Avainsana: Makuta

  • Isku Nazorak-pesään: berserk-Suga

    Laavaluolastossa

    Zyglakien takaa-ajo alkaa raivoisasti. Aivan kuin silkka viha antaisi niiden vaunuille lisää vauhti. Klaanilaisten päättäväisyys ei horju, vaan he menevät koko ajan eteenpäin..

    Ilma on tunkkaista ja kuumaa. Zyglakit eivät ole hellittäneet, vaan viilettävät klaanilaisten perässä. Edessä näkyy jälleen luolantapainen. Se on suuri… ”Tuolta voimme päästä ulos!”, Glatorianking huutaa. Muut eivät uskalla veikkailla, mutta He alkavat kuulla jopa edestäpäin Zyglakien meteliä. ”Ne ovat joka puolella!”, Mahrikinh karjaisee. ”Meidän pitää hypätä!”, Matoro TBS huutaa ja sen he tekevätkin. Luolan suu aukon lähellä oleva kieleke pelastaa klaanilaiset ja he loikkaavat sinne. Kaikki makaavat kasassa hetken, mutta kuullessaan Zyglakien lähestyvän, täytyy heidän jatkaa. Luolasta tuntuu huokuvan raikasta ilmaa… He pääsisivät ulos. Mutta sieltäkin alkaa kuulua meteliä. ”Ne tulevat.”, sanoo Keetongu.

    ”Emme pääse ulos!”, Summerganon toteaa ja jatkaa: ”…mutta päästivät he tai eivät, me taistelemme ulos.”

    Zyglakeja rynnistää luolasta, mutta ensimmäiset kaatuvat Summerganonin miekkaan ja MahriKingin keihääseen, mutta rynnistys sen kuin jatkuu ja muut liittyvät taisteluun. Luolasta ei pääse ahtaalle kiellekkeelle yhtäkään Zyglakia, kiitos klaanilaisten horjumattomuuden, mutta suu aukko on tukkeessa niistä. Ne änkevät väkisin läpi. Köysirataa pitkin saapuu lisää Zyglakeja, mutta ensimmäiset hyppääjät lentävät päistikkaa alhaalla näkyvään rotkoon ja ne jotka pääsevät kielekkeen kohdalle seivästyvät takalinjoja varmistavien klaanilaisten aseisiin. Yhden kohtaloksi koituu vastaanottaa Keetongun lyönti ja lentää vastakkaista seinää päin ja pudota sieltä laavaan. Mutta jopa ahtaita, kuilun seinämillä olevia pieniä polkuja pitkin yrittää Zyglakeja, mutta urheasti klaanilaiset ne torjuvat. ”Niitä tulee jatkuvasti, meidän on pakko puskea läpi!”, Manu sanoo ja muut nyökkäävät. Klaanilaisten raivokas rynnäkkö puhkaisee tunnelissa olevian Zyglakien rivistöt ja klaanilaisten onneksi luola avartuu lähes heti sisäänkäynnin jälkeen, joten he saavat tilaa taistella. Hieman laavatunneleita raikkaampi ilma antaa lisää tahtoa. Ensimmäinen hyökännyt Zyglak-aalto on lähes kaatunut. Summerganon lävistää yhden miekallaan ja Makuta Nui, tuttavallisemmin Manu antaa isän kädestä muutamalle. Ensimmäinen aalto on maassa, klaanilaiset hengähtävät.

    ”Niitä tulee lisää… ja niillä on jotain vahvaa mukanaan.”, Keetongu sanoo synkästi. ”Meidän on pakko jatkaa.”, Mahriking toteaa ja niin he lähtevät juoksemaan luolaa eteenpäin. Se tuntuu koko ajan suuntaavan ylöspäin, joten ehkä he pelastuisivat. Mutta niin kauan ovat Zyglakit vuoren uumenissa olleet, ettei yksikään kolkka ole heille pääsemättömissä. Klaanilaisten huomamaattomissa olleista sivutunneleista alkaa tulla lisää vihollisia ja takaapäin kuuluu askelia. Ainoa vapaa tie on ylöspäin. He juoksevat viholliset kannoillaan. Siellä täällä on laavauomia. Klaanilaiset päätyvät avaraan kammioon, jonka keskellä on silta valtavan rotkon yli ja toisella puolella portaat ylös. Silta on keskeltä katki, mutta hyppääminen on aiempien ponnistusten rinnalla pikku juttu.

