Ulkomuodoltaan tuoretta patonkia muistuttava merialus oli pysähtynyt saaren rantaan. Peelo oli matkan loppumetreillä siirtynyt ohjaamoon ja neuvonut aluksen ohjaajaa viemään sukellusveneen aivan rannan tuntumassa olevaan äkkisyvään kohtaan. Täten sukellusvene pysyi juuri ja juuri näkymättömissä rannalta käsin, vaikka kallioiseen rantaan olikin matkaa enää vain jokunen metri. Koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Klaanilaiset eivät jääneet miettimään turhia. Ei ehtinyt kulua kuin jokunen minuutti ja sukellusveneen hatara laskusilta rämähti rantakalliolle. Ensimmäisenä rannalle kipitti kymmenkunta matorania, ja näiden perässä Peelo.
”Tulkaa sieltä”, Peelo komensi ja katsoi perässään astelevaa Äksää ja Gekkoa. Hieman epäröivän näköinen kaksikko vilkuili tarkkaavaisena pimeyden harmaaksi värjäämää kallioista rantakaistaletta, jonka molemmilla puolilla levittäytyi mittava rantahietikko. Kymmenen metrin päässä alkoi sankka viidakko, jonka kätköissä saattoi piileksiä ties mitä vaarallista.
”Kiva metsä”, tokaisi lääkintävahkin kanssa viimeisinä rantaan noussut Koobee yrittäen keventää tunnelmaa. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, ja ilman Toa jäi vilkuilemaan ympärilleen tympääntyneenä.
”Muu miehistö jää pitämään alustamme lähtökunnossa”, yksi matoraneista selvitti. ”Olen saanut sellaisen käsityksen, että lähdemme täältä oitis kunhan vain saamme pelastettavat mukaamme.” ”Kyllä”, kuului Peelon vastaus. ”Ei jäädä turhaan pitämään torakoille seuraa.”
”Miten me oikein löydämme heidät?” Gekko kysyi kyyristyen hieman itseään reippaasti lyhyemmän Peelon suuntaan. ”Tiedämmekö me edes mihin suuntaan lähdemme?”
Peelon ilmeettömän kaasunaamarin taakse levisi kevyt virne.
”En tiedä Ämkoon veljeskunnasta paljoa”, Peelo aloitti. ”Mutta vähän tietämäni perusteella… He tulevat löytämään meidät.”
”Mutta tällä saarellahan on kokoa vaikka millä mitalla, eivätkä ne voi edes tietää mihin rantauduimme…” selitti Gekko puoliääneen.
”Ei kai auta muuta kuin lähteä metsään”, Äksä murahti ja lähti ensimmäisenä kohti tummanpuhuvaa metsärajaa.
– – –
Sillä välin viidakossa
”Kolme etsintäpartioistamme haravoi parasta aikaa pohjoista ja luoteista rantametsää”, Leiter selvitti savimaahan hätäisesti piirrettyä karttaa tutkailevalle Ämkoolle. ”Hyvä, hyvä”, Ämkoo mutisi. ”Klaanilaiset saattavat jo olla täällä, eikä meillä ole varaa hukata aikaa. Ovatko välinevarastot jo tyhjät?” ”Kyllä”, vastasi Leiter. ”Kaikki on pakattu valmiiksi kuljetusta varten.” ”Hienoa”, Ämkoo vastasi ja nousi seisomaan. ”Entä linnut?” Tavoistaan poiketen Leiter hymyili. ”Et kai kuvitellut, että emme olisi kouluttaneet niitä myös tällaisia tilanteita varten? Suurin osa siivekkäistämme osaa seurata meitä Klaanin saarelle kunhan niille vain antaa suunnan. Ratsastaminen ei tosin tule kysymykseen, sillä…” ”Se ei jäisi torakoilta huomaamatta, tiedetään”, Ämkoo keskeytti tehden samalla tilaa vieressään juoksenteleville matoraneille. Veljeskunta piti tällä hetkellä majaa yhden maanalaisen tukikohdan piilosisäänkäynnin kohdalla, ja matoranit kuljettivat parasta aikaa kaikkea mahdollista tukikohdan materiaalia ulkosalle. Samalla muutama veljeskuntalainen puuhasi sisällä räjähteiden parissa. Torakoille ei annettaisi mahdollisuutta höytyä maanalaisesta luolastosta.
– – –
Nazorak-ilmalaiva
Tulikärpänen kuhisi nazorak-sotilaiden valmistautuessa laskeutumaan yksi toisensa jälkeen maan pinnalle. Samalla Tulikärpäsen aseistusta valmisteltiin ottamaan vastaan mahdollisia hyökkääjiä. Ilmavoimien komentaja ei ollut vieläkään päässyt perille viidakosta peräisin olevan vastarinnan laadusta, mutta 003 ei aikonut jättää mitään sattuman varaan. Jos suora hyökkäys tapahtuisi, vihollinen otettaisiin vastaan täydellä tulivoimalla.
003 istui tällä hetkellä erään pöydän takana siistissä nahkatuolissa pyöritellen samalla sormiaan mietteliäänä. Komentaja ei pitänyt vastapuolen taistelutavasta. Salamyhkäiset ja täysin sattumanvaraisilta vaikuttavat iskut eivät noudattaneet lainkaan selkeää kaavaa ja niiden oli kenties tarkoitus peittää jotain paljon ilmiselvempää. Jos näin oli, mitä oli tekeillä? Puuhattiinko saarta valloittavien nazorakien selän takana jotain? Asiasta oli otettava selvää.
003 rykäisi ja viittoi yhden luottoapulaisistaan luokseen. Hyvin hillityn näköinen torakka harppoi nopeasti johtajansa tykö ja jäi sitten odottamaan käskynantoa.
”Kutsukaa eversti tänne. Minulla on hänelle töitä”, ilmavoimien yliherra lausui ja jakoi sitten pitkän katseen palvelijansa kanssa. Apulaistorakka näytti hetken ajan miltei säikähtäneeltä, käännähti sitten kuin väkisin väännettynä ja lähti sitten miltei juoksuaskelin toteuttamaan komentajan antamaa käskyä.
088 kirosi. Miten niin suuri ilmalaiva oli tehnyt niin nopean väistöliikkeen.
Kapteeni oli äärimmäisen turhautunut. Hän oli entistä varmempi siitä, että tuhoaisi aluksen itse. Hän ei antaisi Klaanin saastojen koskea alukseen. Hän tuhoaisi sen, ja mahdollisimman paljon menisi mukana. Torakka iski nyrkillään ohjauspöytään. Radiosignaalit olivat totaalisesti poissa pelistä. Kaikkialta kuului epämääräistä möykkää. Yhtäkkiä koneen sähköjärjestelmiä kuvaavaan ääriviivapiirrokseen syttyi vihreät valot takaosaan. 088 piristyi hieman, mekaanikot olivat onnistuneet. Ohjaimet toimivat, ainakin jotenkuten.
Kääntäkää vasemmalle, 088 komensi. Mutta sir, me törmääm- ohjaaja änkytti. Vasemmalle. Päin tuota alusta Torakka käänsi ohjausvipua vastahakoisesti jyrkästi vasemmalle. Toinen pilotti teki saman, ja uudelleen järjestelmään palautetut peräsimen suuret lavat alkoivat kääntyä.
