Avainsana: Matoro

Hildemar 41: Joudut sotaoikeuteen jos kuolet

BKS Hildemar

Sinilakkinen torakka tokesi tokkuraisesta unestaan, kun ovi avautui. Hän nousi päätään pidellen istumaan ja yritti ottaa selvää sisääntulijasta. Maailma oli kuitenkin kuumeinen ja tykyttävä, joten 1034 painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Jalka oli jo miltei tunnoton.

Sisääntulija sulki oven perässään.
Sopiiko vaivata? hän kysyi.

Ylikersantti ei muistanut moisen kysymyksen kuuluvan tavanomaiseen vankiprotokollaan ja hämmentyi pahemman kerran.
Sopii? Sitten hän vielä lisäsi Kuka siellä?
Vierailija asteli puiselle jakkaralle torakan sängyn viereen. Torakka musiti kyseisen Toan olevan nimeltään Troopperi.
Troopperi, hän vastasi.

Hämäännys vallitsi 1034:n mielessä samaan tapaan kuin hiljaisuus huoneessa.
Mitä hän minusta hakee? Nazorak ihmetteli. Juuri kun hän oli kysymässä jotain, klaanilainen avasi suunsa.
Tiedätkö, Toa aloitti ja piti pienen tauon. Sinä olet tärkeä. Tämän sodan kannalta, siis.

1034 toivoi, ettei tämä päättyisi samoin kuin sen punaisen metsästäjän kanssa.

Ja minä en, klaanilainen jatkoi.

Ilmeisesti ei, torakka päätteli.

Toana minua koulutettiin elämään tiettyjen arvojen ja asenteiden mukaisesti. Taistele pahaa vastaan, suojele viattomia, älä tapa. Semmoista. Taistelimme aina yhdessä pahaa vastaan, minä ja muut kaltaiseni. Ja ai että miten taistelimmekin. Olen aika hurja sekä säilän että jousen kanssa.
1034 kuunteli ymmällään, eikä sanonut mitään. Klaanilainen jatkoi ja nousi seisomaan:
Mutta se on sivuseikka. Tähtään tällä nyt siihen, että minulla oli väliä. Toilla on väliä, sanovat. Toat puolustavat heikkoja. Mutta nyt, tässä kaaoksessa… Minä olen vain sivullinen. Olen kuin sivuhahmo koko tässä pyörteessä, ja minut voisi aivan hyvin unohtaa. Ja mikä tässä kaikessa on parasta? Se, että kun minä, Toa, sankari-ihanteen kasvatti, olen pelkkä osa massaa, sinä, torakka, joka kaiken tolkun mukaan on pelkkä laumansa epäyksilöllinen jäsen, olet tärkeä. Yksilönä.

Ylikersantti pysyi jälleen vaitonaisena ja äärimmäisen hämillään. Hän ei osannut tulkita Toan tunnetilaa, eivätkä klaanilaisen seuraavat sanat auttaneet lainkaan:

Hassua tämä elämä.

Niine hyvineen Troopperi poistui hytistä, jättäen kuumeisen torakan kuuntelemaan äänettömyyttä ja aaltojen iskeytymistä Hildemarin kylkiä vasten.

Paitsi että hän kuuli muutakin.

Klaanilaiset olivat nimittäin tehneet virheen vangitessaan hänet. Ylikersantti oli vangittu kommunikaatiohuoneen viereiseen hyttiin, ja hän kuuli seinän toisella puolen keskustelun alkavan…

Seinän toisella puolen

Matoro istui Hildemarin radistin paikalle. Tuoli oli ärsyttävässä asennossa ja epämukava, mutta se ei ollut päällimmäisenä Toan mielessä juuri sillä hetkellä.

Okei, laitat nuo kuulokkeet korvaasi, Hai selitti hänen takanaan.
ihanko totta? Matoro vastasi sarkastisesti. Hänen naamionsa muoto ei ollut parhaimpia mahdollisia sopimaan kuulokkeisiin.
Nyt säädetään tästä Klaanin virallinen taajuus Hai kumartui ison metallisen aparaatin ääreen ja väänteli erilaisia kytkimiä. Pienellä naarmuuntuneella näytöllä vilisi numeroita.
Luulenko minä vain vai onko tämä radio aika vanha malli? Matoro kysyi.
Ihan hyvin tämä toimii. Tämä on ilmatorjuntamiehiltä oman saareni sodasta, eihän siitä ole kovin montaa vuosisataa, Hai selitti. Hän sai laitteen säädettyä oikealle taajuudelle.

Matoro katsoi fiksuimmaksi olla hiljaa. Kuulokkeista kuului kohinaa.

Se yhdistää parhaillaan Klaaniin, Hai selitti vielä lopuksi.
Selvä, kiitos. Tässä tuskin menee kovin kauaa, Matoro vastasi ja keskittyi kohinaan.

Hei, olet juuri ottanut yhteyttä Bio-Klaaniin. Miten voin auttaa? hän kuuli Paacon äänen puhuvan.
Paacs, yhdistä jollekulle adminille. Tässä on Matoro, Matoro vastasi lyhyesti.
Selvä, Paaco vastasi. Matoro odotti jotakin ärsyttävää kommenttia tai jotakin näsäviisastelua, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan linja alkoi taas kohista.

”Vartija kuuntelee”, kuului Guardianin tuttu ääni. Takaa kuului etäistä rouskutusta, joka saattoi hyvinkin kuulua jonkinasteiselle Ussal-ravulle.
”Hei, Guardian. Täällä Matoro Hildemarilta. Olemme paluumatkalla. Huonoja uutisia.”
”Anna palaa”, Guardian sanoi huokaisten. Hänen huomiokykynsä vaikutti olevan muussa.

”Petos. Niillä ei ole Epsilonia. Ilmeisesti meidät houkuteltiin sinne, jotta Beeta voitaisiin ryöstää meiltä. Makuta Abzumo ja jotkin hänen paikallisista liittolaisistaan räjäyttivät Katedraalin. Pakenin Nimdan kanssa. Joy, Suga ja Sadje jäivät sen Makutan kynsiin. Lisäksi se lavasti Klaanin tähän kaikkeen syylliseksi. Meidän piti paeta saarelta nopeasti, lähetin niille kirjeen jossa koitin selvitellä Klaanin osuutta.” Matoro puhui nopeasti ja hänen äänensävynsä oli vakava ja ankea.

Guardian oli selvästi jo avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta vaikutti etäisesti siltä, että jokin voimakkaasti läähättävä tukki sinisen skakdin hampaikkaan kidan.
”Ssssse käärme. Ennalta arvattavaa”, sanoi ääni, jonka tunnistamiseen Matoron ei tarvinnut nähdä puhujan kasvoja. ”Nimda oli huijausta, tietysti oli, tietysti. Aivan.”

”Manu”, Guardian yritti.
”Niin, Gurvana?”
”Minulla oli puhelu.”
”Aivan, anteeksi. Mutta krhmmhmhmm, minähän ennustin tämän.”
”Miten sinä edes pääsit sisään.”
”No tuota, sinä kiirehdit tänne Kapherin luota, ja minä ikään kuin kävelin perässäsi? Kuulosti tärkeältä puhelulta.”

Matoro päätti yksinkertaisesti olla hiljaa ja odottaa Guardianin vastausta. Hänen sisäinen etsivä mietti jo kuka Kapher oli ja mitä tekemistä sillä oli Guartsun kanssa. Manun ilmestyminen ei jostakin syystä yllättänyt häntä, sillä Klaanissa oltiin jossain määrin totuttu Makutan omalaatuisuuteen ja tapaan ilmestyä paikalle kutsumatta.

”Niin se kuulosti. Juuri siksi luulin lukinneeni oven.”
”Taisin olla lähempänä kannoillasi kuin luulitkaan… mutta jos vaikka kuuntelemme, mitä Matorolla on sanottavanaan?” Manu sanoi nopeasti. ”Onko joku hengenvaarassa? Tai siis tavallista enemmän.”

”Hengenvaarassa? Jos minä tunnen yhtään sitä Makutaa, luulen että lähden heti jahtaamaan sitä tultuani ensin Klaaniin. Suga ja Joy ovat melkoisissa ongelmissa jos ovat edelleen elävien kirjoissa.”

Guardiankin vaikutti unohtaneen Manun tavallistakin häiritsevämmän, mutta kaikkien läsnäolijoiden ja kuuntelijoiden mielenterveyden kannalta onneksi varsin vähälonkeroisen ilmaantumisen. ”Mikä tilanne laivalla on? Onko loukkaantuneita?”

”Ei ole. Hai, Bloszar ja Troopperi olivat jääneet laivalle ja ovat kunnossa. Minä pääsin pakoon Katedraalin romahtamisesta”, Matoro selostai. Häntä häiritsi suuresti, ettei hän tiennyt itsekään miten hän selviytyi. Samalla hän mietti kannattaisiko hänen kertoa jotakin Oraakkelista. ”Toinen Nazorak-vangeista kuoli pakoyrityksessä Athistien saarella. Toinen antautui meille uudestaan.”

”En halua sanoa tätä, mutta aikaa ei välttämättä ole. Jos Manu tässä ei liioittele tämän Abzumon sadistisuutta-”
”Sadistisuutta ehkä, hajua en.”
”- niin teillä ei ole aikaa käydä Klaanissa.”

”Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville”
”Sama se Nimdasta”, Guardian kirosi. ”Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin.”
Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten.
”Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä”, Manun yskivä ääni sanoi.

Matoro yllättyi ja meni hetkeksi aivan sanattomaksi. ”Selvä… Mutta minä kyllä suunnittelin jotakin muuta. Aion tulla Klaaniin muutenkin, sillä suunnittelin lähteväni etsimään Abzumoa jollakin Klaanin Ilmalaivaston aluksella. Tämä merellä kykkiminen on aivan liian hidasta.”

”Aivan, tee niin, tee niin. Minä tiedän, minä… kyllä, ei”, Manu sanoi ja yski jälleen. ”Guartsu hei, voisitko…”
Kuului kova tömähdys ja yskiminen loppui.

”Annan vastuun sinulle, Matoro”, Guardian sanoi päättäväisemmin. ”Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin.”
”Kiitos luottamuksesta. Lupaan etten tuota pettymystä”, Matoro kuittasi. ”Olemme varmaankin huomenna Klaanissa, josta lähdemme ilmalaivalla jahtiin. Manu, nyt kun olet siinä, onko sinulla mitään mikä voisi auttaa meitä? Sinä kuitenkin tunnet Abzumon parhaiten.”

