Avainsana: Kapura

Tarina nimeämispäivästä ja sinapista

Vuosia sitten

Talvi oli tullut. Taivas oli avautunut ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen kunnolla ja vapauttanut lumisen antinsa. Puhtaan valkoinen kauneus peitti kaiken alleen.

Oli nimeämispäivä ja ilmassa oli iloa.
Maa oli valkoisenaan lumen leijaillessa Bio-Klaanin saarella linnoituksen ympärillä ja kasaantuessa pirteän valkoisena linnoituksen katolle. Klaanin pihalla temmeltävät klaanilaiset olivat rakentaneet kurpitsapäisiä lumiukkoja ja aloittaneet lumisotia, ja moderaattorien oli pitänyt tehdä pieniä väliintuloja joihinkin lumisodista aiheutuneisiin kärhämöihin.
Klaanin sairasosastolla sairaanhoitaja Kupea työllistivät erilaiset jäästä ja lumesta aiheutuneet vammat ja murtumat.

Klaanin juhlasalissa tanssittiin ja iloittiin tästä keskitalven juhlasta, jota juhlittiin Suuren hengen, Mata Nuin kunniaksi. Tänä päivänä Suuri henki siunasi uskollisia palvelijoitaan nimillä ja muilla lahjoilla.
Puheensorina ja ilo olivat täyttäneet melkein kaikkien klaanilaisten sydämet, jos tiettyä kanimaista olentoa ei laskettu. Pääadmin Tawa istui johtajanpallillaan muiden adminien tuolien lähellä katsellen sekavaa sirkusta, josta Bio-Klaani koostui. Universumin eri lajit olivat yhdessä juhlimassa Suurta henkeä kuin missäkin utopiassa.

Tawa oli klaanin pitkäaikainen johtaja ja oli järjestänyt tämän talven Nimeämispäivän karkelon klaanilaisille, hyville ystävilleen. Istuessaan penkillään Tawa pystyi seuraamaan edessään levittäytyviä klaanilaisia ja näiden tekemisiä, sekä vahtimaan lattialla piparinmuruja syövää Ussal-rapua Nöpöä, joka toimi Klaanin söpönä maskottina.
Katsellessaan ympärilleen Tawa näki, kuinka silinterihattuinen Killjoy käveli ihmisten seassa, ampuen ohjuspattereistaan tekolunta ja nimeämispäiväsälää ilmoille. Karkkitankoja ja suklaakonvehteja satoi klaanilaisten päälle. Nimeämispäivä oli näemmä mennyt yleensä varsin vakavahenkisen punaisen kolossin päähän ja hän oli lievästi sekaisin, muttei niin pahasti kuin pimeyden olento Makuta Nui. Tämä käveli klaanilaisten seassa nimeämispäiväkuuseksi naamioituneena.

Manfred käytti muodonmuutoskykyään sulautuakseen (huonosti) väkijoukkoon ja juhlijoihin. Oikeasti Makutalla oli jotain muuta mielessä, kun tämä leijaili hitaasti kohti Tawaa väkijoukon kaikotessa makutan ympäriltä.
Tawaa puistatti Manun virne, kun tämä tuli Tawan eteen muuttaen muotoaan ja lipuen kammottavan tyynesti kohti juuriadminia. Makutan päästä ilmaantui uloke, joka muistutti aivan krottikalojen viehettä. Makuta Nuilla tässä punaisessa ulokkeessa, joka työntyi Makutan mustan kraahkanin otsasta, oli mistelinoksa ansana Tawalle.

”Heiii Ta-waaaa”, Makuta sihisi. ” Tiedäthän, mitä sanotaan mistelinoksista ja nimeämispäivästä? Kai huomaat nyt olevasi mistelinoksan alla?”, Manu sanoi hymyillen, paljastaen verenpunaiset huulensa naamionsa alta ja tuoden ne lähemmäs Tawaa, pitäen samalla vihreän antenninsa tarkasti adminin yläpuolella.
Makutan sulkiessa silmänsä ja valmistautuessa suutelemaan sähkön toaa Tawa keksi nopean pakoreitin tilanteesta ja nappasi piparinmuruja mutustavan Nöpön lattialta.

”… anteeksi, Nöpö.”

Sitten hän tunki ravun Manun mistelinoksan alle.

Makuta nuin verenpunaiset huulet ja Nöpön piparinmuruja täynnä oleva suuosa osuivat yhteen suudelmaan kuin mikä tahansa rakkaudenosoitus mistelinoksan alla. Juhlahumussa ja yleisessä kaaoksessakin jotkut klaanilaisista huomasivat tämän oudon hellyydenosoituksen, joka loppui siihen kun Manfred avasi silmänsä ja näki edessään Nöpön kaksi antennien päässä olevaa silmää.

”…”, Manu sanoi.

Nöpö tuijotteli silmäparillaan ympärilleen hämmentyneenä. Yleensä emäntä tarjosi hänelle parempia makupaloja.

”… Tawa, miksi? Oi miksi, rakas Tawa? En minä sentään mikään raheihinsekaantuja ole…” Manfred sanoi katsoen syvälle keltaisen soturin visiirin takaa pilkistäviin silmiin.
Tämän jälkeen makuta alkoi hitaasti haihtua ilmaan ja materialisoitui välittömästi suoraan suureen gölgisaaviin, jonka seurauksena monet klaanilaiset, muun muassa Darkkikseksi kutsuttu punamusta soturi ja hopeamusta skakdi Bladis saivat päälleensä aimo annoksen punaista juotavaa mantelinpalasten ja rusinoiden kera.

”Manu, pois sieltä juomista”, punamustaa Kiriliä kantava Darkkis sanoi happamasti nostaen Makutan pois juomakulhosta ottamalla Makutan päässä sojottavasta antennista kiinni. Väkevillä soturin voimillaan mustapunaista haarniskaa kantava toa nosti lepakkomaisen hirvityksen kulhosta ja tiputti lattialle.

”Kiitos, mutta pärjään kyllä itsekin”, Manu sanoi ja vaihtoi sekunnissa sormennapsautuksella painovoimansa kattoon. Epätasainen tömähdys ja pian makuta alkoi tanssia katossa ripaskaa tökkien samalla alla joraavia ja poraavia klaanilaisia.
Manu kaatoi muun muassa erään Dinemiksi kutsutun Ga-Matoranin, joka oli ottanut hiukan liikaa terästettyä munatotia Peelon taskumatista ja kaatui pienissä erään Bob-nimisen po-matoranin syliin. Bob oli perin iloinen tästä huomionosoituksesta.

Juhlasalin yleisilme oli perin valkoisen, punaisen ja vihreän sävyinen. Klaanin katonrajassa komeili paljon erilaista Visokin seitistä tehtyä koristenauhaa, johon oli liitetty erivärisiä valokiviä, jotka loistivat iloisesti. Matoro ja Suga olivat koristelleet klaanin kattoa ja pöytiä erilaisilla jääveistoksillaan ja lumella, johon he olivat laittaneet elementaalienergiaansa saadakseen sen pysymään mahdollisimman kauan sulamattomana.
Matoro nojaili buffet-pöytään napsien sieltä herkkuja kuten suklaata ja keksejä. Jään toa seisoskeli viileänä pöydän vieressä silmäillen yleistä nimeämispäivän menoa. Hänen lähellään moderaattori Umbra, keltamusta valon toa, napsi vasemmalla kädellään erilaisia suupaloja tarjoiluvadeilta. Pian Umbran suu oli suklaassa ja sormet toffeekarkkitahmassa.

Umbra mutusteli suklaita ja tarkkaili klaanilaisystävänsä touhuja. Matorosta huomasi että hän käytti naamionsa kiikaritoimintoa, koska jään toa puri hammasta samalla kun keskittyi käyttämään kiikarisilmätoimintonsa toimintoja.

