisti.

    Kenraali mietti tilannetta. Syväläiset pääsisivät nopeammin Nektannin linnakkeeseen kuin hän saisi sinne etelään marssittamansa sotilaat. Ja jos syväläiset saisivat sen haltuunsa, hän ei välttämättä saisi sitä enää takaisin vara-armeijallaan. Ja jos pääarmeija lähtisi Vartija-linnoituksesta, etelän kapinalliset saattaisivat ottaa sen takaisin.

    Hän päätti valloittaa etelän pääjoukoillaan ennen kuin Metorakk ehtisi ottaa hänen puolustamattoman pohjoisensa, ja jakoi Vartija-linnakkeen varuskunnan kolmeen osaan. Kaksi niistä lähti etenemään kohti etelän satamia.

    Metorakkin syväläiset aloittivat pohjoisen polttamisen. Se oli jotakin, mistä hänellä oli kokemusta.

    Labio hyökkäsi etelän minimaalisten joukkojen kimppuun. Noppa ei ollut hänen puolellaan, sillä sissiorjat verottivat hänen joukkojaan ankarasti.

    Nektannin linnoitus joutui syväläisten piirittämäksi. Se romahti seuraavalla vuorolla.

    Labion vara-armeija eteni tasaisesti kohti pohjoista. Mutta se ei koskaan tullut.

    Metorakk kokosi yhteen etelän joukkojaan ja antoi Nektannin sinisen vieriä alueilleen. Hän menetti tasaisesti alueitaan, ja hetken Gaggulabio näki tilanteen tasoittuvan.

    Sitten Metorakk hyökkäsi kapinallisista ja aavikkosisseistä kootulla joukollaan Vartija-linnakkeeseen, jonka pienikokoiseksi jätetty puolustusjoukko kaatui pian.

    ”Skarrar”, Labio murahti ja tiesi hävinneensä. ”Hyvä peli”, hän sanoi ja otti rommia.

    ”Ihan hyvä, ettei sinulla ole koko sotaa johdossasi”, sininen skakdi hymähti. ”Laittaisit kaiken hyökkäämään ja sillä välin Klaanin ussalit koukkaisivat taaksesi.”

    ”No, onneksi ötököillä on sota-akatemiansa näiden asioiden opiskeluun. Meidän piti opiskella kokeilemalla.”

    ”Kokeilemisesta puheen ollen”, sininen skakdi, joka kaivoi puukaapista vesikannua, aloitti. ”Huomenna on taas se päivä.”

    Kenraali hörähti. ”Sinä ja perinteesi. Tiedätkö jo, minne menet?”

    Metorakk nyökkäsi ja joi.

    ”Auringonnousuun on vielä tunteja. Eiköhän käydä saunomassa”, Labio ehdotti.

    Metsästysmaja oli ollut joskus klaanilaisten käytössä. Skakdien tullessa sinne sieltä oli löytynyt kaikenlaisia hämäriä asioita, kuten kuvia Biolinnakkeen visorak-johtajasta ja tynnyrillinen sieniä. Joissakin vihkoissa oli ollut jollakin taikakielellä kirjoitettuja matemaattisia kirouksia, jotka skakdit olivat polttaneet välittömästi. Muuten metsästysmaja oli vallan mainio paikka viettää aikaa. Kenraalikin kaipasi rauhaa erossa Nazorak-pesän sotilaallisesta hälinästä.

    Sauna, joka talon yhteyteen oli rakennettu, oli mukava puulämmitteinen hirsisauna. Ei mikään typerä plasma- tai ionisauna, joita esimerkiksi Metru Nuilla ja Xialla näki, mutta ihan kunnon puusauna. Kaksi skakdijoukon korkeinta kävivät pilkkomassa puita ja kantoivat vettä paikalle. Eikä aikaakaan, kun kaksi ammattisotilasta istui kuuman saunan ylälauteella nauttimassa poltteesta ja kosteudesta.

    ”Tämä paikka on kyllä loistava”, Gaggulabio totesi ja nojasi pitkälle taaksepäin. Se oli lyhyen harjan tarjoama luksus, jota kaikki skakdit eivät voineet tehdä. Metorakk nyökkäili ja heitti vettä kiukaalle.

    ”Olen vähän harkinnut, että jäisin tänne vähäksi aikaa, kunhan ötökät ovat jyränneet ussalit. Hieno saari – mukavan lämmin ja vihreä”, Labio jatkoi.

    ”Minusta tuntuu, että nazorakit pilaavat tämän saaren, kun voittavat”, Metorakk vastasi nauttiessaan löylystä silmät kiinni.

    ”Mniin”, Labio murahti ja ajatteli ärsyttävän kaikkitietävää nollanollaykköstä. ”Nazot kai yrittivät jotain maanmuokkausta tuolla itäosissa. Kajanahi, tai joku sen alueen nimi on. Ne tekivät siitä ihan skarrararin masentavaa seutua.”

    ”Se paikka on kyllä kuin Zakaz mustavalkoisena”, Metorakk vastasi.

    ”Jep. Toivottavasti ötökät eivät suunnittele samaa koko saarelle.”

    ”Vaikkeivät ne tekisi sitä, ne pilaisivat tämän kuitenkin. Rautasiiven tykistökeskitys loi kraaterin, johon voisi mahduttaa pienen syväläisyhteiskunnan.”

    ”Irnakkin superlaiva”, Labio tuhahti. ”Nazojen tapa sotia on niin epäsopiva meikäläisille.”

    ”Se tuntuu silti toimivan. Torakat etenevät päivä päivältä. Hitaasti, mutta varmasti.”

    ”Vähän sääli, ettei sota toimi siisteyden – skararar, miehekkyyden – perusteella. Zer-Korin taistelukin oli oikeasti paljon laimeampi kuin se elokuva”, Labio mutisi hörppiessään saunarommiaan.

    ”No se Mihelbaykkin elokuva on jo itsessään aika laimea. Tarkoitan, räjähdykset eivät edes levitä verta kaikkialle? Päähenkilöt ovat käytännössä kuolemattomia. En pidä sen epärealismista.” Metorakk heitti löylyä pisteeksi lausunnolleen.

    ”Mihelbaykkin elokuvat ovat sellaista hienoa viihdettä, jossa voi vain lakata ajattelemasta ja nauttia räjähdyksistä, naisista ja moottoripyöristä”, kenraali puolustautui. ”Ei niissä pidäkään olla mitään syvällisempää.”

    ”Kyllä kaikki oikeat elokuvat ovat Quentarin tekemiä – niissä on väkivaltaa, realismia ja ajattelua”, Metorakk kommentoi. ”Kaikkea sopivassa auhteessa.”

    ”No ne ovat kyllä hyviä myös”, Labio vastasi ja joi. ”Oletko nähnyt sen uusinta? Sitä yhtä, mikä kertoo Irnakkin enkeleistä sodassa?”

    ”Minulla on ollut sota sodittavana” toinen vastasi. Kenraali hörähti nauramaan. ”Mutta katsotaan se, kun olemme voittaneet tämän.”

    ”Pullo sille”, Labio julisti ja kohotti rommipullonsa.

    “Pullo sille”, kenraali Warrek julisti ja kohotti rommipullonsa. Skakdit nauroivat ja lauloivat. Suuri puinen sali oli valaistu lämpimästi.

    “Pullo kenraalille!” yksi skakdeista komentajan pöydässä hurrasi. Ja niin etelän armeijan eliitti juhli.

    He olivat valmistautumassa kuolemaan, nuori skakdi ajatteli synkeänä jossakin salin nurkassa. Kuolemaan Nektannin rautavaunuja ja teräshirviöitä vastaan. Vaikka sali oli täynnä – siellä oli kirjaimellisesti enemmän skakdeja, kuin mitä hän oli koko elämänsä aikana aikaisemmin tuntunut – hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan.

    Kaikki ne skakdit olivat julistaneet pulisongikkaan salaman skakdin – nuoren, säihkyvän ja karismaattisen idolinsa – johtajakseen. Hänestä oli tehty heidän symbolinsa. Vapautuksen symboli. Aivan kuin Vartijatkin. Kun pieni veden skakdi katseli suurta kenraalia kaukaa, hän saattoi kyllä nähdä, miksi. Oli kuin Warrek olisi siunattu kaikella maailman itsevarmuudella ja tahdolla, jolla hän ei ollut.

    Sotilaiden revolverit ja kiväärit säihkyivät lyhtyjen valossa. Nuoren veden skakdin ase tuijotti omistajaansa syyttävästi. Vaativasti. Skakdi ei halunnut sitä. Hän vain halusi takaisin maatilalleen hoitamaan vuohiaan. Takaisin Tenorakkin ja Meigrannan luo. Hän pyöritteli oluttuoppiaan ja maisteli kitkerää juomaa varovaisesti. Sota teki jopa oluesta ankeaa, hän ajatteli masentuneena. Hän antaisi mitä tahansa saadakseen asiat ennalleen.

    Mutta se ei ollut enää mahdollista. Hän oli matkallaan Warrekin sotaleiriin nähnyt, miten kaikki tuttu ja turvallinen paloi tuhkaksi, ja jätti vain hiekkaa. Hänellä ei ollut mitään toivoa, ei mitään elämäniloa. Oikeastaan hän vain odotti taistelun alkamista. Ainakin kaikelle tulisi loppu.

    Yö oli tuskaa. Monet juhlivat, monet iloitsivat. Hänen kaltaisensa vain yrittivät nukkua jossakin salin kulmissa. Kaikki nauru ja puheensolina vain saivat hänet tuntemaan itsensä yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi.

    Aamu oli kitkerä. Aurinko pysyi kauan pölypilvien takana. He kerääntyivät ulos, lähtivät marssimaan. Metorakkin kivääri – Vartija-kiväärin näköiseksi tyylitelty zamor-ase – painoi nuorukaista alas. Hänellä oli päällään tomunharmaa haarniska sekä hiertävät taisteluhenkselit, jotka oli tehty köydestä ja pärekoteloista. Niissä olivat hänen viisikymmentä ammustaan sekä veitsi.

    Ne olivat hänen elämänsä arvo.


    Metsästysmaja

    Skakdi nousi ylös rauhaisasta unestaan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun skakdi puolenpäivän aikaan heräsi. Se oli tärkeä päivä.

    Hän kömpi kovia kokeneesta makuupussistaan pyyhkien unta silmistään. Hänen sininen, terävä harjansa muljahteli ikävästi hänen noustessaan. Skakdi suki sen pystyyn ja pesi kasvonsa vesiastiassa mökin pöydällä. Hän harjasi hampaansa kiiltäviksi ja hyräili zakazlaisia pop-biisejä ajalta ennen sotaa. Hänen mielialansa oli erinomainen.

    Metorakk puki päällensä nazorakien teknologialla viritellyn haarniskansa ja asetti teräksisen kypärän päähänsä. Hän hymyili likaiselle peilille ja virkisti itseään vesilasillisella. Hän tarkisti vuoristomaisemia kuvaavasta kalenteristaan päivän. Hän päätti olla herättämättä Labiota, joka varmaankin poti ankaraa krapulaa sänkynsä pohjalla. Saunailta oli venynyt.

    Skakdi avasi puisen asekaapin ja työnsi veitsensä reisiremmeihinsä. Sitten hän asetti piikkimoukarinsa kotelossaan roikkumaan hänen vyölleen, ja tasapainotti sen asettamalla toiselle lanteelleen zamor-pistoolin lippaineen sekä rivin kranaatteja. Mustalumen valkean miekan hän pujotti vyölleen. Viimeisenä hän otti peltirasiasta ketjun, jossa roikkui yksi, kauniiksi valkoiseksi pisaraksi hiottu hammas. Sen hän oli saanut ensimmäisellä kerrallaan, ja oli pitänyt sitä uskollisesti mukana jokavuotisessa perinteessään.

    ”Labio, lähden nyt. Hyvää jatkoa!” skakdi huusi ovensuussa.

    ”Äbd”, hän kuuli väsyneen vastauksen naapurihuoneesta.

    Aurinko paistoi Metorakkin hypätessä oman moottoripyöränsä selkään. Se oli Benzekk-pyörä, mallia Cordak 5. Moottori kirjaimellisesti räjähti käyntiin Metorakkin polkaistessa sen käyntiin.

    Lehu-metsä ei ollut parasta maastoa moottoripyöräil- ei tässä ketään huijata, kaikki oli parasta maastoa moottoripyöräilyyn. Metorakk kiisi yli kantojen ja mättäiden, väistellen puita ja kiviä suurilla nopeuksilla. Tuore metsäilma oli raikasta ja rentouttavaa. Toisin kuin valtaosa skakdeista, sininen leukarakk ei nauttinut erityisesti bensan ja öljyn tuoksusta. Mutta se ei vienyt nautintoa kiitämisestä halki tiheikköjen.

    Skakdi-leiri ilmestyi näkyviin puiden lomasta. Se oli mukavaksi telttakyläksi kehittynyt asutuskeskus, jossa asui lähes vakituisesti puolisensataa skakdia syvällä Lehu-metsän siimeksessä. Rivit moottoripyöriä odottivat aukiolla leirin ulkopuolella. Metorakk pysäköi sarvin ja terin koristellun ajokkinsa pyörärivistöön ja marssi kohti leirinuotiota, jonka ympärillä skakdit tekivät lounasta.

    Suhatt, skakdikomentajan oma lähetti, syöksyi jostakin Metorakkin luo. Moottoriöljyltä tuoksuva rautaskakdi näytti kiireelliseltä.

    ”V-viidakkosaaren pojat lähettivät juuri tiedon, että saivat pahasti turpaansa”, tyttö informoi. Metorakk pysähtyi.

    ”Huomenna, Suhatt. Minulla on täksi päiväksi ohjelmaa”, veden skakdi vastasi. Lähetti näytti erittäin yllättyneeltä siitä, ettei Xar-Nekkin teurastaja edes vilkaissut häntä murhaavasti. Hän luuli näkevänsä komentajansa ilmeessä jopa hyväntuulisuutta.

    No, kaikilla oli huonoja päiviä, hän mietti jättäessään Metorakkin rauhaan.

    Alfa-skakdi asteli leirin keskelle. Tarjolla oli kahden loistavan kokki-skakdin kilpaa tekemää lounasta – toinen tarjoili karhumuhennosta ja toisella oli kahu-rommi-munakasta. Metorakk otti karhua lautasellisen ja istuutui joukkojensa keskelle syömään. Kaksi tuttua skakdia, Werekk ja Lauren vitsailivat selatessaan löytämäänsä Klaanilehden numeroa. Karhufilettä pilkkova Härmärr heitti rivon vitsin lehden kantta koristavasta salaman toasta, joka sai aikaan naurunremakan skakdien keskuudessa.

    Normaalisti hän olisi saattanut puuttua vastustajien halventamiseen, sillä se osoitti vain heikkoutta, mutta hän ei viitsinyt pilata loistavaa aamua sotilaallisuudella. Hän tiesi, että kaikki nuotion skakdit vaikka kuolisivat hänen määräyksestään, jos hän niin haluaisi. Lisäksi, karhumuhennos oli loistavaa ja olihan se zakazlainen ystävänpäiväkin. Kohta pitäisi tosin lähteä liikkeelle, sillä juhlapaikkaan oli runsaasti matkaa.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=SCrCmlrmHqg]

    Tie oli kova ja etelän kuivuudessa halkeillut. Pellot olivat vielä hetken vehreitä, mutta mitä kauemmas armeija kulki, sitä kuolleemmaksi ruohoaavat muuttuivat. Ja kun he kulkivat tarpeeksi pohjoiseen, myös sotilaita alkoi muuttua tavallista kuolleemmaksi. Ja se oli Metorakkin ensikohtaaminen mielettömän kuoleman kanssa.

    Mieletön kuolema tervehti häntä ystävällisesti. Plasma ja lyijy nostivat ilmaan patsaita maata ja tomua tuskanhuutojen ja korvatsärkevien järähdysten luodessa maailman ääniraidan.

    Metorakk tervehti mieletöntä kuolemaa ystävällisesti. Hänen kiväärinsä iskin puski ulos ruudinkatkua ja savua, joka pisti hänen silmiään.

    Metorakk ja mieletön kuolema kättelivät. Kuoleman käsi oli laiha ja kärsinyt. Heidän katseensa kohtasivat. Nuori skakdi aneli mieletöntä kuolemaa, loppua maailmasta jossa ei ollut hänelle mitään. Mutta mieletön kuolema ei antanut sitä. Mieletön kuolema puhui hänelle.

    “Älä välitä”, mieletön kuolema rohkaisi nuorta skakdia. Ääni oli kaukainen mutta niin lähellä hänen sydäntään. Kuin vanhan ystävän, joka ymmärsi häntä kaikkien muiden kääntäessä selkänsä.

    “En”, Metorakk nielaisi ja vastasi. “En välitä.”

    Ja silloin kaikki oli yhtäkkiä muuttunut niin paljon yksinkertaisemmaksi. Ei ollut enää yksinäisyyttä, ei mennyttä tai tulevaa. Ei ideoita tai aatteita. Ei kaipuuta.

    Oli vain liipasin.

    Skakdi katsoi taivaalle läpi taistelun savun. Läpi nousevan tomun, hiekan ja pölyn. Läpi haavojen, tuskan ja väsymyksen.

    Hän katsoi taivaalle ja ymmärsi sen.

    Nektannien plasma poltti ilmaa ja khiroksiiniraketit satoivat alas kentälle. Sotahuudot kaikuivat, ja raivokkaat rynnäköt puskettiin yhä uudelleen takaisin maahan, josta ne olivat nousseetkin.

    Hän ymmärsi, mistä elämässä on kyse. Ymmärsi kaikki ne valheet ja harhat. Ymmärsi kuoleman ja ymmärsi elämän.

    Mutta ajatusten sekunti on taistelun keskellä pieni ja mahdoton ylellisyys, jota ei kuolevaisille suoda. Skakdin rintaan iskeytyi tomun patsaiden läpi zamor-laukaus, ja loputon tuska repi hänen hermojaan. Eikä hän välittänyt.

    Ja skakdi kaatui maahan kivääriinsä kuin hukkuva tarrautuen.


    Bole-Koro

    Kylä oli sangen mukava, oli johtopäätös johon Ikneram oli päätynyt. Se oli pieni, puinen ja rauhallinen paikka Lehu-metsän etelälaidalla. Ei Bole-Koro ole koskaan ollut mikään suuri geopoliittinen vaikuttaja, skakdi oli oppinut, mutta se ansaitsi silti miellyttävät tulot kaupastaan ortonien kanssa.

    Se oli jo hänen ja Ilevhovin kolmas kauppareissu kylään. Turaga Derra oli miellyttävä vanha ukko, joka kehui aina kovasti heidän leivonnaisiaan. Juuri sillä hetkellä kyseinen vanhus maisteli Ikneramin rinkeleitä kylän suuressa hallissa. Ystävänpäiväjuhlat olivat käynnissä, ja kylän kuusikymmeninen väestö oli ahtautunut tanssimaan saliin. Matoran-bändi loihti ilmoille reippaita rytmejä rummuin ja torvin.