”… Matoro, minä vähän pelkään, että Manu katosi”, Guartsun vaimea ääni sanoi.
”… ai. Se tulee ja menee vähän liian nopeasti”, Matoro sanoi hieman pettyneenä. ”Noh, ei kai tässä enää muuta ole?”
”Rantautukaa jonnekin”, Guardian sanoi. ”Lähettäkää koordinaatit. Niin nopeasti kuin mahdollista.”

”Paaco”, Guardian sanoi sivulle, mutta niin kovaa, että Matoro kuuli. ”Hae Tongu tai Tehmut linjoille. Tämä on tärkeää.”
”Saatatte tarvita vauhdikkaampaa menopeliä”, Guardian sanoi hymähtäen, tällä kertaa Matorolle. ”Kuten entinen kapteenini tapasi sanoa… kuolema kulkee parhaiten linnuntietä.”
Matoro ei tiennyt miten vastata tähän lausahdukseen. Hän mutisi jotakin ja totesi sitten vain ”Selvä. Kiitos.”

”Vielä yksi asia, sotilas”, Guardian sanoi hämmästyttävän virallisesti ja sotilaallisesti. Adminin sisällä oli vielä hippunen entistä everstiä. Se tosin hälveni pois seuraavalla lauseella.

”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet”, Guardian sanoi hymähtäen kevyesti.

”…”

Matoro piristyi tästä huomattavasti. Hän huomasi hymähtävänsä.
”Pyritään välttämään, herra eversti”

”Älä herroittele minua tai lähetämme niihin koordinaatteihin Veljeskunnan lokkeja”, skakdi uhkaili äänensävyllä, jonka vakavuustasosta ei ottanut selvää. Siihen radiopuhelu katkesikin.

Ja seinän toisella puolen kirjanpitäjätorakka pelkäsi tietävänsä liikaa.

[spoiler=Krediittiä]Krediitit menevät Snowielle torakoista sekä Geelle ja Manulle radiokeskustelusta.[/spoiler]

25.6.2012
Hildemar 39: Hai – kapteeni ja sotilas

BKS Hildemar

Taivas oli harmaata kuin kaikki. Hai laski katseensa yläilmoista ja siirsi sen vihreään, köyttä paikkaavaan hahmoon. Le-Matoran Olkar istui väsyneen näköisenä selkä kaidetta päin ja silmät köyteen naulittuna, aivan kuin hän olisi tahtonut nähdä mahdollisimman vähän maailmaa. Mikä herätti ruoria puristavassa Haissa tunteita, sillä hän tiesi Olkarin tahtovat tutustua maailmaan mahdollisimman paljon.

Ei, Hai ajatteli. Hän oli palkannut viisi Matoralaista kanssaan hoitamaan Hildemaria, ja laivalla oli enää kaksi, hekin kuin vain varjoja entisistä persoonistaan.

Ta-Matoran Gefel, toiminnan mies numero yksi. Hän nuokkui hytissään katsellen kohti taivaanrantaa.

Le-Matoran Olkar, useimpia uteliaampi ja loppujakin vilpittömämpi. Hän tuijotti köyttä kuin odottaisi sen kuristavan hänet.

Vain… Ei.

Sininen Toa huokasi syvään.
Olkar.
Vihreä Matoralainen kohotti katseensa.
Voitko ottaa ruorin muutamaksi hetkeksi?

Pieni hahmo vastasi tekemällä työtä käskettyä ja Toa kiitti nyökäten. Hai suuntasi askelensa kohti keulaa. Kansi kolisi hänen jalkainsa alla yhtä rytmikkäästi kuin Hildemarin kylkeen iskeytyvät matalat vaahtopäät. Pelastusveneen takaa paljastui kuitenkin istuva Matoro. Hai pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi pois. Hai arvosti Matoroa ja piti hänestä, mutta ei juuri nyt kestänyt kyseisen klaanilaisen seuraa. Sen saaren jälkeen Hain tunne oli vain vahvistunut: aivan kuin Matoro olisi vajonnut. Hai ei osannut määritellä mihin: Oliko se oman mielensä syvyyksiin, menneisyyteensä vai jonnekin aivan muualle. Haille tuli kuitenkin huono olo mustahaarniskaisen Toan seurasta. Asiat muuttuivat väärään suuntaan ja kaikki samanaikaisesti.

Bloszar ei ollut millään lailla poikkeava tapaus: Hai ei kyennyt olemaan tämänkään klaanilaisen seurassa sillä hetkellä. Tulen Toan sisällä tuntui olevan vain pohjaton suru ja kaipaus. Kuin kipinä olisi sytytetty hänen sisällään vain tullakseen sammutetuksi saman tien. Ja kaiken tämän Hai olisi kestänyt, mutta muut tuntuivat tukeutuvan häneen henkisenä tukipilarina. Hän oli tavallaan otettu, mutta aivan kuin hän olisi ollut laivallaan jonkinsorttinen voima, jonka tehtävänä on kannatella muita. Aivan kuin Hai itse ei olisi ollut yhtään sen rikkinäisempi tapaus.

Toisinaan Hai mietti, miksi hän edes osti Hildemarin. Klaanin puolustaminen, kyllä. Veden voimat merellä, hyvä ajatus, kyllä. Mutta siinä oli jotain muutakin. Hai ei tiennyt, oliko vastaus saman usvan peitossa, johon horisontti kietoutui, vai oliko se aivan ilmiselvä.

Sininen Toa käveli laivansa kaiteelle ja jäi nojaamaan metallireunaa vasten. Hän tiesi jalkainsa alapuolella olevan sellinä käytettävän hytin, jossa pidettiin raajavammaista torakkaa. Ylikersanttina esittäytynyt torakka ei ollut juuri puhunut tultuaan poimituksi merestä saaren lähellä. Nazorak oli vain maannut sängyssä ilmeisen kuumeisena ja nähnyt levottomia unia. Jotain, mihin harva uskoi soturirodun kykenevän. Vangin kohtelu oli löyhtynyt paljon Killjoyn poistuttua alukselta. Matoro, Bloszard, Hai, Troopperi, Gefel ja Orkal eivät katsoneet asiakseen kiusata harmittomaksi tehtyä vihollista enempää.

Klaanissa, Hai tiesi, on paljon veteraaneja. Ja kaikki käsittelevät haavojaan eri tavalla. Ja Hai oli yksi heistä. Hai tunsi kuitenkin jotain aivan erilaista sodasta, kuin Guardian tai Same tai Killjoy tai useimmat muutkaan siitä arpeutuneet. Hai oli ollut omassa sodassaan Matoralainen. Hän oli ollut se, mitä Toat suojelivat ja Skakdit ryöstivät. Hän oli ollut se, mitä Steltiläiset käyttivät tavaroiden kantamiseen ja eräät Zyglakit aterioimiseen. Hän oli maannut räjähdysten keskellä, vallihaudoissa. Pattitilanteessa, tietäen, että hän ei voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Vaikka hän olisi ollut kuinka rohkea, motivoitunut tai hullu hyvänsä, hän ei silti olisi voinut kääntää tilannetta ympäri. Hai tunsi, millaista oli olla pattitilanteessa, muiden armoilla.

Hän huomasi ajatuksiensa kulkevan taas sille polulle, jolla ne olivat olleet Hildemarin hankinnan kanssa.

Hai vihasi ja pelkäsi pattitilanteita. Pattitilanteet olivat levottomia, ja ne olivat tehneet Hain levottomaksi. Mutta merellä niitä ei syntynyt. Se oli mahdottomuus. Merimiesten kohtalo oli huomattavasti kaksijakoisempi: joko voitettiin, tai sitten ei. Hai kuitenkin tiesi, että kumpikin lopputulos oli voitto pattitilanteesta. Kumpikin vaihtoehto päättyi rauhaan.

[spoil]Hai, olen pahoillani, jos tein hahmollasi jotain sopimatonta. Hän kuitenkin kutsui tulla kirjoitetuksi.[/spoil]

25.5.2012
Hordika on sen nimi

Tapahtui kauan sitten…

Visorakien vihreistä ja tahmeista seiteistä kudottu kotelo tömähti maahan pienelle hiekkarannalle, suoraan kivisen linnoituksen eteen. Hopeisen meren aallot paiskoivat rantaa vimmaisesti ja taivaalla ei näkynyt paljoakaan lintuja, johtuen huonosta säästä. Myrskypilvet olivat kasaantuneet Daxian ylle ja toivat mukanaan oudon lahjan. Lahjan jonka ei pitänyt olla edes olemassa.

Iso, biomekaaninen hirvitys, joka oli panssaroitu sieltä täältä ja jonka purukalusto oli omaa luokkaansa, koputti muutaman kerran nyrkillään kivilinnoituksen oviaukkoa. Missään ei näkynyt vartijoita tai muitakaan vahteja sillä kukaan ei tiennyt tämän paikan olemassaolosta. Nekin jotka tiesivät olivat hiljaa eivätkä hiiskuneet paikasta, koska järjestö pitäisi huolen etteivät he puhuisi sanaakaan enää koskaan.

Paketti tai kotelo oudon isoraajaisen ja pitkäkyntisen olennon takana koetti ryömiä tai pyöriä karkuun, mutta ei päässyt pötkimään kovinkaan pitkälle rantahietikossa. Nopea riuhtaisu kotelosta ja koko komeus oli nostettu sisään nyt jo avatusta oviaukosta ja viskattu käytävään, suoraan linnoituksen sisään.

Valokivet koristivat kivilinnoituksen kattoa, ja tunnelmaa loivat myös erilaiset soihdut joita oli tasaisin väliajoin linnoituksen kivimuurissa ja seinissä. Seiniä koristivat erilaiset muinaiset matoraninkieliset kaiverrukset ja symbolit jotka esittivät suurta henkeä ja toia ja makutoja sekä muita maailman olentoja. Pienestä kotelonsa raosta raahattu ja vangittu olento huomasi myös käsimäisen merkin, joka oli maalattu tummalla värillä. Se erottui seinäkaiverruksista kaikkein parhaiten.

Sinipunainen olento raahasi sätkivää lahjaansa syvemmälle linnoitukseen, hänen uhrinsa saadessa paljon mustelmia ja traumoja tästä kokemuksestaan. Hänen uhrinsa, entinen valon toa ja toain ja metsästäjäin sodan taistelija oli nyt puoliksi pelokas ja väkivaltainen peto. Peto joka piti viedä vastaamaan vahingoistaan ritarikunnan oikeussaliin.

Matoro, mustavalkeassa haarniskassaan, seurasi Botarin toimintaa. Tällä kertaa tämä yksi tehokkaimmista agenteista oli tuonut Daxian tukikohtaan oudon ilmestyksen. Se oli jonkinlainen hordika. Entinen Valon Toa. Toaa huvitti kuinka Ritarikunta yritti selkeästi kerätä kaikki maailman kummallisuudet luokseen.