”Matoro ystäväiseni, mikset tutkaile naamiosi röntgenkatsetoiminnoilla naisten haarniskoja tarkemmin. Niin minä tekisin jos olisin sinä, enkä yrittäisi etsiä mitään kryptisiä vihjeitä joka paikasta”, Umbra naurahti jään toalle, ja keksinmurut pärskähtelivät Umbran keltaisesta suusta ympäri pöytää ja lattiaa.

”Minulla voi olla jotain muitakin intressejä kuin naiset, kuten ehkä tiedät, ystäväiseni”, Matoro kertoi vilkaisten samalla hyväntuulista toa-kollegaansa ja vanhaa ystäväänsä Umbraa.
”Kuka muuten teki nämä täällä soivat nimeämispäivälaulut? En ole kuullut näitä ennen. Hyviä biisejä, täytyy kyllä myöntää”, Umbra kysyi toveriltaan silmäillen samalla olisiko näkyvissä yhtään nättejä toa-naikkosia, joille voisi tarjota Klaanin piikkiin ilmaista gölgiä ja munatotia.

”Mitä minä olen kuullut, niin nämä ovat Paacon eli taiteilijanimeltään Zangerin käsialaa ja hänen singlensä biisejä, jotka toimivat näemmä myös juhlamusiikkina”, Matoro vastasi tervehtien samalla Samea, valkomustaa soturia, joka kantoi valkoista hauta, suojaamisen naamiota. Same oli vastikään päässyt moderaattoriksi, koska admineilla oli liikaa töitä uusien jäsenien aallon pyyhkäistessä klaanin yli tsunamin lailla.
”Hei Same, mites menee?” Umbra huikkasi toverilleen ja alaiselleen Samelle, joka oli kuuluisa kuulustelumetodeistaan ja taistelutaidoistaan, vaikka taistelutaidot eivät olleetkaan kovin suuri ylpeydenaihe klaanissa. Koostuihan paikka sotapakolaisista ja muista, joille ei ollut muuta paikkaa.

”Anteeksi, mutta… en jotenkin pidä juhlista. Erityisesti nimeämispäivästä, sillä en ihan välitä Mata Nui -uskosta”, Same vastasi vaiteliaasti Umbran kysymykseen napaten muutaman katkaravun kouraansa.
”Ai niin, te selakhikaanit ette vietä nimeämispäivää”, Umbra sanoi ottaen lasillisen gölgiä naamariinsa.
Joukkio rupatteli jonkin aikaa buffet-pöydän luona, kunnes Umbralle tuli huono olo liiasta gölgistä ja hän alkoi etsiä pesuhuonetta. Keltamusta moderaattori pyyhälsi väkijoukon lomasta kaataen Kepen, joka oli esittelemässä tylsistyneille Biomasterille ja Domekille uutta partakonetta.
Sille ei välttämättä löytynyt markkinarakoa universumissa, jossa kenelläkään ei kasvanut partaa.

Umbra ohitti myös maassa istuvan jänismäisen olennon, joka mökötti, välillä torkkuen. Olento kantoi kasvoillaan matatua ja sillä oli pitkät korvat. Umbra ei pahemmin kiinnittänyt olentoon enää huomiota, sillä kiire pesuhuoneeseen oli liian suuri. Niin suuri, ettei moderaattori jäänyt kuuntelemaan Sugan, Tongun ja Snowien laulamia kauneimpia nimeämispäivälauluja, joita kolmikko lauloi perin hartaasti ja vielä todella hyvinkin, jos asia voidaan näin ilmaista.

Sugan, Tongun ja Snowien laulua kuunteli sivusta myös Bio-Klaanin admin Guardian, joka tulkinnasta riippuen pidätteli kyyneliä joko herkistyksestä tai myötähäpeästä. Manu käveli kattoa pitkin Guardiania vastaan ja tarjosi tälle nenäliinaa ennen kuin jatkoi matkaansa alkaen uppoutuen omaan angstiinsa Tawan kieltäytymisestä. Guardian heitti nenäliinapaketin olkansa yli.

Yleisessä kaaoksessa moderaattorikokelas Paaco käveli ympäri salia vahtien klaanilaisten tekemisiä. Paaco oli hyvin tarkka säännöistä. Jos moderaattorikokelas kuuli jossain sanottavan jotain rumaa, tuli hän heti juttutuokiolle tuhmia puhuneen henkilön kanssa. Tämän jälkeen Paaco keksisi jonkin rangaistuksen.
Nyt Paaco tosin vain jammaili oman musiikkinsa tahtiin tarkkaillen samalla muiden reaktioita kappaleisiinsa. Kultavihreää panssaria kantava toa huomasi joidenkin neiti-matoranien kysyvän muilta näistä kappaleista, mutta kukaan ei osannut kertoa oikein varmaa ja oikeaa vastausta, mikä harmitti Paacoa suunnattomasti.

Visokki, klaanin admin, joka oli tunnettu telepaattisista kyvyistään, seuraili telepaattisella kanavallaan kaikkien mielten tuotoksia. Juhlatilanteissa oli näet yleistä järjestää vallankaappaus, sen historia oli maailmalle opettanut. Siksi Ämkoo oli ohjeistanut Visokkia tähän salaoperaatioon kaikkien mielten skannaamiseen tässä punaisen, valkoisen ja vihreän värin sekamelskassa. Visokki ei pitänyt siitä, mihin oli suostunut, mutta ymmärsi operaation tärkeyden.

Tehden itsensä illuusiokyvyillään näkymättömäksi muilta Visokki kipitti ympäri kattoa tarkkaillen kaikkea myös tummansinisillä silmillään. Visorakin ote piti lujasti katossa, josta hänen oli helppo nähdä ja tuntea melkein kaikki liike ja tekeminen.

Meno on rauhallista ja hiukan hiprakkaista, mutta mitään häiriökäyttäytymistä ei ole tapahtunut, Visokki ajatteli katsellen piilostaan, kuinka punaisia lakkeja pitävät Dox ja Iggy tanssivat outoa breakdance-tyyppistä tanssiaan tanssilattialla ja tuuppivat muita klaanilaisia kumoon. Äksään he törmäsivät poikkeuksellisella voimalla.
Punakultaisen soturin kaaduttua maahan koko tanner tömisi ja kaikki säpsähtivät. Samalla katonrajassa piilossaan oleva Visokki sai telepaattisen viestin jostain kaukaa…

”Miksi tämmöiset perhanan asiat sattuvat juuri meikäläiselle, vanhukselle joka ei saa edes eläkepäiviään viettää rauhassa”, telepaattiselta kanavalta kuului. ”Perhanan karzahnin talo on hautautunut lumeen ja eihän tässä meinaa päästä pois täältä omin avuin! Ja pahinta, sinappikin uhkaa loppua ja konjakkiakaan ei ole enää kuin muutama tynnyri jäljellä. Tää ei oo virallisesti mikään SOS eli Sinappi On Syöty – tilanne, muttaa miehän tarttisin pikkasen apua täällä miun mökissä täällä helevetin jäävuorella…”

Visokki oli ällistynyt kuinka kova tahto Turaga Niddillä, tai tuntemattomasta syystä tuttavien kesken ”Kybällä” olikaan. Papparaisen mieliviesti oli matkannut läpi lumimyrskyn ja Klaanin suojamuurien, jotka yleensä voisivat vaikeuttaa viestien saapumista perille. Mieleltään vahva Turaga oli kyllä pelastamisen arvoinen, joten Visokki päätti toimia. Hän tipautti itsensä seittiään pitkin juhlasalin lattialle.