Koi syöksyi yllättävän nopeasti etuviistoon vasemmalle, mutta Vapaus oli nopeampi. Väisömanoveerin jälkeen, heti kun Koin aikeet oli huomattu, oli aluksen korkeutta laskettu nopeasti. Bio-Klaanin alus pudottautui lyhyen matkaa alaspäin, väistäen vinosti Vapauden yläpuolelta syöksyvän Koin. Välittömästi Hydraulinen Vapaus käytti tilanteen hyväkseen ja ampui kaikilla kääntyvillä tykeillään alaviistosta käsin Koita.
Koko Nazorak-alus tärähteli voimakkaiden raskaiden cordakien iskeytyessä aluksen pohjaan. Tuli ja räjähdykset tuhosivat järjestelmiä ja pohjan zamor-tykkejä nopeaan vauhtiin. Koi käänsi jyrkästi vasempaan, yrittäessään päästä pakoon vainoojaansa. Nyt Nazorakien alus oli kääntynyt 180 astetta alkuperäisestä sijainnistaan, komentosilta suoraan Klaaniin päin.
Sir, pudotetaan pommit nyt. Klaanilaiset ovat allamme Ei, 088 sanoi nopeasti ja jämäkästi. Täysillä kohti Klaania. Alentakaa korkeus niin, että törmäämme linnakkeeseen. Jos en voi voittaa, eivät hekään Pääpilottia puistatti kapteenin kylmä päättäväisyys ja uskollisuus aatteelle. Jopa varman kuoleman edessä tämä mietti keinoja aiheuttaa mahdollisimman paljon pahaa vihollisille. Se oli jotain, mihin Nazorakit pyrkivät.
Hydraulinen Vapaus käänsi vaivalloisesti kurssinsa ympäri. Koin suunnanmuutos kohti Klaania oli ollut aivan odottamatonta, mutta oli selvä, ettei alusta saisi päästää Klaaniin. Pian kaksi alusta olivat suorassa linjassa, Koi edessä ja Vapaus takana.
Tehmut ja Ämtur saapuivat yläkansilla, tarkemmin sanottuna potkuritelineiden välissä, sijaitsevaan tilaan, joka olisi nyt aluksen komentopaikka. Huone oli ankea ja kalustamaton. Sisällä oli vain muutama cordak-tykki ampujineen sekä pyöreitä, pieniä ikkunoita. Yhden ikkunan vieressä roikkui kiikarit.
Laivaston silloinen johtaja nappasi kiikarit käsiinsä ja katsoi niiden kautta ulkomaailmaa. Pienistä ikkunoista näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, ja sadekin haittasi, mutta Koin suuresta, vaaleanharmaasta hahmosta ei voinut erehtyä. Liekit ilmalaivasta olivat sateen myötävaikutuksesta kadonneet. Koi näytti lopettaneen kokonaan tuleen vastaamisen.
Alus pitäisi kääntää tai tuhota. Se ei saa päästä Klaaniin.
Edriv käänsi Lohrakiaan jyrkästi yläviistoon. Pommikone kaartoi perässä. Laivaston aluksen cordak soi, mutta nopeassa liikkeessä osumia ei juurikaan tullut. Lohrak joutui väistämään tiukasti miniohjusta, jonka hopeanharmaa syöksypommikone oli laukaissut. Alkutaistelusta oli näyttänyt, ettei pommikoneissa ollut aseita ilmataisteluun, mutta oli paljastunut, että niiden ohjukset toimivat myös ilmataistelussa. Alus kaartoi jyrkästi sivuun, pyrkien pääsemään takaa-ajo-asemaan. Pommikone pysyi tiukasti perillä etsien sopivaa tilannetta laukoa ohjuksia. Edrivin Lohrak syöksyi alaviistoon pakoon vainoajaansa. Takaa kuului vihellys; yksi ohjus oli taas liikkellä. Onu-Matoran veti aluksen nopeasti ylös. Hän oli kutienkin piirun verran myöhässä, sillä ohjus osui rakennuksen kattoon koneen alapuolelle, ja paineaalto lennätti roinaa päin Lohrakia. Alus sai iskun toiseen siipeensä ja lähti pyörimään holtittomasti. Edriv yritti sydän pamppaillen saada koneen oikaistua, mutta vahingoittunut hävittäjä syöksyi vaarallista vauhtia kohti maata ja rakennuksia. Viime hetkellä Onu-Matoran sai oikaistua aluksensa ja veti ylös.
Cetal, oletko kunnossa? matoran kysyi sydän pamppaillen. Vastausta ei kuulunut takaa, ampujan paikalta. Edriv katsoi nopeasti taakseen penkin suuren selkänojan yli. Takaosan läpi oli lentänyt useita sirpaleita, ja verinen matoran istui metallitangon lävistämänä takapenkillä. Pilotti irvisti. Olisi pakko laskeutua. Sitten hän kuuli jälleen vihellyksen. Matoran kirosi, ja veti niin nopean käännöksen kuin sai. Ohjus lensi hieman huti, mutta kone oli jälleen jonkun nazorakin takaa-ajon kohteena. Oli pakko laskeutua, alus ei olisi enää taistelukuntoinen. Laskeutunut alus tosin olisi täysi maalitaulu pommikoneelle
Edriv mietti vaihtoehtojaan. Hän näki merellä kaksi suurta ilmalaivaa lentävän Klaania kohti.
Kapteeni, törmäämme seitsemässä minuutissa Klaaniin Pilotin sanat kaikuivat 088 mielessä pitkään. Hän jäisi ikuisesti historiankirjoihin Nazorakina, joka uhrasi kaikkensa tuhotakseen Klaanin. Hänet muistettaisiin esikuvana, sellaisena mikä jokaisen Nazorakin pitää olla. Onko ohjus valmiina? 088 varmisti. Kyllä, sir.
Alus tärähteli voimakkaiden cordak-ammusten pirstoessa sen takaosan panssarointia. Kuului korvia vihlovaa ääntä suuren panssarilevyn irrotessa kyljestä. Massiivinen räjähdys koetteli alusta yhden ammuksen osuessa suoraan yhteen varamoottoreista. 088 ei ollut enää edes tarkistanut aluksen vahinkoja. Hän tiesi kuolevansa. Hän oli ylittänyt itsesäälin vaiheen ja oli nyt transsimaisessa tilassa. Kaikki, mitä hän ajatteli, oli kosto.
Laukaiskaa, pitkä Nazorak määräsi lyhyesti sisäpuhelimeen. Aluksen sisäinen kaapelipuhelin toimi edelleen osittain.
Viimeinen raskas ohjus oli ladattu viimeiseen ohjuslaukaisimeen. Pian se osuisi suoraan edestäpäin Hydrauliseen Vapauteen.
Harmaa nuolenkärki syöksyi ilmaan liekehtien. Vapauden ohjaaja yritti väistää pudottamalla alusta ja kääntämään alusta samalla vinoon, mutta silti kaikki tapahtui. Ohjus iskeytyi Bio-Klaanin ilmalaivan vasemmanpuoleiseen suureen propelliin, kaataen massiivisen tangon ja propellin tuhansina siruina mereen. Alus horjahti rajusti, ja puu- ja panssaripintaa lensi mereen. Suuri alus horjahti uhkaavasti ja putosi miltei mereen. Hydraulinen Vapaus olisi lamautettu ne hetket, joina se olisi ollut ainut voima Koin ja Bio-Klaanin linnoituksen välillä.
