Klaanon

Avainsana: Mata Nui

  • Violettien saari 2: Nimba

    Pieni saari Bio-Klaanin lähistöllä

    Xxonnin vene saapui pienelle saarelle. Veneestä nousi kolme hahmoa. Saraji, Matoro ja Xxonn.
    ”Tämä… Nimda, josta puhuitte. Sen kuuluisi olla täällä?”, Xxonn kysyi.
    ”Uskomme niin”, vastasi Saraji.
    ”Kiirehditään nyt etsiä sitä. Emme halua, että joku muu tulee ja nappaa sen. Ja saari ei ole kovin iso, joten saamme sen ehkä ennen Salattuja Klaanilaisia” Matoro sanoi.
    ”Miltä se siis näyttikään?” Xxonn kysyi.
    ”Se oli pieni metallinen pala pullossa”, vastasi Raj.
    ”Miten pieni?”
    ”Voi hyvä Mata Nui!”, Matoro huokaisi turhautuneena.
    ”Muuten, Xxonn”, Saraji aloitti ”Mikä tuo iso juttu sinun oikeassa kädessä on?”
    ”Siis tässä?”, Xxonn kysyi ja kohotti vasenta kättään.
    ”Kyllä minä tajuan, että tuossa on joku miekkaterä. Tarkoitin toista kättä!” Raj sanoi.
    ”Ai. Sori. En oikein tiedä, missä on vasen ja oikea. Mutta tarkoitit varmaan käsitykkiäni. Asennutin se, kun huomasin etten pysty kantamaan monta isoa tykkiä mukanani”, Xxonn vastasi.
    ”Minusta meidän pitää hajaantua, että löytäisimme Nimdan nopeammin”, Matoro sanoi.
    ”Raj, sinä tutkit itäpuolen. Xxonn, sinä tutkit pohjoispuolen. Pystyt varmaan puolustamaan itseäsi tykilläsi. Ja minä tutkin länsi- ja eteläpuolen. Ne eivät näytä kovin laajilta alueilta erillään”
    ”Mitä me tehdään, jos me löydämme sen?” Xxonn kysyi.
    ”Toin mukanani radiopuhelimia meille kaikille. Viestikää, jos löydätte sen, tai joudutte pulaan”, Matoro vastasi ja ojensi radiopuhelimet tovereilleen.
    Sen sanottua Saraji, Xxonn ja Matoro lähtivät eri suuntiin.

    Kuljettuaan parikymmentä minuuttia, Matoro astui jonkin päälle ja viilsi jalkansa. Hän nosti jalkansa ja näki, että se oli lasinsiru. Katsottuaan eteenpäin, hän näki enemmän lasinsiruja. Hän myös huomasi suuremman lasiosan, jossa oli paperia. Hän käänsi sen ja näki, että paperinpalanen olikin etiketti.
    Isoisän Wanhan Panimon Rommia, Matoro luki. Se samanmerkkinen pullo, johon hän pani Nimdan osasen!
    Joku muu siis on ollut täällä Matoro ajatteli. Ja hänellä on ollut jotain tekemistä Beetan kanssa!

