Ontor ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Paikka oli selvästi sama, Ilmaraptorin sohva, mutta hajut ja äänet eivät vastanneet hänen muistikuviaan viime päivien tapahtumista. Alus keinahteli vähän ja Ontor kuuli veden liplatusta. Metsälinnut lauloivat surullisesti. Vihertävä valo tulvi esiin aluksen ikkunoista ja sen kyljessä ammottavasta aukosta.
Matoran yritti nousta istumaan, vaikka se tekikin kipeää. Alukseen tunkeutunut hirviö oli poissa ja siinä kohdassa, mihin sotavanki oli sen hakannut, oli vain epämääräistä mustan liman jäämiä. Pyöreästä ikkunasta Ontor näki viidakkoa ja lammen, johon Ilmaraptori oli laskeutunut. Aluksen kattoluukku oli auki ja katolta meni tikasviritys kallioisen rannan penkereelle. Paikka on henkeäsalpaavan luonnonkaunis. Vedessä oli suuria lumpeenomaisia, violetteja ja taivaansinisiä kukkia ja pitkät, sammaleiset puunoksat riippuivat veden yllä.
Ternok hyppäsi kattoluukusta sisään ja toi mukanaan kaisloista ja nuorten puiden varsista tehtyä levyä. Huomattuaan toverinsa heränneen hän jätti korjaustarpeet lattialle ja kiiruhti Ontorin luo.
No, miten menee? hän kysyi väsyneesti ja istahti Ontorin viereen.
Pahasti. Missä me olemme?
Metsässä. Ämtur ohjasi meidät tänne piiloon, jotta saamme aluksen korjattua.
Jaa. Mikä se sisään tunkeutunut hirviö oli? Ja missä se torakka on?
Siitä minä en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, paitsi ehkä sen, miten niistän pääsee eroon. Upotimme sen mitä siitä oli jäljellä lampeen. Ja mitä torakkaan tulee, niin se taitaa auttaa Ämturia siiven korjaamisessa. Tuskin haluaa jäädä tänne itsekään.
En minäkään halua! Mikä on suunnitelma?
Odotamme, että Toat haluavat paluukyydin vihollisen linnoituksesta.
Joo. Tooosi todennäköistä.
Sittenhän tuo nähdään, Ternok sanoi ja alkoi nakuttamaan kaislapaneelia rungon aukon peittämiseksi.
Arkkienkeli
Käytävä, jolle neljän klaanilaiset tiimi oli juuri päässyt, oli täysin suora ja pidempi kuin mikään heidän aiemmin kulkemistaan. Se oli myös täysin vailla kalustusta, ja toisinaan siitä erkani panssariovin verhottuja sivukäytäviä. Käytävän päässä näkyi aavistuksen verran punaisena kajastava valoa.
Ilman sen suurempaa harkintaa nelikko päätti lähteä kohti valoa, tosin hitaasti ja seiniä myötäillen. Todennäköisesti kaikki aluksen abstraktit hirviöt ja kävelevät limapallot etsivät heitä, ja olisi vain ajan kysymys milloin kyseinen käytävä tarkistettaisiin.
Olenko ainut jolle tulee ikävä tunne tuosta punaisesta kajosta? Troopperi kysyi melkein kuiskaten.
Et ole. Et tosiaankaan ole, Hai vastasi toverilleen.
Shh, Matoro sihahti ja pysäytti takanaan tulevan kolmikon. Hänen teleskooppisilmänsä päästi sirittäviä ääniä hänen vaihtaessa linssistä toiseen.
Luulin nähneeni niitä mustia olentoja, Matoro sanoi hiljaa. Hänen mieleensä palasi hetki Atheonin kammiossa, jolloin hänen kiikarinsa ei ollut havainnut
Puhutaan jostain, Matoro sanoi ennen kuin hänen mielikuvituksensa pääsisi vauhtiin.
Etkö äsken käskenyt olla hiljaa? Blosz kysyi pistävästi.
Keskustelu ei ottanut syntyäkseen. Matoro piteli ehjää kättään rintapanssariaan vasten, samassa kohdassa jossa Beeta edelleen oli haarniskalevyjen alla. Toan teki mieli kiskaista siru esille ja käyttää sen vaaleansinistä valoa pelon karkottamiseen, mutta hän ei halunnut antaa viholliselle vihjettä siitä, että siru oli hänellä mukana. Nyt jälkeenpäin hän ajatteli, että sirun tuominen Arkkienkelin uumeniin oli järkyttävän huono päätös. Hän olisi voinut jättää sen alukseen, tai vielä parempaa, Hildemarin mukana Klaaniin turvaan. Miksei hän ollut tehnyt niin?
Enkö luota muihin klaanilaisiin, Matoro huomasi itsensä kysymästä mielessään.
Totta kai minä luotan, sen kyseenalaistaminen olisi täysin järjetöntä. Klaanilaisia luotettavampia ei tästä sairaasta maailmasta löydä, hän vastasi itselleen melkein välittömästi.
Mikset sitten antanut Nimdaa heille turvaan? hän kyseenalaisti itsensä.
Matoro huomasi, ettei osannut vastata. Hän ei osannut sanoa ainuttakaan rationaalista syytä miksi hän oli ottanut Beetan mukaan tänne pahuuden pesään. Jokin sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi sirun kanssa, vaikkei hän osannut sanoa mikä.
Toa havahtui ajatuksistaan, kun joku hänen tovereistaan tarrasi häntä olkapäästä.
Mato, oletko hereillä? Tämä ei ole kovin hyvä hetki haahuilla tiedottomana ulkomaailmasta, Troopperi kysyi melko kevyellä äänensävyllä. Matoro katsoi ympärilleen, ja tajusi että he olivat saapuneet punaisen kajon alkulähteille.
Kammio oli valtavan suuri, pyöreä ja jatkui korkeuksiin. Sen keskellä lattiassa oli syvä, musta kuilu. Kuilun yllä riippui orgaanisen näköisistä putkista valtava, sykkivä asia. Se näytti aivan elävän olennon sydämeltä. Se näytti aivan liikaa oikealta sydämeltä. Punaisen pinnan läpi näkyi sinistä ja purppuraista nestettä, joka virtasi korkeuksiin putkia myöten sitä mukaa, kun sydän sykki. Suuren bassoäänen jymähdyksen aiheuttava sykähdyspari pumppasi nestettä säännöllisesti.
Hrr, Hai sanoi. Tämä paikka saa minulle kylmät väreet.
Et ole ainut Blosz sanoi. Hän kaivoi laukustaan kämmentietokoneen, johon oli skannannut hissin seinässä olleen kartan.
Mutta mutta. Olemme nyt huoneessa nimeltä Sydän, ja täältä lähtee neljä käytävää. Tulimme käytävä A4:stä, ja vankisellit ovat A6:ssa, eli käytännössä menemme käytävään joka lähtee tämän kammion vastakkaiselta puolelta, hän jatkoi.
Rakastan tekniikkaa, tekee kaiken niin käteväksi, Troopperi myhäili. Nyt, kierretään tämä karmiva huone niin pian kuin mahdollista.
Silloin toia vastapäätä seisova ovi avautui. Se avautui pahaenteisen hitaasti. Esiin astui makuta Abzumo, joka näytti entistäkin kauhistuttavammalta.
Ympäristön vaikutus, Matoro järkeili. Makuta kiinnitti heti huomionsa toisella puolella huonetta seisovaan ryhmään ja eritoten Matoroon.
”Sssssssssssssinä!” Zumo karjaisi.
”Sssssssinä”, Matoro sihahti hiljaa. Hän vei kätensä refleksinomaisesti miekkansa kahvalle. Viha täytti hänen mielensä.
Abzumo tuijotti häntä ja hänen miekkaansa hetken. Sitten makuta purskahti karmivaan nauruun, joka kaikui pelottavasti kammiossa elävän koneen veripumpun jyskytyksen säestämänä.
”Aina sinä löydät tiesi minun luoksssseni, Matoro the Blackssssnow.”
”Oikeastaan me tulimme tänne vankien takia”, Toa sanoi kuolemanvakavalla äänellä tuijottaen Makutaa silmiin. Kolme muuta toaa seisoivat taisteluvalmiina jään toan sivuilla, mutta he näyttivät jollakin tapaa epävarmoilta. ”Te tulitte vankien takia. Mitä ajattelitte tehdä? Vapauttaa vankinne?” ”Kyllä”, Matoro vastasi hitaasti ja varmasti. ”Mutta jos tulet väliimme, voimme myös vapauttaa sinut tuosta ruumiistasi”, Matoro uhitteli. Hänen mielensä täytti hetket Nazorakien pesässä Abzumon kidutuksessa. Hän näki mielessään kuvan palavasta Katedraalista ja kuuli ilma-aluksen kaiuttimista kolkon äänen toistelevan valheita. Hän janosi kostoa. Abzumo nauroi jälleen. Hän jaksoi aina nauraa. ”Niin, nauraa mitättömille hölmöille!” hän tuli sanoneeksi ääneen. ”Miten te ajattelitte voittaa jumalan?” ”Makutat eivät ole jumalia”, Matoro vastasi. ”Te vain luulette olevanne. Te petitte Mata Nuin, ja siitä lähtien olette janonneet Hänen voimiaan itsellenne. Te ette ole kuin varjoja entisistä päivistänne.” ”Makutat eivät ole jumalia”, Abzumo toisti, ”mutta minä olen. Minä olen Ath. Minä kukistin Atheonin, varkaan, joka yritti varastaa Nimdan sirun.”
Matoron ilme jäätyi. Oliko Abzumolla Nimda? Kuka oli Varas? ”Olet sekaisin”, toa vastasi kylmästi. ”Se on totta”, Abzumo naurahti. ”En ole vuosiin ollut näin sekaisin.” Hän tuijotti klaanilaisia. ”Ja se tuntuu aika mukavalta.”
Makutan katse sai itse kunkin toan kavahtamaan heidän edessään seisovaa Pimeyden Herraa. Kukaan ei sanonut mitään. He odottivat vastustajansa siirtoa. Abzumo veti jostain viittansa alta haarniskansa suojista esiin Epsilonin. Se hehkui valkeana ja lumoavana, kuin tähti, jota ei voisi koskaan saavuttaa seisomalla maan pinnalla ja kurottelemalla taivaalle. ”Minä hallitsen paljon enemmän kuin pelkkää konkreettista maailmaa. Matoron pelko paljastui todeksi. Abzumolla oli siru. Mutta eihän yhdellä sirulla voinut tehdä mitään, eihän? Ei ainakaan hän ollut voinut. Vai oliko hän edes yrittänyt? Kysymykset täyttivät Matoron pään.
”Niin, Matoro”, Abzumo sanoi virnuillen julmasti. ”Mahdoitko edes yrittää? Tämä siru on jotain todella uskomatonta. Sen avulla voi saada aikaan vaikka mitä.”
Abzumo käveli kuilun reunaa pitkin kohti lähestyen klaanilaisia koko ajan.
”Minäpä kerron teille pari asiaa entisestä ystävästäni Makuta Nuista.”
Salissa vallitsi hiljaisuus. Toat odottivat vaivautuneina, edelleen aseet valmiina taisteluun. Matoro ajatteli 000:n kammion tapahtumia, ja sitä miten oli paljastunut, että Manu oli huijannut heitä koko tehtävän ajan.
”Vai pitäisikö sanoa edesmenneestä ystävästäni?” Abzumo nauroi. ”Tiedättekö, hän oli mielenkiintoinen persoona. Hän käveli toisinaan hyvinkin pää pilvissä, kuten sanotaan. Minä en ikinä välittänyt mielikuvituksesta ennen kuin nyt. Makuta Nui harrasti matematiikassakin paljon mielikuvituksellisempia osa-alueita kuin minä. Hän tutkiskeli hyperbolista geometriaa. Minä en silloin ymmärtänyt sen merkitystä, sillä eihän se voinut ikinä päteä tässä meidän maailmassamme.”
Manu elää. Abzumo valehtelee. Eihän makutaa saa tapettua, eihän. Ne ovat antidermista. Ne löytävät uuden kehon, Matoro ajatteli. Hän piteli ionikatanansa kahvasta sen kovempaa kiinni mitä lähemmäs makuta tuli.
”Teidän ilmeistänne päättelen, ettette tajunneet puheestani sanaakaan”, Abzumo jatkoi, ”mikä ei yllätä minua. Älykkyydeltänne alempiarvoisia kun olette. Hyperbolinen geometria tutkii sellaista pintaa, jossa paralleeliaksiooma ei päde. Toisin sanoen maailmaa, joka on negatiivisesti kaareutuvalla pinnalla. Alkavatko aivot mennä solmuun?” Abzumo pyöritti sormeaan ohimonsa vieressä. Matoro ei saanut kiinni sanoista, mutta alkoi pelätä pahinta. Makuta yhä lähestyi.
”Negatiivisesti kaareva. Sellaista maailmaa ei olekaan, joka negatiivisesti kaareutuisi. Miettikää, jos olisi, mitä sitten tapahtuisi? Universumi olisi satulan muotoinen. Naurettavaa. Kaksi yhdensuuntaista suoraa leikkaisivat toisiaan. Miettikää, jos se olisi totta.” Abzumo napsautti sormiaan.
”Ja näin siitä voi tulla totta.”
Toat katselivat ympärilleen. Jokaikinen viiva, jokainen pinta alkoi kaareutua. Koko maailma kaareutui melkein kuin sulkeutuakseen pallon sisäpinnaksi. Abzumon naama kaareutui huvittavan näköiseksi, mutta toia ei paljon huvittanut. Kukaan ei uskaltanut ottaa askeltakaan oli liian suuri vaara pudota kuiluun, kun etäisyyksien arvioiminen, edes suurpiirteisesti, oli käynyt täysin mahdottomaksi. ”Eikö olekin hauskaa, kun imaginaari- ja reaalimaailmat sekoittuvat?” Abzumo myhäili.
Mielikuvitusmaailma särkyi siinä silmänräpäyksessä, kun jossain räjähti. Metallia ja muuta ainetta satoi maahan vähän matkan päässä toista ja Abzumosta, tarkalleen ottaen tilassa makutan ja klaanilaisten välissä. Jokin olento putosi myös maahan, mutta sen piirteitä ei kyennyt näkemään vielä ilmassa leijuvan savun ja pölyn takia. ”Olen Athin kirous, jonka hän lähettää valejumalien päälle”, matala ja vanha ääni sanoi savun keskeltä.
”Ja olen tullut tänne potkimaan persettäsi, makuta.”
[spoiler=Infoloota]Elikkä. Tässä tuli sellainen varsin mielenkiintoinen ongelma, että viesti kokonaisuudessaan ylitti foorumipostien maksimimerkkimäärän, eli 60 000 merkkiä. Joten Arkkienkelipommi vol. 1 julkaistaan kahtena viestinä, mutta ajatelkaa niiden olevan yksi posti. Antakaa anteeksi tuplapostaus. Krediittipuolelta pitää mainita, että tämä posti on minun, Manun, Tongun ja Geen yhteistyön tulos. Lisäksi hahmojaan käytettäväksi tarjosivat Troo, Hai, Blosz ja Snowie. Ja tämä on goddamn 22 sivua, joten varatkaa aikaa.[/spoiler]
Ilmaraptori
Ilmaraptorin sisällä vallitsi kiristyneen jännittynyt tunnelma. Manun antaman kartan perusteella he olivat lähellä määränpäätään, atheonistien muinaista temppelisaarta. Troopperi istui sohvalla teroittaen miekkaansa ja rasvaten varsijousensa laukaisijaa. Hai kiillotti oman keihäänsä terää Troopperin aseenhoitopakkauksen tarpeilla. Bloz katseli haikeana ikkunasta muistellen outoja uniaan. Toa tuntui olevansa hieman eksyksissä.
Kolmikko oli jäänyt alukselle odottamaan, kun muut olivat lähteneet temppelille. Se, etteivät he olleet Klaanin ykkössotilaita tällä tehtävällä, oli pelastanut heidät vankeudelta. Mutta Toain velvollisuudentunto tovereita kohtaan kasvoi, kun he lähestyivät kohtaloaan. Troopperi katseli omaa peilikuvaansa miekkansa kiiltävästä terästä heijastuneena. Hän näyttäisi, että hänellä olisi oma panoksensa annettavana tässä sodassa. Hän muisti taivaalla näkyneen vilauksen Arkkienkelin piikikkäästä pallokuoresta. Se oli ollut kauhea, mutta kauhea oli myös hänen miekkansa Makuta Abzumon vatsassa.
