Make nousi kyljelleen, katsoen suu ammollaan n. kilometrin päässä siaitsevaa Klaanin linnaketta. Mitä helkuttia siellä tapahtui? Suuret, oranssiharmaat savupatsaat värjäsivät koko rakennelman lähi-ilmaston. Mode onnistui erottamaan savun seassa lukuisia lenteleviä pieniä pisteitä. Tykkien ja räjähteiden laulu kaikui ilmassa. Pian uusi marjapensasta muistuttava pilvi nousi linnakkeen muurien takaa, kadoten ilmaan jonkin ajan päästä. Perämiesmatoran ilmeisesti kommentoi jotain. Make ei kuitenkaan kiinnittänyt tähän huomiota. Yö Kauhu oli pelkkää kananmunanheittoa tämän rinnalla. Vatsavaivoista viis, hänen olisi päästä sinne…
”Pysäytä”, Make tuhahti. ”…Mitäh?” ”Luuletko minua papukaijaksi?” ”…” Matoran ohjasi lautan joenpientareelle. Make nousi hitaasti ylös. ”H-hei”, Matoran ponnisti itsekin pystyyn rynnäten Maken luo, ”Mitä oikein aiot?” Lautan reuna painui hieman alas Maken talsiessa sen yli nurmiselle maalle. ”Menen sisään…” ”Tuossa kunnossa? Jos ne kaksi saisivat tietää, että päästin sinut tappelun keskelle tuossa tilassa, he tekisivät minusta leivinjauhetta!” ”Olen jo OK. Lääkkeet ovat auttaneet ja viimeisin satsi tuli ulos jo hyvän aikaa sitten. Ja älähän huoli. Hyvä jos ne kaksi saavat edes oksan poikki ilman apuvälineitä.” Make kohdisti katseensa Matoranista tuimasti kohti linnaketta. ”Sitä paitsi.. kaverini ovat pulassa.” Make puristi kätensä nyrkkiin. ”He olivat ensimmäisiä, jotka olivat valmiit hyväksymään minut sinä, mikä olen. Jollen tee heidän hyväkseen kaikkea mitä voin, en voi kutsua itseäni heidän ystäväkseen…”
”…Jos tyyppi puhuu tuollaisia saadakseen tahtonsa läpi, olisin melkoinen munapää ellen päästäisi sinua.” Matoran tuhahti. Make kääntyi katsomaan tätä hymyillen. Matoran hymyili takaisin. ”Älähän unohda näitä, Matoran huomautti heittäen ruskean nahkalaukun Makelle. Mode asetti laukun nauhan olkapäälleen. Make lähti vähin äänin kohti edessään olevaa metsikköä. Hänen takaansa kuului huudahdus; ”Hei! Olehan varovainen!” Make viittasi kädellään hyvästiksi.
Oli yö. Pieni puulautta lipu pitkin joen virrassa rauhallisesti. Lautalla oleva öljylamppu toimi valolähteenä. Ympärillä oli enimmäkseen käyrä -ja paljasrunkoisia puita, joiden lehdistö siaitsi latvoissa leveinä pehkoina. Make makasi rentona selällään lautalla olevalla huovalla, pitäen käsiään vatsallaan viltin päällä. Lautan perämies oli ollut mukavaa juttuseuraa.
”Ja sitten sanoin; ”Itse olet perunasäkki””, perämiesMatoran lopetti juttunsa. Make naurahti makeasti. Matka oli kestänyt jo hyvän aikaa. Make mietti myös Snowien ja Kepen tilannetta. Oli kovin ikävää lopettaa moinen matka vain tyhmien vatsavaivojen takia. Samassa Make tunsi ikävän vihlaisun vatsansa vasemmalla puolella. Hän ulvahti. Matoran oli jo tottunut siihen. Vaikka hän ei tuntenutkaan Klaania niin hyvin, kävi hänen Klaanilaista sääliksi. Pian Make kuitenkin oli taas hiljaa kuin puhetaidoton hiiri.
Matoran nosti kätensä nojaten peräsimen ohjauskahvaa vasten, kohdistaen katseensa tähtitaivaalle. Hän kuitenkin huomasi taivaan rannassa jotain oranssihkoa. Vielä ei olisi pitänyt olla auringonnousun aika. Kenties jokin valoilmiö? ”Nääh”. Matoran ei jaksanut nyt ajatella moisia. Tämä oli jotain liian rentouttavaa.
Laituri
”Nooh”, Amazua päästi kuuluvan kysymyksen. Laituriin sidotulla, mustalla purjealuksella seisova, tummansinertävään takkiin ja lippalakkiin sonnustautunut Nazorak poimi mustanpuhuvan piipun suustaan.
”Lähinnä pintanaarmuja”, torakka aloitti. Tämän ääni oli äreä ja rosoinen. Torakan jalka paukahti muutamaan otteeseen kannen lankuille. ”Osa niistä hoituneen huomalla, mutta osa puutavarasta vaatii vaihtoa. Laivaa ei liene juuri huollettu kaappauksen jälkeen. Sotkuinenkin se on.” Nazorak asteli lankkua pitkin takaisin laiturille. ”Nazorakien siirryttyä niihin metallisiin jätteihin, puuvenehuolto on vähentynyt. Mutta kaipa meitä löytyy miehiä tällaisen kunnostamiseen.” ”Kaunako se vie aikaa?” ”Kunnostusta, pintakäsittelyjä, paikkauksia, parhaimman tuloksen takaamiseksi koko siansonnan peruskunnostus, mutta se vie aikaa ja vaivaa. Ja varoja.” Amazua napsautti (tai ainakin yritti) metallisia sormiaan, mistä seurasi pieni kipinänvälähdys. Pari piraattimatorania ilmestyi raahaten rahasäkkiä. Säkin sisältö kilisi voimakkaasti. Päästyään kapteeninsa vierelle ne löystivät säkin suuta supussa pitänyttä narua. ”Raha ei ole ongelma. Mutta työpanoksenne voi olla eri juttu.” Torakka vastasi myönteisellä pään nyökäytyksellä. Palkkasoturi viittoi kahta alaistaan vetäytymään. ”Elikkäs, kauanko?” Amazua uusi kysymyksensä. ”Normiaika kolmesta neljään viikkoa. Kiireellisissä tapauksissa parikolme” laivaexpertti 1234 otti mielellään palkkasoturin asiakkaakseen. ”Kunnosta se mahdollisimman nopeasti. Jos pystytte sen lisäksi toteuttamaan pyytämäni lisäykset, maksan mahdollisesti ylimääräistä.” ”Uudistuksia? Kuten millaisia?” ”Hienoa että kysyit.” Palkkasoturi kaivoi esiin hieman ryttyisen paperinpalan. Torakka kumartui sen lähelle nähdäkseen sen kunnolla. ”…Opettelisit piirtämään.”
