”On synkkä muttei kovin myrskyinen yö. Pakkasta on kaksi astetta. Kello tikittää puolenyön jälkeen. Tunnelma on rauhallinen. Minä olen Iunatu Kam ja tämä on Ustraug&Iunatu show. Seuraavana vuorossa kappale nimeltä Give Your Life for Rock ’n’ Roll.”
Skakdit katselivat Manua, joka piteli juomapulloa kuin mikkinä suunsa edessä. Jotkut näyttivät kummastuneilta, toiset pyörittelivät silmiään. Kolmannet näyttivät ärsyyntyneiltä.
Warrek kittasi kymmenennettä tuoppiaan karhuhaita, kunnes sammui. Guardian katseli paikkaa, jossa he olivat. Se oli pienempi kuin Kuollut Ruki mutta myös rauhallisempi. Sitten Manu yhtäkkiä kysyi: ”Saanko laboratorion?” ”Laborator- mitä?”
”Manuseni”, Guardian sanoi ja joi pienen kulauksen tuopistaan. ”Uskallanko kysyä, miksi?” Manu hymyili pahaenteisesti. ”Haluan jatkaa… harrastustani. Muistahan, että minulta evättiin jo yksi.” Guardian vakavoitui. ”Älä vain sano, että…” ”Tawa ei antanut minun tuoda urkupillejä sisään!” Manu keskeytti. ”Hmm. Miksiköhän ei. Hienot urut.” Guardian ryyppäsi jälleen lasistaan. ”Mutta laboratorio. Sinä ja geenimuuntelu, sehän on ollut aiemminkin niin hyvä yhdistelmä?” ”Jos viittaat siihen pinkkiin jänikseen, olin tuskin mukana.” Manu irvisti. Skakdit pelasivat nyt vaihteeksi korttia. Manu pidättäytyi menemästä mukaan peliin. Häviäminen ei ollut Skakdien mielestä hyvä asia. Sitä se ei ollut myöskään Makuta Nuin mielestä.
Guardian kohotti kulmaansa ankean näköisenä. Hän näytti ikään kuin pettyneeltä siitä, että Manu ei ollut ymmärtänyt täysin. Sitten hän siirsi molemmat kätensä suunsa ympärille ja muodosti sormillaan hyönteismäiset leuat. Guardian irvisti ilkeämielisesti ja teki parhaan mahdollisen imitaationsa Nazorakin sotahuudosta. Manu naurahti hieman, käänsi sitten katseensa Guardianiin ja sanoi: ”Kerronko, mitä tapahtui todella?” ”Voi, kaikin mokomin.”
Ensimmäinen muna kuoriutui. Olimme erittäin tyytyväisiä. ”Kyllä. Täydellissä”, sanoi Abzumo ja otti munan käteensä.
”Lopeta nauraminen, jos haluat kuulla, perhana”, Manu sanoi. Guardian hykerteli hetken, mutta jatkoi sitten kuuntelemista.
”Sen nimeksi tulee ’0001’”, sanoin minä. ”Me järjestämme tämän armeijan niin, että toisena syntynyt torakka on ’0002’ ja niin edelleen.” ”Ei”, Abzumo vastasi. ”Hänen nimensä on Steve.” ”…” ”Kylläh.” ”Miksih. Mehän suunnittelimme, että organisoimme tästä armeijan, joka valloittaa koko universumin.”
”Hei, viekää pois tuo sammunut käppänä. Se vie tilaa tuosta penkiltä”, huusi baarimikko. Manu ärsyyntyi keskeytyksistä. Guardian huojui hieman nostaessaan Warrekin jalat ilmaan. Manu tarttui Warrekin käsistä, ja he raahasivat sitten Warrekin huoneeseen, jonka he olivat varanneet pubin yläkerrasta. He nostivat Warrekin resuiselle sängylle ja istahtivat omille punkilleen. Siinä he vain istuivat kumpainenkin ajatellen omiaan. Sitten Makuta jatkoi. Tai olisi jatkanut, ellei Guardian olisi nukahanut sängylle. Makuta huokaisi ja meni myös itse makuulle. Mitähän Klaaniin kuuluu? hän ajatteli itsekseen. Sitten hän päätti vilkaista. Hän oli säilyttänyt mielensisäisen linkin kaikkiin tiimiläisiinsä, jotka olivat olleet mukana nazoraktukikohtaan tunkeutumisessa. Nyt Makuta Nui otti yhteyden Matoroon. Hän oletti tuntevansa Klaanin, mutta tunsikin jotain aivan muuta. Hän tunsi vuosisatojen takaisen pimeyden, synkkyyden, joka huokui kivisistä seinistä ja tummanpunaisista ja -vihreistä, himmeistä lampuista.
Matoro, missä sinä olet? … Mitäh? Sinä et ole Klaanissa. Minne olet itsesi raahannut? Matoro tunnisti äänen päänsä sisällä Manuksi. Hän ei ollut tosiaankaan odottanut kuulevansa sitä. Mitenhän tämän nyt selittäisi. Olen… Destralilla. ”DESTARILLA?” Manu huusi ääneen. Guardian hätkähti hereille ja veti aseen sänkynsä vierestä. Hetken hän katseli ympärilleen huohottaen. Warrek kuorsasi edelleen lattialla, jonne kaksikko oli hänet jättänyt. Makuta Nui seisoi sänkynsä vieressä selvästi järkyttyneenä.
MITÄ PIRUA SINÄ TEET SIELLÄ? Se on pitkä juttu. Etsiskelen tietoja Makutasta nimeltä Itroz. Koetan pysyä hengissä. Tämän paikan sisustus on muuten harvinaisen tylsä. Se ei olekaan niin helppoa. Sinä luultavasti kuolet sinne. No, tähän mennessä on mennyt ihan hyvin… Ketä muita olet ottanut mukaasi tapattamaan itseään? Semmoiset heput kuin Xxonn ja KooGeeBee. Jälkimmäinen on käynyt täällä kerran ja siitä viisastuneena jäi veneeseen, Matoro ajatteli. Mutta hei, haluaisitko helpotata hommaani ja tehdä dramaattisen paljastuksen siitä, että olet Itrozin elämänkerturi? Minä tuskin tunsin häntä. Kaikki, mitä hänestä tiedän, on suurin piirtein asuinpaikka ja kuolinsyy. Asuinpaikkaa minä tässä etsiskelen. Tai siis stereotyyppistä ”pahan tiedemiehen salaista laboratoriosaarta”. Eikä mieleesi juolahtanut, että olisit voinut odottaa minun paluutani sen sijaan, että tapattaisit itsesi paikassa, josta ei voi selvitä hengissä ellei ole Makutain veljeskunnalle uskollinen MAKUTA?
Guardian katseli Manua ihmeissään. Mitä tämä puuhasi? Hän käveli tämän luokse. Manu vilkaisi häneen yhdesti ja hieroi otsaansa. Guardian istahti hänen sängylleen ja jäi odottamaan.
No siis, ensinnäkin, olen selvinnyt jo kerran Destralilta. Toiseksi, en osaa odottaa. Kolmanneksi, olet ties missä kadonneena ilman varmuutta elossa olemisestani, Matoro sanoi. Manu aikoi sanoa jotain, mutta Matoro ehti ensin: ”Elossa” tarkoittaa tässä yhteydessä asiallisessa ruumiissa olemista. Viimeksi, kun selvisit Destralilta, sinulla oli mukanasi kaksi Toaa, jotka olivat myös erittäin kokeneita. Nyt sinulla on mukanasi… Matoran? Matoro ei vastannut. Hän ei ollut oikeastaan sen kummemmin ajatellut, mitä Destralilla odottaisi. He olivat nyt tulleet edellisiä synkempään käytävään. Siellä ei ollut valoa juuri ollenkaan. Edellisten käytävien valoa kajasti sinne hieman, mutta muuten se oli aivan pimeä. He kulkivat varovaisesti.
Seinä näytti epäilyttävästi pimeyttäkin mustemmalta. Se tuntui hyllyvän, kuin se olisi valmistettu limasta. Musta, limainen seinä, josta valui jotain mustaa. Yhtäkkiä seinästä syöksähti kymmeniä lonkeroita, jotka tarttuivat sekä Matoroon että Xxonniin. Kaksikko yritti pyristellä vastaan, mutta seinä veti heitä itseään kohti. Lonkerot tunkeutuivat heidän suihinsa. Ne kiertyivät heidän ympärilleen. Pian seinä otti heidät omakseen.
Yhteys katkesi. Makuta nui jäi seisomaan pöllämystyneenä sänkynsä viereen. Guardian katsahti häneen. Hän istui sängylle ja näytti siltä, kuin olisi nähnyt juopuneen Matoranin lakana yllään kadulla. ”Mitä tapahtui?” Guardian kysyi. ”Matoro”, Manu vastasi. Guardian katsoi häntä kysyvästi. ”Matoro on Destralilla. Ja jokin juuri tunkeutui hänen mieleensä ja katkaisi mieliemme välisen yhteyden.” Guardian pohti tätä hetken. Sitten hän sanoi: ”Selviävätkö he?” ”En… tiedä. Luultavasti eivät.” Guardian nyökkäsi surumielisenä. Heidän täytyisi vain toivoa.
HYVÄT LUKIJAT. Koska minä ja Manu olemme molemmat oman työmme jäljillä ylpeileviä syntisiä piruja(vaikkakin kiitos Umbralle avusta), tästä tuli ropen. Pisin. Viesti. Tähän. Asti.
Varaa aikaa tämän lukemiselle. Hyvä Jumala, VARAA AIKAA. Jos sinulla on nyt kiire, lue tämä vasta kun ehdit oikeasti. Ja kun luet, keitä itsellesi kuppi kuumaa ja peräänny syvälle nojatuoliisi. Tämä on muuttunut roolipelaamisesta romaanin kirjoittamiseksi viimeistään nyt.
Baari
Warrek oli baarissa. Hän oli siellä lähestulkoon koko ajan, mutta tämä päivä tuntui jotenkin erilaiselta. Hän oli vetämässä jo seitsemättä lasillista paikan vahvinta ainetta. Hän katseli ovelle: siitä oli ilmestynyt sisään epäilyttävän näköinen kaksikko. Tulijat olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin, jotka peittivät heidän ruumiinsa niin hyvin, ettei Warrek pystynyt toteamaan edes, olivatko he Skakdeja.
Toinen mustakaavuista istahti rennosti baarin suurimpaan pelipöytään. Skakdit tekivät hänelle tilaa epäluuloisesti. Suurin osa oli humalassa. Mustakaapuinen tulija naksautteli rennosti sormiaan, jotka näyttivät jokainen kuuluvan eri henkilölle. Toinen tulijoista istuutui Warrekin viereen. Tämä katsoi häntä epäluuloisesti ja ryyppäsi kulauksen tuopistaan.
”Mitä olet vailla?”