Koi oli runneltu ja pahasti vahingoittunut. Sen kyljet olivat räjähdysten sisäänpäin murskaamat, ja takaosan panssarointi oli poissa. Aluksessa ei ollut enää paikkaa, joka ei olisi saanut osumaa taistelussa. Nytkin lukuisat Lohrakit parveilivat ja kaartelivat Koin ympärillä kuin nälkäiset korppikotkat, tulittaen alusta. Kuitenkin suurin uhka, Vapaus, oli pakotettu tekemään pakkolasku rantaviivalle.
Nazorakien imperiumi oli ampunut alas Vapauden. Se kuulosti 088:n korvaan upealta, juhlalliselta.
Häntä ei olisi enää huomenna. Hänen muistonsa eläisi ikuisesti.
Neljässä minuutissa alus olisi iskeytynyt Bio-Klaanin linnoitukseen räjähdelastissa. Aamulla Klaani olisi maassa.
Surullinen sade ripotteli vesipisaroita suureen tuulilasiin. Öinen viima kävi sisään alukseen sen panssaripeitteen aukoista.
Harmaatakkinen nazorak-kapteeni oli elämäänsä tyytyväinen. Hän piteli kädessään pientä laitetta, jonka punaisesta napista puolentuhatta tonnia kylväisi tuhoa kaikkialle.
Klaanin Linankkeen korkea torni kohosi pimeyden halki. Tulta ei enää näkynyt juurikaan, ja räjähdykset olivat harventuneet. Erinäisiä aluksia kaarteli Klaanin ympärillä. Merta oli Koin alla vielä muutamia minuutteja. Sitten se törmäisi.
Nazorak sulki silmänsä ja vaipui ajatuksiinsa.
Tottelevaisuus. Tehokkuus. Kunnia.
Jostain kuului ulvontaa. Yksinäinen, vahingoittunut Lohrak lensi kohti Koita. Takaa-ajaja oli pakottanut Edrivin merelle, ja polttoainekin oli aivan lopussa. Tämä oli varma kuolemastaan, ellei saisi takaa-ajajaansa pois kannoiltaan. Edriv kostaisi Cetalin kuoleman.
BIO-KLAANIN PUOLESTA!, hän huusi. Lohrak iskeytyi vasten Koin panssarilasia, murtaen sen tuhansiksi sirpaleiksi. Alus lensi suurella nopeudella läpi komentosillan murskaten kaiken tieltään.
Massiivinen räjähdys lähti liikkeelle Koin keskiosasta pommiruumasta ja murskasi koko aluksen kuin jyvän. Kirkas tuliräjähdys häikäisi sekunneiksi koko Klaanin ympäristön. Valtava ääni kajahti läpi rannikon pitkälle merelle, ennen kuin se vaimeni.
Palavia osia Koista vajosi kuin hidastettuna alaspäin, kylmään mereen.
[spoil]Seuraava on Tongun pätkä. Se tapahtuu samaan aikaan minun pätkäni loppuosan kanssa. En saanut sitä fuusioitua tuohon kunnolla, joten olkoot erillään.[/spoil]
Ilmatila
Morthankilla ja Weedolilla alkoi olla kuumat oltavat ilmataistelun keskellä. Sen lisäksi että aluksen polttoaine alkoi olla vähissä (hiilet alkoivat loppua) hengestään taistelevan Koin Zamor-sarjatulitus oli polttanut koneen toisen etusiivekkeen kokonaan pois. Ohjaus oli hankalaa, ja Morthankin täytyi kääntää konetta puolelta toisella jatkuvasti. Vetäytymiskäskyä ei ollut nähtävästi annettu, sillä muut jäljellä olevat Lohrakit kaartelivat yhä ympärillä. Savua ja leimahduksia oli kaikkialla suurten alusten ympärillä, ja taistelun tilasta oli vaikea saada selvää.
Minulta loppuu kohta ammukset! Weedol huusi moottoreiden jylyn yli Morthankille. Meistä ei pian ole enää kuin haittaa täällä!
Säästä viimeiset hyvään paikkaan. Lentäkäämme vielä kerran taistelun keskelle!
He lähestyivät Koita yläpuolelta. Torakkailmalaivan oikeasta kyljestä nouseva savu peitti Lohrak-hävittäjän pahoilta torakkasilmiltä. Yhtäkkiä alus tärähti ja oli iskeytyä Koin kylkeen, mutta Morthankin äkillinen nosto pelasti molemmat Matoranit.
Pahus! Laskutelineet menivät! Morthank manasi. Siinä meni siistin laskeutumisen mahdollisuus.
Pahempaa seuraa! Ohjus! Ne huomasivat meidät! Ajoit suoraan tutkaan! Weedol parkaisi. Punaisena hehkuva ohjus lähestyi pelottavan kovaa vauhtia takaapäin. Ammuntapesäkkeessä istuva Weedol käytti loput ammuksensa ohjuksen tuhoamiseen, mutta ammuksen väistöjärjestelmä pelasti ohjuksen. Weedol polki hikikarpalot otsallaan hiiliä tulipesään, ja Morthank lensi nopeammin kuin koskaan. Mutta ohjus saavutti heitä. He kiersivät Koin alitse väistellen Zamor-ammuksia, mutta eivät saaneet hakeutuvaa ohjusta pois kannoiltaan. Se saavutti heitä alituisesti kiihtyvällä nopeudella. He lensivät yhä kauemmaksi taistelusta kohti rannikolla kohoavaa kuusimetsää tuhon siemenet kannoillaan.
Minä en kuole näin! Weedol karjaisi, veti ammuntapesäkkeen työkalupakista suuren jakoavaimen ja löi sillä kuvun lasin rikki. Onneksi ilmavirta pyyhkäisi lasinsirpaleet taakseen. Ohjus oli jo aivan aluksen hännillä, Weedol tunsi naamiollaan sen hohtavan lämmön viileässä yössä.
Jakoavain lensi. Sen suora osuma ohjuksen kanssa aiheutti ammuksen välittömän räjähtämisen ja pelasti Morthankin ja Weedolin suoralta kuolemalta. Paineaalto kuitenkin repi Lohrakin siivet hajalle ja paiskasi aluksen raadon parin kuusen kautta metsänpohjalle.
Morthank makasi maassa ja tuijotti tähtitaivasta. Hän arveli, että hänen kaikki raajansa olivat katki, mutta hän ei välittänyt. Pilvet repeilivät ja tähdet paistoivat niiden välistä jakaen puolueetonta valoaan kaikkien maailman kansojen kesken. Vähän ajan kuluttua Weedol raahautui oikealla kädellään hänen vierelleen ja osoitti väsyneesti merelle päin. Kaukaisuudessa valtava palava herneenpalon muotoinen ilmalaiva räjähti tuhansien aurinkojen voimalla kappaleiksi, jäännösten vajotessa mereen kuin ilta-aurinko.
