Klaanon

Avainsana: Klaani

  • Kahviossa Nurukanin ja Delevan kanssa

    Bio-Klaani
    Kahvio

    Kahviossa, tuossa Klaanilaisten jalossa ajanviettopaikassa, oli juotu jo monta kierrosta kuumia kaakaoita ynnä muita Klaanin perinnejuomia. Iloinen puheensorina vallitsi Kahviossa, kun väki siirtyi sinne pikku hiljaa päivän askareilta. Ilta oli vilkasta aikaa.

    Eräässä nurkkapöydässä istuivat myös Matoro sekä kaksi Umbran tiimin Toaa, Nurukan ja Deleva.
    Taisteluja nähnyt viisas ja vanha maan toa ja tämän puoliksi hopean ja punavalkoisen kirjava kumppani istuivat ja siemailivat jotain kahvintapaista ainetta kanistereita muistuttavista juoma-aseteista. Kaksikko ei oikein tiennyt mitä he edes tekivät täällä linnoituksessa, eiväthän he edes olleet klaanilaisia.
    Deleva murahti. Hän ei pitänyt siitä että tätä sekalaista komppaniaa johti sininen skakdi, jolla oli työläisenä mustahopeinen skakdi. Delevalla oli paljon vihaa Skakdeja kohtaan ja tästä syystä häntä sanottiin joskus rasistiksi.
    ”Koeta nyt rauhoittua vanha kuoma”, Nurukan sanoi, siemaillen kahviaan. Kuuma neste tuntui hyvältä kurkussa ja maistuikin varsin piristävältä. Vanha toa ei ollut usein nauttinut kahvia matkoillaan.
    ”En minä sille voi että se Metorakk-hirviö myi kyläni ja pilasi lajinsa maineen silmissäni. Saisinpa kostaa sille Skakdin hirvitykselle”, Deleva murahti, mulkoillen eräässä pöydässä istuvaa skakdia.

    ”Hmm, mitäs te olette pitäneet tästä paikasta? Oletteko meinanneet liittyä Klaaniin?” Matoro kysähti, keskeyttäen kaksikon keskustelun.
    ”Katsotaan, poikaseni”, Nurukan vastasi jään toalle. ”Jos tämä poppoo osoittautuu liittymisen arvoiseksi, niin kyllähän minä voisin liittyä, Helryxin suunnitelmat kun ovat niin järjettömiä, että…”
    ”Älä mainitse sitä veden toaa joka haluaa tuhota kaikki makutat”, Deleva murahti, lyöden nyrkkinsä pöytään. ”Sen neidin takia melkein menetin henkeni.”
    ”Näkee, että olette kokeneet kovia. Minäkin olin samalla tavalla katkeroitunut joskus kauan sitten, kun menetin tiimini, mutta Klaani muutti elämäni”, Matoro kertoi.

    ”Ai, yrität saada meidät liittymään klaaniin puhumalla, jään toa?” Nurukan mutisi. ”Sanat ovat sanoja, mutta vain teot puhuvat puolestaan. Olen nähnyt tämän universumin loiston ja tuntenut sen pahuuden. Uskotko että minunlaiseni konkari tarvitsisi tällaista paikkaa itselleen?”
    ”Olen tismalleen samaa mieltä”, Matoro kertoi. ”Teot puhuvat paremmin kuin sanat, vaikka sanojenkaan voimaa ei sovi aliarvioida. Ja takaan sen, et menetä mitään jäämällä Klaaniin. Täällä on kaikki, mitä vain voi toivoa”, Matoro jatkoi. Hän halusi tutustua tähän maan toaan paremmin.

    ”Kuule, olet itseasiassa aika viisas jään toaksi. Ja yllättävän puhelias”, Nurukan kertoi. ”Meillä Metru Nuilla jään ja maan matoranit eivät tulleet kovin hyvin juttuun keskenään, mutta olen sitä mieltä että sinun kanssasi tulisin juttuun oikein hyvin. Voin harkita Klaaniin liittymistä, mutta epäilen vähän tätä jäsenien laajaa skaalaa, joka teillä on. On niin makutoja, toia, matoraneja, raheja ja skakdeja… Eli jos jonkinlaista ryömijää”, Nurukan kertoi.
    Deleva kuunteli keskustelua mielenkiinnolla. Hän ei halunnut enää tehdä ritarikunnan hommia ja oli luvannut Umbran kanssa jättävänsä Mata Nui – uskoisten hörhöjen joukon. Mutta se että joukossa oli Skakdeja, sitä plasman toan oli vaikea sulattaa.

    ”Meno on vain piristävämpää kun on paljon erisorttista ryömijää”, Matoro kertoi. Sanasta ”ryömijä” hänelle tuli jostakin ihmeen sysytä mieleen Manfred turbaani päässä. ”Ja tosiaan, olen itsekin huomannut että liian moni jään toa ja matoran on turhan epäsosiaalinen.”

    ”Epäilen tätä teidän johtajaanne, admini Guardiania”, Deleva sanoi, puuttuen keskusteluun. ”Miten voitte antaa näin paljon valtaa ja auktoriteettia skakdille?”
    ”Sinun pitää tavata joskus Gee”, Matoro aloitti. ”Muutat käsityksesi Skakdeista”
    ”Missäs se teidän Geenne muuten oikein on?” Deleva kysäisi. Oikeastaan hän ei menettäisi mitään Guardianin tapaamisessa.
    Asia tuli tarkemmin Matoron mieleen vasta nyt. Gee oli lähtenyt pitkä aika sitten jonnekin Manfredin kanssa, eikä heistä ollut sittemin kuulunut mitään. ”Tuota, luulen että hän on jossain päin maailmaa tehtävällä”, Matoro tyytyi vastaamaan.

    ”Suorittaako Klaani oikein tehtäviäkin, ja mitä tehtävät oikein koskevat?” Nurukan kysäisi mielenkiinnolla. Maan toa ei halunnut olla vain vanhus, joka istuisi paikallaan juomassa kahvia kahviossa.
    ”No vähän vaihtelee”, Matoro aloitti ja nojasi taaksepäin pehmeään nojatuoliin. ”Tällä hetkellä pääpaino on Nimdan jahtaamisessa. Siitä olettekin kuulleet jo. Muutenkin suurin osa nykyisistä operaatioista liittyy tavalla tai toisella sotaamme Allianssin kanssa”

    “Mikä tämä ‘Allianssi’ oikein on?” Deleva kysäisi. Hän halusi tietää lisää klaanin vihollisista.

    ”’Pahuuden Paha Liiga’ on tätä saarta asuttavien ötököiden, skakdi-palkkasotruein ynnä muun satunnaisen, raivohullun porukan muodostama liittoutuma joka tahtoo omista syistäähn tuhota Klaanin. Tällä hetkellä ei ole mitään oikeaa sotaa, jotain pieniä konfilkteja vain. Suurin tappiomme oli Yö Kauhun nimellä kulkeva outo hyökkäys Klaaniin joitakin kuukausia sitten”

    ”Nyt meni mielenkiintoiseksi. Ötököitä. Skakdeja. Raivohullua porukkaa. Ja sitten tämä Yö Kauhu. Mitä silloin oikein tapahtui?” Nurukan kysäisi ja halusi tietää lisää. Deleva oli myös kiinnostunut aiheesta, olihan vihollisten puolella skakdeja.

    ”Yö Kauhun tapahtumat ovat pitkälti epäselvät. Joukko metallisia tappajarobotteja hyökkäsi yhtäkkiä Klaaniin sen jälkeen kun joku tai jokin oli räjäyttänyt pommin Klaanin päägeneraattorin luona. Ne tappoivat minkä ehtivät, mutta kun saimme yhden tapetuksi, ne lähtivät”, Matoro selitti. Hän huomasi puhuvansa niinkin ahdistavasta asiasta kuin Yö Kauhusta rennosti ja normaalisti. Nukkejan kohtaamisesta oli jotain hyötyäkin.

    ”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, Deleva sanoi yhtäkkiä. Plasman toalle oli jostain tullut kauhea hinku jäädä tänne linnoitukseen joksikin aikaa. Ainakin hän voisi olla piilossa ritarikuntalaisia ja saada täältä ehkä uusia ystäviä.
    ”Minä sanon, että jäädään tänne joksikin aikaa ja katsotaan mitä tapahtuu”, Nurukan sanoi ja hymyili. Paikan ilmapiiri oli alkanut tarttua häneen ja hän tunsi pienen hetken kuin olisi ollut kotonaan. ”Muuten, missä Umbra on?”
    ”U taisi mennä hoitamaan moden velvollisuuksiaan”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Mutta mitä jos otetaan toinen kierros ja jatketaan syvällistä keskustelua?”

    [spoil]U & Martti -tuotanto esittää: THE DIALOGI[/spoil]

  • Yritys tuhota Nimda

    Klaanin linnoitus

    Bladis käveli ripeään tahtiin kirkkaalla käytävällä. Hän ja Umbra ohittivat suuren sinisen seinävaatteen, joka kuvasi Klaanin moderaattoreita. Heidän eteensä tuli vahvannäköinen ovi sekä pieni kameratunnistus. Bladis asetti vihreän modekivensä kameran eteen ja ovi aukesi. Umbra ja hopeamusta skakdi astuivat ovesta sisään ja saapuivat kiviseen huoneeseen. Moderaattorien päähuoneessa oli jokaisen moderaattorin nimikkonojatuolit, jotka oli kirjailtu jokaisen moderaattorin omilla väreillä. Yhdellä seinällä oli kone josta sai ostettua Bohrok Energy drinksiä, jota moderaattorit usein käyttivät yövuoroillaan. Eräällä kiviseinällä koreili kuva Klaanin admineista ja moderaattoreista sillä ainoalla kerralla kun kaikki olivat paikalla linnoituksessa. Kuvan ottamisesta oli jo kulunut ties kuinka kauan ja välillä tuntui että klaanilla oli aika löyhät säännöt henkilökuntansa suhteen. Umbra istahti keltamustalle nojatuolilleen ja venytteli käsiään. Oli mukavaa olla taas kotona. Bladis otti laukustaan widgetin ja työnsi pienen rattaan koneeseen. Hän valitsi itselleen jotain virvoitusjuomaa automaatista. Kuului kolinaa ja juomakanisteri putosi Skakdin eteen lattialle. Bladis poimi vihreän juomakanisterin ja kaatoi siitä juomaa kurkkuunsa. Ai että kun oli hyvää, Skakdi sanoi ja istahti nojatuoliin.