Lautta
”Mitä muikkua?” Make näki Klaanin suoraan edessään…
[spoiler=Alkuun]Minun käsialaani ovat kohdat Killjoyn ja Tawan kanssa (Tawan avustaessa oman hahmonsa kanssa) ja Keetongu ja Matorot hoitivat muun.[/spoiler]
Bio-Klaani, Tornikahvila
Laivasto pilotti Ämtur siemaili mausteista teekupillista Tornikahvilan pehmeällä sohvalla ja katseli suuresta ikkunasta pohjoiseen, missä Ämkoo-vuoren silhuetti nousi tummia pilviä vastaan. Kahvila kuului Klaanin ympärillä olevan kylän kalleimpiin, mutta Ämtur oli päättänyt palkita itsensä voitokkailla sotatoimilla ansaitun palkankorotuksen johdosta. Viehkeä Ga-Matoran-tarjoilija toi akakupäiselle Onu-Matoranille korillisen teeleipiä. Ämtur antoi tarjoilijalle pari mutteria tippiä, otti mukavamman asennon ja nakersi puikulaista leipää.
Parvi isoja lintuja nousi jostain metsiköstä lähellä Klaanin pohjoisrannikkoa. Onu-Matoraneille epätyypilliseen tapaan Ämtur rakasti lentämistä ja lintuja, ja hän päätti tarkentaa Kanohinsa teleskooppisilmän optiikkaa nähdäkseen nämä kunnioitusta herättävät ilmojen valtiaat tarkemmin.
Ne eivät olleet lintuja. Eivät ollenkaan lintuja.
Lentokoneita. Nyt tuli kiire. Telakkaan piti ilmoittaa, jos puolustus haluttiin käyntiin.
Ämtur heitti lompakostaan kasan muttereita maksuksi teestään ja lähti juoksujalkaa kohti aulaa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut hyvältä idealta, sillä kahvila oli tähän aikaan tupaten täynnä parempaa väkeä, joka ei sietänyt juoksemista ja möykkäämistä. Pitkissä portaissa väen läpi tunkemiseen olisi mennyt niin paljon aikaa, että olisi ollut sama jäädä tänne ja odottaa, että hyökkäys huomattaisiin Telakalla. Ämtur pohti vaihtoehtoja. Hän katseli ikkunasta parikymmentä metriä alapuolella olevalle sisäpihalle.
Roskalava täynnä pehmeitä säkkejä. Ihanaa. Ja Ämtur kaiken lisäksi rakasti lentämistä.
Matoran avasi ikkunan, hyppäsi ikkunalaudalle, kiitti paikalle kiiruhtavaa portsaria (Kuinka infantiilia!) ja katosi.
Muks. Maks. SNÖÖRF.
Maha täynnä kompostia tyytyväisenä nukkuvan Tapiirin vaistot heräsivät, kun taivaalta tippunut Onu-Matoran muksahti sen selkään. Varoitusta antamatta suurikokoinen kärsärahi lähti kiitämään pitkin katuja kuin sukulaisensa viidakossa. Ämtur tarrasi kauhuissaan elukan korvista, sillä tästä vauhdista tippuminen olisi aiheuttanut ainakin kolmen elintärkeä elimen rikkoutumisen. Tapiiri vinkaisi ja kääntyi sen korvan suuntaan, mistä Matoran-pilotti tarrasi kovempaa. Se syöksyi kohti kaupustelevia Matoraneja, kaatoi hedelmä- ja kalakojun ja nappasi vauhdista melonin kitaansa.
Juokse, suurisydäminen! Ämtur huusi ja väänsi Tapiirin telakelle vievän tien puoleista korvaa. Snörf! vastasi ratsu ja kiisi kivitettyä tietä pois Klaanin muurien suojasta kohti Telakkaa. Tapiirin mieliala oli kohonnut huomattavasti makoisan hedelmän seurauksena eikä se enää välittänyt selässään kiikkuvasta lentäjästä. Tanner tömisi ja Telakan valtavat hallit lähenivät. Hämmentyneet ovenvartijat avasivat ilmapainetoimiset ovet tunnistaessaan Ämturin. Koskaan ennen ei moista tuomionpäivän ratsumiestä oltu Telakan portilla nähty. Tapiiri syöksyi hallin eteiseen, otti sutia öljylammikosta ja kääntyi Ämturin ohjastamana kohti Keetongun työhuonetta. Hieman ennen määränpäänsä avonaista oviaukkoa Tapiiri kuitenkin huomasi eräässä kulmauksessa munakasta päivälliseksi nauttivat Walsinatsin ja pysähtyi kuin seinään. Ämtur lensi Tapiirin pään yli, oviaukosta sisään, liukui Tongun työpöydän yli ja tönäisi kakkospäälikkö Tehmutin pois ylipitkältä jakkaraltaan.
Torakoita, pomo. Ainakin viisitoista ja lentokoneissa.
