Projektinimellä Kewa kulkeva keskeneräinen ilma-alus rantautui ilkeiltä katseilta suojaavaan lahden pohjukkaan. Jonkun matkaa rannasta kohoavat kukkulat kertoivat, että sankarit olivat lähellä paikkaa, jossa heidän vanha aluksensa Kirikori II teki ikävän pakkolaskun havumetsän sekaan. Kaikeksi onneksi aluksen raato oli suhteellisen lähellä rantaa, eikä Klaanilaisilla mennyt kauaakaan, kun yksi Haamuista paikansi aluksen taskukokoisella tutkavitkuttimella. Kaikkialla romun ympärillä oli ruostumattomia Avhrak Va:ita ja niiden kappaleita. Kaikki olivat iloisia huomatessaan, että alusta ei ollut ryöstetty. Tongu siirsi moottorin alle rakennetun arkistomyyrän pesän pois ennen kuin hän alkoi Matoranien avustuksella järkkäämään Kewaa lentokuntoon.
Ensin Tongu kantoi Kirikorin suuret potkurimoottorit rantaan ja asetti Kewan siipien juureen. Nynrah-haamut olivat rakentaneet koneeseen millilleen sopivat kolot moottoreille, putkistoille ja muille monimutkaisen höyrykoneiston osille. Haamut ahkeroivat kuin vanhat tekijät aluksen kimpussa ja työ eteni nopeasti. Keetongu kantoi kaksi Kirikorin jäljelle jäänyttä Cordak-tykkiä, toisen raskaan jonka paria hän oli kantanut Takomossa ja toisen kevyemmän. Uudessa aluksessa ei ollut vielä niille paikkaa, joten Tongu tyytyi pulttaamaan kevyemmän kiinni aluksen perään ja jätti toisen matkustamoon. Kirikori II:n gramofonin hän pisti Kewan ohjauspöydän jatkeeksi. Ohjauspaneelit ja navigointilaitteistot Haamut ottivat vanhasta aluksesta ja virittivät ne Kewalle ominaisella N.N.E.N.N-tekniikalla suoraan höyrymoottoreihin. Nyt alus ei tarvinnut ollenkaan sähköä tai muuta energianlähdettä halkojen tai hiilien lisäksi.
Tongu katsoi ylpeänä penkereeltä uutta alustaan. Sen siivet pystyi vetämään suppuun ohjaamon suuresta vivusta ja sen mielikuvituksellinen muotoilu harhautti varmasti vastustajaa. Nynrahin käsityöläiset olivat todellakin ylittäneet itsensä. Kewa on hyvä nimi alukselle, Keetongu aloitti, Mutta tarvitsemme jotain, jonka torakat muistavat, kun heidän naurettavat aluksensa uppoavat yksi toisensa jälkeen. Tämä lentoalus on Ilmaraptori I ja se tullaan muistamaan Klaanin historiassa.”
Q-mies laski varovaisesti jakoavaimensa nurmikolle jalkojensa juureen ja pyyhki hikeä otsaltaan rätillä, joka oli jo öljystä musta. ”Se on tosiaan kaunokainen, vaikka itse sanonkin”, uupunut matoran sanoi virnuillen. ”Sääli, että en pääse lentämään sen mukana.” Matoranit Ternok ja Ontor vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä. Keetongu huokaisi. Kyljestään pitelevä ja pahoinvoivan näköinen Guardian nousi nurmelta ja asteli kohti matoran Qinftatheousia.
”Oletko varma, että haluatte jäädä?” Guardian kysyi. ”Aluksessa olisi takuulla tilaa.”
Työstä uupunut seitsemän Nynrah-haamun joukkio kerääntyi vähitellen Q:n taakse. Keltaista Komauta ylpeänä kantava Takomon matoran seisoi selkä suorana nousten muiden Aaveiden yläpuolelle. ”Ehkä olisikin, admin Guardian. Mutta hidastaisimme vain matkaanne. Lisäksi Nynrah on täynnä ystäviämme, ettekä mitenkään saisi kaikkia evakuoitua edes Laivaston voimin.”
Makuta Nui oli jo astumassa Ilmaraptori I:n sisään, mutta sitten hän kääntyi ympäri hämmentyneenä. ”Ei mitään väliä, jos haluatte oikeasti kuolla, mutta onko teillä aavistustakaan, mitä Rahkshit tekevät?” Makuta ärisi. ”Tänne on tulossa pieni armeija Tridaxin poikia. Tiedättekö, mitä ne tekevät teille?”
”Tiedän hyvinkin, Makuta”, Q sanoi pitäen kunnioittavan äänensävyn. ”Minä olen sentään työskennellyt sinun väellesi.” Qinfatheous katsoi maastoa vaiteliaana. Manu ei poikkeuksellisesti keksinyt minkäänlaista nasevaa vastausta. ”Ne jättävät meidät henkiin, koska tämä ei ollut syytämme”, Q totesi. ”Ne voivat rangaista, ne voivat uhkailla. Mutta ne pitävät meidät hengissä, koska työskentelemme niille.” Matoran-aaveet olivat hiljaa eivätkä hymyilleet enää. Guardian seisoi joukkion edessä ja katsoi Q:ta silmiin.
”Kaadoimme Arsteinin imperiumin vain jättääksemme ne suurempien hirviöiden käsiin”, Keetongu sanoi vaiteliaasti.
”Ei”, Guardian sanoi. ”Siinä on kaikki, mitä sinun täytyy sanoa. Tiedän, että sisällänne on rohkeutta taistella Arsteinin kaltaisia hirviöitä vastaan.” Sininen skakdi kumartui Q:n ja muiden Aaveiden tasolle. ”Ehkä jonain päivänä löydätte myös rohkeutta taistella makutoja vastaan.” Tämän sanottuaan Guardian hymyili pientä hymyä ja nousi pystyyn, lähtien kävelemään kohti uutta ilmalaivaa. Makuta Nui ja matoranit Ternok ja Ontor lähtivät myös lähestymään alusta, mutta Keetongu jäi katsomaan pientä Aaveiden joukkoa sanomatta sanaakaan.
Nynrahin Aaveet olivat hetken hiljaisia ja hämmentyneitä. Pian koko Aaveiden joukkio kuitenkin nosti pienet kätösensä sotilastervehdykseen seuraten Q:n esimerkkiä. ”Kiitos, Keetongu”, Q sanoi. ”Kiitos, Makuta Nui. Kiitos, admin Guardian. Kiitos, Laivaston Ternok ja Ontor. Olemme… ikuisessa kiitollisuudenvelassa.”
”Yrittäkää ensiksi itse selviytyä”, Keetongu sanoi hymyillen. ”Ehkä voitte maksaa velkanne jonain toisena päivänä.” ”Toivon niin, Keetongu.”
Viimein myös Keltainen Jättiläinen asteli Ilmaraptori I:n sisälle ja sulki sen oven. Q ja Aaveet jäivät katselemaan aluksen tulevaa lentoonlähtöä. ”Mata Nui siunatkoon heidän siipiään”, joku Aaveista sanoi.
Vihdoin kaikki oli valmista paluumatkaa varten. Tongu oli saanut seikkailukiintiönsä liiankin täyteen eikä malttanut odottaa pääsevänsä Klaaniin ja Telakalle muttereita kiristämään. Ilmaraptorin ohjaustuoli oli mukava ja ajosauvat tuntuivat tutuilta kädessä. Ontor oli sytyttänyt pesään tulen ja vesi alkoi kiehua. Guartsu kävi matkustajain penkeille makuulleen ja Manu katseli saarta lasittomista ikkuna-aukoista.
Tongu ei ollut koskaan ennen lähtenyt vedestä ilmaan. Alus kuitenkin kellui moitteettomasti, ja merenpinta oli ainoa sopiva kiitorata lähimaastossa. Ilmaraptorin siivet oli taitettu runkoa vasten. Keetongu puristi suuret kouransa ohjaussauvojen ympärille ja veti ne napakasti taakse. Höyry pääsi turbiineihin ja alus syöksyi eteenpäin veden pintaa pitkien jättäen suuren V-aallon taakse. Oikealla hetkellä Tongu vetäisi siivet levittävän vivun taakse ja Ilmaraptori nousi ensimmäistä kertaa ilmaan.
”Kotimatka on aina parasta”, Keetongu totesi, ”Ihan kuin vierisi alamäkeen.” ”Älä puhu vierimisestä”, poikkeuksellista ilmailupahoinvointia poteva Guardian murahti penkeiltä. Skakdin tilaan saattoi vaikuttaa osittain tämän vatsassa oleva valtava haava. Tongun parannuskyky oli alkanut vaikuttaa, mutta kipua se ei vähentänyt. Guardianin oli kuitenkin pakko hymyillä hieman. He olivat onnistuneet ja kotimatka odotti. Nähdessään sinisen skakdin hymyilevän terävät hampaat kiiltäen matoranit Ternok ja Ontor eivät voineet muuta kuin jakaa saman hymyn. Jonain päivinä onnetar oli suosiollinen klaanilaisille.
[spoiler=* * *]Tongulle kiitos siitä, että hoiti puolet(kaikki, millä on jotain tekemistä ilmailun kanssa).[/spoiler]
Kylmän ja pimeän varastorakennuksen läpi kaikui voimakas ääni, kun sen suuret ulko-ovet pamautettiin auki. Sisään huohottaen juoksivat matoranit Ternok ja Ontor, Makuta Nui ja olkapäällään haavoittunutta Guardiania kantava Keetongu, jonka haarniskan raoista tulvi vettä varastorakennuksen kivilattialle. Keetongu laski Guardianin alas ja koko viisikko pysähtyi hetkeksi hengittämään.
”Juuri oikeaan aikaan, ystävät!” Matoran Qinfatheousin iloinen ääni kaikui varastorakennuksen pimeydestä, jota oviaukosta tuleva valonkiila hieman halkoi. Mustanpunainen ja keltaista Komauta kantava Q käveli valoon hymyillen ja valtava jakoavain käsissään. Seitsemän muuta Nynrah-aavetta tuli esiin Q:n takaa kantaen monenlaisia työkaluja. He kaikki nostivat kätensä kunnioittavaan sotilastervehdykseen.
Keetongun katse tarkentui pimeyteen. Hän näki jotain suurta. ”Onko tuo se, minkä luulen sen olevan?”
Q nyökkäsi pitkään. ”Moottori puuttuu ja maalaukset jäivät pahasti kesken, mutta-” ”Aikaa ei ole”, Guardian keskeytti. ”Aivan. Oli miten oli, teillä oli joku suunnitelma.”
