Klaanon

Avainsana: Makuta Nui

  • Helryx kuulustelee Makuta Nuita

    Missä on Manu, ken tietää?

    Huone oli pieni ja ahdas, seinät melkeinpä puristuivat Makuta Nuin ympärille tämän istuessa yksin pimeässä. Betoniset seinät, joissa oli joitain halkeamia mutta jotka varmasti olivat metrien paksuisia. Puinen ovi hänen oikealla puolellaan vaikutti heikolta – tai ainakin hän arvioi sen puuksi, sillä huoneen ainoa valonlähde oli oven alta tuleva hohde, joten kaikenlainen arviointi oli vaikeaa. Hänen edessään oli pöytä, ja pöydän takana oli toinen tuoli, mutta sillä ei istunut kukaan. Kaikki kalusteet olivat puuta. Puuta, haurasta puuta. Puu oli haurasta, betoni ei niin haurasta.

    Manu tiesi niiden tarkkailevan häntä. Hän venytteli kissamaisesti ja nousi sitten seisomaan. Nopealla liikkeellä hän tarttui tuoliinsa ja heitti sen selkänsä taakseen. Tuoli murskasi osuessaan ikkunan, joka oli tekeytynyt seinäksi – ikkunan, jonka takana tarkkailleet olennot pelästyivät ja pakenivat tarkkailuhuoneen ovesta ulos. Manu hymyili hieman itselleen ja istahti sitten toiselle tuolille pöydän takana alkaen tuijottaa rikkoutuneesta ikkunasta raolleen jääneen tarkkailuhuoneen oven luomaa valokeilaa. Ei aikaakaan, kun itse kuulusteluhuoneen lukittu ovi aukeni. Nopeasti kuin kasvavan eksponenttifunktion derivaatan muutos sisään astui sininen Toa, jonka palvelija toi tälle uuden puutuolin ja asetti sen makutaa vastapäätä. Toa istui sille ja viittasi toista lähtemään, minkä tämä tekikin nyökättyään naiselle – sillä tämä oli veden toa, ja Manu tunnisti tämän hyvin.
    ”Helryx”, makuta sanoi äänellä, josta puuttui tunnetta. ”Ikävä nähdä.”
    ”Makuta Nui”, Helryx vastasi matalalla äänellä ja heilautti viittaansa pois olkapäältä ristien samalla jalkansa. ”Tiedätkö sinä, miten paljon me olemme tarjonneet sinun päästäsi?”
    ”Ilmeisesti”, makuta vastasi sarkasmia tihkuvalla äänellään, ”niinkin paljon, että minun täytyisi olla imarreltu, ainakin Umbran mukaan. Saanen tiedustella kyseisen summan suuruuden kausaliteetin sitä puoliskoa, joka toi minut tälle toiselle puolelle sitä samaista asiaa, ilman sitä suhdeosaa?”

    Helryx mietti hetken makutan sanoja, totesi, ettei niissä ollut järkeä, ja sanoi sitten:
    ”Minä ajattelin laittaa sinut ensin Tyrmään, mutta Botar tyrmäsi ajatuksen.”
    ”Ah, rakas Botar, siunattu kultapoju. Ja älä luule, että verbaalinen leikkisi jää minulta huomiotta, mutta hukkaan se menee. Minua ei nyt oikein kiinnosta väitellä.”
    ”Älä pilkkaa yhtä pystyvimmistä agenteistani.”
    ”Hänen kuolemansa olkoon pitkä ja tuskallinen.”
    ”Sinun kuolemasi”, toa sanoi ja laittoi kätensä puuskaan, ”tulee nopeammin. Nopeammin kuin hänen – ja nopeammin kuin kuvittelet.”
    ”Ei ole terveellistä kuvitella omaa kuolemaansa”, Makuta Nui tokaisi ja värähti tuskin huomattavasti. Helryx soi itselleen pienen hymyntapaisen. ”Eipä kai. Mutta sinun on tässä tilanteessa melkeinpä pakko.”
    ”Aiotko sinä, Helryx hyvä”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa sellaiseen virneeseen, että toan teki pahaa katsoa sitä – ja mieli lyödä sitä, ”kertoa minulle, miten minä kuolen ja milloin minä kuolen? Suotko sinä minulle moisen nautinnon?”
    ”Sinä kuolet aivan pian. Pidämme sinut täällä muutaman päivän, mutta pian sinut teloitetaan yhteisen hyvän vuoksi.”
    ”Sinä kerroit. Olet julma. Etkä edes kuulustele minua, kuten sinun pitäisi.”
    ”Maailma on julma.”
    Lausahdus toi makutan mieleen erään skakdin hamasta menneisyydestä. Tai ainakin se uhkasi jäädä menneisyydeksi, ellei hän toimisi pian.
    ”Sitä paitsi. Mistä minun pitäisi kuulustella sinua? Haluamme sinut vain hengiltä. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään. Sinä olet kuonaa.”
    ”Kuulehan Helryx, tiedän, että lähdimme liikkeelle vähän väärällä jalalla”, Manu leperteli, ”ja kai sinä tiedät, miten kaaaauunisss olet, kultaseni?”
    ”Ei mitään temppuja nyt, Makuta Nui!” Helryx huudahti ja nousi pystyyn iskien nyrkkinsä pöytään. ”Viime kerta saa jäädä viimeiseksi.”
    Manu oli näkevinään toan punastuvan hieman, mutta pimeässä ei voinut nähdä selvästi.
    ”Sssinulla oli hauskaa, eikö niin?” Makutan silmät kiiluivat. Toa näki niissä kuoleman ja oli yhä varmempi sanoistaan. Tämä olento oli paha ja pysyi pahana ikuisesti. Makuta katseli kynsiään ja siirsi sitten silmänsä tutkailemaan puupöytää. Siinä olevat halkeamat ja kuivunut veri osoittivat, että sitä oli – luultavasti melko äskettäin – käytetty väkivallan tekoihin – todennäköisesti ”kuulustelemiseen”. Ja väkivalta oli aina epämukavaa. Manu toivoi, ettei hänen tarvitsisi joutua sellaisen uhriksi, vaikka toive tuskin toteutuisi.
    ”Sinut teloitetaan”, Helryx sanoi kuin vakuuttaakseen itsensä viimeisen kerran. ”Niin tapahtuu.”
    ”Mahdollisesti”, Manu vastasi hieroen leukaansa ja ajatellen viimeisiä ajatuksiaan ja ironiaa, joka piili Helryxin sanoissa, vaikkei tämä kenties tajunnut sitä, sillä ei voinut nähdä Manun päähän – kuinka olisikaan? ”Kuka minut teloittaa?”
    ”Tobduk.”
    ”Voi, hän nauttisi siitä kovin.”
    Helryx ei vastannut. Manu ei tiennyt, olivatko sanat osuneet arkaan paikkaan, sillä kaikki, mitä hän Tobdukista tiesi, oli se, että tämä oli loistava murhaamaan jos jonkinlaisia universumin olentoja. Hänen kerrottiin tappaneen makutankin, ja se jos mikä oli jotakin, taikka sitten ei. Makutoista yksikään ei ollut yhtä persoonallinen kuin suurin heistä, Makuta Nui.
    Niin, kukaan ei ole yhtä persoonallinen, Manu tuumaili, mutta ei taistelua aina voiteta persoonallisuudella, vaikka sellainen voitto onkin taiteellisehko.

    Oli hetken hiljaista, mutta sitten makuta rikkoi hiljaisuuden kuin tiiliseinän lasivasaralla ja sanoi:
    ”Mitäs Tellervolle kuuluu?”
    ”Minun ei tarvitse kuunnella tätä”, Helryx sanoi itselleen. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän tarttui toisella toiseen ja pidätti sitä paikallaan. Manu katsoi armeliaasti toiseen suuntaan, tiiliseinässä olevaan halkeamaan, josta pilkisti jokin harmaa ja karvainen. Makutan tietoisuus yritti ottaa siihen yhteyden, mutta se ei vaikuttanut elävältä. Niinpä hän tietoisesti unohti sen olemassaolon ja keskittyi jälleen veden toaan.
    ”Kerrohan, kultaseni, keitä muita minun Klaanistani te etsitte.”
    ”Miksi minä paljastaisin sinulle sellaisia?”
    ”Olen utelias. Kuka muu yltää tasolleni? Visokki toki, minähän jo kerran olen pelastanut hänet teiltä. Mäksä-miekkonen myös, sillä hän on myös ollut tähtäimessänne. Keitä muita, Helryx?”
    ”Minä en aio vastata kysymykseesi.”
    ”Sääli. Kerro edes, mihin te piilotitte Umbrassa olevan lähettimen, kun hän ei sitä itse löytänyt?”
    Helryx katsoi Manun takana olevaa kelloa (Ai, sellainenkin tässä huoneessa oli…) ja siristi silmiään nähdäkseen sen selvästi. Aikaa ei ollut tuntunut kuluneen juuri lainkaan siitä, kun hän oli astunut huoneeseen.
    ”Aika rientää”, hän sanoi ja nojautui pöytään väsyneen näköisenä. Makutan silmät etsivät hänen omansa ja ottivat niihin kontaktin ilman hänen lupaansa – silmät toimivat kuin itsekseen.
    ”Aika rientää”, Manu toisti, ”kello käy, kukko sanoo: ’Kiekuu.’”
    Helryx astui ovelle, ja Manu nosti molemmat jalkansa ristiin pöydälle nojautuen samalla syvälle tuoliinsa ja oli keikahtaa.
    ”Kerro minulle”, Helryx sanoi ovelle, ”miksi kieltäydyit silloin, kun olisit voinut palvella hyvyyttä.”
    ”Te ette palvele hyvyyttä”, makuta totesi. ”Te olette joukko epämääräistä roskasakkia, jolla on hienoja laitteita ja muuta koreaa sontaa. Mainitsemasi Tobduk, toki hän on hyvä tappaja, mutta onko hänestä oikeasti mihinkään muuhun?”
    ”Tarvitsemmeko me häntä mihinkään muuhun?” Helryx kysyi ja puristi ovenkarmia niin, että puunsiruja irtosi siitä. Makuta kohautti olkiaan löysästi ja vastasi:
    ”Sitä minä en tiedä. Se on sinun ongelmasi.”

