Avainsana: Matoro

  • Jake etsii suojaa viimalta

    Odotettuaan muutaman tunnin Toat päättivät lumimyrskyn laantuessa lähteä laskeutumaan hitaasti. Muutamaan tuntiin mitään ei tapahdu. Ei mitään. Ei raheja, torakoita tai muuta.

    ”Eikä tämä hiljaisuus ala olla jo epäilyttävää?” Umbra kysyi.

    ”Emme ole kyllä nähneet Rahin varjoakaan muutamaan tuntiin…” Kapura myänsi. ”Mutta voihan se olla sattumaa. Enemmän olen huolissani torakoista.”

    ”Lumimyrsky piti torakat pois täältä.” Matoro sanoi. ”Siitä puheen ollen, lumimyrsky voimistuu jälleen.”

    Matoro oli oikeassa; Näkyvyys huononi koko ajan. Kapura valaisi liekillä ympäristää.

    ”Ehkä olisi sittenkin pitänyt jäädä sinne luolaan.” Jake sanoi.

    ”Jäädään tähän hetkeksi.” Matoro ehdotti. ”Tuskin pystymme kiipeämään jos myrsky vielä pahentuu, ja tämä vaikuttaa hyvältä paikalta lepäämiseen.

    ”Tarkistan, onko täällä luolaa.” Jake sanoi.

  • Lumimyrsky saapuu

    Mt. Ämkoo

    Matoro miettii tulevaisuutta ja sitä kuinka oudoksi kaikki meni yhdessä vuorokaudessa. Hän katsoo Killjoyn kiitävän Gukollaan ja katoavan pilviverhon taa.

    Sitten hän katsoo taakseen. Umbra ja Kapura odottavat lähtöä nuotion ääressä, Jake ihmettelee koko tilannetta kallion reunalla.
    ”No, lähdetään etsimään reittiä alas. Emmehän halua kuhnia täällä nimeämispäivään saakka.”, Jään toa ilmoittaa. Nelikko lähtee kävelemään lumista kallionreunaa pitkin, aikomuksenaan löytää kohta laskeutua vuorelta.

    Kuluu aikaa.

    Tylsää aikaa.

    Kallio on ja pysyy jyrkkänä, parista kohdasta he ovat onnistuneet laskeutumaan jokusenkymmentä metriä. Juuri kun he ovat sitä mieltä etä löytävät hyvän kohdan jossa ei ole sadan metrin pudotusta, lumimyrsky alkaa nousta taas. He hakuetuvat suojaan läheisen kallion taa.

  • Herra Ilonpilaaja lähtee omille teilleen

    Matka-aikomukset keskeytyivät jo kolmannen lentävän objektin saapuessa klaanilaisten tykö. Punamusta, pienen hyönteisen kokoinen robotti surahteli Killjoyn eteen ja yhdellä ketterällä syöksyllä kiinnitti itsensä saumattomaksi osaksi punamustan metsästäjän haarniskaa.

    ”Ja missä sinäkin olet ollut… luulin jo sinut kadonneeksi.”

    Valot välkkyivät Killjoyn kypärän sisällä ja muut seurasivat sivusta, kuinka Killjoy analysoi pienen vakoojansa tuomaa tietoa. Metsästäjä päästi huolestuneenkuuloisen murahduksen ja kääntyi sitten kohtaamaan toverinsa.

    ”Jatkakaa matkaanne. Minä ja GS lähdemme etelään. Minun täytyy käydä tapaamassa vanhaa ystävää.”

    Umbra nyökkäsi ja muutkin näyttivät hyväksyntänsä. Jake kuitenkin oli ihmeissään.

    ”Sinulla on Gukko! Tehän olisitte voineet lentää pois milloin vain.”
    .
    ”GS ei jaksa kantaa kuin yhtä kerrallaan. Matka täältä pois olisi niin pitkä, että loput ehtisivät paikalle nopeammin jalan”, Killjoy huomautti kärkkäästi.

    Matoro astui esiin lähtöä tekemästä ryhmästä ja veti Killjoyn sivummalle: ”En tiedä mitä yrität tai etsit, mutta toivon, että tiedät mitä teet. Jotain on tapahtumassa Killjoy ja meidän täytyy pitää rivimme ehyenä.”

    ”En sano mitään, ennen kuin tietoni on varmaa. En jaa mitään virheellistä, se vain hukkaisi kaikkien aikaa.”

    ”Kerro jotain, jotain mikä antaa meille osviittaa.”