    Xxonnin kuljettua tunnin, hän huomasi maassa jalanjälkiä. Ne olivat tuoreita. Niissä oli pitkät kynnet. Hän päätti seurata niitä. Seurattuaan niitä hän näki monta pientä, violettia ja villiä olentoja kerääntyneinä jonkin ympärille. Hän päätti katsoa, minkä ympärille he olivat kerääntyneet. Hän ei kuitenkaan uskaltautunut tulla kovin lähelle. Vähän ajan kuluttua, yksi ällöttävistä violeteista olioista väistyi ja Xxonn pystyi näkemään jonkun metallisen jutun (kuinka yllättävää). Hän epäili sitä Nimdan Beeta-osaksi. Hän otti radiopuhelimensa ja soitti Rajille ja Matorolle.
    ”Kaverit”, hän aloitti. ”Luulen, että olemme löytäneet etsimämme”
    ”Hienoa”, Matoro sanoi. ”Kokoonnutaan saaren keskustaan. Se on kaikkein helpoin löytää….”
    ”Oikeasti minulla ei ole sitä vielä. Mutta tiedän kenellä se on. Tulkaa te tänne”
    ”Minne ”tänne”?” Matoro kysyi.
    Xxonn kertoi tarkalleen, missä hän on ja Saraji ja Matoro sanoivat tulevansa sinne. Xxonn jäi yksin tarkkailemaan outoja olentoja, kunnes yksi niistä huomasi hänet. Oliot alkoivat karjua ja hyökkäsivät Xxonnin päälle. Xxonn alkoi ampumaan niitä käsitykillään. Hän kuitenkin alkoi väsyä ja violetit oliot saivat otteen häneltä. Kun yksi olioista oli aikomassa viiltää hänen naamansa, julmeton pitkä miekkaterä työntyi hänen ruumistaan. Taistellessaan olioita vastaan, hän ei huomannut, että Saraji ja Matoro oli saapuneet apuun. Matoro oli taistelemassa olioita vastaan yksinään. Xx ja Raj tulivat apuun. Kun violetteja oliotia oli jäljellä enää kourallinen, he pötkivät pakoon. Xxonn huomasi, että maassa lojui heidän etsimänsä Nimba. Matoro otti sen käteensä.
    ”Hyvää työtä, Xxonn”, Matoro sanoi. ”Tämä on etsimämme Nimba”
    Kun he aiokoivat suunnata kotiin, he tunsivat, että maa heidän jalkojensa alla alkoi järistä. Sitten maan alta tuli Tuli yksi violeteista olioista. Paitsi, että hän oli paljon suurempi, kuin muut. Olio nappasi Matoron ja Nimdan ja katosi maan alle.

  • Zakaz 9: Tervetuloa Zakazille

    Meri, keskellä pahinta myrskyä

    Guardian sylki ja yski vettä, kun Manu repi hänet takaisin veneeseen. Takaisin paattiin päästyään Guardian alkoi kakoa suolaista merivettä ulos keuhkoistaan. Hän oli pudonnut jo viidennen kerran yli laidan.
    ”Vihaan”, Guartsu yski, ”myrskyä. Ja kylmyyttä.”
    Hän tärisi kylmästä. Lämpötila oli pakkasen puolella. Ja veteen putoaminen ei tuntunut mukavalta.
    ”Niin minäkin”, Makuta vastasi. Hänkin oli pudonnut laidan yli jo pari kertaa. Yksi niistä kerroista oli ollut kummallekin yhteinen, mikä oli melkein johtanut veneen menettämiseen. Nyt molemmat matkalaiset olivat sijoittuneet veneessä mahdollisimman lähelle sen kuumana kiehuvaa höyrymoottoria. Kovan myrskyn ja kulkuneuvon takaosaan sijoitetun suuren painon takia veneen etuosa suorastaan törrötti ylhäällä. Moottorin sylkemä höyry levittäytyi epätasaisesti myrskytuulten riepottelemana ja aallot purskauttivat lapiollisia vettä veneen kannelle. Guardian teki parhaansa pitääkseen kannen kuivana säälittävän pienellä kauhalla.

    Myrsky alkoi kuitenkin vähitellen tyyntyä. Sateet eivät olleet onneksi kestäneet kovin kauaa ja raivoisa tuuli tuntui menettävän vähitellen energiaansa. Suuren saaren muoto alkoi vähitellen hahmottua vastarannalla.
    Guardian pyyhki parhaansa mukaan kiikarisilmänsä linssiä kuivemmaksi ja sulki oikean silmänsä. Hän keskittyi vasemmalla silmällään myrskyn keskellä hahmottuvaan saareen. Punaisena hohtava silmä tarkentui kohteeseensa automaattisesti mekaanisesti siristen. Guardianin ei tarvinnut tutkia saarta kiikaritoiminnolla kauaakaan ennen kuin hän käsitti, mitä katseli. Skakdin sinisille myrskyn piiskaamille kasvoille muodostui vähitellen pieni hymy.

