Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.
Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.
”Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON?” Sitten Sadjen ääni: ”Minä en… AAARGH… en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ!” Seurasi hirvittävää kirkunaa. ”Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin.” ”Mmminä en… en tiedä… älä, pyydän…” Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi. Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi. ”Sssssinä olet ssseuraava, Toa!” kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta. Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.
Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla: ”Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.”
Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.
”Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on?” ”Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani”, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. ”Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin.” Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään. ”Minä olen sinun helvettisi.”
Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi: ”Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille?” ”Senkin sairas se-” Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain. ”Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa.” Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua. ”Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga?” Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia. ”Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii.” Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.
”Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää?” Suga ei sanonut mitään. Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa. ”Voin vain kuvitella”, sanoi Abzumo julmasti, ”miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin… on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.”
Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.
”Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan!” Sadje kirkui. ”Mmminä kerrroon missssä se oooon!” ”Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet.” ”Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON!” ”Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on”, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä. ”No niin, hyönteinen. Missä.” Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas. ”Sssinä sssiis väität… että minä… ei. Ssssinä valehtelet.” ”Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.”
Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen. ”Ei, ei sitä… minä haluan unohtaa sen…” Pahuus ei välittänyt. ”EI! Se on yksityinen!”
Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi. ”Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä.” Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi: ”Hakekaa vahki.”
Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä. Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi. ”Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.”
Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä. ”Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali.” ”Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä.” ”Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään.” ”Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti.” Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.
”Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin… ah, tunteeton.” ”Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa.” Abzumo nauroi häijysti. ”Ja kukahan ssssse mahtoi olla?” Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. ”En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa… väärän puolen.”
Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta. ”Minä olen rakasssstaja, en taissstelija”, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen. Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. ”Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja.” Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. ”Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.”
Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä. ”Ei kauaa.” ”Eikö?” makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. ”Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa.” Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. ”Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta.” ”Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.”
Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. ”… oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä.” ”Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.”
Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista. ”Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy.” ”Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa… en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.”
Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. ”Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna.” Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. ”Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain… vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.”
Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. ”Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.”
Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. ”Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan.” Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. ”Antaa palaa friikki. Kakista ulos.”
Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin. ”Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa.” Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.
”Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali.” Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan. ”Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki”, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. ”Laskeudumme viidessä minuutissa.”
Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma. Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.
Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.
Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä…
Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.
”Ssssssinun aikasi on koittanut.”
Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.
Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.
Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä ”Onnea matkaan, kenraali” sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.
”Sitä hän tarvitsee. Voi… hän tarvitsee sitä paljon.”
Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.
Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.
Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.
”Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.”
Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:
”Sinunhan pitäisi olla kuollut… Purifier.”
[spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]
Visokilla ei ollut taaskaan käsitystä siitä, missä hän oli. Hän seisoi synkällä saarella, jota ympäröi sysimusta meri. Taivas oli niin syvän tummansininen, että sitä oli hankala erottaa mustista pilvistä. Keli oli tyyni ja siksi kokonaisvaltainen pimeyskin oli hyvin aavemainen. Mieluummin Visokki olisi ollut kunnon myrskyssä kuin tyynessä pimeydessä. Taivaalla ei ollut edes minkäänlaista valonlähdettä; ei kuuta, ei tähtiä, ei mitään. Kaiken kruunasi syvä hiljaisuus. Rahi ei ollut ikinä kuullut aisteillaan niin syvää hiljaisuutta, jonka Avde yhtäkkiä rikkoi heleällä kuusisyvyisellä demoniäänellään:
Voi ystäväni, etkö vieläkään anna periksi? Visokin viereen ilmestynyt Avde katseli visorakia säälivästi. Admin ei tottumuksesta enää säikähtänyt Avden yhtäkkistä ilmestymistä eikä kääntänyt edes katsettaan tätä päin.
”En, ikinä. Tiedät, ettei tästä ole mitään hyötyä.”
Voi, on. Totta kai on. Miten jokin noin viisas voi silti olla ymmärtämättä selvää tarkoitusperääni?
”Vaikka yrittäisit saada minut minkälaiseen mielimaailmanloukkuun, se ei estä päätöstäni, että en aiheuta ystävilleni harmia. Et saa minua myöskään puolellesi, tiedät sen varsin hyvin.”
Vahvinkin mieli voi joskus pettää, Visokki hyvä.
”Voi, jos sen antaa pettää. Minä en anna.”
Parhainkaan telepaatti ei voi estää rahi-pedon luontoaan välillä rakoilemasta.
Visokin mieleen tunkeutuivat epämiellyttävät muistot Yö Kauhusta, jossa Avde oli viimeksi samaisen asian maininnut. Asia puistatti rahia edelleen, mutta visorak osasi jo hylätä tähän liittyvät voimakkaat tunteensa. Hän tiesi, että Avde yritti vain saada häntä puolelleen, eikä siksi ottanut tätä enää niin tosissaankaan. Kahden viikon pakotettu oleminen Punaisen Miehen seurassa ei ollutkaan ainoastaan huono asia. Visorak tunsi Avden ja hänen tarkoitusperänsä jo paremmin. Admin toivoi syvästi, ettei asia olisi myös päinvastoin. Visokki ei tiennyt oliko se huono vai hyvä asia, mutta hän alkoi myös luottaa Avdeen jollain tasolla. Hänelle oli syntynyt luottamus siitä, ettei Punainen Mies aikonut tappaa häntä. Olisihan muuten jo jotain suurempaa tapahtunut tämän kahden viikon aikana. Kaikesta huolimatta kaikkea visorakin pelkoa se ei silti ollut vienyt. Ajatus Avdeen luottamisestakin oli jo liian pelottava, joten Visokki ei siksi halunnut ajatella asiaa sen enempää.
”Minun rahi-petoni on rakoillut jo elämäni aikana aivan tarpeeksi. Sen ei tarvitse rakoilla enää.”
Avde ei vastannut, katseli vain tummansinistä taivasta hiljaa samalla kuin hymy levisi hänen kasvoilleen. Visokille hyvin tutuksi käynyt kuusiääninen nauru kaikui kaikessa tyyneydessä. Avden mieleltä suojautuminen ei vaatinut enää Visokin koko keskittymiskykyä, sillä demonikuoron mieli oli tuttu, jos se edes tuttu jatkuvasti muotoa muuttavana voi olla. Visokki oli vaipunut ajatuksiinsa ja siksikään ei ollut jaksanut antaa suurempaa ajatusta Avden samoille vanhoille taivutteluille. Admin oli tuijotellut jo jonkin aikaa tummaa taivasta ja kuunnellut hiljaisuutta, joka lankesi taas Punaisen Miehen lopetettua naurunsa. Visokille tuli mieleen Tyhjyys, josta he olivat joskus Tawan kanssa keskustelleet. Olisiko se tällaista? Kaikkialla on synkkää ja tyyntä. Ei äänen ääntä. Ei elämää.
Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Visokkia vaivasi koti-ikävä. Omituisinta tässä oli se, että visorakilla ei ole ikinä ollut kotia. Hän ei myöskään ikinä ole ollut Klaanista pois näin pitkää aikaa, jotta voisi jotain tällaista tuntea. Kaikki se ilmapiiri. Kaikki ne tyypit. Ja Visokille jotain hyvin tärkeää: tausta. Kukaan ei katso kieroon, jos joku, kuten hän, on ollut vihollisen leivissä aikaisemmin ja syyllistynyt tarpeettoman moneen tappoon. Klaani on hänelle enemmän kuin koti. Se on koko elämä. Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi takaisin Bio-Klaaniin. Puuttuvaa adminia varmasti tarvittaisiin.
Parasiitti oli myös osaltaan tuonut yksinäisyyden. Visokki ei ollut uskaltanut Avden läsnäollessa ottaa yhteyttä kehenkään klaanilaiseen, koska parasiitti leviäisi ilman muuta. Sitä hyväntahtoinen visorak ei ikinä haluaisi tehdä ystävilleen. Mieluummin hän kärsi itse. Tässä tapauksessa muut kuitenkin joutuivat myös kärsimään. Klaanilaisille oli vaikeaa kertoa omaa olinpaikkaansa, jos sitä ei itsekkään tiennyt. Visokki ei halunnut muistella niitä epätoivoisia ääniä, jotka anelivat tätä tietoa hänen harvoilla yhteydenotoillaan Klaaniin. Tawan aneleva ääni oli jäänyt erityisesti rahin mieleen. Hän ei halunnut ajatella sitä, mutta muistikuva tuli pakosta.
Tawa, minullakin on ikävä sinua visorak sanoi mielessään. Tawa kaikista tämänhetkisistä asioista Visokkia eniten huolestutti. Yö Kauhun hirveyksien jäljiltä Tawalle oli jäänyt jo ihan tarpeeksi hommia hoidettavaksi, puhumattakaan Toan henkisestä tilasta. Visorak toivoi, että muut adminit ovat olleet Tawan tukena sillä aikaa kun hän on ollut täällä kirotussa Avden loukussa. Visokki oli yleensä aina se, joka auttoi kun Tawan hermot pettivät. Admin tunsi suurta häpeää siitä, että on ollut näin kauan poissa. Visokki ei myöskään tiennyt kuinka kauan joutuisi olemaan vielä täällä.
Joutuisi? Joudunko minä? Miksen minä itse voisi päästä täältä pois omin avuin? Klaani tarvitsee minua! Pääsen täältä pois vaikka väkisin.
Visokki havaihtui ajatuksistaan ja kääntyi yllättäen Avdea päin. Tämän olemus oli edelleen musta hämähäkkimäinen, jolla Avde oli yrittänyt visorakia kiusata koko ajan. Admin ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tästä.
Nyt Visokki keskitti kaikki voimansa ja lähti hyökkäämään kohti Avden mieltä. Musta olento hätkähti odottamattomasta hyökkäyksestä samalla kun alkoi suojata mieltään ja muutti muotoaan mustaksi epämääräisenmuotoiseksi klöntiksi leijaillen ilmassa. Visokki oli saanut jo etumatkaa ja sai iskettyä ensimmäistä kertaa melkein täysin suojaamattomaan Avden mieleen ainakin vähäksi aikaa. Ympäristön tyyni olemus muuttui hetkessä myrskyksi, aivan kuin tilauksesta. Avden satunnainen olemus näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, ihan kuin se normaalistikaan olisi tiennyt. Musta massa heilahteli ja leijaili ilmassa holtittomasti, kun Visokki pommitti tämän mieltä jatkuvana aaltona. Visorak alkoi tuntea myös jotain omassa mielessään ja nosti suojausta. Musta olento ei enää heilunut yhtä holtittomasti. Visokin etumatka oli siis käytetty.
Minun visorakini aloitti vastarinnan, vai? kysyi Avden musta olemus, joka alkoi nauraa kymmenillä suillansa demonisesti. Visokki pommitti Punaisen miehen mustan muodon mieltä entistä kovemmin pitäen oman suojauksensa tasapainossa.
”Minä en ole sinun visorakisi. En kuulu kenellekään. Itse asiassa olen ainut visorak, joka ei kuulu kenellekään!”
Avden hymyt hyytyivät hetkeksi ja hän näytti taas keskittyvät kovemmin. Visokki lähetti ladatun Rhotukan kohti mustaa mössöä. Rhotuka meni mössön läpi tehden siihen reiän.
Mössön salaisuus on se, että se on mössöä. Nyt tiedän miksi Matoran-Avde ei näyttäydy taistellessa Visokki mietti aloittaen kunnollisen Rhotuka pommituksen äskeisestä huolimatta.
Avde hallitsi ympäristöä ja myrsky vain koveni. Visokin Rhotukat lentelivät kovan myrskyn vaikutuksesta miten sattui ja tämä joutui myös itse väistelemään omia aseitaan. Visorak manasi, kun joutui keskittymään väistelemiseen ja laskemaan Avden mielen pommitustasoa. Rahi perui mielipiteensä myrskyn paremmuudesta tyyneyden rinnalla.
Miten sinä, ystäväni, voit kuvitella voittavasi minut, jos tämä ympäristö on kokonaan minun hallittavissani? Avde kysyi naurun taas raikaessa.
Missä me edes olemme? Onko tämä vain mielikuvitustasi? Onko tämä totta ollenkaan? Visokki vastasi.
Voi, sitä sinä et saa ikinä tietää, ystäväni Avde nostatti myrskyä entisestään, jolloin Visokin oli vaikea pysyä jopa itse olemaan lentämättä myrskyn mukana.
Mustasta olennosta ilmestyneet kymmenet lonkerot alkoivat lähestyä visorakia.
Visokilla ei ollut yhden yhtä suunnitelmaa mielessään, joten hän päätti tyytyä samaan taktiikkaan kuin viimeksikin. Hän hyppäsi suoraan Avden kasvoille, tai oletetuille sellaisille, tuulen voiman avittamana, mikä sai mustan mössön jopa hieman heilahtamaan taaksepäin, jolloin Visokki sai hyökättyä Punaisen Miehen mieleen hetkeksi syvemmin. Sen johdosta myrsky hellitti riittävästi, sillä Avde ei pystynyt keskittymään sään ylläpitämiseen. Visokki iski pihtimillään Avden naamaan, mikä ei myöskään näyttänyt Punaista Miestä haittaavan. Avden mustat lonkerot kulkivat edelleen kohti Visokkia, joka ei tätä huomannut ennen kuin ne olivat jo hänessä kiinni. Visorak yritti kovasti huitoa mustia lonkeroita itsestään irti pistimillään, tuloksetta. Lonkeroiden lähde nauroi taas hervottomasti.
Samalla Visokki tunsi, kuinka yhtäaikaisesti hänen mieleensä yritettiin hyökätä entistä kovemmin. Rahi nosti keskittymistään suojaukseen, mikä vähensi lonkeroihin keskittymistä. Avden nauru jatkui ja koveni. Sekin yritti hajottaa Visokin mieltä, vaikka visorak oli sitäkin jo paljon kuullut. Siihen ei kuitenkaan näemmä voinut tottua. Naurua. Naurua. Naurua. Kovempaa naurua. Entistä kovempaa naurua. Lonkerot olivat aikaisempaa tiukemmassa otteessa. Kaikki alkoi pimetä.
Pimeys
Visokki ei tuntenut enää lonkeroiden tiukkaa otetta ympärillään, mutta rahin päähän alkoi koskea. Visorak oli nyt täydessä pimeydessä, edessään hymyilevä matoran -muodossaan oleva Avde. Päänsärky senkun yltyi.
Missä minä olen? Visorakin ajatus takelteli.
Yhtäkkiä Avden viereen käveli pimeydestä joku, jonka nähdessään Visokki ei voinut uskoa silmiään. Samalla päänsärky oli tiessään. Avden vieressä seisoi nyt mustakeltainen visorak, joka tuijotti tuimasti Visokkia. Tämä Oohnorak oli Visokille hyvin tuttu ja toi mieleen kipeitä muistoja, jotka admin oli jo yrittänyt unohtaa. Visokki tuijotti vanhaa taistelukumppaniaan, hyvää visorak ystäväänsä. Kesti hetken, ennen kuin hän sai sanoja ulos.
Si-si-sinä? Visokki sai sanottua. Hänestä oli outoa puhua visorakia pitkästä aikaa. Itse asiassa siitä oli ihan järkyttävän pitkä aika.
Oohnorak pyöräytti silmiään:
Minä minä. Muistatko sinä muka vielä minut?
Mi- miten minä voisin muka unohtaa? Admin vastasi.
Ajattelin, että petturi olisi jo unohtanut Oohnorak käänsi huomionsa pois Visokista ja katseli muualle.
En minä- En minä ole petturi Tai en halua olla. Visokki vastasi anteeksipyytelevästi.
Mutta silti jätit meidät kaikki? Olisimme suurimpia voimia koko universumissa, jos olisit jäänyt! Oohnorak huusi suutuksissaan. Visorakiksi suuttuminen kuulosti kieltä tuntemattoman mielestä enemmänkin loputtomalta kirosanojen litanialta.
Olit parhaassa mahdollisessa asemassa ja sitten jätit kaiken? En ymmärrä. En vain ymmärrä. Oohnorak katsoi Visokin ohi pimeyteen.
Minun oli pakko tehdä se, tiedät, että minun oli pakko. En ole katunut sitä päätöstä koskaan! Visokki vastasi katsoen ystäväänsä hämmennyksen ja säälin vallassa. Samalla visorakin mielessä pyöri päivä, jolloin hän pakeni Makutan visorak -laumasta. Visokki jätti vain kaiken eikä kertonut kenellekään. Admin kääntyi Avden puoleen:
Mitä sinä olet tehnyt ystävälleni? Visokki oli kauhuissaan tästä kaikesta.
Avden nauru, tällä kertaa vain yhdellä suulla, kaikui ensin, jonka jälkeen hän vastasi:
Ystävällesi? Ystäväsi sanoo sinua petturiksi. Sitä paitsi, hän itse tuli tänne. En minä ole tehnyt mitään ystävällesi. Ja Avden nauru jatkui.
En, minä en usko tuota , Visokki yritti rauhoitella itseään.
Mistä sinä voit tietää, miten ystäväsi on muuttunut vuosisadoissa? Avde keskeytti naurunsa hetkeksi, ihan vain siksi, että Visokki saisi miettiä tätä kaikkea rauhassa.
Jos visorak olisi voinut itkeä, Visokki olisi tehnyt sen nyt. Mielenpäälle tuli kuitenkin muita asioita, sillä päänsärky iski taas kuin kirkkaalta taivaalta. Pimeydestä, Visokin ystävän vierestä, käveli uusi hahmo näkyviin. Päänsärky lakkasi, kun Visokki tajusi, kuka tulija oli ja samalla hän perääntyi neljällä jalallaan niin kauas kuin vain hahmosta pääsi. Avde nauroi mielessään, sillä näytti siltä, kun visorak olisi nähnyt aaveen.
Visokki yritti tasata hengitystään ja hän oli ladannut Rhotukansa varmuuden vuoksi, vaikka oli mielestään turvallisen välimatkan päässä hahmosta.
Mata Nui, rukoilen, ettei tämä ole totta. Anna tämän olla vain unta.
Hahmo jäi seisomaan Avden ja Oohnorakin viereen, eikä se tehnyt elettäkään taistellakseen tai puhuakseen. Visokki hiipi lähemmäs kolmen hahmon riviä ja yritti saada sanoja taas ulos:
Re-Re-Relak?
Pimeydestä tullut hahmo oli Makuta. Hahmo näytti Makutan, Rakshin ja Skakdin yhdistelmältä, sillä hänellä oli Skakdikynnet ja jalat. Hän oli kauttaaltaan punamusta ja olemuksen kruunasi iso punainen Rakshi-pää ja musta viitta. Vartalo ei ollut kovin massiivinen. Makuta nauroi vastaukseksi Visokin kysymykseen.
Kyllä, Visokki. Et usko, miten olen kaivannut sinua. Makuta, Relak nimeltään, vastasi hymyillen. Visokki alkoi perääntyä hieman takaisinpäin saman tien. Relakin äänensävy karmi jo häntä aivan tarpeeksi. Admin ei ollut nähnyt tätä Makutaa sen jälkeen, kun oli jättänyt kaiken.
Visorak alkoi olla varma, että tämä oli jotain muuta kuin todellisuutta, sillä Relak olisi muuten jo hyökkäyksessä arvokkaimman visorakinsa takaisinsaamiseksi.
Visokki yritti taas koota itseään ja saada selvyyttä tähän kaikkeen:
Ta-Tarkoittaako tämä, että te kaikki olette nyt Avden puolella?
Avde myhäili entisestään:
Toistan sen, mitä jo sanoin, ystäväni. He ovat valinneet puolensa. Siksi he ovat täällä.
Visokki nielaisi. Joutuisiko hän nyt taistelemaan noita kolmea vastaan? Siinä tapauksessa visorak olisi tuhoon tuomittu. Pelko alkoi taas kasvaa Visokin mielessä. Lisäksi visorak yritti aina välttää ystäviään vastaan taistelemisen. Hän ei haluaisi taistella visorak -ystäväänsä vastaan.