”Kyllä vain”, Makuta Nui puhui huohotuksensa välistä. Hän tutki metallista Feterra-kouraansa. Se ei kestäisi enää kauaa. ”Sitä ennen”, Keetongu sanoi kaivellen jotain haarniskansa raoista. ”Q. Minä tulin Nynrahille vain tekemään kauppaa.” Q-mies näytti hämmentyneeltä. ”Ei, tämähän on keskeneräinen. Lisäksi… te pelastitte Nynrahin!” Qinfatheous hymyili leveästi ja osoitti takaan varjoissa lojuvaa suurta runkoa. ”Ottakaa tämä kiitoksena koko Takomon puolesta!” Keetongu pudisti päätään. ”Ostos on ostos”, keltainen jättiläinen sanoi tiukasti astellen kohti keltanaamioista matorania. Hän kyykistyi tätä kohti ja ojensi pienen, litimärän shekin. Q puristi parhaansa mukaan vedet pois paperista. ”…kiitos sitten.”
* * *
Entisen padon ja Takomon raunioiden suunnalta syöksyi tuhansia litroja vettä, jonka mukana virtasi suuria puunrunkoja ja teräksisiä pilareita. Zorak von Maxitrillian Arsteinin imperiumi oli musertunut, mutta niin oli Takomokin.
Sekalainen parvi hajanaisessa muodostelmassa lenteleviä Avhrak Va -lautasia syöksähteli hyönteismäisesti vastasyntyneen kosken yläpuolella. Punaisia hälytysvaloja vilkuttavat tiedustelurobotit olivat vailla komentavaa parviälyä, sillä sen signaalia lähettävä laitteisto oli tuhoutunut. Nyt koneet toimivat vain hätätilanteita varten sisäänrakennettujen alirutiinien ja Avhrak Feterroilta saamiensa komentojen varassa. Ne skannasivat mahdollisia eloonjääneitä koskesta, etsien monenlaisten olentojen elonmerkkejä. Mitään ei löytynyt. Yksi, hieman vahingoittunut ja märkä Avhrak Feterra leijui paikallaan kosken yläpuolella. Sen kommunikaatiojärjestelmä rahisi epäselvästi, mutta se ei estänyt sitä puhumasta. ”P-päärutiini: Löytäkää Mestari. Alirutiini: Evakuoikaa joukot.” Sekavasti sinkoilevassa Va-parvessa oli liikaa komennettavaa yhdelle Avhrak Feterralle. Siksi se ei huomannutkaan välittömästi, että puolivalmis lentokoneen runko syöksyi alas koskea uskomatonta vauhtia kantaen kymmentä matorania, yhtä skakdia, yhtä jättiläistä ja yhtä Makutaa.
Feterran silmävalo alkoi punertaa keskittyessään koskea alas syöksyvää kohdetta. ”Alirutiini 2: Tappakaa. Ne. Kaikki.”
* * *
Keetongu puristi tiukasti kiinni puisesta, maalaamattomasta ruorista. Hän virnisti. Toimiihan tämä näinkin, keltainen jättiläinen mietti.
Suuresta ilma-aluksesta oli valmiina vain runko ja siivet, mutta niissäkin oli puutteita. Puuta ja metallia saumattomasti yhdistävä ulkokuori oli vielä maalaamaton ja ikkunoita ei ollut. Lisäksi katossa oli huomattavia aukkoja, joista roiskui sisään vettä, kun puolivalmis, moottoriton alus syöksyi alas koskea. Sekavasti sinkoileva Avhrak Va -parvi kiisi perässä ja vitivalkoiset energialaukaukset iskeytyivät aluksen pintaan, vahingoittaen sitä. Guardian makasi selällään pidellen kiinni kyljessään olevasta haavasta, mutta jaellen silti revolverillaan laukauksia kohti robotteja. Manukin oli liittynyt ammuskeluun, mutta teräksisen Feterra-kouran energia-aseen teho alkoi vähitellen hiipua. Kaikki kymmenen matorania pysyivät istuimissaan turvavyöt tiukasti kiinni. Ontor puristi kädessään suosikkijakoavaintaan luodakseen edes jonkinlaista turvallisuudentunnetta.
”Herra… herra Keetongu!” Ternok huusi kurkku suorana kosken pauhannan yli.
”Sano asiasi, Ternok”, Tongu huusi tehden tiukan käännöksen, jolloin massiivinen vesiryöppy pesi Kewana tunnetun puolivalmiin aluksen komentosillan. Kaikki kastuivat.
”Eikö tämä malli ole…” Ternok aloitti, mutta sai ämpärillisen vettä suuhunsa. ”Pthyi. Vähän kallis?”
”Se taitaa olla pienin ongelmistamme”, Guardian köhi. Avhrak Va -parvi lenteli liian arvaamattomasti eri suuntiin, että niihin olisi voinut osua. Makuta Nui puri hammasta huomatessaan, että Feterra-kädessä ei ollut enää virtaa. Makuta ei jäänyt leikkimään tehottomalla aseellaan. Yksi Avhrak Vaista koki nöyryyttävän lopun, kun aluksen rungosta heitetty irtonainen Feterra-käsi lävisti sen.
Makuta Nui tuijotti epäuskoisena kohtaa joesta, johon Va oli uponnut. ”Sepäs oli…” Manu aloitti. ”… kätevää.” Guardian kääntyi hitaasti kohti makutaa. Hänen ilmeensä ei edes värähtänyt, mutta Manu virnuili totutun mielenvikaisesti. ”Kieltäydyn nauramasta tuolle”, Guardian sanoi äänensävy tasaisena. ”Älä ole tylsä”, Manu iski.
Ennen pitkää Avhrak Va -joukkio alkoi vähitellen hajaantua. Osa jatkoi yhä klaanilaisten ja näiden kulkupelin jahtaamista, mutta vaikutti siltä kuin ne olisi käsketty aivan toiseen suuntaan. Lopulta kukaan ei enää seurannut koskea pitkin laskevaa ilmalaivan runkoa. ”Pakenevatko ne?” Guardian kysyi. ”Siltä… näyttää”, sanoi Manu. ”Rahkshit. Ne taitavat olla jo aika lähellä.”
Kosken pauhua lukuunottamatta Nynrahilla oli hiljaista. Vat ja Feterrat olivat jo kaukana, mutta jotain pahempaa oli tulossa. Koski alkoi rauhoittua ja Kewa matkustajineen lähestyi Nynrahin metsien ja kallioiden täyttämää rannikkoa. Moneen osaan hajonnut Kirikori II odotti rannalla.
[spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]
Saari, suuri maanalainen Sali
Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.
Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.
Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?
Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena. ”Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää.” ”Niinkö, herra?” ”Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan.” Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti. ”Lisäksi Avde”, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. ”Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen… nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä… minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.”
Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta? ”Ja vielä minä saan kostoni”, Abzumo puhui edelleen. ”Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen – universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.”
Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.
Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen ε, epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti. ”Rajoittamaton voima”, hän huokaisi, ”melkein minun käsissäni.” Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman. ”Ssssssse on epsilon, Aine”, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa: ”Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa.” Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.
Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?
Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.
Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?
Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän… ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn. ”Mmmminuuuuuunnnn!” Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.
Klap. Klap. Klap.
Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?
Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.
Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.
Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa – verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.
Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?
Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa – ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.
Sitten olento – sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi – avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian: ”Siru.”
Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni. ”Siru. Minulle”, se toisti.
Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua. ”En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri!” hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.
Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.
Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.
Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.
Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti. ”Voi perhana”, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua. ”Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani!” Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan. Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä? Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina. ”Mutta eihän se ole mahdollista!” Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.
Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu: ”Argh.”
Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.
Makuta vajosi maahan Aineen viereen. ”Pahus”, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään. ”Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden.” Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle. ”Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä?” ”Toden totta, Aine, toden totta.” Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi. ”On hienoa olla Makuta”, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle. ”Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin”, hän sanoi. Aine hymähti. ”Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa.” Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.
Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia. ”Ei taas”, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.
Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti. Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä. Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin – ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.
[spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]
Guardian laski aseensa masentuneena. Feterrat valmistautuivat ampumaan. Zorak käveli pois heistä päin edes vilkaisematta taakseen. Tilanne vaikutti pahalta.
”Idiootti”, Manu tuhahti. ”Minä voisin haukkua häntä vaikka koko päivän, mutta mitä se hyödyttäisi”, Guardian vastasi heikolla äänellä. Manu käänsi katseensa häneen. ”Tarkoitin kyllä sinua.” Guardian katsoi häneen kysyvästi. Manu jatkoi: ”Minä olisin ampunut tuon ääliön pään tohjoksi, kun vielä oli mahdollisuus, kun kuolemme nyt muutenkin.” Guardian katseli häntä hölmistyneenä suu auki hetken. Sitten tulitus alkoi ja kumpikin alkoi väistellä parhaansa mukaan plasma-ammuksia. Feterrat lentelivät muodostelmissa heidän ympärillään, ja oli vain ajan kysymys, kun jompikumpi heistä saisi surmansa. Guardian juoksi pysähtynyttä liukuhihnaa eteenpäin vastakkaiseen suuntaan Zorakin kanssa ja Manu oli hypännyt toiselle, liikkuvalle hihnalle ja yritti kimmottaa ammuksia lähimmällä metallikouralla juosten samalla paikallaan kuin juoksumatolla.
He onnistuivat väistelemään hetken. Sitten Manu sai osuman jalkaansa, joka suli irti, ja Makuta putosi reunan yli. Hän sai juuri ja juuri kiinni liukuhihnan reunasta, ja hänen sormensa jäivät rullien väliin rutisten ikävästi. Seuraavassa hetkessä Avhrak Feterra Xa lähestyi häntä tähdäten kaikilla aseillaan tuhoon tuomittua Makutaa. Sillä välin Guardian oli pudonnut koneistoon yrittäessään väistää kaikkien muiden Feterrojen yhtäaikaista hyökkäystä. Koneistot eivät olleet hänen onnekseen käynnissä, joten hän ei silpoontunut liikkuvien osien väliin.
Xa oli liitänyt noin metrin päähän Makuta Nuista. Se painoi tykkinsä Manun kasvoille ja aikoi ampua. Makuta katseli metallisen parven kaiteen takana astelevaa Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:ta murhanhimoisesti. Oli viimeisen iskun aika, eikä Zorak selviäisi siitä. Manu päästi irti reunasta, josta piti kiinni ja laukaisi energiasäteen kohti Zorakia, mutta Xa lensi väliin, ja säde kimposi jonkin laitteiston ohjaimiin. Guardian sai pian selville, mihin se oli osunut: koneisto, jonka sisään hän oli käpertynyt robotteja piiloon, oli käynnistynyt valmiina tekemään hänestä selvää. Manu yritti vetää toisen koneiston sisään murskaantunutta jalkaansa irti. Hän kirosi tuuriaan; tämän jälkeen hänellä ei olisi jalkoja ollenkaan.