[Musiikin voisi sulkea tässä, jos se vielä jatkuu]
Linnoitus, komentotornin puoliväli
Hissi oli varattu, joten Killjoy juoksi. Puolessavälissä matkaansa Metsästäjä törmäsi käytävällä harhailevaan Matoralaisjoukkoon, joka kirjaimellisesti hyppäsi pois tieltä Killjoyn rynniessä kierreportaita ylös. Killjoy oli huonossa kunnossa, hänen rintakehänsä jokaista vammaa vihloi ja hänen hengityksensä oli raskas. Visokki kuitenkin halusi tiedon perille heti ja sen Killjoy aikoi myös tehdä. Kivulias matka sai jatkua ja Killjoyn päässä pyöri vain yksi asia: Se pirulainen joka päätti käyttää hissiä juuri nyt, saa kokea kivuliasta palautetta.
Tawan toimisto
Joten me siis lähdemme tänään?
Vihreä lyhyehkö toa ja lääkintätunnuksella varustettu Vahki seisoivat Tawan pöydän edessä selkä suorana ja naama virallisena. Keltainen Toa istui pöytänsä takana valtavan kirja- ja paperipinon keskellä, nojaten päätään toiseen käteensä. Se on siis sovittu, otan teidän nimenne vielä ylös, tämän jälkeen voisitte mennä kokoustiloihin odottamaan tarkempia tietoja lähdöstänne.
Konguboss, tai KooBee, tai miten vain haluat, ilmoitti Vihreä toa, joka ryhdisti asentoaan naputellen sormellaan veitsensä kahvaa. Black Hand neljäs tiimi, lääkintäyksikkö 7, valmiina astumaan palvelukseen. Julisti Vahki.
Tawa katsoi jälkimmäistä puhujaa hetken ja raapusti paperiinsa numeron seitsemän. Hän nyökkäsi kaksikolle, joka ymmärsi poistua huoneesta. Oven sulkeuduttua Tawa pudotti kynän kädestään ja hautasi kasvonsa kokonaan käsiinsä. Violetti viitta lepäsi epätoivoisen hahmon selkänojalla. Klaanin viimeaikoinen tapahtumasarja alkoi vaatia veroaan.
Mitä minä teen… Tawa raotti käsiään ja tuijotti edessään lepäävää paperipinoa. Tuntien työ kirjastossa, Klaanien asiat hoidettava perustöiden lisäksi, kymmeniä hätääntyneitä Matoraneja päivittäin. Useita tarkkaa huomiota vaativia erikoistehtäviä… jonka päälle huoli monista ystävistä. Tawa nosti päänsä ylös ja jätti kätensä lepäämään pöydälle kämmenpuoli ylöspäin. Toinen niistä oli miltei tunnoton, hän oli työskennellyt jo usean päivän putkeen ilman lepoa.
Nöpö hurisi ruokakuppinsa ääressä huoneen nurkassa. Tawa nousi ylös ja nosti pienen ravun syliinsä, vieden sen mukanaan pöydän ääreen. Toa rapsutti Ussalia vatsasta, saaden pikkuisen kierähtämään selälleen, heiluttaen samalla saksiaan ilosta. Tawa sai nostettua pienen hymyn kasvoilleen. Hän lepäsi nyt pää ja kädet pöydällä, tuijottaen pientä Ussalia tämän tasolla: Sinä et taida tietää mitä täällä tapahtuu ethän?
Nöpö hiljeni ja tuijotti Tawaa suoraan silmiin, inahtaen yllättäen surumielisesti. Ravun sakset laskeutuivat ja sen silmät lupsottivat nyt alaspäin. Tawan hymy katosi nopeasti ja nyt toan naama värisi, yrittäen päättää miten reagoida. Toa kuitenkin kokosi itsensä ja nosti ravun olkapäälleen. …niin, minä kaipaan häntä myös.
Tawan seuraava ajatus alkoi jälleen työmäärän kauhistelulla, toinen ajatus oli ihmetys ovelta kuuluvasta rytinästä ja kolmas koski sitä faktaa, että toimiston ovi makasi kahdessa osassa lattialla. Tämän jälkeen Tawa katsoi eteensä pöydälle ja näki punaisen kypäräpäisen hahmon puoliksi retkahtaneen tämän päälle.
Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes huohottava hahmo nosti päänsä ja nosti kätensä pöydälle. Lattialle levinneet paperit saivat nyt uuden tulokkaan. Paperin, joka sisälsi viisi nimeä.
Tiesitkös, että siinä ovessa oli kahvakin?
Killjoy nousi ylös, tyrkyttäen lappua aivan Tawan eteen. Metsästäjä huohotti, hän oli päässyt kivusta huolimatta vauhtiin ja rysähtänyt suoraan oven läpi. Hän tiesi, että jos hän olisi pysähtynyt, olisi hän varmasti lyyhistynyt ennen kuin pääsisi sisään. Killjoy sai kuitenkin kakistettua itsestään puhetta ulos, joskin vaivoin: Normaalisti… rahinaa …normaalisti, keihääsi olisi tunkeutujan kurkulla jo sillä sekunnin murto-osalla kun ovi alkaa murtua… sinun… pitäisi olla varovaisempi.
Tawa oli ottanut Killjoyn ojentaman lapun käteensä, pitäen katseensa edelleen pöydällään makaavassa Metsästäjässä. …en odottanut näin äkillistä vierasta. Tawa katsoi lappua, katsoi viittä nimeä siinä. Mikä tämä on, miksi tällä on tällainen kiire?