Matoro käveli nurkkauksesta jättiläisen luo vaihtaen tämän kanssa muutaman sanan. Botar oli hiljainen eikä selvästikään kovin sosiaalinen. Hän lähti raahaamaan hordikaa Daxian tukikohdan Suureen Saliin Helryxin luo. Matoro oli määrätty paikalle kuulemma varotoimenpiteeksi, mutta tosiasiallinen syy oli yksinkertaisesti se, että Toalle ei ollut tehtävää tällä hetkellä. Ei ketään salamurhattavaksi.

”Rrrrraaarrr päästkää minut vapaaksi! Päässssstäkääää!” olento pystyi huutaa kotelonsa sisältä, kun hänen suunsa edessä olevat vihreät seittisiteet löystyivät. Eläimellinen karjunta täytti salin kun keltamusta soturi, jonka kirilin mustat kuviot vaihtuivat kaiken aikaa ja akrobaattinen ja notkea naissoturi sitoivat hänet tuoliin jossa häntä kuulusteltaisiin. Helryx oli todella nostanut turvatoimia tämän olennon suhteen ja satsannut vartiointiin.

Siteet otettiin pois olennon naamalta ja hän näki vihdoin kunnolla eteensä ja pystyi taas hengittää. Keltamusta valon toa hordika, joka tunnettiin yleensä Umbrana oli nyt varsin sekavassa mielentilassa. Hän ei tiennyt missä oli eikä tiennyt mitä hänelle tehtäisiin seuraavaksi. Pelko ja viha täyttivät hänen päänsä ja hän halusi vain paeta ja tappaa. Selviytyä ja paeta varjoihin selviytymään.

Helryx nousi korokkeeltaan ja katsoi eteensä jossa surkea valon toa hordika oli köytettynä ja kahlittuna tuoliinsa. Syytetty, jonka taustat Helryx tiesi hyvin, oli vihdoin palannut ritarikunnalle. Niin kauan aikaa oli kulunut ja Kohtalo oli tuonut heidät tähän pisteeseen.

Veden toa katsoi surumielisesti tätä ilmestystä, jonka oli kuullut tehneen niin paljon hyvää, mutta myös todella pahaa. Viimeaikainen konflikti Eteläisen mantereen matoranien kanssa oli ollut liikaa hänelle ja ritarikunnalle. Tämä olento piti saada aisoihin ja paras keino olisi valjastaa tämä voima ritarikunnan käyttöön. Mikä potentiaali valovoimaisilla olennoilla olikaan lopullisessa taistelussa makutoja vastaan. Makutoja Helryx vihasi yli kaiken. Ne universumin saastat…

”Umbra. Toa Hordika. Toain ja Metsästäjäin sodan soturi joka taisteli urheasti Lhikanin ja Nurukanin rinnalla ja joka toit valoa taisteluissa. Toa joka synnyit legendaarisen Lhekon uhrattua itsensä ja joka luuli voivansa kukistaa kaiken ja tehdä mitä vain. Mitä sinulle oikein tapahtui kun muutuit tuollaiseksi? Rahiksi?” Helryx kailotti.

Salissa olijat katselivat kuinka Helryx melkein kyynelehti. Se ei ollut tavanomaista tälle rautarouvalle joka oli tuhansien vuosien ajan katsonut kuinka maailma syö itsensä omaan mahdottomuuteensa ja kuinka sotalordi toisensa jälkeen julistaa itsensä Mata Nuin yläpuolelle.

”Umbra. Miksi? Pystytkö kertoa minulle miksi?”

”Jos nyt hellittäisit näiden sitomisleikkien kanssa niin voisin puhuakin jotain”, Umbra puuskutti, sillä siteet painoivat hänen keuhkojansa kasaan. Valon toa oli tulossa järkiinsä ja hordika-ajatukset olivat alkaneet häilyä. Hän olisi pian taas kasassa.

Taempana huoneen holvikaaren muotoisen oven luona Matoro tajusi jotain. Se oli suoraan sanottuna räjähdys päässä. Kuvaannollinen. Umbra. Helryx oli sanonut Umbra. Oliko tuo hordika Umbra? Kyllä, siinä oli järkeä. Valon Toia ei ollut kovin paljoa. Mutta silti Matoron oli vaikea uskoa asiaa. Mitä Umbralle oli tapahtunut?

Keltamusta, oletettavasti muodonmuuttaja löysäsi Helryxin käskystä Umbran siteitä vain hiukan jonka jälkeen U jatkoi tarinaansa.

”Kun sota Metru Nuilla loppui tajusin että voisin tehdä kaikkea hyvää ja päätin matkata Eteläiselle mantereelle, koska olin kuullut legendoja Makutasta joka huijasi kuolemaa ja Kohtaloa itsessään. Tapasin tämän makutan joka kertoi minulle jotain tarinoita siitä kuinka Mata Nui on maailmamme ja kuinka kohtalot ovat tähtiä. En jaksanut jäädä jaarittelemaan joten päätin tuhota makutan siihen paikkaan, koska minusta on moraalisesti väärin viedä matoranien ruumiita ja tehdä ruumiista armeija itselleen. No, arvaappa vain kuinka voimakas se makuta oli ja se muutti minut oudolla sauvallaan tällaiseksi”, U lopetti puhumisen ja karjui muutaman kerran. Hordika-puolen oli aika nousta vähäksi aikaa. Vei paljon energiaa pitää yllä tätä järkevähköä puolta.

”…” sanoi Matoro ja piteli kädellä otsaansa. Myötähäpeä olennon tarinasta oli liian suuri.

”Mitä olisin voinut tehdä? Olin Mata Nuin parran nimeen voittanut sodassa metsästäjiä ja olin karzahni vie valon toa! VALON TOA!” Umbra karjui. Penkki vavahteli hänen allaan mutta Helryx antoi hänen vain huutaa.

”Menin minne meninkin niin voitin olentoja. Minulle hurrattiin matoranien kylissä joissa vierailin. Ja sitten lankesin helppoon ansaan… Huoh”
”No. Nytpä opin mielenkiintoisen läksyn. Älä ryppyile makutoille tai luule itsestäsi liikoja vaikka oletkin valon toa. Eikö tässä ole opetusta kylliksi, olla tällainen?”
Kukaan ei vastannut Umbran kysymyksiin. Salissa oli aivan hiljaista kun hordika kertoi monologiaan ja avautui.

”Ne Matoranitkin… Halusin vain ruokaa ja suojaa ja ne tulivat minua vastaan keihäillä ja soihduilla. Pelkäsin tulta ja aseita. Ne huusivat minulle ja sohivat minua aseillaan. Sitten jokin kilahti. Raivo sisälläni pääsi valloilleen ja pum! Ei enää kyläläisiä.”

Umbra huohotti. Hikikarpalot valuivat hänen vääntynyttä ja mutatoitunutta naamiotaan pitkin, naamiota joka oli kasvanut hänen päähänsä ja muodosti nyt hänen kasvonsa.
”Muuttakaa minut entiselleen. Teen melkein mitä vain”, Umbra melkein itki. Tunteet voimistuivat hordikan ottaessa vallan.

Matoro katsoi epäuskoisesti entistä sotatoveriaan.
Missä oli se itsevarma ja järkevä soturi jonka kanssa he olivat huijanneet metsästäjiä lukemattomat kerrat? Missä oli se ystävällinen ja mitään pelkäämätön toa? Umbra piti kouluttaa uudelleen ja ottaa osaksi ritarikuntaa. Ei viedä Tyrmään kuten rikollisille usein tehtiin.
Umbrassa oli hyvyyttä jäljellä, jossain surujen ja pelkojen sisuksissa.
Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki odottivat Helryxin päätöstä.

”Yleensä laittaisimme kaltaisesi lainrikkojat Tyrmään suorittamaan tuomiotaan, mutta ehdotan sinulle että tulet Ritarikunnalle palvelijaksi. Voimme korjata tämän muodonmuutoksesi ja samalla antaa sinulle koulutusta, koska universumissa on perin harvoja valon toia ja tarvitsemme valovoimaisia olentoja levittämään lakia ja järjestystä universumissa. Hyväksytkö siis tarjoukseni vapaudesta mutta sillä ehdolla että työskentelet meille mukisematta, etkä lähde luotamme koskaan tai kyseenalaista motiivejamme? Sillä jos niin teet, järjestämme sinut kyllä semmoiseen Karzahniakin suurempaan ja kauheampaan paikkaan josta sinua ei löydetä koskaan ja jossa toivot kuolevasi.”

Umbra mietti mitä vastata. Hän joutuisi joko kahlituksi universumin tarkoiten vartioituun vankilaan joka oli täysin oma maailmansa ja jonne hän mätänisi. Tai sitten hän voisi kahlita itsensä tähän outoon järjestöön joka vakuutti maailmalle, tosin salaa, ajavansa Mata Nuin, Suuren hengen tahtoa ja tekemällä päätökset tämän tahtoihin nojaten. Lopulta Umbra päätti vastauksensa ja sinetöidä kohtalonsa.

”Otan tarjouksen vastaan ja alan palvella järjestöänne ja Mata Nuita”
”Umbra, uusin palvelijani joka palvelet Ritarikuntaa tästä ikuisuuteen. Julistan sinut nyt vapaaksi ja ritarikuntamme alaiseksi. ” Helryx kuulutti, samaan aikaan kun eräs kaasunaamaria kantava olento iski injektioruiskulla Umbran hauikseen. Olento kiirehti kauemmas kun vastamyrkky alkoi vaikuttaa hordikan kehossa.

Valo täytti salin kun Umbra alkoi muodostua jälleen vanhaan muotoonsa. Keltavihreät värit alkoivat palata ja petomaiset piirteet, pitkät raajat ja kynnet sekä selän rhotuka-laukaisin alkoivat kadota ja muotouta sellaisiksi kuin niiden pitkin. Viimeisenä Umbran naamio ja pää irtosivat toisistaan ja muodostuivat entiselleen. Hän voisi taas käyttää Rurunsa voimia.
Siteet löystyivät kun Umbra oli hiukan pienentynyt petomaisesta muodostaan ja nousi ylös tuoliltaan. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja oli varma että oli tehnyt oikean päätöksen.