Kaapuhahmo naurahti huppunsa sisältä ja veti tumman vaatteen päältään. Hän jätti kaavun roikkumaan tuolinsa selkänojalle. Warrekin pupillit laajenivat, kun hän näki kaavun sisältä kuoriutuvan sinisen yksisilmäisen skakdin. Puolihumalainen salaman skakdi räpytteli ja hieroi silmiään hetken hämmentyneenä, kunnes sen suu kääntyi lämpimään virneeseen.
”Kappas vain”, Warrek sanoi yllättyneen innokkaana. ”Guardian! Suosikkieverstini!”
Guardian hymyili ja nyökkäsi. ”Kaikki muut everstisi ovat kuolleet”, hän vastasi yllättävän vakavalla äänensävyllä.
Warrek katsoi Guardiania hetken silmiin ja kaatoi sisuksiinsa pienen hörpyn juomalasistaan. Hän hymyili leveää ja terävähampaista skakdin hymyään. ”No silti. Suosikkini. Miten sinulla menee?”
Guardian nojasi rentoutuneesti tuoliinsa. ”Oletko ihan oikeasti kiinnostunut vai haluatko vain puhua?” Warrek tuhahti hiprakkaisena. ”Hei, älä puhu kenraalillesi tuolla sävyllä. Vaikkakin…” Warrek tarkkaili katseellaan Guardianin rintapanssaria. Hän tuijotti pitkään sitä kohtaa, josta Warrekin entisen everstin kunnian tähdet olivat ennen roikkuneet. Niitä ei enää löytynyt.
Warrek nosti jalkansa pöydälle ja katsoi hiljaisena Guardiania silmin. ”Sinä et taida enää olla everstini.” Guardian ei vastannut. Hän silmäili baarin likaista lattiaa. ”Ensiksi Vartijat, sitten metsästäjät ja nyt työskentelet Toan alaisuudessa”, Warrek sanoi merkillisesti. ”Kamuseni. Onko sinulla juuria missään?”
Guardian näytti kuittaavan kysymyksen olankohautuksella ja kädenheilautuksella ja vaihtoi keskustelun aihetta todella nopeasti. ”Vieläkö sinä kulutat aikaasi tässä läävässä?” Warrek oli hämillään. ”Läävä? Näyttääkö kantapaikkani sinusta läävältä?”
Guardian ei vastannut. Hän käänsi katseensa pois vanhasta kenraalistaan ja tutki Kuolleen rukin tavernaa katseellaan ja haisteli tavernan ilmaa. Ilmassa leijailevaa savunhajua heikensi vain se, että tavernan ikkunat olivat aina raollaan ja viilentävää tuulta pääsi sisään. Lievän auringonvalon lisäksi tavernaa valaisi myös paikoittain muutama kynttilä, joiden valuva tali alkoi jo tulvia pöydille. Lattia oli likainen ja täynnä kolhuja. Varsinkin aivan tiskin edessä lojuvat pitkäjalkaiset metallijakkarat olivat suorastaan kaivaneet rumia jälkiä lattialautoihin. Osa lattiasta oli pyritty peittämään matoilla ja aavikkorahien selkänahoilla.
Moerakk-nimellä kulkeva vihreä skakdi seisoi tiskin takana tyynesti puhdistaen juomalaseja töhryisellä rätillä. Moerakk oli ollut tavernan omistaja jo ennen sisällissotaa ja oli nauttinut työstään silloin huomattavasti enemmän. Tulot olivat olleet vähäisempiä ennen sotaa, mutta ainakin asiakaskunta oli ollut mukavampaa. Moerakkin takana oli suuria määriä viinitynnyreitä ja monenlaisia pulloja. Yksi entisistä viinipulloista seisoi baaritiskillä kymmenillä lukoilla suojatun kassalippaan vieressä. Tämä pullo oli täynnä vihreää nestettä, jossa uiskenteli jotain liskomaista. Se oli Tahtorakin alkio.
Seinällä tiskin takana oli myös suuri valkoinen kyltti. Kyltissä luki ”7 päivää viime tappelusta” ja numeroa kykenisi vaihtamaan nopealla kädenheilautuksella. Korkealla tavernan itäisellä seinällä oli useita täytettyjen rahipetojen päitä, jotka irvistivät vihaisesti. Myös sirpaleinen kattokruunu roikkui jostain korkealta tavernan katosta, joka oli täynnä luodinreikiä.
Guardian kääntyi takaisin kohti vanhaa ystäväänsä. ”Kyllä näyttää”, hän vastasi. ”Mutta tulin katsomaan sinua silti.”
”Sinulla ei ole taaskaan rahaa, eihän?” Guardian vastasi kohottaen oikeaa silmäkulmaansa.
Warrek räpytteli silmiään ja etsi toisella kädellään jotain haarniskansa taskuista. Toinen käsi pysyi tiukasti juomassa. ”No eipä oikein. Mutta talo varmaan tarjoaa Warrekin ystävälle.”
”Uskotko tuohon.”
”Tietty uskon. Minä ja Moerakk olemme vaaanhoja kavereita. Eikö niin, Moe?” Warrek heilutteli melkein tyhjää lasiaan iloisesti ilmassa ja hymyili baarimikolle. Moerakk oli lopettanut lasien puhdistamisen ja selaili nyt suoraselkäisenä velkavihkoaan. Hän pysähtyi katsomaan yhtä sivua sekunneiksi ennen kuin vilkaisi Warrekia murhaavan hiljaisena.
”Niin, minähän sanoin”, Warrek sanoi kääntyen takaisin Guartsuun. ”Vanha kunnon Moe.” Guardian suoristi selkänsä. ”Warrek. Ihan rehellisesti sanottuna en ole tullut vain juomaan vanhan kamun kanssa.”
Warrek vakavoitui hetkellisesti. ”Niin, tietty. Sinulla on nykyään ihan oikeaa tekemistä. Klaanijuttuja, eikö.” Guardian nyökkäsi. ”Jep. Mutta älä sano sitä noin kovaäänisesti.” Warrek näytti kysyvältä. Guardian kumartui hieman vanhaa ystäväänsä kohti ja laski äänenvoimakkuuttaan. ”Gaggulabiolla on kavereita näillä alueilla, eikö?”
Warrek tuhahti. ”Guartsu hyvä. Mihin skarrararriin sinä olet taas sekaantunut.”
Suuressa pöydässä peli oli täydessä vauhdissa. Uusi, mustakaapuinen pelaaja pelasi erittäin hyvin, ja Skakdit olivat innoissaan saadessaan uuden pelaajan. Tulokas oli voittanut aluksi kolme peliä, pitänyt sitten taukoa pari peliä, ja nyt hän oli taas mukana. Hän oli aloittanut nollasta, laittanut suuret panokset, ja nyt hänellä oli rahaa jo saman verran kuin suurimmalla osalla Skakdeista.
Kaavun alla Makuta Nui hymyili itsekseen. Hän oli pelannut srekajaa ennenkin: kerran Xialla ja toisen kerran Metru Nuilla. Kummassakaan paikassa ei ollut Skakdipelaajia, mutta peli oli lähtöisin juuri Zakazilta ja oli näin ollen skakdinkielinen nimeltään. Pelissä jokainen laittoi aluksi panoksensa, ja jokainen sai päättää, osallistuiko kierrokseen, minkä jälkeen jaettiin kortit. Jokainen sai kolme korttia. Sitten pelaajat korottivat panoksia tai jättivät kierroksen, jolloin he eivät menettäneet enempää rahaa. Korotuskierroksia jatkettiin, kunnes kukaan ei enää ollut valmis korottamaan lisää. Sitten jokaiselle jaettiin kaksi korttia lisää. Sitten laitettiin lisää panosta, minkä jälkeen jaettiin vielä kaksi korttia lisää. Sitten korotettiin vielä kerran. Sitten katsottiin kortit.
Ja Manulla oli ainoa täysikäsi. Kenelläkään ei ollut värisuoraa tai nelosia. Skakdit huutelivat törkeyksiä, ostivat lisää juotavaa ja voivottelivat rahojensa menetystä. Manu kahmi saaliinsa itselleen. Guardian katseli hetken, kuinka Makuta sulloi rahoja kaapunsa taskuihin. Sitten hän kääntyi takaisin Warrekin puoleen.
Warrek kuunteli tarkkaan ja hiljaisena Guardianin selitystä viimeisten viikkojen tapahtumista. Guardian puhui poikkeuksellisen hiljaa, sillä aihe, jota käsiteltiin oli hyvin arkaluontoinen. Puhe Nazorakeista, Zyglakeista ja Gaggulabion joukoista ei ollut epäilyttävintä, mitä Kuolleessa rukissa saattoi kuulla, mutta tässä tavernassa oli paljon kuulevia korvia. Jutut voisivat kantautua kauas ja sitä Guardian ei nimenomaan halunnut. Guardian kertoi tapahtumista ystävälleen niin tarkasti kuin uskalsi. Selityksessä kesti useita minuutteja ja Warrek ei kehdannut edes keskeyttää Guardiania. Näin tapahtui harvoin.
Selityksen loputtua Warrek oli hiljaa hetken. Hän joi tuoppinsa tyhjäksi ja pyyhki suupielensä käsivarrellaan.
”Vai niin”, Warrek sanoi vaatimattomasti. ”Sinä et ollut koskaan kovin hyvä pysymään poissa ongelmista.” Guardian hymyili. ”Eip.”
”Gaggulabio”, Warrek sanoi. ”Liittoutui Nektannin kanssa sodan loppuvaiheessa. Olen tainnut tavata hänet… kerran?” Guardian nyökkäsi. ”Gaggulabio, Relsann, Brunha”, Warrek luetteli. ”Yhtiä skarrarin pelkureita kaikki. Jos Nektannia ei voi voittaa, unohdetaan kaikki itsekunnioitus ja nuoleskellaan sitä.” Warrek löi pöytää nyrkillä. Pöytä tärähti voimakkaasti ja tuoppi melkein putosi sen reunalta alas. ”Vihaksi pistää”, Warrek sanoi tuijottaen tuoppia hieman alakuloisena. Pian hän kuitenkin siirsi katsensa takaisin Guardianin silmiin. ”Sinä tarvitset apuani, eversti”, Warrek sanoi. ”Etkö vain.”
Guardian nyökkäsi. ”Jep. Warrek, sinä tunnet monia. Gaggulabion liittolaisia, Zyglakeja, ehkä joitain Nazorakejakin?” Warrek kohautti olkapäitään. ”Minä liikun mielenkiintoisten tyyppien kanssa.” ”Niinpä. Voinko kysyä sinulta pari asiaa?”
”Tietty”, Warrek sanoi nojaten tuoliinsa rennommin. ”Kiitos”, Guardian sanoi innokkaammin. Hän oli jo avaamassa suutaan sanoakseen ensimmäisen kysymyksen, mutta silloin Warrek nosti oikean kätensä etusormen äkillisesti pystyyn. Guardian varautui pahimpaan.
”Muuuuuutta!” Warrek sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. ”Informaatio ei ole ilmaista, poju!” Warrek naurahti ja naputti pöytää oikealla kädellään. ”Tuoppi per kysymys.”