Sitten tapahtui jotain, mikä kiinnitti Avhrak Feterrojen huomion: kuului valtaisa räsähdys. Feterrat kääntyivät päin niiden takana olevaa betoniseinää. Siihen oli ilmaantunut halkeama. Halkeaman läpi tihkui vettä. Toinen räsähdys kaikui huoneessa seinän musertuessa rikki vedenpaineen kasvettua liian suureksi. Vesi tulvahti sisään valtaisana hyökyaaltona, ja Feterrat olivat nopeasti liitämässä karkuun sitä pakoon. Manu katsoi aaltoa järkyttyneenä. Miten heidän oli tarkoitus selvitä siitä hengissä? Guardian, jonka ruumis oli vääntynyt koneiston sisällä, tuumaili samaa. Oliko tämä loppu? Oli hauska tuntea, Manu viestitti Guardianille. Kiitos samoin.
Vesi syöksähti Manun yli ja veti tämän mukanaan irti koneistosta. Guardiankin joutui veden pyöreisiin, ja koneistot hukkuivat massan alle. Kaikki oli yhtä hullunmyllyä, eikä kumpikaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Sitten Manu näki jotain: merimiina oli aivan hänen vieressään. Se vilkkui aktivoituneena. Kauhistunut Makuta yritti virrata toiseen suuntaan epätoivoisesti. Miina räjähti. Avhrak Feterroista jokainen ehti pois huoneesta tulvan ottaessa vallan, ja ne päätyivät katsomaan ulkoapäin, kun koko Takomo räjähti ja sortui virtaavaan veteen.
Q heräsi. Hän ja hänen Matoran-toverinsa olivat ajelehtivalla metallikappaleella, joka ei ollut tuhoutunut joen raivon iskiessä heitä ja ajelehtinut vähän matkan päähän saaresta. Olisi helppoa soutaa takaisin käsivoiminkin. Kolmasosa heistä, jotka olivat jääneet auttamaan klaanilaisia, oli kadonnut, luultavasti hukkunut, viime näkemältä. Q huokaisi ja onnitteli itseään hengissä pysymisestä. Heidän tarvitsisi vain rantautua ja selitellä Makutain veljeskunnalle, mikä oli tuhonnut heidän Takomonsa. Tuskallisesti Q nousi istuma-asentoon. Feterra oli ollut taittaa hänen kätensä poikki paetessaan ja tönäistessään hänet takaisin koppiin. Hän katseli muita selviytyjiä ja mietti, mitä klaanilaisille oli mahtanut tapahtua.
Makuta Nui heräsi aivan toisenlaisessa paikassa kuin Q-mies. Hän katsoi ympärilleen ja näki olevansa yhä saarella. Kaukana hänen sijainnistaan näkyivät Takomon rauniot, ja nyt oikealla paikalla virtaava joki oli ottanut sijainnin hallintaansa. Hän ei nähnyt Feterroja missään lähistöllä ja oli huojentunut. Seuraavaksi hän tarkisti ruumiinsa saamat vahingot. Ne olivat yllättävän vähäiset: hänen kummatkin jalkansa olivat poissa, mikä olikin ollut odotettavissa. Hänen ruumiinsa kaikki koristeelliset piikit olivat kadonneet. Ne olivat käytännössä turhia, mutta aina oli mukavampi, kun näytti hyvältä. Elämälle ne eivät olleet tärkeitä. Hän lyhensi ruumiinsa Toaa lyhyemmäksi ja kasvatti itselleen heiveröiset jalat. Hän otti massaa myös käsistään, joista tuli myös yhtä heiveröiset kuin uusista jaloista. Perhana, tarvitsen lisää massaa, hän ajatteli katkerana. Sitten hänen mieleensä pulpahti ajatus: Guartsu? Mihin admin oli joutunut? Manu nousi uusille jaloilleen ja lähti etsimään muutaman palaneen puun sekaan. Hänen ei tarvinnut etsiä kauan: pian hän löysi maasta kasan metallista tavaraa ja Guardianin sen keskeltä. Tämä roikkui metalliputkesta. Ei käsillään. Eikä jaloillaan. Putken katkennut ja teräväksi repeytynyt pää oli lävistänyt hänen ruumiinsa kyljen kohdalta. Manu puri huultaan, jottei olisi älähtänyt. Guardian avasi silmänsä. ”Kuinka paha se on?” hän kysyi. ”Tuota… eihän se kovin.” ”Eli minä kuolen?” ”Eh…” Sininen Skakdi pudisti päätään kivualiaasti. ”Kun palaat Klaaniin, sano, miten minä kuolin.” Manu ei ottanut moista kuuleviin korviinsa. ”Sinähän skarrarrar tulet skarrarrar minun mukaani skarrarrar! En minä sinua siihen jätä.” ”En minä tästä selviä, mene sinä ilman minua. Feterrat voivat palata milloin hyvänsä.” ”Ja Makutain veljeskunnan Rahkshi-joukotkin”, Manu lisäsi voihkaisten. Guardian vilkaisi häneen kysyvästi ja sulki silmänsä. ”Minä ikään kuin soitin ne paikalle”, Makuta selitti. ”Mene nyt ja jätä minut!” Guartsu karjaisi niin lujaa kuin pystyi. Manu hätkähti ja otti askeleen taaksepäin. Sitten hän pudisti päätään. ”Sinä tulet mukaan. Minä tarvitsen sinua.” Guardian oli hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Toistaisitko tuon uudestaan?” ”Minä tarvitsen sinua”, Manu sanoi hiljaa. ”Me tarvitsemme. Tongu ei voi lentää alusta ilman tarpeellista määrää miehistöä.” Guardian katsoi Manua hetken ja purskahti sitten hysteeriseen nauruun. ”Hyvä on”, hän sanoi ja sylkäisi maahan. Verta pulppusi hänen kyljestään ja sitä kihosi hänen huulilleen. ”Kai minun on pakko tulla pitämään teistä huolta.” Hän irrottautui kivuliaan näköisesti. Ääni, joka syntyi, kun liha vedetään metallia vasten, oli vastenmielinen. Guardian lankesi maahan päästyään irti, ja verinen piikki jäi törröttämään maasta kuin irvokas hammastikku, joka on työnnetty lihapalaseen.
Skakdi nousi maasta ja otti tukea Makutasta. Jälkimmäinen alkoi taluttaa edellistä pois paikalta, kun he näkivät ne: Rahkhsit lensivät saarta kohti. Niitä oli ainakin kaksikymmentä kappaletta, aivan tarpeeksi tekemään selvää kaksinkertaisesta määrästä Toia. Kun ne saisivat tietää, mitä saarella odotti, ne epäilemättä kutsuisivat apujoukkoja. Manu epäili, että Feterrat johtajineen lähtisivät käpälämäkeen ja jättäisivät saaren. Heidän tehtaansa oli mennyttä.
Manu asetteli Guardianin lepäämään puun runkoa vasten. Sitten hän otti palasen kangasta, jota löytyi metalliosien kasasta ja teki siitä tälle siteen. Seuraavaksi hän kiipesi puuhun tarkastelemaan tilannetta. Rahkshit olivat laskeutuneet raunioiden luokse. Manu oli huolissaan siitä, että Rahkshit saattaisivat tulla heidän kohdalleen, mikä olisi kohtalokasta. Hän hypähti alas puusta ja istahti Guardianin viereen. ”Mitähän Zorakille mahtoi tapahtua?” hän mietti. ”Joko kuoli, tai sitten Feterrat pelastivat hänet”, Guartsu spekuloi ja yritti unohtaa kivun. ”Epäilen hänen kuolemaansa, Feterrat eivät varmaankaan antaisi hänen menehtyä.” ”Ehkä niin. Mutta ainahan sitä saa toivoa.” Manu nyökkäsi synkeänä.
[spoil]Tongu laittoi minut silpomaan loppukohtausta hieman.[/spoil]
”Sinä et tosiaan tiedä, milloin luovuttaa”, Zorak von Maxitrillian Arstein VIII naurahti. Guardian vastasi tähän pääasiassa ilmehtimällä vihaisesti. ”En haluaisi tappaa sinua liian aikaisin, rakas Guardian. Näen aivan hyvin, minkälaista potentiaalia sinusta huokuu.”
Guardian ja Zorak horjuivat molemmat vähitellen pystyyn, mutta aina vain nopeutuvan liukuhihnan tahti ja tärinä vaikeuttivat seisomista ja liikehdintää. Zorakin kämmen puristui tiukasti kävelykepin nupin ympärille ja hän otti muutaman varovaisen askelen taaksepäin. Guardian seurasi perässä askel askeleelta pitäen katsekontaktin tiiviisti harmaassa skakdissa. Liukuhihna vei kaksikon pian matalaan tunneliin, jolloin molempien piti kumartua hieman. Tunnelissa oli pimeää ja liukuhihnan jyrinää lukuunottamatta hiljaista.
Hiljaisuutta ei kestänyt. Valtava mekaaninen koura törmäsi keskelle liukuhihnaa, murskaten ison joukon liukuhihnalla lojuvaa hukkametallitavaraa. Guardianille jäi alle sekunti aikaa hypätä sivuun, mutta Zorak oli varautunut paremmin. Harmaatakkinen skakdi asteli tunnelissa liukuhihnalla rauhallisesti. Hän tiesi, missä jokainen murskain ja lajittelukoura sijaitsi ja oli valmiina väistämään jokaisen. Guardian tajusi pian, että selviytyäkseen hänen oli seurattava Zorakin askelia.
Se osoittautui vaikeaksi. Zorakin askelkuvio oli kuin jonkinlainen monimutkainen tanssi, joka oli suunniteltu väistämään kaikki mahdolliset vaarat. Guardian oli menettää päänsä useammin kuin kerran. Toinen liukuhihna ilmestyi vierelle. Zorak loikkasi sille vaivattomasti ja Guartsu seurasi parhaansa mukaan perässä. Koneiden sotaisa jyrinä peitti alleen kaiken, mitä kaksikko yritti huudella toisilleen. Ääni toi Guardianin mieleen tankkipataljoonan ja koneistoista leijaileva öljyn, metallin ja savun haju vain vahvistivat mielikuvaa. Tunnelin hämäryys myös vaikeutti minkään näkemistä, mutta tunnelin päässä oli valoa.
Kun liukuhihna vei taistelukumppanit tunnelin päähän, näkivät molemmat valtavan kammion. Kymmenkunta liukuhihnaa jyrisi ja vei Feterra-metallia eri tunneleihin. Kammiossa oli suorastaan kaupunkimainen vilinä. Suuri, teräskourainen nostokurki vahti koko kammiota korkeuksista. Guardian näki jotain tuttua kulkevan yhdellä kauemmista liukuhihnoista. Hän sulki oikean silmänsä ja tarkensi kiikarinsa siihen. Se oli zamor-revolveri. Se oli hänen hetki sitten kadottamansa zamor-revolveri. Guardian vilkaisi Zorakin suuntaan ja havaitsi, että tämä oli hypännyt taas uudelle liukuhinalle. Skakditiedemies oli pääsemässä pakoon.