Samalla hetkellä Visokin pahin pelko toteutui. Avden muoto muuttui mustaksi lonkeroiseksi massaksi ja alkoi liikkua Adminia kohti Makutan ja visorakin kanssa. Visokki latasi Rhotukansa ja yritti keskittyä mielenvoimiinsa, mutta yltynyt päänsärky tuli taas kuin tyhjästä ja esti keskittymisen. Kolme hahmoa lähestyivät nopeasti, eikä Visokki saanut päätään kasaan millään. Hän huusi, huusi niin kovaa kuin pystyi ja lähti perääntymään samalla yrittäen pommittaa Rhotukoita, mutta ei pystynyt keskittymään niihinkään. Avde, Relak ja ei-nimeä-omaava Oohnorak olivat jo Visokin edessä ja kaikki kolme aloittivat hyökkäyksen tismalleen samaan aikaan. Adminin päähän koski jo niin paljon, että pää tuntui räjähtävän. Visokki ei jaksanut edes yrittää puolustaa. Hän ei pystynyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Päänsärky yltyi yltymistään ja Visokki huusi, vaikka ei itse enää kuullut mitään. Hän tunsi putoavansa, putoavansa ja putoavansa. Yhtäkkiä kolmea hahmoa ei ollutkaan enää hänen ympärillään, oli vain pimeys. Päänsärky oli taas tiessään. Visorakin jalat pettivät.
Mitä-Mitä ihmettä tuo oli? Jos pään räjäyttäminen tuntuu tuolta, en kyllä ikinä tee sitä enää kenellekään Visokki katseli pimeyttä ja mietti mitä tapahtui ennen äskeistä muistojen helvettiä. Avde. Lonkerot. Pimeys. EIH! Suojaukseni petti! Visokki tajusi. Avden nauru raikasi taas kaikkialla, mutta tätä ei näkynyt missään eikä visorak tuntenut tämän mieltä.
Haluatko uudestaan muistojen ja painajaisten maailmaan, ystäväni? Avde kysyi nauraen.
Visokki ei vastannut. Hän oli syvästi vihainen Avdelle ja vielä enemmän itselleen, että oli antanut suojauksensa pettää. Avde sai iskettyä sekunniksi siihen pieneen suojauksen aukkoon. Tosin, lonkeroiden kuristamana oli vaikea keskittyä. Visorak ei silti antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi. Samalla hän kuitenkin oli hyvin huojentunut, ettei se ollut totta.
Tehdäänkö taas vaihtokauppa? Avden ääni jatkoi.
Kuten? Visokki vastasi epäilevästi.
Muisto Nimdasta minulle, vapaus sinulle.
[spoiler=Tämän karmeuden jälkeen]Kiitos hahmoni kirjoittajille, minä jatkan tästä! Kiitos erityisesti G:lle, joka jaksoi opastaa minut tilanteen tasalle.[/spoiler]
Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä. ”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun. ”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle. ”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi. ”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.” ”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?” ”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.
Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?” Matoro mietti hetken. ”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.” ”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia… yksinäisiä susia enemmänkin?” ”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…” Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.” Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.” Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.
”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.” ”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.” ”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.” ”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.
”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.” Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.
Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.” Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle? Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista. ”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen. ”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta. ”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan. ”Hetkonen… tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?” Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä. ”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.” Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella. ”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”
Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä. ”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.” ”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja… jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…” ”En ole… perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.” ”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…” Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää. ”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.” Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta. ”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…” Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos: ”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”
Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä. ”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.” ”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.” ”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.
[spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]
Umbra, klaanin moderaattorien pomo, käveli sekalaisessa mielentilassa klaanin öisiä käytäviä. Käytävillä ei ollut öisin niin paljon porukkaa kuin päivisin, siksi Umbra pystyi olemaan rauhassa ajatuksissaan ja kävelemään mietteissään kohti oman huoneensa sijaintia. Yö oli ollut todella kammottava, ainakin Umbran mielestä, vaikka hän olikin toa ja nähnyt mitä moninaisempia kauheuksia ja tehnytkin niitä.
Ne Zyglakit. Minun tekee hiukan sääli niitä liskomiehiä… Umbra ajatteli, muistellen mitä oli nähnyt pihamaalla. Näyn muistelo sai Umbran voimaan pahoin, mutta hän pidätteli oksennusrefleksiään urhoollisesti. Toa muisteli samalla niitä kauheuksia mitä oli kuullut Arsteinista ja Sheelikasta, tästä klaanin karkoitetusta jäsenestä.
Umbraa harmitti ettei hän ollut ollut puolustamassa klaania hopeisten tappajakoneiden hyökätessä kauhujen yön aikaan, mutta hänen piti suojella omaa nahkaansa, koska jos hän ei tottelisi Helryxin käskyjä, ritarikunta antaisi hänelle ilomielin paikan järjestön tarkkaan vartioidussa vankilassa, Tyrmässä.
Onneksi olen tehnyt nyt päätöksen ja lähettänyt erokirjeen Helryxille. Ritarikunta saa pärjätä nyt ilman minua, sillä Klaani on kotini enkä kuulu muutenkaan Mata Nui fundamentalisteihin toa ajatteli, katsellen väsyneillä silmillään valokiviä ja soihtuja jotka valaisivat hänen tietään muuten synkässä kivilinnoituksessa. Käytävä tuntui jatkuvan jatkumistaan, eikä loppua tuntunut näkyvän missään.
Viimeaikaiset tapahtumat olivat olleet Umbran elämässä aikamoisia käänteitä. Valon toa oli tavannut itsensä toistesta maailmasta, kohdannut veljensä ja voittanut tämän mielten taistelussa ja palannut klaaniin, ensin pelastaen Matoron hengen tämän Parannuskivellä ja tuoden mukanaan kaksi ystäväänsä Umbran menneisyydestä.
Umbra alkoi kavuta mietteissään kierreportaita kohti huonettaan. Joskus toa toivoi ettei olisi hankkinut huonetta kovin korkealta näköalan takia, koska kapuaminen ylös tuntui yöllisten tapahtumien ja stressin jälkeen usein raskaalta.
Valon toa kipusi ylätasanteelle, pelotellen haukottelullaan muutamia yöperhosia saalistavia biomekaanisia lepakoita lentoon. Toa ei välittänyt näistä lentävistä koirista vaan päätti kömpiä piakkoin petiinsä.
Umbran huoneen ovi oli jätetty auki ja sisältä kuului kuorsausta. Hänen toisen maailman vastineensa, painovoimaa ja valoa hallitseva matoran kuorsasi Umbran huoneessa. Kaksikko jakoi nykyisin tämän perin sekavahkon huoneistojärjestelmän yhdessä Kahu-linnun ja Qewa Fikoun kanssa. Oli oikeastaan hyvä että matoran Umbra huolehti näistä rahilemmikeistä kun moderaattori oli hoitamassa töitään klaanin käytävillä.
Valon toa käveli huoneensa tuulikaappimaista eteistä pitkin, katsahtaen tietokonehuoneeseensa, jossa paloivat jos jonkinlaiset valot. Isot tietokoneruudut olivat osa Umbran työtiloja, mutta kukaan ei ollut kunnostanut niitä Sheelikan sabotoidessa päämoderaattorin tiloja. Hän sulki oven perässään, jatkaen matkaansa edessään levittäytyvään olohuone/makuuhuone kompleksiin. Toa katsahti ympärilleen, Matoran Umbra kuorsasi Qewa sylissään säkkituolissa, kasa elementaali energian naamioita lojui lattialla Umbran yöpöydän lähellä. Umbran huomio kiinnittyi kuitenkin hänen rakkaaseen sänkyynsä, joka oli viikattu ja laitettu kuntoon, tehden etäisyyttä sekalaiseen ja sotkuiseen huoneen yleisilmeeseen.
Valon toa sammutti kanuunansa vahinkolaukausten varalta, otti repun pois selästään ja rojahti sängylleen. Hän veti peiton korvilleen, sulki silmänsä ja vaipui uneen…
Umbra matkasi unessaan hänen alkuperäiseen kotiinsa, josta monet muistot olivat jo pyyhkiytyneet pois. Universumin keskus, Karda Nui, kaikkien av-matoranien koti oli suuri maailma itsessään. Jättiläismäiset vesiputoukset halkoivat vehreää ja valontäytteistä iloisuuden ja valon kotia jossa varjoilla ei ollut sijaa. Täällä valon matoranien laji eli kauan sitten.
Sankarimme muisteli kuinka hän oli ystävystynyt monien matoranien kanssa. Hänen menneisyytensä ystävät muistuttivat aivan Toa Avraxeja, jotka olivat käytännössä kuolleita. Toia joista tuli sankareita hänen takiaan ja jotka uhrasivat henkensä hänen takiaan…
Muistot matoraneista, joiden nimiä Umbra ei muistanut, vain kasvot, tai siis naamiot pyörivät ympyrää Umbran mielessä. Oli paljon asioita joita historia oli unohtanut ja joita aivot eivät muka tarvitsisi. Mutta Umbra ei halunnut unohtaa, vaan muistaa elämäänsä.
Umbra oli kertonut joskus kauan sitten joitain kokemuksiaan universumin keskustasta mutta nämä hänen tarinansa oli kuitattu vain tarinoina, ei todellisuuteen pohjautuvilla tarinoilla. Uni kuitenkin jatkui matoranien tanssiessa yhdessä Umbran kanssa Suuren hengen tanssia… Oli iloista ja meluisaa, aika riemun,,,
Umbra hymyili sängyssään. Unet joita hän näki olivat täynnä riemua ja lämpöä, sekä valoa, asioita joita oli harmittavan vähän valon toamme elämässä ja tässä, ilkeässä, kylmässä ja pimeässä maailmassa…
Kynttilöiden liekit lepattivat. Ahtaan käytävän punertava valaistus oli vähäistä, mutta tarpeeksi. Seinien kahdesta tai kolmesta pikkuikkunasta näki, kuinka synkän syysyön tuulenpuuskat riepottelivat oransseja ja punertavia lehtipyörteitä läpi hyytävän ilman. Talvi oli tulossa.
Puisen seinäkellon pehmeä tikitys rytmitti seinää vasten nojaavan moderaattorikaksikon ajatuksia. Kullankeltainen valon Toa Umbra ja kalpea selakhilaani Same seisoivat vierekkäin pysytellen pohdiskelevassa hiljaisuudessa. Metrin päässä Umbran vasemmalla puolella oli pari puuovia, joiden takaa kuului voimakasta puheensorinaa. Kokoustila seitsemässä oli meneillään jotain niin tärkeää, että jopa korkea-arvoisimmat moderaattorit oli määrätty ulos.
”Melkoinen yö”, Umbra sanoi yrittäen herättää jonkinlaista keskustelua. Same tyytyi nyökkäämään hitaasti. ”Pakko myöntää”, Hauta kantava hahmo vastasi hetken päästä. ”Ja äänistä päätellen adminiemme yöstä tulee vielä pitkä.”
Umbra ja Same keskittyivät kuuntelemaan ääniä, joita kantautui paksun puuoven läpi. Kivilattiaa pitkin kaikuvien askelten äänistä ja siirreltävien puuhuonekalujen kolinasta päätellen Tawa ja Guardian uusivat kokoustilan sisustusta varsin vauhdikkaasti. Molempien puheääni porautui oven läpi, mutta äänieristys vaikeutti yksittäisten sanojen tunnistamista. Same oli niin keskittynyt sisällään velloviin ajatuksiin, että ei osannut käsitellä tarkan kuulonsa taltioimia sanoja. Valon Toa Umbra oli lähempänä ovea ja kuuli paljon enemmän. Hän kuitenkin tiesi, että Tawan ja Guardianin puheet eivät kuuluneet hänelle. Ne kiinnostivat moderaattoria, mutta hän yritti haudata kiinnostuksensa puisen seinäkellon tikityksen alle.
Umbra avasi suunsa kokonaan, mutta jäi hakemaan sanoja. Lopulta Toa-soturi sai sanansa pakotettua ulos. ”Zyglakit… minä en pidä niistä. Mutta…”
”Niin?” Same sanoi kysyvästi, ja smaragdinvihreä silmä vilkuili Umbran suuntaan. Umbra huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Se sotku… Mata Nui varjelkoon. Oletko koskaan nähnyt sellaista?”
Samen kasvoilta pystyi lukemaan, että hän oli nähnyt monenlaista. Vihreiden silmien intensiivinen katse ei värähtänytkään, mutta niissä oli hämmennystä. Hetken aikaa selakhilaanin sielun silmien edessä oli näkymä, jota oli vaikea unohtaa. Kun liha, selkärangat ja liskomaiset kourat olivat kasvaneet kieroon, rusentuneet oman painonsa alle ja sekoittuneet palloksi sätkivää, sykkivää, tuijottavaa ja huutavaa luuta ja lihasta, moderaattori oli voinut vain katsella ja kuunnella. ”Olen nähnyt elämäni aikana paljon verta”, Same sanoi. Hän ei halunnut sanojensa kuulostavan ylpeydeltä. ”Kun taistellaan, tulee ruumiita. Kun kilpaillaan elämästä tai kuolemasta, kaikki haluavat ensimmäisen vaihtoehdon. Ja kuolleet eivät näytä aina kauniilta.”
Umbra aavisti puheen saavan jatkoa. ”Mutta?”
”Ei”, Same myönsi. ”En ole nähnyt tällaista.”
”En minäkään”, Umbra sanoi.
Kaksikko jäi hiljaiseksi. Seinäkellon tikitys täytti jälleen pitkän käytävätilan. Puisen oven takaa kuului miesääni ja naisääni, eikä kummastakaan hehkunut ilo tai tyytyväisyys. Moderaattorien tehtäväksi jäi vartioida, että kokousta ei häirittäisi. Tällaisina aikoina kaksikko kuitenkin osasi arvostaa yksinkertaisia vartiointitehtäviäkin.
”Kuulitko muuten, että saimme vangittua pari zyglakia?” Umbra sanoi yllättäen. Samen viherhehkuisista silmistä näkyi, että selakhilaani siirsi sisäisen pohdiskelunsa kokonaan sivuun. Hän kääntyi Umbraa kohti. ”En. Onko niistä saatu mitään irti?” ”Kuulin vain vähän Geeltä”, Umbra sanoi. ”Toinen on vieläkin tajuton ja toinen on shokissa. Se toistelee vain paria sanaa.” ”Mitä sanoja?” Same kysyi kiinnostuneena, vaikka tiesi, että ei saisi paljoakaan irti.
”Toinen sana oli zyglakin kieltä”, Umbra huokaisi. ”Kukapa sitä sitten osaisi.” ”Harmillinen takaisku. Toinen?” Umbra kääntyi kokonaan Samea kohti ilme haudanvakavana.
”Arstein.”
* * *
Yhdellä kattolampulla valaistussa kokoushuoneessa oli vain kaksi henkeä, mutta äänistä päätellen määrän olisi pitänyt olla kolminkertainen. Raivokkaan huudon voimistama potku kolahti puuta vasten. Kontakti sinkosi puisen jakkaran päin seinää. Puu kimmahti taaksepäin ja kaatui kolisten kokoushuoneen kivistä lattiaa vasten. Pehmustetyyny putosi jakkaralta lattialle. ”Se… se… se skarrararrin…”, Guardianin ääni jyrisi. Sinisen skakdin rintakehä kohoili ja laskeutui, kun hän hengitti raskaasti. Klaanin admin seisoi kokoushuoneen pöydän edessä. Molemmat soturin käsistä olivat puristuneet nyrkkeihin.
Tawa seisoi pöydän toisella puolella katsellen sinistä skakdia ristiriitaisin ajatuksin. Toan viitta lepäsi hänen hartioillaan lannistuneena. Sähkön toan katseessa oli väsymystä ja epätoivoa, mutta hänen äänessään yhä harmoniaa. ”G”, Tawa pyysi hiljaa. ”Rauhoitu… ole kiltti!” Toa erehtyi katsomaan Guardianin vasenta nyrkkiä, jossa skakdi-mies oli puristanut puista kynää. Koko nyrkki tärisi voimakkaasti, ja puunsäleitä ja hiilenpalasia putoili lattialle. Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Visiirin taakse piilotetut kosteat jalokivet tuijottivat punaisena hehkuvaa vihan tulta.
Terävähampainen suu aukesi ja ulos tulvi raivoa. ”SE PIRAKA PITI MEITÄ PILKKANAAN!”, Guardian huusi paiskaten puukynän sirut maahan. Palaset napsahtivat rikki kivilattialla kimmahtaen eri suuntiin. Miltei välittömästi Guardian heilautti koko ruumiinsa ympäri lyöden saman nyrkin kokoushuoneen seinään. Koko huone kajahti, mutta tärähdys hiljensi sekä Guardianin että Tawan. Kumpikaan ei hengittänyt.
Guardian lyyhisti päänsä nojaamaan seinää vasten. Seinään lyöty nyrkki alkoi vähitellen liukua alas seinän pintaa pitkin. Tawa katsoi pitkään admin-toverinsa selkämystä hengittämättä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Guardiania näin vihaisena. Näkymä ei ainoastaan huolestuttanut Tawaa. Jollain tasolla se myös pelotti. Sähkön Toa otti muutaman varovaisen askeleen kohti skakdia kiertäen pöydän ympäri. Tawa pysähtyi metrin päähän Guardianista, joka hengitti yhä raskaammin.
”Se skarrararrin pelkuri”, Guardian sanoi huohottaen seinää vasten. ”Se katsoi minua sellistään ja esitti viatonta sotavankia. Mutta se hetki, jolloin se jäi kiinni…” ”Sheelika…” Tawa sanoi yllättyneenä ja kohdisti surullisen katseensa lattiaan. ”Se hetki, jolloin se jäi kiinni”, sininen skakdi haukkoi puheen tahti kiihtyen. ”Siitä yöstä lähtien se pirun morsian tiesi tehtävänsä.”
Tawa jäi miettimään Guardianin sanoja kuin naulittuna. Naisen naamion takana työskentelevä mieli yhdisti asioita aina vain kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen ymmärryksen suorastaan näki sinisen visiirin takaa tuijottavista silmistä.
Sama yö, jona Sheelika jäi vangiksi oli ollut yö, jona Visokki oli kadonnut. Vasta nyt Klaanin johtaja kuitenkin tiesi, että tapahtumilla oli ollut yhteys. Tässä pimeän verkostossa oli vaikea löytää kahta asiaa, joilla ei ollut yhteyttä toisiinsa. Ja pimeän verkosto olikin sanavalintana paras. Se oli liiankin osuva, sillä Sheelikan yhteyttä Zorak von Maxitrillian Arsteiniin – ja Avdeen – ei oltu koskaan suljettu.
Punainen Mies ei ollut telepaatti. Hän jätti jälkeensä pimeitä siemeniään. Siemeniä, jotka kasvoivat korruption versoiksi. Versoiksi, jotka kuiskivat sanoja ja lauseita. Ne istuttivat ajatuksia, jotka muuttivat maailmankuvia. Näillä loisillaan Punainen Mies merkitsi ystävänsä ja vihollisensa. Mutta hän ei ollut telepaatti. Hän tarvitsi sellaisen.
Ja sellaisen hän saikin. Kun Punaisella Miehellä oli kivenkin läpäisevä viestintäkeino, mustalla pelon siemenellä polttomerkitty agentti vangittuna Klaanin linnakkeen alle ja joukko karttakuvia eräästä hylätystä ortonilaisesta tunneliverkostosta, ei Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen taiteellista luovuutta voitu rajoittaa.
Tawa jäi sopertamaan hiljaa. Sähkön Toan suusta tuli sanoja, jotka eivät muodostaneet lauseita. Toan kasvot kalpenivat. ”Sheelika… hän ei…” Tawa sanoi hiljaa. ”Hän ei voinut…”
Guardian heilahti kokonaan ympäri ja sotasankarin ainoaan silmään syttyi tuli. ”Sinun ’viaton tyttösesi’ oli taas mukana jossain, joka tapatti viattomia!” Guardian huusi iskien kiviseinässä käyneen nyrkkinsä kokouspöydän puupintaan. Tawa näki, että nyrkissä oli karu verestävä ruhje. Toa katsoi vuorotellen sinistä nyrkkiä ja sen omistajan punaista katsetta.
”Guardian”, Tawa sanoi hiljaa alakuloinen katse kasvoillaan. Tawan äänensävy kasvoi kuitenkin vähitellen päättäväisemmäksi. ”Hän… sinä et tunne häntä. Tämä ei ollut Sheelikan syytä!”
”Minä – tunnen – hirviöt”, Guardian huusi painokkaasti. ”Minä tunnen petturit ja kostonhimoiset. Tarvitaan vain äärettömästi vihaa… ja kyky kohdistaa sitä.” Valkoiset skakdinhampaat puristuivat tiiviisti yhteen. ”Tyttöraukallasi on molempia. Kuinka monta ruumista pitää vielä rojahtaa Klaanin aulaan, että ymmärrät sen?”