    ”Miksi edes tulimme tänne, Umbra?” Bladis kysyi kollegaltaan. Hän ei ollut ollut kauhean usein kaksin kollegansa kanssa.
    ”On vain hyvä että sinäkin käyt täällä päämajassamme, pomo”, Bladis sanoi ja lisäsi ”missä muuten olet ollut nämä viimeiset viikot ja mikä on tuon uuden lookkisi tarkoitus?”

    ”Pitkä tarina, joka pitää sisällään taistelun kaksostani vastaan, joukon noviisi-Toia joiden kohtalosta en halua edes puhua sekä rauhallisen saariryhmän. No siitä tuli aikamoinen murhenäytelmä ja nyt kannan veljeni muistoja pääni sisällä. Oliko muuta?” Umbra töksäytti.
    Bladis oli ennenkin kuullut näistä Umbran retkistä joten hän ei sanonut mitään, punnitsi vain asioita. Minkäköhän takia Umbra edes oli lähtenyt Klaanista ilmoittamatta kellekään…”, Skakdi ajatteli, mutta muisti sitten Umbran yhteyden ritarikuntaan, joka piti häntä pihdikkäässä kuolonkourassaan.

    ”Olitko tuolla tehtävällä sen muinaisen diivan takia?” BV kysäisi Umbralta. Muinaisella diivalla Bladis viittasi ritarikunnan johtaja Helryxiä, joka ei halunnut päästää Umbrasta irti. Umbralla ja ritarikunnalla oli jotain hampaankolossa toisiaan kohtaan.

    ”Olin, mutten ole enää. Nyt olen päättänyt etten lähde enää sen typerän veden toan tehtäville ja katkaisen siteeni siihen mätään organisaatioon joka tottelee johtajaansa sokeasti. Mikä Mata Nuin tahto ylipäätänsä on? Itse olen ajatellut että se on rauha universumiin, mutta hörhöjen fundamentalistien poppoo haluaa sotaa vain tähän maailmaan. Eli oli ihan hyvä että lähdin”, Umbra sanoi.

    Pian Bladis kuitenkin avasi pöydällä olevan tietokoneen ja kirjautui moderaattorin tunnuksilla sisään Klaanin turvajärjestelmään. Hän katsoi nopeasti läpi huomiota vaativat asiat, kuten sotavalmistelut. Lopulta hänen silmänsä osuivat yhteen kohtaan, Nimdan valvontaan ”jotta sen voisi tuhota”. Skakdi jäi miettimään miksi jotain esinettä pitäisi valvoa, jos se pitäisi tuhota.

    ”Uu, katso”, Bladis sanoi ja käänsi näyttöä moderaattori-toveriaan päin. Hän osoitti Nimdan tietoja.

    ”Miksi ihmeessä me varjelemme yhtä sirua jos me halueamme tuhota sen?”
    ”Jos nyt ensin joku selventäisi minulle jotain tästä Nimdasta. Miksi se edes on niin tärkeä meille ja mitä me niillä siruilla teemme?” Umbra sanoi jo vähän ärsyyntyneenä kun oli ollut ulalla jutuista jos jonkin aikaa.
    ”No me emme niinkuin juurikaan tiedä siitä”, Bladis aloitti ”Tiedämme, että sillä on jotain suuria voimia ja että pahikset ovat sen perässä”, skakdi kertoi.
    ”Suurin osa tiedosta on peräisin siitä kun Gee kävi Nimdanpalvojien saarella tässä vähän aikaa sitten“ ”Niin, Geen mukaan siruilla tosiaan oli voimia. Niitä palvottiin tyyliin jumalina ja tosiaan, kun kerran muutkin niitä tavoittelevat, niin ne ovat arvokkaita. Ne ovat siis ilmeisesti jonkinsorttinen voimakas ase.”

    ”Minua epäilyttää tässä asiassa se että Guardian tietää näistä siruista näinkin paljon. Jokin minussa sanoo että muutkin Adminit ovat sotkeutuneet näiden sirujen mysteeriin ja he pimittävät meiltä muilta jotain tärkeitä tietoja. Löytyykö sieltä koneelta mitään tietoa Nimdasta, BV?” Umbra sanoi, katsahtaen ystäväänsä.

    Skakdi napsautti kuluneella hiirellään Nimda-sanaa ja esiin aukeni lyhykäinen tiedosto. Sen hallitsevin piirre oli kuva Alfa- ja Beeta-siruista. Sivulla oli myös tietoja Nimdan havaituista ominaisuuksista sekä tiedettyjen sirujen sijainneista. Sivulla oli myös maininta siitä, että Klaani etsi Nimdaa tuhotakseen sen, sillä se on liian vaarallinen päätyessään muiden käsiin.
    ”Eli siis tietokoneen mukaan Nimdan palanen on jossain täällä linnoituksessa ja Adminit haluavat sen tuhottavan, joten pitäisikö meidän lähteä tuhoamaan sitä sirua, Umbraseni?” Bladis sanoi, lukien koneelta sirun olinpaikan.

    ”Hmm… Taika-aseen tuhoaminen voisi kyllä auttaa klaania, mutta eikö se siru voi tehdä meille jotain? Ja olemmeko tarpeeksi voimakkaita sen tuhoamiseen?” Umbra kysäisi

    ”Käsittääkseni ne kuusi sirua yhdessä ovat huippuvaarallinen superase, ei yksittäiset sirut”, Bladis selvensi. ”Kyllä meillä aina tulivoimaa löytyy, olemmehan me Umbra ja Bladis, ja tuskin se siru meille itsessään mitään tekee. Eihän sillä mitään omaa tahtoa ole, eihän?” Bladis kertoi.
    ”Hyvä on, lähdetään tuhoamaan se voimallinen siru. Saamme sentään jotain järkevää tehtyä täällä”, Umbra sanoi. ”Johda minut Nimdan luokse, toveri”.
    Tämän sanottuaan he jättivät huoneen.

    Matka pikku hiljaa hämärtyvän Klaanin käytävillä johti heti Admin-siiven alapuolella olevaan holvihuoneeseen, jossa oli jälleen kerran tarkat tunnistukset. Modekivi takasi jälleen kerran pääsyn sisään huoneeseen. Bladis kytki seinän sähköpääkeskuksesta hälyttimet pois päältä ja lähti marssimaan huoneen keskellä olevan, lasikuvun alla olevan Beetan luo.

    Umbra ei ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa. Valkoinen, lasikuvun alla oleva metallinen siru, joka säkenöi suuria energioita, jotka Umbra tunsi ympäri kehoaan. Siru oli samalla kaunis, että kammottava. Kaksikko asteli kiven luokse, jolloin valon kajo yltyi. Bladis piteli silmiään kirkkaan valon osuessa hänen silmiinsä, jolloin Umbra koetti himmentää metallinkappaleen hohtoa. Hän otti yhteyden kiven valonlähteeseen, muttei saanut sitä himmennettyä. Jokin ei täsmännyt sirussa. Skakdi asetti kätensä varovasti lasikuvun kummallekin puolella. Hän nosti puoliympyrän mallista, panssarilasista tehtyä kupua hiljaa ylöspäin. Sirussa oli jotakin hypnoottista. Skakdia huimasi, eikä se ollut samanlaista huimausta kuin Sisällissodan pommitusilmalaivoissa koki. Se oli jotain erilaista.

    ”Mikä sinun on, Bladis?” Umbra kysyi toveriltaan. Skakdi hoippui lasikupu käsissään, melkein kaatuen kivilattialle. Umbraa hämmensi Bladiksen käytös. Pian hän itsekin alkoi huomata jotain outoa. Huone täyttyi erilaisista ja eriväisistä palloista. Palloja oli eri kokoisia ja ne aaltoilivat, samalla vääristäen huoneen tilaa. Toa koetti pudistaa päätään. Pallot pysyivät ja Bladis oli yhtäkkiä viherpinkki. ”Mitä täällä tapahtuu!” Umbra huusi.

    Bladis yritti nousta, muttei siinä onnistunut. Häntä huimasi ja tuntui kuin joku olisi käytellyt aivoporaa hänen polvilumpioonsa. ”Nimda… Nimda”
    Siru välähti voimakkaasti peittäen sekunneiksi huoneen valkeuteen. Skakdin mieleen nousi Sisällissodan kauhut: kaasut, räjähdykset, veri, kuolema. Tuhannet pienet porat tuntuivat poraavan hänen päätään joka suunnasta. Skakdi ähkäisi ja kääntyi epämääräisesti kyljelleen. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi menettämässä tajuntansa. Valon Toan mielen täyttivät sekavat ajatukset. Umbran mielenterveys oli alkanut horjua jo hänen veljensä muistojen yhdistyessä Umbran muistojen kanssa, ja hänen muistaessaan muistoja jotka eivät ollet hänen. Valon Toa piteli päätään. Päänsärky vain kasvoi kun ajatukset ja muistot sekoittuivat. Hän tunsi kuinka hänen veljensä muutettiin makutamaiseksi antidermismassaksi Mutranin kokeessa, kuinka kylällinen matoraneja kuoli hänen takiaan ja kaikkea muuta. Umbran psyyke ei kestänyt, ja hän rojahti lattialle. Bladevezonin näkö ja todellisuudentaju alkoi sumentua valkoiseksi massaksi. Sitten hän tunsi kaiken pimenevän.

    Myöhemmin, kultavihreä moderaattori, Paaco kävi tutkimusretkellä Nimdahuoneessa, ja löysi kaksi kollegaansa maasta. Kaksikko vietiin toipumaan sairaalaosastolle, jossa heille annettiin lepoa ja lääkkeitä.