Guardian ei aikaillut. Hän loikkasi liukuhihnalta toiselle. Jos hän olisi liian hidas, revolveri voisi ehtiä metallisulattoon asti. Liukuhihnat kulkivat erilaisilla nopeuksilla ja eri suuntiin, joten hypyt oli ajoitettava täydellisesti. Kerran Guardian oli horjahtaa kohtalokkaasti ja pudota liukuhihnojen väliseen aukkoon, mutta hän onnistui tasapainottamaan askelensa. Sininen skakdi oli aivan lähellä asettaan. Hän pystyisi pian tarttumaan siihen. Guardianin yritys kuitenkin loppui lyhyeen, kun valtaisa tuska iskeytyi hänen ristiselkäänsä ja levisi läpi koko skakdin selkäytimen. Tuska oli huumaava, mutta sitä kesti vain sekunteja ennen kuin tunto lähti. Pian hetkellisen tuskan ja tunnottomuuden aalto oli raivannut tiensä läpi koko skakdin kehon.
Kivun voimasta karjaisten sininen skakdi kaatui liukuhihnalle ja kierähti selälleen. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hän pystyi vain katselemaan. Zamor-revolveri lojui kahden metrin päästä hänestä. Vähitellen Guardiania ja asetta liikuttava liukuhihna hidastui ja pysähtyi paikalleen, mutta muut jatkoivat vauhtiaan. Aina yhtä omahyväisesti virnuileva Zorak seisoi liukuhihnakeskittymän ympäröimällä tasanteella. Hänen toinen kätensä oli vielä vivulla, jolla hän oli pysäyttänyt liukuhihnan. Toisella kädellään hän pyöritteli kävelykeppiä. ”Mitä sanoin siitä herrasmiesmäisyydestä, rakas Guardian?”
Zorak laskeutui tasanteelta huoltotikkaita pitkin ja asteli pysäyttämäänsä liukuhihnaa pitkin Guardianin luokse. Guardian hengitti raskaasti ja hänen suussaan maistui veri. ”Gahh… hhh… mitä… sinä…” Zorak pysähtyi aivan maahan lamautuneen Guardianin eteen. Hän nosti kävelykepittömällä kädellään toisen käden hihaa. Zorakin ranteen ympärillä oli pieni metallinen koje, josta sojottavan piikin päässä himmeni energialataus. ”Suoraan selkäytimeen. Nopea, suhteellisen tuskaton tapa lamauttaa vastustajansa.”
Guardianin silmät hehkuivat raivosta, mutta hän ei pystynyt liikuttelemaan suutaan kunnolla. ”Selkään. Sinäkö… muka herrasmies.”
Zorak ei vastannut, vaan tyytyi laskemaan hihansa alas ja hymyilemään. ”Olen pahoillani, että tämän täytyi loppua näin. Kiitän sinua kuitenkin lämpimästi siitä, että olit arvoiseni vastustaja.” Zorak kiersi toisella kädellään kävelykeppinsä nuppia. Hyvin terävä pistin työntyi esiin kävelykepin toisesta päästä. Zorak siirteli kävelykeppiä kädestä toiselle ja asteli kohti lamaantuneena makaavaa Guardiania.
”Kiikarisi…” Zorak aloitti varovaisesti tutkaillen Guardianin mekaanista silmää, ”hienoa tekoa.” Hän tökkäsi sitä varovaisesti kävelykeppinsä terävällä päällä. ”Aitoa anidiumia. Kestää lämpötilat ja iskut. Hieno valinta. Mutta Guardian rakas, eikö sinua häiritse tuo… epäsymmetria?”
ZMA siirsi kävelykepin pistinpäätä hitaasti kohti Guardianin oikeaa silmää. Sinisen skakdin hengitys raskautui. ”Sinä… sinä…” ”Voin kyllä korjata asian”, Zorak sanoi pirullisesti. Piikki lähestyi hitaasti Guardianin silmää ja oli jo melkein koskemassa sitä. Guardian hengitti voimakkaasti. Hänen olisi pakko päästä liikkeelle jotenkin.
Sekä Zorakin kävelykepin liike että Guardianin pohdiskelu keskeytyivät, kun Zorak sattui katoamaan yllättävästi liukuhihnalta. Katoamiseen saattoi liittyä valtavan nostokurken koura, joka heilahti harmaata skakdia kohti. Siihen saattoi myös liittyä Makuta Nui, joka roikkui kourasta kiinni. ”AAAAaaaaAAAAARRRSEESSSTEEEIIIIIIIIIN!”
Zorak ei ehtinyt reagoida, kun tummanpunainen, musta ja lievästi mielenvikaisesti äännähtelevä pimeyden olento mätkähti hänen kehoaan vasten. Sekä skakdi että makuta lennähtivät törmäyksen voimasta. Zorakin kävelykeppi lensi kauniissa kaaressa ja putosi yhdelle vielä liikkeessä pysyvistä liukuhihnoista. Hetkessä kävelykeppi oli poissa kammiosta. Zorak horjahti itse alas liukuhihnalta, mutta sai kädellään kiinni sen reunasta. Manu putosi liukuhihnalle aivan Guardianin viereen ja tarttui tämän käteen. ”Ylös siitä, senkin vätys!” ”Manu, mitä tämä…” ”Jotain fiksua. Meillä on kuitenkin tosi tosi tosi tooosi kiire, jos emme halua ikään kuin kuolla hitaasti ja tuskaisasti käytännössä voittamattoman vihollisjoukon käsissä.” Tunto oli palautunut vähitellen Guardianin raajoihin. Manun avustuksella sininen skakdi sai itsensä pystyyn, mutta seisominen ei ollut helppoa. Guardian seurasi noustessaan katseellaan metallikouraa, joka roikkui valtavasta nostokurjesta ketjulla. Nostokurjen ohjaimissa oli Q ja kymmenkunta Aaveita. Q näytti Guardianille ja Makuta Nuille peukkua suojalasin takaa hymyillen kevyesti.
Guardian hymyili matoran-joukolle ja nosti kätensä lippaan. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti Manua. ”Etkö sinä jo houkutellut ne Feterrat kauas?” ”Öööh, kyllä.” ”…mutta?” ”Ensinnäkin, ne ovat varmaan palaamassa…ja…” ”…ja mitä?” Makuta Nui nielaisi. Hänen silmänsä liikkuivat villisti kuopissaan. ”Ei mitään. Kaikki on kunnossa.” Guardianin katse oli hapan. ”Kaikki on kunnossa, mutta meidän täytyy paeta kohta.” ”Aivan. Entä jos… ikään kuin… selitän myöhemmin.”
Guardian nyökkäsi epävarmana ja hoiperteli Zamor-revolverinsa luokse. Hän kumartui ja tarttui tiukasti sen kahvasta. Zorak von Maxitrillian Arstein VIII oli noussut takaisin liukuhihnalle ja suoristi takkiaan. Tainnutussädeasetta lukuunottamatta hän oli kuitenkin käytännössä katsoen aseeton. Guardianin revolveri ja Makuta Nuin Feterra-sädease osoittivat suoraan harmaan skakdin päähän. Zorak siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen ja sitten ylös nostokurjen luo. Hänen ilmeensä oli pettynyt. ”Matoranit. Aina sekaantumassa asioihin, jotka ovat… liian isoja niille.”
”Et tainnut kuulla heidän ääntään tarpeeksi selvästi”, Guardian sanoi vihaisella mutta voitonriemuisella ilmeellä. ”Tänään sinut ja hirviösi heitetään pois tältä saarelta.” ”Ihailtavaa optimismia”, Zorak sanoi napittaen takkiaan. ”Heh heh heh”, Makuta Nui sanoi niin pirteästi, että paljasti koko hammasrivistönsä. ”Et tainnut osata varautua kuitenkaan aivan kaikkeen, Arsestein.”
Zorak pysyi hetken hiljaa katsellen Guartsun revolveria ja Manun asekättä. Sitten hän hymyili. ”Annan anteeksi muut virheenne. Mutta rakkaat ystävät, tässä on tärkein vinkki, jonka tulette kuulemaan koko loppuelämänne aikana. Vaikka mainittu loppuelämä tuleekin olemaan harmillisen lyhyt.” Guardianin hymy hyytyi. Hän ei ollut enää varma etulyöntiasemastaan. ”Mitä… sinä…” ”Vinkki on tässä. Älkää koskaan, koskaan aliarvioiko minua.”
Guardian ja Makuta Nui vilkaisivat toisiaan epävarmoina. Sininen skakdi otti muutaman askeleen kohti Arsteinia. Kohta hän oli niin lähellä, että pystyi koskettamaan tämän otsaa revolverinsa piipun päällä. Zorak vilkaisi asetta hetkellisesti hymyillen. ”Ei viisain siirto, minkä olet tehnyt, rakas Guardian.” ”Entä jos ammun sinut siihen paikkaan?” Zorak hymähti pohdiskelevasti. ”Todennäköisesti tappaisit minut. Saisit olla tyytyväinen siitä saavutuksesta. Et tosin kovin kauaa.”
Manukin asteli kohti Zorakia. Hän oli jo melkein tottunut Feterra-kätensä käyttämiseen aseena, mutta lievästä epävarmuudesta oli havaittavissa, että hän ei vielä aivan täysin hallinnut sitä. Valkoinen energialataus ilmaantui kämmenpohjaan ja Manu virnisti hieman. ”Sinulla ei ole mitään selviytymismahdollisuuksia. Et tainnut osata varautua ihan kaikkeen?” Zorak käänsi päätään Makuta Nuita kohti välittämättä Guardianin revolverin kylmästä kosketuksesta. ”Luulitte siis tosiaan, että jättäisin jotain virheen varaan? Luulitte tosiaan, että olisin valmis likaamaan omat käteni ja vaarantamaan kaikki suunnitelmani?”
Guardian ja Manu eivät keksineet mitään vastattavaa. Sininen skakdi sulki suunsa ja nielaisi hiljaisesti. ”Ei, rakkaat klaanilaiset”, Zorak sanoi. ”Miksi olisin jättänyt minkäänlaista virhemarginaalia? Tämä on ollut vain… leikkiä.”
Jotain hurisi hiljaisesti. Guardian ja Manu pitivät tähtäyksensä yhä tiukasti ZMA:ssa, mutta siirsivät katseensa hurinan tulosuuntaan. Hurina kantautui liukuhihnojen välisistä aukoista. Jotain alkoi nousta synkistä väleistä. Sen ääni oli hiljaista ja vaikea erottaa tehtaan paukkeen joukosta, mutta äänilähteen näki hyvinkin selvästi.