Guardian huokaisi. Hän tiesi, että Warrekin tapauksessa neuvottelu olisi mahdotonta. Sininen skakdi kaivoi haarniskansa taskusta pienen pussin, joka oli täynnä ratasmaisia kolikoita. Hän nousi tuoliltaan ja käveli kohti baaritiskiä. Hän palasi hyvin pian kädessään uusi tuoppi täynnä kullanhohtoista nestettä. Guartsu liu’utti lasin Warrekille ja istui paikalleen.
”Ensiksi. Nimda. Sanooko nimi mitään?” Warrek joi puolet tuopistaan ennen vastaamista. ”Pari tuttua on joskus puhunut jotain muutaman lasillisen jälkeen.” ”Mitä?” ”En muista. Jotain puhetta tyhmistä matoran-taruista. Fedekk oli kokenut jonkin sortin uskonnollisen valaistuksen ja minä yritin puhua järkeä.” Sen sanottuaan Warrek joi tuopin tyhjäksi uskomattomalla nopeudella.
”…eli ei mitään konkreettista.” ”Ei ainakaan ennen ensi tuoppia. Vauhtia, poika.”
Makuta veti hihastaan hieman lisäkortteja ja vaihtoi niitä käsikortteihinsa. Hän valitsi pienimmän mahdollisen käden sen mukaan, mitä Skahdit ajattelivat. Hän luki kaikkien ajatukset ja pelasi korttinsa. ”Miten tämä on mahdollista?” eräs nuori rumilus huudahti. ”Istu alas, Zuggak”, muut sanoivat. Heitäkin ärsytti tämän uuden hepun voittoputki, mutta häntä ei kannattanut aliarvioida. ”Uusi jako”, sanoi Krghoghtann-niminen Skakdi. Kortit jaettiin. Makuta katseli Skakdeja suorastaan tylsistyneenä pelien helppudesta; Skakdeilla ei tietenkään ollut minkäänlaista suojaa mieliensä ympärillä. Klaanilaisia vastaan pelatessa peli olisi muuttunut heti mielenkiintoisemmaksi, sillä useiden mielet oli suojattu. Hän oli jopa itse suojannut muutaman.
Kortit oli jälleen jaettu. Likaiset liskot pitelivät kynsissään resuisia kortteja. Yksi Skadeista tunnisti pakan päällimmäisen kortin sen ulkonäön perusteella, ja hänet heitettiin ulos. Manu hihitteli hetken tuolillaan. Hän jatkoi Skakdien tarkkailua laitettuaan kaikkien mielestä liian suuren panoksen. Muutamat maksoivat pitkin hampain, mutta ainakin puolet jätti pelin. Krghoghtann, Zuggak ja kolme muuta Skakdia jatkoivat peliä Makutan kanssa.
Toinen kierros alkoi. Manu laittoi lisää panosta, mutta muut maksoivat. Hienovaraisesti ilkiö livahti Zuggakin mieleen ja sai selville, että tällä oli tässä vaiheessa värisuora. Manu järjesti itselleen yhdellä numerolla isomman värisuoran. Zuggak katseli kortteja tyrmistyneenä ja hieroi silmiään epäuskon vallassa, kun kortit paljastettiin. Krghoghtann siveli leukaansa mietiskellen. Manu hymyili ja jakoi kortit.
Keskustelu oli jatkunut jo hetken ja pöydällä oli jo neljä tyhjää tuoppia. Guardian ei ollut saanut paljoa irti Warrekista. Keskustelun kohokohta oli ollut vihjaus mahdollisesta Zyglak- ja Nazorak-laivastojen yhteisliikehdinnästä etelässä. Guardian alkoi jo menettää toivoaan. Hän kokeilisi vielä kysyä muutamaa asiaa ennen luovuttamista.
”Tämä on muuten aivan Karzahnin hyvää.” huomattavasti väsyneemmän näköinen Warrek sanoi hörppien tätä tuopillista rauhallisemmin kuin edellisiä. Warrekin suupielet olivat täynnä vaahtoa. ”Sanovatko kirjaimet Z, M ja A sinulle jotain?” Guardian kysyi. Warrek laski tuopin pöydälle. ”En tiedä. Mitä niiden pitäisi sanoa?” ”Jaa-a. Voisivatko ne muodostaa vaikka jonkun tuntemasi nimen?”
Warrek näytti erittäin pohdiskelevalta. Oli kuin hän yrittäisi epätoivoisesti kaivaa edes pientä muiston sirua niistä mielensä osista, jotka hän oli tietoisesti pyrkinyt unohtamaan. ”Zorak”, Warrek aloitti. ”…von…Maxitrillian…Arstein?”
Guardian kurtisti kulmiaan. ”Toistaisitko.” ”Zorak. Von Maxitrillian. Arstein.” Warrekin lausuessa nimen Guardian kaivoi esiin pienen paperinpalan ja kynän haarniskansa taskusta ja kirjasi nimen muistiin. ”Älä väitä, että tunnet oikeasti jonkun tuon nimisen”, Guardian sanoi kirjoittaessaan. ”Se on taiteilijanimi, eikö olekin?”
Warrek vastasi kieltävästi. ”Eipä ei. Semmoinen pöyhkeä neropatti. Tapasin joskus sisällissodassa.” ”Neropatti?” Guardian kysyi. Hänen ajatuksensa siirtyivät metallisiin tappajarobotteihin, jotka olivat hyökänneet Klaaniin yön pimeyden turvin. Yksi niistä makasi tällä hetkellä Verstaassa. ”Oliko hän hyvä koneiden kanssa?”
Warrek nyökkäsi. ”Niinpä kai. Korjaili työkseen pyssyjä prikaati D:lle. Ei tykännyt juoda. Kaiken sen omahyväisyyden alla kyllä ihan kunnollinen heppu.”
”Missä hän on nyt?” Guardian kysyi.
Warrek joi pitkän kulauksen lasistaan. ”Tiedätkö ne Nektannin joukkojen panssarin…torjunta…harppuuna…jutut.” ”Joo?” ”Ne, joiden terät repivät tankinkin läpi.” ”Joo?” ”Ne, jotka räjähtävät ja ampuvat teriä joka suuntaan.” ”…kyllä?”
Warrek otti yhä pidemmän ryypyn. ”Hän sai sssellaisen päähänsä.” ”Auts.” ”Silmien väliin.” ”Tajusin kyllä.” ”Arvaa, jäikö päästä mitään jäljelle.”
Guardian ei vastannut. Hän katsoi nimeä pitkään ja raapi leukaansa kynällä. Avde siis työskenteli kuolleen kanssa. Tätä G ei ollut rehellisyyden nimissä aivan odottanut. ”No, ainakin sen takki oli kunnossa”, Warrek sanoi. ”Hieno takki kyllä. En ole varma, mitä teimme sille.” Guardian taittoi nimilapun ja työnsi sen takaisin haarniskansa taskuun. Hän kävi hakemassa baaritiskiltä vielä yhden pienemmän tuopin ja laittoi sen pöydälle.
Manulla oli jo sen verran käteistä edessään, ettei hän saanut tungettua kaikkea sitä taskuihinsa. Hän käväisikin ulkosalla katselemassa aineksia säkkiin. Hän tiiraili pimentyneessä illassa ympärilleen. Lopulta hän näki sammuneen, mustaan ryysyyn pukeutuneen Skakdin. Autiomaassa saattoi olla hyvinkin kylmä öisin. Niinpä Manu meni Skakdin luokse ja repi vaatteet tämän yltä. Skakdi heräsi siihen, mutta Manu tunki hänen päänsä suolakurkkutynnyriin. Sitten hän tyrkkäsi skakdiparan kokonaan sisään ja sulki kannen. Tepastellessaan sisään uusi säkkinsä mukanaan Manu kuuli tynnyristä korinaa: ”Olen allerginen suolakurkuille!” ”Omapa on ongelmasi”, Manu hihitti ja hiippaili sisään.
Warrek katsoi Guardianin tuomaa viimeistä tuoppia ja näytti siltä kuin haluaisi taputtaa. ”G, tiedätköss”, humalainen Warrek sanoi. ”Minä olen juonut tänään puoli tynnyrillistä. Luotatko tietoihini näin paljon?”
Guardian tuijotti Warrekin tuoppia. ”En pelkää tietojen puolesta. Tätä lienee vaikea uskoa, mutta luotan siihen, mitä sanot.”
”Hienoa, sitten meitä on kaksi”, Warrek vastasi hilpeästi.
”Ei sillä, että pitäisin siitä, että juot noin paljon”, Guardian sanoi. ”Muistatko sisällissodan vuosipäivän?” Warrek vakavoitui sekunniksi, mutta virnisti pehmeästi välittömästi. ”Hei, en tappanut ketään”, hän sanoi, ”ja Moe hankki sen jutun takia tuon tappelulaskurin.”
Guardian vilkaisi laskuria. ”On se kieltämättä hieno.” ”Eikö vain.”
”Tämä ei ole totta!” Zuggak karjaisi. ”Skarrarrarrarrararararararrrrr!” ”Siisti suutasi, poju”, Manu sanoi nautinnollisesti. ”Tämä on vain peliä.” ”PELIÄ, JOSSA MENETÄN KOKO OMAISUUTENI!” ”Itsepähän laitat sen peliin.” ”Tyyppi on oikeassa”, Krghoghtann sanoi ärtyneenä. Hänkin oli jo pannut peliin koko omaisuutensa, sillä ei voinut sietää sitä, että joku uusi hyypiö voittaisi heidät kaikki. Vain he kolme olivat pelissä. Manu naputteli pöytää tylpillä kynsillään, jotka tavallisesti olivat pitkät ja mahdollisesti raateluun sopivat mutta jotka nyt olivat Nazorakien kynsiä. Tarvitsen sen uuden ruumiin, hän ajatteli. Eihän tässä voi elää.
Krghoghtann laittoi peliin loputkin jämät omaisuudestaan. Hän oli varsin varakas Skakdi, mutta ei pitänyt häviämisestä. Nyt kaikki oli vaarassa. Hän oli vetänyt seitsemän tuopillista karhuhaita muutama tunti sitten ja kärsi nyt hirvittävästä krapulasta. Manu iski pöytään pataässähain. Ja voitti. ”SKARRARRARARARARARRRRR!” ”Siivoa suutasi, vanhus”, Zuggak sanoi omahyväisesti, joskin harmissaan häviöstä. Heidän pitäisi nyt pelata velkapanoksilla. Krghoghtann ei pitänyt siitä, että häntä huomautetaan jostain, mistä hän on vasta huomauttanut huomauttajaa. Niinpä hän tinttasi nuorta Skakdia turpaan melko kovaa. Tämä lensi ikkunan läpi – suolakurkkutynnyriin. ”Peliä”, vanha Skakdi tuhahti ja jakoi kortit. Manu kumartui lähemmäs pöytää. Minähän se alun perin huomautin poika parkaa… hän hihitteli itsekseen.