”Hän ei halunnut tätä!” Tawa sanoi, ja painokkuus ja päättäväisyys kasvoivat Toan äänessä. Naisen kasvoilta näki kuitenkin vain alakulon ja lohduttomuuden. Sinisen visiirin takaa katsoivat silmät, jotka halusivat nähdä niiden edessä olevassa sinisessä skakdissa aivan, aivan muuta kuin pelkkää vihaa. ”Hän.. hän ei halunnut kenenkään kuolevan! Sinäkin kuulit, kuinka hän pyysi Arsteinia säästämään Santorin!”
Guardianin suu sulkeutui ja terävä hammasrivi jäi piiloon. Guardian nosti nyrkkinsä kokouspöydältä ja vilkaisi punertavaa ruhjetta rystysissä. Skakdin kasvoille ilmestyi pieni hymy, mutta silmissä paloi yhä sama tuli. ”Yksi henki”, Guardian sanoi hampaidensa välistä ääni täynnä katkeruutta. ”Niin ne aina tekevät. Ne säästävät yhden hengen, että niiden omatunto ei tappaisi niitä. Yksi säästetty henki ei korvaa kymmeniä murhattuja.”
Tawa ja Guardian olivat hetken hiljaa. Kaksikon katsekontakti ei rikkoutunut.
”Jos tämä yhtään auttaa, niin sinulla on kivat silmät”, Guardian sanoi, ja Tawa näytti yllättyneeltä. ”Mutta ne näkevät muissa asioita, joita ei oikeasti ole. ” Tawa räpytteli silmiään. Alakulo ja uupumus pysyivät Toan kasvoilla, mutta niiden sekaan oli tulvinut lasteittain päättäväisyyttä ja kasvavaa ärtymystä. ”Miten sinä – sinä kaikista klaanilaisista voit sanoa noin?” Tawa sanoi jäisellä äänellä. Jää alkoi sulaa, ja sen alta hehkui jotain tulisempaa. Ristiriitaisia tunteita velloi keltaisen toan sisällä. ”Sinä, skakdi, pimeyden metsästäjä… sinä, joka et kerro kenellekään edes nimeäsi! Sinä, jota vilkuiltiin pahasti ja epäiltiin vakoojaksi jo Klaanin alusta asti! Muistatko sinä, kuka puhui puolestasi?”
Guardian jäi muistelemaan. Hän pysyi hiljaisena. Tawan äänensävy kiehui ja äänenvoimakkuus kasvoi. Hän otti muutaman askelen niin, että oli hetkessä lähempänä Guardiania.
”Minä puolustin sinua silloinkin, kun sinut haluttiin karkoittaa! En edes tiennyt aina, miksi tein sitä. En tuntenut sinua. Minulla ei ollut mitään syytä jatkaa sitä. Mutta silti jotenkin näin, että sinä ansaitsit suojeluamme.”
Tawa huokaisi syvään. ”On välillä tosi vaikeaa olla ystäväsi, tiedäthän sen?”
Guardian oli hiljaa hetken. Sitten hän hymähti, mutta ei hymyillyt. Raivon tuli kyti vielä pienenä kekäleenä skakdin sisällä. ”Anteeksi, Tawa”, Guardian sanoi synkästi ja huokaisi. ”Ehkä sinä näet vain asioita, joita haluat nähdä. Myös minussa. Ja ehkä näkisit Sheelikan oikeat värit, jos ruumiskasassa olisi ollut paras ystäväsi.”
Tawan keltaiset kasvot kalpenivat. Päättäväisyys ja viha katosivat. Jäljelle jäi pelkkää jäätä.
… paras ystäväsi… … paras ystäväsi…
Kajahdus kaikui kokoustilassa, kun käsi kohtasi posken. Skakdi ei osannut odottaa keltaisen kämmenen läpsäisyä. Se ei ollut voimakas eikä kivulias, mutta se oli odottamaton.
Guardian näytti siltä kuin olisi saanut ohimoonsa matalalla lentävästä kuolonpeiposta. Hän jäi vain räpyttelemään silmiään hämmentyneenä. Sinisen olennon suu jäi auki ja ainoa silmä jäi katsomaan keltaisen käden omistajaa. Tawa ei tuijottanut enää Guardianin silmiin. Näytti siltä kuin kaksi vähitellen kostuvaa silmää olisivat katsoneet sinistä skakdia, mutta oikeasti ne katsoivat hänen lävitsensä. Jonnekin kauemmas. Jää oli sulanut, mutta alla ei ollut mitään. Tawan suu aukesi, mutta sanoja ei tullut. Lämmin hengitys puhalsi tiensä ulos suusta ja oli kuin Toa olisi halunnut sanoa jokaisen sanan, joka pyöri hänen mielessään.
Hetkellinen kipu skakdin poskella katosi hitaasti olemattomiin. Se palasi ja kaikui Guardianin päässä, kun hän näki Tawan särkyneen ilmeen.
”Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä”, Tawa kysyi hiljaa ääni väristen.
Kysymys jätti kokoustilaan pelkän hiljaisuuden. Kaksi adminia seisoivat metrin päässä toisistaan kuunnelleen ajatuksia, jotka vaativat heitä sanomaan jotain. Molemmat olivat hiljaa, mutta pieni ääni molempien sisällä toisteli yhtä ja samaa sanaa. Se oli sanoista vaikein.
Kumpikaan ei tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi, vaikka molemmat halusivat sitä.
Kaksikon katseet kohtasivat vielä kerran, mutta he kääntyivät välittömästi poispäin toisistaan. Selät vastakkain Tawa ja Guardian seisoivat mahdollisesti minuuttien ajan paikallaan, kunnes Tawa lähti astelemaan hitain ja kaikuvin askelin kohti suuria puuovia.
”Tuota…”, Guardian sanoi hiljaa, mutta lause ei saanut loppua. Sukkeluudet olivat vähissä. Kerrankin sininen skakdi jäi täysin sanattomaksi. Kokoustilan ovet aukesivat. Ruosteiset saranat lauloivat alakuloista duettoaan, kun Tawa asteli viittaansa piiloutuneena ulos kokoustilasta. Näkökenttänsä äärirajoilla Guardian näki hetkellisesti vain purppuraisen viitan heilahtelua, kunnes sekin oli pian poissa.
* *
Same ja Umbra kohottivat kulmiaan, sysäsivät itsensä kauemmas seinästä takanaan ja suoristivat ryhtinsä, kun suuret puuovet aukesivat ja käytävän synkkyyden avasi ovien välistä tuleva valo. Valokiilaan ilmestyi viitakkaan naishahmon muotoinen varjo, jonka perässä seurasi hitaasti ulos kammiosta asteleva sähkön Toa. Umbra ja Same suoristivat ryhtejään entistä kunniallisemmiksi ja nostivat kätensä sotilastervehdykseen, kun he näkivät Tawan. Klaanin johtajan kasvoja ei nähnyt kovin selkeästi, kun hän seisoi moderaattorien edessä käytävän varjon ja kokoushuoneen valon rajalla.
”Neiti Tawa”, Umbra sanoi herrasmiehen elkein. ”Johtaja”, Same sanoi yksiselitteisen kunnioittavana.
”Helei”, sähkön Toa sanoi niin hiljaa, että äänensävystä ei ottanut selvää. ”Hätäkokous… päättyi. Voitte mennä nukkumaan.”
Moderaattorit olivat ihmeissään. He päättivät teeskennellä kuulleensa oven läpi vähemmän kuin olivat oikeasti kuulleet. ”Mutta Tawa”, Umbra sanoi kohteliaasti. ”En usko, että kukaan meistä pystyy nukkumaan tällaisena yönä…” ”Yrittäkää”, säröilevä ääni sanoi, kun Tawa kääntyi poispäin kaksikosta. Purppurainen viitta heilui moderaattorien edessä kuin linnakkeen liput syystuulessa, kun nainen asteli käytävää pitkin kohti adminien yksityistiloja.
Umbra katseli johtajansa loittonevaa selkää ja oli jo valmiina tottelemaan tämän komentoa, mutta yhtäkkiä Same päätti puhua. ”Admin Tawa”, kunnioittava mutta väsynyt ääni huusi perään. ”Tämä oli ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’ kädenjälkeä, eikö ollutkin?”
Viitan ja sitä kantavan naisen liikkeet pysähtyivät. Tawa jäi seisomaan käytävän päähän. Se riitti vastaukseksi Samelle.
”Feterra odottaa holvissani”, Same sanoi. ”Haluatko nähdä sen?”
*
Kokoushuoneessa oli enää vain joukko kaatuneita tuoleja, lattia täynnä puunsäleitä ja sininen skakdi, joka istui tuolilla etunojassa ja katse lattiassa. Ovet olivat auki, mutta Guardian kuunteli Samen sanojen sijasta omia ajatuksiaan. Sininen skakdi katseli veristä ruhjetta rystysissään. Se kaipaisi sidettä, mutta ei enää edes sattunut. Ruhjeesta juurikaan välittämättä sotaveteraani siirsi toisen kätensä vasemmalle poskelleen ja piti sen siinä.
Sillä hetkellä skakdi halusi vain lyödä itseään tylpällä esineellä silmiensä väliin. Hänen kätensä puristui tuolin jalan ympärille. Guardian kuitenkin päästi irti tajutessaan, että itsekidutus ei tekisi sanottua sanomattomaksi.
Rivakka läpsäisy omalla kädellä toiselle poskelle kuitenkin toi lievää mielenrauhaa.
Skakdi huokaisi syvään. Tawan viimeinen kysymys kaikui hänen ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.
*
Kylmä lattia tuntui Tawan jalkojen alla ja yksi ainoa kysymys piinasi hänen mieltään. Tawa oli nähnyt pahuuden. Hän oli katsonut sitä silmiin, mutta se oli antanut hänen elää. Tawa oli hengissä vain siksi, koska pahuus oli halunnut Toan tietävän, minkälainen maailma oli. Myös Same oli nähnyt pahuuden. Ja silti moderaattori oli reagoinut Avhrak Feterraan sisuksiin raivolla, jonka kaltaista ei moderaattorin kasvoilla ollut näkynyt aikaisemmin.
Samen kysymys kaikui Tawan ajatuksissa. Hän ei halunnut kuulla sitä enää. Haluatko nähdä sen?
Kysymys ei vaivannut sähkön Toaa siksi, koska se oli vaikea. Se ei vaivannut häntä siksi, koska hän pelkäsi sitä, minkä saisi nähdä. Kysymys vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.
”En halua”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä. ”Mutta minun täytyy.”
* *
Kysymys ei vaivannut sinistä skakdia siksi, koska se oli vaikea. Se vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.
Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä?
Haluan, Guardian ajatteli. Mutta en voi.
[spoiler=* * *]Siinä teille köyttä kahdeksi viikoksi. Hei hei ja hyviä kirjoittamisia.[/spoiler]
warning Sisältövaroitus: Tämä viesti ei edusta Klaanon Oy:n arvoja ja on aikansa (sekä tosi oudon hornyn teinin) tuotos.
Meri
Meren kylmyys kävi kasvillisuuden Toan voimille. Hänen voimansa eivät kestäisi enää kauaa.
Aloem oli maannut pienehkössä puunpalasista ja juurista valmistetussa veneessään jo toista päivää. Hän ei ollut kuitenkaan onnistunut törmäämään rantaan. Veneessä ei oikein ollut tekemistä, juuriin raapustaminen alkoi käydä tylsäksi ja ruoskan kahvassa roikkuvan medaljongin salakirjoituksen osasi Toa jo ulkoa. Nukkuminen ei onnistunut ja muonavaroiksi otetut omituiset siemenet olivat jo pieniä puita. Ehkä kasvillisuuden Toan ei kannattaisi edes yrittää kasvien viljelyä: koska kaikki tapahtui liian nopeasti.
Aloem ei ollut selvillä sijainnistaan. Ympärillä näkyi vain horisonttia, horisonttia ja saari? Toa nousi istumaan huomatessaan kaukaisen saaren. Hän tahtoi päästä sille. Unelmoivana hän jätti kuitenkin huomaamatta erään asian: venettä ympäröivä vesi alkoi loiskumaan jonkin pyöriessä ympärillä. Jonkin, joka yht’äkkiä tönäisi Toaa. Toa säikähti todella pahasti. Hän huojui kauhistunut ilme kasvoillaan pitkin venettä ja yritti saada veneen pysymään pystyssä, mutta ei pystynyt siihen.
Kasvillisuuden Toa huomasi istuvansa erittäin matalassa vedessä. Vene oli kyllä kaatunut, mutta miksi hän pystyi koskettamaan pohjaan? ”Koska Olet, Heh, Matalikossa.” kuului vastaus miehekkäällä äänellä hänen takaa. Tiikerimäinen rahi, nimeltä Tiikeli istuskeli täysissä sukellustarvikkeissa Aloemin takana. Tiikeli oli ilmeisesti sekapäisessä tilassa, mutta vaikutti olevan parantumiseen päin. Mikä sitten lieneekään normaali tila puhuvalla kissalla. ”Älä Usko Kaikkeen Mitä Näet.” Kertoi Tiikeli vastauksen kysymykseen, jota ei kysytty. ”Todellisuudessa Olen Mata Nui-Lehmä. Mmmmuuuuu!”
Aloem katseli raidallista rahia ihmeissään. Hän oli seilaillut elämänsä aikana sadoilla saarilla, mutta mitään tälläistä hän ei ollut nähnyt. Toa yritti pysyä tyynenä. ”Päivää! Olen Tiikeli, Hauska Tutustua Näin Kello Kolme Aamuyöstä!” huudahti Tiikeli ennen kuin Toa ehti sanoa sanaakaan. ”Päivää… Olen Aloem.” Kertoi Toa puolestaan ujosti uudelle tuttvuudelleen. Hän ei tulisi kuitenkaan tapaamaan muita älyllisiä olentoja pitkiin aikoihin, joten päätti ystävystyä kissan kanssa.
Bio-Klaani, erään hylätyn mökin eiliset tapahtumat.
Venyvyyden Kraata oli viime aikoina alkanut tuntea voimiensa hupenevan. Saapuessaan hän oli vielä pystynyt luomaan illuusioita, mutta nyt ne olivat pelkkiä varjoja lattialla. Mikä oli antanut hänelle voimat Qor Nuilla? Miksi voimat eivät enää olleet kunnossa?
Hän ei voisi enää tehdä täydellistä hyökkäystä yksin. Hänen täytyi löytää liittolaisia.
Täydellisesti infektoitunut Salaman Matoran yritti pitää taloa lämpimänä lisäämällä takkaan puita, hiiltä, mitä tahansa palavaa löytyikin. Matoran katsoi erästä puista tynnyriä: ”Ruu-ti tyn-ny-ri” hän tavasi kömpelösti, mutta ei tajunnut sitä, joten heitti tynnyrin liekkien joukkoon.
Bio-Klaani, Chat-kahvio tänään.
Muuan painovoiman Matoran luki syrjäisessä pöydässä lehteä erään toisen salaman Matoranin kanssa: ”Rakennus paloi perusteellisesti saaren kaakkois-osassa.” Luki Painovoiman Matoran ääneen: ”Kuuluisiko tuolla ’kaakkois-osassa’ olla viivaa?”
Salaman Matoran katseli häntä hämmentyneenä ”Kuulostaako ’kaakkoisosassa’ sitten järkevämmältä? Kyllä siinä minun mielestä pitäisi olla viiva.”
”Ei yhteen…” Huokaisi Painovoiman Matoran ja jatkoi selittämistä: ”Se saattaisi olla ’kaakkois osassa’, mutta en ole varma. Tai ehkä olenkin.”
Ja niin he rupesivat keskustelemaan monta tuntia viivoista ja pilkkusäännöistä (alkoholi auttoi). Lopettaen keskustelun katoamiseen terassille.
Uroijegen.
Aloemin vene alkoi hajota Toan imiessä kasvillisuuden itseensä. Hän jätti kuitenkin pienet palaset yrttejä jäljelle ja istutti ne rannan lähettyvillä olevalle kukkulalle. Tiikeli oli paennut jonnekin päin valkoisesta hiekasta koostuvaa rantaa. Aloem ei uskonut, että pienelle ystävälleen tapahtuisi mitään, joten lähti jaloittelemaan pitkin hiekkaista rantaa, jota ympäröi ruskassa oleva metsikkö. Toa ei pitänyt syksystä, eikä etenkään talvesta. Kasvillisuus katoaa kaikkialta maan päältä.
Yht’äkkiä Aloem kuuli kauhua tihkuvan huudon suunnasta, jonne Tiikeli lähti. Toalle tuli toive, että olisi ottanut uutta naamiotaan valitessa Kualsin tai edes Kakaman. Paksut saappaat tuntuivat hankalilta hietikossa, mutta to juoksi. Juoksi kunnes näki jotain, jota ei olisi ehkä halunnut nähdä: Kolmibioinen, ilmeisesti vihainen, pinkki karhumainen rahi oli käynyt Tiikelin kimppuun!
”’Joumahin Illallinen’… Miten kukaan voisi antaa sellaisen nimen jättiläismäiselle pedolle?” Aloem mietti, mutta lopulta yritti pyyhkiä ajatukset mielestään. Hänen täytyisi nyt käydä taistoon!
Toa veti miekkansa esille, mutta horjahti hieman sen painosta. Hän ei pitänyt niinkään taistelemisesta, mutta näin pakon edessä oli pakko. Elementaalienergiaisku karhua läheisiin puihin, jolloin oksat alkoivat venyä kaulan ympärille kuristaen sitä voimakkaasti. Tiikelillä oli hämmästynyt ilme. Eiväthän puut yleensä olleet hänen pieniä apulaisiaan.
Joumahin Illallinen sätki hetken ennen kuin nousi takajaloilleen. Näky oli pelottava. Oksat katkesivat ja puut irtosivat juuriltaan. Karhu oli ottanut uuden kohteen saaliikseen, jolloin se nosti oikean tassunsa ja valmistautui iskemään. Aloem ehti aktivoida Hunansa,
mutta ei piiloutua. Seurauksena oli voimakas isku vasempaan kylkeen, Illallisen kynsi olisi seivästänyt Toan, ellei hän olisi kantanut kestävää haarniskaa yllään. Vartaloa myötäilevä musta villapaita repesi kuitenkin, mikä sai Aloemin hyvin vihaiseksi. Isku miekalla keskelle tassua oli oikea tapa kiittää pinkkiä Rahia. Näytti siltä, että isku ei olisi edes tuntunut. Karhu heitti Toan kauemmas rannalle. Suoraan irtoleväkasan päälle, jossa Joumah nukkui. Voimakas tömähdys paikkaan sammuneen Rahin viereen sai varmasti hänet hereille.
”NNNGGGAAAAAAAAHHH!!!” Kuului kiljaisun, haukotuksen ja epämääräisen krapula-äänen yhdistelmä Ushmahin suusta.
Meri
Selvästi violetti ankeriasmainen Rahi, Lieko oli nukkunut Uroijegenin lähistöllä. Taistelun äänet (ja etenkin Joumahin huudahdus) saivat herkän Rahin hereille. Jospa hän menisi katsomaan tilannetta.
Kala ui pois pienestä luolasta kohti Uroijegeniä, mutta pysähtyi muistaessaan samoilla vesillä tapahtuneen hyökkäyksen Tärtäläis-kauppiaan kimppuun.
”Lioku…” Kuului telepaattinen voihkaisu sekä kaikkialta että ei mistään.
Uroijegen
Pinkki Joumahin Illallinen oli saanut iskuja miekasta, ruoskasta, nyrkistä, jalasta, puunlatvasta ja ties mistä muusta, eikä vaikuttanut edes väsyvän.
”Joumah?” Kysyi hengästynyt Aloem, joka kompuroi ylös merestä – karhu heitteli häntä liiankin usein.
”Niin, Kaunis Toa HIK ?” Vastasi Rahi humaltuneena.
Toa riisui saappaansa ja tyhjensi ne vedestä. Hän ei ollut kovin imarreltu humaltuneen Ushmahin puheista. ”Miksi tuon Rahin nimi on ’Joumahin Illallinen’? Oletko joskus saanut tuollaisen tapetuksi?”
”Kyselet Paljon.” Sanoi Joumah täydellisen neutraalilla äänellä, mutta yritti taas olla kohtelias: ”Kyllähän Minä Tuon Nimesin, Mutta Edellisellä Kerralla Se Vain Käveli Tiehensä. Ei Tullut Pekonia Ei.”