Kultaisen, nelikätisen konehirviön syyttävillä sinisillä silmillä varustettu pää nousi ensimmäisenä esiin. Punainen, tulikuuma plasma hehkui sen olkapäissä ja ei jäänyt millään tapaa epäselväksi, mihin tykit tähtäsivät. Guardian sulki silmänsä ja henkäisi syvään ulospäin. Neljä muuta Feterraa nousi esiin kullanhohtoisen Feterra Xa:n takaa, kuin sen käskystä. Kaikkien plasma oli valmiina ampumaan ja valmiina tappamaan. Hyönteismäiset raajat olivat jäätyneet uhkaavaan asentoon, mutta sormet napsahtelivat jäykästi auki ja kiinni.
Makuta Nuin voitonriemuisa virne muuttui vähitellen synkemmäksi. Viimeisenä toivonaan makuta vilkaisi varovaisesti ylhäällä häämöttävää nostokurkea. Q-mies ja muut Nynrahin matoranit seisoivat ohjaamossa antautuneen näköisinä, kädet selkien takana. Vielä yksi Feterra oli ohjaamossa heidän takanaan. Matoranit eivät edes vaivautuneet katsomaan sen suuntaan.
Guardian siirsi katseensa takaisin Zorakiin ja Zorak Guardianiin. Ilman erillistä lupaa harmaa skakdi siirtyi pois Guardianin revolverin piipun edestä ja lähti astelemaan kauemmas. Hän käänsi Guartsulle jopa selkänsä täysin huolettomasti. ”Kiitos, kaunokaiseni”, Zorak sanoi hiljaa. Feterrat eivät reagoineet tähän mitenkään, mutta ne leijuivat vähitellen lähemmäs Guardiania ja Makuta Nuita.
Klaanilaiset olivat täysin hiljaa. Tilanne ei antanut paljoakaan liikkumavaraa. Kylmä hiki valui pitkin Guardianin selkärankaa.
Vanhukset Welsix ja Olthal korjasivat ja hoitivat Zyglakien aseita pöydän ääressä. Harvat Zyglak joukosta osasivat käsitellä aseitaan yhtä hyvin kuin Welsix ja Olthal jotka olivat hyvin kokeneita erilaisten aseiden kanssa, joten moni heistä jättivät aseensa heidän huoltoon. Vanhukset tekivät työtä ilomielin, sillä heillä oli muihin Zyglakeihin verrattuna paljon enemmän vapaa-aikaa ikänsä takia ja jokin harrastus ajanvietoksi on aina plussaa.
He eivät tee näitä kivääreitä kuin silloin ennen Ei niin. Liian keveitä, tuntuu kuin leikkisi leluilla. Ja erittäin rujo käsityö. Ote ei ole yhtä hyvä verrattuna niihin mitä me käytimme silloin ennen. Sangen. Muistatko myös ne elegantit, hienosti hiotut puuviimeistelyt? Hyvin elegantteja. Oletko muuten tavannut nuoren johtajan vaimoa? Olen, varsin vaisu tyttö. Varsin, ei lainkaan tavallisen Zyglak-naisen tapaista, mutta mitä voi sanoa. Sangen. Siitä puheen ollen, miten sinun pojan kanssasi menee? Yhä siellä suolla rämpimässä? Jos se on mitä poika tahtoo, ei sille voi oikein mitään. Poika on yhä yhtä villi kuin silloin poikasena. Lapsenlapsia näkee kyllä harvoin eivätkä vanhat luuni kannata minua pitkissä matkoissa enää yhtä hyvin. Samaten. Pojantyttöni on saanut kiintymyksen Selakhilaanilaisiin sotamaalauksiin On hyvä, että tytöllä on terveellinen harrastus Kyllä, kovin. Vien niitä aina tuliaisiksi hänelle. Luuletko, että Klaanissa olisi paljon niitä? Olen kuullut, että kaupungissa asuu monia Selakhilaaneja, yksi niistä jopa moderaattori.
Hei, mitä te täällä istutte vielä? Mutta ennen kuin Olthal ehti vastata, kahden vanhuksen keskeytti heitä nuorempi, mutta silti verrattain kokenut nais-Zyglak, Vasell. Teidän kuuluisi olla kokoontumispisteessä ilmoittautumassa viisitoista zeliä sitten. Ah, paljon anteeksi, Welsix vastasi rauhallisena, aika aina tahtoo kulua nopeammin keskustelussa. Niin, puhuimme juuri äsken Selakhilaanilaisista sotamaalauksista, Olthal lisäsi. Miten vain, Vasell vastasi välinpitämättömästi, nouskaa nyt ylös siitä. Noh noh, eipä olla kärsimättömiä. Eihän tässä mitään kiireitä, Welsix nousi ylös Olthalin kanssa hyvin huolettomasti ja alkoi kävellä kokoontumispisteeseen Vasellin kanssa.
Zakaz
Kaksi matkalaista jatkoivat matkaa Zakazin kuumalla erämaalla, Zaiggeran osoittamaan suuntaan. Kertoiko hän kuinka kaukana kylä vielä on? Pegghu kysyi Domekilta ohimennen. Muistaakseni ei maininnut, Valon Toa vastasi ja silmäili viereistä jyrkkää, kivien täyttämää mäkeä satunnaisesti eikä yrittänyt aloittaa keskustelua. Hei Domek? Niin? Domek vastasi hyvin keveästi. Kenen huivi se on? Minun tietenkin, Valon Toa vastasi huolettomasti ja löysensi huiviaan hieman. Ei vaan, Zaiggeran huivi. Kenelle se kuului? Valon Toa oli hiljaa.
Anteeksi jos- Ei, ei se mitään, Domek vastasi paljon alakuloisemmin mutta yritti pirteämmältä jottei toisi syyllisyyden tunnetta Matoralaiselle. Ei se mitään… Valon Toan puhuessa hän kuuli yhtäkkiä ääniä kaukaa ja pysähtyi paikalleen. Mitä nyt? Pegghu kysyi, mutta pian kuuli itsekin ääniä kaukaa.
Ääni kuului yhä ja yhä kovemmin ja selkeästi. Se oli moottoriajoneuvojen ääni ja se lähestyi heitä. He kääntyivät äänien lähteen suuntaan ja näkivät kaukana heidän takaa joukko Skakdeja moottoripyörien selässä, jotka ajoivat heitä kohti. Pian kuin he huomasivatkaan moottoripyöräilevät Skakdit ovat piirittäneet heidät. Domek yritti pysyä rauhallisena samaten myös Pegghu, mutta vain pitäessään aseensa kätensä lähettyvillä. Skakdit huutelivat ja räyhäsivät ajellessaan ympyrää, mikä vaikeutti Domekin yritystä seurata piiritystä valppaana. Skakdien moottoripyöräjengi viimein pysähtyi paikalleen, antaen viimein matkalaisille mahdollisuuden nähdä piirittäjänsä paljon tarkemmin. Jokaisella heillä oli päällään musta nahkatakki, johon oli kuvioitu palava Skakdi pääkallo aurinkolaseilla. Osalla moottoripyöräilijöillä on samanlaiset aurinkolasit, mutta muuten jokainen näyttää täysin erilaiselta toistensa kanssa. Moottoripyörät itse ovat hyvin vanhanaikaisia risteilypyöriä. Pyöräilijöiden joukosta käveli matkalaisten eteen isokokoinen, lihaksikas Skakdi jolla oli naurettavan näköinen ja kokoinen kolmioaurinkolasit päässä ja pukeutunut turkkikaulusteiseen nahkatakkiin.
Hei sintit, kolmioaurinkolasinen Skakdi puhui hyvin mörisevällä äänellä ja katseli heitä alas, tiedättekö kenen maalla te olette? Niin! Tiedättekö missä te olette! yksi pyöräilijöistä huusi perään paljon kimeämmällä äänellä, mutta toinen Skakdi hänen vieressä läpsäytti häntä ohimoon. Turpa kiinni kun pomo puhuu. Anteeksi jos olemme tunkeilleet ilman lupaa, Domek yritti keplotella heidät eroon tilanteesta, mutta pysyi silti valppaana. Niin, emme tee tätä toisten, Pegghu seurasi mukana, mutta ase silti kätensä lähettyvillä. Kolmioaurinkolasinen jengin pomo kumartui hieman heitä päin. Ketä Karzahnia luulet meidän olevamme…? Pomo, potkitaan näiden hampaat irti! yksi moottoripyöräilijöistä huusi. Ei, heitetään ne Syväläisille! toinen huusi. Ei, haudataan hiekkaan ne kaulaan saakka! Ei, nipistetään niiden olkapäitä! Suu kiinni Lekuri Pegghu piti aseen otteesta paljon tiukemmin. Moottoripyöräilijöitä…? Domek vastasi. Jengin pomo otti lasinsa pois ja tuijotti heitä hetken. Yhtäkkiä hän alkoi nauraa erittäin huvittuneena. Hyvä vastaus, sintti! Muut Skakdit nauroivat mukana, mutta matkailijat yrittivät päättää pitäisikö heidän nauraa mukana vai ei. … Mutta ei aivan, jengin pomo sanoi hilpeästi, Hessu! Lekuri! Sam! Kharlinn-siskot! Kuusi Skakdita nousivat moottoripyöristä. Domek ja Pegghu palauttivat otteensa aseisiinsa. Skakdit ottivat erilaiset soittimet esiin.
Hetkinen, mitä?
Soita se, Sam
Jengin pomo otti takistaan mikrofonin. Kolme nais-Skakdita tekivät samoin ja muut alkoivat soittamaan soittimiaan. Jengin pomo alkoi nauramaan mikkiin. ”HAHAHAHAHA! OLEN ROTAKK, RIKOLLISUUDEN KUNINGAS!”
Sitten kolmiolasinen Rotakk, moottoripyörä jengin pomo, alkoi laulamaan…
~~~ 00:17 Skakdijengi koko Zakazin mahtavin ryöstää kylät, tappaa kansan, on kammottavin. Matoranit, Toat, Xian Vortixxitkin peloissansa alleen laskeen ilomielin kun Pirut Irnakkin hyökkää ja ottaa minkä tahtoo, haluaa ja tarvitsee, kun Pirut Irnakkin tappaa, ryöstää, riistää, sieppaa, murhaa, kaiken saa.
Rotakkin armeija pirullinen, vaarallinen hallitsee koko saaremme täydellisen ja ryöstää, murhaa, riistää, tappaa, hirttää, kaiken murskaa tieltään.
Skakdijengi koko Zakazin mahtavin valtaa pitää, rankaisee ja vie sinapin. Matoranit, Toat, Xian Vortixxitkin pakenevat kun pyörä moottorisin esiin ajaa, kaiken ryöstää, talot polttaa, kaiken ottaa minkä haluaa tai tarvitsee. Esiin ajaa Irnakkin Pirut, karkoittaa pelkurit ja saa minkä ansaitsee.