Ternok ja Ontor huhkivat hiki naamiossa hiiliä pesään lappaen. Monissa liemissä keitetyt Matoranit eivät tienneet, mikä heitä odotti, mutta he ymmärsivät tilanteen vakavuuden, ja matkanteko oli ainoa tapa päästä perille. Lisää hiiliä lensi tulipesän pätsiin. Ilmaraptori halkoi taivasta.
Matoro istui Tongun valtavan lentotuolin reunalla ja katseli silmäkiikari kovana Ilmaraptorin tuulilasin läpi Ämturin ohjatessa vieressä. Kartta oli levitetty kojelaudalle. Pienet alla vilisevät saari- ja atollirykelmät vastasivat kartan merkkejä.
Savua! Jään toa huudahti katsoessaan horisonttiin. Vasemmalla, kymmenisen kilometrin päässä näkyi suurehko saari, josta nousi mustaa savua. Troopperi pisti miekkansa huotraan ja käveli Toa-kollegansa vierelle.
Ei taida olla tulivuori, tulen Toa sanoi synkästi.
Se on Abzumon alus! Matoro huudahti zoomattuaan saaren yläpuolelle. Valtava piikkipallo leijui ilmassa. Se oli osittain maasta nousevan savun peitossa. Savu ja katku näyttivät ikään kuin tekevän hirviömakutan tuomionkoneelle siivet. Matoro oli nähnyt Arkkienkelin Athistien saaren yllä, mutta silloin Toan päässä oli risteillyt niin monta ajatusrataa Nimdasta ja maailmasta, ettei hän ollut keskittynyt piikkipallon yksityiskohtiin heikkouksista puhumattakaan.
No jo on Destralin ruma kone Makutalla, Ämtur tuumasi. Hän ei ollut osannut odottaa heidän kohteestaan mitään tuollaista. Laivaston Matoran oli paremminkin odottanut jotain Nazorakein taistelualusten tyylistä. Mitenköhän moinen pallo edes pysyi ilmassa?
Muutkin aluksen miehet tulivat katsomaan etuikkunasta lähenevää uhkaa, lukuun ottamatta panttivankitorakkaa, joka ei pystynyt kävelemään. Kukaan ei pitänyt ajatuksesta, että sen lähestyminen johtui heidän lähestymisestään ja että he olivat tunkeutumassa sinne.
Suoraan kohti? Ämtur kysyi Matorolta. Matoro mietti, katsoi Matoraneja ja Toa-tovereitaan, joiden epävirallinen johtaja hän tällä tehtävällä oli. Oliko tämä hulluutta? Sitten Toa katsoi harppuunaansa. Kuusi koukkua odottivat kehässä kädentyngän ympärillä. Niitä ei ollut koskaan ammuttu. Vielä.
Suoraan kohti. Sen takia tänne tultiin.
Mitä aiomme? Hai kysyi. Toan silmät olivat nauliintuneet mustaan palloon, joka näytti sitä uhkaavammalta, mitä lähemmäksi he tulivat.
Ymmärräthän sinä, ettei tuota voi upottaa edes Ilmaraptorilla, ellei siellä sitten ole jotain ilmastointiputkea tai vastaavaa, Ämtur sanoi.
Me… menemme sisään. Suga, Joy ja muut ovat varmasti tuolla sisällä. En tietenkään vaadi ketään tulemaan mukaani.
Melkoinen klisee, Ternok tokaisi alempaa suhteellisen kevyellä äänensävyllä, Minä jään alukseen. Tuskin löydämme tarpeellista taistelukamaa sisältävää varastohallia uudelleen.
Minä jään myös, Ontor sanoi. Ämtur nyökkäsi. Ainakin voimme yrittää räjäyttää teille tien sisään.
Minä olen mukana, Troopperi sanoi, Jos edes pääsemme si-Auuh!
Alus vavahti. He olivat saaneet osuman. Hai ja Bloz lensivät nurin Ternokin ja Ontorin päälle, ja Toat saivat niskaansa vielä kasan rojua Tongun lentotuolin syövereistä. Ämtur teki nopean sukelluksen alas ja väisi muutaman lisäammuksen. Arkkienkeli ampui kovilla, mutta osuma oli tullut onneksi aluksen keulan panssarilevyyn.
Onneksi nuo tuli asennettua, lentäjä-ässä sanoi hammasta purren, Tawa paloi. Oletteko kunnossa?
Bloszar ja Hai nousivat seisomaan ja Ternok nosti päänsä. Ontor piteli kättään. Se oli inhottavasti vääntynyt. Matoran vikisi kivusta.
EI! Oletko kunnossa, kuoma? Ternok kysyi ja käänsi ystävänsä selälleen. Käsi oli poikki ja Matoran oli saanut ruhjeita vartaloonsa.
Destralin Karzahnin Makuta, Ontor manasi, Käsi ei liiku. Aargh.
Minä hoidan sinut, minä hoidan, Ternok vannoi ystävälleen. Hai nosti loukkaantuneen sohvalle. Ternok istui hänen viereensä.
Sinun pitää pärjätä, Ontor, sanoi Ämtur, joka piti päänsä kylmänä, Ternok, et voi tehdä mitään nyt. Mene vasempaan tykkiin. Ja menkää nyt joku äkkiä tulipesälle, moottorin sammuminen on kaikista huonoin vaihtoehto tällä hetkellä!
Minä hoidan tämän, Troo sanoi ja laukaisi kädestään tulipallon, joka kulki aluksen sisätilan läpi konehuoneeseen ja sytytti tulipesän hiilet kirkkaaseen liekkiin. Toa asteli ripeästi konehuoneeseen ja veti miekkansa esiin, jotta pystyisi kanavoimaan tulivoimiaan paremmin. Aluksen vauhti kiihtyi jälleen. Tulevat ammukset olivat hitaampia pitkän matkan ammuksia, ja tulen elementtivoimista voimansa saava höyryalus puikkelehti niitä väistellen kohti Arkkienkelin mustaa runkoa. Ternok jätti vastahakoisesti loukkaantuneen toverinsa ja kipusi toiseen Cordak-pesäkeeseen.
Nerokasta, Ämtur sanoi itsekseen, kun Troopperin tuli lisäsi koneen tehoja, Osaako kukaan teistä kolmesta ampua?
Minulla on kokemusta Cordakeista, mutta en kyllä mahdu tuohon pesäkkeeseen, Hai sanoi.
Tule sitten ja ota nämä keulacordakit niin minä voi keskittyä lentämiseen, Ämtur vastasi. Hai hivuttautui hänen ja tuolin väliin ja Matoran-pilotti istuutui Toan syliin. Hai laski kätensä Ilmaraptorin Cordak-laukaisimille ja Ämtur piteli niiden välissä olevia ohjauspuikkoja.
Matorolle toimettomuus ei käynyt lainkaan. Hän sanoi Ämturille yrittävänsä mahtua oikeanpuoleiseen tykkipesäkkeeseen, sillä Matoran oli opettanut hänelle tykin käytön aluksen esittelyn yhteydessä. Pesäke oli Matoran-kokoa ja todella pieni, mutta jään Toa oli melko laiha ja sai sullottua itsensä sinne sikiöasennossa. Hän avasi suuresta vivusta Cordak-tykin piilottaneen sivupaneelin ja sarjatuliase tuli esiin Ilmaraptorin kyljestä.
Täällä ollaan, Matoro viestitti Cencordilla Ämturille, voin pitää yhteyttä mielen naamioni avulla.
Ammu kaikkea mikä tulee suoraan kohti.
Jessöör.
Matoro alkoi tulittamaan hikisessä kopissa lähestyviä ammuksia. Ne olivat kauttaaltaan mustia, suunnilleen hänen päänsä kokoisia, ja niissä tuntui olevan oma virtalähde. Toa ampui ensimmäisen kuuden panoksen sarjan; neljä osui Arkkienkelin kaukoammuksiin, kaksi vihelsi ohi. Matoro väänsi paineilmajärjestelmän avittamana tykin takaisin latausasentoon uusien panosten saamiseksi. Mikä nappi latasi? Oliko se keltainen? Naks.
Matoro, pistit ammuntamusiikin päälle! Sininen lataa!
Toa painoi sinistä nappia. Järjestelmä korvasi panosten hylsyt uusilla pateilla, ja Matoro pääsi taas ampumaan. Arkkienkeli oli jo lähellä, se peitti pilvien takana olevan auringon. Ja sen edessä parveili mustia ammuksia kuin kärpäsiä. Ilmaraptorin ammuntamusiikki kuulosti siltä, että se olisi kuulunut aivan eri tilanteeseen, mutta Matoro ei sammuttanut sitä. Kaksi panosta osuivat kohteisiinsa. Ampuminen alkoi sujua.
Bloszar seisoi Ilmaraptorin sisätilan keskellä ajatuksissaan. Tämä oli iso homma. Tulen Toa mietti uniaan, Nutun ja Tronien menetystä… Ympärillä muut huhkivat hiki hatussa, ja yksi Matoran makasi loukkaantuneena sohvalla. Tällä kertaa hän ei antaisi liittolaistensa menehtyä. Hän veti erään sohvan alta tavaralaatikkonsa ja nosti kivinuijansa sekä kaksi vänkyräistä metallinpalaa laatikosta.
Avaa kattoluukku, Blosz sanoi päättäväisesti, Haluan nähdä auringon.
Huono idea, Ämtur vastasi, Olisit elävä maalitaulu. Ei tulen voimat auta tuolla, ja lennät kyydistä jos kipuat ylös.
Tiedän mitä teen, ja haluan olla avuksi, kun muut taistelevat! Toa huusi Matoranille.
Vastahakoisesti Hain sylissä istuva pilotti painoi nappia, joka avasi katossa olevan pyöreän aukon. Tuuli ja sodan pauke kuuluivat sisään, mutta kuolemaa ja Arkkienkelin ammuksia uhaten Bloszar kiipesi esiin tulleita tikkaita katolle. Ylös päästyään hän hitsasi nopeasti kaksi metallinpalasta tulivoimillaa Ilmaraptorin metalliseen kattolevyyn kiinni ja asetti jalkateränsä niiden alle niin, että hän pystyi seisomaan kovaa vauhtia kiitävän lentokoneen päällä. Hän sulki luukun ja pisti kivivasaransa tanaan. Eiköhän pelata erä Kolia.
Pieniä kivivasaran elementtivoimia käyttäen Toa loi jalkapallon kokoisen kiven ja löi sen komealla vasaran heilautuksella kohti lähestyvää ammusta. Kivi osui elementtivoimien ja vasaran antaman voiman avulla suoraan lähestyvän ohjuksen läpi. Elementtivoimat kutsuivat pallon takaisin vasaran luo ja Blos valmistautui uuteen iskuun. Suoraan lennosta hän löi kiven kahden tulevan ohjuksen läpi. Arkkienkeli peitti jo puolet Bloszarin näkökentästä, mutta nyt ei ollut aikaa pelolle.
Mutta Arkkienkeli oksensi taisteluun lisää joukkoja. Nämä olivat isompia, kuin hävittäjiä, ja ampuivat verenpunaisia energia-ammuksia silmämäisistä aseistaan. Ne saavuttivat Ilmaraptorin ja alkoivat ahdistella katolla keikkuvaa Bloszaria, joka sai kuitenkin väistettyä ne taitavalla kallistuksella. Tulen Toa ei ollut varma, olivatko ne orgaanisia vai metallisia; Niillä oli selvästi siivet ja piikikäs musta runko, mutta niiden keulassa tai päässä oli suuri pyöreä kita täynnä vänkyröitä mustia hampaita. Ällöttävän hajuista kuolaa lensi Blosin päälle olentojen suhahdellessa hänen ympärillään. Toa sai katkaistua yhden siiven lujalla vasaran heilautuksella, mutta tilalle tuli kaksi lisää. Ne yrittivät takertua kovaa vauhtia kiitävän ilma-aluksen runkoon.
Matorokin oli huomannut uuden vihollisen. Niihin osuminen oli hankalampaa, sillä ne näyttivät väistelevän ammuksia oman tahtonsa mukaan. Matoro tuhlasi monta ammusta yrittäessään upottaa yhtä, joka kaarteli tykkipesäkkeen ympärillä kuin raatopaarma katoajahärän ruholla. Toisella sivutykillä ampuva Ternok, joka oli käynyt laivaston Cordak-ammunnan kurssin, sen sijaan onnistui paremmin: hän sai ajettua yhden Abzumon lentokätyreistä ristituleen Hain etutykkien kanssa, jotka pudottivat ötökän taivaalta. Lisää vihollisia kiinnittyi Raptorin runkoon ja yritti kaivautua siitä läpi terävillä, pyörivillä hammasriveillä kuin laavajuotikkaat. Ämtur lisäsi nopeutta karistaakseen ne. Hän oli huomaavinaan jonkinlaisen suuren linnun lentävän kohti Arkkienkeliä kauempana.
Moottorit ylikuumenevat! huusi Ternok tykkipesäkkeestä puhelimen kautta Ämturille, Ne hehkuvat oransseina ja saattavat räjähtää!
Destralin Destral! pilotti manasi.
Lauhdevedet kiehuvat, totesi väliin Hai, joka sai yhteyden höyrykoneiston vesiin, Jos se ylipäätänsä on mahdollista.
Voitko tiivistää veden uudestaan? Ämtur ärähti Toalle.
En voi lisätä sen lämpökapasiteettia, Toa vastasi.
Hei, Blos voisi vetää lämmöt itseensä, Matoro liittyi keskusteluun naamionsa voimalla, Blos, Matoro tässä, ime moottoreiden lämpö itseesi!
Bloszar teki työtä käskettyä. Hän laski kivivasaransa jalkojensa väliin ja kutsui tulen elementtivoimillaan moottoreiden lämpöä. Oranssit tulikuumat lämpösäteet ampaisivat moottoreista Toan käsiin, ja Blos imi energian itseensä elementtivoimaksi. Moottorit lakkasivat hehkumasta ja miehistö koki lyhyen hilpeyden hetken taistelun keskellä.
Lauhdevesi tiivistyi, Hai totesi.
Teistä Toista alkaa olla hyötyä, Ämtur vastasi.
Mutta ylhäällä katolla Bloszarin tilanne alkoi olla tukala. Abzumon kätyrihävittäjiä pörräili hänen ympärillään huolimatta Ilmaraptorin kovasta vauhdista. Kaksi niistä keskittyi härnäämään Toa sillä aikaa, kun muut yrittivät porautua aluksen rungon läpi. Blos huitoi minkä ehti kivivasarallaan, mutta vainolaiset olivat liian ketteriä ja väistivät raskaan lyömäaseen iskut helposti. Tämä tekniikka ei toiminut.
Sitten hän muisti, ettei hän ollut kiven Toa. Hän oli tulen Toa. Ja hän oli juuri imenyt itseensä aika lailla puhdasta lämpöä.
Oli aika vapauttaa lämpö.
Hän keräsi vasaraansa tulienergiaa, kunnes sen ympärille oli kerääntynyt suuri pallo ympäriinsä pyörivää tulta. Hän tähtäsi Ilmaraptoria taka-ajaviin aluksiin ja keskittyi.
Mustien alusten uusi isku oli tulossa. Se ei tosin koskaan ehtinyt maaliinsa, sillä se törmäsi valtavaan tuliseen aaltoon, jonka Bloszar oli ampunut. Hetkessä koko parvi oli sulanut ja kadonnut tyystin. Kaukaa katsottuna näytti kuin Ilmaraptorilla olisi tulinen häntä.
Siitä saitte, mielipuoliset laitteet! toa riemuitsi. Hänen ilonsa ei kestänyt pitkään, sillä lisää outoja aluksia oli tulossa kohti.
Matoro yritti tähystellä jotakin paikkaa massiivisen aluksen pinnassa, jonne he voisivat pudottautua. Enkelin pinta oli rosoinen ja täysin järjetön. Siitä ei saanut järkevää kokonaiskuvaa.
Miksei Abzumo voi taistella normaalisti? Lentäviä limanuljaskoita puremassa alustamme? Mitä vielä? Troopperi valitti kenenkään kiinnittämättä hänen puheisiinsa huomiota.
Matoro kirosi mielessään huonoa näkyvyyttään. He olivat jo hyvin lähellä Arkkienkeliä.