    Rannat kuuluivat Zakazille. Siitä ei ollut epäilystäkään. Guardian kääntyi ja nyökkäsi Manulle. Makutan kasvoille levisi huojentuneisuus siitä, että tämän merimatkan kamaluuksia ei tarvisi enää kestää kauaa. Makuta Nui nosti moottoriveneen vauhtia huomattavasti.

    Kymmenen minuutin kuluttua Skakdi ja Makuta vetivät yhteistoimin venettä Zakazin synkeälle rannalle. Hieman laantunut myrskytuuli heitti rannalle vielä suuria määriä vettä, joiden mukana rantautui ajoittain märkiä laudanpätkiä. Myrsky oli nähtävästi tuhonnut yhden rannikon laitureista yön aikana.

    Guardian sitoi veneen köydellä yhteen harsuuntuneen havupuun runkoon ja nousi täyteen mittaansa. Hän käänsi katseensa pois mereltä ja kohti Zakazia. Siinä oli kestänyt kauan, mutta hän oli taas kotona. Aamuaurinko alkoi nousta jostain mäen takaa. Guardian lähti sanattomasti kävelemään ylös mäkeä ja syvemmälle Zakaziin. Makuta Nui asteli epävarmana perässä tutkien ympäristöä katseellaan.

    ”Harvennettua kuivaa metsää rannalla”, Manu sanoi ääneen. ”Ranta-asutus juuri ja juuri pystyssä pysyviä puuhökkeleitä. Pääsimme pois rannalta, mutta hiekkaa jatkuu kauas. Tämä paikka on paljon huonommassa kunnossa kuin luulin.”
    Makuta piti pienen tauon.
    ”Ja joskus Spiriah kehtasi vielä kehua paikan maisemia.”

    Guardian ei vastannut välittömästi. Hän haisteli Zakazin tuulia. Havumetsän raikas tuoksu erottui vain haileasti sisällissodan saarelle tuoman tunkkaisuuden alta. Kaksikon edetessä syvemmälle saareen kävi nopeasti tuskallisen selväksi, miten kaikin puolin epäkunnossa Guardianin synnyinsaaren ilmasto oli. Jäätävä merituuli oli muuttunut suorastaan sekunneissa paahtavaksi puoliaron kuumuudeksi. Pieni oksien ja lehtien yhteenkerääntymä pyöri tuulen mukana Guartsun ja Manun edessä kuin matkustaen heidän kanssaan. Kuivien puiden oksilla raakkui suuria lintuja, jotka seurasivat Makutan ja Skakdin matkaa. Jostain kauempaa kuului kuolonpeipon sirkutusta. Se oli nimensä veroista.

    Guardian hymähti hiljaa. ”Tervetuloa Zakazille, Manu.”

    Vähitellen puisten pikkutalojen määrä alkoi kasvaa ja pian makuta ja skakdi kävelivät keskellä jotain, jota kykeni melkein kutsumaan kyläksi. Kahden tolpan päistä ketjuilla roikkuvassa kyltissä luki jotain skakdiksi. Hyvästä kielitaidostaan huolimatta Manu ei kuitenkaan ymmärtänyt lukemaansa. Skakdin kielessä oli jotain perin merkillistä.

    ”Wekann on paikan nimi”, Guardian vastasi vilkaisten Manuun. ”Näitä pieniä rannikon kaivoskaupunkeja. Joskus tämä vielä näytti joltain.”