~~~ 01:40 Osa jengiläisita nousivat moottoripyörästään ja alkoivat tanssia selvästikin hyvin kauan pitkään kehitettyä, harjoiteltua ja koreografittua tanssirutiinia.
~~~ 01:48 Pakenevat vätykset me tuhoamme. Pyörillämme niiden yli ajelemme. Kaikki jotka meitä kehtaavat vastustaa, heidän ruuminsa hautaamme hiekkaan. Palasina, kuolleina, makaavat ikuisuuden kunnes Suuri henki unohtaa. Riekaleina, sirpaleina, ohuina suikaleina autiomaassa saavat palaa.
Rotakkin armeija pirullinen, vaarallinen hallitsee koko saaremme täydellisen ja ryöstää, murhaa, riistää, tappaa, hirttää, kaiken murskaa tieltään.
~~~
Teidän vuoronne! Rotakk huusi matkalaisiin päin lopettaessaan viimein tanssiahtelunsa. Mi-mitä? Domek ja Pegghu vastasivat yhtä aikaa. Kumpikaan heistä eivät kyenneet käsittämään mitä juuri tapahtui ja miksi. Minä kerroin meistä, joten kertokaa te nyt teistä, Rottakk sanoi ja heitti mikrofoninsa heille. Jos te haluatte elää vielä. Mi-mitä? Domek päätti tarttua mikkiin. Tässä vaiheessa ei enää ollut paljon menetettävää. Öhm, Valon Toa aloitti, vaikka ei tiennyt miten pitäisi. Nimeni on Toa Domek, Valon Edustaja…? Eh, nimi kuin… Ehlek? Mutten silti ole… Ehlek?
Pojat, hoidelkaa heidät
”Ei hiivatti.”
[spoiler=Lue tämä heti, senkin piru]Laulun säkeistön kirjoitti Makuta Nui, joten paljon kiitoksia hänelle[/spoiler]
Joku puhalsi torveen. Soitin kajahti voimakkaasti äänen halkoessa ilmaa ja kiiriessä linnoitukseen. Mata Nuin ritarikunnan sotilaita ryntäsi ulos linnoituksesta. Kaksi hahmoa juoksi linnoituksen pihaa pitkin vailla varsinaista päämäärää. Heidät oli huomattu. He eivät tunteneet saarta kovinkaan hyvin eikä kumpikaan ollut suostunut tehtävälle, koska olisi ollut erityisen mielissään päästessään tekemisiin Mata Nuin ritarikunnan kanssa. Kummallekin heistä oli myrkkyä olla mokomien kanssa tekemisissä.
Kaksikko katosi sisään ikkuna-aukosta, joka oli heidän päänsä yläpuolella kivisessä seinässä. Kumpikin hahmo oli pukeutunut mustaan viittaan ja piti huppua päässään, jottei heitä tunnistettaisi. Toinen hahmoista otti esiin köyttä ja heitti sen pään tikariin sidottuna ikkunasta. Tikari upposi kiviseinään kuin veitsi voihin, ja hahmot kiipesivät ylös juuri ajoissa välttyäkseen paikalle ryntäävien sotilaiden huomion. Jälkimmäisenä sisään kiivennyt katsoi vielä kerran alas sotilaisiin ja kihisi vahingonilosta.
Ämkoo otti hupun päästään. ”Manfred, tule pois sieltä ikkunalta.” Toinenkin hahmoista otti huppunsa alas. Makuta Nui katsoi Ämkoon vihreää Miru Nuvaa, joka virnisti hänelle. ”Hm, minua epäilytti alusta alkaen koko tehtävä, ja nyt meidät on huomattu.” ”Sellaista on elämä, Manny.” ”Ei ehkä olisi pitänyt suostua.” ”Olen samaa mieltä, mutta turha enää on valittaa.” Makuta nyökkäsi ja istuutui lattialle. Käytävä oli kivinen ja pimeä. Vain ikkuna valaisi hieman.
”Minut lähetettiin tälle matkalle”, Manu sanoi hiljaa. ”Minä hyväksyin. Mutta miksi sinä halusit mukaan?” ”Sanotaan vaikka, että tulin katsomaan taas perääsi”, Ämkoo vastasi salaperäisesti. ”Eikö viime kerta riittänyt?” ”Viime kerta oli totaalinen epäonnistuminen meidän molempien osalta…” ”Niin.”
Hetken oli hiljaista. Kumpikin ajatteli Boletusta, joka oli karkotettu Klaanista tämän tekemien murhien takia. ”Halusitko sinä puhua siitä?” Manu kysyi. Ämkoo pudisti päätään. ”Enpä oikeastaan. Mutta ehkä olisi syytä. Se oli hyvin ikävä päivä.” ”Jatkakaamme matkaamme.” Makuta lähti kävelemään käytävää pitkin. Ämkoo huokaisi ja kiirehti perään. He olivat koko ajan varuillaan, sillä mistä tahansa saattoi hyökätä ritarikunnan agentti.
”Minä en ikinä antanut hänelle anteeksi”, Mäksä myönsi heidän kävellessään. ”Minä en edes harkinnut. Piru vieköön, hän silpoi ne metsästäjät palasiksi. Vaikka täytyy myöntää, että pystyisin itse samaan”, Manu sanoi. ”Pystyminen ja haluaminen ovat kaksi eri asiaa.” ”Minä en ole kostonhimoinen Klaanilaisten suhteen. Heidän joukossaan minulla ei tosin ole monia ystäviäkään.” ”Olemmeko me ystäviä?” ”Minä en tiedä.” ”Oletko aina noin kireä ja vakava?” ”Sitä sietää miettiä, arvoisa administraattori.” ”Älä kutsu minua noin.” ”Hyvä on sitten.”
Pimeys oli väistynyt, he näkivät edessään valoa. He saapuivat pyöreään huoneeseen, jonka kiviseinissä oli kymmenkunta kalteriovea. Kalterien takana istui muutama vanki, mutta suurin osa selleistä oli tyhjillään. Mikseivät nämä ole Tyrmässä, Manu pohti. ”Mikseiväthän nämä ole Tyrmässä”, Ämkoo sanoi ääneen. ”Jaa-a.”
He kulkivat kohti sitä ainoaa ovea, joka oli tehty puusta. Hetken oven takana kuunneltuaan Ämkoo avasi varovasti sen. Ketään ei näkynyt. Vangit olivat tulleet katsomaan, mitä tapahtui. Manu saapasteli yhden sellin luokse ja iski nyrkkinsä keskelle vangin naamaa, jolloin tämä kaatui maahan kuin kivi. ”Miksi noin teit?” Ämkoo tivasi. ”Minä pidin huolta, ettei se tee hälytystä. Näistä ei koskaan tiedä.” Sanottuaan sen hän iski toisenkin sellin vangin tajuttomuuteen. Ämkoo urahti. Hänen oli hyväksyttävä Makutan toimintatapa, koska se ei sotinut mitään hänen tietämäänsä Klaanin sääntöä vastaan. Kaksikko käveli puisesta ovesta ja veti sen perässään kiinni. Sitten he tarkastelivat käytävää hieman tarkemmin. Käytävä oli muutaman kymmenen metrin pituinen ja sen toisessa päässä oli samanlainen ovi. Käytävän kiviseinät olivat osittain levän peitossa, ja jostain tuli palaneen käryn lemahdus. Ämkoo nyrpisti nenäänsä. Makuta mulkaisi häntä. ”Ottaako haju päähän, vai?” ”Hiljaa siinä.” ”Ehkä olenkin, mutta sitä ennen sanon toki, mitä aion.” ”Taisit tehdä sen jo. ”Niin tein.” ”Yritätkö ärsyttää matkakumppaniasi ja johtajaasi?” ”Sinä et edes halua olla johtajani, tiedät sen itsekin.” Ämkoo pysähtyi kesken askeleen. Makuta Nui jatkoi kävelyään. Ämkoo kokosi ajatuksensa ja kiiruhti hänen kannoilleen. ”Sinä pirulainen luet ajatukseni!” ”Sinä pirulainen osaat itse samanlaisia asioita.” ”En samalla tavalla kuin sinä.” ”Me olemme kaikki erilaisia.” ”Ehkä niin, mutta sinun on silti toteltava minua. ”No tottahan toki, Ylhäisyytenne.” Ämkoo pudisti päätään toivottomasti. Sitten hän raotti käytävän toista ovea, jolle he olivat saapuneet. Varovasti hän kurkisti siitä sisään. Ei ketään. Hän viittasi Makuta Nuille kädellään ja astahti uuteen huoneeseen. Se oli myös pyöreä, mutta siellä ei ollut ainuttakaan selliä. Katossa oli puinen, pyöreä ristikko, jonka kaltereiden välistä olisi mahtunut Matoran, mutta ei kumpikaan heistä. Seinässä oli kaksi oviaukkoa, jotka kumpikin veivät omiin käytäviinsä. Avoimien käytävien päissä näkyi kaksi uutta puuovea. Heidän takanaan oleva ovi oli ainoa puinen siinä huoneessa.
”Minne nyt?” Manu kysyi. ”Te menette Tyrmään, arvon herrat”, sanoi ääni, jonka he olivat kuulleet aiemminkin. He käännähtivät katsomaan taakseen. Ovesta, josta he olivat juuri tulleet, oli tullut joku muukin heidän jälkeensä. Punaiseen ja violettiin panssariin verhoutunut ritarikunnan agentti tuijotti suoraan heihin. Manun mielestä hän näytti panssareineen kovin paljon lakastuneelta kukalta. Suurta kanohi Volitakia hänen kasvoillaan vääristi irvistys. ”Saastat”, hän sylkäisi. ”Mitä te kuvittelitte tekevänne tullessanne meidän täydellisen hyvin vartioidulle ja piilotetulle saarellemme?” ”Olipa hyvin piilotettu. Emme tainneet löytää sitä”, Manu letkautti. ”Mene pois, Marloden”, Ämkoo sanoi kylmästi. ”Et voi voittaa meitä kahta.” ”Ehkä en minä yksin, mutta me voimme.” Siinä samassa käytävien päiden ovet räjähtivät auki ja suuri joukko ritarikuntalaisia marssi sisään. ”Ette saa hämähäkkiänne”, Marloden sanoi halveksien. ”Me tulimme noutamaan Visokin takaisin ja sen me myös teemme”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. Marloden ei edes hätkähtänyt hänen vihaa uhkuvaa ääntään. ”Meillä on käyttöä teidän telepaatillenne, älkää huoliko. Emme me häntä tapa. Vielä.” ”Tiedän, millainen Makutain veljeskunta on”, Manu sanoi, ”mutta en tiennyt ritarikunnassa olevan näin paljon samaa sen kanssa.” ”Pidä sinä saastaiset veljeskuntasi!” Marlodenin haarniskan väriskaala muistutti ikävästi Makuta Nuita hänestä itsestään ja Makuta Abzumosta. Ja heidän yhteistyöstään. ”Minä en kuulu Makutain veljeskuntaan.” ”Ehkäpä me sitten luovutamme sinut heille, kunhan olemme teurastaneet ystäväsi”, Marolden käkätti. Makuta heristi sormeaan hänelle kuin pienelle lapselle, joka oli tehnyt tuhmasti. ”Te ette tapa yhtikäs ketään.” Ritarikuntalaiset latasivat kuitenkin aseensa. Kaikki tähtäsivät huoneen keskellä seisovaan kaksikkoon. ”Emmekö?” Marloden sanoi ivallisesti. ”Minusta tuntuu, että tapamme. Yhteiseksi hyväksi.” Makuta osoitti häntä sormellaan ja kirkui: ”Sinä et tiedä yhteisestä hyvästä mitään! Sinun ei pitäisi edes kuulua koko ritarikuntaan, mokoma saastainen Helryxin rakki!” ”Manu, ehkei tuo ole viisasta”, Ämkoo kuiskasi. ”Vai viisasta? Vieläkö minä en osaa ottaa tilannetta vakavasti, Mäksä? Sanopa se!” Marloden vilkaisi kaksikkoa ja hymyili pahansuovasti. ”Minun merkistäni”, hän sanoi joukoilleen. Makutan sormi osoitti yhä häntä, ja tämä käänsi katseensakin häneen.
