Klaanon

Avainsana: Make

  • Musta Nimeämispäivä

    Kaya-Wahi

    He olivat lähteneet matkaan aamuyöstä. Suurin osa matkasta oli taitettu Maken siivillä. Same ei ollut erityisemmin pitänyt siitä.
    “Tämä on kyllä harvinaisen epäsalamyhkäistä, suhteellisen kevytrakenteinen selakhiaani tuumaili roikkuessaan kädet puuskassa Maken jäntevät lohikäärmeenvarpaat tarrautuneina hartioihinsa.
    Nyt oli kuitenkin tullut aika laskeutua. Ilmateitse kulkeminen oli liian riskialtista, ja moderaattorit syöksyivät metsän suojiin.

    Same ja Make nostivat hitaasti päänsä nähdäkseen kuivan ja kuolleen varpumeren ja kuraisten mättäiden yli. Mäen laella hädin tuskin eläväksi luokiteltava havumetsä vihdoin loppui ja kahden matkalaisen katseet näkivät Kaya-Wahin harmaudessa todella harvinaisen näyn.

    Mäen jälkeen tuli tasaista. Sitä olisi voinut sanoa metsäaukeaksi jos sitä edeltävää aluetta olisi vakavalla naamalla voinut sanoa metsäksi. Se oli talo. Pieni mökinpahanen, jonka seinät olivat mustaa hirttä ja katto tummaa savitiiltä. Kerroksia mustassa tönössä oli vain yksi, ja ikkunoita ehkä puolitoista. Se ei ollut Killjoyn mökki, sillä se ei näyttänyt ollenkaan palaneelta.
    Asuinkelpoisuudeltaan ne olivat ehkä juuri ja juuri samaa luokkaa. Same ei ollut nähnyt vielä Killjoyn mökin vaurioita, mutta tiesi ne pahoiksi. Tätä mökkiä tiiraillessaan hän ei ollut ollenkaan varma, kummassa mieluummin viettäisi yönsä.

    Tuulenvire oli vain pieni, mutta se riitti pudottamaan tiiliä katolta. Ne pirstoutuivat yksi kerrallaan osuessaan kovaan ja kylmään maaperään, jolla ei elänyt mitään eikä kasvanut mitään.

    https://www.youtube.com/watch?v=j9kWbrLk0oo

    Mökin asukki ei sirpaloitumista huomannut tai huomioinut. Tuijottaessaan hahmoa, joka ankean talonpahasen etupuolella ja juuri ja juuri aidaksi laskettavan rakennelman takana hääräili, eivät moderaattorit tienneet miten reagoida.

    Juuri ja juuri haravaksi laskettava keppi liikkui hitaasti jonkun käsissä. Ees ja taas. Siinä oli ehkä joskus ollut useampikin harjas, mutta vuodet olivat harventaneet niitä. Enää kuusi alumiinista harjasta törrötti urheana juuri ja juuri kepiksi laskettavan kepin päässä.

    Harava raapi maan hiekkaan jälkiä. Samasta kohtaa. Uudelleen ja uudelleen. Sen käyttäjä tuijotti melko kuivaa ja hiekkaista maaperää, jolla ei ollut ruohoa, sammalta, sienen sientä tai edes rujoa puoliksi syötyä käpyä.

    Mutta maassa oli yksi lehti.

    Yksi, juuri ja juuri lehdeksi laskettava repaleinen pala viherainesta.

    Viheraines oli väärä sana. Siinä ei ollut mitään vihreää.

    Se oli tummanruskea lärpäke, jonka maaperän kosteus ja kylmyys oli liimannut paikalleen.

    Ja haravan kuusi piikkiä eivät olleet tarpeeksi irrottamaan sitä paikoiltaan. Pihapiirin asukin työtä olisi helpottanut ehkä, jos se olisi yrittänyt raapia lehteä harvennetun haravan jäljellä olevilla kuudella piikillä. Eikä sillä tyhjällä alueella piikkien välissä.
    Viidellä piikillä. Yksi tökkäsi jääkylmään maaperään ja irtosi napsahtaen.

    Hahmo lopetti haravan liikuttamisen ainakin minuutiksi ja tuijotti sen nyt entistä vähäharavaisempaa kärkeä. Hahmo ei liikkunut. Ei ilmehtinyt. Ei reagoinut.
    Sitten se jatkoi haravoimista. Lehti ei liikkunut siitä mihinkään. Juuri ja juuri haravaksi laskettava harava ei saanut juuri ja juuri lehdeksi laskettavaa lehteä liikahtamaan suuntaan taikka toiseen.

    ”Mitä…” Same sai ulos. Ei juuri enempää. Eipä Makekaan. He vain tuijottivat Kaya-Wahin asukkia, joka keskittyi kylmän ja lehdettömän pihapiirinsä ainoaan lehteen. Makella ei ollut aavistustakaan, mikä olento haravan varressa heilui… tai juuri ja juuri liikkui. Same oli kuullut näistä olennoista vain tarinoita. Hän ei ollut suhtautunut niihin kovin vakavasti.
    ”Vakavasti” oli oikea sana. Vakava oli ilme haravoijan kasvoilla.
    Melko lyhyen, mutta matorania pidemmän olennon pää oli matala ja tanakka, silmät olivat kaukana toisistaan, suu oli mutrulla ja sen muuta vartaloa ei juuri näkynytkään. Valtava harmaa turkisviitta sai sen ruumiinrakenteen näyttämään tukevalta ja pyöreältä ja peitti lähes kaiken. Viitan valkea kaulus peitti kaulan, jota ei välttämättä edes ollut. Viitta laahasi lähes maata, mutta se paljasti liepeiden välistä pilkottavat kädet, jotka liikuttelivat haravaa, ja ruipelot, päätä runsaasti pienemmät jalat. Oli suorastaan ihme, että hahmolla oli minkäänlaista tasapainoa.

    Lienee parasta palata hahmon päähän.

    Sillä se oli kokonaan oma lukunsa.

    ”Pää oli matala ja tanakka”, aiemmin kuvailtiin, kuten myös ”silmät olivat kaukana toisistaan”. Jos kykenet mitenkään sisäistämään tätä edes mahdolliseksi, tuo ei ollut tarpeeksi sanottu. Kuvittele kaksi rusinaa, jotka on tökätty päinvastaisille puolille sulaneen lumiukon jäännöksiä. Onnittelen sinua. Olet kuvitellut hahmon pään muodon ja sen silmät.
    Hahmon kovan ihon ruskeanvihreä tai vihreänruskea väri oli samaa ankeutta värimuodossa, mitä Kaya-Wahin maasto yleensäkin. Jos hahmo ei olisi liikkunut ollenkaan, se olisi maastoutunut täydellisesti. Nytkin se liikkui juuri ja juuri.
    Ja silmien välisellä alueella oleva suu oli mutrussa. Se ei ollut vääristynyt mutruun. Sillä ei tuntunut olevan vaikeuksia pitää sitä mutrussa. Tämän olennon suu näytti aivan siltä kuin se olisi ollut lähtökohtaisesti mutrussa. Kuin sen olisi ollut todella vaikeaa tai ainakin vaivalloista pitää suupieliään ylhäällä.

    Se pitikin niitä sitten alhaalla.
    Ja oli todennäköisesti pitänyt aika kauan.

    Olennon katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Aina silloin kun se räpäytti silmiäänkin, se teki niin todella hitaasti ja passiivisesti.
    Same oli melko varma, että tiesi mikä tämä olento oli. Hän oli kuullut huhuja niiden olemassaolosta. Niitä ei nähty erityisen paljoa muualla kuin omissa oloissaan.

    Kaya-Wahi oli siis täydellinen asuinympäristö sellaiselle.

    Täällä ei kukaan järjissään oleva haluaisi asua.Mitäköhän se kertoo Killjoysta, Same mietti. Mutta ei kovin kauaa.

    Kaya-Wahia ei oltu koskaan siunattu kovin ihanteellisella säätilalla. Karua ja elotonta siellä oli ollut aina, ja koskaan saaren historiassa ei sinne ollut muodostunut juuri minkäänlaisia pysyviä asutuskeskuksia. Tätä miettiessään selakhiaani ei voinut olla muistelematta Killjoyn tiedustelutietoja Klaani-Allianssi-konfliktin alkupäiviltä. Joskus enemmän kuin neljä kuukautta sitten kourallinen torakoiden tiedeosastoa ja näitä suojaava sotilaspoliisikomppania olivat perustaneet leirin Kaya-Wahin ytimeen. Kuutisenkymmentä raskaasti aseistettua sotilaspoliisinazorakia oli suojannut tiedemiesten toimintaa kokonaisen viikon ajan, ja Killjoy ei ollut pystynyt lähestymään leiriä liian lähelle joutumatta tulikosketukseen. Lopulta viikon uurastuksen jälkeen paikalle oli noussut jonkinlainen metallitorni.

    Kuvamateriaalin perusteella kyseessä oli ollut hyvin karkea kenttätoimiin tarkoitettu kopio metrulaisesta säänhallintalaitteistosta. Siinä oli ollut johtoja, antenneja, antureita, letkuja ja polttoöljyllä hurisevia kovaäänisiä moottoreita korvaamassa… mitä ikinä pohjoissakarassa käytettiinkään voimanlähteenä. Kristalleja? Same ei tiennyt. Hän ei ollut Metru Nuilta.

    Säänhallintalaitteisto oli kylvänyt hehtaarin alueelle siemenet rehevälle sademetsälle. Se oli lämmittänyt Kaya-Wahin yleislämpötilaa kylvämällä ympäriinsä säteilyä. Suuria puita ja aluskasvustoa oli kasvanut kuukaudessa. Imperiumi oli valmistautunut tekemään koko saaresta sopivamman puhtauden lajille. Vanhat metsät saisivat väistyä uusien tieltä.

    Viikon päästä sademetsä oli kuollut pystyyn.
    Hetkellinen lämpöaalto ei ollut riittänyt. Kaya-Wahi tiesi, mitä halusi olla, ja se halusi olla kamalaa asuttavaa.

    Nazorak-imperiumin tiedejaoston terraformausosasto oli piirtänyt lähinnä ison rastin Kaya-Wahin kohdalle kartalla. Sen jälkeen he olivat todennäköisesti ostaneet esimiehiltään salassa Imperiumin uusilta skakdi-liittolaisilta perinteikästä zakazilaista pirtua ja huuhtoneet tuskan alas.

    Niin.

    Kaya-Wahissa ei ollut juuri asutusta.
    Virallisten arvioiden mukaan asukasluku oli kaksi. Ja juuri nyt Make ja Same katselivat niistä toista. Ja nyt se oli lopettanut haravoinnin katsoakseen takaisin.

    Olentoa, mikä sen lajinimi sitten olikaan, oli vaikea katsoa silmiin. Tähän oli useitakin syitä. Pääasiallinen syy oli se, että sen katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Pisaraakaan. Edes ilomolekyyliä, tai yhtä sen muodostavista iloatomeista. Teoreettisten kvanttitason ilohiukkasten olemassaolosta olisi voinut käydä jonkinlaisen pitkän yliopistollisen väittelyn, koska niiden olemassaoloa ei pystyttäisi empiirisesti todistamaan, ja väittely valaisisi varmasti kaikkia osapuoliaan. Mutta ei niitä ilohiukkasia silti ollut. Väitti kuka tahansa mitä tahansa. Tosi kuin vesi. Joka sekin oli Kaya-Wahissa lähinnä kuravellin sivutuotetta.

    Iloa ei ollut. Jos sitä oli jossain, niin ei turkisviittaa kantavan olennon silmissä. Ja se teki silmiin katsomisesta todella vaikeaa. Samea tai Makea herkempi henkilö olisi päättänyt yhdestä katseestakin vain jäädä sikiöasentoon odottamaan loppua, jota ei tulisi. Mutta Same ja Make kestivät.

    Sille, että olennon silmiin katsominen oli vaikeaa, oli toinenkin ilmiselvä syy.
    Pää oli leveä ja silmät olivat kaukana toisistaan. Jos yritti katsoa olennon… otsaa, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, se oli suorastaan katseen välttelyä. Ja vain toiseen silmään tuijottaminen tuntui kiusalliselta. Mikä ei ollut tässä jo kolme minuuttia kestäneessä keskinäisessä tuijottelussa uusi tunne.
    Selakhiaani ja puolirahi katsoivat toisiaan. Sanattomasta sopimuksesta he ottivat kumpikin yhden olennon silmistä kontolleen. Make katsoi vasempaa, ja Same oikeaa.

    Ja siinä sitä hetken tuijoteltiinkin. Harava ei enää liikkunut, ja turkisviittainen katsoi heitä aitansa takaa. Metsänreunan varvut eivät piilottaneet moderaattorikaksikkoa kovin hyvin, ja he katsoivat mökkipihan asukkia varovaisena.
    Lopulta loputtoman tuijottelun jälkeen olento mutisi jotain. Tai sen suu ainakin liikkui, ja ilman halki väreili loputtoman lohduttomalla nuotilla lausuttuja ääniä, jotka olivat ehkä sanoja. Tai eivät. Todennäköisesti eivät. Jos ne olivat sanoja, ne eivät olleet ainakaan kovin mieltäylentäviä. Jos ne eivät olleet sanoja, ne eivät olleet sen mieltäylentävämpiä.
    ”холодно”.

    ”Aha”, Make vastasi.
    ”Joo”, Same sanoi.

    Turkisviittainen mutisi lisää.
    ”также темно”, se mutisi.

    ”Joo”, Make sanoi.
    ”Aha”, Same vastasi.

    Turkisviittainen olento teki jotain, joka näytti nyökkäykseltä jos ei katsonut erityisen tarkkaan. Sillä ei välttämättä ollut kaulaa. Kumpikaan moderaattoreista ei käyttänyt energiaansa miettiäkseen, miten sen nyökkäys toimi. Tai että oliko se nyökkäys.

    Ja harava alkoi liikkua uudestaan.

    Moderaattorit eivät tienneet, miten suhtautua. Matkavalmisteluissa suurin huolenaihe oli ollut viholliskosketus. Eniten pelkoa oli herättänyt, että ensimmäinen olento jonka he Kaya-Wahissa kohtaisivat olisi halunnut heidät hengiltä.
    ”Jaa”, Same sanoi.
    ”Oho”, Make vastasi.
    Tämä ei ollut sitä.

    Haravointi jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kunnes taas yksi haravassa hädin tuskin roikkuvista piikeistä irtosi naksahtaen.
    Viittaa kantava olento tuijotti nyt nelipiikkistä haravaa. Lehti ei ollut pihasta mihinkään liikkunut.

    Make oli saanut tarpeekseen. Hän käveli olennon pihamaalle, aivan tämän silmien eteen. Sitten puolirahi kumartui ja raapaisi kynsikkäillä sormillaan maahan kiinni jäätyneen lehden irti. Hän heitti sen olennon tontin aidan yli.

    Olento tuijotti Makea.
    Make tuijotti olentoa.
    Olento Makea.
    Make olentoa.

    ”товарищ”, olento mutisi.
    ”Öh, joo”, Make sanoi vilauttaen jotain joka yritti olla hymy. ”Ole hyvä.”
    Olento tuijotti puolirahimiestä kuin tämä olisi ollut suuri messias, pelastaja, царь. Suorastaan haltioituneena, innostuneena. Kuin elämästään valon löytäneenä. Tai ei oikeastaan. Mutta vähän vähemmän passiivisena ja masennuksen valtaamana kuin yleensä.
    No eipä oikeastaan. Mutta Makesta oli kivaa ajatella niin. Vaikka sen totuusarvo ei kovin suuri ollutkaan.

    ”Minä olen Make”, Make sanoi.
    ”МAКЁ”, mutisi lohduton ääni takaisin. ”товарищ.”
    ”… joo”, hän nyökkäsi ja osoitti pusikossa epäuskoisena könöttävää Samea. Tämän kasvoilta loisti epäusko. Selakhiaani ei tuntunut olevan erityisen samaa mieltä olennon lähestymisestä. ”Ja tuo on Same.”
    ”ЗAMЁ. товарищ.”
    Olennon puhe kuulosti siltä kuin siinä olisi ollut ainakin seitsemän erilaista suhuäännettä. Mitä se sitten tarkoittikaan.
    ”… tuota… mikä sinun nimesi on?”
    Tanakka kaya-wahilainen tuntui miettivän pitkään. Lopulta se kuitenkin murisi jotain.
    ” IГӨЯ”, mutrusuusta pääsi.

    ”Ai…”
    Kumpikaan moderaattoreista ei yrittänytkään lausua IГӨЯin nimeä. Se tuntui turvallisemmalta. Diplomaattiselta ratkaisulta.
    Same asteli lopulta varovaisesti aidan toiselle puolelle Maken viereen. Moderaattorit kättelivät IГӨЯia.
    Ja havaitsivat sen huonoksi ideaksi. IГӨЯin kämmenpohja oli ollut hiilenmusta. Ja nyt sama mustan käden kuvio oli tarttunut heidän käsiinsä.

    ”TAЛAЛ OЛ JЦҤLA PAIЏA”, olento tokaisi, ja Make suorastaan hätkähti. Hänhän melkein ymmärsi mitä IГӨЯ yritti hänelle sanoa. Tai ei oikeastaan. Mutta oli kohteliaampaa teeskennellä.
    ”Ai?”
    ”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ tokaisi.
    Make kohotti kulmiaan, ”Nimeämis… tuota, en haluaisi nipottaa, mutta oletko aivan var…”
    ”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA”, IГӨЯ sanoi. Jos halusi valehdella itselleen, voisi väittää että nyt vähän innokkaammin.
    ”Nimeämispäivän ateria?” Make varmisti. Hänellä kyllä oli toisaalta äärimmäisen nälkä, vaikkakin…
    ”да”, IГӨЯ nyökkäsi. Nyökkäsi tavallaan. ”JA TЄЇдAT ON ҚЦTSЦTTЦ!” se sanoi juhlallisesti mutta ei todellakaan.

    ”Aha”, Same sanoi.
    ”Jaa”, Make vastasi.

    Heillä oli kyllä nälkä.

    Yhden todella hitaan tanakan viittasankarin ja kahden moderaattorin matka alkoi kohti mökin ovea. Ja siinä kestikin hetki. Ihan pieni hetki. Oikeastaan aika pitkä. Oikeastaan todella pitkä. Mutta ainakin he saisivat kohta ruokaa. Ehkä. Toivottavasti.

    Tänään oli nimittäin ilmeisesti nimeämispäivä.

    Oli sillä tapaa poikkeuksellinen syksy.

    картофелькартофелькартофель

    Huone, tai tila, tai oikeastaan vain huteran parrukaton suojaama rähjäinen asuinkolo oli sisustukseltaan kaikin tavoin vaatimaton. Tai ehkei kuitenkaan vaatimaton, vaan ränsistynyt. Mutta tanakkapäisen olennon mielestä ehkä sittenkin vain vaatimaton. Vuosien tummentamien lattialankkujen välistä pilkotti tulipesän levittämän hiilen mustentamia heiniä. Ehkä ne olivat siellä eristeenä, pitämässä lämmön sisällä. Mutta toisaalta, oltiin Kaya-Wahissa. Eihän lämpö siellä pysy missään sisällä. Joten ehkäpä heinät olivat siellä jostain muusta syystä. Tai vain epätoivoisena yrityksenä luoda kodikkuuden illuusio.

    Tilassa oli myös pöytä. Saapuneesta kaksikosta kumpikaan ei ollut varma, oliko se ruokapöytä. Ei se varmaan ollut, koska sen ääreen mahtui ehkä korkeintaan yksi. Tai kaksi, jos osallistujat olisivat hyvin pieniä. Mutta pöytä oli myös pyöreä. Ei siis perinteisen ruokapöydän muotoinen. Mutta pöytä se ainakin oli. Ilman määrittelyäkin, satavarmasti pöytä. Ja asuintilan tummanpuhuvaa teemaa noudattaen vuodet olivat antaneet tummuneen arvokkuuden myös tällekin huonekalulle. Pöydän päällä oli myös rätti. Pikimusta, kulmista purkaantunut ja ehkä niukin naukin matoralaisen nenäliinaa suurempi kankaanpalanen yritti luultavasti olla pöytäliina. Yrittämiseksi se kuitenkin jäi. Vaikka pöytä oli pieni, oli rätti niin pieni, että yhdistelmä oli miltei koominen. Ja surullinen. Lisäksi myös aika epäkäytännöllinen. Erityisesti vierailijoiden kannalta. Eihän pöydän ympärillä ollut edes tarpeeksi tuoleja. Yksi vain.

    Tuoli ei ollut tummunut, kuten suurin osa muusta puuaineksesta mökin sisällä. Se oli mädäntynyt. Ja siinä oli vain kolme jalkaa. Vasen takajalka puuttui kokonaan ja se, mistä sen olisi kuulunut alkaa vihersi hieman. Mutta ei se ollut olentoa ennenkään haitannut. Tai välillä oli. Mutta ei ihan hirveästi kuitenkaan. Ei sen enempää, kuin vaikka pöydän alla lattiaa epätoivoisesti suojaava matto. Joka ei kyllä edes näyttänyt matolta. Se näytti siltä, kuin siinä joskus olisi komeillut tähden muotoinen kuvio. Tarkkasilmäinen olisi voinut arvioida maton värien koostuneen joskus keltaisesta ja punaisesta. Joskus vuosituhansia sitten. Neliskulmaisen maton takareunan painaumat kielivät, että tilan ainoassa nähtävillä olleessa tuolissa oli joskus ollut neljä jalkaa. Maton kunnosta ei kuitenkaan voinut päätellä, kuinka kauan sitten. Mutta joskus kuitenkin.

    Ne sijaitsivat siis huoneen keskellä. Pöytä, tuoli, liina ja matto. Lattian, jonka väleistä pursusi heinää, päällä. Se kokonaisuus oli huoneen toiseksi mielenkiintoisin asia. Mielenkiintoisin, oli vino kirjahylly, ovelta päin katsottuna huoneen vasemmalla reunalla. Sen esineistö, oli todellakin jotain perin merkillistä. Erityisesti tummanpuhuva lasinen kuula, joka oltiin aseteltu tavarakokoelman keskimmäiseksi.

    Mutta hyllystä kohti huoneen nurkkaa, oli kuitenkin patja. Eihän se kovin hyvä patja ollut. Kovin ohut ja epämukavan näköinen. Jousiakin siitä näytti törröttävän. Mutta patja ei ehkä ollut aivan niin vanha kuin muut kalusteet huoneessa. Päätellen jousista. Ehkä jousia ei oltu keksitty vielä silloin, kun vaikkapa huoneen keskellä ollut pöytä oltiin rakennettu. Ja se pöytä, muuten, oli edelleen tosi surullinen.

    Tympeän näköisen patjankin alta pilkisti heinää. Kovin samanlaista heinää, kuin lattiankin raoista. Mutta täällä sitä oli enemmän. Osa siitä oli koottu isoiksi klönteiksi sinne, minne olennon iso pää luultavasti lepäsi iltaisin. Tai saattoihan hänellä olla huono verenkiertokin. Jaloissa, nääs. Tosin silloin niskat kyllä varmasti kipeytyisivät. Ilman koroketta päälle, nimittäin. Mutta kahden pahan välillä oli tehtävä valinta. Heinää ei riittänyt molemmille päille.

    Ehkä juuri tästä syystä, heinän kaipuun ja sen hyödyllisyyden syystä, patjan yläpuolelle ripustetussa taulussa komeili loputon pelto tuota hyödykkeistä tarpeellisinta. Tai ehkäpä “komeili” oli väärä termi. Kenties “rehotti” tai “näivettyi”. Koska ei pelto oikeastaan kovin komea ollut. Se lähestyi puolikuolleuden tilaa. Kenen tahansa muun, kuin IГӨЯin mielestä se olisi oikeastaan ollut tosi ruma taulu. Jos sitä nyt tauluksikaan pystyi kutsumaan. Eihän siinä enää raameja ollut. Nekin olivat lahonneet irti jo kauan sitten. Juliste, ehkäpä? Kyllä, juliste. Se oli IГӨЯin mielestä oikeasti miellyttävä. Ainakin melkein. Tai ehkä enemmänkin motivoiva. Motivoiden olentoa hankkimaan jonakin päivänä lisää heinää.

    Mutta se kirjahylly. Se toden totta oli vino. Mutta ei kirjahyllyn vinous haitannut. Eihän siinä edes ollut kirjoja. Tai ei niitä enää sellaisiksi voinut kutsua. Ei niissä ollut kansia. Eikä niihin toisaalta kiinnittynyt huomiokaan. Maken ja Samen vierailevat katseet huomioivat lähinnä erikoiset artefaktit hyllyn päällä. Ja niitä oli paljon. Siltikin, Samea kiinnosti vain kuula. Tuo huomiotaherättävä sileä kuula. Siinä oli jotain merkillistä. Aivan, kuin se olisi ollut hieman puhtaampi ja kirkkaampi, kuin muut hyllyn koriste-esineistä. Vaikka ei se oikeastaan edes ollut.

    Mutta ennen hyllyä, oli huoneessa takka. Siinä ei palanut tuli. Koska ei sitä olisi uskaltanut sytyttää niin lähellä kirjahyllyä. Tai ehkä olisi, mutta se ei luultavasti olisi maksanut vaivaa. Ei mökissä nyt koskaan niin kylmä ollut. Ainakaan ihan koko ajan.

    Tuhkat takan pohjalla kuitenkin kielivät, että sitä oltiin käytetty joskus. Ehkäpä aikana ennen kirjahyllyn saapumista. Tai ehkä IГӨЯ oli joskus ollut nuori ja villi. Ehkä kirjahyllyn syttymisen riskit eivät painaneet nuoren olennon mielessä.

    Tai ehkä syynä oli kuitenkin suunnaton kasa tuhkaa kirjahyllyn alla. Kasa, joka kieli hyllyn paikalla olleen joskus jotain muuta. Puista. Ja mitä ilmeisimmin herkästi syttyvää.

    Mutta ei enää. Nyt siinä oli hylly. Kehnosti kasattu ja oikealle kallellaan oleva krääsäkeskittymä. Ja vaikka sen päälle kasatut objektit varmasti kätkivät sisälleen satatuhatta vuotta maailmojen historiaa, oli tärkeämpää keskittyä olennaiseen.

    Mökin ikkunoihin, nimittäin. Kaikkiin puoleentoista niistä. Ne sijaitsivat miltei vierekkäin, mökin oikealla seinällä. Niistä ei nähnyt läpi. Miksipä olisi. Sameitahan ne olivat. Eikä niitä varmaan epäsameiksi olisi enää saanutkaan. Tai olisi ehkä, jos olisi hangannut tosi tosi kovaa. Ja tosi tosi pitkään. Ehkäpä sitä oltiin jo yritetty. Ehkäpä juuri siksi ikkunoita oli enää puolitoista.

    Eikä kolmea.

    Ikkunoista puolikkaan (ja sen, joka ehkä joskus oli sellainen ja nykyisin vain kasa ristiin kulkevia lautoja) edessä seinällä, oli taso. Ja tämä taso sisälsi päivän tarvikkeista tärkeimmät. Lautasia oli sopivasti kolme. Pinottuna nätisti lyhyen tason nurkkaan kuin odottamaan oikeaa hetkeä. Tarkkaan katsomalla saattoi huomata, että lautaset jopa kiilsivät paikoitellen. Enimmäkseen ne olivat kyllä naarmuuntuneita ja halkeilevia, mutta millikin kiiltoa sai miltei hymyn nousemaan IГӨЯin kasvoille.

    Mutta ei kuitenkaan. Hänen kasvojaan vain hieman kihelmöi. Sisällä veti kuitenkin aika pahasti.

    Lautasten vieressä oli vielä puinen avonainen rasia, jonka sisällä lepäsi, mutta ei kiillellyt, muutama pari joskus hopeisia ruokailuvälineitä. Haarukoista puuttui piikkejä ja veitset olivat kieroja, mutta nyt se ei haittaisi. Päivä oli kehkeytymässä erikoistakin erikoisemmaksi. Oli koittanut aika kaivaa esiin aarteet.

    Vasta IГӨЯin kyykättyä tason edessä, huomasi yhä ovensuussa seisoen odottava kaksikko, että sen alla oli pieni puinen kaappi. Kovin huomaamaton sellainen. Väritykseltään yhtä tyhjä, kuin sen takana oleva seinäkin. Ja kun IГӨЯ taas suoristi selkänsä, oli hänellä käsissään metallinen, pohjallinen lieriö. Siinä ei ollut kahvoja, kuten kattiloissa yleensä. Oikeastaan, esine muistutti enemmän ämpäriä, kuin keittovälinettä. Mutta IГӨЯ ei välittänyt. Tämä kattila (ämpäri) oli hänen ruoanlaittojärjestelmänsä kruununjalokivi. Hyvin ruostunut ja luotaantyöntävä jalokivi.

    Ja kun metallihäkkyrä lepäsi jo pöydällä, nousi tason takaa ihan oikea ämpäri. Muovinen, ruskea väriltään. Sakkainen vesi siirtyi ämpäristä toiseen tason ääressä puuhailevan tanakkapäisen olennon puuhastellessa verkkaisesti.

    Ollessaan tyytyväinen, tai ainakin melkein tyytyväinen veden, tai vedentapaisen harmaan nesteen määrään, kääntyi IГӨЯ kohti vieraitaan. Mutisevaan ääneen oli ilmaantunut pilke ylpeyttä. Ei kovin vahvaa sellaista, mutta tarkkavaiset läsnäolijat huomasivat sen silti.

    “Пришло время”, hän julisti.

    Moderaattorit nyökkäsivät.

    “Okei.”

    Ja silloin olennon viitan sisältä paljastui jotain ikiaikaista ja majesteettista. Miltei soikeanmuotoinen, muttei kuitenkaan soikeanmuotoinen keltainen, muttei kuitenkaan keltainen elintarvike. Mökin sillä hetkellä majesteettisin asia nousi IГӨЯin varovaisten käsien varassa vedellä täytetyn metallirotiskon yläpuolelle. Make ja Same vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.

    “картофель”, IГӨЯ nyökkäsi, “праздник клубня”

    “Vai, että sellaista”, Same totesi hyväksyvästi.

    “Jep”, myönsi samaa mieltä oleva Make.

    Ja niin se putosi. Kaukaa menneisyydestä kuiskivat keltaisuuden ja soikeuden kauneudet upposivat mukulan mukana metalliämpäriin. Vaikkei se oikeasti kauneutta ollut. Tai jos oli, niin vain sokean katsojan silmässä.

    IГӨЯ murahti melkein hyväksyvästi. “Kattila” epäilyttävine sisältöineen siirtyi tasolta huoneen keskelle, pöydälle ja sen päällä olevalle matoranilaisen nenäliinan kokoiselle rätille. Ja sitten epäilyttävän muotoisessa päässä heräsi epäilys. Kaikki ei nyt mennyt niin kuin olisi kuulunut.

    “где огонь?”, se kysyi.

    Make kohautti olkiaan.

    “Tjaa-a”, Same vastasi.

    Surumielinen ilme alavireisillä kasvoilla kävi vielä tavanomaistakin syvemmällä murheen valtameressä. IГӨЯ kääntyi ympäri mietteliäänä. Ratkaisu pitäisi löytää pian. Hän ei pitänyt kiireestä, mutta nyt hänellä oli vieraita. Rusinaakin kuivemmat silmät siirtyivät kohti pöydän äärellä seisovaa ainoaa tuolia. IГӨЯ nyökkäsi. Kyllä. Näin se tapahtuisi.

    Kämmenet, myös niistä hiiltyneen musta, tarttuivat tuolin selkämykseen. Moderaattorit esittivät vaikuttuneita turkisviittaan pukeutuneen voimannäytteestä. Eihän tuoli oikeasti mitään painanut. Matojen onttouttama, mitä luultavimmin. Mutta nousipa se kuitenkin ilmaan, aivan kuten IГӨЯ oli toivonut. Tai, mitä IГӨЯ oikeasti olisi halunnut, oli tulitikut. Hän oli kuullut sellaisista vuosisatoja sitten. Niiden legenda oli kiirinyt kauas.

    Tai ainakin Kaya-Wahilaiseen mökkiin asti. Mökkiin, jossa IГӨЯ, ei ehkä miehekkäästi, IГӨЯin sukupuolesta kun oli yhtä vähän kuivaa faktaa, kuin mökissä kuivaa heinää (eli oikeastaan jonkin verran), irroitti kolmesta tuolin jalasta kahta.

    Kumpikaan vieraista ei tohtinut pysäyttää päättäväisyyden tuulia. Vaikkeivat ne tuulet kovin päättäväisiä edes olleet. Eihän mökissä edes tuullut, veti vain vähäsen. Tai aika paljon. Ainakin välillä.

    Yksijalkainen tuoli ei kolahtanut lattialle, IГӨЯin päästäessä siitä irti, kaksi kalikkamaista tuolinjalkaa kainalossaan. Tuoli lätsähti, lattiaan osuessaan. Lahonnut ja osittain mätä tuolinpohja levittäytyi matolle ilkeästi. Vaikkei tuoli osaa olla ilkeä. Mutta kyllä se silti aika hyvin kuvasi masentavaa materiaalien kohtaamista.

    “царапина, царапина, царапина”, sanoivat toisiaan vasten hankautuvat puukalikat. “царапина, царапина, царапина”, uudestaan ja uudestaan. Kahta tuolinjalkaa kattilan vieressä yhteen hierova IГӨЯ oli verkkaisen masentuneesti asetellut patjansa viimeiset, jompaa kumpaa päätään ruumiistaan hatarasti tukevat heinät keskelle pöytää, metallihäkkyrän alle sytykkeeksi.

    “царапина, царапина, царапина.”

    Same hengitti hyvin raskaasti. Kuivan puun царапина raastoi selakhiaanin mieltä, kuin kalikat toisiaan. Maken päässä pyöri ajatuksia eri tavoista auttaa IГӨЯia. Mökin yleinen ilmapiiri esti kuitenkin puolirahia tekemästä sen kummempia päätöksiä. Ei hänellä nyt niin kiire ollut. Vaikka vähän olikin. Mutta ei se enää siltä tuntunut. Kai.

    Minuutit kuluivat царапинаn parissa. Ne tuntuivat tunneilta, mutta ne eivät olleet. Minuutteja vain. Tosi pitkiä minuutteja, toki. Mutta asioiden turha suurentelu ei kuulunut IГӨЯin ajatusmaailmaan. IГӨЯ oli nimittäin realistinen. Ja kaikessa realistisuudessaan hän melkein hymyili onnistuessaan tehtävässään.

    Vaikka kyllä IГӨЯ oli oikeasti pessimisti. Eikä hän siksi oikeasti hymyillyt. Oikeastaan, IГӨЯ oli jopa hieman yllättynyt yhden yksinäisen kipinän pudotessa kalikoiden välistä kohti kattilan alla odottavia kuivia heiniä. Vaikka eihän heinillä ollut tietoisuutta. Eivät ne mitään odottaneet.

    Eikä IГӨЯkaan oikeasti yllättynyt ollut. Mutta heinä liekehti ja se oli tärkeintä. Sameissa syvyyksissä lilluva картофель-mukula pääsi lämpöön, jonka se ansaitsi. Siitäkin, huolimatta, ettei kukaan Kaya-Wahissa ansainnut mitään. Eivät edes картофельt.

    Heinistä ja pöytäliinan virkaa toimittavasta rätistä kyhätty tuli oli mitä etevin tapa saattaa eineksistä vakuuttavin pöytään, vieraiden nautittavaksi. Vaikkeivat vieraat edes pitäisi картофельn mausta. Se, mitä IГӨЯ ei ollut ottanut huomioon (tai oikeastaan oli, mutta päätti murehtia aiheesta vasta sitten, kun asiasta tulisi ajankohtainen), oli nätin, tai oikeastaan todella ruman ruoanvalmistusjärjestelmän liekkien leviämistä.

    Merkillinen, tai jos ihan rehellisiä ollaan, kovin tavanomainen kolmikko seisoi hiljaa katsomassa, kuinka tuli hitaasti, mutta varmasti valtasi lisää alaa pyöreältä pöydältä. Oikeastaan, koko pöytä oli ilmiliekeissä. Mutta ehkä viimein oli aika etsiä tilanteesta sen positiivisia puolia. Nyt ei ollut kylmä. Ja jos tilanteen annettaisiin edetä, ei olisi enää koskaan.

    Mutta sitten Make muisti olevansa Kaya-Wahissa. Miksi turhaan ajatella positiivisesti?

    Mutrusuinen IГӨЯ katsoi masentuneena, kuinka puolirahi kompuroi vauhdilla ulos mökistä, vain palatakseen välittömästi sisälle, IГӨЯin ainoa kukkaruukku käsissään. Ruukussa eli harvinainen, kaukaisilta mailta mukana tuotu kasvi, jonka kauneus oli sanoinkuvaamaton.

    Ruukussa oli myös paljon vettä.

    Ei ollut kauaa.

    Eikä ollut muuten kasviakaan.

    Mutta ei ollut enää liekehtivää pöytääkään.

    Miltei transsimaiseen tilaan liekkien edessä vajonnut Same taputti toveriaan olalle ripeästä toiminnasta. IГӨЯin mielestä oikeastaan liiankin ripeästä. Miksi sitä turhaan kiirehtimään? Moderaattorin kurkkaus vastasammutetun, höyryävän pöydän päällä odottavaan ämpäriin kertoi, että картофель oli kuin olikin valmis syötäväksi. Ainakin luultavasti.

    Vaikka kyllähän sen raakanakin olisi voinut syödä. IГӨЯ halusi kuitenkin tehdä asiat kunnolla. Olihan sentään ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA.

    Ateria oli valmis. Kaikki kolme istuivat tuolillaan juhla-aterian ääressä. Tai oikeastaan ei yksikään. Kenelläkään ei ollut tuolia. Aiemmin tuoleja oli ollut yksi, mutta se oli ilmeisesti ollut yksi ateriantekoprosessin tarvikkeista. Ja olihan pöydällä nyt sentään lämmin ateria. Ainakin lämpimämpi kuin Kaya-Wahin ulkoilma. Ja mökin sisäilma. Se ei tietenkään kertonut kovin paljoa.
    Tuolien puuttuminen ei tietenkään pysäyttänyt kahta moderaattoria ja IГӨЯia. He kyyristyivät pyöreän pöydän ja mukulaisen perinneruoan ääreen kätevään ja ergonomiseen shasaalikyykkyyn. Kumpikaan moderaattoreista ei tiennyt, että sitä kutsuttiin shasaalikyykyksi.

    Ja tilanne oikeastaan vain helpottui Samelle, joka oli tätä ennen joutunut kulkemaan mökissä lähinnä selkä kumarassa.

    IГӨЯ mutisi jotain kummallista kaksikolle, joka vastasi tähän lähinnä nyökkäilemällä hiljaa. Todella hiljaa. Kumpikaan ei ollut aivan varma, mitä he odottivat ja miksi.
    Sitten IГӨЯin kaavun suojista tuli luiseva sormi, joka osoitti moderaattorien takana olevalle seinälle. Tanakka talon omistaja mutisi jotain taas. Lopulta moderaattorit tajusivat kääntyä katsomaan.

    Sillä hetkellä heistä tuntui kuin he olisivat lukeneet ruokarukouksen heidän takanaan olevalla seinällä jököttävälle taululle. Sieltä takaisin tuijotti toinen IГӨЯin lajin jäsen. Sillä oli iso karvalakki. Isoin. Isoin karvalakki minkä he olivat koskaan nähneet. Ja muhkea viitta, ehkä yksi muhkeimmista. Se muistutti kuin suurta karvaista rauskua, joka makasi tanakan otuksen olkapäillä. Vaikka ei rausku ollutkaan. Kuten ei otus itsekään. Ja otuksen katse oli samalla tavalla iloton kuin IГӨЯilla.
    Taulun alla luki ӍAИTAX.