    [spoil]Team U&M vauhdissa. JIIHAA[/spoil]

  • Bladis pesee hampaat

    Bio-Klaani

    Bladevezon heräsi muhkuraiselta pediltään. Hän oli nukkunut yönsä todella huonosti, nähden painajaisunia Mafia Pommista ja syvällä linnoituksen tyrmissä piileskelevästä matatu-pedosta. Skakdi venytteli käsiään, venytteli metallisia sormiaan ja huomasi erään asian. Yhdessä sormista koreili punainen lanka, joka oli kääritty rusetille. Bladis ihmetteli ääneen, mikä kumman naru se oli, mutta ajatteli ettei se ole kovin tärkeää, koska hän ei muista siitä mitään.
    Bladis hyppäsi sängystään, laittoi pörröiset aamutohvelinsa jalkaan ja suuntasi pesemään hampaitaan. Hän asteli wc-tiloihin ja katsoi itseään peilistä. Hampaissa oli vähän töhnää siellä täällä, mutta kunnon hampaiden pesu saa hampaat taas loistamaan. Kuten skakdeille aina opetetaan, hampaista on paras pitää huolta, koska kuoleman kohtaaminen säihkyvällä hammasrivillä on useimmiten kunnioitettavampaa kuin rikkinäisellä ja haisevalla kalustolla kuoleminen. Yleensä se on myös hohdokkaampaa, sanan varsinaisessa merkityksessä.
    Bladis otti hammasharjansa, laittoi siihen tahnaa ja alkoi jynssätä vimmatusti hampaitaan. Skakdi oli todella nopea hampaiden pesijä, olihan hän pessyt hampaitaan tuhansien vuosien ajan. Lopulta Bladis otti hanasta vettä pieneen kuppiin, kaatoi vettä suuhunsa ja purskutteli varsin äänekkäästi, jolloin vesipisaroita lensi peiliin ja ympäri allasta. Sitten skakdi sylkäisi kaiken pois suustaan. Valkoinen hammasrivi kiilteli mukavasti huoneen valaistuksessa.
    Bladis asetti mukinsa pöydälle ja näki taas tämän oudon narun sormensa ympärillä. Mikä kumma tämä naru on, Bladis ihmetteli, lähtien ovestaan ulos ja partioimaan klaanin linnoituksen käytäville.

    Skakdi käveli käytäviä pitkin hopeamustassa sotisovassaan, toruen aina välillä liian kovaa huutavia tavallisia jäseniä ja juoksi seinille tuhertavien matoranien perässä. Välillä piti auttaa laamansa hukanneita matoraneja tai jotakin muuta yhtä turhanpäiväistä, mikä kävi skakdin hermoille.
    Yhdellä seinällä oli keltaisella spray-maalilla kirjoitettu ”Kuka vartioi admineita?” Bladis otti kylmän viileästi tuhertaneen matoranin jalasta kiinni ja roikotti rääpälettä ilmassa, kylmän hien pudotessa matoranin naamalta.

    ”Pudota tuo rääpäle, vanha kaveri!” kuului äkkiä ääni käytävältä. Bladis pudotti matoranin maahan, jolloin matoran putosi päälleen kivilattialle ja naamio vieri pois matoranin kasvoilta. Pelokas pikku häirikkölähti nopeasti varjoihin.
    Käytävän päässä oli joukko uupuneita sotureita. Kaksi Bladis tiesikin, Matoron ja keltamustan soturin, Umbran, jolla oli taas jokin uusi hahmo. Oliko tämäkin jotain muodonmuutospelleilyä, sitä Bladis ei tiennyt.
    ”Umbra, sinuakin näkee pitkästä aikaa! Ja Matoro, sinäkin olet palannut. Miten tehtävä meni ja ennen kaikkea, saitteko Nimdan?” Bladis kysyi, valkoisen hammasrivin loistaessa. ”Keitäs nämä kaksi korstoa teidän mukananne ovat?”

    ”Olen Nurukan, Metru Nuin sodan veteraaneja”, Nurukan sanoi, ”ja tämä tässä on Deleva”, musta soturi sanoi, osoittaen kyynärkynsillään punavalkoista Delevaa, joka oli kädet puuskassa. ”Deleva ei pidä Skakdeista, he kun myivät hänen kansansa orjiksi”, Nurukan selitti hämmentyneelle Bladikselle.
    ”Mitä Umbra tekee klaanissa ja miksi olet ollut noin kauan poissa?” Bladis kääntyi Umbran puoleen.
    ”Liian pitkä tarina, kerron sen joskus Amaja-ympyrässä. Mitä tälle paikalle on tapahtunut?” Keltamusta moderaattori kysyi. ”Ja selittäkää minulle Feterroista, Nimdasta ja näistä Nazorakeista jotain”.
    ”No siis, Nazorakit ja Feterrat ovat Klaanin suurimmat uhkat näinä Pimeinä aikoina”, Bladis kertoi. ”Ja Nimda on artefakti jonka Klaani ja pahuuden liittouma, Allianssi haluavat käsiinsä. Sitten on näitä muita pienempiä tahoja joita Nimda kiinnostaa”.
    ”Okei. Eli siis ei mitään vakavaa. Jokin mahtava muinaisesine, jolla on voima tuhota koko maailman ja se on kuudessa palassa, olenko oikeassa?” Umbra väläytti. ”Miksi aina kuusi…”
    ”Vähän niin kuin noin. Olemme nyt sotatilassa Nazorakien kanssa. Torakat ovat vallanneet saaren pikkuruisia Matorankyliä ja ne suunnittelevat invaasiota klaaniin,” Bladis kertoi. ”Matoro, saitteko sirun sieltä munkeilta?”
    ”Emme saaneet sirua, menetimme laivan ja melkein kuolin”, Matoro kertoi ja nosti ranteesta katkennutta kättään.

    “Auts. Näyttää pahalta”, Bladis totesi. “Mutta hei, mennään Kahvioon. Mitä me suotta tässä käytävällä olleen.”
    Vihaisen näköinen siivoojamatoran pääsi kärryinensä viimein käytävältä läpi, kun viisikko oli lähtenyt.
    Klaanin vaaleanharmaat, puhtaat käytävät tuntuivat tutun turvallisilta. Joukko käveli suuren keskustelusalin läpi, jossa oli kymmeniä pöytiä ja tuoleja. Katon rajassa roikkui valtava seinävaate koristeltuna Klaanin tunnuksella.

    “Täällä on ollut melko hiljaista”, Bladis selitti. “Kaikki kynnelle kykenevät auttavat Klaanin puolustusten kuntoon saamisessa. Lisäksi tänään aamupäivällä sattui… onnettomuus aulassa jota korjaamassa on väkeä. Sitten vielä moni Klaanilainen on maailmalla ja vain yksi admin on paikalla…”

    Matoro painoi vihreää nappia huoneen seinässä kutsuakseen hissin alas. Hetken odottelun jälkeen hän painoi toisen kerran, eikä vieläkään mitään.

    “… miksi hissi on aina rikki kun sitä tarvitaan…” hän mutisi. Umbra kääntyi marmorisiin kierreportaisiin muiden seuratessa.

    “Nazoista mitään uutta?” Jään Toa kysyi vierellään kävelevältä Bladikselta.
    “Hiljaista on. Ovat vain käyneet sukellusvenesotaa”, mode vastasi.
    “En tajua. Niitä on enemmän kuin meitä, niillä on parempi kalusto kuin meillä… mikseivät ne hyökkää jo?” Umbra mietti ääneen.
    “Ei mitään tietoa”, Bladis mutisi.
    “Noh, se on meidän onnemme”, Matoro puhui.

    Lyhyen ikuisuuden pituisen ajan kuluttua joukko pääsee yhteen Klaanin ylimmistä julkisista kerroksista. Kyseisessä kerroksessa sijaitsee muun muassa kokoustiloja sekä Kahvio.
    Porukka saapuu hiljaisenpuoleiseen kahvioon. He tilaavat Herra Mokelilta kahvion kuuluisaa sinappipatonkia ja käyvät istumaan tummanpunaisille sohville.

    [spoil]U teki osan tästä.[/spoil]

  • Pranae Pian

    Klaanin tilukset

    Valtaisa töminä kaikui metsän siimeksestä saaden pikkulinnut lehahtamaan puista karkuun valtavissa parvissa. Puun hake lensi ympäriinsä jättäen selkeän polun jättihaarniskan kulkemasta tiestä.

    Sana ”valtaisan saamarin ruman metallimöhkäleen vauhtivoittoisesta saapumisesta” oli kiirinyt Klaanin tiluksille ja muurin päällä valmistauduttiin pysäyttämään tunkeilija sillä sekunnilla, kun se irtaantuisi metsästä. Muurin päälle kasatut raskaat tykit olivat valmiina ja tutka jäljitti kohteen liikkeitä koko ajan.

    Töminä kuului edelleen ja tykkimatoranien otsat hikosivat. Raporttien mukaan kohde liikkui nopeasti, olisi siis pakko osua ensimmäisellä laukauksella. Yhden vastavärvätyn matoranin kädet tärisivät niin pahasti, että tämän tykki heilui holtittomasti eestaas. Yllättävä puiden natina sai koko joukon hätkähtämään ja tykkien katse siirtyi kohti liikkeen lähdettä. Kaikki puut olivat alkaneet huojumaan.

    Kaikkien yllätykseksi tilanteeseen asteli uusi muuttuja, Klaanin keskuskaiuttimista alkoi kuulumaan nopeatempoista teknorummutusta ja tämän päälle alkoi kuulumaan Paacon ääni:

    ”Joo, siis moro vaan kaikille ja hyvää iltapäivää. Samalla kun varoitan tätä helkutin tunkeilijaa tulemasta yhtään lähemmäksi meidän linnaketta, niin ajattelin että tässä olisi hyvä sauma mainostaa uutta Bite It Like A Bohrok –kappalettani. Jos tämä tunkeilija päättää olla röyhkeä ja varoituksestani huolimatta lähestyy meitä, niin tässä olisi sitten ihan kiva taistelumusiikki eikös? Että ei minulla mutta, jätän tämän biisin tähän soimaan.”