    Mutta zyglakien viimeinen, voimakkain aalto tulvii joka raosta ja klaanilaiset huomaavat olevansa joka puolelta piiritettyjä. Luolasta, josta he tulivat, kuuluu askelia ja huutoa. Ne tulevat. Heitä piirittävät Zyglakit käyvät päälle. Ensimmäiset kaatuvat helposti, mutta jatkuva päällekäyminen tuottaa tulosta: Summerganon katuu kolmen Zyglakin rynnistäessä päälle ja vaikka Manu onnistuu ne hoitelemaankin, ovat klaanilaiset joka puolella vaikeuksissa. Zyglak on haavoittanut Summerganonia hieman ja ylösnouseminen on tuskallista. Hän näkee kolmen Zyglakin juoksevan kohti muiden selustaa. Vihollisia on enää vähän, mutta sitäkin sitkeämpiä ne ovat. Summerganon nostaa miekkansa ja juoksee noita kolmea päin. Yhdeltä hän sivaltaa pään pois, toinen saa kohtalokkaat osumat lähes joka puolelle ja kolmas perääntyy kauhuissaan ja horjahtaa rotkoon. Juuri, kun klaanilaisten vääntö näyttää kääntyneen voitoksi, kuuluu luolasta jälleen meteliä. Ei paljoa askelia, mutta jotain normaalia Zyglakia vahvempaa taitaa olla tulossa…

  • Isku Nazorak-pesään: jääkalikkazyglak

    Bio-Klaanin saaren alla laavluolastossa sijaitseva Zyglakien kylä

    Ensinnäkin, Matoro on tajunnut että he eivät voi jatkaa pakoa laavavirtaa pitkin. Uusi putous.
    Toiseksi, viisikko pistettiin vankiselleihin. Manu tekeytyi tavalliseksi Zyglakiksi.
    Matoro tutkailee paksujen kivisten kaltereiden – ei, pilareiden, lävitse kylää. Tämä on suuri sivutunneli laavaluolassa. Paljon räsyisiä, laavakivestä ja panssareista tehtyjä talontynkiä sekä seinässä olevia luolia. Heidän vankilansa oli luola, jossa oli vain katossa aukko.

    ”Zyglakit asuvat täällä. Heillä pitää olla suhteellisen yksinkertainen reitti pois.”, Matoro ajattelee ääneen.
    ”Juu. Kenties joku luola?”, Keetongu ehdottaa.

    ”Hei, haluatte varmaan tietää että Zyglakit meinaavat heittää teidät laavaan auringonnousun aikaan”, kalterien taa tullut Manu-Zyglak sanoo.
    ”Mitä kello on?”, on ensimmäinen kysymys sellistä.

    ”Zyglakien mukaan aamuyö. Aurinko nousee parissa tunnissa.”, Manu sanoo. ”Koitan hankkia teidät pois. Niin juu, ja uloskäynti on laavajoen yllä, katossa menevä köysirata.”

    ”Erittäin hyvä tieto. Pystyskö harhauttamaan kun me pakenemme omin avuin?”, Matoro kysyy.

    Manu lähtee poispäin nyökäten.

    ”Miten meinaat että häivymme?”, Glatorianking kysyy.
    ”Jäädytetään – haurastetaan yksi pilari. Sitten sen saa kaadettua.”, Matoro sanoo ja vinkkaa Keetongulle.
    Matoro laskee kätensä kiviselle pilarille.
    Vaalenasinistä kohmetta leviää kiven pintaa pitken Matoron kädestä. Kuuluu räsähdyksiä kun kivi muuttuu sisältäpäinkin jääksi. Jään Toa kumartuu kun Keetongu lyö kovaa kivipaatta. Se iskeytyy puoliksi ja viisikko on vapaa.

    He lähtevät hipsimään ulos sellistä. Kauempaa kylästä kuuluu huutoja ja näkyy savua. Pari taloa on syttynyt palamaan.
    Kiitos Makuta Nui.

    Hännätön Zyglak juoksee suoraan heidän luo. Manu osoittaa vankilan yllä olevaa tasannetta, josta lähtee köysirata.

    ”Millä me tuonne pääsemme?”, Mahriking kysyy.
    ”Portaat. Vankilanne sivulla.”, Manu ohjeistaa ja he lähtevät juoksuun portaille.
    Oudonkielinen huuto kuuluu heidän takaansa. Joukko Zyglakeja huomasi heidät ja hälyttää muutkin.

    Klaanilaisjoukko kiipeää portaat.
    ”Pysähtykää!”, tasanteella oleva vahti huutaa ja osoittaa heitä varsijousella.
    ”Öh, emme.”, Glatorianking sanoo, heittäytyy maahan, potkaisten Zyglakia jalkaan. Tämä horjahtaa, ja melkein tippuu laavaajokeen.

    ”Saasta!”, se karjaisee ja potkaisee hopean Toan maahan. Keetongu ryntää ystävänsä avuksi ja lyö kohdetta suoraan kasvoihin. Manu tulee mukaan ja saa iskettyä Zygkailta aseen pois. Summerganon jäädyttää vartijan.

    Portaista kuuluu melua. Matoro hyppää ensimmäisenä puiseen ”koriin” joka roikkuu köysien varassa. Make tulee heti hänen taakseen.
    ”Kahta Toaa enempää ei näihin mahdu!”, Manu sanoo ja ohjaa muita taaempiin koreihin.