Kaartakaa mahdollisimman läheltä, niin yritämme päästä tuon päälle, Matoro sanoi telepaattisesti Ämturille. Laivastolainen vastasi lyhyen myöntävästi ja kaarteli aivan lähelle Arkkienkeliä. Hän joutui väistelemään jatkuvasti järjettömiä piikkejä ja torneja, jotka nousivat mustan kuulan pinnasta kunnioittamatta painovoimaa millään tavalla. Välillä hänen oli pakko vetää alus ylös, sillä pallon pinta oli toisinaan täynnä ylöspäin osoittavia ketjuja, jotka olivat kuin suunniteltu ilma-alusten torjumiseen.
Infernaaliset torjuntähävittäjät jatkoivat Ilmaraptorin ahdistelua. Bloszar yritti käristää niitä aluksen katolta käsin, mutta nyt hyökkääjät olivat oppineet. Ne lentelivät yksittäin ja monimutkaisempia reittejä. Ne eivät antautuneet enää joukkoihin helpoiksi maaleiksi.
Ilmaraptori syöksyi nyt kohti Arkkienkelin pintaa. Cordakit lauloivat ja katkoivat painovoimaa uhmaavia ketjuja, jotka putosivat välittömästi alas irrottuaan valtavasta kuulasta.
Ämtur hidasti niin paljon kuin uskalsi. Maahan- tai pikemminkin mustan pallon pintaan oli korkeutta vain muutama metri. Kaikki Toat pudottautuivat vuoron perään alas. Kun Hai oli viimeisenä päässyt ulos aluksesta, Ilmaraptori otti nopeasti lisää korkeutta ja pyrki laskeutumaan maahan. Silloin aluksen kylkeen iskeytyi takaviistosta kovaa vihollisalus. Laivaston alus huojui ja alkoi savuta. Se lähti syöksyyn alaviistoon.
Mikä hitto meihin osui, Ämtur kirosi ohjaimissa. Alus tuntui yllättäen todella tilavalta ja ehkä hieman turvattomaltakin, kun suurimmat matkustajat olivat poissa.
Ontor kuuli kapteenin kysymyksen sekä tiesi vastauksen siihen. Hän tunsi veren katoavan suonistaan nähdessään aluksen aukosta tulleen olennon. Ei, olento ei ollut oikea sana. Sille ei ollut oikeaa sanaa.
Hajonneen hävittäjän muotoisen kuoren sisuksista ryömi yönmusta olento. Se näytti koostuvan vain yhdestä massasta. Soikeasta vartalosta lähti lonkeroita useisiin suuntiin, mutta neljä suurinta näyttivät toimittavan raajojen virkaa. Mustan massan päässä ei ollut silmiä tai suuta. Se oli musta ja kasvoton ja tuijotti yhdellä punaisella silmällä matorania.
Olento sähisi ja ryömi kohti Ontoria.
Silloin 1034 ilmestyi paikalle. Taistelun tuoksinassa kukaan ei ollut muistanut aluksen perällä istunutta vankia. Hänellä oli käsissään isokokoinen jakoavain. Nazorak iski lonkeroista olentoa sen keskiruumiiseen. Se löi uudelleen. Niljainen ruumis hajosi kahtia. Vain toinen puoli liikkui. 1034 iski uudelleen. Olento hajosi mustaksi mössöksi aluksen lattialle. Ontor näytti samaan aikaan helpottuneelta sekä kauhistuneelta. Lopulta se puoli, joka uskoi tuon nazorakin ei-murhanhimoinen, voitti.
K-kiitos, hän osasi vain sanoa.
1034 oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt. Oikeastaan kiitos matoranilta kuulosti paremmalta kuin monet ylennykset. Lisäksi, jos nazorakien vanki olisi tehnyt saman kuin hän, sillä ei todennäköisesti olisi enää päätä.
Torakka ei osannut sanoa mitään. Hän pudotti työkalunsa ja meni takaisin aluksen perään.
* * *
Suuri merimetso vapautti kauniin, mutta tappavan lauluäänensä. Sen valtavat tummat siivet repivät tiensä läpi korkeuksien ilmavirtojen, käyttäen tuulenpuuskia näkymättöminä polkuina. Polut johtivat lintua sinne, minne sen mestari halusi. Kiihdytä, ystävä. Linnun selässä istuva punaisin rukoustekstein koristeltua sinistä Pakaria kantava mustakaapuinen soturimunkki katsoi päättäväisenä eteenpäin ja pysytteli tiukasti kiinni merimetson selkäharjaksissa. Oraakkeli oli matkannut pysähtymättä tuntikausia. Nyt hän kuitenkin oli lopulta määränpäässään. Suuri atheonistien kaupunki, tuon kielletyn lahkon ainoa asuinpaikka paloi ja kuoli kuin muurahainen suurennuslasin alla auringossa.
Sen yllä leijaili taas itse paholainen. Demoninen, pientä planeettaa muistuttava katedraalirakenteinen ilma-alus peitti varjollaan alleen koko kylän. Sen tumma pinta ei heijastanut auringon valoa, vaan tuntui pikemminkin imevän sitä itseensä loputtomiin mustan aukon lailla. Alus ei näyttänyt kuuluvan ilmatilaan. Se ei näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, vaan muistutti enemmänkin reikää todellisuudessa. Teräksinen hirviö oli pienen saaren kokoinen ja täynnä raskaita metalliketjuja, mutta silti näytti täysin painottomalta. Liikehtiessään se ei äännellyt lainkaan. Oli kuin alusta ei olisi edes ollut siinä. Savupilviä tuprusi kaupungista ja halki ilman leijaili riekaleita siitä, mikä oli voinut ennen olla puuta, kiveä tai matoraneja. Päättäväisyys täytti Oraakkelin punertavan katseen. Atheon oli paholainen, sielunvihollinen, varas ja pahuus, mutta soturimunkki ei pystynyt vihaamaan tähän uskovia.
Ei niin kauan, kun oli olemassa jotain pahempaa.
Ystävä. Jätä minut Arkkienkelin katolle.
Lintu nyökkäsi ja tummissa silmissä ei ollut vivahdettakaan tottelemattomuudesta.
Jos sillä siis kattoa onkaan.
Merimetso laski korkeutta ja valtavat siivet puristuivat lähelle sen suurta, sulkaista kehoa, kun lintu valmistautui täyteen syöksyyn. Hetkeksi kaikki äänet jäivät ilmavirran ja kuohunnan alle. Suuri purppurainen alus alkoi täyttää Oraakkelin näkökenttää. Silloin hänen ymmärrykseensä hiipi, miksi Makuta Abzumon laiva oli nimeltään Arkkienkeli. Mahtipontisen nimen tarkoituksena ei ollut vain herättää pelkoa makutan vihollisissa, eikä Abzumo ollut luonut nazorak-rotua vain täydelliseksi armeijaksi.
Hän oli luonut nazorakit, koska halusi leikkiä jumalaa. Mikä tahansa jumala ei näemmä riittänyt. Hän halusi olla Ath, ja ratsastaa Arkkenkelillä.
Mielikuva sai Oraakkelin voimaan pahoin. Vielä pahempaa oli se, että jos Nimda Epsilon todellakin oli edelleen atheonistien käsissä, Abzumon haave ei ollut kovin kauaskantoinen.
Merimetson raivokas karjahdus kaikui kylän yllä, kun lintu lähti ohjusmaiseen syöksyynsä kohti tummaa pienoisplaneettaa. Oraakkeli valmistautui hyppäämään. Laskeutuminen ei tulisi olemaan pehmeä. Parempi tähdätä ikkunoihin. Kiitos, ystävä. Merimetso kirkaisi alakuloisesti. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun se näki mestarinsa. Vanha lintu ei silti tehnyt elettäkään estääkseen mestariaan. Se ei tiennyt paljoakaan, mutta se tiesi mestarin olevan hyvä. Mestari oli aina ollut hyvä. Musta kaapu hulmusi tuulessa, kun sitä kantava soturimunkki loikkasi ratsunsa selästä. Sekuntien ajan pieni kaapukääryle viuhui syöksypommittajan vauhdilla kohti valtavaa tummaa rautaplaneettaa. Kun se osui, jokin petti sen alta ja miljoonat mustat sirut räjähtivät eri suuntiin ja satoivat Arkkienkelin kannelle. Tuuli piiskasi mustan ilma-aluksen pintaa ja pienen, raskaasti huohottavan hahmon viitta lepatti kuin kaapparilaivan lippu. Vanhat punaiset silmät skannasivat mustia pintoja ja piikikkäitä muotoja. Syvällä tajunnassaan soturimunkki alkoi kuulla ääntä. Naisen ääntä. Avunhuutoja pimeydestä.
Sinikasvoisen vanhuksen oikea käsi katosi kaavun sisälle ja ilmestyi pian esiin otteessaan musta, kiiltävä kuula, jonka sisällä liikehti tummia nesteitä. Soturimunkki ravisti kuulaa raivokkaasti ja keskittyi ajatuksiinsa.
Onko täällä jossain sisäänmenoaukko, Oraakkeli pohti raivokkaasti.
Mustan kuulan sisällä liikehtivistä nesteistä nousi valkoinen kuutio.
EI VIELÄ, kuula vastasi.
Oraakkeli sinkosi kuulan vaivattomalla ranneliikkeellä selkänsä taakse. Se kolahti ontosti osuessaan Arkkienkelin mustaan rautapintaan ja jatkoi pyörimistään äänekkäästi kauemmas ja kauemmas. Kolmenkymmenen metrin päässä Oraakkelin selästä kuulan liike lakkasi kokonaan. Nesteiden sisällä liikehtivä valkoinen kuutio upposi ja lillumisen keskeltä erottui tikitystä.
Sen keskeytti täysin varoittamaton sininen leimahdus, joka räjäytti irti yhden Arkkienkelin rautaketjuista ja halkaisi ilma-aluksen kannen. Oraakkeli kääntyi ympäri ja katsoi savuun. Pyhän Äidin avunhuutoja kuului jostain alempaa, mutta vain Oraakkeli kuuli ne. Taivaalla Arkkienkelin yläpuolella räjähteli. Tulikuumaa rautaa satoi mustan tuhon ja kuoleman planeetan ja sen alla kohtaloaan odottelevan atheonistikaupungin päälle. Demonisen ilmalaivan kanssa taisteli siivekäs ilma-alus, jonka keulakuvaa koristi sininen Ussal-rapu. Harhautusta ei kestäisi kauaa. Se oli käytettävä hyväksi.
Oraakkeli katsoi tuulella ratsastavaa klaanilaisalusta. Vanhoille kasvoille ilmestyi synkkä ilme. ”Hölmöt.”
Sanaakaan sen jälkeen sanomatta soturimunkki piiloutui syvälle mustaan kaapuunsa ja lähti juoksuaskelin kohti aukeamaa Arkkienkelin mustassa kuoressa. Heittäen voltin ilmassa hän pyörähti rikinkatkuisen savun läpi pimeyden ytimeen. Oraakkeli laskeutui suorin jaloin kovalle lattialle ja tunsi iskun vanhassa selkäytimessään asti. Tärähdyksen voimasta vanha mies laskeutui polvilleen jäänkylmälle rautalattialle ja otti käsin vastaan loput laskeutumisen iskusta. Soturimunkki yski sekuntien ajan keuhkonsa verille. Savun läpitunkeva katku oli saada hänet oksentamaan. Kestä vielä hetki, vanha kehoni, Oraakkeli sanoi. Olet niin, niin, lähellä.
Soturimunkki puri hammasta ja pakotti itsensä kahdelle jalalle. Vuosien paino alkoi tuntua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vanhan soturin luissa ja ytimissä. Hetken huojumisen jälkeen Oraakkeli lysähti jälleen lattialle. Vanhat kasvot painuivat kylmää lattiaa vasten ja soturimunkin hengitys rahisi.
Ei. Ei tätä.
Ei tänään.
En epäonnistu enää.
Olen tehnyt lupauksen.
Soturimunkin tajunta hämärtyi. Hän kuitenkin kuuli vielä Pyhän Äidin, Mestarin viisaat sanat. Hän näki noiden jopa hänen omiaan vanhempien silmien järkkymättömän päättäväisyyden jopa silloin, kun piti silmiään kiinni. Se ajoi häntä eteenpäin. Jopa kuoleman ja paholaisen edessä.
Vanha soturimunkki kohdisti kaiken tahdonvoimansa käsiinsä. Hän nousi ylös.
* * *
Neljä Toaa olivat nyt Arkkienkelin mustalla pinnalla. Aine, josta alus oli tehty, ei tuntunut Matoron käsissä metallilta, tai miltään muultakaan hänen tuntemaltaan aineelta. Lähimpänä se voisi olla jonkinlaista kristallia.
Kun Jään Toa loi katseensa ylös, hän näki torneja. Joka suunnassa oli torneja. Niitä näytti olevan huomattavasti tiheämmässä näin pallon pinnalta käsin kuin ilmasta katsoessa. Tornien arkkitehtuuri oli monimutkaista ja jylhää. Sekä piikikästä. Piikkejä oli kaikkialla, samoin ketjuja.
Okei. Miten pääsemme sisään? Hai kysyi. Hän tähysteli jatkuvasti ylöspäin peläten alusten huomaavan heidät.
Minulla on keino, Bloszar sanoi ja kaivoi tarvikelaukkuaan. Hänen raskaan panssarina lisäksi hänellä oli mukana useita aseita, kriittisimmät työkalut sekä ties mitä. Hänen rintapanssarissaan oli kiinni pieni radiopuhelin.
Toa kaivoi laukusta pienen sahamaisen terän. Se oli kiinnitetty pitkään kahvaan. Toa käynnisti mekanismin, ja saha alkoi pyöriä. Siihen kanavoitui tulen elementtienergiaa ja pian se hehkui punaisena kuin magma.
Tämä pikkukaveri puree melkein minkä tahansa lävitse, hän kertoi ylpeänä, ja iski terän Arkkienkelin aavemaisen tummaan pintaan. Valtava kipinäsuihku. Naarmuja mustassa pinnassa.
Blosz yritti kovempaa. Hän kanavoi lisää voimaansa terään. Kuumuus ei tuntunut vaikuttavan mustaan kuoreen.
Odota, Matoro sanoi. Sitä ei saa sulatettua. Toa kumartui ja kanavoi jäätä kädestään Arkkienkelin pintaan.
Saimme seuraa! Troopperi huusi. Kolme punasilmäistä hävittäjää oli huomannut nelikon ja syöksyivät nyt heitä kohti kauempaa. Koneet avasivat tulen. Troopperi loi nopeasti Haullaan suojakentän tiimin ympärille, ja lasermaiset ammukset upposivat siihen tehottomina.
Sillävälin Matoro arveli jäädyttäneensä aluksen pintaa tarpeeksi. Hän oli haurastuttanut jäällä kuoren rakenteita.
Blosz, saatko tämän nyt rikki vasarallasi?
Enköhän, Tulen Toa vastasi. Alukset hyökkäsivät uudelleen. Hai ja Troopperi ampuivat niitä elementtivoimillaan.
Blosz iski kaikilla voimillaan jään haurastamaa kohtaa. Ensimmäinen vasaranisku sai sen antamaan hieman periksi. Toinen teki jo selvää vahinkoa. Kolmannella kuori antoi periksi ja murtui mustiksi säleiksi pimeän käytävän lattialle. Toat pudottautuivat pienestä aukosta alas käytävälle.
Ontor istui loukkaantuneena Ilmaraptorin penkeillä ja katseli alas maailmaan.
Koko kaupunki paloi. Moni kitui raunioissa. Moni oli jo kuollut. Loput pakenivat ilmat turvapaikkaa. Laivaston Matoranit halusivat auttaa.
Mutta puolet Ilmaraptorin miehistöstä oli loukkaantuneita ja neljäsosa oletettavasti vihollisia. Ja aluksen kyljessä ammotti aukko ja vasen siipi oli vaurioitunut.
Ontorin mieleen palasi seikkailu kaukana pohjoisessa ja erään skakdieverstin sanat…
Meidän on pelastettava itsemme, ennen kuin voimme pelastaa muun maailman. Toivotaan vain, että maailma kestää tarpeeksi pitkään.