Punamusta visorak alkoi muuttua näkyväksi klaanilaisten seassa. Ensin lattialla näkyivät vain kaksi tummansinistä, kiiluvaa silmää, mutta pian koko iso hämähäkki oli jo lattialla valmiina komentamaan klaanilaiset etsintäoperaatioon Turagan pelastamiseksi.

Klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, kuului kaikkien paikallaolijoiden päiden sisällä. Visokki oli avannut kanavan jokaisen paikalla olevan henkilön kanssa varmistaakseen, että kaikki varmasti kuulisivat hänen asiansa.

Turaga Niddi on pinteessä Ämkoo-vuoren mökissään. Hänen konjakkinsa ja sinappinsa alkavat olla lopussa, eikä hän pääse lumivyöryn takia ulos talostaan, koska talo on lähes hautautuneena lumeen. Ehdotankin, että pidämme nimenhuudon ja katsomme sopivan etsintäpartion lähtemään vuorelle pelastamaan ystäväämme ja rakasta pappaamme.

Salissa oli hetken hiljaista.
”… rakasta?” huusi joku epäuskoisena väkijoukosta.
Visokki pyöritteli silmiään.
… takuulla jonkun mielestä, hämähäkki viesti.

---

Supina täytti juhlasalin.

Guardian nousi seisomaan väkijoukosta luoden hiukan plasmaa kiikarisilmäänsä saadakseen huomion itseensä. Miehekäs admin katseli juhlijoita, jotka taas katselivat häntä hiukan epäuskoisesti. Tawa alkoi pikkuhiljaa hivuttautua Guartsun rinnalle, mainittakoon syynä sen että Manu oli alkanut taas lähennellä Tawaa mistelinoksallaan.

”Klaanilaiset, rakkaat ystävät. Nyt pidämme nimenhuudon paikalla olevista ja halukkaista vuorelle lähtijöistä. Onko asia selvä?” Guardian murahti katsellen samalla, kuinka muutama klaanin toa-soturi alkoi pikkuhiljaa hivuttautua kohti kahta Adminia, joiden joukkoon Visokki liittyi myös.
”Eli siis, rakkaat ystävät. Aloittakaamme nimenhuuto”, Tawa sanoi heleällä äänellään ja mennen lähemmäs Guartsua, koska pahamaineinen Manu etsiskeli yhä Tawaa.

”Jäsen Ax paikalla?” Guardian luetteli klaanin jäsenlistalta. Keltainen toa astui adminien eteen ja sanoi nimensä.
”Oletko valmiina uhmaamaan vaaraa ja lähtemään kanssamme Mt. Ämkoolle etsimään Turagaa?” Guardian kysyi nauliten katseensa tähän kirveestään tunnettuun toaan.
”En tiedä onko se järkevää, sillä en ole kovin hyvä vuorikiipeilijä”, toa vastasi siirtyen takaisin väkijoukkoon. Seuraavana olikin jo Axin ystävä Biomaster, sinikeltainen toa, joka hallitsi sähkövoimia. Hänkin kieltäytyi kunniasta nopeasti.

Kun aikaa oli kulunut jonkun aikaa, olivat adminit käyneet läpi kaikki klaanilaiset, minkä johdosta mukaan lähtijöiden joukkio oli kutistunut kattamaan Killjoyn, Manun, Umbran, Matoron, Paacon, Kepen, Snowmanin, Matoron, Troopperin, Tongun ja Kapuran.

”Meitä on ehkä vähän liikaa tähän matkalle, jos minäkin lähden mukaan”, Guardian aloitti rykien kurkkuaan, ”ja tarvitsette minut, koska tunnen reitin parhaiten. Joten ehkä meidän kannattaisi päättää jokin vaikkapa kuuden- seitsemän klaanilaisen poppoo, lisäkseni tietenkin, lähtemään tehtävälle. Oma ideani joukkiooni voisi olla vaikkapa tällainen: Snowie ja Matoro lähtisivät voimiensa puolesta nyt ainakin lumivuorelle, koska tarvitsemme aina lumiukkoa ja eeppistä harppuunaa seikkailuissamme. Umbran nyt ottaisimme mukaan, koska tarvitsemme jotain, joka valaisee tietämme pimeällä ja lumituiskuisella vuorella, Kepe voi auttaa meitä typerillä keksinnöillään-”

Kepe ei tiennyt, oliko hänen aika hymyillä vai harmistua.

”- ja tarvitsemme modekokelas Paacolle jotain tekemistä, koska Klaanissa ei ilmeisesti ole ketään warnitettavia. Jäljelle jäävät Tongu, Troopperi, Manu, Killjoy ja Kapura. Vaikka Manulla olisikin varmaan kiva laskea mäkeä-”

Manu jakoi Kepen äskeisen katseen.

”- emme voi ottaa sinua mukaan vain siksi että pulkalla olisi kiva mennä vuorelle.” Guardian piti taukoa katsellen, kuinka Paaco, Umbra, Matoro, Snowie ja Kepe muodostivat ryhmää ja kuinka Tongu ja muut alkoivat eriytyä omaksi joukokseen.

”Tongu, älä vaivu epätoivoon, sillä tarvitsemme sinun höyryvoimaisia vekottimiasi, että pääsemme vuorelle. Meillä ei ole aikaa talsia metsän läpi”, Guardian kertoi keltaiselle kykloopille. Tämän yksi silmä loisti ilosta.
”Mitä tulee Killjoyhyn, Kapuraan ja Troopperiin, en usko että kylmä tekisi teille kovinkaan hyvää. Joten diktaattorin elkein olen valinnut ryhmän pelastamaan Turagaa. Umbra, Matoro, Tongu, Snowie, Kepe ja Paaco, pakatkaa kimpsunne ja kampsunne niin voimme lähteä pelastamaan sinappipappaa.”

Tämän sanottuaan klaanilaiset lähtivät nopeasti eri suuntiin pakkaamaan retkelle mukaan tarvittavia tavaroita, joille tulisi käyttöä. Muun muassa eeppinen harppuuna ja Tongun höyryvoimainen maakulkuneuvo, joka toimisi paremman puutteessa kelkkana, otettiin mukaan.

Klaanilaiset kokoontuivat klaanin pihalla noin tuntia myöhemmin heidän hajaantumisestaan. Tongu saapui omalla kävelijällään, josta kuului outoa kolinaa ja nousi paljon savua, kun taas muut tulivat jalan.
Paaco oli ottanut mukaansa radiolähettimet klaanilaisille siltä varalta, että joukkio hajaantuisi. Yleisestikin erilaiset lämpökivet ja hakut ja köydet olivat suotavia vuorikiipeilytarvikkeita. Umbra oli pakannut itselleen muutaman lämpökiven ja köyttä ja kiinnittänyt tykkikäteensä leikkurin siltä varalta että sitä tarvittaisiin Mt. Ämkoon jäisillä rinteillä seikkaillessa.

Kepe pakkasi mukaansa sinapinetsimensä, oman patentoidun vekottimensa jolla sinappipapan mökin voisi helpommin löytää. Hän otti mukaansa myös kaikenlaisia tarpeellisia vekottimiaan, kuten peilin, joka aiheuttaisi spontaanin itsesyttymisen. Myös Kepen lapioviritelmä piti tietenkin ottaa mukaan, koska kaivamista tulisi varmaan paljon kunhan sinappipappa löytyisi.

”No siis, onko meillä jo kaikki tarvikkeemme kasassa”, Snowie kysyi, katsahtaen samalla Matoroa, joka kiillotti harppuunaansa vahalla. ”Pitäähän rakas harppuunani olla loistokunnossa kun pelastamme pappaa”, oli Matoron vastaus kun Snowie näytti niin kysyvältä jään toan touhuja kohtaan.