    Summerganon työntää jääkuutio-Zyglakin suoraan ahtaisiin portaisiin hyökkääjien tielle. Hän sinkoaa muutaman jäästäeen portaikkoon ja hyppää köysiradan vaunuun Keetongun kanssa.

    Manu heittää ylimääräisen vaunun päin Zyglakeja. Glatorianking juoksee viimeiseen vaunuun. Manu vääntää seinässä olevaa vipua joka vapauttaa vaunut ja eeppisellä hidastuksella hyppää viimeiseen vaunuun Glatoriankingin viereen.

    Kolme vaunua lähtevät kiitämään köysirataa pitkin allaan laavajoki.

    Valitettavasti Zyglakeilla oli toinen ”vaunu-asema”, josta he lähtivät pakenijoiden perään. Se onkin sitten ihan seuraavan kirjoittajan tehtävä.

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan ε

    Pieni saari lähellä Klaania

    Zyxax katseli auringonlaskua. Monet ajattelisivat auringonlaskun olevan kaunis. Mutta Zyglak halveksui kaikkea kaunista. Hän halusi tuhota kaiken kauniin.

    Hän polkaisi maahan pienen kukkasen jalkojensa juuresta ja tuhahti.
    Saastaa, hän tuhahti. Mitä me Zyglakit hyödymmekään tästä yhteistyöstä? Kosto. Saamme kostaa Bio-Klaanille. Mitä Skakdit hyötyvät? He saavat rikkauksia. Nazorakit saavat elintilaa. Mutta. Mitä Avde hyötyy? Hän haluaa palasen jotain kristallia. Olisiko siitä hyötyä Zyglakeille? Mitä sillä tekee. Pitäisikö asiasta ottaa selvää?

    Zyglakin pohdinta keskeytyi, kun Gaggulabio tuli ulos läheisestä bunkkerista. Klaanisaarta ja lähisaaria yhdistivät Nazorakien tunnelit. Liitouma oli rakentanut tukikohtia erinäisille pikku saarille ympäri Klaania, jotta heillä olisi hyvä asema. Tällä hetkellä Zyxax ja Gaggulabio olivat Klaanisaaresta pohjoiseen päin.

    Gaggulabio myhäili itsekseen.
    ”Tapoin juuri kuusi klaanilaista.”
    Zyxax murahti väheksyvästi. Gaggulabio jatkoi monologiaan:
    ”Jätin ne luolaan, jonne valuu laavaa.” Vieläkään hän ei saanut minkäänlaista kunnollista vastausta. ”Suljin oven kivellä.” Zyglak oli hyvin passiivinen. Gaggulabio murjotti hetken. Sitten Zyxax yhtäkkiä puhui:
    ”Otitko huomioon, että luolassa saattoi olla pakoteitä?”
    ”Öh”, Skakdi ähisi, ”ei kai siellä ollut muita kuin se laavan sisääntuloreikä.”
    ”Onko mukana jään Toia?”
    ”On?”
    ”Sitten he päässevät pakoon.”
    ”Päässevät?”
    ”Unohda, Skakdi. Sinä et näytä ymmärtävän aivan kaikkea, mitä sanon sinulle.”
    Gaggulabio näytti loukkaantuneelta. Mutta sitten kenraali 001 saapui.

    ”Tervehdys, otukset”, hän sanoi tekopirteästi. Muuta vain nyökkäsivät. Kumpikin katseli valtaisaa laivaa, joka lipui aavemaisesti kohti saarta. 001 tuli myös katsomaan. Hän asetti käden silmiensä päälle lipaksi ja katsoi laivaa. Sen keulakuva oli verinen nais-Toa, jonka ruumis oli silvottu. Purjeet olivat repaleiset, airot soutivat heikosti kaikuvan rummun tahdissa.
    Orjakaleeri? Nazorak mietti.

    Pian laiva oli aivan saaren vieressä. Ankkuri – joka näytti sen pienen hetken näkyessään ilmassa hyvin koukeroiselta – jysähti meren pohjaan. Liittolaiset menivät lähemmäs katsomaan. Maihin laskettiin laskusilta, jota pitkin käveli tumma hahmo Visorakeja seuranaan. He huomasivat tämän olevan Makuta.

