Neuvottelupöytä
Pimeys oli päättymätön. Ainoa valo huoneessa oli neuvottelupöydän päällä. Pöydän ympärillä istuvat hahmot tarkkailivat sen keskipistettä.
Heidän takanaan pimeydessä tuijotti satakunta punaista silmää. Ne eivät liikkuneet eivätkä edes räpsähtäneet. Ne vain tuijottivat. Ikuisesti.
Torakkojen johtaja oli tyytymätön. Kuka tai mikä tämä olento oli olevinaan? Mitä asiaa hänellä oli?
Hän olisi halunnut pistää joukkonsa puhkomaan joka ikisen pimeydessä tuijottavista silmistä, mutta päätti olla hiljaa. Muukalaisella oli jotain mielessään. Oli toinen asia, pystyikö häneen luottamaan.
”Minulla on toinen idea, uudet ystäväni”, pimeyden kylmä ääni sanoi jokseenkin ironisesti.
”Anna palaa, muukalainen”, torakkakenraali sanoi. ”Näytä meille onko sinusta johonkin.”
Pimeyden kylmä nauru kaikui huoneessa taas, mutta se vähäinen tunne, joka siinä oli aiemmin ollut, oli valunut vähitellen pois. Jäljellä oli vain pelkkää ääntä syvyyksistä. ”Tiesin, että olisitte yhteistyökykyisiä”, ääni sanoi. ”Mutta teitä ei varmaan haittaa, jos otan… hahmon, jossa minua on hieman helpompaa katsoa silmiin.”
Yhtäkkiä kaikki silmät sulkeutuivat. Oli taas vain pimeää.
Sitten pimeys aukeni jälleen. Oli kuin varjoissa itsessään olisi ollut ovi, josta astui pieni hahmo.
Hahmo oli matoran. Sen vartalo oli tummanpunainen ja se piti kasvoillaan sinistä Pakaria. Matoran katsoi pöydän ympärillä istuvia epäuskoisia liittolaisia hymyillen vaimeasti, kuin se ei olisi tottunut hymyilemään. Hahmolla oli silmät kuin millä tahansa matoranilla, mutta niissä ei ollut eloa. Ei pienintäkään sielua.
”Tervehdys.”
Hiljaisuus oli piinaava hetken ajan.
”…Matoran?” Gaggulabio sanoi hörähtäen. ”MATORAN?”
Skakdi alkoi nauraa. ”Huijasit meitä hyvin, ipana. Kiva valoshow. Nyt ulos täältä.”
Skakdi ei varmaankaan osannut odottaa, mitä tapahtui seuraavaksi. Punainen Matoran nosti kättään hienovaraisesti ja noin sekunnissa tämän takana olevasta varjosta sinkoutui käsi. Käsi oli musta, luonnottoman pitkä ja liikkui niin letkeästi, että siinä ei vaikuttanut olevan ollenkaan luita.
Käsi siirtyi varjon lailla Gaggulabion suun päälle.
”Tiesitkö, ystäväni, ei ole kohteliasta keskeyttää puhujaa?” Matoran sanoi.
Gaggulabion ilme oli näkemisen arvoinen. Hän päätti olla kohtelias ja antaa muukalaisen puhua.
”Kiitos”, punainen Matoran sanoi. ”Nyt, uudet ystäväni, tiedättekö, mikä on klaanilaisten pahin vihollinen? Voima, jota vastaan he eivät voi voittaa? Pahin hirviö, jonka he tulevat koskaan kohtaamaan?”
Oli hetken hiljaista.
”Sinä, arvatenkin?” torakkakenraali sanoi pilkkaavalla äänensävyllä.
Matoran hymyili maireasti. Sen silmät pienenivät viiruiksi. ”Hyvä arvaus, rakas ystävä, mutta ei ihan.”
”Me emme ole ystäviä”, torakkakenraali kuiskasi hiljaa itsekseen halveksuva katse silmissään. Se ei keskeyttänyt ”Matorania”, joka nosti jälleen kättään.
Matoranin takana olevassa varjossa aukesi lisää ovia. Niistä jokaisesta käveli varjomaisia siluetteja. Kun ne tulivat tarpeeksi lähelle neuvottelupöydän valoa, ne oli tunnistettavissa.
Siinä seisoivat Klaanilaiset. Tawa, Matoro The Blacksnow, Guardian, Troopperi ja muut, kaikki olivat tunnistettavissa. Yhdelläkään siluetilla ei ollut silmiä.
Matoran napsautti sormia ja silueteille tapahtui jotain. Niiden tyhjiin silmäkuoppiin syttyi punainen valo ja jokaisen suusta kuului raivokas huuto, kun ne tarttuivat toisiinsa ja ryhtyivät repimään toisiaan brutaalisti kappaleiksi. Lopulta vain yksi siluetti seisoi ruumiskasan keskellä ennen kuin haihtui takaisin pimeyteen.
Torakkakenraalin katse nousi. Hän näytti ymmärtäneen.
”He itse?”
Matoran hymyili maireasti ja nyökkäsi. ”Ystävä on pahin vihollinen. Me etsimme heikon lenkin. Me korruptoimme hänet. Hän syövyttää heidät sisältäpäin, kunnes jäljellä on vain…varjo entisestä Klaanista. Sitten murskaamme heidät kuin lasin.”
”Tuossahan on järkeä”, Gaggulabio sanoi. ”Mutta mitä sinä haluat itsellesi, Matoran? Minä ja soturini haluamme Klaanin aarteet. Nazorakit haluavat heidän saarensa. Zyglakit haluavat vain tappaa heidät, kostoksi tai jotain. Mitä sinä haluat?”
”Voi, en mitään noin ylevää”, Matoran sanoi. ”Minä autan teitä ja te annatte minulle vain yhden asian Klaanin linnoituksesta. Sirun. Arvokkaan sirun, jota Klaanin neljä johtajaa suojelevat. Työnantajani haluaa sen takaisin, sillä on hänelle… tunnearvoa.”
Liittouman katseet olivat skeptisiä, mutta he eivät sanoneet mitään Matoranin ehdotusta vastaan.
”Tehkäämme sitten yhteistyötä”, kenraali sanoi. ”Mutta ’ystäväni’, mikä ja kuka sinä edes olet?”
Matoran käveli kohti liittoumaa ja nosti kätensä. Yhtäkkiä pimeydestä ympäriltä syöksyi joukko mustia, lonkeromaisia käsiä. Niitä oli tarpeeksi jokaiselle johtajalle ja soturille. He kättelivät niitä epävarmasti.
Sitten Matoran puhui. Mutta kun hän puhui tällä kertaa, ääniä ei ollut enää vain yksi. Kymmeniä erilaisia ääniä puhui täysin samaan aikaan joka puolelta pimeydestä.
”Me olemme Avde”, demoninen kuoro lausui. ”Hauska tutustua.”