Joumahin silmät sädehtivät hänen ajatellessa pekonia. Aloem taasen puki saappaat takaisin jalkaan ja aikoi aloittaa uuden hyökkäyksen. Ehkäpä tunkemalla kuusi kurkkuun.Mutta hän keskeytti lähdön huomatessaan Tiikelin… Tanssivan?
Kyllä. Tiikeli tanssi joitain epämääräisiä liikkeitä ja päätti sarjan hienoon kierrepotkuun, joka osui keskelle Illallisen kuonoa. Karhu katsoi säikähtäneenä kieroon ja huomasi kuononsa litistyneen. Tämä oli kauheaa sen mielestä. Nenä on tärkeä elin! Ja niin karhu kuoli järkytykseen. Romahdus kuului kaikkialle ympäri Uroijegeniä. Joumahin Illallinen on vihdoin kuollut!
[spoileri]Tiikeli, jos sinulla vain riittää aikaa, mikä ei kylläkään ole mahdollista, niin voisitko yrittää keksiä joitain liikkeitä tuohontanssiin? Kiitoksia kuitenkin.[/spoileri]
Uroijegeniläinen Ushma-kylä.
Kansa oli kerääntynyt torille. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki olivat aivan hiljaa, kunnes jokainen rupesi kiljumaan! Traumojen määrä oli jo hälyttävän suuri.
Takaisin rannalle
”Jee!” Huusi Joumah ja tunki Aloemilta lainaamansa miekan viimein kuolleen Joumahin Illallisen hampaiden väliin. Hän kömpi sisään suuhun ja alkoi repiä lihan palasia ”Voisin Syödä Tämän Kaiken Aivan Yksin!”
”Mutta Et Syö!” Huudahti Tiikeli ja hyppäsi Joumahin seuraksi.
Aloem katsoi järkyttyneenä kohtaa, jossa aivot kaivettiin kuonon sijaan silmä-aukosta, josta oli työnnetty silmä syrjään. ”Kaksi pientä sadistia. Pitäkööt vain hauskaa.” Hän mutisi ja lähti kävelemään rantaviivaa poispäin. Mutta jokin oli vialla. Hän tunsi itsensä seuratuksi, joten alkoi vilkuilla ympäriinsä. Vedessä loiskahti. Aloem oli nähnyt punertavan Rahin, joka tuijotti häntä vedestä. Mutta nyt se oli poissa. Vain hän, ranta ja kaksi ystävystä, jotka yrittivät saada sydämen korvasta ulos. Siinä oli kohta, jossa Toan täytyi estää oksentaminen.
Aikainen yö, Uroijegen
Aloem seisoi suuren padan ääressä ja keitti ruohoa Umbran reseptillä. Tiikeli katseli kuplivaa vettä ja päätti heittää mursujen sijaan palasia Joumahin Illallisen lihaa. Ehkäpä se maistuisi edes mursun tapaiselta.
Joumah oli kadonnut läheiseen pyhään temppeliin, jossa kuuluisi olla pyhempi, universumin eeppisin sauna ja kaikista pyhin, vihtomisen naamio, jota ei tuntunut koskaan löytyvät. Kunnon löylyt tekivät terää viileinä syys-iltoina, joina viettäisi mieluummin aikaa lämmitellessä kuin muuten vain juoksennellessa.
Useat Fikout juoksentelivat varjoissa saaden pelottavia varjoja näkyviin. Tälläisiä iltoja pitäisi olla syksyllä enemmänkin. Koska täydellisyys.
”Aloem…” Aloitti Tiikeli keskustelemaan Toan ojentaessa hänelle lautasellisen keittoa, joka näytti todella epäilyttävältä: ”Haluaisitko Tulla Saunomaan Kanssamme? Löylyt Tulisivat Olemaan Hienot.” Kasvillisuuden Toa katsoi epäillen raidallista ystäväänsä, joka näytti pitävän keitosta. Hän ei tiennyt, miksi jättäisi tulematta, joten vastasi: ”Voih… Kyllähän minä voisin tulla-” ”Hienoa!” Huudahti Tiikeli niin, että keittolautanen lensi 9001 astetta ympäri ilmassa ja räjähti näyttävällä leimahduksella. ”Joukka?” ”Tiikeli?” Kuului vastaus nokiselta Ushmalta, joka oli juuri saapunut sytytyspuuhista. ”Lisää Tehoa Kiukaaseen!” ”Heti Paikalla!” Huusi Joumah hilpeästi ja sukelsi takaisin temppeliin.
Tiikeli katseli odottavasti Temppelin savupiippuna toimivaa koristeellista pylvästä, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Hän oli varma, että kohta tapahtuisi jotain. Ja niin tapahtuikin: Valtava musta savupilvi jyrähti esille, jolloin Tiikeli pongahti ilmaan ja juoksi kohti tuntematonta, huutaen samalla ”Olutta Ja Makkaraargh!”
Aloem jäi yksin nuotiolle ja mietti hetken. Hän oli lupautunut saunomaan, joten hän myös menisi. Ja niin Naispuolinen Kasvillisuuden Toa alkoi tepastella kohti Temppeliä.
Ranta
Tiikeli oli kompuroinut ranataviivalle ja alkoi etsimään jotain. Tämä jokin oli pieni metallinynnyri, joka oli upotettuna meren alle. Sen nostaminen tuotti aina hankaluuksia, mutta kylmä olut oli sen arvoista.
Kissamainen rahi kastoi jalkansa hyiseen veteen ja tutkaili tynnyriä. Se oli tavallinen tynnyri, joka oli tällä kertaa harvinaisen jumissa. Tiikeli joutui kastamaan päänsä veteen, koska tynnyri valui jatkuvasti syvemmälle. Jos hän voisi vain jaksaa…
Mutta silloin jokin auttoi Häntä. pitkä ankeriasmainen Rahi työnsi tynnyrin päällään rannalle. Tiikeli ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi sanomaan”Kii-tos.”
Silmän räpäyksessä oli kala uinut pakoon. Mutta Tiikeli mietti uutta tuttavuuttansa enemmän olutta! ”Jippii!” kuului hihkaisu hämärällä rannalla.
Temppeli
Aloem tutkaili kivisiä seiniä. Hän ei tajunnut kaiverruksista puoliakaan, eikä välttämättä edes halunnut. Pian käytävä päättyi ja vastaan tuli ovi. Suuri kivinen ovi, joka oli avattu. Oven takana oli soihduin koristeltu pyöreä huone, joka oli täynnänsä hyllyn tapaisia juttuja. Keskellä huonetta oli pylväs, jonka kaiverruksista sai Toakin selvää: ”Ethän sauno vaatteet päällä, kiitos.”
Aloem mulkaisi kaiverruksia, mutta totteli. Hän istahti penkin tapaiselle ja riisui Saappaansa, jotka olivat täynnä hiekkaa. Paksu haarniska olikin hieman hankalampi, koska se painoi, mutta kyllä senkin sai yrittämällä. Painava haarniskan yläosa romahti maahan kovalla äänellä, joka sai Saunovan Joumahinkin hätkähtämään. ”Aloem, Kaikki Kunnossa?” ”Kyllä… Kaikki on kunnossa.” Vastasi Toa kysymykseen. Ja riisui panssarinsa alaosan, joka oli hiertänyt ilkeästi.
Silloin Tiikeli ryntäsi sisälle ja riemuitsi oluen tähden. ”Muistin Juuri, Että Söimme Kaikki Makkarat Viime Kerralla, Joten Emme Tule Saamaan Niitä!” Tiikeli huudahti ja heiti tynnyrin sauna-huoneeseen. Ennen huoneeseen astumista hän katsahti ympärilleen ja huomasi Aloemin nurkassa. ”Riisu Toki Loputkin Vaatteet Päältäsi Ja Tule Saunomaan Kanssamme.” Tiikeli hihkaisi, mutta tuli sen jälkeen hieman totisemmaksi ja kysyi: ”Vai Tarvitsetko Apua?” ”Ehh.. Ehkä en kuitenkaan…” vastasi Toa hieman ujosti. Ja näytti kädellä merkkiä, joka voisi tarkoittaa: meneppä jo siitä. Tiikeli katsoi kummaksuen, mutta päätti jättää Toan rauhaan ja kiirehtiä Saunomaan. Aloem mietti hetken, ja riisui villapaitansa sekä housunsa.
Saunahuoneessa oli hankala nähdä mitään, koska suuri ellipsi huone oli täynnä höyryä. Tiikeli ja Joumah istuivat kivisillä lauteilla, joille oli keksittävä parempi nimi, koska lauteet vittasivat selvästi lautoihin. Huoneen keskellä oleva kivikasa hehkuin erittäin kuumana, odottaen löylyvettä päällensä.
Ovi avautui pukuhuoneista, jolloin valoa vasten näkyi hahmo, kuin varjo. Joumah ja Tiikeli katsoivat kunnioittaen tulijaa, joka katosi höyrypilveen heti oven suljettua. Joumah yritti saada puheenaiheen aikaseksi: ”Tiikeli?” ”Niin?” ”Luokitellaanko Kanohi Vaatteeksi?” ”En Ole Varma. Aloem Ei Ole Ainakaan Riisunut Omaansa, Joten Ehkä Ei.” ”Mutta Mitäpä Me Tälläistä Pohdimme. Olutta?” ”Kyllä!” ”Aloem, Istu Toki Viereemme.” ”Istuisinko?” Kuului vastaus kolmannella äänellä, joka ei ollut Tiikeli, eikä Joumah, joten sen täytyi olla Aloem. ”Istu vain” Sanoi Tiikeliltä kuulostava ääni.
Toa alkoi kävellä kohti ääniä. Hän ei nähnyt sankassa sumussa yksinkertaisesti sanottuna mitään. Viimeistään siinä kohtaa, kun jalka osui johonkin, saattoi olla varma, että löysi istumapaikan. Ja koska oluen litkiminen kuului läheltä, olivat myös kaksi ystävystä siellä. ”Aloem, Tiesitkö, Että Rintasi Näyttävät Pienemmiltä Kuin Olisin Luullut?” Selitti Joumah humalapäissään. Aloem oli suorastaan järkyttynyt Joumahin hävyttömyydestä, joten löi häntä takaraivoon, ja näin Ushma putosi lauteet alas ja romahti lattialle. ”Heh.” Naurahti Tiikeli ja mietti heken, kunnes sanoi nostaen samalla kauhallisen vettä ilmaan. ”Joumah, Mielestäni Löylyt Eivät Ole Vielä Tarpeeksi Voimakkaat.” ”Totta Puhut, Vanha Veikkoseni.” Vastasi Ushmamainen ääni lattialta. joumah yritti vielä nousta takaisin lauteille, ja valmistautui itsekin löylyjen heittämiseen. Silloin alkoivat todella kuumat aallot laskeutua heittojen tahdissa Joukkion niskaan. ”Voisitte ehkäpä hieman vähemmän käyttää tuota vettä.” Kuului kokea ääni, joka ei ollut Aloemin. Se vaikutti tulevan samaan aikaan sekä kaikkialta että ei mistään. ”Silloin on liian koskeaa, jos pystyy kiduksilla saamaan happea saunassa.” ”Mistäs Tiedät, Että Pystyy? Sinulla Tuskin Sellaisia On.” Vastasi Joumah töykeästi saapujalle. ”Entä jos onkin? Saisin tavallisestikin 7/10 tarvitsemastani Hapesta maalla, mutta täällä aivan selvästi täydet 10/10!” ”Ai, Olet Se Meitä Stalkkeroiva Kala.” Sanoi Tiikeli: ”Tervetuloa – Tulisit Toki Seuraamme.”
”Tietä Pitkin. Olen Joumah Ja Tuolla Höyryssä Ovat Tiikeli Ja Kaunis Aloem.” ”Ja nyt sanot, että olen kaunis. Vasta hetki sittenhän haukuit rintojani.” ”Kuka Sanoi, Että Haukuin? Ehkäpä Pienehköt Rinnat Ovat Mielestäni Kauniita.” Aloem huokaisi syvään ja yritti päättää tämän puheenaiheen mutisemalla jotain epäselvää. ”Ja minä olen Lieko.”Kertoi Kala tuntemattomasta sijainnista. Hetken oli hiljaista, kunnes Tiikeli tunsi Oluttynnyrin katoavat hänen etujalkojensa otteesta. ”Saisinko?” ”Ota Vain.” Huokaisi Tiikeli vastaukseksi.
Kymmenet sammakot olivat onnistuneet tunkeutumaan saunahuoneeseen. Aloem ei olisi muuten tuntenut tilanteessa mitään pahaa, mutta osa sammakoista saattoivat olla myrkyllisiä. Hän käytti elementaalivoimiaan, jotta voisi työntää sammakkoja poispäin kivilaattojen välistä kasvavilla juurilla. Tiikeli puolestaan oli hypähtänyt lattialle ja teki palvomisliikkeitä erään suurikokoisen vihreän sammakon edessä, joka vastasi sanomalla ”Grobit!”
Lieko vaikutti ilmeisesti keskustelevan Joumahin kanssa ajatuksilla, koska molemmat vain istuivat hiljaa ja näyttivät keskittyvän, ellei muutamaa löylynheittokertaa laskettu mukaan. ”Aloem, On Vuorosi Käydä Täyttämässä Saavi.” Huudahti Joumah yllättäen. ”Joko taas? Eikö Liekokin voisi välillä?” Huokaisi Toa. ”Hei! Minä täytin silloin kun sinä olit leikkimässä sammakoiden kanssa.” Vastasi Kala erikoisella, telepaattisella äänellään. Toa säikähti muistaessaan sammakot, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan niiden häipyneen. Samoin oli Tiikeli. Aloem kävi noutamassa Saavin ja aloitti matkansa huoneen toiseen päähän. Se oli helppoa, koska vesihöyry oli hälventynyt ja huoneessa pystyi näkemään pidemmällekin kuin nenäänsä asti. Jos omisti nenän.
Ellipsin muotoisen huoneen perällä olisi pitänyt olla kaunis suihkulähde, jota koristi suuri patsas, joka esitti lohikäärmeen tapaista olentoa, joka söi leipää ja vihtoi itseään. Veistoksen alla oli suurehko allas, jossa veden olisi pitänyt olla, mutta miten kävikään? Se oli tyhjä!
Aloem kiljaisi, koska oli jotenkin onnistunut yhdistämään Tiikelin katoamisen vedenkierron ehtymiseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi halusi juosta tarkastamaan Raidallisen Ystävänsä voinnin, mutta silti hän teki niin. Aloem juoksi ulos saunahuoneesta, jossa Lieko puheli oluttynnyri saksikässään Joumahin kanssa. He eivät humaltuneina huomanneet Toan pakenemista, vaaan keskustelivat: ”Tiedän, että ’Isä 42’, joka kerran loi lajimme, antoi meille mahdollisuuden pukea Kanoheja käyttöön, mutta en tiedä, miten sellaisen saisi mahtumaan päähäni.” ”Vai Niin, Vai Niin. Minäpä En Olekaan.” ”Mikä et ole?” ”Epämuodostunut Peukalo.” ”Et kai väitä, että minä olisin?” ”En? Vai Väitinkö? En Tiedä… Ehkäpä Vielä Yksi Kulaus Olutta Parantaisi Muistia.”
Soihduilla valaistun pukuhuoneen läpi, kohti hämärää käytävää, joka johti maan pinnalle, juoksi Toa, mutta pysähtyi ulko-ovelle. Hän oli melkein unohtanut, että oli täysin alaston. Nopeasti käytti Toa läheiseen puuhun elementaalivoimiaan ja suurensi erään sen lehdistä satakertaisen kokoiseksi. Tämän hän sitten repäisi irti ja puki viitaksi päälleen.
Lähistöltä kuului ääniä – kuin joku kituisi. Kasvillisuuden Toa toivoi, että se ei olisi Tiikeli, vaikka tiesikin asian olevan niin. Tiikeli kouristeli temppelin suihkulähteeseen johtavalla purolla Violetti Yksisilmäinen Sammakko päällään. Sammakon jalkojen kohdalla oli Kissamaisen Rahin nahka saastuneen väristä ja hilseili järjetöntä vauhtia. Aloem järkyttyi näkemästään. Hän ei tiennyt, miten saada Sammakko pois Tiikelin päältä, ellei hän ottaisi maasta bion pituisen kepin ja huitaisisi sillä sammakkoa. Hei, hänellähän oli jo suunnitelma. Ja Niin Toa nosti maasta Bion pituisen kepin ja huitaisi tarkasti kyklooppisammakkoa, joka lensi pitkässä kaaressa metsään.
Tiikelin kouristelu ei ollut päättynyt. Rahi oli kuitenkin siirretty sivummalle puron tukkeena olemisesta ja lojui Aloemin sylissä kuin ruumis. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, koska Tiikeli hengitti vielä ja jopa vihelteli. Vihellys kuulosti kuitenkin epämääräiseltä, eikä Toa pystynyt tunnistamaan säveltä. Tiikeli avasi silmänsä ja katsoi surullisella katseella Toaa, joka vastasi katseeseen surullisemmin. Surullisin oli kuitenkin Violetti Kyklooppisammakko, joka ei taaskaan onnistunut saamaan ruokaa. Ehkäpä Ushma-kylässä voisi löytyä muutama uhri… Nais-Toa pohti miten voisi saada Kissamaisen ystävänsä taas kuntoon. Ympäröivässä metsässä saattoi olla ratkaisu, joka täytyisi vain löytää, mutta siihen ei olisi aikaa. Aloem hieroi vain kolmisormisella ja yksipeukaloisella kädellään Tiikeliä, joka oli kuolemaisillaan. Vaikka pulmista viimeisenä oli se, että hän oli lähes alasti, oli hänen kylmä ja vasenta jalkaa kramppasi. Ehkäpä pieni jaloittelu auttaisi, mutta minne hän veisi Tiikelin? Lieko ja Joumah varmaankin pystyisivät pitäämään hänestä huolen. Ja niin hän laski Rahin sylistään pehmeälle sammalmättäälle, joka kasvatti itselleen jalat elementaalienergian ansiosta ja lähti kuljettamaan Tiikeliä kohti Pyhää Saunaa.
Temppeli
Lieko oli puheenaiheiden loppuessa keksinyt mennä uimaan suihkulähteeseen, johon oli taas alkanut virrata lisää vettä. Phjalta hän oli löytänyt jotain jännittävää. Legendaarinen Vihtomisen Naamio! Ikäväksi se ei mahtunut Liekolle, eikä Joumah tiennyt, miten pystyisi pukemaan moisen päähineen. Tämä tarkoitti siis sitä, että naamio oli jäänyt kokeilematta. Koska naamiosta ei ollut hyötyä, päättivät humaltuneet käyttää sitä oluenjuontikisassa astiana.
Yht’äkkiä Saunan ovi paiskautui auki. Aloem oli palannut kävelevän sammalmättään ja Tiikelin kanssa. ”Mmmitä On Tapahtunut?” Huudahti Joumah ja juoksi koomassa olevan ystävänsä luokse. Lieko katseli säikähtäneenä ja yritti keksiä mikä Tiikeliä vaivaa. Aloem yritti rauhoitella tilannetta ja sanoi niin tyynesti kuin pystyi: ”Tiikeli on nyt erittäin vakavasti sairas-” Ei Saa Haukkua Tiikeliä Sairaaksi! Hän On Aivan Tervejärkinen Mies.” Keskeytti Joumah hädissään. ”Tarkoitin, että hän on ruumiillisesti sairas, joten jatkaisimmeko?” ”No… Jatkakaamme Sitten.” ”Eli Tiikeli on saanut myrkytyksen Violetilta Kyklooppisammakolta.” Jatkoi Aloem, joka sai kertomallaan Liekon vavahtamaan. ”Violetilta Kyklooppisammakolta? Olethan aivan varma, että sillä ei ollut kahta silmää?” Hän huudahti niin hyvin kuin Telepatialla pystyi. ”Yksi sillä oli keskellä päätä” ”No… Sitten me kaikki olemme tuomittuja, jos tuo erittäin herkästi tarttuva myrkky pääsee valloilleen-” Selitti Lieko, kunnes huusi mieliä raastavalla kiljaisulla ”JOUMAH, MITÄ SINÄ TEET!?” Joumah säikähti pahasti hänen ollessaan tökkimässä Tiikelin myrkytyksen oireita. Hänen kätensä perääntyi erittäin nopeasti. Liiankin nopeasti, koska muutama pisara käteen tarttunutta myrkkyä lensivät komeassa kaaressa huoneen poikki. Suoraan kiukaaseen. ”Eh…” sanoi Joumah peloissaan. ”Ja kuten sanoin, olemme kaikki tuomittuja.”