    He eivät viitsineet kysyä. Niin oli ehkä parasta.

    IГӨЯ mutisi jotain ja otti käteensä veitsen. Tämä oli juhlallinen hetki. Tätä huipentumaa oli IГӨЯ odottanut aikapäiviä. Tänään oli perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA, ja hänen koko vuoden säästämänsä картофельt-mukula oli nyt valmistettu. Kiehutettu. Tarjoiltu lautasille, jotka kiilsivät puhtauttaan juhlan ytimessä. Tai eivät oikeastaan kiiltäneet. Eivätkä olleet todennäköisesti millään tapaa hygieenisiä. Mutta ainakin lautaset oli. Voisihan sitä pahemminkin olla. Jossain päin. Jollain tapaa.

    Rauhallisesti siirtyen tanakka otus kurottui shasaalikyykystään kohti herkullista ateriaa, jonka valmistelu oli loppumetreillään. Veitsi laskeutui kutkuttavan hitaasti kohti keltaista pylpyrää, joka odotti että se vihdoin pilkottaisiin kolmeen osaan ja tarjoiltaisiin sellaisenaan odottavien juhlavieraiden tyhjille lautasille. Se täyttäisi heidän kurnivat vatsansa, ja ei vain vatsansa – sielunsa.

    Niin ylväs oli IГӨЯin lajin perinneruoka, ja kun sanon ”perinne-”, tarkoitan ”ainoa”.

    IГӨЯ yritti halkaista mukulaa.
    Ja kovin yrittikin.
    Se liusui veitseniskusta lautasen toiselle puolelle.
    Veitsenisku oli ollut melko verkkainen. Ja mukulainen herkku todennäköisesti melko kova.

    IГӨЯ ei luovuttanut. Se ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hänen luonteeseensa kuului lähinnä passiivinen tuijottelu ja apaattinen mutina.

    Veitsi nousi taas ylös valmiina uuteen iskuun. Mutta ei kovin vauhdilla. Itseasiassa aika rauhallisesti. Mutta mihinpä heillä olisi kiire ollutkaan. Paitsi Samella ja Makella sotimaan jotain sotaa ja etsimään jotain petturia.

    Veitsi iski taas.
    Arvatkaa halkesiko mukula.

    No ei.

    Ei haljennut.
    Tämä toistui. Perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA sai tällä kertaa odottaa. Kuten se oli jo aika kauan odottanutkin. Maken vatsa kurnutti kuin sammakko, joita ei Kaya-Wahissa elänyt, koska vaihtolämpöisillä otuksilla ei ollut Kaya-Wahissa juurikaan mahdollisuuksia. Tämä ei ole vihje siitä, että juuri kenelläkään muulla olisi ollut.

    Halkaisuyritys toistui. Ja kovin toistuikin. Nimenomaan se yritys. Ei se halkaisu.
    Mukula singahteli lautasella vaivalloisesti. Täysin kokonaisena. Kimmoisana. Keltaisena. Pehmeänä mutta läpäisemättömänä. Voittamattomana.

    IГӨЯ nosti veistä taas hitaasti ja yritti. Huomatkaa yritti. ”Yritti” on hyvä sana. Se kertoo sekä aikeen että lopputuloksen. Jälkimmäinen oli tällä kertaa epäonnistuminen. Sen ei olisi varmaan pitänyt enää yllättää tässä vaiheessa. Mutta silti se yllätti. IГӨЯin elämä oli täynnä yllätyksiä, vaikka ei oikeastaan.

    Nyt hän kuitenkin koki sellaisen.
    Silmänräpäyksessä kullanhohtoinen pyhäinjäänne, картофель-mukula viipaloitui kolmeen samankokoiseen osaan.

    Same ei ollut enää shasaalikyykyssä.

    Eikä hänen viikatteensa nojannut enää tönön seinustaa vasten, vaan se oli hänen käsissään.
    ”Noin”, hän sanoi kulmat kurtussa.

    IГӨЯ näytti jäätyneeltä. Tosin ilmaston huomioiden se ei olisi mahdotonta. Tai ehkä hän vain reagoi melko verkkaisesti. Mihinpä tässä kiire olikaan, paitsi syömään herkullista ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAa, joka oli todennäköisesti tässä vaiheessa lähinnä kylmä ja kuminen pylpyrä kolmena kylmänä ja kumisena palasena. Mutta eipähän sellaista joka päivä saanut syödä. Ja kun sanon ”saanut”, tarkoitan ”pitänyt”.

    Ja silloin ateriointi alkoi. Keltainen картофельt-mukula, tuo taivaan lahja ja jumalainen perinne, joka kattoi tuhat vuotta IГӨЯin lajin kulttuurihistoriaa, pilkottiin siivuiksi ja sisäistettiin pala kerrallaan kunkin olennon elimistöön. Ja voi minkälainen makuelämys se olikaan, tai ainakin moderaattorien matkan hienoin makuelämys, ja kun sanon ”hienoin”, tarkoitan ”ensimmäinen”. Lämpöä se ei ollut juurikaan tuonut, mutta se ei sentään ollut aivan yhtä jääkylmää kuin Kaya-Wahin viileä syysilma. Tai miten niin syysilma. Kaya-Wahin ilma.

    Kolme ruokailijaa istui pöydän ääressä, paitsi että ei istunutkaan, vaan lähinnä kyhjötti epämiellyttävästi kyykkyasennossa yrittäen pitää tasapainonsa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Mukula oli poissa. Se jäisi heidän muistoihinsa parhaana ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAna, jonka he olivat koskaan kokeneet.

    IГӨЯ oli säästänyt sitä koko vuoden. Tätä yhtä merkkipäivää varten hän oli sitä säästänyt. Ja nyt hän oli sisäistänyt sen elimistöönsä juuri kohtaamien toveriensa kanssa. IГӨЯ koki rinnassaan melkein aitoa onnellisuutta. Todella, todella melkein. Jos hänen suutaan katsoi roikkuen katosta pää alaspäin, saattoi nähdä hymynkaaren.

    ”No”, Make sanoi vaitonaisesti. ”Tuota, kiitos ateriasta…”
    ”ILӨ ӨИ ӍІИЦИ PЦӨLЁLLAИI”, otus mutisi.

    Sitten oltiin taas aika hiljaa.
    ”TAЛAЛ OЛ PAЯAS ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ mutisi aiempaa innokkaana. Tai objektiivisesti kuunneltuna lähinnä hieman kovaäänisemmin.

    Sitten oltiin taas todella hiljaa. Make ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän jakoi sen katseen Samen kanssa, joka pudisti päätään. Hänen oli silti pakko puhua.
    ”Mutta… eihän tänään ole vielä nimeämispäivä.”

    Same tuijotti Makea.

    ”Siihenhän on vielä kuukausia.”

    Make tuijotti talon omistajaa.

    ”Nyt on vielä syksy.”

    IГӨЯ tuijotti Samea.
    Same tuijotti IГӨЯia.
    Make tuijotti Samea.
    Make tuijotti IГӨЯia.
    Same tuijotti IГӨЯia.
    IГӨЯ tuijotti molempia. Hänen silmänsä olivat sen verran kaukana toisistaan.

    IГӨЯ tuijotti lautasta, jolla ei ollut enää mukulaa.

    Sitten oltiin todella, todella hiljaa.

    Ulkona kuului vain kylmä tuuli. Joka kuului kyllä sisälläkin. Ja tuntui. Tönö ei ollut erityisen hyvin eristetty. Ei oikeastaan juuri ollenkaan. Mutta kuitenkin. Muttei kuitenkaan.

    ”Tuota…”
    Molemmat moderaattorit lakkasivat samanaikaisesti olemasta shasaalikyykyssä. He varoivat lyömästä päitään kattoon. Eivätkä rikkoneet katsekontaktia talon omistajaan.
    He perääntyivät. Melko hitaasti. Ovea kohti.

    ”Kiitos ateriasta”, Same sanoi.

    Ovi sulkeutui heidän perässään.
    IГӨЯ jäi könöttämään shasaalikyykyssä.

    ”JДД.”

    Sitten hän oli vain todella, todella hiljaa.
    Ja aika pitkään.

    картофелькартофелькартофель

    Maansa myynyt (ei IГӨЯ oikeasti omistanut maata, jolla hänen mökkinsä seisoi [eivätkä mökit seiso, nehän vain ovat], vaikka ei kukaan muukaan Kaya-Wahissa maata haluaisi omistaa [paitsi ilmeisesti Killjoy]) IГӨЯ seisoi hiirenhiljaa tuijottamassa tyhjiä lautasia ja niiden mukana murskattuja unelmia. Vaikkei IГӨЯ edes tiennyt, mikä on hiiri. Tai, että miten unelmia voisi konkreettisesti iskeä pienempiin paloihin.

    ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA. Mennyt hukkaan. Perinneruoka häpäisty. Tosin mikä on hukka? IГӨЯ ei tiennyt. Eikä IГӨЯ välittänyt. Hiiltyneellä pöydällä lepäsivät turmion lautaset. Ehkä hieman vahva sanavalinta, mutta IГӨЯ tarvitsi voimakkaita ajatuksia. Mutta sitten, oikeastaan, myös rauhallisia. Idea oli hyvä. Rauhoittuminen. IГӨЯ tiesi, miten. Vaikkei idea oikeasti hyvä ollut. Mutta ainakin turvallinen se oli. Ihan varmasti.

    Tosin ei. Koska IГӨЯ ei osannut odottaa pahinta. Ainoastaan toiseksi pahinta. Eli hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan pahin tuli. Tai ehkä IГӨЯ vain suurenteli asioita mielessään. Sekin oli toki mahdollista.

    Se, mikä tapahtui (se pahin mahdollinen) odotti IГӨЯia kirjahyllyllä. Sillä vinolla, jonka päällä oli synkkä kuula. Mutta ei se kuula IГӨЯia kiinnostanut. Vaan se, mitä oli sen vierellä. Se oli матрёшка. Viimeinen muisto kaukaa kotoa. Vaikka eiväthän muistot missään järjestyksessä ole. Nekin vain ovat. Mutta muistoesineistä viimeinen.

    Se oli puinen ja koristeellinen. Se oli etäisesti hahmon muotoinen ja se näytti koostuvan yläpuoliskosta ja alapuoliskosta. Maalaus sen etäisesti hahmonmuotoisella pinnalla oli ilmiselvä. Se oli ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVД.

    Ja kun IГӨЯ käänsi матрёшкаa, se aukesi. Ja sisällä oli toinen. Hieman edellistä pienempi puinen hahmo. Senkin IГӨЯ tunnisti. Se oli tietenkin ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДД.

    IГӨЯ tunsi jo hengityksensä tasaavan ja sydämensykkeensä rauhoittuvan. Ei kuitenkaan liikaa. Koska jos sydän rauhoittui liikaa, rauhoittui se yleensä lopullisesti.

    Ja sitten aukesi toinen матрёшка. Ja sisällä oli jälleen pienempi hahmo. Mutta ei paljoa pienempi. Vähän vain. Juuri sen verran, että se mahtui ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДДn sisään.

    Siellä oli VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSI. Siinä olivat lempeät kasvot, jotka IГӨЯkin nuoruusvuosinaan ehti tapaamaan.

    Mutta nyt ei ollut aika pysähtyä. IГӨЯin jännittävääkin jännittävämpi (ei oikeasti) iltapäivä puksutti eteenpäin, kuin hurjinkin juna. Vaikkei IГӨЯ ollut koskaan junaa nähnytkään, saatika tiennyt, mitä “puksuttaminen” tarkoittaa. Kädet väänsivät. Ja taas uudet kasvot ilmaantuivat. Eivät kuitenkaan tyhjästä. Vaan VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSIn sisältä. Jos se olisi ilmaantunut tyhjästä, se olisi ollut mustaa magiaa ja sellaiset kuuluivat vain ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVДlle.

    Siellä oli ККДSPДЯФVV, КДЦИIS JД VIЗHКЭД, MЦTTД HILLITУSTI JД TФDЗLLД VДЯФVДISЭSTI.

    Kyllä. Hyviä muistoja, mietti IГӨЯ. Tai ei nyt kovin hyviä. Mutta ihan siedettäviä.

    Oli käännettävä vielä kerran. Esiin tupsahti (IГӨЯin itsensä vetämänä) ЖLЗЬФTФV, JЦЦЯI SФPIVДSTI TДITЗЭLLIИЗЙ. Näitä kasvoja ei IГӨЯ tunnistanut. Mutta ei hänen toisaalta tarvinnutkaan. Ne kasvot olivat hänen матрёшкаssaan, joten niiden täytyi olla tärkeät. Tai sitten ei. Mutta oliko tuolla toisaalta väliä?

    Eipä ollut.

    Koska vielä viimeisen kerran käänsi IГӨЯ. Siistiin riviin synkeän kuulan vierelle asetetut puiset hahmot saivat itselleen kuudennen ja viimeisen toverin. Se oli pieni, pienin kaikista. Mutta ei se haitannut (kyllä se vähän haittasi), sillä viimeinen kasvoista oli IГӨЯ, HILJДIИЗЙ, MЦTTЭI LIIДИ (PДITSI ЗHКД IHДЙ VДHДИ).

    Olentoa melkein hymyilytti nähdä omat kasvonsa viimeisessä hahmossa. Mutta eihän IГӨЯ hymyillyt. Vaikka olisi saanut. Mutta ei. Mustassa kädessään omaa puista kuvaansa tutkiva IГӨЯ laski lopulta itsensäkin матрёшкаn kauniiseen ja täydelliseen (jos ei ihan, niin ainakin lähellä sitä) riviin. Ja juuri silloin se tapahtui. Se pahin. Ehkä vähän suurenneltu, mutta kuitenkin, pahin.

    Kuten IГӨЯ usein itselleen sen totesi (ei kuitenkaan ääneen, se olisi ollut tarpeetonta), kirjahylly oli vino. Viimeistä puista hahmoa laskiessaan, tönäisi käsi huomaamattaan kuulan alas. Sekunti, jonka se käytti matkallaan kohti puista, vuosien tummuttamaa lattiaa, tuntui loputtoman pitkältä.

    Eihän se oikeasti loputtoman pitkä ollut. Tuntui vain siltä. Eikä kyllä välttämättä edes tuntunut. Mutta niin jostain syystä tavataan sanoa. Mutta kuitenkin.

    Se sekunti päättyi pahimpaan. Vaikka матрёшка oli hyllyn artefakteista rakkain, oli kuula niistä kaikkein arvokkain. Tai näin IГӨЯ ainakin arveli. Eihän hän voinut varmaksi tietää. Ja nyt se levisi. Tuhansiksi (tai mahdollisesti vain sadoiksi, tai hyvin useiksi kymmeniksi) sirpaleiksi IГӨЯin vastasiivotuille, muttei siltikään kovin puhtaille lattioille.

    Vuosien tuhkien samentaman lasisen pallon sisältä sinkoutui, tai tarkemmin ottaen putosi nopeasti, pieni shasaalikyykkyä harjoittava messinkinen hahmo, joka piteli kädessään punaisen ja valkoisen väreistä koostuvaa syötäväksi tarkoitettua herkkua.

    Vaikkei IГӨЯ ollut varma, olisiko tankomainen objekti oikeasti herkkua.

    Hahmo ja sen kanssa lattialle levinneet keinotekoiset lumihiutaleet pysähtyivät surullisesti, liike-energian lakkaamasta vaikuttamasta niihin.

    Vai lakkasiko se koskaan vaikuttamasta? Ja mitä tosiaan oli liike-energia? Näitä kysymyksiä ei IГӨЯ miettinyt. Eikä välttämättä kukaan muukaan.

    Tai mistäpä sitä tiesi.

    Mutta jos se vain oli mahdollista, oli IГӨЯin kasvoilla oleva ainainen mutrusuu nyt entistäkin surullisemmalla mielellä. Hiljaa, IГӨЯ tuijotti hetken kömpelyydensä tuhoja. Eipä sitä auttanut surra. Tai ehkä auttoi. Kyllä IГӨЯ sitäkin aina silloin tällöin kokeili. Nyt hän ei kuitenkaan kokeilisi. Päivässä oli ollut jo tarpeeksi toimintaa (vaikkakin aika passiivista sellaista). Hitaasti, IГӨЯ alkoi nostelemaan kuulan sirpaleita ylös lattialta.

    Ensimmäinen. Ja toinen. Ja kolmas. Sitten neljäs. Vielä viides. Ja kuudeskin. Seitsemäs olikin jo vähän isompi. Kahdeksannen jälkeen IГӨЯ totesi, että ehkä hän ensiksi hakisi liiman.

    картофелькартофелькартофель

    Taas kerran syvällä juuri ja juuri metsäksi laskettavassa metsässä alkoi synketä. Synkkää oli ollut kaiken aikaa. Mutta nyt oli synkempää, ja tästä se vielä synkkenisi. Same ja Make olivat pysäyttäneet matkantekonsa. Alkoi olla liian pimeää etenemiselle, ja Maken siipiä alkoi väsyttää.
    Puolirahi könötti märällä mättäällä polvillaan. Hän kasaili pienittyjä puuklapeja nuotioksi. Jokainen niistä oli vielä kostea, mutta lohikäärmeen kevyt lämpöhönkä auttoi puun kuivattamisessa.

    Same istui rujolla kannolla. Jalkojensa eteen hän oli kerännyt kasan havupuiden oksia, ja toisessa kädessään hän piteli ohutta puunrunkoa veistellen tätä puukollaan täysin oksattomaksi. Kohta heillä olisi laavu yötä varten.

    Kylmyys oli tulossa.

    картофелькартофелькартофель

    Puun lämmitysoperaatio alkoi tuottaa tulosta. Make siveli sormillaan nuotiomateriaalia tunnustellen vielä märkiä kohtia, eikä niitä juurikaan löytynyt. Puolirahi vetäisi syvään henkeä vihdoin sytyttääkseen nuotion.

    Jolloin taivas aukesi.

    Hopeisen meren sisällön verran vettä hyppäsi heidän niskaansa.

    Kaatosade muutti maaston kuravelliksi ja kuivatut puut pehmeäksi hötöksi. Moderaattorit tuijottivat toisiaan jälleen todella pitkään.

    ”Kaya-Wahi on perseestä”, Make sanoi.
    ”Totta helvetissä”, Same vastasi.

  • Pimeämmässä huoneessa

    Samen toimisto

    Kapura.
    Snowman.
    Gekko.
    Domek.

    Sulavalinjainen selakhilaani siemaisi virvoittavaa kylmää vettä. Synkeät silmät ottivat katsekontaktia viiden ilmoitustaululta tuijottavan liikkumattoman naaman kanssa. Toisella kädellään moderaattori kastoi dikapin pyrstöstä peräisin olevan sulkakynän kärjen musteastiaan.

    Jake.

    Lievästi lintumaiset kasvot saivat rastin päälleen.
    ”Otetaanko se saman tien alas taululta?” renkaitaan rummuttava Bladis aprikoi. Samelta kesti omassa mietteliäisyydessään hetki tajuta, että skakdi oli kysynyt jotain.
    ”Hmh? Ei.”
    ”Herra luutnantti hei”, Bladis ryki, ”ei se mitenkään voi olla syyllinen.”
    ”En sanonut niin.”
    ”Minäkin pääsisin paremmin niitä portaita ylös!” koodinimi Partaterä murahti. ”Jäpikän onnettomuus oli jo ennen yön kauhuja. Varmistin lekurilta.”
    Bladis rullasi itsensä ilmoitustaululle ja jarrutti lähinnä törmäämällä siihen. Hän napautti sormellaan tohtori Kupen siistin asiallisella allekirjoituksella somistettuja luottamuksellisia potilastietoja.

    ”Syytön”, Same myönsi. ”Mutta voi liittyä asiaan silti jotenkin. Pidetään hänet tutkittavissa.”
    ”Niin kai”, Bladis murahti. ”Ja kameroissa.”
    Ajatus ei ollut mukava kummankaan mielestä. Se oli kuitenkin käytännöllinen.
    ”Me voisimme, tiedätkö, pistää sen roikaleen tyrmään pidätyksen vastustamisesta”, Bladis nauroi leveän hammashymyn kera. ”Ihan kaiken varalta.”
    ”Bladis, ei taas…” Same huokaisi kyllästyneesti, ”… ei se käy. Meillä ei ole tarpeeksi sellejä.” Hyvä ja paha kyttä, kumpi sitten kumpi olikaan, nauroivat yhdessä kuivasti.
    ”Mitä mieltä olet Snowiesta?” Same vakavoitui.
    ”Sitä mieltä että ottaisin sen naaman alas seinältä.”
    ”Haluaisin jakaa luottamuksesi”, Same hieroi otsaansa, ”mutta hänen syyttömyydestään meillä on ehkä vähiten todisteita.”
    ”No joo. Kameroihin?”
    ”Kameroihin.”

    Same selaili katseellaan taas uuden paperinivaskan läpi. Bladis otti käsillään ilmoitustaululta alas kaksi mustavalkoista valokuvaa. Toisesta häntä tuijotti virtaviivainen Kanohi Shan, ja toisesta hatun lierin alta juuri ja juuri näkyvä valon naamio.
    ”Mitä teemme ’puuttuvien renkaiden’ kanssa?” skakdi kysyi vatsaansa raapien.
    ”No”, Same aloitti vetäen syvään henkeä, ”Domekin veneeseen käskemäsi kaupunginvartija ei ole viestinyt lähtönsä jälkeen.”
    Zakazilainen kiristeli hampaitaan. ”Aijai. Olisimme laittaneet minut sen mukaan. Jos valopoika olisi tehnyt yhdenkin väärän liikkeen, olisin laittanut sen ongenkoukkuun.”
    ”Varmasti. Mutta et tiennyt häntä ehdokkaaksi vielä silloin. Ja älä tee hätäisiä johtopäätöksiä. Ehkä myrskyt ovat haitanneet yhteyksiä.”
    ”Onko Domekilla jotain kavereita, joita voisin jututtaa?” skakdi rasautti rystysiään.
    ”Ei juuri”, Same vastasi. ”Hän ei ole koskaan tullut toimeen erityisen monen klaanilaisen kanssa. Mikä tietenkin tekee hänestä todennäköisemmän syyllisen. Mutta… on hänellä ainakin yksi hyvä ystävä.”
    Bladiksessa virtasi voitonriemu. ”Loistavaa! Anna minulle yksi ilta sen kaverin kanssa niin…”
    ”Se on Gekko.”

    Hiljaisuus.
    ”Oikeastiko.”
    ”Oikeasti. Ilmeisesti valon toat tulevat hyvin toimeen keskenään.”
    Skakdi läimäisi naamaansa. Ja sitten toisen kerran. ”Skarrararr näiden kanssa! Pitääkö sitä kuulustella uudelleen?”
    ”En usko, että se enää tässä vaiheessa onnistuu. Olemme aika onnekkaita, jos ylipäätään enää löydämme Gekon… mutta mitä Kapuran tuttaviin tulee…”
    Same kääntyi hitaasti kollegaansa kohti. ”Tehän hoiditte jo kuulustelut?”
    Bladis nyökkäsi.
    ”Miten meni?”
    Zakazilainen virnuili pitkään.
    ”… no…”

    Pimeä huone, pari tuntia sitten

    Roolipelihuoneen tunnelmallisen hiljaisuuden rikkoi paikallaolijoiden jatkuva keskustelu, mikä oli ihan ymmärrettävää. Olihan peli kutsuttu koolle, vaikka pelinjohtaja Kapura oli poissa. Poissaolevan toan työtehtävät oli ottanut eräs le-matoran, joka istui Kapuran paikalla yrittäen näyttää mahdollisimman tärkeältä ja selasi muistiinpanojaan.

    ”Hiljaisuus!” le-matoran käski. Muut hiljenivät, vaikkakin yhä miettien, miten Valaistusnaatti-salaliittoroolipelin jatkaminen ilman Kapuraa onnistuisi.

    ”Mitä teemme ilman pelinjohtajaa?” le-matoranin vieressä istuva ga-matoran tiedusteli.
    ”Olen juuri tulossa siihen”, le-matoran vastasi ja rykäisi äänekkäästi. Hän lähetti liikkeelle pinon hahmolomakkeita, joita roolipelaajat katsoivat ihmeissään.

    ”Tänään meillä on erikoisohjelmaa pelinjohtajan poissaolon vuoksi”, le-matoran ilmoitti. ”Olen auttanut Kapuraa tutkimustyössä, sillä hän haluaa ottaa Valaistusnaatin jälkeen erän merirosvoroolipeliä. Voimme pelata harjoituskierroksen.”

    ”Jätetään Valaistusnaatti kokonaan”, ga-matoran valitti. ”Minun hahmoni kuoli!”
    ”Saanko tehdä uuden hahmon?” eräs po-matoran kysyi.

    ”Keskitytään nyt tähän”, le-matoran rauhoitteli ja osoitti häirikköjä silmään taskulampulla. ”Lomakkeiden pitäisi olla aika yksiselitteisiä.”

    ”Saanko valot päälle? Täällä ei näe mitään”, ga-matoran valitti.

    ”Hyvä on”, le-matoran huokaisi ja katsoi merkitsevästi po-matorania, joka syöksyi katkaisijalle kompastuen pari kertaa pimeässä. ”Mutta minusta pimeys on tunnelmallisinta.”

    ”Helppo sanoa, kun sinun ei tarvitse täyttää lomaketta pimeässä”, po-matoran nurisi palatessaan.

    ”Anteeksi?” Mokel kysyi. ”Saisimmekohan vähän lisätietoja, jotta hahmomme sopivat ympäristöön?”

    ”Ympäristö on merirosvolaiva”, le-matoran sanoi. ”Huomattavasti sellainen merirosvolaiva, jonka fysiikat eivät toimi siten, että kaikki hahmot ovat nopanheiton päässä kuolemasta, kun tikku putoaa katosta silmään.”

    ”Minusta se oli hauska kuolema”, ga-matoran nurisi.
    ”Minä tein sitä hahmoa viikon!” po-matoran tuhahti. ”En edes päässyt paljastamaan taustatarinaa, jossa-”

    ”Hiljaa nyt ja keskittykää lomakkeisiinne!” le-matoran käski. Sitten hän huomasi pöydän toisella puolella istuvat kaavulliset hahmot. ”Meillä on ilmeisesti uusia pelaajia? Ketäs te kolme mahdatte olla?”

    Matoranien näkökulmasta vasemmanpuoleinen, suunnilleen toan kokoinen kaavullinen hahmo avasi ääntään hiljaisesti; “Minä olen Caapo.” Juuri itsensä esitelleen hahmon vieressä istuva, hieman isokokoisempi ja jotenkin epämuodostunut örmelö oli hetken hiljaa.
    “Ja minua voitte kutsua… Blakeksi.”

    Pienen hetken kuulosti kuin jokin isokokoisemman kaavunkantajan vatsan kohdalla olisi päästänyt lähes olematonta kuiskaavaa ääntä, jonka jälkeen olento läpsäisi nopeasti vatsa-aluettaan.

    “…ilmavaivoja”, olento selitti hieman ihmetteleväisille matoraneille matalalla, karhealla äänellään.
    Viereinen kaapuhahmo tuntui tirskuvan hiljaa.

    “… selvä”, le-matoran sanoi hiljaa. “No. Ööh. Täyttäkääpä nyt lomakkeenne.”

    Kului viitisen minuuttia kaikkien täyttäessä hahmojensa tietoja (mystiset vieraat joutuivat lainaamaan kynät vierustovereiltaan). Le-matoran tarkasti tilanteen ja huomasi kaikkien siirtyneen jo hiljaiseen keskusteluun.

    “Ilmeisesti kaikki ovat valmiita?” le-matoran tiedusteli. Vastaväitteitä ei kuulunut.

    “Kierros läpi sitten. Lukekaa lomakkeenne, paitsi taustatarinakohta on tietenkin spoileri. Aloita!” Ga-matoran tunsi itseään tönittävän ja havahtui keskustelusta vierustoverinsa kanssa.

    “Hahmoni nimi on Garangarak. Laji on tuntematon, mitoiltaan hieman matorania suurempi. Persoonallisuus: Vihainen ja ärsyttävä. Tavoite: Nousta laivan kapteeniksi…”

    Hahmonesittelykierros kiersi ympäri pelipöytää. Loputkin lukivat hahmojensa tiedot. Pian päästiin kaapuihin pukeutuneitten muukalaisten osaan pöydästä.

    “… silmien väri: oranssi”, heidän vieressään istuva matoran päätti oman lomakkeensa ääneenlukemisen.

    Isohko kaapuhahmo tuntui vierastavan hetken matoranjoukkion “anna tulla vain, sinun vuorosi”- katseita, vilkaisten nopeasti huppunsa tummuuden alta pienempää kaaputoveriaan. Tämä nyökkäsi vakuuttavana. Iso kaapuhahmo kaivoi lomakkeen silmiensä eteen. Tämä yskäisi nyrkkiinsä pikkuisen ennen puhumista.

    “Hahmoni nimi on… Testorakk. Laji on skakdi, yrmyleukainen ja kärsii vakavasta alipurennasta ja varvassyylästä.”
    Ison kaapuolennon matala ääni kuulosti epävarmalta. Pienempi kaapuhahmo alkoi hihitellä hiljaa.
    Kaapuolento jatkoi. “Persoonallisuus: Hiljainen ja syrjäytynyt Suuren nakkivitsauksen traumojen johdosta, suree menettämäänsä rakkautta, joka oli mitä kaunein ja hehkein Mahi-vuohi maan päällä…”

    Pienemmän kaapuhahmon olkapäiden tärinän rytmittämä hihitys alkoi muuttua enemmän kuultavaksi tirskunnaksi.

    Isompi kaapuhahmo jatkoi hyvin epävarmana; “…aina kun hän näkee Mata Nui- lehmien kirmaavan kukkaiskedolla, hän muistelee höyrystynein kyynelein menettämäänsä rakkautta. Tavoite: etsiä syyllinen jotta hän voisi kostaa rakkautensa puolesta ja nousta Persus Magman oikeutetuksi ylihallitsijaksi. Kyvyt: Lamauttava haiseva hengitys. Aseet: Suuri kainalohien voimalla toimiva sinko.

    Lomaketta lukevan kaapuhahmon oli melkein tehnyt mieli rutistaa paperi palloksi ja työntää se alas viereisen hihittelevän kaapuhahmon kurkusta.

    “…no, tuota, hyvä on”, le-matoran sanoi. “Sinun vuorosi, ole hyvä.”
    Pienempi kaapuhahmo ei hihitykseltään aluksi meinannut huomata että tätä puhuteltiin. Hahmolta kesti hetki tajuta, että tätä puhuteltiin.
    “Niin, öhöm, tuota, juu.” Hahmo kavoi oman lomakkeensa esiin.
    “Hahmoni nimi on, öhöm, anteeksi, Drazhnger”, hahmo alkoi lukemaan. Koko teksti oli aiemman kaapuhahmon lomakkeen rinnalla erittäin hillittyä ja asiallista.

    “…Kyvyt: Hyvä musiikkimaku. Aseet: Ei ole.” Pienempi kaapuhahmo lopetti lomakkeensa lukemisen.

    Vuoro kiersi viimein pöydän päähän po-matoranin lomakkeen sisällön paljastumiseen.

    ”Araneska: persoonallisuus on väärinymmärretty ja hyväntahtoinen… ulkonäkö: sininen ja lievästi ylipainoinen…”

    Po-matoranin lopetettua le-matoran kaivoi esiin toisen paperin ja silmäili pelaajia. ”Valot kiinni, joku”, hän käski. Ne sammuivat.

    ”Tapahtumapaikka on siis merirosvolaiva S.S. Avial. Olette miehistön jäseniä, jotka keskustelevat kannella. Kapteeni on hytissään potemassa aivoverenvuotoa, koska Kapura ei ole juuri nyt paikalla. Lopullisessa versiossa hän siis ohjaa kapteenia.”

    Le-matoran otti esiin paperin, jossa hänellä oli lyhyitä muistiinpanoja pelaajien hahmoista. “Kuka tahansa saa aloittaa haluamallaan tavalla. Ai niin, laiva on matkalla vaikkapa Metru Nuille.”

    S.S. Avial

    Sekalainen miehistöjoukko istui kannella kädessään hammasharjat, joiden harjaksien lukumäärä ei huimannut kenenkään päätä. S.S. Avialin puupinta ei juurikaan muuttunut vähemmän likaiseksi piraattien hakatessa sitä harjoillaan.

    Yhtäkkiä sininen matoran nousi seisomaan.

    “Miehistön jäsenet!” Araneska kuulutti. “Ehdotan vallankumousta ja itseni siirtämistä kapteenin asemaan! Kuka vastustaa?”

    “Ööh, minä”, Drazhnger sanoi.

    “Vedän sinua turpiin!” Araneska ilmoitti ja kohotti uhkaavasti kirvestään.

    Roolipelihuone

    “Heitä 8d8”, le-matoran kehotti ja ojensi nopat po-matoranille. Ne asettuivat valitsemiinsa lukemiin le-matoranin kaivaessa esille paperia, jossa oli lisäohjeita.

    “Muistaakseni hyökkäysalgoritmi oli aika monimutkainen”, le-matoran mutisi. “Osaako joku jakokulmaa?”

    Matemaattisesti lahjakas yksilö ilmoittautui. Kaapuhahmot odottivat tylsistyneinä, kun laskutoimitusta suoritettiin. Viimein le-matoran rykäisi ja luki odottavalle yleisölle tuloksen.

    “Kirves osuu, ööh, odottakaas, Drazh-, Drangh-, no, sitä hahmoa, käteen, ja osuman saanut kehonosa lentää pois kaaressa!”

    “Tämä on typerää”, toisen kaavullisista hahmoista kuultiin mutisevan. Kyseinen kaapuhahmo läpsäisi vatsaansa uudemman kerran.

    Le-matoran osoitti isompaa kaapuhahmoa. “Sinun vuorosi. Voit yrittää antaa lääkintäapua. Heitä tuota noppaa.”

    Isokokoinen kaapuhahmo huomasi kuusikulmaisen punavalkoisen nopan pöydän keskellä. Kaavun hihan alta erottuva hopeinen käsi alkoi kurottaa pöydän yli samalla, kun hahmon vatsa-alue painautui hyvin, hyvin ahtaan näköisesti pöydän reunaa vasten. Pian kaapuhahmon vatsan kohdalta alkoi taas kuulua epämääräisiä ääniä.
    “Vielä pikkuisen”, hahmo kuiski itselleen, tai vatsalleen tässä tapauksessa kurottaen noppaa viime senteillä.

    “KHRÖÄÄÄ!!”
    Ison kaapuhahmon vatsasta kuulunut yhtäkkinen kähähdys kuului koko huoneen läpi. Pian kaapuhahmo heittäytyi tahattomasti tuolita selälleen lattialle tämän vatsan melkein kuin tönäistyä itsensä poispäin pöydänreunasta.

    Kaapuhahmon tömähdettyä lattialle ilman täytti hetkessä Kiroilua zakazilaiseen tapaan- oppikirjan materiaali. Pienempi kaapuhahmo ponnahti hätääntyneenä ylös tuolistaan heilauttaen epähuomiossa huppunsa päänsä päältä.
    “Voi hitsi nyt pojat…” Paaco mutisi itsekseen.

    “Melkein tukehduin!”, kurkkuaan pitelevä Make nousi kaavun alta taitellun pyörätuolin päältä. Vielä hetki sitten rahimiehen reppuselässä lekotellut Bladis sätki lattialla.
    “Skarrarit tästä!” skakdi karjui.

    “No hitsi”, Make voivotteli surkeaa noppatuuriaan. Hän kun oli juuri alkanut päästä tähän
    peliskenaarioon käsiksi.
    “Mitähän nyt sitten tehdään”, pienen pelipöydän ääressä kädet puuskassa seisoskeleva Bladis myhähti. Hän itse oli menettänyt uskonsa pienten numerollisten kalikoiden onnekkuuteen hänen hahmonsa jouduttua viettämään viimeiset seitsemän pelisessiota pyörätuolissa.

    Yksi kolmesta huoneessa pöydän ääressä istuvasta matoranista mietiskeli vaihtoehtoja.
    “Niinno, koska ette saaneet nopillanne yhtä suurta lukua, yhteisoperaationne paljastui. Mutta koska hahmonne ovat moderaattoreita, teillä on varmaankin kylliksi pelivaltaa yrittää korjata tilanne.
    “Jospa vain hypättäisiin suoraan kuulusteluun”, Paaco ehdotti.

    Le-matoran hieroi leukaansa hetken mietteliäänä. “Varmaan onnistuisi”, matoran sanoi ojentaen viherkultaiselle toalle yhden nopista. “Jos heität parillisen luvun, voitte tyhjentää pelihuoneen kaikista ylimääräisistä, jos heität parittoman, menetätte arvovaltanne ja teidät heitetään pihalle.”

    “Siis täh”, Paaco äimisteli, “tämähän on ihan pelleilyä.” Toa vaivautui kuitenkin heittämään.

    Neljä.

    Roolipelihuone

    Paaco poimi kasaan taitellun pyörätuolin lattialta muotoillen sen varovasti takaisin vankaksi rengasistuimeksi Maken auttaessa hopeisen skakdin liikkuvalle istuimelleen. Matoranit katsoivat farssia hämmentynein ilmein.

    Bladis kokosi itsensä asetuttuaan taas mukavasti pyörätuoliinsa. “Tästä ei sitten puhuta…” skakdi huomautti kollegoitaan katseillaan huokaisten syvään.
    “Noniin, ketkä täällä ovat johdossa?”

    Pöydän vastapäässä istuva le-matoran nosti kätensä.
    “Selvä, sinä jäät siihen”, Bladis torasi kääntäen peukkunsa oven suuntaan, “kaikki muut, ulos.”

    “Anteeksi tästä… Make viesti ilmeellään matoraneille joiden salainen pelisessio oli mennyt pahemman kerran mönkään.

    “No sepäs kävi helposti”, Make totesi.
    “Entäs seuraavaksi?” Bladis tiedusteli. Oli näemmä taas hänen vuoronsa.

    Roolipelihuone

    Hieman jännittynyt le-matoran istuskeli pimeässä huoneessa pöydän ääressä. Lähes kaikki valot huoneesta oli sammutettu. Ainoa valonlähde oli matoranin pään yläpuolella. Paacolla oli draamantajua.
    Moderaattori Bladis rullasi hitaasti matoranin viereen. “Meillä olisi vähän kysyttävää.”

    Le-matoran nyökkäsi varovaisesti.

    “Tunnet ilmeisesti Kapuran roolipelaamisen kautta.”

    Matoran nyökkäsi uudelleen.

    “Selvä”, Bladis sanoi mielissään. “Oletko koskaan huomannut hänessä jotain epäilyttävää? Nähnyt tai kuullut hänestä mitään?”

    Matoran istui ja vaikutti mietiskelevältä. “Yksi asia tulee mieleeni.”

    “No?”

    “Jouduin kerran hakemaan roolipelivarusteita hänen pajastaan. Siellä oli hirveästi kaikenlaista sälää, josta voisi löytää jotain kiinnostavaa. Muistiinpanoja. Ja, niin, pieni liitutaulu, jossa vaikutti olevan jotain teitä ehkä kiinnostavaa, mutten ehtinyt lukemaan sen sisältöä…”

    Bladis katsoi matorania. “Mitään muuta?”

    “Ei.”