    Pienen hihityksen saattelemana Paaco sulki yhteytensä ja jätti musiikkinsa soimaan. Hämmentyneet Matoranit näyttivät osittain huvittuneilta, mutta alhaalla valmistautuvien toien katseet palauttivat heidät maan pinnalle. Puiden heiluminen oli lakannut Paacon puheen ajaksi, mutta nyt se jatkui taas. Tykit olivat täydessä valmiustilassa.

    ”Varuillaan, se voi tulla hetkenä minä hyvänsä”, kuului käsky joukkion takaa. Täysi hiljaisuus laskeutui ja kaikkien silmät tapittivat metsikköön. Salamannopeasti jotain hyppäsi sen keskeltä ja kaikki tykit ampuivat samalla sekunnilla. Valtava rekyyli potkaisi kaikki muurilla seisseet kivuliaasti alas. Salamannopeasti vartiossa olleet toat juoksivat sinne minne lukuisat tykit olivat osuneet.

    ”Tuota, tyypit…”, yksi toista oli kumartuneena panoksista syntyneen kraaterin syvyyksiin ja vetäisi sieltä pikkuisen tuhkaantuneen luurangon. ”Me tuhlasimme juuri kalliita panoksia oravaan. Ettekö te tiedä, että maksaa neljäsataatuhatta ratasta ampua näillä aseilla kaksitoistasekuntimitähelkuttiaaaaaaaaaaaa?!”

    Puiden heilunnan oikea aiheuttaja jyrähti suoraan puiden läpi juosten muutaman sentin päästä kumartuneen toan vierestä. Valtava apinamainen metallirobotti hyppäsi suoraan muurin yli yhdellä valtavalla loikalla ja lähti juoksemaan pitkin Klaanin pitkää pihatietä. Aseita ei oltu edes ehditty ladata uudelleen.

    Paaco oli jälleen avannut yhteyden musiikin edelleen soidessa. ”Nyt nyt tunkeutuja, ei tämä näin vetele. Ottakaa tämä hullu kiinni, hän ei näytä siltä että osaa pysähtyä.”

    Kaikkien odotusten vastaisesti metallihökötys vastasi kesken etukenoisen juoksennansa ja sen selkään kiinnitetyt kaiuttimet karjaisivat ilmoille merkillisen korkean äänen: ” MINÄ EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!”
    Paaco hiljeni.

    Linnoituksen sisäosat

    Saraji juoksi linnoituksen portaita alas ottaakseen selville metelin aiheuttajan. Hän kykeni vannomaan kuulleensa tykkien kajahtelua. Hän oli ehtinyt juuri eteisaulaan, kun tuttu ääni mylvi läpi kaiuttimien: ”… EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!”

    Sarajin silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän ryntäsi kohti ääntä. ”Creedy?”
    Saraji juoksi pihalle ja näki mustan pisteen liikkuvan huimaa vauhtia kohti linnoitusta ja vastaanoton sisäänkäyntiä. Vahki lähti juoksemaan vastaan kohti ilmaantuvaa pistettä, mutta matkansa aikana hän huomasi jonkin olevan pielessä. Hän ei nimittäin olettanut pienen matoranin olevan miltei sisämuurien korkuinen möhkäle. Saraji jämähti niille sijoilleen nähdessään mitä vastassa oli, hän ei voinut piilottaa ällistystään.

    ”SARAJI NYT JUMALEISSÖN VÄISTÄ! MINÄ EN TIEDÄ MITEN TÄMÄ PYSÄHTYY!”

    ”Uh-oh…”

    Tämän jälkeen tapahtui hyvin monta asiaa yhtäaikaisesti. Ensimmäiseksi paikka jossa Saraji oli hetki sitten seisonut, oli nyt tyhjä ja tarkkasilmäisimmät kykenivät havaitsemaan vahkin siirtyneen takaisin etuoville. Hän riuhtaisi ovet auki ja ryntäsi sisään vaatien kaikkia poistumaan aulasta. Kirkuvat matoranit juoksivat ympäriinsä koettaen päästä tarpeeksi kauas Creedyn ”ajokin” tieltä. Kaikkien itsesuojeluvaisto ei ollut aivan niin terävä ja Ruki olikin jäänyt tiskinsä taakse suu ammollaan tuijottamaan lähestyvää kohdetta.

    Saraji huomasi tämän ja syöksyi salannopeasti toan luokse ja tarttui tätä vyötäisiltä, juuri sillä hetkellä kun jättirobotti juoksi pahki vastaanoton seinään ja suoraan siitä läpi.

    Kivenmurikat lentelivät kymmenien metrien päähän siitä mistä Creedy oli tullut läpi. Matkallaan tämä oli murskannut koko vastaanottopöydän ja uppoten huumaavalla vauhdilla sisälle sen takana olleeseen betoniin. Osuman jylinän jälkeen olisi saattanut muuten vallitta hämärä hiljaisuus, mutta pääalaspäin katosta roikkuva veden toa hieman söi tilanteen mahdollista draama-arvoa. Ainoa paikka johon Saraji oli ehtinyt pelastaa Rukin, oli luonnollisesti ainoa Creedyn tuhon tieltä säästyvä roikkumismahdollinen pinta, eli tässä tapauksessa kattokruunu. Tämä tarkoitti sitä, että Saraji roikkui siitä jalkojensa varassa ja samalla roikotti yhden kätensä varassa kurkku suorana kirkuvaa Rukia. Saraji laski tämän hellävaroen alas lattialle ja hyppäsi välittömästi nyt puoliksi betonin sisällä makaavan möhkäleen luokse.

    ”Mhauttaghaaa mhinut ulosh, täällä on phölyä..”

    Saraji veti miekkansa esiin ja aloitti varovasti leikkaamaan auki jätin selkää. Ongelmaksi koitui se, että miekka ainoastaan naarmutti kymmenen senttiä paksua panssaria.
    ”Anna kun minä…” Ruki oli tasannut hengityksensä ja hoippui nyt kohti jättiä. Hänen kätensä alkoivat hehkumaan veden elementaalivoimista ja hän mumisi itsekseen muutaman vieraskielisen kuuloisia sanan. Tämän jälkeen hän iski kätensä yhdellä iskulla jätin selän läpi. Kädet edelleen hehkuen hän tarttui molemmin käsin reiän reunoilta ja repäisi aukon tarpeeksi suureksi, jotta omalaatuinen matoranin pää mahtui siitä läpi.

    ”Köhkguhghahaha, hui samperi, tuollahan tulee klaustrofobiseksi…” Creedy oli yskäissyt pölyt suoraan päin Rukin naamaa, saaden ensimmäisenä vastaansa vihasta punaiset veden toan kasvot.

    Puolen tunnin kuluttua, edelleen sama aula, useaa raivokohtausta myöhemmin

    ”Hmh, no se selittää miksei sinua löydetty. Minua kyllä hieman epäilyttää ettei herra Killjoylla ollut rakennuslupia kaivaa maanalaista luolastoa…”

    Valtava joukkio oli kerääntynyt törmäyspaikalle ja Tawa oli kiiruhtanut paikalle kuultuaan massiivisen metelin. Ruki seisoi nyt sivummalla naama edelleen punaisena, huudettuaan minuutteja siitä että Respa-toan työ oli aivan liian vaarallista kun kaiken maailman hullut juoksentelevat ympäriinsä ”terminaattoreina”. Paaco oli käynyt vain nopeasti tarkastamassa vauriot ja palasi sitten taas moderaattorien huoneeseen. Creedy seisoi nyt nöyränä joukon keskellä, Sarajin toimiessa hänen puolustajanaan.

    ”Noh, on kuitenkin huojentavaa kuulla ettemme saaneet pysyviä henkilövahinkoja hyökkäyksen takia. Sinut oli ehditty jo listata kuolleiden/kadonneiden listalle.”

    Creedyn häpeäinen ilme muuttui yhtäkkiä toiveikkaaksi. ”Hetkonen, tarkoitatko sinä että… Killjoy on elossa?” Tawa heläytti vienon hymyn matoranille ja nyökkäsi Sarajia kohti. ”Ehkä ystäväsi voi valaista sinua.”

    Creedy kumarsi syvään ja kiitti. Juostessaan Sarajin perään portaikkoon, hän huikkasi palaavansa pian korjaamaan omia jälkiään, vaikka korjaustiimi ei pitänytkään sitä tarpeellisena. ”Haavereita sattuu.”

    Killjoyn huone

    Puoliksi panssaroitu hahmo kohensi asentoaan sairasvuoteella. Killjoy oli menettänyt tajuntansa pian sen jälkeen kun hänen kypäränsä oli alkanut hälyttää. Nyt hän oli taas tajuissaan, sadatellen sitä miten heikoksi hän oli päätynyt. Pelkkä ajatusten hätääntyminen sai silmät mustenemaan. Huoneen oveen koputettiin. Killjoy teki kuten aiemminkin, eli sulki silmänsä ja esitti nukkuvaa.

    Yleensä tässä tilanteessa oven takana ollut vain koputteli aikansa ja lopulta luovutti tajutessaan ettei kukaan vastaa. Tällä kertaa tulijalla oli avain ja valo tulvi pimennettyyn huoneeseen ensi kertaa päiväkausiin. Killjoy joutui peittämään silmänsä valon sokaisevan voiman edessä ja hän todisti kuinka kaksi kaksi hahmoa asteli sisään. Ensimmäisenä hän näki Sarajin hahmon joka käveli sängyn päädylle ja pysähtyi siihen. Toisen hahmon hän tunnisti Rukiksi, mutta tämä jäi seisomaan ovensuulle ilmeisesti avaimen kanssa. Killjoyn silmät alkoivat tottumaan valoon ja hän ottikin käden pois silmiensä edestä. Silmät sirrillään hän tuijotti huoneeseen ilmestynyttä porukkaa.

    ”Mnhang?”

    Saraji virnuili Killjoyn ilmeelle ja Ruki oli peittänyt suunsa aivan kuin peittääkseen senhetkisen reaktionsa. ”Meillä on sinulle pieni vieras.” Ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään, hänen suunsa loksahti auki, hän ei ollut uskoa ääntä joka Sarajin selän takaa kuului.