    Ikneramin tähdenmuotoiset aurinkolasit heijastivat kattoikkunoiden auringonvaloa, ja hänen kulmakarvansa kimaltelivat sateenkaaren väreissä. Hän jammaili viinitynnyrin päällä ja viihdytti matoraneja tempuilla tahtorakinluukepillään. Hänen vähäharjainen ystävänsä Ilevhov istuskeli sivummassa ja maisteli matoranien viinitarhojen antimia piraatti-Vartija selässään. Normaalisti niin apean skakdin oli pakko hymähdellä matoranien hilpeille tansseille.

    Turaga Derra kopautti puupöytää pari kertaa voimakkaasti pyytääkseen huomiota. Tanssi hiljeni musiikin kanssa hiljalleen, vaikka joku le-matoran jatkoi muita huomioimatta steppaustaan. Turagan edessä olevalla pöydällä oli tarjolla suuri valikoima erilaisia viljaisia herkkuja, joita skakdit olivat kylään myyneet. Bole-Koro oli saanut huomattavia alennuksia jo pari kertaa. Ikneram ei hennonnut pyytää liikaa pieneltä kylältä, joka suhtautui heihin – kahteen palkkasoturi-skakdiin – niin vieraanvaraisesti ja ystävällisesti.

    ”Krhm, Bole-Koron väki!” turaga aloitti kuuluvalla äänellä.

    ”Tiedän, että meillä on ollut usein kurjaa – on ollut raivoisia petoja ja huonoja vuosia. On ollut zyglakeja!” Derra kertoi. Muistot masensivat juhlaväkeä.

    ”Mutta sitten tulivat nämä herrasmiehet”, turaga osoitti gukonpääksi muotoillulla kepillään Ikenramia (ja Ilevhovia, jonka tämän toveri oli kiskonut pystyyn käytöstapojen nimissä). Tähtiaurinkolasipäinen skakdi kumarteli elegantisti matoranien aplodeille.

    ”Zyglakitkin katosivat lähimetsistä samoihin aikoihin, kuin nämä skakdit alkoivat myydä leivoksiaan tänne. Ruoka-ongelmamme katosivat, kun uhat metsistä poistuivat. Mata Nui siunatkoon ikuisesti Ikneä ja Ileä!”

    Ilevhov ei viitsinyt korjata. Olivathan skakdit tavallaan sen takana. He olivat kuitenkin metsästäneet paljon petoja Lehu-metsässä ruoaksi. Ja zyglakit, noh, ne olivat kaikki kuolleet. Ikneramista tuntui kuin toa-sankarista, joka pelastaa matorankyliä pahan ikeen alta. Toa-sankarilta, joka saa palkkansa verisen sisällissodan kenraalilta.

    ”Kiitos, kiitos, kiitos! Rakastamme tätä kylää!” Ilevhov huusi ja sai riemuisan vastauksen. Bändi aloitti jälleen soittamisen, ja tanssi lähti käyntiin.

    Sitten moottoripyörä ajoi oven läpi.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=dG5BjK4194A]

    Metorakk hyppäsi alas suuren pyöränsä selästä ja katsoi pelon laskeutuvan tanssisaliin. Muita skakdeja ilmestyi hänen sivuilleen tanssiaskelin. Moottoripyörät piirittivät taloa.

    ”Kauniit juhlat teillä täällä”, sininen skakdi hymyili. ”Olisi sääli, jos niille tapahtuisi jotakin.”

    Skakdi veti esiin zamor-pistoolinsa, ja tyhjensi sen lippaan orkesterin joukkoon. Alkoi kirkuna, paniikki, ja huuto. Iso skakdi ilmestyi takaovelle Metorakkin ja tämän toverien lähestyessä pitopöytää etuovelta. Osa matoraneista aseistautui urheasti kynttilänjaloilla ja keittiöveitsillä, joita tilasta löytyi.

    Gueherin skakdit hyökkäsivät nuoren ylikersantin kimppuun. Hän tunsi maan vavahtelun, miinojen räjähtelyn, rumputulen sykkeen. Hän tunsi, miten Xarr-Nekk vajosi kaaokseen Zaktanin Saksikäsien sulkiessa kaupungin rautaiseen pihtiotteeseensa. ”Warrek”, etelän soturit huusivat juostessaan alas korkealta mäeltä. Hiekka ja veri sekoittuivat sementiksi, joka toimi uuden vapauden perustana.

    Metorakk heitti ilmaan joukon kranaatteja ja räjähdysten jälkeen syöksyi pitkin huonetta käärmemäisellä ketteryydellä, lävistäen asioita hänen veitsillään. Muut skakdit vain estivät matoraneja pakenemasta. Huuto oli valtava. Lattia peittyi vereen – oli vaaleanvihreää verta le-matoraneista, oranssia po-matoraneista, sinistä bo-matoraneista, keltaista ga-matoraneista. Indigonsinisen skakdipäälikön teräksenharmaassa haarniskassa oli niitä kaikkia.

    Skakdista tuli paljon verta, kun sitä ammuttiin. Mutta pian kaupungintalon ja vanhan korttelin ahtaissa taisteluissa ylikersantti havaitsi, miten paljon nautinnollisempaa oli tehdä se paljaalla terällä – kuin syväläisorjat tai köyhät palkkasoturit, joilla ei ollut kivääriin varaa. Hänen upottaessaan käyrää teräänsä vastustajansa lapaluiden väliin hän tunsi voiman.

    Skakdi upotti kaksi veistään paenneen le-matoran -tanssijan silmiin ja tarttui toista matorania niskasta. Ga-Matoran pyristeli vastaan, kun skakdi repi eksohaarniskansa voimin matoranin selkärangan ja pään irti, pudottaen ruumiin maahan. Hän lävisti seuraavan matoranin vatsan metallisella selkärangalla.

    Keho oli haavoittuva. Keho oli heikko. Ja ylikersantti oli tajunnut sen. Hän tiesi, että keholla ei ollut merkitystä.

    Pieni matoran-joukko yritti hyökätä veitsin skakdin kimppuun, mutta tämä antoi valkoisen miekkansa heilahtaa ja katkoa joukon sormia. Yhdeltä hyökkääjistä hän potkaisi leuan kallon sisälle, ja toinen sai miekan polvensa läpi. Metorakk hymyili repiessään viimeiseltä irti raajoja.

    Vain tahdolla oli merkitystä. Tahdolla ja terävällä mielellä.

    Skakdikomentaja nappasi kauhusta ja hämmennyksestä paikallaan seisovan Ilevhovin kiväärin.

    ”Väärennös”, hän tuhahti katsottuaan sitä, ja ampui plasmalaukauksen kiväärin omistajan vatsaan. Maahan ammuttuna kaadunnutta skakdia mitenkään huomioimatta hän syöksyi kiinni seuraavaan matoraniin, jonka kurkkuun hän työnsi vale-Vartijan piipun. Liipasinta painaessaan matoranin alavartalo räjähti veriseksi mössöksi.

    Xarr-Nekkin kadut täyttyivät ruumiista etelän vapauttajien käydessään rakennukset läpi yksi kerrallaan, raastaen kaikki kaduille teurastettavaksi. Kaupungista tuli mahtava monumentti Nektannin valtaa vastaan. Vapauden ja tasa-arvon puolesta.

    Metorakk otti moukarinsa ja iski voimakkaalla pyöräytyksellä yhtä matorania niskaan. Hän havaitsi, miten ruumiidentäyteinen tanssilattia alkoi näyttää entistä vähemmän elämän merkkejä. Vanha turaga makasi pöydän takana ampumahaava olkapäässään.

    Mutta Metorakk tiesi, että se ei ollut monumentti. Ei katastrofi, ei kosto. Hän tiesi, että sillä ei ollut väliä.

    ”Hyvänen aika, nythän on juhlapäiväkin!” Turaga huusi pedolle, joka hyppäsi veristen leivonnaisten läpi tämän ylle.

    ”Aivan”, Metorakk hymyili ja upotti haarniskan ranneterän turagan kurkkuun. Hän nappasi yhden verisistä rinkeleistä ja maisteli sitä pyyhkiessään miekkaansa pöytäliinaan.

    Se kaupunki ei enää ollut. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä siellä oli tapahtunut.

    ”Sulkekaa ovet. Testataanpa sitä xian lelua näihin loppuihin”, Metorakk ohjeisti ja potkaisi polveaan pitelevää matorania. Hän asteli skakdeineen ulos rakennuksesta ja laittoi kuulosuojaimet päähänsä.

    Suuri moottoripyörän sivuvaunuun kytketty tutkalaite, jonka Labio oli saanut sopimuksestaan Punaisen Miehen kanssa, käynnistettiin. Normaalisti sähköjärjestelmät sammuttava humina voimistui ja voimistui Metorakkin pyörittäessä tehonappia. Hän kuuli, miten haavoittuneiden päät räjähtelivät värähtelystä sisällä talossa.

    ”Älä välitä”, Metorakk muisteli mielettömän kuoleman sanoja ensimmäisessä taistelussaan. ”En”, hän oli vastannut.

    ”Hyvää ystävänpäivää”, Metorakk hymähti.


    Ikneram syöksyi takaisin veren peittämään tupaan. Hänen aurinkolasinsa peittyivät kyyneleistä.

    ”Ilevhov”, hän näki ystävänsä ruumiin ja romahti polvilleen tämän viereen. ”Ei. Ei. Ei. Ilevhov, Ilevhov! Herää!” skakdi aneli, mutta vatsaan ammuttu skakdi, jonka aivot olivat räjähtäneet sähkömagneettisen säteilyn seurauksena, ei vastannut. Ei vastannut enää ikinä.

  • Vilkkuvalokooditsydeemi

    Lehu-metsä, saaren eteläosat

    Sekamaastoisen metsikön lukuisten puidet vielä lukuisimpien oksien varsilla oleilevat lehdet heiluivat vienosti hellän yötuulen syleilyssä. Osa lehdistä oli jo muuttunut kirkkaan keltaisiksi, osa syvän punaisiksi, osa oli yhä raikkaan vihertäviä, muu osa taas jossain siinä välissä.

    Öisen metsän ilma oli kostean raikas vienojen syyssateiden jäljiltä. Rapiasti arvioituna ehkä puolet koko näkökentän puukasvuston lehdistä oli jo tippunut puiden katveessa lepäämään maahan. Yhä useampi puiden lehti seurasi toista liikkuvan ilman halki maahan. Ennen pitkää kaikki seudun puut olisivat olleet kuin kynityt kynät.

    Talvi oli tulossa. Tiedä sitten oliko sillä jonkinlaista symbolista arvoa mihinkään…

    Luonto lepäsi yön hiljaisuudessa. Niin pienet kuin isommatkin metsän rahit uinuivat kotikoloissaan. Muutamat yön viekkaat saalistajat odottelivat kärsivällisesti pienten oksien suojissa mahdollisten arvaamattomien saaliseläinten yöjuoksentelun varalta. Osa luonnon mahtavista metsästäjistä taas tunkeutui töykeästi avuttomien saaliinsa kotikoloihin teurastaen nämä niille sijoilleen.

    Hiljaisuus rikkoutui. Rahinaa. Märän ruohikon ja sammalpeitteen litinää ja lätinää. Litsis. Lätsis. Lötsis. Ääni tuli pikku hiljaa lähemmäs.

    Panssaroidut jalkaterät astelivat vuorotellen maata pitkin. Niiden tumma väritys sonnustautui yöhön miltei täydellisesti. Kahden jalkaparin ja lievästi märän maan kontaktin synnyttämää konserttia säestivät kahdeksan taaempana kulkevaa jalkaparia. Pieni kivirapu oli hetkeksi erkaantunut omille teilleen metsästämään. Eksymisvaara vaikutti olevan vahvasti läsnä, mutta Amazua tiesi paremmin. Oli hän missä tahansa, pieni rahi tuntui aina löytävän tien hänen luokseen.

    Tumma palkkasoturi liikkui vetrein mutta varovaisin askelin pieni piraattipoppoo kantamuksineen kannoillaan.
    Amazua kantoi kädessään valokiveä sisällään kantavaa kahvallista lyhtyä. Lyhdyn sivut ja takaosa oli suljettu jotta kiven kaikki mahdollinen hehku suuntautuisi suoraan eteen.

    Huivipäinen Lyan oli harmissaan. Kosteiden puiden rungot ja oksat olivat ikävän liukkaita, minkä takia svengailu sai jäädä toiseen kertaan. Kapteeni kun oli kieltänyt kaiken pelleilyn mikä olisi voinut herättää liikaa huomiota. He kun olivat matkalla supersalaiseen paikkaan. Lehtimetsässä liihottamisesta puuttui muutenkin sama fiilis kuin viidakkopuiden liaanien varsilla virkistävän tuulen puhaltaessa hellästi koko vartalonseutua.

    Kiiltävän hopeinen Pakarinaama Kiro erottui ehkä liiankin paljon edukseen. Hänen matoraneille epätavallisen kova ulkokuorensa oli ennen lähtöä putsattu perusteellisesti lähinnä käsihiomakonetta ja putsausvahaa käyttäen. Sääli sinänsä, että Fe-matoranin rutiineihin ei kuulunut peseytyminen. Hän kun askarrellessaan sotkeutui kuitenkin koko ajan lisää, joten mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.

    Onu-matoran Gatta toikkaroi joukon keskellä epämääräisesti. Hän kirosi mielessään sitä kuinka he olivat lähteneet matkaan keskellä yötä, eikä hän ollut kokenut saaneensa nukuttua kunnolla. Ainoastaan metsän kosteahko ilma ja hänen kimpussaan häärivät öttiäiset pitivät hänet tolkuissaan. Hän vihasi pieniä härnääjähyönteisiä. Kyllä niillä kaikilla varmaan omat monimutkaiset lajinimensä oli, mutta hän itse kutsui niitä härnääjähyönteisiksi. Koska se kuulosti metkalta. Pienet joukossa pörräävät hyttyset olivat ikävä kyllä liian pieniä ammuttavaksi.

    Po-matoran Paku marssi näennäisen jämerästi eteenpäin. Häntä ei väsyttänyt pätkääkään. Hän oli aina valmiina mihin tahansa tehtävään. Olihan ‘valmistautunut’ sentään hänen neljäs nimensä, ‘äijämäisyyden’ edellä ja ‘kauhean kovan jätkän’ jälkeen.

    Jalkapuoli Tokka tuntui olevan ainoa joka oli aidosti hilpein mielin öisestä reippailusta. Olihan hän sentään innokas tutkimusmatkailija (tai ‘hutkimusmatkailija’ kuten Gatta asian ilmaisi). Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi päässyt todistamaan syksyn kauneutta. Merillä ja pääasiassa viidakkometsissä tai erämaassa tepastellessa tällaiset luonnon kauniin kierron ihmeet jäivät turhan usein väliin. Toisinaan hän oli miettinyt että asettuisi jonnekin aloilleen, mutta hänen vankkumaton uteliaisuutensa maailman ihmeisiin sai hänet aina seuraamaan muita pikkupiraatteja ties minne…

    Skakdien leiri oli pystytetty hyvin harkittuun ja piilossa pysyvään paikkaan. Näin syrjällä metsässä oli erittäin hankala liikkua kunnollisesti, saati sitten yrittää löytää mitään.

    Pensaiden siimeksessä kiikaroiva skakdisotilas huomasi lyhdyn valon. Likaisenvihreä skakdi poimi kiväärinsä tähdäten sen varovaisesti valoa kohti. Hänelle oli kerrottu että kenraali Gaggulabion värväämän mysteerimiehen oli tarkoitus ilmestyä tähän paikkaan, ei kannattanut ottaa mitään riskejä siitä etteikö vastassa olisi ollut myös nuuskimaan tullut vihollinen tai sitten eksynyt hölkkääjä. Mutta skakdi ei myöskään halunnut saada huutoja siitä että olisi yrittänyt hyökätä Labion toisen kakkosmiehen kimppuun. Hän päätti odottaa.

    Amazua pysähtyi. Matoranien jono purkaantui näiden alkaessa tiirailla ympärilleen miettien oliko tämä mahdollisesti se paikka. Amazua alkoi välkyttää lyhdyn valoa. Välillä pitkästi, välillä lyhyesti.
    Pusikossa lymyävä skakdisotilas tunnisti välkkeen skakdien merkkikoodiksi.

    Vartija näytti tunnistavan Amazuan joukon ja nosti kiväärinsä. “Sinä olet se Labion palkkasoturi?” skakdi hihkaisi noustessaan pensaikosta.

    “Kyllä”, Amazua vastasi jämerästi. Osa matoraneista oli säpsähtänyt näkyvämmin kuin kehtasi myöntää. “Pyytäisin että opastaisit meidät leiriinne.”

    “Menkää vaan suoraan tästä tuohon suuntaan”, skakdi huitoi kiväärillä taakseen tiheän kasvillisuuden suuntaan. “Ja mielellään suoraan. Muista suunnista leiriä ympäröi irnakkinhampaat ja syyhykaasumiinat. Ilmoitan että olette tulossa.” Yövartija katosi sivummalle näpertelemään jollakin piippailevalla laitteella.

    Amazua nyökkäsi, vaikka vartija sitä tuskin huomasi. Palkkasoturi alkoi liikkua skakdin viittomaan suuntaan matoranit kintereillään.
    “Mikä hemmetti on ‘irnakk’?” Gatta äimisteli hiljaa.
    “Kuulostaa joltain politiikolta…” Paku teorioi.

    Kolme skakdia istui leirinuotion ääressä nauttien tinakupeistaan jotain alkoholijuoman ja soijamaidon tapaista. Yksi skakdeista piti kädessään nyrkin kokoista kiveä. Hän paukutti sen otsaansa vasten. Kivi mureni pieniin palasiin. Skakdi sai osakseen taputuksia, vaikka taisi juuri menettää muutaman prosentin aivokapasiteetistaan. Pari skakdia torkkui maahan sonnustelluissa makuupusseissa, tukevimmille oksille ripustetuissa riippumadoissa tai teltoissa.

    Hereillä olevien skakdien huomio kiinnittyi leirin reunapuskien rahinaan. Amazua astui esiin sankkojen lehtitiheikköjen takaa. Skakdien ilme oli hieman mairea. Jaa, tuossa se nyt on… Eivät olleet ilmeisesti vielä unohtaneet Amazuan edellisessä kokouksessa ilmaisemia mielipiteitä.

    Joukko pikkumiehiä astui esiin Amazuan takaa. Pieni Onu-matoran läpsäisi pieniä öttiäisiä pois päältään kuiskutellen itsekseen mitä rikkaimpia inhotusta ilmaisevia adjektiiveja. Kasvillisuuden matoranin vienot avunpyynnöt kuuluivat jostain alhaalta.

    Skakdien ilmeet eivät olleet vakuuttuneita.
    “Hyvää iltaa”, Akakukasvoinen De-matoran lausui raikkaasti nostaen kohteliaasti silinterin päästään. Hetken epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen alkoi naurunremakka, johon tusina skakdia liittyi.
    “Älä välitä”, Paku asetti kätensä Argon olkapäälle. “Ei tällaisten kanssa mikään kapulakieli pelaa.” Po-matoran kääntyi skakdien suuntaan raikastaen kurkkuaan.