    “…no sepä oli vähän tympeää”, Bladis tokaisi. Hän ei ollut tälläkään pelikerralla saanut mahdollisuutta ampua ketään turpaan.
    “Mitäs seuraavaksi”, Make kysyi.
    Le-matoranin vasemmalla istuva ga-matoran kaivoi vihkosen esiin etsien oikeaa kohtaa.
    “Hmm, koska vihjeitä oli saatavilla rajoitetusti, hahmonne poistuvat huoneesta.”

    Skakdi, puolirahi ja toa olivat hieman pettyneitä.
    “No, ei kai tässä muuta sitten”, Make huokaisi nousten pöydän äärestä. Paaco seurasi pian perässä. “Kokeillaan uusiksi taas sitten joskus”, puolirahi sanoi.
    “Mennäänkö seuraavaksi pelaamaan pöytäkiekkoa?” Paaco ehdotti kolmikon poistuessa huoneen ovesta.
    “Sopii. Paras kolmesta”, Make vastasi innoissaan.

    Kolme matorania jäi istuskelemaan roolipelipöydän ääreen kunnes muutama hahmo astui taas sisään.
    “Terve”, punahaarniskainen Joiku totesi astuessaan huoneeseen Umbra ja Matoro perässään.

    “No mutta hei vaan taas”, le-matoran toivotti iloisena, “Eiköhän aloiteta.”
    Tästä tulisi pitkä sessio.

    Roolipelihuone

    “Selvä, kiitos vinkistä” Bladis sanoi kääntyen kannoillaan pyörätuolillaan. “Mentiin.”
    Bladis rullasi kohti ovea heittäen ohimennen Paacoa otsaan palloksi rutistetulla roolipelihahmolomakkeella.

    Samen toimisto, nykypäivä

    ”Vai… niin.” Same vastasi silmät puoliummessa. Hän vannoi että hoitaisi kaikki kuulustelut tästä lähtien itse.
    ”En ole kyllä aivan varma, menikö se täysin noin”, Bladis lisäsi aidosti hämmentyneen näköisenä. ”Siinä saattoi olla pari… tasoa enemmän kuin oikeasti. Mutta Kapuran paja kuulostaa paikalta jossa pitäisi ehkä käydä vähän myllästämässä.”
    Same nyökkäsi. ”Hankin tarvittavat luvat Visokilta. Se, mitä siellä on, saattaa olla vilkaisun arvoista.”
    Selakhiaani kirjoitti itselleen muistilapun ja kiinnitti sen ilmoitustaululle Kapuran naamion kuvan vierelle. Hän tuijotti naamiota mietteliäänä. Hyvin hän ei toaa tuntenut, mutta tiesi että tämä oli älykäs. Ja nyt hän tiesi, että tämäkin oli rakentanut pajassaan jonkinlaista kaavaa siitä, mitä Klaanille oli tapahtumassa. Teorioita.
    Selvittikö Kapurakin heidän vastustajiensa kutomaa hämähäkinseittiä… vai oliko hän mukana sen kutomisessa?

    ”Se saattaa todellakin olla vilkaisun arvoista.”

    Tutkimus ei juuri jatkunut siitä. Selakhialainen laskeutui elegantisti nojatuolille ja antoi ohimonsa levätä nyrkkiänsä vasten.
    ”Missä Make muuten on?” Same kysyi nopeasti.
    ”Hmh? Ai joo. Lähetin pojan hajaannuttamaan mellakan Tahtorakintorilla.”
    ”Mitä tapahtui?”
    ”Tjaa-a. Se mieletön räiske ulkomuurilla sai vauhkoimmat tarttumaan taas soihtuihin ja talikoihin. Ja sitten ilmenikin että se ei ollut torakoiden hyökkäys, vaan taas penteleen uro…geje…jekeke…geje…gegejekerkele… skarrararr… NO NIITÄ.”
    ”… tiedän kyllä kenestä puhut. Oletko varma, että Make pärjää mellakan kanssa?”
    Bladis kohautti olkiaan. ”Ei mitään hajua. Antaisit sille vähän luottamusta.”
    ”Ja eikö sen pitänyt olla sinun työsi?”
    ”Minä olen sairaslomalla!” skakdi murahti taputtaen murtuneita polviaan ennen kuin havaitsi sen huonoksi ideaksi. Hän kivahti tuskasta.
    Selakhian miehen jo entisestään melko kurttuisa otsa kurttuuntui yhä kurttuisemmin. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti jatkaa väittelyä, jokin pirisi.

    Puhelin soi metallisesti kilisten. Valotaululla välkkyi punainen piste siinä kohdassa, johon oli kirjoitettu enemmän kuin vähän Bladiksen käsialaa muistuttavalla käsialalla ”ARKISTOMYYRÄT”.
    Suukappale ja kuulolaite nousivat paikoiltaan Samen vastatessa.
    ”Ylläpito?”
    ”Sano niille, että minä kyllä palautan ne asekuvastot”, Bladis murisi. ”Mutta ne ovat petturikuvioon liittyvää todistusaineistoa.”
    ”Mitä?” Same kysyi, mutta ei Bladikselta. Bladis ei juuri välittänyt siitä, että kuuli keskustelusta vain puolet.
    ”Ja ööh. Niin ovat ne moottoripyöräopuksetkin!”
    ”Mutta sanoitte että kaikki siihen liittyvä on poissa!”
    ”Mitä sinä minua teitittelet?” skakdi nauroi. ”Ja eikä ole! Kyllä jalkavammainenkin voi moottoripyörällä ajaa! Kehtaatpa vielä!”
    ”Vai… niin. Tulemme heti paikalla.”
    ”… pahoittele niistä tyttökalentereistakin. Ei sillä että ne saisivat niitä ikinä takaisin.”

    Same ei sanonut luuriin enää enempää, vaan laski sen.
    ”Okei, Työpeikon Unelma XVI:n ne voivat vaikka pitää”, Bladis sanoi ilmeessään puistatusta. ”Ai, mitä, tuliko keissi?”
    ”Todellakin. Nouda Make.”

    Arkistot

    ”Arkistomyyrät” ei ollut ollut tällä kertaa liioittelua. Oli aika mennä kirjaimellisesti maan alle.

    Jykevä tammiovi kolahti tiiviisti kiinni karmeihinsa kuin magneetin vetämänä. Bioarkistojen kellarikerroksessa sijaitseva antiikkinen varasto tuoksui vanhalta paperilta. Aikojen varrella himmenneiden valokivien välke oli melko heikkoa, mutta miellyttävää silmille. Vaehran ja Gahlok Va arvostivat vanhoja asioita, ja se näkyi siinä miten hyvin tämäkin antiikkinen varasto oli pidetty kunnossa.
    Kattoon asti kurottuvien monoliittisten kirjahyllyjen tasoilla oli ehkä kulahtaneita ja kellastuneitakin opuksia, mutta tila ei ollut pölyinen eikä tunkkainen. Siinä oli miellyttävä vanhan rakennuksen haju. Jollain tavalla viehättävän nostalginen, vaikka siellä ei olisi koskaan aikaa viettänytkään.

    Hyllyjen välille jäänyt ahdas käytävä oli juuri ja juuri sen kokoinen, että Bladis pyörätuoleineen mahtui rullailemaan läpi. Aina kun Make tai Same oli tarttumassa tuolin kahvoista auttaakseen hopeista skakdia eteenpäin ahtaassa kohdassa, irvihammas vain ärähti.
    ”Minä mikään vaari ole!” skakdi murisi.
    ”Ei ole häpeä pyytää apua”, Same vastasi kylmän viileästi.
    ”… minä pyydän apua sitten silloin kun kädetkin ovat poikki!”
    ”Tuolla mallilla siis aika pian.”

    Hopea irvihammas paini peräänantamattomasti ovenkynnyksen kanssa. Punaoranssi puolirahi tuuppasi kollegansa pyörällistä liikkumisvempelettä mahdollisimman huomaamattomasti sivureidellään. Skakdi pompahti hieman huomaten hetkessä voitonriemuisena rullailleensa ovenpielustan toiselle puolelle.
    “Sanoinhan”, hopea moderaattori hymähti jatkaen matkaa.

    Make ei voinut olla hymähtämättä. Vaikka hän tiesikin, että moderaattorina hänen täytyisi olla asiallinen ja tajuta, milloin tilanne vaati vakavaa suhtautumista.
    Voi kun joku olisi joskus kertonut saman Paacollekin…

    Ahdas väli aukesi isommaksi tilaksi, jossa punahopeinen Toa odotti. Käyttöä nähneen antiikkipöydän päällä oli paperinippu ja sulkakynä kupissaan.
    Vaehran singahti pöydän takaa kättelemään moderaattoreita jämerän tehokkaasti.
    ”Pitkästä aikaa, hyvät herrat”, Vaehran sanoi Samelle, Bladikselle ja Makelle. ”Hyvä että pääsitte noin nopeasti.”

    “Liittyykö se pieni ötökkä-äijä mahdollisesti mukaan?” Bladis ihmetteli. Vaehran tuntui sekunnin ajan miettivän mitä mode mahtoi tarkoittaa.
    “Aa, kyllä”, tulen toa hoksasi, “hän on tuolla-” arkistonhoitaja osoitti avoimemmalle käytävälle kokien siinä samassa pienoisen ajatuskatkoksen. Kyseinen käytävä oli nimittäin suht. korkeiden kirjapinojen peitossa.
    “…jossain.” Vaehran lopetti lauseensa. Oikeastaan hänellä ei enää ollut hajuakaan missä hänen ystävänsä oli. Ehkä hukkunut kirjamereen.
    “Pieni hetki, pyydän”, Vaehran astui hieman sivummalle. Vaikka yleisiin hyviin tapoihin saattoikin kuulua kirjastotiloissa hiljaa oleminen, tulen toan vienoinen huuto saattoi kuulua melkein koko rakennuksen poikki.
    “No joo joo, ei tarvitse huutaa”, pieni puolihyönteinen taaperteli esiin kirjanivaskan takaa parin metrin päästä. “Hyvää päivää”, GV kiiruhti kättelemään moderaattoreita ripeästi.

    “Osasinkin odottaa sinua, Make”, lyhyempi arkistomyyristä totesi rahimiehen kohdalla, “olen etsinyt jotain mikä sinua saattaisi kiinnostaa. Siinä on sopivan iso fonttikoko ja paljon kivoja kuvia.” Gahlok Va oli aina yrittänyt saada rahimoderaattoria lukemaan kirjoja, mutta vaikka Makea itseään asia ei juuri koskaan ollut kiinnostanut, kieltäytyminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan.

    ”Palatkaa tuohon vaikka myöhemmin” Bladis hymähti suoraan asiaan hypäten, “Missä palaa?”
    Vaehran naurahti kevyen asiallisesti. ”Onneksi ei missään. Tämän rakennuksen palokuorma olisi aika valtava.”
    ”Joku voisi sanoa että tulen Toa on vähän epälooginen valinta johtamaan tätä show’ta”, GV virnisti. ”Minä en.”

    Vaehran tarjosi moderaattoreille tuoleja, ja Same ja Make istuutuivat. ”Toin omani”, Bladis virnisti.
    ”Mitäs kirjavarkaamme jahtiin on kuulunut?” pieni hyönteismies kysyi omalta jakkaraltaan. ”Onko teillä ollut onnea?”
    ”Ainakin meillä on tällä hetkellä vähemmän ehdokkaita”, Same sanoi mietteliäänä. ”Ottakaa Jake pois omalta listaltanne. Hän on syytön.”
    GV kaiveli hetken paperipinoa ennen kuin löysi oman kopionsa petturiehdokkaiden listasta ja teki siihen sulkakynällä korjauksen. ”Hyvä niin. Hänen lainaushistoriansa oli aika kryptinen, eikä siitä olisi saanut valtavasti irti.”
    ”Niinpä”, Vaehran vastasi. ”En edes tiennyt, että meillä on niin paljon mursunhoito-oppaita…”
    Same ei näyttänyt siltä että olisi halunnut edes tietää. ”Niin. Mutta voisimmeko mennä jo asiaan?”

    Tulen toa nyökkäsi. ”Herrasmiehet… kun olimme aiemmin varmoja, että kaikki Nimdan siruihin liittyvä tutkimus- ja lähdemateriaali olisi ollut varastettu, olimme hieman väärässä. Löytämieni lähdetietojen perusteella peli ei ole aivan niin menetetty.”
    Sininen taaperon kokoinen insektoidi nyökkäsi. ”Adorium Selecius ja valheen verho -opusta lainataan eräässä kirjassa. Kirjan kirjoittaja oli nimeltään…” hän tiiraili muistilappua, ”… dosentti Aote, ja se on xialaista yrityshistoriaa. Jumalan Nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa. Ja tiedättekö mikä on parasta? Se opus on meillä… tai no, ei oikeastaan… lähelläkään…”
    ”Mutta tiedämme ainakin, kenellä”, Vaehran sanoi.

    Same kumartui hieman eteenpäin. “No missä se sitten on?”
    Vaehran työnsi pergamentin moderaattorien puolelle pöytää. ”Se on lainassa klaanilaisella, jonka käsittääkseni tunnette hyvin. Mutta hänestä ei ole mitä ilmeisimmin kuultu mitään melkein kuukauteen…”
    ”Ja voi Suuri Henki, mitkä myöhästymismaksut sillä onkaan”, Gahlok Va tokaisi. ”Jos menisimme tässä protokollan mukaan niin tyyppi olisi aika vararikossa.”
    “Asiaan” Bladis törähti. Lähimpänä pergamenttia oleva Make nosti sen ja näytti sitä skakdille ja selakhialaiselle.

    ”GV on kyllä oikeassa”, Vaehran hymähti hiljaa. ”Sillä määrällä rattaita mikä myöhästymismaksuun menisi, saisi ostettua vaikka…”
    Bladiksen silmät pullistuivat hänen nähdessään nimen. Ja rahasumman.
    ”… uuden plasmatelevision.”

    “Mataliste!” Bladis hihkaisi. Kaksi muuta moderaattoria venyivät katsomaan lievästi tummuneelta kellahtavalta paperilta paistavaa nimeä.

    Killjoy

    Arkistomaakarit antoivat moderaattorien sulatella havaintoa hetken.
    “No, mitä sanotte”, Vaehran kysyi uteliaana.
    Same ei tapansa mukaan juuri vastaillut. Selakhialainen vaikutti puntaroivan oppimaansa jokseenkin nyrpeänä. Ei ollut salaisuus, että hän ei ollut saanut Killjoysta kovin ihanteellista ensivaikutelmaa. Mutta kukapa olisi. Punainen rautajätti jonka kasvot eivät ilmehtineet ei ollut helpoin ystävä hankittavaksi.
    Make pohdiskeli itsekseen vaitonaisesti. Hän itse ei ollut tutustunut haarniskahemmoon sen enempää kuin moikannut tätä toverillisesti Klaanin käytävillä, mutta punainen rautajätti ei ollut koskaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Puolirahi hämmästeli hetken mahdollisuutta omistaa oma televisio, joka ampuisi plasmaa…
    ”Jos kirja on jossain”, Same sanoi, ”niin hänen mökillään. Kaya-Wahissa… torakoiden rintaman takana.”
    ”Eivät ne kyllä siellä partioi”, Bladis murahti. ”Kuka partioisi. Kuka siellä haluaisi asua. Kylmää ja ikävää!”
    Same ei kommentoinut Kaya-Wahin kylmyydestä ja ikävyydestä. Siitä oli vaikea olla eri mieltä. ”Silti joku torakoiden erikoissotilas hyökkäsi sinne. Suoraan hänen mökilleen.”

    “Ja se mökki räjähti”, Bladis totesi.

    …

    Hetkeksi aikaa koitti täysi hiljaisuus. Ei sinänsä kirjastomainen hiljaisuus, vaan täysi yhtäkkisen tajunnanvyöryn aiheuttama hiljaisuus. Jos Paaco olisi ollut mukana, tämä olisi varmaan rikkonut hiljaisuuden toteamalla jotain tyyliin “Voi perse.”

    “…se räjähti?” Same kysyi vaimeana muistaen aiemman tapauksen jolloin herra iloherra oli toimitettu pahoin haavoittuneena sairasosastolle. Hän ei ollut koskaan kuullut tarkempia yksityiskohtia, mutta ennen tätä selakhiaani ei ollut tajunnut kiinnittää asioita tapahtuman yksityiskohtiin.
    Gahlok Va puri hyönteismäistä hammasta ja puristi pikku kouransa nyrkkeihin. Vaehran värähti. ”… voi ei. Sepä melkoinen takaisku”, hän sai vaivalloisesti ulos.
    ”Jos kirjassa on taittunut sivukin, niin lasku lähtee kyllä suoraan Kenraali 001:lle”, GV jupisi.
    ”Mutta ei vaivuta epätoivoon ihan vielä”, tulen Toa yritti vakuutella. ”Kuinka perusteellisia rakennuksen vauriot olivat?”

    “Emme tiedä tarkkaan”, Same murisi kädet puuskassa, “mutta jos kirja tosiaan on mennyttä sen pienhökkelin kanssa, olemme jälleen umpikujassa.” Selakhiaanin ilme oli nähtävästi hapan tämän kirotessa hiljaa. Muut moderaattorit eivät viitsineet sanoa juuri mitään nähdessään kalpeiden kasvojen ilmeen. Tässä oli ollut käytännössä viimeinen oljenkorsi. Klaanilla ei ollut liikaa todellisia johtolankoja Nimdan historian alkulähteille, jos ollenkaan. Kepen tutkimukset saaren matoran-historiasta eivät olleet Samen mielestä erityisen vakuuttavia, eikä athistien salakuuntelu ollut ilmiselvästi auttanut. Ja ei selakhiaani ollut edes ollenkaan varma, että soturimunkit suostuisivat auttamaan – tai edes tietäisivät kaikkea.
    He katsoisivat asiaa uskovaisen silmin. Ja Samelle oli vaikea arvostaa sellaista näkökulmaa. Kaikki jumalat olivat hänelle yhtä kuolleita.

    Valkoiselle moderaattorille Nimda oli vain vaarallisin mahdollinen ase, jonka Allianssi voisi heitä päin suunnata.

    Ja aseita kuuluisi tutkia aseina, ei pyhäinjäännöksinä.
    Tämä oljenkorsi ei ollut kovin vahva. Mutta se oli joka tapauksessa otettava.

    ”Make”, Same tokaisi yhtäkkiä. ”Miten hyvin olet toipunut?”
    Arpivatsainen puolirahi hätkähti kysymystä. Mutta nähdessään esimiehensä hetkellisen jäykkyyden hän päätti olla epäröimättä.
    “Tarpeeksi hyvin”, Make kokosi itsevarmuutensa.
    “Hyvä”, Same nousi jakkaraltaan. “Valmistaudu. Lähdemme Kaya-Wahiin.”

    “Nytkö?” Make kysyi.
    “Emme heti nyt, mutta meillä ei ole aikaa hukattavaksikaan. Jos on olemassa mahdollisuus että se kirja on yhä Killjoyn mökillä mahdollisimman koskemattomana, meidän on otettava se.”
    Bladis köhäisi. ”Tulisin kyllä mielelläni mukaan. Mutta…” Make havaitsi, että häntä läimäistiin veljellisesti (todella kovaa) selkään, ”… ehkä minä jätän tämän reissun sinulle, liskopoju!”
    “Mikäs siinä… liskomies”, omalta jakkaraltaan läimäisyn jäljiltä nouseva rahimies totesi itselleen. Same astui hyvin lähelle häntä ja puhui hieman hiljempaa.
    ”Reitti ei ole turvallinen. Tunnen sen paremmin kuin kukaan Toa, jonka sinne voisimme lähettää… ja saatamme tarvita vainuasi.”
    Make nyökkäsi.

    “Kiitos ajastanne”, Same lausui virallisenomaisesti arkistomaakarien suuntaan moderaattorien tehdessä lähtöä, “mikäli kirja hyvin toivottavasti löytyy, toimitamme sen takaisin.”
    “Ai niin”, Bladis olisi kääntynyt kannoillaan mikäli se olisi hieman ahtaammassa kirjastokäytävässä ollut niin helppoa pyörätuolin kanssa, “älkää huolehtiko niistä lainamaksuista. Jos kohtaatte sen Riemupojun ennen meitä, sanokaa sille että se sen tosi vinkeä aseteknologia kelpaa hyvin maksuksi!”

    “Älkää…” Make kuiski peräänsä. Vaehran sekä Gahlok Va vilkuttivat hyvästiksi valmiina palaamaan töidensä pariin.

    Bladis piti edelleen ovenkynnyksiä Irnakkin epäpyhinä äpärälapsina. Ja hän ilmeisesti halusi varmistaa että jokainen sen hetkinen kirjastossa oleva tiesi sen.

  • Kyttäjuttu

    1

    Lumiukko pälyili ympärilleen. Same oli tuonut hänet hieman ahtaaseen, ankean väriseen huoneeseen. Snowien takana ja edessä olevista seinistä pullisti pari panssariovia, jotka ilmeisesti lukittiin ulkopuolelta. Huone oli kirkkaasti valaistu. Katosta roikkui tehokas loisteputkilamppu, mutta pöytälampun ärhäkkä valokeila osoitti toistaiseksi huonetta halkovan pöydän metallista pintaa. Snowie toivoi silmiensä puolesta, että kaikista kuluneimpiin kuulustelukikkoihin ei mentäisi.

    Lumiukko itse oli kahlehdittu leveään metallipöytään vasemmasta ranteestaan.
    Muodollisuuksia, Snowie arveli. Moderaattorit kyllä tiesivät, että hän voisi tarpeen vaatiessa vaikka irrottaa koko kätensä.

    Toistaiseksi hän oli huoneessa aivan yksin. Valkopullan kahlittuaan Same oli poistunut ja jättänyt lumiukkelin yksin aatteidensa kanssa. Ne olivat pelokasta seuraa.

    Snowieta vastapäinen ovi narahti auki. Askeleita ei kuitenkaan kuulunut, rullausta vain. Bladis hinautui näkyviin. Moderaattori oli ruhjeiden peitossa.
    ”Snowie”, Skakdi tervehti synkkänä.
    ”Öh, terve”, pöytään kahlehdittu porkkananenä vastasi.

    Bladis rullasi itsensä metallipöydän tykö ja laski kätensä sen pinnalle. Hän huokaisi syvään.
    ”Tahdotko donitsin?”
    ”Ei kiitos, söin juuri.” Snowie silmäili retkikumppaniaan. Porrasvälikohtauksesta ruhjeilla olevaa moderaattoria ei naurattanut.

    Bladis avasi suunsa, mutta sulki sen sitten nopeasti aivan kuin muuttaen mieltään jostain, mitä oli sanomassa.
    ”Same tulee esittämään sinulle kysymyksiä”, hän valaisi tilannetta valottomasti. ”Vanha hammashymy on kehnolla päällä, joten suosittelen mahdollisimman suoria ja lyhyitä vastauksia.”

    Ennen kuin lumimies ehti sanoa mitään, skakdiraattori työnsi itsensä loitommas pöydästä ja kääntyi pyörillään. Hopeinen pyssysankari rullasi ulos huoneesta lisäämättä enää mitään. Skakdin harjan kadottua ovi sulkeutui, ja Snowie jäi taas hetkeksi yksin.

    Oi voi… lumiukko tuskaili. Ei varmaan auta jos sanon, että Kepe odottaa minua…

    Panssariovi avautui, selakhilaani astui esiin. Sanaakan sanomatta hän istuutui Snowien vastapäiselle metallituolille.

    ”Esitämme sinulle joukon kysymyksiä”, Same aloitti lopulta terävänä. ”Vastaat niihin totuudenmukaisesti ja kiertelemättä.”
    Moderaattorin katse oli kylmä.
    ”Same, mehän olimme juuri viikkotolkulla yhdessä rämpimässä ikävässä syyssäässä, mistä tämä yht-”
    ”Vaiti!” Same ärähti. Selakhilaani kaivoi muistikirjan ja sulkakynän esiin. Snowie räpytteli silmiään. Ilmeisesti maastotaaperruksen toverillisuus oli tiessään.

    ”Et ollut yöllisenä kauhuna tunnetun tapahtuman aikana Bio-Klaanissa?” moderaattori aloitti kuulustelun. Lumiukko katseli Samea hetken hämmentyneenä, ja vastasi sitten.
    ”Enhän minä. Olin lähtenyt Ämkoon kanssa hakemaan Nimdan sirua viidakkosaarelta.”

    ”Oletko tietoinen, että kuusi päivää ennen Rautakuoleman hyökkäystä generaattoreita huollettiin?” Same tiukkasi.
    Snowie kääntelehti hermostuneena. ”Kyllähän minä. Puhuimme siitä Kepsuttimen kanssa jo kauan ennen huoltopäivää, kun hän oli vielä sairaalaosastolla sen torakanpakaraparin lävistettyä hänet ranneterällä. Vahdin Verstasta sen aikaa hänen puolestaan, ja hän tahtoi minun pysyvän jotenkin perillä siitä, mitä parahultaisesti tapahtui, teknisella rintamalla nimittäin.”

    Samen sulkakynä raapi muistikirjaa. Moderaattori kohotti katseensa kuulusteltavaansa. ”Ja huoltopäivänä olit Klaanin linnakkeessa?”
    ”Öh, joo. Olimme kotiutuneet sangen vaiherikkaalta keikalta Ath-Korosta, kyllähän sinä muistat. Kuka ei kaipaisi lepoa karaokekilpailun, jäämunkkikylän ja tosi tosi ison sushin jäljiltä?” Lumiukko höpötti nopeasti.

    ”Yöllisiin kauhunhetkiin mennessä olit kuitenkin itse poistunut tiluksilta. Kerro omin sanoin, mihin hävisit.”
    Snowien kulmat kohosivat. ”Ämkoo pyysi minua mukaansa retkelle jo ennen kuin Punainen Mies lähestyi minua uniteitse, jos sitä tarkoitat.”
    Samen ilme ei muuttunut. ”Onko Ämkoo luotettava taho?”

    Glupsis, Snowie nielaisi. Ämkoon puolenvaihdos ahdisti häntä jo henkilökohtaisistakin syistä. Eikö Same ymmärtänyt? Porkkananenä pudisti päätään.
    ”Et siis voi todistaa olevasi syytön generaattorin sabotointiin?” maahai jatkoi tiukkaa linjaansa.
    ”…en. En voi”, lumiukko myönsi alakuloisena. Sulkakynä tanssi jälleen lehtiön sivuilla. Hetken raapustettuaan Same palasi kysymysten pariin.
    ”Kerro lyhyesti, mitä teitte Ämkoon kanssa viidakkosaarella.”

    Aika paljon tiivistettävää, Snowman tuumi.
    ”Kohtasimme saarelle päästyämme Nazorak-tukikohdan ja paikallisia matoralaisia, jotka kävivät vastarintataistelua miehittäjiä vastaan. Minä ja Ämkoo, ööh, olimme melkoisesti eri mieltä parhaista toimintatavasta ja hajaannuimme. Minä jäin pikkuväen kanssa, hän jatkoi Nimdajahtia. Sattui kuitenkin hassusti, ja minä olin meistä se, joka sen sinisen sirun käsiinsä sai.”
    Snowie piti pienen mietintätauon. ”Ja, eh, sitten Avden nukke tuli ja luovutin sirun sille.”

    Kuulusteluhuoneeseen laskeutui hetkellinen hiljaisuus.

    ”Mutta se otettiin minulta väkivalloin!” lumiukko huudahti. ”Tai siis, väkivallan uhalla. Ei se valkoinen kauhu minulle mitään varsinaisesti tehnyt, läiskäisi miekan lappeella vain, mutta se osoitteli minua teräaseella…”
    Lumiukon mieleen hiipi epäilys, että hän ei kenties kuulostanut erityisen vakuuttavalta.
    ”Ja sitten Ämkoo oksensi viikatteen ja taistelimme sukellusveneellä vetten päällä astelevaa miekkanukkea vastaan ja vajosimme merenpohjaan ja iso merimetso haki meidät pois.”
    ”Hmh”, Same tyytyi tuhahtamaan.
    ”Ja ai niin! Välissä ratsastimme tapiirilla.”

    Same murahti jotain itsekseen ja nousi tuoliltaan. Nopein askelin hän hävisi huoneesta. Ennen kuin Snowie ehti tulkita maahain toimintaa, Bladis valui näkyviin. Vaihto oli tapahtunut.

    Sananvaihto ei tapahtunut ennen kuin skakdi oli aivan pöydän tuntumassa.
    ”Entä nyt?” hän nosti pöydälle pahvilaatikon. Donitseja.
    ”Eei kiitos”, lumimies kieltäytyi. Bladis kuitenkin liu’utti herkkulaatikon pöydän yli. ”Ota tästä jos muutat mielesi.”
    Porkkananenä nyökkäsi vastaukseksi.

    ”Oletko tietoinen siitä, että saimme viikkoja sitten käsiimme listan, jossa on nimesi?” Bladis kysyi hiljaa.
    Lumiukko kohotti kulmiaan.
    ”Listan?”
    ”Listan, jolla on nimesi.” Bladis vastasi ja yskäisi kuuluvasti. ”Meillä on syytä epäillä kaikkia listan nimeämiä henkilöitä.”
    ”En minä mistään listasta…”
    Skakdi raapi leukaansa. ”Hyvä on.”

    Bladis poistui jälleen. Seuraava vaihto kesti edellisiä kauemmin, Snowie sai jäädä odottamaan. Moderaattorit neuvottelivat varmasti panssariovien takana. Lienevät eri mieltä jostain kun näin venyy.. Olisiko se sittenkin donitsin paikka? Vai onko sekin joku testi?

    Ennen kuin hän päätyi kunnolliseen päämäärään, ovi narahti auki. Tällä kertaa Same ei istuutunut, nojautui vain pöytään. Hän hyppäsi suoraan asiaan.
    ”Mikä syy meillä on luottaa sinuun?” hän tiukkasi vihreät silmät viiruina.
    ”Luottaa? No, siis-”
    ”Ei mikään.”

    Snowie nielaisi kuuluvasti.

    ”Me emme tiedä, kuka olet. Emme tiedä, mistä tulet. Emme edes tiedä mikä sinä olet!”
    ”Mi-minä olen Snowie, vanha kunnon lumiukkeli, kyllähän sinä minut tunnet.”
    ”Et ole koskaan antanut meille luotettavia taustatietoja itsestäsi. Satuilet laajasanaisesti menneisyydestäsi, mutta kukaan ei tiedä sinusta todellisuudessa mitään.”
    Porkkananenä aukoi suutaan sanoja hakien. Same kuitenkin paahtoi eteenpäin.
    ”Meillä on vain sanasi. Et pysty todistamaan syyttömyyttäsi generaattorin tuhoamiseen.”
    Snowie oli täysin vaiti ja kuunteli terävähampaisen suun sanoja. Omat ajatukset eivät enää pukeutuneet sanoiksi.
    ”Kuitenkaan…” selakhilaani jatkoi, mutta astetta vähemmän kylmänä ”Meillä ei ole todisteita sinua vastaan. Bio-Klaani ei ole koskaan jakanut tuomioita kevyin perustein, eikä tee niin nytkään. Olet vapaa poistumaan.”

    Valtava biolohkare vierähti pois lumimiehen lumisydämeltä. Huh…

    Same kiersi pöydän ja kumartui Snowien käsien ylle. Hän kaivoi vyöltään vaimeasti kilisevän avainnipun ja aukaisi kuulustelupöydän kahleet. ”Mutta muista”, hän murahti vaimeasti. ”Me tarkkailemme sinua.”

    2

    Vähän käytetyn, tunkkaisen ja pimeän kuulusteluhuoneen pöydällä lepäsi jo hieman steariinista täyttyneen lautasen päällä kynttilä. Sen lämpimän oranssi hehku valaisi vaimeasti pölyisen pöydän ääreen jätetyn Jaken kasvot. Pöydässä ei ollut paikkoja kahleille kuten muiden kuulusteluhuoneiden pöydissä, joten klaanilaisen taltuttaminen oli hoidettu pyörälukolla.

    Jake siristi silmiään. Hän oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa. Ainoa asia mikä hänen tajuntaansa palasi oli mitä epämiellyttävin paikkojen kolotus. Ihan kuin hän olisi kierinyt alas portaita.
    Ai niin…

    Jake kirosi mielessään. Hänen surkea pakoyrityksensä oli saattanut hänet vielä isompaan jamaan. Mutta ensimmäinen asia mikä hänet oli vallannut pyörällisen skakdikörmyn yhtäkkiä seisovan edessään, oli ollut pakokauhu. Hän ei ollut itsekään uskonut että hänellä olisi ollut voimaa ampaista vauhtiin tuhannen perseelle ammutun protosorsan voimalla.

    Jake havahtui huomatessaan kynttilän valon kirkastuvan pikkuhiljaa. Hän kuuli myös askelia. Joku muu oli jo huoneessa hänen lisäkseen.

    Jake hämmentyi hieman punaoranssin moderaattorin astuessa kynttilänvaloon, joka oli jo kirkastunut riittäväksi valaistakseen koko kuulustelupöydän ja kummankin läsnäolijan etumukset.
    Vaikka Jake ei ollutkaan täysin tietoinen moderaattorien työmenetelmistä, ei puolirahi koskaan aiemmin ollut vaikuttanut tyypiltä joka hoitelisi kuulusteluita. Make oli aina tuntunut olevan se joka oleskeli muina miehinä muiden klaanilaisten parissa toimittaen kollegoilleen tiedot mahdollisista häiriköistä. Mutta sisimmässään Jake kuitenkin tiesi liiankin hyvin, mistä asiassa oli kyse. Ja eittämättä kyseisessä tapauksessa kaikki kynnelle kykenevät oli varmaan otettu käyttöön. Mutta silti Jakea mietitytti. Miksei vaikkapa Same, tai vaikka Bladis?

    Jakeraasun mustelmat ja ruhjeet erottuivat suht. hämärässä valossa liiankin hyvin edukseen. Puolirahi yritti parhaansa mukaan peittää sitä, että häntä jonkin verran puri sisäisesti yrittää saada keskustelemalla tietoa ulos henkilöstä, joka näytti jo siltä kuin sitä olisi yritetty jo kovemmalla otteella.

    “Tuotanoin, hei vaan.”
    Maken puhetyyli oli kömpelön näennäisesti tuttavallinen. Tämä oli hänelle sentään ensimmäinen kerta.

    “Anteeksi tämä pieni siivo”, Make jatkoi, “tätä tilaa kun ei ole taidettu miesmuistiin käyttää. Lamppukin on rikki.”

    Jake… “istui” vaimeana paikallaan. Maken ilmeeltä paistoi lievästi kynttilänvalon hehkun lisäksi pienoinen skeptisyys kuulustelun onnistumisesta. Hän päätti kuitenkin yrittää uutta kommunikointiyritystä.
    “Joo, emme keksineet tähän hätään muutakaan valonlähdettä kuin kynttilä.”
    Make hiljeni jälleen hetkeksi. Jake ei vastannut.
    “Ja anteeksi tuosta pyörälukosta. Tämä pöytä kun ei ole yhtään paremmassa kunnossa, niin meidän piti taltuttaa sinut muilla tavoin.”
    Jake ei reagoinut.
    “Paacon idea…”

    Make pohti hieman sanomisiaan. Oliko epäillyn kahlitseminen asia jota olisi syytä pahoitella? Toisaalta, vaikka kyseessä olisikin ollut täysin avuton henkilö, kahleet olivat kuitenkin rutiinia, eikä kuulusteltavien ehkä tulisi saada kuvaa siitä että näitä pidettäisiin pahoinakin kriminaaleina. Mutta toisaalta, pyörälukko tuskin kuului moderaattorien rutiiniin, niin kuin hädin tuskin muutkaan Paacon ideat.

    Make huomasi Jaken alakuloisuuden tietämättä mitä ajatella. Oliko epäilty kenties häpeissään kiinnijäämisestä vai tunsiko tämä syyllisyyttä ja olisi valmiina tunnustamaan.
    Syytön, kunnes toisin todistetaan. Make muisteli. Hän raaviskeli päätään piilossa Jaken silmiltä. Oli miten oli, asia tuskin hoituisi itsestään sillä että osapuolet vain olisivat istuskelleet hiljaa paikoillaan odottaen että toinen lopulta paineen alla avaisi suunsa. Siten Paaco varmaan olisi toiminut. Ja samalla tökkinyt epäiltyjä sormellaan.

    Puolirahimies päätti punnita ajatuksiaan kunnolla. Same oli sanonut tarkasti että asia pitäisi hoitaa mahdollisimman pian. Ei siis mitään kiertelyjä. Hänen olisi mentävä suoraan asiaan.
    Make yskähti vaimeasti nyrkkiinsä ääntään raikastaakseen.
    “Uskon, että tiedät jo varsin hyvin, mistä tässä on kyse.”

    Jakesta ei irronnut vieläkään minkäänlaista reaktiota. Moderaattori ei osannut sanoa kuunteliko Jake häntä ollenkaan. Hän vain …ääh, Make ei keksinyt päässään hyvää termiä sellaisen henkilön pöydän ääressä kököttämiselle, jolla ei ollut jalkoja eikä muutenkaan minkäänlaista istuinta alla.

    Make kirosi hieman mielessään jouduttuaan ajatuksissaan taas sivupolulle. Hänen oli pysyttävä asiassa. Hän mietti miten jatkaisi. Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli motiivin tiedusteleminen, mutta hän ei halunnut tuomita Jakea ennen aikojaan. Liian suora “miksi teit sen”- kysymys olisi tuskin ollut hyödyksi.

    Make rohkaistui jälleen avaamaan suunsa.
    “Muistat varmaan Yö Kauhun.”

    Jaken ilme muuttui hieman. Selkeästi hän tiesi mistä Make puhui. Toisaalta, osittain näytti siltä ettei hän tiennyt yhtään mistä Make puhui. ‘Yö Kauhu’ taisi kuitenkin olla Paacon itsensä keksimä termi, jota tuskin kukaan muu käytti. Mutta kuitenkin Jaken mieltä selkeästi kaihersi suuresti puhua kyseisestä yöstä… Hän oli mitä ilmeisimmin ollut linnakkeessa sinä yönä. Make koki että hänen ei tarvinnut todeta päätelmäänsä ääneen.

    “Se oli sellainen mylläkkä, että viholliset tuskin pääsivät sisään ilman että joku olisi auttanut heitä tältä puolelta.”

    Jaken ilme kiristyi. Make huomasi olevansa menossa oikeaan suuntaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä.
    “…missä sinä olit sinä iltana?”
    ”Eääääh. Kuka näitä nyt muistaa?” Jake hymyili hermostuneesti.

    Kiertelyä… Make pohdiskeli. Sinänsä odotettua kuulustellulta joka selkeästi tunsi jotakin hyvin negatiivista sisällään aiheesta puhuttaessa. Mutta jos Jake ei ollut syyllinen… ehkä hän oli vain hyvin peloissaan kyseistä iltaa muistellessa. Yö Kauhu- nimi kun tuskin oli tuulesta temmattu. Eikun hetkinen, sehän oli Paacon keksimä. Eli mitä ilmeisimmin nimi oli hyvinkin tuulesta temmattu. Mutta ‘Kauhu’- termi oli melko hyvä kuvaamaan tapahtunutta joka tapauksessa.
    Keskity… Make tivasi itselleen. Sitten hän muisti. Jo ennen kuulustelua Paaco oli selittänyt hänelle melko perusteellisesti Klaanin generaattoriin kohdistetusta iskusta. Mutta hän ei silti muistanut koko litaniaa hyvin tarkkaan. Saamarin Paaco Make kirosi. Mokoma oli laittanut hänet hoitamaan asian yksin ja mennyt ties minne omille teilleen…

    Make kavahti hetkeksi nostamaan katseensa jälleen Jakeen. Tämä kökötti yhä paikallaan tiiraillen pöydän pintaan hermostuneesti. Make huomasi, että hänen olisi keksittävä jotain.
    “Entä sinä iltana, kun apuvoimageneraattoria huollettiin…?”
    Jaken katse nousi pikaisesti. Tämän tuskaisen hermostunut ilme tuntui muuttuvan hieman hämmentyneeksi.
    “Ööh, tuota, en minä tiedä. En ole kuullut koko generaattorin huoltohommasta mitään, joten en osaa yhtään sanoa…”

    Make mietti hetken Jaken sanoja hieroen päätään. Hmm. Kieltäminen.
    Rahimies muisteli mitä tällaisissa tilanteissa kannatti tehdä. Vaikka Jaken vastaus olikin vakuuttavampi kuin edellinen, hän ei voinut kuitenkaan jättää mitään sattuman varaan. Sitten Makella välähti. Jos epäilty kiistäisi syytteet jotenkuten vakuuttavalla esityksellä, olisi paras tuoda esille todisteet tätä vastaan.