Hiki valui Krghoghtannin kasvoilta. Mustakaapuinen olento piteli vääristyneen näköisissä käsissään korttejaan. Skakdin kasvoille alkoi levitä hymy; hän oli saanut suurimman mahdollisen herttavärisuoran. Mahdollisuus sille, että tulisi tasapeli, oli naurettavan pieni, ja sille, että tulija voittaisi, vielä pienempi.
Mutta sitten, kun molemmat löivät korttinsa pöytään, Skakdin naama venähti sijoiltaan. Mustakaavulla oli korkein mahdollinen herttavärisuora ja hänellä itsellään oli seitsemän satunnaista korttia. ”Tämä on petosta!” Krghoghtann huudahti ja syöksyi Manua kohti. Skakdi veti Makutan hupun alas ja paljasti tämän naamion. Kaikki peliä seuranneet jähmettyivät paikalleen. ”Sinä… si-si-sinä… o-o-olet…” vanha Skakdi änkytti. Makuta katsoi häntä kylmästi. Skakdi katsoi Makutaa suoraan silmiin ja hänen järkensä himmeni huomattavasti. Hän tunsi päänsä sisällä jotain ikävää. Makuta hymyili julmasti. Skakdin korvasta alkoi valua jotain sinistä. Muut Skakdit katsoivat tätä kauhun vallassa. Vanha Skakdi kaatui maahan ja jäi siihen.
Oli hetken melkein hiljaista. Moni katsoi pöytää, vaikka muutamat olivat vielä syventyneenä keskusteluihinsa – muiden muassa Guardian ja Warrek. Kului ehkä puolisen minuuttia. Sitten Skakdijärkäle nimeltä Bodyrakk huusi: ”MAKUTAAAAARGH!”
Manu ei ollut täysin varma, mitä tapahtui seuraavaksi, mutta kyseisen tapahtuman seurauksena hän löysi itsensä ilmasta. Tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin hän kaipasi vanhaa haarniskaansa. Pääasiassa sen siipiä.
Guardian oli kysymässä Warrekilta tämän pitkään kestäneen kuulustelun viimeistä kysymystä. Kysymys kuitenkin keskeytyi, kun jotain mustaa ja ruskeaa törmäsi Guartsun ja Warrekin välillä olevaan baaripöytään. Pöydällä lojuneet tyhjät tuopit singahtivat eri suuntiin satoina terävinä lasinsiruina ja koko baaripöytä petti. Viimeistä tuoppiaan hörppivä Warrek ja tiedonjanoinen Guartsu katsoivat hölmistyneinä paikkaa, jossa pöytä oli ennen seisonut. Makuta Nui päästi lievän tuskankurahduksen maasta. ”Au.”
Warrek ja Guardian katsoivat toisiaan. Sitten he kääntyivät ympäri. Kaapin kokoinen skakdiköriläs seisoi vihaisena suunnassa, josta Manu oli lentänyt. Se hengitti raskaasti ja näytti poikkeuksellisen raivokkaalta jopa skakdiksi. Körilään takana oli pienikokoinen joukkio aivan yhtä vihaisen näköisiä skakdeja. Osalla oli vielä pelikortit kädessä. Baarin muukin puheensorina oli hiljentynyt täysin. Baarimikko Moerakk kuivasi märkää tuoppia rätillä, mutta katsoi rikkinäisen pöydän päällä makaavaa Makutaa tympeästi.
”MURSKAA”, Bodyrakk sanoi. ”MURSKAA MAKUTA.”
Sanan ”Makuta” mainitseminen sai skakdit katsomaan maassa makaavaa olentoa erittäin murhaavasti. Makutoiden ja skakdien lajien väliset suhteet eivät olleet mitä lämpimimpiä, sillä Spiriah-nimellä kulkeva Makuta oli käytännössä ollut syyllinen Zakazin sisällissotaan.
”Tuo”, yksi skakdeista sanoi aloittaen hiljaisesti, mutta sen äänenvoimakkuus kasvoi puhuessa. ”Tuo tuli sisään jonkun kanssa. Kuka. Toi. Makutan. Sisään.”
Kukaan baarissa istuvista skakdeista ei ollut täysin varma, minkälainen saastainen petturi oli päästänyt Makutan sisään. Monet ehtivät jo syytellä toisiaan samalla kun he kävelivät lähemmäs maassa makaavaa Makutaa. Manu nousi vähitellen seisomaan. Hän katsoi ympärille kerääntyvää skakdi-joukkoa virnuillen äärimmäisen tekopirteästi. ”Eh. Anteeksi, olen saattanut erehtyä tavernasta.” Manu vilkuili sivusilmällä Guartsua ja yritti kuiskata tälle jotain niin hienovaraisesti kuin vain kykeni. Guardian teeskenteli, että ei huomannut. Hän kuitenkin nousi pystyyn kaataen samalla tuolinsa ja osoitti syyttävän sormensa erääseen mustaan skakdiin, joka lähestyi Manua. ”Näin sen! Tuo päästi sen sisään.” Musta skakdi näytti siltä, kuin sen maailmankuva olisi sortunut. Se osoitti takaisin Guardianiin. ”Itse päästit! Näin kaapusi!”
Humalainen Warrek pomppasi välittömästi pystyyn ja osoitti mustaa skakdia Guardianin tueksi. Pian mustan skakdin ystävät kuitenkin liittyivät hillittömään osoittelukisaan ja osoittivat kaikki Guardiania. …ai. No ainakin minulla on Warrek puolellani, hänen sanallaan on jotain väl- ”HEI”, Guardian sanoi järkyttyneenä, kun huomasi myös Warrekin osoittavan häntä. Warrek kuitenkin siirsi syyttävän sormensa pian takaisin mustaan skakdiin. Hän näytti pohdiskelevan hetken ennen kuin siirsi sormen takaisin kohti Guardiania. ”Warrek”, Guardian sanoi ankeasti. ”Mitä sinä teet.”
”Pohdin shhhelviytymismahdollisuuksiani”, Warrek sanoi tyynen rauhallisesti hymyillen ennen kuin kääntyi osoittamaan sormellaan jälleen mustaa skakdia.
”MURSKAA. MAKUTA.”
”Me kyllä tiedämme, että se olet sinä, Guardian”, yksi mustaa skakdia tukevista sanoi. ”Nimesi kyllä tiedetään. Warrekin ystävä. ’Viimeinen Vartija’.” Jotkut skakdit nauroivat äänekkäästi Guardianin lempinimelle. Guardianin kämmen puristui nyrkkiin.
”Vaikka täytyy myöntää, Vartijat olivat sodassa aika hyviä. Ikävä kyllä olitte väärällä puolella.”
”Häviäjäpuolella”, Guardian sanoi vihaisesti mutta hymyillen hieman. ”En ole vieläkään vakuuttunut, että se oli väärä.”
Manu puristi pienet eripariset kätensä nyrkeiksi ja heilutteli niitä edessään. Makutan improvisoidusta haarniskasta johtuen ne eivät näyttäneet kovin uhkaavilta. Myös humalaisesti hoiperteleva Warrek lopetti osoittelun ja heilutteli nyrkkejään edestakaisin muristen uhkaavasti.
Skakdijoukot alkoivat lähestyä kolmikkoa. Osa niistä naksutteli niskojaan tai hakkasi nyrkeillään rintaansa. Muutama otti pöydältä tyhjän viinipullon ja löi sen rikki. Moerakk huokaisi. Hän keräsi pullot ja lasit baaritiskiltä ja laittoi tiskille pienen kyltin, jossa luki skakdiksi ”tarjoilu päättynyt”. Sitten hän käveli tyynesti hienon tappelulaskurinsa luo ja nollasi sen. Kuiskauksin kiroten vihreä skakdi käveli baarin takahuoneeseen ja sammutti valot. Hän tulisi ottamaan lomaa.
Vihainen lynkkauslauma lähestyi Warrekin, Guardianin ja Manun muodostamaa kolmikkoa. Osa kohotti jo nyrkkinsä tai aseensa hyökkäykseen. Warrek, Guartsu ja Manu vilkaisivat toisiaan nopeasti ja nyökkäsivät.
Manu heilutti edelleen nyrkkejään. Muutama Skakdi tuli hänen luokseen uhkaavan näköisenä. ”No niin, poijjaat”, Manu sanoi hilpeästi. ”Aika vähän verrytellä.” Hänen rinnastaan syöksähti suurehko, tummanpunainen varjokäsi, joka mottasi lähimmältä Skakdilta sisukset pihalle. Muuta katsoivat järkyttyneinä, miten tuo kummallinen otus tuuperrutti heidän toverinsa. Sitten he hyökkäsivät Makutan kimppuun.
Guardian antoi selkäsaunaa mustalle Skakdille, joka oli häntä ensimmäisenä osoitellut. Pian tämä anoi armoa kasan alimmaisena. Guardian, joka oli hänen päällään ja näin ollen kasan toiseksi alimmainen, ei pitänyt tilanteesta yhtään sen enempää. Warrek keinahteli muutaman kerran kasan vieressä ja tarkasteli hänen kimppuunsa yrittäviä Skakdeja. Ne lähestyivät Warrekia uhkaavasti. Warrek teki kädellään kutsuvan eleen ja heristi nyrkkiään. Sitten hän hoiperteli hetken ja kaatui ikkunan läpi. Skakdit hätkähtivät ja katsoivat toisiaan. Sitten he kohauttivat olkiaan ja hyppäsivät kasaan.
Manu oli myös kasan alimmaisena. Tosin eri kasan. Ja se oli isompi kasa. Hänellä alkoi olla tukala olo. Mutta sitten hän keksi jotain. Heeheeeheeeeee… illuusio…
Oven eteen ilmestyi violetti Skakdi, joka huusi: ”MINÄ PÄÄSTIN MAKUTAN SISÄÄN!”
Kasa purkautui, kun kaikki yrittivät päästä näkemään, kuka huusi. Manu hiipi pois kasan alta. Sitten hän hiippaili erään vihertävän linnunpelättimen näköisen miekkosen luo, tarttui tämän käteen ja iski sen suoraan viereisen Skakdin mahaan. Sitten hän vetaisi muutaman uuden Skakdin päälleen lattialle. Kaksi Skakdia katsoi toisiaan. Sitten he hyppäsivät toistensa kimppuun. Tappelu jatkui. Kaikki olivat huomanneet, että violetti tulija oli vain harhaa.
Guartsu oli saanut kerättyä voimansa ja puskettua itsensä kasan alta. Hän etsi katseellaan Warrekia ja Manua. Lattiasta kuului koputus. Guartsu katsahti jalkojensa alla olevien lattialautojen välissä olevaan reikään. Sieltä pilkisti punainen silmäpari.
”Sinä huijaat”, Guardian sanoi tympeästi lattialautojen alla olevalle Makutalle. Manu hihitti. Guardian oli vastaamassa Makutalle jotain äärimmäisen sarkastista, mutta tämän aikomuksen keskeytti valtava skakdinyrkki, joka osui häntä vatsaan. Guartsu törmäsi baaritiskiin selkä edellä ja joutui tasaamaan hengityksensä.