Tongun ohjatessa telaketjuhirvitystään Guardian hoputti muita pakkaamaan tarvikkeitaan nopeammin. Sininen skakdi ja Paaco ohjasivat klaanilaiset paikoilleen. Admin itse istui Tongun viereen etupenkille jättäen etupenkin ja takapenkkien väliin jäävän kopperon Paacolle. Kakofonia käyttävä moderaattori kuulutti kaikki paikoilleen, jolloin Kepe, Snowie, Matoro ja Umbra ottivat itselleen ahtaat, ilmeisesti matoraneille suunnitellut paikat.

”Pyydämme kaikkia matkustajia ottamaan hyvän asennon penkeillään ja laittamaan turvavyönsä kiinni. Tongu ja Guardian toivottavat teidät kaikki mukavalle pelastusretkelle ja pyytävät teitä pitämään tiukasti kiinni ja tottelemaan Guartsun ohjeita kysymättä. Ka pow ka pow pum krash pum krash pum pom hau heh”, Paaco lopetti joukkion aloittaessa poukkoilevan matkan kohti Mt. Ämkoon rinnettä, läpi loskaisen ja lumisen klaanin saarta peittävän kuusimetsän.

”Toivottavasti emme törmää Zyglakeihin tai Torakoihin”, Umbra mutisi aloittaen ristinollan Matoron kanssa. Kepe ja Snowie pelasivat keskenään sanaselityspeliä, koska tässä maailmassa ei ollut autoja laskettavaksi tylsille matkoille.
”Osaatko varmasti perille asti?” Tongu kysyi Guardianilta, joka istui jättiläisen vieressä pelkääjän paikalla. Keltaiseen jättiläiseen verrattuna Guardian vaikutti pieneltä matoranilta toan vieressä. Admin katseli uteliaana, kuinka Tongu laittoi isoilla kourillaan melkein kokonaisia puita höyrykoneen tulipesään.

”Minä ja Ämkoo olemme tutkineet tätä vuorta aika paljon, joten oli loogista että lähdin mukaan matkalle. Pitäähän muksuista huolehtia,” Guardian kertoi, samalla kääntyen takanaan olevan Paacon puoleen, joka jammaili korvanappistereoidensa tahdissa. Modekokelas otti asiat rennosti, vaikka kyseessä olikin kuolemanvakava pelastusretki.
Joukkio matkasi tunteja havumetsässä, jossa oli paikka paikoin todella kuraista. Modekokelaana Paaco laitettiin aina työntämään vekotin pois mutakuopista ja muista matkaa hidastavista esteistä. Tästä seurasi se että Paacon vihreät kengät olivat pian aivan litimärät.
Moderaattorikokelasta ei voinut ottaa mukaan vuorta valloittamaan, koska hän voisi vilustua pahasti vuoren kylmässä viimassa.

”Oi miksi minun piti sortua vanhaan zakazlaiseen simputuskeinoon eli kenkien kastelemiseen…” Guardian tokaisi Paacon ollessa vain muutaman metrin päässä administa. Joukkio oli pysähtynyt murkinoimaan meetvurstileipiä ja silakkavoileipiä pienelle laavulle, jonka Tongu ja muutamat hänen laivastoystävistään olivat tehneet yhdellä Laivaston eräretkistä.

”Oi kiitos, Guardian. Nyt kenkäni ovat ihan litimärät. Mitä teemme nyt, kun en varmaan voikaan lähteä mukaan. Joudun grillaamaan kenkäni tässä nuotiossa, että voin niitä käyttää”, Paaco sanoi vakavamielisesti pitäen kenkiään tikunnokassa nuotion yläpuolella. Moderaattorin jalat haisivat perin inhottavalle ainakin jos kysyttiin Tongulta, joka piteli nenäänsä, koska Rahina hän haistoi asiat paremmin kuin toat.

”Meidän pitää jättää sinulle osa lämpökivistämme”, Snowie sanoi, ottaen Umbran sylissä olleen lämpökiven. Lumiukko tuikkasi sen nopeasti Paacon jalkoihin, jolloin lämpö alkoi levitä moderaattorin jalkoihin, kuivaten ja lämmittäen toan kylmiä jalkoja.

”Pärjääthän sinä täällä, kollega?” Umbra kysyi katsoen kuinka Paaco myhäili lämpimän tulen ja lämpökiven lämmössä. Valon toaa harmitti se, että Snoukkari oli vienyt hänen lämmönlähteensä, mutta hän tiesi, että biomekaniikkaa hallitseva Paaco tarvitsi sitä enemmän kuin hän.
Kepe ja Matoro käyttivät jäävoimiaan ja rakensivat perin nopeasti Paacon turvaksi iglun, kun tämä yhtäkkiä oli alkanut mankua sitä heiltä. Iglu, jossa oli Kepen mukaantaiteltava plasmatelevisio oli perin viihtyisä ja kodikas paikka Pacsulle, joka jammaili tiensä jäärakennelman sisälle ja jäi sinne tuijottamaan televisiota.

”Eiköhän Paaco pärjää. Nyt meidän varmaan kannattaisi lähteä”, Umbra sanoi Gn jo viitellessä porukkaa mukaan kävelijään. Turvavyöt laitettiin kiinni ja matka jatkui kohti vuoren rinnettä.
Snowie koetti piristää porukan tunnelmaa, joka oli mennyt huonompaan siitä, kun Paaco oli jouduttu jättämään igluun metsän reunaan. Lumiukko keksi leikkiä porkkananenällään ja otti sen irti laittaen sen väärinpäin päähänsä hauskuuttaakseen muita.
”Miten minusta tuntuu että tämä on vähän väkisin väännettyä juttua?” Umbra kysyi hymyillen pientä sarkastista hymyä ja ehdotti samalla ”mikset Ukko Luminen keksi meille jotain leikkiä tai laulua johon voimme ottaa osaa parantaaksemme ryhmähenkeämme ja yhteenkuuluvuuden tunnetta?”

”Tuohan on kerrassan loistawa idea, weliseni”, Snowie sanoi ja aloitti kivi-paperi-sakset-pelin Umbran kanssa. Moderaattori joutui käyttämään vasenta kättään tätä lumista ihmelasta vastaan, koska hänen oikea kätensä oli ikään kuin kanuuna (heh).

”Ihan kivaahan tämä on, mutta 666 erä sinua vastaan on ehkä vähän liikaa”, Umbra sanoi haukotellen. Matoro hänen vieressään oli ihan muissa maailmoissa ajatellen menneisyyden seikkailuja. Yksi näistä oli ollut seikkailu Umbran kanssa Toiveiden kiven perässä.
”Umbra, muistatko sen kerran kun etsimme Toiveiden kiveä Pohjoiselta mantereelta? Eikö se ollutkin hienoa aikaa se? Seikkailimme ja etsimme vaaroja saadaksemme adrenaliinipistoksia. Voisikohan tämä matka olla yhtä hieno kuin se reissumme?” Matoro kertoi silmät kiiluen ja suu virneessä. Nostalgiapommi hänen mielessään oli valtaisa sillä hetkellä.
”Oi, me tulemme niin muistelemaan tätäkin matkaamme lämmöllä vielä vuosia tämän päivän jälkeen”, valon toa vastasi, kirjaimellisesti säteillen valoa ympäriinsä. Valon toa hymyili tuoden valoa jokaisen matkalaisen mieleen. Psykologinen valon vaikutus tuntui matkalaisissamme, sillä he reipastuivat näkyvästi.