”Sinä et tosiaan tiedä, milloin luovuttaa”, Zorak von Maxitrillian Arstein VIII naurahti. Guardian vastasi tähän pääasiassa ilmehtimällä vihaisesti. ”En haluaisi tappaa sinua liian aikaisin, rakas Guardian. Näen aivan hyvin, minkälaista potentiaalia sinusta huokuu.”
Guardian ja Zorak horjuivat molemmat vähitellen pystyyn, mutta aina vain nopeutuvan liukuhihnan tahti ja tärinä vaikeuttivat seisomista ja liikehdintää. Zorakin kämmen puristui tiukasti kävelykepin nupin ympärille ja hän otti muutaman varovaisen askelen taaksepäin. Guardian seurasi perässä askel askeleelta pitäen katsekontaktin tiiviisti harmaassa skakdissa. Liukuhihna vei kaksikon pian matalaan tunneliin, jolloin molempien piti kumartua hieman. Tunnelissa oli pimeää ja liukuhihnan jyrinää lukuunottamatta hiljaista.
Hiljaisuutta ei kestänyt. Valtava mekaaninen koura törmäsi keskelle liukuhihnaa, murskaten ison joukon liukuhihnalla lojuvaa hukkametallitavaraa. Guardianille jäi alle sekunti aikaa hypätä sivuun, mutta Zorak oli varautunut paremmin. Harmaatakkinen skakdi asteli tunnelissa liukuhihnalla rauhallisesti. Hän tiesi, missä jokainen murskain ja lajittelukoura sijaitsi ja oli valmiina väistämään jokaisen. Guardian tajusi pian, että selviytyäkseen hänen oli seurattava Zorakin askelia.
Se osoittautui vaikeaksi. Zorakin askelkuvio oli kuin jonkinlainen monimutkainen tanssi, joka oli suunniteltu väistämään kaikki mahdolliset vaarat. Guardian oli menettää päänsä useammin kuin kerran. Toinen liukuhihna ilmestyi vierelle. Zorak loikkasi sille vaivattomasti ja Guartsu seurasi parhaansa mukaan perässä. Koneiden sotaisa jyrinä peitti alleen kaiken, mitä kaksikko yritti huudella toisilleen. Ääni toi Guardianin mieleen tankkipataljoonan ja koneistoista leijaileva öljyn, metallin ja savun haju vain vahvistivat mielikuvaa. Tunnelin hämäryys myös vaikeutti minkään näkemistä, mutta tunnelin päässä oli valoa.
Kun liukuhihna vei taistelukumppanit tunnelin päähän, näkivät molemmat valtavan kammion. Kymmenkunta liukuhihnaa jyrisi ja vei Feterra-metallia eri tunneleihin. Kammiossa oli suorastaan kaupunkimainen vilinä. Suuri, teräskourainen nostokurki vahti koko kammiota korkeuksista. Guardian näki jotain tuttua kulkevan yhdellä kauemmista liukuhihnoista. Hän sulki oikean silmänsä ja tarkensi kiikarinsa siihen. Se oli zamor-revolveri. Se oli hänen hetki sitten kadottamansa zamor-revolveri. Guardian vilkaisi Zorakin suuntaan ja havaitsi, että tämä oli hypännyt taas uudelle liukuhinalle. Skakditiedemies oli pääsemässä pakoon.
Guardian ei aikaillut. Hän loikkasi liukuhihnalta toiselle. Jos hän olisi liian hidas, revolveri voisi ehtiä metallisulattoon asti. Liukuhihnat kulkivat erilaisilla nopeuksilla ja eri suuntiin, joten hypyt oli ajoitettava täydellisesti. Kerran Guardian oli horjahtaa kohtalokkaasti ja pudota liukuhihnojen väliseen aukkoon, mutta hän onnistui tasapainottamaan askelensa. Sininen skakdi oli aivan lähellä asettaan. Hän pystyisi pian tarttumaan siihen. Guardianin yritys kuitenkin loppui lyhyeen, kun valtaisa tuska iskeytyi hänen ristiselkäänsä ja levisi läpi koko skakdin selkäytimen. Tuska oli huumaava, mutta sitä kesti vain sekunteja ennen kuin tunto lähti. Pian hetkellisen tuskan ja tunnottomuuden aalto oli raivannut tiensä läpi koko skakdin kehon.
Kivun voimasta karjaisten sininen skakdi kaatui liukuhihnalle ja kierähti selälleen. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hän pystyi vain katselemaan. Zamor-revolveri lojui kahden metrin päästä hänestä. Vähitellen Guardiania ja asetta liikuttava liukuhihna hidastui ja pysähtyi paikalleen, mutta muut jatkoivat vauhtiaan. Aina yhtä omahyväisesti virnuileva Zorak seisoi liukuhihnakeskittymän ympäröimällä tasanteella. Hänen toinen kätensä oli vielä vivulla, jolla hän oli pysäyttänyt liukuhihnan. Toisella kädellään hän pyöritteli kävelykeppiä. ”Mitä sanoin siitä herrasmiesmäisyydestä, rakas Guardian?”
Zorak laskeutui tasanteelta huoltotikkaita pitkin ja asteli pysäyttämäänsä liukuhihnaa pitkin Guardianin luokse. Guardian hengitti raskaasti ja hänen suussaan maistui veri. ”Gahh… hhh… mitä… sinä…” Zorak pysähtyi aivan maahan lamautuneen Guardianin eteen. Hän nosti kävelykepittömällä kädellään toisen käden hihaa. Zorakin ranteen ympärillä oli pieni metallinen koje, josta sojottavan piikin päässä himmeni energialataus. ”Suoraan selkäytimeen. Nopea, suhteellisen tuskaton tapa lamauttaa vastustajansa.”
Guardianin silmät hehkuivat raivosta, mutta hän ei pystynyt liikuttelemaan suutaan kunnolla. ”Selkään. Sinäkö… muka herrasmies.”
Zorak ei vastannut, vaan tyytyi laskemaan hihansa alas ja hymyilemään. ”Olen pahoillani, että tämän täytyi loppua näin. Kiitän sinua kuitenkin lämpimästi siitä, että olit arvoiseni vastustaja.” Zorak kiersi toisella kädellään kävelykeppinsä nuppia. Hyvin terävä pistin työntyi esiin kävelykepin toisesta päästä. Zorak siirteli kävelykeppiä kädestä toiselle ja asteli kohti lamaantuneena makaavaa Guardiania.
”Kiikarisi…” Zorak aloitti varovaisesti tutkaillen Guardianin mekaanista silmää, ”hienoa tekoa.” Hän tökkäsi sitä varovaisesti kävelykeppinsä terävällä päällä. ”Aitoa anidiumia. Kestää lämpötilat ja iskut. Hieno valinta. Mutta Guardian rakas, eikö sinua häiritse tuo… epäsymmetria?”
ZMA siirsi kävelykepin pistinpäätä hitaasti kohti Guardianin oikeaa silmää. Sinisen skakdin hengitys raskautui. ”Sinä… sinä…” ”Voin kyllä korjata asian”, Zorak sanoi pirullisesti. Piikki lähestyi hitaasti Guardianin silmää ja oli jo melkein koskemassa sitä. Guardian hengitti voimakkaasti. Hänen olisi pakko päästä liikkeelle jotenkin.