Nyrkin omistaja käveli Guardianin näköpiiriin. Kyseinen skakdi oli kaapin kokoinen jättiläinen, joka tunnettiin ilmeisesti Bodyrakkina. Se naksutteli sormiaan ja lähestyi Guardiania muristen. Guartsu antoi ymmärtää olevansa täysin uuvuksissa hetken, mutta rikkoi hämäyksen lyömällä Bodyrakkia suoraan rintaan kolme kertaa. Jättiläismäinen skakdi ei hievahtanutkaan ja Guardianin nyrkit vain läsähtivät vasten Bodyrakkin rintapanssaria. Skakdi naurahti kumeaa nauruaan.
”Vartija, tappelet kuin lehmipoika!” se huusi riemuissaan.
”Kuinka sopivaa”, Guardian vastasi. ”Sinä tappelet kuin lehmä.”
Bodyrakkin kärsivällisyys loppui ja se huitaisi taas kohti Guartsua. Tällä kertaa sininen skakdi oli kuitenkin varautunut ja Bodyrakkin nyrkki törmäsi baaritiskin läpi. Jossain taaempana Warrek oli hoiperrellut takaisin ikkunasta sisään ja kuritti kolmea skakdia samanaikaisesti kännisellä raivolla.
Bodyrakk lähestyi perääntyvää Guardiania hitaasti. ”Minä. Taitan. Niskasi. Minä ripustan pääsi seinälleni.”
Guardian siirsi kätensä vyötärölleen. ”Minulla on pyssy.”
Bodyrakkin hymy hyytyi. Pian jätti ulvoi maassa kivusta pidellen polveaan molemmin käsin. Se karjui raakalaismaisesti ja ylitti taatusti omalla ”skarrarar”-huudollaan skakdinkielisen kiroilun pituusennätyksen. Guardian laittoi revolverin vyötärölleen ja juoksi kohti tavernan uloskäyntiä, jossa Manu miekkaili vihaisen skakdin kanssa rikkinäisellä lasipullolla ja Warrek kuritti sekä tavernan jakkaroita että häntä kohti hyökkääviä skakdeja.
Guardian ilmaisi sanattomasti Warrekille ja Manulle, että olisi mahdollisesti hyvä hetki poistua tavernasta. Ilmaisua helpotti huomattavasti se, että vihainen seitsemän skakdin joukkio jahtasi Guardiania.
Manu päätti tehdä jotain radikaalia. Lävistettyään vastustajansa käden rikkinäisellä pullolla hän saapasteli baarin takahuoneeseen, jossa Moe oli ryyppäämässä masennukseensa. Hänellä olisi nimittäin pitkä viikonloppu edessä. Makuta käveli välinpitämättömästi baarimikon ohi suoraan juomavarastolle. Moe huomasi liian myöhään, mitä Makuta aikoi tehdä. Siihen mennessä, kun känninen baarinpitäjä oli päässyt jaloilleen, Makuta oli raahannut kaikki tynnyrit ovelle. ”Mitä pirua sinä puuhaat, Makuta? Jätä viinani rauhaan!” ”Sori, pappa. Nyt ei auta muu kuin ottaa kovemmat otteet käyttöön.” ”Eiiii!” Moe kiljui kauhuissaan. Makuta suoritti suuren leikkausoperaation: hän laukaisi suuren varjosäteen, joka halkaisi jokaisen tynnyrin kahtia. Viina valui tappelun keskelle. Moni kastui likomäräksi, Guartsun jahtaajat etunenässä. Warrek oli sammunut ikkunan viereen. Guartsu oli aivan yhtä märkä kuin muutkin, mutta suurin osa alkoholista oli valunut hänen ylitseen. Manu hihitti tynnyreiden vieressä. Moe katseli häntä murhanhimoisena. Sitten hän poistui takaisin takahuoneeseen.
”Olipa siinä”, Guartsu huohotti. ”… paljon viinaa”, Manu täydensi. Guardian nyökkäsi. Moe palasi kirves kädessään. Manu ja G yrittivät paeta samasta ikkunasta. Se ei onnistunut. Moe tuli lähemmäs. ”Keksi jotain”, Guartsu sanoi. ”Sinulla on pyssy”, Manu protestoi. ”Panokset loppu.” Manu tempaisi aseen Guardianin kädestä ja heitti sen baarimikon naamaan. Tämä kaatui maahan tajuttomana. ”Aika hyvä heitto”, Guartsu sanoi hilpeästi. Tappelu oli jälleen käynnissä. Viina oli piristänyt rähinää. Kaksikko tunkeutui ulos ikkunasta – tällä kertaa yksitellen. Warrek nukkui maassa kyseisen ikkunan alla. He nostivat entisen sotalordin maasta ja kantoivat hänet baarin taakse. Siellä oli aitaus. Jossa oli Muakoja. Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan. Ja virnistivät.
Muuan Skakdi, joka oli juuri menettänyt kolmetoista hammasta, hoipui ulos baarista. Hän meni aitaukselle lähtöaikeissa. Mutta hänen Muakansa ei odottanut häntä.
Zakaz, sotaherra Warrekin linnake, konferenssihuone Sisällissodan kuudes viikko
Suuressa salissa oli täyttä. Puisilla penkeillä istui kymmeniä skakdeja, jotka puhuivat toisilleen ja vilkuilivat salin eteläpäädyssä sijaitsevaa lavaa. Lavalla seisoi ryhdikkäästi rivissä kaksitoista eriväristä skakdia, jotka tuijottivat yleisöön päin, mutta katsoivat näiden yli. Viimeisenä rivissä seisoi skakdi, jonka päällä oli sinisen ja hopean värinen haarniska. Yksinäinen Vartija piti ilmeensä mahdollisimman neutraalina.
Yleisön puheensorina keskeytyi, kun keltaiseen ja mustaan haarniskaan verhoutunut skakdi käveli lavalle ja asteli kahdentoista skakdin rivin ohitse, silmäillen näistä jokaista. Tämän skakdin rintapanssarissa oli viisi tähteä. Viimeisen rivissä seisovan skakdin kohdalla kellertävä skakdikenraali hymyili hieman ja kääntyi yleisöön päin.
”Terve vain”, kenraali Warrekiksi kutsuttu skakdi sanoi perin epävirallisesti. ”Olemme tehneet edistystä viime viikkoina. Paljon edistystä. Ensiksi Denekk. Sitten murskasimme Nektannin pirulaisten etenemisen kaakossa. Ja nyt, eilisen muurinmurtajien ja Tahtorak-ratsastajien jättihyökkäyksen jälkeen olemme käytännössä vahingoittumattomia, kun taas sen sinisen vinosilmän joukot kärsivät satojen miesten tappioita.” Warrek osoitti rivin viimeisenä seisovaa sinistä skakdia. ”Erityiskiitos Vartija-klaanille, joista yksi on täällä tänään palkittavana.”
Yleisön eturivissä oli kymmenen Vartijan joukko. He hymyilivät.
Warrek tuhahti. ”Äh, anti olla. Te mitään ylistyspuheita tarvitse. Kukaan rivissä eikä kukaan yleisössä. Soturi taistelee paremmin, kun pää ei ole täynnä k’otajia.”
Warrek kaivoi pienen pullon esiin haarniskansa taskusta ja avasi sen korkin. Hän kaatoi läpinäkyvää nestettä pienen tilkan kuivaan suuhunsa. Kaikille kävi selväksi, että neste ei ollut vettä.
”Mutta kuitenkin. Missä olimme. Ai niin. Nämä kaksitoista soturia ovat osoittaneet olevansa erityisen hyviä vihollisten ampumisen jalossa lajissa ja osoittaneet taktista fiksuutta. Siksipä…” Warrek käveli taas rivin ohi. Jokaisen skakdin kohdalla hän pysähtyi hetkeksi ja ripusti kullanhohtoisen mitalin roikkumaan haarniskasta. ”…nimitän heidät kaikki eversteiksini. Hyvä homma, pojat.”
Yleisö ryhtyi taputtamaan raivokkaasti. Tämä johtui osittain siitä, että he olivat tyytyväisiä kahdentoista aseveljensä saavutuksista ja osittain siitä, että Warrek oli luvannut rommia seremonian jälkeen. Ja kun Warrek lupasi jotain, hän piti lupauksensa.
Tavallista lyhyempi mutta erittäin lihaksikas ja järeä skakdi taputti yleisön eturivissä. Tällä Vartijalla oli sideharsoa olkapäänsä ympärillä. Roqce hymyili. ”Hyvä, Vahtikoira.”
* *
Zakaz, aavikko Nykypäivä
Makuta Nui ja Guardian ratsastivat armottoman helteen polttamina. Zakazin taivaalla hehkuvat kaksi aurinkoa häikäisivät kaksikkoa ja näiden ratsuja ja sietämätön kuumuus sai molemmat hyvin janoisiksi ja nääntyneiksi. Yksinäinen vesipullo vaihtui ratsastajalta toiselle joka toinen minuutti.
”Mukava koti sinulla”, Manu sanoi kesken kaiken. ”Oikein vieraanvarainen.”
”Jos puhut niistä aavikkorosvoista, en ymmärrä”, Guartsu sanoi. ”Eivät ne edes ehtineet ampua.”
”Eivät niin. Sinä ammuit ensin.”
”Hei”, Guardian sanoi. ”Ne olivat vain polvilumpiot. Limanuljaskat selviytyvät kyllä. Ja sinä sait itsellesi revolverin.”
Manu pyöritteli etusormensa ympärillä pikkuruista Zamor-pistoolia. Makuta ei ymmärtänyt ampuma-aseita. Ne olivat tyylikkäitä, mutta hän ei ymmärtänyt niitä. ”Kuinka kauan vielä…sinne, minne haluamme?”
”Puoli tuntia”, Guardian vastasi. ”Zakazin tasolla suuri kaupunki. Ja jos nyt on keskipäivä, hän on Kuolleen Ruki-kalan tavernassa.”
”Miksi hän on siellä keskipäivällä?” Makuta Nui kysyi.
”Hän on siellä aina.”
”Ai. Omistaako hän paikan?”
”Ei.”
Hetken aikaa molemmat kuuntelivat ainoastaan ratsujen kavioiden kopsahtelua hiekkaan ja kiveen. ”Tulimme siis Zakazille asti tapaamaan juoppoa”, Manu sanoi äänensävy matalalla ja ilme happamana. Guardian vastasi vasta kymmenen sekunnin päästä. ”En kiellä.”
*
Kuolleen Ruki-kalan taverna Sisällissodan kuudes viikko, keskiyö
Ilmassa oli lievästi sanottuna humalainen tunnelma. Lähiaikojen voitoista ja everstien nimityksestä iloitsevat skakdi-sotilaat heiluivat epätasaisesti edestakaisin ja loiskuttelivat suuria määriä rommia tavernan puulattialle. Huonetta valaisivat ainoastaan kattokruunun kynttilät. Hyvin harva tämän tilan sisällä oli täysin selvin päin. Baarimikkona toimiva vihreä skakdikin oli poikkeuksellisen iloinen ja poikkeuksellisen hitaalla.