Elämä ritarikunnan palvelijana alkaisi…

17.5.2012
Silmä Miehen Punaisen

Tilassa ei ollut juurikaan valoa. Vain lattia kajasti himmeää punaista hehkuaan kammioon, joka olisi voinut olla sekä akustisen avarana tyhjyyttään kumiseva varastohalli että klaustrofobinen kuolinpesä, josta ei ollut pakoa. Pimeydessä oli vaikea sanoa, kuinka kauas tilaa jatkui. Missään ei näkynyt seinän seinää, mutta mistään ei myöskään kuulunut massiiviselle tilalle ominaista kaikua.
Marmorimaista ainesta muistuttavien lattialaattojen vähitellen kuoleva karmiininhehku ja niiden shakkilautamainen kuvio näkyivät haaleina ikiyössä, mutta kaiken muun valottomuus söi. Äänet, hajut, lämmön.
Hetkellisesti tilassa välähti yllättäen suurempi valo- ja lämpöaalto. Oli kuin itse pimeys olisi syttynyt tuleen. Se oli kuitenkin välittömästi niellyt liekit, mutta jättänyt jotain jälkeensä. Kammottavan käryn ja palavien ruumiiden hajun. Ja jotain, joka liikkui punamarmorisella lattialla.
Tilan halki käveli hahmo, jonka jalkojen puiset kalahdukset toivat vähäistä ääntä äänettömyyteen. Lakastunutta kukkaa muistuttava repaleinen viittakangas heilahteli. Se oli vielä osittain liekeissä, ja punahehkuisia kankaanpalasia leijaili lattialle. Haju oli puistattava.
Puu kolahti marmoria vasten. Kävelevän pitkän hahmon hengitys oli tuskaisaa ja rahisevaa.

Ja sen rintakehässä muljahteli suuri silmä.

Polttojälkien täyttämä hitsausnaamio ei ollut kovin tiukasti kantajansa kasvoilla kiinni, ja se kalahteli pitkän hahmon luisen kuolleita kasvoja vasten jokaisella askeleella.

Ja hahmon rintakehässä muljahteli suuri silmä. Koko hahmoa katsellessa tämä yksityiskohta oli jokseenkin vaikea ohittaa.

Varsinkin silloin, kun silmä katsoi kohti.

Hahmo ryhtyi hyräilemään, tai siltä se ainakin kuulosti. Sävelessä oli jälkiä jostain joskus iloisesta ja nopeatempoisesta, mutta vuodet olivat syöneet säveleltä teränsä. Vuodet ja liekit.

Peremmälle, tyttökulta, sanoi lempeä ääni tilan perältä. Kun puinen hahmo lähestyi lähestymistään, alkoi äänen käyttäjä jo näkyä.
Aivan pimeyden keskellä oli valokiila, jossa oli pöytä. Pöydän molemmilla puolilla oli tuolit. Toinen tuoli oli tyhjä, sillä puhuja odotti vierasta. Pöydällä oli shakkilauta, mutta valkoisilla ei ollut pelaajaa. Ainakaan vielä.
Mustilla oli. Sinisen Pakarin tyhjä hymy toivotti pitkän hitsausnaamiota kantavan hahmon tervetulleeksi.

Pitkä ja laiha olento pysähtyi metrin päähän Punaisesta Miehestä. Kun olento avasi hitsausnaamion peittämän suunsa, kuului ontto leukojen loksahdus. Hahmo nosti pitkät ja löysät kätensä takaraivonsa taakse ja avasi metallisen naamion nahkaremmin. Naamio kolahti välinpitämättömästi lattialle, mutta sen kantaja ei reagoinut suuntaan eikä toiseen. Pitkät kädet rojahtivat löysiksi olennon kylkiä vasten.
Sanat, jotka pakenivat hiiltyneestä kuoresta olivat yhtä tyhjiä kuin palaneen pääkallon silmäkuopat.

sanoi kimeä ääni. Naisen ääni, joka olisi joskus ehkä voinut olla kauniskin, mutta liekit olivat vieneet kaiken.
Ääni tuli vanhan pääkallon luisevien hampaiden välistä. Hahmon rintakehässä tuijottavan silmän pupilli laajeni.

Avde hymyili lempeästi. Hyvä on, tyttökulta. Ehkä minä voin olla sinun… isäsi, jos niin haluat.
Puinen polttouhri ei reagoinut. Suuren silmän kostea katse vaikutti odottavan jotain.

Punaisen Miehen väsynyt katse laskeutui shakkilaudalle. Lempeä hymy muuttui alakuloisemmaksi.
Kaikkiko? Avde kysyi epäuskoisena.

Polttouhrin pääkallo nytkähti hieman oikealle.

Avde hymähti alakuloisesti. Mutta niin paljon menetettyä henkiä… niin paljon kuolemia. Turhia, turhia kuolemia.
Punainen Mies katseli shakkilautaa. Toisaalta zyglakit tiesivät, mihin ryhtyivät lähtiessään sotaan…
Matorania muistuttava hahmo ei tehnyt liikettäkään. Hänen ei tarvinnut.
Varjoista luikerteli luiseva käsi. Se tarttui mustaan ratsuun ja nosti sen punaisen matoranin silmien eteen.

Mutta Arstein… kuinka monella turhalla ruumiilla aiot vielä peittää polkusi?
Luuton musta käsi laski nappulan takaisin paikalleen ja katosi takaisin pimeyden ytimeen.
Avde huokaisi. Hän kuuli zyglakien tuskanhuudot tajunnassaan, vaikka ei ollut näkemässä. Jos vain olisi jokin tapa, jolla kaikki eläisivät.
Nappuloita oli uhrattava voittaakseen pelin.

Polttouhri sanoi. Valtava silmä räpsähti ensimmäistä kertaa ehkä tunteihin.

Avde huokaisi. Vain osan siitä, tyttöseni, olen kuullut. Kuka sen hänelle kertoi?
Punainen matoran nojautui kiinnostuneena pöydän yli.

Polttouhri vastasi.
Avde hymyili. Ah… vanha ystävämme. Kai se oli vain ajan kysymys. Matoro… olisi löytänyt sen muutenkin. Ja ennemmin tai myöhemmin hän näkee koko totuuden. Luotan häneen siinä.

Polttouhri hengitti yhä raskaammin ja raskaammin.
Niin, ystäväni? Avde kysyi kiinnostuneena.

Avde pudisti päätään. Älä, pyydän. Se olisi hyvin epäkohteliasta.

Puisen raadon luisilla kasvoilla ei ollut muutosta, mutta sen äänensävy laski.

Yritin viedä hänen henkensä jo kerran aikaisemmin. En pitänyt ajatuksesta, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Hän kaiveli esiin asioita, jotka olisivat tuhonneet hänet ennemmin tai myöhemmin. Hän kuitenkin selviytyi kuin ihmeen kaupalla… enkä edes itse ole varma, pitäisikö minun olla helpottunut vai pettynyt.
Avde laskeutui tuoliltaan ja käänsi selkänsä Polttouhrille. Hän jätti shakkilaudan paikoilleen ja lähti astelemaan verkkaisesti kauemmas.
Juuri nyt minua vain kiinnostaa nähdä, kuinka syvälle hän kaivautuu… ennen kuin totuus itsessään polttaa hänen silmänsä sokeiksi.

Polttouhri jäi seisomaan hiljaisena shakkilaudan eteen. Oli mahdotonta sanoa, oliko nukke pettynyt.
se sanoi kysyvällä äänellä.

Avde pysähtyi ja kääntyi hieman. Kuka heistä?

Avden hymy leveni hieman. Matorania muistuttava hahmo naurahti. Pimeyteen aukesi kahdeksan punertavaa silmää, jotka katselivat Avdea päättäväisesti.
Ah. Annoin hänen mennä. Hän maksoi vapaudestaan sillä, mitä häneltä halusinkin. Muistolla. Mutta älä huoli, tyttö rakas… tulemme vielä näkemään häntä monesti.

Avde kääntyi hitaasti ympäri ja katseli shakkilautaa. Nappulat olivat paikoillaan ja koko kuva hahmottui matorania muistuttavan hahmon päässä. Ratsu oli uhrattu, mutta ei lopullisesti.

Polttouhrin palanut pääkallo nytkähti pystyasentoon rusahtaen elottomasti. Luinen leuka loksahti auki. Hirviömäisten hampaiden luinen virnistys näytti aina hymyltä, mutta nyt suusta tulevat sanat suorastaan alleviivasivat tätä.

Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan. Kahdella hahmolla oli yhteys, joka ei vaatinut puhetta. Se ei ollut telepatiaa, vaan jotain syvempää.
Kuin isällä ja tyttärellä.
Kuin aivoilla ja silmällä.

Puiset askeleet kaikkoontuivat pimeyteen. Kun ne olivat tarpeeksi kaukana, liekit valaisivat pimeyden hetkellisesti, ja sitten se oli poissa. Kylmä, rahiseva hengitys. Kalman ja savun haju.
Punainen Mies oli yksin, tai siltä ainakin vaikutti. Todellisuudessa hän ei ollut koskaan yksin. Satakunta punertavaa silmää tuijotti varjoista. Punainen Mies ja Syvä Nauru tarkkailivat toisiaan. He olivat yhtä, mutta erillään. Alakuloisesti hymyilevän pienen matoranin ja epäpyhän varjomassan välinen mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Avde puhui.

”Joskus mietin, onko kaikki tekemäni sen arvoista”, Avde sanoi pohdiskelevasti. ”Niin moni joutuu kaatumaan. Niin moni nappula joudutaan syömään.”

Avde puristi jotain punaisessa matoranin kädessään. Se hehkui sinisenä. Kun Avde avasi kämmenensä, utuisen kaunis neonhehku täytti hänen näkökenttänsä.
Metalli oli kaunista ja hiottua. Harva Kanohi-naamio oli ollut yhtä täydellinen. Ehkä siksi sen kohtalona olikin ollut rikkoutua, mutta jonain päivänä kuusi olisi jälleen yhtä.

”Onko tekemäni pahaa?” Avde kysyi hitaasti. ”En tiedä. Pyhittääkö tarkoitus keinot? Onko teko hyvä, vaikka sen takana olisikin itsekkyyttä?”

Sininen hehku kasvoi yhä kirkkaammaksi. Avde ymmärsi, että hänen olisi oltava varovainen. Moni oli sokeutunut jopa vilkaisusta.