    ”Oletko kuullut tällaista sanontaa, Makuta Nui?” Helryx sanoi ja kääntyi makutaa päin. ”’Liity armeijaan, näe maailmaa, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä – ja tapa ne.’”
    Manu virnisti ja käänsi puolestaan katseensa suoraan Helryxin silmiin. ”Entä oletko sinä tätä: ’Olen sankari, jolla on pelkurin jalat. Olen sankari vyötäröstä ylöspäin.’”
    Helryx naurahti ja avasi oven katse yhä makutassa. Vartija tuli sisään ja tarttui Manun käsivarresta.
    ”Aiotko lähteä tyrmään, vankiselliisi siis, ei siihen Tyrmään, rauhanomaisesti, saasta?” Helryx kysyi melkein hellästi ja hymyili vienosti. Kuvottavaa. Manu tuijotti yhä hänen silmiinsä eikä hymyillyt enää itse lainkaan.
    ”Rauhaan ei ole tietä, Helryx. Rauha on tie.”
    ”Viekää hänet pois”, toa sanoi ja perääntyi makutan taakse.
    ”Hei hei, Helryx”, Manu sanoi ja vilkutti vapaalla kädellään, ennen kuin toinen vartija tarttui siihen. ”Toivottavasti emme tapaa enää.”
    ”Olen varma, ettemme.”
    ”Niin olet, minä en”, Manu sanoi ja lipaisi kielellään huultaan.
    Toa ei enää vastannut vaan katseli, kuinka miehet veivät makutan pois siitä pienestä huoneesta. Kun nämä olivat menneet, hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän raastoi kasvojaan, repi hieman hiuksiaan ja vajosi polvilleen, sitten kontalleen.
    Mitä tämä on? hän kysyi itseltään. Mitä hän teki minulle?
    Avoimella välillä miinus äärettömästä äärettömään on yhtä monta lukua kuin suljetulla välillä nollasta yhteen.
    Helryx nosti katseensa, mutta ovella ei ollut ketään. Hän nousi kiireesti seisomaan kuullessaan askeleiden ääniä, ja pian ovesta saapuivat hänen henkivartijansa.
    Ja muistat sitten, että nollalla ei saa jakaa, tai voi käydä hassusti. Kaksoispiste ja avaava sulje.
    Helryx pohti mielensä suojauksia. Hänen päänsä oli täysin koskematon, eikä kukaan pääsisi tunkeutumaan hänen mielensä sopukoihin. Eihän?
    ”Rouva?” vartija kysyi epäluuloisena. Helryx käänsi apaattisen katseensa häneen ja nyökkäsi. ”Mennään.”
    Ja he kävelivät ulos siitä hirveästä huoneesta, jonka toa seuraavana päivänä määräisi hävitettäväksi.
    Maailma on julma, eikö niin?

    [spoil]Umbra ei osallistunut tämän kirjoittamiseen, mutta kiitän häntä silti. Ihan vain, koska tekee mieli kiittää. Dunno why.[/spoil]

  • Mysterys Nuin makuta kaapataan

    Klaanin pihamaa ja metsikkö

    Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.

    Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.

    Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan.
    Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.

    Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin.
    Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta.
    ”On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni”, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä.
    ”Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia”, Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin.
    ”Anteeksi kovasti”, tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, ”mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta.”
    ”No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon…” Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.

    Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen.
    ”Kytköksiä”, tämä sanoi. ”Millaisia kytköksiä tarkalleen?”

    ”Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti”, Umbra vastasi. ”Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina”. Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.

    ”Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä”, Manu pohti. ”Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin.”
    ”Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen…”
    ”Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä”, Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.

    ”Aiiivan”, toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. ”Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta.”

    ”Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta”, Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä.
    ”Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?”

    Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.

    Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki.
    Manu oli poissa.
    ”Mitä hittoa juuri tapahtui?”

    [spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]

  • Koko universumin kartta

    Bio-Klaani

    Kartta. Koko universumin kattava kartta.
    ”Kartta”, Manu sanoi.
    ”Kartta”, Visokki toisti.
    ”Kartta”, Manu vahvisti.
    ”Kartta?” Visokki tarkisti.
    ”Kartta”, Manu vakuutti.
    ”Mene Arkistoihin.”
    ”En.”
    ”Mene.”
    ”En.”
    ”Ei minulla ole karttaa.”
    ”No varmasti on. Tawalla on aina kartta toimistossaan.”
    ”… ei minun aikanani ainakaan ollut.”
    ”Sinun aikasi on nyt. Ehkä olet vanhanaikainen.”
    ”Kuule, lopeta pelleily. Minulla on töitä.”
    ”Minä olen tosissani”, Manu sanoi äänellä, joka jääsi Visokin aivot niin, että tämä hätkähti. Manu tuntui olevan oikeasti tosissaan. ”Kartta on oleellinen asia Matoron henkiinjäämistä.”

    Vakavia sanoja.
    ”Ahaa, no ehkäpä Tongulla on?”
    ”Niin arvelinkin. Mutta sinulla voi olla minulle jotain muuta.”
    ”Mitä?”
    ”Kerro Guartsulle”, Manu aloitti ja jähmettyi paikalleen. Hän katseli ulos ikkunasta. Visokki seurasi Manun katsetta ulos ja näki sudenkorennon pörräävän ikkunaa vasten.
    Manu pudisti päätään ja irrotti katseensa. Lattiaan tuijottaen hän huokaisi:
    ”Kerro Guardianille, että olen pahoillani.”
    ”Mistä sinä olet pahoillasi?”
    ”Sano vaikka, että kaikesta.”
    Visokki tuijotti Manua, joka vältteli hänen katsettaan.
    ”Mitä sinä aiot?”
    ”Sinä et saa tietää. Minä lähden nyt Telakalle.”
    ”Välitän viestisi.”

    Manu asteli Tawan toimiston ovelle ja loi viimeisen vilkaisun visorakiin, joka seisoi keskellä huonetta ja tuijotti häntä. Makutan käsissä oli joitain papereita, mutta Visokki ei osannut arvioida, mitä. Manu kääntyi vielä kerran Visokin puoleen ja sanoi:
    ”On vielä eräs asia, joka pitää hoitaa. Pyydän, että varmistat Umbran pysyvän Klaanissa, kunnes palaan.”
    ”Palaat mistä?”
    ”Pyydän.”
    ”Minä varmistan. Mutta minne sinä menet?”
    ”Hyvästi, Visokki.”
    Manu astui kynnyksen yli.
    ”Manu!”
    Makutan pään sisällä kajahtanut huudahdus sai tämän vielä vilkaisemaan taakseen.
    ”Minä jään toki eloon, älä sitä huoli.”
    Sitten Makuta Nui oli poissa.

    Telakka

    Keetongu kaivoi laatikosta esille kansion, jossa hänellä oli tapana olla karttoja. Manu katseli ulos hallin avoimesta ovesta, josta tiedustelukone oli juuri lentänyt sisään. Työntäytteinen telakka oli hämmentänyt hänet muun Klaanin ollessa niin hiljainen.
    ”Tässä”, Tongu sanoi ja tyrkkäsi Manun kouriin kasan karttoja. ”Ota, mitä tarvitset, minä painun takaisin töihin.”
    ”Kiitän.”
    Manu laski kartat pöydälle ja etsi siitä koko universumia esittävän kartan.
    ”Katsotaanpa, kynä.”
    Makutan tarkat silmät selailivat saaririvejä Eteläisen mantereen alapuolella. Kynä iski salamaa nopeammin paperiin ja kirjoitti sanat karttaan.
    ”Tämä on valmis, selvempää ohjetta ei voi olla”, Manu sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hoi, Tongu!”
    Kaikuva ääni kantautui jostain.
    ”Toimittaisitko nämä siihen alukseen, joka lähtee Hildemaria vastaan? Tämä on tärkeää. Sano, että se on Manun lahja.”
    Lisää muminaa.
    ”Oletan, että tuo oli kyllä.”
    Manu nousi, kirjoitti karttaan selvin kirjaimin: ”MATOROLLE”, ja nosti oman paperipinonsa pöydältä.
    ”Hei sitten. Emme näe hetkeen.”
    Matoranit katsoivat yhdessä, kun makuta asteli pois. He vilkuilivat toisiaan hetken ja ryhtyivät takaisin töihin.