    ”Tervehdysss, yssstävät”, Abzumo lausui sihisten omituisella tyylillään. Se kävi torakan herkkiin korviin.
    ”Kuka olet ja mitä haluat?” tiukkasi Gaggulabio. Abzumo hymyili.
    ”Olen Makuta Abzumo ja minulla olisssi teille hieman lisää joukkoja ssssotaan Bio-Klaania vassstaan.”
    ”Okei”, Skakdi sanoi, ”mutta miksi puhut noin oud-” Hänen puheensa keskeytyi, kun Zyglak tukki hänen suunsa kädellään.
    ”Mitä joukkoja olet tuonut mukanasi?” Nazorakien johtaja kysyi.
    ”Ah, minulla on Visssorakeja, sekä Exo-Toia. Muutamia Rahkssshejakin on, mutta niitä voi luoda lisää. Sitten kaleeristani löytyy Matoran-orjia yllin kyllin.”
    ”Vaikuttaa hyvältä”, sanoi Skakdi vapauduttuaan Zyglakin otteesta. ”Mitä sinä hyödyt liitosta meidän kanssamme, Makuta?” Abzumo hymyili edelleen.
    ”Minulla on hieman… henkilökohtaisia kaunoja. Tahdon kossstaa.”
    ”Kenelle?”
    ”Koko Bio-Klaanille. Sekä muutamalle yksityishenkilölle.”

    Makuta tutustui paikkoihin, ja hänen armeijaansa kotiutettiin saarille. Zyxax ajatteli yhä kristallinpalasta. Makuta ei tiennyt siitä tai Avdesta. Mitä tapahtuisi, kun nämä kaksi persoonaa kohtaisivat? Sitten Zyglak kuuli päässään äänen:
    Avde?
    Hän katsoi Makutaa. Tämä virnisti hänelle. Hän käänsi katseensa pois.
    Lieneekö tämä sittenkään niin hyvä idea? hän ajatteli kulkiessaan tunneleita pitkin omien joukkojensa luokse.

  • Isku Nazorak-pesään: kykloopin häntäkikka

    Eeppinen laavaluolasto suoraan Bio Klaanin saaren syvyydessä Mt. Ämkoon alla, tarkasti sanottuna noin viiden Bion pituinen laavakivinen paasi laavavirrassa

    No, kuten jo ylempänä mainitsin, sankari-kuusikko ovat nyt siis ison kivipaaden päällä, laavavirrassa. Oikein ihanaa.
    Kukaan heistä ei erityisesti pidä tilanteesta. Mutta ei ole muuta vaihtoehtoa.

    Virta viettää loivasti alaviistoon. Katosta irronneita kiviä kelluu vähän aikaa laavassa kunnes ne hajoavat. Sankareiden oma pysyy kasassa jäävoimilla.

    Jyrkemmästä laskusta paatti hieman tömähtää. Ilmaa on vaikea hengittää ja on todella kuuma. Mahriking imee kuumuutta itseensä.
    Matoro tähystää teleskooppisilmällään eteenpäin. Laavaa – tummanpunaista kajoa – kiviseinämä – suoraan edessä!

    Matoro tajuaa tilanteen. Edessä tunneli jakautuu kahteen. Vasemmalla on laavaputous, oikealla joki jatkuu normaalina. He ovat ajautumassa putoukseen.

    ”Kääntäkää!!!”, Glatorianking huutaa paniikissa.
    ”Miten?”, Manu tokaisee.

    ”Pakko meillä on olla joku keino…”, Mahriking pohtii ankarasti.

    Matoro jäädyttää laavaa keulan edestä mahdollisimman nopeasti. Vauhti hidastuu.

    ”Hei, minulla on idea!”, Keetongu huudahtaa ja iskee Zyglakilla olleella veitsellä Manun hännän poikki. Makuta-Zyglak karjaisee kivusta ja luo murhaavan katseen Keetonguun.

    Keetongu sitoo veitsen häntään, vääntää silkalla voimalla sen terän koukuksi ja heittää laavakiviseen seinään kiinni. Koukku tapailee hetken kalliota kunnes tarttuu kahden kiven väliin.

    ”Mahtavaa, Keetongu! Voisin syleillä sinua!”, Mahriking huutaa innostuneena. He vetävät paattinsa kiinni seinämään hännän (köysi-koukun) avulla ja kääntävät kivipaatensa normaaliin jokiuomaan.

    Matoro on peräti onnellinen siitä, että he ovat taas laavajoessa. Vaikka ilma onkin tulikuumaa ja hänen voimansa heikkenevät, Matoro tuntee olonsa erittäin turvalliseksi – olosuhteisiin nähden.

  • Isku Nazorak-pesään: Makutan kuolema

    Luola, again.

    Matoro on hämmästynyt tapahtumien kulusta. Pinkki örghelimörgheli, joka paljastui Manuksi, tuli sisään ja hoiteli Skakdit.
    Nazorakit ovat melko hämääntyneinä huoneen yhdessä nurkassa.

    Valitettavasti vihreää kaasua nousee ylös pinkisät olennosta.

    ”Manu, sinä vuodat.”, Matoro huomauttaa etsiessään miekkaansa.
    ”Ei, ei taas.”, Makuta sanoo. Hänen mielensä valuu pikkuhiljaa ulos ruumiin haavoista.