Killjoy kurlasi, hänen kätensä hapuilivat kypärälle, yrittäen vetää sitä pois. Killjoyn kädet eivät kuitenkaan jaksaneet edes näin yksinkertaista operaatiota ja kypärän irroittaminen koitui Tawan tehtäväksi. Kurlauksen syy löyty ja kypärän mukana pöydälle valahti suuri määrä Killjoyn omaa verta, johon hän oli hetki sitten meinannut tukehtua. Me tarvitsemme lääkärin, minä kut-
Petturi…
Tawa nosti sormensa kauemmaksi hapuilemastaan hakulaitteesta ja jäi jälleen tuijottamaan nyt omassa verilammikossaan makaavaa Killjoyn päätä. Tawa työnsi muutaman tahriintumisvaaran alla olleen kirjan syrjään ja nosti yhdellä kädellä Killjoyn pään ylös ja piteli tätä pystyssä soturin koettaessa saada velttoihin jalkoihinsa eloa. Killjoy väänsi käsillään itsensä väkisin polvilleen ja nyt hänen päänsä lepäsi leuan varassa pöydän reunalla. Yksi noista… päästi sisään… Feterra…
Tawa nousi hitaasti seisomaan. Viitta putosi selkänojalta lattialle, Nöpön hypätessä tämän perään. Mistä tämä tieto on peräisin?
Hän otti yhteyttä, äsken, viesti täytyy… saada perille. Saada sinulle.
Tawan silmät laajenivat ja hän tarttui Killjoyta olkapäistä koettaen tukea tätä paremmin. Visokki? Hän otti sinuun yhteyttä?
Killjoy väänsi pakotetun virneen kasvoilleen, joutuen lopettamaan tämän uuteen verenpurskahdukseen. Tawa kavahti taaksepäin ja nappasi nyt vihdoin hakulaitteensa, pistäen sinisen napin pohjaan. Kuuleeko alakerta? Meillä on toimistossani vakavasti haavoittunut, tarvitsemme ensiaputiimin.
Älä…
Sinä tulet tänne sairasvuoteesta juosten suoraan oven läpi yskimään verta, sinut pitää saada hoit-
Hän haluaa että tiedät tuon… sinä olet harvoja varmasti luotettavia. Sinun täytyy tiet- Tämä lause päättyi kivunvihlaisuun, jonka seurauksena Killjoy lyyhistyi nyt kokonaan maahan.
Tawa painoi sinisen napin uudelleen pohjaan ja toisti nyt jo tuimalla äänellä: Haloo! Kuuleko alakerta? Minä toistan, meillä on-
He eivät kuule.
Vielä kerran Killjoy nosti päänsä lattiasta ylös, katsoen salaman Toaa nyt suoraan silmiin: Etkö sinä kuule? Ne ovat täällä.
Hakulaite tipahti Tawan käsistä. Hän ei voinut uskoa, hän oli uponnut ajatuksiinsa ja seuranneisiin tapahtumiin liikaa… hän ei voinut uskoa ettei ollut kuullut sitä. Vinkuva ääni kuului komentotorniin helposti, Tawalle tuttu ääni, ääni jota ei ollut valmis vielä kuulemaan. Ensimmäinen räjähdys kaikui pihamaalta ja nyt sisälle kantautui muos Matoranien rääkäisyjä.
Minä luulen… että jatkamme tätä myöhemmin. Tämän sanottuaan Metsästäjä menetti tajuntansa. Tawa sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Säpälöityneen oven taakse oli ilmestynyt nyt uusi mustiin kankaisiin sidottu pitkä hahmo, joka piteli käsisään valtavaa miekkaa. Tawa, meillä on ongelma.
Saraji katsoi maassa makaavan Metsästäjän ruumista ja nyökkäsi Tawalle. Salaman Toa kiisi nyt portaita alas, Sarajin kumartuessa maassa makaavan ruhon ylle.
Idiootti.
Bio-Klaani Kahvio
Kylmän viiman tavoittamattomissa, kotoisassa Kahviossa oli rento tunnelma. Lämmintä valoa loistavat lamput paistoivat kahvion suuresta ikkunasta terassille ja sieltä pimeyteen. Kuului iloista naurua ja rupattelua. Matoro istuskeli Kahvion nurkkapöydän ääressä Delevan ja Nurukanin kanssa. Joukko oli keskustellut jo pitkään kaikesta Klaaniin liittyvästä, ja kaksi vierailijaa ovat yhä enemmän vakuuttuneita Klaaniin liittymisen positiivisista puolista.
Matoroa häiritsi jatkuvasti hänen katkaistu kätensä. Se muistutti jatkuvasti Nukesta, vaikka Matoro kuinka yritti ne hirviöt unohtaa. Käden tynkä oli sidottu ja periaatteessa se ei tarvinnut enää hoitoa, kiitos parannuskivi-käsittelyn. Hän kuitenkin halusi käden tilalle jotain, ainakin uuden harppuunan kiinni rannepanssariin. Lisäksi hänen pitäisi raportoida Nimda- retken tulokset Tawalle. Senkin lisäksi hän aikoisi vielä tutkia kaiken mahdollisen Arupakista.
Paljon väkeä puuttui Kahvion vakiomiehityksestä. Nopeasti katsottuna ainakin Guartsu, Tongu, Manu, Kepe, Snowie ja Make loistivat poissaolollaan. Illanistuminen kahviossa oli silti rentouttavinta mitä Matoro oli tehnyt aikoihin. Paikka oli tuttu ja turvallinen. Sinne oli helppo tulla eikä siellä tarvinnut ajatella vaaroja.
Sillä hetkellä hälytyskello pärähti soimaan kahvion ovenpielessä. Tunnelma sähköistyi välittömästi. Nazorakien lentolaivue havaittu. Toista, Nazorakien lentolaivue havaittu, kuului kovaäänisistä pitkin Klaania. Matoro pudotti kaakaomukinsa lattialle. Mit- ei tämä voi olla mahdollista! Mitä tämä on, Deleva kysyi välittömästi. Nurukan tunnisti äänen välittömästi. Hän muisti Metru Nuin pommitukset.
Sitten muut äänet peittyivät ulkoa kuuluvaan ulvontaan. Nuolenkärjen malliset syöksypommittajat syöksyvät käytännössä alaspäin ja pudottavat ensimmäisen erän Torakium- pommejaan.