    “Turvat kiinni, mokomat nahkakäsilaukkujen syysmalliston halpistuotteet!! Tänne ei ole tultu hekottelemaan vaan tekemään töitä!!”
    Miltei kaikkien muiden matoranien ilmeet kääntyivät hätääntyneeseen ‘saakelin tollo’- ilmeeseen. Ainoastaan Lyan ja Gatta yhtyivät uhittelevilla naamoillaan Pakun sanoihin. Argo tunsi kiitollisuutta siitä että hänen ystävänsä oli valmis puolustamaan häntä, mutta tunsi että kovanaama oli mennyt hieman liian pitkälle…

    Jokaisen vielä hetki sitten hekotelleen skakdin reaktio oli muuttunut täysin. Osan ilme oli hölmistynyt, osan taas ilmaisi halua liiskata ruskea uhitteleva köntti, osan ilme taas vaihtui ensimmäisestä jälkimmäiseen. Nuotion ääressä konkkaronkkaa lähimpänä istunut skakdi irvisti raivokkaasti nousten ylös.

    Amazua vilkaisi jämeränä seisovaa Po-matorania. Hän oli yllättynyt että tämä oli onnistunut viettämään niinkin pitkän ajan saattamatta itseään lynkkausuhan alle…

    Tilanne kuitenkin hiljeni kuin seinään, kun Metorakkin sinihopea hahmo asteli tyypillisen tunteeton ilme kasvoillaan ulos suurimmasta teltasta. Koko leiri tuntui hiljenevän välittömästi.

    Amazua ja matoranit käänsivät päänsä skakdialipäällikön suuntaan. Tämän hopeisen likainen haarniska hehkui nuotion ja valokivien valossa. Haarniska oli täynnä teräviä muotoja ja tappavia teriä. Osaan panssareita oli näytetty sujauttaneen piiloon lukuisia pieniä teriä ja puukkoja. Koko skakdin olemus tuntui huutavan kuolemaa puukkomaista leukaa myöten.

    Melkoinen elvistelijä skeptinen Paku mietti itsekseen.

    Pian sinihopea skakdi seisoi aivan palkkasoturin ja matoranien edessä. Palkkasoturit tuijottivat toisiaan silmiin.

    “Amazua.” Metorakk totesi.
    “Metorakk.” Amazua sanoi.

    Skakdin kalkkean aneemiset kasvot ja yönmusta kasvomaski kohtasivat. Matoranit ja osa skakdeista seurasi hieman jännittyneinä johtajiensa välistä jännitettä. Tuntui hetken siltä kuin nämä olisivat käyneet keskenään ammatillisen tuttavallista keskustelua pelkästään katseillaan.

    “Tänne päin”, skakdi murahti ja kääntyi takaisin telttaansa kohti viitaten palkkasoturia mukaansa. “Jätä matoranisi johonkin, et tarvitse niitä nyt.”

    Skakdi kääntyi takaisin telttaansa päin.
    “Odottakaa tässä”, Amazua viittoi piraattipoppoota pysymään paikoillaan. Tummanpuhuva palkkasoturi seurasi sinistä skakdia tämän telttaan.
    Matoranjoukkio asettui aloilleen skakdien yhä huvittuneiden katseiden alla.

    “Ilmoitimme kenraalille heti kun saimme tiedon tulostanne.”
    “Hyvä. Kaikki etenee siis suunnitellusti.”
    Skakdipäällikkö ja palkkasoturi olivat istuuntuneet teltan sisätilan keskelle asetetun pöydän ääreen. Pöytä oli täynnä viilto- ja pistojälkiä. Skakdilla oli selkeästi ollut tylsää. Metorakk oli asettanut pöydälle käärityn kartan ja kaksi pientä kenttäradion tapaista aparaattia.

    “Sanoit, että kuulemma kaksi riittää.”
    “Kyllä”, Amazua totesi. Hän poimi härpäkkeet pöydältä.
    “Viritimme yhteydenpitolaitteet valmiiksi telttaasi. Oletan että selitit lemmikeillesi mahdollisimman tarkasti että mistä tässä on oikein kysymys”, skakdi murjaisi skeptisenä.
    “Tein heille selväksi kaiken mitä heidän tarvitsee tietää” Amazua vakuutti.
    Sinihopean skakdin suupieli kääntyi hieman kyseenalaistavaan virneeseen. “Et siis tainnut mainita siitä miten heidän työnsä on käytännössä saattaa koko linnakkeen porukka teuraaksi?”

    “Kehoitan hillitsemään verenhimoasi. Tiedustelu ja sabotaasi ovat kuitenkin pääasialliset prioriteettimme.”
    Palkkasoturin sanat saivat Metorakkin nostamaan silmäkulmaansa. Hän ei ollut missään vaiheessa ollut erityisen vaikuttunut tämän uuden palkkasoturitulokkaan moraalikäsityksestä.

    “En tiedä miten teet sen, Kenraali Gaggulabio on kummallisen luottavainen sinun ja niiden lilliputtien suhteen. Kai tajuat, että jos tämä operaatio epäonnistuu, lemmikkiesi ja ennen kaikkea sinun maineesi sekä hyvällä lykyllä pääsi saattavat olla vaakalaudalla.”
    Palkkasoturi naputteli pöytää pari kertaa. “Tällaisina aikoina kannattaa käyttää pienimmätkin oljenkorret”, Amazua selitti rauhalliseen sävyynsä.
    “Arvoisa kenraalimme onneksi tajuaa sen. Ja sitä paitsi, mitä voisimme hävitä? Pieni joukko matoraneja tuskin on teille mitenkään suuri menetys.”

    “Entäpä sinulle?” Metorakkin hammasrivi paljastui enemmän skakdin vienosti virnistävän suun takaa. Amazua tarkasteli skakdin kasvoja ennen vastaamistaan. Gaggulabion oikea käsi halusi selvästi lähinnä kiusata häntä. Tämä ei kuitenkaan tuntunut edes yrittävän piilottaa sitä. Amazua olisi voinut hyvinkin yrittää kiertää kysymyksen turhana, mutta skakdille vastaaminen ei toisaalta tuntunut tuottavan palkkasoturille tippaakaan päänvaivaa.

    “Menetin jo osan heistä aiemmalla viidakkosaarikiertueella maanalaisessa taistelussa jättimatoa vastaan. En ole liiemmin kuluttanut arvokasta aikaani heidän peräänsä suremiseen. Olen työskennellyt pitkällä urallani jos jonkinlaisten tyyppien kanssa, mutta juuri kukaan heistä ei ole selviytynyt palvelemaan rinnallani kovin pitkälle. Minulle annettu työ tulee aina etusijalla. Vaikka hyvien palkintojen hylkääminen onkin sinänsä sääli, painolasteja en aio pitää mukanani”, palkkasoturi laskelmoi.

    Skakdi kohautti olkiaan murahtaen hiljaa.
    “Nyt”, Amazua nousi tuoliltaan, “suonet anteeksi.”
    Palkkasoturi käveli ulos teltasta. Leirin tunnelma ei ilmeisesti ollut keventynyt. Po-matoranin Kakamalta paistoi edelleen ylimielinen mutruisuus ja nuotiolla istuvat skakdit murahtelivat tämän suuntaan hampaat irvessä. Oli suoranainen ihme ettei veri ollut vielä lentänyt. Amazua käveli skakdien ohi näiden tuijottaessa häntä epämieltyisin kasvoin.

    Matoranit havahtuivat huomattuaan kapteeninsa.
    “Tulkaa tänne”, Amazua viittoi sivummalle.
    Paku tuuppasi torkahtaneen Gattan hereille. Onu-matoran houraili hiljaa hetken luullen olevansa joutumassa mutanttiskootterin vatsaan ennen säpsähtämistään todellisuuteen.

    Palkkasoturi asetti kartan tasaiselle ruohikkomaastolle.
    “Me olemme tässä”, Amazua osoitti kohtaa joka oli kartan mittakaavassa parinkymmenen sentin päässä Bio-Klaanista.
    “Pääsette perille kun kuljette tästä suoraan itään. Mikäli pidätte yllä äskeistä tahtia, saavutte luultavammin perille aamunkoitteessa.” Palkkasoturin katse nousi kartasta ja kierteli kartan ympärille kerääntyneisiin matoraneihin. “Kai muistatte tehtävänne?”
    Pakarikasvoinen Kiro avasi suunsa.
    “Me mennään sisään, sabotoimme paskaa, rikomme paskaa, keräämme paskaa ja tiedustelemme paskaa.”

    No kai sen noin voisi tulkita Amazua mietiskeli tyytyen nyökkäämään ja jatkoi.
    “Kun olette saapuneet linnakkeen lähelle, otatte yhteyttä jotta voimme raportoida kenraalille että tehtävä on pistetty täytäntöön.

    “Millä sitten pidämme yhteyttä?” Argo tiedusteli.
    Amazua laski kartan päälle kaksi pientä radiomaista laatikkoa. “Näillä.” Kiro poimi toisen koukkuunsa tarkastellakseen sitä paremmin.
    “Kun olette sisällä linnakkeessa, olkaa varovaisia. Ottakaa yhteyttä tasaisin väliajoin kun vain mahdollista. Minä toimin yhteyshenkilönänne täällä päässä.

    Ga-matoran Nany oli hieman epäluuloinen. “Miten voisimme saada kaksi vanhaa sotaradiovempelettä vilautettua niiden silmien ohi? Kai heillä jonkinlaiset ratsiat siellä on.”
    “Pah”, Kiro tuhahti, “museotavaraa nämä tällaiset. Helppo purkaa osiksi ja kasata uudestaan. Eivätköhän nuuskijoiden nenän edestä mene vaatimattomana romumetallina.”

    “Hyvä”, Amazua totesi, “laitteet on säädetty taajuudeltaan yhteensopiviksi täkäläisten laitteiden kanssa, joten teidän pitäisi joka tapauksessa saada säädettyä laitteenne helposti. Kumpikin radiolähetin toimii myös yhteydessä toisiinsa, joten voitte vaivattomasti kommunikoida myös keskenänne.”

    Kiro pakkasi taskuradiot mukaan laukkuunsa. Sekä palkkasoturi että kukin matoraneista nousi seisomaan. Amazua kääri kartan ojentaen sen Tokkalle.
    “Minun tuskin tarvitsee muistuttaa teitä, että tämä tehtävä on hyvin tärkeä. Minkäänlaisia pelleilyjä tai mitään mikä saattaisi vaarantaa koko tehtävän ei siis sallita. Onko selvä?” Amazuan äänensävy oli jämerä.

    Matoranit nyökkäilivät. Amazua vilkaisi vielä kerran äänen matoranin naamaa, joka oli yhtä vakuuttavainen kuin aina.
    ”Onko kysyttävää?” Palkkasoturi tiedusteli.

    ”Olisiko teillä täällä vessaa?” Gatta tiedusteli. ”Metsässä on moskiitoja…”
    ”Ei” Amazua vatsasi kieltäytyen antamasta Onu-matoranin kysymykselle sen enempää huomiota.

    “Mitä tässä sitten enää töpeksitään?” Paku ärjyi. “Kamat kantoon!”

    Po-matoran nosti reppunsa maasta lähtien kulkemaan tomerasti tömistellen pois päin. “Ja mars!”
    “Väärä suunta”, Tokka tokaisi Pakun käveltyä parin metrin päähän.

    Seitsemän jalkaparia tepasteli metsässä. Pitkin ruohikkoja ja sammalia.

    Läpi purojen ja kaatuneiden puunrunkojen. Yli ojien ja mäkien.

    Kasvillisuuden matoran Tokka kulki joukon edellä karttaa lyhdyn valossa tarkkaillen. Paku kulki porukan toisena hieman harmissaan siitä ettei saanut johtaa, mutta kakkospaikka oli aina toisiksi paras vaihtoehto. Lyan oli siirtynyt takaisin puiden siimekseen sekä leikkimään että tähystelemään. Nany oli poiminut maasta paksun oksan jota oli alkanut aikansa kuluksi veistelemään. Argo liikkui rauhallisesti joukon perällä varmistaakseen ettei kukaan vain jäisi jälkeen.

    Sankka metsä vaihtui harvaampaan, pystysuorista puista koostuvaan avoimenpaan maastoon. Tällainen ilmeetön metsä ei erityisemmin ollut Lyanin mieleen. Joukkio oli jo kohta puolimatkassa. Ympärillä oli jo valoisampaa eikä lyhtyä enää tarvittu.

    Rauhallinen hiljaisuus rikkoontui jälleen. Kukin matoraneista jähmettyi hetkeksi kuulostelemaan outoa kaukaisuudesta kuuluvaa ääntä.

    Moottorin ääntä. Sekä jotain muuta. Jotain mitä olisi ehkä voinut kutsua musiikiksi, mutta Argo ei ollut vakuuttunut. Mitäs ihmeen äkämökää…?

    Äänen lähde oli jo erotettavissa. Epämääräinen tumma möhkelö erottui jostain kaukaa. ja se lähestyi. Aika kovaa. Ennen kuin kukaan matoraneista ehti energiakoiraa sanoa, epämääräinen kulkupeli suhahti joukkion ohi stereopaukkeen noustessa hetkeksi korvapahoinpitelyn rajoihin. Pienessä hetkessä ajopeli oli kadonnut ehkä yhtä nopeasti kun oli ilmaantunutkin.

    Kukaan piraateista ei tuntunut osaavan ilmaista mitä olivat juuri nähneet. Ohjaamossa tuntui erottavan nopealla vilauksella pienen matoranmaisen olennon. Sekä tämän ilmeisen lemmikkikissarahin. Joka ajoi…

    “…mitä helvettiä?” Kiro totesi.

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan

    Skakdileiri, länsirannikko

    Skakdikenraali levitti eteensä suuren, painotuoreen kartan Klaanin saaresta, jonka paikannimet olivat nazorakiksi. Keltaruskean skakdin ei tarvinnut tietää paikannimiä. Ne olivat kaikki joku-koroja, hän murahti mielessään ja tutki saaren länsirannikkoa. Hän oli noussut maan alta torakoiden tarjoamista tiloista jokin aika sitten ja kerännyt pohjoisessa majailleet soturinsa tänne, kukkuloille meren ja suuren vuoren väliin. Hän tähysi karttaan ja sitten Lehu-metsään, joka levittäytyi etelässä ja kaakossa. Suon yllä roikkui matalia pilviä.

    Metorakk oli hiljaa. Hän istui avoseinäisessä katoksessa Labion lähettyvillä hopeisessa haarniskassaan. Lähettyvillä oli muitakin skakdeja: Labion komppanian joukkueenjohtajia ja parhaita tappajia. Katoksen keskellä olevan pöydän ympärillä oli kuitenkin vain kolme tuolia. Yksi kenraalille, toinen Metorakkille. Kolmas tuoli oli toistaiseksi tyhjillään.

    Labio täytti lasinsa ja joi. Päivä olisi ollut hänelle täydellinen, mikäli sikarit eivät olisi loppuneet kaksi päivää sitten. Hänen oli ollut pakko tyytyä väkevään zakazlaiseen rommiin ja vahvoihin Meksi-koron viinaksiiin. Metorakk odotti eleettömänä, mutta oli selvästi turhautunut, Labio tiesi. Hänen rakas varakomentajansa oli teroitti aina tikariaan haarniskansa lukuisiin piikkeihin tämän ollessa turhautunut.

    “Herra kenraali.” Labio irrotti huomionsa kartasta hetkeksi katoksen luokse saapuneen viestijän astuessa esiin jämäkän sotilastervehdyksen kera.
    “Amazua on saapunut.”

    Skakdikenraalin suu vääntyi hymyyn Metorakin lopettaessa aseensa teroittamisen. Ammattitappaja oli kuullut kyseisestä palkkasoturista yhtä ja toista niin itse Labiolta kuin joidenkin kanssaskakdien suusta. Mutta kyseistä tulokasta hän ei ollut tavannut kertaakaan, ja Labion kakkosmiehen mielenkiinto tähän “Amazuaan” oli suhteellisen korkealla. Tämä kun oli pestattu lyhyellä varoitusajalla Skakdien riveissä suhteellisen korkeaan asemaan.

    Kumpikin pöydän ääressä oleskeleva Skakdi siivitti katseensa siihen suuntaan josta katoksen ympäristön sotilasjoukko alkoi hieman jakautua tehden tilaa tummanpuhuvalle palkkasoturille. Tämä asteli Skakdien ohi varmoin ja vakain askelin. Metorakkin silmiin osu ihkaensimmäisenä suuresti Kanohi Pakaria muistuttava naamio, joka oli kuitenkin terävämpi ja sileämpi ilman minkäänlaisia aukkoja. Tavallisen silmäparin tilalla oli kirkkaan punainen visiiri.

    Palkkasoturin koko vartalon peittämä haarniskakokoonpano ei vaikuttanut Skakdinköriläiden rinnalla kovin sotilasmaiselta, vaan sen muodot olivat sulavampia ja vähemmän muhkeita. Palkkasoturi oli tuntunut suunnittelevan asustuksensa ennen kaikkea sulavan ja notkean liikkumisen kannalta. Ruumiinrakenteeltaan tämä tuntui olevan jonkin verran keskivertoa toaa pidempi, mutta jäi silti osittain skakidköriläiden varjoon.

    Metorakkin (sekä mitä todennäköisimmin monen muun paikallaolijan) huomio kiinnittyi nopeasti palkkasoturin käsiin ja kyynärvarsiin. Tummanpuhuvan kasvomaskin ja synkänharmaiden panssarien lomassa metallinharmaat kädet tuntuivat kokonaisuudesta melko irrallisilta. Metorakin mielessä kävi mahdollisuus siitä että tämän uuden tuttavuuden tyylitaju oli hieman hakusessa. Oli miten oli, kenen tahansa silmään pisti varmasti se, että jostain kumman syystä naamiopäisen tulokkaan oikealla hartiaseudulla oli kivi. Se ei liikkunut, tai edes hievahtanut milliäkään. Joko Amazualla oli ensiluokkainen tasapaino, tai sitten kivi oli liimattu paikalleen.

    Amazua asteli Skakdikenraalin vierelle. Sotilaskuria kunnioittaen palkkasoturi asetti kätensä sotilastervehdykseen.

    “Lepo”, Labio julisti sangen epäsotilaalliseen äänensävyyn. Palkkasoturi laski kätensä. Labio ojensi vasemman kätensä Metorakkin suuntaan pitäen katseensa Amazuassa. Sininen skakdi näytti aavistuksen verran huvittuneelta palkkasoturin ylisotilaallisuuden nähtyään. “Oletan että olet kuullut arvoisasta kakkosmiehestäni Metorakkista. Olen vastavuoroisesti puhunut hänelle sinusta. Toivottavasti tulette toimeen, sillä tulette varmasti viettämään paljon aikaa yhdessä.”

    Amazua käänsi päänsä suoraan sotilasskakdin suuntaan. Metorakk puolestaan oli tuijottanut palkkasoturin kasvonaamiota jo pienen hetken.

    Palkkasoturi käveli tuolilla istuvan skakdialipäällikön tykö. Hän ojensi oikean kätensä. Metorakk silmäili palkkasoturin elettä hetken ennen kuin teki samoin. Skakdin ja palkkasoturin kämmenet koskettivat toisiaan näiden sormein kietoutuessa vastapuolen kämmenselän tykö. Metorakk tunsi Amazuan käden miltei metallisen kylmyyden.

    Lyhyt kättely loppui Amazuan jatkaessa talsimistaan pöydän ääressä ainoaksi tyhjäksi jääneelle tuolille. Hän istuutui.
    “Tee olosi mukavaksi”, Labio tokaisi ja ryyppäsi.