    Piikikäs terä iskeytyy suuren olennon rinnan läpi. Terä on piikikäs ja verinen, ja kun takana oleva Gaggulabio alkaa repiä sitä pois, ei välttämättä halua olla kuulolla. Terän väkäset raastavat lihaa ja katkovat kylkiluita. Pinkki olento kaatuu maahan, ammottava aukko silmänsä lisäksi myös rinnassa.
    ”Pikku ystävänne taisi kaatua.”, Gaggulabio sanoo kylmän rauhallisesti. Hänellä on kädessä entistä verisempi miekkansa.
    ”Otetaanko tämä uusiksi?”, hän ehdottaa.

    ”Tuotanoin… Minä kannattaisin kuitenkin sitä, että häivymme tästä huoneesta yhteiselle teehetkelle. Mistä teestä sinä pidät? Voimme hankkia myös pikkuleipiä teen kanssa. Laava nimittäin nousee.”, Matoro viisastelee tuttuun tapaansa.

    ”Hmm. Sopii minulle, menen tosin yksin.”, Gaggulabio hymyilee ja sähisee jotain epämääräistä, ilmeisesti torakan kieltä.
    Skakdi astuu pari askelta ulos luolasta, ja Nazorakit oven sivuilla kankeavat valtavan kiven ovensuulle. Kuuluu vain tömähdys, pölyä ja Klaanilaiset ovat lukittuna kammiossa. Laava on vallannut ja yli puolet huoneesta.

  • Isku Nazorak-pesään: makutan uudelleensyntymä

    Pimeys. Varjo. Tummaa muodotonta massaa. Se valuu ylitseni. Se tuntuu kylmältä. Paitsi, että en tunne mitään. Kaikki näyttää mustalta. En tosin näe mitään. Vai näenkö? Jos on säkkipimeässä, ei näe mitään, koska valonsäteet eivät osu silmiin. Tämä on kuitenkin erilaista pimeyttä. Jos muunlaista nyt on koskaan ollutkaan olemassa.

    Missä olen? Näen vain varjoja. Epäselvää, häilyvää. Hiljaisuus. Mistään ei kuulu äänen ääntä. Jostain ilmestyy värittömiä kuvia, hahmoja. Muodot alkavat erottua. Silti varjot vain lipuvat ohitseni.

    Mitä olen? Minulla ei ole ruumista, ei lainkaan minkäänlaista olomuotoa. Mutta koska ajattelen, olen, eikö totta? Mitä siis olen? Lordi Voldemort…? En. Jotain muuta.

    Milloin olen? Ajantajuni on kadonnut tyystin. Olen tuiki tuntemattomassa ajassa. Millä vuosisadalla elän? Onko tämä jokin vaihtoehtoinen ulottuvuus? Miksi en sitten muista mitään siitä?

    Mitä minä oikeastaan muistan? Millaisessa maailmassa olen elänyt?

    Päässäni pyörii kysymyksiä. Se on havainnollistus siitä, että ajattelen. Tai ehkä olenkin illuusio. Vaiko alluusio? Ne eivät taida kuulua samaan aihepiiriin. Mitä minä ajattelen? Kammottavaa. Vihreää. Limaa. Mitä. Hittoa.

    Jostain kantautuu ääni; varjojen läpi se sulloutuu tajuntaani tunkeutuen, kuin miekka, joka lävisti vatsani. Muistan sen. Mutta missä se tapahtui? Ja milloin? Ja miksi?

    Hyvä uutisteksti vastaisi noihin kysymyksiin. Mutta täällä ei ole paperia. Miksi? Missä siis olen? Tylsässä vaihtoehtoismaailmassa vaiko oman pääni sisällä? Veikkaan, että minulla ei ole päätä. Se on hämmentävä ajatus.

    Ahaa-elämys. Kuinka ihanaa. Minulla ei ole päätä. Se tosin on itsestäänselvyys, jos minulla ei ole ruumista.

    Varjojen tanssi kiihtyy. Ääniä tulee enemmän. Mistä ne tulevat? Otanpa selvää. Vai onkohan se sittenkään niin hyvä idea? Ehkä ei. Mutta en halua jäädä tännekään. Pakko valita. Ei jaksaisi. Pakko. Hmm… pakko on vain kuolla. Mutta olenko kuollut? Se torakka tappoi minut. Mrr… Kosto!

    Miten kostan, jos olen kuollut? Herään henkiin tietysti, mikäs siinä. Mutta mehän elämme vain kuollaksemme. Kannattaako siis elää, kun kuitenkin lopulta kuolee? Ehkä voimme tehdä jotain elämillämme. Minulla oli kuusi, mutta kuolin ne pois. Surullista, eikö?

    Mutta nyt en keskity enää varjoihin, jotka ovat tarttuneet minuun. Minä on melko laaja käsite. Minäkäsitykseni lienee siis laajentunut. Hauskaa. Psykologinen leikki saa riittää: ne nostavat minut tietoisuuden uudelle tasolle. Koen valaistuksen. Mitä se oli? Uuno Turhapuro. Eikun. Korppi. Se puree minua. Tekee mieli tappaa se. Tapan sen, koska pystyn. Pystynkö? Hoo, taas uusi ahaa-elämys. Ne ovat jänniä. Tappaminen on kivaa.