    Make muutti ilmeensä päättäväiseksi ja avasi suunsa.
    “Saimme Feterrahyökkäysyön jäljiltä luotettavalta taholta käsiimme listan.”
    Jaken silmät suurenivat hieman tämän suupielien kääntyessä hetkessä alassuin, minkä puolirahi huomasi heti. Mutta Jake pidätteli edelleen.
    “Siinä listassa oli viisi nimeä. Yksi niistä oli sinun.”
    Jaken katse alkoi muuttua hermostuneesta epätoivoiseksi. Makea melkein askarrutti jatkaa pidemmälle. Oli Jake kenties miten syyllinen hyvänsä, moderaattorin oli hankala katsoa tuskastuneita kasvoja jämerin ilmein. Mutta hänen oli kuitenkin jatkettava. Tämä oli sentään hänen työtään…

    “Sinä vastustit pidätystä melko ankarasti”, Make jatkoi kuitenkin lievää epävarmuutta äänessään. “Se ei anna sinusta kovin viatonta kuv-”

    “EN MINÄ TÄTÄ PYYTÄNYT!!” Jaken ääni koveni yhtäkkiä.
    Jaken silmät näyttivät tuskaisilta ja vaikutti siltä kuin tämä olisi voinut murtua itkuun. Make säpsähti ja tämän ilme muuttui tuimasta yllättyneeksi.
    Jake hiljeni hetkeksi, mutta avasi taas suunsa.
    “En minä halunnut tulla osaksi jonkun epäilyttävän pelurin valtatappelua! En minä missään vaiheessa ole tälle paikalle mitään pahaa halunnut! Se tyyppi vain oli jostain kumman syystä päättänyt tulla puhumaan minulle! Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan minua uskoisi! Kukaan ei ole koskaan erityisemmin minuun luottanut! Kai siinä epätoivo ja pakokauhu iskee, kun joku varjomöykky tuntuu olevan luotettavampi kuin minä!”

    Maken katse klaanilaiseen muuttui. Moderaattorin jämeryys ja päättäväisyys katosivat pikkuhiljaa tämän tuijottaessa parkuvaa klaanilaista.

    “Halusin vaan elää rauhallista arkea! Millä tapaa se muka on minun syytäni jos joku random piru tulee ja tarjoaa minulle takaisin jotain minkä olen menettänyt! Kovasti olisi tehnyt melkein mieli, mutta kai minä nyt tajusin että syventäisin vaan omaa kuoppaani! Mutta kukapa minuun luottaisi!? Kukaan tuskin olisi sitä mieltä että minä kykenisin vastustamaan sellaista tarjousta ja ajaa koko Klaanin maan tasalle…”
    Jaken katse laskeutui takaisin alassuin tämän äänen kadottua takaisin hiljaisuuteen.

    Maken kasvoilta oli kadonnut kaikki kovuus, tilalle oli tullut puhdas sympatia.
    Kyllä minä sinua uskon Maken teki mieli avata suunsa, mutta jokin hänen päässään pysäytti hänen ajatuksensa…

    Entä jos…?

    Make perääntyi hieman kuulustelupöydän luota. Alassuin katsova Jake ei tuntunut edes huomaavan. Moderaattori kääntyi paikallaan poispäin klaanilaisesta. Hän hämmentyi omista ajatuksistaan. Hän tunsi suuresti voivansa olla varma Jaken syyttömyydestä. Joten miksi häntä epäilytti?

    Make kirosi itseään. Sama oli tapahtunut useamman kerran aiemminkin. Tämä taas oli hänelle uusi tilanne. Aina tällaisissa tilanteissa hän usein muuttui neuvottomaksi. Hän ei tiennyt miten maailma toimi. Aina kun hän luuli olevansa varma jostain, jokin hänen sisällään väitti toista. Aina tällaisissa tilanteissa hänen päänsä täyttyi toistensa kanssa sotivilla ajatuksilla. Ja useimmiten joku muu oli ollut auttamassa häntä. Mutta nyt hän oli yksin. Eikä hän tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.

    Mutta miksi hänen pitäisi tehdä mitään? Koko asia tuntui selvältä. Jake oli viaton. Niin asian täytyi olla. Ei kukaan hänen kaltaisensa viaton henkilö kykenisi pettämään Klaania. Hänen täytyi olla vain viaton sivullinen.

    Entä jos hän valehtelee…? Make kavahti jälleen omia ajatuksiaan. Hermostuneisuuden palanen tuntui tunkeutuvan hänen kurkkuunsa. Miksi Jake valehtelisi?
    Miksi ei valehtelisi?
    Make ei osannut vastata. Lähinnä siksi koska joiltain osin hän ymmärsi täysin asian pointin. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, että kyseessä oli yksi viidestä petturiehdokkaasta. Henkilöstä, joka oli tarjonnut viholliselle pääsyn sisälle Klaaniin… Se henkilö saattoi hyvinkin olla Jake.
    …mitä sinä oikeastaan edes tiedät hänestä?”

    Maken ajatukset puistattivat häntä. Klaaniin saapumisestaan alkaen hän oli tuntenut olevansa kuin kotonaan. Hän oli kyennyt tuntemaan kuinka osa muista oli saapunut tähän paikkaan juuri samoista syistä kuin hän. Hän tunsi että hänellä oli vihdoin ollut ympärillään henkilöitä joista tuntui samoin kuin hänestä. Eikä hän siksi ollut koskaan ollut kyennyt tuntemaan vihaa tai epäilystä ketään kohtaan. Hän oli aina luottanut heihin miltei sokeasti.

    Entä jos…?

    Entä jos Jake tiesi sen?
    Maken sisäiset ajatukset alkoivat pikkuhiljaa tunkeutua esiin. Hän muisteli Paacon ja Samen sanoja. Nyt ei ollut kyseessä pikkuasia. Nyt oli kyseessä kovemman luokan rikos. Jotain, mitä ei voinut hyvittää pelkällä katumuksella. Jotain anteeksiantamatonta.

    Viisi nimeä. Se saattoi olla kuka tahansa. Joku joka kaiken aiheuttamansa jälkeenkin oli liikkunut klaanilaisten keskuudessa esittäen viatonta. Joku joka oli huijannut heitä kaikkia. Joku joka saattoi hyvinkin istua moderaattorin vieressä. Ja saattoi edelleen pelata katalia pelejään hänen ja muiden pään menoksi. Joku, joka saattoi hyvinkin käyttää häntä ja kaikkia muita hyväkseen.
    Joku, jonka hän oli vannonut saattavansa vastuuseen teoistaan…

    Jake oli kököttänyt hiljaisuudessa pöydän edessä jo jokusen minuutin. Klaanilaista tuntui osittain kaduttavan äskeinen puuskahduksensa, mutta toisaalta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Moderaattori tuntui vakavalla kädellä pohtivan hänen syyttömyyttään.

    “Sinä varmaankin muistat kyseisen kauhujen yön melko hyvin…?”
    Maken kysymys sai Jaken nostamaan katseensa häneen selin olevaan moderaattoriin. Kaikki klaanilaisen toiveet haihtuivat hetkessä puolirahin kääntyessä hitaasti tätä päin. Tämän kasvoilta oli kadonnut kaikki mahdollinen myötätunto.
    Jake ei tahtonut saada sanaa suustaan. Äskeisen jälkeen hänellä ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa. “M-minä, tuota…”
    Puolirahin kaksi eteenpäin ottamaa askelta tuntuivat hiljentävän klaanilaisen.

    Kynttilän leimu tuntui pikkuhiljaa voimistuvan. Mutta kumpikaan huoneessaolija ei tuntunut huomaavan sitä. He vain tuijottivat toisiaan.

    “Muistathan?” Make jatkoi. Moderaattorin ääni oli muuttunut hetkessä kylmemmäksi ja välinpitämättömäksi. “Se ilta, kun Feterroiksi nimitetyt olennot hyökkäsivät kotiimme. Ja aiheuttivat tuhoa ja hävitystä juuri kuin tunteettomat tappokoneet mitä olivatkin?”

    Puolirahin vasen käsi pamahti terävine kynsineen kuulustelupöydälle. Jake vaikutti hetken siltä kuin olisi voinut lennähtää ilmaan säikähdyksestä. Kynttilän valo kirkastui entisestään.

    “MINÄ ainakin muistan.” Maken ilme muuttui hetkessä hurjemmaksi. Jaken silmät suurenivat sekä hämmennyksestä että pelosta.
    “Se ilta, kun monia viattomia kuoli”, Make jatkoi kryptisenä. “Silloin kun suurin osa kykeni vain kauhistelemaan olematta kykenevä tekemään mitään asian hyväksi.”
    Rahimiehen kasvot lähestyivät hiljaa yhä enemmän paikallaan panikoivaa Jakea päin. Kynttilä jatkoi leimuamistaan pikkuhiljaa.
    “Ainoa asia mitä he kykenivät tekemään oli loppujen lopuksi surra kaatuneita ystäviään tuntien varmasti suurta tuskaa siitä etteivät kyenneet tekemään mitään heidän hyväkseen.”

    Paniikki alkoi hiipiä Jaken pintaan entistä voimakkaammin.
    “…se tuntui sinusta varmaan tosi kurjalta.”
    Puolirahin hammasrivistö pilkotti tämän suupielien välistä kynttilänvalossa entistä häiritsevämmin. Pienen hetken moderaattorin puheesta saattoi erottaa vaimeaa murinaa…

    “KILTTI, ÄLÄ SYÖ MINUA!!”
    Jake heitti kätensä suojaavasti eteensä. Huudosta säpsähtänyt moderaattori perääntyi varovasti klaanilaisen luota. Syy Maken säikähdykseen oli kuitenkin jokin muut kuin Jaken huuto…

    Hän oli kuullut tuolta kuulostavan huudon aiemminkin. Ehkä liiankin useasti. Se oli henkensä puolesta pelkäävän avuttoman villieläimen uhrin huutoa…

    Hurjuus ja vimma olivat pyyhkiytyneet pois moderaattorin kasvoilta. Hän kykeni vain tuijottamaan oman naamansa piiloon kääntänyttä klaanilaisraasua surullinen pahoitteleva ilme kasvoillaan.

    Miltei kokonaan pimenneen kuulusteluhuoneen ovi avautui. Make säpsähti katsomaan oven suuntaan. Kultavihreä moderaattori seisoi ovensuussa hieman hengästyneenä. Puolirahilta kesti hetki palata maanpinnalle.
    Paaco…
    Make vilkaisi nopeasti Jakeen, joka näytti yhtä yllättyneeltä toisen moderaattorin ilmaantumisesta kuin hänkin.

    “Ööh, tuota, moi…” Paaco tokaisi vedettyään henkeä. Make marssi kollegansa luo.
    “Missä hemmetissä sinä olet ollut?” Make kuiskasi hieman katkeraan sävyyn.
    “No tuota noin…” toa viittoi rahimiestä tulemaan lähemmäs supisten tämän korvaan.

    Maken ilme muuttui happaman nyrpeäksi. Tämän kiusaannuttavammalta tuskin voisi tuntua…

    Punaoranssi moderaattori talsi mahdollisimman epäuhkaavasti takaisin Jaken tykö. Hän napautti pyörälukkoa varpaillaan ehkä mahdollisesti rikkoen sen.
    “Tuota, olet vapaa poistumaan”, Make sanoi, yrittäen pyytää katseellaan anteeksi.

    Jake teki työtä käskettyä rullaten vaivihkaa ulos huoneesta. Paaco joutui suorittamaan kömpelön väistöhypyn välttääkseen joutumasta Rasvatun appelsiinin seuraavaksi uhriksi.
    “Jummijammi, silleppä tuli kiirus…” Paaco tokaisi hekottavaan sävyyn ikään kuin peitellen omaa kiusaantuneisuuttaan tilanteen osalta.
    Make vain käveli hiljaa ulos huoneesta hieman ihmettelevän Paacon ohi yrittäen olla näyttämättä tuskastuneisuuttaan kasvoillaan. Paaco käännähti katsomaan tyhjää kuulusteluhuonetta.

    Kynttilä oli sammunut.

    3

    Kyynärpäät nojasivat pöytää vasten. Valon toan katse vaelsi yksitoikkoisen huonosti valaistun huoneen nurkasta toiseen. Käsiraudat kahlitsivat Gekon ranteet pöytään.
    Valon toa huokaisi. Hän hieroi kämmeniään otsaansa vasten väsyneenä. Odotusta oli kestänyt jo kauan. Se oli kai jo kuulustelukikka itsessään. Pimeys oli hiljaista, piinaavaa ja passiivista. Ja Gekko oli viimeinen toa, joka voisi olla sinut pimeyden kanssa.
    Kuulusteluhuoneen ovi pysyi säpissä. Ehkäpä kohta sieltä marssisi sisään joku moderaattoreista naama happamana. Same vihreässä katseessaan kylmää säälimättömyyttä. Bladis virnuillen leveällä hammashymyllä ja käsissään tylppä lyömäase. Umbra tiukkana mutta reiluna. Paaco huonoine vitseineen.

    Gekko ei pystynyt pysymään paikoillaan. Lopulta huoneen ovi aukesi ja ulkopuolinen valo tunkeutui sisään. Hetken toa ehti luulla, että oviaukko oli tyhjä. Sitten hän tajusi katsovansa liian korkealle.
    Hopeinen valon toa laski hitaasti katseensa lattianrajaan, josta takaisin katsoi matala tumma siluetti ja kaksi suurta vihreää silmää.

    ”Päivää, Gekko”, punaiseksi hahmottuva visorak tervehti.
    Valon toa valahti kalpeaksi ja suoristi ryhtinsä. Se avasi suunsa, mutta jäi hakemaan sanojaan hetken. Hän olisi odottanut ketä tahansa muuta. Mutta ei adminia. Ei etenkään tätä adminia.
    ”P-päivää.”
    ”Minulla olisi sinulle muutama kysymys”, Visokki aloitti heti asiansa. Hän halusi mahdollisimman nopeasti saada kuulustelun käydyksi. Ei mitään ylimääräistä saivartelua. Nyt tarvittiin suoraa puhetta!
    Gekko nyökkäsi syvään. Toa oli hermostunut, sen huomaamiseen ei tarvittu Visokin lahjaa. Mutta edes Visokki ei nähnyt, mikä tätä hermostutti.
    ”Mihin liittyen..” Gekko kysyi hiljaa ilman varsinaista intoa.
    Visokki oli hetken vaiti. Gekossa oli selvästikin jotain hyvin epäilyttävää.
    ”Yritämme löytää Klaanin sisältä petturia ja sinä olet yksi kuulusteltavista ehdokkaista”, admin paljasti ja jatkoi: ”Missä sinä olit ja mitä teit Yö Kauhun aikaan? Olitko Klaanissa silloin?”

    Hopeinen valon Toa hengitti syvään. Katse pakoili Visokin omaa. Gekko ei ollut selvästi varautunut kysymykseen. Tai ei ainakaan kovin hyvin. Visokki aisti yrittämättäkin, kuinka valon Toa haparoi päänsä sisällä hätävalheita ja kasaili lausuntoja.
    Lopulta pakoileva katse pysähtyi Visun silmiin. Hän ei pystyisi valehtelemaan visorakille. Kukaan ei pystyisi.
    ”Olin”, Gekko kuiskasi.
    ”Hyvä. Mitä olit tekemässä, kun Klaanista katkesi sähköt?” Visokki tuijotti Gekkoa totisena, kun lateli kysymyksensä mekaanisen oloisesti.
    ”Juoksin sairasosastoa kohti”, Gekko sanoi vaitonaisena. Toa näytti puhuvan totta.
    Visokki huomasi Gekon olevan kovin vähäsanainen.
    ”Mitä sinä sairasosastolla?” admin uteli.

    Valon toa nielaisi. Hän laski katseensa jalkoihinsa. Lopulta hän nosti käsiään niin paljon kuin pystyi käsirautojen rajoittamana nostamaan. Tällöin Visokki näki, että Gekon oikeat kädet peittyivät mekaanisten tukirankojen alle.
    Alla olevat kädet olivat muodottomat. Ruhjeita täynnä.
    ”Makuta Abzumo”, Gekko sanoi hiljaa ja raotti oikealla kädellään rintapanssariaan. Visokki vavahti taaksepäin. Toan lihassa oli kymmeniä pieniä ja isompiakin arpia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Viiltojälkiä. Pistojälkiä. Täysin tarkoituksettomia pieniä viiltoja, jotka muodostivat toan ihoon arpien mosaiikin. Ja yksi suuri pistojälki, ammottava reikä keskellä rintaa, joka ei koskaan parantuisi.

    ”Hän satutti minua”, Gekko sanoi hiljaa. ”Minä kysyin, että miksi. Hän satutti minua lisää. Luulin teidän muistavan…”
    Niine sanoineen valon Toa hiljeni taas.
    ”A-anteeksi, en muistanut”, visorak melkein värisi vastenmielisyydelle. Miten kukaan voi kiduttaa noin? Mielipuoli tuollaiseen vain pystyi, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Hyrr, miten Gekko on selvinnyt edes hengissä?
    Visokki karisti tunnepitoiset ajatuksensa pois ja yritti palata takaisin asialliseen kuulustelutyyliinsä: ”Mitä muuta Abzumo sinulle teki? Tekikö hän jotain henkistäkin?”.

    Gekko pysyi pitkään hiljaa. Ei tuntunut siltä, että toa halusi varsinaisesti puhua aiheesta. Hän kuitenkin taisi tiedostaa, että vaihtoehtoja ei juuri ollut.
    ”No kun en tiedä”, toa sanoi täysin vailla tunnetta. ”Viimeinen asia mitä muistan ennen kuin heräsin kidutuskammiosta oli se, kun lähdimme Manun mukaan tehtävälle nazorakien pesään. Minä… minä en tiedä kuinka kauan olin siellä. Abzumo sai sen tuntumaan vuosilta.”

    Mielenvoimien administa alkoi kuulostaa, että Abzumossa oli paljon avdemaisia piirteitä. Visulle ei tullut siitä mitenkään hyviä muistoja.
    ”Ymmärrän… Miten pääsit pois Abzumon kynsistä lopulta?” Visokki tiedusteli aavistuksen varoen, ei samanlaisella suoralla tyylillä kuin aikaisemmin.
    ”Punainen Mies”, Gekko vastasi samalla aavemaisen hiljaisella nuotilla kuin aiemminkin. ”Punainen Mies pelasti minut häneltä.”
    Oli kuitenkin selvää, että hän oli vain tyytyväinen keskustelun siirryttyä pois makuta Abzumosta.
    Visokki ei taas olllut yhtään tyytyväinen. Gekon vastaus hämmästytti suuresti. Miten se muka voisi olla mahdollista?
    Visorak oli hetken vaiti ennen kuin sanoi nimen.
    ”P-punainen M-mies? M-miten muka?”
    ”Avde oli ystävällinen minulle”, Gekko sanoi pelottavan tyynesti. Suorastaan tuttavallisesti. Hän ei väistänyt nimen käyttöä. ”Hän pelasti henkeni. Minä… minä en eläisi ilman Avdea. Oli hän sitten vihollinen tai ei.”

    Hiljaisuus oli jäätävä. Visokki tuijotti toaa.
    ”Kyllä”, Gekko lopulta sai ulos. ”Avde pyysi minua pettämään Klaanin.”
    Hän ei jatkanut.

    Totuus tuli Visokin naamalle kuin turpaan lyönti. Yhtäkkiä koko petturikuvio tuntui valkenevan adminin silmien edessä!
    ”Mitä…”, visorak kakisteli hetken nimeä: ”… Avde tarkalleen pyysi sinulta?”
    Heti tämän kuultuaan Gekko siirsi lopulta katseensa Visokin silmiin. Valon toa alkoi liikkua tuolillaan hermostuneesti. Hän pudisti päätään hiljaa. ”Ei… ei. En minä suostunut. Usko minua. Hän vain pyysi. Ei hän pakottanut. En minä suostunut…”
    ”Juu, uskon sinua”, Visokki totesi varovasti: ”Mutta et vastannut kysymykseeni”.

    Visokin rauhallinen sävy ei tyynnyttänyt valon Toan hermostuneisuutta. ”Oli pommi”, Gekko sanoi hampaidensa välistä hikikarpalo otsallaan. Hiljaisen puheen äänenvoimakkuus kasvoi. ”Pommi, jonka se minun halusi laukaisevan. Usko minua! Minä en laukaissut sitä!”

    Admin arvioi Gekon olemusta pitkällä katseella.
    ”Rauhoitu. Mitä sinä teit heti, kun pääsit Abzumon kynsistä ja tulit takaisin Klaaniin? Teitkö vielä jotakin ennen kuin juoksit sairasosastolle?”
    Visokin telepaattinen äänensävy oli lempeä ja rauhallinen. Hän oli kuitenkin tehnyt yhden virheen. Yhden ratkaisevan virheen.
    Hän oli maininnut Abzumon nimen.

    Tyyneys sirpaloitui. ”En halua puhua hänestä!”, Gekko sanoi nyt niin kovaa, että Visokki hieman hätkähti. Toa riuhtoi käsirautojaan ja sai painavan pöydän hytkymään. ”Tiedätkö, kuinka vaikeaa minun on ollut nukkua? Aina kun suljen silmäni, näen sen makutan! AINA.”

    Visokki hiljeni. Vaihtoehto A oli, että Gekko valehteli. Vaihtoehto B oli, että kyseessä oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Ensimmäisen vaihtoehdon varmistamiseksi telepaatin piti ottaa käyttöön seuraavan asteen kuulusteluvälineet, joihin liittyi aina riskejä.

    ”Gekko, vielä viimeinen asia. Minun täytyy turvautua seuraavan asteen kuulustelukäytäntöihin, pahoittelen” Visokki tokaisi ja alkoi keskittyä toaan.
    Hermostunut heiluminen jäätyi täysin ja valon toa valahti kalmankalpeaksi, kun tämä tajusi, mitä Visokki oli tekemässä. ”Ei”, hän huudahti. ”Lopeta! Ei! Lopeta se, mitä olet tekemässä! Kuuntele minua! LOPETA!”
    Oli jo liian myöhäistä. Visokki oli jo sisällä.

    Mielenvoimien visorak havaitsi Gekon tämänhetkiset sekavat ajatukset. Ne poukkoilivat ja kimpoilivat toan mielessä kuin kuolemaisillaan olevat ussal-ravut. Adminin oli vaikea seurata tätä omituista ajatuksenjuoksua vankasta mielituntemuksestaan huolimatta. Visorak alkoi varoen porautua syvemmälle Gekon mieleen. Sitten, yhtäkkiä Visokki näki vain välähdyksen pimeydestä.

    Jokin katsoi takaisin Gekon pään sisältä.
    Hi.

    Neljä kavioista jalkaa kannatteli groteskia, epäsuhtaista ruumista. Olennon valtava pää kääntyi tavalla, jota kaulan ja niskan ei olisi pitänyt sallia.
    Hi. Hi.

    Suuren pään niskaa pitkin valuva harja liehui tuulessa, jota ei ollut. Kaksi valtavaa punaista silmää vei kaksi kolmasosaa olennon pään mustasta massasta. Ja se hymyili.

    Joku muu oli jo Gekon mielessä.
    Joku Visokille tuttu.

    hi hi hi hi hi hi

    Ja se halusi hänen mieleensä.

    Hätääntynyt visorak perääntyi salamannopeasti toan mielestä. Visokki oli ollut vain muutamia sekunteja Gekon pään sisällä. Se tuntui kuitenkin olevan liikaa. Pahin mahdollinen olisi voinut jo tapahtua. Admin ei tiennyt, oliko jo tapahtunut. Kylmät väreet kalvoivat Visokin mieltä edelleen. Hän oli nähnyt jotain todella odottamatonta. ”Miksi?” visorak kysyi itseltään: ”Miksi?”. Kysymyksiä virtasi adminin mielessä röykkiöittäin. Vain yhdestä asiasta Visokki oli täysin varma.

    Gekossa oli loinen.

    Ja harvinaisen kamalan näköinen sellainen.

    Kun todellisuus palasi takaisin hyökyaaltona, ensimmäisenä admin näki kauhistuneen katseen. Valon toa tuijotti häntä suoraan silmiin samasta pisteestä, josta loinen oli tuijottanut unen ja valheen rajamailla.
    Gekko huohotti tärisevin käsin ja katsoi visorakia pitkään ja intensiivisesti. ”Ei kai”, hän lopulta sai soperrettua, ”se päässyt… sinuunkin?”
    Visorak tuijotti Gekkoa hetken: ”E-en ole varma”. Admin nosti katseensa toasta huoneen kattoon ja kävi huoneen katsellaan nopeasti läpi.
    ”Mutta en usko”, visorak jatkoi.
    Gekko tuijotti silmiäkään räpäyttämättä adminin silmiin. Lopulta hän huokaisi ja laskeutui varoen takaisin tuolilleen – klaanilainen oli noussut siltä ylös niin paljon kuin käsiraudat sallivat.

    ”Se ei tartu muussa kuin mielien välisessä yhteydessä”, Gekko jatkoi. ”Niin se minulle sanoi.”

    ”Tiedän”, Visokki totesi kylmästi tapittaen seinään.
    ”Onko… onko sinullakin ollut sellainen?” toa kysyi varoen. Kuulosti siltä kuin hän ei olisi puhunut aiheesta koskaan aiemmin kenellekään.
    Visorak siirsi katseensa toaan: ”Valitettavasti”.
    ”Silloin, kun olin Avden kynsissä”, visorak sai kerrankin sanottua Punaisen Miehen nimen kangistelematta.
    Gekko näytti ymmärtäväiseltä. Ymmärtäväisemmältä kuin koskaan. Oli kuin koko keskustelun tätä piinannut vainoharhaisuus olisi ollut haihtumassa. ”Saitko sen siis… pois itsestäsi?”
    “Jep. Silloin, kun Avde vapautti minut”, Visokki kertoi. Kuunnellessaan valon toa suki käsiproteesiensa rautasormilla myyttien Avohkiin muotoon taotun naamionsa päälakea.
    ”Onko muita tapoja saada se ulos?” Gekko kysyi hiljaa. ”Entä jos hän ei… halua päästää minua otteestaan?”
    Visorak mietti hetken: ”Emme tiedä. Niillä tuntuu olevan oma tahto, mikä tekee siitä niin kovin vaikeaa”.
    Gekon reaktiota tähän oli vaikea arvioida. ”Ei… ei se ole edes koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Suurin osa ajasta en edes huomaa sitä. Se vain on siellä. Tosin aina joskus välillä kun saan unen päästä kiinni, se puhuu.”
    ”Ei se välttämättä sinulle teekään pahaa. Se vain… välittää tietoja tai jotain”, Visokkia puistatti tämä ajatus.

    Valon toan katse oli haudanvakava. ”Uskotko minua, jos sanon että en ole totellut sitä”, hän kysyi todella epävarman kuuloisena.
    ”Uskon”, visorak vastasi nopeasti, mutta jatkoi: ”Mutta loista minä en usko”.
    Gekko pudisti päätään. ”Ei. Minä puhun nyt. Ei. Ei se puhu. Se ei laita sanoja suuhuni. Usko minua, pyydän…”
    ”Mutta ei sen tarvitse laittaa sanoja suuhusi, että se voisi välittää tietoja tai vaikuttaa sinuun tiedostamattomasti”, admin hieman jopa sääli toan jatkuvaa paniikkia.
    ”Minä en koskaan pettäisi Klaania”, Gekko tokaisi jättäen Visokin kommentin täysin vaille huomiota. Hän osoitti käsiraudoissa olevia proteesejaan ja niiden sisällä olevia raajojen vääristyneitä jäänteitä. ”Missä minä olisin ilman tätä paikkaa? Varmaan edelleen Ab… tiedät kyllä.”

    Admin nyökkäsi tyynesti Gekolle: ”Ymmärrän, älä huolehdi. Kyllä petturi vielä löydetään ja sinulta saadaan loinen pois jotenkin”. Visokki irrotti Gekon käsiraudat pihtimillään.

    ”Noin. Minulla ei ole enää muuta”
    Punainen admin lähti hoitamaan seuraavia ylläpidon velvollisuuksiaan jättäen toan yksin huoneeseen. Gekolla kesti hetki tajuta, että käsiraudat oli avattu. Lopulta toa nousi tuolilta varoen ja valui hitaasti oviaukon läpi.
    Ennen ylläpitosiivestä poistumista hän ohitti Samen viiltävän arvioivan katseen. Siihen ei tuntunut hyvältä idealta katsoa takaisin.

    Hän oli vapaa mies. Ainakin vielä.

    ”Kaikki valmista?” Same kysyi.
    ”Mmmmmf”, Bladis nyökkäsi niin, että donitsinmurusia putoili.

    Moderaattorien taukohuoneen ovi loksahti kiinni Samen perässä. Selakhialaisen sotilaan tarkka vainu aisti välittömästi kahvin aromit. Keitin porisi takaseinällä. Bladis rullaili huoneen läpi laatikollinen donitseja sylissään kunkin moderaattorin ohi niin vauhdikkaasti, että nämä ehtivät juuri ja juuri napata yhden mieheen.
    Pyörätuoli pysähtyi kirskuen huoneen seinustalla olevan visorakin viereen. Adminille hopeinen skakdi tarjosi laatikkoa auliimmin.
    ”Mmmfmfmm fffmmm mffff?” pyörätuoliskakdi kysyi kohteliaasti.
    Visokki nappasi donitsin pihtimillään ja heitti suoraan suuhunsa, vaikka ei todellakaan tiennyt, mitä skakdi yritti viestittää epämääräisellä muminallaan.
    ”Nfffo”, Bladis kysyi katsellen ympäriinsä ja kulautti donitsinjäämät alas puolella kupillisella kahvia, ”miten meni?”
    Admin oli hotkaissut jo donitsinsa sekunnissa.

    ”Sain Gekosta jotain irti. Ainakin diagnoosi varmistui. Hermoheikko yksilö. Lisäksi loinen majailee sen pään sisällä”, visorak totesi ytimekkäästi.
    Paaco hieroi mietteliäänä leukaansa moden miettiessä miten ilmaisisi mieleensä syntyneet kaikin mahdollisin puolin väärät kielikuvat konkreettisiksi sanoiksi. Bladis kohotti kulmaansa enemmän kummastuneena kuin pelokkaana.
    ”Hm”, Same murahti. ”Loinen? Sama jonka viilsin kahtia Tawan toimistolla?”
    Maken jo valmiiksi nyrpeä ilme muuttui vielä vähän enemmän nyrpeäksi muistojen demoninärhestä noustessa jälleen esiin.

    Visokki pudisti päätään. ”Ei sama. Snowmanin parasiitti muistutti lintua, tämä oli enemmänkin…” Mielensisäinen huokaus. ”Pieni hevonen.”
    Syvä hiljaisuus.
    Jossain huoneessaolijoiden kollektiivisessa tajunnassa päätettiin jälleen olla kuvailematta tätäkään loista tällä nimenomaisella sanalla enää ikinä. ”Närhi” ja ”portaat” saivat seuraa moderaattorihuoneen kielletyt sanat -listalle.
    “Voisimmeko olla puhumatta siitä linnusta?” Make kysyi hiljaisen tuskastuneena.
    Admin sivuutti Maken kysymyksen ja jatkoi: ”Mitkä ovat johtopäätökset muista kuulusteluista? Mitään tullut ilmi?”.

    ”Tuotaaa”, Bladis mömisi, ”siitä loisesta. Pitäisikö se… ’liskopoju’…”
    Skakdi oli ainoa joka ei tajunnut tämän lempinimen ironiaa. Se ei yleensä pysäyttänyt häntä.
    ”… pistää kaiken varalta karanteeniin. Että ei levitä pöpöään.”
    Make nosti kulmiaan skakdia kohti ihmettelevänä.
    ”Et sinä, liskopoju. Se toinen. Se joka ei edes ole lisko.”
    Ja minä luulin että Paacon kielikuvat ovat huonoja… puolirahi pohti. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Muuten hän ja viherkultainen toa olisivat vahingossa pitkittäneet kokousta iltaan asti.
    ”Nääh. En näe liskopojun loisesta olevan vaaraa Klaanille, koska nyt loisen olinpaikka on tiedossa”, Visokki tarkensi. ”Valitettavasti jo pelkkä parasiittitartunnan mahdollisuus tarkoittaa, etten voi mennä epäiltyjen mieleen.”
    Tämä ajatus upposi hiljaisuudessa kaikkien päähän. Näin heidän vastustajansa olikin sen aina tarkoittanut. Petturin löytämiseen ei olisi oikoteitä.
    ”Muuuutta ei kai niitä pöpöjä kaikissa ole?” Bladis aprikoi.

    ”Varovaisuus on silti paikallaan”, Same vastasi. ”Henkilökohtaisesti olisin jättänyt Snowmaninkin arestiin.”
    Bladis kohotti kulmiaan. ”Me puhuimme tästä jo! Porkkana kulkekoon omia polkujaan, kunnes saamme vahvempaa näyttöä.”
    ”Julkisuusvastaavanamme” ilmeisesti julkisuusvastaava Paaco julisti ”koen velvollisuudekseni muistuttaa, että harmittomien tyyppien pidättäminen ilman vahvaa näyttöä ei ole kovin hyvä idea. Meillä oli jo mielenosoitus käsissämme, enkä mielelläni ottaisi uutta peltipurkkia päähäni.”
    Bladis mulkoili Paacoa ilmeellä, joka kyseenalaisti tämän nimityksen julkisuusvastaavaksi. ”Öö, joo. Eikä meillä edes ole mitään sitä plösöä vastaan. Mitä liskopojuun tulee, se taas vastusti pidätystä! Miksi se ei ole enää raudoissa jo siitä syystä?”
    Hän tivasi Visokilta vastausta katseellaan melko tiukasti. Kunnes muisti miten hierarkia toimi.
    ”… öööh, neiti admin.”
    Visorak pyöräytti silmiään kunnianosoitukselle. Hän ei oikein koskaan osannut niistä perustaa. ”Meillä ei ole tarpeeksi todisteita… Gekko kuulostaa kyllä epäilyttävältä, mutta on meillä muitakin epäiltyjä”.
    Visokin päätös oli varma, mutta ajatukset eivät. Oliko Gekko halunnut hätäilyllään suojella häntä loiselta, vai piilottaa päässään olevat todellisen nukkemestarin suunnitelmat?

    “Hän ainakin näytti perin hätääntyneeltä silloin kun ilmestyimme hakemaan häntä”, Make avasi lopulta suunsa. “Tai pikemminkin, silloin kun hän ilmestyi sinne minne olimme menneet häntä hakemaan.” Rahimies jätti mainitsematta perunasäkin, vaikka asia hänen mielestään ehkä oli hieman oikeuttanutkin Gekon reaktiota…
    ”Ymmärrettävää, sillä se on kokenut aika kovia viime aikoina… , Visokin selkäpiitä meni kylmät väreet kaikesta sen kidutuksen ajattelemisestakin: ”Se kärsii aika vahvasti traumaperäisestä stressioireyhtymästä ja on todella neuroottinen. Hankala sanoa, johtuuko epäilyttävyys traumasta vai syyllisyydestä ”.

    Bladis kurtisti kulmiaan. Vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen. Joskus hän olisi ratkaissut nämä tapaukset lyömällä epäiltyjen päitä pöytää vasten. Siinä olisivat unohtuneet kaikki stressiperäiset traumahäiriöyhtymähäiriöt ja neuroosit. Sekä mahdollisesti osa epäillyn aivotoiminnasta. Samen kanssa jaettu katse näytti, että tätä ajatusta ei ehkä ollut parempi jakaa ääneen.
    ”Oli miten oli, olet sitä mieltä, että annamme kummankin jatkaa vapaalla jalalla?” Same suuntasi kysymyksensä Visokille. Päämoderaattori Umbran ollessa toisaalla selakhilaani vastasi tutkinnasta, mutta sekä lopullinen päätäntävalta että vastuu lepäsivät Adminin hämähäkkiharteilla.
    Visorak nyökkäsi taivuttaen hieman etujalkojaan ja laski ne takaisin alkuasentoonsa.
    ”Jep, mutta pidetään heitä silti silmällä”. Vain yksi oli syyllinen, Visokki mietti. Vain yksi. Niin Avde oli sanonut. Ja Avde ei valehdellut.

    Paaco innostui. ”Hei, saanko tuoda pöytään epäiltyjen silmälläpidon kannalta äärimmäisen tärkeän kehitysehdotuksen? Minä olen aina halunnut sijoittaa pari uutta valvontakameraa pariin strategisesti tärkeään paik-”
    Visokin katse tuntui veitseltä vihreän dj:n kurkulla. Paaco päätti tappaa ehdotuksen kehtoonsa.
    ”Eniten minua kyllä vielä kiinnostaa”, Bladis sanoi kääntyen pyörillään kohti sohvaa, jolla Make ja Paaco istuivat, ”että mitä te teitte sen oranssin suharin kanssa.” Skakdin ilme sanoi, että laskeutuminen oli tehnyt kipeää. Tunne oli kyllä varmasti ollut molemminpuolinen.

    Paaco avasi räväkästi suunsa, “No se on syytön.”
    Skakdin, selahkiaanin ja visorakin katseet olivat yllättyneet toan nopeasta ja varmasta vastauksesta.
    …mistä tiedät? visorak kysyi.
    “Noh…” toa aloitti.

    Puoli tuntia sitten

    Make ja Paaco astelivat kuulusteluhuoneiden ovien koristamaa käytävää. Kaksikko pysähtyi matoranilaisella kakkosnumerolla koristettuun huoneeseen. Make oli tarttumassa ovenkahvaan, kun Paaco hihkaisi.
    “Tuota noin, käyn vielä tuolla tietokonehuoneessa.”
    “…ai, miksi?” Make kysähti.
    “Käyn vielä tsekkaamassa mahdolliset todistusaineistot Appelsiinia kohtaan. Eihän kuulustelut ole mitään ilman niitä. Se kun saattaa sanoa mitä hyvänsä. Hoida sinä alku vaikka yksiksesi.”
    Maken ilme oli mairea. “Eli haluat minun vähän lämmittelevän sitä?”
    “No mikäs siinä. Olisihan se aika siistiä että ryntäisin sisään dramaattisesti juuri ratkaisevalla hetkellä.”

    Make nyökytteli epävarmana raottaen kuulusteluhuoneen ovea. Se oli pimeä.
    “Juu, tuo huone on aika rempallaan”, Paaco tokaisi. “Lamppua ei ole jaksettu vaihtaa, mutta jätin sinne kynttilän.
    Rahimiehen ilme oli epävarma.
    “Ai niin, ei sitten kannata alkaa ihan heti puristamaan siitä tietoa. Tyypiltä kun näköjään lähti siinä porrasryminässä taju. Mutta tuskin se muutenkaan mihinkään pyörälukon kanssa vilistää.”
    “…” Make totesi astuen varovasti huoneen sisään. “Pidä sitten kiirettä”, puolirahi tokaisi.
    “Hei muuten”, Paaco toputti, “kun se herää, älä vaan kävele sen eteen, vaan kiertele vähän pitkin huonetta ja tee tosi kuumottavia ääniä että se tulee olemaan ihan että ‘Mitä v-’”
    Make löi nyrpein katsein huoneen oven kiinni Paacon edestä.