Aloem katsoi tilannetta. He olivat kaikki kuolemassa hidasta kuolemaa. Ensin Tiikeli, sitten Joumah tai hän itse ja lopuksi Lieko. Miten ikinä voisi joutua tämän tapaiseen tilanteeseen? Joumah katseli kättänsä, joka oli alkanut turvota. ”Hei, Mitäpä Jos Saunoisimme Tarpeeksi Kovaa Erikoislöylyveden Kera? Niin Ja Aloem Voisi Koettaa Vihtanaamiota.” Selitti Joumah. Yllättävän järkevästi ollakseen täysin humalpäissä. Hän etsi puheensa jälkeen Naamiota, jonka muisti olevan melko likainen. ”Kunhan Ensin Pesisit Sen.
Aloem yritti löytää Naamion vesihöyrystä. Se oli kuin Suuri Kanohi Rau. Sisältä mukavan sileä ja tasainen, mutta ulkopuolelta piikikäs kuin siilin selkäpiikitys. Mitäköhän suunnitelija ajatteli tehdessään tämän metsänvihreän Naamion piirustuksia. Joka tapauksessa Aloem otti Jalon Hunansa pois päästään ja laittoi uuden kanohin. Nyt hänellä oli Legendaarinen Vihtomisen Naamio. Kanohi Vihta (Ja näin Joumahin Nimeämä naamio pääsi tietoisuuteen kaikkien saunaharrastajien keskuudessa). Toan mielestä naamio oli liian raskas ja sen läpi oli vaikea nähdä, mutta ne olivat vain sivuseikkoja. Nyt olisi käytännön kokeen aika.
Yht’äkkiä kaikki tunsivat sekunnin välein voimakkaan läimäyksen aivan joka puolella ruumistaan. Isku ei sattunut eikä kutittanut. Se vain oli hienon tuntuista. Ihot eivät enää hilseilleet Aloemilla tai Liekolla. Joumahin käsi näytti olevan parantumaanpäin, mutta ei. Tiikeli voi surkeasti. Hänen tilansa pahentuminen oli toki päättynyt, mutta parantuminen ei näkynyt missään.
Aloem siirtyi Liekon luokse, joka heitti täyden saavillisen vettä kivien päälle. Vesihöyry nousi sietämättömiin lukemiin, kaikkien muiden kuin Kalan mielestä, joka veti syvään henkeä ja antoi hapen erottua mukavan hitaasti vedystä. Rahi tiesi, mitä Aloem halusi, joten lähetti välittömästi kuvan kasvista Toan mieleen. Se oli lyhytvartinen, punainen yrtti, jonka päässä kasvoi siimamaisia ulokkeita. ”Tuo tämän kasvin vartta.
Aloem sai sai mojovan flashbackin. Ennen hyttiinsä lukittautumista hän oli suorittanut pienen tehtävän, joka oli luokiteltu harmittomaksi…
Die Tärtä
”Tehtävänne tulee olemaan yksinkertainen.” Selitti Onu-Turaga, Neiti, Kapteeni Anonymmeli tehtävää kahdelle Toalle, hän piti pienen tauon kaivaessaan esille valokuvaa: ”Käytte vain noutamassa tuolta saarelta tämän hyönteislajin.” Kuvassa oli suunnilleen Matoranin pään kokoinen puna-ruskea nelisiipinen hirvitys, jonka päästä törrötti pitkä kärsä.” ”No, mutta sehän näyttää aivan sinulta, Grijboot.” Sanoi Onu-Toa Wlirreh, joka rupesi kikattamaan. ”Enpä tiedä. Mielestäni sen pää vastaa omaasi.” Ivasi puolestaan Grijboot viittansa suojasta. Wlirreh loukkaantui ja mottasi Ruskeaa Toaa takaraivoon. Hän irvisti iskun saaneelle Toalle ja pyyhkäisi kädellään Hyvin hoidettua mustaa Suurta Shelekiään.
Toat nousivat tuoleiltaan ja olivat lähtemässä Kapteenin hytistä, mutta Anonymmeli sanoi vielä: ”Wlirreh, jää tänne vielä hetkeksi.” Grijboot joutui kävelemään yksin ulos keskelle Matoran-joukkiota, joka yritti saada laivan pysähtymään ilman kapteenin käskyä. Grijbootilla ja Wlirrehillä ei ollut oikein hyvä yhteisymmärrystä asioista, joten Kiven Toa ajatteli, että olisi parempi, jos joku muu menisi hänen puolestaan. Mutta kuka?
”Hei! Älkää tönikö jatkuvasti!” Kuului valitus korkealla äänellä. ”Emme me voi olla tönimättä niin kauan kuin olet näkymätön.” Vastasi eräs urhea Matoran näkymättömälle valittajalle: ”Lopeta näkymättömänä oleminen, niin voisimme lopettaa törmäilemisen. ”Lopettaisin jos tämä Naamio ei olisi jumissa. Ja myönnä, että tönit joissain paikoissa tahallasi.”
Grijboot Tunnisti tilaisuuden. Hän yritti etsiä näkymättömän Toan jostain lähistöltä katsoen varjoja. ”Aloem, haluaisitko, että korjaan naamiosi?” Kysyi Kiven Toa näkymättömältä kohteelta. ”Voi kyllä!” Kuului vastaus, jota seurasi hiljaisuus ja kysymys: ”Mutta mitä vastaan, ja onko sinulla naamiota vaihtoon?” ”En ajatellut mitään suurta. Kunhan vain menisit puolestani käymään Wlirrehin kanssa eräässä tehtävässä.” Aloem ilmeisesti riemuitsi, mutta koska hän oli näkymätön, ei sitä pystynyt todistamaan. ”Asia lienee sovittu?” Kysäisi Grijboot pää kallellaan. ”Voi kyllä!” ”No… Jos nyt antaisit naamion minulle niin voisin lähteä korjaamaan sitä.” ”Tässä.” Sanoi Aloem ja irrotti Jalon Hunansa. Kiven Toa otti Naamion vastaan ja lähti kävelemään poispäin. Mutta yht’äkkiä ja todella nopeasti kietoutui hänen ympärillensä ruoskan tapainen kasvi, joka vetäisi hänet takaisin Kasvillisuuden Toan lähelle. Aloem laski molemmat kätensä Grijbootin hartioille ja sanoi korvan vieressä: ”Mutta ensin näytät Naamiovalikoiman.” Aloem katsoi Grijbootia sinisillä silmillään pelottavasti. Kiven Toalla ei ollut vaihtoehtoja.
Grijbootin hytti
”Mitä luulisit, Miksi Anonymmeli ja Wlirreh jäävät aina keskustelemaan kahdestaan?” Kysyi Grijboot ohimennen Aloemilta. ”Wlirreh ja Anonymmelihän asuivat ennen Tärtäläisten perustamista samalla saarella ja taisivat olla hyviäkin ystäviä.” Vastasi Aloem ja mietti hetken: ”Sillä saarella asustaneet Onu-Matoranithan olivat kaikki naisia, tai ainakin olen kuullut niin.” ”Perin poikkeuksellista…Hei, etkös sinä asunut naapurisaarella, joka-” ”Oli ensimmäisen Tärtäläisten ryöstöretken kohteena.” Keskeytti Aloem: ”Kyllä.”
Grijboot päätti keskustelun ja väänsi vivusta, joka avasi valeseinän. Sen takaa paljastui kaunis kokoelma hyvässä kunnossa olevia Kanoheja, joita voisi ihailla maailman tappiin saakka. ”Ja mikä parasta, jokainen näistä on toimiva. Eli voimattomat eivät kuulu kokoelmaan. Esitteli harmaaseen viittaan pukeutunut Kiven Toa. ”Jopa tuo?” Kysyi Kasvillisuuden Toa, joka osoitti kivestä veistettyä Jaloa Matatua. Grijboot säpsähti ja nappasi naamion pois näkyviltä nopealla liikkeellä. ”Se on… Eh… Erään ihailijani veistämä.” Toan Suuren Komaun peittämille kasvoille oli selvästi noussut puna. ”Mutta minä pidän tärkeimpänä sitä, että sen värimaailma sopisi puvustukseni tai ruumiini kanssa.” Selitti Naispuolinen Toa ihaillen vaihtoehtoja. ”Hunasi oli vaaleanvihreä. Minulla on täällä vastaavalla värillä Suuri Suletu, Jalo Jutlin sekä Suuri Mohtrek.” ”Jutlin ja Mohtrek ovat Makutain suosimia naamioita, eikö niin? Wlirrehin käytössä Shelek näyttää tyylikkäältä, mutta en itse oikein välitä niistä. Mikä muuten on Suletu?” ”Tämä.” ”Eww! En ikinä koskisi tuohon. Se näyttää kuin Karzahnin käyttämältä… No, entä Hopeinen väri?” Grijboot näytti hieman pettyneeltä, mutta jatkoi esittelyä: ”Jalo- sekä Suuri Mahiki, Suuri Volitak, Suuri Kakama sekä Jalo Elda.” ”Tästä väristähän riittää valinnanvaraa. Ja oi! Suuri Kakama! Olen aina toivonut itselleni tälläisen naamion. Vaaleanvihreänä, tietysti, mutta kukaan ei tunnu omistavan sellaista. Tämäkin… Hei, tämähän on enemmän harmaa kuin hopeinen? En tiedä haluaisinko. Onhan vaihtoehtoja vielä… Mahikista ei kumpaistakaan. Volitak näyttää kaasunaamarilta, joten ei. Eldasta ei varmaan tarvitse edes sanoa. Koska viikset.” Toa ajatteli ääneen. Mikään näistä naamioista ei ollut oikein sopiva, mutta mustien naamioiden alueella ei ollut kuin Suuri Pehkui ja Suuri Grast. Niihin ei olisi tyylitietoinen Nais-Toa koskenut.
Grijboot Katseli vierestä jännittyneenä. Miksi hänen naamionsa eivät kelvanneet? Mutta viimein tapahtui päätös. ”Hyvä on. Otan tämän harmahtavan Kakaman.” ”Hienoa.” sanoi Kiven Toa ja huokaisi syvään. ”Naamiosi tulee olemaan korjattu palatessasi tehtävältä. Nähkäämme silloin.” ”Nähkäämme. Ja kiitos lainasta.” ”Eipä mitään.” Hytin ovi sulkeutui Kasvillisuuden Toan perässä ja Viittaan pukeutunut Toa jäi yksin hämärään hyttiinsä. Hän muisteli Anonymmelin edellisiä tehtäviä, joihin oli kaivattu kahta Toaa. On ihmeellistä, miten hän oli vielä hengissä. ”Selviytymisiin.” Kuiskasi Toa itsekseen ja alkoi etsimään kynää sekä paperia.
Die Tärtä
Suurta Shelekiä kantava pitkähkö nais-Toa seisoi Die Tärtän kannella. Hän katseli kaunista kasvillisuuden peittämää saarta, josta hänen tulisi löytää hyönteinen. Miksi?
”Wirreh!” Kuului hänen takaa korkea huudahdus: ”Arvaa kuka tulee kanssasi reissulle?” Toa oli hiljaa hetken ennen kuin kääntyi ympäri: ”Aloem! Sinulla on uusi Naamio? Mistä syy moiseen?” ”Niin… Hunani oli keksinyt, että on hauskaa olla päällä ilman syytä. Grijboot lupasi korjata Naamion jos lähtisin kanssasi.” ”Arvelinkin, että jotain sellaista on tapahtunut.” sanoi Maan Toa ja hymyili vaisusti. ”No, tiedätkö mikä on matkan tarkoitus?” Kasvillisuuden Toa muisteli kaikkea Grijbootin kertomaa, mutta hänelle ei oltu edes vihjattu matkan tarkoituksesta. ”En?” Wirreh huokaisi syvään ja sanoi: ”Aloem, uusi Kanohisi muuten korostaa kauniisti silmiäsi.” ”Voi kiitos.” ”Eli tehtävämme on kerätä Grijbootilta näyttävä hyönteinen tuolta saarelta edessämme.” ”Siinä kaikki?” ”Siinä kaikki.”
Tavallista pidempi Le-Matoran, Perämies Un-Tak käveli kaksikkoa kohti. Hän pysähtyi pienen matkan päähän heistä näyttäen pituudestaan huolimatta kääpiöltä. Ryhdikkään asennon saatuaan hän ilmoitti: ”Kapteeni pyysi kertomaan, että veneenne on lähtövalmiudessa.” Wirreh katseli hölmistyneenä tulokasta. ”Ottaisit ihmeessä rennommin. Olet perämies, joten voit vapaasti kulkea miten huvittaa.” Neuvoi Aloem huvittuneena pientä saapujaa. Un-Tak hämmästyi kehotusta: ”Todellako?” Maan Toa nyökkäsi: ”Kyllä. Edellinenkin Perämies teki niin.” Silloin Ilman Matoran säikähti. Kauhukuvat edellisen Perämiehen kahtia halkaistusta ruumiista kummittelivat helposti mielessä. Ja niinpä alkoi Uusi Perämies hiipiä pois.
Toat lähtivät kävelemään kohti Pientä Venettä, jonka varusteina olivat halpa moottori sekä pari meloja, jotka näyttivät kirveellä veistetyiltä. Nelisen Matorania yrittivät vielä puhdistaa Veneen pohjaa liasta. Eräs kirveen kanssa heiluva Kasvillisuuden Matoran huomasi Aloemin lähestyvän, jolloin hän hyppäsi ulos Veneestä ja juoksi Toia kohti. ”Siskosiskokatso!” Hän huudahti innoisaan Toalle ja heilutteli kirveellään Venettä kohti: ”Veistin melat aivan itse.” Aloem huokaisi ja katsoi pientä innostunutta miespuolista Matorania. ”Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että en ole siskosi?” Matoran hämmästyi vastausta jäätyen paikalleen. Hetken hiljaisuuden hän kuiskasi ohitsensa kävelleelle Toalle: ”Etkö?” Tämä tuli Matoranille suurena iskuna, joten hän päätti kadota juomaan itsensä uneen rommilla.
Toat nousivat astetta liian pieneen Veneeseen ja näyttivät merkkiä. Matoranit juoksentelivat ympäriinsä ja vääntelivät kampia, jotta Vene voisi laskeutua kevyesti alas.
Wlirreh nousi seisomaan Veneessä ja tutkaili saarta. Missään ei näkynyt rantaa, johon voisi rantautua. Maan Toa nosti vetäisi terävän miekkansa esille ja kääntyi Kasvillisuuden Toaa päin. ”Aloem, voisitko kaataa tuon puun?” Hän kysi hieman oissaolevalla äänellä. Aloem ei taunnut, mitä Wlirreh aikoi tehdä, mutta ei aikonut kysyäkään. Kasvillisuuden Toa keskitti elementaalivoimaansa rantakalliolla kasvavaan puuhun, saaden sen latvan romahtamaan veteen. Maan Toa puolestaan käytti elementaalivoimaansa saaden puun ympärille tulemaan laajan maakerroksen. Näin olivat Toat luoneet sillan tapaisen, jolla pystyi kävelemmän hieman alle kahden Bion korkuisen rantakallion päälle.
Veneen moottori sammui keulan kolahtaessa vasta kyhättyyn rantautumispaikkaan. Toat keräsivät tarvitsemansa tavarat ja alkoivat nousemaan pois Veneestä, kohti metsää, jossa hyönteisten pitäisi asua.
Tiheä metsä, viidakko oli paikka, jossa Kasvillisuuden Matoran asuisi mielellään. Tästä syystä Aloem oli erittäin innoissaan kiivettyään rantakallion päälle, lähti hän juoksemaan kasvillisuuden sekaan. Toa nuuhkaisi raikasta metsän tuoksia, mutta sitten… ”Aloem?” Maailma värisi kuin se olisi nestettä, johon oli pudotettu jotain, joka olisi saanut sen väreilemään. Aallot pyyhkäisivät puiden läpi ja muuttivat ne hetkellisesti epämuodostuneiksi. Mutta kaikki tämä oli vain hetkellistä. Itse asiassa kukaan tai mikään ei ollut edes huomannut tapahtumaa.
Wlirreh käveli hitaasti kauemmas kirmanneen Aloemin jäljillä. Hänellä oli sentään rinkka selässään, joka sisälsi tarvittavat työvälineet. Maan Toa ei oikein pitänyt ympäröivästä viidakosta. Jokin sen perukoilla tuntui ahdistavalta.
”Wlirreh!” Kuului huudahdus korkeahkolla äänellä syvältä metsästä. ”Tule katsomaan, löysin jotain ainutlaatuista!” Ääni oli Aloemin. Siitä ei olisi voinut erehtyä. Maan Toa huokaisi ja alkoi kävelemään hieman reippaammilla askelilla kohti ääntä.
Aloem seisoi järven rannalla. Toinen auringoista oli täsmälleen sen yläpuolella ja loi pinnan kauniin kiiltäväksi. Kasvillisuuden Toa katseli kauniisti rantaa kohti kelluvaa kasvia ja oli kumartui noukkimaan sen. Kasvi tuntui olevan kiinni jossain, joten Toa kiskaisi sen irti … hatusta?
Veden alta nousi saksikäsi edellä Carapar, joka näytti vihaiselta. Perässä nousivat myös kaksi vastaavaa Caraparia, jotka pitivät käsissään raskasta kanoka-kiekkoja sarjatulella ampuvaa tykkiä. Tykki osoitti suoraan Aloemin päähän
Toa oli pulassa. Tykki oli aloittanut pyörittämään kiekkoja sisällään ja piti voimakasta ääntä. yksikin ammus pystyisi repäisemään suojaamattoman kaulan kahtia, joten Aloemin täytyi päästä eroon tilanteesta. ”Eh… Jospa pistäisin tämän kukan takaisin hattuusi?” Hän yritti sanoa rauhoittaakseen kukkahattuiset Rahit. Carapar, jonka hatusta varastettiin kasvi, mulkaisi Kasvillisuuden Toaa, mutta sanoikin ”Ei. Sinä pidät sen.”
Rahit alkoivat vajota takaisin järven syvyyksiin. ”Aloem?” Aaltoilu alkoi taas, mutta tällä kertaa aaltoilu kävi voimakkaammin. mikään ei pysynyt ymmärrettävän muotoisena. Kasvillisuuden Toa säpsähti pois ajatuksistaan. Hän oli seissyt paikallaan kohtalaisen pitkän ajan, eikä ollut reagoinut puheeseen. ”Aloem! Et saisi nukahtaa tuolla tavalla.”
Kasvi jonka Lieko näytti… Aloem oli pitänyt siitä hyvää huolta Die Tärtässä ja käyttänyt sitä… Kasvillisuuden Toan mieli oli hetken täysin tyhjä tai niin täysi, että se oli jumittunut. …veneessä, jolla Aloem oli paennut.
Toa ei sanonut mitään. Haparoivin askelin hän yritti suunnistaa aivan liian höyryisessä temppelissä ovelle päin, joka täysin avonaisena toi himmeää valoa soihduin varustetusta pukuhuoneesta.
Ankeriasmainen Kala katseli hieman hölmistyneenä höyryyn katoavaa Toaa, mutta sitten hän muisti, että tarvitsi lisää happea. Niinpä Lieko luikerteli nopeasti kohti suihkulähdettä ja vetäisi kiduksensa täyteen vettä.
Joumah oli sammunut lauteille. Hänellekin oli ilmeisesti tullut raja vastaan oluen juonnissa. No, ainakin tynnyri oli saatu tyhjäksi.
Uroijegen
Aloem astui jälleen ulos Temppelistä. Hän ei ollut riisunut syksyisestä lehdestä valmistettua viittaansa. Hän katseli jälleen ympäröivää metsää ja yritti muistella, mistä saapuikaan. Saari ei ollut mitenkään valtava. Pari temppeliä, Ushma-Kylä ja Vuata Maca näkyivät hienoina maamerkkeinä. Rantaviiva oli pohjoisella puolella saarta täynnä jylhiä kalliota, mutta eteläisellä kaunista hiekkarantaa. Toa alkoi kävelemään paljain jaloin kohti hiekkarantaa, johon oli muistaakseen rantautunut.
Sää oli mitä eriskummallisin: taivaalta satoi lumihiutaleita, minkä ei pitäisi olla mahdollista siihen aikaan vuodesta. Ei ainakaan pysyvän lumen kohdalla, mitä tuskin tuli. Ensilumen olisi pitänyt olla iloinen asia, eikä tarkoitettu vietettäväksi kuolemaisillaan olevien kanssa.