    Viehättävää. Verta on kaikkialla. Punaista ja paksua. Sitä valuu päälleni. Se on kuumaa. Poltan kieleni. Tai ainakin jonkin ulokkeen. Se on vihreä. Auts. Miksi se on vihreä?

    Avaan silmäni. Siinähän olen minä. Miksi syön kookospähkinää? En ole ennen maistanut kookospähkinää, ehkä se on hyvän makuista-ta-ta. Ta. Ta. Tuli. Niin juuri, poltan tuon kopion itsestäni. Ajattelemallahan se hoitui, olen kuollut jälleen. Nyt voin nousta. Avaan silmäni uudelleen. Mitä se on? Laavaa. Se polttaa. Ei hyvä. En pidä laavasta, jos se polttaa minua. Äkkiä pois. Tuolla tapahtuu jotain. Se on taistelu. Iso Skakdi tappaa pian Matoron. Enkö minä tappanut Skakdeja vasta äsken? Vai oliko se vuosituhansia sitten? Ei, tuo oli eri Skakdi.

    Näen ruumiin. Se on iso ruumis. Mutta tuollahan on vielä isompi. Jännää.

    Käytin juuri puhekielen ilmausta. Sekin on jännää. Nää. Hoo! Siellä on kaikkein isoin ruumis! Mutta se on pinkki, hyi olkoon. Noh, se on iso. Otan sen. Tunnen eläväni. Mutta päähän sattuu. En näe mitään. Täytyy suunnistaa kuulon perusteella. Seinän läpi paiskautuminen EI ole kivaa. Mutta sekin on parempi kuin kuolema. Taas.

    Typerää. Kävelen. Uusi ruumis ei tottele hyvin. Miksi se on pinkki? Hyijyi. Ja karvainen. Argh! Nälkä. Nyt kuulen ääniä. Ooh, taidan tappaa vähän lisää Skakdeja.

    Luola

    Matoro katsoi luolan suulle. Sieltä saapui pinkki, karvainen hirviö, jonka pää oli selvästi lävistetty. Gaggulabio karjaisi. Hän huomasi, että tämä otus vastasi Metorakkin kuvausta pinkistä jänishirviöstä. Hän ampui sitä. Se tarttui häneen ja laittoi hänet suuhunsa. Se nielaisi hänet. Gaggulabio oli raivoissaan. Kukaan ei nielaisisi häntä. Pinkki otus tarttui toisesta henkivartija-Skakdista kiinni ja repi siltä pään irti. Viimeinen Skakdi antautui, mutta pinkki jäniksenkuvatus repi hänetkin kahtia. Skakdi rääkäisi viimeisillä voimillaan.

    Kukaan ei huomannut, että Gaggulabio leikkasi tiensä ulos otuksen vatsasta; kaikki olivat keskittyneet otukseen, joka tuijotti heitä lävistyneellä silmällään. Gaggulabio hiippaili ulos luolasta. Klaanilaiset katsoivat pelokkaina olentoa. Se avasi suunsa vajaamielisen näköisenä ja sanoi:
    ”Pöö.”
    Moni hätkähti. Sitten otus virnisti ja nauroi Makuta Nuin äänellä.

  • Isku Nazorak-pesään: Gaggulabion tunnelisodat

    Vesiputous

    Metorakk kannettiin paareilla pois vesiputouksesta. Hän oli huonossa kunnosa pinkin hirviön pahoinpideltyä häntä, mutta ainakin hän oli saanut otuksen tuhottua. Luolaan täytyisi lähettää enemmän tutkijoita. Toisaalta suurikokoinen torakka oli poistunut luolasta hyvin tyytyväisenä. Ehkä Metorakk saisi parantua rauhassa kerrottuaan asioiden kulusta Gaggulabiolle…

    Meri mantereiden välissä

    Laiva matkusti julmalla nopeudella eteenpäin. Missään ei näkynyt saaria, mutta Makuta Abzumo suunnisti muiden maamerkkien mukaan; suuria kiviluotoja näkyi välillä kartassa, ja Makutan laiva matkusti luonnon vastaavien muodostumien perusteella. Hän istui suurella valtaistuintyylisellä tuolillaan kapteenin hytissä tarkkailemassa kulkua suuresta ikkunasta, kun eräs Visorak tuli tuomaan huonoja uutisia. Edessä oli kurimus. Valtava sellainen. Mutta se ei voinut mitään Makutalle! Hän kiersi kurimuksen. Kuinka nerokasta.