Kenraali Warrek liikkui iloisin virnein sotilaidensa joukossa kuin yksi heistä ja hyräili tunnettua zakazlaista melodiaa. Hän kannusti sotilaitaan laulamaan mukana. Ei kestänytkään kovin kauaa ennen kuin tavernassa kuului humalaisen epävireinen mutta vilpittömän iloinen kuorolaulu.
Juuri everstiksi nimitetty Vartija istui tiskillä kädessään lasillinen punaista nestettä. Välillä hän joi sitä pienen tilkan, mutta oli poikkeuksellisen selvin päin, kun otti huomioon tavernan yleistunnelman.
Vartijaa läimäistiin selkään kevyesti ja hän kääntyi katsomaan. Läimäisijä oli Roqce, Vartijan aseveli. Lihaksikas skakdi hymyili väsyneesti. ”Terve, ’herra Eversti’!” Roqce sanoi iloisesti. ”Älä kökötä siinä yksin. Liity joukkoon.”
Vartija oli hetken vaiti. ”En ole oikein koskaan välittänyt tuollaisesta”, hän sanoi naputellen pöytää sormillaan. Roqce hymyili. ”Hi hi. Herra ’Juon-vain-laatuviiniä’.”
Vartija hymähti, kääntyi ja läimäisi Roqcea olkapäähän. ”No, ehkä sinäkin oikeasti osuisit johonkin kiväärillä, jos et olisi tuollainen juoppo.”
Roqce nauroi kovempaa kuin yleensä. Hän pyyhki silmäkulmaansa sormella. ”Vielä minä sinulle näytän…” hän sanoi hiljaa. ”mutta oikeasti, onnea. Korkea-arvoisempi kuin minä. En olisi koskaan uskonut. Sinusta kehtaa melkein olla ylpeä, poika.”
Roqce käveli poispäin Vartijasta ja heilutti tälle kättään virnuillen. ”Siis vain melkein. Kyllä sinussa on vielä paljon korjattavaa. Vuh vuh.”
”Vuh vuh”, Vartija vastasi tasaisella äänensävyllä.
Kenraali Warrek lähestyi baaritiskiä hoiperrellen epätasaisesti. Hän istui jakkaralle suoraan Vartijan viereen tervehtimättä tätä. ”Yksi”, Warrek sanoi vihreänkirjavalle baarimikolle heilutellen kättään. ”Jäinen.”
Tilauksen toteutumiseen kesti viisi sekuntia. Talo tarjosi, kuten aina. Warrek tarttui jääkylmään tuoppiin ja otti hörpyn. Salaman skakdin ylähuulelle jäi massiiviset vaahtoviikset. Vartija kääntyi kenraaliaan kohti, katsoi tätä silmiin ja osoitti omaa ylähuultaan teräväkyntisellä sormellaan.
Warrek ei vaikuttanut ymmärtävän pointtia. ”Skakdiksi, poika.”
”Viikset”, Vartija sanoi hienovaraisesti.
”No skarrarar”, Warrek vastasi hilpeänä. ”Minähän olen aina halunnut sellaiset!”
Vartija harkitsi hetken, jatkaisiko yrittämistä. Hän päätyi tulokseen, että siitä ei olisi hyötyä. Warrek kilisteli lasiaan ja vihelteli jotain. Hetken aikaa hän vaikutti olevan täysin muissa maailmoissa, mutta sitten hän yhtäkkiä avasi keskustelun. ”No skarrarar”, Warrek sanoi. ”Sinä olet se tarkka-ampuja. Uusi everstini.” Warrek löi Vartijaa olkapäähän kevyesti. ”Mahtavaa.”
”Kiitos, kenraali”, Vartija sanoi vaatimattomasti. ”Sano Warrek vain. En ole niin humalassa, että pistäisin jonkun kutsumaan minua sotilasarvolla.” ”…kiitos, Warrek.”
”Ole hyvä vain”, Warrek vastasi, ”mutta sinun juhlasi tämä on. Ja oikeastaan muidenkin Vartijoiden. Skarrarar, te olette aivan käsittämättömiä. En tiedä, miten linnoitus pysyisi valloittamattomana ilman teitä.” Warrek kääntyi Vartijaa päin ja tarkkaili tätä katseellaan. ”Poju, olemmeko me nähneet ennen?” kenraali kysyi. ”Näytät aivan pirun tutulta, mutta en ole varma, mistä hitosta voisin tuntea sinut.”
”Anteeksi, kenraali”, Vartija vastasi. ”Ylivartija Zakran vaatii, että emme paljasta, missä olimme töissä ennen Vartijoita. Meidät on vaikeampi jäljittää näin.”
”Ymmärrän”, Warrek sanoi, ”mutta älä Irnakk vieköön kutsu minua kenraaliksi. Näytänkö minä sellaiselta, joka haluaa nimetä aseita mukaansa?”
Vartija vastasi kieltävästi.
”Hyvä”, Warrek sanoi. ”Mutta nyt, juota tuo punainen litku vaikka lehmälle. Nyt skarrarararar juhlitaan.”
Tasaisella aavikoituneella seudulla talsiva Skakdi oli matkalla lähimpään kylään. Se oli kaukana. Hänen kävelyvauhtinsa oli hidas. Hän oli vanha ja turvautui kävelykeppiin. Mutta sitten hän tallautui lehmän jalkojen alle.
Guardian ravasi lehmällään päin suurta kaktusta ja parkaisi. ”Et sinäkään ole tainnut ajella vähään aikaan, G”, Manu naureskeli. Hänen ajokkinsa käveli verkkaisesti juuri sinne, minne hän itse halusi. ”Senkin pirullinen Makuta”, Guardian raivosi. ”Käytät rahinhallintavoimiasi!” ”Niin teen”, sanoi Manu ivallisesti. ”En sittenkään haasta sinua kilpailuun”, Guardian tuhahti. ”Huijaisit.” ”Niin tekisin.” ”…” ”…?” ”Hurr.” ”Anteeksi?” ”Ei mitään.” ”Selvä.”
He tallustivat vielä tunteja. Sitten he pysähtyivät pitämään taukoa. Aurinko porotti kuumasti. Guartsu lypsi heille hieman maitoa. ”Olemmeko vielä kaukanakin määränpäästämme?” Makuta Nui kysyi. ”Emme. Pian olemme itse asiassa perillä. Tuolla kanjonin takana sijaitsee kohteemme.” ”Onhan sinulla jonkinlainen suunnitelma siltä varalta, että jokin menee pieleen?” ”Hmmm-hmm.” ”On?” ”On”, Guartsu sanoi, mutta lisäsi mielessään vielä: … toivottavasti…
Liigan tukikohta
Kuka se oli?
”Mnä… n… tedä… aaargh!”
Kuristettu torakka lensi päin seinää, johon törmätessään se levisi luonnottomasti vihreäksi tahmaksi. Abzumon silmät hehkuivat raivosta. ”Kysyn uudestaan, torakat. Kuka se oli?” Muut torakat vakuuttelivat häntä syyttömyydestään. ”Minä en usko teitä, saastat! Te tiedätte, ketä täällä kävi!” Eräs torakka yskäisi heikosti ja alkoi sitten puhua. ”Me emme ole ne, jotka olivat silloin vahtivuorossa.” ”Ette tosiaan”, Makuta tuhahti halveksivasti. Hän käveli huoneen toiseen päähän ja katseli ruhjoutuneen torakan jäännöksiä. Nazorakista jäänyt tahma valui seinää pitkin. Se näytti erittäin ällöttävältä muiden Nazorakien mielestä. He pelkäsivät Makutaa, eivätkä suotta: tämä oli murhannut jo useamman miehen paluunsa jälkeen. Yksi näistä oli ollut heidän ystävänsä, tai niin ystävä, kuin Nazorakeilla voi olla.
Makuta mutisi itsekseen. Torakoiden silmät seurasivat pelokkaina. Sitten hän yhtäkkiä huudahti:
”Kysyn viimeisen kerran:
KUKA HEMMETTI TUHOSI MINUN HUONEENI?”
Torakat vapisivat. ”Saa-saanemme hake…a vahtivuorossa olleet?” kysyi torakoista sillä hetkellä korkea-arvoisin. ”MENE”, sylkäisi Abzumo.
Pian torakka palasi mukanaan vahtivuorolaisista toinen. ”Teille toimitettiin jotakin, herra”, vartija sanoi ja nielaisi kuuluvasti. ”Ja mitä ssssssssse oli?” Abzumon silmät olivat pelkät viirut. Hänen kielensä lipoi huulia. Torakan polvet tutisivat. ”Teille tuotiin… Toa… joka… tavallaan… pa-pa-pa…” ”Pa-pa-pa?” Makuta toisti halveksuen. ”Pakeni”, torakka parkaisi ja lysähti maahan nelin kontin. Makuta polkaisi hänen päänsä murskaksi. ”Missä toinen on?” hän kysyi säälimättömästi. ”Ehti tehdä itsemurhan, ennen kuin noudin hänet, herra”, torakkakomentaja sanoi. Hän odotti iskua, mutta sitä ei tullut. Makuta mietti. ”Millainen se Toa oli?” ”Emme tiedä, herra”, komentaja sanoi varovasti. ”Tapoitte juuri ainoan tietolähteen…” ”Hiljaa, saasta. En tarvitse neuvojasi!” Torakka värähti ja vetäytyi sivuun, kun Abzumo paiskasi oven saranoiltaan ja poistui huoneesta.
Se on varmasti jokin typerä klaanilainen, joka onnistui toimittamaan itsensä lahjapaketissa. Se oli salajuoni, jonka avulla ne sotkivat huoneeni. Murrrr.
”Tarvitsen viisisataa torakkaa”, Abzumo kajautti saapuessaan 001:n kammioon. Tämä kohotti katseensa papereistaan ja mulkoili Makutaa hämmästyneenä. ”Et saa.” ”Saan.” ”Et.” ”Minä tarvitsen ne. Otan kiinni klaanilaiset ja petturit, jotka juoksentelevat ulkona.” ”Mitä sinä hourailet? Olisimme saaneet ne jo kiinni.” ”Ette näköjään saaneet! Ne ovat tuhonneet minun huoneeni!” ”Jospa sinä nyt häipyisit häiritsemästä puuhiani!” ”Hyvä on, Steve, jos et kerran usko minua.” ”Älä kutsu minua Steveksi!”