Tilanne riistäytyi käsistä kaikilta. Salamahyökkäys oli lamauttanut muurin vajaamiehitetyn ilmatorjunnan. Laivaston joukot eivät olleet vielä ilmassa. Syöksypommittajien päätähuimaavat syöksyt ja koukkaukset kylvivät tuhoa suurten räjähdysten muodossa. Tuliset soihdut loistivat öistä taivasta vasten kylväen kuolemaa ympärilleen.
Ennen kuin kahvion illanistujat ehtivät tehdä mitään shokiltaan, pommi osui vain muutamia metriä terassista sivuun, murskaten kivistä seinämää lasiseinän särkyessä pieniksi siruiksi. Matoro suojasi vaistomaisesti päänsä käsillään, mutta se ei paljoa auttanut. Paineaalto heitti koko kahvion irtaimiston ilmaan, ja yhden hidastetun hetken Matorosta tuntui kuin hän olisi ollut painottomassa tilassa. Ilmassa ikään kuin leijui suuri määrä tavaroita ja satoja pieniä lasinsirpaleita. Sitten karu todellisuus iski kaiken irtaimiston Kahvion sisäseinään.
Kun räjähdyksen välittömät seuraukset olivat lakanneet, Matoro nousi varovasti pystyyn kaapin edustalta. Toa huokaisi helpotuksesta, sillä sohvat eivät olleet syöksyneet seinään. Ne olivat nähtävästi hyvin kiinnitetty lattiaan.
ovatko kaikki kunnossa? Matoro kysyi. Hän tiesi kysymyksen olevan turha eikä odottanut vastausta. Nurukan nousi kivimurskan ja lasinsirpaleiden joukosta. Hän veti Delevan myös pois kasasta, ja nuori Plasman Toa vaikutti saaneen pahempia vaurioita kuin Nurukan itse. Uhrg, kuului ääni jostain. Joku matoran karjui täysillä. Ensimmäiset lääkintämatoranit olivat päässeet Kahvioon. Kukaan ei ollut uskonut tämän tapahtuvan.
Matoro piteli olkapäätään. Se oli iskeytynyt suoraan seinään eikä tunne ollut mieluinen. Jään Toa nousi varovasti seisomaan. Hänen jalkansa tärisivät hieman paineaallosta. Hän otti pari juoksuaskelta ja pysähtyi kontalleen siihen, missä oli ennen ollut Kahvion ulkoseinä.
Ylhäältä näkymä oli karmaiseva.
Tulipaloja ympäri Klaanin yön verhoon peittyneitä rakennuksia. Pieniä olentoja pakeni sortuvista rakennuksista yön pimeyteen. Sireenien ulvontaa.
Ei tämän pitänyt olla mahdollista. Ei kukaan odottanut tätä.
Toa peitti kädentyngällään normaalin silmänsä valtavalat välähdykseltä ja tulipatsaalta, joka kohosi Kauppatorin keskeltä. Pieniä sirpaleita lasia putoili Matoron haarniskan väleistä alas pimeyteen. Kahvion lattia oli vielä kuuma taannoisen räjähdyksen myötä. Ennen terassia tukeneet metallipalkit loistivat oransseina ulkoseinässä pienten liekkien nuolless niitä.
Pimeyden keskellä taivaalla näkyi nyt majesteettisessa rauhassa lentävä suuri ilmalaiva. Sen kyljen Nazorak-tunnuksen vaaleat värit loistivat pimeydessä. Näkymä oli kuin hidastettu. Koi pudotti jotain, mikä näytti kymmeniltä pimeydessä palavilta, hitaasti putoavilta soihduilta. Ne satoivat maahan tuottaen kuolemaa. Etäisinä kaikuvat räjähdykset jymähtelivät Klaanin rakennusten yllä tuhoten kaiken alleen. Jossain Telakan suunnassa näkyi räjähdys.
Matoro katsoi katse jäätyneenä synkän taivaan kauhunäytelmää. Voiko tämä olla mahdollista. Hetkessä Klaanin ilmatila peittyi moottorien ääniin ja tulitukseen. Lentue Lohrakeita syöksyi pommittajalaivuetta päin tuliaseet soiden. Jotain räjähti taivaalla.
Sota oli alkanut.
Koin komentosilta
088 oli tyytyväinen. Pirullinen hymy kasvoillaan hän seisoi aluksensa komentosillalla. Suuren kaarevan tuulilasin läpi hän nautti näkymästä. Koko sota Klaania vastaan oli vitsi. Yksin Ilmavoimat kykenisivät nujertamaan Klaanin vastarinnan yhdellä hyökkäyksellä.
Lentue kaksi, kolme minuuttia. Kohteena sydän-Klaani, hän lausui pieneen mikrofoniin, joka oli kiinnitetty hänen harmaan takkinsa kaulukseen.
Pienehkö ja matalakattoinen aulanjatke toimi majatalon ruokalana. Sen puinen pöytä numero yhdeksän sai kaksi samaa takamusta kuluttamaan penkkejään kuin aamutuimaankin, Kepe ja Snowie kun eivät olleet löytäneet kaupungista kovinkaan kelvollisen oloista ruokapaikkaa. Niinpä duo oli päätynyt majatalon keittiön antimien ääreen, vaikkei se aamiainen niin mannermaisen kuuluisa ja maittava ollutkaan. ”Hetkonen,” Kepe tuumaili heidän aloittaessaan ruokaansa. Tai Kepen aloittaessa ja Snowien mussuttaessa tyytyväisenä jo toista voileipäänsä. ”Makehan sai täältä sen ruokamyrkytyksensä, olettaisin?” ”…tuo on muuten totta” Snowie oivalsi suu täynnä ruokaa. ”Kannattaakohan meidän…” Kepe aloitti, kun hänen valkoinen seuralaisensa jo sylkäisi puoliksi pureskellun leivännurkan takaisin lautaselle. ”Ei.” ”Niin. Mutta, tuota, mehän voimme kumpikin ihan hyvin, vai mitä?” ”Tämä totta.” ”Söikö Make jotain, mitä me emme kokeilleet?”