    ”TAWA PUHUI TOTTA, SINÄ ELÄT!” Creedy väänsi itsensä Sarajin selästä tämän olkapäälle ja hyppäsi siitä Killjoyn jalkopäätyyn silmät loistaen. Killjoy ei osannut sanoa mitään. Hän tuijotti edessä seisovaa matorania, kaikkien muiden odottaessa Killjoyn reaktiota.

    ”Sinä… sinä… olisit voinut soittaa…”

    Hiljaisuus vallitsi hetken, kunnes Creedy purskahti itkuun ja hyppäsi halaamaan täydellisen pöllämystynyttä Killjoyta. ”Minä luulin että sinä kuolit sinneeeee, kun pakenin alakertaan näin sinut maassa ja *niisk* kun paikka räjähti luulin että sinä menit mukanaaaaaah” Creedyn itkunpurkauksen aikana myös Ruki oli ryhtynyt kyynelehtimään ja mutisi jotain iloisesta jälleennäkemisestä. Tänä aikana Killjoy ei ollut liikahtanutkaan ja Creedyn lopulta irtaantuessa Killjoy koetti miettiä sanansa tarkkaan.

    ”He kertoivat… että koko talo meni… aivan kaikki ja kaikki sen sisällä.” Creedy nyyhkytti edelleen, joten Saraji päätti selittää: ”Se osa talosta josta Klaani tiesi. Tawalle tuli pienenä yllätyksenä se että olit kaivanut sinne tunneleita.”

    Killjoy virnisti niin paljon kuin tikatuilla suunpielillään uskalsi: ”Hmh, tieto taisi jäädä pyörimään Visokilleeargh!” Killjoy piteli päätään aiheuttaen kaikkien huoneessa olleiden ryntäämään tämän ympärille. Killjoy koetti toppuutella näitä selittämällä vain olevansa hieman heikossa jamassa. Hän ei kuitenkaan itsekään ymmärtänyt äkillistä vihlaisuaan. Aivan kuin… hänen ajatuksiinsa olisi sattunut.

    Saraji jatkoi tarinaa siitä miten Creedy oli löytänyt Zillan ja myöhemmin juossut suoraan eteisaulaan miltei murskaten Rukin. Killjoy ei voinut olla hymyilemättä tilanteelle ja muistuttikin Rukia, että työssään pitää olla varovainen. Creedy oli tällä valin saanut ajatuksensa kokoon ja kyseli nyt Killjoylta missä tämä aikoisi asua.

    ”Luultavasti täällä. Miettien Klaanin tilanteen ei välttämättä ole järkeä alkaa jälleenrakentamaan niin kauas. Pitänee tervehdyttyäni kaivaa sieltä kaikki pelastettava tänne.”

    ”Minä voin hoitaa, olen maannut täällä työttömänä jo ties kuinka pitkään. Homma se on pienikin homma.” Killjoy epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten Vahkille. Ruki päätyi avaamaan suunsa ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana. ”Tuota… oletko katsonut korttiasi?” Killjoy hätkähti. Se kortti, hän oli jättänyt sen yöpöydälle edes kurkistamatta siihen. Nyt hän otti sen käteensä ja katsoi mitä se sisälsi.

    Kortti oli itse piirretty, sen huomasi jo kaukaa, sillä verrattaen lapsellisesti piirretyt pikku-visorakit näyttivät siltä kuin Killjoyn alakerran ADHD-matoran olisi piirtänyt ne. Visorakit pitivät leuoissaan ilmapalloja, jotka muodostivat sanat: Pranae Pian. Killjoy pidätteli tirskahdustaan piirroksille ja kirjoitusvirheelle ja käänsi kortin kääntöpuolelle. ”Bio-Klaanon hoito –ja palveluhenkilökunta toivottaa pikaista paranemista ja kiittää avusta jonka olet meille antanut.”

    Killjoy tajusi tämän olevan Rukin tapa kiittää heidän viikkoja sitten tapahtuneesta juttutuokiosta. Killjoy nyökkäsi Rukille, joka nyökkäsi takaisin ja ilmoitti sitten jättävänsä huoneessa olevat ”ystävien kesken.”

    Ovi sulkeutui ja kolmikko oli nyt keskenään huoneessa. Killjoy katsoi Visorakeja kortissa ja muisti silloin ettei kaikki ollutkaan niin hyvin kuin hän hetkellisesti oli kuvitellut. ”Onko Visokista muuten kuulunut, onko hänet löydetty?” Saraji pudisti päätään murheellisena. ”En ole kuullut mitään aiheeseen liittyen… mikä sinua oikein vaivaa?”

    Kipu oli iskenyt jälleen ja Killjoy piteli nyt päätään.

    Ole kiltti, kahden, ole kiltti.

    ”…menkää!”

    Saraji ja Creedy vilkaisivat toisiaan, mutta Killjoy toisti sanomansa uudelleen, nyt kovemmalla äänellä. ”Menkää!, kutsun teidät takaisin… Minä pyydän, MENKÄÄ!” Killjoy ei tajunnut karjahtaneensa viimeistä sanaa niin kovaa, mutta kaksikon ilme kertoi muuta.

    ”Tämä on käsky Saraji…”

    Epäilys jaloissaan Saraji vähitellen veti Creedyn pois huoneesta, jääden kuitenkin ovelle. Killjoyn jäädessä tuijottamaan Saraji käänsi päänsä lattiaan ja hitaasti sulki oven.
    Killjoy yskäisi ja veri purskahti hänen rinnuksilleen. Hänen mielensä… jotain oli pielessä… mitä oikein tapahtui… mikä ääni häntä aneli?

    Anteeksi Killjoy… en… en tiennyt että mielesi on näin heikkona.

    Killjoy jähmettyi, hän ei uskonut häntä puhuttelevan äänen olemassaoloa.

    Minä en halunnut vahingoittaa sinua, olen pahoillani, mutta minun on pakko käyttää tilaisuus hyväkseni, tämä on ainutlaatuinen hetki.

    ”Visokki?”

  • Profeetan polku: Pormestari + 003:n suunnitelma

    Nui-Koro

    Kepe, Snowie ja Make heräsivät anivarhain. He eivät olleet saaneet nukuttua kunnolla, sillä markkinahuuma ja mekkala oli jatkunut pitkälle yöhön. Nyt aamulla mukulakivin päällystetyillä teillä kulki vain rottia, koiria ja muutama vartija rutiinikierroksillaan.

    Aamu-usva peitti katedraalin koristeellisen tornin harmaasta kivestä rakennetun huipun. Ilma oli vielä kolea ja utuinen kun kolmikko saapui puiselle, suurelle ovelle, jolta he edellisenä päivänä olivat kääntyneet. Talonmies, tai kuka ovesta vastuussa olikaan, oli jo avannut sen ja kolmikko pääsi sisään, lämpimämpään, muttei kuitenkaan yhtään uneliaampaan ilmaan. Punainen matto kulki halki tilavan, tyhjän eteishallin, jonka seinustoilla roikkui maalauksia ja pienillä pöydillä oli antiikkivaaseja. Valokivinen kattokruunu valaisi huonetta. Kyltti ovenpielessä kehotti hiljaisuuteen.

    Hallista lähti kolme käytävää; yksi suoraan eteenpäin, katedraalin kirkko-osaan. Jättimäinen Mata Nui -lasimaalaus paistoi ovesta hallinkin puolelle. Kaksi symmetristä sivukäytävää haarautuivat rakennuksen muihin osiin. Vasemmanpuoleisen yläpuolella roikkuneessa kyltissä luki kultakirjaimin niin ”Kirjasto” kuin ”Pormestarin toimisto”:kin.

    ”Liekö hän paikalla näin aikaisin aamulla”, Kepe epäili.

    Hän oli. Tämän sihteeri päästi klaanilaiset hänen pakeilleen, sillä tällä ei ollut kiireistä menoa aamulla. Pian he istuivat tämän toimiston punaisella kankaalla päällystetyillä tuoleilla sihteerin tuomaa teetä nautiskellen. Mahonkisen pöydän takana istuva pormestari, Rurua kantava tulen turaga, ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vieraanvaraiselta.

    ”Epäilette siis että kirjastossamme on tätä Profeettaa käsitteleviä tekstejä?” pormestari kysyi klaanilaisten passien aitoutta tutkiskellen. Tämä heitti muutaman epäilevän katseen kuhunkin klaanilaiseen. Puolieläin, valkoinen möntti ja höpsönoloinen toanrääpäle. Bio-Klaanilla oli kuitenkin tapana (josta pormestari ei pitänyt) ottaa mukaan jokainen vastaantuleva otus, oli tällä naamio tai ei.

    ”Kyllä”, toa vastasi. Pormestari murusti pullaa tämän passin päälle. ”…Lienette kuulleet Nimdasta? Epäilemme, että tällä Profeetalla oli jokin yhteys siihen.”
    ”Niin, Nimda. Se mistä Bio-Klaani ja Allianssi niin kärkkäästi sotivat.”
    Mielessään pormestari lisäsi osapuolten nimien eteen kuvaukset ”ällöttävän kiltti” ja ”typeryksistä koostuva”.

    ”…jotain hyödyllistä selville.” Puolet (Kerosiinipellen? Kenellä muka on moinen nimi?) puheesta valui toisesta korvasta ulos.
    ”No hyvä on, tonkikaa pois”, pormestari myöntyi. Kyseessä oli sentään Nimda ja tiedot siitä saattaisivat hyödyttää häntäkin.
    ”Kiitos, herra pormestari.”

    Kolmikko suuntasi pormestarin opastuksella kohti kirjastoa.

    ”Minä taidan käväistä vessassa”, Make sanoi hieman huonovointisen näköisenä. ”Saatoin syödä jotain pilaantunutta.”

    Tulikärpäsen komentosilta, Ämkoon veljeskunnan saaren rannikon yllä

    003 oli tyytyväinen valtauksen etenemiseen. Karttapöydän torakkajoukkoja kuvaavia nappuloita työnnettiin pikkuhiljaa eteenpäin. Suuri osa saaresta oli jo nazorakein miehitetty. Tämän valtausretken jälkeen kukaan ei voisi kyseenalaistaa ilmavoimien merkitystä.