Sekä Zorakin kävelykepin liike että Guardianin pohdiskelu keskeytyivät, kun Zorak sattui katoamaan yllättävästi liukuhihnalta. Katoamiseen saattoi liittyä valtavan nostokurken koura, joka heilahti harmaata skakdia kohti. Siihen saattoi myös liittyä Makuta Nui, joka roikkui kourasta kiinni. ”AAAAaaaaAAAAARRRSEESSSTEEEIIIIIIIIIN!”
Zorak ei ehtinyt reagoida, kun tummanpunainen, musta ja lievästi mielenvikaisesti äännähtelevä pimeyden olento mätkähti hänen kehoaan vasten. Sekä skakdi että makuta lennähtivät törmäyksen voimasta. Zorakin kävelykeppi lensi kauniissa kaaressa ja putosi yhdelle vielä liikkeessä pysyvistä liukuhihnoista. Hetkessä kävelykeppi oli poissa kammiosta. Zorak horjahti itse alas liukuhihnalta, mutta sai kädellään kiinni sen reunasta. Manu putosi liukuhihnalle aivan Guardianin viereen ja tarttui tämän käteen. ”Ylös siitä, senkin vätys!” ”Manu, mitä tämä…” ”Jotain fiksua. Meillä on kuitenkin tosi tosi tosi tooosi kiire, jos emme halua ikään kuin kuolla hitaasti ja tuskaisasti käytännössä voittamattoman vihollisjoukon käsissä.” Tunto oli palautunut vähitellen Guardianin raajoihin. Manun avustuksella sininen skakdi sai itsensä pystyyn, mutta seisominen ei ollut helppoa. Guardian seurasi noustessaan katseellaan metallikouraa, joka roikkui valtavasta nostokurjesta ketjulla. Nostokurjen ohjaimissa oli Q ja kymmenkunta Aaveita. Q näytti Guardianille ja Makuta Nuille peukkua suojalasin takaa hymyillen kevyesti.
Guardian hymyili matoran-joukolle ja nosti kätensä lippaan. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti Manua. ”Etkö sinä jo houkutellut ne Feterrat kauas?” ”Öööh, kyllä.” ”…mutta?” ”Ensinnäkin, ne ovat varmaan palaamassa…ja…” ”…ja mitä?” Makuta Nui nielaisi. Hänen silmänsä liikkuivat villisti kuopissaan. ”Ei mitään. Kaikki on kunnossa.” Guardianin katse oli hapan. ”Kaikki on kunnossa, mutta meidän täytyy paeta kohta.” ”Aivan. Entä jos… ikään kuin… selitän myöhemmin.”
Guardian nyökkäsi epävarmana ja hoiperteli Zamor-revolverinsa luokse. Hän kumartui ja tarttui tiukasti sen kahvasta. Zorak von Maxitrillian Arstein VIII oli noussut takaisin liukuhihnalle ja suoristi takkiaan. Tainnutussädeasetta lukuunottamatta hän oli kuitenkin käytännössä katsoen aseeton. Guardianin revolveri ja Makuta Nuin Feterra-sädease osoittivat suoraan harmaan skakdin päähän. Zorak siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen ja sitten ylös nostokurjen luo. Hänen ilmeensä oli pettynyt. ”Matoranit. Aina sekaantumassa asioihin, jotka ovat… liian isoja niille.”
”Et tainnut kuulla heidän ääntään tarpeeksi selvästi”, Guardian sanoi vihaisella mutta voitonriemuisella ilmeellä. ”Tänään sinut ja hirviösi heitetään pois tältä saarelta.” ”Ihailtavaa optimismia”, Zorak sanoi napittaen takkiaan. ”Heh heh heh”, Makuta Nui sanoi niin pirteästi, että paljasti koko hammasrivistönsä. ”Et tainnut osata varautua kuitenkaan aivan kaikkeen, Arsestein.”
Zorak pysyi hetken hiljaa katsellen Guartsun revolveria ja Manun asekättä. Sitten hän hymyili. ”Annan anteeksi muut virheenne. Mutta rakkaat ystävät, tässä on tärkein vinkki, jonka tulette kuulemaan koko loppuelämänne aikana. Vaikka mainittu loppuelämä tuleekin olemaan harmillisen lyhyt.” Guardianin hymy hyytyi. Hän ei ollut enää varma etulyöntiasemastaan. ”Mitä… sinä…” ”Vinkki on tässä. Älkää koskaan, koskaan aliarvioiko minua.”
Guardian ja Makuta Nui vilkaisivat toisiaan epävarmoina. Sininen skakdi otti muutaman askeleen kohti Arsteinia. Kohta hän oli niin lähellä, että pystyi koskettamaan tämän otsaa revolverinsa piipun päällä. Zorak vilkaisi asetta hetkellisesti hymyillen. ”Ei viisain siirto, minkä olet tehnyt, rakas Guardian.” ”Entä jos ammun sinut siihen paikkaan?” Zorak hymähti pohdiskelevasti. ”Todennäköisesti tappaisit minut. Saisit olla tyytyväinen siitä saavutuksesta. Et tosin kovin kauaa.”
Manukin asteli kohti Zorakia. Hän oli jo melkein tottunut Feterra-kätensä käyttämiseen aseena, mutta lievästä epävarmuudesta oli havaittavissa, että hän ei vielä aivan täysin hallinnut sitä. Valkoinen energialataus ilmaantui kämmenpohjaan ja Manu virnisti hieman. ”Sinulla ei ole mitään selviytymismahdollisuuksia. Et tainnut osata varautua ihan kaikkeen?” Zorak käänsi päätään Makuta Nuita kohti välittämättä Guardianin revolverin kylmästä kosketuksesta. ”Luulitte siis tosiaan, että jättäisin jotain virheen varaan? Luulitte tosiaan, että olisin valmis likaamaan omat käteni ja vaarantamaan kaikki suunnitelmani?”
Guardian ja Manu eivät keksineet mitään vastattavaa. Sininen skakdi sulki suunsa ja nielaisi hiljaisesti. ”Ei, rakkaat klaanilaiset”, Zorak sanoi. ”Miksi olisin jättänyt minkäänlaista virhemarginaalia? Tämä on ollut vain… leikkiä.”
Jotain hurisi hiljaisesti. Guardian ja Manu pitivät tähtäyksensä yhä tiukasti ZMA:ssa, mutta siirsivät katseensa hurinan tulosuuntaan. Hurina kantautui liukuhihnojen välisistä aukoista. Jotain alkoi nousta synkistä väleistä. Sen ääni oli hiljaista ja vaikea erottaa tehtaan paukkeen joukosta, mutta äänilähteen näki hyvinkin selvästi.
Kultaisen, nelikätisen konehirviön syyttävillä sinisillä silmillä varustettu pää nousi ensimmäisenä esiin. Punainen, tulikuuma plasma hehkui sen olkapäissä ja ei jäänyt millään tapaa epäselväksi, mihin tykit tähtäsivät. Guardian sulki silmänsä ja henkäisi syvään ulospäin. Neljä muuta Feterraa nousi esiin kullanhohtoisen Feterra Xa:n takaa, kuin sen käskystä. Kaikkien plasma oli valmiina ampumaan ja valmiina tappamaan. Hyönteismäiset raajat olivat jäätyneet uhkaavaan asentoon, mutta sormet napsahtelivat jäykästi auki ja kiinni.