Guardian sylki ja yski vettä, kun Manu repi hänet takaisin veneeseen. Takaisin paattiin päästyään Guardian alkoi kakoa suolaista merivettä ulos keuhkoistaan. Hän oli pudonnut jo viidennen kerran yli laidan. ”Vihaan”, Guartsu yski, ”myrskyä. Ja kylmyyttä.” Hän tärisi kylmästä. Lämpötila oli pakkasen puolella. Ja veteen putoaminen ei tuntunut mukavalta. ”Niin minäkin”, Makuta vastasi. Hänkin oli pudonnut laidan yli jo pari kertaa. Yksi niistä kerroista oli ollut kummallekin yhteinen, mikä oli melkein johtanut veneen menettämiseen. Nyt molemmat matkalaiset olivat sijoittuneet veneessä mahdollisimman lähelle sen kuumana kiehuvaa höyrymoottoria. Kovan myrskyn ja kulkuneuvon takaosaan sijoitetun suuren painon takia veneen etuosa suorastaan törrötti ylhäällä. Moottorin sylkemä höyry levittäytyi epätasaisesti myrskytuulten riepottelemana ja aallot purskauttivat lapiollisia vettä veneen kannelle. Guardian teki parhaansa pitääkseen kannen kuivana säälittävän pienellä kauhalla.
Myrsky alkoi kuitenkin vähitellen tyyntyä. Sateet eivät olleet onneksi kestäneet kovin kauaa ja raivoisa tuuli tuntui menettävän vähitellen energiaansa. Suuren saaren muoto alkoi vähitellen hahmottua vastarannalla. Guardian pyyhki parhaansa mukaan kiikarisilmänsä linssiä kuivemmaksi ja sulki oikean silmänsä. Hän keskittyi vasemmalla silmällään myrskyn keskellä hahmottuvaan saareen. Punaisena hohtava silmä tarkentui kohteeseensa automaattisesti mekaanisesti siristen. Guardianin ei tarvinnut tutkia saarta kiikaritoiminnolla kauaakaan ennen kuin hän käsitti, mitä katseli. Skakdin sinisille myrskyn piiskaamille kasvoille muodostui vähitellen pieni hymy.
Rannat kuuluivat Zakazille. Siitä ei ollut epäilystäkään. Guardian kääntyi ja nyökkäsi Manulle. Makutan kasvoille levisi huojentuneisuus siitä, että tämän merimatkan kamaluuksia ei tarvisi enää kestää kauaa. Makuta Nui nosti moottoriveneen vauhtia huomattavasti.
Kymmenen minuutin kuluttua Skakdi ja Makuta vetivät yhteistoimin venettä Zakazin synkeälle rannalle. Hieman laantunut myrskytuuli heitti rannalle vielä suuria määriä vettä, joiden mukana rantautui ajoittain märkiä laudanpätkiä. Myrsky oli nähtävästi tuhonnut yhden rannikon laitureista yön aikana.
Guardian sitoi veneen köydellä yhteen harsuuntuneen havupuun runkoon ja nousi täyteen mittaansa. Hän käänsi katseensa pois mereltä ja kohti Zakazia. Siinä oli kestänyt kauan, mutta hän oli taas kotona. Aamuaurinko alkoi nousta jostain mäen takaa. Guardian lähti sanattomasti kävelemään ylös mäkeä ja syvemmälle Zakaziin. Makuta Nui asteli epävarmana perässä tutkien ympäristöä katseellaan.
”Harvennettua kuivaa metsää rannalla”, Manu sanoi ääneen. ”Ranta-asutus juuri ja juuri pystyssä pysyviä puuhökkeleitä. Pääsimme pois rannalta, mutta hiekkaa jatkuu kauas. Tämä paikka on paljon huonommassa kunnossa kuin luulin.” Makuta piti pienen tauon. ”Ja joskus Spiriah kehtasi vielä kehua paikan maisemia.”
Guardian ei vastannut välittömästi. Hän haisteli Zakazin tuulia. Havumetsän raikas tuoksu erottui vain haileasti sisällissodan saarelle tuoman tunkkaisuuden alta. Kaksikon edetessä syvemmälle saareen kävi nopeasti tuskallisen selväksi, miten kaikin puolin epäkunnossa Guardianin synnyinsaaren ilmasto oli. Jäätävä merituuli oli muuttunut suorastaan sekunneissa paahtavaksi puoliaron kuumuudeksi. Pieni oksien ja lehtien yhteenkerääntymä pyöri tuulen mukana Guartsun ja Manun edessä kuin matkustaen heidän kanssaan. Kuivien puiden oksilla raakkui suuria lintuja, jotka seurasivat Makutan ja Skakdin matkaa. Jostain kauempaa kuului kuolonpeipon sirkutusta. Se oli nimensä veroista.
Vähitellen puisten pikkutalojen määrä alkoi kasvaa ja pian makuta ja skakdi kävelivät keskellä jotain, jota kykeni melkein kutsumaan kyläksi. Kahden tolpan päistä ketjuilla roikkuvassa kyltissä luki jotain skakdiksi. Hyvästä kielitaidostaan huolimatta Manu ei kuitenkaan ymmärtänyt lukemaansa. Skakdin kielessä oli jotain perin merkillistä.
”Wekann on paikan nimi”, Guardian vastasi vilkaisten Manuun. ”Näitä pieniä rannikon kaivoskaupunkeja. Joskus tämä vielä näytti joltain.”
Pari skakdia oli aikaisesta ajankohdasta huolimatta hereillä. Yksi suuri ja lihaksikas skakdi teroitti kirvestään sileällä kivellä hätäisesti kasatun verstaan etupihalla. Toinen laiha ja vanha naisskakdi yritti epätoivoisesti saada ruskeaa kangasta pestyä likaisessa vedessä, jonka pinnalla kellui suuri vaahtomassavuori. Yksi skakdi istui kauppansa etuoven edessä tuprutellen puista piippua ja hieroen teräksistä jalkaproteesiaan merkillinen ilme kasvoillaan. Tämän skakdin vyötäröllä roikkui myös uhkaava zamor-revolveri, mutta kuka tahansa pystyi näkemään, että aseessa ei ollut edes ammuksia. Jokainen näistä skakdeista vilkaisi kylän läpi kävelevää kaksikkoa nopeasti, mutta ei vaikuttanut kiinnittävän makutaan ja kiikarisilmäiseen skakdiin sen suurempaa huomiota. Yhden pihan porttiin sidottu Mata Nui -lehmä päästi kumisevan ”muu”-äännähdyksen.
Kylän keskipisteessä seisoi suuri patsas. Se esitti voitokkaan näköistä skakdia, joka istui vihaisen jättiläistiikerin selässä. Ratkaisevista kohdista patsasta lorisi sen jalustalla olevaan altaaseen erittäin likaista vettä, joka oli kiertänyt samaa rataa arvatenkin jo vuosia.
”Olen varmaan oikeassa, jos arvaan, että nämä eivät voittaneet?” Manu sanoi kysyvänä. ”Mainio päättelykyky”, Guardian sanoi lievällä sarkasmilla. ”Mutta tiedätkö mikä on surullista?”
Guardian kääntyi kohti Manua ja osoitti vasemmalla kädellään suurta kivipatsasta. ”Olet väärässä”, Guartsu sanoi. ”Nämä voittivat. Nämä olivat Nektannin puolella. Se jos mikä on surullista.”
”Ihan vapaaehtoisesti?”
”Täysin. Tuo patsaskin oli näiden idea. Ja katso, miten Nektannin kannattaminen auttoi näitä.”
”Skrarrarrarrarrarr”, joku päänsärkyä poteva tavernan edessä makaava skakdi sanoi. Manu luuli tunnistavansa tämän kirosanan ennen kuin huomasi, että siinä olikin yhtäkkiä pari ylimääräistä tavua.
”Ei näemmä paljoa”, Manu vastasi. ”Älä sano, että hakemamme on täällä.” Guardian pudisti päätään. ”Olisikin näin helppoa. Ystäväni luo on tunnin matka.”
”Kulkuneuvo voisi auttaa”, Makuta Nui sanoi katsellen ympärilleen. ”Mutta taidan toivoa liikoja…”
”Niin, niin toivot”, Guardian vastasi. ”Kerropa, Manu…” Kaksikko saapui suuren aitauksen eteen. Aitauksen sisällä oli Mata Nui -lehmiä ja Kane Ra -härkiä. Mukana oli myös joitakin suuria nelijalkaisia eläimiä, joita Manu ei tunnistanut. Guardian hymyili leveästi valkoisella hammasrivillään. ”Koska olet viimeksi ratsastanut?”
[spoil]Manny kirjoitti pienen pätkän alusta. Löydättekö sauman?
Hän mietti hieman elämäänsä. Mitä se oli ollut? Pelkkää samaa tyhjää Matoranien suojelua ja Rahien luomista. Terry-poju petti Miserixin ja ryhtyi hallitsemaan. Manu ei jaksanut enää veljeskunnassa. Se oli rappiolla.
Minä tiedän, kuka olisi paras Makuta johtamaan sitä, Manu ajatteli.
Tietysti. Kukapa olisi parempi. Abzumo julistettaisiin kuolemaan heti, kun paras mahdollinen johtaja olisi vallassa. Mutta huipulle oli pitkä matka. Siihen tarvittaisiin – torakoita. Suuri armeija voisi pysäyttää Makutat. Helposti. Mutta ei siitä mitään tulisi, projekti epäonnistui.
Manu vihasi. Hän vihasi veljeskuntaansa. Hän vihasi Matoraneja, Toia, Turagoita. Ja torakoita. Ja Abzumoa. Sihisijä ei ansaitsisi elää. Ansaitsiko Manu? Ei. Ei kukaan ansaitsisi. Koko Universumi ansaitsi kuoleman.
Kuka oli luonut kaiken?
Kuka oli luonut heidät?
Olivatko he ylipäätään olemassa?
Oliko mitään olemassa?
Miksi tuo kivi yritti kommunikoida hänen kanssaan?
Näiden kysymysten pohtimiseen meni muutama tovi. Ei sillä, että millään olisi ollut mitään väliä.
Itsesääliin sortuminen ei ollut hyväksi. Sitä paitsi pitkittynyt syyllisyydentunne vaikuttaisi negatiivisesti mielenterveyteen. Kukapa sellaista haluaisi?
Kenen mielenterveys oli kunnossa? Eksistoiko mielenterveys?
Typerät kysymykset herättivät vain lisää kysymyksiä. Näin ollen Manu päätti olla pohtimatta Universumia hetkellä, jona Rahkshit olivat piirittäneet hänet eräällä eteläisellä saarella. Ne olivat halpatuotannossa syntyneitä, ensimmäisen asteen Kraatoista tehtyjä haarniskoita. Niitä hallitsevat oliot olivat varmasti yhtä heikkoja.
Ja pian ne olivat kuolleita. Ne eivät mahtaneet mitään Makutoista omaperäisesti parhaimmalle. Tämä oli mielipide, mutta sitä ei toki sopinut kyseenalaistaa. Varsinkaan itse.
Manu keräsi ajatuksensa. Se ei ollut vaikeaa, kun myrsky heitti vettä hänen päälleen. Guardian yritti ohjata venettä ankarien luonnonvoimien yrittäessä tuhota heidät. Manu hymyili hetken, ennen kuin ryhtyi jälleen tähystämään, mitä edessäpäin näkyili.