Arkkienkeli
Mestarin sellin ovi avautui. Makutan siluetti peitti valon, joka kuitenkin tämän hartioiden yli tulviessaan sokaisi vanhan naisen. Ottakaa hänet, Abzumo sanoi ja perääntyi antaen tilaa insinööreilleen, jotka ottivat Mestarin ulos sellistä. Vanhus yritti pyristellä irti insinöörien otteesta, muttei kyennyt vapautumaan. Hän oli muutenkin heikossa kunnossa viruttuaan päiviä tyrmässä seinällä roikkuen. Typerä nainen, Zumo naurahti ja läpsäisi Mestaria kasvoille. Ei rimpuileminen mitään auta. Hän kääntyi selin Mestaria päin ja lähti kävelemään käytävää pitkin insinöörit perässään. Nämä kantoivat Mestarin, sillä tämä ei pystynyt itse kävelemään. Tuhon aika on tullut. Onnettomuus on täällä, Zumo jatkoi, ei silti, että sillä olisi enää mitään merkitystä. Mitä Mestari sai sanottua. Viimeinen tuomio lankeaa kaikkien teidän päällenne, kuulitko! Kaikkien teidän päällenne. Athistit, Bio-Klaani. Koko maailma. Kaikki minun käsissäni. Olet hullu! Minulla on tämä, Zumo rehvasteli ja veti esiin Epsilonin. Nimdan siru. Epsilon. Minä olen nyt paljon enemmän kuin ennen. Ja minä tiedän, minä olen Ath. Mestari purskahti säälivään nauruun saaden Zumon hätkähtämään. Sinäkö jumala! Salli minun nauraa! Sinä nauroit jo. En pitänyt siitä. Zumo käännähti kannoillaan ja potkaisi rajusti. Jalka osui Mestarin päähän ja lennätti tämän kymmenen metrin päähän käytävää taaksepäin. Josssss hän selvissssi hengissssä, Abzumo sihisi, tuokaa hänet Ssssydämen luo. Niine sanoineen makuta marssi tiehensä jättäen insinöörit taakseen.
* *
ja miten meidän oli tarkoitus edetä tästä? Troopperin ääni rikkoi hiljaisuuden.
Tänne ei ilmeisesi saa opastettuja turistikierroksia, Bloszar vitsaili. Matorosta oli piristävää, että jotkut jaksoivat aina olla hyvällä tuulella. Hänkin oli ollut joskus sellainen. Ennen tätä kaikkea. Ennen Nimdaa.
Alaspäin, Hai sanoi. Jos minä suunnittelisin TUOMIOPÄIVÄN ILMALAIVAN, sijoittaisin vankiosastot mahdollisimman syvälle.
Komppaan Haita, Matoro sanoi. Alaspäin.
Käytävät eivät olleet aivan niin pimeitä kuin toat olivat odottaneet niiden olevan. Ne olivat synkkiä, mutta niitä valaisi outo punainen kajo. Mitään valonlähdettä ei näkynyt. Lisäksi seinissä oli koristeina kaikkea piikeistä ja ketjuista kukkaruukkuihin, joista sojotti lonkeroita. Juuri paraikaa toa-ryhmä kääntyi edellä mainittujen lonkeroiden koristamasta risteyksestä alaviistoon kulkeviin portaisiin. Seinillä oli tauluja Abzumosta.
Eikä teistäkin ole aika outoa, ettemme ole törmänneet kehenkään? Bloszar kysyi.
Joo. Luulisi että näin isossa laitteessa olisi paljon porukkaa, Troopperi vastasi.
Ehkä Abzumo on vain tosi kitsas työnantaja? Hai heitti väliin. Joku hymähti.
He tulivat huoneeseen, joka oli täynnä kidutusvälineitä.
Tai ehkä kukaan ei vain halua työskennellä täällä? Matoro ehdotti. Nelikon selkäpiitä karmi heidän kulkiessaan kaikenlaisilla sadistilla vempeleillä täytetyn kammion läpi.
Pointti hyvä Troopperi sanoi. He puhuivat turhuuksia yksinkertaisesti lievittääkseen painostavaa tunnelmaa. Joku tylsä realisti olisi voinut sanoa, että heidän mahdollisuudet löytää vangit sokkeloisessa leijuvassa kaupungissa täynnä vihamielisiä olentoja olisivat olemattomat. Onneksi kukaan heistä ei ollut sellainen.
Moni matoran tietää sen tunteen. Se on kuin jokin mörkö tuijottaisi vihamielisesti pimeässä. Ilman, että tietää, mikä tai missä se on. Tuntee vain sen, että joku katselee. Hai tunsi sen ensimmäisenä. Hän kulki joukon viimeisenä. Toa vilkuili taakseen epävarmana. Punaisessa kajossa ei näkynyt mitään.
Minulla on liian vilkas mielikuvitus tällaiseen, hän ajatteli. Mutta se tunne ei lakannut.
Kaikki heistä tunsivat jonkun, tai joidenkin olevan tulossa. Eikä kovin kaukana heidän takanaan.
Sitten se tunne loppui. Loppui vain korvautuakseen uudella tunteella. Kauhulla.
* *
Punahehkuisten käytävien happitaso ei ollut paras mahdollinen. Raudan ja veren harmoniselta yhteensulautumalta tuoksuva katku täytti ilmastointikanavat, joita pitkin Oraakkeli kulki. Hengittäminen oli vaikeaa, mutta vanha soturimunkki ei keskittynyt asiaan. Hän oli käärmeen pesässä, ja käärme oli metsästyskannalla. Jostain ylhäältä monen kymmenen metrin teräskerroksen läpi kuului vaimennettuja taistelun ääniä, kun räjähdykset ja ammussarjat raapivat Arkkienkelin kuorta aiheuttamatta juurikaan vahinkoa. Kymmentonnisten rautaketjujen kiinnittymispisteet kolisivat ja natisivat korviahuumaavasti sisälle asti, vaikka ketjut itsessään eivät päästäneet ääntäkään. Jostain Oraakkelin jalkojen alta kuului tasaista moottorien karjuntaa ja sydäntä muistuttava tykytys, jonka tahtiin koko Arkkienkeli tuntui sykkivän.
Ilmalaiva piti kaikkia ilmalaivoille ominaisia ääniä. Silti siitä tuntui puuttuvan jotain todella olennaista. Työvoiman ja ylipäätään minkäänlaisen elämän äänistä ei ollut tietoakaan. Lopputuloksena oli todella aavemainen kone, joka sykki ja hengitti ilman kapteenia tai perämiestä. Jotain oli todella, todella vialla.
Oraakkeli saapui jonkinlaiselle ilmakanavalle. Pienestä ritilästä loisti tunkkaisiin ilmastointikanaviin tulenpunaista valoa. Pieni matoran nosti jalkaansa ja polkaisi ritilää voimalla. Se kalahti alla olevan huoneen lattialle metallisesti. Soturimunkki hyppäsi perässä ja laskeutui pyörähtäen kylmää lattiaa pitkin. Hän kiersi katseellaan huoneen ympäri. Vihollisia ei ollut. Huone oli turvallinen, mutta ei kovin olennainen. Pyöreäkattoiseen kammioon tulvi punaista hehkua loisteputkivaloista, joiden hohde ei ollutkaan tarkemmalla tarkastelulla elektroniikkaa. Loisteputkissa leijaili kymmeniä tulikärpäsmäisiä Raheja.
Punahehku valaisi huoneen seinät, jotka olivat täynnä kuvia makuta Abzumon kauhistuttavan rumista kasvoista. Makutan hymyt olivat toinen toistaan kammottavampia. Oraakkeli nousi varoen täyteen mittaansa ja jatkoi verkkaista ja äänetöntä askeltaan syvemmälle kammioon.
Hän yritti olla huomioimatta, että maalausten silmät liikkuivat. Mustia hahmoja liikkui Oraakkelin näkökentän äärirajoilla. Kun hän kuitenkin kääntyi katsoakseen niitä, ne olivat poissa. Vain joukko pirullisesti hymyileviä makuta Abzumoja tervehti häntä punahehkun keskeltä.
Kammio jatkui punaisena ja kuolettavan hiljaisena, mutta teema muuttui. Seinät olivat yhä täynnä kuvia makuta Abzumon inhottavista kasvoista, mutta huoneen lattialla oli jalustoja, joiden päällä oli läpinäkyviä koeputkia, akvaarioita ja sammioita. Astioissa lillui voimakkaasti kuplivia ja sihiseviä nesteitä, joissa säilöttiin jotain. Se jokin oli ehkä joskus ollut elävää.
Huone oli täynnä tiedettä. Tällaiset hetket saivat Oraakkelin muistamaan, miksi hän oli hankkiutunut mahdollisimman kauas kaikesta tieteestä ja kehityksestä. Nesteissä uiskenteli asioita, jotka eivät eläneet. Niillä oli raajoja, kasvoja, hengityselimiä ja lonkeroita, mutta ainoa syy, miksi elävien olentojen karusti yhteen ommellut ja sulaneet irvikuvat liikahtelivat oli se, että astioihin johdettu sähkövirta sai niiden ruumiit nytkähtelemään. Sähkölataukset ja epätasainen sätkintä loivat yhdessä rytmin. Oraakkeli ei halunnut tietää, oliko se tarkoituksellista.
Niillä ei ole sielua. Ne eivät elä enää. Ne eivät kärsi. Keskity tehtävään.
Olentojen silmät muljahtelivat sähkölatauksissa. Oraakkeli jatkoi matkaansa luomatta katsekontaktia.
Jos mahdollista, viimeinen huone punakalla käytävällä oli pahin, sillä kaikki teeskentely oli kadonnut. Seinillä ei ollut ylimitoitettuja Abzumon kasvoja muistuttamassa tämän olemassaolosta tai groteskia kidutusta naamioituna tieteeksi.
Tämä oli paikka, jota Makuta Abzumo kutsui palkintohuoneeksi. Se oli juuri sitä, mitä Oraakkeli odottikin. Katosta roikkuvien lihakoukkujen rautainen kalke oli matala ja lohduton. Koukuissa roikkui jotain, joka katsoi Oraakkeliin. Vanha matoran pysähtyi. Hän lakkasi hengittämästä.
Matoran kaivoi kaapunsa hihasta esiin yönmustan, kiiltävän kuulan, ja sen sisällä helskyvien tulenarkojen nesteiden liikehdintä kiihtyi. Matoran pyöritti kuulaa ranteessaan ja pudotti sen lattialle. Se pyöri hetken lattiaa pitkin, kunnes pysähtyi seinää vasten.
Kuulaan tai huoneeseen katsomatta vanha matoran käveli pois huoneesta. Hän sulki silmänsä ja piirsi kävellessään oikealla kädellään ilmaan Isä Athin kasvot. Ath kanssanne, Oraakkeli sanoi hiljaa.
Kaukana Oraakkelin takana musta, kiiltävä kuula muuttui terästä repivän äänen ja paineaallon säestämänä valtavaksi palloksi sinertävää tulta ja poltti sekunneissa tuhkaksi kaiken kammiossa. Niin oli ehkä parempi. Oraakkeli jatkoi matkaansa katsomatta taaksepäin, pelottomana ja vailla katumusta. Matoranin katse ei ollut värähtänytkään, kun hän oli katsonut silmiin sitä, mikä kertoi Makuta Abzumon olemuksesta enemmän kuin yksikään hullun makutan sanoista. Vaikka mitä tapahtuisi, tyyneys ei katoaisi hänen kasvoiltaan. Syvällä sisällä soturimunkin ajatukset kuitenkin hautasivat alleen kaiken.
Hän ei ollut peloissaan.
Hän oli vihainen.
* * *
Hai kääntyi hitaasti ympäri muiden jatkaessa matkaa eteenpäin. Kukaan ei huomannut Hain pysähtymistä ennen kuin Hai karjaisi: Mitä hittoja nuo ovat? Kaikki muutkin kääntyivät nähdäkseen mustan olennon, joka heitä lähestyi. Se oli toan kokoinen ja muotoinen, mutta täysin musta. Sillä ei ollut kasvoja, koko olento oli täysin yksityiskohdatonta mustaa massaa. Tunkeilijat, se sanoi äänellä, joka ei kuulostanut miltään, teidän olisi kohteliasta kuolla. M-mitä? Matoro sai sanottua ja perääntyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Kuolkaa, olento toisti, ja säästäkää isäntäväeltä tappamisen vaiva. Onko tämä Abzumon huumoria? Hai kysyi kauhuissaan. Troopperi veti miekkansa huotrastaan nopealla vedolla, samoin Matoro. Hai varmisti keihäänsä ja Bloszar vasaransa. Olento näytti suhteellisen heiveröiseltä vastustajalta. Mutta se haisi kuolemalta.
Olennon takaa esiin lipui kolme muutakin olentoa heitä oli nyt neljä neljää vastaan. Äkkiarvaamatta se, joka heille oli puhunut, nosti kätensä, joka venyi niin pitkäksi, että pystyi tarttumaan Hain kaulaan tämän ollessa kahden metrin etäisyydellä. Se oli kuin merkki klaanilaisille hyökätä. Matoro ryntäsi katana ojossa kohti yhtä mustaa insinööriä, kun taas Bloszar ja Troopperi valitsivat omat vastustajansa. Hai rimpuili vastustajansa kuristusotteessa yrittäen päästä irti ja olla tukehtumatta. Matoron vastustaja muodosti kädestään miekan, joka kolahti katanaa vastaan kuin metalli. Toa jakoi iskuja oikealta ja vasemmalta, mutta olento torjui iskut taidokkaasti ja yritti lävistää hänet pistämällä. Matoro sai väistettyä hyppäämällä sivuun; hän ehti vilkaista, mitä muualla huoneessa tapahtui, ennen kuin hänen kimppuunsa jälleen hyökättiin.
Bloszar oli selvästi pulassa: hänen vastustajansa oli ottanut hänen nuijastaan kiinni kaksin käsin ja ikään kuin sulanut nuijan ympärille. Nyt nuija oli käytännössä olennon sisällä, ja Blosz yritti saada sen irtoamaan heiluttamalla sinne tänne. Hai oli päässyt irti insinöörin otteesta lävistämällä tämän käden keihäällä, ja väisteli nyt tämän viikatemaisia iskuja. Troopperi miekkaili voitokkaan oloisesti viimeistä vihollista vastaan.
Näissä olennoissa oli jotakin pielessä. Ne vaikuttivat eläviltä, mutta niistä hohkasi kuoleman vaikutelma. Heidän oman kuolemansa. Matoro yritti erästä hyväksi todettua miekkatemppua, mutta ehti tuskin aloittaa kikkailun, kun insinöörin toinenkin käsi, muodostuttuaan miekkamaiseksi, iskeytyi hänen katanaansa vastaan ja lennätti sen hänen käsistään. Miekka osui kohti Troopperia, joka joutui torjumaan itseään kohti singahtavan katanan, minkä takia hänen vastustajansa sai riisuttua hänet aseista. Matoro vilkaisi nopeasti muita. Bloszar oli saanut vastustajansa murskattua lävistämällä tämän seinässä olevaan piikkiin. Hailla oli yhä vaikeuksia.
Matoron vastustaja yritti halkaista hänet molemmilla miekkakäsillään, mutta Matoro hyppäsi taemmas melkein lävistyen itsekin seinän piikkiin. Hän kuitenkin vältti mustan okaan taidokkaasti ja tähtäsi sitten harppuunansa kohti insinööriä. Hän laukaisi suoraan kohti olennon naamaa, ja ehtimättä väistää tämä sai päänsä lävistettyä koukuilla. Matoro juoksi poimimaan miekkansa ja alkoi kelata kaapelia takaisin sisään. Insinööri pyristeli kuin kala koukussa ja yritti katkaista kaapelin, joka kuitenkin kesti olennon miekkamaisten raajojen iskut. Matoro pääsi tarpeeksi lähelle ja huitaisi pään irti vastustajaltaan.
Voitokas jään toa tarkisti jälleen tilanteen. Hai onnistui kukistamaan insinöörin lävistämällä tämän ja paiskaamalla tämän keihäällään Bloszin käyttämään seinäpiikkiin toisen insinöörin seuraksi. Troopperi makasi nyt maassa ja kierähteli väistääkseen miekaniskuja. Matoro ryntäsi auttamaan häntä ja katkaisi insinöörin kahtia takaapäin. Nyt kaikki viholliset oli päihitetty.