    Pari skakdia oli aikaisesta ajankohdasta huolimatta hereillä. Yksi suuri ja lihaksikas skakdi teroitti kirvestään sileällä kivellä hätäisesti kasatun verstaan etupihalla. Toinen laiha ja vanha naisskakdi yritti epätoivoisesti saada ruskeaa kangasta pestyä likaisessa vedessä, jonka pinnalla kellui suuri vaahtomassavuori. Yksi skakdi istui kauppansa etuoven edessä tuprutellen puista piippua ja hieroen teräksistä jalkaproteesiaan merkillinen ilme kasvoillaan. Tämän skakdin vyötäröllä roikkui myös uhkaava zamor-revolveri, mutta kuka tahansa pystyi näkemään, että aseessa ei ollut edes ammuksia.
    Jokainen näistä skakdeista vilkaisi kylän läpi kävelevää kaksikkoa nopeasti, mutta ei vaikuttanut kiinnittävän makutaan ja kiikarisilmäiseen skakdiin sen suurempaa huomiota. Yhden pihan porttiin sidottu Mata Nui -lehmä päästi kumisevan ”muu”-äännähdyksen.

    Kylän keskipisteessä seisoi suuri patsas. Se esitti voitokkaan näköistä skakdia, joka istui vihaisen jättiläistiikerin selässä. Ratkaisevista kohdista patsasta lorisi sen jalustalla olevaan altaaseen erittäin likaista vettä, joka oli kiertänyt samaa rataa arvatenkin jo vuosia.

    ”Olen varmaan oikeassa, jos arvaan, että nämä eivät voittaneet?” Manu sanoi kysyvänä.
    ”Mainio päättelykyky”, Guardian sanoi lievällä sarkasmilla. ”Mutta tiedätkö mikä on surullista?”

    Guardian kääntyi kohti Manua ja osoitti vasemmalla kädellään suurta kivipatsasta.
    ”Olet väärässä”, Guartsu sanoi. ”Nämä voittivat. Nämä olivat Nektannin puolella. Se jos mikä on surullista.”

    ”Ihan vapaaehtoisesti?”

    ”Täysin. Tuo patsaskin oli näiden idea. Ja katso, miten Nektannin kannattaminen auttoi näitä.”

    ”Skrarrarrarrarrarr”, joku päänsärkyä poteva tavernan edessä makaava skakdi sanoi. Manu luuli tunnistavansa tämän kirosanan ennen kuin huomasi, että siinä olikin yhtäkkiä pari ylimääräistä tavua.

    ”Ei näemmä paljoa”, Manu vastasi. ”Älä sano, että hakemamme on täällä.”
    Guardian pudisti päätään. ”Olisikin näin helppoa. Ystäväni luo on tunnin matka.”

    ”Kulkuneuvo voisi auttaa”, Makuta Nui sanoi katsellen ympärilleen. ”Mutta taidan toivoa liikoja…”

    ”Niin, niin toivot”, Guardian vastasi. ”Kerropa, Manu…”
    Kaksikko saapui suuren aitauksen eteen. Aitauksen sisällä oli Mata Nui -lehmiä ja Kane Ra -härkiä. Mukana oli myös joitakin suuria nelijalkaisia eläimiä, joita Manu ei tunnistanut.
    Guardian hymyili leveästi valkoisella hammasrivillään.
    ”Koska olet viimeksi ratsastanut?”

    [spoil]Manny kirjoitti pienen pätkän alusta. Löydättekö sauman?

    Musiikki tuli myös Manny-herralta.[/spoil]

  • Valottujen suosekoilu osa 11: PAHA GEKKO, älähän isottele

    Metsä, leirinuotio

    GK:n päässä pyöri sitä ja tätä, juuri nyt hän näki päässään, Abzumon huoneen oven pöydän jolla makasi musta toa ja joku tuli avaamaan ovea. Näky keskeytyi. GK heräsi Umbran äänekk”seen kuorsaukseen.

    ”Toivon totisesti, että tuo on vain unta.”

    Huomenna he pääsisivät jo perille.
    Mutta näky vaivasi GK:tä

    Nazorakien luola. Jonkin aikaa aikaisemmin.