    “Sopii”, Amazua vastasi. Tuoli narahti palkkasoturin heitettyä painoaan taakse. Palkkasoturi ei tyytynyt istumaan suorassa vaan otti rennon löhöilysennon asettaen jalkansa päälekkäin pöydän reunalle ottaen rennosti.

    “Torakat ovat järjestäneet etelässä kunnon sirkusesityksen”, Labio aloitti kovaäänisesti. “Yrittivät pommittaa jonkun matoran-kaupungin väen. Tunarit järjestivät suurimman räjähdyksen sitten Nektannin voitonpäivän paraatin. Matoranit karkasivat niiltä.” Skakdit nauroivat.

    “Sitten ne jahtasivat jotakin ilmalaivaa puolet matkasta Klaaniin”, skakdi jatkoi. “Mutta klaanilaiset olivat jo livistäneet, ja alus oli tyhjä!” Skakdit nauroivat. Amazua kuitenkin istui hiljaa jakaen sinisen skakdin vakavuuden.

    “Meidän on aika näyttää niille, miten sotaa käydään!” Labio huusi katoksen ympärille kerääntyneille skakdeille. Jostakin kuului laukauksia, ja takarivissä alkoi tappelu. Amazuan olkapäällä lepäävä kivi tuntui hätkähtävän yhtäkkisestä metelistä.

    “Barakonn, oletteko tutkineet pohjoisen pikkuväen joku-korot?” Labio kysyi valkoiselta skakdikapteenilta, jonka alahampaat näyttivät osuvan tätä otsaan.

    “Kylät ovat tyhjiä, kenraali”, skakdi puhui valtavien hampaidensa välistä. “Löysimme joitakin metsistä. Kertoivat monien matkanneen johonkin skarrar-koroon.”

    “Nui-Koroon. Siihen, jonka armaat aseveljemme sössivät”, toinen skakditiedustelija koki tarpeelliseksi tarkentaa.

    “Targarr, kerro etelän tilanteesta”, Labio kysyi punaiselta skakdilta, jonka kultapiikkinen harja sojotti vähintään kolmeen eri suuntaan.

    “Liskot on eristetty”, skakdi sylkäisi. “Oppivat kun teurastettiin joku karzzun järvikylä. Kylvettiin Irnakintulta niiden suot täyteen. Valtaosa pikkuväestä tosin on paennut merelle.”

    Labio sormeili pöydälle levitettyä karttaa.

    “Juoksevat etelään hännät koipien välissä”, kiven skakdi naurahti ja joi. “Näen karttani koko etelärannikon olevan punaisten pisteiden tahrima. Saatteko ne pois siitä, armaat kanssatappajani?” hän kysyi tuttavalliseen sävyyn kahdelta pöytäkumppaniltaan.

    Amazua lopetti olkapäällään makaavan kiven paijaamisen, katsoen aiheelliseksi korjata hieman kenraalinsa ilmaisua.
    “Mielestäni hienovaraisempi termi ‘kanssasoturini’, kenraali hyvä.”
    Kyynärpäillään pöytään nojaava sininen skakdi käänsi katseensa Amazuaa päin.

    “Soturini, sinä sanot?” Metorakk kysyi. Skakdihymystä ei tiennyt yrittikö se ilmaista innostusta vai halua tappaa. Hän ei ollut vaikuttunut tästä epämääräisestä sankarista.
    “Juuri niin”, Amazua vastasi kiinnittämättä sen enempään huomiota skakdialipäällikön äänensävyyn.
    “Tiedätkö, mikä on soturin ja tappajan ero?” Metorakk esitti kysymyksen Amazualle hivellen tikariaan.

    Palkkasoturi heitti mietteliään oloisena päätään hieman taaksepäin. Hän ei ilmaissut ääneen mielipidettään työkumppaninsa moraalikäsityksistä.
    “Yksinkertaisesti ilmaistuna, te ilmeisesti tykkäätte päättää jokaisen konfliktin koristamalla voittonne avuttomien uhrienne huudoilla ja verellä. Itse en niinkään välitä ilmaista omaa toimintatapaani sisälmysnesteillä tai vilauttelemalla arsenaaliani.”

    Skakdien mieli tuntui happanevan palkkasoturin vastauksesta, mikä tuntui jo lähestyvän jonkinasteisen röyhkeyden rajoja. Zakazilla moinen puheenvuoro olisi johtanut julkiseen lynkkaukseen. Ainoastaan kenraali Gaggulabion leukaa koristi vienosti huvittunut virne.

    “Toisin sanoen et halua liata käsiäsi”, Metorakk tokaisi. “Oletko varma, että olet oikeassa työssä?”

    “No sitäkin”, Amazua tokaisi jälleen tuntuen olemaan kiinnittämättä mitään huomiota skakdin tiukkaan äänensävyyn, “proteesien puhdistaminen on melko kovaa työtä.” Metorakk tajusi saman tien palkkasoturin eriskummallisten käsien tarkoituksen. Skakdi ei olisi ollut tippaakaan yllättynyt mikäli olisi käynyt ilmi että jokin tyytymätön isoherra olisi mennyt tätä rankaisemaan.

    “Toiseksi”, Amazua jatkoi, “minulle ei ole niinkään väliä mitä muut ovat toimintatavoistani mieltä. Ainoa asia mikä merkitsee on se, että muut luottavat minun tekevän työni hyvin, jolloin olen täysin valmis tekemään sen. En itse koe mitenkään tarpeelliseksi osoittaa kykyjäni iskemällä miekkaani viattomien sisälmysten läpi. Mitä ihmeen hupia siitä muka pitäisi löytääi?”

    Metorakk ei näyttänyt kannatavan palkkasoturia, mutta joka tapauksessa keskustelu oli muuttunut erittäin mielenkiintoiseksi. Skakdijoukossa oli puhjennut hälinä, ja jotkut tappelivat. Moni ilmaisi polttavaa haluaan esittää puheenvuoro ampumalla ilmaan tai rikkomalla pulloja. Se oli zakazlaista demokratiaa parhaimmillaan.

    “Kerrohan”, Metorakk nousi seisomaan ja käveli hitaasti pöydän ympärillä. “Miten oikeastaan ajattelit voittaa tämän sodan?” hän kysyi lähestyessään Amazuaa, joka ei liikkunut tuoliltaan mihinkään. Gaggulabio katseli sivussa innostuneena. Kenraali selvästi nautti tilanteesta. “Itse olen huomannut, että sodat loppuvat useimmiten tappamalla vastustajat. Jos muita keinoja on, olet tervetullut jakamaan ne.”

    Skakdin jämerä ja palkkasoturin tulkitsemattomissa oleva katse kohtasivat. Kaksikko tuijotti toinen toistaan Labion virnuillessa ja skakdien seuratessa sivusta. Kukin näköetäisyyden päässä kykeni tuntemaan jännitettä ilmassa.

    “Minä en aio sanella teille mitä tehdä”, Amazua sanoi viimein, “Minä en ole täällä voittaakseni tämän sodan. Enkä myöskään ole teidän sotilaanne. Olen täällä vain auttamassa teitä, mutta en tuomitsemassa. Voitaneen sanoa että olen eräänlainen yhtiökumppaninne. Me olemme kuitenkin erillaisia. Teillä on omat periaatteenne, minulla omani. Mutta henkilökohtaisesti en tahtoisi että kyseinen seikka vaikuttaisi työkumppanuuteemme liian negatiivisella tavalla.”

    Palkkasoturin äänensävy oli rauhallinen ja hillitty. Hän ei tuntenut olevansa minkäänlaisen hankalan kysymyksen äärellä. Hänelle tämä kaikki tuntui olevan vain kaupankäyntiä.
    “Minä olen valmis toimimaan täydessä yhteistyössä kanssanne. Mutta tahtoisin tietää, oletteko te vastavuoroisesti valmiit samaan?”

    “…”, totesi Metorakk.

    “…”, komppasi Gaggulabio.

    “…”, sanoivat skakdit.

    Alkoi hälinä. Labio iski rommipullon rikki pöydänkulmaan ja nousi seisomaan hiljentääkseen joukon.

    “… mitä karzahnia, mies? Muistaakseni palkkasin sinut tappamaan asioita, enkö?” Gaggulabio aloitti huvittuneena. “Dumppaisit ne matoranisi mereen, saat minulta kunnon miehistön. Niiden seura ei selvästikään tee sinulle hyvää.”

    “Hyvä kenraali”, Amazua käänsi huomionsa keltaruskeaa skakdikenraalia päin, “kuten itsekin taisitte mainita, kyseiset matoranit laivoineen ovat minulle eräänlainen palkinto. Ja pitkällä urallani olen oppinut, ettei hyvää palkintoa kannata heittää hukkaan. Olen oppinut myös, että kannattaa ottaa tilaisuuksista kaikki mahdollinen hyöty irti tuomitsematta mitään päällisin puolin tai liian äkkipikaisesti.”

    Amazua ryhdisti hieman asentoaan. Hänen tuolinsa narina teki paluun palkkasoturin nojatessa eteenpäin. Hän laski jalat pöydältä nojaten hieman eteenpäin laittaen sormensa ristiin. Palkkasoturi nosti oikean jalkansa poikittain koukkuun nojaamaan vasempaa polveaan vasten. Amazuan katse pysyi skakdikenraalissa.

    “Pääasiallinen syy sille miksen ole jo viskonut niitä pikku piipertäjiä aaltoihin on se, että uskon että edes jollain tapaa niistä voisi olla vielä hyötyä. Ja mikäli niiden epämääräistä piraattifilosofiaa olen tulkannut, tuntuu niillä olevan suhteellisen jämäkkä moraali. Ja olen kieltämättä kiinnostunut testaamaan miten pitkälle ne ovat pikku moraalintuntonsa kanssa menemään. Ennen kaikkea, se, että meillä on omissa riveissämme matoraneja, tuntuu olevan liian mehukas mahdollisuus heitettäväksi pois noin vain. Vai voitteko väittää että olen väärässä?”

    Amazua laski kyynärvartensa nojaamaan sivuttain nostettua jalkaansa suoristaen selkänsä kokonaan. Hän tuntui miltei kokonaan jättävän huomiotta vieressään seisovan sinisen skakdin.
    “Mikäli en erehdy, juuri samaisesta syystä te juuri etsitte minut käsiinne ja pestasitte palvelukseenne. Koska oletitte vahvasti että voisin olla teille hyödyksi. Te tarvitsitte apuani, ja olen kaiken aikaa ollut täysin valmis antamaan sitä. Ja olen huomannut että olette luottaneet minuun täysin. Ja aion tehdä parhaani että meidän välisemme luottamus säilyy. Mikäli olen ymmärtänyt, juuri tällä hetkellä tunnutte hyvin vahvasti epäilevän kelvollisuuttani. Mutta haluan selventää, että minulla henkilökohtaisesti ei ole missään vaiheessa minkäänlaista halua poiketa alkuperäisestä sopimuksestamme. Olen ensitapaamisestamme lähtien ollut täysin valmis alistumaan täyteläisesti käskyvaltanne alle, ja kenties jopa sivuuttamaan henkilökohtaiset periaatteeni, jos tarve vaatii.”

    “Te voitte toki potkaista minut syrjään, kenties jopa nirhata minut, mutta uskon että kuitenkin tajuatte että se olisi virhe. Jos olisitte valmis tekemään sen tuosta vain, tuskin olisitte alun perinkään pyytäneet minua tänne. Olen nähnyt monen suurmiehen kaatuvan omaan äkkipikaisuuteensa ja heikkoon arvosteluykyynsä. Vaikka se on ollut omalla tavallaan tosi hupaisaa, on siitä myös oppinut yhtä sun toista. Saatatte ehkä tulkita tämän niin että arvostelisin teitä johtajana, mutta sanoisin että tämä on pikemminkin neuvo.”

    Labio näytti lähinnä huvittuneelta. Hän yritti juoda rommipullostaan, mutta tajusi rikkoneensa sen. Valtaosa skakdeista oli tyrmistyneitä tai hämmästyneitä. Metorakk oli rei’ittänyt pöytää tikarillaan koko monologin ajan.

    “Pirun filosofit, lopettakaa. Meillä on sota kesken. Targarr ja Barakonn, tiedustelkaa tiimeinenne näiden kylien puolustukset”, Labio osoitti kartalla sijaitsevia eteläisiä kyliä Klaanilinnoituksen länsipuolella. “Te muut, valmistautukaa lähtemään etelään. Ja joku hemmetti saa tuoda minulle uuden pullon.” Skakdi hajotti puolikkaan pullonsa sirpaleiksi karttaa vasten ja nousi.

    Ne joiden huomio oli kiinnittynyt pois kahden korkea-arvoisimman skakdin ja palkkasoturitulokkaan epämääräiseltä sananvaihdolta kykenivät huomaamaan että palkkasoturin olkapäällä ei ollut enää kiveä. Se oli kasvattanut itselleen jalat ja silmät ja kipittänyt pöydälle haistelemaan väkevää kirkasta nestettä jota lillui lasinsirpaleiden seassa. Nyt se näytti piskuiselta ravulta.

    “Kylät ovat lentolaivojen iskuetäisyydellä”, Metorakk huomautti uutta pulloa availevalle kenraalilleen. “Ne upottivat pari kuukautta sitten liian lähelle tulleen torakkalaivueen.”

    Metorakk suoritti sormillaan nopean näppärän liikkeen heilauttaen tikarinsa terä alassuin. Skakdialipäälikkö iski tikarinsa pöydällä olevaan karttaan juuri siihen kohti missä kivirapu “sattumalta” vipelsi. Amazuan refleksit olivat kuitenkin nopeammat. Sininen skakdi tiiraili sivusilmällä oliko palkkasoturi kenties nyrpeä rakkaan lemmikkinsä vahingoitusyrityiksestä, mutta tämä vain asetti otuksen takaisin olkapäälleen. Pikkurahi ei tuntunut olevan moksiskaan. Pöydälle levinnyt neste oli maistunut kamalalta. Amazuan mieltä tuntui kuitenkin kaihertavan se, miten pian kokouspöytä hajoaisi. Mitä nyt skakdikulttuuri oli tullut hänelle tutuksi, joku sivustakatsojista olisi varmaan saanut ottaa hyvällä tuurilla pöydän aseman.

    “Klaanipellejen laivastoa komentaa rahi”, Labio nauroi. “Eivätkä torakat saa sitä nujerrettua.”

    “Eikö se ole viimeinen lajiaan”, joku skakdeista huusi. “Siitä tulisi kaunis seinäkoriste!” Huutaja sai raivoisat suosionosoitukset.

    “Viimeinen kyklooppi ja viimeinen Vartija”, Gaggulabio myhäili. “Amazua, matoraneillesi löytyi tehtävä.”
    Palkkasoturin olisi varmaan tehnyt mieli tokaista jotain näsäviisasta tyyliin minähän sanoin, mutta hän tyytyi kuuntelemaan tarkemmin kenraalinsa asiaa.

    “Matoranisi soluttautukoot Klaaniin. Torakat eivät ole onnistuneet keräämään kunnolla tietoja muurien sisäpuolelta, ehkä sinun piraattisi kykenevät. Olisi ikävä sattuma, jos osa niiden aluksista olisi sabotoitu juuri silloin, kun iskemme etelään”, Labio selosti.

    Amazua myhäili itsekseen. Hän tunsi onnistumisentunnetta siitä, kuinka vielä hetki sitten skakdikenraali oli ollut valmis viskomaan pikkupiraatit takea-haiden hampaisiin, mutta oli nyt valmis heittämään kokonaisen tärkeän operaation niiden harteille. Ilmeisesti palkkasoturin sanat olivat purreet.

    Amazua alkoi käydä matoraneja läpi mielessään. Koukkukätinen raudan matoran tuntui hallitsevan joten kuten kaikenlaiset tekniset vempeleet. Hän ei kuitenkaan ajatellut tuoda kyseistä ajatusta julkisesti esille, sillä hän itse ei ollut ymmärtänyt matoranin käsiasiaa sen paremmin. Kyseisen Fe-matoranin ohella joukkiossa tuntui olevan ainakin kaksi muuta jotka kykenivät jollain tapaa järkevään rationaaliseen työskentelyyn, äänen ja jään matoranit, joista kuitenkin ensimmäinen oli pehmo ja jälkimmäinen hieman jänishousu.

    Loput kyseisestä sekalaisesta joukkiosta, Onu-, Po-, Le-, Ga-, ja kasvillisuuden matoranit tuntuivat olevan edellämainittuja hieman yksinkertaisempia, mutta kukin omalla tavallaan ainakin jotenkuten hyvä siinä mitä nyt tekivätkään. Kenties heistäkin saisi paljon irti jos palkkasoturi saisi rationalisoitua niitä niille sopiviin tehtäviin, vaikka se tuntuikin osaltaan siltä kuin jakaisi kotiaskareita pikkulapsille. Mutta kaikesta huolimatta hyvää tilaisuutta ei kannattanut joka tapauksessa heittää hukkaan.
    “Tehtävä ymmärretty”, Amazua totesi kenraalille.

    “Matoraneja”, murahti Metorakk epäuskoisesti. “Mikä voisi mahdollisesti mennä pieleen?”

    “Uskoisin että toimisi varmaan paremmin kuin skakdiköriläidesi soluttautuminen Klaanin muurien sisään pikkumiehiksi naamioituneena”, Amazua vilkaisi sinisen skakdin suuntaan.

    “No me pääsimme Klaaniin kerran”, skakdi vastasi. “Mutta matoranisi saattavat herättää vähemmän huomiota.”

    “Amazua, haluan sinun saavan väkeäsi Klaaniin viimeistään tämän viikon loppuun mennessä. Metorakk, edetkää rannikkoa pitkin etelään. Pysytään metsien suojassa kunnes meillä on väkeä sisällä linnakkeessa.”

    “Ja sen jälkeen vanha kunnon joukkomurha”, Metorakk hymyili.

    “Aivan”, Labio joi ja iski pullon pöytään merkiksi kokouksen päättymisestä.

    “Täytyy sanoa että on mukavaa päästä taas tositoimiin”, Amazua totesi.

    Metorakk käänsi jälleen epäluuloisen katseensa palkkasoturiin. “Mitä sinä mahdat tuolla tarkoittaa?”

    “Tähän asti olen lähinnä kuskannut skakdeja edes takaisin”, Amazua vastasi nostaen toisen kätensä niskansa taakse. “Kerro ihmeessä jos olet tämän jälkeen menossa johonkin”, palkkasoturi osoitti vapaan kätensä peukalolla kaukaisen rannikon suuntaan, jonne oli laivansa parkkeerannut, “saat kyydin.”

    Metorakkin oli pakko hymähtää. Hän täräytti Amazuaa olkapäälle puoliystävällisesti ja määräsi joukon skakdikapteeneita mukaansa lähtiessään. Palkkasoturin olkapäällä makaava kivi ei hätkähtänytkään.

  • Pieni uhraus suurelta sielulta

    Bio-Klaani

    ”Täh? En mä ainakaan mitään sellaisesta ole kuullut. Oottakaas… ei… ei… e- no hei, odotas. Se voisi sisältyä tähän aika vanhaan artiklaan. Sen mukaan tää vois olla totta… Hei, kuulkaas. Tehdään näin. Päästäkää jätkä sisään ja mä katson asiaa vaikka ite, okei? Mul on nyt vähän kiire täällä, eikä tee mieli oikeen turista luurissa. Mulla ei ole vieläkään hajua siitä, miten ne hyönteispellet pääsi läpi lähetyksineen. Tilanne on vähän päällä.”