”Marloden, minä olen kuitenkin Makuta, ja sehän tarkoittaa jotakin, eikö.” Makutan sormesta sinkoutui ohut, purppuranpunainen säde, joka osui suoraan Marlodenin otsaan aiheuttaen valtaisan kipunameren. Koko huone täyttyi punaisesta valosta ja aika tuntui hidastuvan. Jokainen, joka oli kääntänyt katseensa Marlodeniin ajoissa, näki, mitä tälle tapahtui. Ritarikuntalaisen pää halkesi. Halkeama haarautui monta monituista kertaa, ja pian koko pää oli halkeamien peitossa. Hetken hän näytti leijuvan ilmassa. Sitten pää räjähti pienen pieniksi palasiksi. Aivokudos räjähti pitkin seiniä, kallonpalat lensivät sotilaiden päälle. Koko huone värähti voimakkaan shokkiaallon iskeytyessä heidän lävitseen.
Ämkoo ei ikinä jäänyt toimettomaksi. Hän oli käyttänyt tämänkin tilanteen hyväkseen. Hän oli sinkauttanut puisen kalterikaton tiehensä ja hypännyt reiästä katolle. Telepaattisesti hän saattoi Manun tilanteen tasalle, ja pian tämä hyppäsi perässä. ”Ritarikuntalaiset toipuivat hemmetin nopeasti”, Manu sanoi. Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kattoreiästä ammuttiin kymmeniä laukauksia. Kaksikko lähti juoksemaan kattoa pitkin. Pian heidän perässään juoksevat sotilaat ampuivat heitä päinä ja he saivat väistellä luoteja ja lasersäteitä. He juoksivat, minkä kintuistaan pääsivät, mutta niin tekivät ritarikuntalaisetkin. Makuta Nui suoritti pienen muodonmuutoksen: hänen yläruumiinsa surkastui ja jalkansa vahvistuivat ja luultavasti saivat kestävyyttäkin lisää. Hullunkurisen näköiseksi muuttunut Makuta sieppasi Ämkoon kyytiinsä ja rynnisti nopeasti eteenpäin. Ritarikuntalaiset jäivät taakse, ja Manu hyppelehti katolta toiselle. Lisää ritarikuntalaisia löytyi rakennusten välistä. Jotkut alkoivat heitellä kranaatteja. Pommituksen keskellä yksi kranaateista osui heidän eteensä ja sinkosi heidät korkealle ilmaan.
Manu muuttui ilmalennon aikana siivelliseksi, mikä sai hänen koko muun ruumiinsa näyttämään surkastuneelta, sillä hänellä ei ollut ollut siipiä pitkään aikaan ja massasta oli puutetta. Ämkoo sai kiinni hänen jalastaan, ja kaksikko kiisi kohti suurta tornia, joka kohosi muita rakennuksia korkeammalle. He eivät ehtineet tornille asti, sillä heidät ammuttiin alas. Manun siivet reikiintyivät ikävästi, ja he menettivät korkeutta, kunnes törmäsivät torniin. Pudottuaan alas Manu sulautti siivet itseensä ja oli jälleen järjellisen näköinen. Yhtäkkiä he huomasivat olevansa ritarikuntalaisten piirittämiä. Esiin astui valkoinen hahmo, jolla oli yllään punaisia ja sinisiä panssareita – sekä karisman naamio. ”Tervehdys, Trinuma”, Ämkoo sanoi happamasti. ”Hei vain, Ämkoo, luopio”, Trinuma vastasi. ”Hei täältäkin”, Manu sanoi. Trinuma ei vaivautunut vastaamaan. Puhuta sinä sitä, niin keksin jotain, Manu viestitti Ämkoolle. ”Mikä sinut tuo meidän kimppuumme?” Ämkoo tiuskaisi. ”Te tapoitte ystäväni.” ”Sekopää se oli”, Manu ei voinut olla sanomatta. Ämkoo potkasi häntä nilkkaan. ”Minun tehtäväkseni siis lankesi teidän pidättämisenne”, Trinuma jatkoi ponnettomasti. ”Ahaa”, Ämkoo sanoi aprikoiden. ”Etkö aiokaan tappaa meitä?” ”Minua on kielletty tappamasta teitä.” ”Oliko Marlodeniakin? Sillä siihen hän pyrki.” ”Minä en tiedä, mitä hän aikoi tehdä kanssanne. Tiedän vain, että otan teidät kiinni ja pidätän.” ”Ahaa?” Siinä samassa sekä Ämkoo että Makuta Nui putosivat alempaan kerrokseen katon pettäessä heidän allaan. Manu oli salakavalasti leikannut heidän ympäriltään katon irti silmäsäteellään. Kaksikko oli taas juoksussa käytävää pitkin. Trinuma hypähti reiästä muutaman sotilaan kanssa ja lähti takaa-ajoon.
Edestäpäin avautui ovi ja sisään rynni ritarikuntalaisia Ämkoon ja Makuta Nuin tielle. Sehän ei heitä hidastanut, vaan Mäksä veti miekkansa ja Manu loi sellaisen kädestään. He raivasivat sotilaita edestään ja välttivät ammuksia. Jokun kranaattikäsi lipesi, ja suurin osa vartijoista kuoli räjähdyksessä. Manu ja Ämkoo olivat siinä vaiheessa jo toisella puolella ovea. He olivat jälleen tulleet käytävälle, joka haarautui viiteen eri suuntaan. Heidän tulokäytävänsä oli kuudes. ”Ja mihin nyt”, Ämkoo tokaisi enemmän itselleen kuin Manulle. ”Tämä koko paikka näyttää olevan pelkkää käytävää”, Makuta huokaisi. ”Kuten kaikki muutkin pahislinnoitukset.” ”Oletko varma, ettemme me ole niitä pahiksia tällä kertaa?” Ämkoo virnisti. ”Mitä, jos olemmekin? Ehkä pahistelu on kivaa.” ”Tai jos ei.” ”No, minä olin pahis muutaman tuhatta vuotta. Kukaan ei pitänyt minusta.” ”Ei millään pahalla, mutta kukaan ei edelleenkään pidä sinusta.” ”Siksikö, kun räjäytin Marlodenin pään?” ”Ei…” Heidän takaansa kuului melua. Vartijat saapuisivat hetken kuluttua. Ämkoo paiskasi puisen oven kiinni ja Manu hitsasi sen kiinni kiveen. Tai ainakin yritti. Puu syttyi palamaan ja kivi vain mustui. Puuoven roihahtaessa voimakkaasti Manu joutui hyppäämään kauemmas. Sitten, yhtäkkiä, heidän mieliinsä saapui heikko viesti. Ämkoo? Sinäkö? Ei. Vain kurja Makuta, Manu vastasi. Pää kiinni, Manu. Kyllä, Visokki. Minä täällä. Ja Makuta Nuikin näemmä, Visokki viestitti. Jee, minä. Missä olet? Ämkoo kysyi. Olen testihuoneessa numero 23. Pitäkää kiirettä, ne voivat vielä palata. Mitähän mahtoivat olla ne? ”Ja missähän se huone numero 23 on…” Manu murahti. Ämkoo kohautti hartioitaan. Heidän takanaan liekehtivä ovi pirstoutui. He juoksivat sattumanvaraiseen käytävään. Toisessa päässä oli jo tutunnäköiseksi käynyt puinen ovi. He juoksivat läpi sen kummemmin varomatta – suoraan vihollisparven keskelle. Ritarikuntalaiset näyttivät häkeltyneiltä, mutta sitten useat tarttuivat aseisiinsa. Manu ehti nähdä huoneesta vain sen, että siellä oli puisia pöytiä ja pöydillä ruokaa. Nälkä. JUOKSEEEEEH! Ämkoo kiljui hänen päässään.
He palasivat takaisin, ja yllättyneet takaa-ajajat kärsivät tappion uudestaan. Trinuma ehti väistää Makuta Nuin piikittelevää kättä ja syöksähti pyöreän huoneen reunalle. Manu juoksi toiseen käytävään ja Ämkoo toiseen. Kummankin perään lähti lauma sotilaita, jotka ammuskelivat ja räjäyttelivät ympäriinsä. Manu juoksi seuraavan oven läpi jättäen Makutan muotoisen reiän puuhun. Seuraava huone oli tyhjä. Siellä oli vain ovi kolmeen muuhun huoneeseen ja oviaukot kahteen uuteen käytävään. Huoneiden yllä kylteissä luki ”19”, ”20” ja ”21”. Manu katseli kiinnostuneena kahta käytävää. Kumpaan hänen pitäisi jatkaa?