Makuta Nuin voitonriemuisa virne muuttui vähitellen synkemmäksi. Viimeisenä toivonaan makuta vilkaisi varovaisesti ylhäällä häämöttävää nostokurkea. Q-mies ja muut Nynrahin matoranit seisoivat ohjaamossa antautuneen näköisinä, kädet selkien takana. Vielä yksi Feterra oli ohjaamossa heidän takanaan. Matoranit eivät edes vaivautuneet katsomaan sen suuntaan.
Guardian siirsi katseensa takaisin Zorakiin ja Zorak Guardianiin. Ilman erillistä lupaa harmaa skakdi siirtyi pois Guardianin revolverin piipun edestä ja lähti astelemaan kauemmas. Hän käänsi Guartsulle jopa selkänsä täysin huolettomasti. ”Kiitos, kaunokaiseni”, Zorak sanoi hiljaa. Feterrat eivät reagoineet tähän mitenkään, mutta ne leijuivat vähitellen lähemmäs Guardiania ja Makuta Nuita.
Klaanilaiset olivat täysin hiljaa. Tilanne ei antanut paljoakaan liikkumavaraa. Kylmä hiki valui pitkin Guardianin selkärankaa.
Epämääräinen veneentapainen seisoi rantavedessä. Matalat aallot osuivat paattiin. Sankareidemme onneksi merenkäynti ei ollut kovaa.
”… sanokaa minun sanoneen, tämä ei pääty hyvin”, Matoro mutisi. Notfun höpötti itsekseen kuvitteellisille laivakauppiailleen. Viime aikojen tapahtumat olivat selvästi olleet ’Funille liikaa.
Merirosvot ahtautuivat veneentapaisen keulaan ja keskiosaan hyvässä järjestyksessä (lue: täydessä kaaoksessa) ja tarttuivat airoihin. Kaikki siirtyivät kiikkerään laitteeseen, joka työnnettiin pian rantaveteen. Airot laskettiin veteen.
Sitten jotain räjähti.
Yhtäkkiä, NINJOJA.
Teltta räjähti spontaanisti paksun savun siivittämänä. Toinen savupommi lensi rannalle, keskelle venettä. Se aiheutti kaaoksen. Ninjatähti osui yhtä sinistä matorania takaraivoon.
”SOUTAKAA! JARR HARR, KOVEMPAA!” Notfun karjui kiikkerästä mastosta. Vene lipui syvemmälle vedelle. Edelleen erilaisia teräviä esineitä lenteli joukkiota kohti. Yksi osui Samolia selkään. Umbra amui valonväläyksen kohti rantaa, antaen heidän joukolleen kallista lisäaikaa päästä aseiden ulottumattomiin. Moni ol isaanut osumia terävistä esineistä.
”ETEENPÄIN, MIEHEN- EIII PYSÄHTYKÄÄ KÄÄNTYKÄÄ!” Vene tärähti kovaa mustaan purjeveneeseen. Masto kaatui tömähdyksen voimasta suoraan toisen laivan kannelle. Maston kärjessä seissyt Notfun tajusi tuijottavansa vihaisen näköistä skakdia silmiin.
Itseasiassa laivan kannella oli noin kymmenen hampaisiin asti aseistautunutta, hämmästynyttä skakdia. Joukkion oli pitänyt hyökätä mereltä käsin NINJA-ryhmän tullessa sisämaasta.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Klaanilaiset ja merirosvot päättivät ottaa tilanteesta kaiken hyödyn irti. Skakdilaivan kansi oli pian suuren joukkotappelun alla. Epätasainen mittelö oli nopeasti ohi, kun Äksän ja Samolin brutaalit menetelmät olivat heittäneet suurimman osan skakdeista mereen. Ennen kuin skakdilaivan komentaja oli ehtinyt tajuat mitä oli tapahtunut, hän lensi Matoron taitavalla judoheitolla mereen.
Vallattu purjelaiva käänsi suuntansa kohti Mannerta, edelleen Gaggulabion lippu isomastossa.
Useita erivärisiä liskomaisia olentoja käveli edestakaisin ja teki kuka mitäkin rähjäisen leirikylän pihalla. Ilmapiiri oli selvästi kireä. Kukaan Skakdeista ei pitänyt odottelusta. He olivat olleet tällä saarella jo kuukauden, ja sinä aikana he olivat ryöstäneet vain yhden kylän. Paikka oli Allianssin etuvartioasema, ja lähinnä Klaania kaikista tukikohdista. Käytännössä koko saaren länsipää oli Skakdien aluetta, sillä torakoiden varuskunnat sijaitsivat maan alla ja saaren itäpäädyssä.
Everstiluutantti Werekk istui vihreässä riippumatossa ja tuijotti pöydällään olevaa karttaa. Hänen pöytänsä oli sotkuinen ja täynnä tyhjiä pulloja sekä papereita. Ilman Skakdi oli tympääntynyt koko operaatioon. Kenraali Gaggulabio hännysteli pahaisia ötököitä, eikä sotilailla ole ollut pitkään aikaan tekemistä. Mikä pahinta, alkoholi oli taas pian loppumassa. Pitäisi odottaa uutta lastia Zakazilta.
Skakdi heitti kartan sivuun, hörppäsi pullostaan ja nousi. Hänen selkäänsä pisti käveleminen, kiitos sen Ilman Toan johon hän oli törmännyt ryöstöretkellä. Lisko kirosi jotain ja asteli hieman kyyryssä kylän keskipihalle. Varuskunta oli rakennettu linnakemaisesti, puiset muurit uloimpana ja teltat niiden kyljissä. Keskellä linnaketta oli suuri piha. Oikeastaan muurit tarvittiin lähinnä rahien loitolla pitämiseen, Klaanilaiset eivät hyökkäisi koskaan.
Hei skrararar, mitä me edes toimitetaan tällä skrarrarin saarella? Miksei me vaan skrararar häivytä jonnekin, missä saa tapella? hieman juopunut kiven skakdi huusi kuuluvasti pihalla. Joku toinen nyökytteli tyypin vieressä. Mut hei, me saadaan tästä palkkaa, joku mainitsi. Ei täällä voi ostaa mitään. Häivytään takaisin Zakazille, samainen kiven skakdi valitti.
Werekk huokaisi ja käveli pöydän luo. Te saatte palkan yhtä hyvin odottelusta kuin taistelustakin. Niin kauankin kenraali maksaa meille, me tottelemme kenraalia, hän sanoi selkeästi. Hän ymmärsi turhautuneisuuden, olihan hän sitä itsekin. Mutta hän ymmärsi myös sen, että jos hän antaisi joukkojen kapinoida, hän menettäisi päänsä.
Ei täällä oo tapahtunu mitään pitkään aikaan! Ei ne skrararain ötökät aio koskaan hyökätä, sama juopunut jatkoi mekastamista. Sitten se pyyhkäisi oluttuopit alas ja hyppäsi pöydälle.
MINÄ JULISTAUDUN SKAKDIEN UUDEKSI KUNINKAAKSI JA LUPAAN TEILLE SKRARARAR TAISTELUA! se karjui. Joku uskalsi hurrata. Kuului laukaus ja juoppo kaatui nurmikolle. Werekk pyöräytti zamor-pistooliaan ja heitti sen takaisin vyöllensä. Sitten everstiluutnantti joi jonkun tuopin tyhjäksi ja lähti rauhassa telttaansa.