Ja luonnollisesti nuo eivät kuolleet tuohon, Hai päästi suustaan. Matoro kohotti toista kulmaansa ja vilkuili insinöörejä. Ne eivät näyttäneet yhtään sen elävämmiltä kuin aiemmin, mutteivät yhtään sen kuolleemmiltakaan. Parasta häipyä, jos ne vaikka oikeasti heräävät tuosta, Matoro tokaisi työntäen miekkansa jälleen huotraan ja heilautti kutsuvasti kättään. Troo seisoi hengästyneenä kumarassa tukien käsillään polviinsa. Juu, hetki. Bloszar katsoi vasaraansa. Siihen oli tullut kolhuja. Hän irvisti hieman. Hai hieroi kaulaansa, jota kivisti yhä hieman. Matoro odotti kädet lanteilla kumppaneidensa taisteluväliajan loppumista. Puolisen minuuttia kului, kunnes Troo nousi ja huikkasi heidän voivan jo lähteä. Hai yskäisi. Matoro alkoi johtaa joukkojaan yhä syvemmälle demonisen pallon sisuksiin.
* *
Hissi, sanoi Bloszar. Hän osoitti käytävän syvennyksessä olevaa teräsovea. Sen vieressä oli punainen nappi, jota toa painoi.
En tiedä kannattaako meidän Troopperi vaikutti skeptiseltä. Hän ei pitänyt ahtaista paikoista.
Ovi avautui. Teräksinen hissi oli yllättävän suuri. Sinne olisi mahtunut hyvässä järjestyksessä kymmenenkin toaa. Tai outoa mustaa olentoa, ajatteli Matoro.
Hyviä uutisia. Täällä on kartta, ja menemällä alas päädymme vankikerrokseen, Blos hihkaisi.
Hissin seinässä tosiaan oli pieni kartta, jossa näkyi poikkileikkaus pallosta. Hissi näytti menevän miltei aluksen keskipisteeseen. Lisäksi yksi kerros oli nimetty vankiosastoksi.
Hyvä, nyt tiedämme olevamme oikeilla jäljillä. Mutta kuulkaa, kerron teille tarinan. Matoro sanoi täysin odottamattomasti. Olin kerran melko samanlaisessa tilanteessa kuin me nyt. Hissi pahisten hallitsemassa rakennuksessa. Menin hissiin, koska se meni suoraan määränpäähäni. Valitettavasti hissi pysäytettiin puolimatkassa. Sitten siihen viritettiin räjähteet. Pahikset vain katselisivat, kun me räjähtäisimme paikassa, josta emme voisi paeta.
Hetken hiljaisuus. Mitä sitten tapahtui? Kysyi Troopperi.
Matoro ojensi salamyhkäisesti oikeaa kättään. Harppuuna, hän sanoi ja käveli hissin luo.
* *
Huoneessa oli synkkää. Se ei johtunut vähäisestä valaistuksesta, sillä muodoiltaan pyöreä komentohuone oli täynnä epämääräisiä loisteputkia ja kuusikulmaisia holonäyttöjä, joiden todellisuuteen piirtämät kolmiulotteiset muodot pyörivät ja kääntyilivät ilmassa heijastaen huoneeseen omalaatuista valoa. Näyttöjen heijastamat kartat ja moottorilukemat olivat oikeastaan niin kirkkaita, että niiden katsominen sattui silmiin. Huone oli kuitenkin pimeä sen takia, koska sen sisällä työskentelevät hahmot söivät valoa. Voimakas hologrammihohto ei heijastunut tummien insinöörien laihoista ja luuttomista kehoista. Kun olentoja katsoi, oli miltei mahdoton löytää pistettä tai raja-aluetta, jossa ympäröivä maailma muuttui Insinööreiksi. Ne vain olivat siinä ja työskentelivät loputtomasti. Edes valtavan ilma-aluksen moottorien jyrinä ja pauke ei tuntunut häiritsevän olentojen keskittymistä.
Niiden keskittymiseen vaikutti hieman kuitenkin se, kuinka huoneen yllä olevaa Arkkienkelin komentosiltaa suojaava purppurainen panssarilasi sirpaloitui tuhansiksi, ellei jopa miljooniksi säpäleiksi, siruiksi ja hiukkasiksi. Kilinä täytti alleen kaikki äänet, joita komentohuone oli täynnä. Pitkien, laihojen ja hahmottomien mustien insinöörien operointi keskeytyi hetkellisesti, kun ne katselivat silmättömillä silmillään veitsenterävää lasisadetta ja kuuntelivat korvattomilla korvillaan ympäröivää lasinsirujen konserttoa. Sen loputtua keskelle huonetta suurimman komentopäätteen päälle laskeutui musta hahmo, eräänlainen elävä varjo. Varjo avasi laskeuduttuaan mustan viittansa ja paljasti vanhat ja tyynet matoranin kasvonsa. Punaisissa silmissä kuitenkin paloi päättäväisyys ja raivo.
Minulla on hyvin yksinkertainen kysymys, Oraakkeli sanoi kuuluvasti ja katseli olentoja. Mustat insinöörit pysäyttivät näppäimistöjensä naputtelun. Haluan siihen hyvin yksinkertaisen vastauksen.
Insinöörit eivät sanoneet sanaakaan.
Missä, Oraakkeli sanoi painottaen jokaista sanaa sen edeltäjää voimakkaammin. On. Pyhä. Äiti?
Mustat insinöörit olivat edelleen hiljaa. Yksi niistä nousi näyttöpäätteeltään täyteen mittaansa, ja vasta silloin hahmottui, kuinka uskomattoman suuria olennot olivat. Ne olivat laihoja ja luuttomia eikä niiden päässä, käsissä tai jaloissa ollut mitään erityisen suurta, mutta niiden raajat olivat suorastaan luonnottoman pitkät. Olennot nousivat helposti jopa korkeammalle kuin Makuta Abzumo. Eikä Abzumo ollut harvojen eloonjääneiden havaintojen mukaan makutaksi erityisen pieni. Kun Musta insinööri nousi täyteen mittaansa, näki Oraakkeli, että olennot eivät vain operoineet näyttöpäätteitään. Näyttöpäätteet olivat osa olentoja. Suuresta, mustasta ja johtojen peittämästä datapäätteestä johti irvokas, irtonaista selkärankaa muistuttava kaapeli, joka työntyi syvälle Insinöörin pään sisään. Näky olisi ollut vastenmielinen, jos Insinöörit eivät olisi olleet täysin hahmottomia.
Muualla, lohduton, mutta kantava ääni vastasi. Insinöörillä ei ollut suuta, josta puhua, joten omituisella tavalla geneerinen ääni tuntui kuuluvan kaikkialta. Se olisi voinut kuulua mille tahansa huoneen olennoista. Tai kaikille niistä.
Voimme hoitaa tämän kivuttomasti, Oraakkeli sanoi. Toistan siis. Missä. On. Pyhä. Äiti. Matoranin äänensävy oli suorastaan rauhallinen ja ystävällinen.
Me emme tunne kipua, Insinööri sanoi. Tarjouksenne on tyhjä.
Oraakkeli loikkasi suurimmalta tietopäätteeltä gasellimaisesti alas ja laskeutui pehmein äänin. Hän asteli kohti seisomaan noussutta Insinööriä. Olennon valtava mitta ei tuntunut vaikuttavan Oraakkeliin millään tavoin.
Olkaa hyvä ja ottakaa makuuasento edessämme, Insinööri sanoi tyynesti, ja sen pitkät sormet naksuivat liikkuessaan uhkaavasti. Se tekee niskanne katkaisusta huomattavasti nopeampaa ja vaivattomampaa, ja vähentää Mestarin työsarkaa.
Katsokaa nyt teitä, Oraakkeli sanoi katse siirtyen insinööristä toiseen. Ette ole elämää. Olette irvikuva elämästä. Soturimunkin äänensävy kuulosti melkein säälivältä. Voitteko koskaan nauraa, itkeä, oppia, opettaa, kokea lämpöä tai rakastaa?
Insinöörit olivat pitkään hiljaa. Emme ymmärrä kysymystänne. Voitteko tehdä yhteistyötä ja hypätä jätteenpoistokuiluun tai työntää sormenne yhteen sähkönjakelupisteistä?
Oraakkeli huokaisi. Ette taida edes ymmärtää, mistä puhun. Ymmärrättekö, miksi edes tottelette häntä? Koska kello tottelee kelloseppää, Insinööri sanoi harkitusti. Loputkin sen lajitovereista alkoivat nousta täysiin mittoihinsa. Osa oli jo irrottanut itsensä näyttöpäätteestä. Kuvottavasti rusahtelevat selkärankamaiset kaapelit porautuivat ulos Insinöörien päistä. Olennot laskivat kaapelit näyttöpäätteiden päälle. Koska luomakunta tottelee jumalaansa.
Oraakkeli pudisti päätään. Hän ei välitä siitä, mitä teille tapahtuu. Olette uhrattavissa kuin pelinappulat… ja taidatte tajuta sen.
Seuraava asia tuntui kuuluvan jokaisesta Insinööristä samanaikaisesti. Suojelkaa Makuta Abzumoa, sillä hän on Herra ja Vapahtaja. Lopettakaa vanhus.
Oraakkelia lähin Musta Insinööri nytkähti hiljaisuuden ja liikkumattomuuden jälkeen suorastaan pakkoliikkeenomaisesti vanhaa soturimunkkia päin. Se repäisi biomekaanisen kaapelin irti takaraivostaan tai kasvoistaan, insinööreistä oli vaikea sanoa ja huitaisi sillä Oraakkelia kohti. Selkärankaa muistuttava johto viuhahti ilman halki ruoskamaisesti, sylkien tummia nesteitä komentohuoneen lattialle. Johdosta iski sähkölataus, joka rätisi halki ilman pitäen korvia murhaavaa ääntä ja valaisten hämyisän kammion. Ennen kuin Insinööri oli ehtinyt iskeä, Oraakkeli oli kuitenkin jo ilmassa.
Vanha soturimunkki sulki silmänsä ja keskittyi syvälle sydämeensä. Hän tunsi ilmavirran viuhuvan ympärillään loikatessaan korkealle Insinöörien hahmottomien päiden yläpuolelle. Hetkeksi kaikki hidastui ja Oraakkeli kykeni erottamaan yksittäisiä ääniä toisistaan. Hänen hengityksensä oli yksi niistä. Se ei ollut nopeutunut. Hän oli yhä tyyni.
Kun Oraakkeli avasi silmänsä, kaikki oli taas nopeaa. Ilman halki viuhuva musta matoranin varjo laskeutui tömähtäen kimppuunsa hyökänneen Mustan insinöörin pään päälle. Hän tarttui tiukasti kiinni. Insinööri heilutteli päätään edestakaisin, ja Oraakkeli pysyi vain vaivoin kyydissä. Nyt, kun hän ensimmäistä kertaa kosketti mustaa olentoa, hän tunsi täysin, kuinka tyhjä ja ontto se oli. Olennolla ei ollut selkärankaa, ei ulkoista tukirankaa, ei mitään. Sen pää heilui luonnottomasti jokaiseen suuntaan ilman ruumiillisia rajoitteita.
Oraakkeli sulki jälleen silmänsä. Hän avasi kämmenensä ja painoi sen syvästi kiinni kohtaan, josta biomekaaninen kaapeli oli Mustan insinöörin pään sisälle mennyt. Vanha soturimunkki keskittyi. Hän yritti etsiä Insinöörin päästä edes yhtä ajatusta, jonka voimaa kasvattaa. Jotain, jota voisi käyttää aseena.
Mitään ei ollut. Oraakkeli päätti vaihtoehtoisesti jakaa insinöörille yhden omista ajatuksistaan. Hajoa.
Harvat adjektiivit kuvaisivat seuraavaa tapahtumaa sen vaatimalla arvolla.
Tästä syystä käytämmekin vain nelikirjaimista sanaa, jolla ei ole varsinaista merkitystä, mutta joka kuvaa tapahtumaa, kumma kyllä, täydellisesti.
PLOP.
Insinööri teki kuten sillä oli tapana. Se totteli käskyä. Oraakkelin kämmenen alle jäänyt olennon pää päätti lähteä lentämään samanaikaisesti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Musta aines räjähti komeassa kaaressa kaikkialle kastellen komentohuoneen holonäytöt ja ympäröivät Insinöörit. Ne eivät tuntuneet reagoivan tapahtumaan mitenkään.
Hieman orgaanista ainesta muistuttavia mustia johtoja repeytyi esiin ja putoili lattialle olennon ympärille. Oraakkeli laskeutui pyörähtäen sulavasti valtaisan olennon jalkovälin läpi, ja ponnahti pystyasentoon selkä mustaa olentoa kohti. Pitkä hirviö seisoi liikkumattomana paikallaan. Siinä, missä oli ennen ollut sen pää oli nyt lakastunutta kukkaa muistuttava kokonaisuus. Joka suuntaan repeytyneet ja avautuneet harukset muistuttivat roikkuvia terälehtiä. Olennon entisen kaulan kohdalla oli jonkinlaisia verisuonia tai sähköjohtoja muistuttavia katkenneita säikeitä. Insinööri ei enää liikkuisi.
Ympäröivät Mustat insinöörit lähestyivät täydellisesti synkronoidulla askeleella Oraakkelia.
Soturimunkki nousi täyteen mittaansa ja katseli punaisilla silmillään olentoja. Pahoittelen, jos kysymys oli epäselvä, Oraakkeli sanoi rauhanomaisesti. Esitän sen vielä kerran. Jos en saa vastausta, en voi vannoa, että tämä ilmalaiva pysyy kovin kauaa merenpinnan yläpuolella.
Punaisten silmien hehku ei ollut enää tyyni, vaikka soturimunkin muut kasvot olivat. Missä. Oraakkeli avasi viittansa ja paljasti vanhat kätensä. On. Insinöörit ottivat taas askeleen matorania kohti. Ne kurottivat pitkiä käsiään häntä kohti. Aikaa ei olisi paljoa. Pyhä Äiti.
Mustat olennot antoivat ainoan vastauksen, joka niille oli opetettu. Yhdessä samanaikaisessa nytkähdyksessä olentojen kädet muuttuivat teriksi, miekoiksi, sätkiviksi lonkeroiksi ja kirveiksi.
Musta viitta ja sitä kantava soturimunkki sinkoutuivat heinäsirkkamaisella hypyllä ja kolibrimaisella vauhdilla joitakin metrejä Mustien insinöörien yläpuolelle.
Vastaus ei ollut tyydyttänyt Oraakkelia. Hän tekisi sen kymmenen sekunnin sisällä hyvin selväksi.
* * *
Neljä kohdetta meni hissiin kaksitoista kerroksesta kuusi. Lisäksi komentohuoneessa tunkeilija, kuului ääni eräänlaisesta kaiuttimesta. Kahdeksan mustaa insinööriä lähti mahdollisimman nopeasti kohti hissiä. Kohta kaikki hissin ovet olisivat varmistettu. Hissistä ei pääsisi ulos. Se tulisi olemaan loukku toille.
Kuusi kerrosta alempana vartijat odottivat teräsoven aukeamista. He olivat vankikerroksessa, jonka vartiointi oli kaksinkertaistettu tunkeilijoiden havaitsemisen jälkeen. Kaikki tummat hahmot tuijottivat liikkumatta ovea. Vielä hetki.
Se aukesi. Olennot ampuivat jotakin hissin täyteen. Sitten ne hämmästyivät tajutessaan, että hissi oli tyhjä. Tai olisivat hämmästyneet, jos olisivat voineet hämmästyä. Niiden kasvoilta ei pystynyt lukemaan minkäänlaista reaktiota.
Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä. Katosta putosi metallilaatta alas. Ennen kuin mustat olennot ehtivät tajuta mitä tapahtui, kaikki oli ohi.
Koko käytävä räjähti palamaan. Insinöörien musta massa kärventyi ja suli. Ne päästivät karmivia ääniä. Hetkessä tulipyörre oli kadonnut, ja käytävä oli täynnä palaneita ruhoja ja mustunutta metallia.
Troopperi pudottautui ensimmäisenä katossa olevasta aukosta. Bloszar tuli hänen perässään.
Mato, se oli paras suunnitelma ikinä, ensiksi mainittu hypetti. Jään Toat pudottautuivat myös aukosta.
Olen siihen itsekin tyytyväinen, Matoro sanoi mahdollisimman vaatimattomasti. Eihän se ollut edes hänen hienoimpia temppujaan. Niin yksinkertaista. Laitetaan hissi liikkumaan alaspäin itsestään, mennään sen katolle, tullaan oven läpi kerrosta ennen määränpäätä, eliminoidaan vartijat nopeasti, leikataan aukko lattiaan, korvennetaan alakerran vartijat.
No, nyt olemme vankilakerroksessa. Mikä suunta? Hai kysyi.
”Taas olen alakuloinen. Surullinen. Masentunut. Vetäytyvä. Mitä vielä?”