”Kiitos Umbra. Nyt saamme kaikki alueen nazorakit kimppuumme”, Guardian tokaisi sarkastisesti, sillä valo tosiaankin houkutteli kaiken maailman kummajaiset puoleensa pimeällä vuorenrinteellä, jonne joukkio oli jo saapunut Tongun kävelijällä.

”Älä nyt pilaa iloista poppootamme. Tässä, G. Ota piparia”, Tongu sanoi hörähtäen ja heitti kassillisen pipareita mieheen. Matoro tarjoili termospullostaan gölgiä koko poppoolle. Terästetty gölgi sai joukkion virkeäksi kylmällä rinteellä.

Kului tunteja ennen kuin joukkio oli saapunut mainittavan lähelle rinnettä, jolta sinappipapan mökki löytyisi. Vuoren rinteellä oli aavemaista, kun kylmä viima tuiversi vuorenrinteellä kuin menneisyyden haamut. Matoroa tai Snowieta eikä lämpöhuopaa pitävää Kepeä viima pahemmin häirinnyt, mutta Umbralla, Tongulla ja Guartsulla oli vilunväreitä. Joukkio sopi, että tälle vilukissakolmikolle annettaisiin lämpökiviä kun taas nämä kylmäveriset sankarit pärjäisivät ilman, koska olivat yhtä jään kanssa.

”Mitäs sanot Tongu, jos laulettaisiin täällä jotain nimeämispäivän lauluja?” Snowie letkautti ihan vain vitsillä. Gölgi oli ehkä mennyt vähän hänen päähänsä, kun lumiukko tällaisia ehdotuksia iski.
”Nyt pojat humpataan!” jättiläinen innostui pienessä gölgihiprakassa ja avasi äänihuulensa lauluun.

”Iso säkillinen humppaa,
tai sinut ja tontut hankeen tuuppaan.
Savupiippuun ansan laitan, johon repeää punakka palsa!
Sinut parrasta lattiaan naulaan ja hanuriisi sädetikun tuikkaan!
Tonttuja turpaan painan ja poroista käristystä laitan!
Täääänääää vuonnaaaaa eeeet sitten unohdaaaAAAAAAA…”

Snowie yhtyi lauluun, joka raikasi ja kuului jopa täällä tuulentuivertamalla vuorenrinteellä, jossa ei kasvanut mitään. Jäinen erämaa koostui vain lumesta, joka joissain tilanteissa lähti liikkeelle ääniaaltojen takia. Ja näin oli juuri tapahtumassa…

”LUMIVYÖRY!” Matoro ja Umbra huusivat yhtä aikaa, kun valtaisat lumimassat alkoivat vyöryä valkoisena, tappavana ja kaikenpeittävänä sekä perin äänekkäänä ilmestyksenä kohti klaanilaisia.

”… eeeeeehkä vuorihumppaa pitäisi vähän harkita paremmin, vai mitä Tongu?” Snowie sanoi, virnistäen ystävilleen, jotka katsoivat jähmettyneinä lähestyvää lumivyöryä, joka oli hautaamassa heidät alleen.

Valkoinen massa peitti kaiken. Rytinä oli suunnaton ja kaikui kauas.
Pian oli hiljaista.

---

Valtava keltainen koura nousi esiin vastasyntyneen nietoksen keskeltä. Sitä seurasi toinen, ja pian koko Keetongun yläruumis oli hangen yläpuolella.
”Yöööökäähgrh-raaar”, hän äännähteli ja yski lunta suustaan.
Keltaisen jättiläisen vasemmalla ja oikealla puolella alkoi myös klaanilaisten esiinkaivautuminen. Seurueen kaksi jään elementtiä hallitsevaa Toaa saivat päänsä nopeasti esiin, eikä Umbrallakaan kauaa mennyt.
”Mitä jos seuraavan kerran kun ryhdytte spontaanisti laulamaan, teette sen jossain vähemmän lumivyöryalttiissa miljöössä?” Kepe ehdotteli riuhtoessaan ensin hartioitaan ja sitten käsiään esiin valkoisesta massasta.
”Mummömmömum!” kuului jostain lumen keskeltä.
”Eh, anteeksi?”
”Mummumumumlisi lainkaan spontaania, jos suunnittelisimme sen alkavan tietyssä ympäristössä, Rättulainen” Snowie höpötti puskiessaan päänsä nietoksesta.
”…”
”…”
Matoro, Umbra ja Keetongu katselivat kaksikkoa hieman kummissaan, yrittäen teeskennellä että Kepe ja Snowie eivät näyttäneet yhtä vanhalta avioparilta kuin miltä muiden korvaan kuulostivat.
Ehkä tuohon tottuu ajan kanssa, Umbra valehteli itselleen.

”Ovatko kaikki kunnossa?” Matoro kysäisi koettaen kuulostaa mahdollisimman asialliselta.
”Guardianista ei näy jälke-” Umbra aloitti, mutta keskeytti, kun lumimassa sulatti itsensä punaisella plasmasäteellä, jonka toisesta päästä löytyi sininen Skakdi.

”Skarrin rarrar”, sotaveteraani mutisi ja kaivoi korvastaan lunta. ”Ei sillä, ettenkö pitäisi hyvästä musiikista, mutta tämä oli mukava kokemus ainoastaan ironisesti.”
Heti vapautettuaan kätensä Matoro sohi miekallaan kuin kapellimestari, ja lumikinokset tanssivat syrjään. Kaikki kuusi klaanilaista sekä kelkka tulivat näkyviin.

Kaikki katselivat ympärilleen. Lohduton vuorenrinnemaisema koostui lumesta, jäästä, lumesta ja lohduttomuudesta.
”Nyt maittaisi lämmin gölgi”, tuumasi Umbra.
”Ja siinä sivussa vähän herkullista Makuta-kinkkua Turkasella voideltuna”, Keetongu yhtyi haaveiluun.
Kepe koki maailman kaipaavan tietouttaan, ja valaisi muita sillä tiedolla, että Turkanen oli äärimmäisen tulenarkaa.
”Räjähtävää sinappia siis”, hän tiivisti teesinsä.
”Oikeasti?” Matoro ällisteli. ”Kaikesta, mitä olen tämän päivän mittaan kuullut, tuo on kyllä-”
”Parasta.”
”Tyhmintä.”
”…”
”…tyhmää sillain parhaalla tavalla, tiedättehän?”

”Hetkonen, nyt kun miettii…” Umbra hieroi leukaansa. ”Eikö meidän pelastettavamme kertonut siitä, kuinka pysäytti panssarivaunun Turkanen-polttopullolla. Meinaan että Niddin tarinat ovat usein vähän mitä ovat, mutta tämä nostaa miehen kyllä ihan eri valoon.”
”Totta”, Kepe myönsi. ”…miksi me pelastamme Kybää eikä hän meitä?”
”Hän on pulassa?” Keetongu yritti vastata, vaikka arveli olevansa väärässä. Kepellä oli se ilme.
”Mies pysäytti tankin sinapilla.”
”…totta.”

Viisaan keskustelun päätyttyä ylivoimaiseen argumenttiin Keetongu tömisteli kiireesti kulkupelin tykö. Hän koputteli sitä ja avasi konepellin. Keltaisen jättiläisen ilme ei luvannut hyvää.
”Näyttää siltä, jäähdytinputki on halki, eikä vasen sisäpotkurikaan vaikuta erityisen hyvinvoivalta.”

”Mitä tämä tarkoittaa tehtävämme kannalta?” Matoro liikkui rahin vierelle.
Keetongun yksinäinen punainen silmä katsoi Jään Toaa ilmeettömästi. ”Emme saa tätä lotjaa liikkeelle.”