    Luolasto

    Tunneli oli sortunut melkein kokonaan. Matoro johdatti joukon varovasti läpi murskaantuneiden luolien. Häntä alkoi epäilyttää, sillä missään ei näkynyt Skakdin Skakdia. Edes työskentelviä torakoita ei enää näkynyt. Rikkoutunut tunneli vietti alaspäin, kuten aina ennenkin, mutta tunnelin päässä heitä odotti yllätys: se oli melkein tukossa. Matoro oli järkyttynyt. Mitä täällä oli tapahtunut?
    ”Matoro, mitä tämä on?” kysyi Summerganon.
    ”En… en tiedä”, vastasi Matoro hämmästyneesti. ”Ei tämä ollut tuhoutunut, kun viimeksi olin täällä.” Sitten he huomasivat käytävän lattialla kuolleiden Skakdien ja torakoiden ruumiita. Muutamat näyttivät jopa koskemattomilta, aivan kuin ne olisivat vain kuolleet, mutta suurin osa Skakdeista näytti tapettaneen erittäin tuskallisesti.

    ”Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan?” ehdotti Keetongu. He menivät. Aluksi he kaivoivat hieman kiviä tunnelin suulta, jotta mahtuivat sisään. Sisällä he katselivat paikkoja. Kaikki oli raunioina. Seinän hienot kaiverrukset olivat suurimmaksi osaksi tuhoutuneet, laavavirta oli tukkeutunut niin, että noin neljäsosa huoneesta oli laavan peitossa. Ne kohdat, jotka eivät olleet, olivat korkeammalla, mutta saattaisivat peittyä, jos laavan tuloa ei pysäytettäisi.

    He raivasivat huoneiden ovien edestä tavaraa mahtuakseen sisään. Paikoittain koko seinä saattoi olla sortunut niin, että oven avaamista ei tarvittu. Kaikki jähmetysputket olivat pirstaleina; muutamia mutanttiraheja juoksenteli välillä näkyviin jostain koloista vain, jotta voisivat piiloutua taas. Suurimmat rahit olivat jo poistuneet kuolonloukusta, mutta pienet eivät välttämättä päässeet tai uskaltaneet.

    Matoro tutkaili virusten ja erilaisten kemikaalien jäänteitä lattialla; särkyneitä pulloja makasi ympäriinsä, ja lasinsiruja oli levinnyt pitkin poikin. Keetongu katseli rikkoutuneita artefakteja kiinnostuneena, rakentajainsinööri kun oli. Glatorianking löysi pian jotain kiinnostavaa.
    ”Hei, kaverit, tulkaa katsomaan!”

    Muut menivät hänen luokseen. Kyllä vain, Makuta Nuin haarniskan palasia. Häntä ei näkynyt missään. Heitä alkoi jo hieman pelottaa. Mitä sellaista olisi voinut tapahtua, että Makuta olisi kuollut luolaansa? Matoron päässä raksutti:
    ”Se torakka…” Hän katsoi Summerganoniin. Tämän silmät suurentuivat. Kumpikin näytti järkyttyneeltä.
    ”Mitä nyt? Mitä se on?” kysyi Glatorianking. Makekin näytti hämmentyneeltä. Matoro ja Summeganon selittivät, kuinka olivat joutuneet kohtaamaan supervoimakkaan ja superilkeän Nazorakin, jolla oli ollut überhaarniska. Muut kuuntelivat tarkkaavaisesti.
    ”Ilmeisesti Manu ainakin taisteli”, Keetongu tuumaili.

    He alkoivat raivata kiviä siinä toivossa, että niiden alta löytyisi jotain. Ja jotain he löysivätkin: Kanohi Kraahkanin, Suuren Varjojen naamion. Makuta Nuita ei edelleenkään näkynyt. He lopettivat hetken kuluttua etsintänsä. Muuta ei löytynyt. Matoro istahti kivelle ja huokaisi. Muutkin levähtivät hetkeksi. Sitten heidän edestään kuului ääni:
    ”Kas, kas, kas. Mitäs meillä täällä onkaan.” Lihaksikas, keltaruskea kiven Skakdi oli saapunut ovensuuhun seuranaan kaksi eliittisoturiaan.
    ”Nimeni on Gaggulabio, ja minulla on hyvä päivä”, Skakdi myhäili. ”Nimittäin saan nyt hoideltua viisi klaanilaista yhdellä iskulla.”

  • Pimeyden valtiaan esiinmarssi

    Pohjoinen manner, Tren Kromin niemimaa

    Illan viimeiset auringonsäteet värjäsivät taivaan verenpunaiseksi. Ilma oli kylmä ja kuiva. Vuorien välissä sojottavien kristallipiikkien väliin tuleva valo taittui valaisten hieman rinteitä. Kolea viima puhalsi epämiellyttävästi. Mikään ei liikkunut. Myrkyllisellä alueella ei edes kulkenut raheja. Joskus paikalla oli Nui-Ramoja, mutta nekään eivät juuri saaneet saalista vaarallisilla kallioilla. Hiljaisuus vallitsi lähestulkoon aina, kun oli hiljaista.
    Kuinka ristiriitainen ajatus, luolasta ulos hiippaileva Vortixx ajatteli. Hän oli matkalla tapaamiseen.