Sillä välin Ämkoo oli joutunut käytävään, joka kiersi mutkan kautta sinne, mistä oli alkanutkin. Sotilaat olivat melkein kiinni hänen takapuolessaan hänen yrittäessään uudestaan karkuun. Tämä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini…
Makuta Nui oli valinnut oikein. Hän oli löytänyt toisesta käytävästä huoneen numero 23 ja piiloutunut siihen. Sotilaat olivat menneet tutkimaan muita huoneita. Manu katseli ympärilleen. Huone oli hyvin valaistu. Keskellä seisoi leikkauspöytä, johon Visokki oli sidottu avuttoman näköisesti. Tämä käänsi katseensa häneen, ja hän meni leikkaamaan siteen poikki. Kiitos, Makuta Nui, Visokki huokaisi hänen mielessään. Missä Ämkoo on? ”Sano Manu vain”, Makuta tokaisi ja avasi huoneen oven. Sen edessä seisoi sotilas. Hän paiskasi oven nopeasti kiinni. ”Ehkä menemme ikkunasta”, hän sanoi, eikä voinut mitään itselleen, vaan hihitti vähäsen. Visokki kohotti kulmiaan. Sitten he tunkeutuivat pienen lasisen ikkunan läpi, mikä oli hankalahkoa Visokille. Ovi, joka oli kalahtanut lukkoon, oli pian tiessään sotilaiden raivatessa tietä. He ehtivät ampua Manua, joka meni ikkunasta Visokin jälkeen. Hän kiljaisi luodin osuessa hänen takamukseensa. Visokki oli jo liikkeellä. Hän oli matkalla pois rakennuksien luota. Sain Visokin, tule pois sieltä, Manu viestitti Mäksälle. Yritä itse minun tilanteessani! Aha, eli tulen apuun? Siinä samassa Ämkoo syöksyi ilmiliekeissä – kirjaimellisesti – ulos ikkunasta lähellä heidän sijaintiaan. Ikkunalasin pirstaleet liekehtivässä panssarissaan hän juoksi kohti Makuta Nuita ja Visokkia, jotka katsoivat hölmistyneinä tavallisesti niin rauhallista Ämkoota. Toisaalta, kukapa ei riehuisi, kun housut ovat tulessa, Manu pohti. Ämkoo kieri hetken maassa sammuttaakseen liekit ja jäi siihen läähättämään. Manu potkaisi häntä. Mäksä nousi ylös ja pudisteli itseään. ”Hyi, mitä porukkaa”, hän sylkäisi. ”Sanopa muuta”, Manu myönsi. Pidetään kiirettä, Visokki pyysi anelevasti. Niinpä kolmikko lähti vuorille päin, kohti klaanilaisten alusta, joka odotti piilotettuna. Viimeiseen asti sotilaat jahtasivat heitä, mutta he pääsivät pakoon lentoaluksella turvallisesti.
”Pirullisen ovela juoni Mata Nuin ritarikunnalta”, Mäksä huokasi, kun he olivat turvallisesti ilmassa. Heitä ei pitäisi aliarvioida, Visokki sanoi. ”Mitä ne tekivät sinulle?” Manu kysyi. Yrittivät selvittää, miksi pystyn, mihin pystyn, Visokki sanoi väristen. Manu ymmärsi. Joka Visorakilla ei ollut telepaattisia kykyjä. ”Pidä kiirettä, ruoja!” Manu äyskähti pilotti-Matoranille, joka oli odottanut aluksella. Tämä ei noteerannut Makutaa, sillä oli tottunut moiseen jo tulomatkalla. Kolme Bio-Klaanin jäsentä palasivat takaisin saarelleen jälleen yhden onnistuneen retken jälkeen.
[spoil]He, sori Mäksä, että käytin hahmoasi vähän kuin luvatta, mutta takaumahan tämä.[/spoil]
Makuta Nui astui ulos Takomon ovesta ja tarkasteli ympäristöään hieman tarkemmin, kuin metallisen panssarioven takaa oli voinut nähdä. Rakennusten yläpuolelle kohoavat puut notkuivat, ja osa oli edelleen liekeissä. Usealta suunnalta virtasi savua taivaalle, joka näytti erittäin violetilta. Aurinko, joka sekin oli näkyvissä, ei juurikaan valaissut, mitä nyt loi violettia hehkuaan. Violetti ei miellyttänyt Makutaa. Se toi hänen mieleensä Abzumon. Kiviset ja metalliset rakennelmat seisoivat paikoillaan uhkaavina. Manu mietti, mitä tehdä seuraavaksi. Hmm, jonkun on evakuoitava Matoranit.
Hän lähti kävelemään kohti parakkeja, joissa oletti Nynrah-haamujen asustelevan. Ketään ei näkynyt; Feterrat olivat luultavasti menneet muualle, mistä Manu oli todella tyytyväinen. Hiljaa hän hiippaili aukion poikki parakin ovelle. Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Hän avasi hitaasti oven ja kurkisti sisään.
Sitten joku löi häntä paistinpannulla päähän. Hän suoristautui täyteen mittaansa ja katsoi, kuka uskalsi tehdä sellaista. Yhtäkkiä Matoran-joukko oli hänen kimpussaan. Hänet kaadettiin maahan ja häntä hakattiin mitä eriskummallisimmilla asevalinnoilla, kuten jakoavaimella, taikinakulholla, sienipuimurilla ja suolistoimurilla. Makuta Nui ei aikonut sietää sellaista. Hän vapautti kehostaan energia-aallon, joka paiskasi pikku miehet ympäri huonetta. Sitten hän nousi nopeasti ylös. ”Kukaan ei liiku!” hän karjaisi. Matoranit jähmettyivät paikoilleen. Manu oli tyytyväinen. ”Minä en suinkaan ole vihollisenne, vaan ystävistänne paras.” Matoranit vilkuilivat toisiaan ja sitten häntä epäluuloisena. ”No, ehken paras… ainakaan paras mahdollinen… mutta tuota…” ”Mitä tahdot, Makuta?” sanoi joku. ”Minä. Hmm. En ole varma. Mikähän oli syyni tulla…” ”Etkö tiedä?” Matoran kysyi hämmästyneenä. ”Minä unohdin”, Manu myönsi. ”…” ”Ai niin. Juu, minun piti evakuoida teidät.” ”Me emme kaipaa evakuointia”, tiuskaisi joku joukon keskeltä. Muut nyökyttelivät. ”Kaipaattepa”, sanoi uusi ääni, ovensuulla seisova Matoran. Hän oli Q.
”No olipa sinulla aika saapua”, Manu huikkasi. ”Miten Gurvanaattori ja Kielimies pärjäävät?” ”Ovat elossa”, Q totesi. ”Q, miksi vehkeilet tämän Makutan kanssa?” sanoi yksi haamuista, Komauta kantava Matoran. ”Siksi, koska hän auttaa meitä. Hän on Bio-Klaani jäsen.” ”Niin, ruojat. Olen Klaanista. Kuunnelkaa johtajaanne.” ”Mikä saa sinut uskomaan, että hän on johtajanne, Makuta?” sanoi joku uhkarohkea.
Matoranit kavahtivat taaksepäin. ”Noin on parempi”, Manu sanoi myhäillen. ”Nyt. Mitä meidän pitäisi tehdä?” ”Meidän on jätettävä saari joksikin aikaa oman turvallisuutemme tähden”, sanoi Q. ”Ei!” huusi joku. ”Emme voi jättää saartamme!” ”Hiljaa, Elte. Meidän on ajateltava henkeämme”, Q tokaisi. ”Kuunnelkaa häntä, jos ette minua”, Manu sanoi.
Q istahti tynnyrille, jonka muut olivat raahanneet esiin. Manu katseli huonetta. Seinät olivat karun harmaat ja koko huone tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tynnyriä ja laatikkoa. ”Oletteko täällä piilossa?” Manu kysyi. Q nyökkäsi. ”No, mitä nyt tehdään”, Makuta jatkoi. ”Eikö sinulla ollut suunnitelmaa?” Elte tivasi. Manu hymyili. ”No onhan minulla toki. Höm höm, tehän olette kuolemanvaarassa.” ”Niin?” Elte tiuskaisi. ”Tulkaapa kaikki tänne niin minä absorboin teidät. Teidän ei tarvitse kärsiä enää Avhrak Feterrojen käsissä, ja minäkin hyödyn.” Hiljaisuus laskeutui. ”Ei ehkä ole ihan hyvä aika vitseille”, Q kuiskasi huolestuneena. ”Ei se mikään vitsi ollut vaan kehotus.” ”Nyt tehdään näin”, Q sanoi, ”että te kaikki lähdette ja vähän äkkiä livohkaan täältä. Makuta voi hälyttää apua jostakin tuolla seinässä olevalla puhelimella.” ”Ah, rakastan puhelimia”, Manu sanoi sarkastisesti. ”Niillä voi soittaa, kuten rakkailla uruillanikin.” Q alkoi evakuoida Matoraneja. Makuta Nui katseli hetken toimitusta ja asteli sitten puhelimelle. Se oli vanhanaikainen ja varmaankin käytöstä poistettu. Makuta katsoi sitä inhoten ja otti luurin varovasti käteensä. Puhelin oli mitä ilmeisimmin joskus ollut tehtaan sisäisessä käytössä, joten sillä ei ehkä voisi soittaa ulkopuolelle. Mutta pian sillä voisi. Makuta hymyili omalle pirullisuudelleen. Hän ei ollut mikään mekaanikko, mutta hän oli aikoinaan laittanut Metru Nuin Turaga Dumen ajanvarauspalvelun puhelinnumeron ohjautumaan Chiroxin yksityiseen puhelimeen. Chirox oli ollut raivoissaan monta vuotta siitä hyvästä, mutta Manulla oli ollut hauskaa. ”Hmm, katsotaanpa…” hän mutisi itsekseen. Q heitti häneen vilkaisun. Manu alkoi hihittää itsekseen. ”Tuosta tuo johto tuonne, jos muistini ei petä, ja eihän se koskaan… ja sitten tämä tuonne…” ”Tuollainen käytös on minusta erityisen infantiilia, Q”, eräs haamu ilmoitti. Q huokaisi. ”Menehän sinäkin, jo.”
Manu sai ainakin jotain toimimaan, sillä nyt luuri piippasi tyhjää. ”Ei teillä sattuisi antennia olemaan?” Manu huikkasi Q:lle, joka oli ainoana jäljellä rakennuksessa. Q ei vastannut vaan käveli ulos ovesta. Manu näytti hetken pettyneeltä, huokaisi ja heitti puhelimen lattialle. Sitten ovesta lensi sisään antenninpätkä. Manu katsoi ovensuussa seisovaa Matorania kiitollisena ja otti antennin. Hetken sählättyään hän päätti olevansa valmis ja painoi yhtä nappuloista. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja nosti peukaloaan Q:lle.
Haloo? ”Tuota noin, tänne Nynrahille on hyökätty ja me tarvitsisimme vähän apua”, Manu sanoi puhelimeen. Mitä? Nynrahilla? ”Kyllä, kyllä. Etkö sinä kuuntele, kuka lienetkin.” Ihanko hyökkäys? ”Hyökkäyspä hyvinkin. Invaasio. Devastaatio. Korporaatio. Tai siis…” Odottakaa. Lähetämme Rahkshi-partion.
Manu oli hiljaa. Q katsoi häntä kysyvästi. Puhelimeen vastannut sulki oman puhelimensa ja luuri piippasi tyhjää. ”Kenelle minä juuri soitin.”