Lumiukko koetti miettiä päänsä puhki ruoka-ainetta aamiaspöydästä, jota Make olisi syönyt, mutta johon Snowie ei olisi mukamas tutustunut. Pian oivallus kuitenkin iski. ”Se ällöttävän näköinen jokirahi!” ”Kurlkaapelikelluja?” ”Joo?” ”Sitä minäkään en kyllä syönyt. Eli, olemme kuivilla jos emme ahda kyseistä elukkaa suihimme?” ”Joo?”
Niine hyvineen valkovihreä tiedemies-Toa nousi pöydästä, ja lähti puolijuoksua ulos ruokalasta. Snowman jäi yksin istumaan pöytään. No, kiva kun minullekin kerrot.
Sitten jän jatkoi turvalliseksi toivomansa murkinan mussutusta.
Kepe juoksi minkä jaloistaan pääsi. Hän väisteli vastaantulevat kärryt ja kauppamiehet ja oli likellä horjahtaa puolipallonoloiseen vesialtaaseen. Ohikulkijat katselivat moista menoa hämmentyneinä ja mutisivat toisilleen jotain epämääräistä.
Piakkoin Kepe kuitenkin oli katedraalikirkkokaupungintalokirjastorakennuksen porteilla ja huomasi onnekseen sen olevan yhä auki. Onnekseen hän huomasi myös, että kukaan ei ollut (vielä) huomannut heidän lainaamiaan kirjoja.
Sitten hän mietti, että jo on kirjasto kun pitää suorittaa lainaukset salassa.
Hyllyrivistöjen välissä ahtautuessaan Kepe toivoi mielessään, ettei olisi tälläkin kertaa oikeassa. Hänen oivalluksensa oli sen verran huolestuttava, että oikeaan osuessaan meno saattaisi äityä ällistyttävänkin hurjaksi.
Rahiopushyllyn luokse päästyään hän aloitti kuumeisen etsinnän.
Paikalliset jokirahit, paikalliset jokirahit, missä olette?
Huomattuaan löytämättömyytensä hän alkoi jo lannistua, kunnes äkkäsi lupaavan näköisen niteen hieman tuonnempaa, kyltin Jokirahit, paikalliset alta. Kepe harppoi hyllyn tykö ja sieppasi kirjan kouriinsa. Hän aloitti tehokkaan pläräyksensä ja löysi pian etsimänsä.
Snowie nojaili ruokalan pöytään ja alkoi jo huolestua toveristaan. Kepen spontaanista poistumisesta oli vierähtänyt tiima jos toinenkin, eikä lumiukko oikein tiennyt, että miten päin istua. Nyt hän kuitenkin tyytyi pohtimaan, mitä klaanilaiskuoma oli päässään kehittänyt ja tuijottelemaan ulos ikkunasta.
Ja silloin hän näki jotain hämmentävää. Ulkona kävelevä seurue oli jo sinänsä kummallinen: mustiin viittoihin kääriytyvät Matoralaiset eivät olleet se tavallisin näky varsinkaan, jos moiset käyttivät huiveja peittämää naamionsakin. Lisäksi pikkumiehillä oli selässään jotain pitkänomaista ja Snowien mielestä sangen epäilyttävää.
Eivätkä Matoralaiset edes kiinnittäneet Snowien huomiota, vaan joukkion neljäs jäsen. Se oli muiden kanssa samalla lailla pukeutuva, mutta selvästi muita pidempi hahmo. Moni olisi varmaan olettanut kokonsa puolesta Toaksi, mutta lumiukko oli viettänyt niin paljon aikaa Skakdien parissa, että tunnisti hahmon kyseisen terähampaisen lajin edustajaksi. Ja vaikka Snowie olikin omasta ja monien muidenkin mielestä avoin eri rotuja kohtaan, niin kokomustiin pukeutunut ja ilmeisesti aseistusta viittansa alla piilotteleva Skakdi oli huolestuttava näky.
Lisäksi, mustiin pukeutunut joukko suuntasi kohti kirjastoa.
Mutta vakavaa tuo silti on, Kepe huomautti väliin. En muista yhätkään tavanomaista sairautta, johon kaikki nuo oireet viittaisivat. Vatsakipu, päänsärky, kuumeen nousu, ja en ole tästä ihan varma, mutta onko sinun värisi tosiaan muuttunut hieman likaisenkeltaisen suuntaan? Kuitenkin, minusta tuntuu…
Make ja Snowie katsoivat odottava ilme kasvoillaan ja hieman peloissaan tiedemiestoveriaan. Huoneen ainoasta ikkunasta sisään tunkeutuvat auringonsäteet osuivat Kepen naamioon, kun tämä köhäisi ja vaihtoi pahoittelevaan ilmeeseensä.
Minusta tuntuu, että sinut on lähetettävä takaisin Klaanin linnakkeelle. Oman terveytesi vuoksi.
Kummatkin kuuntelijat näyttivät pettyneeltä, mutta Kepe jatkoi ennen kuin muut saivat puheenvuoroa.
Olen pahoillani. Kupe kuitenkin saa sinut huomattavasti parempaan kuntoon kuin minä, ja Klaanissa saisit tervehtyä rauhassa Sitten Kepe madalsi ääntään huomattavasti, ja vilkuili Snowien mielestä koomisen näköisesti ympärilleen. ”Lisäksi, en ole varma, luotanko pormestariin.”
Make nyökkäsi. Hän ymmärsi ystävänsä puhuvan totta, niin kivuliaalta kuin se tuntuikin. Mutta kivuliaalta tuntuivat myös kaikki Kepen äsken kuvailemat oireetkin.