    Paacon ääni katosi radiopuhelimen syvyyksiin ja radiopuhelin sen myötä vartiossa olleen onu-matoranin taskuun. Tämä vilkaisi vieressä seisovaa toveriaan ja sen jälkeen edessään seisovaa suoraselkäistä vahkia. Tämä itsessään ei tosin ollut vartijoiden ongelma. Ongelma oli vahkin perässä kulkevat kahleet, joihin oli sidottuna yhteensä kymmenen kyyryselkäistä, katse maassa laahustavaa skakdia. Lyödyn näköinen joukkio ei edes yrittänyt vastarintaan, vaan nämä olivat kävelleet Klaanin porteille sanomatta sanaakaan.

    ”Okei, annas kun kertaan. Sinä nappasit nämä skakdit omin käsin ja ilman apua tiedusteluretkesi aikana ja nyt sinä haluat viedä nämä Klaaniin, jotta voisit periä näistä palkkion?” Onu-maroran ällisteli epäuskoisena.

    ”Kyllä”, Saraji nyökkäsi.

    Vartija-matoran vilkaisi taas toveriaan, huokaisi syvään ja viittoi sitten kädellään kohti Klaanin pihamaata.

    ”Hyvä on, mutta toimi nopeasti. Paaco ottaa sinut vastaan modetornissa hetken kuluttua. Ja jos noiden pirulaisten kanssa koituu ongelmia, hälytä apua välittömästi. Okei?”

    ”Okei.”

    ”Alahan mennä sitten.”

    Vartijat katsoivat hermostuneena, kuinka Saraji asteli porteista sisään Skakdien marssiessa kiltisti hänen takanaan. Toinen matoraneista lähti kiipeämään takaisin portin muurien päälle naureskellen mennessään.

    ”Sodassa on puolensa. Ei noin hölmöä näkyä joka päivä näe.”

    ”Varo mitä sanot. Tämä koko juttu hausee. Jää vartioon. Minä lähden hälyttämään vartioston tuon vahkin perään.”

    Sarajin kuljettama epätavallinen lasti olisi normaalisti herättänyt koko linnoituksen huomion, mutta Ämkoon lähetys oli saanut kaikki joko shokkiin, epäuskoon tai vain vihaiseksi. Ympäri linnoitusta pienet joukot kokoontuivat keskustelemaan siitä, mitä he olivat kuulleet. Jopa vastaanottokeskuksessa normaalisti vilisevä kaaos oli hiljentynyt klaanilaisten kokoontuessa kahviloihin ja ravintoloihin keskustelemaan.

    Sarajin matka modetornille onnistui muutamasta oudoksuvaa katsetta lukuun ottamatta kivuttomasti. Ylöspäin portaita kulkevan Sarajin kasvoilla oli omahyväinen virne. Toistaiseksi kaikki meni suunnitelman mukaan.

    Paacon jalka vipatti nopeassa tahdissa. Hän seisoi huoneen laidalla niin hermostuneena, että hän ei jaksanut edes huomioida huoneessa hääräävän Bladiksen touhuja.

    ”Voisi se konepoju pitää vähän kiirettä. Mulla olisi tässä ihan järkyttävästi duunia.”

    ”Rauhassa, Paabs. Selvitykset ehtii tehdä myöhemminkin. Me ollaan juuri saamassa iso kasa sotavankeja. Priorisoi asiasi, hyvä mies””, Bladis huomautti siistien samalla yhdellä huitaisulla yhden huoneen pöydistä puhtaaksi.

    Paaco oli ilmeestään päätellen vastaamassa jotain erityisen nasevaa, mutta auki levähtänyt ovi keskeytti hänen ajatuksensa. Huoneen ovi oli sepposen selällään, Saraji seisoi sen karmien välissä ja skakdit hänen takanaan vilkuilivat varovaisesti ympärilleen.

    ”Arvoisa herrasväki, haluan hoitaa tämän nopeasti. Jos haluatte nämä vangit, vaadin takaisin sen, mikä minulle kuuluu.”

    Yllättynyt Bladis katsoi huoneeseen rynnännyttä vahkia kulmat kurtussa. Äkillinen sisääntulo sai moderaattorikaksikon hämilleen ja erityisesti Bladiksen myös varuilleen.

    ”Ei kai nyt taas tätä samaa, Saraji?”

    ”Sinä tiedät, mistä puhun, Bladis. Te ette voi pitää kuulaa itsellänne ikuisesti. Se kuuluu minulle. Antakaa se ja tämä tilanne ei muutu monimutkaisemmaksi.”

    Saraji osoitti kohti huoneen nurkassa olevaa kassakaappia, johon tiesi kuulansa olevan varastoitu. Paaco vilkaisi myös sitä kohti, mutta kiinnitti sen jälkeen huomionsa takaisin hetki hetkeltä eloisampiin skakdeihin, jotka entistä aktiivisemmin kartoittivat moderaattorien huonetta katseillaan.

    ”Se kuula voi olla vaarallinen. Aiheutti valtavaa vahinkoa ja sai porukkaa pyörtyilemään. Jos sinä et suostu kertomaan meille, mikä se todella on, meidän täytyy pitää sitä hallussamme niin kauan, kunnes joku nörteistämme saa sen selville. Tämä päätös on lopullinen”, Bladis ärjyi kädet selkänsä taakse ristittynä.

    Saraji irvisti. Bladis ja Paaco ottivat molemmat askeleen eteenpäin, kun Saraji yllättäen veti selästään ruskean suuren nyytin. Irvistys vaihtoi nopeasti hymyyn vahkin nähdessä kahden moderaattorin hölmistyneet ilmeet.

    ”Niin minä vähän arvelinkin.”

    Sarajin vapaasta kädestä putosi pieni pyöreä esine ja se kolahti kovalla äänellä huoneen lattiaan. Bladiksen silmät laajenivat hämmästyksestä ja skakdi käänsi päänsä salamannopeasti poispäin esineestä. Savu täytti huoneen valtavan sihinän saattelemana. Paaco onnistui ensi töikseen haukkaamaan ison annoksen savua keuhkoihinsa ja alkoi yskimään villisti hoippuen kohti huoneen laitaa. Bladis suojasi kasvojaan käsillään peruuttaen hitaasti kohti huoneen keskiötä.

    Savupommin aiheuttaman katkun vähitellen hälvetessä moderaattorikaksikko sai hyvin nopeasti ottaa vielä yhden ison askeleen taaksepäin. Huoneeseen rynnänneen vahkin käsi oli löytänyt tiensä valtavan miekkansa kahvalle. Se tosin oli kaksikon pienin murhe. Isompi murhe sisälsi aseistettuja skakdeja, huoneen täydeltä sellaisia. Virnuilevat tunkeutujat olivat purkautuneet kahleistaan silmänräpäyksessä ja Sarajin kantaman nyytin sisältö sai pian tarjota sisältöään Skakdeille aseistuksen muodossa. Saraji astui joukon eteen miekka uhkaavasti ojossa.

    ”Viimeisen kerran. Antakaa minulle kuula, niin lähdemme rauhassa.”

    ”Tai vaihtoehtoisesti voitte kieltäytyä, ja me revimme teidät kappaleiksi. Se tulee olemaan mukavaa”, uusi puhuja virnisti leveästi. Metorakk asettui mahtailevasti skakdien joukoista Sarajin rinnalle. Kaksikko vilkaisi toisiaan virnistellen. Skakdien joukko pysytteli kurissa vain Metorakkin käskystä. Palkkasoturit kalistelivat aseitaan ja karjahtelivat rytmissä.

    ”Minähän sanoin että tämä haiskahti”, Bladis ärisi.

    ”Te mitään kuulaa saa”, Paaco sanoi kuuluvalla äänellä jättäen huomiotta kollegansa tokaisun. ”Ette te saa pitää edes likaisia päitänne tämän jälkeen.”

    Paacon Mahiki vääntyi mahdollisimman miehekkääseen irvistykseen. Skakdien kärsivällisyys loppui kuin seinään. Metorakk karjaisi ja joukkio ryntäsi modeja kohti. Metorakk itse syöksyi päin kassakaappia. Paaco oli kaivanut kaikessa hiljaisuudessa hakkunsa esiin. Hän ei liikahtanutkaan skakdien tullessa kohti. Bladis hänen rinnallaan mietti, mitä hänen kollegansa aikoi. Silloin Paaco otti vauhtia ja hyppäsi eteenpäin kohti eteenpäin ryntäävien palkkasoturien teräviä sapeleita.

    Hakku heilahti täyden kierroksen. Voimakas isku sinkoili hyökkääjiä joka suuntaan. Osa lensi kovaa seiniin, toiset vain kaatuivat. Huone oli heti kaaoksessa ja skakdien muodostelma oli rikottu. Bladis syöksyi kultavihreän moderaattorin rinnalle ja alkoi tulittaa pystyssä olevia skakdeja kahdella järeällä zamor-pistoolilla. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, ennen kuin Paacon iskun luoma yllätysetu oli kadonnut. Skakdit kasasivat rivinsä ja hyökkäsivät.

    Metorakk oli käyttänyt kaaoksen ympärillään hyödyksi ja hääräsi huoneen kulmassa kassakaapin parissa.

    ”No niin, nyt otetaan hieman etäisyyttä. Tästä annoksesta skrotyyliä tuhoutuisi enemmänkin!”” sinihopea skakdi puheli puoliksi itsekseen huomioimatta taustalla käytävää taistelua.

    Paaco ja Bladis taistelivat selkä selkää vasten joka suunnasta hyökkääviä skakdeja vastaan. Bladis oli vielä koskematon, ja hänen sotavasaransa oli iskenyt vähintään yhden skakdin parkumaan lattialle. Paaco sen sijaan oli saanut pistohaavan reiteensä. Sitten räjähti. Se ei ollut erityisen suuri räjähdys, mutta ahtaassa huoneessa se tuntui siltä kuin joku olisi avannut padon heidän korviensa juuressa. Paaco näki välittömästi kassakaapin olevan auki. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui kahden vihreän skakdin hyökkäykseen.

    ”No voi sun hemmetti! Kaappi!” toa huusi.

    Bladis hyppäsi taaksepäin ja ampui lähietäisyydeltä kimpussaan ollutta skakdia. Hän syöksyi kohti kaappia taklaten samalla kaksi muuta skakdia mennessään. Hän hyppäsi ja ampui pistooleillaan kohti Metorakkia, joka piteli kaapista ottamaansa kuulaa. Ammukset kimmahtelivat tehottomina Metorakkin nazorak-valmisteisesta haarniskasta. Ne riittivät kuitenkin ärsyttämään sinihopeaa skakdia, ja tämä hyppäsi kohti Bladista. He kohtasivat ilmassa. Metorakkin metallinen potku osui moderaattoria rintahaarniskaan saaden Bladiksen lentämään maahan. Metorakk hyökkäsi häntä kohti. Bladis nosti kätensä ja ampui rannepanssarissa olevalla kranaatinheittimellään suoraan Metorakkia kohti. Räjähdys iski kuin avaruusjuna ja lennätti Metorakkin karjuen huoneen seinään rintapanssari säröillä. Kuula kieri soturien, tajuttomien ja tajuissaan olevien jaloissa. Saraji yritti epätoivoisesti jahdata sitä karjuen samalla skakdeja auttamaan.”

    ”Kuka on seuraava?”” Bladis kysyi äärimmäisen itsevarmana. Silloin kaksi skakdia hyökkäsivät takaa ja kaatoivat hänet. Paaco pelasti toverinsa viime hetkellä, mutta suuri ylivoima alkoi olla heille liikaa.

    Siinä vaiheessa ovi pamahti kahden Skakdin takaa sepposen selälleen, ja ennen kuin he ehtivät edes kääntyä katsomaan, mikä pamahduksen aiheutti, he tunsivat pistävää kipua selässään. Peelo pisti liipaisimet pohjaan, ja Skakdit tunsivat, kuinka heidän sisuskalunsa paloivat poroksi. Kärventyvien ruumiiden sätkimistä säesti heidän suustaan ja korvistaan ilmoille syöksyvät lieskat ja savu. Peelo vetäisi liekinheittimien piiput ulos Skakdien selästä ja ne kaatuivat tuskasta kiemurrellen maahan.

    ”Nuo kaksi kävivät vähän kuumana.”

    Peelo nappasi toisen polttamansa skakdin kirveen maasta, nosti kätensä ilmaan ja heitti kirveen kolmatta kohti osuen tätä suoraan silmien väliin. Skakdi kaatui taaksepäin kaataen toisen vieressä seisoneen mukanaan.

    Hämmennys valtasi taistelevat skakdit. Moderaattorien avuksi saapunut hahmo näytti uhkaavalta. Se oli selvästi robotti, ja oli juuri tappanut lyhyessä ajassa kolme heidän toveriaan. Useat skakdit hyökkäsivät tulijaa kohti luottaen siihen, että lähitaisteluaseeton robotti kaatuisi helposti. Ensimmäinen skakdi yritti epätoivoisen tyylipitoista hyökkäystä hyppäämällä ilmaan pitäen kirvestään selkänsä takana heilautusvalmiina, jotta saisi iskuun mahdollisimman paljon voimaa. Peelo käynnisti jalkojensa rakettimoottorit, heittäytyi selälleen ja syöksähti moottorien avulla skakdin alta tämän taakse ja jatkoi liikesarjaa nappaamalla skakdin nilkoista kiinni, pyörähti ilmassa yliluonnollisen nopeasti ja paiskasi sen otsan maahan. Se murtui brutaalisti ja maahan läiskähti iso verilätäkkö.

    Sivummalta lähestynyt korsto huomasi tilaisuutensa ja heilautti isoa teräänsä Peeloa kohti. Peelo ehti juuri ja juuri nostaa kyynerpäänsä eteen, ja miekka upposi siihen. Kyynerpäähän jäi ilkeä kolhu ja iskun voima sai androidin horjumaan. Ikkuna helähti rikki jossain kauempana, mutta Peelolla ei ollut aikaa tarkkailla, mitä oli tapahtunut. Skakdi oli jo iskenyt häntä miekalla selkään.

    Metalli kirskui, mutta skakdimiekka osoittautui tehokkaammaksi, miltä näytti. Peelo yritti iskeä takanaan olevaa hyökkääjää, mutta miekka tunkeutui syvemmälle selkäpanssarin läpi, ennen kuin robotti sai revittyä väkivahvoilla raajoillaan korston selästään. Seuraava kuitenkin hyökkäsi jo, mutta joutui Bladiksen ampumaksi, ennen kuin ehti toteuttaa suunnitelmaansa.

    ”Hyvä ajoitus”, Bladis virnisti. Peelo nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.

    Skakdijoukko oli lyöty. Ne kaikki näyttivät lojuvan maassa joko kuolleina tai tajuttomina. Paaco etsi katseellaan kuulaa skakdien ja irtoaseiden joukosta. Hänet valtasi paha aavistus.

    ”Voi perseensuti.”

    Hän tajusi ikkunan olevan rikki. Hän oli kyllä kuullut räsähdyksen, mutta taistelun tuoksinassa se oli ollut hänen ongelmistaan vähäisin. Ikkunankarmissa oli kiinni koukku ja köysi. Siitä oli liu’’uttu alas.

    Moderaattori heitti hakkunsa maahan ärsyyntyneenä. Hän oli nostamassa kätensä mikrofonille, mutta Bladis oli tarttunut jo toimeen. Nyt piti toimia nopeasti.

    ”Kuuleeko varjomies? Kuuleeko varjomies?” Umbra kuuli läheltään sähisevän ja rätisevän äänen.

    Hän, Deleva ja Nurukan talsivat Telakan läheisyydessä nauttien syysilmasta. Ruska oli kaunis siihen aikaan vuodesta.

    ”U. Sinua varmaan kutsutaan, jos et sattunut huomaamaan”, Deleva tokaisi osoittaen samalla sormellaan Umbran jykevää kanuunaa, jossa paloi merkkivalo.

    ”Oho. Kappas. Tässä värkissä on niin paljon härpäkkeitä että välillä unohdan tämän olemassaolon”, hän vastasi näpytellen samalla vasemman kätensä sormilla radiolaitteen auki.

    ”Varjomies kuulee. Mikä hätänä?”

    ”Sininen skakdi, vahki ja ainakin yksi ninjaskakdi suuntaavat kohti Telakkaa. Olkaa valppaana”, Bladis huohotti radion toisessa päässä. ”Heillä on kuula. Toistan. Heillä on kuula”.

    ”Mikä ihmeen kuu-”, Umbran kysymys katkesi, kun Nurukan löi häntä selkään ja osoitti modetornin suuntaan, josta kolmen kopla alkoi juosta kohti toia.

    ”Saamme näköjään turpakäräjät tänään”, Deleva myhäili, koska joukossa oli inhottavia skakdeja. Hän otti selästään kilpensä ja jousensa.

    ”Antaa palaa, ruojat!” Deleva huusi, punaisten silmien kiiluessa voitonriemuisena jo ennen taistelun alkua. Hän saattoi maistaa jo veren ja voiton maun suussaan, sekä tuntea, kuinka adrenaliinia alkoi pumppautua hänen verenkiertoonsa. Umbra kaivoi myös miekkansa esiin ja Nurukan otti perin hämärän ja epäeettisen aseensa, mutaatiokanuunan. Kolmikko oli valmis kohtaamaan vastustajansa.

    Selkeästi karkurikolmikon nopeimpana Saraji johti joukkiota kohti edessä odottavaa sulkua. Nopeilla sormimerkeillä Vahki jakoi kolmikon asemiin antaen jokaiselle karkulaiselle yhden taisteluparin. Hillitön miekka olallaan Saraji lähti hyökkäykseen päättäen murtaa Klaanilaisten rivit heti alkuun. Yhdellä valtaisan nopealla loikalla Saraji puski Nurukanin irti sulusta iskien tämän rajusti maahan. Loikan päätteeksi Saraji pysähtyi taisteluasentoon pitäen paikkansa tiukasti Klaanilaisten takana. Umbra ja Deleva eivät ehtineet toverinsa apuun, kun skakdit lähestyivät hyökkäysetäisyydelle. Aseet osoittivat toisiaan ja mielet valmistautuivat koitokseen.

    Ja kuin yhden mielen päättämänä taistelu pääsi valloilleen. Miksi aina kuusi? olisi sivullinen voinut sanoa mielensä perukoilla.

    Metorakk syöksyi etummaisena kohti kahta toaa. Hän mittaili kaksikkoa mielessään. Valon Toa näytti vaarallisemmalta kuin outo metallimies. Tämän perusteella hän teki valintansa ja ampui haarniskansa ranteesta sarjan heittoteriä kohti valon toaa. Skakdi Gurzeg seurasi johtajaansa hyökkäykseen. Hän oli taistellut Metorakkin rinnalla sadoissa taisteluissa ja lukeutui Gaggulabion joukkojen parhaimmistoon. Hänen ketjun päässä oleva piikkimoukarinsa roikkui valkoisen skakdin toisessa kädessä. Toisessa oli pitkä, käyrä skakdisapeli.