”Nämä ovat kaikki vain näkökulmia. Mutta mihin muuhun turvaudumme, jos meillä ei ole näkökulmia? Mitä väliä on muulla kuin sillä, jonka näemme?”
Avde hiljeni hetkeksi. Hän nosti hitaasti kättään kasvojaan kohti.
”Onko todellisuus vain sitä, minkä mieli meille näyttää…”

Nauru alkoi kaikumaan ympäri tilaa. Se tuli ensiksi vain yhdestä suusta. Sitten niitä oli kaksi. Sitten niitä oli kolme. Sitten niitä oli kuusi.
Sitten niitä oli satoja. Punaiset silmät katsoivat kaikki sinertävää sirua. Pimeys kurottui lähemmäs ja lähemmäs. Kourat, kädet, kynnet, lonkerot ja raajakkeet halusivat kaikki koskea epämaailmalliseen siruun. Ne halusivat kaikki koskettaa sen sinihehkuun ja paistatella sen lämmössä.
Ne kuitenkin tiesivät varoa täyttä kosketusta, sillä se polttaisi.

Avde puristi kätensä nyrkkiin, mutta sinihehku ei lakannut. Se hohti punaisten sormien välistä niin tehokkaasti, että huone alkoi valaistua. Radiomainen kohina täytti Punaisen Miehen mielen.

Hän kuuli ajatuksia, toiveita ja unia. Hän näki koko verkostonsa koon. Hän näki jokaisen pimeän siemenen, jonka hän oli istuttanut mieliin, joita oli koskettanut.

Kaikki hänen kuusi ”lastaan”. Monet nazorakeista. Monet zyglakeista.
Jopa jotkut klaanilaiset. Kaikkien noiden tajunnoissa kasvoi siemen. Ravinnokseen se tarvisi vain pelkoa.

Kaikilla oli jokin pelko. Jopa Avdella itsellään. Se oli asia, joka yhdisti jokaista olentoa tässä maailmassa. Punainen Mies ei kuitenkaan nähnyt sitä enää huonona asiana. Pelot kertoivat mielestä enemmän kuin mikään muu.

Ne olivat narut, joista vedeltiin.

Niillä saatiin nuket sätkymään.

”Joskus kadun asioita, joita olen joutunut tekemään. Sitten katson sinua”, Avde sanoi sirulle äänensävy nousten yhä innostuneemmaksi, ”Ja näen maailman, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”

Avde työnsi Nimdan sirun haarniskansa taskuun. Sininen valo katosi pimeyteen, mutta sen polte tuntui kuumana.

”Ja se on niin kaunista.”

[spoiler=* * *]Kiitos Manulle Polttouhrin repliikeistä.[/spoiler]

12.5.2012
Hildemar 37: Masennus merellä

BKS Hildemar

Tunnelma laivalla oli masentunut. Se oli erittäin, erittäin masentunut. Aluksen kolme jäljellä olevaa Toaa olivat parhaillaan komentosillalla. Kenelläkään kolmikosta ei ollut erityisen hyvä olla. Hildemar oli kierrellyt Athistien saarta jo kaksi päivää, yksinkertaisesti odotellen ihmettä. Tuntui väärältä lähteä, kääntää selkä tälle kaikelle ja Klaanilais-tovereille. Kukaan heistä ei jaksanut välittää nazorak-vankien taannoisesta karkaamisyrityksestä, joka oli päättynyt siihen että toinen vangeista oli tullut takaisin laivalle ja antautunut. Ja siitä oli jo kaksi päivää. Kaksi pitkää päivää.

No, kapteeni Hai rikkoi hiljaisuuden. Hän istui mukavassa kapteenintuolissa laivan ruorin ja ohjainten edessä. Voimmeko me muuta kuin lähteä takaisin?

Matoro huokaisi.

Ei meillä taida olla muita vaihtoehtoja hän mutisi. Hänen optimisminsa oli pettänyt käytännössä heti saarelta pääsemisestä aiheutuneen alkuhuuman jälkeen. Matoro tunsi itsensä täydelliseksi epäonnistujaksi.

Kurssi kohti Klaania, siis? Bloszar varmisti. Kuten muutkin, hänkin vaikutti hyvin masentuneelta ja sulkeutuneelta.

Kukaan ei sanonut mitään, kun Hai käänsi aluksen valmiiksi mittaamaansa suuntaan kohti pohjoista. Höyrylaiva kääntyi ja alkoi nostaa vauhtia. Savua nousi Hildemarin tummasta savupiipusta korkealle pilvettömälle taivaalle. Täällä etelässä sää oli paljon parempi kuin Klaanin lähistön pohjoisilla vesillä. Hyvä sää ei jaksanut kuitenkaan Klaanilaisia innostaa.

Matka eteni hiljaisuudessa. Matoro ei olisi uskonut itsestään vajoavansa tällaiseen epätoivoon. Hän tiesi, ettei olisi voinut tehdä mitään. Se saastainen makuta yllätti heidät täydellisesti. Se pommi. Mitään ei ollut tehtävissä, ei vaikka hän halusi uskotella itselleen että olisi ollut. Hän ei ymmärtänyt miksi hän edes uskotteli itselleen niin. Ehkä se antoi toivoa.

Tällä hetkellä Matoron pään sisällä taistelivat kaksi tunnetta. Loputon viha Abzumoa kohtaan ja suru ystäviensä menetyksestä. Hän oli tottunut tukahduttamaan vihansa tai purkamaan sen jotenkin rakentavasti, mutta tuon Makutan aiheuttama viha oli jotain liian suurta. Hän muisteli uudestaan ja uudestaan Nazorak-pesän tapahtumia, jossa Manu oli iskenyt sen iljetyksen omaan ansaansa

Minä vielä kostan sille, Matoro kirosi itsekseen laivan perässä. Hän puristi nyrkkiään. Hän puristi sitä niin, että hänen valkoiset rystysensä muuttuivat entistäkin valkoisemmiksi. Hän olisi heittänyt jotain jonnekin, jos hänellä olisi ollut jotain käsissään. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa makutantappoon. Millä makutan saisi hengiltä?

Vain yksi tapaus muistui Matoron mieleen. Ritarikunta oli sulattanut Makuta Kojolin haarniskan viruksella ja polttanut antidermiksen Xian sulatoissa. Tämän tapahtuessa hän oli ollut vielä Ritarikunnan palveluksessa. Sitten hän tajusi kuullensa toisestakin makutantaposta. Se oli tapahtunut sinä yönä, kun hän oli taistellu admin Ämkoon kanssa zombi-toia vastaan. Ämkoo oli kertonut hänelle paluumatkalla makutasta jonka mielen tämä oli imenyt itseensä.

Mitenköhän Itroz oli tapettu, Matoro mietti. Toa yritti keksiä lisää tapauksia, joissa noita pimeyden olentoja oli saatu hengiltä, muttei keksinyt ainuttakaan. Jotenkin hän koki Ämkoon käyttämän tavan parhaaksi. Hän tiesi jo, että hänellä oli ase siihen. Hänen pitäisi opetella käyttämään Cencordiaan. Hänen pitäisi hallita naamionsa mielenvoima. Hän harjoittelisi niin kauan, että kykenisi tappamaan Abzumon niin kivuliaasti kuin mahdollista.

Toan mieli askarteli jo naamionsa parissa. Miten saada siitä paremman kontrollin? Hän muisti turagoiden opetukset keskittymisharjoituksista. Kun hän pääsisi Klaaniin, hän ryhtyisi opiskelemaan sitä alaa.
Kotiinpaluu. Sitten hän tajusi, että hän oli suunnitellut lähtevänsä Metru Nuille seuraavaksi. Jatkamaan Deltan tehtävää. Tehtävää, jok- Nuket.

Ne palasivat hänen mieleensä. Kasvottomat kasvot, miekka, vesi, kauhu. Kipu. Matoro painoi päänsä kämmentään vasten raskaasti ja katseli merta peräsimen yltä. Se kuohusi. Kuohu. Nuket. Ei, hän ei halua ajatella. Äkkiä jotakin tekemistä, Matoro ajatteli ja yritti sulkea kammottavia muistoja takaisin mielensä komeroihin. Ne tulivat, valtasivat hänen ajatuksensa ja lähimuistinsa. Ne tuhosivat kaikki järkevän ajattelun rippeet ja oikeat suunnitelmat.

Matoro yritti ravistella päätään, mutta ei tiennyt miksi. Hän katsoi kannelle, ja huomasi siellä Bloszin yksinäisyydessään. Toa oli mielissään siitä, että hän pääsi puhumaan jollekulle. Ihan sama mistä, mutta piti tehdä jotain joka vei hänen ajatuksensa pois nukeista.

Athistien saari

Kalastaja huomasi vedessä pullon. Se kellui satama-altaan reunamilla. Normaalisti siinä ei ollut mitään erikoista, mutta tämän pullon kyljessä näkyi sininen nauha, jossa oli outoja tunnuksia.

Matoran onki pullon. Nauhassa luki Bio-Klaani. Se nimi herätti matoranissa vihan tunteen. Ne olivat niitä, jotka tuhosivat suuren Katedraalin ja tappoivat Pyhän Äidin. He olivat vääräuskoisia, jotka Athistit tulisivat tuhoamaan.

Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti ja matoran avasi pullon. Siinä oli vesitiivis korkki, joka avautui parilla kierteellä. Sisällä oli rullalle kääritty valkoinen paperi, jonka matoran pujotti pullosta ulos. Hän alkoi lukea vakaata, käsinkirjoitettua liuskaa.

Tervehdys!

Haluamme selittää, mitä tapahtui Katedraalilla sen tuhon aikana. Me, Bio-Klaanin jäsenet, tiedämme, että Makuta Abzumo julisti Klaanilaiset vihollisiksenne, ja että hän väitti meidän aloittaneen tämän sodan. Kuten toivon teidän ymmärtävän, se ei ole totta. Bio-Klaanin rauhaan pohjautuvalla yhteisöllä ei ole pienintäkään motiivia haitata millään tavalla Ath-uskovaisten elämää tai tuhota pyhiä paikkojanne. Meidät, Klaanilaiset, petettiin yhtä lailla Makuta Abzumon toimesta. Makuta oli kuljettanut yhden keskuudessanne olleen petturin kanssa räjähteitä Katedraaliin, ja räjäytti rakennuksen. Hän kaappasi Pyhän Äidin, Sadjen ja kaksi toveriani. Lisäksi, mitä tulee Makutan väitökseen Nimdan Siru Epsilonista, me emme tiedä siitä mitään. Olemme yhtälailla uhreja kuten tekin. Pyydän, että ymmärtäisitte, että Klaanilla ei ole mitään aggressiivista teidän uskontoanne kohtaan.

Mitä Kunnioittavimmin,

Bio-Klaanin jäsen ja itseoikeutettu oikeuden puolustaja, Matoro the Blacksnow.

Kalastaja mietti mitä kirjeelle pitäisi tehdä. Lopulta hän katsoi parhaaksi viedä sen jollekulle munkille.