    Eversti 106 käveli pitkin nazorak luolastoa, huhujen mukaan Abzumon huoneessa olisi jotain mielenkiintoista.

    ”Abzumo on typerys, kunhan vain olisi jäänyt tänne niin tästä ei tulisi mitään ikävää hänen kannaltaan.”

    Turvallisuutensa vuoksi hän ampui kamerat ja lähestyneet nazorakit tämän jälkeen. Eversti 106 avasi oven, hän halusi päästä ulos tästä läävästä, olla oman elämänsä herra.
    Nazorak löi oven rikki ja stui sisään. pöydällä oli lappu ja musta toa.

    ”Tämä on menolippuni ulos näistä saastaisista pikku käytävistä!”

    ”Mutta miten tämän saa päälle!” Torakkaheitti toan ruhon lattialle, jotakin tapahtui, sen elämävalo käynnistyi, se oli musta. Silmät avautuivat, toa setvi päätään.

    user posted image

    ”Kertokaa minulle!”
    Toa räjäytti pöydän ja heitti palaset everstiä päin, joka vain vaivoin onnistui väistämään itsensä kuolemalta.

    ”Kertokaa!”, toa huusi.

    ”Rauhoitu!”, Eversti 106 karjaisi.

    Toan silmien punainen leisku himmeni ja ne muuttuivat normaaleiksi.

    ”Minä jakelen käskyt, sinä senkin ötökän kuvatus, missä. Minä. Olen!”

    Leisku alkoi taas nousta ja Torakan piti olla varovaisempi sanoissaan.

    ”Olet Nazorakien luolastossa.”.

    ”Ahaa. te olette Nazorakeja. Abzumon ja Makuta Nuin luoma laji, mutta minä. Minä olen heidänkin johtajansa!”,Toa karjaisi hälyyttäen samalla nazorakeja paikalle.”

    Joukkoja kerääntyi oven taakse, he olivat valmiita ampumaan.

    ”Ymmärrätkö, kaikki tottelevat minua, itse Mata Nui kumartaa minua, joku päivä!” Torakka pysyi hiljaa. sitten hän hän heitti metallinpalasen, joka lukitsi toan kiinni seinään.

    ”Jaa… sinäkö yritätä päihittää minut. Olen kuulolla ruojake.”, Toa sanoi ivallisesti. Ja riuhtaisi itsensä irti.

    ”Jokin sekoittaa pääni.” Aivan kuin en olisi yksin tässä maailmassa, aivan kuin joku toinenkin olisi täällä.” Toan sisäinen Makuta aisti sen.

    ”Kerää sinä pari onnetonta torakkaa, ne tulevat mukaani! Ja minä totta suurimman pahuuden nimeen tapan sen, joka häiritsee minua!”

  • Naamiovaras

    Valtava lentokonehalli, Klaanin linnake

    Klaanin linnakkeen läntisellä laidalla sijaitsevassa lentokonehallissa kuhisi kun kymmenet matoranit puuhasivat ahkeran oloisina harmaanpunaisen lentoaluksen kimpussa.

    ”Kiillotitteko propellit?”
    ”Kyllä!”
    ”Ovatko laskutelineet varmasti kunnossa? Entä vasen siipi?”
    ”Kyllä! Molemmat!”
    ”Onko ohjaamo varmasti imuroitu kunnolla? Te tiedätte kyllä kuka siinä tulee matkustamaan!”
    ”Imuroimme sen viidesti!”

    Ämkoo katseli yli-innokkaiden matoranien touhuilua hieman etäämmältä yrittäen parhaansa mukaan vaikuttaa huomaamattomalta.
    ”Voi luoja”, Ämkoo tuhahti.

    Siivouspataljoonan komentaja huomasi Ämkoon ja tervehti tätä yliampuvin elein. Ämkoo asteli varovasti matoranin tykö väkinäinen virnistys kasvoillaan.