    Manun saapuessa ulkoilmaan Tedni astui esiin varjoista. Manu huomasi hänet ja naurahti.
    ”Bilehile heräsi luolastaan.”
    Tedni hymyili vaisusti, ja yhtäkkiä Manu heivasi kaikki paperit käsistään Tednin syliin.
    ”Mäksälle. Toimita perille asti. Jos kuulen, ettet niin tehnyt, olet entinen.”
    Tedni ei yllätykseltään ehtinyt kuin nyökätä, kun Manu oli jo kadonnut kaupunkiin.
    Jotain outoa oli tekeillä, le-matoran tiesi sen.

    [spoiler=Anteeksi…]… Vizulle ja Tongulle, joita käytin ilman lupaa vähäisessä määrin enkä toivottavasti rikkonut kumpaakaan tai mitään muutakaan, enhän.

    Tämä viesti oli vähän surkea räpellys, mutta juoni etenee. U postaa seuraavaksi.[/spoiler]

  • Kapher kertoo Nimdasta

    Bio-Klaani

    Bio-Klaanin suuri pääovi aukesi, ja Makuta Nui astui ulos linnoituksesta. Hänen edessään kiemurteleva polku ja ympäröivät rakennukset näyttivät autioilta iltahämärässä. Manu hätkähti kuullessaan ääniä takaansa:
    ”Manuko se siinä! Siitähän on aikaa.”
    ”Make, sinäpä näytät… hyvältä tänään.”
    Paikalle saapunut moderaattori irvisti ja vilkaisi vyötäröään peittävää valkoista sidettä.
    ”Zyglak-hyökkäyskö?” Manu tiedusteli. Make nyökkäsi, ja seurasi hiljainen minuutti.

    Manu vihelteli perin ärsyttävän kuuloisesti, naputti jalallaan tahtia seisoessaan kädet puuskassa ja odotellessaan Tedniä, jonka oli määrä saapua pian.
    ”Sinä oletkin ollut seikkailemassa viime aikoina”, Make virkkoi keskustelua herättääkseen. Manu ei käsittänyt, miksi tämä oli yhä hänen vieressään, vaikka hänen viheltämisensä karkotti jopa kaikki linnut heitä varjostavalta katokselta.
    ”No juu”, makuta sanoi teennäisesti. Make nyökkäsi ja jatkoi:
    ”Minä olen vain ollut täällä.”
    ”Ja sinulla on side.”
    ”Sinä huomasit.”
    ”Niiin tein.”
    ”Täälläkin on tapahtunut kaikenlaista.”
    ”Ahaa.”
    Manu pohdiskeli hetken ajatusta zyglakien hyökkäyksestä ja muodonmuutoksista, joista oli kuullut.
    ”Sinähän et polta sikaria, vai mitä?” hän kysyi yhtäkkiä Makelta. Tämä selvästikään ei ollut odottanut kysymystä.
    ”Enhän minä.”
    ”Hyvä.”
    Make raapi hieman leukaansa, mutta päätti antaa asian olla.

    Kului vartti. Kumpikin oli hiljaa. Hiljaisuus oli kiusallinen Makelle, mutta Manusta ei voinut tulkita mitään.
    ”Juuh”, Make sanoi yrittäen jälleen luoda keskustelua. ”Mitäs sinä olet viime aikoina puuhaillut?”
    ”Ollut – miten sanoitkaan? – seikkailemassa.”
    ”Hmphm.”
    ”Aivan.”
    Manu yritti saada selville Maken epämääräisiä aikeita, mutta joutui keskeyttämään kuulustelutoimenpiteen aloituksen kuullessaan melua muurin portilta. Make oli jo menossa, ja makuta kiirehti moderaattorin perään hypähdellen oudosti.

    Portilla odotti yllättävä näky: steltinpeikko yritti selvästikin päästä sisään portista, mutta pelästyneet vartijat sohivat tätä keihäillään. Make heti tilanteen analysoituaan astui portista ja kysyi:
    ”Mitäs täällä tapahtuu?”
    ”Tuo… yrittää päästä sisään”, toinen vartija sanoi ääni hieman vapisten.
    ”Joo, se väitti, että sillä on asiaa johtajille”, toinen vahvisti.
    ”Ja te ette usko häntä?” Manu sanoi naurahtaen ilkeästi. Vartijat pudistivat päätään ja katsoivat makutaa nyrpeästi.
    ”Erilainen on paha”, Manu sanoi pahansuovalla äänellä. ”Se pitää tuhota, eikä sitä todellakaan voi päästää sisään, vaikka se esittäisikin käyttäytyvänsä asiallisesti.”
    Vartijat näyttivät entistä synkemmiltä.
    ”Anteeksi”, sanoi steltinpeikko itse. ”Haluaisiko joku kuunnella, miksi halusin sisään?”
    ”Toki, toki”, Manu sanoi. ”Me kuuntelemme.”
    ”Kuuntelemmeko?” Make kysyi epäilevästi.
    ”Kuuntelemme”, Manu sanoi vakavasti.
    ”Olen Kapher ja minulla on asiaa johtajille. Se liittyy Nimdaan”, isokokoinen olento sanoi rauhallisella äänellään. Make huomasi tämän olevan itse asiassa melko mukavan näköinen.
    ”Aivan, ystävä hyvä. Jos vaikka tulet sisään, ja Make jäisi pitämään näille moukille pienen oppitunnin suvaitsevaisuudesta, johon pitää sekoittua pieni määrä epäluuloa ja viisasta vainoharhaisuutta kuitenkaan ylitsevuotavaa rakkautta unohtamatta?”
    Vartijat katsoivat makutaa nyt puhtaan ärsyyntyneenä. Manu virnisti heille kierosti ja vilkaisi sitten Makeen, joka kohautti olkiaan ja kääntyi vartijoiden puoleen. Manu lähti kävelemään takaisin Klaaniin, ja Kapher kiirehti seuraamaan häntä.
    ”Anteeksi tuo äskeinen. Meidän kimppuumme on hyökätty useaan kertaan viime aikoina, ja väki alkaa olla vainoharhaista kaikkea erilaista ja uhkaavana pidettyä kohtaan. Meidän joukossamme ei taida olla sinun lajisi edustajia, ellen vallan erehdy”, makuta rupatteli. ”Ainakaan kovin monta.”

    Mielenkiintoisen näköinen kaksikko käveli sisäpihan halki. Kapher katseli mielenkiinnolla ympärilleen: Vihreä Matoralainen ajoi nurmikkoa Ussal-ravulla, johon oli teipattu leikkurihärpäke ja paksulla muurilla partioi muutama pikku-ukko, mutta muuten ympäristö oli rauhallinen. Kyseisen muurin takana alkoi metsä, josta Kapher oli tullut polkua pitkin satamasta, vaikka ilmeisesti toinenkin satamasta lähtevä tie olisi tuonut linnakkeelle. Se olisi tosin ensin kulkenut kaupunkiin, joista Kapher ei kummemmin pitänyt. Osittain, koska hän oli kasvanut Steltissä. Oikeastaan täysin sen takia.

    ”Mutta, peikkoseni”, Manu aloitti. ”Puhut Nimdasta. Mikä on asiasi?”
    Ennen kuin Kapher ehti vastata, makuta jatkoi.
    ”Onko peikko loukkaava ilmaisu? Ja saanko käyttää sitä siitä huolimatta? Myöskin on tärkeää, ettet kerro asioita niille, joihin ei voi luottaa. Siispä, sinun on luotettava minuun.”
    Kapher kohotti hieman matalia kulmiaan.
    ”Sinä, Ussal-poika!” Makuta Nui huudahti Matoralaiselle.
    ”Minä?”
    ”Olenko minä luotettava?”

    Hämmennys loisti pienen vihreän miehen kasvoilta.
    ”… etkö sinä kerran miinoittanut läntisen puutarhan…”
    Manu oli vastaamassa jotain, kun Matoralainen jatkoi.
    ”… teepannuilla?”

    Kapherin kulmat nousivat hieman enemmän.

    ”Sinä, vartio-poika”, Makuta Nui huudahti muurilla partioivalle Matoralaiselle.
    ”Minä?”
    ”Olenko minä luotettava?”
    ”… eeeh.”
    ”Artikuloi selvästi, poika”, Manu ohjeisti.
    ”… minä olen nainen.”
    ”Ja minä luotettava?”
    ”Joo?”

    Makuta Nui kääntyi Kapherin puoleen. ”Siinä näet. Nyt, kerro minulle asiasi.”
    Steltinpeikko hieroi leukaansa, ja alkoi matalalla äänellä kertoa tarinaansa siitä, kuinka oli kohdannut mökissään Nimdan, vuosia sitten…

    … sitten Manu keskeytti. ”Valmistaudu sitten kertomaan tämä myös johtajistolle. Itsehän en ole millään lailla pomo tai mitään. Ja jos saan suositella, sen jälkeen suosittelen paikallisia nähtävyyksiä. Meillä on erinomaiset porkkanaviljelmät tuolla lännen tuntumassa. Kunhan et harhaile merkityltä polulta.”