Hän halusi lähteä. Pois. Kauas pois. Ajattelemaan. Häntä mietitytti. Häntä suretti.
Toa ei tiennyt kuka oli. Hän ei tullut Gulz Nuilta. Hänellä ei ollut Toa-tiimiä. Mutta pari asiaa Toaa ihmetytti. ”Mistä sain nämä laatikot? Tai miksi siedän vettä ja uin?”
Se muistinaattori, minkä Toa oli tehnyt, oli yhä hänellä. Hän voisi muokata sitä vähäsen. Sen toimintakykyä. Ja niin Bloz teki sen. Alkoi rakentaa siitä sellaista, että hän voisi paeta oman mielensä sisälle.
Siellä voisi parhaiten ajatella. Miettiä. Surea. Häntä ei nyt vähään aikaan tarvittu.
Vähän ajan päästä, Toa testasi sitä. Ja onnistui. Hän nukahti ja herätessään istui tuolilla.
Mieli
Se oli valkoinen huone. Jossa oli monia punaisia ovia. Toa avasi yhden. Ja näki itsensä pelastamassa Nutua rotkosta.
Kyyneleet valuivat Toan poskilla. Hän päätti sulkea oven.
”Se oli vain muisto. Voit vain katsoa sitä, et elää.” Tulen Toa ajatteli.
Bloszar avasi toisen oven. Se oli kamala. Hän näki itsensä Bio-Klaanissa, taistelemassa Nazorakeja vastaan, Nutun kanssa.
Ja sitten, kuului räjähdys, Bloz ei halunnut katsoa. Ja avatessaan silmänsä, hän näki itsensä, Nutun ruumiin kanssa.
Nyt niitä kyyneleitä varsinkin tuli. Mutta Bloz ei ymmärtänyt. Miksi hän katsoi sitten sen?
Toa sulki oven ja meni takaisin penkille.
[spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]
Ilmaraptori
Matoro kierteli käytvillä yövahtina ja kompastui.
”Mitä…” Matoro sanoi ja huomasi Bloszarin kuorsaavan maassa.
”…”
Mieli
Bloz istui tuolissa yhä, nojaten käsiin. Aina kun hän oli katsonut johonkin oveen, Toa oli nähnyt yhden surkean muiston.
Toa nostettua päätä hän näki yhden mustan oven. Varovasti Bloz avasi sen ja kompastui..
Hän oli viidakossa ja jostain syystä, Tulen Toasta tuntui, että piti juosta. Mutta miksi. Ja vastaus olikin selän takana.
Kävelevät siniset hait, joilla oli kädet ja niissä miekat, jahtasivat häntä.
”…”
Ja niin Toa lähti juoksuun.
Esteitä oli kyllä. Piti hyppiä onkaloiden yli, väistellä juuriita, ja haiden tikareita.
”Rakettisaappaita pyydän joululahjaksi…”
Hetki meni, mutta Toa tunnisti saaren. Se oli Voya Nui.
”Missä Nutu on?”
No, se vastaus oli vuorostaan oikealla. Pieni laavahaukka oli joutunut onkaloon.
Bloz juosi suoraan sitä päin ja auttoi Laavahaukan ylös. Paikalla oli muita laavahaukkoja, jotka nokkivat.
Toa otti Nutun syliinsä ja lähti taas juoksuun.
”Tämä ei ollut surullinen muisto. Ihme.”
Hait tekivät outoja sotahuutoja.
Mutta yhtäkkiä Toa kuuli iloisen äänen.
”Hei Bat, mitä kuuluu?”
”Tronie?” Toa ajatteli.
Se oli uskomatonta. Bloz näki Tronien nyt vasemmalla puolella, leijailemassa.
”Tämä on uskomatonta…”
[spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]
Ja hänen eteensä tuli valkoinen ovi, johon Bloszar törmäsi ja kompastui taas.
Valkoinen ovi oli kadonnut.
Mutta Bloz oli nyt iloisempi, kuin oli ollut pitkään aikaan. Hän oli nähnyt kaksi parasta ystävää, ehkä unessa, mutta silti. Ja voi nähdä ainakin toisen vielä uudestaan.
Kun hän oli lähtemässä pois mielestään, hän oli aivan varma, että oli kuullut:
Se oli lahja
Ilmaraptori
Toa heräsi tyytyväisenä. Iloisena ja energisenä, mutta…
Syväläisen vertahyytävä kurlaava kirkuna kantautui vettä pitkin kauas ja saavutti lajitovereiden kuuloelimet auttaen nämä paikantamaan toverinsa.
Ahaa, vai että Inutilis oli nimi. Missä ystäväsi ovat? Kuka ei ole heidän joukossaan juuri nyt?
Syväläispartio ui paikalle häiritsevän nopeasti ja näki yhden kaltaisensa vilkuilevan pimeään onkaloon vihreän merilevän keskellä. Vedessä oli muutenkin pimeää, mutta pimeän pimeä luola epäilytti. ”Mitä näit, Inutilis?” yksi kysyi syväläisten omalla kielellä. ”Mitä näin”, puhuteltu sanoi ikään kuin maistellen sanoja. Sitten hän värähti. ”Hirnlos meni tuonne…” Puhuessaan Inutilis osoitti luolaa, ja muut katsoivat sormen osoittamaan suuntaan hämmentyneenä. ”Meni luolaan?” ”Tai ei mennyt… hänet vedettiin sinne… Ja hän kirkui. Minä vältin lonkeron.” ”Menemme sisään.” ”Menkäämme”, Inutilis sanoi. Syväläiset alkoivat vajota yksi kerrallaan luolaan aseet edellä, mutta Inutilis viivytteli ihmeen kauan. ”Näkyykö sitä makutaa?” hän huikkasi. ”Tai Hirnlosia?” ”Ei täällä taida mitään olla”, joku heistä sanoi. ”Katsokaa nyt vielä tarkasti, minäkin tulen sinne”, Inutilis sanoi perääntyen luolan suulta. Pienen pieni välähdys sai syväläiset kääntymään nopeasti luolan suuta kohti katsomaan, mutta liian myöhään. Koko luola romahti heidän niskaansa ja heille jäi hädin tuskin tilaa hengittää. Joku saattoi kuollakin, kukaan ei ollut varma. ”Inutilissssrggghh!” joku korisi. ”Apuarggh!” Inutilis soi itselleen julman hymyn. ”Kuulkaa mereneliöt, nämä kalansilmät ovat hirveitä”, tämä sanoi kyhnyttäen kylkeään. ”Kaikki menee sotkuksi, kun valon lisäksi näkee SEKÄ infrapuna- ETTÄ ultraviolettisäteilyn.”
Kalanomainen Makuta Nui jätti kuolevat syväläiset luolaan ja kiirehti Daxian merijoukkojen kohtaamispaikkaan. Kivistä merenpohjaa satunnaisesti potkiva ja surkeasti räpeltävä Manu pääsi perille muutamassa minuutissa ja otti tavoitteekseen saada niin surkean valituksen aikaan kuin mahdollista. ”Apua! Apua! Kokonainen ryhmä jäi loukkuun luolaan, kun se katala makuta hyökkäsi ja pääsi pakoon!” Vihreät niljakkeet huolestuivat todenteolla ja lähettivät ison pelastusryhmän. Nyt täytyy etsiä jostain kulkupeli.
Manun toiveet täyttyivät, kun hän äkkäsi suuren sukellusveneen, joka syväläiset tuntien olisi nopea kuin mikä. Se vain sattui sisältämään ainakin viisi vartijaa. Oli strategisen siirron aika. Manu uiskenteli merkityksettömän näköisenä muina miehinä aluksen luokse ja alkoi tutkia polttoainesäiliöitä. Jos yksikin pamahtaa, väki lähtee varmasti ulos ja äkkiä… Hän pystyi kuulemaan miehistön puheen melko selvästi oven ollessa auki. ”Kuulitko jo vankilakapinasta?” ”Missä tynnyrissä sinä olet ollut viime päivät, jos vasta nyt kuulit itse? Totta kai olen.” ”No siis, se yksi makutahan pakeni. Kuulemma korkealla tappolistalla.” ”Miksi näitä ylipäätään tapetaan?” ”Kai liian vaarallisia elossa tai jotain.” Turhanpäiväistä höperrystä. Nyt, tämä kyllä nappaa tulen, kunhan vähän raotan peltejä. ”Ja moni sai surmansakin. Myös moni vanki, tappelu oli kuulemma kova.” ”Joo, joo. Tiedetään. Jotain uutta?” ”Jaa, no kuulemma joku auttoi pakoa ulkoapäin. En tiedä sitten, kuka. Kuulemma moni tärkeä agentti on nyt palannut tänne tämän tapauksen takia. Eikä siitä toki kerrota julkisuuteen mitään.” ”Ahaa, no me tiedämme.” ”Koska meidän täytyy, idiootti. Kai meille nyt kerrotaan, kenet meidän pitää saada kiinni.” ”Makuta voisi olla kuka tahansa meistä! Se voisit olla sinä, se voisin olla minä. Se voisi olla jopa –” ”Hei, laitas tuo ase pois. Hänen päätään ei tarvitse ampua tohjoksi.” ”Mutta se on ilmeistä! Hän on makuta!” ”Typerykset, tämä ei ole leikkiä.” Hiljaa mielessään Manu hihitti. Se voisin ollakin minä. Hän jatkoi polttoainesäiliön sabotoimista.
”No joo, keitä tänne nyt on tullut?” ”Kuulemma Tobduk palasi viime retkeltään.” ”No se olisi ilmeisesti saanut teloitushommia muutenkin, ikävä kaveri. En pidä hänestä.” ”Varokaa, pojat. Seinillä on korvat.” ”Joo, ja Axonn ja Brutakakin kuulemma tulivat. Minä en edes tiedä, mitä ne tekevät työkseen, ovat vain jossain. Liian salaista, kait.” Manu pysähtyi sijoilleen. Brutaka kuulostaa tutulta. ”Heh, naamiopellejä kaikki. Minun pärstäni on kaunis.” ”Aina niin itserakas, etkö sinä ikinä opi, että ulkonäöllään ei ole syytä leuhkia, jos naamassa kasvaa viisitoista suurta paisetta?” ”Älä viitsi, olen silti kauniimpi kuin sinä, ja se on jo paljon se.” ”Naamiopellet ovat teitä kaikin puolin parempia, muistakaa hierarkia.” ”No niillä on kaikkia hienoja voimia.” Brutaka, Brutaka. Taisi tehdä töitä Makutain veljeskunnalle joskus. ”Joo, Axonnia ei huijata hevillä.” ”Heh, no ei ketään muutakaan sinun aivoillasi!” ”En minä sitä tarkoittanut!” ”Brutakan naamio on hienompi. Sehän voi vaikka…” ”Hyss nyt siitä naamiosta. Ei siitä saisi puhua. Sehän voi aiheuttaa vaikka naamiokateutta Botarissa tai jotain.” ”Heh, joo. Olmak on niin OP, että aika moni vaihtaisi päänsä siihen.” ”Sinäkö? Minä en ainakaan kuolisi jonkin naamion takia.” Olmak! ”No jos sen niin ajattelee. Mutta jos saisin valita päättömyyden ja sinun kasvojesi välillä, valitsisin kuoleman.” ”Nyt alat mennä liian pitkälle!”
Brutaka, Olmak. Kuulostaa täydelliseltä. Ja tästä tankista saa mainion harhautuksen. Makuta sytytti. ”HEI, JOSSAIN PAUKKUU.” ”SE ON TÄSSÄ, IDIOOTTI. TÄMÄ VENE RÄJÄHTÄÄ.” ”POISPOISPOIS ÄKKIÄ.”
Manu oli jo kaukana. Matoro the Blacksnow, toivottavasti saat tietää, mitä kaikkea teen puolestasi. Tai voisin tehdä. Itse pääset helpolla minun ohjeideni mukaan. Manu otti jälleen pienen hämähäkin muodon ja jätti ison osan massastaan lojumaan mereen. Aika hieman hienovaraistella.
Bloszarin makaili sängyssä. Hänen pitäisi nukkua, mutta uni ei tullut ja muutenkin uni tuntui olevan hänelle vieras nykyään. ”Kun on neljää päivää valvonut, miten voisi oikein nukahtaa?” Toa ajatteli. Hänelle tuli mieleen se admin, Tawa, klaanin yökukkuja.
”Apua, olen muuttumassa Tawaksi…”
Joten Bloz siis nousi ja lähti öiselle kävelyretkelle tässä laivassa. Muut olivat höpisseet höyryvoimasta. ”Höyryvoima, heh.” Tulen Toa ei ollut ikinä käyttänyt sellaista. Mutta raptori oli kyllä hienosti suunniteltu ja rakennettu.
”Se Keetongu, vai kuka nyt onkaan, apulaisineen ovat erittäin taitavia rakentajia. Ja suurin teknologinen osa on tehty höyryllä, mikä on vakuuttava taidonnäyte.”
Toan kierreltyä vähäsen, hän tapasi Matoron, joka oli öisellä vahtivuorollaan.
”Iltaa Bloz mikset ole nukkumassa?”
”Ei väsytä. On muita ajatuksia. Esimerkiksi se Makuta. En oikein usko sen tyypin olevan iloinen, kun saavumme.”
”Tarkoitat Abzumoa?”
”Miksi kaikilla ei-niin-hyvillä-ja-ei-hyvällä-tavalla-hauskoilla-tyypeillä on vaikea nimi?”
”…”
”Tajuat pointin. Minusta se Makuta on jotenkin, ovela. Hän ehkä saattaa tietää, että tulemme ja valmistelee ansaa.”
”Kuule, minäkin tiedän sen. Mutta tiedän sen myös, että kyllä me hänet löydämme ja pelastamme ystävämme. Siinä samassa voimme pistää myös sen vanhan hirviönaaman katumaan, mitä teki.”
Mato oli itsevarma asiasta, Bloz ei yhtään. Toa päätti jättää yövartijan rauhaan ja jatkoi matkaa. Vähän ajan päästä tuli näkyville maassa lojuva 1034.
Tulen Toa tunsi suurta vihaa Nazorakeja kohtaan. Heidän takia Nutu oli kuollut ja Tronie vangittu. Mutta se ei hyödyttäisi mitään, vaikka Bloszar purkaisikin vihaansa tuohon Nazorakiin. Se nukkui.
”Herätys torakka. On asiaa.”
Torakka heräsi ja katsoi Toaa ihmeissään. ”Mitä sinä haluat?”
”Minä kysyn, sinä vastaat”, Bloz yritti kuulostaa ja näyttää vihaiselta, mutta se ei onnistu väsyneeltä.
”Tuo sinun ärtyinen kovistelija-juttusi ei mene läpi.”
Hitto, Toa ajatteli. ”Kumminkin, missä Rautasiipi on?”
”Mistä minä tietäisin? Jos et sattunut tietämään, olen kykkäillyt laivallanne jo aika kauan, ilman yhteyttä toisiin Nazorakiin. Se voi olla missä tahansa.”
”Aivan, niin tietysti”, Toa sanoi ja poistui. Matokaan ei ollut enää samalla paikalla, joten Bloz meni suoraan tutkimusretkelle.
Täällä voisi olla hylättyjä laitteita, joista voisin värkätä jotain hyödyllistä, mitä voisi käyttää pelasusretkellä, Toa ajatteli.
[spoiler=Loppuja]”Apua, olen muuttumassa Tawaksi” on Matoro TBS:n käyttämä lausahdus. Kaikki kunnia hänelle (kiitokset hänelle myös hahmon lainauksesta)
Ja Snow, älä hirtä minua 1034 käytöstä, jookosta?[/spoiler]
Laskeva ilta-aurinko paistoi Ilmaraptorin ikkunoista ja sai Matoron ainoassa kädessä pitämän viskilasillisen hohtamaan pihkan lailla. Sade oli lakannut ja ilma oli tyyntymässä, ja Hopeinen Meri näytti perin kauniilta etelässä, johon ilma-alus nyt matkasi normaalilla matkavauhdilla, joka sekin olisi jättänyt leikiten taaksen Laivaston suurempien alusten huippunopeuden.
Tyyntyneessä ilmassa ei Ämturin tarvinnut koko ajan olla koneen ohjauspuikoissa kiinni, ja hän keskustelikin Toain kanssa Vanhaa Kyöstiä siemaillen käännetystä ohjaustuolista. Ontor ja Ternok olivat vetäneet pitkää tikkua hiilivuoroista; Ternok oli hävinnyt jutun, ja Ontor makoilikin yhdellä seinää vasten olevista sohvista puoliunessa. Viskillä oli sellainen vaikutus pakaripäiseen Matoraniin.