    Umbra torjui heittoveitset metallisella ja jyhkeällä kanuunallaan, jolloin veitsiä sinkoili ympäriinsä. Skakdi, joka häntä lähestyi vaikutti perin tutulta. Aivan kuin hän olisi tavannut tämän aikaisemminkin.

    ”Tunnen sinut jostain”, Umbra sanoi katsoen skakdia syvälle silmiin. Hän koetti kampata skakdin, mutta tämä oli oppinut väistämään kampituksia ja painoi varpaansa kynnet Umbran jalkaterään.

    ”Muistatko sen saaren, jossa mätitte turpaan ninjojani? Muistat varmaan, toan kuvatus.”

    ”Muistan kyllä. Muistan oikein hyvin sen kuinka voitin sinut siellä, mokomakin skarrarraarr”, Umbra sanoi halveksuen ja lähes sylkäisi skakdin kasvoille.

    Miekat ottivat nyt yhteen teräksen hangatessa vasten terästä. Metorakk mulkoili toaa samalla, kun potkaisi tätä nivusiin.

    ”Typerys. Luulitko, että en käytä alasuojaa?” Umbra vastasi ladaten kanuunaansa valoa, jonka laukaisisi skakdia päin. Metorakk ei odottanut toan hyökkäystä, vaan ampui ensin pistoolillaan. Sininen ammus lensi ilmassa mennen läpi Umbran panssarin kuin aineettomana. Kipu Umbran sisällä yltyi.

    ”Nyt nähdään, kuinka selviydyt lisääntyvästä kivusta sisuskaluissasi”, Skakdi murahti, ottaen häijyn hymyn taistelujen uurtamille kasvoilleen. Ammus ei tappaisi toaa, mutta antaisi hänelle selvän etumatkan. Umbra koetti olla antamatta sisäisille tuskilleen valtaa ja latasi samalla kanuunaansa. Pian voimataso olisi tarpeeksi korkea skakdin panssarin sulattamiseen. Tarvittaisiin vain aikaa, mitä hänellä ei kuitenkaan ollut. Metorakk hyökkäsi nopein askelin eteenpäin. Umbra torjui kolme nopeaa iskua.

    ””En ole noin yksinkertaisesti voitettavissa””, Umbra sanoi ivalliseen äänensävyyn. Valon Toa yritti vastahyökkäystä, mutta skakdi väisti sen. Umbra jatkoi lasersäteillä. Ne osuivat kohteensa hopeiseen nazorak-haarniskaan, joka alkoi hajota osumakohdasta. Metorakk horjahti ja menetti miekkansa. Umbra näki hetkensä tulleen ja hyökkäsi. Silloin Metorakk potkaisi Umbraa polvilumpioon ja toa kaatui maahan. Silloin Deleva heitti niskalenkillä skakdinröhjäkkeen maahan. Valkoinen skakdi makasi hänen edessään ja laukaisi silmäsäteensä, jotka saivat Delevan kyynelkanavat auki niin ettei hän meinannut nähdä mitään. Skakdi näki tilaisuutensa tulleen ja löi toaa jääksi ristityllä miekallaan. Jää iskeytyi päin Delevan kilpeä, jonka toa oli tuurilla saanut miekan eteen.

    ”Itku ja kyyneleet tuovat voiton taistelussa kuin taistelussa”, valkoinen skakdi murahti pyörittäen piikkimoukaria päänsä yläpuolella. Liike sai aikaan huminaa, josta Deleva tiesi että kohta sattuisi. Hän näki kyynelverhon takaa maailman vääristyneenä ja sumuisena. Puolisokea plasman toa hyökkäsi skakdin kimppuun kuin hirviö. Hän tarttui mekaanisella kädellään moukaria pyörittävään skakdin käteen ja alkoi puristaa. Toan käsi oli kuin metallinen pihti. Ranteen luu napsahti poikki. Gurzeg karjui tuskasta. Hän potkaisi Delevaa jalkaan ja iski tätä vielä kerran miekalla, ennen kuin Deleva tarttui metallikädellään miekkaan ja katkoi sen. Hän potkaisi skakdin taaksepäin ja ampui valtavan aallon plasmaa kiljuvaan ninjaan. Se kaatui maahan pahasti palaneena, mutta hengissä. Kun Plasman Toa näki vihollisensa hengittävän, tämä hyökkäsi uudelleen puolitajuttoman skakdin kimppuun.

    ”Olkoon tämä kohtalosi. Mata Nuin nimeen!” Deleva karjui kuin eläin ja latasi robottikäteensä plasmaa. Umbra näki taistelunsa tuoksinalta kuinka Deleva valmistautui lopettamaan liskomiehen elämän. Hän pysähtyi kesken taistelun ollen jo niskanpäällä Metorakkista, kun hänen oli pakko saada ystävänsä huomio.

    ”DELEVA! EIIII!” Umbra rääkäisi, kun plasman toan helvetillisen kärventävä nyrkki työntyi skakdin mustahopeisen panssarin lävitse sulattaen tieltään niin elimet kuin mekaaniset osat. Sulaa ja palavaa ainetta purkautui skakdin sisältä, kun käsi hapuili kohdettaan.

    ”Sydän! Missä hänen sydämensä on?” Deleva karjui ja lopulta löysi vielä hitaasti sykkivän skakdisydämen. Hän vetäisi sen irti, jolloin suuri verisuihku roiskui hänen päälleen ja toa seisoi voitonvarmana skakdin ruumiin päällä, pidellen osin palanutta sydäntä nyrkissään.

    Vähän matkan päässä suurta nopeuttaan hyväkseen käyttävä Saraji onnistui parilla nopealla potkulla lennättämään Nurukanin tykin tämän käsistään. Yllätyshyökkäys oli onnistunut ja Saraji virnuili jo voitonriemuisena ihaillen omaa tehokkuuttaan. Yhdellä täydellisesti ajoitetulla lyönnillä Nurukan sai kuitenkin Sarajin perääntymään. Tämän lähestynyt miekanisku pysähtyi Nurukanin esiin liukuneisiin ranneteriin. Kaksikko seisoi nyt tasavertaisena, aseiden terät tiukasti kiinni toisissaan. Vahkin rohkea hyökkäys oli pysähtynyt.

    ”Sinä. Luotin sinuun, sinä koneen kuvatus. Jaamme samat muistot ja silti sinä petät meidät kaikki. Miksi?” Nurukan kyseli vahkilta ollen lukkiutunut ranneteristään kiinni Sarajin aseisiin.

    ”Typerys. Olisit pysynyt erossa tästä. Olisit nyt auttamassa minua. Minä yritän pelastaa kaikki, kun sinä yrität estää minua. Siirry syrjään vanhus ja päästä minut menemään.”

    Nurukan ei kuitenkaan aikonut antaa vahkille tilaisuutta harhauttaa häntä. Hän lysähti nelinkontin maahan, työntäen nyrkkinsä maan sisään, jolloin vihreä valo alkoi liikkua maata pitkin kohti Sarajia. Tämä ärjähti, horjahtaen taaksepäin yrittäessään varoa häntä lähestyvää hehkua.

    ”Et jätä minulle vaihtoehtoja…”

    Maakappaleita lensi hehkun mukana maasta, jolloin Saraji joutui torjumaan lentävää ainesta miekallaan ja pitämään silmänsä suojattuina toisella kämmenellään. Salamannopeilla hypyillä Saraji yritti hakea asemaa maan toan ympäriltä. Vaikka valtaisan miekan käyttäminen sujui vahkilta epäluonnollisen kevyesti, olivat häntä kohti lentävän maanlohkareet hänelle liikaa.

    Hetki hetkeltä enemmän huohottava Saraji joutui perääntymään kauemmaksi. Nurukanin kokemus ja ennakointikyky alkoivat käydä niskan päälle.

    .”Alat väsyä tuon miekkasi kanssa, senkin romumetallipelle”, Nurukan sanoi virnistäen. Elementaalivoimat toivat taisteluun aina pientä etua ja se, että hän kantoi vielä nopeuden naamiota, oli osoittautunut erinomaiseksi eduksi. Hänen vastustajallaan oli vain ylisuuri miekka ja kovat luulot itsestään.

    Nurukanin musta käsi hehkui vihertävää hehkua ja valmistautui repimään Sarajin kappaleiksi jos mahdollista. Saraji tirskahti. Nurukanin ilme vakavoitui.

    ”Mikä on noin hauskaa?”

    Vahki ojensi kättään kohti maan toaa osoittaen miekkaansa poikittain tämän edessä. Rasahdus. Nurukan olisi voinut vaikka vannoa, että se kuului Sarajin miekasta.

    ”Jos vain muistaisit, tietäisit, että Mustan Käden miekat eivät ole kuin muut.”

    Toinen raksahdus. Sarajin miekalle oli tapahtumassa jotain.

    ”… ja on aika lakata verhoamasta sen todellinen muoto.”

    Ja juuri sillä hetkellä miekka pirstoutui. Valtavat ja painavat metallinpalaset iskeytyivät maahan jättäen kuoppia Klaanin mutaiseen maahan. Vihreä hehku oli korvannut sen, missä oli ennen miekan valtaisa terä. Nurukan tunnisti sen ionikatanaksi. Joskin se oli isompi kuin vanha sotakonkari oli koskaan nähnyt. Naurava Saraji pyöritti uutta asettaan vinhasti ympärillään.

    ”Katsotaan, miten väistelet sitä, kun se ei enää paina kahvaa enempää. Aloitetaanhan alusta, vanhus.”

    ”Siitä vain. Antaa palaa. Minä en sinun jatkeitasi pelkää,” Nurukan sanoi, laukaisten ladatun maaenergiansa päin vahkia.

    Hyökkäyksiä ehti tulla tasan yksi ja Kakamaakin käyttämällä Nurukan tiesi, että Sarajin iskunopeus oli hänelle aivan liian nopea. Hän onnistui väistämään, mutta ainoastaan, koska Saraji huitaisi ohi tarkoituksella. Toan taakse laskeutunut vahki oli ehtinyt piirtää Nurukanin ympärille monumutkaisen monikulmion miekkansa kärjellä. Tämä oli pelkkä demonstraatio.

    Saraji ei kuitenkaan lähtenyt seuraavaan hyökkäykseensä. Taistelukenttä oli hetkeä aikaisemmin muuttunut paljon monimutkaisemmaksi. Se oli ensin ilmentynyt paikalle saapuneilla raskailla askelilla. Ja nyt se ilmeni valtavasta äänestä, joka kaikui pitkin Klaanin katuja.

    ”Saraji, pistä se ase alas.”

    Möreä konemainen ääni oli ilmestynyt Nurukanin taakse ja niin oli valtaisa asian aiheuttama varjokin. Sarajin silmät laajenivat, kun valtaisa rautainen käsi tarttui häneen puristaen hänen kehoaan kasaan. Yksi valtaisa heitto ja Sarajin ruumis lensi ilmassa törmäten kattoon ja pudoten siitä syrjäiselle kujalle, kauas taisteluareenasta. Valtava Zilla-lastauskone seisoi nyt pihamaalla täydessä mahdissaan ja olento sen sisällä osoitti sanansa häkeltyneelle maan toalle.

    ”Minä hoidan Sarajin. Pidä huolta muista.””

    Raskaat askeleet jytisivät läpi pihamaan, kun Creedy lähti astelemaan kohti paikkaa, jonne Saraji oli pudonnut. Nurukan rauhoitti mielensä, vilkaisi vielä kerran kohti juoksevaa jättiä ja kääntyi sitten auttamaan tovereitaan. Nopea vilkaisu näihin paljasti kuitenkin jotain ilkeää. Nurukanin ja Delevan katseet kohtasivat pieneksi hetkeksi.Sitten kuului kuusi laukausta ja toa lyyhistyi maahan. Metorakk nautti. Tyhjennettyään pistoolinsa plasman toan selkään hän hyökkäsi Umbran kimppuun. Hämmentynyt toa sai torjuttua yhden iskun, mutta seuraava oli kovempi ja löi tämän miekan pois. Umbra yritti häikäistä vihollisensa saadakseen miekkansa takaisin, mutta Metorakk väisti. Skakdi kaatoi Umbran maahan ja vei sahalaitaisen miekkansa tämän kaulalle.”

    ”Minä voisin tappaa sinut””, hän sanoi. Hänen raivonsa vaati häntä tappamaan Umbran ja kostamaan toverin kuoleman, mutta hänen toinen puolensa, se joka halusi olla enemmän kuin ryöväri, vastusti. Umbra ei ollut tappanut Metorakkia samassa asemassa. Hän ei olisi raakalaismainen roisto, hänellä olisi kunniantunto.”

    Potku Umbran päähän iski toan tajuttomaksi. Metorakk lähti harppomaan suuntaan, jonne näki Sarajin pudonneen.

    Nurukan harppoi kohti plasman toan maassa makaavaa ruumista. Tuhannet ajatukset vilisivät hänen päässään samalla, kun toa yritti epätoivoisesti ravistella Delevan ruumista. Pian hän tajusi, että hahmo hengitti edelleen. Toa oli elossa. Nurukan tuijotti päättäväisenä siihen suuntaan, mihin Creedy, Saraji ja Metorakk olivat kadonneet.

    Hänellä oli paljon vaihtoehtoja, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän päätti toimia vaistonsa varassa kokemuksen sijaan. Nurukan heitti tajuttoman Delevan toiselle ja vähitellen heräilevän Umbran toiselle olalleen ja lähti suurilla voimillaan harppomaan joukkion perään.

    Kujalla Sarajin maahan rusentunut ruumis oli itsessään melko vahingoittumaton. Kovan panssarin ansiosta fyysiset vahingot jäivät pieniksi, joskin kipu oli valtava. Inahteleva vahki yritti kammeta itseään pystyyn, mutta onnistui siinä liian myöhään. Syrjäkujan varjoista ilmestynyt rautainen koura tarttui Sarajiin uudestaan ja tämä sai nyt kohdata kivikovan betoniseinän. Vahki karjahti kivusta jääden uikuttamaan maahan.

    ”Olit ystäväni… mutta tämä on kotini ja nyt sinä satutat heitä,”

    Valtava metallinen kone peitti kapealle kujalle niukin naukin ulottuvan auringon. Saraji sylkäisi raahaten samalla itseään käsiensä varassa kohti puhuvaa hahmoa. Hohtava miekka kiilui vähän matkan päässä vahkista. Saraji ei kuitenkaan keskittynyt aseeseensa, vaan nosti katseensa kohti puhuvaa jättiä ja olentoa sen sisällä.

    ”Sinä et ymmärtäisi… me yritämme pelastaa teidät kaikki.”

    Heikolla äänellä inahteleva Saraji ei vakuuttanut Creedyä. Tämä katsoi kupolistaan, kuinka maassa raahautuva vahki pysähtyi ja kääntyi selälleen haukkomaan henkeään. Sininen hehku kajasti vahkin tarvikelaukusta. Linnakkeen hälytysääni oli ainoa kuulan lisäksi hiljaisuutta rikkova asia.

    ””Sinä et usko tuohon itsekään…””

    Creedy ojensi valtavaa mekaanista kättään puristaen sitä nyrkkiin.

    ”Minun olisi pitänyt arvata, että jokin läsnäolossasi oli pielessä. Annan sinulle yhden mahdollisuuden katua. Laita kädet selkäsi taakse, Saraji. Minä vien sinut vangittavaksi ja Bio-Klaani saa päättää, mitä tekee kanssasi.””

    Saraji teki työtä käskettyä. Hän väänsi kätensä selkänsä ja kovan maan väliin. Kivusta uikuttaminen loppui samalla kuin seinään. Saraji katsoi suoraan ylös, kohti lastauskoneessa häämöttävää ystäväänsä. Vahkin suunpielet kääntyivät murheeseen.

    ”Olen pahoillani. Olen niin kovin pahoillani.”..”

    Pölyn laskeuduttua

    Veritahrainen, hakkeen ja romun peitossa oleva moderaattorihuone oli täysin pimennetty. Ainoa valo huoneessa kajasti verholla tiiviisti peitetyn ikkunan reunoilta. Sitä oli juuri sen verran, että kaksi pöydän vastakkaisilla puolilla istuvaa hahmoa kykeni tunnistamaan. Selkä kohti huoneen ovea istui musta robotti. Kaasunaamioon hengittävän Peelon puinen karu tuoli oli nokinen ja puoliksi palanut.

    Peelon katse oli nauliintunut hahmoon hänen edessään. Mustaan pukuun pukeutunut jään Toa istui selkeästi pöytään kuuluvassa työtuolissa. Toan ruumista peitti kuitenkin musta siisti puku, joka jätti ainoastaan hahmon valkoisen Hunan ja kädet paljaaksi. Jopa pukuun kuuluva rusetti oli sysimusta. Puvustuksensa ansiosta toa sulautui miltei täysin pimeään huoneeseen. Tämän edessä pöydällä lepäsi avonainen salkku sekä avonainen kansio täynnä käsin kirjoitettuja papereita. Toan asiallinen ja päättäväinen tuima katse oli nauliintunut selkä suorassa istuvaan Peeloon.

    ”.”…aika ja päivämäärä on merkattu muistiin. Läsnäolojoiksi on vahvistettu Bio-Klaanilainen Peelo, joka toimii tällä hetkellä todistajana, minä, Bio-Klaanin kirjuri ja selontekijä. Keskustelussa tullaan lisäksi käymään Bio-Klaanin moderaattoreiden Bladiksen, sekä Paacon lausuntoja. Sinun tehtäväsi on täydentää ja vahvistaa tänään iltapäivällä tapahtuneen välikohtauksen tapahtumia, jotta ne voidaan kirjata arkistoihin. Oletko ymmärtänyt?”””

    ”Kyllä.””

    ””Siinä tapauksessa on aika aloittaa.”” Jään toa ryhdisti asentoaan, veti kansion lähemmäksi itseään ja alkoi puhumaan.

    ”Tänään noin reilu tunti sitten tapahtuneen välikohtauksen vahvistetaan päättyneen tuoreen Bio-Klaanilaisen, vahki Sarajin, sekä Allianssiin kuuluvan skakdi-kenttäkomentaja Metorakkin pakoon. Tunkeutujat onnistuivat murtautumaan Bio-Klaanin laivaston telakan sisäpuolelle, jossa nämä anastivat juuri testilennolta palanneen prototyyppimalli ”Tuomion mutterin”. Suuren lähtönopeuden ansiosta Klaanin ilmatorjunta ei ehtinyt ampumaan alas anastettua lentoalusta ja kaksikko onnistui pakenemaan Klaanin ilmatilasta. On myös vahvistettu, että kaksikko onnistui anastamaan moderaattorien huoneen kassakaapista takavarikossa olleen vaaralliseksi luokitellun esineen, jonka käyttötarkoitusta ei koskaan ehditty selvittämään.”

    Peelo kuunteli hiljaa ja täydellisen liikkumatta. Tämän vihreät silmät hohtivat kirkkaana ja naulittuina selontekijän kasvoihin.

    ”Nimettömänä pysyttelevä telakan Matoran todisti aluksen anastusta henkilökohtaisesti ja vahvisti, että huimalla nopeudella liikkunut vahki onnistui anastuksessa ennen kuin telakan johtaja Keetongu ehti paikalle. Tapauksen myötä telakan turvatoimia on kiristetty tuntuvasti.””