    Paaco käveli käytävällä työhuonettaan kohti, kun häntä vastaan asteli työkalukassia kantava eksyneen näköinen matoran.
    “Anteeksi”, matoran aloitti, “olen uusi huoltoyksikön jäsen mutten muista reittiä voimageneraattorin luo. Voisitteko auttaa?”
    “Kaksi kerrosta alaspäin, pääaulan länsikäytävästä kolmas tie vasemmalle, portaat ylös” moderaattori vastasi. Matoran nyökkäsi kiitokseksi talsien tiehensä.

    Paaco puolestaan jäi seisahtumaan paikalleen. Hän jäi miettimään sanomisiaan aneemisin ilmein…
    … portaat ylös…
    … portaat ylös…
    … portaat ylös…

    ”…”

    Perseperseperseperseperseperse… toa lähti harppomaan kipakasti takaisin kohti kuulustelutiloja.

    Puoli tuntia myöhemmin

    Paaco ei ollut tietenkään suostunut vain kertomaan. Hänen piti näyttää.
    Koko läsnäolevan moderaattoriston ja Visokin matka oli käynyt taukohuoneen miellyttävästä kahvin tuoksusta huoltokäytävien öljyn hajuun ja laitteistojen hurinaan. He kävelivät metalliritilöillä kylmässä loisteputkivalossa usean kummastuneen huoltomatoranin ohi kunnes saapuivat linnakkeen apuvoimageneraattorin luokse.
    Sylinterimäinen ja päägeneraattoria paljon pienempi sähköntuotantolaitos oli uusittu kokonaan sitten Avhrak Feterrojen yöllisten tuhojen. Sen sijainti oli pysynyt samana, vaikka vartiotoimenpiteet oli kolminkertaistettu.
    Se oli nimittäin saman jyrkän metalliportaikon yläpäässä.
    ”… niinkö”, Same tuhahti.
    Eikä sinne tasan ollut pyörätuoliluiskaa.
    ”… joo se on syytön”, Bladis myönsi otsa kurtussa.

  • Rasvattu appelsiini

    Bio-Klaani, keskusaula

    Linnakkeen keskusaulaan yhtyvän käytävän täytti hulina ja vilinä, kun monenväristä, -hajuista ja -muotoista klaanilaista tulvi ovista taikka oviin ja tukki toisten itseään kiireisempien hulisijoiden ja vilisijöiden käyntiä. Hyvin pientä väestöä tukeva Klaanin kaupunki alkoi jo natista liitoksistaan pohjoisten kyläläisten, vierailevien Athin seurakuntalaisten ja entisen Ämkoon veljeskunnan matoranien rynnäkön myötä.

    Väkijoukkoon oli myös siten entistä helpompaa sulautua.
    Varsinkin jos oli juuri ja juuri ohikulkevaa Toa-soturia polveen asti.

    ”Anteeksi”, Jake sanoi hiljaa hampaidensa välistä törmäillessään ohikulkijoihin. ”Anteeksi, anteeksi…”
    Kaikkea anteeksipyytävä hiirimäisyys jäi huonommin klaanilaisten mieleen kuin täysi hiljaisuus.Hiljaisuus oli epäilyttävämpää. Tämän hän oli oppinut. Paljon hän olikin oppinut välteltyään kaikkea klaanilaiskontaktia viimeiset kuukaudet. Klaanilaisen huoneen postiluukussa oli vino pino administon sinetillä suljettuja kirjeitä.
    Hän ei oikeastaan halunnut lukea niitä.

    Jake ei voinut enää pakoilla. Hänen oli vain päästävä pois.
    Renkaat alkoivat surrata hieman äänekkäämmin.

    ”Duu-di-duu-di-duu…” Jake hyräili mahdollisimman epäepäilyttävästi. Se ei ollut epäepäilyttävää.

    Jäsenen jalkojen tilalla olevat pyörät surisivat hiljaa suuren joukon jalkojen töminän alla. Pienet oranssit kourat kynsivät hermostuneina toisiaan, ja ankkamaisen pään syvissä silmäkuopissa olevat keltaiset viirut pomppivat eestaas. Reitti vaikutti olevan selvä. Edessäpäin häämöttävän porraskäytävän vieressä olevalle höyrykäyttöiselle hissille oli patikoimassa vain muutama sekavärinen matoran. Niiden joukkoon hän kyllä sopisi huomaamattomasti. Ja reitillä jota hän sinne pääsisi oli useampikin häntä suurikokoisempi mörrimöykky, jonka varjossa olisi helppoa edetä huomaamatta. Oli koneöljyltä löyhkäävää steltinpeikkoa, kalpeaa punasilmäistä vartioselakhilaania, ja…
    … hopeinen skakdi pyörätuolissa suoraan hänen edessään.

    ”Jake, otaksun?” kuului Bladiksen ääni. Skakdin ilme oli ammattilaismainen. Sen kädet lepäsivät pyörätuolin renkaiden päällä.
    Peräkärryn ja protosorsan äpärälasta muistuttava Jake laski epäröiden kellertävän katseensa skakdin silmiin. Hän kyllä tunsi Bio-Klaanin moderaattorin kun näki tällaisen. Tosin kaksikon viime kohtaamisessa vain Jakella oli ollut pyörät allaan.
    ”Ööööö joo”, hikikarpaloa puskeva jäsen sanoi lainvalvojalle raapien sormiaan yhä äänekkäämmin. ”P-päivää vain.”

    ”Tulet mukaani”, hopeinen skakdi sanoi rauhallisesti artikuloiden. Se ei peittänyt sitä että kyseessä oli käsky.
    ”Että sellaista”, Jake sanoi leveällä virneellä. Silmät sinkoilivat päässä villisti. ”Mihin niin?”
    ”Ylläpitosiipeen tietty”, Bladis hörähti ja jatkoi ”minä luulen, että meillä on vähän puhuttavaa.”

    Bladis ei oikeasti sanonut tätä lausetta loppuun asti. Hän ehti parhaiden arvioidensa mukaan puoliväliin sanan ”puhuttavaa” toista tavua ennen kuin se mitä hän oli sanomassa muuttui lähinnä sanojen ”MITÄ” ja ”HELVETTIÄ” mielivaltaisiksi yhdistelmiksi.

    Niiden jälkeen hän sai sanansa jokseenkin kasaan. ”PYSÄHDY”, Bladis raivosi kourat pyörätuolinsa renkailla vapisten.

    Renkaat kirskuivat ja matot lensivät rullalle, kun Jake singahti pakoon hölmistynyttä skakdimoderaattoria. Kaksirenkainen oranssi salama törmäsi kahvioon matkaavaa le-matorania selkään ja kaatoi ison pinon laseja, kuppeja ja tuoppeja lattialle yhdeksi sirpalemyrskyksi.

    ”PYSÄYTTÄKÄÄ TUO JÄSEN!”

    Siitä renkaiden kirskunta jatkoi tasaista tahtia ja huimaa vauhtia siihen asti kunnes törmäsi kahden ja puolen sekunnin päästä postikeskukselta tulevaan kuriiriin. Kirjepino räjähti ilmaan kuin lehtikasa ja aivan pinon päällä ollut ruskea kulahtanut paketti kolahti Jakea päähän.

    Se ei oranssia vauhtihirmua pysäyttänyt, vaan tämä hetken ympyrää pyörittyään jatkoi matkaa käytävää pitkin.
    Otettuaan vauhtia ensiksi kahden seinän, kolmen matoranin ja yhden kaiteen kautta.
    ”MINUA ETTE SAA!” kuului syvemmälle käytävään vähitellen loittonevan oranssin viuhahduksen vaimeneva huuto.

    Bladiksen silmät pullistuivat. Suoni tykytti otsassa.
    ”MIKSEI KUKAAN TEE MITÄÄN?”

    Vaitelias ja väsynyt Gekko tallusteli pää painuksissa ankeaa harmaata käytävää kohti huonettaan, jonka Klaanin ylläpito oli hänelle laittomien mökkinikkarointiensa jälkeen myöntänyt. Rakkaan mökkipahasensa menetys oli kuitenkin toan murheista ehkä kolmanneksi pienin. Unettomuus oli vaivannut häntä jo pitkään. Ja niinä aikoina kun hän oli saanut nukuttua, hän oli nähnyt enimmäkseen pelkkiä painajaisia.

    Gekon painajaisten lähteet ulottuivat ainakin kolmen kuukauden päähän. Niinkuin se ei olisi riittänyt että säälimätön mielipuolimakuta oli ottanut hänet osaksi sadistisia kokeitaan, kaiken sen lisäksi mysteerin varjoihin kiedottu Punainen Mies oli päättänyt syystä tai toisesta ottaa hänet pelinappulakseen…

    Liian synkkiin ajatuksiin Gekko ei kuitenkaan ollut syventynyt. Klaanilainen kykeni kuitenkin tuntemaan hienoa positiivisuutta siitä kuinka hän oli viimeiset viikot saanut kunnolla toipua rauhassa. Moni kanssaklaanilainen oli ollut hyvin huomaavainen ja huolehtivainen. Gekosta tuntui pitkästä aikaa siltä, että hän saisi ehkä nukuttua makeasti pitkästä aikaa. Klaanilaisella ei ollut vihiä varoa ajatuksiaan…

    Gekko oli saapunut vihdoin oman huoneensa ovelle. Hän tarttui kahvaan syvästi huojentuneena. Ainoa ajatus mikä klaanilaisella oli mielessään oli aikomus heittäytyä pitkälleen mukavalle sängylleen. Klaanilainen käänsi kahvaa. Ovi narahti auki toan miltei heittäytyessä huoneensa sisälle ajatuksena se, että pian hän pääsisi rentoutumaan. Liike-energian lakeja seuraten ovi heittäytyi auki melkoisella voimalla.

    “Au!”

    Oven ja seinän välistä kuuluva ääni sai Gekon miltei säpsähtämään säikähdyksestä. Asia ei ollut ihmekään ottaen huomioon klaanilaisparan mieleen painuneet traumat. Gekko käänsi nopeasti valokatkaisijaa sulkien oven paljastaakseen piileskelijän.

    Oven takaa seinää vasten nojaava olento ei ollut hullu tiedemiesmakuta tai groteski varjomonsteri. Pelkästään arpista vatsaansa hierova Make. Mutta se ei saanut Gekkoa rauhoittumaan. Vaikka häntä ei odottanutkaan Abzumo tai Avde, häntä odotti moderaattori… Voi perhana. Voi perhanan perhana…
    “Ööh, tuota, heippa vaan…” Make lausui milteinpä tuskastuneen kömpelösti.

    “No voi perse nyt Make.”

    Gekko kääntyi kannoillaan kuultuaan vielä toisenkin äänen suoraan selkänsä takaa. Hän näki vielä isommaksi kauhukseen viherkultaisen Paacon seisomassa keskellä huonettaan piilostaan esiin kömpineenä. Ja niinkuin se ei olisi vielä riittänyt, moderaattoritoa raahasi toisessa kädessään kookasta perunasäkkiä. Viherkultaisen toan ilme oli nyrpeän pettynyt.
    Voi perhanan perhanan perhana…

    “Siinä meni hyvä källi pilalle. Minä kun kehittelin perunoihin liittyviä iskurepliikkejä ainakin puoli tuntia.”
    “No anteeksi vaan”, Make puhisi. “En ihan odottanut että saisin ovesta naamalleni.”
    Paaco sekä Make astelivat lähemmäs Gekkoa.
    Klaanilaisen hyvä tuuli oli tuulahtanut tiehensä kuin myrskytuuli. Hän kykeni enää vain änkyttämään hätääntyneenä. “M-m-m-inä, t-t-tuota…”

    “Tämä nyt oli alun alkaenkin tuomittu idea”, Make tokaisi kollegalleen kiinnittämättä Gekkoon miltei sen enempää huomiota, mikä hämmensi tätä suuresti.
    “Oli minusta alun alkaenkin moraalisesti hyvin arveluttavaa pelästyttää toisia puolikuoliaaksi ja todeta sitten ‘Jäit kiinni, potuttaako?’ Miksemme olisi vaan voineet tulla pyytämään häntä mukaamme?”
    “No mitä hauskaa siinä olisi?” Paaco argumentoi takaisin.
    “En kauheasti usko että toisten traumatisointi on kovinkaan hauskuutuskysymys.”
    “No itsepähän lähdit hommaan mukaan.”
    “Koska anelusi alkoi tuntua melko raastavalta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.”
    “Erittäin tasokasta kettuilua. Hööhööö.”
    Make käänsi huomionsa takaisin Gekkoon, jota he olivat lähteneet hakemaan.
    “Jokatapaukses…”

    Huoneen ovi liikahti hitaasti narahtaen Gekon ampaistua vauhdilla ulos huoneesta.
    “…” Make totesi.
    “…” Paaco yhtyi kollegansa sanoihin.

    Hopea toa ryntäili jos jonkinmoisen olentokatraan läpi Klaanin harmailla korkeilla käytävillä. Hän kirosi toivottomuuttaan. Voi perhanan perhanan perhana…

    Make liihotti karkulaista vaanien muiden käytävälläliikkujien päiden yläpuolella. Moderaattori pysähtyi käytäväristeyksessä hetkeksi. “Tuolla se menee!” Make havaitsi Gekon harppovan oikeanpuoleisella käytävällä. Puolirahi syöksähti vauhdikkaaseen liitoon Klaanilaisen perään viikkojen istumatöistä ilmeisesti hieman rapakuntoon päätynyt Paaco kannoillaan.

    Gekko tajusi pian moderaattorikaksikon saavuttavan häntä. Paniikissa klaanilainen oli miltei törmätä pariin itseään lyhyempään klaanilaiseen. Hänen puoliväsähtänyt juoksutyylinsä ei ollut niinkään paras.

    “Tuotah”, Gekkoa lähestyvä Make alkoi kuuluttaa, “anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää sinua, ainakaan noin pahasti.” Vaikka puolirahi yrittikin olla uskollinen moderaattorien asialle, ei hänestä ollut huutamaan täyttä kurkkua uhaten Gekkoraasua pysähtymään.

    “Me ihan oikeasti haluamme vain jutella kanssasi! En halua käyttää kovia otteita, joten toivoisin että tulisit vain mukaamme kiltisti jotta voisimme käydä asiat kunnolla läpi!”
    Maken viaton mutta kömpelö vakuuttelu katkesi äkisti kuin Gekon pakomatka (ja miltei toisen jalan sisäiset tukirangat).

    Kuului vain lyhyt suhahdus kun jokin oranssi kiisi risteyksestä sivusuunnasta Gekon jalan kohdalta. Hopea toa miltei kierähti iskun voimasta ympäri mätkähtäen vatsalleen käytävän kovalle lattialle voihkaisten tuskasta. Suuresti yllättynyt Make laskeutui miltei Gekon viereen.
    Mikä ihmeen rasvattu appelsiini tuo oikein oli… puolirahi mietti mielessään.

    Jake tömähti käytävän päässä jotain harmaata vasten. Jokin harmaa rääkäisi ja kaatui. Viha pihisi Bladiksen sisällä. Kaikki vain tuijottivat.
    ”PYSÄYTTÄKÄÄ SE. KUINKA VAIKEA SITÄ ON YMMÄRTÄÄ?”

    Koko käytävä oli täysin hiljainen, mutta kukaan ei reagoinut pyörätuolista kuuluvaan ärjyntään. Jake jatkoi sekasorron levittämistä. Renkaat ujelsivat ylikierroksilla kauempana kaartuvaa käytävää pitkin. Kohti hissiä.

    ”PEE YY ÄS ÄÄ YY- okei skarrararr sitten.”
    Bladiksen punaiset silmät muljahtelivat silmäkuopissaan keskittyneenä. Kaksi raavasta kämmentä tarttui tiiviisti kiinni pyörätuolin renkaista.
    ”Okei skarrararr sitten.”

    Hän ei tarvisi moottoroituja pyöriä. Irnakkit moottoroiduista pyöristä.

    https://www.youtube.com/watch?v=JcNhDstL4-k

    ”MINÄ OLEN MOOTTORI!” kuului lähtölaukausta muistuttava karjaisu. Pyörätuoli ja skakdi sen kyydissä singahtivat vauhtiin. Pyörät pyörivät yhä kovempaa, kun suuret harmaat kourat lykkivät vauhtia.

    Tällä kertaa käytävällä möllöttävät klaanilaiset äkkäsivät loikata pois tieltä.
    Todella, todella pois tieltä.

    Make tuskin ehti miettiä oranssia välähdystä pariakaan sekuntia ennen kuin maailman nopeimman sitrushedelmän tulosuunnasta kuului metallisten renkaiden kirskunaa ja voimakasta uhoamista.

    “POIS ALTA, HYLSYT JA RYNKYNMÄTKYT!”

    Käytävillä kaikui pyöriensä päällä viilettävän hopeisen skakdin mahtipontinen varoitus, joka vaikutti olevan osoitettu juuri maassa makaavalle Gekolle. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan ennen kuin Bladis oli luonteeseensa sopien kuin tykin suusta rullannut suoraan voivottelevan klaanilaisen säärien päältä.

    Gekko ei voinut kuin parkaista.

    Make katsoi hetken Bladiksen perään mitä hämmentynein kasvoin hyvän hetken ennen kuin kiinnitti huomionsa jälleen Gekkoon. Make ei voinut kuin tuijottaa klaanilaista hyvin säälivä ilme kasvoillaan toivoen, että tämä pystyisi vielä kävelemään…

    ”OLEN MELKEIN PAHOILLANI”, kuului hengästynyt huuto pyörätuolista jossain kauempana.

    Jake ei juuri ehtinyt ajatella. Nyt hän kuitenkin tajusi vilkaista epäilevästi taakseen, kun miehekäs huohotus ja karjunta saavuttivat hänen niskansa. Oranssi pakolainen inahti paniikissa nähtyään Bladiksen katseen astetta liian läheltä ja lisäsi vauhtia. Pyörät kävivät jo kuumina, mutta hänellä niiden pyörivyys ei sentään ollut kunnosta kiinni.
    Tömähdys isoa pulleaa matorania vasten. Hissin ovien sulkeutumisen ääni. Jake tajusi, että hänellä ei välttämättä olisi aikaa odottaa seuraavaa hissiä.
    Päätöksentekoaikaa oli arviolta kolme sekuntia. Jake valitsi ensimmäisen ja ainoan näkemänsä pakoreitin.

    Sekuntia myöhemmin suuria portaita poukkoili alas jotain oranssia ja kirkuvaa. Renkaiden ujellus katkesi aina puoleksi sekunniksi, kun ne tömähtivät seuraavaa porrasta vasten.
    Jos Bladiksella olisi ollut enemmän kuin sekunnin kuudesosa mietintäaikaa ja enemmän kuin sekunnin puolikas jarrutusaikaa, hän olisi ehkä harkinnut seuraavaa siirtoaan vakavasti ennen päätä pahkaan ratkaisuun syöksymistä.

    Ei, ei olisi harkinnut. Ei sekuntiakaan.

    Tum-tum-tum-tum, sanoi pyörätuolin ja portaiden harmoninen duetto. Bladis ei tapansa mukaan sulkenut suutaan vaikka oli melkein purra kielensä irti.
    ”M-O-D-E-R-A-A-T-T-O-R-I-E-N-N-I-M-E-E-N-P-Y-S-Ä-H-D-Y-!-!-!”

    Portailla kävelevät klaanilaiset loikkivat pois tieltä. Bladiksen ja tämän kohteen välimatka pieneni pienenemistään. Jaken oli pakko hidastaa ylikierroksilla pyöriviä renkaitaan että ei lentäisi kymmenenä palasena pitkin rappukäytävää.
    Bladiksen joka iskulla yhä vaikeammin tunnistettavaksi mukiloituva pyörätuoli ei hidastunut. Jarrupala lepäsi jossain hissin oviaukon vierellä. Ei sillä että Bladis olisi sen olemassaolosta edes tiennyt.
    ”K-U-U-N-T-E-L-E-T-K-O-S-I-N-Ä-E-D-E-S-?-?-?”

    Moderaattori ei kuitenkaan saanut tarpeeksi vauhtia saavuttaakseen portaikon alapäässä poukkoilevasti kiitävää kohdettaan. Ei aivan tarpeeksi.
    Ajoituksesta kaikki oli kiinni. Skakdi päästi otteensa irti tuolista. Hän työnsi nyrkkinsä selkänojaa vasten ja suuntasi koko miehisen ylävartalonsa miehisen voiman miehisiin käsiinsä. Sen olisi pakko riittää työntövoimaksi. Irnakkit pyörätuolista, moderaattori olisi ajatellut jos olisi ehtinyt ajatella tällaisissa tilanteissa.
    ”S-K-A-R-R-A-R-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA-”

    Jaken sisällä alkoi kasvaa toivo. Myös pahoinvointi, mutta toivo. Hän alkoi olla portaiden alapäässä. Kohta tämä hirvittävä kokovartalohieronta loppuisi ja hän ehtisi ehkä takaporteille…
    90 kiloa skakdia rojahti Jaken niskaan ennen kuin hän ehti ajatella tämän ajatuksen loppuun.

    Näky herätti monen sitä ihmettelevän klaanilaisen kiinnostuksen. Ja merkillinen se olikin: pitkä selakhialainen soturi vihreänä hohtava moderaattorikivi vyöllään marssitti kävelevää lumipullaa sotilaallisella otteella halki Bio-Klaanin käytävien.

    Tylystä otteesta huolimatta protestin ääniä ei kuulunut – Snowien kysymykset olivat jo loppuneet. Hänellä oli vahva vainu siitä, mihin tässä oltiin menossa. Ylläpitosiivessä oli vähän käytetyt kuulustelutilat. Bio-Klaani turvautui useammin neuvotteluun kuin ristikuulusteluun, mutta lumiukkeli pelkäsi pahoin, että viimeaikaisten tapahtumien puitteissa toimintatapoja oltiin valmiita suoraviivaistamaan.

    Samen ilme viesti samaa.

    Snowie toivoi, et-
    Hetkinen, mitä?

    Portaissa tapahtui. Kumpikaan valkoisista klaanilaisista ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä, mitä se oli. Äänekästä ainakin.
    ”Öö”, lumiukko ilmaisi kantansa.
    Same kurtisti kulmiaan. ”Älä minulta kysy.”

    Kiroilua ja ujellusta. Jotain oranssia.

    ”Bladis, mitä sinä teet.”

    “Pysy nyt paikallasi!” Same saarnasi.
    “Gahhnhgnnggngn”, Bladis intti.
    Lievästi mustelmilla oleva skakdi istui moderaattorien taukohuoneen pöydän vieressä tuolilla tämän selakhilaanikollegan sormeillessa tämän lievästi sijoiltaan vääntynyttä leukaa. Vaikka Samella oli reippaammin kokemusta luiden katkaisemisesta enemmän kuin paikkaamisesta, uskoi hän suoriutuvansa operaatiosta helposti, mikäli hopea irvihammas olisi osannut pysyä paikoillaan eikä heilunut holtittomasti kuin pikkulapsi tai Kepen ohjelmoiman kolmiulotteissimulaation hahmo. Bladis oli usein kerskaillut sillä, kuinka oli valtavasta kivusta huolimatta usein purrut taistelukentällä ammuksia irti lihastaan, mutta ilmeisesti leuka oli Bladis-raasun Varjotun kantapää.

    Same veti kasvonsa hieman lähemmäs silmäillen tarkasti Bladiksen turpavärkkiä. Hän kun ei halunnut että moderaattorin leuka olisi kokonaan lähtenyt sijoiltaan. “No niin, uskon että pienellä liikkeellä saisin tämän oikenemaan. Pysypä nyt ihan liikkumatta…”
    “Ghngghhh…” Bladis voivotteli hermostuneena vetäen suutaan supummalle jännittyneesti.
    Huoneen ovi narahti auki. Punaoranssi moderaattori astui sisään.
    “Hört”, Maken signatuuritervehdys kuului heti kun puolirahi avasi oven. “Hyviä uutisia. Minä ja Paaco saatiin Gekko. Hän itse meni vie…”
    Maken ajatus katkesi tämän nähdessä Bladiksen ja Samen suhteellisen läheisissä tunnelmissa. Kaksikko katsoi häntä kiusalliset ‘tälle on selitys’- ilmeet naamoillaan. Maken ilme puolestaan viesti kiusallisuutta.

    Molemmin puolin tuijottelua jatkui ehkä muutaman sekunnin, mutta se tuntui tunneilta.

    Bladiksen leuka sanoi NARSKIS Samen suoritettua nopean venäytysliikkeen katsomatta potilaaseensa sen suoremmin. Pienen kipupiikin johdosta yllättynyt Bladis älähti lyhyesti kaatuen tuolillaan. Same suoristi asentonsa nopeasti yskien nyrkkiinsä.
    Maken oli edelleen hankalaa sulatella näkemäänsä. Mutta hän uskoi saavansa asiaan järkevän selityksen. Ehkä.
    “Mitäs te…?”
    Bladis otti käsillään tukea pöydästä. “Ai saitte te Gekon? Hyvä. Erittäin hyvä. Mutta tämä tuoli meni nyt rikki. Pyydetään Bobia tekemään uusi. Jatketaan tätä keskustelua sitten ikinä.”

    ”Niin, mihin Paaco meni”, Same kysyi melko neutraalisti. Makella kesti hetki äkätä, että se oli kysymys ja että se oli osoitettu hänelle, sillä selakhialainen keskittyi lähinnä tuijottelemaan ikkunasta mietteliäänä.
    Make veti syvään henkeä ja avasi suunsa. ”Ai joo, hän meni varmistamaan kuulustelutilat.”
    … oli asia, jonka hän olisi sanonut jos olisi ehtinyt.

    Ovi potkaistiin auki saranat tuskasta ulvoen. Katseet kääntyivät.
    Paaco rynni sisään yhtenä viherkultaisena ohjuksena iskuryhmäläisen elkein pidellen radiopuhelinta suunsa edessä. Ilman täytti moderaattoriradion särinä, joka lähti samanaikaisesti jokaisesta kommunikaattorista jokaisen huoneessaolijan vyöllä. Kun särinä selkeni, alkoi kovaääninen pälpätys, joka kaikui pahasti.
    ”HUOMIO, HUOMIO, KAIKKI YKSIKÖT”, Paaco kailotti niin, että radio särisi, ikkunalasi resonoi ja päähän särki. ”ROTAT OVAT LOUKUSSA. TOISTAN – ROTAT – LOUKUSSA.”
    ”Paaco”, Same sanoi viileän hiljaisesti. Hän piti katseensa yhä ikkunassa. ”Me tiedämme.”
    ”LIEROT KOUKUSSA. TOISTAN – LIEROT – KOUKUSSA.”
    ”Kävi jo selväksi.”
    Paacolle ei käynyt.
    ”SUDET KUOPASSA. TOISTAN – SUDET – KUOPASSA.”
    ”Me olemme kirjaimellisesti samassa huoneessa.”
    ”MAKKARAT VARTAASSA. TOISTAN – MAKKARAT – VARTAASSA.”

    Same pyöritteli silmiään. Toisinaan Make oli suorastaan hämmästynyt, kuinka paljon hänen esimiehellään riitti kärsivällisyyttä.
    Paaco hirnahti vielä kerran ilkikurisesti linjalle ja sulki sen. Hän laittoi lopulta radiopuhelimen vyötärölleen.
    ”Meidän pitäisi käyttää näitä useammin”, hän sanoi hymyillen leveästi.
    ”Toivottavasti tekosyitä siihen ei tule”, Same sanoi. Make ja Bladis jakoivat katseen ja hymähtivät.
    Selakhialainen siirsi jadenvihreän katseensa lopulta Paacoon. ”Mitä epäillyille kuuluu?”
    Paaco otti tämän selvästi sanattomana käskynä siirtyä koodikieleen. Hän antoi Mahikilleen piirtyä suorastaan samemaisen vakavan ilmeen ja laski ääntään matalaksi ja vaaralliseksi.

    ”Pehmis on huone ykkösessä, Rasvattu appelsiini kakkosessa ja Kalteva torni kolmosessa. Toistan, Peh-”
    Bladis saattoi kyllästyä. ”Matorania, tanopää, puhutko sitä?” hän ärjyi suu vaahdoten. Paaco säpsähti todellisuuteen.
    ”… älä nyt noin huuda, sattuu päähän. Snowie 1, Jake 2 ja Gekko 3.”
    ”Onko vartio määritetty?” Same kysyi.

    ”Angorangerit”, Paaco vastasi.
    ”Angorangerit”, Same sanoi.
    ”Angorangerit”, Paaco varmisti.
    ”Angorangerit”, Same kyseenalaisti. ”Oletko ihan varma.”
    Paaco kohautti olkiaan. ”Tuntui hyvältä idealta. Jos joku noista kolmesta yrittää pakoon… mitä en kyllä henk.koht. usko, tulee kyllä turpaan aika rankasti.”
    Same osoitti erimielisyytensä pelkillä silmillään. ”Jos joku heistä kolmesta yrittää pakoon, kuulustelutilojen aula räjähtää sateenkaaren väreissä.”
    ”Yritä itse sanoa ei niille trikoopuvuille”, Paaco hekotti. Hänen katseensa jumittui taukotilan takapöytään. ”Uuh, donitseja.”

    Vihreä toa singahti leivonnaisia kohti vielä nopeammalla vauhdilla kuin oli singahtanut sisään taukotilaan. Keskustelu oli käytännössä sitten siinä.
    Tai ei ihan vielä. Jokin syttyi Paacon silmissä ja tämä nosti yhden sormen pystyyn kääntyen kollegojaan kohti.

    Paacon suu yritti puhua. ”Mmmmf mmmf mmf”. Donitsit olivat eri mieltä lopputuloksesta.
    ”Aiiivan”, Bladis vastasi.
    Uusi yritys. ”Mfffiten jakaudummmfe?”
    ”Minä ja Bladis otamme Snowien. Sinä ja Make Jaken.”
    ”… entä Gekko?” Make kysyi yhtäkkiä.
    ”Aiheellinen kysymys”, Bladis pohti. ”Se kaveri ei ole hirveän puhelias. Tiedä sitten miten siitä saa mitään irti.
    Valkoinen selakhilaani hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Älkää huoliko. Luulen, että asia on hoidossa.”
    Tämä kryptinen kommentti oli tarpeeksi katkaisemaan keskustelun.

    Make tarttui taukohuoneen ovenkahvaan valmiina poistumaan. Hänen toimintansa katkesi kuitenkin valkomustan käden laskeutuessa olalleen. Make vilkaisi kysyvästi taakseen nähden vieressään vakavailmeisen Samen.
    “Oletko nyt varma tästä?” Same tiedusteli melko vakavamielisesti kollegansa mietteitä tulevasta kuulustelusta.
    “Enköhän.”
    Maken ailahtelevainen äänensävy ei vakuuttanut Samea. Selakhilaani kääntyi hieman lähemmäs
    “Yritä pitää mielessäsi, että nyt ei ole kyseessä mikään iloinen kaakaohetki. Tässä otetaan nyt selville se henkilö, joka petti luottamuksemme. Ja jonka toimet edesauttoivat monen viattoman kuolemaa. Nyt ei ole tilaa tunteilulle.”

    Samen sanat saivat Maken ilmeen vakavoitumaan. Vielä pienen hetken ajan Make tuntui melkein epäröivän, mutta lopulta nyökkäsi vaimean päättäväisesti. Same nyökkäsi takaisin. Make oli jo astumassa ulos huoneesta, kun pyörätuolilleen kavunnut Bladis nosti kätensä.
    “Top tykkänään!” skakdi julisti matalasti, “Ette kai vain unohtaneet yhtä tärkeää asiaa?”

    Same huokaisi. “Onko meidän pakko tehdä tämä joka ikinen kerta?”
    Bladis hymähti mahdisti kaivaen esiin kolme mustaa esinettä ja sitten ojentaen kätensä kolmen muun moderaattorin ulottuville. Paaco, Same ja Make kaivoivat vuorollaan Bladiksen koukistettujen sormien välistä mustat, hieman ylisuuret mutta miehekkäät taitellut aurinkolasit. Yksi kerrallaan jokainen mode aukaisi sangat ja asetti lasit naamalleen. Suuri hetki oli pian käsillä.

    “Noniin”, Bladis valmistui. Hän hengitti syvään, ja avasi suunsa:
    “Oli petturi kuka hyvänsä, kokeneena pyssymiehenä voin todeta, että…luotin häneen.”
    https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

    “Kuulustelun tunnelma tulee olemaan…” Same pudisti päätään haudaten kasvonsa kätensä suojiin, “…yhtä kireä kuin otsanauhani…”
    https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

    “Tästä petturiehdokkaat eivät… pidättäydykään pois helpolla” Paaco totesi itsevarmana.
    https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

    Makella kesti hetkensä keksiä jotain sanottavaa.
    “Olen metsästänyt petturia kynsin ja hampain, mutta nyt myös… lasittunein katsein…”
    https://www.youtube.com/watch?v=oRp_mVi969I

    “…”

    “…”

    “…olet häpäissyt Lasit”, Bladis totesi järkyttyneenä.

  • Makeaa pelleilyä

    Make tallusteli linnakkeen käytävällä. Tuuhea punainen, kultareunainen pitkä matto oli hyvin tuuhea ja pehmeä. Se tuntui mukavalta puolirahin jalkapohjissa. Makea arvelutti hieman. Suuri osa vastaantulijoista oli tuntunut moden nähdessään kiinnittävän huomionsa ensisijaisesti hänen vatsaansa koristavaan arpeen. Se tuntui hieman ahdistavalta, mikä oli sulkenut Maken silmät tulkitsematta kunnolla viestivätkö katseet huolta vaiko ihmettelyä. Onneksi kukaan ei ollut kysynyt ääneen siitä mitä Makelle oli käynyt. Toisaalta saattoi hyvinkin olla että jo aika lailla jokainen tiesi kyseisestä yöstä…

    Lakkaa jo märehtimästä, hitto soikoon, Make takoi sanojaan omaan kalloonsa. Yksi moderaattorin ikävimmistä piirteistä oli se, että hänen oli hankalaa olla täysin positiivinen jos päässä pyöri yksikin jossittelun arvoinen huolenaihe. Mutta hän oli tottunut pitämään ajatuksensa piilossa ollen muiden seurassa ulospäin parhaansa mukaan mahdollisimman hyväntuulinen. Eritoten nyt, kun pelissä oli paljon isompia ja tärkeämpiä asioita. Hän ei halunnut vaivata ketään omilla turhanpäiväisillä huolenaiheillaan.

    Make pysähtyi oikealla seinällä olevan kaksoisoven viereen. Hän tiiraili hetken ovea ylhäältä alas. Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun hän oli astunut siitä sisään. Tai ollut tekemisissä sen henkilön kanssa, joka huoneessa lymyili. Ennalta oli hankala sanoa, saisiko kyseisen henkilön kanssa tekemisissä oleminen Maken mielen kohentumaan tai alenemaan vielä entisestään. Hetken aikaa Make tuntui hieman epäröivän, mutta lopulta moderaattori tarttui ovenkahvaan ja pian oven saranat narisivat.

    Käytävän valo liukui yhä enemmän pimeään huoneeseen. Huone oli pimeä ainakin siltä osin, että huoneessa ei ollut päällä yhtäkään lamppua. Sen sijaan vastapäinen seinä oli täynnä näyttöjä. Niissä vilisi mitä erilaisimpia linnakkeen turvakamerakuvia, jotka vaihtuivat tiuhaan.

    Näyttöjen alapuolella pilkotti koko hirvityksen levyinen pöytä, jota kansoitti joukko pienen pieniä näppäimiä. Pöydällä oli myös pienellä jalustalla lepäävä mikrofoni ja kahvikuppi.

    Huone oli suurelta osin hiljainen. Ainoastaan monitoreja pyörittävät koneet pitivät vaimeaa hurinaa ja rutinaa. Sen lisäksi, naputusta. Niin hiivatin paljon naputusta.

    Näppäinviidakon edessä oveen selin olevan istuimen sivujen takaa erottuivat selvästi vihertävät, pieniltä osin kultaiset kädet, joiden sormet tekivät ahkeraa työtä painellen samoja nappeja yhä uudelleen ja uudelleen. Tai siltä se sivustakatsojan silmiin ainakin näytti. Make tuijotti näkyä hetken aikaa haikeana.

    “Viimeisen kerran, osaan kyllä kertoa kun tarvitsen lisää kahvia! Ei tarvitse tyrkyttää!” Tuolin takaa vastasi ärhäkkä ääni.
    “No ei sitten”, Make vastasi nipottavaan sävyyn.
    Tuolillaistuja tuntui hiljenevän hetkeksi yllättyneisyydestä kun sormet lakkasivat naputtamasta. Kädet ottivat pöydän reunasta tukea kun tuoli käännähti.

    Paaco katsahti huoneeseen astuneeseen Makeen yllättyneenä sekä suhteellisen iloisena. Veikeästi hymyilevä moderaattorikaksikko tuijotti toisiaan hetken. Paacon katse kuitenkin harhautui pian kollegansa silmistä vähän alaspäin. Make tajusi pian mitä Paaco tällisteli.
    “…mitä?” Maken ilme oli hapan.
    “Tuotanoin”, Paaco oikaisi, “eipä mitään. Mukavaa nähdä.”
    Make nyökkäsi toverillisesti.
    “Laitatko oven kiinni”, Paaco pyysi kääntyen pian takaisin teleruutuviidakon pariin, “En halua sokaistua.”
    Huoneen ovi narahti takaisin kiinni Maken astuessa kokonaan sisään.

    Make asteli kultavihreän toan tuolin vierelle. Hän alkoi nojata rennosti kyynärvarrellaan Paacon tuolin selkänojaan. Tuoli narahti äänekkäästi Paacon heittäytyessä tuolinsa mukana muutaman kymmentä astetta taaksepäin. Sitä hän ei tuntunut juurikaan arvostavan.
    “Hei!”

    “Oho”, Make tokaisi päästäen irti. Tuoli istujineen heilahti takaisin pystyyn. Paaco tuhahti harmistuneena siitä että joutui etsimään uudestaan mukavan työasennon ennen kuin jatkoi hypnoottista naputustaan.

    Make ei ymmärtänyt kyseistä teknologiaa. Paaco tuntui hallitsevan jokikistä seinällä hohtavaa näyttöä vain painelemalla nappeja. Hän itse ei ollut koskaan halunnut/uskaltanut kajota kyseisenlaisiin vempaimiin. Hän olisi saattanut melko todennäköisesti rikkoa suuren osan näppäimistä.

    Make seurasi kollegansa epämääräistä naputtelua sivusta, oikeammin miltei Paacon pään vierestä, hieman ihmettyneenä. Tuolilla istuvan moderaattorin sormet tuntuivat naputtelevan tiettyä nappulasarjaa tietyssä kohti isoa näppäinkolossia yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän jo hieman verestävien silmien katse pysyi muutamassa alatason teleruudussa. Niissä vilisteli muutama yksittäisten kameroiden kuvia tietyistä huoneista. Make tunnisti joistain vilisevistä kuvista linnakkeen aulan. Toisilla piskuisemmilla näytöillä näkyi selkeitä kuvia pääkäytävistä ja admin-siivestä. Pari muuta kuvaa olivat Makelle vieraampia, mutta niissä näytti komeilevan jonkinlaisia reaktoreita tai generaattoreita.