”Nyt, ennen kuin kukaan hätäilee turhia”, Guardian aloitti, ja astui askelen muita kohti. ”Olemme kaikki tolpillamme ja Bio-Klaanin saarella. Lämpötila on ehkä hiukan liian vilpoinen, mutta ainakin näemme eteem-”

Joukon johtaja kuitenkin lopetti lauseensa kesken, kun valtava tuulenpuuska kaatoi hänet kinoksiin. Lumimyrsky oli tehnyt saapumisen.

”Eeh, apua?” Snowie ilmoitti, kun ei nähnyt tahi tuntenut ketään missään, ainoastaan lumituiskua.
”Eiköhän tämä auta”, Umbra sanoi ja sai lunta suuhunsa. ”Köh.”
Sitten hän syöksäytti käsikanuunastaan ilmoille kirkkaan säteen lämpimänsävyistä valoa. ”Tulkaa, muodostetaan ketju.”

Klaanilaiset hoipertelivat villissä lumimyräkässä kohti toisiaan. Kädet tarttuivat käsiin ja letkautuminen tapahtui.
”Hetkinen, mihin Keetongu jäi?” Umbra ihmetteli, mutta pian tunsi suuren kouran tarraavan omaan kämmeneensä.
”Uh huh, anteeksi vaan, mutta tämä painaa.”

Guardian napsautti lämpökatseensa päälle ja teki havainnon. Keltainen jättiläinen oli ottanut koko höyrykelkan harteilleen ja piti sitä toisella kädellä paikallaan. Skakdi nosti hyväksyvästi kulmiaan. Hän piti tämän jäsenen voimasta. Ehkä sille löytyisi vielä käyttöä tulevaisuudessa.

Matoro, hänkin optisilla apuvälineillä varustettuna, otti joukon komentoonsa. Matka jatkui läpi tuulen ja tuiskun. Joukkion kovaäänisen hytinän olisi voinut kuulla, jos arktinen tuuli ei olisi huutanut raivolla.
Ryhmän iloisuuden taso laskeutui nopeampaa kuin Keetongun ensimmäinen lentokonekokeilu. Skakdin- ja matoraninkielisiä kirosanoja alkoi soljua moninaisista suista hillittömällä vauhdilla. Snowman alkoi huomata ympäröivien retkeläisten nyrpeät ilmeet.
Ihmeen hyvin mielialansa ylhäällä pitävä lumiukko päätti yrittää piristää muita. Hän alkoi tarinoimaan.

”Oletteko muuten kuulleet, että tämän vuoren rinteillä asustaa jonkinmoinen paha hirviö?” Snowie puhui kovaäänisesti myrskyn yli. Lumiukon virne leveni tämän äänensävyn noustessa huikentelevaksi. ”Muinaisen maailman peto, jolla on punaiset silmät, terävät sarvet ja hirviömäinen nauru! Sen takia jää-Burnakit tai edes Nazorakit eivät uskaltaudu näille rinteille! Sen katse jäädyttää kaikki epäonniset! Sen hampaat rikkovat jopa kiven!”
Klaanin admin pyöritteli silmiään epäuskoisena.
”Hienoa kun kerroit”, Guardian vastasi. ”Jos selviämme viisaan havaintosi ansiosta, tahdotko eräänlaisen urhoollisuusmitalinkauttalippiksen?”
”Voi, tämmöinen vaatimaton mies, enhän minä moista, eversti.”
”Ja ihan vakavasti ajateltuna…”, Guardian sanoi happamasti. ”Mikä otus selviytyy tässä jäähelvetissä?”
Moderaattori Umbra hymyili hytinänsä keskeltä. Matoran-aikoinaan hän oli nauttinut monenlaisten hyönteisten tutkimisesta. Moderaattori oli nyt elementissään. ”No hei. Eteläisillä saarilla on hyönteisiä, jotka selviytyvät jopa 6000 asteen lämpötiloissa. Jotkut jopa uivat laavassa.”

Guardian oli hiljaa hetken, mutta vain nielaistakseen. Pian hän oli taas täydessä vauhdissa.
”Xian protosaukko elää ja hengittää ongelmajätteessä. Eteläisen mantereen happosudet juovat vain happoa. Borungan tapiir-”
”… anteeksi, herra admin, mutta onko tällä joku pointti?” Matoro keskeytti niin kohteliaasti kuin voi.
”Borungan tapiirit”, Guardian jatkoi kovaäänisemmin, ”selviytyvät räjähdyksistä. Ja Zakazin kuolonpeippo jatkaa livertelyään, vaikka sen elintoiminnot olisivat pysähtyneet.”

Tuuli puhalsi kovaa eikä kukaan sanonut mitään. Kaikki odottivat hengitystään pidättäen, kuinka nokkelasti sininen skakdi juttunsa lopettaisi.
Lopetuksen nokkeluustaso olisi räjäyttänyt koko seurueelta nimeämispäiväsukat jalasta, jos heillä sellaiset olisi ollut.
”Kaikki noista otuksista jäätyvät kuoliaaksi edes katsoessaan tätä vuorta.”

Oli hetken hiljaista. Jos kaikkien kädet eivät olisi olleet jo varattuja, joku olisi takuulla taputtanut hitaasti.
”Eikö se kuolonpeippojuttu ole urbaanilegenda?” Keetongu kysyi varovaisesti.
Guardianin suu sulkeutui tiiviisti. Skakdin ilmeestä pystyi lukemaan monenlaisia asioita. Jokin sulake kaipaisi pian vaihtoa.
”Niin muuten on”, Kepe sanoi, ja oli kuin lamppu olisi syttynyt tiedemiehen päässä. ”Käsittääkseni se ei ole laulua.”
”Säröinen sen kertoo!” Snowman heitti iloisesti viitaten suosikkilehteensä. ”Ei se ääni tarkoita, että ne laulaisivat kuoltuaan. Se ääni lähtee linnun keuhkoista silloin, kun ilma-”
Snowien monologi keskeytyi Guardianin ääneen. Nyt jopa tuulenmyräkkä vapisi äänenvoimakkuuden alla.
”HEIIIIIIIII SNOWMAN. HEIIIII KEETONGU.”
”…”
”…?”
”JOS TAAS LAULAISITTE VÄHÄN.”

Snowman ja Keetongu räpyttelivät hetken silmiään.

”Yritätkö sinä…” Snowie aloitti tuijottaen sinihipiäistä johtajaansa. Hänet keskeytti keltaisen jättiläisen huudahdus.
”JOO.”
”…”
”Hyvä idea!”
”… no… jos sitä… vähän…”

Harhautus oli täydellinen.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin kaksikko oli taas juhlaisan nimeämispäivämelodian kimpussa, tällä kertaa tosin varovaisemmalla äänenkäytöllä. ”Kyllä me Tongut tanssitaan” ja ”Mata Nui se matkaan jo käy” täyttivät matkailijoiden korvia siihen asti, kunnes molempien laulajien suut olivat täynnä lumiainesta.
Letka jatkoi taivallustaan tuiskun halki, vaikka polvenkorkuisessa nietoksessa eteneminen ottikin voimille. Keetongu murisi jotain klaanilaisten suunnitteleman kelkan vääränmallisista potkureista. Niistä olisi kuulemma saanut paljon kevyämmätkin, sikäli kun joku joutuu raahaamaan alusta jossain missälie vuoristossa hangen keskellä pelkin käsivoimin.