    Selontekijä vilkaisi kohti Peeloa, joka kuunteli edelleen tarkkaavaisena. Varmistettuaan sen, että häntä kuunnellaan, katosi Huna takaisin tuijottamaan kansiota.

    ”Bio-Klaani on ryhtynyt vastatoimiin tapauksen johdosta ja moderaattorit ovat vahvistaneet, että pari minuuttia lentoaluksen poistuttua Klaanin alueelta, irtaantui rannikolta vene, jonka seuruetta johtaa Klaanin päämoderaattori Toa Umbra. Tämän lisäksi hänellä on mukanaan välikohtauksessa vastuuroolia kantanut maan toa Nurukan, sekä ilmeisesti loukkaantunut plasman toa Deleva. Umbran kommunikaattoria käyttänyt Nurukan vahvisti, että kolmikko on lähtenyt vesiteitse vahkin ja skakdin perään. Moderaattori Paaco seuraa heidän tilannettaan reaaliajassa. Tähän väliin on myös tehtävä välihuomautus, että Klaanin tiluksilta on kerätty yhteensä kahdeksan Allianssiin kuuluvan skakdin ruumiit, sekä yksi vakavasti loukkaantunut. Merkinnät tapoista on asetettu sekä sinulle, että Toa Delevalle, Toa Paacolle sekä Bladikselle.””

    Peelo nyökkäsi.

    ”Aluksi luultiin, että Bio-Klaani selvisi tilanteesta täysin ilman henkilövahinkoja, lukuunottamatta toa Delevan tuntemattoman vakavuusasteen loukkaantumista. Tämä tieto osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tilanneen lauettua sinut, Peelo, löydettiin syrjäkujalta samasta suunnasta, mistä Saraji oli aiemmin juossut. Meillä on suurpiirteinen kuva tapahtuneesta, mutta jotta katsaus olisi täydellinen, tulee meidän kuulla sinun lausuntosi siitä, mitä kujalla tapahtui.”

    Oli Peelon vuoro ryhdistää ryhtiään. Hän kumartui pöydän yli kohti kynä kädessä odottavaa toaa, mutta aloitti epäröimättä tekemään selontekoaan.

    ”Kun poistuin moderaattoritornista pihamaalle, näin kuinka Saraji iskeytyi kohti kujia. Kuulin valtavaa mekaanista ääntä ja seurasin sitä. Kun saavuin paikalle, juoksi Saraji kujalta pois. Sitten löysin tuon. Kutsuin vartijat paikalle välittömästi.””

    Silloin toa asetti sormensa pöytälampulle. Lamppu oli kuitenkin suunnattu kohti huoneen pimeää nurkkaa. Sormi napsautti katkaisijaa ja häikäisevä valo täytti huoneen nurkan keltaisen kelmeällä hehkullaan. Valtava rautainen puku oli kannettu korkeakattoisen huoneen nurkkaan istumaan. Sen veltot raajat olivat itsessään täydellisessä kunnossa ja moni sen osista kiilsi edelleen puhtauttaan. Mutta se osa, jossajätin ohjaajan kuuluisi istua, puuttui miltei kokonaan. Kupoli oli pirstoutunut, ohjaajan penkki oli haljennut kahtia ja veritahrat koristivat kiiltävää metallia. Peelo tuijotti karua näkyä hetken ja käänsi sitten katseensa takaisin Toaan.

    ””Siinäkö kaikki?”””

    ”Vartijat saapuivat paikalle ennen kuin ehdin tekemään mitään.””

    Selontekijä nyökkäsi, asetti kynänsä huolellisesti keskelle kansiotaan ja sulki sen sitten kovaa läimäyttäen sanomatta sanaakaan. Toa asetteli kansion avonaiseen salkkuunsa ja sulki sen tarkkaan. Yksi valkoinen käsi tarttui salkun kahvaan ja nosti sen ylös toan noustessa seisomaan.”

    ”Siinä tapauksessa selonteko on päättynyt. Tilanne on kirjattu muistiin onnistuneesti ja jokaiselle tapahtumalle on vahvistaja. Seuraavaksi siirryn hoitamaan menehtyneen klaanilaisen kuolinpesää. Hyvää päivänjatkoa sinulle. Ja kiitokset avunannosta tapahtumien keskellä.”

    ”Ovi kävi. Peelo istui nyt huoneessa yksin. Robotin ilmeetön naamari oli kääntyneenä kohti kärsinyttä Zillaa.

    Peelo hymähti itselleen. Hän oli joutunut valehtelemaan, mutta vain hieman, hyvään tarkoitukseen. Nyrkkiin puristunut musta käsi aukesi ja sen sisältä paljastui pieni datamuisti. Peelo ei halunnut sen joutuvan vääriin käsiin. Hän tutkisi sen sisällön vielä tarkasti. Aivan kuten oli luvannut.

    Pari minuuttia istuttuaan ja mietittyään myös Peelo jätti huoneen. Sinne jäi vain valo. Valo ja haarniska, jota ei kukaan enää ohjastaisi…

    Reilua tuntia aikaisemmin

    Verta kakova punainen olento ojensi epätoivoisenä kättään ulos miltei keskeltä haljenneesta haarniskastaan. Valtava vihreä miekka oli miltei halkonut tämän ruumiin kahtia, mutta siitä huolimatta tällä oli käynnissä epätoivoinen yritys pitää elämän syrjästä vielä pieni hetki kiinni. Peelo katsoi kuolevaa Creedyä silmiin ja tarttui käteen. Datamuisti putosi kädestä toiseen ja ymmärrys vallitsi hetken kaksikon välillä.

    ”Jos… jos… haluat auttaa… katso se …älä anna sitä kenell- …. .. lekään. Ole kilt- kiltti ja…

    …auta minua.”

    Viimeinen nytkähdys. Peelo seisoi kujalla nyt yksin datamuisti tiukasti piilotettuna nyrkkiinsä. Kaasunaamari nyökkäsi kerran ja sitten hahmo kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo tulossa. Mutta oli liian myöhäistä pienelle olennolle.

    Creedy oli jo vetänyt viimeisen henkäisynsä. Suuri sielu oli jo sammunut.

  • Hildemar 29: Ath Nuin & Allianssin logistiikkaa

    Veljeskunnan saaren ranta

    [spoil]Tämä on sitten eri ranta kuin se jossa Mäksä oli…[/spoil]

    Kymmenen pitkää soutuvenettä rantautui hiekkarannalle. Kaksi suurempaa skakdien purjelaivaa odottaa kauempana ulapalla. Kolmas alus, Notfunin Yön Timo II oli Amazuan käytössä. Palkkasoturi oli lähtenyt noutamaan Deltan temppelin saarelle juuttuneita skakdeja.

    Skakdi-joukkojen motivaatio oli huipussaan. He olivat matkalla taisteluun ja kadonnut komentaja Metorakk oli palannut. Juuri nyt sinihopea skakdi johti noin kahdensadan skakdin iskua viidakkosaarelle lähellä Klaanin rannikkoa. Jostakin syystä Nazorakit eivät olleet onnistuneet saaren valloituksessa, vaikkei saarella ollut näkyvää vastarintaa. Skakdit olivat hyviä sissien jahtaamisessa, vaikka viidakko saattoikin olla este.
    Metorakk oli taistellut aikanaan etelän viidakoissa, mutta suurimmalle osalle skakdeista viidakko oli täysin tuntematonta.

    Metorakk suuntasi pienen skakdi-joukon kanssa rannalla sijaitsevaan Nazorakin tukikohtaan. Nazorakeilla oli ympäri sota-alueita lukuisia tälläisiä alumiini-elementeistä rakennettuja pikatukikohtia, jotka majoittivat noin pataljoonan verran sotilaita.

    Tukikohdan ulkomuurit olivat metallitankojen väriin vedettyä kangasmaista ainetta, jota nazorakit valmistivat paljon väliaikaisrakennuksiin. Aine oli hyvin kestävää ja joustavaa, vaikka olikin kangasmaista. Portti oli metallia ja siinä oli kaksi ovea. Sisällä oli lukuisia telttoja sekä linnakkeen kummassakin päässä vartiotorni.

    Metorakk ei tervehtinyt hänen luokseen saapunutta linnakkeen komentajaa.
    ”Olemme täällä kenraalinne määräyksestä. Mikä tilanne täällä on? Ette saa paria sissiä ammuttua?” skakdi murahti.
    ”Tämä ranta on rauhallinen. Pohjoisen lohkon yksiköt eivät ole päässeet etenemään. Viidakko on ansoitettu. He väittävät, että koko metsä hyökkäisi heidän kimppuunsa”, nazorak vastasi hivenen ivaa äänessään. Hänen yksikkönsä ei ollut kohdannut juurikaan vastarintaa. Eivät he toisaalta olleetkaan edenneet metsään päin.

    ”Tyypillisiä luusereita”, Metorakk murahti. Nazorak näytti siltä kuin oli ivaamassa takaisin, mutta säilytti kunniansa.

    ”Miehet, lähdemme rantaa myöten pohjoiseen. Sinne leiri pystyyn. Huomenna tapamme kaiken, mikä meitä vastustaa viidakossa!” Metorakk huusi takanaan oleville sotilaille. Hän sai vastaukseksi skakdien tyypillistä mekastusta ja huutoa.

    Ath-Nui

    Matoro, Summerganon ja Killjoy olivat aterioineet Ath-munkkien tiloissa rakennuksessa joka oli tehty vain vähän matkan päähän Katedraalista. Akawaran ananaskeitto oli ollut eksoottinen kokemus. Lyhyesti sanottuna se oli kamalaa. Matoro ei nauttinut erityisesti ananaksesta, mutta jos se oli lämmintä keittoa, ananas muuttui suoranaisen kamalaksi.

    Suga ja Killjoy olivat jääneet Sadjen luo. Matoro oli itse halunnut katselemaan paikkoja. Kun hän tapaisi Pyhän Äidin, hän kysyisi suoraan Nimdasta.

    Toisella kerralla Katedraalin julkisivu oli yhtä upean ja vaikuttavan näköinen. Tällä kertaa Matoro yritti tietoisesti olla katsomatta Athia esittävään patsaaseen, mutta se ei onnistunut. Muistikuvat kasvottomasta nukesta ja vedestä tulivat väkisin hänen päähänsä, kuin myrsky.

    Matoro käveli nopeasti portista sisään.
    ”Hyvää päivää”, eräs munkki tervehti. Kyseessä oli Ta-Matoran, jonka päähine oli samanlainen kuin aiemmin nähdyn Onu-Matoranin.
    ”Päivää. Tulin vain katselemaan tämän temppelin upeaa arkkitehtuuria. Tämä on kerrassaan vaikuttavaa”, Matoro tervehti ja selitti, ennen kuin munkki kysyi miksi tämä oli temppelissä.
    ”Voin esitellä paikkoja, jos haluat”, Athlainen tarjosi apuaan kohteliaasti. Matoranilla oli kuitenkin omia ennakkoluulojaan tätä toaa kohtaan. Käsipuoli ja epätyypillisen värinen Toa ei näyttänyt aivan tyypilliseltä sankarilta.

    ”Ei kiitos”, Matoro torjui avun kohteliaasti. ”Mutta onko täällä kirjastoa?”
    ”On, mutta se sijaitsee viidennessä kerroksessa. Sinne ei saa päästää vieraita, ei ilman Pyhän Äidin lupaa”, matoran vastasi.
    ”Okei. Sääli”, Matoro kuittasi ja ohitti matoranin. Hän katseli seinien upeita ja monimutkaisia kaiverruksia, mutta harmikseen hän ei tunnistanut niissä ollutta muinaista kieltä. Tekstin elegantit ja sujuvat kiekurat olivat kutienkin aivan samanlaisia kuin Nimdan temppelissä olleet.
    Nimdan sirun muotoiset jalokivet toistuivat koristelussa hyvin usein.

    Matoro tuijotti symboljea ajatuksissaan. Jokin niissä kiehtoi häntä, jokin koko Athismissa ja Nimdassa kiehtoi häntä. Uskonto oli muinainen, se ulottui pitkälle maailmanhistorian alkuhämäriin. Athismillä oli varmasti suuria salaisuuksia. Se liittyi kiinteästi Nimdaan ja… Nukkeihin. Kaikki tämä muistustti Matoroa Nukeista, mutta jotenkin halu selvittää salaisuuksien vyyhti oli voimakkaampi kuin pelko, jonka ne herättävät.

    Matoro odotti valtavasti tapaamista Pyhän Äidin Kanssa. Hän oli ehkä ainoita olentoja, jotka voisivat vastata hänen tiedonjanoonsa Nimdasta, Athismista, Nukeista ja… kaikesta.

    Nazorak-pesät

    007 istui työtuolissaan. Hänen toimistonsa oli askeettinen. Siellä oli vain metallinen pöytä, muutamia laatikostoja ja tuoli. Tyypillinen nazorakien loisteputki-tyyppinen lamppu loisti katossa kirkasta valoa. Lähellä ovea oli jonkinlainen tietokonepaneeli. Tiedusteluplavelun johtajan pöydällä oli tietokone, nivaska papereita ja kyltti, jossa luki ”007”.

    Tummanruskea torakka istui mietteissään tuolissaan. Hän oli keskittynyt papreiin edessään. Se oli tiedusteluraportti koskien Klaanin asevoimien kokoa.
    007 iski siihen mustalla pienellä leimasimella merkin ja siirsi sen sivuun. Torakka oli tyytyväinen miestensä tehokkuuteen. Hän sai tietää kaiken merkittävän, mitä Klaanissa tapahtui. Vain kerran agentti oli jäänyt kiinni Klaanin alueella, mutta tämä oli tehnyt itsemurhan ennen kuin häntä oltiin ehditty kuulustella.

    Sen sijaanelektroninen tiedustelu kohtasi jatkuvia ongelmia. Klaanissa oli useampikin tietokonevelho, ja oli huomattu nopeasti, että Klaanin kameroita oli kaapattu nazorakien käyttöön. Myöskään Klaanin radioyhteyksiä ei pystytty häiritsemään. Klaani sen sijaan häiritsi helposti torakoiden lähetyksiä.

    007 tarttui seuraavaan paperiin. Viidakkosaarelta, jota sekä nazorakit että skakdit yirttävät vallata, ei ole saatu ainuttakaan tarkkaa raporttia. Tiedetään, että metsässä on matoraneja, mutta ei tiedetä miten ne eivät ole vielä hävinneet taistelua.

    Silmälappupäinen torakka tuhahti jotakin ajatelleessaan saaren fiaskoa. Hän rypisti raportin ja heitti takanaan olevaan pieneen paperisilppuriin.

    * * *

    Syvällä Mt. Ämkoon alla elettiin varsin erilaista elämää. Tuhannet nazorakit raatoivat kaivoksissa ja teollisuuden parissa.

    Ruskea nazorak hakkasi terävällä hakulla harmaata kiveä. Pieni siivu kiveä irtosi. Uusi isku. Uusi siivu kiveä. Nazorak pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Kaivoskuilu oli kuuma ja tunkkainen.
    16765 oli yksi näistä torakoista. Hän oli kaivostyöläinen, joka hakkasi joka ikinen päivä kiveä.

    16765 kuitenkin oli eri lainen kuin tavalliset kivenhakkaajan asemaan syntyneet nazorakit.
    Hänelle se oli ollut rangaistus. Joku, jota hän oli luullut ystäväkseen oli raivannut hänet tieltään ja edennyt vallan pyramidissa ylöspäin. Kukaan ei enää tiennyt, että hän oli ollut joskus joku muu kuin kivenhakkaaja. Hänellä oli ollut joskus elämä. Nyt hän oli vain työkalu. Nazorakien imperiumin työkalu ilman identiteettiä.

    Ainut, mitä hän elämässään enää halusi, oli kosto. Hän halusi tuhota niiden elämät, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Hän vain odotti hetkeä. Hetkeä, joka ei tulisi koskaan, jos hän ei tekisi jotakin.

    Kovaäänisistä kailotettiin kello kuuden tauon merkiksi. Kaivajanazorakit syöksyivät valtavana virtana parakeille nauttimaan yksinkertaiset ateriat ja nauttimaan lyhyestä ajasta omaa aikaa.

    Samaan aikaan satoja kerroksia ylempänä nazorak-upseerit elivät idyllistä torakan elämää kunnioitettuina johtajina. Alhaalla oli vain loputtomasti kiveä kaivettavaksi.

  • Tappelu Sali-Nuin temppelissä

    Klaanin saari, metsikkö

    Flygel katseli kuinka harmittomat palikkamaiset ja biomekaaniset mustekalat uiskentelivat rauhaisasti saaren sisämaajärvessä. Harmittomat mustekalat olivat helppoa saalista, mutta syötävää niissä ei ollut oikein lainkaan. Flygel oli viime viikkojen ajan vain seuraillut luonnon eläväisten elämää ja ollut yksinään. Itsekseen eläminen oli aika vapauttavaa kun ei tarvinnut alistua Rhak’elakkin kannattajien sensuurille ja jumalanpilkkasyytöksille. Järvikotakylän elämä oli perin uskontopainotteista ja zyglakimme ei voinut vakaumuksensa takia sopeutua tähän silmät ummessa menoon.

    Valkomusta zyglak oli rakentanut itselleen oman hökkelirakennelmansa kivihakulla ja keräämillään puun osilla ja muilla resursseilla mitä saarelta löytyi. Hän oli tyytyväinen ettei ollut aivan poropeukalo ja toimeton, vaikka olikin enemmänkin tieteisiin perehtynyt olento. Flygelin armeijavuodet olivat viimein tuottaneet jonkinlaista hyötyä kun hän viimein pystyi hyödyntämään erämiestaitojaan selviytyäkseen täällä metsässä, kaukana sivistyksestä. Liskomainen ystävämme oli ryöstellyt yllätyshyökkäyksien ja pimeän turvin matoranien karavaaneista erilaisia tarvikkeita, mutta oli jättänyt muuten nämä pienet olennot rauhaan, koska ei nähnyt matoraneissa mitään uhkaa hänelle itselleen.

    Flygel asteli kohti vuorenrinteeseen syntyneeseen luolastoon, jota hän oli alkanut muuttaa kodikseen. Hiilestä ja oksista zyglak oli rakentanut soihtuja joilla hän valaisi luolastoa ja pelotti pois sen asukkeja, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä jotka eivät olleet erityisen hyviä naapureita. Vuorenrinteeseen tehty asuinpaikka sisälsi pöydän, tulisijan ja kirstuja, joihin Flygel oli säilönyt tekemiään kivi- ja luuaseita.
    Silmälappuinen tuttavamme avasi oven ja meni sisään luolastoon. Oli aika häätää kivirottia, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä luolista. Flygel otti zamor-laukaisimensa ja luumiekkansa mukaansa ja lähti tutkimaan luolastoja.

    Laittaen soihtuja ympäri luolastoa, Flygel varmisti sen ettei eksyisi luoliin. Zyglak halusi näes joskus löytää takaisin luolista ja oli päättänyt että pimeyden asukit eivät saisi jalansijaa hänen uudessa kodissaan. Samalla hän voisi löytää maan alaisia mineraaleja joiden avulla hän voisi rakentaa jotain hienoa.