    [spoil]Snowie kirjoitti osan tästä. Ja Makelle kiitos hahmonsa lainaamisesta.[/spoil]

  • Manfredin viimeinen viesti

    Klaani, käytävä

    Verstaan suulle oli kerääntynyt matoranväkeä kuuntelemaan outoa ääntä, joka kantautui lähimaille Verstaan uumenista. Se oli ikään kuin laulua, mutta ei kuitenkaan, eivätkä linnoituksen asukkaat pitäneet siitä. Raskas ovi tutisi hieman, ja äänet alkoivat voimistua sisällä. Paikalle kutsuttu Bladis raapi takaraivoaan hämmentyneenä. Myös Bob oli saapunut käytävään. Hän oli hieronut niskaansa jupisten jotakin murhayrityksestä ja rikosilmoituksesta, mutta Bladis keskittyi epämääräisiin ääniin, jotka sotkivat hänen päiväänsä.
    ”Mikä hitto se on, Bob?” skakdi murahti matoranille, joka potkaisi ovea saadakseen sen auki, mutta raskas ovi ei hievahtanutkaan.
    ”Minä en tiedä, herra moderaattori”, Bob tiuskaisi, ”mutta se makuta kielsi menemästä sinne. Ja minähän en aio totella!”
    ”Makuta Nuiko?”
    ”Juuri se! Minä menen sisään.”
    ”En ehkä suututtaisi Manua, Bob”, skakdi sanoi ja virnisti. ”Miehen tuntien sinä lennät pian ikkunasta ulos tai jotain.”
    Bob mulkaisi häntä pahasti ja tarttui ovenkahvaan.

    Kuului nopeatempoisia askeleita, ja Makuta Nui pyyhälsi näkyviin toisesta käytävästä. Hän kuuli äänen, joka nousi Verstaasta ja alkoi juosta Bladistä kohti huutaen:
    ”Voielämä voielämä voielämä!”
    Skakdi käänsi katseensa, äkkäsi heitä kohti säntäävän makutan ja hajotti nopeasti matoranjoukon. Bob sai juuri ja juuri auki Verstaan oven, kun makuta tarttui hänen hartioihinsa takaapäin ja paiskasi hänet olkansa yli. Bob kirkui lentäessään Verstaaseen vievästä portaikosta ylös volttia heittäen kohti matoranlaumaa. Matoranitkin kirkuivat ja pian kaatuivat kumoon kuin keilat konsanaan. Keilapallon kohtalo oli joutua vihaisen väkijoukon ikkunasta ulos heittämäksi.

    Bladis pesi kätensä tapauksesta ja hiippaili ulos. Hänet kuitenkin pysähdytti räjähdys, joka kuului niin ikään Verstaasta. Äänet loppuivat, ja avoimesta ovesta, josta kajasti punainen hehku, kiemurteli savua ensimmäiseen kerrokseen. Manfred astui ulos Verstaasta yskien ja köhien.
    ”Manu, mitä hemmettiä”, Bladis kysyi epäuskoisesti monotonisella äänensävyllä.
    ”Avaa ikkuna, pyydän”, makuta vastasi.
    ”Se on jo auki.”
    ”Ai, no minä suljen oven”, Manu sanoi ja perääntyi takaisin Verstaaseen sulkien oven.
    Bladis katsoi epäuskoisesti ovea tovin, kunnes Makuta avasi sitä jälleen. Kului hetki.
    ”Ei, pakko tuulettaa hieman.”
    Skakdi, joka oli ollut juuri lähtemäisillään, huokaisi. Manu katsoi tätä ilmeettömänä ja viittasi tätä sitten poistumaan. Bladis pyöräytti silmiään ja eteni käytävään.

    ”Voi hitto tätä sotkua”, Manu virkkoi ääneen ja katsoi Verstasta. ”Kepe ei tykkää.”

    Missähän Iggy. Toivottavasti se kuoli.

    Ei, ilkeä ajatus. No mutta minähän olen vähän ilkeä.

    Manfred tarttui harjaan, lakaisi hieman tuhkaa kaatuneen hyllyn alle ja palasi huoneeseen, jossa työskenteli.
    Onneksi Arkiston kirjat ovat ehjät.
    Manu huokaisi ja katsoi lasiputkijärjestelmää, joka oli entinen. Toinen työpiste oli sentään yhä kasassa. Hänen olisi raahattava putkilot suojaan.
    Hetken kuluttua Manu oli kuljettanut välineistönsä ja työskentelyn hautuvan tuloksen varastotilaan. Nyt hän etsi käsiinsä paperia. Sitä löytyi pöydältä, jonka päällä makasivat vanhan näköinen radio ja vino pino pyöreitä, kiiltäviä kiekkoja.
    ”Kynä…” Manfred mutisi itsekseen. ”Paperilla ei tee mitään ilman kynää. Tai vessahätää.”
    Rakas ystävä, hän aloitti ja suttasi saman tien.
    Toivottavasti tunnelma on kepeä, kun luet tämän.
    Paperi rypistyi, ja uusi otettiin tilalle. Muutamaa suttausta ja paperinvaihtoa myöhemmin viestissä luki:
    Anteeksi sotkusta. Älä katso varastoon. Se saattaa herätä. Iggy muuten ehkä kuoli, jos hyvä tuuri kävi, mutta en mene takuuseen, joten et ehkä päässyt eroon siitä. Lisäksi suosittelen hankkimaan uuden setin koeputkia ja pari uutta hyllykköä. Pöydällä lojuvat kirjat pitää palauttaa Arkistoon viikon päästä tämän kirjoittamishetkestä. Kyllä sinä saat selville, milloin tämä kirjoitettiin. En muista, mikä päivä nyt on. Karhukirje tulee sinun nimellesi.
    Vielä oli jotakin…
    Niin, jos minä olen kuollut, kun luet tämän, saat teevarastoni. Avain varastohuoneeseen on huoneessani pisteessä (135,400), kun origo on ovesta katsottuna vasemmassa nurkassa ja yksikön pituus on yksi mosaiikkilaatta. Mosaiikkilaatta ei sitten ole säännöllinen, joten arvaa, mikä niistä on yksikön pituinen.
    Jos unohdin jotain, se oli liian turhaa muistettavaksi tai liian tärkeää paljastettavaksi. Älä syö liikaa ammoniakkia ja muista antaa Snowielle takaisin se pyyhe, jonka lainasin sinulle toissavuonna. Se on hänen.

    Lopetettuaan kirjoittamisen makuta pyyhkäisi otsaansa ja alkoi tehdä lähtöä.
    ”Mitäs minä tarvitsen”, hän mutisi jälleen itsekseen. Kuului vinkaisu nurkasta. Manu tarkensi kuuloaan, värähti hieman ja yliviivasi Iggyä koskevan osan kirjeestä.
    ”En kai minä tarvitse mitään”, hän totesi itselleen. ”Kaikki joutuu hukkaan, ellei ole minun päässäni. Siispä kaikki on mukanani. Hienoa.”
    Hän astui ovea kohti, mutta sitten jotain odottamatonta tapahtui.
    Radiosta kuului räsähdys.
    Manu hätkähti ja kääntyi ympäri. Vanha radio rähisi kovaäänisesti ja lopetti sitten.
    ”No mitä tuo oli?”
    Vinkumista kuului toisesta huoneesta.
    ”Turpa kiinni, otus, minä yritän selvittää mystisen radion salaisuutta.”
    Radio rätisi jälleen, jolloin Manu meni sen luokse ja tarttui säätimeen. Hän alkoi pyöritellä nappulaa ympäri ja yhteen, ja ääni selkeni. Hän oli kuulevinaan sanoja, mutta sitten ääni muuttui taas epäselväksi. Lopulta vehje hiljeni kokonaan ja oli vaiti minuutteja. Makuta aikoi juuri poistua, kun selkeähkö, joskin särinän säestämä, ääni tunkeutui Manun korvaan.
    ”…fred?”
    Manu kuunteli tarkasti yhä selin radioon.
    ”Manfred, jos… vastaa.”
    Manu syöksähti radion luokse ja väänteli hiukan säädintä.
    ”Toistan, jos kuulet tämän, Manfred, vastaa.”
    Manu etsi katseellaan mikrofonia. Hänen kuulonsa havaitsi hiljaisen äänen toisessa päässä: ”Ei tämä toimi, seuraava kanava.”
    Manu huomasi mikin lattialla ja syöksyi poimimaan sen sieltä. Sitten hän sorkki sen kovakouraisesti kiinni radioon ja huusi: ”Ämkoo?”
    Oli hetken hiljaista, vain hienoista särinää kuului radiosta.
    ”Manfred?”
    ”Mäksä?”
    ”Oli jo aikakin. Niin epätoivoista kuin tämä olikin.”

  • Hildemar 25,5: Makuta Nuin elämä ja teot

    Bio-Klaani

    Makuta Nui saapui Klaanin porteille muutama kirja kainalossaan. Portilla jököttävät vartijat katsoivat makutaa jurosti ja vilkuilivat tämän kirjoja. Manu katsoi takaisin, suoraan toisen Toan silmiin, mikä sai tämän punastumaan hieman.
    ”Oliko minulle postia?” Manu sanoi äänellä, jollaisella normaalisti olisi yritetty iskeä tyttö. Toa pudisti päätään hämmentyneenä.
    ”Entä kaipasiko kukaan minua?”
    Jälleen päänpudistusta.
    ”Entä onko Kepe kotona?”
    Kysymys hämmensi molemmat, jolloin se vartija, joka ei ollut vielä puhunut, vastasi: ”Ei… kai.”
    ”Hyvä.”
    ”Öh… Miksi?”
    ”Missä hän mahtaa olla?”
    ”Hän on ollut poissa melko pitkään. Minun tietääkseni ainakin. Mutta en tiedä, missä. Uskoakseni Snowmanin kanssa.” Manu nyökkäsi.
    ”Onko Verstas siis tyhjillään?”
    ”Niin tyhjä kuin se ylipäätään voi olla, oletan”, Toa vastasi. ”Sanotaan, että siellä asuu kaikennäköistä.”
    ”Voit olla oikeassa”, Manu sanoi ja teki kielellään eleen, jota olisi voinut pitää rivona. ”Kepe ei ehkä pidä siitä, mitä aion.”
    ”Mmmitä sinä…” Toa aloitti, mutta Manu oli jo hississä.
    ”Ciao!”
    Hissi lähti kulkemaan alas.