”Niin, onkos Klaanissa sattunut mitään erityistä viimeaikoina? Kun on kokoajan maailmalla uutiset kotopuolesta jäävät vähän vähiin”, Matoron vieressä istuva Troopperi kysäisi ja hörppäsi viskiä.
”Vasta ennen lähtöä evakuoimme erään viidakkosaaren torakkien rautasaappaan alta”, Ämtur kertoi ja vilkaisi synkästi haavoittuneeseen vankitorakkaan. ”Eipä muuta sen Zyglak-jutun jälkeen. Se oli kyllä hurja homma, sanonpahan vaan, mutta ainakin olemme yhä pystyssä.”
”Hei. Se Zyglak-juttu. Kuulimme siitä radiolla aiemmin, mutta Guardian ei suostunut kertomaan yksityiskohtia. Tiedättekö te mitä silloin tapahtui?” Matoro kysyi, ennen kuin joku muu toista ehti puhua.
”Emme juuri, kuulemma maanalainen hyökkäys, joka päättyi todella kummasti Zyglakin häviöön. Itse en ollut paikalla enkä ole kuullut kuin huhupuhetta. Eräs meikäläisistä, Telakan pojista siis, oli nähnyt kun niiden ruumiita korjattiin syrjään. Olivat kuulemma jotain, johon hän ei uskonut törmäävänsä tässä maailmassa… Tongu antoi hänelle viikon hermolomaa tapauksen jälkeen, mies oli ihan poissa tolaltaan. Mitä Klaanilaisiin tulee, uhreja tuli joitakin, suurin osa salamurhien uhreina. Hassua sinällään, että alkukantaiset hirviöliskot tappavat meitä hiljaa ja taidokkaasti ja organisoidut torakanpenteleet vain käyvät päälle joukkovoimalla.”
”Aika huolestuttavaa”, Matoro vastasi. ”Pahalta Pahuuden Liigalta löytyy jatkuvasti uutta tavaraa. Ensin metallihirviöt, sitten pommitus ja nyt tämä. Pistää väkisin mielen matalaksi. Mutta onneksi tämä viski on tosi hyvää. Saa hetkeksi ajatukset pois… ikävistä asioista…” Matoro ponnisteli pienen hetken estääkseen Nukkemuistoja tulvimasta hänen mieleensä ikäviä asioita ajatellessa.
”Ikäviä asioita taitaa olla edessä meilläkin”, Ämtur tuumi, ”Minne tarkalleen olemme matkalla? Tongu heitti meille vain tämän paikan koordinaatit, eikä hän tainnut itsekkään olla perillä jatkosta. Liittyykö tuo Nazorak jotenkin juoneen? En olisi uskonut laskevansa heikäläisiä elossa tähän alukseen.”
”No tuo Nazorak on aika pitkä juttu”, Matoro sanoi vilkaisten erillään muista huoneen perällä istuvaan torakkaan. Se katseli tarkkana ympäristöään. ”Mutta siinä kartassa, jonka annoitte minulle. Se oli Makuta Nuilta, joka tuntee tämän Abzumon jonka luo olemme menossa. Hän merkkasi sen tukikohdan.” Matoro otti rullatun kartan sohvan vierestä ja ojensi sen Ämturille.
”Mmminäkin tunnen Manun”, Ontor mutisi ja käänsi kylkeään, ”Hieno mies. Outo kuin mikä.”
”No mikä?” Hai kysyi.
”Mtäh?”
”…Ei mitään.”
Ämtur ei välittänyt tyhjästä dialogista vaan tarkkaili karttaa. Hän oli joskus matkustellut näillä alueilla rahtia kuljettaen: Hedelmiä, komponentteja, normaalia tavaraa. Saariketjuilla ei olisi kovin paljon Matoran-sivilisaatioista. Muista hän ei tietäisi.
”Selvä. Seuraamme siis saariketjua etelään kuten nyt. Muutama kymmentä kilometriä tästä länteen pitäisi mennä syöksyvirtaus, jota voimme käyttää hyväksemme. Parhaimmassa tapauksessa olemme tuolla ylihuomen aamulla, jos matkaamme myös öisin.”
”En nyt välttämättä sano parhaimmassa”, Bloszar sanoi. Ajatus Abzumosta ei viihdyttänyt.
”Suga ja Joy tarvitsevat meitä, joten mitä nopeammin niin sen parempi”, Matoro sanoi ja kulautti lämmittävää juomaa.
Matoro mietti mitä he itse asiassa tiesivät Abzumon puuhista. Hän muisti Nazorak-pesän ja Abzumon repijäkala-altaan. Jostakin syystä hän oli todella itsevarma tehtävän onnistumisesta. Se johtui harppuunasta. Lisäksi hän toivoi saavansa naamionsa käyttöön Abzumoa varten. ”Kyllä tämä elämä vie outoihin paikkoihin. En olisi uskonut päätyväni etsimään Makutan piilopaikkaan. Mites, uskotteko te Kohtaloon? Siis siihen, että kaikki tämä on jonkun meitä viisaamma ohjailemaa?” Hai vaihtoi aihetta. Hän tunsi olevansa aluksessa kuin kotonaan.
”Apsliuk öggämöggä pluts,” Ontor sanoi. ”…”, muut vastasivat.
”Jos kohtalo pisti minut sanomaan tuon, niin minä olen steltiläinen aristokraatti tai kohtalo on tosi oiva jätkä. Tuskin vaan. Kolme hyvettä ovat enemmän varmaan symboolista tavaraa, joiden avulla kaikilla olisi kivaa eikä pelottaisi”, hän jatkoi kuulostaen yllättävän selväpäiseltä. Ämtur tyytyi nyökkäämään.
”Minä olen joutunut vähän kyseenalaistamaan hyveet viime aikoina. Siis, rauhan aikana niissä on kyllä järkeä ja niin edespäin, mutta kun alkaa sota se kaikki paljastuu tosiaankin lähinnä symboliseksi. Miksi Kohtalo sallisi kaiken tämän pahan tapahtuvaksi? Joko sillä on tosi sairas huumorintaju tai sitä ei ole”, Troopperi puolestaan vastasi.
”Minä kyllä uskon Kohtaloon”, Matoro sanoi ”Koska hyvä onni on liian lievä ilmaus perustelemaan kaikkea sitä mistä olen selvinnyt. Minä en tiedä kuinka monta sataa kertaa olen välttänyt kuoleman viime hetkellä. Olen varma että Kohtalo ei anna minun kuolla, ei vielä.”
”Tuohon minä en osaa sanoa juuta enkä jaata. Ehkä olet vain pirun taitava, tai vihollisesi aliarvoivat sinut, koska olet noin hintelä”, Ämtur vastasi. Lasi oli tyhjä.
Matoro hymähti. ”Ei, ei se ole kumpikaan noista. Tuolla Athistien saarella, jossa ystävämme vangittiin, putosin kai viisi kerrosta palavan rakennuksen läpi ja menetin tajuntani. Minulla ei ole hajuakaan miten minä olen vielä tässä, mutta tässä vaan olen. Se on kieltämättä aika erikoinen tunne.” Toa oli hetken hiljaa. Vaikka Nukketapaukset olisivat olleet todella hyvä esimerkki aiheesta, hän ei pystynyt kertomaan niistä. Kauhu valtasi hänet ohikiitäväksi hetkeksi, kunnes hän muisti jälleen olevansa mukavassa aluksessa kaukana kaiken maailman nukeista.
”Toivotaan sitten, että samaa selvitymisvoimaa riittää tulevaisuudessakin”, Ämtur vastasi ja hieroi leukaansa. ”Akaku on muuten hieno naamio. Itsekin käytän, vaikka voimatonhan tämä on. Semmoisesta röntgenkatseesta olisi varmaan todella hyötyä lentäessä, ei tarvitsisi ikkunoita.”
”Tämä ei ole Akaku, tuo teleskooppisysteemi on oma viritelmäni”, Matoro korjasi.
”Ja mitä röntgenkatseeseen tulee, Geellähän taitaa olla ihan röntgenkiikari. Eikö Laivastollekin voisi hankkia sellaisia?” Troopperi jatkoi.
”Saako semmoisen toimimaan höyryllä?” Ontor kysyi.
”… ai niin, te ja teidän periaatteenne. Tiedättekö, maailmassa on paljon siistejä asioita jotka eivät toimi höyryllä” Troopperi vastasi.
”Varmasti on, mutta äkä kerro sitä Tongulle”, Ämtur vastasi virnistäen, ”Esimerkiksi tuo sähkövalo tai radiovastaanotin. Mutta uskokaa tai älkää, höyrykone toimii kun muu teknologia pettää. Eipä tarvitse murehtia palavista sulakkeista tai hyytyvistä levitaatiokiekoista, joiden protodermiksen sekaan luikurimyyjä on sekoittanut alumiinia. Höyrykone toimii, kunhan muistaa pitää koneen kuumana ja putket siisteinä.”
”No totta tuokin”, Troo tyytyi vastaamaan ilmeisen lyödyllä äänensävyllä. ”Mutta asiasta kukkaruukkuun, taivas alkaa pimetä. En tiedä teistä, mutta minua väsyttää. Miten järjestämme nukkumisen?”
”Minä aion ainakin nukkua. Ylös siitä, Ontor, on nimittäin sinun vuorosi lentää. Joku teistää isoista kavereista saa pitää konetta lämpimänä, älkää päästäkö konetta kylmenemään tai joudumme mereen. Vaihtakaa vuorja kuin haluatte. Ja minä haluan, että joku vartioi tuota torakkaa, tai löydämme itsemme aamulla puukko nätisti takaraivossa. Ja päästäkää Ternok-parka lepäämään, hänen vuoronsa on jo ohi.” Ämtur haukotteli ja vinssasi yhden katosta riippuvista pienistä Matoran-riippumatoista alas, jotta hän pääsisi kipuamaan sinne.
”Selvä. Me vuorottelemme ja hoidamme tuon koneen. En usko, että 1034 tekee mitään, mutta totta kai me pidämme sitä silmällä ihan teidän mieliksinne. Minä voin ottaa ensimmäisen vuoron, luulen ettei minua nukuta juurikaan.” Matoro sanoi Toa-joukon epävirallisen johtajan asemassa. Pöytäseurue hajaantui.
Huone oli valoisa ja sairaalamaisen puhdas. Ankean harmaat seinät suorastaan kylpivät auringonvalossa. Ikkuna osoitti merelle päin maisemaa, joka olisi saattanut olla kaunis jonkun toisen Toan mielestä jossain toisessa universumissa. Ruskeat ja pölyttömät puukalusteet, putipuhdas lattia, hiljaa huriseva loisteputkivalo ja kaareva vesihana tiskialtaan vieressä odottivat ja kuuntelivat, kun Kapura makasi sängyllä ja eli elämää, joka oli jonkun toisen.
Muistot ovat vaarallisia, sen Jouera opetti minulle. Niitä hallitsemalla voi hallita kaikkea. Muistot ovat kaikki. Ilman niitä olet tyhjä.
Ja kun muistot ovatkin valetta? Päivät ja illat, onnen ja surun hetket häviävät ja tilalle tulee totuus?
Se on muistojen voima.
Valkoisen oven takaa kuului tyypillisiä sairaalaääniä. Askelia. Keskustelua. Ne olivat ääniä jostain muualta. Tässä huoneessa olivat vain Kapura ja valheet, joita hän oli katsonut teräväpiirtona, valheet, jotka olivat hänen omiaan mutta jonkin pahemman keksintöä. Mielikuvat, jotka olivat todellisempia kuin ankea huone sairasosastolla ja se elämä, joka ei ollut valetta. Kapura makasi hiljaa ja nuo mielikuvat olivat tosia vain hetken. Ne hajosivat, putosivat maahan ja särkyivät… Tilalle vyöryi sairasosaston puhtaus.
Kuinka kauan aikaa on edes kulunut? Päivä? Viikko? Vuosia? Onko sota vielä käynnissä? Astuuko huoneeseen pian Nazorak? Vai astuuko huoneeseen pian hoitaja, joka kertoo, että huonetta tarvitaan ruumiiden säilöttämiseen?
Epätietoisuus täytti kaiken ja sen mukana tuli pelko. Ei ainoastaan pelko siitä, mitä oli tapahtunut. Sen mukana tuli myös pelko siitä, mitä vielä tapahtuisi. Maatessaan tällä sängyllä Kapuran tunsi olevansa jonkin suuren äärellä. Hän tunsi katsovansa jotain haurasta ja niin kaunista, niin viatonta ja niin helposti särkyvää. Kyllä hän tiesi, mitä oli tehtävä. Se olisi hyväksi kaikille.
Entä jos se ei ole? Sinäkö tiedät varmasti? Sinä, joka olet vain yksi pelinappula, yksi pieni pelinappula joka voi kääntyä epävarmana toiseen suuntaan, mutta jonka voimat ovat lopussa ennen kuin ensimmäinen askel on suoritettu?
Ovenkahva narahti kuin syyttäen moisista ajatuksista ja sisään astui Kakamaa kantava ruskea Matoran, jonka kaulasta roikkuva nimikyltti julisti TOHTORI FORE isoin kirjaimin. Ohi vilisivät hetket, joina Fore kysyi vointia ja joina Fore puhui lääkityksestä ja joina Fore kehotti lepäämään, ja ne syöksyivät ohi niin nopeasti että Kapura lopulta ei tiennyt niiden todenmukaisuudesta. Ovi sulkeutui.
Tuo minulle Matoro.
Tee niin ja osoita puolesi tässä sekasorron maailmassa. Osoita uskollisuutesi. Osoita se, että olet valmis ottamaan vastaan voiman, jonka sinulle lahjoitan.
Palvele Mielen Isää.
”Palvele Mielen Isää”, Kapura sanoi hiljaa ja tunsi muutakin kuin asiat, jotka olivat ja asiat, joita ei ollut. Hän tunsi Mielen Isän läsnäolon ja tehtävän. Tehtävän, jonka suorittaminen toisi Isän lähemmäksi tavoitettaan paremmasta maailmasta. Katso ulos ja näet surua, epätoivoa vain, eivät päivät nämä sodan hyvyyttä palvele. Mitä sitten, jos se olisi petos Klaania kohtaan? Se oli myös mahdollisuus edetä. Se olisi lopulta hyväksi Klaanille.
Tee se.
Oli koittanut aika täyttää tehtävä.
Nimetön saari
Oi, katso kuinka OLENNOT nuo taivaisiin nousevat!
Joueran piilopaikka
Joueran mieli vastaanotti viestin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa luolamaisen huoneen joka nurkassa.
JOUERA KUOLE JO MIKSET SINÄ KUOLE OLIN KOKEESI
Lajinsa viimeinen jäsen kääntyi ja katsoi luolan läpi johonkin, jota mieli ei kykene hahmottamaan. Hän seisoi siinä ja katsoi suuntaan, jossa oli joskus Matoranin Varjona, joskus Joueran Liittolaisena tunnettu olento. Jouera tiesi, että tuo olento (olennot) tappaisi hänet sillä sekunnilla, kun se näkisi (aistisi) luojansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, Jouera tajusi, tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hiljainen tiedemies tunsi pelkoa. Tämä on pelkoa, tämä joka saa kehosi vapisemaan ja mielesi lyömään tyhjää. Tämä on pelko, tämä on tunne, unohtakaa aiemmat kaiut tunteista. Tämä on pelko.
Meri
Matoranin Varjo ei ollut enää yksin.
Isoa L-kirjainta hieman paksumpi muoto eteni määrätietoisesti kohti tuntematonta. Meri aaltoili ja kohahteli kun valkoinen olento joka oli kuin reikä todellisuudessa matkasi kohti päämääräänsä, joka oli sekä satunnainen että tarkasti valittu. Oranssit ja purppurat pisteet ilmestyivät ja katosivat kuin kohina sen pinnalle. Olento oli siinä ja kuitenkaan se ei ollut. Se oli jotain mitä mieli kieltäytyi huomioimasta, se oli jotain mitä silmä kieltäytyi näkemästä. Se oli painajainen ja kuitenkin sitä ei ollut.