    Make vaihtoi katseensa takaisin näyttöröykkiöstä Paacoon. Vaikka Make itse ei tajunnut koko hommasta hölkäsen pölähtämää, toinen moderaattori itse tuntui keskittyvän hommiinsa päättäväisesti. Se muistutti häntä itseään siitä, kuinka vielä vuosia aiemmin hän itse oli vaaninut pusikoissa väijymässä pienempiä raheja suupaloikseen.

    “Oletko tehnyt tätä kaikki viime viikot?”, Make kysyi lopulta saadakseen huoneeseen jotain muuta ääntä kuin jatkuvan naputtelemisen.
    “Hyvin pitkälti. Entäpä itse?” Paaco kysyi takaisin, irrottamatta katsettaan näytöistä.
    “Jaa-a”, Make tokaisi, “Enpä juuri muuta kuin seikkaillut huoneeni ja kahvion välillä.”
    “Etkö ole mitään muuta tehnyt?” Paacon äänensävyssä oli havaittavissa lievää yllättyneisyyttä.
    “No mitäpä muuta oikein odotit?”
    “No en kai mitään.” Paaco totesi.

    “Korkeammalta taholta tuli käsky yrittää rentoutua. Minkäs teet.”
    “On niitä muitakin tapoja kuin vain märehtiä sängyssä”, Paaco saarnasi.
    “Kuten?”
    “No vaikka lukeminen.”
    Make aprikoi hetken. “Näh.”
    Paaco tunsi itsensä hieman turhautuneeksi. Sitä yrittää antaa kaverille neuvoja mutta tätä ei tuntunut kiinnostavan. “Oikeasti, sinä jäät paljosta paitsi linnoittautumalla viikoiksi pieneen koppiisi.”
    “Ei ole kauheasti huvittanut pyöriä pitkin linnaketta kun kaikkialla rupatellaan vain sodasta. Yritä siinä nyt sitten rentoutua.”

    “No kieltämättä on ollut aika levotonta viimeaikoina”, Paaco totesi vaitonaisesti.
    “Joo, mikäpä olisi parempi tapa olla perillä muiden asioista kuin istua viikkoja linnoittautuneena pimeässä kopissa”, Make totesi.
    Paaco lakkasi näpytyksensä hetkeksi aneeminen ilme maskillaan “…jos se ei ole selvää, teen töitä.”
    “Anteeksi”, Make sanoi siltä varalta että Paaco olisi mahdollisesti ottanut pahastikin nokkiinsa. Tosin jos kaksikko olisi koskaan ottanut pahakseen moisesta, he olisivat varmaan raadelleet aikoja sitten toisensa kappaleiksi. Mutta joka tapauksessa Paacolla oli varmaan jotenkuten enemmän perillä siitä mitä Klaanissa oli hänen lomansa aikana tapahtunut. Make päätti udella enemmän, “Onko levottomuustilanne pahakin?”

    Paacon kulmat kurtistuivat ja hänen suunsa aukesi puoliavoimeksi, mutta Toa ei lakannut tuijottamasta näyttöpäätteitä. ”No. Tuota”, hän mähmi. ”Onhan täällä paremminkin mennyt.” Kun Make ei vastannut vaan jatkoi kollegansa tuijotusta, joutui Paaco vastaamaan vihdoin tämän katseeseen ja ilmaan jääneeseen kysymykseen. ”Ötökät saivat justiinsa Nui-Koron ja kadut ovat täynnä pakolaisia. Että ei hirveän lujaa mene, mutta kyllä tässä pärjäillään.”

    Paacon sanat saivat Maken huolestumaan. Nui-Koro? Siellähän Snowie, Kepe , Same, ja jalkansa tohjoksi saanut Bladis olivat majailleet jo hyvän aikaa.
    “Siis että mitä?”
    ”Siellä on ollut melkoista mättöä maalla, ilmassa ja maan alla”, Paaco huikenteli kädet vispaten. ”Ensiksi torakan ketaleet ampuivat Rautasiivestä aikamoisella rysäyksellä pakolaisia kohti. Oletan, että sen ainakin kuulit.”
    Make nyökkäsi huolestuneena.
    ”No se ei mennyt putkeen niiden kannalta”, Paaco naurahti ilkikurisesti. ”Eivät tappaneet yhtään meikäläistä. Torangan pudottivat, mutta valtaosa meikäläisistä ja Nui-Koron väestä saatiin muurien suojaan maanalaista reittiä.”
    Make näytti äärimmäisen helpottuneelta. Häntä kuitenkin suretti niiden Matoranien puolesta jotka mahdollisesti olivat menettäneet henkensä Torangan mukana.

    Make sulatteli kuulemaansa hetken ja kysyi sitten, “Entä missä he ovat nyt?”
    “Bladis ja Same ottivat oikeastaan yhteyttä juuri vähän aikaa sitten. Selvisivät maanalaisesta matkastaan hämmästyksellisen ehjin nahoin, ottaen huomioon että matkan varrella törmättiin niin torakoihin kuin muinaisiin hirviökaivuriraheihin. Ainoaksi uhriksi koituivat erään matoran-aparan porkkanaviljelmät.”

    “Oho”, Make hämmästeli, surren mielessään puoli-ironisesti porkkanaparkoja.
    ”Joo”, Paaco sanoi ja otti hörpyn mukista työpöydällään. ”Olen ihan tyytyväinen omaan duuniini.”
    Hän uppoutui syvemmälle mukavaan nojatuoliinsa ahkerammin kuin juuri mainitsemansa teräkaivajat.
    Make oli selvästi helpottunut. “Hienoa. Aloin jo suuresti ikävöidä sitä lumiukonkutaletta ja Kepetystä”, Make totesi leppoisasti.

    “Ai, onko Game Joysi taas epäkunnossa?”

    Make hiljeni hetkeksi kollegansa vihjaavasta kommentista. Hän tunsi voivansa kenties hieman loukkaantua. “Mitähän sinä tuolla mahdat tarkoittaa? Eikö täällä saa enää edes ystävistään kysellä?”

    “No kunhan kysyin”, Paaco tokaisi vaatimattomasti. “No, onko?”

    “Joo…” Make myönsi vaitonaisesti. Hänestä oli aina tuntunut siltä kuin kultavihertävä moderaattori olisi omannut kyvyn tulkita hänen mieltään jopa paremmin kuin joku Visu. Mutta vaikka Makella olikin omat taka-ajatuksensa, ystävien turvallisuus oli hänelle aina pääasia. Vaikka Paaco kykenikin kenties saamaan hieman kiksejä siitä että oli arvannut oikein, myös hän ymmärsi toveriaan sen verran.

    “Bladis tuli muuten kerskailleeksi sillä miten oli vetänyt pientä maatorakkarykmenttiä lättyyn (luodeilla ja räjähteillä) erään viiksivallumatoranin avustuksella.”
    Maken suu vääntyi virneeseen. “Pyörätuolista käsin?” Jos sodankäynnistä jotain hilpeää löytyi, se oli Bladiksen omahyväinen kerskuminen siitä kuinka tuliaseet olivat paljon tehokkaampi ja kätevämpi keino räimiä vihollisia kuin ylisuuret pellonniittovälineet.
    “Jep”, Paaco totesi yhtä heppoisasti.
    “Same varmaan piti hänestä hyvää huolta.”
    Paaco naurahti. “Voi niitä kahta. Voisivat edes joskus yrittää tulla toimeen keskenään.”
    “Sanos muuta.”
    “Jep…”
    “Jep…”

    Seurasi jälleen pieni hiljaisuus.

    “Mutta”, Paaco tokaisi jälleen, “eipä tämä ole ollut mitään ruusuillatanssimista kuitenkaan.”
    “Mitä meinaat”, Make kysyi.
    Paaco lopetti vihdoin näpyttämisensä nojautuen täysin istuimensa selkänojaa vasten. Hän vaikutti muuttuvan vakavamieliseksi.
    “Uskon että sinullakin on varmasti muistissasi tämä… petturikuvio”, Paaco tuntui etsivän hetken oikeaa sananvalintaa.

    Maken mieli synkkeni. Hänen katseensa kääntyi viherkultaisesta moderaattorista alassuin.
    “Mäksä…” Make totesi hiljaa puristaen vasemman kätensä nyrkkiin.
    “Ei vaan se toinen.”
    Make nosti katseensa takaisin Paacon naamavärkkiin kysyvänä.
    “Muistat varmasti Yö Kauhun?”
    Maken ilme mutristui. Sitä massahyökkäystä hän ei unohtaisi koskaan.

    Paaco tuli purkaneeksi Makelle tuttuun äänensävyynsä (joka kuulosti pöyhkeältä naiselta joka oli jäänyt alennusmyyntipäivänä ilman uutta mekkoa) kaikesta siitä miten hän oli tehnyt viime päivät parhaansa saadakseen petturin selvittämistä eteenpäin, mutta tuloksetta. Make tunsi syyllisyydentunnetta siitä ettei osannut kommentoida kollegansa tilitystä mitenkään ymmärtäväisesti, mutta ei kyseenalaistanut Paacon vaivannäköä tai intohimoa.

    “Kieltämättä vaikuttaa erittäin turhauttavalta”, Make vastasi omasta mielestään kömpelöhkösti.
    “Pah,”, Paaco tuhahti kuuluvasti, “Synkeiden Sisinten rinnalla tämä ei ole mitään. Osta se.”
    “En.”
    “Mikset?”
    “Liian synkkää”, Maken äänensävy oli jäykkä. Hän ei pitänyt ajan viettämisestä mieltäsynkistävien asioiden parissa. Moderaattorin hommissa oli hänelle tarpeeksi.
    “Joopa joo”, Paaco tokaisi.
    Make halusi välttää mahdollisen uuden sanaharkan kaksikon välillä ja päätti siirtyä takaisin pääasiaan.
    “Kuitenkin, mitä kaikkea olet tähän mennessä saanut selville, sopiiko kysyä?”
    Viherkultainen moderaattori naksautti kevyesti niskojaan ja vetreytti sormiaan. Hän hieroi niskaansa vasemmalla kädellä ja näytti miettivän tiiviisti koko kuviota.
    ”Eli”, Paaco aloitti, mutta jäi pohtimaan. ”Asia on näin. Petturin ryökäle on tehnyt kaksi suoraa iskua meitä vastaan. Ehkä enemmänkin. Mutta siis. Tiedämme kahdesta.”
    Vihreät sormenpäät tanssahtelivat hetken näppäimistön oikealla puolella ja näyttöpäätteiden kuvamateriaali vaihtui. Nyt jokaisessa kymmenistä näytöistä oli pysähtyneitä kuvia Bio-Klaanin llinnakkeen apuvoimageneraattorista – ja pääreaktorista. Makenkin näöllä oli vaikea erottaa huoneita pimeistä kuvista. Tosin kellarin pääreaktori oli hehkunut suurella valolla koko hyökkäyksen ajan. Sitä olisikin ollut todella vaikea lamauttaa. Bio-Klaanin pääreaktori oli linnakkeen teknologisesti hienostunein asia ja Kepen silmäterä, vaikkakaan ei hänen oma luomuksensa.

    ”Apuvoimageneraattori pyörittää linnakkeen valoja”, Paaco jatkoi, ”ja pääreaktori kaikkea elintärkeää. Jos apuvoimageneraattori sammahtaa, pääreaktori antaa sille käynnistyskipinän. Simppeliä, eikö?”
    Rahi-mies näytti epävarmalta, mutta nyökkäsi hitaasti. ”Niin kai…”
    Lausahduksen epävarma sävy ei pysäyttänyt Paacoa, hän oli jo vauhdissa. ”No joku oli varautunut tähän. Tämän ZMA:n – niiden pahansuopien peltipellejen luojan – tekemä sähköpommi poksahti apuvoimageneraattorin juurella ja lamautti kaiken valaistuksemme. Ei ollut kyllä mikään tavallinen pommi, sillä se himmensi myös valokivet. Ihan kuin se olisi…”

    Paaco näytti epävarmalta. ”No. Imenyt valoa. En tiedä mikä järki siinä on, mutta se toimi. Ja esti pääreaktoria käynnistämästä apuvoimageneraattoria uusiksi.”
    Make nyökkäsi pohdiskelevan näköisenä. ”Petturiko?”
    Paacon tuijotus oli myöntävä. ”Liero livahti apuvoimageneraattorin luo huoltopäivänä. Pommi oli tosi huolellisesti piilossa.”
    ”Jos tiedät, milloin pommi laitettiin, etkö voisi katsoa kameroista kuka sen laittoi?” Make kysyi.

    ”Mahtavaa, Make!” Paaco sanoi taputtaen. ”Loistavaa! Tuota en ajatellutkaan! Olet sinä ässä mies. Ässä.”
    ”No okei, okei, ei tarvitse huutaa…”
    ”Tietenkin katsoin”, Paaco hörähti läimäisten pikaisesti otsaa. ”Ja arvaapa. Arvaa mitä. Arvaatko jo. Arvaa mitä.”
    Make ei näyttänyt haluavan arvata. Hän tiesi että Paaco sanoisi sen joka tapauksessa. Kunhan olisi hieronut sitä tarpeeksi kauan hänen naamaansa.
    ”No arvaatko jo. No arvaapa. Sitä samaa kameraa huollettiin samana päivänä!” Toan äänensävy oli huikenteleva ja hän alleviivasi sanoja molemmilla käsillään. Jopa kirjaimellisesti. ”Samana. Päivänä.”

    “No okei, se oli ilmeisesti aika tyhmä kysymys”, Make tuhahti.
    Paaco jatkoi välittämättä kollegansa huomiosta. ”Siis miten. Miten joku voi ajatella noin pitkälle ja noin huolellisesti.” Hän huokaisi. ”Saakeli.”
    Make antoi toverinsa puntaroida ajatuksiaan hetken. Tuossa mielentilassa Paacosta sai useimmiten irti vain äkkipikaisia turhautuneita kommentteja ja pahaa mieltä.
    “Puhuit kahdesta iskusta”, Make totesi kun toa tuntui rauhoittuneen tarpeeksi, “Millainen se toinen oli?

    Paaco ojenteli hämärässä vasenta kättään pöydälle katsomatta juurikaan sen suuntaan. Ja hetken hän sai ojennellakin. Ensiksi hän kaatoi mikrofoninsa pöydälle, painoi epähuomiossa sen päälle ja päästi siten Klaanin keskusradioon äärimmäisen kiusallisen manauksen. Sitten hän huomasi kaataneensa limunsa ja kiroavansa jälleen, mutta ei huomannut kytkeä mikrofonia uudelleen pois päältä. Lopulta moderaattori veti mikrofonin piuhan irti koneistosta ja kytki pöytälampun päälle. Hän löysi etsimänsä paperinpalan ja ojensi sen Makelle.

    ”Arkistoista puuttuu nuo kirjat”, Paaco sanoi, ”ja ne katosivat aika lailla samoihin aikoihin. Vähän liian otollinen sattuma. Varsinkin, kun katsoo kirjojen nimiä.”
    Maken silmät selasivat listan läpi löytämättä heti mitään ilmiselvää. Mutta hänen katseensa pysähtyi yhden nimen kohdalla.
    Turaga Sadra (Serza Nui) – Mieletön maailmanhistoria 6: Athismi ja Nimda
    ”Kieltämättä liian hyvä sattuma”, Make sanoi purren hampaitaan tiiviisti yhteen. Moderaattori ei kuitenkaan voinut olla tuomatta mielessään esille yhtä asiaa. Mieletön. Hehheh.
    ”Ja siis. Ne listan viimeiset jutut. Eivät ehkä sano sinulle hirveästi, mutta…”
    Make katsoi viimeistä kahta nimeä.
    Tri. Delek – Aivot
    Randacius (Xia) – Adorium Selecius ja valheen verho
    ”… arkistoveijarit olivat tutkimassa juuri näitä juttuja. En väitä tietäväni paljoa, mutta tämä Selecius-säätiö on kai joku juttu jossain joka on joskus jostain syystä jotenkin tutkinut niitä siruja. Älä kysy minulta.”

    Make katseli listaa hetken. Kirjojen nimet eivät tuntuneen tuovan rahimiehelle erityisemmin mitään mieleen. Eikä ihme. Make oli hädin tuskin koskaan astellut Arkistoihin, oikeastaan massiivinen kirjasto oli saaren pohjoisen viileän tundran lisäksi ainoa paikka minne Make ei ollut juuri koskaan mielellään jalallaan astunut. Aina hän oli käynyt siellä lähinnä virka-asioissa, tai joskus ihan vain VT:n tai GV:n kutsumana. Hän kun oli huono kieltäytymään…

    Make laski listan takaisin pöydälle. Paaco siirsi sen kuitenkin muualle, sillä se oli näppäimistön edessä. “Onko meillä yhtäkään potentiaalista epäiltyä”, Make kysyi.
    “On…”, Paaco vastasi vaimeasti. Ilmeisesti tulossa oli melko tulenarkaa materiaalia.
    “Muistat varmaan, kuinka heti hyökkäyksen jälkeen Visu ilmoitettiin kadonneeksi.”
    Make nyökkäsi.
    “Noh, se Avde- niminen varjomöykky näemmä vei hänet mukanaan. Sitä ennen se oli kuitenkin ilmeisesti antanut hänelle tukun nimiä.”
    Make mietiskeli itsekseen hetken. Miksi ihmeessä koko hyökkäyksen takana ollut taho olisi halunnut paljastaa valttikorttinsa? Oliko hän jollain tapaa todella niljakas? Vaiko vain huono? Makea puistatti. Ajatus siitä että kukaan hänen hyvistä ystävistään Klaanissa olisi voinut syyllistyä mihinkään sellaiseen. Jo Mäksän takinkääntö oli tarpeeksi iso kolaus nieltäväksi. Mutta jälleen kerran Make huomasi että yksi hänen suuremmista kiroistaan oli hänen uteliaisuutensa. Hän uskaltutui kysymään; “Ketkä…?”

    Paaco painoi muutamaa nappulaa valtaisan näppäimistörivin alarivillä. Makella kesti hetki etsiä ruutulabyrintista se mihin hänen olisi pitänyt katsoa. Lopulta yhdelle ruuduista ilmestyi peräkkäin viiden eri Klaanilaisen henkilötietoikkunat.

    Jake

    Gekko

    Kapura

    Domek

    Make katsoi neljää ensimmäistä kuvaa tietämättä mitä ajatella. Jake ja Gekko olivat aina vaikuttaneet hyviltä tyypeiltä. Kapura oli toki toisinaan vähän eriskummallinen, mutta ei ollut koskaan vaikuttanut olevan valmis menemään niin pitkälle. Tai sitten Make oli arvioinut hänet väärin. Tai ehkä Kapuraparkaa oli manipuloitu. Domek vaikutti yhtä epävarmalta kuin kaikki edellisetkin. Viimeinen näytölle ilmestyvästä viidestä ikkunasta kuitenkin sai Maken silmät (ja leuat) avautumaan hämmästyksestä.

    Snowman

    Maken epäuskoinen katse tuijotti kuvaa veikeästä hymyilevästä oranssinenäisestä nappisilmästä.
    “Ei kai…”
    “Sanopa muuta”, Paaco totesi. Hänen reaktionsa oli ollut aika lailla samanlainen.
    “Mutta…”, Make mutisi, “eihän hän edes ollut täällä silloin kun hyökkäys tapahtui?”
    “Sitä minäkin olen miettinyt. Mutta saattoi hyvinkin olla silloin kun apugeneraattoria huollettiin.”

    Maken mieleen muistui mitä epämiellyttävin tapaus viikkojen takaa. Tapaus, jota paremman nimen puutteessa nimitettiin Tapaus: Demoninärheksi. Parasiitin valtaaman Snoppelin demoninen hymy sekä katse kuvastuivat jälleen Maken mieleen. Se sai hänet värisemään. Sellaista katsetta hän ei ollut halunnut nähdä. Ei noilta kasvoilta…
    “Se parasiitti.”

    Paaco nosti kulmaansa kysyvästi.
    “Demoninärhi.”
    Kultavihreä toa tajusi saman tien mistä Make puhui. Hän ei itse ollut ollut läsnä todistamassa kyseistä tapausta, mutta oli kuullut kaiken siitä.
    “Se närhitaimikälie otti Snopan valtaansa”, Make muisteli, “Ehkä se oli tehnyt niin aiemminkin…”
    “Kenties”, Paaco totesi, “Mutta pahoin pelkään että asia ei ole noin yksinkertainen. Tällaisissa tapauksissa ei kuitenkaan voi jättää mitään sattuman varaan.”

    Silloin Make näki Paacon Mahikilla jotain, mitä sillä ei usein nähnyt: Turhautumista. Aitoa väsymystä ja turhautumista, joka oli levinnyt toan koko kehoon. ”Täällä minä istun niska limassa ja tuijottelen näyttöjä päivät kaiket. Ja silti joku pelle on ajatellut joka. Hiton. Asian. Ennen kuin ehdin edes miettiä sitä.”
    Vihreä moderaattori tuijotti ankeana näyttöpäätteitä ja otti kouraansa limulasillisensa.
    ”HYI SAAKELI”, hän rääkäisi huomatessaan, että se oli tahmea kaatumisestaan. Toa joi limun loppuun ja pyyhki kätensä tuolinsa käsinojaan.
    Niin ikävältä kuin Makesta tuntuikin seurata kollegan ikävää mielentilaa, ei hän voinut olla heittämättä kasvoilleen kömpelösti piilotettua hymyä. Make kuitenkin palasi pian takaisin asiaan.

    “Entä jos…”, Make aloitti. Paaco käänsi päätään hieman tämän suuntaan.
    “Entä jos se Avde valehtelee?”
    “Ei se taida.”
    “Miten niin?”
    “Se sanoi niin itse.”
    Make hiljeni. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli heittää väliin mahdollisimman sarkastinen “seems legit”- kommentti, mutta toisaalta, Visu itsekään ei tuntunut epäilevän Avden sanoja, ja viimeinen asia mitä Make halusi oli kyseenalaistaa viisaan admininsa arvostelukyky. Mutta sisimmässään hänen oli vain vaikea uskoa että kukaan Klaanin sisältä olisi ollut valmis mihinkään sellaiseen mikä olisi johtanut Yö Kauhun tapaiseen katastrofiin.

    “Yksi asia tuntuu erityisen oudolta”, Make sanoi.
    Paaco kääntyi katsomaan kollegaansa kysyvänä.
    “…miksi vain viisi?”
    Paacon mielessä välähti. “Tiedätkö, olen miettinyt täysin samaa asiaa. Mutta luulin jo että olen vain vainoharhainen. En vain osaa ilmaista että miksi, mutta jostain syystä se ei tunnu käyvän järkeen.”

    Kumpikin moderaattori mietti hetken omiaan. Paaco tuijotti edelleen näyttöpäätteitään, Make nojasi käsillään siihen kohti pöydän reunaa jossa ei ollut nappeja.

    Make rikkoi hiljaisuuden tälläkin kertaa. “Mitä jos avittaisin sinua?”
    “Aihäh”, Paaco käänsi päänsä yllättyneenä Maken suuntaan.
    “Nosiis, sinulla tuntuu olevan melkoinen umpikuja ja minä tuossa päätin ryhdistäytyä vihdoin tekemään jotain. Ja näköjään mitään muuta ei ole tarjolla juuri nyt.”
    Paaco hieroi Mahikinsa leukaosaa miettien Maken tarjousta. Make huomasi selvästi kollegansa epäröivän.
    “Jokin vialla”, Make kysähti.
    “Ei sikäli, tuota, vähän vain mietityttää oletko ihan valmis tällaiseen.”
    “Usko pois, olen jo tarpeeksi timmissä kunnossa”, Make vakuutteli.
    “En minä sillä”, Paaco korjasi, “Mutta kai sinä tajuat että tässä ollaan nyt metsästämässä petturia Klaanin muurien sisällä, ei räimimässä pahiksia pitkin metsikköä?”

    “Mihin tähtäät?”
    “No, tässä vuosien varrella olen tullut oppineeksi sinusta sen verran että olet melko sosiaalinen ja leppoisa tyyppi.”
    Make tuntui hieman heltyvän kollegansa sanoista. Awww, sinä ajattelet minua sittenkin…
    “Älä ota tätä pahalla, mutta epäilen hieman onko sinusta tällaisiin etsivähommiin. Kai ymmärrät että joutuisit hyvässä tapauksessa kovistelemaan kovalla kädellä niitä keiden kanssa olet aina tullut hyvin toimeen?”

    Paacon sanat saivat Maken hieman epäröimään. Hänelle valkeni miksi tällaiset työt oltiin aina annettu Bladikselle tai Samelle. Tai huonoimmissa tapauksissa kummallekin. Mutta Make tunsi ettei olisi halunnut jättää asiaa sikseen. Hänestä oli jo pitkään tuntunut turhalta ja tarpeettomalta. Ja hän oli aina saanut mitä parhaimman mielen tuntemalla voivansa olla hyödyksi muille.
    “Haluan ainakin yrittää”, Make totesi päättäväisenä.

    Paaco ihmetteli Maken innokkuutta hetken ja tyytyi sitten kohauttamaan olkapäitään.
    “No okei. Mikäs siinä.” Paaco nojasi taas kunnolla työtuolinsa selkänojaa vasten näyttäen rennommalta kuin koko juttutuokion aikana. Make virnisti vaimeasti.
    “Minun pitänee käydä puhumassa asiasta Adminien kanssa”, Make osoitti oikealla peukalollaan huoneen oven suuntaan. Hänellä oli ollut suuri ikävä Nöpöä.
    “No teeppä sinä se”, Paaco tokaisi kääntyen lopulta takaisin näppäinten pariin kohentaen asentoaan. Ei kestänyt kauaa ennen kuin vihertävät sormet olivat taas vanhoissa puuhissaan.

    Make raotti huoneen ovea ja oli astumassa ulos. Paaco kuitenkin avasi vielä suunsa hienovaraisesti.
    “Älä sitten rasita itseäsi…”

    Maken suu kääntyi vienoon hymyyn. Moderaattori vilkaisi huomaamattomasti olkansa yli.
    “Eipä hätiä”, Make vastasi häileällä äänensävyllä. Hän kuitenkin raikasti ääntään hieman.
    “Teen kyllä kaikkeni savustaakseni petturin esiin.”

    Paaco lopetti hetkeksi näpyttelynsä pyöritellen silmiään.
    “NYT oli huono.” Hän tokaisi pyöräyttäen päätään sivulle. Moden äänestä puhkusi pöyhkeys ja yllättyneisyys siitä että Make ei kehdannut laittaa heittoonsa sen enempää yritystä.

    “Opin parhaalta.” Make totesi kääntyen kokonaan takaisin oven puoleen.

    Paaco käänsi tuolinsa ovelle päin valmiina tokaisemaan ultimaattisen sarkastisen vastauksensa, mutta oli jo myöhäistä. Toinen moderaattori oli jo poistunut huoneesta ja ovi narahti kiinni.
    “…” Paacon ilme palasi peruslukemiin tämän kääntyessä takaisin hirviömäisen monitorikompleksin tykö. Moderaattori tuhahti itsekseen hiljaa.

    Perse.

  • Nyt loppu löhöily

    Maken huone

    Huoneen seinien alaosat olivat kirkkaan oransseja, ja ylös mentäessä vaihtuivat hiljalleen punertavaan väriin mikä sopi sen asukkaan kuvaan oikein hyvin. Seiniin oli maalattu myös hailean keltaisia leimahtavia juovia.

    Punaoranssi Moderaattori makasi hieman velttona sängyssään. Maken vasen reisi ja kyynärvarsi roikkuivat patjan reunojen yli velttoina ja oikea kyynärvarsi nojasi pystysuunnassa vuoteen oikeanpuoleista seinää vasten. Aina välillä Make asetti sen vastaansa jo kauan peittäneen siteen päälle.

    Vuodetta ei oltu pedattu kunnolla miesmuistiin ja peitto oli rypistynyt vuoteen hieman perustuksiltaan liikkuneen patjan ja seinän väliin. Ei sillä että Make olisi koskaan mitään peittoa tarvinnut. Mt. Ämkoo- reissuja ja saaren talvia lukuunottamatta Moderaattori ei ollut koskaan tuntenut sellaista asiaa kuin kylmyys. Juuri tästä syystä Make piti paljon enemmän siitä, että huoneen ympyräiset ikkunat olivat auki jotta raikas ulkoilma pääsivät virtaamaan sisään. Sellaisesta hän nautti. Siitä hän ei nauttinut että monesti hänen huoneensa vierailijat valittivat siellä olevan ihan saamarin viileää.

    Sängyn vastapäisellä puolella huonetta oli Makea itseään vain hitusen korkeampi puinen hyllykkö. Hyllyillä lepäsi joitakin kirjoja ja lehtiä. Make ei kuitenkaan tunnetusti ollut lukumiehiä. Kun hän oli lukenut ensimmäistä kertaa, hän oli saanut epämieluisia muistoja ja kylkiäisenä karsean migreenin. Hän piti enemmän jos kirjainkönttien seassa oli kuviakin. Hän ei ollut tainnut ikinä lukea yhtään kirjaa…

    Toisessa hyllyssä oli pinossa muutama alelaarista ostettu Lörde- yhtyeen levy, joita Make aina joskus kuunteli. Ainoat muut jotka kyseistä hälinäjoukkiota kohtaan osoittivat kiinnostusta taisivat olla Visu, Manu ja Killjoy. Ehkä yksi harvoista asioista mitä Makella ja sillä hämyllä haarniskapellellä oli yhteistä…

    Moderaattorin sängyn jalkopään suuntaisella seinällä oikealla oli suhteellisen kookas teleruutu, jonka alla oli pyörällinen taso, jonka päällä oli kaikenlaisia viihdehärpäkkeitä, joita Make kuitenkaan ei osannut kunnolla itse käyttää. Mutta mitäpä puolirahi tekisi ohjekirjoilla kun koko linnake oli täynnä hyviä ystäviä joilla oli usein parempaakin tekemistä, Kepe etunenässä.

    Jopa teleruudun käyttäminen oli omanlaisensa haaste. Vastaanotinsäätimen pieniä nappeja ei oltu tehty hänen teräväkyntisille nakkisormilleen joten turhautuneisuuksissaan hän tyytyi usein heittelemään niillä Kewa-lintua, joka usein saapui moden terassin puiselle kaiteelle aamuisin häntä aamuääntelyllään härnäämään.

    Maken huoneen hyllyn vasemmalla puolella oli tosiaankin ovi huoneen omalle terassille. Sen kautta Make pystyi usein tulemaan ja menemään miten halusi. Teleruudun puoleisella seinällä oli taas seinälle ripustettu kaksipäinen keihäs. Sen kärki oli kookas ja koostui kolmesta terästä, joista keskimmäinen oli suora ja sivuilla olevat koukkumaisia, melkein kuin haistattelevan rahipedon eturaajan jäänteet. Kärjen juureen oli sidottu paksuilla nahkasuikaleilla kiinni teräviä, tummentuneita rahinhampaita. Keihään alapää koostui vierekkäin kiinnitetyistä kaarevista pihdeistä.

    Ase oli Maken itse tekemä. Hän oli muistellut kuinka kyseinen ase oli ollut ensimmäinen asia mihin hän oli käyttänyt sellaista asiaa kuin luovuus. Mutta hän ei itse välttämättä kutsunut sitä aseeksi, sillä hän oli hädin tuskin koskaan koskenut siihen. Make ei ollut ikinä turvautunut taistelutilanteissa minkäänlaiseen kättä pidempään. Hän oli katsonut omien käsiensä olevan kyllin tehokkaat aseet.

    Huoneessa ei ollut yhtäkään lamppua tai valokiveä. Sen sijaan katosta ja seinistä roikkui pieniä lyhtyjä. Make oli aina tuntunut osaavan kontrolloida tulta paremmin ja luovemmin kuin tavallinen tulen Toa. Mutta nyt lyhdyt olivat sammuneet. Ne olivat tarpeettomia kirkkaan auringon valaistessa huonetta.

    Make oli tuijotellut huoneensa punaista kattoa jo hyvän aikaa. Hän mietiskeli. Päälimmäisenä hänen mieltään painoi Kepe ja Snökke, sekä kollegansa Bladis ja Same. Hän ei ollut ollut kunnolla tietoinen nelikon tilanteesta paitsi kuin että nämä olivat saaneet vastaansa joitain Nazorakien eliittejä, mutta selvinneet joten kuten hengissä takaisin Nui-Koroon. Ainakin he puolestaan olivat saaneet tiedon että Make itse oli kunnossa ja hyvissä voimissa. Jotenkuten…

    Paaco oli hoitanut koko Moderaattorihommaa itsekseen. Mutta silti Klaani ei ollut vielä painunut kasaan sisältä päin… Visu oli ollut Feterroina tunnettujen lentävien ananastölkkien hyökkäyksen jälkeen teillä tietämättömillä, mutta hämppiadminin palattua rakas juuriadmin Tawa oli vuorostaan joutunut sairasvuoteelle ilmeisesti loppuunpalamisen seurauksena. Mutta kaikki mitä Make oli saanut kuulla oli ollut se, että myös arvoisa Kaikkien äiti oli jo paremmassa kuosissa. Sitten, Mäksä…

    Maken mielessä myllersi katumus. Klaani oli sodassa. Sota itsessään ei ollut aiemmin hänelle mikään täysin selvä ilmaisu, mutta viimeistään pommituksen aikaiset tapahtumat olivat avanneet kyseisen konfliktin kauhut hänelle kaikessa karmeudessaan. Kaikki hänen ystävänsä ja toverinsa vaaransivat kaikkensa Klaanin hyväksi. Ja mitä hän oli tehnyt. Maannut sairasvuoteella päivätolkulla avuttomana mitättömien vatsavaivojen takia. Hän oli kohdannut Zyglakit, mutta oli päätynyt surkeuttaan vielä pahempaan kuntoon.

    Maken haikea ilme muuttui pienen hetken ajaksi taas tuskastuneeksi Liskojen yön tunkeuduttua tämän ajatuksiin. Mutta sitä enemmän Make sai myös sisäistä voimaa Moderaattoriesimiehensä pienen kaksosen kannustavista sanoista.

    Make nousi sängyltään. Moderaattori asteli itsestään katsoen vasemmanpuoleiselle seinälle ripustettua peiliä kohti. Hän käveli sen eteen. Hän katsoi oman peilikuvansa keskivartaloa, ja sen ympärille sidottua sidettä. Hän tunnusteli sitä. Hän mietiskeli. Viime päivät hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin sitä. Oleskellut huoneessaan ja ajatellut omiaan. Samaan aikaan kun kaikkialla käytiin kamppailua henkeen ja vereen hänen rakkaan kotiyhteisönsä puolesta. Make oli kantanut sidettään pitkään, vaikka hänelle oli puhuttu vain muutamasta päivästä. Hoitajat olivat sanoneet että epämääräisestä liskokonfliktista tulisi mahdollisesti jäämään hänelle pysyvä arpi. Aina aiemmin hänen kehonsa oli osoittanut epämääräistä kykyä toipua ties millaisista haavoista ja ruhjeista, mutta ilmeisesti Maken oma raja meni keihään terän saamisessa suoraan vatsaan. Kuka tahansa normaali henkilö olisi mahdollisesti kohdannut loppunsa. Mutta Maken ennuste oli ollut häiritsevän hyvä.

    Kenelle tiedemiehelle tahansa Maken tapainen ilmestys olisi ollut varmasti himottu kohde tutkittavaksi. Mutta Make ei ollut halunnut luovuttaa itseään laboratoriohärveleiden huostaan. Koska häntä oli pelottanut mitä tutkimustuloksien seasta olisi mahdollisesti voinut tulla vastaan. Kaikki mikä hänelle riitti, oli ollut hoitajien tulos siitä että hän toipuisi täysin.

    Mutta jostain syystä hän ei ollut luopunut siteestään. Mutta ajatuksia herättävä keskustelu pikku-Umpan kanssa oli selkeyttänyt hänen ajatuksiaan. Hän oli pelännyt. Ja hän oli etsinyt itselleen tekosyytä olla joutumatta uudestaan ikäviin tilanteisiin, koska hän pelkäsi. Ei sitä mitä hänelle itselleen tapahtuisi, vaan sitä mitä muille saattoi käydä. Mutta juuri siksi he tarvitsivat kaiken mahdollisen avun. Mukaan lukien hänet. Kun hän katsoi peilikuvaansa siteineen, hän tunsi olleensa pitkään täysin hyödytön. Hän oli yrittänyt etsiä toimettomuudelleen jotain kolmannen osapuolen tekijää, mutta sisimmässään hän tiesi että se johtui puhtaasti hänestä itsestään.

    Mutta se muuttuisi nyt.

    Make kurotti sormillaan vasenta kylkeään, johon siteen koossapitosolmu oli sijoitettu. Hän etsi sormenpäillään sopivaa kohtaa josta lähteä purkamaan sitä. Ilmeisesti sellaiset tarranomaiset siteiden alku-ja loppupäät olivat liian helppoja. Lopulta Moderaattorin sormet saivat solmun purettua. Make alkoi kiertää siteen nyt vapaata päätä vyötärönsä ympäri. Maken mieli täyttyi itseään kannustavista ajatuksista samalla kun pitkään pesemättömän siteen alla hionneen ihon aromi alkoi tunkeutua hänen hajuaistiinsa.

    Ei enää epäröintiä. Ei enää avutonta makoilua sairaalavuoteella. Ei enää pelkoa. Hän ei enää perääntyisi. Hän menisi ja käyttäisi kaikkia voimiaan siihen mikä olisi oikein. Hän auttaisi ystäviään. Jos hänen rajansa tulivat vastaan, hän ylittäisi ne.

    Klaani oli sodassa. Ja sota vaati ankaria toimia. Hänen oma hyvinvointinsa ja jopa henkensä olivat pieni hinta siitä että Klaanilla olisi kaikki hyvin…

    Hän oli epävarmuuksissaan pidätellyt itseään jo kyllin pitkään. Hänen vihollisensa olivat armottomia ja säälimättömiä. Ja niin ikävältä kuin se saattoi tuntua, niin pitäisi hänenkin…

    Viimeinenkin osa sidekäärettä putosi Maken jalkoihin. Hän tuijotti peilistä sitä mitä side oli paljastanut altaan. Hän haukkoi henkeään.

    Peilistä ei heijastunut Moderaattorin minkäänlainen tavallinen suora arpi. Se muistutti ennemminkin jotain epämääräistä kuviota. Kuviota, jonka hän oli nähnyt ennenkin.

    Maken mieleen palautui yksi lukuisista viimeaikaisista pahoista unista. Se, minkä hän oli nähnyt ennen heräämistään sairasosastolta juuri purkamansa side vatsallaan.

    Hän muisti kuinka oli herännyt vasten pimeyttä keskeltä kirkkaita liekkejä ja surmattujen uhrien jäänteitä. Hän oli nähnyt edessään kaiken sen aiheuttajan. Itsensä. Hän, tai se jokin oli yhtäkkiä kadonnut jonnekin. Ikään kuin eräänlaiseen näkymättömään vankilaan, epämääräisen kuviollisen sinetin taakse…

    Se kuvio tuijotti häntä peilistä juuri nyt. Se oli käänteinen peilikuva, mutta se oli täsmälleen samanlainen. Make perääntyi peilikuvansa edestä parilla epäilevällä askeleella.

    Täsmälleen samanlainen…

  • Hirviöt eivät itke

    Matoran-Umbra istui kahvion mukavimmalla penkillä, ainakin omasta mielestään. Hän piteli kolmisormisella kädellään redstarbucksin caramel mukau-lattea, josta hörppi aina välillä lämmintä juotavaa. Päivä lähtisi hyvin käyntiin laadukkaalla kahvilla, kuten tavallista.