    Hän alkoi kiihdyttää askeleitaan; ulkona oli sen verran kylmä, että hänen ei tehnyt mieli jäädä sinne. Hän näki jo suuren laivan, joka ajelehti kohti niemimaata. Vortixxin rakentama satama – mikä ei tosiaankaan ollut hääppöinen – nökötti vähän matkan päässä. Hän käveli sen luo ja odotti. Pian laiva saapui. Melko ohut mutta pitkä lankku laskettiin alas. Sitä pitkin käveli hahmo alas laivasta. Tämä hahmo oli pitkä, Toaa pidempi. Hänen haarniskansa oli violetin ja hopean värinen, hänen harteillaan roikkui musta viitta. Hänen kasvoillaan oli violetinmusta Kanohi Avsa, Nälän naamio. Vortixx nielaisi. Hän ei olisi halunnut olla itse tekemisissä Makutan kanssa, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja: palkkio, joka hänelle oli ilmoitettu, oli liian houkutteleva. Hän saisi itselleen koko Matoran-orjakaupan suurimman lastin ikinä.

    Vortixx vapisi, mikä ei johtunut kylmästä. Makutasta huokui pelottavuutta. Kun hän työnsi kasvonsa aivan Vortixxin lähelle, tästä tuntui, kuin hänen kaikki positiiviset emootionsa olisivat poissa. Mielialakin alkoi vaihtua synkemmäksi. Makuta saattoi käyttää naamiovoimaansa Vortixxiin; tai sitten tunne johtui siitä, että tämän oli piirittänyt joukko visorakeja. Makuta kumartui entistä enemmän hänen puoleensa ja kuiskasi: ”No niin, Vortixxssh. Kerrohan minulle, misssä sse on.”

    Vortixx vapisi. ”Mi-mikä-kä?” Makuta vetäytyi kauemmas.
    ”Sinä tiedät ssen, sssaasssta”, hän sanoi Vortixxille. Tämä ajatteli, että ei voisi enää pelata aikaa.
    ”Bi-bi-bioklaani…” hän mutisi. Makuta nyökkäsi hitaasti.
    ”Se… se on…” Vortixx jatkoi, ”se on… jossain mantereiden välissä.”
    ”Hieman tarkemmat tiedot lienevät paikallaan, vai mitä sssanot?”
    Vortixx alkoi saada jo hieman itsehillintäänsä takaisin.
    ”Minulla on kartta, joka näyttää sijainnin.”
    ”Hienoa, pikkuinen”, Makuta sanoi hymyillen erittäin häijysti. ”Sinä saat pian palkintosikin.” Vortixx luuli tämän jäävän hänen viimeiseksi hetkekseen. Mutta Makuta ei tappanut häntä, kuten hän oli epäillyt.
    ”Merkitsse tähän karttaan Nazorakien, Sskakdien ja Zyglakien liittouman tukikohta. Minä teen ssinne pienen visiitin.” Vapisevin käsin Vortixx piirsi pienen rastin. Makuta vetäisi kartan pois ja laittoi sen viittansa alle.
    ”Palkintosi toimitetaan piakkoin”, Makuta sanoi ja kääntyi lähteäkseen, ”Makuta Abzumo kiittää tiedoistasi.”

    Vortixxin päähän nousi kummallinen ajatus: Onpas typerä nimi. Hänen ajatuksensa alkoivat virrata. Hän oli tavannut Makutan ja selvinnyt jopa elossa hyvän kaupan lisäksi. Makuta näytti lähtevän pois päin, mutta sitten hän yhtäkkiä vetäisikin esiin miekkansa. Hän heilutteli sitä ympäriinsä, teki taidokkaita liikkeitä, pyöritti päänsä ja ruumiinsa ympäri, yhdellä ja kahdella kädellä. Sitten, yhdistelmän viimeisenä liikkeenä, miekka suhahti sopivasti Makutan olan yli ja lävisti Vortixxin pään; terä sujahti onnettoman olennon silmien väliin kuin kuuma veitsi voihin. Vortixxin silmät pullahtivat ulos, hän ei ehtinyt edes kiljaista. Makuta työnsi miekkansa vielä syvemmälle. Se oli nyt kahvaansa myöten Vortixxin pään sisässä. Makuta väänsi sitä vielä kierroksen. Visorakit katsoivat vieressä tätä sadistista miekkaesitystä. Lopulta Makuta veti hitaasti terän ulos. Vortixxin päässä oli suurehko aukko. Visorakit syöksyivät syömään ruumiin. Makuta katseli, kuinka hänen palvelijansa mässäilivät typeryksen lihalla.

    Kukaan, Makuta ajatteli, ei pilkkaa nimeäni.