29.4.2012
Ponisodat kaksi viikkoa myöhemmin

Klaanin Chat-kahvio

Yleisen hälinän täyttämä Chat-kahvio vaikeni hiljalleen illan muuttuessa yöksi. Vain muutamassa pöydässä oli asiakkaita, ja suurimmassa osassa istui vain joukko kortinpelaajia tai lakisääteisellä kahvitauollaan nukahtanut satunnainen Matoran. Mokel tiesi, että tämä aika päivästä oli hiljaisin kahviossa. Miksei hänkin lepäisi hieman? Asiakasvirta laajeni huomattavasti yöllä, kun töistään vapautuneet Matoranit ja Toat tuhlasivat viimeiset killinkinsä halpoihin juomiin ja voileipiin korttipelien ääressä.

Klaanin sotatilan käydessä yhä selvemmäksi mellakat ja muut välikohtaukset Kahviossa vähenivät huomattavasti. Pari viikkoa sitten Kahviota oli ravistellut Ponisotana tunnettu tapahtuma, jossa poliittisista erimielisyyksistä kärsineet Matoranit olivat hajottaneet puolet kahviosta ja pelottaneet puolueettomat pois. Riita päivässä pitää kassan täytenä, täti Mokel oli joskus sanonut. Hänen aikoihinsa Kahvio oli sijainnut eri huoneessa. Tuntemattoman välikohtauksen jälkeen täti oli jäänyt eläkkeelle ja siirtänyt Kahvion toisiin tiloihin.

Mokel hyräili itsekseen ja päätti kysellä paikallaolijoilta tilauksia. Sen jälkeen hän voisi ehkä nukkua hieman. Kahvilan kassa kilisi käytännössä koko ajan, mutta jossain välissä Mokel yleensä pystyi nukkumaan kun asiakkaat eivät enää tarvinneet nopanheittopalveluita tai muuta vastaavaa. Toisinaan hän tilasi jostain sijaisen pariksi päiväksi ja otti lomaa. Mutta vain harvoin. Toisinaan hän joutui jopa sulkemaan Kahvion. Vaikka Mokelin keho oli vuosien saatossa sopeutunut olemattomaan unirytmiin, ei hänkään voinut valvoa ikuisesti.

Jos Klaanissa olisi jonkinlainen mitali valvojille, saisin sen varmasti, Mokel ajatteli itsekseen.

Pöydän 6 herrasmies tilasi juomaa. Pöydän 3 asiakas oli nukahtanut epämukavaan asentoon, jossa pää on lattialla. Pöydän 8 herrat (ja eräs varsin kiivas rouva) olivat niin syventyneitä eeppiseen korttipeliin, että he eivät edes kuulleet Mokelia. Onkohan täällä jossain Ignore-nappi, hän mietiskeli.

Kahvion nykyinen vakioasiakas Kapura istui tiskin ääressä syventyneenä johonkin, jota ei varmaan voinut nähdä. Toan tarkka katse haravoi putipuhdastapöytää, mutta ilme ei ollut iloinen. Tulen Toa ei yleensä tuossa tilassa vastannut Mokelin kysymyksiin. Itse asiassa Mokel kuuli Kapuran puhuvan yhä harvemmin. Ehkä hiljainen Toa kaipasi jotain? Mokel ajatteli loman kenties piristävän hänen vakioasiakastaan. Toat kaipaavat seikkailuja (ainakin usein käyvän Pakaria kantavan Turagan, joka puhuu elämästään Toana usein mukaan), mutta Kapura vain istui Kahviossa päivästä toiseen hiljaa.

Mokel huokaisi. Ennen ainakin sämpyläsalaviestin ratkaiseminen oli ilahduttanut Kapuraa. Silloin hän oli ajatellut Toan olevan yksinkertaisesti hieman höpsö, mutta sen takana näytti olevan jotain vakavampaa. Mokel huomasi olevansa hieman huolestunut, mutta ei pelkästään Kapuran asiakkaana olemisen takia.

Kai johonkuhun kiintyy hieman jos istuu päivät pitkät keskustelemassa sämpyläsalaviesteistä. Sämpyläsalaviesti. Onpa outo sana.

—

Kapura

Kapura istui Kahviossa ja vilkuili koko ajan taakseen. Jokin pöydän 8 asiakkaissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Jossain taustalla kello tikitti. Mielessä, Kapura ajatteli. Kello tikitti mielessä. Pian tullaan kliimaksiin. Hän haistoi kliimaksin hajun tyhjässä Kahviossa.

Pöydän 8 asiakkaat katsoivat kaikki Kapuraa kohti. Jotkut olivat kääntäneet päätänsä epäluonnollisen määrän. Ne kaikki katsoivat Kapuraa kiiluvilla silmillä ja sadistisella hymyllä. Kapura nousi seisomaan. Kaikki asiakkaiden lähellä vääristyi unenomaisesti. Kortit leijuivat hiljalleen kohti kattoa rikkoen kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.

Asiakkaat avasivat suunsa ja huusivat enkelimäisellä hartaudella ”MIELI!”.

—

Kahvio

Avatessaan oven Takahuoneeseen, lepäämiselle omistettuun valtakuntaansa Mokel huomasi Kapuran pitävän jonkinlaista ääntä. Mokel kääntyi katsomaan kunnolla ja näki Kapuran tärisevän hieman. Hän saattoi kuiskata ”meillä” tai jotain vastaavaa, mutta Mokel ei voinut erottaa sanoja kunnolla. Kapura lopetti ja palasi normaaliin apatiaansa. Tiskin äärellä oleva tyhjä muki oli kaatunut. Ehkä Kapura oli kaatanut sen. Mokel ei voinut ymmärtää, miksi.

Pöydän 8 asiakkaat olivat korottaneet ääntään hieman. Ehkä Kapura oli kuullut sen ja reagoinut jotenkin? Mutta ei Mokel ennen ollut mieltänyt Kapuraa mitenkään erityisen hulluksi. Ehkä oli kuitenkin parempi, että Toa viettäisi pari päivää sairaalassa. Mokel huokaisi ja päätti kutsua keskusradiojärjestelmällä lääkintämatoranit paikalle.

Mokel valitsi hätänumeron 666 ja mietti selittäessään tilannetta päivystysmatoranille, mitä Kapura mahtoi nähdä sillä hetkellä.

[spoiler=Näille spoilerilaatikoille pitäisi keksiä virallinen termi]Niin. Tästä tuli vähän lyhyt, mutta halusin pitää sen dialogittomana.

Ja joo, minulla on ihan liian hauskaa skitsofreenikkohahmon kanssa.

Ja Matoro ehdotti hätänumeroa 666. Syyttäkää (tai palvokaa) häntä.[/spoiler]

19.4.2012
Luoteisrintamalta ei mitään uutta

Metru Nui
Po-Metrun ja Onu-Metrun raja
Toa-Pimeyden Metsästäjä -sota

Joskus sitä toivoisi että olisi tavallinen matoran-työläinen joka vain rakentaisi jalkoja vahki-kuljettimiin.

Ei tarvitsi ajatella tulevaisuutta ja murehtia huomista.

Elää vain ja tehdä työtään, velvollisuuttaan, aina kohtalon suorittamiseen asti.

Tuollainen elämä on helppoa ja yksinkertaista, ja silti jotkut haluavat kohdata vaaran ja olla Toia. Se että juokset henkesi edestä väistellen miinoja, räjähteitä ja vihaisia peikkoja ei varmaan tule ensimmäisenä mieleen toa-soturin toimenkuvasta. Ei todellakaan…

Keltavihreää panssaria käyttävä toa väisti täpärästi päänsä ohitse suhahtavan pyörittimen, joka maahan osuessaan sulatti mustan protodermiinikiven kuin lämpö voita. Tämäkin osuma olisi voinut olla hänen viimeinen hetkensä, mutta se ei ollut. Umbralla oli tehtävä, kohtalo suoritettavanaan.

Koska hän oli vielä nuori soturi ja perin kokematon, U oli päätynyt lähetiksi ja vei viestejä rintamalinjojen väleillä. Toa ei ollut vielä oppinut sotaan tarvittavia taistelutaitoja joten Umbra sai jatkaa lähes samaa toimenkuvaansa jota hän toimitti matoranina, tiedon välitystä. Nyt tosin hän ei ollut itse kirjuri vaan vei tietoa eteenpäin paikasta toiseen.

Toa katseli ympärilleen. Onu-Metrun ja Po-Metrun rajaseutu oli karua ja perin kuollutta, ainakin sodan runnellessa kaiken vähänkin elävän. Umbra oli jo tuntenut sodan nurjat puolet, olihan hänen hyvä ystävänsä ja opettajansa, Lheko, antanut henkensä Umbran puolesta ja tämä oli johtanut U:n muuttumiseen toaksi.

Umbralla ei tosin ollut nyt aikaa muistella menneitä tapahtumia, sillä tiedot piti viedä komppaniapäällikko Svarlelle, joka oli tunnettu nopeasta rhotukatulestaan ja miekankäsittelytaidoistaan. Rintamalinjat olivat pysyneet näiden kahden kaupunginosan välillä jo iäisyyden, mutta silti armeijat taistelivat erään suuren ja tärkeän sillan herruudesta, joka yhdisti kaupunginosat toiseensa.

* * *

Ei kovin pitkän matkan päässä tuon lähetin olinpaikasta sijaitsi suuren Po-Onu-metrun sillan sillanpääasema. Se oli linnoitettu varustus railoja ja reikiä täynnä olevan kovia kokeneen betonisillan pohjoispäädyssä. Lukuisat teräksiset kuution malliset rakennukset sekä kivestä ja maasta tehdyt barrikadit piikkilankoine ja miinoineen suojelivat Toa Svarlen johtamaa kuudetta komppaniaa, jonka 120 toaa puolustivat sillanpääasemaa henkensä edestä.

Matoro oli yksi niistä sadastakahdestakymmenestä toasta. Matoro ei ollut ollut vielä paljoa sodan painepisteissä, ja oli siitä kiitollinen. Hänen toa-tiiminsä oli tavalliselta trooppiselta saarelta, eikä sitä pidetty samalla tavalla eliittijoukkona kuin esimerkiksi Metru Nuilta kotoisin olevia Toia.
Matoro makasi kivisessä juoksuhaudassa vilkuillen varovasti laidan yli ei-kenenkään-maalle. Metsästäjien muutama tunti sitten loppunut hyökkäys oli kilpistynyt bunkkeririvistöihin. Vaikka tällä hetkellä toilla meni hyvin, se ei jatkuisi kauaa. Menetykset olivat vääjäämättömiä, ja koska Metru Nuin jokaikinen vahki on jostakin syystä siirtynyt Mustan Käden tukikohdan alueelle, rintamavastuu on käytännössä yksin toien.