    Verstaan ovi aukesi ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Valo iskeytyi pimeyteen kuin rokotusneula potilaaseen. Manun varjo levisi Verstaan eteisen harmaalle lattialle. Ilmassa leijaili pölyä, joka valoa vasten näytti siltä kuin se olisi ollut talven lunta. Tai ehkä se sitä olikin. Ota nyt Verstaasta ja sen mysteereistä selvää.

    Manu astui varovaisesti sisään. Pöly tanssi ilmassa, pyöri kierteissä, rauhoittui hänen jäljessään ja aloitti taas matkansa kohti lattiaa.

    Hän sulki oven perässään, kuten Kepe oli monasti painottanut tarpeelliseksi. Pian hänen ympärillään oli vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys oli täysin eristetty muusta maailmasta.

    Manu asteli eteenpäin ja löysi pöydän. Pöydällä oli öljylamppu. Hän tunnusteli sen ympäristöä, löysi tulitikkuaskin, raapaisi tikun ja sytytti lampun. Sen kelmeänoranssi valo valaisi eteishuoneen. Sen seinustoilla oli työpöytiä, kaappeja ja muuta mihin tahansa työpajaan kuuluvaa. Lisäksi monet ovet johtivat tuntemattomiin sopukoihin.

    Joku rääkäisi.

    Manu suuntasi katseensa rääkäisyn suuntaan. Kaksi silmää paistoi pimeydessä. Kaksi silmää, jotka… nojasivat harjanvarteen.

    Iggy oli siivoamassa lattiaa. Kun Manu katseli huonetta tarkemmin, hän huomasi syyn. Kaikki huoneen tavarat olivat sikin sokin; kaapit olivat levittäneet sisältönsä pöydille ja pöydät lattioille. Kaikki oviaukot olivat auki. Manu haisteli ilmaa. Huoneessa haisi palaneelta.

    Valosta toivuttuaan Iggy jatkoi toimiaan, eivätkä he kiinnittäneet toisiinsa enää mitään huomiota. Manu ei kuitenkaan uskonut Iggyn aiheuttaneen tätä sekasotkua – hänen kokemuksiensa mukaan tämä oli aivan säyseä otus. Jotain Verstaassa oli kuitenkin tapahtunut. Jotain – kuten aina – selittämätöntä.

    Manu jatkoi peremmälle sisään ja raahasi kaikki tavaransa yhdelle suurelle pöydälle.
    ”Täydellistä.”
    Hiljaisuus.
    ”Ei ketään. Paitsi tuo yksi, mutta se on passiivinen.”
    Hiljaisuus.
    ”Mitenkä sitä sanottiin, ensimmäinen hulluuden merkki, kun puhuu omalle päälleen?”

    ”Pää, älä vastaa. Minä en halua sinun vastaavan.”

    …

    ”Ja. Tyhjää tilaa… Tuossa on pöytä.”
    Pöydällä oli tavaraa. Manun ratkaisun jälkeen tavaraa ei enää ollut pöydällä. Hän kävi lukitsemassa Verstaan oven ja palasi sitten huoneeseen, johon oli alkanut tehdä valmisteluja.
    ”Koeputkia… haa! Kepellä on täällä labravehkeitä!”
    Kirjat Makuta jätti toiselle pöydälle, jonka tyhjensi romusta yhtä nopeasti kuin ensimmäisenkin pöydän.
    ”No niin, missä on muuntaja.”
    ”Tarvitsen kaksi työpistettä, unohda muuntaja.”
    ”Hiljaa. Minä päätän.”

    Monimutkaisen koeputkilojärjestelmän rakennettuaan ja hitaasti kiehuvan liuoksen valmistusprosessin valmisteltuaan ja aloitettuaan Manu syventyi arkistoista lainaamiensa hakuteosten käsittelyyn.
    ”Ath-uskonnon jumalolennoista…”

    Sitten Makutan mieleen ponnahti satunnainen ajatus.
    Onko tämä tapahtunut joskus ennenkin?
    Mitenpä olisi voinut.
    Olenko joskus ajatellut jumalia? Déjà vu?

    Kyllä. Siitä vain oli hieman aikaa.

    Stelt, kuinkahan kauan siitä on?

    ”Minä olen alkanut epäillä sitä, että sinut on määrätty vahtimaan minua”, Makuta Nui totesi vieressään kävelevälle mustanvihreälle hahmolle. Ämkoo virnisti ovelasti.
    ”Oletkohan.”
    ”Tämä on, kuulehan, jo viides yhteinen keikkamme.”
    ”No niin.”
    ”Nii’in.”
    ”No, sanotaan vaikka, että koeaikasi alkaa päättyä.”
    Manu kurtisti kulmiaan. ”Ai koska en ole vielä murhannut ketään?”
    ”Vielä? Aiotko sitten?”
    ”Ehkä klaanilaiset niin ajattelevat. Olen makuta. Olen heidän pahin painajaisensa. Olen pimeyden olento, heidän painajaistensakin painajainen. Olen – mahtava – Makuta Nui!”
    Sitten Manu nauroi sekopäisesti, kunnes Mäksä tökkäsi häntä vatsaan.
    ”Lopeta. Tuo sattui”, Manu ähkäisi.
    ”Mahtava makuta sai osuman sormesta.”
    ”Ha-ha-hauskaa.”
    ”Hyss, olemme pian perillä.”

    He olivat kävelleet tummassa metsässä kohti määränpäätään, joka oli jo tunnin verran häämöttänyt edessä. He eivät olleet uskaltaneet käyttää lentävämpää kulkemistapaa, sillä jo viiden klaanilaisen hengen vienyt steltiläinen massamurhaaja piilotteli lähistöllä – eikä varmasti jättäisi huomaamatta alueelleen tunkeutunutta parivaljakkoa, joka oli tullut lopettamaan hänet.

    ”Noh”, Manu sanoi kieli keskellä poskea, ”ehkä minun pitäisi suoristaa naamiotani, sillä en todellakaan näe sitä, mitä kutsut perillä olemisen kohteeksi.”
    Ämkoo pyöritti silmiään.
    ”Mistä sinä edes sait tuon naamion?”
    Manu yllättyi kysymyksestä.
    ”Miten niin?”
    ”Nyt, kun mietin, niin niitä on yksi tässä koko hemmetin maailmassa.”
    ”On muitakin maailmoja.”
    ”Niin on. Mutta et vastannut kysymykseeni.”
    ”Vastasin. Mistä voi saada naamion, jota ei ole tässä maailmassamme kuin yksi, ja sekin lojuu sen rappeutuneen ääliön naamalla? Toisesta paikasta, ystäväiseni.”
    ”Toisesta ulottuvuudesta?”
    ”Olet perillä asioista. Tietänet kanohi Olmakin?”
    ”Tiedän. Ulottuvuussekoilujen naamio.”
    ”Hyvin tiivistetty.”
    ”No mutta”, Mäksä sanoi ja heitti Manua poimimallaan ananaspuun kävyllä. ”Mitä sinä olet puuhaillut muissa ulottuvuuksissa? Ja mitä sinä teet sillä naamiolla?”
    Manu laski vaistomaisesti toisen kätensä kasvoilleen kuin naamiota suojellakseen, ikään kuin Mäksä aikoisi ottaa sen pois.
    ”Kovastipa sinua alkoi tämä naamio kiinnostaa.”
    ”Pohdin vain sen alkuperää. Eivätkö kaikki.”
    ”Eivät. Ainakaan yhtä röyhkeästi.”
    ”Et sinäkään aina ole niin kohtelias, Manfred”, Mäksä virkkoi. Manu kurtisti otsaansa.
    ”Miksi sinä käytät tuota nimeä.”
    ”No, Manfred, niinhän se on, että lempinimiä vain annetaan.”
    ”Ja se liittyy naamiooni?”
    ”Ei.”
    ”Vaan?”
    ”Sinun kanohisi. Miksi halusit Kraahkanin, vaikka sitä on vain yksi tässä universumissa?”
    ”No… se näyttää hienolta?”
    ”…”
    ”Eikö muka ole pätevä syy. Minä voisin ihan hyvin hankkia naamion, koska pidän siitä.”
    ”Varjojen naamio. Ainoa laatuaan, ja sinä anastat toisen ulottuvuuden vastaavan naamion.”
    ”Ei entinen omistaja sitä kaipaa.”
    ”Kuka hän oli?”
    ”… ei puhuta tästä, jooko.”
    ”Ei niin, olemme perillä.

    Tällä kertaa oikeasti.”

    Heidät oli piiritetty. Kymmenkunta raavasta steltiläispeikkoa seisoi heidän ympärillään.