Aloem lähes alastomana hyppelehti sammaloituneilla kivillä ja toivoi, että olisi ottanut saappaat. Ilma ei ollut kylmä enemmänkin viileä, mutta raikas. Aamuaurinkokin saattaisi tulla piakkoin esille ja… ”Hyvä tavaton. Olenko valvonut jo näin kauan?” Nukkumiselle ei olisi kuitenkaan aikaa. Tiikeli saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä ja ainoa pelastuskeino olisi – jos Liekoon on uskomista – yrtti, jonka Aloem sai eräältä Tammea pelaavalta Kukkahattutäti-caraparilta ötökkäjahdissa ollessaan.
Ranta näkyi jo metsän takaa. Vielä muutama loikka ja pääsisi mukavan pehmeälle hietikolle, jossa saattaisi olla ainoastaan muutama jalkaa viiltävä lasinsirpale. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pikkuruinen Joumahin illallinen hyppäsi pusikon takaa suoraan Kasvillisuuden Toan eten, joka säikähti pahanpäiväisesti ja kompastui kivikkoon. Tässä vaiheessa alastomuus ei ollut hieno asia, koska terävät kivet iskivät viiltoja Toan paljaaseen ihoon, saaden useampaan kohtaan verenvuotoa ja ilkeitä naarmuja.
Joumahin Illallinen, tai pikemminkin ltapala lähestyi puolustuskyvytöntä maassa makaavaa Aloemia, joka ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. Jos hän ei nousisi pian kuraisesta maasta, ehtisi karhu syömään hänet. Jos taas hän yrittäisi nousta… Se ei ollut mahdollista. Haavat kirvelivät nuorta Toaa, joka halusi hakea yrtin, jolla voisi pelastaa henkiä. Legendaarinen vihtomisen naamio ei paljoa auttanut. Se heikensi näköä ja tuntui raskaalta. Jos se romahtaisi käden päälle, olisi silloi käsiparka mennyttä. Mutta tuskin Joumahin Iltapalaa voisi satuttaa sillä, koska piikit kimpoaisivat vain takaisin. Aloemin olisi pian keksittävä jotain.
Toa yritti kääntyä selälleen, jotta voisi nähdäkin jotain ympärillään tapahtuvaa. Osa terävistä kivistä olivat uponneet niin syvälle, että jäivät kiinni ihoon. Nämä kivet tietysti satuttivat kuin suola haavassa, mutta irroittaminen voisi olla tyhmä temppu, koska verenvuoto olisi liiankin voimakas.
Vaaleanpunainen Karhu alkoi kierrellä avuttoman Toan ympärillä. Aloem katsoi tarkkaan otuksen liikkeitä ja odotti tilaisuutta tehdä jotain. Iltapala katsoi, mistä voisi puraista palan pois. Ehkäpä jalan? Ja niin Karhu lähestyi jalkaa suu ammollaan. Aloemin ei tehnyt mieli joutua ruoan ruoaksi, joten käytti elementaalivoimiaan ja sitoi lähistöllä kasvavien puiden juurilla Iltapalan jalat. Toa katsoi, kuinka Otus yritti rimpuilla, mutta ei pystynyt tekemään sitä kauaa, koska Toan jalka nousi verisenä maasta, ja potkaisi voimakkaasti alaleukaan. Jossain naksahti ja liilaa verta pursusi suusta kuin toimivasta suihkulähteestä. Karhun leuka tuntui irronneen, koska se roikkui luonnottomasti verisessä lätäkössä uivassa Joumahin Iltapalan ruumiissa.
Aloem huokaisi helpotuksesta. Hän oli hengissä – ainakin toistaiseksi. Terävä kivikko oli kuitenkin ongelma. Siitä nouseminen tulisi kivuliaaksi. Toa nosti päätänsä. Hänen ”viittansa” oli riekaleina, joten sen voisi irroittaa. Kukaan ei varmastikaan tulisi kolmelta, vai viideltä, vai mitä kello ikinä olikaan:lta tirkistelemään tuntemattomien saarien rantoja. Solmun avattuaan huomasi Aloem viimein ruhjeidensa määrän. Se oli pahempi kuin kuvitella: vartalo oli täynnä verisiä haavoja, jotka varmasti tulisivat tulehtumaan. Mutta lumisateessa köllöttäminenkään ei auttanut asiaa. Päin vastoin. Kasvillisuuden Toan olisi noustava.
Kädet tuntuivat raskaammilta kuin tavallista. Oikean käden nostaminen tuntui kuin kymmenen nuolta oltaisiin tökätty siihen. Vasen käsi taasen oli helpompi, koska se ei ollut saanut yhtä mittavia vaurioita. Kolhiintunut Vihtomisen Legendaarinen Kanohi oli suojannut Toan päätä iskuilta, mutta ei muuta ruumista. Vatsasta kirjaimellisesti valui verta ja selkäkin oli naarmuuntunut kipeäksi niinkin lyhyessä ajassa. Nouseminen teki tuskaa, koska eräs terävä kivi oli iskeytynyt syvälle vatsaan, mutta kipu oli kestettävä kuin Toa. Haparoivin liikkein, pystyi Aloem nousemaan istuma-asennosta. Jokainen astuttu aksel viilsi. voimakkaasti ja rannan hiekka tulisi varmasti auttamaan(ironisesti, jos et tajunnut)
S/S Rautasiipi
S/S Rautasiipi
…
… …
… … … …
… … … … … … … Yawn?
Positronie, kirkas kala availi silmiään. Hänen viimeiset muistonsa ennen nukahtamista olivat hämärät. Ankeriasmainen kala oli muuttanut akvaarionsa sähköiseksi ja törmäillyt torakkajoukossa sattumanvaraisiin henkilöihin. Mahtoikohan yksikään olla kuollut? N’jaa. Ei sillä niin väliä.
Positronie tunsi nesteen ympärillään tunkkaiseksi. Jospa hän voisi antaa akvaariolleen käskyn nesteen puhdistamiseen. … Mitään ei tapahtunut. Vasta tässä vaiheessa kala ymmärsi, että ei ollutkaan kotoisassa akvaariossaan vaan… Kultakalamaljassa!? Pahempaakin voisi tapahtua. Kultakalamalja oli nimittäin vankilasellissä, joka oli syvällä Allianssin omistamassa laivassa. Ehkäpä hän voisi lähteä tutkimusmatkalle…
Nazorakit eivät olleet huomioineet sitä, että kylmän, harmaan, likaisen ja ankean sellin kalterit olivat niin leveät, että ohut Tronie mahtui luikertelemaan niiden välistä. Mutta miten hän saisi happea? No… Koska kala ei ollut enää elementaalivoimia syövässä akvaariossa, pystyi hän käyttämään niitä. Ja niin Positronie poistui akvaariostaan ottaen mukaansa kaksi litraa vettä, jota vetää kiduksiin.
Ensimmäisenä selvitän, missä omaisuutemme ovat. Ajatteli hohtava kala itsekseen ja lähti harhailemaan pitkin sellirivistöä, jonka vangeissa ei näkynyt tuttuja. ”Sinä!” Huudahti eräs pölynharmaa vangittu skakdi. ”Olet iloinen kala, joka ui fysiikan lakeja rikkovassa vesikuplassa… Häivy! Pilasit yöuneni!” Tähän Tronie kumarsi vastaukseksi niin kohteliaasti kuin pystyi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voisi vapauttaa ketään. …vielä…
Sellikäytävä ei ollut pitkä, mutta silti sinne oli pistetty yksi torakka vartioimaan. Hän oli umpiunessa, mikä ei ollut sallittua, mutta aamuyöllä ei ole hauska olla valveilla. Positronie huomasi hänet, jolloin hän toteutti nopeasti improvisoimansa idean. Telepaattinen viesti Nazon uneen voisi riittää. Herra torakka, olen kuningattarenne ja haluan tietää, missä on turkoosi akvaario? Torakka ei vastannut. Ilmeisesti hänen mieleen oli tullut jotain hyvin typerää, koska hänelle oli noussut torakkamainen hymy. Tronie ihmetteli elettä ja tunsi itsensä epäkunnioitetuksi, joten teki jotain niin mieltä raastavaa, että olio heräsi.
Nazorak huojui käsiään heilutellen ja vilkuillen ympärilleen, mutta huomatessaan hohtavan kalan vesikuplassaan, vetäisi hän kiväärinsä esille. Positronie katsoi ”ah niin valpasta” Torakkaa, joka osoitti häntä kiväärillä. Kalan ilme oli harvinaisesti vähemmän hymyilevä, jopa pokerinaama. Hän vain tuiotti Nazorakin asetta ja vetäisi kiduksiinsa kaiken hänen ympäröivänsä veden, antaen vedyn nousta ilmaan. Ammu vain, jos sinussa on miestä siihen. Kuului telepaattinen viesti Torakan mielessä äänellä, joka kuulosti tulevan samaan aikaan sekä ei mistään että kaikkialta.
Torakka vetäisi liipaisimesta.
[spoileri][ironia]Musiikki sopii täydellisesti?[/ironia] Ainakin yritin saada sen sopimaan. No, olisit lukenut alun hitaammin läpi. Niin hitaasti, että musiikki olisi sopinut. Eli kaikki on lukijan vikataas[/spoileri]
Uroijegenin ranta
Hiekka pisteli Kasvillisuuden Nais-Toan verisiä jalkoja. Joka ikinen uusi hiekanjyvä haavassa toi Toan lähemmäs halvaantumista. Raskas Legendaarinen Vihtomisen Kanohi Päässään yritti Toa kävellä kohti paikkaa, johon rantautui. Se ei voinut olla kaukana, koska märässä hietikossa, johon lumihiutaleet sulivat silmän räpäyksessä, näkyi saappaanjälkiä Aloemin omista saappaista.
Toa oli erittäin väsynyt. Hänen olisi päästävä vielä takaisin Saunalle, johon Noutaja saattaisi ehtiä ennen häntä itseään. ”… Mitä Tiikeli edes merkitee minulle? Hän on vain yksi seonnut Rahi, johon tutustuin alle vuorokausi sitten.”
Kipu ja kylmyys söivät Toaa säälimättömästi. Aloemin pääkään ei enää jaksanut kantaa raskasta Naamiota, joka johti siihen, että Toa hermostui ja repäisi piikikkään Kanohin päästään ja heitti sen mereen. Mutta osuessaan maahan, kuului jotain aivan muuta kuin hiekan painumista kasaan… Metallinen kolahdus.
Aloem kääntyi ja huomasi mustan esineen puoliksi hiekassa. Mielenkiinto nousi Kasvillisuuden Toalla, joka löntysti hitaasti kohti suolaisessa vedessä lionnutta esinettä. Hän tunnisti etäisesti nuo muodot, jotka olivat mustassa pinnassa. Toa kumartui siirtämään hiekkaa pois esineen ympäriltä. Aloem hätkähti tajutessaan mikä kyseessä oli ja kompuroi pari askelta perääntyen. Silloin suurehko aalto pyyhkäisi loputkin esineestä näkyviin. Suuri Kanohi Shelek, johon oli raaputettu nimi: Wlirreh.
Kasvillisuuden Toa romahti polvilleen rantahietikkoon ja tunsi kyyneleen tirahtavan silmästään. Kyyneleen, joka pyyhkäisi mukanaan verta ja valui alas Toan alastonta ruumista. Hän käpertyi kasaan ja alkoi itkemään voimakkaammin. Muutama lumihiutale laskeutui kylmästi Aloemin selälle. Lumisade oli voimistumassa heikoksi lumimyräkäksi saarella, josta kukaan ei tulisi koskaan löytämään yksinäistä Toaa.
[spoiler=Informeizzön…]Tämä todellakin on Tiikelin ja minun yhteisprojekti. Kaikesta hienosta saatte kiittää häntä ja minua siitä, että saatte Ignoroida kaiken typerän mielessänne. Korjaileminen ei ole kovinkaan hupaisaa, enkä tule tekemään sitä. Muistakaa toki, että puoli kolme aamuyöstä on hauska kirjoitella mitä päähän ikinä tuleekin.
Niin ja tarkoitukseni ei ole loukata Joumahia. Hän vain on humalassa koko viestin ajan, joten puhuu sekavia.
Käytän Caraparin lajin nimenä Carapar, koska sille ei ole koskaan luotu omaa nimeä. Ja jatkuva Caraparin lajiin kuuluva otus sanoi sitä ja toinen vastava teki tätä kuulosta erittäin typerältä.
[spoileri]It’s a spoiler under a spoiler![/spoileri][/spoiler][spoiler=Niin ja Gekko o torni.]Klaanonin tapahtumien jälkeen Gekko sairastuu Poninfluenssaan ja muuttuu Poniksi. Ja tämä on täysin Klaanonista. Niin kuin Dinosaurukset ovat Kaanonisia. Vai mitä, Gladiatus?[/spoiler]
Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties Metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen. Kahden rapistuneen tiilirakennuksen välissä kulkeva kujanpahanen näytti siltä, ettei alueella ole ollut asutusta vuosiin.
Saavuttuaan kujan päähän, hahmo nosti katseensa automaattisesti ylös, aivan kuin olettaen löytävänsä jotain rakennusten seinämistä. Hyvin pian viittamies tajusi jo etsivänsä väärästä paikasta. Hän oli kuullut askeleen takaansa.
Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon. Hahmot tuijottivat hetken toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään, vaan viittamies kuin sanattomasta käskystä alkoi käärimään kangasta olkapäiltään. Viitta putosi maahan, paljastamatta kuitenkaan mitään häkellyttävää. Hopeinen kiiltävä panssari ja miltei sankomainen kypärä peittivät koko hahmon, eikä solakammin pukeutunut ilmestyjä tuntunut millään tavalla olevan kiinnostunut toveristaan. Sen sijaan tämä ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan haarniskamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.
Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa. Toisella kädellään hahmo kääri kasvojaan peittäviä liinoja, paljastaen pienet viirumaiset silmät, jotka tuijottivat kääreen sisältöä lumoutuneena. Haarniskoitu hahmo heilautti päätään merkiksi ja paperin sisältöä tutkiva havahtui survomaan saamaansa siteidensä alle. Nyt kaksikko seisoi taas suorassa, tuijottaen vain toisiaan. Hopeahaarniskainen nosti viittansa maasta ja alkoi hitaasti asettelemaan sitä takaisin olkapäilleen. Tätä tehdessään, hahmo ensimmäistä kertaa puhkesi puhumaan kaikuvalla kypäräntakaisella äänellään: Onko sinulla kuljetus?
Käärön vastaanottaja nyökkäsi ja raotti nyt kääreitä suunsa edestä, voidakseen vastata kysymykseen. Mutta suun sijasta liinojen alta paljastui kuitenkin vain musta ammottava reikä, joka puhalsi höyryä kylmään iltaan. Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Onko sinulla uutisia kaksosista? Nyt takaisin viittaansa kääriytynyt haarniskahahmo osasi odottaa rahisevalla äänellä ilmoitettua kysymystä ja tämä pudistelikin päätään jo kysymyksen alkaessa nousta ilmoille. Viimeiset havainnot heistä päättyivät läntiselle meriväylälle. Meidän täytyy olettaa, että he eivät aio tulla takaisin.
Annat edelleen ymmärtää, kuin he olisivat lähteneet vapaaehtoisesti. Tällaisina aikoina naiivius ei auta meitä. Viittamies alkoi jo kääntymään ympäri. Asia oli hoidettu ja hän halusi pois tästä epäilyttävästä tilanteesta. Hän kuitenkin jatkoi, tietäen toverinsa asenteen keskusteluissa: Me olemme viimeiset. Kaksi viimeistä, jos katsomme asiaa sinun silmin. Kai sinä ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kauan kadonneista veljistämme ei ole kuulunut mitään, ja hän… liikkuu jälleen.
Sidottu hahmo huokaisi syvään, tietäen hyvin mistä tämän toveri puhui. Hän tunnusteli harvan vaatepartensa lävitse äskettäin saamaansa pakettia. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, hän tuntui ymmärtävän viittamiestä. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt sitä. Meidän täytyy toimia pahimman oletuksen mukaan. Meidän päivämme ei ole vielä.
Kaksikko katsoi nyt vastakkaisiin suuntiin, hahmoista isomman kääriessään viittaa kypäränsä päälle, tuijottaen samalla kujan päättävää tiiliseinää: Sinä olet meistä nuorin. Luotan siihen, että osaat toimia meidän kaikkien parhaaksi. Sinä olet meidän selviytyjämme… Matkusta turvassa ja muista: Tunteet johtavat. Silmänräpäyksessä kääriytynyt osa kaksikosta oli kadonnut, jättäen viittaan kietoutuneen kumppaninsa nyt yksin pimeään iltaan. Tämä tunki kätensä piiloon viittansa uumeniin ja lähti hitaasti kävelemään pois kujalta.
Kuu alkoi jo kajastaa rakennusten kattojen välistä, luoden kelmeää hehkua hiljenevän kaupungin ylle. Viittamies kiihdytti askeleitaan. Hän tiesi varjojen olevan hänen ystäviään, mutta pimeys toi mukanaan asioita, joita hänen piti varoa, joten siksi hän juoksi. Hän näki jo kaupungin valojen pilkahtavan kujan päässä. Hän kiihdytti sitä kohti, kunnes
jokin pysäytti hänet. Hän ei vain liikkunut, jokin pidätteli hänen rintakehäänsä. Hän vilkaisi alas ja tajusi mustan savuavan miekan törröttävän rinnastaan. Olennon jalat pettivät shokin seurauksena ja hänen leukansa menivät kypärän takana täysin lukkoon. Hän ei voinut huutaa, hän vain katsoi mustaa terää, vajotessaan hitaasti maahan.
Hahmo katsoi ylös. Hän oli polvillaan maassa, kykenemättä liikkumaan. Vaimea, käheä hyminä lähestyi häntä ja hän näki, kuinka varjoista nousi käsi, joka tarttui miekkaan, repäisten sen irti. Viitta hulmahti vielä kerran ja hahmo oli maassa, maaten omassa veressään, hengittäen viimeisiä vetojaan.
Sääli, näyttää siltä että saavuin liian myöhään. Ystäväsi taisi ehtiä karkuun… Maassa makaava hahmo alkoi yhtäkkiä värisemään. Hän tunsi tuon äänen. Hän tunsi kun pitkät luisevat kädet käänsivät hänet ympäri ja alkoivat penkomaan viitan sisuksia. Hän ei nähnyt enää, mutta hän kuuli vihaisen sähähdyksen, kun hyökkääjä tajusi, ettei tämä löytäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hahmo onnistui päästämään ilmoille pienen naurun. Myöhästyit… toverini on jo kaukana. Et saa häntä kiinni.
Veren kurlauksen yli kakistettu kommentti aiheutti tunkeilijassa vain naurunpuuskan ja miltei ivaavansävyinen hekotus alkoi imeä lopulta viimeisiäkin voimia kaatuneesta soturista. Te olette pakoilleet vuosisatoja ja viimein kun te luulitte huolienne olevan ohi, minä nousen haudan takaa kukistamaan teidät lopullisesti. Ahh, tuntuu hyvältä, niin hyvältä… päästä pitkästä aikaa vanhan harrastuksen pariin. Ivallinen äänensävy paistoi hyökkääjän puheesta.
Sinä… sinä olet… vain Mestarisi likainen lemmikki… Kakovan soturin aistimukset olivat jo miltei täysin kadonneet. Hän ei enää tuntenut, kun hirviömäiset kasvot laskeutuivat aivan hänen kasvojensa eteen ja hengittivät viimeiset sanat, mitä soturi enää koskaan kuulisi: Edes mestarini ei voi estää minua jatkamasta. Pian… leikki alkaa taas.
Bio-Klaani Sarajin Huone
Vahki tuijotti verhonraosta, kuinka punainen Matoran käveli pihamaata pitkin kohti myyntikojuja, käännellen päätään eri suuntiin, päättääkseen mihin kojuun tutustuisi ensin. Vahki veti verhot kokonaan kiinni ja pimensi huoneen. Hän ei halunnut, että häntä häirittäisi nyt.