Tälläiset hetket olivat rentouttavan rauhallisia. Vaikka etulinjaa moukaroitiin jatkuvasti tykkitulella jostain Metsästäjien selustasta, Matoro tunsi olonsa silti suhteellisen turvalliseksi. Sillan puolustajat olivat torjuneet metsästäjät kerta toisensa jälkeen. Mikään ei voisi mennä vikaan.
Sitten se alkoi.

* * *

Umbra puuskutti. Painavien varustusten ja asiakirjojen kantaminen pitkin kivikkoista maata oli perin uuvuttavaa, varsinkin jos joku ajoi takaa. Ja ampui. Energiapyörittimillä ja ammuksilla. Ja paljon ampuikin.

Päättäväisenä ja urheana sekä peloissaan Umbra vain jatkoi juoksemistaan. Tiedot piti saada toain tukikohtaan. Monet asiat pyörivät toan päässä, mutta hän jatkoi silti juoksemistaan, katsoen minne astui ettei räjähtäisi kappaleiksi erilaisista ansoista.
Bunkkeri siinti jo valon toan näkökentässä kun hän voitonriemuisena mutta perin uupuneena eteni halki kuolleen ja mustan maan. Hän tekisi sen. Hän saisi tehtävänsä päätökseen kunnialla. Hän olisi aito Toa.

Sitten valtaisa, tärykalvoja repivä ääni syvyyksistä iski hänen päähänsä ja paineaalto löi sankarimme päin kuollutta ja kovaa maata. Kaikki pimeni.

* * *

Matoro ei uskonut silmiään. Ensin oli ollut aivan rauhallista. Sitten oli ilmestynyt suuri Xialainen kolmijalkainen sotakone. Toinen. Kolmas. Niitä oli paljon. Tykkituli. Tykkituli. Koko rintaman leveydeltä oli alkanut purkautua skakdeja, peikkoja, erilaisia sotarobotteja ja vähäisempiä metsästäjiä. Ohjuksia lensi jostain kaukaa. Huumaava vihellys täytti korvat. Toien rintama iski takaisin tykein, konekiväärein ja elementti-iskuin ennen kuin viholliset tulisivat lähelle.

Komentobunkkeriin ammuttiin tykistökeskitystä. Matoro yritti pitää itsensä rauhallisena ja ampui keihäästään jäätä eteneviin olentoihin. Ohjus sihahti lähelle häntä pirstoen bunkkerin seinämää. Kiven ja Maan Toat tekivät kaikkensa vahvistaakseen puolustuslinjoja.

”Joukot. Nyt on aika räjäyttää potti”, Svarle lähetti käskyn joukoilleen. Kokenut komentaja toimi rauhallisesti sotatilanteissa ja johti joukkojaan rautaisella otteella. Vihollinen piti nujertaa.
Toa otti ja latasi rhotukalaukaisimensa. Oli aika grillata xialaisia kävelijöitä. Aseen avulla hän pystyisi luomaan metallia sulattavia lämpötiloja jotka riittäisivät tunkeutumaan kävelijöiden sisuksiin ja mahdollisesti polttamaan niitä ohjaavat metsästäjät.

* * *

”Keskittäkää tulivoima komentobunkkeriin”, pirakan vakaa ääni kuului suuria kolmijalkaisia, teräskuorella varustettuja aavistuksen verran hämähäkkiä muistuttavia kävelijöijöitä ohjastavien vortixxien radioista. Metsästäjät lukitsivat tehokkaita 67-millisiä tykkejään kohti toien rintaman laidassa sijaitsevaa hopeana hohtavaa bunkkeria. Tulitus alkoi. Jokin toien panssarintorjuntatykeistä räjäytti irti yhdestä kävelijästä jalan ja kaatoi sen. Etujoukkojen takana eriskummallistren rahipetojen vetämät ohjuksenlaukaisualustat ampuivat jatkuvalla syötöllä kirkuvia ammuksiaan toien asemiin, ja sirpaleita ja napalmia ympärilleen kylpevät ohjukset tekivätkin pahaa jälkeä kaikkialla.

* * *

Miinat aktivoitiin Svarlen käskystä ja pian metsästäjät saivat päällensä kivan kasan romurautaa ja muuttuivat itsekin kasaksi tuhkaa kun valtaisat räjähdykset valaisivat taivaan, luoden suunnattomat sienipilvet ja suuren tuhkapilven.
Miinojen räjähtelyyn yhtyivät xialaiskävelijöiden tykit, jotka lävistivät komentobunkkerin metallikuoren ja pian koko rakennuksen julkisivu romahti. Keskirintaman hyökkäysjoukot ovat kärsineet valtavia tappioita miinojen räjähdellessä, mutta sivustoilta puskee uutta väkeä keskelle. Rintama murtuu. Metsästäjien lukemattomat sotilaat syöksyvät läpi aukon. Toia kaatuu. Matoron on pakko paeta länteen kohti komentobunkkeria, joka sekin räjähti aivan hänen silmiensä edessä. Valtava tykkitorni keetuu hitaasti sillan reunalta mereen. Matoro katsoo taakseen. Ainut suunta on sillan kuolemanvyöhykkeen yli. Hänen mielensä valtaa huoli muusta tiimistään, jotka olivat ennen hyökkäystä rintaman itäisellä sivustalla. Toa katsoo raunioista, joihin on maastoutunut, itään, jossa on vielä ehjiä bunkkereita. Kaiuttimien rätisevä ääni antaa Svarlen äänellä vetäytymiskäskyn.

* * *

Umbra katseli räjähtävää komentobunkkeria joka oli hänen edessään. Hän hieroi päätään ja huomasi jääneensä ristituleen. Pakenevat toat tulittivat metsästäjiä jotka etenivät kohti määränpäätään välittämättä toain vastarinnasta tai siitä että kävelijöitä tuhoutui. Bunkkeri piti vallata.

Umbra, koetti nousta seisomaan, mutta ristitulessa sitä ei kannattanut tehdä, joten hän kyyristyi nopeasti kivikkoon, ammusten lennellessä ympäriinsä, räjäytellen tieltään esineitä ja asiota. Metsästäjät lähentyivät hetki hetkeltä toain tuhoutunutta bunkkeria ja Umbra mietti olivatko toat vielä elossa bunkkerissa.
Joukkojen eteneminen oli sen verran nopeaa että U alkoi pian kuulla metsästäjien puhetta piilopaikkansa lähettyviltä. Hän koetti pitää hengitystään ja olla ääneti.
U otti hiestä märkään käteensä keltaisen, pitkäteräisen miekkansa, joka oli hänen uskollinen ystävänsä. Hän otti myös muutaman elementaalikranaatin repustaan, valmistautuen pahimpaan. Metsästäjät kun eivät antaisi armoa sotavankien kanssa.

* * *

Kaksi skakdia käveli vilkkaasti keskustellen taistelutantereella. Toat olivat selvästikin vetäytyneet ja metsästäjät saaneet vihdoin tämän kirotun bunkkerin hallintaansa. Thok ja Avak, hyökkäystä johtavat metsästäjät, tutkailivat aluetta.

* * *

Matoro loi aallon jäätä päin kolmea skakdia, jotka ryntäsivät häntä kohti. Elementaali-isku suisti joukon maahan, ja samassa Jään Toa syöksyi eteenpäin raunioiden joukossa. Rintama sillan edessä oli murtunut useasta kohtaa, ja entisten bunkkerien raunioissa oli jumissa useita toia. Ja vielä eneääm ruumiita.
Toa ei tiennyt kunnolla mitä tehdä. Oli annettu vetäytymiskäsky, mutta sillalla suorana maalina oleminen ei houkuttaisi. Ja kuitenkin ainut vetäytymistie vei sillan poikki. Hän kirosi ja päätti lopulta ylittää sillan laitojen suurten kaiteiden suojissa, joten hän suuntasi itään. Hän ei ehtinyt kulkea kovin pitkää matkaa toivoen raunioiden suojaavan häntä pahoilta silmiltä, ennen kuin sai kovan iskun jostakin niskaansa. Toa lensi mutaan kasvot edellä kasvot veressä. Hän kääntyi, ja näki valtavan steltiläisen peikon nuija kädessään. Toa väisti maahan suuntautuneen iskun ja yritti iskeä keihäällään olentoa, mutta peikon haarniska kesti. Matoro sivalsi jäisellä terällään peikkoa käteen, jolloin tämän nuija putosi maahan. Peikko kuitenkin iski kovaa ehjällä nyrkillään, ja Toa lensi jälleen kovaa maahan. Teleskooppisilmä pimeni. Lataus jääenergiaa osui peikkoa ylävartaloon kaaten tämän. Matoro ampui lisää jäätä peikkoon ja syöksyi betoniesteiden taakse toiseen juoksuhautaaan.

Hetken rauhan saatuaan Toa yritti saada teleskooppisilmäänsä toimimaan, mutta kaksi kolmesta linssistä oli rikki. Hän näki vain lämpökameran, ja silläkin huonosti. Sillalla päin kuitenkin makasi toamainen hahmo kuopassa. Matoro ei keksinyt muutakaan, vaan lähti ryömimään kohti ilmeisesti haavoittunutta toaa.

* * *

Umbra hengitti peloissaan kuopassaan. Metsästäjien äänet lähestyivät koko ajan ja hän pystyi jo haistaa heidän pahanhajuisen, rukikaloilta ja kivirotilta haisevan hengityksensä.Toa puristi vapisevin sormin miekkansa kahvaa. Kohta tulisi taistelu, joka johtaisi pahimmillaan hänen tuhoonsa, kuten niin monille oli jo käynyt tämän sodan aikana.

U vilkaisi olkapäänsä yli. Hän tarkkaili tilannetta ja kun toa käänsi päätään, hän näki että idästä lähestyi valkomusta soturi. Oliko se toa vai metsästäjä? Sitä U ei tiennyt. Hän tiesi vain että oli kiipelissä ja pelastautumissuunnitelma piti keksiä.

* * *

Matoro huomasi noin puolitoista metriä syvän kranaatinkuopan reunalta jonkun vilkaisevan häntä kohti. Naamio katosi pois näkyvistä hyvin nopeasti.
Matoro mietti mitä sanoa. Hän ryömi itse mahdollisimman hiljaa pitkin räjähteiden tuhoamaa maata.
”Ystävä vai vihollinen?” Matoro kysyi mahdollisimman toamaisella äänellä. Kuoppa oli vain parin metrin päässä hänestä.
Umbra kuuli jostain toamaisen äänen, joka sanoi: ”Ystävä vai vihollinen?” Toa kurotti päänsä ulos kuopasta, nähden edessään valkean jään toan, joka tuijotti U:ta maan tasalta.