    Athistien pääsaari

    BKS Hildemar lipui hitaasti pienen sataman laiturille. Vastassa laivaa oli muutamia matoraneja, jotka näyttivät olevan satamatyöntekijöitä. Matoro katseli heitä kiinnostuneina. Nämä eivät olleet athisteja, tai ainakaan he eivät siltä näyttäneet. Matoro ei ollut nähnyt yhtä ainoata kaapuun pukeutumatonta Ath-uskovaista, ja nämä näyttivät hyvin kaavuttomilta. Muutamat käyttivät stereotyyppiselle kalastajalle sopivaa takkia, ja parin päässä oli jopa sytvesti. Useimmat matoraneista katsoivat laivaa kummastuneina.

    Kun Hildemar pääsi etäisyydelle, josta Matoro saattoi huutamatta ilmaista itseään matoraneille, tämä tervehtikin satamatyöntekijöitä pirteästi:
    ”Tervehdys! Olemme Bio-Klaanin asukkaita! Sadje on mukanamme.”
    Jotkut nyökkäilivät hyväksyvästi, toiset katsoivat paheksuen. Matoro kiinnitti huomiota erilaisiin reaktioihin, joita näki. Useimmat näyttivät hyväksyvän heidän määränpäänsä, johon laiva ohjautui – vapaalle laiturille. Niitä oli vain yksi, joten heillä kävi tuuri, että se ei ilmeisesti ollut kenenkään vakiopaikka. Ainakaan kenenkään, joka rannalla sillä hetkellä oli. Sadje asteli ylös kannelle vihellellen iloisesti.
    ”Ah, koti”, hän sanoi hilpeästi. Matoro nyökkäsi tälle.

    Hetken kuluttua he olivat jo asettaneet kävelytien laivalta laiturille. Muutama lankku ajoi asiaa. Kaikki klaanilaiset ja koko miehistö olivat tulleet kannelle. Matoro aloitti puheen:
    ”Meidän on sovittava, ketkä jäävät laivalle ja ketkä lähtevät maihin. Kaikkien ei ole järkevää lähteä, ja sitä paitsi – laivaahan pitää vartioida.”
    Killjoy nyökkäsi. ”Emme voi suin päin luottaa näihin matoraneihin. Minä lähden ehdottomasti mukaan, jos suunnittelit vieväsi Betan.”
    ”Kyllä”, Matoro vastasi. ”Onko vapaaehtoisia laivalle jääjiä?”
    Hai nosti kätensä laiskasti. ”Minä ja miehistöni voimme jäädä, ja niin taitaa olla parasta.”
    Bloszar ja Summerganon olivat jäljellä. Matoro näytti hetken pohdiskelevalta. Sitten hän sanoi:
    ”Ehkä on parasta, että Blozi jää laivalle ja Suga lähtee mukaan.”
    Suga nyökkäsi myöntyvästi. Killjoy laittoi kätensä puuskaan, muttei sanonut pitään. Blozi näytti vaivaantuneelta.
    ”Minä haluan lähteä”, hän sanoi. ”En halua jäädä tänne tyhjän pantiksi.”
    Matoro ymmärsi hyvin tämän tunteen. ”Et sinä olisi tyhjän pantti. On tärkeää vartioida laivaa. Sinähän tiedät, mitä nämä athistit voivat halutessaan saada aikaan.” Hän näytti hieman pahoittelevalta Sadjelle, mutta tämä vain heilautti kättään välinpitämättömästi Matoron suuntaan ja käänsi katseensa.
    ”Olkoon”, Bloszar sanoi hiljaisella äänellä ja käveli alas ruumaan. Matoro oli hieman huolissaan.
    ”Voisitko hieman yrittää piristää häntä?” Martti ehdotti Haille, joka nyökkäsi ja lähti Bloszarin perään.

    ”No niin, joko lähdemme?” Sadje kysyi iloisesti. ”Meillä on koko saari nähtävänä ennen kuin varjot kasvavat ja askel lyhenee.”
    ”Mennään”, Matoro sanoi.

    He laskeutuivat laiturille. Sadje tervehti satamatyöntekijöitä ja käveli rauhallisesti heidän ohitseen. Hänen perässään kävelivät muut, ja heidän taustanaan aurinko laski mereen.
    ”Kirkkoon ei voi enää mennä näin illalla, mutta huomenna tapaatte todennäköisesti Pyhän Äidin”, Sadje sanoi. ”Voin näyttää teille hyvän majapaikan, mitäs sanotte?”
    Joy näytti epäilevältä. Nimdan kassakaappia mukanaan raahaava Suga keskittyi raahaamiseen, ja Matoro sanoi: ”Mikäs siinä.”
    Kolmikko seurasi Sadje läpi sataman sisemmälle saareen.

    Mäksä katseli heidän ympärillään seisovia järkäleitä.
    ”Pehmoja kaikki.”
    Manu virnisti. ”Niinkö tosiaan?”
    Steltiläiset eivät näyttäneet pitävän kommentista. He hyökkäsivät.

    Mäksä hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui yhden soturin pään päälle murtaen tämän niskan. Manu oli sillä välin litistänyt itsensä muutaman senttimetrin paksuiseksi lättänäksi ja mennyt maata vasten. Muutama peikko oli törmännyt toisiinsa, ja Manu oli noussut maasta heidän takanaan.

    Seuraavaksi Ämkoo veti miekkansa ja huitaisi sillä selkänsä taakse, jossa hänen kimppuunsa takaa päin hyökätä yrittänyt peikko kaatui maahan suuri haava kyljessään. Seuraavaksi hän pääsikin väistelemään viittä eri peikkoa, jotka olivat kaikki päättäneet käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Piikkinuijin.

    Manun kimppuun kävivät ne, jotka eivät hyökänneet Mäksää päin tai maanneet maassa. Kolme makasi maassa, joten hänet yritti murskata kaksi peikkoa. Molemmat juoksivat suin päin rauhallisena seisovaa makutaa kohti ja heilauttivat nuijiaan Manua päin. Tämä syöksähti yhtäkkiä suoraan eteenpäin niin, että nuijain iskut menivät ohi, ja samalla lävisti toisen hyökkääjän vatsan kädellään, jonka oli muuttanut teräväksi piikiksi. Steltiläinen ähkäisi tuskasta, minkä jälkeen hän tunsi jotain vielä ikävämpää. Hänen vatsansa sisällä Manun käsi oli haarautunut useiksi pieniksi lonkeroiksi, jotka repivät hänen sisäelimensä palasiksi. Steltiläisen toveri yritti iskeä Manua takaa päin, mutta tämä pujahti nopeasti uhrinsa jalkojen välistä, jolloin nuijamies iskeytyi kuolinkamppailua käyvään toveriinsa.

    Mäksä hoiteli sillä välin loppuja peikoista. Hän hyppäsi kohti yhtä peikkoa, tainnutti tämän potkulla ja ponkaisten tämän naamasta vauhdinmuutoksen iski toisenkin peikon kanveesiin saksipotkulla. Naamojaan pitelevät soturit kaatuivat maahan kivuliaan oloisesti, ja loput kolme katsoivat toisiaan pelonsekaisen vihan vallassa. Mäksä laskeutui polvilleen maahan ja nousi sitten ylös pahaenteisesti. Hän viittoi kädellään peikkoja tulemaan lähemmäksi ja virnisti. Nämä eivät aikoneet sietää moista käytöstä. He hyökkäsivät yhtenä miehenä Mäksää vastaan, ja tämä vain levensi virnistystään.

    Yksi peikoista tajusi tilanteessa olevan jotakin mätää, muttei viitsinyt sanoa mitään. Olikin jo liian myöhäistä, sillä kun he ehtivät Mäksän luokse, he huomasivat jahdanneensa illuusiota. Miekkapiru illuusionaamiovoimineen oli heidän takanaan, ja he saivat pian kokea viipaloinnin.

    ”Julmaa”, Manu tokaisi, kun steltiläiset makasivat maassa erittäin haavaisina Mäksän seisoessa kädet lantioillaan voittajana steltiläiskasan vieressä.
    ”Onko?” Ämkoo vastasi. ”Olen saanut, käsityksen, että olet itsekin ajoittain julma, Manfred.”
    ”… hmmhph.”

    He kävelivät hetken kohti rakennusta, joka oli heidän määränpäänsä. Valkea rakennus seisoi metsikön reunassa karkeana ja paljaana, ympäristöön sopimattomana rumennuksena. Se oli korkeampi kuin yksikään puu, ja Manu ihmetteli, mikseivät kateelliset steltiläiset olleet vielä repineet rakennusta maan tasalle, kuten usein kävi, jos joku yritti rakentaa jotakin. Naapurit olivat ikävä asia.
    ”Tuota noin”, Mäksä aloitti. ”Keksin lempinimiä ihmisille, joista pidän. Ihan tiedoksi vain, että et heitä minua tiiliskivellä tuon Manfred-pelleilyn takia.”
    ”Ahaa…”
    He astuivat rakennuksen ovelle.
    ”Pitäisikö koputtaa?” Manu kysyi. Mäksä potkaisi oven sisään.
    ”Aha. Käy se noinkin.”

    He hiippailivat pimeään rakennukseen. Sisällä näkyi pelkkää synkkyyttä. Manu oli onnekseen yhtä synkkyyden kanssa, eikä Mäksäkään kaukana ollut. Käheä nauru kaikui jostain päin korkeata taloa, ja Manu ei pitänyt nauruäänestä. Jokin selvästi vilahti pimeässä.
    ”Tulitte sitten tänne ja selviydyitte kätyreistäni. Mitäs te nyt aiotte tehdä?”
    ”Tappaa sinut”, Mäksä vastasi ykskantaan. Ääni hörähti huvittuneesti.
    ”Tappaa minut? Älä naurata, toa.”
    ”Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, stetiläinen”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. ”Tule esiin ja kohtaa voittajasi reilussa taistelussa.”
    ”Tai voit vaikka mennä makaamaan maahan”, Manu sanoi, ”ja antaa meidän rauhanomaisesti katkaista kaulasi?”
    ”Minä en pidä asenteestasi, olento.”
    ”Minä en ole mikä tahansa olento. Minä olen…”
    ”Sinä olet typerys, kun tulet tänne, minun luokseni.”