”Matoro muuten,” Umbra, ketjun toisiksi viimeisen asemassa, huusi Matorolle. ”Eikö jään Toan pitäisi pystyä hallitsemaan tällaisia myräköitä?”
”Ajattelin sitä,” Matoro vastasi. ”Mutta en usko, että liika voimain tuhlaaminen tässä vaiheessa tehtävää kannattaa, pärjäämme näinkin.”
”Jaa. Mutta teitä on kaksi, entä jos toinen tekisi jotain? Panssarini sisään menee lunta.”
Jono seisahtui, ja kaikkien katseet kääntyivät Kepeen.
”Eeeh”, valkovihreä Toa vastasi katseisiin. ”Minä olen ehkä enemmän erikoistunut tieteen maailmaan.”
”Hei,” Umbra vastusti vastustamista. ”Sinä olet Toa, kyllähän sinä elementtiäsi osaat käyttää?”

Guardian ja Snowie irrottivat otteensa Kepen käsistä, kun tämä keskittyi. Tiedemies-Toa hieroi käsiään yhteen ja sitten suoristi ne. Hän näytti kovin keskittyneeltä. Sitten alkoi tapahtua. Aluksi myräkkä näytti hellittävän: Lunta tuli vähemmän ja tuulikin tuntui lievemmältä. Toa alkoi kuitenkin hohtaa vaaleansinertävää valoa ja täristä holtittomasti.
”Tietääkö tuo-” Guardian aloitti, mutta lopetti räjähdyksen aikaan.

Vaaleansinisenä hohtava aalto sinkosi Kepen vartalosta jokaiseen suuntaan. Klaanilaiset paiskautuivat maahan, paitsi että eivät ehtineet. Sankarikuusikko plus kelkka lennähtivät paljolti eri suuntiin valkealla vuorenrinteellä. Onni oli myötäisempi ylärinteen klaanilaisille kuin niille raukoille, jotka kierivät mäkeä alas: Keetongu, Guardian ja Umbra kiisivät kaikki kovaa vauhtia tulosuuntaa kohti.

Kyseenalainen onni kuitenkin kohtasi kolmikosta kellertävämpiä kuusipuiden muodossa, ja ainoastaan sininen Skakdi jatkoi aina vain jyrkempää alarinnettä pitkin kierimistä. Kohti railoa.
”Mistä tuo tuohon ilmestyi?!”

”Anteeksi, en uskonut tuossa käyvän noin. Jos olisin saanut tehdä tarvittavat laskelmat…”, Kepe tuumasi, enemmän itselleen kuin toisille, samaan aikaan kun Matoro ja Snowie lähtivät kiireellä kirmaaman kohti ikävästi hengenvaarassa olevaa johtajaansa. Jälkimmäisen kunto kuitenkin petti ja lumiukko jäi auttamatta jälkeen. Mustahaarniskainen jään Toa kuitenkin juoksi minkä jaloistaan pääsi.
”Minä tulen, Admin Guardian!”
Matoro otti ja kiihdytti äärimmilleen ja onnistui samalla säilyttämään tasapainonsa kuin ihmeen kaupalla. Koko ajan hän tarkkaili sopivaa kalliota tahi puuta, johon voisi hätätilassa harppuunansa laukaista.

Skakdi sen sijaan liukui jo holtittoman nopeasti alas, eikä vuorenrinteen kiintiörailolle ollut enää juurikaan matkaa.
”Nopeammin, nopeammin olisi parempi!”
SWOOH, ja Matoro liikkuikin kahta nopeammin. Vastauksena älykkääseen mitääääh?-äännähdykseensä hän sai Umbran kommentin: ”Pidä kiinni.”

Jään Toa käänsi katsettaan, ja huomasi Umbran, Keetongun, Kepen ja Snowien pakkautuneen kelkkaan.
”Luulin, että tämä meni rikki.”
”Alas tällä silti pääsee mitä mainioimmin,” Keetongu vastasi, ja koetti olla miettimättä liiaksi, mitä railon toiselta puolen ilmestyisi. Hänen aerodynamiikan tuntemuksensa nimittäin auttoi kehittelemään useita skenaarioita, jotka päättyisivät kuin Mata Nui -lehmän lento.
”Hopsan”, Umbra sanoi kuulostaen miehekkään bassoäänensä takia aivan väärältä henkilöltä sanomaan hopsan. Valon Toa sai kuitenkin napattua Guardianin selkäharjasta, ja pian kelkallinen klaanilaista & yksi sivulla roikkuva Skakdi-Admin kiisivät railon yllä.

”Riittääkö tämä vauhti muuten?”

Kuin vastauksena Kepen kysymykseen rykelmä pääsi vastapuolelle nipin napin, ja vielä ilman Guardianin jalkain murskautumista. Sitten he törmäsivät kuuseen ja kimmahtivat railoon.

”IIIAAAIIIH AAAAAAAH UAAAAH!”

Töks.

”…eihän tämä olekaan niin paha.”

Kelkka oli juuttunut railoon poikittain, eikä kenenkään mikään ollut edes murskautunut väliin.

”Klaanilaiset, jos ottaisitte huomioon, että minä roikun täällä kelkan mistälieputkesta kiinni pitäen, ette varmaankaan juhlisi noin,” Guardian murahti kelkan alta.

Matoro Keetongun kannattelemana laskeutui Skakdin vierelle ja kiskaisi tämän ylös kelkan päälle.

”Huomaatteko,” Guardian puheli. ”Jumissa railossa epävakaassa kelkassa ei ole mikään ongelma minulle, kunhan en roiku tuolla jossain alhaalla.”

”Hei, jotain positiivista:” Snowie aloitti. ”Ainakaan täällä ei ole pahiksia, joita pitäisi potkia.” Hän hymyili vilpittömän tyytyväisesti.
”Sinä? Potkia?” Kepe kyseenalaisti.
”…heeei, olen minä potkinut… Tai siis.”
Epäuskoisia katseita.
”No okei, sain potkut. Kuppilasta.”

Epäuskoisista katseista huolimatta lumiukko jatkoi. ”Hetkonen, tuo näyttää vähän epävakaalta.” Hän kumartui tarkastelemaan yhtä kelkan railon seinään iskeytynyttä jalasta. ”Näyttää vähän siltä, että tämä romahtaa ja me kaikki kuolemme.”
”No, jos niin käy, niin kerro minulle,” Guardian vastasi, ja syventyi kelkan istuimen alta kaivettuun varustepakkaukseen.

Umbra kurkotti Skakdin olan yli. ”Mitä sinä sieltä?”
”Tiedäthän, jotain piristävää. Kitara, termospullollinen lämmintä kahvia, tai…” Sotaveteraani kaiveli jotain laatikon pohjalta. ”…tällainen.”
Skakdi piteli käsissään pitkää köyttä. Se oli niin pitkä, että logiikan mukaan sen ei olisi pitänyt mahtua kelkkaan.
”Hienoa,” Matoro puuttui tilanteeseen. ”Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi kiipeämään ylös köyden kanssa.”
”Kaikin mokomin,” Guardian vastasi, ja jatkoi sitten tylyllä äänellä mutta pilke silmäkulmassa: ”Vastahan minä oikein luksuksesti tähän kyytiin pääsin, menkää edeltä kaikin mokomin niin minä saan teidät kiinni lekotteluajassa.”

Ja niin oli tapahtuva: Pian oli köysi tukevasti kiinni kuusessa (harppuuna auttoi, luonnollisesti), ja Guardiania mukaan lukematta kaikki muut klaanilaiset ylhäällä. Viisikko oli ottanut tukevan otteen köydestä, ja Skakdi sitoi sen kelkkaan.
”Valmista?”
”Aina,” Matoro vastasi ylhäältä.

Hiiop vain, ja viisi sankaria kiskaisivat köydestä, niin että kelkka liikahti ylöspäin. Sama toistui useita kertoja, kunnes höyryvoimainen kulkupeli nousi railon reunan yli, Keetongun rakastavien käsien huomaan.
”…hetkinen. Missäs Guardian on?”

Kaikki viisi kerääntyivät railon reunalle.