[spoil]Tälläinen aitoa ropetusta odotellessa tehty viesti.[/spoil]
Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.
”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.
”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.
”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.
”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.
Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.
Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.
”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.
”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.
Nimdan saari
Pyhä kammio
Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.
Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.
Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.
Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.
Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.
Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki Atheon.”
Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.
Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.
Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.
Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.
Killjoyn huone, Klaani
Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.
Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.
Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila
Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.
”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”
Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.
Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.
”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”
Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.
”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”
Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.
Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.
”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.
Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…
Nimdan saari
Metsä
Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.
”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.
”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.
”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.
”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.
Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.
”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.
Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?
Nynrah, paha tappajarobottitehdas
Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.
Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä
Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.
Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.
Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.
Ja nyt hän oli täällä.
Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.
Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.
Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.
Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.
Nynrah
Takomo
Guardian oli mietteissään. Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi. En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.
Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle. Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.
Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi. …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.
Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.
01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä. Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?
Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle. …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.
Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.
Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena. Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita. Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?
Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.
Harhautapa niitä. Minulle käy heti.
Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.
Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt. …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.
Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista. Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti. En minäkään uskoisi sen olevan. Ulos päästäni.
Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.
Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.
Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi. Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.
Hiih. Sehän toimi. Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.
Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?” Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?” Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi. Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.
Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…” Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi. Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli. Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi. Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.” Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille. Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti. Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?” Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.
No niin. Aikana ennen tuloveroaruokaetikkaaKilljoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä. Hyvä on, hyvä on…
Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.
Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.
Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.
”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.” Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.” Ei. Tietenkään ei…
Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.
No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.
”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.
Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.
Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.
”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti. Vaiti, sinä kurja.
”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.
Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.
”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”
Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.
”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.
En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.
Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…
Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.
Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.
Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…
Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.
”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.
Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.
Bakmein tykönä
Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.
”Urrrr…”
”Vaiti. Säikytät kalat.”
Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.
Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.
– – –
Klaani, kauan sitten
Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.
Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.
”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.
”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
”Mene suoraan asiaan.”
Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.
”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.
Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.
”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”
Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.
Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.
Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.
Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:
”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”
Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.
”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”
Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.
”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.
– – –
Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.
”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
”Ha ha.”
”Mikä nyt on hauskaa?”
Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.
”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.
”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
”Helei.”
Klaani
Sairastupa
Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?
Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…
Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.
Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.
Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki
Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.
Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.
Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…
Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten
Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.
Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.
Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.
Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”
Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.
Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”
Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”
Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”
Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.
”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.
Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.
Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.
”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”
Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.
”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain
Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”
Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.
Klaanilaiset sekä merirosvot olivat kummatkin menettäneet ajantajunsa täysin. Oliko pimeydessä mennyt tunteja vai päiviä?
Joka tapauksessa he olivat ohittaneet menestyksekkäästi kymmenen ansaa, ja kaiken järjen mukaan Nimdan kammion pitäisi alkaa tulla vastaan.
Kuin yhteisestä sopimuksesta, kukaan pääkolmikosta ei ollut hiiskunutkaan kammion teksteistä piraateille. ”Käytävä näyttää levenevän”, Matoro totesi yökiikarinsa läpi. ”Onko se hyvä vai huono juttu?” Äks kysyi kannatellen soihtua korkealla. Katon valokivet valaisivat liian vähän käytävää.
Käytävä muuttui pieneksi, pyöreäksi huoneeksi. Huoneesta lähti kaksi käytävää sivuille. Kiviset ovet olivat auki.
Toisen oven karmit olivat jalokivin koristellut ja valkoisesta kivestä taidokkaasti veistetyt. Sen yllä luki Athinkielisiä lauseita. Yksi mainittu sana oli ”Nimda.”
Toinen ovi oli vaatimaton ja sen yllä luki vain teksti.
”Nimdakammio. Menkää te edeltä, minä vilkaisen tämän toisen nopeasti”, Matoro ilmoitti ja käveli hiljaa kohti vähemmän koristeellista ovea. Hän vain tutkisi huoneen nopeasti ja katsastaisi sen uhat ja mahdolliset pakotiet tai takaovet.
Äks ja Jardirt viittoivat piraattijoukkiota seuraamaan heitä toisesta ovesta.
Se sali oli suuri ja kokonaan valkoisella kivellä päälystetty. Seinillä kirsi riimukirjoituksia ja jalokivilinjoja. Huoneen keskelle muodostui sinisistä kivistä valtava silmä tuhansine koristuksineen. Silmän keskeltä nousi pieni taso, joka näytti olevan ainut kaluste koko salissa.
Lattiataso oli erinomaisesti valaistu, mutta kun katto nousi, valo väheni. Kolmen metrin korkeuteen ei voinut nähdä mitään. Pelkkä pimeys yläpuolella loi epävarmaa ja pelottavaa tunnelmaa.
Pian he paikansivat Amazuan huoneen reunalta. Palkkasoturi näytti koluavan seinämiä ja kaikkea mahdollista.
Nimdaa ei ollut huoneessa.
Äks ja Jardirt juoksivat silmän keskelle. Siellä tosiaan oli taso, joka oli täynnä tekstiä Nimdasta. Mutta siru ei ollut sille tarkoitetussa uurteessaan.
”Arupak onnistui”, Jardirt kuiskasi. Pettymyksen aalto valtasi hänet. Xxonn ei halunnut uskoa ettei Nimdaa ole täällä. Hän ei voinut uskoa tehneensä kaiken sen turhaan.
”Kapteeni”, ruskeanvärinen merirosvo hihkaisi. Jardirt kääntyi katsomaan.
Soihtu valaisi hieman kattoa. Siellä näkyi hahmo. Paniikki levisi merirosvojen keskuudessa. Muutkin huomasivat katsosta roikkuvat mustat siluetit. Niitä oli neljä, ja ne olivat aivan hiljaa. Jardirtin mielen valtasi yksi sana.
Nuket.
Se sali oli suuri ja synkkä. Vain valokivien rivit seinissä loivat aavemaista kajoa huoeeseen. Koko huonetta dominoi valtava kivinen patsas, jonka jalustasta Matoro oli tunnistanut sanan Ath.
Kivinen kolossi oli Toan muotoinen, panssaroimaton ja oikeastaan hyvin hintelän näköinen. Se sesoi siinä yksinkertaisen näköisenä. Jään Toan huomio oli kuitenkin kiinnittynyt sen päähän. Hahmon päästä paistoi yksi, valo- ja jalokivin koristeltu silmä. Se näytti seuraavan kaikkea maailmassa tapahtuvaa, jatkuvasti. Silmä näytti jotenkin kunnioitettavalta ja juhlalliselta hohtaessaan yksin pimeydessä.
Lisäksi huoneessa oli ollut perällä ovi, joka oli lukossa. Jään Toa ei ollut saanut sitä auki, joten hän oli nyt palaamassa takaisin Nimdakammioon.
Silloin kivinen ovi pamahti kiinni. Kylmä tunne valtasi Toan.