    Päivän klaanilehti oli rutussa pöydällä. Tai ehkä se oli edellisen päivän. Siitä Umbra ei välittänyt, sillä hän joisi nyt vain kahvia, samalla syöden voileipää. Tuolin asentoa sai säädettyä mukavasti sopivaan asentoon. Matoran pystyi tiirailemaan tästä tuolin asennosta parhaiten kahvinurkan valikoimaa. Kahvion tuotteet olivat vähentyneet selvästi kauppasaarron alkaessa. Hinnat olivat alkaneet kohota, sillä erilaisten kauempana tuotettujen hyödykkeiden kuskaamista Klaaniin oltiin vaikeutettu. Mikään ei ollut kuitenkaan kallistunut liikaa ja Matoran-Umbra käytti surutta kaksosensa Ritarikunnalta saamia palkkoja kahviin ja hillomunkkeihin, sekä jellybohrok-karkkeihin, joita hän osti säkeittäin varastoon. Hän piti tätä oikeutettuna, koska hän siivosi Umbran kämppää sekä hoiti tämän lemmikkejä, Fikou-hämähäkkiä ja kewa-lintua.

    Punaoranssi hahmo asteli pitkin poikin miltei täpötäyttä kahviota toisessa kädessään lautanen, jossa oli muutama linturahinkoipi. Tämä pälyili ympärilleen miltei eksyneen näköisenä. Jokainen nurkkapaikka jokaisessa pöydässä oli varattuna, ja istujien väliset raot olivat niin pieniä että niihin mahtuisi suunnilleen puolitettuja Matoraneja. Umbra pälyili mahdollisimman huomaamattomasti hahmon suuntaan. Hänen pöytänsä näytti olevan ainoa pöytä koko kahviossa jossa hän yksinään istui. Lopulta hahmo astui tungoksesta kokonaan näkyvälle. Matoran-U kykeni helposti tunnistamaan vieraan. Syvän tummanpunaisena ja oranssina kimmeltävä, osittain miltei suomumainen vartalonpeitto, tukevat, hieman tylppäkyntiset varpaat, selkään miltei huomaamattomiin taittuneet siivet, sekä osittain sisään piiloon vedetyt sormenkynnet, ja ennen kaikkea Suuri Kanohi Arthron, jossa oli muista, Kanoka-kiekoista valetuista voimanaamioista erkanevia, miltei rahimaisia piirteitä.

    Tuon täytyy olla se Make, Umbra totesi mielessään hörpäten kahvia.

    Moderaattori vilkaisi Umbran pöytään. Matoran esitti tälle ilmeellään “tänne kyllä mahtuu”. Moderaattori ei kuitenkaan tuntunut asiaa huomaavan. Tämä vaikutti ulospäin aika vaisulta. Make kuitenkin käytti tilaisuuden hyväksi päästä istumaan ja asteli Matoran-U:n pöytään. Puolirahi istahti nahkaiselle leveälle sohvalle laskien lautasensa puiselle pöydälle. Hän notkui tuolilla hetken etsien sopivaa asentoa.

    Make tarttui tuumasta toimeen napaten kouraansa ensimmäisen linnunkoiven lautaseltaan. Terävät hampaat upposivat rahinlihaan jättäen lopulta tähteeksi vain biomekaanisen tukirangan.

    Umbra tiiraili sivusilmällä vierustoverinsa syömistä. Hänen isokokoisempi kaksosensa oli usein liekkimielisesti todennut omalaatuisen kolleegansa rakastavan ahmia aina suunsa täyteen huolimatta tukehtumisvaarasta. Nyt puolirahi kuitenkin nautti ateriaansa yhtä hillitysti kuin hieno rähmäistä iltapäivälientä ryystävä hienostorouva.

    Matoranin silmät kääntyivät äkkiä pois moderaattorin kääntäessä katseensa tähän. Hetken aikaa pikku-U mietti oliko kenties vaikuttanut tunkeilevalta, mutta Make jatkoi rouskuttamista mistään muusta välittämättä.

    Umbra ei tiennyt miten yrittää kontaktia henkilöön joka tuntui mieluummin syövän. Hieman varovaisesti Matoran avasi suunsa:
    ”Tervehdys.”
    ”Hört”, kuului vaatimaton vastaus Maken suusta.
    Umbra ihmetteli hetken mikä kyseisen vastauksen tarkka merkitys oli, mutta päätti jatkaa. ”Mitäs sinulle kuuluu?” matoran aloitti vaisusti.
    ”Mikäs tässä”, Make vastasi ennen kuin alkoi pureksia viimeisiä lihanpaloja irti koiven jäänteistä.
    ”Kerro nyt jotain vähän tarkemmin kun kerran kysyin jotain. Minua raivostuttavat tyypit jotka eivät kerro mitään elämästään kun kuulumisia kysytään. Haluan tutustua muihin ja vähäinen informaatio ei siihen auta”, U sanoi, hörppien kahviaan kiivaasti. Hän tärisi kofeiinin vaikutuksesta. Karamelli maistui todella hyvältä hänen suussaan ja maitokahvista muodostui viikset hänen mustalle pakarilleen.

    Make näytti vaivaantuneelta ja pisti ruokapalan lautaselle syrjään. Hän huokaisi ja katsahti pikkumiestä, joka todellisuudessa oli matorania kookkaampi.
    “Kuka sinä muuten oikeastaan olet”, Maken huulilta loksahti kysymys, “muistan kyllä kohdanneeni sinut muutamaan otteeseen, mutten muista sinun lausuneen halaistua sanaa erilaisten tervehdysten lisäksi…”

    ”Olen vain tieteellinen koe toisesta maailmasta. Maailmasta jossa Makuta ja Mata Nui ovat jumaluuksia jotka pitävät maailman harmoniassa. Valitettavasti Mata Nui rankaisi Makutaa ja vei tämän 42 voimaa, mitkä sitten laitettiin palloihin. Olin laboratoriossa, jossa kuulia tutkittiin, koko ikäni siihen asti että Makuta sai kerättyä tarpeeksi voimiaan kasaan ja lähti hakemaan 42 kuulaansa takaisin. Minulle annettiin yksi kuulista, jolla voi hallita painovoiman elementtiä”, U lopetti puhumisen hengästyneenä. Tarina oli raskasta kerrottavaa ja hän oli ahtanut sen yhteen hengenvetoon. Nyt Make jäisi punnitsemaan tarinaa ja tekisi omat johtopäätöksensä.

    “…täh?”

    “Lyhyesti sanottuna olen tieteellinen koe, jossa yritettiin luoda matoranista Toa ilman Toa-voimaa. Olen Umbra. Hauska tutustua”, Matoran ojensi kättään kättelyyn.

    Maken leuka loksahti moderaattorin puidessa kaikkea mitä oli juuri kuullut Matoranin suusta.

    “Joo. Asun tuolla ylhäällä tämän maan vastineeni, Umbran työhuoneessa. Siivoilen ja hoidan hänen lemmikkejään kun hän on matkalla Metru Nuilla. Jotain seikkailua Matoron kanssa. On hassua kun voi olla mielilinkissä itsensä kanssa”, violetti sankari kertoi.

    Maken leuka nousi hiljalleen peruslukemiinsa moderaattorin yritettyä sulattaa kuulemaansa.

    “Otappas alusta…”

    Matoran kertoi Makelle pitkän tovin matkoistaan klaanilaisten kanssa. Hän kertoi saapumispäivästään ja siitä kuinka hänen uusi ystävänsä, Levah-niminen orton sai surmansa Yö Kauhussa, hän kertoi järvisekoiluistaan Gekon kanssa ja tuli siihen lopputulokseen että osa hänen kokemastaan oli kuviteltua koska heidän mukanaan olleiden eväiden päiväys oli jo aikoja sitten mennyt ja majoneesi maistui oudolta. Ei mikään lintu voisi vain kasvattaa itselleen siipiä kesken kaiken.

    Umbra hörppi hiukan jo väljähtänyttä kahviaan, ja jatkoi sitten. “Järvikaupungissa oli itse asiassa aika hienoja asioita. Siellä oli hienoa, tosin aika lahoa arkkitehtuuria ja pidin ratkaisuista miten ilmakuplilla paikat oltiin saatu kuiviksi. Ne muistuttivat ihan majavarahien patoratkaisuja. Zyglak, jolla hänen tykkinsä silloin oli ei ollut nyt niin paha tyyppi. Hänet oli vain opetettu vihaamaan matoraneja ja tiedemiehenä hän ei olisi halunnut antaa uutta instrumenttiaan pois.

    Kului useita minuutteja Matoran-U:n selittäessä koko tämänhetkisen universuminsa seikkailut Makelle, joka suhtautui koko asiaan hämmennyksen sekaisella mielenkiinnolla…

    “…ja sitten ratsastitte mielilinkkisolmusta pois Manulla, joka oli purjevene?”

    “Juurikin näin se meni”, Matoran vastasi tomerasti.

    “…okei.”

    “Perin eriskummallista, vai mitä”, Matoran hymähti hörppien taas kahviaan. Make ei ollut koko tarinatuokion aikana koskenutkaan ruokaansa.
    “No hiivatti, tämähän on jäähtynyt”, Matoran-U tokaisi harmissaan siemaisunsa jälkeen.

    “Odotas…” Moderaattori asetti avonaisen kämmenensä Matoranin kahvikupin ylle. Maken käsi alkoi hohtaa liekehtivän oranssina kuin tulinen hiili. Umbra seurasi vierestä kuinka kahvi alkoi jälleen höyrytä. Maidon proteiinit lämpenivät paljon ja muodostivat uutta vaahtoa kahviin.
    Matoran tarttui kupin korvaan, joka kuitenkin oli tulikuuma.
    “Hupsista…” Make tokaisi ottaen kiinni kupin reunoista. Posliinisen juoma-astian hehkeä lämpö virtasi Maken sormiin ja niiden kautta muualle hänen kehoonsa.
    “Sinun pitäisi jättää Moderaattorin hommat ja ryhtyä hellaksi”, U totesi tyytyväisenä.
    Make naurahti. Hän kykeni jälleen keskittymään omaan ruokaansa.

    Matoranin huomio kiinnittyi siteeseen joka moderaattorin keskivartaloa koristi.
    “Mitäs sinulle on muuten sattunut?”

    Make pysähtyi niille sijoilleen lihanpala suupielessään. Moderaattori katsoi apeana alassuin. Sitten Umbra muisti. Hän oli kuullut huhuja. Huhuja siitä yhdestä kohtalokkaasta yöstä, jolloin Klaaniin tunkeutui lauma mitä epätoivotuimpia vieraita; Zyglakeja. Ne eivät olleet mitään mairittelevia huhuja.

    “Oi jestas, anteeksi”, Matoran-U sanoi hätääntyneenä.
    “…ei se mitään”, Make vastasi näyttäen vähän virkeämmältä. “Et ole ensimmäinen joka tuota kysyy. En vain ole kuullut sitä kovin pitkään aikaan. Olen lähinnä ollut omassa rauhassani.”

    “Olen kuullut huhuja siitä yöstä. En minäkään varmasti olisi kovin seurallinen tuollaisen tapahtuman jäljiltä. Paraneminen ja traumat vaativat aikaa, mutta kyllä sinä seuraakin tarvitset,” matoran katsahti ystävällisesti Makea ja ojensi nyrkkinsä Toa-tervehdykseen.

    Make katsahti elettä ja nosti oman nyrkkinsä. Kaksikko tökkäisi rystysiään yhteen hymyillen toisilleen.

    “Kunpa kaikki olisivat noin suopeita kuin sinä”, Make totesi. Hän ei vielä jatkanut ateriansa nauttimista, siinä missä Umbra hörppäisi pian lisää kahvia.
    “Mitä tarkoitat”, Matoran kysyi, “vaikka yöstäsi liikkuisi huhuja, ei se tarkoita että niitä kukaan uskoisi.”
    “Minäkin haluaisin ajatella niin…”
    “Onko sinulla aihetta ajatella toisin?”

    Make tuntui lyyhistyvän hieman istuimeensa. “Minä kyllä tunnistan epäilevän katseen kun sellaisen näen”, Make sanoi katsellen tyhjästi eteensä. “Katseen, joka ei osaa olla varma tuijottaako häntä takaisin ystävä, vai vihollinen…”

    Umbra aprikoi hetken esittäisikö mielessään käyneen kysymyksen ääneen. Mutta hänen suunsa aukesi; “Haluaisitko kenties kertoa tarkemmin..?”

    Maken katse laskeutui tämän uppoutuessa mietteisiinsä. Hänen uusi tuttavuutensa oli juuri uskoutunut hänelle arkaluontoisista taustoistaan ja seikkailuistaan. Moderaattorilla ei ollut mitään syytä olla luottamatta tähän hyväntahtoiseen Matoraniin. Make rohkaisi mielensä. Hän alkoi kertomaan tarinaa.

    Tuntematon saari, yli viisitoista vuotta sitten

    Tulkitsemattoman ajan oli pelkkää mustaa. Pian kaikki tummuus kuitenkin repeytyi hiljalleen auki.

    Raskaalta tuntuvat silmäluomet avautuivat. Syvän vihreät silmät katsoivat maailmaa ensi kertaa. Vaaleanvihreät pupillit pienenivät hieman harmaan pilvipeitteen verhoaman taivaan suoman valon alla. Silmät räpsähtelivät hetken aikaa ennen kuin näkymä saavutti täyden terävyytensä.

    Kivikkoinen maa rohisi. Maassa makaava olento yritti liikkua. Se yritti kömpiä pystyyn. Sen sormet tarrasivat maata ja olento ponnisti ylävartalollaan kääntyäen noustessaan hieman vasemmalle. Pian olennon huomio kiinnittyi sen oikeaan käteen, jossa se tuki oikeaa puolta vartalostaan.

    Olento nousi täydelliseen istuma-asentoon pitäen katseensa toisessa kädessään nostaen sen silmiensä eteen, tehden näin myös toiselle kädelleen. Se tuijotti ruumiinosiaan häkeltyneenä. Kaksi kättä, jossa kummassakin oli neljä tukevaa, teräväpäistä sormea. Olento koukisteli sormiaan. Se kiinnitti pian huomion yläraajoistaan muualle vartaloonsa. Tummanpunaisten ja hehkuvan oranssien erikoisia painaumia omaavien ulkoisten osien alta erottui syvän mustaa alempaa kuorikerrosta. Kaksi jalkaa. Kolme koukkukyntistä varvasta. Selästä pilkottavat oudot pitkät läpyskämäiset ulokkeet. Punaoranssi olento ei tiennyt mitä ajatella. Se kykeni vain hämmästelemään omaa olemustaan.

    Olennon huomio kiinnittyi sitä ympäröivään maailmaan. Kivikko, jolla olento oli maannut, jatkui vähän matkaa jonka jälkeen sen ympärillä näkyi metsää. Muttei tavallista metsää. Puut olivat joko kaatuneet voimalla maahan tai palanneet pystyyn, tai kumpaakin. Savupatsaita kohosi taivaalle. Helvetti oli riehunut. Ympäröivää kivikkoa myöten, koko ympäröivä maailma tuntui olleen itsensä paholaisen temmellyskenttä.

    Maassa istuva olento tuijotti ympäröivää maailmaa hämmentyneenä. Se päätti yrittää nousta jaloilleen. Se nousi hieman kömpelösti mutta varmasti pystyyn. Mutta ei kestänyt kauaakaan ennen kuin sen jalat tuntuivat epävakailta ja täriseviltä. Punaoranssi olento miltei mätkähti vatsalleen maahan, ehtien kuitenkin tukea ylävartaloaan eturaajoillaan. Siinä samassa sen pään valtasi ilkeä, jomottava kipu. Luultavasti äkillisen liikkumisen seurauksena. Olento irvisteli ilkeän näköisesti yrittäen ottaa uuden rauhallisen lepoasennon lepyttääkseen kipua painaen kämmentään tiukasti otsaansa vasten. Mutta jyskytys ei ottanut loppuakseen. Olento hengitti syvään, miltei vaikeroiden. Siinä samassa jotain tapahtui. Vaikka olennon kiinni puristetut silmät näkivät pelkkää mustaa, jokin muu siinä näki jotain muuta. Ne olivat häilyviä kuvajaisia.

    Pieniä olentoja. Kaikkialla. Erilaisissa värikirjoissa. Niiden kasvoista osa oli täysin identtisiä, mutta suuri osa hyvinkin erilaisia. Ne katsoivat häntä. Ja hymyilivät.

    Punaoranssi olento yritti koota kuvia mielessään. Sen mielen valtasi jokin hyvin lämmin ja miellyttävä tunne. Pian inhottava kipu oli poissa. Olento avasi jälleen silmänsä. Sillä oli päättäväinen katse vihreissä silmissään. Se nousi ylös. Vaikka kahdella jalalla seisomisessa oli vielä haastetta, kykeni se jotenkuten pitämään tasapainonsa kävelemällä hieman kyyryssä. Se kiinnitti katseensa yhteen suuntaan. Se ei tiennyt miksi, mutta jokin sen sisimmässä viesti sille “Tuolla…”
    Olento alkoi ottaa yhden hitaan, vakaan askeleen kerrallaan kohti määränpäätään…

    Syrjäinen metsänkolkka

    Taivas tummeni pikkuhiljaa, ja pilviverho seurasi perässä. Synkeää lehtimetsäkasvustoa koristi pian kostea, häilyvä usvavaippa.

    Punaoranssi olento jatkoi talsimistaan kostealla ruoholla. Se ei tiennyt miten pitkään se oli vaeltanut, eikä tiennyt miten pitkä matka sillä olisi vielä harpattavana. Mutta se ei tuntunut välittävän. Hatarien muistikuvien siivittämä suuri halu etsiä vastauksia sen olemassaolosta täyttivät sen pääkopan varmuudella ja sitkeydellä. Olennon kävelytyyli ei ollut muuttunut lähtömetreiltä sen vakuuttavammaksi, ja se joutui jokaisella askeleella ottamaan kummankin jalkansa kolmella varpaalla hyvän tuen maasta ennen kuin uskalsi nostaa sillä hetkellä takimmaisena olevan alaraajakkeensa siirtääkseen sen eteenpäin.

    Olento hengitti syvään sisään ja ulos kävellessään. Sitä väsytti. Mutta silti se jatkoi…

    Lopulta sankan metsän verhoaman usvan suojista alkoi erottua jotain keltaista ja kirkasta. Monia pieniä häilyviä pisteitä. Olennon väsymys ja uupumus olivat tiessään ja sen kävely muuttui nopeammaksi. Kerran pari sen tasapaino oli pettää ja se joutui ottamaan tukea viereisistä puista. Mutta silti se tarpoi huojentuneena eteenpäin. Se oli perillä.

    Usva olennon ympärillä jäi taakse kun se saapui pienelle pientareelle. Pientareen päältä alkoi parikymmenmetrinen loiva alamäki. Mäen juurella sijaitsi pieni rypäs oksista, puista ja isoista lehdistä koottuja kyhäelmiä. Niissä oli ainakin yksi iso reikä ja useampi pienempi. Niiden sisällä loistivat pienten kirkkaankeltaisten hehkujen alkulähteet.

    Olento tiiraili häkkyröiden lomassa taapertavia pieniä olentoja. Se tunsi ne. Kaikki ne. Tai ainakin se uskoi niin. Pian se huomasi kuinka kaikki pienet olennon hiljalleen käänsivät katseensa siihen. Osa pysähtyi paikoilleen, osa osoitti sitä yläraajojensa pitkuloilla ulokkeilla. Punaoranssi olento pystyi miltei kuulemaan pienten olentojen seassa vellovat hämmästyksen ja yllättyneisyyden äänet.

    Punaoranssin olennon kasvot valtasi hymy. Se tunne, minkä se oli tuntenut etäisesti epämääräisten muistikuviensa yhteydessä valtasi sen jälleen. Lämpö sekä suunnaton mielihyvä. Olento alkoi ottaa hitaita askeleita eteenpäin. Sen teki suunnattomasti mieli juosta alas pienten olentojen keskuuteen. Sen sisimmässä sykki suuri riemuvoitto. Koko pienen olemassaolonsa ajan sitä vaivannut kysymys tuntui saaneensa vastauksen. Se kuului näiden pienten olentojen luo…

    Pienessä hetkessä tapahtui jotain. Punaoranssin olennon aistit hellittivät tarkkuutensa pieneksi toviksi. Se ei kyennyt huomaamaan pientä, pitkää esinettä joka lensi suurella nopeudella sitä päin.

    Ainoa asia minkä olento pystyi huomaamaan, oli sen rintakehästä kumpuava syvä, pistävä kipu. Olento parahti tuskissaan kaatuen kyljelleen maahan. Siinä samassa se alkoi tuntea itsensä hyvin heikoksi. Olennon hätäinen ja hämmentynyt katse tiiraili kivun lähdettä. Se oli pitkä, suora, olennon vasempaan rintamukseen uponnut keppi. Punamustan olennon hengitys miltei salpaantui sen hamuillessa vartalostaan törröttävää esinettä tärisevällä yläraajallaan.

    Olennon hätääntynyt ja apua hakeva katse kääntyi mäen juurelle. Suuri osa pienistä olennoista oli järjestäytynyt isoksi joukoksi häkkyräryhmittymän eteen. Niiden kaukaa kantautuvat äännähdykset olivat muuttuneet raivoisiksi ja vihaisiksi. Ne olivat poimineet käsiinsä pitkiä teräviä kolmikärkisiä esineitä ja paksuja leiskuvia pökkelöitä. Punaoranssin olennon tuntemukset täyttivät hämmennys ja pelko. Pienten olentojen joukko lähestyi sitä.

    Seuraava tikku lensi ilmojen halki. Punamusta olento käänsi ylävartaloaan juuri ajoissa. Tikku iskeytyi terävä kärki edellään suoraan olennon olkapään vieren. Se käänsi hätäisen katseensa pienten olentojen suuntaan vielä kerran. Niiden kasvot viestivät suurta inhoa ja säälimättömyyttä. Punaoranssin olennon hätää kärsivä ja apua hakeva katse jäi piiloon niiden silmiltä.

    Olento käänsi surullisen katseensa poispäin lähestyvästä pikkuolentojen joukosta. Se ponnisti ja kääntyi vatsa ruohikkoa vasten niin pian kuin rintamuksestaan kumpuavasta kivusta huolimatta pystyi. Se yritti nousta ylös. Mutta sen jalat eivät tuntuneet kantavan. Se kuitenkin ponnisti kaikilla neljällä raajoillaan miltei torso ruohikossa kiinni ryömien hätäisesti pienen matkan eteenpäin.

    Olento parkaisi uudelleen. Sama kipu mikä juuri säteili sen rintakehästä pitkin sen vartaloa, alkoi levitä nyt olennon oikeasta säärestä. Toinen keppi oli osunut kohteeseensa. Olento voihki epätoivoisena, jatkaen kuitenkin hätääntynyttä ryömimistään. Pian se keräsi voimansa ja yritti nousta vaivalloisesti pystyyn. Kepin aiheuttama kipu sen toisessa jalassa tuntui yhtäkkiä monin verroin pahemmalta. Mutta kipuakin suurempi oli se hädän ja pakokauhun tunne. Täältä oli päästävä pois.

    Punaoranssi olento nousi melkein pystyyn. Se alkoi ottaa jalkaa toisen eteen mahdollisimman pian uskottuaan voivansa jotenkin pitää tasapainonsa. Olennon juoksu muistutti enemmänkin väsynyttä lenkkeilijää. Epämääräisesti kovaa eteenpäin löntystellen ja huojuen, olento katosi sumun sekaan.

    Puuta vasten istuva punaoranssi olento hengitti syvään. Se vetäisi vartalostaan törröttävän terävän tikun pois mahdollisimman nopeasti. Se parkaisi. Ehkä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kipu oli monin verroin kovempi kuin silloin kun olento oli vetäissyt samanlaisen tikun pois jalastaan. Olento viskaisi kepin toisen viereen. Kumpikin niistä oli terävästä harmaasta kärjestään kauttaaltaan punaisen nesteen peitossa. Olento painoi kädellään kipeää rintaansa. Sen kivun sekainen parkuna hiljeni lopulta hiljaiseksi nyyhkimiseksi. Mutta se ei itkenyt.

    Olento hellitti niskalihaksensa ja nojasi takaraivollaan puun kulunutta puunrunkoa vasten. Se sulki silmänsä. Se näki kohtaamiensa pienten olentojen kasvot. Vihaiset, inhotusta pursuavat kasvot. Pienet olennot olivat häätäneet sen kauas tiehensä luotaan. Se ei voinut käsittää sitä. Se mikä punaoranssin olennon oli saanut sitkeästi löytämään tiensä niiden luo, tuntui olevan enää vain jotain kaukaista ja teennäistä. Sen ensimmäiset olemassaolon hetket olivat olleet täynnä hämmennystä ja epävarmuutta. Niinä aikoina se oli tuntenut syvällä sisimmässään toivoa. Toivoa siitä, että se löytäisi vastauksia. Toivoa, joka oli nyt kaukana poissa. Sen päässä kyti enää vain yksi kysymys.

    “…miksi?”

    Kahvio

    Matoran-U kuunteli Maken tarinaa epäsuora ilme kasvoillaan.
    “…mitä sitten tapahtui?”

    Moderaattorin ilme muuttui tuskastuneeksii. Seuraavan tarinan osan kertominen tulisi sattumaan yhtä paljon kuin silloin kun sen koki ensimmäistä kertaa.

    Syvällä metsässä, yli viisitoista vuotta sitten

    Yö laskeutui. Sankan latvuston läpi ei kyennyt erottamaan oliko taivas selkeä vaiko edelleen sankkojen pilvien leikkikenttä. Punaoranssi olento vaelsi pää painuksissa. Sen maata tuijottavien silmien katse oli tyhjä. Se ei tiennyt miten kauan ja pitkän matkan se oli liikkunut. Mutta se ei välittänyt. Sen epämääräinen talsiminen tuntui päämäärättömältä. Se jatkoi. Mutta ei tiennyt miksi. Sen pienten olentojen luona saama vastaanotto oli jättänyt sen sisälle syvät jäljet.

    Olennon silmäkulmaan pisti yhtäkkiä yhden viereisen puun takaa esiin pilkottava valo. Olennon kulku pysähtyi ja sen pää kääntyi katsomaan hiljalleen kohti valonlähdettä. Olennon silmien edessä pienen matkan päässä avautui pieni alue jonka ympärillä ei kasvanut puita. Se oli pieni mäennyppylä, jonka laella pilkotti jotain. Kyseinen mäki oli metsän ehkä ainoa kohta johon toinen taivaalla loistavista kirkkaista kuista kykeni laskemaan valonsäteensä.

    Punaoranssi olento tunsi sisällään jotain tuttua. Se sama tunne, mikä oli ajanut sen aiemmin pienten olentojen keskuuteen. Se tunne, että se minkä olento nyt näki edessään, olisi jotain minkä se kykeni jollain oudolla tavalla tunnistamaan. Olento käveli häileän kuunvalon valaiseman pienen mäen luo. Sen laella sijaitseva asia alkoi olla tunnistettavissa…

    Suurikokoisen maahan isketyn suuren leveän teräaseen eteen oli koottu pieni pino toinen toistaan kauniimpia kirkkaita kiviä. Kuunsäteet tanssahtelivat niiden sisällä kauniisti. Kuluneen, mutta silti kuun valoa pinnastaan ylväänä heijastavan miekan edessä nojasi asetta vasten sileä, hieno kivilaatta, johon oli kaiverrettu merkkejä. Muutama rivillinen pieniä ympyröitä, joiden sisällä oli viivoja ja pienempiä ympyröitä. Olento ihasteli näkyä hetken vähän aikaa.

    Olennon silmät suurenivat. Se hämmästyi suuresti huomatessaan osaavansa yhtäkkiä tulkita laattaan hakatut merkit mielessään.

    == Toa Boznia ==

    == Uljauden perikuva ja suuri soturi ==

    Varoittamatta, jokin olennon pään sisällä naksahti. Kaksi ensimmäistä sen päässä tulkittua sanaa. Se tiesi ne.

    Pian olento havahtui. Sen päätä sisältäpäin syövä kipu teki paluun. Sama, epämiellyttävä jyskytys kuin aiemmin. Mutta tällä kertaa se tuntui kovemmalta. Punaoranssi olento kaatui polvilleen voihkien tuskasta. Se kykeni tuntemaan selkäpiitään myöten kuinka sen pään sisällä jysähti hitaasti ja kivuliaasti kerta toisensa perään. Olento puristi silmänsä kiinni. Se kykeni aistimaan mitä oli luvassa…

    Olennon ajatuksissa välähti. Se näki edessään makaavan pitkän, miltei saman kokoisen hahmon kuin se itse. Hahmo makasi likaisena ja osittain raadeltuna palaneella, kuolleella maalla. Tämän viimeisiään vetelevät silmät sulkeutuivat hitaasti ja pää painautui maahan elottomana. Hahmon rintamuksen keskellä häilyvästi leiskuva valo sammui kuin loppuun palanut kynttilä.

    Jaloilleen noussut punaoranssi olento alkoi parkua tuskaisena heiluen edestakaisin rauhattomana painaen tiukasti otsaansa kämmenillään. Sen mieli täyttyi epämiellyttävistä ja kielteisistä ajatuksista. Ei. Ei. Se toisti itselleen tuskaisena. Aivan uusi, epämiellyttävä tunne kumpusi syvältä sen sisimmästä. Hahmo jonka se näki kerta toisensa perään syvältä tajunnastaan kumpuavissa kuvajaisissa..

    …

    …oli kuollut. Olento kärvisteli kyseisen käsityksen selkeytyessä sille kaikessa kauheudessaan.

    Kuolema.

    Ennen pitkää vastaan tuleva hetki, josta ei ollut paluuta. Enää koskaan. Se mikä oli kuollut, oli iäksi mennyttä.

    Punaoranssi olento lojui maassa onnettomana. Epämiellyttävät ajatukset ja toinen toistaan hämärämmät kuvajaiset piinasivat sen mieltä.

    Ei. olento vaikeroi itselleen. Sen kämmenet vaikuttivat siltä kuin olisivat voineet painautua sen kallon sisään ja murskata sen.

    Kuolema.

    Ei.

    Uusia kuvajaisia ilmestyi olennon tajunnan sopukoista.

    Huutoja. Kauhunsekaisia ja apua anovia huutoja. Kirkasta. Leiskuvaa. Kaikkialla. Joukko pieniä olentoja juoksi ympäriinsä. Niiden kasvoilta eivät kuvastuneet nyt viha eikä lämpö. Vain kauhu ja avunhuuto. Kirkkaan oransseina ja keltaisina hohtavat epämääräiset massat nousivat kaikkialta. Ne ahmivat tieltään kaiken. Jäljelle jäi vain mustaa.

    Kuolemaa. Ja hävitystä.

    Pienet olennon liikkuivat hädissään ja avuttomina etsien ulospääsyä, mutta tuloksetta. Osa niistä katsoi armoa anovilla katseillaan suoraan kaiken sen tuskan ja vääryyden alkutekijään.

    Punaoranssi olento voihki epätoivoisemmin kuin koskaan. Ei. Ei Lopeta. Lopeta…

    Ne katsoivat häneen…

    Lopeta…

    Punaoranssi olento nosti yläraajansa otsaltaan. Kipu oli tiessään. Mutta se ei helpottanut sen oloa yhtään. Se oli tajunnut sen ajatuksiin virranneiden tuskallisten kuvajaisten tarkoituksen. Ne olivat muistoja. Olennon mieleen jääneitä jälkiä siitä, mitä aiemmin oli tapahtunut. Jotain mitä ei voinut enää peruuttaa. Ne tulisivat elämään iäti.

    Kahvio

    Moderaattorin kasvoilla oli apea ilme. Menneiden muistelu tuntui raskaalta eritoten kun kyseiset tapahtumat oli yrittänyt unohtaa. Pienen Matoranin oli hankala käsittää kuulemaansa. Kaikin puolin hänen uusi tuttavuutensa vaikutti hyvämieliseltä ja jalolta tyypiltä. Oli hyvin hankalaa uskoa että tämä olisi missään vaiheessa elämäänsä toiminut kylmäverisenä tappokoneena. Vaikka U:n uteliaisuus uuden ystävänsä taustoista oli suuri, hän ymmärsi hyvin jos moderaattori halusi lopettaa tarinansa tähän.

    Make rohkaisi kuitenkin mielensä ja jatkoi:
    “Tuntui aluksi karmealta yrittää kohdata se fakta, että olin saattanut tehdä mitään sellaista. Mutta lopulta tajusin, että saamani oudot tajunnanvälähdykset olivat omia muistojani. Ne olivat juurtuneet jonnekin syvälle kaikessa karmeudessaan.”

    “…mitä sinä sitten teit?” U rohkaistui kysymään. Moderaattorin painuksissa pitkään ollut pää nousi ja tämä tuijotteli nyt päämäärättömästi kohti kahvion kattoa.

    “Lähdin.” Make jatkoi.
    “Tietoisuus siitä mitä se… tai minä olin tehnyt, toi mukanaan myös hieman ymmärrystä. Kohtaamieni pienten Matoranien reaktio tuntui jotenkin ymmärrettävältä. Minulle valkeni mitä kaikkea he olivat joutuneet kokemaan, joten parasta mitä kykenin heidän hyväkseen tekemään oli jättää heidät taakseni. Niin paljon kuin olisinkin halunnut perua sen kaiken. Mutta sisimmässäni tunsin että mikään ei auttaisi. Heidän mieliinsä oli juurtunut pelko.”

    Tuntematon saari, yli neljätoista vuotta sitten

    Punaoranssi olento seisoi tummanharmaan kiellekkeen reunalla. Se tuijotti kohti horisonttia. Pelkkää merta silmänkantamattomiin. Taivasta koristivat tummanharmaat pilvet haaleankeltaisine reunuksineen. Valo yritti selkeästi päästä niiden läpi. Tuuli ujelsi ja liikkui sulokkaasti pitkin olennon ihoa.

    Se kääntyi hiljaa katsomaan vielä kerran korkean rantakallion reunalta kohti vähän matkan päässä kallion rajalla seisovaa metsikköä. Sen kasvoilta leimahtivat kaipuu ja ikävä. Sen ensihetkistä lähtien tämä paikka oli tuntunut sille kodilta, joka toi turvan ja lämmön. Ajan mittaan se oli oppinut tuntemaan oman olemuksensa ja sen tuomat hyödyt ja haitat. Mutta muistot menneistä eivät olleet jättäneet sitä rauhaan.

    Olento silmäili loputtomiin jatkuvalta tuntuvaa metsikköä pienen hetken. Sen mielessä pyöri hetken pienten olentojen yhteisö.

    Sen ilmeeseen iski surumielisyys. Siitä tuntui pahalta. Mutta se ei itkenyt. Tämä oli oikea ratkaisu. Jos se pysyisi täällä, se ei voisi koskaan elää rauhassa. Se lausui mielessään niin kotisaarelleen kuin sen asukkaille; Hyvästi.

    Olento kääntyi takaisin kohti merta. Sen tuskastuneelle ilmeelle levisivät päättäväisyys ja pienoinen epävarmuus. Se elätteli suuresti toiveita siitä, että tuolla jossain se voisi elää rauhassa hyvillä mielin.

    Se sulki silmänsä. Se rohkaistui. Se päätti antaa vienon merituulen tuulettaa vartaloaan vielä pienen hetken.

    Siivet olennon selässä avautuivat hitaasti. Sen keho heittäytyi eteenpäin. Ilmavirrat puskivat olennon etuvartaloa paljon aiempaa kovemmin sen pudotessa alas jyrkkää kiellekettä.

    Olennon silmät avautuivat. Sen siivet lakkasivat lepattamasta ja jäykistyivät. Sen vapaapudotus loppui kuin seinään olennon noustessa liitämään merenpinnan yläpuolelle.

    Kahvio

    Pikku-Umbran mieli tuntui hieman kohentuvan moderaattorin puolesta.

    “Valitettavasti asiat eivät sujuneet niin kuin olin toivonut”. Maken katse laskeutui katosta takaisin pöydälle. Aiempi osa moderaattorin tarinaa oli tuntunut olevan ainoa jotenkuten pirteähkö osuus.
    “Ainoa asia mikä sai minut sitkeästi vaeltamaan pitkiäkin matkoja oli toivo siitä että maailmassa olisi kolkka, jossa voisin elää muiden kanssa sellaisena kuin halusin. Mutta ilmeisesti maailma ei ollut samaa mieltä…”

    U:n optimismi häilyi pian pois Maken ilmeen muututtua jälleen yhtä tuskaiseksi kuin mitä se oli tarinan aiempaa, ehkä ikävintä osaa kertoessa ollut.

    “Minne tahansa meninkin, kaikkialla minuun suhtauduttiin yhtä kylmästi. Vaikka halusin enemmän kuin mitään muuta osoittaa että minulla on varaa valita, mikä haluan olla. Mutta kukaan ei tuntunut haluavan antaa minulle tilaisuutta. He eivät nähneet muuta kuin epämääräisen rahi-pedon. Missä tahansa liikuinkin ja ketä tahansa lähestyinkin, minut ajettiin pois. Halusin kommunikoida heidän kanssaan, mutten osannut. Elättelin vain toivetta että edes joku haluaisi ottaa minut vastaan. Mutta sen sijaan sain osakseni vain halveksuntaa ja syrjimistä.”

    Umbra kuunteli ystävänsä kertomusta suu avoinna säälivä ilme kasvoillaan.

    “Niin ikävältä kuin se tuntuikin, lopulta päätin luovuttaa. Tunsin ettei kukaan tulisi hyväksymään minua tällaisenaan. Tuntui siltä kuin alkumetreilläni kohtaamieni Matoralaisten luoma hengellinen varjo olisi seurannut minua kaikkialle. Silloin huomasin pikkuhiljaa erakoituvani. En hakenut seuraa tai kumppaneita. Halusin vain jatkaa elämistä. Aloin elää kuin varsinainen eläin. Toisinaan metsästin oman ruokani, toisinaan jouduin varastamaan sitä. Sain useita vainoajia perääni. Mutta jotenkin se ei tuntunut enää pahalta. Sitä voinee kutsua totuttautumiseksi…”

    “…entä sitten?”, Umbra kysyi moderaattorin pienen hiljaisuuden jälkeen. Make tuntui jälleen kerran hieman empivän sitä haluaisiko jatkaa.
    “…menetin kontrollin.” Moderaattorin sanat kuulostivat siltä kuin hän olisi pidätellyt niitä hyvin, hyvin pitkään.

    Toinen tuntematon saari, metsä, yli neljätoista vuotta sitten

    Noin viiden jäntevän ja tukevan olennon joukkio tepasteli varmoin askelin sammalten ja aluskasvillisuuden läpi pimeässä tiheikössä. Suurella osalla oli mukanaan jonkinlaiset molemmissa käsissä pideltävät esineiden ampumiseen tarkoitetut välineet, sekä kantamuksena joitain pitkiä terillä varustettuja aseita. Ne kulkivat hyvin järjestelmällisesti ja varoen. Koko metsä oli ollut niiden vanha leikkikenttä jo vuosien ajan. Tämä oli vain yksi leikkituokio muiden joukossa. Ja niillä oli jälleen uusi leikkikaveri…

    Punaoranssi olento laahusti mahdollisimman huomaamattomasti kasvillisuuden suojissa. Noiden epämääräisten muukalaisten ryhmittymä oli jäljittänyt sitä jo hyvän aikaa. Muutaman kerran se oli ollut vaarassa paljastua. Pienikin virheliike saattoi hyvin nopeasti johtaa siihen että se löytäisi itsensä noiden örkkien ikeen alta.