Klaanin linnake
Huone oli melko heikosti valaistu. Valtava, useita erilaisia säätimiä ja nappuloita sisältävä hökötys lepäsi työpöydällä ja toinen mokoma oli huoneen nurkassa. Tietokone oli auki pöydällä, ja siitä lähti niin massiivinen määrä johtoja ja kaapeleita huoneen moninaisiin elektronisiin laitteisiin, että suurinta osaa koko laitteesta ei edes nähnyt. Eräs seinä oli täynnä näyttöjä, jotka näyttivät valvontakamerakuvaa Klaanin eri alueista ja saivat huoneen välkkymään erilaisissa väreissä.
Elekroniikkaviidakon keskellä istui yksinäisellä tuolilla kultavihreä moderaattori Paaco. Hänellä oli päässään valtaisat kuulokkeet, jotka eivät kuitenkaan tällä kertaa tykittäneet hillittömiä bassosoundeja. Sen sijaan äärimmäisen keskittyneen näköinen moderaattori kuunteli hiljaista ja rätisevää radiokeskustelua. Hän tunnisti epäselvän keskustelun nazorakinkieliseksi, mutta napautti vieressään olevasta konsolista muuannen kytkimen ala-asentoon. Pieni vihreä valo alkoi palaa laitteessa, ja hyvinkin Kepe-henkiseen kyhäelmään kiinnitetty suuri Rau alkoi hohtaa. Radiokeskustelu kääntyi matoraniksi ja Paaco keskittyi entistä enemmän. Krtska nyt sinä tämän mitssrrrkhrerrot? Kukaan ei käskenyt sinua valmistttsskrh asuintiloja kahdellekymmenellekolmelle. Krrrtttsstsssisit kuitenkin voinut ilmoittaa tästä etukäteen, remontoijat alkavat jo kylttsssrkksst No tee siisshrhhsaikka kahvihuone. Olet korkeassa asekkshhhhssshtta minä olen korkeammassa. Lopeta sstsssskkskst Hyvä on, Kenrsrrrrttstssss
Sitten yhteys katkesi totaalisesti.
”Jepson. Ainakin sain koko sihinän talteen.”
Paaco ei tiennyt, mitä ajatella, mutta oli kuitenkin tyytyväinen nauhoitettuaan koko keskustelun. Ja löydettyään tarkoin salatun Nazorakein yhteyden.
Mutta mitä keskustelu tarkoitti? Asuintiloja kahdellekymmenellekolmelle?
”No siis. Voisin ihan hyvin unohtaa koko homman, ellei toinen noista pelleistä olisi ollut Herra Sir Mr. Kenraali 001, niiden jyrsijäötököiden pomo. Tilanne vaatii musiikkia.”
Paaco nappasi nauhoitteen kouraansa. Kultavihreä moderaattori sai muutamalla näppärällä kädenliikkeellä huoneen raikaamaan rytmikästä musiikkia, ja lähti tanssahtelemaan ovea kohti.
”Welcome to my world.”
[spoil]Ja jos joku ei mukamas arvannut, Paaber itse hoiti ison pätkän tämän osan lopusta.[/spoil]
Nui-Koro, joen varrella
Muuannen Matoralainen, punainen väritykseltään, kumartui solmun pariin, valmiina irrottamaan lautan pienestä laiturista. Kahden sillan välissä sijaitseva pieni satamantapainen toimi tärkeänä liikennöintipaikkana, sillä jokea seuraamalla sieltä pääsi suoraan Bio-Klaanin linnakkeen välittömään yhteyteen. Ensin vesireitti kulkisi Nui-Koron muurille, jossa se kalterein vahvistetun portin kautta kuljettuaan johtaisi kahden pikkukylän kautta linnakkeelle.
Matoralainen ei kuitenkaan aloittanut köysikimpun purkamista heti, sillä oletti klaanilaisten hyvästelevän toisensa. Ja oikein olettikin, punainen, vuoteessa makaava ja lautan mukana lähtevä klaanilainen otti kaksi muuta käsiensä väliin ja rutisti heitä oikein kovaa.
Halauksen aloittavana osapuolena olemiseen tottunut Snowie hymyili yllättyneenä päästyään irti moderaattorin halauksesta, ja julisti: ”Make, tiedä, että tämä reissu olisi olisi ollut rutkasti tylsempi ilman sinua. Ja kuolettavampi, myyrätorakat olisivat vissiinkin listineet meidät, ellet olisi ollut paikalla.” Kepe liittyi puheeseen virnistäen: ”Ja suoraan sanottuna, tuon seuraa voi olla vaikeanlaista kestää ilman toveria.”
Make hymyili vastaukseksi.
”Ja ihan vakavissaan puhuen…” Snowie aloitti. ”…minä tavallaan olin vakavissani…” ”…niin pianhan me taas näemme, kuomaseni. Emme me tällä reissulla loputtoman kauaa viivy, emmehän?”
Punainen solmumatoralainen seurasi keskustelua vielä hetken, ja vapautti lautan sitten hyväksi näkemällään hetkellä. Puinen kulkupeli alkoi jo lipua kohti kaupungin muureja, mutta klaanilaiset näkyivät puhuvan vielä keskenään.
”Hei hei Make, nähdään pian!” ”Ja paranemisia!” ”Ja paranemisia tosiaan!” ”Kiitos teille, ja hei hei!”
Sitten lauttaa ohjastava Matoralainen töräytti torveen merkiksi portinkäyttelijöille, eivätkä klaanilaiset enää kuulleet toisiaan.
Hoitajamatoran seurasi sairaalahuoneen monitorilaitteita apeana. Saman tunnetilan kourissa vellova Kepe seisoi tämän vierellä, suunnaten pian takaisin sauraalavuoteella makaavan Maken luo, jakkaralla istuvan Snowmanin viereen.