    Jokin pudottautui katosta heidän taakseen oven eteen. Kaksikko näki oven kehystämän siluetin. Hahmo oli Steltin yläluokan edustaja.
    ”Ei juurikaan vastusta”, Manu arvioi.
    ”Ei vastusta? Mitä te puhutte!” hahmo rääkyi.
    ”No, katsos”, Manu sanoi, ”minä olen demoninen puolijumala ja tämä ystäväni tässä on voittamaton miekkapiru.”
    ”Hah”, steltiläinen tuhahti. ”Taistelkaa ja kuolkaa. Jumalia ei ole.”
    ”Eikö tosiaan?” Manu naurahti. ”Sinäkö et usko jumaluuksiin?”
    Mäksä tuhahti. Steltiläinen sylkäisi lattialle.
    ”Minä en usko mihinkään, mitä ei pysty todeksi osoittamaan.”
    ”Minun ei tarvitse uskoa”, Manu sanoi. ”Minä tiedän.”
    ”Sinä kuolet nyt.”
    Steltiläinen hyppäsi kohti Manua, mutta Ämkoon miekka oli nopeampi. Olennon hyppy jäi kesken, ja hänen päänsä vierähti jonnekin päin rakennuksen pimeyksiä.
    ”Sotkua”, Manu sanoi monotonisesti.
    ”Mennään pois, tämä oli turha yhteenotto”, Mäksä mutisi, ja he astelivat jälleen kirkkaaseen päivänvaloon.

    Jossain kolahti ja lujaa, ja kolahdusta seurasi rääkäisy. Ääni rikkoi Manun ajatuksenkulun, ja makuta ärsyyntyi rauhansa rikkoutumisesta. Hän lähti tarkastamaan häiriölähdettä.

    Iggy oli yrittänyt nostaa liian suuren hyllyn, joka oli kaatunut hänen päälleen. Nyt otus pyristeli suuren, puisen kaapin alla lattialla. Manu katseli hetken surkeata olentoa, joka näytti avuttomalta yrittäessään saada puristavaa massaa päältään. Sitten Makuta käveli takaisin työskentelytilaansa jättäen Iggyn pinnistelemään tuskallisen taakkansa kanssa.

    [spoil]Kepe kirjoitti pikkuisen pätkän Verstaan kuvailua. Martti auttoi minua pääsemään eroon Writer’s blockista satamakohdan kanssa.[/spoil]

  • Hildemar 23: Sielunhoitoa Sadjen kanssa

    BKS Hildemar

    Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä.
    ”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun.
    ”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle.
    ”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi.
    ”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.”
    ”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?”
    ”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.

    Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?”
    Matoro mietti hetken.
    ”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.”
    ”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia… yksinäisiä susia enemmänkin?”
    ”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…”
    Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.”
    Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.”
    Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.

    ”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.”
    ”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.”
    ”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.”
    ”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.

    ”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.”
    Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.

    Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.”
    Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle?
    Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista.
    ”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen.
    ”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta.
    ”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan.
    ”Hetkonen… tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?”
    Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä.
    ”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.”
    Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella.
    ”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”

    Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä.
    ”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.”
    ”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja… jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…”
    ”En ole… perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.”
    ”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…”
    Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää.
    ”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.”
    Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta.
    ”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…”
    Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos:
    ”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”

    Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä.
    ”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.”
    ”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.”
    ”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.

    [spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]

  • Discoevil

    Yökerho, Bio-Klaani

    Manu astui sisään yökerhoon, jossa oli kuullut kerrottaneen Ämkoon veljeskunnan edustajan häntä odottavan. Paikka oli tunkkainen ja hieman savuinen, mutta kuitenkin tilavahko ja hyvin täysi.
    Ja mitähän eroa on pubilla, baarilla, kapakalla ja tavernalla. Enpä ole ikinä ajatellut asiaa… Manu ajatteli huvittuneena. Vaikkakin tämä on yökerho.

    Violetista siniseen välähtelevät värivalot ja diskopallo korkealla katossa, jumputtava musiikki ja iloisina/humalaisina heiluvat Matoranit piristivät päivää mukavasti. Näyttöruudut näyttivät lähikuvia sieltä täältä salia. Diskoteekki oli täynnä tanssivia Matoraneja erilaisissa puvuissa, jotka yrittivät ilmeisesti olla vaikuttavia. Manu oli pannut merkille, kuinka portsari oli ajatellut, ettei hänen ollut soveliasta astua sisään pukukoodin takia. Eipä tämä silti ollut uskaltanut pysäyttää Makutaa, joka oli vain astellut sisään hymyillen.

    Musiikki oli niin kovalla, että rakennus vavahteli. Manu mietti, saapuisikohan naapurustosta valituksia myöhemmin seuraavana päivänä – tai saapuiko valituksia usein muutenkin. Hän etsiskeli katseellaan istumapaikkoja ja huomasikin pian mustien nahkasohvien ympäröimän pienen katoksen diskoteekistä kauempana. Hän käveli niiden luokse pelottaen eräällä sohvalla istuneen kuhertelevan parin pois ja valtasi alueen. Hän istahti kaikista leveimmälle sohvalle ja nosti jalkansa pöydälle.
    ”Tarjoilija!” Manu huusi. Kukaan ei tullut paikalle. ”Epäkohteliasta. Vaikka en ole juuri pyörinyt yökerhoissa. Ehkä tällaisissa ei ole tarjoilijoita.”
    Manu alkoi seuraavaksi pohtia, miltä häntä etsivä Matoran mahtoi näyttää. Le-Matoran tämä varmasti olisi, mutta täällä ei voinut juuri erottaa ketään, sillä kirkkaat valot värjäsivät jokaikisen paikallaolijan valon spektrin korketaajuuksisimmilla väreillä.

    Manu päätti kyllästyä ja sukeltaa diskoteekin tanssijoiden joukkoon. Tanssijoihin ei muodostunut sellaista Makutan mentävää aukkoa, kuten olisi voinut olettaa; väki ei edes huomannut Manua, ennen kuin tämä tuli kohdalle. Tutkien Matoranien naamoja Manu hiippaili läpi massojen, jotka heiluttivat käsiään ja hytkyivät musiikin tahdissa. Värivalot muuttuivat nyt häijyn vihreiksi ja sokaisivat Makutan hetkeksi. Nyt jokainen näytti Le-Matoranilta, mikä ei tehnyt Manun työtä yhtään helpommaksi.
    ”No hemmetti soikoon, miksi minun pitää etsiä Matoran, joka halusi etsiä minut.”

    Kiivauksissaan Makuta heitti erään tyttöparan ilmaan niin, että tämä oli törmätä diskopalloon. Muutaman senttimetrin päähän diskopallon pinnasta tämä jäikin eikä näin ollen törmännyt siihen. Pudotus oli kuitenkin korkea, ja vaistomaisesti naispuolinen Matoran otti kiinni lasisesta pallosta. Nyt joukkoon tuli selkeä rako, joka jätti Makutan omaan rauhaansa. Matoranit katsoivat säikähtäneenä Manua, joka hymyili valloittavasti naisen edelleen roikkuessa pallosta ja kiljuessa. Ääni kuitenkin jäi suurimmaksi osaksi musiikin alle.
    ”Etsin… jotakuta, joka halusi nähdä minut”, Manu sanoi vakavasti, tarpeeksi kovaa, jotta hänet kuultiin musiikin yli. Lähimmät Matoranit pudistivat päitään ja vetäytyivät kauemmas. Manu kohautti olkiaan ja jatkoi kulkuaan diskoteekin keskeltä reunaa kohti. Matoranit tekivät nyt tietä paremmin, ja Manu hymyili niin monelle kuin ehti.
    Olisi helpompi, jos tietäisin edes hänen nimensä, Manu ajatteli synkeänä. Oli tämäkin tapa tuhlata iltaa.