    “Se otus on vaaraksi. Kuulithan miten se oli liikuskellut naapurisaarillammekin. Lienee jo korkea aika että joku päästää sen päiviltä.”
    Punaoranssi olento kuuli hyvin jahtaajiensa sanat äänettömässä pöheikössä. Se käsitti täysin mitä ne tarkoittivat. Mutta se ei välittänyt. Se ajatteli vain hiljaista tapaa päästä niiden ulottumattomiin. Olento tiiraili kasvien läpi parasta pakokeinoa. Vähän matkan päässä sen edessä häämötti metsän pää, joka päättyi ilmeisesti kivikkoiseen merenlahden rantaan. Se tiiraili vuoron perään määränpäätään sekä sitä jo hyvän aikaa jäljittäneitä metsästäjiä. Tällä hetkellä vain osa niistä liikkui välineensä tanassa varovasti ympäriinsä. Osa seisoi paikoillaan kuulostellen ympäristöä tarkkaan ollen valmiita mihin tahansa.

    Vähän matkan päästä metsästäjien takaa erottui joukko valopisteitä. Niiden lähteenä olivat metsästäjien kotikylästä jahtia seuraamaan lähteneet asukkaat.

    Punaoranssi olento päätti suorittaa seuraavan siirtonsa. Se oli oleskellut nykyisessä asemassaan jo kyllin kauan. Paikallaan pysyminen ei ollut sille minkäänlainen etu. Kunkin neljän raajansa tukemana se liikkui mahdollisimman hitaasti ja hiljaa eteenpäin. Se varoi koskemasta mitään rehevää minkä rahina tai tärinä olisi herättänyt liikaa huomiota. Se ei kuitenkaan tajunnut että pieni osa maata oli muuttunut epävakaaksi pienen metsärahin sen alle kaivaman tunnelin seurauksena.

    Olennon vasen eturaaja painautui yhtäkkiä maan sisään. Se menetti yllättäen tasapainonsa ja nytkähti voimakkaasti. Pensaiden ja lehtien rahina ulottui hyvin metsästäjien korviin. Osa niistä kääntyi katsomaan suoraan äänen suuntaan. Ja punaoranssi olento huomasi sen…

    Se ei tuhlannut aikaa. Se avasi siipensä ponkaisten täydellä voimalla ilmaan. Samalla sekunnilla metsästäjäjoukko alkoi huudella toisilleen. “Tuossa se on!” Yksi niistä kohotti asettaan. Kova tasainen pauke täytti ilman. Pari muuta liittyi mukaan.

    Punaoranssi olento lensi puiden seassa suorittaen mahdollisimman tarkkoja syöksyjä, välttäen parhaansa mukaan sitä päin suunnattuja ammuksia. Lopulta sen huomio kiinnittyi kokonaan metsän päässä erottuvaan iltataivaaseen. Se oli onnistunut välttelemään osumia ja otti nyt suoran lentoradan kohti määränpäätään. Mutta se ei tajunnut toimivansa juuri kuin yksi metsästäjistä halusikin.

    Yksi niistä asetti olkapäänsä varaan isokokoisen, paksun putkilomaisen aseen, jonka pitelijäksi se tuntui olevan ainoa hyvä vaihtoehto. Pienen hetken metsästäjä odotti että hänen kohteensa olisi sopivassa kohtaa. Metsästäjä ampui. Epämäärisen näköinen isokokoinen paksu köysinippu lennähti kovalla vauhdilla ilman halki avautuen kesken lentonsa.

    Punaoranssi olento liihotti voitonriemuisena kohti metsän rajaa. Pian se olisi jälleen turvassa jahtaajiltaan. Siinä samassa paksujen köysien muodostama ruudullinen kudelma lennähti sen niskaan. Sen reunoihin kiinnitetyt kivet painoivat sitä yhä pahemmin olennon päälle ja se alkoi pian menettää korkeutta.

    Punaoranssi olento mätkähti kivuliaasti maahan. Se tajusi nopeasti mitä tapahtui. Se hätääntyi. Se oli vain pienen matkan päässä vapaudesta. Se yritti nousta, mutta paksu tumma köysiverkko ei tuntunut päästävän sitä otteestaan. Ainoa vaihtoehto oli ryömiminen. Olento kuuli kuinka sitä jahdannut joukkio oli lähestymässä uutta palkintoaan. Se yritti raahautua hätäisesti maata vasten. Mutta oli jo myöhäistä.

    Olento älähti tuskaisesti yhden metsästäjän painaessa sen ylävartaloa maata vasten. Se yritti kompuroida, mutta toinen metsästäjä tarttui sen alaraajoihin pitääksen sen aloillaan. Olento tunsi hetkessä itsensä täysin avuttomaksi itseään puolet isompien metsästäjien otteessa.

    Kaksi metsästäjää piteli olentoa maissa kun kolmas pisti ampumavälineensä syrjään vetäen selästään paksuvartisen pyöreäteräisen lyömäaseen. Tämä olisi pian ohi…

    Maassa makaava olento hengitti rauhattomasti. Se oli ajettu nurkkaan. Eikä mitään pakokeinoa ollut. Ensikohtaaminen synnyinsaarensa pienten olentojen kanssa palautui sen mieleen. Se tunsi jälleen sen avuttomuuden ja pakokauhun. Mutta tällä kertaa paljon pahempana. Tällä kertaa sillä ei ollut toivoakaan poispääsystä. Mutta sen mieli täyttyi vastahakoisilla ja epätoivoisilla ajatuksilla. Ei… Ei… Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan…

    Olennon epämääräinen kommunikointiyritys nappaajiensa kanssa kuitenkin jäi hätäiseen äänekkääseen henkäilyyn. Metsästäjä kohotti aseensa yläpuolelleen, terä kohtisuoraan osoitettuna. Tämä halusi antaa nopean ja kivuttoman iskun.

    Olennon henkäily kiihtyi kovaa vauhtia. Se tunsi hetken aikaa oman sydämensä sykkeen. Ja se kiihtyi kovaa vauhtia. Hetken aikaa siitä tuntui kuin sen sisällä olisi alkanut kiertää jokin ihan muu kuin veri. Metsästäjä päätti hoitaa asian loppuun. Tämä laski teräaseensa kovalla vauhdilla suoraan kohti maahan painettua uhriaan.

    Siinä samassa jotain tapahtui. Punaoranssin olennon henkäys muuttui raivokkaaksi älähdykseksi. Sen ohuimmat ihokerrokset alkoivat hetkessä leimuta kirkkaan oransseina. Sekunnin murto-osan ajan olentoa maassa pitelevät metsästäjät kykenivät tuntemaan käsissään erittäin kivuliasta poltetta.

    Hetkessä valtavan kirkas liekkipurkaus heitti kolme olennon lähellä ollutta metsästäjää voimalla taaksepäin. Hetken saattoi näyttää siltä kuin olento olisi räjähtänyt ilmaan. Maahan lennähtäneiden metsästäjien vartaloiden tulimeren uhreiksi joutuneet vartalon etuosat olivat täynnä kärventymiä. Loput metsästäjät katsoivat häkeltyneenä oranssina hehkuvaa otusta. Maa oli mustunut kauttaaltaan sen ympäriltä ja jok’ikinen vihertävä kasvi oli palanut pystyyn.

    Otuksen oranssi hehku häilyi hiljalleen sen noustessa hitaasti neljälle raajalleen. Kaarevat, terävät kynnet syöksyivät ulos sen sormien suojista tarttuen tiukasti maahan. Kärventyneen verkon hiiltyneet jäänteet rapisivat alas sen päältä. Sen voimakasta uloshengitystä säesti jokaisen kuuloetäisyydellä olevan korviin pureutuva murina.

    Otuksen pää kääntyi kohti jäljellä olevia metsästäjiä. Sen kasvoilta oli kadonnut kaikki avuttomuus ja myötätunnon haku, jotka olivat vaihtuneet vihaiseen, petomaiseen irvistykseen. Sen terävät hampaat tuntuivat valuneen vielä enemmän esiin otuksen ikenistä. Sen vihreät silmät kiiluivat ja kurkku hohti kirkkaasti yön pimeydessä.

    Metsästäjät tuijottivat ilmestystä. Otus kääntyi kokonaan niiden suuntaan. Se heittäytyi ylävartalollaan ylöspäin. Sen kovaääinen karjunta täytti yöllisen taivaan. Lämpöaallot väreilivät sen hampaiden välistä.

    Yksi metsästäjistä päätti rohkaistua. Tämä nosti ampuma-aseensa otusta kohti. Metsästäjän epäonneksi otus huomasi sen. Se reagoi nopeasti syöksähtäen eteenpäin kuin noustakseen ilmaan, mutta sen sijaan se suoritti pitkän syöksyn suoraan sitä aseella osoittavaa metsästäjää kohti. Tämä laukaisi aseensa, mutta otus tuntui väistävän sen. Se hypähti hyökkääjänsä päälle tähdäten vahvat leukansa suoraan tämän käteen.

    Metsästäjä ehti hädin tuskin reagoida kun hurjan pedon hampaat upposivat tämän käsivarren ja kyynärvarren väliseen niveleen. Metsästäjä ehti vain parahtaa kivusta kaatuen maahan tiputtaen aseensa murtuneesta kädestään. Otus piti otteensa nopeasti heittäytyen pois uhrinsa päältä väistääkseen toisen metsästäjän vaakasuoraan suunnatun teräaseen iskun. Se loi uuteen hyökkääjäänsä vihaisen katseen. Se ei aikaillut.

    Otus hyökkäsi uutta kohdettaan päin. Tämä reagoi nopeasti asettaen pitkävartisen aseensa poikittain eteensä. Otuksen lauat upposivat tämän aseen varteen refleksinomaisesti. Pian metsästäjä kuitenkin joutui hämmästymään. Tämän aseen paksu puinen varsi tuntui hetkessä muuttuvan rapistuvaksi hiileksi otuksen leuoissa.

    Ennen kuin metsästäjä ehti havahtua, otuksen leuat jauhoivat aseen hiiltyneen osan poikki. Sen toinen eturaaja heilahti kohti tämän rintamusta. Terävät koukkumaiset kynnet upposivat metsästäjän rintapanssarin läpi. Ne viilsivät syvät urat metsästäjän rintamukseen tämän parahtaessa kivusta. Mutta raavas metsästäjä ei tuntunut moisesta luovuttavan. Otus ei kuitenkaan omalta osaltaan hellittänyt vaan suoritti yhtä raivoisan iskun toisella raajallaan. Metsästäjän parahdus muuttui kovemmaksi, mutta vankka soturi ei vielä suostunut hellittämään. Tämä kokosi itsensä heilauttaen toista nykkiin puristettua vantteraa kättään, mätkäisten raivoisan pedon syrjemmäs.

    Otus mätkähti maahan. Metsästäjä ei aikaillut ja ryntäsi sitä kohti aikeenaan päästää se päiviltä vaikka paljain käsin. Sen refleksit olivat kuitenkin nopeammat. Pienessä hetkessä otus hypähti ylös, suunnaten vasemmalla yläraajallaan suoritetun rajun alhaalta ylös suuntautuvan iskun suoraan hyökkääjän vatsaan. Metsästäjän parahdus vaihtui kivuliaaseen pitkään ärähdykseen syvien kynsien jättämien pitkittäisten uurteiden alkaessa vuotaa. Lopulta viimeinenkin metsästäjistä tömähti kivuissaan maahan.

    Otus syöksähti kauemmas maassa makaavista uhreistaan. Sen voitokas korvia hivelevä mylvintä kaikui jälleen öisessä metsässä. Koko tilannetta seuranneet kyläläiset katsoivat kauhuissaan. Kolme ensimmäisenä maahan heitettyä metsästäjää alkoi virota. Ne tuijottivat koko joukkionsa päihittänyttä villipetoa häkellyksissään. Ne huomasivat kuinka sen suu alkoi leimuta yhä aiempaa kirkkaammin. Metsästäjien silmät suurenivat näiden tajutessa, että heidän ahdistelemansa kummajainen oli tekemässä viimeisen iskunsa.

    Kirkas liekki ryöppy syöksähti ulos otuksen suusta. Metsästäjien häkellykseksi liekit eivät kuitenkaan suuntautuneet niitä päin. Liekkimeri kohdistui suoraan kukistettujen järkäleiden ja punaoranssin pedon väliin. Otus heilautti päätään suunnalta toiselle, sen suusta kumpuavan liekki virran seuratessa. Metsästäjien ja pedon väliin muodostui leiskuva liekkiaita.

    Tarkkasilmäisimmät kykenivät näkemään lieskojen läpi kuinka peto nousi siivilleen liihottaen tiehensä.

    Punaoranssi olento liihotti öisen merenluodon yllä. Laskuvesi oli tuonut esiin hiekkaisen merenpohjan ja ties kuinka kaukaa lähemmäs rantaa huuhtoutuneita kiviä. Siellä täällä kosteasta hiekasta pilkotteli muutamia metrejä korkeita, puoliksi hiekkaan hautautuneita kivenmurikoita.

    Olento laskeutui tömähtäen pohjahietikolle hieman jyrkän rantaseinämän viereen. Se hengitti raskaasti. Muttei niinkään uuvuttavan lennon takia. Sen mielessä myllersi piinaavasti se mitä aiemmin oli tapahtunut. Se, minkä se oli vain kokenut kaukaisilta tuntuvissa muistoissaan toivoen että ne olisivat olleet vain pahaa unta. Mutta nyt se oli tapahtunut uudestaan. Ja tällä kertaa se oli ollut täysin tietoinen siitä.

    Olennon hengitys tiheni. Lopulta se katsahti taivaalle. Se älähti pitkästi ja kuuluvasti. Se huitaisi tuskastuneena viereistä kivenmurikkaa. Sen yhä esillä olevat jykevät kynnet jättivät lohkareeseen syvät, terävät jäljet. Mutta sen tuska ei hellittänyt. Se huitaisi kiveä uudestaan toisella raajallaan. Ja vielä kerran toisella. Ja uudestaan. Kuin jokin sen sisällä, mikä äskettäin oli raivonnut, olisi halunnut vielä koetella itseään.

    Se poimi maasta pienempiä kiviä. Se puristi niitä kourissaan joko muserrellen niitä tai heittäen niitä ympäriinsä, tai kumpaakin. Sen suusta pääsi ääni, joka tuntui kuuluvan sekä syvää sisäistä ahdistusta potevalle henkilölle, että hurjistuneelle villieläimelle.

    Se poimi kookkaita puunkappaleita maasta. Se repi ne palasiksi joko itse tai lyömällä niillä jotain. Se keräsi kaikki voimansa ja iski tuskastuneena toisen avonaisista kouristaan suoraan vieressään olevan kivenjärkäleen sisään. Ja toisenkin. Sitten se lopetti. Sen tuskaisanraivoisa ärähtely loppui ja vaihtui kuuluvaan hengähtelyyn. Sen sisäinen ahdinko oli helpottanut, mutta vain pikkuisen.

    Epätoivoinen olento valahti polvilleen. Se ei vetänyt käsiään ulos kiven sisästä. Hetken aikaa olisi tuntunut sopivalta jos tuo kivi olisi pitänyt sen kädet sisällään estääkseen sitä enää tuhoamasta tai vahingoittamasta ketään. Olento nyyhki. Sen irvistävät kasvot olivat muuttuneet aiemmasta raivokkuudesta surunsekalaiseen hämmennykseen. Se nyyhkytti voimakkaasti. Mutta se ei itkenyt.

    Olennon katse kiinnittyi maasta pilkottavaan vesilätäkköön. Se näki siinä suoraan omat kasvonsa. Se tuijotti lammikon luomaa heisastusta hetken. Sen tuskaiseen virnistykseen kääntyneestä suusta erottuivat selkeästi yhä esillä näkyvät, kirkkaat ja terävät hampaat. Olennon mieleen muistuivat sillä hetkellä jokainen sen kuulema sille annettu kutsumanimi.

    Örkki. Iljetys. Luonnonoikku. Hirvitys. Monsteri. Peto.

    Olento nousi hitaasti ylös. Se veti kätensä esiin lohkareen sisuksista. Se katsoi isoja, teräviä kynsiään. Ne eivät olleet vain koristeita. Niiden käyttötarkoitus oli raadella ja viiltää kallioita. Sen hampaat oli tehty murskaamaan luita ja pureskelemaan saaliinsa olemattomiin. Sen liekit oli tarkoitettu kylvämään tuhoa ja hävitystä.

    Olennon kasvoilla rypevä epävarmuus alkoi pikkuhiljaa kadota. Alusta asti se oli kuvitellut, että sillä olisi ollut varaa valita. Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi vain epätoivoisesti paennut jotain. Oliko se vältellyt epätoivoisesti jotain mikä oli jotain mikä oli sille määrätty? Jos asian olisi oltava näin, asian kieltäminen tuskin antaisi sille koskaan rauhaa…

    Olento puristi silmänsä kiinni. Se halusi vielä pienen hetken tuntea itsensä joksikin, jolla olisi ollut varaa vaikuttaa omaan elämäänsä. Mutta se päätti antaa periksi. Sen ylävartalo heittäytyi hieman taaksepäin olennon nostaessa kasvonsa kohti taivasta. Se aukaisi siipensä niin laajalle kuin mahdollista, levittäen sormensa.

    Se karjui. Pitkään ja kuuluvasti. Ei huutoa tai tippaakaan mitään mikä osoittaisi inhimillisyyttä.

    Maailmassa oli yksi hirviö lisää.

    Kahvio

    Umbra prosessoi kuulemaansa. Maken kertoma tarina oli varsin surullinen, mutta myös todella ainutkertainen. Menneisyydestään huolimatta Make oli edennyt klaanissa todella pitkälle ja vaikutti todella älykkäältä ja ystävälliseltä moderaattorilta, joka ainakin teki paremmin työnsä kuin pikku-Un tämän maailman vastine, joka vain meni omille teilleen. Umbra yritti miettiä sanoja, joilla piristää Makea. Make oli melkein kuin maansa myynyt kun hän oli joutunut muistelemaan kauheuksia joita oli kokenut ennen klaania. Siksi oikeiden sanojen löytäminen tuntui todella tärkeältä ja vaikealta tehtävältä.

    Pienoisen hiljaisen hetken jälkeen Umbra avasi suunsa. “Make. Olet kokenut todella paljon ja todella paljon vääriä asioita. Meillä kaikilla on omat menneisyytemme. mutta niiden kanssa on vain tultava toimeen. Olet kuitenkin onnistunut voittamaan nuo muistot, koska olet nyt täällä.”

    Pitkään kahviota tyhjästi seinistä kattoon tuijotellut Make kääntyi katsomaan Matorania. Hän viesti vienolla hymyllään kiitosta tämän sanoista.
    “Juuri noin minäkin olen ajatellut”, Make sanoi. “Kun ensi kertaa astuin Klaanilaisten keskuuteen, tunsin sisälläni jälleen sen saman lämpimän tunteen kuin silloin ensihetkinäni. Tunsin kerrankin oikeasti kuuluvani jonnekin, missä sain olla sitä mitä halusin.”
    Make alkoi silmäillä kahviossa istuvaa väkeä. Kaikki he tuntuivat olevan hyvillä mielin ja juttelevan mukavia keskenään. Lähes koko kahviossa tuntui vallitsevan hyvä ja lämmin ilmapiiri.

    Umbra hymyili huomattuaan Maken mielentilan selkeästi kohentuneen. Mutta moderaattorin ilme oli lyhytkestoinen.
    “Mutta enää en tiedä. Minulla on ollut… unia”, Make tuntui etsineen hetken oikeaa sanaa, mutta korjasi itseään, “painajaisia, itse asiassa…”

    Make jatkoi kertomalla kuinka tapauksesta johon liittyi Snökke ja demoninärhi asti hän oli alkanut kärsimään mitä oudoimmista erilaisista unista, jotka olivat miltei toinen toistaan aina vain ahdistavimpia ja mystisimpiä. Hänestä oli tuntunut kuin mennyt ei olisi halunnut jättää häntä rauhaan.

    Matoran oli hetken vaiti. Kuivalla suulla puhuminen otti koville, ja siksi hän siemaisi vähän vettä lasistaan. Kahvinsa hän oli juonut jo jonkin aikaa sitten.

    “Ahdistavat unet… Ne ovat varsin tavallisia minullakin. Tähän maailmaan saapuessani olen nähnyt usein unia siitä hirviömäisestä Makutasta, joka on valloillaan kotiuniversumissani. Tuhon ja olemattomuuden luonnonvoima, joka koostuu pimeydestä. Sieluani kylmää jo pelkkä ajatus”, Matoran kertoi hiljaa.

    Make katsahti Matoraniin joka vuorostaan tuntui hieman apeamieliseltä. Mutta toisaalta tuntui hyvältä että joku ymmärsi hyvin miltä hänestä tuntui…

    Klaanin käytävät

    Moderaattori ja Matoran olivat poistuneet kahviosta ja astelivat nyt yhdellä linnakkeen hiljaisimmista käytävillä. Kaksikko oli turissut toisilleen miltei taukoamatta, jakaen kokemuksiaan. Make oli uskoutunut uudelle pienelle ystävälleen niin taannoisen Nazorakien pommitusiskun aikaisista tapauksissa kuin myös osittain kohtalokkaan Zyglak-yön tapahtumista. Mutta kaikkia yksityiskohtia jälkimmäisestä hän ei uskaltanut päästää ajatustensa ulkopuolelle. Ei edes uskoutuakseen ymmärtäväiselle Pikku-Umbralle.

    “Oletko ylipäätään puhunut asiasta kenenkään kanssa?” Umbra kysyi.
    “En.” Make vastasi, “Kukaan kollegoistani tai Admineista ei ole (varmaankaan) hennonnut kysyä asiasta vielä oltuani eräänlaisella saikulla. Kaiken tapahtuneen jälkeenkin kaikki ovat osoittaneet minua kohtaan niin vilpitöntä huolenpitoa ja toivoneet parasta. Mutta osittain juuri se kalvaa minua.”

    Umbra nosti katseensa Moderaattoria kohti. “Mitä tarkoitat?”

    “No kun”, Make jatkoi, “pitkään saavuttuani Klaaniin ajattelin että saisin elää rauhassa. Autoin parhaani mukaan kaikkia jotka apuani pyysivät, enkä ikinä pyytänyt mitään vastineeksi. Paikan joukossaan tarjoaminen oli vähintä mitä kukaan tämän paikan asukkaista kykeni vuokseni tekemään. Tuntuu että kaikki mitä olen heidän hyväkseen tehnyt on ollut vain vaatimaton korvaus siitä. Mutta sitten tulivat Nazorakit ja Skakdit ynnä muut, ja alkoi sota.” Maken äänensävy synkistyi.

    “Siitä lähtien kun käteeni annettiin Moderaattorin virkamerkkiä kuvastava vihreänä säihkyvä kivi, päätin tehdä lopullisen ratkaisun suojella Klaanilaistovereitani kaikelta mikä heitä mahdollisesti uhkaisi. Mutta ilmeisesti minullakin on rajani.”

    “Ystävä hyvä”, U tokaisi tajuttuaan mitä Moderaattori haki, “sinun ei tulisi yhtään soimata itseäsi sellaisesta. Ei yksi tyyppi voi kokonaisen sodan kulkua päättää. Parasta mitä voit tehdä on taistella tovereidesi rinnalla.” Umbra yritti tuoda puheensa kannustavan ja Maken mieltä kohottavan sävyn.

    “Mutta entä jos…” Maken sanoista paistoi yhä epävarmuus, “minusta ei ole yksin siihen?” Make painautui taas menneiden muistelemiseen. Suuren pommi-iskun aikoihin.

    Hän muisti kuinka hänet oli lähetetty lautalla takaisin Klaaniin kesken Snowmanin ja Kepen reissun oudon sairaskohtauksen vuoksi. Mutta paluumatkallaan hän oli joutunut todistamaan aitiopaikalta kuinka viholliset moukaroivat hänen rakasta kotiaan.

    Sillä hetkellä ainoa asia mitä Make oli kyennyt ajattelemaan oli ystäviensä avuksi rientäminen, mutta heikon kuntonsa takia hän oli joutunut vain katsomaan sivusta. Ennen sitä hetkeä hän ei ollut tuntenut itseään aikoihin niin avuttomaksi. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän olisi itse vain voinut antaa periksi ja kohdata loppunsa monien muiden kanssa. Mutta sen sijaan hän kärjistyi pyytämään apua…

    “Epäilet siis, että se, tai sinä, tai miten tuo juttusi nyt toimiikin, auttoi sinua?” Umbra kysyi. Hän oli hyvin tietoinen erilaisten fuusiokeihäiden ja muiden vastaavien mystisten esineiden taruista. Mutta mitä hän oli kuullut, sellaisissa tapauksissa kahdesta erillisestä henkilöstä tai eliöstä muodostui täydellinen yhtenäinen olemus ja mieli. Mutta hänen Moderaattoriystävänsä tuntui erikoiselta tapaukselta. Ihan kuin Toa ja lohikäärmerahi olisi ängetty pieneen mökkiin ja välillä olisi ollut eripuraa siitä kuka oli isäntä.

    “No kun en osaa sanoa”, Make vastasi itsekin hämmentyneenä. Hänen mielessään kytivät edelleen pommituksen tapahtumat. Hän muisti kuinka oli epätoivoisesti tarponut surkeassa kunnossa pitkin pahoin kärsinyttä Klaanin linnoituksen ulkoisia osia ja lopulta kuukahti maahan voimattomana. Hän oli anonut että joku tai jokin tulisi auttamaan häntä. Lopuksi hän oli tuntenut tajuntansa hämärtyneen, muttei kokonaan. Jokin muu oli ottanut ohjat ja ohjasi häntä, heitä kumpaakin, takaisin kohti kotia. Se jokin tuntui tienneen, että kummankin elämä oli pelissä.

    “Mutta ilman sitä olisin kuitenkin varmaankin kohdannut loppuni.” Make alkoi miettiä ääneen, kuinka tuntui siltä että hänen sisällään asustava hirviö tuli esiin aina kun hänen elämänsä oli vaakalaudalla. Ihan kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen puolustusmekanismi. Mutta aina kun sellainen hetki tuli vastaan, hän itse tuntui olevan jälkikäteen jotenkin tietoinen siitä mitä silloin olisi tapahtunut, mutta samalla olevansa vain kykenemätön sivustakatsoja joka ei voinut puuttua asiaan.

    Seuraavista ajatuksistaan Make ei puhunut ääneen mitään. Hänen mielensä palautui Zyglakien yölliseen Klaaniintunkeutumiseen. Siihen, kuinka yksi Zyglakeista käveli suoraan häntä vastaan. Ja siihen, mitä Zyglak oli raahannut perässään… Pieni, viaton Matoran. Surmattu tuosta vain ilman taka-ajatuksia ja jonka eloton ruho viskattiin syrjään kuin jätesäkki. Maken ajatukset olivat sumentuneet tyystin. Hänen päässään puhkusi kauttaaltaan pelkkä raivo ja vimma. Ne olivat tuntuneet etäisesti samoilta kuin aiempina kertoina, kun Maken sisäinen hirmu oli astunut estradille. Mutta tällä kertaa se kumpusi hänestä itsestään. Se oli puhtaasti hänen omaansa.

    Hän oli hyökännyt epätoivoisesti pedon raivolla Zyglakia vastaan, muttei pärjännyt tälle silloisessa olotilassaan hetkeäkään. Mutta hän oli halunnut Zyglakin maksavan teoistaan. Kyseinen tunkeilija oli tuskin tyytynyt yhteen uhriin. Mutta epätoivoisen yrityksensä jälkeen Make löysi pian itsensä jälleen kerran jostain elämän ja kuoleman rajalta. Sen jälkeen kaikki oli tyhjää. Epämääräiset muistikuvat ja painajaiset lopusta mitä tapahtui olivat ainoa vihje. Make oli halunnut Zyglakien kärsivä. Karvaasti. Maken omat ajatukset alkoivat pelottaa häntä. Hänestä tuntui kuin jokin hänen sisällään olisi kuullut hänen halunsa ja täyttänyt sen.

    Siitä lähtien kun Make oli seuraavana aamuna herännyt sairasosastolta, hän oli puinut yksinään tapahtunutta koko siitä jatkuneen pienen sairaslomansa ajan. Hän oli nähnyt miten Zyglakeja oli raadeltu ja miltei revitty kappaleiksi. Yksi asia, mikä Makea oli arveluttanut, oli se, kuinka kyseisen kauhunäytöksen aikana hänen ja sisällään asuvan otuksen yhteinen keho oli selkeästi ollut huonossa kunnossa. Se, mitä kaikkea se olisi täysissä voimissaan saanut aikaan, henkisesti puistatti häntä. Samoin myös se, että hän oli nähnyt vasta osan siitä mitä sodan kauhut kykenivät saamaan aikaan. Häntä huolestutti se, miten kahakoiden eihtymättä kasvava intensiivisyys tulisi häneen vaikuttamaan.

    Make lakkasi ajatuksensa hetkeksi ja pysähtyi. Umbra mietti hetken minkä takia, ja huomasi Moderaattorin katsovan alas viereisestä ikkunasta. Alhaalla pilkotti ruohoaukio, jonka vastakkaisessa päässä näkyvän linnakkeen osan seinällä näkyi yksi särkyneen ikkunan peitoksi nostettu suojapressu. Ruohikko oli kärsineen näköinen ja siinä oli näkyviä palojälkiä.

    Pikku-U tunsi myötätuntoa ystäväänsä kohtaan huomattuaan tämän iskeneen silmänsä suoraan Zyglakyön taistelukenttään. Make pyöritteli ajatuksiaan vielä hetken kääntyen lopulta Matoranin puoleen.
    “Jotkut sanovat että toimin urheasti, jotkut jopa kehuvat minua sankariksi. Mutta en kykene sulkemaan pois sitä että joidenkin kanssaklaanilaisteni mielessä kytisi epävarmuus siitä mitä minä, tai se, sai aikaan”, Maken omissa sanoissa paistoi samanlainen kontekstiin liittyvä hämmennys kuin U:lla. Make oli aina luullut että hänen ja pedon välillä olisi jokin selkeä raja. Mutta enää hän ei ollut varma.

    “Olen kuullut tarinasi ja kokemuksesi Zyglakeista”, Make laski katseensa Matoranin kasvoihin, “Toiminko oikein…?”
    Umbran pää painui alas Matoranin miettiessä mitä vastata. Asia selkeästi tuntui olevan hänen ystävälleen sisäinen moraalinen dilemma. Hän vuorostaan oli kuullut Maken tarinan siitä miten tämä oli tuntenut synnynnäistä epävarmuutta itseään ja sisällään elävää örmelöä kohtaan. Hän yritti punnita tarkkaan vastausvaihtoehtojaan. Pelkkä kommentoimattomuus olisi hyvinkin voinut vaikuttaa Modeen vain kielteisellä tavalla. Tämä tuntui tarvitsevan ennen kaikkea myönteistä kannustavuutta.

    “Kumpa osaisinkin vastata”, Umbra sanoi. Hän kuitenkin jatkoi nopeasti jottei Makelle tulisi mitään vääriä mielikuvia, “Mutta sen mitä teitkin, teit ennen kaikkea varmasti vain puolustaaksesi kotiasi ja tovereitasi. Eikä minusta kukaan voi tuomita sinua siitä. Kuka ties mitä ne raakalaiset olisivat saaneet aikaan ilman sekaantumistasi. Ymmärrän miten jouduit todistamaan Zyglakien kädenjälkiä ja että jouduit käyttämään kaikkia keinoja, eikä mielestäni kukaan voi tuomita sinua siitä.”

    Maken mieli heltyi suuresti. Hänen pikku ystävänsä tuntui puhuvan vilpittömiä sanoja. Vaikka hän ei ollutkaan uskaltautunut kertomaan hänelle ihan kaikkea. Salaa Matoranin maahan painetulta katseelta Moderaattori puristi päättäväisenä vasemman kätensä nyrkkiin. Umbra tuntui olevan täysin oikeassa. Zyglakit, niinkuin muutkin Klaanin vahingoittamiseen pyrkivät tahot, olivat häikäilemättömiä ja vain verenhimoisia ja voimaa voittoa janoavia, jota halusivat saavuttaa päämääränsä tuntematta minkäänlaista armoa tai sääliä…

    Umbraa arvelutti Maken hetkellinen hiljaisuus. Matorania arvelutti hieman miten tämä reagoisi hänen sanoihinda. Make lähti astelemaan kohti kaksikosta vasemmalle erkanevaa käytävää.
    “Kiitos”, Make sanoi raikas hymy huulillaan Matoranille, “Sekä kannustavista sanoistasi sekä siitä, että jaksoit kuunnella. Toivottavasti tapaamme taas pian, ystäväiseni.”

    Pikku-U hymyili takaisin vilkuttaen hitaasti. Kaksikon tiet erosivat toistaiseksi. Umbran mielessä liikkui vielä Maken kokemus Zuglakyöstä Matoranin käännettyä katseensa vielä ikkunasta näkyvälle aukiolle. “Kuulin kuinka siltä käytävältä löydettiin vielä yksi menehtynyt Matoran”, Umbra totesi puoliksi ääneen, osoittaakseen vielä ymmärrystä Makelle, “Piru parka…”

    “Malok.”

    “Mitä?” Umbra säpsähti kuultuaan poispäin astelevan Maken puheen. Selin Matoraniin olevan Moderaattorin päättäväisen hurjistunut katse oli piilossa tämän katseelta.

    “Hänen nimensä…

    …oli Malok.”

  • Löylyn huumaa

    Bio-Klaani, sauna

    Kiuaskivet sihisivät kuin kyrsiintyneet turmion kalkkarokäärmeet löylykauhasta lentävän veden rypistellessä niiden pinnalle. Vanhan hirsihuoneen sisälämpötila oli nyt vähän vaille sata astetta. Tällaisissa olosuhteissa mikään tavallinen mörrimöykky tuskin selviäisi ilman radikaalia nestehukkaa, paitsi vanha kunnon Make. Omalaatuisen lämpötottumusen omaavana moderaattori joutui sueimmiten saunomaan yksin. Osasyy taisi taas olla se että kyseinen pieni hirsikyhäelmä oli linnakkeen vanhimmasta päästä. Lauteet olivat karheita ja käsittelemättömiä, lattia oli koottu epätasaisesti kivilaatoista joihin kuka tahansa olisi voinut iskeä varpaansa. Kiuas oli kallellaan ja uuninluukku hädin tuskin pusui kiinni. Mutta mitäpä perinteiseltä saunalta olisi voinut odottaakaan.

    Klaanin tiluksilla kulki tarina Toa Higimögistä, hien Toasta, jonka huhuttiin pitävän linnakkeen jokainen höyryisä rentoutumispaikka tip top- kunnossa, halusi sitten kuka tahansa saunoa milloin tahasa. Tämä oli kuitenkin pelkkä tarina. Ei sillä, etteikö se olisi totta…

    Make laski löylykauhan kädestään nojaten taas saunan takaseinää vasten. Hän istuskeli ylimmän lauteen keskellä. Se tuntui jotenkin mukavimmalta paikalta. Osaa moderaattorin puoliorgaanista panssaristoa peittämiä suomuja vasten nojasivat tyynet lämpöaallot. Make hengitti rennosti syvälle sisään ja ulos levitellen siipiään. Näin rento lämmin ilma saavutti mös hänen sisäpuolensa. Edelleen Maken vatsa-aluetta suojaava side oli mukavan joustavaa ja eristi hyvin. Lääkärit olivat olleet huolissaan Maken vatsaansa saamasta haavasta. Hän oli saanut luvan ottaa sen pois tänään. Vaikka Maken epätavallinen elimistö oli hoitanut kaikki hänen haavansa lopulta olemattomiin, tässä oli jotain kummallista.

    Maken epämääräinen keho oli aina kiehtonut Klaanin tutkijoita, mutta Make ei halunnut että hän olisi jonkinlainen tutkimuskohde, ja tätä tahtoa Matoranit olivat mainiosti kunnioittaneet. Tällä kertaa kaikenlaiset tutkimukset olivat olleet vättämättömiä Maken terveyden takaamiseksi. Hänestä oltiin otettu jos jonkinlaista näytettä ja kaiken aikaa hän vain oli maannut (mukavalla) sairaalasägnyllä turhautuneena ja pitkästyneenä. Asiaa olivat kuitenkin piristäneet lukuisat tervehdyskortit sun muut, mikä viesti siitä että muut todella välittivät. Maken positiivisuuden pilvilinnaa kuitenkin varjosti jälleen pienoinen sadepilvi. Hän ei ollut aiemminkaan tarvinnut minkäänlaista tietoa siitä mitä hänen sisällään tapahtui. Kaikki vain tapahtui luonnostaan.

    Mutta hänet oli aiemmin hemmetti vieköön myrkytetty. Tällaisen kuvan hän oli hoitajien raportista saanut. Mutta mitkään sivuvaikutuksista eivät viitanneet muihin kuin vatsavaivoihin. Entä se, mitä Zyglakien kanssa tapahtui?. Luonnollinen puolustusmekanismi, vaiko totaalinen napsahtaminen? Sillä hetkellä Make oli halunnut vain pelastautua tilanteesta. Löytää poispääsyn. Mutta sen sijaan hän oli repinyt Zyglakit kappaleiksi. Ainakin hän uskoi niin… Make itse muisti tapahtumat vain osittain, ja näitä muistoja varjosti voimattoman sivustakatsojan tunne. Monet kerrat hänellä oli mahdollisuus yksinkertaisesti paeta tilanteesta. Mutta hän halusi taistella. Taitella ja voittaa. Vihollinen piti tuhota. Mutta, ansaitsivatko ne sen? Ne murtautuivat linnakkeeseen, tappoivat lukuisia viattomia Matoraneja, eikä tarvittu vainoharhiausutta päättelemään että niillä oli pahoja aikeita Klaanin ylläpidon suhteen.

    Make oli jo pitkään epäillyt omaa jaksamistaan saarella vallitsevan sotatilan suhteen. Lähinnä sitä, että hän nimen omaan jaksaisi. Liiankin hyvin… Asian miettimien tuntui heti aiheuttavan ikävää kihelmöintiä Maken siteen alla… Pienoinen hermostuneisuus, ehkä jopa pelko tunkeutuivat Maken mieleen. Osa hänestä ei halunnut tietää tutkimusten tuloksia. Toisaalta hänen oli pakko. Se auttaisi häntä käsittelemään itseään paremmin. Toisaalta…

    Ei, Make mietti. Hän oli päivien jälkeen onnistunut rentoutumaan, eikä hän heittäisi sitä hukkaan. Koska kaikkea pilpehööriä oli tapahtunut, Maken henkilökohtainen terveydentila oli mitätön sivuseikka. Juuriadmin makasi teho-osastolla, jokin arvokas mystinen keilapallo oli viety ylläpidon nenän edestä, ja ties mitä muuta. Ja kaiken viimeaikaisen varjolla tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään uutta. Ainoa ylläpidolta koko aikana tullut viesti Makelle on ollut kehotus toipua. Ja siitä hän aikoi pitää kiinni. Make yritti keskittää ajatuksensa ainoaan positiiviseen asiaan mitä hänellä oli päivä kausiin ollut; rentouttavaan ja rauhaisaan saunomishetkeen. Sidettä hän varmaan pitäisi vielä jonkin aikaa. Ihan vain varmuuden vuoksi.

    Haalean oranssi usva ei päässyt leijailemaan ulos siteen tiiviistä rakosista…

    Laboratoriotilat

    ”…Mitä hemmettiä”, tutkimustulosten selvittämistä yrittävä hoitajamatoran äimisteli tuijottaessaan kuvaruutua.