Pitäisikö minun aloittaa uusi projekti? Manu pohti. Luoda jotain uutta, torakoiden kaltaista?
Hän hymyili.
Tällä kertaa en epäonnistuisi.
”Mitä sinä virnuilet, me kuolemme tänne!” ”Ai, tosiaan. Anteeksi, G.” Manun jatkaessa tähystämistään hänen aivonsa työskentelivät uuden idean parissa.
Oli aamuyö. Makuta Nui makasi sängyllä ja oli Guardianin vuoro vahtia. Kaksikko oli kaiken järjen mukaan kadottanut väkivaltaisen torakkaeliitin perästään, mutta kumpikaan ei pystynyt nukkumaan. Omilla univuoroillaan klaanilaiset pääasiassa teeskentelivät lepäävänsä. Molemmat olivat uppoutuneet ajatuksiinsa. Steltillä oli kylmää. Viileä merituuli levitti valkoisia lumihiutaleita ympäri rantakylää, jota Guardian katseli majatalon huoneen ikkunasta.
Kumpikin klaanilaisista tiesi, että nukkumisesta ei tulisi mitään. He odottaisivat todennäköisesti vielä Guardianin univuoroa, minkä jälkeen he suuntaisivat kohti rantaa ja vuokraisivat uuden veneen joltain rannan steltiläisistä kauppiaista. Sen jälkeen matka Zakazia kohti jatkuisi.
Guardian tutki lumimyrskyä katseellaan. Se oli jo hellittämässä hieman, mutta tuulet häiritsisivät Manun ja Guartsun venematkaa vielä pitkään. Huomaamattaan Guardian sulki silmänsä ja nojasi ikkunalasia vasten. Sillä välin, kun Guartsu nukkui, Manu kävi vuokraamassa heille veneen tietäen, että he tuskin koskaan palauttaisivat sitä. Siinä ei kestänyt kauan. Pian hän jo palasi surkeaan majataloon. Guardian hätkähti hereille, kun ovi paiskautui auki. ”Meillä on vene”, Manu sanoi. ”Okei, lähdetään”, Guardian sanoi vielä hieman unisena.
Venessä Guardian vaipui ajatuksiinsa ja lopulta nukahti uudelleen. Makutakin oli mietteissään ohjatessaan venettä. Se oli rentoa puuhaa niin kauan, kuin kalat eivät käyneet liian häiritseviksi. Nynrahilla oli tosiaan jotain pielessä. Muuan steltiläinen kauppias oli tilannut eräältä Nynrah-haamulta aseita. Tilausta ei ollut toimitettu. Aikaa tästä oli jo viikko. Mitä se voisi olla? Kuka häiritsee yhteyttä?
Laiva seilaili merellä, tosin väärään suuntaan, mutta Guardian ei herännyt ennen kuin Manu oli ehtinyt korjata asian. Sitten Guardian lopulta heräsi. Hän oli hieman virkistynyt. ”Nukuitko hyvin?” Manu sanoi teennäisesti. ”En”, Guartsu vastasi, ”mutta ainakin nukuin.” ”Kerrohan vähän tästä ystävästäsi.” ”Hmm. Hän on entinen Skakdi-sotalordi. Ja juoppo. Eipä hänestä ole enempää kerrottavaa.” ”Ja luulet saavasi häneltä tietoja?” ”Minä saan häneltä tietoja.” ”Selvä.” Oikeasti Guardian ei ollut niin varma, että Warrek tietäisi kaiken, mitä hän lähti Zakazilta hakemaan. Mutta se oli paras tietolähde, jonka hän pystyi keksimään. Ja todennäköisesti vanha roisto tietäisi sitä sun tätä.
Meren aallot iskivät laivan kylkiin, kylmyys tunkeutui luuytimiin saakka. Lumihiutaleet, terävät sellaiset, pistelivät niitä kohtia ruumiista, joita viitta ei suojannut. Yö alkoi saapua. Heillä oli vielä ainakin kolme samanlaista päivää edessä. Sitä oli ikävä ajatella.
He näkivät pikkuisen luodon. ”Tuonne”, Guardian sanoi osoittaen luotoa käsi täristen. Manu nyökkäsi ja ohjasi veneen luodolle. He kiinnittivät veneen köydellä kantoon, joka olikin luodon ainoa asukki. Vaikka he tiesivät, että kukaan ei siellä heidän kimppuunsa yrittäisi käydä, he asettivat vahtivuorot. Manu meni veneeseen nukkumaan. Guardian vahti venettä ja tarkkaili ympäristöä. Kylmässä.
Guardian veti ruumistaan uupunein käsin ylös soraista rannikkoa. Sinisen Skakdin mekaanisen silmän aukoista valui vettä. Kaikeksi onneksi laite oli ohjelmoitu sammumaan tällaisissa tilanteissa oikosulun välttämiseksi.
Guardian nosti päätään rannasta ja yski voimakkaasti ja kivuliaasti. Katkeran suolaista vettä tuli litrakaupalla skakdin keuhkoista. Guardian hakkasi itseään selkään parhaansa mukaan. Vesi tuli ulos yllättävän helposti, mutta skakdin keuhkoihin jäi ahdistava halkeamisen tunne. Guardian rojahti rantahiekalle makaamaan poskelleen, sulki ainoan silmänsä ja otti pari rauhallista henkäystä.
”Uiminen on mukavaa, eikö?” Makuta Nuin lievästi uupunut ääni sanoi jostain takaa. Äänessä oli lievä ilkkuva sävy.
”Skrarrrarar”, Guardian vastasi sylkien soraa ja hiekanjyviä suustaan. Sana, jota Guardian oli juuri käyttänyt oli yksi skakdin kielen rumimmista kirosanoista. Sen merkitys ei ollut Manulle täysin selvä, mutta hän ei tarvinnut käännöstä. Joidenkin lausahdusten sanoma rikkoi kaikki kielirajat.
Vettä valui paljon myös Manun improvisoidun haarniskan raoista. Kontallaan puoliksi rantavedessä lojuva Makuta ei omistanut keuhkoja eikä käytännössä muitakaan sisäelimiä, mutta noin kilometrin uintireissu käytännössä kaiken aikaa veden alla ei ollut tehnyt hyvää edes Makutan aavemaiselle ruumiille. Manu sai kuitenkin itsensä vähitellen pystyyn ja käveli Guardianin luokse. Guardian kääntyi makaamaan selälleen ja räpytteli silmiään yskäisten kevyesti.
”Seurasivatko ne meitä?” Guardian kysyi Manulta. Manu vilkaisi taakseen, kohti merta. ”En tiedä”, Makuta vastasi. ”Minä olin luomassa niitä. Eivät ne silloin osanneet uida.”
Guardian kohotti päätään. ”Entä nyt?”
Makuta Nui kohotti olkapäitään. ”Toivottavasti eivät. Mutta pelkään, että niiden halu muokata omaa perimäänsä tarttui niille minulta ja siltä ssssaaamarin sssihisijältä.”
Guardian nousi vaivoin seisomaan. Se oli operaationa harvinaisen vaikea, kun skakdin raajat olivat käytännössä puuduksissa. Guardian pääsi kuitenkin vähitellen seisomaan ja ravisti vettä pois harjastaan. ”Eikö se…kapteeni ollut jonkinlainen eliitti?” Guardian kysyi. ”Ne muut vain sätkivät pudotessaan veteen.”
Guardian ja Manu katsoivat toisiaan hetkellisesti. ”Löytääköhän se karttamme sieltä rojusta?” Manu kysyi.
”Vaikea sanoa”, Guartsu vastasi. ”Etsitään nyt vain nukkumapaikka jostain yöksi. Tiedätkö yhtään?”
”Mieluiten joku Matoran-taverna. En luota niihin peikkoihin pätkän vertaa.”
Kaksikko lähti kävelemään väsyneenä rantahiekkaa pitkin kohti metsää, jonka takaa pilkisti pari savuvanaa. Kylmyys alkoi vähitellen ulottua näille merialueille, joten takat oli hyvä pitää tulessa. Ilta-aurinko alkoi vähitellen paljastua pilvikerroksen takaa. Se lämmitti hieman Guardiania ja Manua, jotka hytisivät vielä meriveden kylmyydestä.
Nazorakein pesä, geenitutkimuslaboratorio
Huoneen haju oli steriili. Ilmassa leijaileva puhdistusaineiden hienovarainen tuoksu sai ainoan huoneessa olevan Nazorakin oksennuksen partaalle. Edes Nazorakin hyönteismäisen suun päällä oleva läpinäkyvä happinaamio ei estänyt kuvottavan steriilin tuoksun pääsyä sisään. Nazorakin silmiä kirveli hieman.
Nazorakilla oli hyvin vaaleanruskea iho, jonka sävy muistutti enemmän hiekkaa kuin torakoiden tavanomaista tummanruskeaa. Kyseessä olikin yksi varhaisimmin syntyneistä Nazorakeista. Perimän muuntelu oli herättänyt jo pienessä toukassa kiinnostuksen tieteeseen.
006 ei pitänyt päällään erityisen raskasta haarniskaa. Beigen torakan valkoinen suojavarustus oli kevyttä ja osittain läpinäkyvää. Sen todellinen tarkoitus olikin suojata torakkaa kemikaaleilta.
006 keskittyi työhönsä täysillä ja siirteli pinseteillä ja ruiskuilla erilaisia nesteitä petrimaljasta toiseen. Kenraali oli ollut jo viikon erittäin huonolla tuulella ja vaatinut nopeaa edistystä uuden sukupolven torakoiden kehittelyssä. Joku olisi voinut sanoa, että Kenraalin sisäisen ärtymyksen oli vapauttanut jo 955:n kuolema ja erikoishaarniskan tuhoutuminen. 006:ta ja mekaniikkatiimiä oltiin syytetty molemmista.
Joskus 006 kyseenalaisti hetkellisesti johtajansa, Kenraali 001:n pätevyyden. Viime viikkojen ajan Nazorakein tiederyhmän johtaja oli kuitenkin yrittänyt pyyhkiä edes vähäiset vastarinta-ajatukset päästään. Ajatukset olivat vaarallisia. 007 saattaisi kuulla. Kädet saattaisivat kuulla.
006 nousi tuoliltaan ja huokaisi kevyesti. Kidusgeeni toimi joidenkin harvojen hyvägeenisten eliittien perimässä, mutta tavallisten sotilaiden kehot hylkivät sitä. Tämä ei olisi ollut ongelma, jos laivastossa ymmärrettäisiin pysyä poissa vedestä. Amiraalin jääräpäisyys oli suorastaan legendaarista.
Tuhottuaan petrimaljan hyödyttömät kromosomipätkät kuvottavan hajuisilla kemikaaleilla 006 sammutti geenitutkimuslaboratorion valot ja poistui. Mekaniikkaosaston seuraava projekti vaati torakan täyden keskittymisen.