”Pelkään ,ettei mitään ole enää tehtävissä”, vuoteen toisella puolella potilaan tilaa tarkkaillut tohtori totesi vaimeasti. Koneita seurannut hoitaja käänsi katseensa nelikon suuntaan. Tätä hän eniten vihasi työssään. ”Make, et saa kuolla”, Snowie puristi lakanan reunusta. Make makasi hienonvalkoisella vuoteella lähes elottomana. Tämän sydänkivi näytti useaan otteeseen himmenevän pysyvästi. ”Älä sure.” Maken puhe kuulosti rauhalliselta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuntui, että hän olisi kyennyt puhumaan vain vaivoin. ”Pian… olen yhtä menneiden kanssa.” ”Make…”, Kepe kumartui hieman lähemmäs toveriaan. Make yskähti. ”…Snowie.” Make käänsi päänsä tätä kohti. ”Se olet sinä, vanha ystävä.” Make nosti kättään ystävänsä suuntaan. Se tärisi. ”Luovutan modekiveni. Kuten se luovutettiin minulle.” Snowie oli hämmentynyt. Hän kyllä ymmärsi, mitä Make tarkoitti. ”Mutta Make. Olen.. vain lumiukko.” Snowie asetti kätensä torjuvasti eteensä. ”E-en ole sen arvoinen.”
”En minäkään ollut.” Maken käsi olisi ehkä valahtanut alas, jollei Lumiukko olisi tarttunut siihen tiukasti omillaan. ”Mutta vielä löytyy soturi, köh, joka auttaa Klaania voittamaan sodan.” Snowie irroitti otteensa Maken kädestä. Tämä työnsi sen reitensä vieressä olevaan ruskeaan nahkalaukkuun. Nyrkinkokoinen, vihreä, kristallimainen kivi paljastui sen sisältä. Kiven hehku loi vihreän vivahteen huoneen synkkään valaistukseen. Make suuntasi modekiveä pitelevän, tärisevän kätensä hitaasti Snowieta kohti. ”Kunnes kaikki ovat… yhtä.” Maken voimat loppuivat. Hän ei kyennyt pitämään otettaan kivestä. Se lipsui hänen sormistaan, kohti lattiaa. Sekä Snowie että Kepe hätkähtivät. Lumiukko sai nipin napin estettyä kiven iskeytymisen kivilattiaan. Hän asetti kiven rintaansa vasten. Klaanilainen kantaisi sitä kunnialla…
Monitorin halki useaan kertaan kulkenut tärähtelevä viiva muuttui hitaasti kokonaan suoraksi. Maken sydänkivi loisti vielä hetken kirkkaimmillaan, ennen hidasta vaipumista ikuiseen lepoon. Hänen päänsä asettui tyynyä vasten…
Kepen ja Snowmanin kasvoille valahtivat yllätyksen ja kauhistuksen sekaiset ilmeet, kun he saapuivat rakennuksen suureen aulaan. Make karjui, heilui ja oli käpertyneenä maahan, syösten välillä suustaan pieniä tulipalloja. Muutama tuoli ja seinävaate oli jo roihahtanut liekkeihin, ja ainoa Matoralainen näkyvillä pinkoi kirkuen ulos ovesta. ”Mitä tääl-” Snowie äimisteli lamaantuneena, mutta Kepe ravisteli häntä rajusti olkapäästä. ”Hoi, toimintaa, nyt.” ”Aivanniinjuu.”
Kepe kiisi salamana lähimmän vaahtosammuttimen luo ja kiskaisi sen seinästä. Hän kävi heti tulipalonalkujen kimppuun, kun Snowman kiiruhti maassa makaavan ystävänsä luo. Ensin hän koetti kääntää Makea selälleen, mutta totesi rimpuilevan puolirahin tapauksessa sen olevan mahdotonta, joten hän tyytyi puhumaan. ”Hei, Make, mikä on?” ”EEEEAAAAAaaaaAAArghHHH!” oli moderaattorin monitulkintainen vastaus. ”Make? Hei, minua vähän pelottaa, oletko si-” ”AAAAAAaaaaaaaaAAAaa. Aaa. Au.” ”Make?” ”Aitsih. Huh auh. Se teki kipeää.” Punainen puolirahi rauhoittui. ”Eeh?”
Kepe sai liekit laannutettua ja liittyi kahden muun klaanilaisen joukkoon, vaahtosammutinta yhä näpeissään puristaen. Hän yhtyi Snowien kysyvään katseeseen. ”Uuh huh. Minä en tiedä, mikä minuun iski”, Make selitti, ja nousi istuma-asentoon. ”Aluksi vatsaani puristi, sitten se vain paheni ja paheni ja paheni, ja sitten huomasin kieriväni maassa ja sylkevän tulta.” ”Huh.” ”Viimeksi, kun minulle kävi jotain tämän tapaista, se oli elämäni pahin ripuli. Mutta silloin olin syön-” ”…emme välttämättä tahdo kuulla yksityiskohtia. Mutta onko sinulla mitään hajua, mistä tämä voisi johtua?” ”Ei niin minkäänlaista. Vieläkin koskee, ja pahasti.” Make näytti huonovointiselta, ja horjahti maahan koettaessaan nousta istumaan.
”Takahuoneessa on vuode”, kuului ääni klaanilaisten takaa. ”Sairas käyttäköön sitä.” Kolmikko kääntyi katsomaan, kuka puhuja oli. Pormestarihan se siellä laskeutui portaita alas, kohti klaanilaisia. Kuinka kauan tuo on ollut tuolla, Kepe ihmetteli kurtistaen kulmiaan. ”Voimme siirtää hänet sinne siksi aikaa, kunnes hän voi paremmin” pormestari jatkoi. ”Kiitos kaunis” Snowie vastasi. ”No niin Kepsukka, siirretäänpäs toveri parempiin oloihin.
Snowien tarttuessa Makea kainaloista Kepe nappasi tätä jaloista, pitäen silti katseensa koko ajan pormestarissa.