    ”Tuo härveli ei sitten putoa, eihän?”
    ”Annan siitä sanani!”

    Matoranjoukon rakastama viittasankari asteli lentokoneen luo ja tutkiskeli alusta sieltä sun täältä. Sitten Ämkoon katse kiinnittyi koneen kyljessä komeilevaan kuvioon.

    ”Tuossa on lehmä”, Ämkoo totesi.
    ”Mata Nui Lehmä, herra Ämkoo!”
    ”Lehmä.”
    ”Kyllä!”
    ”LEHMÄ.”
    ”…se tuo onnea!”
    ”A-haa.”

    Ämkoo hyppäsi istumaan koneen ohjaamoon. Istuin vaikutti yllättävän mukavalta eikä rattikaan ollut turhan jäykkä. Valtava nappula- ja vipurivistö hieman huolestutti koneen tulevaa hallitsijaa, mutta hän ei suostunut myöntämään sitä ääneen.

    ”Pärjäättehän, herra Ämkoo?”, siivouskomentaja kysyi huitoen kädellään sankarinsa suuntaan. Ämkoo vastasi ilkeällä katseella.
    ”Mietimme vain, jos tarvitsette vielä jotain”, matoran jatkoi katseesta piittaamatta. Ämkoo tuijotti tätä hetken.

    ”Hei, naamiosi.”
    ”Anteeksi?”
    ”Naamiosi. Eikös tuo ole Komau?”
    ”On se! Suuri Komau, herra Ämkoo! Sain sen aikoinaan…”
    ”Anna tänne.”
    ”Mit-”
    ”Haluan katsoa sitä.”

    Matoran tuijotti Ämkoota säikkynä, mutta nieli pelkonsa. Hän irroitti naamion varovaisesti kasvoiltaan ja kurottautui tarjoamaan sitä idolilleen.

    ”Kiitos”, Ämkoo totesi ja piteli naamiota käsissään sulkien silmänsä. Matoranit tuijottivat tilannetta kuin hypnoosissa.

    ”Mitä luulet, että hän tekee?”, uskaltautui yksi matoraneista kysymään toiselta.
    ”Luulen, että hän keskittää siihen voimiaan”, totesi toinen. ”Se tuo varmaan naamion kantajalle voimia tai jotain.”
    ”Kyllä, niin sen on oltava. Toivottavasti hän tekee noin minullekin.”
    ”Ja minulle!”
    ”Minulle myös!”
    ”Mennään kaikki jonoon niin… Hei, missä se naamio on?”

    Matoranit tuijottivat Ämkoota ällistyneinä. He olivat juuri todistaneet mitä hämärintä katoamistemppua. Ämkoo oikoi käsiään ja vilkaisi matoraneja virnistäen. Sitten hän sanoi:
    ”MENKÄÄ POIS.”

    Kanohi Komaun voima toimi heti. Matoranien heikko mieli ei riittänyt vastustamaan ankaraa naamiovoimaa vaan nämä kipittivät kauhuissaan tiehensä. Ämkoo hymyili lähestulkoon ylpeän näköisenä ja nousi ylös ohjaamosta.

    ”Onneksi Snowie ei ollut näkemässä”, hän totesi ja istahti lentokoneen siivekkeen päälle odottamaan. Lumiukko oli myöhässä.

    [spoil]HAHAHAHAHAHA.[/spoil]