    Killjoy madalsi ääntään etteivät muut kuulisi: ”Rahien viimeaikainen outo käytös ei ole sattumaa. Ne ovat osa luontoa, joten luonnossa tai maaperässä on tapahtumassa suuri mullistus. Luulen, että kuka ikinä onkaan Nazorakien aktiivisuuden takana tietää tästä jotain ja aion ottaa selvää, mitä.”

    Matoro kääntyi takaisin muiden luo, jotka olivat jo valmiita lähtöön.

    ”Onnea matkaan siis, Killjoy.”

    Killjoy nousi GS:n selkään ja valmistautui jättämään loput klaanilaisista taakseen.

    ”Kulkekaa vahvoina.”

    Ja yhtä gukkomaista suhahdusta myöhemmin, metsästäjä kiiti kohti taivasta.

  • SE ON LINTU, SE ON LENTOKONE, EI SE ON JAKE!

    Mt. ÄmKoolla klaanilaisten leiri on herännyt. He kuulevat ääntä ylhäältä. ”Mikä se on?” Kysyy Matoro. ”En tiedä”, vastaa Kapura. Ylhäällä näkyy ilmalaivan hahmo. Ääni kuuluu ylhäältä: ”SE ON LINTU, SE ON LENTOKONE, EI SE ON JAKE!” Jake laittaa ketjut kiinni isoon sarjatuliaseeseensa ja hyppää alas. Laskuvarjo aukeaa. Jake laskeutuu höyhenenkevyesti maahan. Hän lataa ison aseensa. ”Mitä meidän siis pitää tehdä…?” Jake kysyy. ”Mrmhmm… Mitä sille ilmalaivalle tapahtui?”, kysyy Killjoy. ”No se lähti, tottakai…” Jake vastaa. ”Meidän.. Piti päästä pois… TÄÄLTÄ.” Umbra toteaa äreästi. ”Joo, jaa, en tiennyt… Nyt siis… Olemme eksyksissä…?” Jake kysyy. ”NIIN”, Matoro vastaa. ”Ja sehän on ikävää. Luulin että tiedossa olisi pahisten lahtausta… Aiheutan aina ongelmia…” Jake mutisee. ”No, lähdetään sitten Klaania koti, se on vissiin tuolla päin.”, Jake osoittaa oikealle.

  • Avde

    Neuvottelupöytä

    Pimeys oli päättymätön. Ainoa valo huoneessa oli neuvottelupöydän päällä. Pöydän ympärillä istuvat hahmot tarkkailivat sen keskipistettä.
    Heidän takanaan pimeydessä tuijotti satakunta punaista silmää. Ne eivät liikkuneet eivätkä edes räpsähtäneet. Ne vain tuijottivat. Ikuisesti.

    Torakkojen johtaja oli tyytymätön. Kuka tai mikä tämä olento oli olevinaan? Mitä asiaa hänellä oli?
    Hän olisi halunnut pistää joukkonsa puhkomaan joka ikisen pimeydessä tuijottavista silmistä, mutta päätti olla hiljaa. Muukalaisella oli jotain mielessään. Oli toinen asia, pystyikö häneen luottamaan.

    ”Minulla on toinen idea, uudet ystäväni”, pimeyden kylmä ääni sanoi jokseenkin ironisesti.

    ”Anna palaa, muukalainen”, torakkakenraali sanoi. ”Näytä meille onko sinusta johonkin.”

    Pimeyden kylmä nauru kaikui huoneessa taas, mutta se vähäinen tunne, joka siinä oli aiemmin ollut, oli valunut vähitellen pois. Jäljellä oli vain pelkkää ääntä syvyyksistä. ”Tiesin, että olisitte yhteistyökykyisiä”, ääni sanoi. ”Mutta teitä ei varmaan haittaa, jos otan… hahmon, jossa minua on hieman helpompaa katsoa silmiin.”

    Yhtäkkiä kaikki silmät sulkeutuivat. Oli taas vain pimeää.
    Sitten pimeys aukeni jälleen. Oli kuin varjoissa itsessään olisi ollut ovi, josta astui pieni hahmo.

    Hahmo oli matoran. Sen vartalo oli tummanpunainen ja se piti kasvoillaan sinistä Pakaria. Matoran katsoi pöydän ympärillä istuvia epäuskoisia liittolaisia hymyillen vaimeasti, kuin se ei olisi tottunut hymyilemään. Hahmolla oli silmät kuin millä tahansa matoranilla, mutta niissä ei ollut eloa. Ei pienintäkään sielua.

    ”Tervehdys.”

    Hiljaisuus oli piinaava hetken ajan.
    ”…Matoran?” Gaggulabio sanoi hörähtäen. ”MATORAN?”

    Skakdi alkoi nauraa. ”Huijasit meitä hyvin, ipana. Kiva valoshow. Nyt ulos täältä.”