Saraji avasi vyöpussinsa ja kaivoi sieltä hänelle jo tutuksi tulleen sinisenä hohtavan pallon. Otsaansa hermostuneen oloisena hieroen, hän asetti pallon pöydälle, jääden tuijottamaan sitä. Hetkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Sarajin päässä alkoi kalvaa ajatus, että jokin olisi mennyt vikaan. Huojennus kuitenkin täytti hänet, ensimmäisen pienen inahduksen kaikuessa pallon sisältä. Vahki hymyili ja nosti pallon pinsettiotteella eteensä.
Huh, hyvä huomata, että olet kunnossa. Säikähdin jo, että sinulle oli tapahtunut jotain. Et ole sanonut aikoihin mitään. Pieni alakuloinen vaikerrus oli ainoa Sarajille tarjottu vastaus. Tämä sai Vahkin epäilemään tilanteen onnistuneisuutta. Mikäs sinulla oikein on? Onko pussissa liian pimeää? Sinä tiedät, että en voi kantaa sinua näkyvillä, Saraji lepytteli, kammoten kuitenkin omaa lepertelevää äänensävyään.
Pallon inahtelu jatkui, mutta tällä kertaa tarkasti rytmitettynä piipityksenä. Ulkopuoliselle se olisi saattanut olla täysin tunnistamatonta, mutta Vahki näytti selvästi ymmärtävän. Tämä nousi vihaisesti penkiltään, mutta muistaessaan aiemmin tapahtuneen välikohtauksensa Creedyn kanssa, päätti Saraji hillitä itsensä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää vahinkoa.
Minä olen selittänyt sinulle tämän jo kymmeniä kertoja ja sinä tiedät, että oikea hetki ei ole vielä tullut. Mieti nyt itsekin, naurettavaa! Tilanne täytyy valmistella, hänet täytyy totuttaa ideaan. Sarajin kämmenellä lepäävä hehkuva pallo oli hiljaa vain hetken, kunnes tasainen piipitys alkoi uudelleen. Outo kommunikointitapa alkoi saamaan jo selkeitä vuoropuhelun piirteitä. Pallo oli nyt selkeästi sanonut jotain vakavaa, sillä Vahki nosti tämän nyt aivan silmiensä tasolle, tuijottaen tätä säälimättömästi.
Minä valmistelisin tilanteen, jos minä helkutti soikoon voisin! Se herra on kuules tälläkin hetkellä matkoilla ja vieläpä ihan toisen naikkosen seurassa. Ehkä hän ei edes muista sinua enää. Ehkä hän pääsi yli.
Tällä kertaa pallo ei vastannut, vaan sen sininen hehku himmeni hieman, jättäen jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Saraji huokaisi, survoi pallon takaisin varustevyönsä pussukkaan, kiroillen päässään omalle tahdittomuudelleen. Hän ei ollut varma, miksi hän oli nykyisin näin hermostunut.
Vahki vilkaisi pöydällään lepäävää miekkaansa, muistellen haikeasti vanhoja sotapäiviään. Hän tiesi toiminnan ajan olevan ohi hänen osaltaan. Hän ei voisi jatkaa taistelemista enää kauaa. Minä en ole enää nuori. Vuosisatojen taistelemisen jälkeen minut vain laitettiin uneen… minä rapistuin, pölytyin Xian katakombeissa… Saraji ei ollut varma puhuiko hän itselleen, vai yrittikö hän pyytää puhumalla anteeksi taskussaan lepäävältä pallolta.
Astellessaan ikkunalleen, hän huomasi auringon laskevan vähitellen horisonttiin, saaden torikauppiaat pakkaamaan tavaroitaan ja valmistautumaan sulkemiseen. Creedyä ei enää näkynyt. Saraji arveli tämän menneen takaisin kotiinsa, saaren itärannikolle.
Vahki sulki silmänsä ja kokosi kunniallisuuden haljenneet palasensa. …äh, anteeksi tuo äskeinen. Minä vain puhuin omiani… minulla on vain koko ajan sellainen olo, kuin… olisin unohtanut jotain. Aivan kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun puolet auringosta oli jo kadonnut horisontin taakse, Sarajin taskusta kuului vaimea voihkaisu. Hymy palasi Vahkin kasvoille. Tämä riittäisi hänelle… tältä erää.
Siinä se kuulles olishi. Laavazoun. Se on poeka vihane paikka. Uohan varovaane. Mata Nui -lehmän vetämän kärryn päällä kököttävä Turaga levitti pienet tikkaat, joita pitkin Creedy laskeutui tielle. Punainen Matoran kumarsi syvään ja kiitti karavaanaria kyydistä. Turaga hoputti lehmänsä matkaan ja toivotti Creedylle onnea tämän tehtävälleen.
Matoran ryhdisti selkänsä ja kiristi reppunsa nyörejä. Pienin askelin hän alkoi kulkemaan tien sivua pitkin, vähitellen ajautuen syvemmälle laavakivestä muodostunutta aluetta. Mökille ei ollut onneksi pitkä matka ja muutaman minuutin rivakan talsimisen jälkeen Creedy onnistui jo näkemään valtavan kivitasangon keskellä jököttävän romukasan.
Matoran varmisti päässään ottaneensa kaiken tarvittavan mukaan. Ruokaa, juomaa, kivihakku kellarin tukkeumien varalle, paperimappeja, kynän, taskulampun, paristoja ja linkkuveitsen, jonka Creedy oli ovelasti piilottanut teippaamalla sen reiteensä. Ei hän uskonut sitä tarvitsevansa, mutta hänen päässään kasvava epävarmuus laittoi hänet tekemään asioita, joista hän ei pitänyt. Joskus täytyi osata varautua kaikkeen.
Creedy huokaisi helpotuksesta. Killjoyn sana oli sentään tällä kertaa pitänyt paikkansa ja mökin ympäristön leiri oli todellakin kadonnut. Matoran kiersi talon takaa, tarkastaessaan samalla sen puolen vahingot. Kaikeksi yllätykseksi, Creedy huomasi aivan mökin takimmaisen seinän olevan edelleen pystyssä. Matoran hyppäsi lohkareen päälle ja nousi kurkkaamaan Killjoyn mitoille tehdystä ikkunasta sisälle raunioihin.
Creedy huudahti ääneen. Hän laskeutui alas ja pamautti kätensä suunsa eteen, painautuen tiukasti vasten seinää. Yksi Nazorak. Yksi tarkkuuskiväärillä varustautunut sotilas, joka tähtäili vastakkaiseen suuntaan, kohti aavaa kivistä tasankoa. Punainen Matoran oli kauhuissaan. Se oli varmasti kuullut hänet.
Creedy tiesi, ettei hän voisi juosta. Tarkkuuskivääri napsauttaisi hänet välittömästi hengiltä, jos hän pakenisi avointa maastoa pitkin. Matoran hapuili vapisevin käsin reiteään, repien teipit linkkuvietsensä ympäriltä. Hän tunsi otsansa hikoavan ja henkensä salpautuvan, ajatellessaan, mitä hän tulisi tekemään seuraavaksi. Hiljaiset askeleet läpi raunioiden, tarkkaavaisena ja äänettömänä. Yksi veitsenisku selkään…
Creedy tiesi, ettei hän ollut tappaja, tiesi ettei nauttisi tilanteesta, mutta sota oli opettanut hänellekin. Selvityjät voittivat. Hitain ja hatarin askelin, punainen Matoran alkoi hiipimään pitkin mökin takaseinää, varoen astumasta heiluvien kivenmurikoiden päälle. Hetken hän oli todella kateellinen Ämkoon Veljeskunnan ninjamatoraneille. Seinän päässä Creedy veti syvään henkeä. Hänen toivonsa piili siinä, että Nazorak olisi lähtenyt toiseen suuntaan äänen kuultuaan, jotta Creedy pääsisi rauhassa iskemään.
Tietäen, ettei hän voinut pitkittää tilannetta enemmän, Creedy kätki linkkuveitsen selkänsä taakse ja astui esiin seinän takaa. Matoranin valtavaksi yllätykseksi, Nazorak ei ollut kuullut mitään, vaan tähtäili edelleen rauhassa kohti laavakenttiä. Tämä olisi helppoa, vain muutama askel ja kaikki olisi hänen käsissään…
…tai olisi ehkä ollut, jos Nazorak ei olisi juuri sillä hetkellä kääntänyt päätään. Creedy jähmettyi, tuijottaen kauhuissaan Nazorakin leukoja ja tuimaa katsetta. Tuo torakan katse mittaili. Se tarkasti katseellaan Matoranin päästä varpaisiin ja kaikkien odotusten vastaisesti, se nyökkäsi. Linkkuveitsi tipahti Creedyn hikoavista käsistä. Nazorak käänsi päänsä takaisin kiikariin, Matoranin yrittäessä tajuta tapahtunutta.
H-hei, mikä temppu tämä on? Yritätkö sinä hämätä minua vai mitä? Kuule ei onnistu minuun ehei, minun legendani kiirii kuules kauas, ettäs tiedät. Vapisevalla äänellä sopertava Creedy sai vastaukseksi ainoastaan Nazorakin päänpudistelua. Selin Matoraniin seisova Torakka ei laskenut mitään huomiota Creedyyn. Hämmentynyt Matoran otti muutaman askeleen kohti Nazorakia ja kokeili avata keskustelua uudelleen. Tuota… miksi sinä et hyökkää? Heti sen sanottuaan, Creedy kirosi typeriä sanavalintojaan, valmistautuen perääntymään, jos Nazorak päättäisikin muuttaa mielensä. Mutta Matoran ei vieläkään saanut vastausta, ainoastaan nyökkäyksen kohti Nazorakin maassa lojuvaa salkkua. Creedy alkoi vähitellen saada henkeään takaisin ja astelikin nyt salkun luokse, päättäen leikkiä mukana. Creedy osoitti salkkua kysyvästi, Nazorakin nyökätessä vielä kerran.
Ison salkun pohjalla lepäsi kaksi paperia. Sen kummempia ihmettelemättä (ja tilanteesta totaalisen epäilevänä) Creedy nosti ensimmäisen paperin ja alkoi lukea:
Tehtävänanto: Tuntemattoman kohteen paettua viholliskohteesta 33C, on päätetty lähettää paikalle kolmenkymmenen sotilaan partio. Tehtävänä on pitää alue omien hall…nikeussa ja tutkia suureen kokoluokkaan luokitellun viholliskohteen alkuperää.
On elintärkeää, että alue pidetään hallinnassa ja tunkeilijat eliminoidaan välittömästi. Ulkoalueiden toimintavastaava 036.
Creedylle tämä paperi ei sisältänyt mitään muuta ja tämä nostikin kysyvän katseen vieressä seurailevaan Nazorakiin. Tämä nyökkäsi Matorania jatkamaan seuraavaan paperiin.
Lisäys: Ulkoalueiden toimintavastaava 036:n toimeksianto on puutteellinen. Koska tunkeilijaa ei ole määritelty, taistelutahdoton osasto kieltäytyy avaamasta tulta. Huomioiden viholliskohteen sijainnin olevan poikkeuksellisen lähellä vihollisen linnaketta, katsoo osasto tarpeelliseksi pitää matalaa profiilia ja pyrkii pysymään tulitauossa kohdetta lähestyvien olentojen kanssa. Osastojohtaja 4443 ottaa vastuun jatkotoimenpiteistä.
Minä ymmärän, minä ymmärrän!, huudahti Creedy innoissaan, Täällä ei ole ruumiita, joten oletan, että Killjoy vain pelotteli kaikki pois. Ja nyt sinä istut täällä yksin viimeisenä rohkeana täyttämässä tehtävänantoa. Nazorak nyökkäsi hieman allapäin, kääntäen katseensa jälleen kiväärinsä tähtäimeen.
…en olisi uskonut. Taistelutahdottomia Nazorakeja… miksi te… tai sinä, ette tahdo taistella? Kivääri putosi Nazorakin käsistä, tämän noustessa täyteen pituuteensa. Creedy kavahti taaksepäin, pahoitellen tahditonta kysymystään. Nazorak ei kuitenkaan ollut loukkaantunut, vaan kumartui aivan Matoranin eteen, nostaen päänsä suoraan ylös, paljastaen kaulansa.
Creedy alkoi voida pahoin. Nazorakin kurkku näytti siltä, kuin sitä olisi viillelty veitsellä kymmeniä kertoja. Kaulansa paljastamisen lisäksi, yksi Nazorakin sormista kalahti maassa makaavaan paperiin, suoraan tekstin: 036-kohdalle. …minä, öh, siksi sinä et siis puhu, niinhän? Kun hän teki tuon sinulle? Nazorak nyökkäsi ja nousi takaisin pystyyn, nostaen samalla maahan pudottamansa kiväärin.
Tähtäilyään jatkaen Nazorak näytti miltei unohtaneen Matoranin läsnäolon, jättäen hiljaisuuden vallitsemaan kaksikon välille. Creedy mietiskeli hieman vaivaantuneena, huojentuen kuitenkin tilanteesta. Vihollinen tai ei, tämä Nazorak tottelisi silti käskyjään. Hän ei tulisi käymään Creedyn kimppuun. Tiedostaen tämän, Matoran alkoi tutkailemaan raunioita. Hän näki ammottavan reiän siinä, mistä hän oli muutama päivä sitten rysähtänyt ulos. Hän pääsisi laskeutumaan siitä suoraan kellariin, valmistelemaan tutkimustyötään.
Matoran asteli aivan reiän kohdalle, valmiina hyppäämään alas, kunnes hänen päähänsä pälkähti vielä yksi kysymys: Mutta hei, jos sinulla ei ole lupaa avata tulta, miksi sinä tähtäilet tuolla aseella ympäriinsä? Nazorak kääntyi vielä kerran ja iski kaksi nyrkkiään rinnalleen, seisten ylpeänä, tuijottaen kohti taivasta.
Niin tietenkin, Creedy hymähti ja hyppäsi yhdellä loikalla sisään raunioihin.
Nelisen tuntia myöhemmin
Pilvisen taivaan ollessa jo sysimusta, epätodennäköisin mahdollinen kaksikko oli syventynyt keskusteluun raunioiden keskelle väsätyn nuotion ympärille. Puhetaidoton alokastorakka lähinnä nyökkäili ja viittoili Creedyn junan lailla kulkevalle selitykselle. Matoranin pelko ja mahdolliset sosiaaliset estot olivat kadonneet sillä sekunnilla, kun tämä ison työmäärän jälkeen kapusi ylös kellarista. Pienen suostuttelun jälkeen myös Nazorak suostui laskemaan kiväärin käsistään ja nyt kaksikolla ei ollut enää mitään vaikeuksia kommunikoinninkaan kanssa, näiden istuessa leirinuotiolla, maistellen Creedyn mukanaan tuomia juomia.
Joten niin, minä olen miettinyt tätä jo varmaan vuosia, mutta se mies ei kerro mitään, ei paljasta mitään. Salailee asioita, joilla saattaa oikeasti olla merkitystä. Siis ei siinä mitään, jos omat menneisyyden haamut haluaa pitää salassa, mutta nyt jos verenhimoiset Metsästäjät alkavat liikkua Klaanissa, ei tarvitse miettiä kauaa, kenen perässä ne ovat, jos Guardiankaan ei ole palannut matkoiltaan…
Nazorak kuunteli vilpittömällä mielenkiinnolla, pitäen katseensa kuitenkin sylissään lojuvissa papereissa. Creedyn työtä avustaen, torakka selaili Killjoyn arkistojen papereita, yrittäen löytää johtolankoja, jotka joko yhdistäisivät Metsästäjät ja Killjoyn tai vaihtoehtoisesti jotain epäilyttävää, jolla Creedy saisi todistettua Vahkitoverilleen olevansa oikeassa heidän yhteisen ystävänsä suhteen.
Creedy pureskeli tikkua, selaillen omaa paperipinoaan, vilkuillen välillä Nazorakin selailuprosessia. Matoranin mieli vilisi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todellisesti positiivisella mielellä. Hän oli juuri todistanut vihollisenkin riveissä olevan taisteluun haluamattomia, jonka lisäksi hän uskoi löytäneensä maailman parhaan kuuntelijan… johtuen toki osittain toisen osapuolen puhekyvyttömyydestä. Nyt hän sai jakaa työnsä muokavassa ympäristössä. Matoran tunsi stressitasonsa laantuvan vähitellen.
Minuutit kuluivat ja kaksikon vieressä keinuva paperipino kasvoi kasvamistaan. Kymmeniä asiakirjoja, strategisia suunnitelmia ja päiväkirjaraportteja myöhemmin, Creedy alkoi osoittaa väsymisen merkkiä. Nazorak vilkaisi Matoranin huokailuja sivusilmällä, pitäytyen kuitenkin tiiviisti hommassaan. Creedy oli tästä mielessään kiitollinen. Nazorakit olivat selkeästi asioita kyseenalaistamattomia ahkeria työntekijöitä, tuli tehty työ sitten kenelle tahansa.
Nostaessaan jälleen yhtä paperipinkkaa (ja pelastaessaan yhtä kasaa kaatumasta suoraan nuotioon), yksi muita selkeästi kellertävämpi liuska valahti muiden välistä. Creedy päätti silmäillä sen ensiksi läpi, tajuten sen kirjoituksen kuitenkin olevan hänelle täysin tuntematonta. Matoran päätti jättää merkilliset neliskanttiset kirjaimet omaan arvoonsa, kunnes tajusi Nazorakin saaneen jonkin sortin hepulin. Käsiään viuhtoen, tämä kurkotti kohti paperinpalaa, Creedyn lopulta ojentaessa sen hänelle. Nopean kaivelun jälkeen torakka kaivoi omasta pinostaan samannäköisen kellertävän sivun ja asetteli nämä maahan vierekkäin.
Ömh, niin, kaksi samannäköistä sivua? Mutta tuo kielihän on aivan outoa. Ei siitä saa mitään selvää. Nazorak louskutti leukojaan sormi pystyssä ja kaiveli paperien seasta pienen vihkosen. Luisevine sormineen Nazorak avasi vihkon ja selaili haluamalleen sivulle. Kyseessä oli Matoranien opetusvihkonen, jossa esiteltiin vanhoja kieliä. Sivulla komeili samanlaisia neliskanttisia kirjaimia, joita kaksikon löytämissä paperinpaloissakin. Vihkon otsikko sai Creedyn innostumaan: Metru Nuin Vahkien ohjelmointikieli…
Creedy ryntäsi nuotion toiselle puolelle Nazorakin viereen ja alkoi selittämään hullun tahdilla. Tämä on… nerokasta. Nämä paperit ovat käsin kirjoitettuja, joten Killjoy on aivan hyvin voinut… aaah, nerokasta! Hän on kirjoittanut muistelmiaan ohjelmointikielellä ja vieläpä miltei kadonnella sellaisella. Vahkeja ei ole valmistettu lisää satoihin vuosiin… ja tässä sitä on. Odotas, tämä on varmaan verrattavissa Killjoyn puvun ohjelmointikieleen… odotas, KYLLÄ! AIVAN! Ahhaha, ovela sinä olet Killjoy, sen minä annan sinulle. Killjoyn pukujen ja Vahkien ohjelmointikieli, ne ovat täsmälleen sama, Killjoy ei tehnyt muuta, kuin erotti näiden palikoiden sisällä olevat merkit omaksi kokonaisuudekseen… tämän ratkaisu ei pitäisi viedä kauaa. Ojentaisitko sen kynän sieltä.
Nazorak oli aidosti hämillään Creedyn saamasta nörgasmista ja tämä seurasi nyt vierestä, kun punainen Matoran käänsi tekstiä kynä sauhuten. Noin puoleenväliin urakassaan päästyään, Matoran kuitenkin nosti kynän paperista, katsoen tekemisensä kohdettaan hämmentyneenä.
Tämä… tämä ei ole Killjoyn tekemä. Tämä näyttää kuin joltain historiankirjan pätkältä. Miksi kukaan ikinä kirjoittaisi historiankirjaa näin? Nazorak nyökkäili Creedyä jatkamaan kääntämistä, seuraten Matoranin hetki hetkeltä enemmän hämmästynyttä ilmettä. Lopulta Creedy tiputti kynän ja huokaisi. Tämä… tämä ei ole edes vanha. Paperi kyllä, mutta tämä päiväys… tämä teksti on kirjoitettu vain kaksi vuotta sitten.