Sitä seurasivat kaksi olentoa, jotka näyttivät todellisemmilta mutta silti karkeilta ja jostain muualta tulleilta. Ne olivat kuin puuväreillä ilmaan piirretyt hahmot, jotka joku suurempi kokonaisuus oli huvikseen luonut. Ne olivat haalean ruskeita Rahien luurankoja, jotka välillä särkyivät ja korjasivat itsensä lennossa kuin ilmaan huonosti heijastetut diat. Toinen muistutti lentävää Rahia, toinen jotain jolla oli pitkät raajat. Ne pitivät hiljaa humisevaa ääntä, jota yksikään sielu ei ollut kuuntelemassa.
Hieman oikealla lensi musta kaasumainen massa, jolla ei oikein ollut muotoa. Välillä saattoi luulla näkevänsä suun tai silmät tai molemmat, mutta ken tietää olivatko ne illuusiota vai heijastuksia tuon olennon todellisesta luonteesta? Massan katsominen olisi saattanut aiheuttaa lievää päänsärkyä, mutta mahdollinen katsoja olisi varma yhdestä asiasta: Hän ei haluaisi nähdä olennon todellista luonnetta, jota se peitteli kuin houkutellakseen.
Sen takana vasemmalla oli viides olento, jonka olemusta olisi vaikeampi kuvailla. Se muistutti etäisesti ensimmäistä olentoa, mutta tämä oli vain kasa punaisia ja keltaisia viivoja. Värit olivat liian kirkkaita ja lapsenomaisia ollakseen olemassa. Se muuttui koko ajan ja otti erilaisia muotoja, joissa katsoja saattaisi nähdä jotain etäisesti tuttua. Se päästeli ääntä, joka oli sekoitus infernaalisia piippauksia ja etäisiä kaikuja, joita ei voinut kunnolla kuunnella. Olento vääristi hiljalleen ympäristöään samalla tavalla kuin ensimmäinen: Vesi sen alla liikahteli kärsimättömästi ja valo vääristyi kulkiessaan sen läpi. Luoja armahtakoon sitä Matorania tai Rahia joka eksyy liian lähelle punakeltaista olentoa.
Noiden keskellä oli Matoranin Varjo, paitsi että se ei ollut varjo eikä oikeastaan Matorankaan. Sen muoto muistutti Matorania, mutta Liittolaisen keho oli täynnä orgaanista massaa, johon katsominen teki kipeäksi sen iljettävän vihertävän värin vuoksi ja mekaanista osien yhdistelmää, joka oli monissa kohdissa ruostunut tai katkeillut ja pudotellut pois pieniä palasia siitä, missä kuuluisi olla toinen sormi tai suurin osa olkapäästä.
Joueran Liittolaisen pää oli muodottomaksi mössöksi sulanut metallinen kallo, josta sojotti mustuneita aivojen jäänteitä tai sähköjohtoja. Naamio oli tunnistamaton, mutta silmänreiät olivat pysyneet paikoillaan kuin ihmeen kautta (toinen tosin oli hieman korkeammalla) ja niistä paistoi punainen valo, joka kertoi että kaikki on valetta ja olet oikeasti kuollut. Se kertoi, että sinä makaat oikeasti sairaalassa koomassa ja kaikki on valetta, ah, valetta. Elämäsi kuuluu valheisiin, jotka pyörittävät tätä peliä. Valheet, nuo mielen työkalut.
[spoiler=Keksit ja muut jännät jutut] Eli kiitoksia: – Joylle ropefiiliksestä jonka tulosta on viestin alku – Matorolle läpilukemisesta ja kritiikistä jonka ansiosta tämä parantui huomattavasti – Nintendolle siitä että HAXORUS SAA SUPERPOWERIN BW2:SSA WOOOO[/spoiler]
Ämtur oli nähnyt parempiakin lentosäitä. Syyssade piiskasi Laivaston nopeimman aluksen Ilmaraptorin siipiä ja meri levittäytyi alla normaalia harmaampana. Lähtö oli tosiaankin ollut pikainen; Keetongu oli saanut viestin korkeimmalta taholta ja kyklooppi oli valinnut hänet luotettavana lentäjä-ässänä tehtävän pilotiksi. Ämtur oli puolitahallisesti hivuttautunut tehtävänannon aikana lähemmäksi rakastamaansa ilma-alusta, ja Ilmaraptori oli otettu tehtävään. Se oli varmasti sopivin alus: Nopea ja ketterä kuin mikä, ja tulivoimaakin oli melko hyvin ottaessa huomioon Laivaston varat ja aluksen koon.
Mukana olivat Ternok ja Ontor, veteraanit, jotka olivat seikkaileet pomon kanssa vähän aikaa sitten pohjoisessa ja tulleet takaisin tällä ihanalla ilmojen halkojalla. Puolen tunnin valmistelujen ja koneen lämmittämisen jälkeen alus oli rullattu koleaan syysilmaan ja lähetty matkaan. Tehtävästä ei tulisi helppo, mutta Ämtur luotti itseensä.
Saari
Satoi kaatamalla. Se ei ollut leppoista tihkutusta, josta Matoro piti. Se oli raskasta ja kaiken samentavaa rummutusta, joka kasteli kaiken hetkessä.
Saari, jonka rannikolle he olivat BKS Hildemarin ankkuroineet, oli täynnä lauhkeaa lehtimetsää. Se oli pitkän saariketjun pohjoisin saari. Matoro arveli samaisen ketjun eteläsaarten olleen aikanaan niitä trooppisia saaria joilla Ämkoo kertoi menettäneensä kätensä. Klaanin saari sijaitsi kutakuinkin pohjoisessa noin päivänmatkan päässä. Hai oli lähettänyt saaren koordinaatit Laivastolle myöhään eilisiltana. Nyt, aamuauringon valossa syksyisen viiman armoilla he tuijottivat pohjoiseen horisonttiin odottaen Laivaston lupaamaa alusta.
Jään Toa oli matkannut säästä välittämättä vähän matkan päähän rannalle. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli suunnitelma.
Herätys, minä tiedän että sinä olet siellä, Matoro ajatteli. Hän tunsi itsensä täydeksi idiootiksi. Hän yritti juuri puhua naamionsa kanssa.
Ei vastausta. Hän oli litimärkä.
Matoro keskitti ajatuksensa naamioonsa ja aktivoi sen. Cencord alkoi hohtaa himmeää valkoista valoa. Se loi, kuten tavallista, hämärän kentän jossa hän näki ajattelevien olentojen mielet kirkkaina.
Tiedän, että pystyt parempaan, Matoro päässään.
Matoro pinnisti kaiken tahdonvoimansa naamionsa käyttöön. Hän halusi saada sen täydet voimat käyttöön. Hän tiesi, että se oli Mielen Naamio, kuolleen makutan koe. Makutat eivät tekisi naamiota, jolla voisi vain havaita mieliä, sillä he kykenevät siihen aivan yhtä hyvin ilman naamiota.
Tämä ei toimi, Matoro ajatteli. Hän tarvitsisi harjoitusmaalin, mutta hän ei alkaisi tunkeutumaan kenenkään ystävänsä päähän.
Hän koitti vielä kerran käyttää naamiotaan, mutta sitten hän näki horisontissa ilma-aluksen.
Alus läheni kovaa vauhtia, ja pian sen moottoreiden jyly ylitti sateen ropinan. Ilmaraptori kartoi Matoron oikealta puolelta ja laskeutui käyttäen pitkaa rantahietikkoa kiitotienä. Aerodynaamisen höyrykoneen potkurin lakkasivat pyörimästä. Se päästi viheltäen pilven valkoista höyryä ja aluksen pohjassa ollut pyöreä luukku avautui. Ilmaraptorin kyljissä olevat motivaattorimaalauksen eräästä hyvin tärkeästä sähkön Toasta saivat Matoron hymähtämään.
Luukusta tulleita portaita tuli kolme Onu-Matorania. Ämtur naksautti rystysiään ja kätteli Matoroa, joka joutui kumartumaan. Ontor ja Ternok puhdistivat sateessa panssareihinsa tarttuneet nokihiukkaset ja viihdyttivät toisiaan puujalkavitseillä, kun Matoro riensi noutamaan tovereitaan.
”Päivää. Minä olen Matoro, ystäväni tulevat tuolta. Ketä minulla on kunnia kätellä?” Matoro kysyi ehkä liiankin kohteliaasti.
”Ämtur, terve vaan. Tuossa ovat Ternok (Kaukau) ja Ontor (Pakari). Olemme nopean lähdön veteraaneja. Teillä oli… tilanne täällä? Parempaa kyytiä saatte etsiä, jos saan sanoa.”
”Kyllä, meillä on tilanne. Tarkoitus on lähteä pelastamaan muutamaa klaanilaista pahan hirviön kynsistä. Vähän niinkuin niissä saduissa, mutta tuhat kertaa vakavempana”, Matoro vastasi.
”Sinun ei tarvitse puhua minulle satujen kautta, vaikka oletkin Toa, sillä me emme ole edellisen Dikapin poikia mekään. Ternok tässä esimerkiksi räjäytin erään mautonta takkia pitävän supliikkiskakdin kuolemantehtaan merimiinalla tässä hiljattain”, Ontor pisti väliin.
”No nyt kuulostaa huomattavasti paremmalta. Minäkin ilmaisen asiani uudelleen: olemme menossa räjäyttämään erään makutan mahdollisimman suurikaliiberisella aseella ja mahdollisest pudotamme tapaukseen liittyvän ilmalaivan.”
”Oikeaa puhetta! Sinussa on asennetta. Kelpaisiko lasillinen viskiä? Meillä on mukava tammitynnyrillinen Vanhaa Kyöstiä aluksessa. Pomo sääti sellaisen vakiovarusteeksi jokaiseen yli 200 ääkkärin alukseen.”
”Kyllä kiitos, mutta entä jos esittelisitte ensin tämän kaunokaisen meille?”
Ämtur oli hieman hämmentynyt Toan kysymyksestä. ”Tuota, se on Tawa, tiedät kai, Klaanin johtaja, ajattelimme, että tuollaiset kuvat nostaisivat miesten taistelutahtoa. Luulin kyllä, että tunnistaisit, mutta ehkä muodot ovat vähän liioiteltuja…” Hän sopersi ja katseli koneen kyljessä olevaa maalausta. Matoro avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja tajusi väärinkäsityksen.
”… minä kyllä tarkoitin tätä alusta, vaikka onhan tuokin aika kaunokainen”, Matoro sanoi vilkuillen kuvan suuntaan.
”Ah, aivan! Runko on, kuten saatoit jo tunnistaa, Nynrahin mörköjen taattua jälkeä. En voi uskoa, miten ne veijarit osaavat käsitellä puuta! Se kulkee ilmassa kuin tyhjiössä. Näetkö nuo komponentin siipien juurissa? Niitä voi käännellä lennon, nousun ja laskun aikana parhaan tuloksen saamiseksi. Moottorit ovat laivaston perustavaraa, lauhdevesijärjestelmä pitää ne vakaina. Mennäänpä sisälle, tätä tietä, onneksi portaat eivät kastuneet.”
Sisällä oli yllättävän kotoisaa, kun otti huomioon aluksen iskevän ulkomuodon. Aluksen päähuone, jossa oli ohjaamon lisäksi tilaa kymmenellekunta henkilölle, oli sisustettu Laivaston vanhahtavan tyylin mukaisesti, kun tilanne Nynrahin tehtävän jälkeen oli rauhoittunut. Kovat istuinpenkit oli vaihdettu sohviksi ja pyöreissä seinissä oli tavaraa, joita ei yleensä löytänyt taivasta valtavalla nopeudella halkovat konetuliraketeilla aseistetun kappaleen sisältä. Matoro huomasi jo mainitun tammitynnyrin lisäksi gramofonin, käkikellon ja katosta roikkuvat Matoran-kokoiset koysipunkat. Ohjaamossa oli kaksi tuolia, joista toinen oli Matoranille tai pienelle Toalle sopiva ja toinen valtava (se oli täynnä tavaraa). Ämtur ohjasti hänet aluksen erilliseen takaosaan.
”Tässä on tulipesä, tuossa kuumavesisäiliö, ja nuo putket vievät lauhdevettä”, Matoran opasti, ”Saat varmasti heittää hiiltä pesään tarpeeksi tämän matkan aikana, ainakin jos meillä on pitkä matka. Toivottavasti et sula. Tänne tulee välillä aika kuuma.”
”Vaikuttaa hyvältä. Minkälainen aseistus tässä on?” Matoro kysyi. Aluksissa aseistus oli yleensä se, joka häntä kiinnosti eniten.
”Meillä on Cordakeja, kuten varmaan tiedät. Kahdella kevyellä etutykillä voi ampua ohjaamosta käsin. Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Seuraa minua.”
He menivät ensin takaisin päätilaan ja Ämtur avasi seinässä olevan luukun. sen takana oli pienen pieni koppi, johon Matoro olisi mahtunut hyvin pieneksi kääriytyneenä. Matoran meni koppiin, sytytti siellä olevan valon ja näytti Matorolle Cordak-tykin toiminnan.
”Esin naksautat tästä”, hän sanoi, ja veti sivusta suuren vivun taakse. Ilmaraptorin sivulevy liukui taakse, ja paljasti kopin edessä aluksen ulko-ja sisäseinien välissä olleen aseistuksen. Raskas Cordak-tykki oli ainakin kolme metriä pitkä.
”Sitten vapautat tykin tästä.”
Naks. Ämtur väänteli toisella kädellä joystickiä ja tykki liikkui ilmanpainenjärjestelmän avulla 35 asteen säteellä kaikkiin suuntiin.
”Punainen nappi ampuu, vihreä irrottaa varmistimen ja sininen lataa. Tykki pitää pistää perusasentoon ja lukita latauksen ajaksi. Kuusi panosta sarjassa. Keltaisesta saa päälle ammuntamusiikin. Muista, että panoksia on rajoitetusti. Toisella puolella on samanalainen tykki.”
”Ymmärrän. Kuulostaa hyvältä. Kuinka kovaa tämä menee?”
Ämtur könysi ulos tykkipesäkkeestä. Hän silmäili vielä aluksen sisätilat siltä varalta, että hänen pitäisi tietää jotain sen toiminnasta. Sitten hän muisti kartan, jonka Tongu oli antanut hänelle Matorolle välitettäväksi lähtökiireen keskellä. Hän käveli ohjauspöydän luo ja kaivoi rullatun kartan esiin Tongun valtavan tavaroilla täytetyn lentotuolin kätköistä. Hän ojensi sen Toalle.
”Keetongu käsi välittää tämän sinulle, mutta en tiedä miksi. Se on laivaston vanhoja peruskarttoja. Varmaankin tärkeää.”
Matoron toverit olivat jo saapuneet ja kipusivat alukseen Ontorin ja Ternokin kanssa.
”Okei, kiitos. Syvennyn siihen kun lähdemme liikkeelle”, Matoro kuittasi ja otti suuren rullan.
Samaan aikaan kun Hildemarista siirrettiin joitakin rahtitavaroita Ilmaraptoriin, Matoro istahti sohvalle tutkimaan karttaa. Hän oli huojentunut, sillä se oli Manulta. Tai niin hän päätteli käsialasta. Se oli tosiaankin Laivaston peruskartta, jossa näkyi koko tunnettu maailma. Siihen oli tehty merkintöjä päälle. Eräs saari läntisen saariketjun pohjoispäästä oli ympyröity, ja siihen oli kirjoitettu Atheonistien temppeli. Se sijaitsi hieman etelään Artidaxista.
Karttaan oli myös teipattu noin kaksikymmentä senttiä pitkiä, neljä snettiä leveitä ja kaksi paksuja metallisia suorakulmioita. Niitä oli yhteensä kuusi. Lisäksi niissä oli kiinni eräänlaisia saranoita. Matoro tunnisti välittömästi mistä on kyse ja suorastaan riemastui.
Kyseessä oli hänen Kapuralta tilaama Harppuuna v. 2. Toa irrotti osat ja kiinnitti ne kiertämään hänen katkenneen kätensä ranteen panssaria. Ne naksahtivat kohdilleen panssarin uriin. Nyt hänellä oli kuudestilaukeava harppuuna kiinni kädessään. Jokaisessa harppuunassa oli kymmenen prototeräksistä vetäytyvällä sahalaidalla varustettua terää varalla sekä 100 metriä ohuen ohutta metallikaapelia. Matoro tunsi itsetuntonsa kasvavan valtavalla nopeudella. Mitään naamiota, harppuuna voittaa kaiken, hän ajatteli.
[spoil]Tongu teki tästä suuren osan, kiitokset hänelle.[/spoil]