    Nappuloiden eteneminen oli muutamassa kohtaa edennyt odotettua hitaammin. Syyksi tähän oli osoittautunut poikkeuksellisen aggressiivinen paikallinen fauna, ja jotkut takaisin leiriin suunnilleen yhtenä kappaleena selvinneet sotilaat kertoivat jopa nähneensä näiden läheisyydessä matoraneja. Saarella siis oli puolustautumiseen kykenevä kansa, mutta missä se piileskeli?
    003 päätti lähettää matkaan lisää tiedustelijoita ja antoi tästä käskyn läheiselle upseerille.

    Ilmavoimien komentaja tallusteli leveän komentosillan toiselle laidalle. Kävellessään hän kiristi hieman punaista kaulaliinaansa. Toinen karttapöytä, jonka ympärillä hääräsi vähemmän henkilökuntaa, näytti alueesta paljon suuremman kuvan. Pöydällä näkyi koko Klaanin (Nazorakien) saari ja lisäksi sitä ympäröivät pienemmät. Ruskeat pelimerkit kartan lounaisnurkassa sijaitsevan saaren ympärillä kuvasivat ilmalaivoja ja yksi suurempi Tulikärpästä. Siinä ei kuitenkaan olleet kaikki ilmavoimat. Nazorak-tukikohdassa Klaanin (Nazorakien) saaren pohjoisosassa odotti muutama vastavalmistunut ilmalaiva. Kolmas joukko lipui verkkaisesti halki ilman hieman saaren itärannikon toisella puolen, Bio-Klaanin tutkien kantaman ulkopuolella. Jo aluksia kuvaavissa nappuloissa oli jotain uhkaavaa.

    Tämä ryhmä, etunenässään raskaasti aseistettu Koi, oli matkalla tehtävälle.

    Tehtävälle Bio-Klaanin linnakkeeseen.

    003 hymyili.

  • BKS Hildemar

    Bio-Klaani, vähän siellä ja täällä

    Hai pohti, kuinka maksaa nazorakeille takaisin porkkanamaan ja maatilan menetys.
    Hän kierteli ympäri klaania ja oleili vanhassa huoneessaan jonka oli taas ottanut tukikohdakseen.
    Huone oli aikoinaan sisustettu juuri Hain toiveiden mukaan. Siniset seinät, valkoinen lattia. Kanohi
    Rauta muistuttavat ikkunat toivat huoneeseen valoa ja pimeämmällä laavakattolamppu valaisi huoneen. Hai katsoi seinälle. Kuva jossa hän oli matoran, vieressään veden ja jään
    Toa Kalem. Niin kauan.

    Niin kauan…
    Hai muisteli. Kaukainen saari tuntemattomalla merellä. Nimettömän matorantyypin kylä.
    Kolmen Kylän Armeijan hyökkäys. Todella ruma skakdi taistelemassa Kalemia vastaan. Kuolemaa tekevä Kalem ojentamassa Toa-kiven. Hain kadonnut Toa-tiimi.
    Niin kauan…

    Huone oli ollut hieman pölyinen, mutta Hai siivosi sen pikaisesti.
    Veden elementin hallinnassa on siivouspäivinä puolensa. Hän makoili sängyllään ja mietti. Inspiraatio ei iskenyt. Hai päätti lähteä satamaan

    Hai kierteli satamassa. Lokkirahit liitelivät ja ääntelivät typerästi.Hai vihasi lokkeja.Muutamat laivat
    olivat yhä liikkeessä, vaikka nazorakeilla oli sukellusveneitä. Hän huomasi pienen puisen varastolta näyttävän ladon jonka ovet olivat auki. Hai kurkisti sisään. Sisällä oli upea mustakeltainen laiva, jonka vieressä nyyhkytti matoran.
    ”Miksi itket?”-Hai kysyi
    ”Eräs laivasto tilasi, minulta laivan jonka tekoon kaikki rahani menivät. Mutta he eivät halunneetkaan ostaa sitä. Nyt olen rahaton.”
    matoran vastasi

    Hai tarkasteli alusta. Se oli kaikin puolin tyylikäs. Se oli rungoltaan kiiltävänmusta. Kansi ja hytti
    olivat keltaiset. Etukannella oli ladattu cordak-tykki ja laiva takaosassa oli kiinteä zamor-laukaisin
    ilmatorjunnaksi.

    ”Paljonko se maksaa?” Hai kysyi
    Matoran kohotti päänsä käsistään
    ja katsoi Haita hämmentyneenä.
    ”Paljonko se maksaa?” matoran toisti
    ”Haluatko ostaa sen?” hän jatkoi välittömästi
    ”Noh, ainakin mieti-”
    ”Hintaa on 2000 kolikkoa, mukana tulee uimaräpylät ja puutarhasakset.”
    -Matoran vastasi salamannopeasti.

    Hai pohti. Laiva olisi täydellinen torakanmetsästykseen. Hänellä oli 5000 kolikkoa.
    ”Selvä, tehdään kaupat. Mikä laivan nimi on?”
    ”Hildemar.”
    ”Hildemar… Olkoot BK/S Hildemar.
    Tässä kolikot.” Hai vastasi.

    Hai ei sinä hetkenä ymmärtänytkään, kuinka suuren päätöksen oli tehnyt.
    Laiva voisi muuttaa hänen loppuelämänsä.
    ”Tiedätkö, mistä voi värvätä hyvää miehistöä?”
    -Hai vielä kysyi.
    ”Tuolla lähellä on eräs kapakka.
    Sieltä saa melko luotettavan miehistön.”
    -Matoran vastasi.

    Syrjäinen paikka satamassa

    Vanhanmallinen puinen ovi sataman syrjäseudulla. Tuuli hiljaa.
    Puinen kyltti ”Liitävä lokki” roikkui oven vieressä. Ovi näytti siltä kuin se
    johtaisi perunakellariin.
    ”Heh,” Hai ajatteli. ”Useat asiakkaat
    lienevät älyllisesti perunan tasoa. No, syteen tai saveen.”
    Hai avasi oven. Hän asteli kuluneita puuportaita pitkin alas kapakkaan.
    Hän katseli sivusilmällä muita kapakassa olevia. Useat olivat päästä jalkoihin
    aseistautuneita. Riitaa ei kannattanut haastaa. Hai käveli kylmänviileästi
    baaritiskille. Baaritiskin takana hääräsi musta nuhjuinen matoran.

    ”Mistä saisin miehistön?” Hai kysyi. Matoran ei ollut huomaavinaankaan.
    ”Mistä saisin miehistön?” Hai kysyi kovemmalla äänellä. Matoran ei ottanut huomatakseen.
    Hai löi baaritiskiin pussillisen kolikoita ja huudahti:
    ”Mistä saan miehistön?!”
    Matoran hätkähti. Osa väestä toljotti tiskille, loput olivat liian humalassa
    ymmärtääkseen, missä tiski oli.
    Hai katsoi olentoihin ja seurasi piinaava hiljaisuus. Lopulta eräs Le-matoran
    viittilöi Hain istumaan pöytäänsä. Hai istui kyseiseen pöytään. Baarissa vallitsi vielä hetken hiljaisuus. Sitten puheensorina ja örvellys jatkuivat tavanomaisesti.
    Le-matoranin lisäksi pöydässä
    istui 4 muuta matorania.

    Lopulta Le-matoran aloitti.
    ”Minä olen Olkar. Kuka sinä olet? Mihin tarvitset miehistöä? Kenen puolella olet? Miksi…”
    Kysymysten tulvasta ei näyttänyt tulevan loppua. Hai keskeytti:
    ”Tarvitsen miehistöä höyrylaivaan.”
    ”Kai se käy. Oletko muuten kuullut…”
    Olkar hölpötti, mutta lopetti kun huomasi myös pöydässä istuvan Ta-matoranin murhaavan katseen.
    ”Mutta mitä te muut sanotte?”
    Olkar kysyi varovaisesti muilta
    pöydässä istuvilta ja jatkoi:
    ”Kertokaa myös nimenne tälle Toalle. Oletko Toa?”
    Olkarista näki että tuotti vaikeuksia
    puhua niin vähän.
    ”Merellä on vaarallista. Laiva voi upota,”
    Onu-matoran Lignok kommentoi laahaavalla äänellä.
    ”Päättäkää te,” Po-matoran Merkol sanoi laiskasti.
    ”Me näkisimme maisemia, voisimme purjehtia ja saisimme palkkaa,” selvästi Lignokia optimistisempi Ko-matoran Korek lopetti.
    Ta-matoran Gefel näki jonkinlaista valveunta jossa kai pieksi jotakuta.
    Unen päätti jämäkkä koukku joka kalahti Olkarin leukaan. Le-matoran vajosi pöydän alle.

    Kun Olkar oli saatu virvoitettua ja miehistö palkattua, kirjava seurue lähti vajalle jossa
    BK/S Hildemar oli. Kahdensadan metrin kävelymatka ilmeisesti
    uuvutti täysin Merkolin, joka valahti torkuille läheiseen nurkkaan.
    ”Selvä. Kun paikalla ei ole ylimääräisiä korvia, voin kertoa, mihin teitä tarvitsen.
    Tiedättehän, että merellä parveilee valtavasti Allianssin sukellusveneitä. Minä
    kuulun Bio-Klaaniin. Haluan teidät metsästämään sukellusveneitä ja puolustamaan
    Klaanin kauppareittejä.”
    Gefelin kasvoille vääntyi leveä hymy. Nazorakien kanssa hän ei ollutkaan paininut.
    Lignok valitti vaaroja. Korek oli hiljaa. Olkar roikkui laivan kajuutan katolla, ehkä
    leikkien apinaa. Tai jotain.
    Merkol heräsi ja hänelle selostettiin asia. Matoranit kokoontuivat rinkiin supattamaan.
    Lopulta matoranit järjestäytyivät riviin ja Olkar astui askeleen eteenpäin.
    ”Olemme päättäneet hyväksyä asian, Kapteeni kukalie.”
    ”Hienoa. Ja nimeni on Hai.”
    Hai vastasi, ja mietti.
    Ennen olin Toa Hai. En ole oikeutettu siihen arvonimeen.