Nazorak viittoili Creedyä selittämään lisää. Matoran suoristi selkänsä ja hieraisi otsaansa. Tämä on selkeästi katkelma jostain pidemmästä tekstistä, kenties jopa kirjasta. Sen on kirjoittanut… eih. Tämä on kirjoittanut Toa, jolla ei ole nimeä. No tämähän auttaa kovasti. Nazorak viittoili lisää. Creedy veti henkeä ja luki tekstin viimeiset rivit: Sinä Metsästäjä, sinä Toa. Kuka tahansa tätä lukee, minä rukoilen. Joku toimii meidän välissämme ja jos emme nouse nyt, jos emme nosta aseitamme ennen kuin on liian myöhäistä, palaamme takaisin vanhaan. Kaikki kipu ja tuho, kaikki se taistelu oikeuden puolesta. Kaikki se oli tehty turhaksi. Pian maailma sotii, oletko sinä valmis?
Nazorak kohautteli olkiaan. Creedy nyökkäsi tälle: On toki mahdollista, että tämä on vain jonkun hullun pelottelua… mutta tämä tekstin alku on täynnä puhdasta faktatietoa Toat-Metsästäjät -sodasta. Killjoy ei ikinä säilyttäisi mitään, minkä todellisuuspohjaa hän epäilisi. Hän on äärimmäisen kriittinen näissä asioissa.
Nazorak näytti mietiskelevältä ja tämä osoitteli paperien hieman repaleisia reunoja. Creedy hymähti myöntävästi. Molemmat tiesivät paperien olevan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Pienen hetken kaksikko kaiveli, jos he löytäisivät lisää paloja, mutta joutuivat pian luovuttamaan. Creedy huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle. VT… onkohan hän jo nukkumassa? Hän osaa kaiken Metsästäjien jutuista. Nazorak katsoi Creedyä kysyvästi. Katsettaan liikauttamatta, Creedy totesi tämän yksinkertaisesti olevan Klaanin arkistojenhoitaja. Nazorak alkoi viittoilemaan lisää.
Tähän aikaan yöstä ja sinä haluat, että minä menen tapaamaan häntä? Nazorak nyökkäsi vielä uudelleen, Creedyn vain tuskaillessa mietteitään. Ännnhh, no ehkä minä sitten, ehkä hän osaisi jäljittää tämän lähteen. Mutta… sinä et ihan taida voida tulla mukaan. Nazorak teki yhdellä käsistään pyöräyttävän liikeen, joka selvästi merkkasi sitä, että torakka oli sinut asian kanssa. Creedy tirskahti tälle. Hän oli nähnyt kyseisen eleen viimeksi Rukin elehtiessä kahvipöydässä…
Creedy kumarsi Nazorakille, kiittäen tätä vuolaasti. Tähän asti kuvittelin sodan olevan absoluuttista… kiitos sinulle sen maailman rikkomisesta. Pärjäile, minä palaan vielä takaisin… toveri. Nazorak seisoi Matorania tuijottaen, kääntyen lopulta itsekin kumartamaan syvään. Creedy nosti reppunsa selkään, paperit tiukasti kouraansa ja lähti kävelemään raunioilta kohti maantietä.
Nazorak katsoi tämän menoa, kunnes Matoran katosi lopullisesti pimeyteen. Torakka istahti alas mietteissään, katse maassa. Siellä hän huomasi pudonneen linkkuveitsen, Matoran-kokoisen sellaisen. Vienoinen hymy leuoillaan, Nazorak nosti veitsen ja heitti sen loimuavaan tuleen.
Odina, valvomo
Pimeää valtaisaa huonetta valaisi ainoastaan kahdeksan valtavaa yhdelle seinälle survottua kuvaruutua. Nuo ruudut lähettivät kuvaa kaikkialta Metsästäjien linnoituksesta, näyttäen kuvaa niin keskustorilla käynnissä olevasta kahakasta, kuin The Shadowed Onen tornin hiljaisesta sisäänkäynnistä. Yksinäinen massiivinen hahmo seisoi keskellä huonetta, tujottaen sivusilmällä noita kyseisiä ruutuja.
Mustavalkoinen sulavalinjainen olento tuijotti käsissään lepäävää mustaa, ainaan savuavaa miekkaa, joka kiilsi edelleen edellisen uhrinsa verestä. Miekka nousi hitaasti kohti sen kantajan irvokasta, kymmeniä pitkiä hampaita sisältävää ammottavaa suuta. Pieni verijono valui miekan varresta olennon kitaan, tämän maiskutellessa ylimalkaisesti maistettuaan veren maun. Vaikka noissa hirviömäisissä kasvoissa ei ollut lainkaan silmiä, näytti olento silti kääntelevän miekkaa käsissään, aivan kuin tämä näkisi sen…
Mestari TPO, Ilmalaivat lähtivät juuri, etkö luulisi, että sinun kannattaisi lähteä perään? Hahmo säsähti vihaisena. Huoneen sivusta oli auennut ovi, josta kurkki sisään pieni riutunut valkoinen Toa kiikarisilmineen. Varovaisella äänellä ilmoille noussut ehdotus ei ollut verta maistelevan hahmon mieleen, vaan tämä asteli muutamalla rivakalla askeleella ovelle, tarttui rääkäisevään Toaan ja heitti tämän huoneen toiseen päähän rajulla otteella. Kuinka monesti minun pitää sanoa, että sinä et käytä minusta sitä ylimielistä johtajan antamaa lempinimeä. Purifier sinä imbesilli, Purifier!
Omaa nimeään julistaen Purifier asteli ympäri huonetta, nurkassa viruvan kylkeään pitelevän Toan katsoessa vieressä. Anteeksi Mestari Purifier, anteeksi… mutta eikö sinusta silti olisi järkevää lähteä niiden ilmalaivojen per- HILJAISUUS! Minun ei tarvitse juosta jonkun saastaisen puolieliön perässä. Sitä varten suunnitelma luotiin. Me aloitamme ensimmäisen vaiheen tänä yönä.
Toan nöyristellessä, Purifier asteli ruutujen eteen ja painoi kuudennen ruudin vieressä olevaa painiketta. Ruudun kuva vaihtui näyttämään raskaasti panssaroitua kuljetusjunaa, jota vahti kymmeniä Metsästäjiä. Purifierin kita värisi ja tämä nostikin sille häiritsevän virneen: Näyttää siltä, että mestarini aikoo siirtää sirun. Odotettua, kyllä. Orja, onko sinulla tietoa tästä?
Valkoinen Toa kavahti kuullessaan orja-nimityksen, mutta astui kuitenkin esiin, jääden seisomaan Purifierin vierelle. Kyllä mestari… kuulin kun vartijat puhuivat aamulla. Nimda siirretään uuteen kohteeseen, siihen ennalta sovittuun. Ehdotuksesi oli siis mennyt läpi.
Ja avain?
Se jää johtajalle itselleen.
Mustavalkoinen Metsästäjä murahti ja Toa oletti tämän olevan myöntäväisyyden ääni. Purifier kääntyi orjaansa kohti ja jäi tuijottamaan tätä säälimättömästi. Olemme siis odottaneet tarpeeksi kauan. Pian kaikki tarvitsemamme kokoontuu yhteen. Aloitamme vaiheen yksi.
Toa nyökkäsi ja ryntäsi huoneesta ulos, käyttäen samaa ovea, mistä oli tullut sisäänkin. Koneiston yllättävä kalahdus jäi kaikumaan huoneen sisällä ja kuin kammettuna, kuvaruutujen seinä alkoi kääntymään ympäri. Purifier tuijotti tyytyväisenä näkyä ja hitaan käännöksen jälkeen seinä loksahti takaisin paikoilleen. Kaksitoista pientä koloa, joissa yhdeksässä paloi valo. Jokaisen valaistun kolon sisällä loisti miltei lasisen näköinen pallo, joista jokainen hohti omaa väriään.
Purifierin luisevat sormet hivelivät kolmea tyhjää koloa. Toa oli saapunut huoneesta seuraamaan tilannetta. Vetäen henkeä syvään, Metsästäjä kosketti vuorotellen jokaista yhdeksää palavaa kiveä. Sokaiseva valo täytti huoneen, Purifierin nauraessa riemusta. Vuosituhansien työ on pian saatettu päätöksen! Metsästäjä levitti kätensä ylös, nauraen yksivää, karheaa nauruaan. Kolme lisää… tulkaa luokseni, kokoontukaa, tehkää se, mitä niin kauan sitten sovimme.
Kivien valo voimistui hetki hetkeltä. Äsken niin pimeä huone kylpi nyt valosta, saaden hämärään tottuneen Toan kouristelemaan. Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Kivien alla lepäsi yksi painike, jonka päälle Metsästäjän sormi päätyi lepäämään. Oletteko valmiita ystäväiseni? Sillä tästä alkaa elämänne juoksu.
Ja niin Purifier painoi nappia.
Ämkoon veljeskunnan saari
Maassa makaavat Lääkintävahkin osat nytkähtivät vielä kerran. Pieni valo maassa lojuvan pään takaosassa vikkui himmeästi. Kaatunut sotilas ei enää kuitenkaan liikkunut, eikä koskaan tulisi sitä tekemään…
Xia, Mustan Käden salainen tukikohta
Viimeiset vartioon jätetyt Vahkit pitelivät päätään. Suurimman osan kaatuessa tuskissaan maahan, ei kukaan huomannut yksinäisen komentohuoneen lattialaatan liikettä. Lattialaatassa komeilvat sanat: Tässä lepää Herra, Mustan Käden entinen johtaja.
Bio-Klaani
Saraji makasi Kahviossa liikkumattomana, epätoivoiset Matoranit yrittivät turhaan saada eloa Vahkiin… Hänen taskustaan hohtava sininen valo sai monet hämmästyneeksi.
Killjoyn mökin rauniot
Killjoyn vanhojen pukujen jäänteen hohtivat punaista valoa. Ylhäällä istuva Nazorak ei ollut todistamassa tilannetta.
Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita
Mustiin siteisiin pukeutunut salamatkustaja katsoi kauhuissaan oranssin kiven alkaessa hehkumaan. Hänet huomattaisiin pian, jotain oli keksittävä.
Tuntematon sijainti
Käytävät olivat täynnä juoksevia Vahkeja. Punaiset valot vilkkuivat ympäriinsä, noin viidenkymmenen Vahkin ryhmittyessä rivistöön pitkälle käytävälle. Käytävän päässä sijaitsevat liukuovet aukesivat, mustan naispuolisen mekaanisen olennon astellessa niistä sisään. Vahkit tekivät kunniaa, nainen jäi seisomaan joukon keskelle.
Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.
Tren Kromin niemimaa oli jäänyt taakse ja sininen meri kiiti taaksepäin virtaviivaisen höyryaluksen alla. Matkalaisilla riitti runsaasti mietittävää kaiken maailman myysteriotusten kanssa (Eteenkin Manulla, joka oli itsekkin sellainen) mutta kaikkien päässä kasvoi toiveikkuus Klaaniin ja kotiin paluusta. Sen viivästyminen kaiken maailman hyökkäysten takia oli tuntunut välillä täysin toivottomalta, mutta nyt kun kaikki todisteet puhuivat aivan lähellä olemisen puolesta, Klaanilaiset valtasi kumma huojennuksen tunne. Guartsu mietti, miten kauan olikaan siitä, kun hän oli lähtenyt torakanraadoista koostuvan Makutan kanssa Klaanin satamasta ja nähnyt kumman kalastajan.
Haava adminin kyljessä oli parantumaan päin. Zorakin lääkärit, mitä ne ikinä olivatkaan olleet, olivat kumma kyllä tehneet ihan hyvää työtä. Pian hän pääsisi Klaanin sairaalasiipeen poistattamaan tikkinsä, Yön Kauhussa haavoittuneet olisi jo varmaan saatu kuntoon. Kupen porukka pystyi ihmeisiin oikeilla rohdoilla.
Keetongu haukotteli syvään kumealla kidallaan. Kuinka hän kaipasikaan omaa vuodettaan jossain Tahtorak-lippulaivan ylähyteissä. Kotona olisi aikaa nukkua, mutta myös tehtävää olisi keltaisen jättiläisen molemmille käsille. Viimeksi kun hän oli ollut yhteydessä Laivaston kakkosmieheen Tehmutiin, hän oli käskenyt tätä hankkimaan lisää Cordak-panoksia. Olikohan Laivaston voimasuhteet muuttuneet merkittävästi sen jälkeen? Luultavasti eivät, mutta sitä oli turha arvuutella.
Jättiläinen veti yksisilmäisille tarkoitetun kiikarinsa hansikaslokerosta ja tiiraili aluksen menosuuntaan lounaaseen. Hetken zoomailtuaan hän laski kiikarinsa ja tarkisti sijainnin merikartasta.
”Hyvät matkustajat, Ämkoo-vuori näkyvissä!” hän hihkaisi (Jos nyt keltaisen liha- ja panssarikykloopin ääntä voi kuvailla hihkaisuksi) takana istuvalle Manulle ja Guardianille. Manu hyppäsi kahdella loikalla ohjausistuimen vierelle ja nappasi kiikarin.
”Kyllä! Tuosta muodosta ei voi erehtyä!” hän huudahti innoissaan. G käveli hänen vierelleen ja nappasi näkökojeen itselleen. ”Kylläpä voi. Katsoit tuon horisonttiin uivan veitsivalaan harjaksia,” Admin sanoi ja kiikaroi Tongun osoittamaan suuntaan. Vuori kasvoi kasvamistaan suurella nopeudella etenevän aluksen edessä ja alkoi pikku hiljaa jäädä sen oikealle puolelle. Ilmaraptorin varjo kiisi Klaanin saaren pohjoisrannikon karujen saarien kallioita pitkin. Pian saaristoalue muuttui rannikoksi ja sitten havumetsäksi. Kauniit vihreän sävyt sekoittuivat toisiinsa aluksen lähestyessä kotia kilometri kilometriltä.
Bio-Klaani, Telakka
Laivaston Walsinats istuskeli Telakan takapihalla puutarhatuolissa ahmien evääksi tekemäänsä pähkinäpiirasta. Se maistui yllättävän hyvältä sokeriuppopaiston jälkeen.
Kakamapäinen hönömatoran katseli taivaalle, josko siellä näkyisi lintuja. Hän piti erityisesti niistä linnusta, joiden nokan kuviointi sai ne näyttämään nököhampaisilta. Ne saivat Walsinatsin hyvälle tuulelle, vaikka oli hänen vuoronsa tyhjentää rahtialuksen privaattitilat.
Yhtäkkiä pihan yli lensi musta kappale. Se näytti jättimäiseltä linnulta, mutta aikansa lentokoneiden kanssa työskennellyt Walsinats tunnisti kyllä ilma-aluksen taakseen jättämän savupilven ja moottoreiden jylyn. Pian sama alus lensi uudestaan yli. Se jäi kiertämään Telakan ylle. Walsinats hyvästeli piiraansa ja syöksyi sisälle. Hän juoksi johtajan toimistoon, jossa Tehmut istui naurettavan suuren työpöydän takana allaan iso nojatuoli ja tosi korkea kasa tyynyjä.
”Pomo pomo, siellä on alus! Lensi yli, mutta en tunnistanut sitä!”
”Aha? Oliko siinä tunnistettavia tunnuksia?”
”Eipä ei, pomo. Mutta se varmaan haluaa laskeutua, koska se jäi kiertämään kehää.”
”No lähdetäänpäs katsomaan.”
Kahden Onu-Matoranin mukaan käytäviltä tarttui kourallinen muita laivaston työntekijöitä. He ottivat mukaansa muutamat kiikarit, koodiviestien lähettämiseen tarkoitetun vilkevalonheittimen, pari laskeutumislupalippua ja megafonin. Pian improvisoitu vastaanottokomitea seisoi pihalla ja tiiraili alusta.
”Siinä ei tosiaankaan ole mitään tunnuksia, lippuja tai väritystä, mikä kertoisi miehistön puolesta”, Tehmutin sekundantti Ämtur sanoi, ”Eikä konetyyppikään ole tuttu. Mutta se toimii selvästi höyryllä ja se on hyvin nopea.”
”Ne lähettävät valokoodia! Sanakirja esiin!” Yksi laivastolaisista hihkaisi. Toinen otti esiin sanakirjan ja kolmas kynän ja paperia.
”Ooo-o, joo, ensimmäinen on oo, selvästi… Sitten, hmh, äl. Jep, äl niin kuin liisteri. Tuo on ee, helppo merkki. Olé, ovatko nämä Etelä-Zakazin sombreroskakdeja? Sitten on än niin kuin napalmi, eli siis Olen. Ehkä saamme kohta kuulla kuka tuota ajaa. Sitten tee niin kuin Tehmut, jos sallitte sanaleikin… Uuu niin kuin umpitumpelo. Taas ällä. Tämä on äs, ei kun ei olekaan vaan oo. Tulo. Sitten äs, ja selvä, toinenkin äs… Tuo on aa, yksinkertaisin merkki. Olen tulossa! Huomaamme kyllä, herra lentokone, mutta se ei ihan riitä. Koodi jatkuu! Tee niin kuin taverna. sitten taas aa, ja joku monimutkaisempi merkki, taitaa olla, hmm, kaksoisvee! Ja taas aa. Olen Tulossa Tawa! Onko tämä joku hänen kadonnut ystävänsä? Ei, se jatkuu vielä! Mikä ihmeen kooditus tuo on? Kolmiosulku? Miksi karzahnissa joku koodaa kolmiosulkua? Ja sen jälkeen kolmonen? Tuliko tunkeutujamme hulluksi, vai onko tuo salakieltä? Toinen kolmiosulku ja taas kolmonen! Ehkä tuo on joku heraldinen kuvio, Mata Nui tietää, mutta ehkä meidän pitää kysyä Admin Tawalta, koska tällä on selvästi jotain tekemistä hänen kanssaan…”
Ilmaraptori I
Makuta Nuilla oli hauskaa taskulampun kanssa. Hupi joutui kuitenkin väistymään, kun Adminin auktoriteettinen koura nappasi lampun.
Telakan piha
”Oo, äl, ee, äm, toinen äm, ee, koo, äl, aa, toinen aa, än, ii, äl, aa, ii, äs, ii, aa, gee, uu, aa, är, dee, ii, aa, än, koo, ee, toinen ee, tee, oo, än, gee, uu, äm, aa, än, ähv, är, ee, dee, aa, än, tee, aa, koo, aa, taas aa, äl, aa, äs, koo, ee, uu, tee, uu, aa” Saneli jo sujuvammin koodiräpsyttelysanakirjan kumppaniltaan napannut Matoran kirjurille. ”Olemmeklaanilaisiaguardiankeetongumanfredantakaalaskeutua” kirjautui paperille Laivaston väen odottaessa silmä tarkkana. He olivat innoissaan näistä ilouutisista, ja vaikka huijauksen vaara oli olemassa, Tehmut käski avata yhden Telakan sisätiloihin johtavista kiitotieporteista. Suuret rautaliuku-ovet avattiin ilmanpainejärjestelmällä ja lippuja heiluttelevat Matoranit ohjasivat Ilmaraptoria oikealle radalle.
Ylhäällä aluksessa sankarit kiinnittivät turvavyönsä viimeisen kerran matkan aikana. Alus kaarsi vielä kerran laskeutuen kokoa ajan alemmaksi. Tongu avasi hansikaslokeron ja plärräsi siellä olevaa vinyylikiekkojen valikoimaa. Hän valitsi Kirikori II:n jäämistöön kuuluneen lempilaskeutumisfanfaarinsa ja heitti sen kojepöydän grammariin. Laskeutumistelineet laskeutuivat kolosistaan, neula osui levyn pintaan ja alus liukui sulavasti Koti-Klaanin maaperälle.
Ilmaraptorin höyrykoneiden mittapuulla huipputeknologiset siivet taittuivat sen kylkiä vasten. Ovi aukesi sihahtaen ja laskuportaat kolahtivat vaimeasti Telakan lentokonehallin betonilattiaan. Ulos käveli urheina, mutta väsyneinä seikkailijoina omalaatuinen Makuta, sininen sotaveteraaniskakdi kivääriään kantaen, keltainen ranteitaan venyttelevä kyklooppi ja kaksi kovin nokista mutta tarmokasta Onu-Matorania.
Laivaston Matoranit eivät kuitenkaan meinanneet edes huomata kauan kaivattuja Klaanilaisia, sillä Ilmaraptorin kauniit muodot ja huippuunsa hiotut teknologiat veivät näiden koko ikänsä höyrykoneita rukanneiden pikku mekaanikkojen ja lentäjien kaiken huomion. Kuinka Keetongu olikaan kaivannut kaikkia näitä hassuja pikku veikkoja. Oli ihanaa olla kotona.
Kumpa se ihanuus ja ennen kaikkea koti vain kestäisi.