  • Veneilyä mainiossa seurassa

    Meri

    Hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa. Kaikki olivat väsyneitä, ja miettivät maailman menoja. Nyt oli tekeillä jotain suurta, kaikki aistivat sen. Domek oli kuitenkin harvinaisen hyvä keventämään tunnelmaa, ja alkoikin Snowmanin kanssa keskustelmaan heidän mahtavasta elokuvaprojektistaan. Nekin heistä, jotka pitivät ajatusleikkiä tyhmänä, osallistuivat keskusteluun. Se sai heidän ajatuksensa pois kaikista raskaista ajatuksia, jotka myhivät heidän päissään, ja tarjosi mukavaa vaihtelua.
    ”Teistä en tiedä” Killjoy innostui ”Mutta minä ainakin haluaisin sen aulassa työskentelevän hehkeän toan näyttelemään jotain roolia.”
    Idean vastaanotto oli yleisesti hyväksyvä. Killjoy ei aluksi tahtonut myöntää itselleenkään, että oikeasti viihtyi Klaanilaisten seurassa. Hänessä oli vielä paljon Pimeyden Metsästäjää, vaikka Klaanilaisten kanssa työskentelikin.

    Keskustelu oli kaikin puolin lennokasta, ja hyppi nopeasti aiheesta toiseen. Nyt oltiin päästy kummitustarinoihin asti, kenties pimenevä ilta oli osasyynä tähän. ÄmKoo tapansa mukaan teki hyvää työtä järkyttäessään muita, ja se olikin kyseisessä porukassa jo aika kova saavutus. Jopa ”kovapintainen skakdien sisällissodan veteraani” tunsi kylmiä väreitä kuunnellessaan ÄmKoon juttuja.
    ”Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tuossa jutussa oli harvinaisen vähän järkeä” Kepe analysoi ”Mutta vallan tunnelmallinen se silti oli.”
    ”Heh” Snowman naurahti ”Kyllähän sinun Spinnyliini pitäisi nykyään tietää, että tärkeintä ei ehkä olekaan logiikka, vaan sielu. Kaikin puolin toimiva kokonaisuus voi lopahtaa sielun puutteeseen, oli se kuinka teknisesti virheetön hyvänsä.”
    ”Taasko alamme?” Kepe vastasi jo etukäteen valmiina argumentointiin.

    Guardian hymyili sisäistä hymyään. Hän tiesi kaksikon väittelevän aiheesta kuin aiheesta, vaikka olisivatkin samaa mieltä. Kuinka kaksi muutoin niin asiallista keskustelukumppania saattoivatkin keskenään muuttua niin huvittavaksi katsottavaksi.

    Domek oli siirtynyt hieman muista syrjemmälle. Hän istui yksinään veneen etuosassa luonnostelemassa tulevaa mestariteostaan, jalkaa taiteellisesti reunan yli roikottaen. Toisella kädellään Domek loi valoa koko porukalle, oli jo pimeää. Hän lupautui jäämään valvomaan, jos muut kävisivät nukkumaan.
    ”Muuten hyvä” Killjoy huomautti ”Mutta meillä ei ole ankkuria, ja Mata Nui yksin tietää, kuinka syvää tässä on. Ellemme pysy liikkeellä, saatamme ajautua oikeastaan mihin vain.”
    ”No” Snowman aloitti ”Eiköhän ystävämme Domek melko pian opi ohjastamaan tätäkin venhoa, jos vähän opastan.”
    Niin valon toa sitten siirtyikin veneen takaosaan, ja lumiukko näytti hänelle veneellään navigoinnin perusteita.

    Kepe pohti mielessään, kuinka koko sakki meinasi mahtua nukkumaan pienessä veneessä, mutta huomasi pian ratkaisun olevan oletettua yksinkertasempi. Läjässä. Toisaalta, hän ajatteli, miksi ei? Kai tämäkin täytyy kokea. Niinpä hän kömpi epäkäytännöllisesti jonkinmoiseen sikiöasentoon Guardianin jalkopäähän.

    Pian Klaanilaiset olivat käyneet nukkumaan, ainoastaan Domek ruorissa ja veneen reunalla istuva ÄmKoo olivat hereillä. Mustavihreä hahmo oli päättänyt pitää huiviin pukeutuvalle toalle vähän aikaa seuraa. Siinä he sitten rupattelivat illan pimetessä, ja totesivat matkaavansa harvinaisen mainossa seurassa.