    Seuraavan kahden päivän aikana BK/S Hildemar kunnostettiin merikelpoiseksi,
    muonavarat täydennettiin ja laivaan lastattiin tarvikkeita. Lopulta koitti lähtö. Laiva laskettiin vesille ja sai neitsytmatkansa.
    Koneet käynnistyivät. Siitä oli vuosia aikaa kun Hai oli viimeksi ohjannut
    laivaa, mutta sen minkä oppii, sitä ei unohda. Paatti puksutti ulos satamasta. Vauhti nousi.

    Hai tunsi taas laivan ohjaamisen upean tunteen. Meri-ilma tuoksui suolaiselta
    ja laiva totteli jokaista ruorin kääntöä, kuin se olisi ollut osa kapteenistaan.
    Hai teki kurveja, silmukan ja nautti vauhdista.
    Lignok työnsi päänsä ämpäriin ja kuului lotinaa. Merkol nukkui miehistön tiloissa,
    Gefel rentoutui kannella, Korek avusti Haita ohjauksessa ja Olkar seisoi laivan keulassa, nauttien.
    Laivaa pyyhkäisi rento merituuli. Hai imaisi keuhkonsa täyteen ilmaa, henkäsi
    sen pois ja sulki silmänsä unelmoiden.

    Unelmoinnin keskeytti radion rätsähdys.
    ”Mayday, mayday! Nazorak-hyökkäys! Lastinamme on sinappia ja määränpäänä Bio-Klaanin saari! Tarvitsemme nopeasti apua, olemme muutaman kilometrin päässä Klaanin satamasta!”
    Radio rätsähti toisen kerran ja pysyi
    taas hiljaa.
    ”Miehistö valmiiksi!” Hai huudahti.
    ”Gefel ottaa cordakin, Olkar zamorin, Korek avustaa minua ja lopuille käsiaseet! Täysi vauhti!”
    BK/S Hildemarin vauhti alkoi taas nousta ja miehistö hääräsi kannella valmistautuen.
    Yhdestä laatikosta löytyi sopiva määrä kevyitä kiväärejä ja raskas sinko. Olkar
    kantoi pienen laatikon zamoreita ja Gefel haki kelpo ryppään cordak-ammuksia.

    Piakkoin laiva ilmaantui näkyviin. Hai ei jäänyt katsomaan laivaa, vaan ympärillä
    parveilevia lentäviä nazorakeja. Kannella oli nazorakeja, muutama matoran, ja yksi turaga joka
    pieksi nazorakeja sauvallaan.
    ”Emme voi ampua kannelle raskain asein. Yksi kivääri tarkka-ampuu kannen nazorakeja.
    Loput tulittavat lentäviä. Cordak ei tee vielä mitään. Seuraavan laivan liikkeen jälkeen zamor
    aloittaa tulituksen.” Hai tunsi pitkästä aikaa itsensä päättäväiseksi. Kolme lentävää nazorakia kääntyivät kohti laivaa. Hai kiepsautti ruoria jolloin laiva kääntyi sivuttain.
    Zamor tulitti ensimmäisen sarjan.

    [spoil]Huh huh. Viimeisimmän parin viikon tulos.[/spoil]

  • Nynrah osa 35: Makuta Nui soittaa kotiin

    Nynrah, Takomon piha

    Makuta Nui astui ulos Takomon ovesta ja tarkasteli ympäristöään hieman tarkemmin, kuin metallisen panssarioven takaa oli voinut nähdä. Rakennusten yläpuolelle kohoavat puut notkuivat, ja osa oli edelleen liekeissä. Usealta suunnalta virtasi savua taivaalle, joka näytti erittäin violetilta. Aurinko, joka sekin oli näkyvissä, ei juurikaan valaissut, mitä nyt loi violettia hehkuaan. Violetti ei miellyttänyt Makutaa. Se toi hänen mieleensä Abzumon. Kiviset ja metalliset rakennelmat seisoivat paikoillaan uhkaavina. Manu mietti, mitä tehdä seuraavaksi.
    Hmm, jonkun on evakuoitava Matoranit.

    Hän lähti kävelemään kohti parakkeja, joissa oletti Nynrah-haamujen asustelevan. Ketään ei näkynyt; Feterrat olivat luultavasti menneet muualle, mistä Manu oli todella tyytyväinen. Hiljaa hän hiippaili aukion poikki parakin ovelle. Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Hän avasi hitaasti oven ja kurkisti sisään.

    Sitten joku löi häntä paistinpannulla päähän. Hän suoristautui täyteen mittaansa ja katsoi, kuka uskalsi tehdä sellaista. Yhtäkkiä Matoran-joukko oli hänen kimpussaan. Hänet kaadettiin maahan ja häntä hakattiin mitä eriskummallisimmilla asevalinnoilla, kuten jakoavaimella, taikinakulholla, sienipuimurilla ja suolistoimurilla. Makuta Nui ei aikonut sietää sellaista. Hän vapautti kehostaan energia-aallon, joka paiskasi pikku miehet ympäri huonetta. Sitten hän nousi nopeasti ylös.
    ”Kukaan ei liiku!” hän karjaisi. Matoranit jähmettyivät paikoilleen. Manu oli tyytyväinen.
    ”Minä en suinkaan ole vihollisenne, vaan ystävistänne paras.” Matoranit vilkuilivat toisiaan ja sitten häntä epäluuloisena.
    ”No, ehken paras… ainakaan paras mahdollinen… mutta tuota…”
    ”Mitä tahdot, Makuta?” sanoi joku.
    ”Minä. Hmm. En ole varma. Mikähän oli syyni tulla…”
    ”Etkö tiedä?” Matoran kysyi hämmästyneenä.
    ”Minä unohdin”, Manu myönsi.
    ”…”
    ”Ai niin. Juu, minun piti evakuoida teidät.”
    ”Me emme kaipaa evakuointia”, tiuskaisi joku joukon keskeltä. Muut nyökyttelivät.
    ”Kaipaattepa”, sanoi uusi ääni, ovensuulla seisova Matoran. Hän oli Q.

    ”No olipa sinulla aika saapua”, Manu huikkasi. ”Miten Gurvanaattori ja Kielimies pärjäävät?”
    ”Ovat elossa”, Q totesi.
    ”Q, miksi vehkeilet tämän Makutan kanssa?” sanoi yksi haamuista, Komauta kantava Matoran.
    ”Siksi, koska hän auttaa meitä. Hän on Bio-Klaani jäsen.”
    ”Niin, ruojat. Olen Klaanista. Kuunnelkaa johtajaanne.”
    ”Mikä saa sinut uskomaan, että hän on johtajanne, Makuta?” sanoi joku uhkarohkea.

    user posted image

    Matoranit kavahtivat taaksepäin.
    ”Noin on parempi”, Manu sanoi myhäillen. ”Nyt. Mitä meidän pitäisi tehdä?”
    ”Meidän on jätettävä saari joksikin aikaa oman turvallisuutemme tähden”, sanoi Q.
    ”Ei!” huusi joku. ”Emme voi jättää saartamme!”
    ”Hiljaa, Elte. Meidän on ajateltava henkeämme”, Q tokaisi.
    ”Kuunnelkaa häntä, jos ette minua”, Manu sanoi.

    Q istahti tynnyrille, jonka muut olivat raahanneet esiin. Manu katseli huonetta. Seinät olivat karun harmaat ja koko huone tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tynnyriä ja laatikkoa.
    ”Oletteko täällä piilossa?” Manu kysyi. Q nyökkäsi.
    ”No, mitä nyt tehdään”, Makuta jatkoi.
    ”Eikö sinulla ollut suunnitelmaa?” Elte tivasi. Manu hymyili.
    ”No onhan minulla toki. Höm höm, tehän olette kuolemanvaarassa.”
    ”Niin?” Elte tiuskaisi.
    ”Tulkaapa kaikki tänne niin minä absorboin teidät. Teidän ei tarvitse kärsiä enää Avhrak Feterrojen käsissä, ja minäkin hyödyn.”
    Hiljaisuus laskeutui.
    ”Ei ehkä ole ihan hyvä aika vitseille”, Q kuiskasi huolestuneena.
    ”Ei se mikään vitsi ollut vaan kehotus.”
    ”Nyt tehdään näin”, Q sanoi, ”että te kaikki lähdette ja vähän äkkiä livohkaan täältä. Makuta voi hälyttää apua jostakin tuolla seinässä olevalla puhelimella.”
    ”Ah, rakastan puhelimia”, Manu sanoi sarkastisesti. ”Niillä voi soittaa, kuten rakkailla uruillanikin.”
    Q alkoi evakuoida Matoraneja. Makuta Nui katseli hetken toimitusta ja asteli sitten puhelimelle. Se oli vanhanaikainen ja varmaankin käytöstä poistettu. Makuta katsoi sitä inhoten ja otti luurin varovasti käteensä. Puhelin oli mitä ilmeisimmin joskus ollut tehtaan sisäisessä käytössä, joten sillä ei ehkä voisi soittaa ulkopuolelle. Mutta pian sillä voisi.
    Makuta hymyili omalle pirullisuudelleen. Hän ei ollut mikään mekaanikko, mutta hän oli aikoinaan laittanut Metru Nuin Turaga Dumen ajanvarauspalvelun puhelinnumeron ohjautumaan Chiroxin yksityiseen puhelimeen. Chirox oli ollut raivoissaan monta vuotta siitä hyvästä, mutta Manulla oli ollut hauskaa.
    ”Hmm, katsotaanpa…” hän mutisi itsekseen. Q heitti häneen vilkaisun. Manu alkoi hihittää itsekseen. ”Tuosta tuo johto tuonne, jos muistini ei petä, ja eihän se koskaan… ja sitten tämä tuonne…”
    ”Tuollainen käytös on minusta erityisen infantiilia, Q”, eräs haamu ilmoitti. Q huokaisi.
    ”Menehän sinäkin, jo.”