    Skakdi ei varmaankaan osannut odottaa, mitä tapahtui seuraavaksi. Punainen Matoran nosti kättään hienovaraisesti ja noin sekunnissa tämän takana olevasta varjosta sinkoutui käsi. Käsi oli musta, luonnottoman pitkä ja liikkui niin letkeästi, että siinä ei vaikuttanut olevan ollenkaan luita.
    Käsi siirtyi varjon lailla Gaggulabion suun päälle.
    ”Tiesitkö, ystäväni, ei ole kohteliasta keskeyttää puhujaa?” Matoran sanoi.

    Gaggulabion ilme oli näkemisen arvoinen. Hän päätti olla kohtelias ja antaa muukalaisen puhua.

    ”Kiitos”, punainen Matoran sanoi. ”Nyt, uudet ystäväni, tiedättekö, mikä on klaanilaisten pahin vihollinen? Voima, jota vastaan he eivät voi voittaa? Pahin hirviö, jonka he tulevat koskaan kohtaamaan?”

    Oli hetken hiljaista.
    ”Sinä, arvatenkin?” torakkakenraali sanoi pilkkaavalla äänensävyllä.

    Matoran hymyili maireasti. Sen silmät pienenivät viiruiksi. ”Hyvä arvaus, rakas ystävä, mutta ei ihan.”
    ”Me emme ole ystäviä”, torakkakenraali kuiskasi hiljaa itsekseen halveksuva katse silmissään. Se ei keskeyttänyt ”Matorania”, joka nosti jälleen kättään.
    Matoranin takana olevassa varjossa aukesi lisää ovia. Niistä jokaisesta käveli varjomaisia siluetteja. Kun ne tulivat tarpeeksi lähelle neuvottelupöydän valoa, ne oli tunnistettavissa.

    Siinä seisoivat Klaanilaiset. Tawa, Matoro The Blacksnow, Guardian, Troopperi ja muut, kaikki olivat tunnistettavissa. Yhdelläkään siluetilla ei ollut silmiä.
    Matoran napsautti sormia ja silueteille tapahtui jotain. Niiden tyhjiin silmäkuoppiin syttyi punainen valo ja jokaisen suusta kuului raivokas huuto, kun ne tarttuivat toisiinsa ja ryhtyivät repimään toisiaan brutaalisti kappaleiksi. Lopulta vain yksi siluetti seisoi ruumiskasan keskellä ennen kuin haihtui takaisin pimeyteen.

    Torakkakenraalin katse nousi. Hän näytti ymmärtäneen.
    ”He itse?”

    Matoran hymyili maireasti ja nyökkäsi. ”Ystävä on pahin vihollinen. Me etsimme heikon lenkin. Me korruptoimme hänet. Hän syövyttää heidät sisältäpäin, kunnes jäljellä on vain…varjo entisestä Klaanista. Sitten murskaamme heidät kuin lasin.”

    ”Tuossahan on järkeä”, Gaggulabio sanoi. ”Mutta mitä sinä haluat itsellesi, Matoran? Minä ja soturini haluamme Klaanin aarteet. Nazorakit haluavat heidän saarensa. Zyglakit haluavat vain tappaa heidät, kostoksi tai jotain. Mitä sinä haluat?”

    ”Voi, en mitään noin ylevää”, Matoran sanoi. ”Minä autan teitä ja te annatte minulle vain yhden asian Klaanin linnoituksesta. Sirun. Arvokkaan sirun, jota Klaanin neljä johtajaa suojelevat. Työnantajani haluaa sen takaisin, sillä on hänelle… tunnearvoa.”

    Liittouman katseet olivat skeptisiä, mutta he eivät sanoneet mitään Matoranin ehdotusta vastaan.
    ”Tehkäämme sitten yhteistyötä”, kenraali sanoi. ”Mutta ’ystäväni’, mikä ja kuka sinä edes olet?”

    Matoran käveli kohti liittoumaa ja nosti kätensä. Yhtäkkiä pimeydestä ympäriltä syöksyi joukko mustia, lonkeromaisia käsiä. Niitä oli tarpeeksi jokaiselle johtajalle ja soturille. He kättelivät niitä epävarmasti.

    Sitten Matoran puhui. Mutta kun hän puhui tällä kertaa, ääniä ei ollut enää vain yksi. Kymmeniä erilaisia ääniä puhui täysin samaan aikaan joka puolelta pimeydestä.

    ”Me olemme Avde”, demoninen kuoro lausui. ”Hauska tutustua.”

  • Kyttäystehtävä

    Aamu.

    Uuden päivän alku. Uusien mahdollisuuksien alku.