    Ei kulunut aikaakaan kun vihollinen hyökkäsi Flygelin kimppuun. Nopea huitaisu hännällä selätti vihulaisen, jolloin se oli helppo iskeä tainnoksiin jalkojen kynsien avulla. Viimeistely tapahtui iskemällä luumiekalla skorppioonin pää irti ja katkaisemalla sen pistin matkamuistoksi.
    Flygel asteli yhä syvemmälle luolastoon, tutkien kaikkea ja varoen jokaista askelmaansa. Klaanin maan alainen maailma oli arvaamaton ja täynnä mysteerejä jotka Flygel halusi selvittää…

    Klaanin linnoitus, Umbrien huone

    Valon toa heräsi sängystään ja muisteli yön tapahtumia. Keltamusta toa haukotteli ja hieroi rähmäisiä silmiään. Hän katsahti lattialla olevaan säkkituoliin, jossa hänen toisen maailman vastineensa yhä nukkui. Fikou Qewa oli herännyt jo aikaa sitten ja tuonut postiluukusta pudonneen Klaanilehden moderaattorillemme.

    Umbra katseli sotkuista huonettaan. Olisi aika hankkiutua eroon pölystä ja käytetyistä elementaalienergian naamioista. Myös huoneiston sisustusta voisi muuttaa, koska jokainen toa tarvitsee itselleen jonkinlaisen Toa-Suvan naamioiden vaihtamista varten. Hänhän voisi kysyä tähän tehtävään yhtä sympaattista po-matorania, Bobia, jonka Umbra voisi löytää helposti kierroksellaan klaanin linnoituksessa.

    Umbra päätti myös etsiä ystävänsä Nurukanin ja Delevan ja keskustelevansa heidän kanssaan jatkosta ja oman menneisyytensä löydöistä.

    Toa alkoi kerätä tavaroita lattialta ja sulloa niitä jättiläismäiseen mustaan jätesäkkiin. Erilaiset juomakanisterit, wanhat klaanilehdet ja muut rojut, aina pizza ja sushilaatikoista muropaketteihin lensivät automaattisesti roskikseen. Moderaattorin huhkittua tarpeeksi kauan hänen onnistui herättämään toisen maailman vastineensa, joka heräsi pölyn mennessä hänen sieraimiinsa. Violettimusta matoran pärskähteli pedissään hypähtäen vähän väliä ylös säkkituolista.

    ”Sinun on aika tarttua imuriin”, moderaattori sanoi ystävälleen, antaen tälle N00N00-6 merkkisen imurin kouraan, jonka jälkeen moderaattori lähti ovet paukkuen pois huoneestaan, jättäen unenpöpperöisen ja hölmistyneen matoranin heräilemään imuri kainalossaan…

    Klaanin kahvio

    Nurukan asteli kahvioon hörppimään aamusumppiaan. Maan toa tarvitsi kipeästi jotain virkistävää sillä hän oli herännyt yöllä johonkin outoon tunteeseen siitä että jotain pahaa tapahtui. Nurukan oli viimeksi kokenut tällaisia öitä Avra Nuin sodassa ja ollessaan Metru Nuilla. Myös erilaiset muistot olivat alkaneet tupsahdella maan toan päähän, muistot joita hän ei tunnistanut omikseen.

    Nurukan ihmetteli vieläkin näitä mekaanisia sotureita joita hän eräässä avautuneessa muistossaan oli komentanut. Mekaanisia tappajia, jotka kantoivat katanoita. Miksi hän johti niitä, sitä hän ei tiennyt. Toa itse muisti olevansa vain toain kenraali ja taistelleensa pahoja metsästäjiä vastaan Toa Lhikanin, suuren Toa soturin joukoissa ja puolustaneensa Turaga Dumen kunniaa.

    Nurukan koki yleensä öisin tällaisia muistojen aukaisuja. Unet jotka hän koki olivat liian realistisia ja todentuntuisia ollakseen vain unia. Mutta miksi hän sai nämä muistot takaisin ja miksi ne edes olisivat olleet piilotettuja, sitä Nurukan ei tiennyt. Siemaillen kahvikuppostaan toa-kanisterin muotoisesta kupposesta, toa alkoi seurata kahvioon saapuvien asukkien tekemisiä ja ajatteli jututtaakin osaa heistä…

    Klaanin maan alaiset kuntosalit

    Deleva nosteli painoja hikihatussa Klaanin linnoituksen maanalaisessa kuntosalissa. Punavalkoinen plasman toa harjoitti oikean kätensä lihaksistoa ja piti yllä vasemman, mekaanisen kätensä keinotekoisia lihaksia. Kova työ ja harjoittelu pitivät myös mielen virkeänä ja antoivat uutta puhtia uusiin haasteisiin ja seikkailuihin. Toa oli alkanut tottua elämäänsä klaanissa, näiden kaikkien outojen örvelöiden ympäröimänä.

    Deleva tarkkaili ympäristöön, samalla kun hikikarpalot nousivat hänen lihaksistaan pintaan. Fyysinen kunto piti pitää yllä lihasreeneillä ja liikunnalla, kun taistelua ei viime aikoina ollut ollut hänelle tarpeeksi. Deleva ajatteli haastavansa sen Metorakk-nimisen skakdinpöljäkkeen jossain vaiheessa uuteen taisteluun ja tällä kertaa voittavansa kyseisen skakdin. Juuri sillä hetkellä eräs skakdi, joka muistutti etäisesti tätä Metorakkia, astui salin ovesta sisään, pyyhe olkapäällään…

    Klaanin kuntosali, vastapäätä Delevaa

    Guardian asteli raskain askelin kiviportaita alas klaanin kuntosaleihin vieviin käytäviin. Skakdi ei ollut saanut pahemmin unta viimeöisten tapahtumien johdosta, kasa zyglakeita ja kuolleita matoraneja oli jotain todella kauheaa. Vammoistaan huolimatta Guardian oli päättänyt lähteä vähän tuulettamaan itseään salille, koska lihasreeni teki aina eetvarttia ja auttaisi vapauttamaan lihasjännitteitä ja selvittämään ajatuksia.

    Guardian laittoi sormensa tunnistimeen, jolloin pääsi sisään ilman widgetien maksamista. Perus klaanilaiset ja muut joutuivat yleensä maksamaan muutaman widgetin klaanin kassaraan, jotta adminit saisivat ostaa itselleen hummeria, kaviaaria ja hanhenmaksaa sekä kalliita viinejä. Guardian myhäili sitä että adminit olivat keksineet itselleen jonkin ansaintimahdollisuuden tässä kommunistisessa yhteiskunnassa, astellen samalla virnistäen sisään ovesta, joka aukeni hänen edestään.

    Tawan kanssa juttelu oli tehnyt Guardianista hiukan apaattiseksi. Admin oli miettinyt paljon näitä yön tapahtumia ja unen laatu oli kärsinyt. Tawa oli yhä hänen mielessään kun admin käveli muovimatolla kohti painonnostopaikkaa. Miehinen painonnosto maksimeilla teki aina eetvarttia.

    Jotain Guardian ei osannut ottaa huomioon, nimittäin rasistisen plasman toan nopeaa toimintaa.

    KABLAM! nyrkki osui Skakdia leukaan, jolloin hampaissa kivisti. Hopeinen metallinyrkki osui lujaa kohteeseensa. Valkopunainen toa kihisi raivosta ja oli aivan hiestä märkä. Hiki höyrysi ja kupli toan panssarilla, niin tohkeissaan toa oli.

    Guardian ärsyyntyi, hänen rauhallinen salireissunsa oli pilattu täysin. Hieroen leukaansa, skakdi aikoi antaa tälle toalle opetuksen. Sininen skakdinyrkki viuhahti, osuen valkopunaista toaa palleaan. Toa haukkoi henkeään, yrittäen lyödä metallinyrkillään skakdia, joka otti iskun vastaan kämmenellään, heittäen toan niskalenkillä lattiaan.

    ”Toivottavasti sait tästä jonkinmoisen opetuksen, sinä typerä toa!” Guardian karjui, teleskooppisilmän hohtaessa punertavaa hehkuaan. Guardian oli vihainen.

    ”Skakdit, te barbaarit ette puhu minulle näin, varsinkaan sinä, Metorakk” Deleva vastasi, iskien plasmaa nyrkistään. Skakdin panssariin tuli pieni naarmu tästä plasmaiskusta, mutta se ei menoa haitannut.

    ”Minun rodullani on kyllä aika synkkä menneisyys, mutta yleistys kaikissa tapauksissa on tyhmää. Ja en ole Metorakk, olet erehtynyt henkilöst, mutta kukaan ei lyö rankaisemattomasti admin Guartsua”, Guardian vastasi, purren hammastaan. Adminina hän ei voinut sentään näyttää huonoa esimerkkiä ja mättää toaa turpaan ihan turhaan, mutta jonkinlainen opetus piti antaa.

    Deleva aloitti taas uuden hyökkäyksen Guardiania kohti, mutta tällä kertaa Guartsu oli aktivoinut teleskooppisilmänsä röntgenkatseen ja oli saanut selville toan heikkouden. Hopeinen, mekaaninen käsi oli paitsi toan heikkous, myös yksi keino laittaa toa toimintakyvyttömäksi ilman suurempaa vahingontekoa toan elimiin.

    Guardian otti molemmilla käsillään hopeisesta, mekaanisesta nyrkistä kiinni ja riuhtaisi kovaa kun nyrkki alkoi iskeytyä skakdia kohti. Mekaanisen käden hammasrattaat menivät jumiin, mutterien pudotessa kädestä kun Guardian väänsi kättä toan kanssa. Toan käsi vääntyi yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja jäi jumiin, näyttäen perin muodottomalta.

    Toa huusi raivosta, yrittäen taistella yhdellä nyrkillä, mutta riuhtova ja väkivaltainen toa ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristöönsä, jolloin Gn onnistui kampittaa toa.

    Deleva kompuroi selälleen lattialle, katsellen vihamielisesti yläpuolellaan olevaa skakdia, jonka salikäynnin hän oli pilannut.

    ”Toa, olemmekohan selvittäneet välimme jo tarpeeksi”, Guardian murahti, ottaen penkiltä pyyhkeensä. Skakdi pakkasi kamppeensa ja lähti pois salilta, salin osalta päivä oli jo pilattu. Kuuma kahvi kahviossa voisi tehdä skakdille terää. Mutta toisaalta, pieni kärhämä oli hyvää vaihtelua penkinnostamiselle…

    Deleva hieroi mekaanista, muodottamaksi vääntynyttä kättään, joka vaatisi pikaista korjausta. Käden mekanismit eivät onneksi sisältäneet paljoa tuntohermoja, joten Toa piti nämäkin tunnot sisällään. Olisi aika lähteä jonkun klaanin mekaanikon luokse korjaamaan mekaaninen käsi…

  • Metorakk juttelee Purifierin kanssa -viesti

    Gaggulabion työhuone, Bio-Klaanin saari

    Metorakk oli turhautunut. Suurinpiirtein yhtä turhautunut, kuin kaikki muutkin sisämaahan määrätyt skakdit. Hän tiesi, ettei Klaaniin voisi hyökätä pelkin skakdivoimin, mutta hän ei ymmärtänyt miksei torakat muka olleet valmiit.

    Metorakk selasi kenraalilleen lähetettyjä raportteja. Ne sisälsivät lähinnä tietoa zyglakien kovistelusta ja joukkojensiirrosta satamaan. Skakdien ainut operaatio tällä hetkellä oli maihinnousu läheiselle viidakkosaarelle, josta Nazorakit eivät olleet kyenneet voittamaan vastarintaa (mitä pellejä, Metorakk tuumi).

    Huone haisi sikarille ja skakdille. Likaisen pöydän kulmassa oleva upouudelta näyttävä nazorak-valmisteinen tietokone ilmoitti puhelusta. Moinen huipputekninen laite ei soveltunut lainkaan muuten askeettiselta näyttävään huoneeseen. Huonekalut olivat puuta ja katossa roikkuva hehkulamppu räpsähteli. Pöydän toisessa kulmassa oli Gaggulabion buglamiitillä ja kullalla päälystetty sikarinhajuinen sikarirasia. Metorakk murahti ja siirtyin koneen ääreen.

    Avautuneessa ikkunassa näkyi oudot mustavalkoiset hampaikkaat kasvot. Metorakk avasi ääniväylän yhteydenottajaan.

    ”Iltaa Metorakk. Oikein erinomaista sellaista.” Tuulen kova humina kohisi soittajan mikrofonista. Puhujan ääni oli käheä ja siitä paistoi miltei omahyväinen äänensävy. Metorakk hätkähti. ”… kuka sinä olet?”

    ”Voi etkö sinä tunnista ääntäni vanha toveri? Taisit saada aika tällin Xialla.” Metorakkin muistot palasivat muutamaa viikkoa taaksepäin Xian yläpuolella leijuneeseen epäonniseen ilmalaivaan. Skakdin muisti hätkähti salamannopeasti rullaamaan ja pian tämä tajusikin vastauksen olevan ilmeinen. ”Purifier?”

    Kidakkaat kasvot nyökyttelivät. Tila niiden ympärillä näytti täysin pimeältä. Syynä oli Purifierin kameran älykäs sijoittelu. Tämän kasvoja kuvaava kamera oli nimittäin kypärän sisäpinnassa. ”Hah. Hieno arvaus. Purifier, kyllä. Ehkä nykyään jopa hieman enemmän.”

    ”Jätä kehusi muille. Minä luulin, että sinä murskaannuit sinne vuorelle.” Purifier hymähti vastaukseksi. ”Minusta eroon päästäkseen pitää tehdä paljon muutakin kuin vain pääni murskaaminen. Myönnettäköön, en odottanut ensin sinunkaan poistuneen paikalta elossa.”

    Purifierin suunnasta vinkuva tuuli peitti osan puheesta ja Metorakk kävi ohjainten kimppuun, säätääkseen äänenvoimakkuutta kovemmalle. ”Missä sinä oikein olet?

    ”Lennän meren yllä kuusisataa kilometria rannikosta mekaanisen tuhontuojan sisällä.” Metorakk ei kysynyt enempää. ”Noh, mistä tämä yllättävä yhteydenotto? Oletan, että sinulla oli jotain asiaakin.”

    ”Voi kyllä. Minusta tuntuu että sinä voisit auttaa minua. Nimittäin, minulla olisi sillä pahaisella saarella tehtävä. Haasteeltaan huomattavasti suurempaa, mitä johtajasi on tarjonnut. Vanhan liiton nimissä. Mitäs sanot?” Kuuluisa skakdinhymy valtasi Metorakkin kasvot hetkeksi. ”Kerro lisää”, hän sanoi lyhyesti.

    Purifier myhäili tyytyväisenä. Kypärän sisällä liikehtivät kasvot vastasivat hymyyn. ”Minulla on Klaanissa eräs vanha ystävä, joka luultavasti hyvin pian löytää itsensä tilanteesta, jossa hän haluaa ulos Klaanista. Jonkun täytyy päästä sisään ja saada hänelle viesti. Tämän viestin jälkeen hän tarvitsee aluksen. Mahdollisimman neutraalin sellaisen, jotta hän pääsee poistumaan saarelta huomaamattomasti… Voi toki olla että pyydän paljoa, mutta sinä tiedät, että minä maksan erittäin avokätisesti.”

    Metorakk mietti. ”Tämä… ystäväsi. Mistä tunnen hänet ja koska hänet pitää saada pois sieltä?”

    ”Minä lähetän sinulle tarkan kuvauksen. Hän on hyvin ainutlaatuinen joukossaan. Löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa. Ajasta sen sijaan… kuusi päivää. Kyllä, kuusi päivää on riittävästi hänelle. Hän tuskin yllättyy nähdessään teidät.”

    Purifierin kasvokuva peittyi tämän lähettäessä Metorakkin eteen tietoja. Skakdi työnsi kasvonsa lähemmäksi näyttöä, tämän tarkastellessa tehtävän kohteen tietoja. ”… miksi aina kuusi”, Metorakk mutisi itsekseen katsoessaan kuvaa.

    Purifier odotti hetken ja antoi Skakdin käydä tiedot läpi rauhassa. Metorakk nosti lopunsa katseensa ruudusta ja Purifier tiesi jatkaa. ”Olettaen että vastauksesi on kyllä, tulette löytämään hänet aivan linnoituksen muurien ulkopuolelta. Länsilaidan puolustus on kevyintä, joten oletan, että se on hänen valintansa. Tämän jälkeen teidän on tarkoitus saattaa hänet hankkimallenne alukselle. Jos kaikki menee hyvin, pääsette tekemään tämän todella vähin äänin. Uskotko, että alus järjestyy?”

    ”Kyllä järjestyy. Mikä on suunta, johon jatkamme Klaanista?”

    ”Olen järjestänyt turvakodin Steltin etelärannikolle. Metsästäjien rannikkovartiosto ohjaa teidät oikeaan paikkaan. Voitte samalla noutaa palkkionne sieltä. Tehtävä on suoritettu kun ystäväni on päässyt perille turvallisesti.”

    ”Tämä on sovittu”, Metorakk kuittasi. Purifier nyökkäsi lyhyesti ja yhteys katkesi.

    Metorakk oli hetkessä tyytyväisempi päiväänsä. Hänen aivonsa alkoivat heti työstää suunnitelmaa huoneen hiljaisuudessa.

    [spoiler=Infondaarenia.]Kuten varmaan jokainen sen arvaa, Matoro vastaa puolesta tästä viestistä.[/spoiler]

  • Gaggulabiolla keittää yli

    Nazorak-satama
    Klaanin länsirannikko

    Skakdien laivaston – tai ”laivaston”, sehän koostui vain parista parhaat vuotensa nähneestä aluksesta – ylpeys, Akbsklsdflsfldax kellui satamassa. Se näytti ikivanhalta puurotiskolta vieressä kelluvan SS Nürmbergin takia. Nürmberg oli vajaa kuukausi sitten upotetun SS Hürfundin sisaralus. Se ei ollut mitenkään suuri kunnia, sillä Klaanilaisten paettua Hürfundilta ja sen pian tapahtuneen Laivaston suorittaman upotuksen jälkeen sisaraluksenkin maine oli hyvin alamaissa.

    Skakdit katselivat halveksuen metallilaivoja niiden kulkeissa pitkässä jonossa oman rakkaan puisen lavansa kannelle. Ne lastasivat kaikenlaisia huonosti pakattuja laatikoita jonkinsorttista syötävää sekä muuta yleishyödyllistä tavaraa aluksen ruumaan. Gaggulabio johti henkilökohtaisesti joukkojensiirtoa viidakkosaarelle länteen, jonne Skakdit määrättiin auttamaan torakoita.

    Amazua on lähtenyt Notfunin aluksella noutamaan pohjoiseen saarelle loukkuun jääneitä skakdeja ja ninjoja. Pelkkä operaation ajatteleminen sai Gaggulabion kiehumaan. Pienie Klaanilaisjoukko pakeni hänen ninjojaan skakdien omalla aluksella. Sota muun Allianssin rinnalla veisi hänet hermoraunioksi, Labio ajatteli. Onneksi hänen luutnanttinsa Metorakk oli sentään saapunut, niin yllättäen kuin tämä olikaan tapahtunut. Tämä sota oli rasittavaa odottelua, eikä se ollut ollenkaan Skakdien mieleen.

    Gaggulabio heitti palaneen steltiläisen sikarin yli laidan ja käski nostaa purjeet.

    [spoiler=Blarf]Lyhyt mörgle mörgle juonenkuljetusposti.[/spoiler]