    Manu sai ainakin jotain toimimaan, sillä nyt luuri piippasi tyhjää.
    ”Ei teillä sattuisi antennia olemaan?” Manu huikkasi Q:lle, joka oli ainoana jäljellä rakennuksessa. Q ei vastannut vaan käveli ulos ovesta. Manu näytti hetken pettyneeltä, huokaisi ja heitti puhelimen lattialle. Sitten ovesta lensi sisään antenninpätkä. Manu katsoi ovensuussa seisovaa Matorania kiitollisena ja otti antennin. Hetken sählättyään hän päätti olevansa valmis ja painoi yhtä nappuloista. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja nosti peukaloaan Q:lle.

    Haloo?
    ”Tuota noin, tänne Nynrahille on hyökätty ja me tarvitsisimme vähän apua”, Manu sanoi puhelimeen.
    Mitä? Nynrahilla?
    ”Kyllä, kyllä. Etkö sinä kuuntele, kuka lienetkin.”
    Ihanko hyökkäys?
    ”Hyökkäyspä hyvinkin. Invaasio. Devastaatio. Korporaatio. Tai siis…”
    Odottakaa. Lähetämme Rahkshi-partion.

    Manu oli hiljaa. Q katsoi häntä kysyvästi. Puhelimeen vastannut sulki oman puhelimensa ja luuri piippasi tyhjää.
    ”Kenelle minä juuri soitin.”

  • Profeetan polku: Yövahti

    SS Rautasiipi

    Amiraali käveli omalla epätahtisella askelluksellaan Rautasiiven metallista kantta pitkin, ja vilkaisi taakseen. Valtavan, uskomattoman monikerroksisen laivan monet ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, ja hän katsahti niistä suurimmasta sisään. Hän näki kliinisen puhtaan näköisen suuren hallin kattoa, ja koetti laskea päässään, monesko ”uusi” sukupolvi tämä oli, jota varten koulutustilat taas putsattiin. Mutta tämä erä, ne olivat kieltämättä jotain aivan uutta.
    ”Kaikki kaksikymmentäkaksi on siis jo siirretty tänne?” Nazorak-laivaston johtaja kysyi vierellään kulkevalta Ylikersantti 1034:ltä. Nuori torakka suoristi sinisen baretin asentoa päässään, ei niinkään Amiraalia kuin kaikkia muita tarkkailevia laivaston Nazorakeja varten.
    ”Kyllä on. Laajensivat jopa hieman asutustiloja, kun tätä erää on sen verran vähemmän.”
    Molemmat Nazorakit pysähtyivät.
    ”Kai 23:lle soturille on kuitenkin jätetty oma sijansa?”
    ”Luullakseni.”
    ”Älä luule vaan tiedä. Painu selvittämään.”

    1034 näytti säikähtäneeltä ja lähti hätäisesti kohti Rautasiiven sisätiloja. Amiraali painoi päänsä ensin mietteliään näköisenä, mutta nosti sitten katseensa kohti kimaltelevaa, sinistä horisonttia ja käveli laivan kaiteelle.

    Valtavan, monikymmenmetrisen tykin varjossa kaiteeseen nojaava Amiraali mietti, oliko tehnyt oikein ottaessaan 1034:n silmätikukseen.
    Mutta poika on liian arka ja pehmeä. Hänen täytyy karaistua, ettei koe kaikkea kerralla. Liian hyväuskoisena ja kokemattomana.

    Amiraali katsoi merellä lentävää lokkiparvea.

    Hänen täytyy karaistua, ettei hänelle käy samoin kuin minulle.

    Sitten Nazorak 002 kurtisti taas kulmansa, loksautti leukojaan ja jatkoi kulkuaan pitkin Rautasiiven pitkää kantta. Ohimennessään hän komensi paria Nazorakia kuuraamaan kantta kovemmin.

    Bio-Klaanin saari, suuri niitty

    Makella, Kepellä ja Snowiella oli takanaan pitkä päivä. Nyt päivä oli kuitenkin vaihtumassa illaksi, ja kaikki arvelivat hyvin levätyn yön olevan hyväksi. Leiriytymispaikaksi valittu, pitkää heinää ja monia muita erilaisia kasveja kasvava niitty ei ehkä ollut kaikista suojaisin valinta, mutta muuten se oli ihanteellinen paikka. Maa oli miellyttävän pehmeää ja niityn keskellä oli suurehko, hieman kyljellään makaavaa pyramidia muistuttava kallio, josta pulppusi raikas lähde.

    Snowie laski reppunsa ja laukkunsa maahan. Hän kaivoi makuupussinsa esiin ja levitti sen mielestään mukavaan asentoon. Lumiukko ei kuitenkaan vielä aikonut käydä nukkumaan, ensin hän aikoi hankkiutua nälästä eroon.
    ”Kaverit, mitä luulette: Kannattaako meidän sytyttää nuotiota?” hän kysyi.
    Kepe ja Make katsahtivat toisiinsa.
    ”Jaa. Ei kai se haittaa, että meidät nähdään?” Kepe tuumi ääneen. ”Ja onhan se kiva pysyä lämpimänä.”
    Make nyökkäsi hyväksyvästi, ja pian klaanilaisilla olikin kasassa mukava pieni kasa polttopuita. Puolirahi moderaattori sylkäisi pienen tulipallon siihen, ja nuotio syttyi iloisesti roihahtaen.

    Snowien repusta löytyi kaikille evästä ja kolmikko aloitti ruokiensa lämmittämisen. Nuotion hehkussa kaikkien oli mukava istua ja klaanilaiset tunsivat olonsa turvalliseksi.
    ”Huomenna meidän olisi tarkoitus päästä Nui-Koroon asti. Toivottavasti saamme siellä vähän selvyyttää tähän tutkimukseen” Kepe puheli, ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa mussutuksen lomasta.
    Vaikka iltapala sujuikin rauhallisissa merkeissä, päättivät he jättää jonkun vartioon. Maken ja Kepen suureksi yllätykseksi yleensä kernaasti sahgen paljon nukkuva Snowie ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja Kepen pienistä pysyykötuohereillä-henkisistä epäilyistä huolimatta Lumiukko oli pian ainut valveilla oleva klaanilainen.

    Lumiukko tallusti vähän matkan päähän nuotiosta, niittyä hallitsevalle kalliolle. Sen tummanharmaa pinta oli illan pimetessä muuttunut lähes mustaksi. Hän kapusi hieman kömpelösti sileähkön kallion päälle ja katseli ympäristöään. Pienen nuotion ympärillä nukkuvat klaanilaiset ystävät, kauniiden kasvien peittämä niitty ja alati tummuva tähtitaivas saivat väistämättä Snowien kasvot vääntymään haikeaan hymyyn.

    Oikeastaan häntä melkein laulatti. Kaunis tilanne ja vaikeat ajat nostivat hänessä esiin monenlaisia tunteita, ja laulaminen oli Snowiesta hyvä tapa purkaa tunteitaan. Hän kuitenkin arveli tovereidensa kaipaavan unta niin paljon, ettei rohjennut ottaa riskiä, että hänen laulantansa valvottaisi Kepeä ja Makea. Luonnon omat äänet olivat nekin kauniita. Lähteen vaimea pulputus ja tuulessa humisevat puut kuulostivat nekin musiikilta Snowien korviin.

    Hän tarkkaili taivasta tarkasti. Lumiukko ei ollut koskaan perehtynyt tähtien liikkeisiin, eikä osannut peilata niistä universumin tapahtumia. Kukaan ei ollut opettanut häntä, mutta se ei haitannut. Hän näki tähdissä jotain muuta, hän osasi arvostaa niiden kauneutta ja rauhoittavaa voimaa. Tänä sodan aikana hän tunsi tämän erityisen tarpeelliseksi, ilon aiheet ovat katoavainen asia.

    Snowie siirsi katseensa miltei mustasta tähtien kirjailemasta taivaasta hieman alemmas, kohti etelää. Taivaanrannasta näkyi himmeänä Klaanin linnakkeen ja sitä ympäröivän asutuksen, matorankylän ja sataman, valot. Tämäkin loi häneen vain turvallisuudentuntta. Mutta luoteessakin näkyi loistetta, ja Lumiukko tiesi sen olevan Nazorakien infrastruktuurista peräisin.

    He ovat olleet tässä maailmassa pidempään kuin me järjestönä, hän tuumi. Ja silti tuntuvat niin… luonnottomilta. Ellei Klaania olisi, torakat varmaan leikkaisivat koko saaren metsät mataliksi, patoaisivat joet ja saastuttaisivat rannikon.

    Lumiukko siirsi katseensa taas Nazorakien valoista Bio-Klaaniin päin.

    Olemmeko me… olemmeko me ajaneet ne siihen tilaan, missä ne nyt ovat?

    Nyt Snowien katse siirtyi tulen leimussa uinuviin Kepeen ja Makeen. Kaksi klaanilaista näyttivät rauhallisilta nukkuessaan.

    Ei, klaanilaisiin minä luotan. Tawa perusti tämän järjestömme oikeista syistä, oikeista lähtökohdista. Hän on yksi niistä hyvistä, joihin on luotettava. Joiden on uskottava tekevän oikein. Koska jos ei hän, jos ei Klaani, niin kuka muukaan?

    Yllättäen Snowien mieleen palautui lähtöä edeltänyt keskustelu Neqetta-nimisen Ga-Matoranin kanssa.

    Aikovatko Tawa ja muut todella tuhota Nimdan? Vai käyttää sitä?

    Lumiukko pudisti päätään. Hän oudoksui omia ajatuksiaan. Häntä pelotti, sillä tällä kertaa infernaalinen närhi ei riivannut häntä ja istuttanut ajatuksia hänen päähänsä, vaan ne olivat aivan hänen omiaan.

    Hän päätti sysätä synkät aatteet mielestään ja keskittyä kauniiseen yöhön. Klaani oli pystyssä, sota ei riehunut ja hänen äskettäin nauttimansa grillivoileipäkin oli ollut oikein maukas. Hymy yritti parhaansa mukaan palata Snowien kasvoille, se vain oli päivä päivältä vaikeampaa.