    Kolea aamutuuli puhaltaa vuorella. Matoro miettii tulevaa päivää.
    Lähdemme matkaan kallion reunaa pitkin etsimme kohdan josta pääsee laskeutumaan turvallisesti alas – kohdan josta me tänne sumussa tulimme. Kuulostaa helpolta…, Hän ajattelee.

    Kolme muutakin klaanilaista ovat kömpineet ylös. Kapura lämmittää itseään pitämällä luomaansa liekkiä kädessään.

    ***

    Kaksi maastokuvioituihin viittoihin pukeutunutta Skakdia hiippailee pusikoissa. He ovat vaarallisesti aseistautuneita, sisällissodan karaisemia tappajia, kenraalinsa Gaggulabion käskyläisiä.
    Tällä hetkellä ne kävelevät metsikössä suht lähellä Klaanin linnoitusta. He ovat asemissa, vakoilemassa Klaanista sisämaahan menevää päätietä. Siinä liikuskelee erinäisiä matoraneja raheineen ja reppuineen.
    ”Kyttäystehtävä”, toinen murahtaa ja he painuvat kasvillisuuden sekaan ja asettavat sarjaenergiakiväärin asemiin heidän eteensä.

  • Jääsoturi näkee pahaa unta

    (Jotain asiaan liittyvää: Voiko nuo Post-icons-kohdan poistaa? Ne keltanaamat ovat himputin ärsyttäviä.)

    Matoro nappaa kirjeen ja lukee.
    ”Lähdemme etsimään teitä suolta. Koittakaa näyttää jotakin merkkiä jonka avulla partiomme löytää teidät. Jos tiedätte missä suunnassa Klaani on, tulkaa sinnepäin.
    Ja ennekaikkea, älkää kuolko.”

    ”…Hidasta kirjeenvaihtoa. He lähtevät etsimään meitä suolta. Meidän pitää antaa joku merkki.”, Killjoy toteaa.
    Gukko raakkuu jotakin kylmästä kankeana.

    ”Sähkökiven käyttö vie paljon enemmän energiaa jääkylmässä. Meille voi tulla suuria ongelmia, erityisesti öisin.”, Matoro selittää kokeneena jäätikkömetsästäjänä. ”Mutta nyt suosittelen että nukumme tämän yön kunnolla.”
    Jään toa kömpii yhteen heidän pukäämistä igluista, ottaa hyvän asennon ja koittaa nukkua. Muutkin ovat vetäytyneet igluihin.

    Matoro ei saa unta. Hänestä tuntuu siltä kuin jotakin olisi pahasti pielessä – ei, eivät he – vaan jotakin suurempaa. Klaanissa.
    Pimeä laskeutuu Mt. Ämkoon ympärille.

  • Kapuraa paleltaa ja kirje Sugalta

    Leiri oli pystyssä ennen kuin Kapura ehti Karzahnia sanoa. Tulen toa oli myös saanut pienen leiritulen aikaiseksi.

    ”Killjoy, kertoiko Summerganon enempää? Täällä tapahtuu vähän turhan paljon minun makuuni. Apujoukkoja luvassa?”

    Killjoy pudisti päätään.

    ”Ei mitään. Ganonin viesti kertoi vain oleellisen. Tosin kuulin kyllä muutamalta matoranilta, että Mt. ÄmKoolle oltaisiin lähettämässä tutkimusryhmää rahijahtiin, mutta he ovat todennäköisesti jo tulleet ja menneet.”

    ”Lähdetään jatkamaan matkaa aamulla”, Umbra totesi haukotellen, ”On parempi ettemme liiku öisin, emme edelleenkään tiedä mitä kaikkea täällä kuhisee.”

    ”Mutta meillä on isompi ongelma”, Matoro sanoi, ”Minä olen jään toa, joten kestän kylmyyden hyvin, mutta entäs te?”

    Umbra naurahti: ”Älä minusta huoli, olen tottunut kylmään.”

    ”Näetkö tämän puvun? Tällä sisällä on ikuinen helleaalto”, Killjoy murahti.

    Kapura ei ollut aivan samoilla linjoilla. Hytisevä toa yritti mumista jotain vastaukseksi.

    ”Täällä on kylmä! Minua ei ole tehty tällaisiin paikkoihin.”

    Tärisevän toan lause kuitenkin keskeytyi, kun taivaalta, kohti leiriläisiä, syöksyi tuttu Gukko-lintu.

    ”GS! Hyvä tyttö, sinä löysit meidät.” Killjoy ”leperteli”, taputtaen Gukonsa päätä.
    Gukon kaulasta tipahti kirje. Se oli Summerganonilta.