”Olen Umbra”, valon toa sanoi edessään olevalle toalle. ”Matoro”, tämä vastasi. ”Kiva tietää näin keskellä sotaa”, tämä lisäsi maapölyä keuhkoistaan köhien.

Kaksikko ei ollut ihan tajunnut omaa vaaratilannettaan kun kaksi skakdia lähestyi aseet ojossa kaksikkoaa. Toinen skakdeista kantoi ikävän näköistä jäätykkiä ja toinen tappavaa hitsausvälinettä. Groteski hymy kasvoillaan skakdit yllättivät toat.

”Mitä hit-” Matoro ehti lausahtaa ennenkuin hän tunsi ihanan kylmän virtauksen selässään. Sitten häntä kohti mätkähti valtava kimpale jäätä, jonka hän ehti kuitenkin imeä itseensä elementtivoimillaan. Matoro kääntyi, ja huomasi tuijottavansa valkoista, hymyilevää skakdia tämän aseen piippuun. Thok huusi jotain, ja Avak ilmestyi paikalle hieman taaempaa.

”Teille kävi kovin huonosti”, Thok mutisi matallla äänellä. Jäätykki hohti ja sen päähän muodostui kieppuva jääpyörre. Thok laukaisi, mutta ase räjähti hänen käsiinsä. Matoro oli laajentanut aseen sisällä olleen kaasun, jolla ase toimi. Välittömästi Matoro tönäisi vasta tapaamansa toan juoksuun kun Avakin lihaksikas hahmo hyökkäsi kuoppaan. Matoro väisti täpärästi skakdin ampuman plasma-ammuksen, joka räjäytti maata kuopan seinästä. Matoro iski keihäällään, mutta Avak käänsi aseensa ja onnistui taidokkaasti iskemään sirkkelillään Matoron keihästä, joka katkesi kahtia. Silloin Umbra iski sivummalta kiven skakdia kylkipanssariin miekallaan. Skakdi ulvoi tuskasta ja tarttui miekkaan. U veti Matoron nopeasti ylös ja loi elementtiräjähdyksen kuoppaan, joka heitti skakdit nurin. Kaksikko lähti juoksemaan täysillä kohti sillan laitaa. Ei kestänyt kuin hetki, ennen kuin kaksi skakdia olivat taas heidän perässään.

Tällä kerralla heidät oli huomannut myös kymmenet muut verenhimoiset metsästäjien soturit.
Umbra ja Matoro juoksivat, ampuen samalla elementaalienergioitaan, jotta metsästäjät pysyisivät loitolla heidän kannoiltaan. Sitten Umbra muisti että hänellähän oli elementaalikranaatteja ja ne voisivat pelastaa heidät tästä kiipelistä. Vielä ei ollut kuitenkaan niiden aika…

* * *

Sillan toisessa päässä, tulinen Svarle katsoi joukkojaan, pahoin haavoittuneita toia jotka ylittivät siltaa, jota metsästäjät olivat valtaamassa. Vahkeja tai mitään vahvistuksia ei ollut saapunut, joten väsyneet ja haavoittuneet toat olivat jääneet alakynteen ja joutuneet pakenemaan bunkkeristaan Po-Metrun rajalta.

Svarle puri hammastaan. Ei näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Mutta. Metsästäjiä piti estää pääsemästä Onu-Metruun. Mustan Käden tukikohta sijaitsi nimittäin tässä kaupunginosassa, käden joka ei sitten auttanutkaan heitä kuten kuului. Se suututti Svarlea.

Toa-komentaja koetti pitää ärtyisyytensä kurissa. Miehille ei saanut näyttää tilanteen toivottomuutta, koska tappiomieliala tarttuisi nopeasti ja voisi aiheuttaa ongelmia jotka sitten kasaantuisivat.

Svarle pyöritteli ideoita päässään. Sillan voisi räjäyttää tai sitten sen voisi tukkia jollain josta on vaikea päästä läpi. Joukkion raudan toat voisivat luoda muurin joka estäisi mestästäjien pääsyn, mutta toisaalta. Se söisi toain voimavaroja entisestään. Yksi idea olisi se että silta räjäytettäisiin. Siihen hommaan hän voisi tarvita Halawea, joka oli haka räjähteiden kanssa ja pääsisi pakoon räjähdyksiä levitoinnin naamio Mirullaan.
Käsky kuului ja tummahaarniskainen magnetismin toa saapui komentajansa eteen. Mustan mirun silmärei’istä paloi ilkikurisuus ja naivius jotka olivat Halawen tunnusmerkkejä. Seisoen selkä suorassa ja asennossa komentajaansa nähden, hän valmistatui kuulemaan ohjeita.

* * *

”Sinulla mitään älykästä vetoa mielessä?” kysyi Matoro, joka ihmetteli itsekin miksi hänen oli pakko puhua kaikissa mahdollisissa hengenhädissä. Ilmeisesti kyse oli jonkinasteisesta tappiomielialan torjumisesta.
”Onhan minulla,” U kaivoi reppuaan juoksussa ”nämä elementaalikranaatit”. Hän ojensi muutaman Matorolle joka otti räjähteet vastaan.

”Voisimme räjäyttää tämän sillan takaamme jotta metsästäjät eivät pääsisi Onu-Metruun”, Umbra sanoi.

”Onko näissä niin paljon tehoa? Yleensä näillä räjäytetään ajoneuvoja, ei kokonaisia siltoja”, Matoro puhui. Hän syöksyi sillan massiivisena kohoavan merestä nousevan tukitolpan taa hetkeksi näkösuojaan U perässään.

”Sitäpaitsi… pelastetaan ensin itsemme ennenkuin pelastamme Metru Nuin. Nuo örkit ovat ihan kohta täällä…” Matoro ajatteli ääneen. Heidän takanaan oli bunkkerien raunioita, edessään aukeni pitkä matka sillan reunaa, oikealla puolella meri ja vasemmalla tukitolpat ja niiden väliin viritetyt luodinkestävät levyt. Matoro mietti hetken alas veteen hyppäämistä, mutta totesi lopulta ettei tekisi sitä kuin viimeisenä keinona. Ei ollut mitään takeita miten hypyssä pimeään, matalaan kanavaan kävisi.

Umbra katsoi alas, ja näki vettä allaan olevasta reiästä. Sitten hän katsoi ylös taivaalle, jolloin hän huomasi oudon, tummahaarniskaisen hahmon. Mirukin sillä oli kasvoillaan. Toaa se myös muistutti. Ja se ääni. Toa nauroi hervottomasti liitäessään taivaalla, tarpeeksi korkealla etteivät metsästäjien ammukset osuisi häneen. Sitten silta alkoi täristä.

”Minulla on huono tunne täst-” Matoro ehti sanoa, kun sillan tukipilarit keskeltä räjähtivät suurena liekkimereneä. Välittömästi kantavien pilarien kaaduttua raskas metallisilta napsahti keskeltä kahtia ja kumpikin puoli alkoi taittua ja pudota mereen.
”Ei taida olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin benjihyppy. Ilman narua”, Umbra heitti. Toa nielaisi katsoen alapuolella olevaan veteen. Pienempi paha se vesi oli kuin räjähdys, hän ajatteli ja katsahti Matoroon.

Matoro hyppäsi. Pilarit hänen takanaan murtuilivat ja kaatuilivat sillan keskikohtaa kohti. Silta putosi alaspäin kovaa vauhtia. Vesi lähetyi kovaa. Ylhäältä kuului huutoja ja räjähdyksiä. Matoro osui kylmään veteen. Joku sanoi, että vesi ei sattuisi. Juuri sillä hetkellä Matorosta ei tuntunut siltä, sillä isku tuntui kuin olisi murtanut kylkiluita. Toa vajosi alaspäin ja vauhti loppui hieman ennen ruopattua pohjaa, joka oli nyttemmin täynnä tunnistamatonta moskaa. Toa lähti kauhomaan ylöspäin, kohti pintaa.

Umbra hyppäsi. Korvat särkevä jyrinä täytti ilman kun silta sortui kaksikon ilmalennon aikana heidän takanaan. Sillan kappaleita putosi kylmään veteen, jonne myös toatkin putosivat. Umbra ei pitänyt vedestä. Varsinkaan kylmästä. Juuri ennen kuin hänen päänsä meni pinnan alle, U veti keuhkot täyteen ilmaa, koska ei omistanut hengityslaitteita, ja vajosi pohjalle, josta voimakkailla potuilla ponnisti pintaan. Käteen luodulla valolla U suunnisti kohti pintaa.

Matoro vilkaisi pinnassa ympärilleen, ja kauhistui hetkeksi kun ei nähnyt Umbraa missään. Sitten toa tuli veden alta esiin. Matoro huokaisi ja osoitti Onu-Metrun puoleista rantaa, jonne hän lähti kauhomaan.

[spoiler=Krediittiä]U kirjoitti tästä suuren osan.[/spoiler]

9.4.2012
Makuta Nui ja Visokki

Klaanin käytävä

Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä.
”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…”
Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän…
Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!

Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.

”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.”
”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!”
”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.”
”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!”
”Epäilen suuresti.”
”Päästä minut sisään!”
”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”

”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…”
Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.

”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti.
”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…”
”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?”
”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?”
”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin.
”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?”
”…”
Visokki oli hetken hiljaa.
”Hän on nyt sairasosastolla…”
”…”
Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi:
”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?”
”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.”
Manu kohotti kulmiaan.
”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?”
”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta.
”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”

Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.

”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään.
”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…”
”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi.
”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?”
”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.”
Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.”
Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”

Visokki katsoi Manua kummissaan.
”Mitä sinä aiot?”
”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”

Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.”
Manu hymähti. ”Lievä takaisku.”
”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.”
”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.”
”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”

Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys.
”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään.
Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi.
”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen.
”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.

”Sinä teit mitä…?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan.
Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä…Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt… nyt minä näin sitä muistoa…”
Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi:
”Se mahtoi olla ikävä muisto.”
Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-”
”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.”
”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa… mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen.
Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen.
”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.”
”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. …Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi.
”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.”
Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?”
”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.”
”En. He ovat jossain kaukana…” Visokki katsoi Manua odottavasti.
”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.”
”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti.
”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.”
”Milloin sait tuon tiedon selville?”
”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.”
”Kerroit.” Visokki nyökkäsi.
”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.”
”Niin..?”
”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.”
Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?

Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia.
”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”

[spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]

4.4.2012