    Pian Makutaa kuitenkin onnisti, sillä häntä vastaan huojui Matoran, joka ei näyttänyt aivan täysipäiseltä. Se nosti kättään kuin natsitervehdykseen, hikkasi ja sieppasi Manun käden uhkarohkeasti omaansa alkaen kätellä innokkaasti.
    ”Päivää, herra Makuta”, hän sanoi iloisella ja kovalla äänellä, ”nimeni on Tedni.” Sitten hän hikkasi ja veti Manun läheiseen pöytään.
    ”Meidän pitää puhua”, Tedni sanoi vakavasti.
    ”Tai jospa odottaisimme hieman, jotta minun ei tarvitsisi puhua alkoholin alaisen pienen apinan kanssa?” Tedni ei huomannut loukkausta vaan jatkoi puhumista.
    ”Herrani Ämkoo tarvitsee apuasi.”
    ”Ahaa, ja sinut lähetettiin kertomaan siitä minulle?”
    ”Hän halusi sinut saarelleen. Mutta asia ei enää kuulemma ole niin yksinkertainen. Sinne ei voi mennä.”
    ”Kuinka niin?” Manu sanoi kiinnostuneena.
    ”Noh”, Tedni aloitti – hänen päänsä näytti alkavan jo selvitä, ”tilanne vaikuttaa siltä, että – HEI SINÄ, MINÄ AION VIELÄ TANSSIA KANSSASI – niin, siis, Nazorakien joukot ovat hyökänneet saarellemme.”
    Manu yritti olla välittämättä seuralaisensa kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan ja keskittyä kuulemaansa, mikä oli vaikeaa, sillä Tedni yritti karata erään – ilmeisesti tämän mielestä – sievän Ga-Matoranin perään. Manu iski kouransa Tednin käsivarteen ja murahti:
    ”Äläpä karkaa mihinkään, hihhuli. Meillä on puhumista. Mitä Mäksä sanoi sinulle?”
    Tedni näytti hetken hämmentyneeltä, mutta sitten hän tuntui muistavan jotakin ja sanoi:
    ”Hän vain sanoi tarvitsevansa apuasi ja halusi sinut saarelle. Eipä hän muuta sanonut. Mutta ethän sinä voi mennä sinne, koska evakuaatio on kesken.”
    ”Evakuaatio?”
    ”Klaani auttaa evakuoimaan Veljeskunnan joukot saarelta. Emme voi estää Natsoja valtaamasta saarta.”
    ”Surullista”, Manu sanoi, vaikkei kyllä ollut huolestunut saaren kohtalosta. Mitä Mäksä halusi? Manun mieleen tuli kymmenen erilaista vaihtoehtoa, joista kymmenen hän sulki pois ja hämmentyi itsekin.

    ”No niin, eiköhän tämä ollut tässä”, Tedni sanoi, hikkasi kerran ja yritti taas paeta. Manu muutti hänen painonsa niin suureksi, että hänen voimansa eivät riittäneet nostamaan häntä tuolilta. Tuoli romahti kasaan.
    ”Äläpä hoppuile. Milloinka tämä piiritys alkoi?”
    ”Mmmitäh, älä minulta kysy. Kysy klaanilaisilta, ne tietävät.”
    ”Niin tiedät sinäkin. Ja minä kysyn sinulta.”
    Tedni näytti loukkaantuneelta.
    ”Mitä minä muka voin kertoa. Minä tahdon tanssimaan.”
    Manu kohotti kulmaansa ja lausui: ”Milloin piiritys alkoi?”
    ”On siitä jo aikaa”, Tedni sanoi raapien päätään. ”Ajantajuni on hämärtynyt.”
    ”Baarien ja yökerhojen takiako?”
    ”Hei, tämä on ensimmäinen kunnon yökerhomesta, jonne pääsin.”
    ”Sen uskon. Te selibaatissa elävät ninjapojut ette varmasti tapaa mitään järkevää siellä saarellanne.”
    ”Pilkkaatko minua, Makuta?”
    ”Kyllä pilkkaan, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään.”
    Tedni puri hammasta ja voihkaisi, koska lattia satutti hänen selkäänsä.
    ”Tuolta tuntuisi olla liian lihava”, Manu virkkoi virnistäen ilkeästi nähtyään Tednin ilmeen. Tämä mulkaisi häntä pahasti ja sulki sitten silmänsä. Manu päätti palauttaa normaalipainon Matoran-paralle ja nousi pöydästä. Tedni tunsi keventyvänsä reilusti ja nousi hänkin, tosin paljon hiljempaa, sillä hänelle oli tullut lihassärkyä.

    ”Mitäs tässä seuraavaksi”, Manu sanoi esittäen kysymyksen lähinnä itselleen. Tedni kuitenkin vastasi: ”Sinun täytynee odottaa, että Ämkoo saapuu Klaaniin.”
    Manu virnisti. ”Minä teen, mitä haluan.”
    Tedni kohotti kulmaansa Manun kääntyessä hänestä poispäin. Makutan katsoessa muualle Tedni päätti hiippailla takaisin tanssivien joukkoon. Hän hivuttautui hitaasti parin juttelevan Ta-Matoranin taakse ja katosi väkijoukkoon. Manu hymyili itsekseen.
    ”Ehkä on aika muuttaa tämän paikan tyyliä”, hän tuumasi hihittäen ja hiippaili ovelle, jossa luki: ”Pääsy kielletty henkilökunnalle.” Sanojen ”kielletty” ja ”henkilökunnalle” väliin oli kirjoitettu punaisella tussilla pilkku ja sana ”vain”. Hiljaa Makuta avasi oven ja astui sisään sulkien oven perässään.

    Tedni ehti keskelle diskoteekkiä ja äkkäsi jopa ex-tanssiparinsa. Tämä ei näyttänyt yhtään niin helpottuneelta kuin Tedni oli nähdessään Le-Matoranin.
    ”Mene pois”, tämä vinkaisi, mutta Tedni tarttui tätä kädestä ja polvistui.
    ”Suo minulle illan viimeinen vals- hm, dubstep.”
    Ga-Matoran näytti kiusaantuneelta katsoessaan maassa matelevaa Le-Matorania. Tedni päätti ottaa sen myöntävänä vastauksena, nousi seisomaan ja pyöräytti partneriaan 1440 astetta ympäri. Kirkaisten tämä kaatui lattialle ja tönäisi samalla erään tanssivan parin nurin. Nämä katsoivat häntä vihaisena, ja hän taas katsoi Tedniä vielä vihaisempana. Tedni taas ei näyttänyt huomaavan mitään tapahtuneen vaan jammaili musiikin tahtiin itsekseen. Ga-Matoran nousi ja läiskäisi Tednin naamaa kämmenellään. Le-Matoran kosketti poskeaan kädellään loukkaantuneena ja tuijotti väkijoukon sekaan katoavaa kumppaniaan.
    ”Mikä noita naisia vaivaa?” hän pohti ääneen.

    Sitten jotakin tapahtui. Valot muuttivat yhtäkkisesti väriä tummanpunaisiksi ja räikeän pinkeiksi. Tavanomainen lasipallo katossa vetäytyi katon sisään ja sen tilalle laskeutui erikoinen ilmestys – piikikäs diskopallo. Värivalot aloittivat hektisen välkkymisen, ja musiikki muuttui täysin: diskojumputus päättyi ja tilalle tulivat kitara, muhkea basso, terävät syntetisaattorit ja kaikuvat rummut. Kaiuttimia lähimpänä olevien Matoranien korvat räjähtivät veriseksi mössöksi äänenvoimakkuuden kasvaessa räjähdysmäisesti.

    Keskeltä diskoteekin lattiaa nousi korkoke, jonka huipulla seisoi Makuta Nui.
    ”DISSSSCOEEEEEVILLLLHHH!”
    Matoranit näyttivät epäuskoisila ja pelokkailta, mutta kukaan ei uskaltanut liikkua. Makuta katseli tasaisesti koko väkijoukkoa. Sitten hän kirkaisi:
    ”Pelkäättekö astua kynnyksen yli? TANSSIKAA, NUKET, TANSSIKAA!”
    Matoranit aloittivat kömpelön näköisen ja pelokkaan tanssin Makutan lyödessä käsiään yhteen musiikin tahdissa.
    ”Nyt on oikea meininki, rakkaat ystävät!”
    Näyttöruuduilla alkoi vilkkua lähikuvia Makutasta, joka tanssi – ja lauloi – itsekin korokkeellaan (DJ istui köytettynä siivouskomerossa).

    Muutamat värivaloista kohdistuivat värittämään seinille hehkuvia siluettikuvia Makuta Nuista, ja muut pyörivät ympäri ja ympäri diskopallon heijastellessa teräviä punaisia valotäpliä ympäriinsä vinhaa vauhtia. Muutama Matoran oli jo saanut jonkinlaisen kohtauksen ja makasi lattialla. Muut yrittivät varoa heitä, mutta se oli vaikeaa, koska kaikki tönivät toisiaan väistääkseen lattialla makaavia.

    Myrkylliset soinnut, luut murskaksi.
    Punaista, kuumaa, höyryävää.
    Hikeä, verta ja ”KIRKUKAA.

    HAHAHAHAHA!”

    Brutaali ääni, kuolettavan jumputtava.
    Polttavat laserit ja piikikkäät peilipallot.
    ”DISCOEEEVILLLLLHH!”

    Matoranit vilkuilivat tanssinsa lomasta lannettaan pyörittävää Manua kuin tämä olisi seonnut – ja ken tietää, ehkä tämä olikin.
    ”TEHKÄÄ TAIDETTA, HENGITTÄKÄÄ TAIDETTA, KUUNNELKAA TAIDETTA, OLKAA TAIDETTA!

    TANSSITAAN!

    MEHU? KENELLÄ ON MEHU?

    NÄETKÖ RAHAN, TYKKÄÄTKÖ RAHASTA?”

    Matoranit katselivat hämmentyneenä Makutaa, joka pyöri vinhasti akselinsa ympäri jokaisessa ulottuvuudessaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki ryntäsivät yhtä aikaa ovelle ja yrittivät tungeksia ulos. Muutamassa minuutissa koko diskoteekki oli tyhjä.

    Manu katseli pettyneenä tyhjyyttään ammottavaa salia.
    ”Ehkä he eivät pitäneet musiikista.”

    [spoil]Trolololol. Jos huvittaa, voi musiikin toki kuunnella loppuun. :3[/spoil]