Se kesti hetken, kunnes Amazua oli kadonnut käytävään. Matoro yski vielä ja syöksyi epämääräisesti eteenpäin. Tunneli päättyi nopeaan ja eteen tuli avoin huone. Se oli ansahuone, mutta Matoroa kiinnosti vain Nimdalle pääseminen ennen Amazuaa. Toa syöksyi ovesta, tunsi lyönnin niskassaan ja lensi naamalleen kivilattiaan. Amazua tuli oviaukkoon, mutta silloin sitä selkään osui koko Äksän paino. Törmäys heitti häkeltyneen Äksän ja Amazuan pitkälle huoneeseen, pudottaen lattiasta laattoja alaspäin.
Matoro sylki hiekkaa suustaan ja hyppäsi miekkansa kera pimeän halki. Hänen aseensa ei aivan osunut sivuun kierähtäneeseen Amazuaan. Palkkasoturi vetäisi saksikädellään Matorolta miekan pois. Pystyyn noussut Äks tempaisi selästään harvoin käyttämänsä kirveen.
Ase oli suurehko mutta yllättävän kevyt. Siinä oli kaksi valtavaa terää. Syy, miksi Äks ei käyttänyt sitä usein, oli se, että hän osasi taistella enemmän painityylillä. Nyt kuitenkin tarvittiin jotain terävää. Hahmo karjaisi ja iski täysillä kirveellään. Se osui Amazuaa olkapäähän ja kyborgi kirosi jotakin. Amazua iski takaisin nappaamallaan terällä, mutta Matoro hyökkäsi takaa. Intensiivisessä taistelussa he eivät olleet huomanneet, että lattialaatat olivat laskeneet hitaasti alaspäin.
”Miksi te palvelette vieläkin tuota kurjaa skakdinpentua? Ei se ole auttanut teitä yhtään. Mekin olemme täällä ilman sitä päässeet tänne!” Notfun puhui asiallisemmin kuin usein. Piraattikapteeni antoi katseensa vaeltaa parikymmenmiehisessä merirosvomiehistössään. Sekalainen sakki, jonka Notfun oli palkannut vasta vähän aikaa sitten.
”Amazua ei voita tätä taistelua. Me saamme Nimdan. Me voitamme. Ne Klaanilaiset ovat hitonmoisia tyyppejä”, kapteeni vaahtosi. Hän odotti muiden piraattien rekatiota. Vain uskollinen Jardirt seisoi kapteenin takana.
”OTTAKAA ROMMIA!” Notfun huusi niin että luola raiaksi. Piraatit puhkesivat riemuun Funin heittäessä heille pari pulloa (kaikki pullot) Jardirtin repusta. Notfun oli onnellinen. Hän oli saanut miehistönsä takaisin.
Pystysuorat seinät olivat jo kymmenisen metriä korkeat. Piraatit puhuivat jotain ihan ylhäällä, ja klaanilaiset olivat Amazuan kanssa alhaalla. Taistelu oli tauonnut hetkeksi. Kolmikosta kaikki olivat nyt kiinnostuneita äänestä.
Trolol
Trolol
”Minulla on huono tunne tästä”
Trolol
Trolol
Amazuakin näytti yllättävän paljon heikommalta kuin normaalisti. Hän tähyili varovasti pimeää huonetta.
Trolol
Trolol
SKRIÄÄÄÄÄÄÄH
Suuri mato syöksyi seinän aukosta valtavalal nopeudella. Amazua ampui välittömästi kranaatin suuntaan, mutta olento vain syöksyi eteenpäin ja kaatoi soturin. Matoro hyppäsi voltilla ylös, mutta mato osui Äksään. Klaanilainen koitti ampua valtavan kokoista olentoa kasvoihin, mutta tunsi hirviön epämääräisten ulokkeiden kiertyvän hänen panssariinsa.
Matoro laskeutui parin metrin päähän. Hän muutti oletuksena olleen yökiikarin ensin lämpökameraksi ja sitten skanneriksi.
Toan näkökenttä muuttui vihreäksi ja siinä välkkyi valkoista tekstiä.
Trollaaja
Maanalainen matorahi, tappaa saaliinsa pienillä teräjaloillaan ja hampaillaan. Erittäin nopea ja vaarallinen. Tunnistaa ”trolol” -äänestä. Kitiinipanssari on käytännössä haavoittumaton muuta kuin tulta vastaan.
Olento iski hännällään Jään Toaa. Matoro kaatui ja iski päänsä pahoin kiveen. Amazua tulitti yhdestä proteesistaan ammuksia nopeaan matoon, mutta olento ei tuntunut välittävän niistä lainkaan. Äksän panssari oli kovilla olennon repiessä pienillä terillä sitä auki. Ammukset sen silmiin tai kasvoihin eivät näyttäneet vaikuttavan mitenkään.
Matoro hyppäsi ja ponnisti olennon päältä. Mato teki ennaltaehkäisevän liikkeen ja heitti Äksän kovaa Toaa päin. Kaksikko lensi kovaa kiviseinään ja putosivat nurkkaan. Kumamnkin ase oli jossakin.
”Mikä tuohon tehoaa”, Äks ihmetteli ääneen ampuessaan taas uuden setin laukauksia. Ammukset räjähtelivät madon kuoresta.
”Tuli”, Jään Toa vastasi ja korotti ääntään. ”NOTFUN! HEITÄ ROMMIA!” Matoro huusi ylös.
”Oletko alkanut juomaan!” piraatti huusi takaisin. Vasta kun hän tuli aukon reunalle, hän tajusi mitä tapahtui. Valtava mato ahdisteli toia ja Amaa. ”Tuolle madolle!” ”En anna” ”TÄNNE NYT ROMMIA” ”Miksi madolle?” ”POLTTOPULLO, SAAMARI!”
Mato syöksyi seinää päin ja Matoro tunsi ilman kaikkoavan hänen keuhkoistaan. Toa rimpuili mutta olennon suun ympärillä olevat ulokkeet tarrautuivat häneen kuin imukupit.
Notfun kasteli hölmityneenä. Hänellä oli kädessään viimeinen rommipullo. Pitäisikö siitä tehdä polttopullo? Piraatti päätti totella Toaa ja otti pullon. Hän änki siihen kangasta suuhun ja sytytti.
”Hyvästi, rakkaani!” Notfun sanoi tunnelmallisesti ja heitti soihdun alaspäin.
Aalto tulta valaisi luolan kaikkialta. Tuliaalto korvesi pitkän madon ruumista ja ilmassa kaikui epäinhimillinen karjunta ja valitus. Tulta syöksyi myös muiden kasvoille, mutta he onnistuivat suojautumaan pahimmalta iskulta, joka osui madon selän keskiosaan.
Kun välähdys oli ohi, Matoro katsahti täysin väsyneenä huonetta. Hän näki vain Äksän.
Amazua nousi juuri rotkon vastarannalle. Hänen kätensä toimivat myös kiipeilyvarusteina, vaikka kiipeäminen pystysuoraa seinämää pitkin oli ollut vaikeaa. Palkaksoturi nousi voitonriemuisena seisomaan ja katsoi huoneen toisen laidan oviaukossa olevia piraatteja. Nyt viimesitään merirosvot tajusivat, ettei Amazua välitä heistä pätkääkään.
”Adios”, se sanoi ja katosi tunnelin pimeyteen. Piraattien ja Amazuan välissä oli suuri rotko jonka pohjalla kaksi Klaanilaista olivat kuolleen madon kera.