”Au”,vastasi pimeys.
”…”
”Seuraavalla kerralla kun rahtaamme kelkkaa ylös, tehdään se hienovaraisemmin. Käykö.”

Railon pohjalle tipahtanut Skakdi hieroi selkäänsä, joka ei tosiaan pitänyt pudotuksesta.

”Tuota, Guardian?” Umbra huusi alas. ”Oletko kunnossa?”
”Aivan mahtavassa, miten muutenkaan pudottuani kelkasta tänne jonnekin… jonnekin. Mutta köysi ei taida ulottua tänne alas.”
”Eipä tosiaan taida”, Matoro sanoi tuijotellen kyseistä apuvälinettä.
Guardian yskäisi voimakkaasti.
”Se tuskin on on kuitenkaan viittä tuhatta sivua pitkä.”

Viisipäinen joukkio katseli toisiaan. Kaikki tuntuivat odottavan, että joku selittäisi vitsin.
”… taisi lyödä päänsä…”, Umbra kuiski. Pian hän kääntyi takaisin kohti railoa.
”Luuletko löytäväsi tien ylös?”
Keskustellessaan Admininsa kanssa Umbra tarkkaili ympäristöä. Hän oli jo ennen Bio-Klaaniin liittymistään kokenut seikkailun jos toisenkin, ja osasi olla valppaana.
”Enkös minä aina, kun on tämä parempi silmäkin.” Skakdin konesilmä muuttui vihreäksi. ”Juu, kyllä täältä ylös pääsee.”
”Hyvä kuulla, Admin Guardian”, Matoro vastasi. ”Tavataan pohjoisessa näkyvän ison kuusen luona?”
”Miksi aina- Hyvä on.”
Viisi ylös jäänyttä klaanilaista huomasivat ilokseen lumimyrskyn hellittäneen, Keetongu nappasi kelkanrämän jälleen olkainsa päälle, ja joukkio alkoi matkan kohti kohtaamispaikaksi hyvin sopivaa suurta puuta.
He matkasivat siihen asti, kunnes kaikki viisi pääsivät tutustumaan astetta tarkemmin vuoren lumikerrokseen.
Tarkemmin sanottuna he syöksyivät sen läpi.

”AAAAAAAAAAAA”

”EIIIIIIH”

”HYRRRRRRRRR”

”AYEEEEEEEEEH”

”WAAAAAAAAAASH”

Humps.

Pian oli jäljellä vain vuoristotuuli ja sininen skakdi, joka ei yhtäkkiä keksinytkään mitään nokkelaa.

Mitään ei näkynyt, mutta paljon kuului. Vuorimaaston sortumisen aiheuttama rytinä kaikui viisikon kuuloelimissä piinaavasti vielä kymmeniä sekunteja. Sen kaiut heijastuivat takaisin vielä jostain kaukaa pimeyden sydämestä.
Luola ei ollut pieni. Jostain kuului myrskyisä tuulenvire, joka voimistui ja lannistui tasaiseen tahtiin.

Lapioittain ihoa pistelevän jäistä lunta pullahteli yhä pimeyteen pienestä sortuma-aukosta luolan katossa ja viisi erilaista olentoa pärski sitä huohottaen ulos erikokoisista suistaan. Kepen ääni kuulosti siltä kuin hän olisi ollut tukehtumassa johonkin. Löydettyään hetken pimeässä haparoinnin jälkeen oikealta tuntuvan selkämyksen Matoro läimi tiedemies-Toaa antaumuksella. Tasatahtiin kaikuvan läiminnän ja sitä seuraavan tehoyskän äänet kaikuivat luolan pimeydessä siihen asti, kunnes jäinen tukos vihdoin irtosi.

Kepe yskäisi vielä kerran voitokkaasti ja ensi töikseen kiitti pelastajaansa.
”Gphblhlblblbl.”
Ja sai huomata, että se oli vaikeaa, kun kieli oli jäässä.

”Öööö”, Matoro sanoi naksutellen rystysiään. ”…ole hyvä vain?”

”Ovatko kaikki kunnossa?” Umbra kysyi pimeydeltä, joka vastasi melko pian.
”Osittain”, Keetongu murahti jostain Umbran edestä.
”Melko hyvin”, sanoi Matoro.
”Hengissä”, Kepe sanoi Umbran takaa.
”Minäkin olen”, Snowien ääni vastasi alempaa. ”Herra päämoderaattori hyvä hei, ymmärrän jos et ihan hahmota ympäristöäsi. Mutta ööööh, et istu nyt lumessa.”
Valon toa oli hiljaa hetken.

”Anteeksi”, matala nolostunut ääni sanoi, ja sen omistaja siirsi koko ruumistaan toiseen suuntaan. Samalla hän hieroi hieman pudotuksessa vahingoittunutta selkäänsä.
”…ei, se on edelleen minua.” lumiukon ääni sanoi ja kuulosti siltä kuin olennolla olisi ollut lieviä hengitysvaikeuksia. ”Vääähän vielä vasemmalle.”
Umbra totteli pyyntöä, ja Snowman pääsi vihdoin äänekkäästi istuma-asentoon. ”Kiitos kovasti.”
Viisikko räpytteli silmiään pimeydessä hetken hiljaisina. Itse kunkin näkö alkoi tottumaan, mutta säkkipimeässä jääluolassa parhaallakin näöllä pystyi hahmottamaan vain joukon hehkuvia erivärisiä silmiä.

”Eli… onko kenelläkään ideoita?” Matoro kysyi.
”Voisimme varmaan kokeilla kiivetä ylös samasta aukosta?” Kepe ehdotti.
”Tai odottaa, että Gurputse tulee auttamaan?” Snowie sanoi.
”No ongelma voi olla se, että köysi jäi meille”, Umbra jatkoi.
”Ja se, että aukko muurautui umpeen”, sanoi Keetongu vilkuillen ylöspäin, vaikkei mitään nähnytkään.
”Tai se, että koko hoito voi sortua päällemme”, sanoi Snowie virnuillen hermostuneesti.
”Keksikää itse parempi idea”, Kepe vastasi tympeänä.

”Luottakaa Rahin kuuloon”, Keetongu sanoi yhtäkkiä. ”Kaiuista päätellen tämä on iso luola. Eli jos olemme onnekkaita, täältä löytyy tie ulos.”
”Tai sitten täällä on rotko johon putoamme ja kuolemme”, Kepe vastasi. Hiljaa sisimmässään valkovihreä Toa päätti, että ei antaisi enää ideoita.
”Spinny hei, vähän parempi asenne”, Snowman sanoi tökäten ystäväänsä nyrkillä olkapäähän.
Kepe pyöritteli silmiään. ”Saat sitä silloin kun en ole kuolemanvaarassa.”
Umbra kääntyi taaksepäin ja etsi hetken oikean Toan silmiä pimeydestä. ”Hei, Matoro”, hän sanoi keskeyttäen Snowien ja Kepen ikuisen verbaalisen mittelön. ”Onhan kiikarisi kunnossa? Siinähän oli jokin apu tähän tilanteeseen.”
Matoro nyökkäsi hetken ennen kuin tajusi, että hänen silmäänsä ei painanut enää mikään.
”Joo, lämpönäkö. Onhan kiikarini…”
Matoron hengitys pysähtyi. Kaikki odottivat jännittyneen hiljaisina.
”Voi ei. Se on pudonnut. Se on piru vie pudonnut!” Matoro sanoi astetta hermostuneemmin. Hän sohi käsiään eri suuntiin ja kaiveli lumista maastoa aggressiivisesti etsien kiikariaan. ”Ei, tämä ei ole todellista! Se on huk-”
Toinen keskeytys puheessa hiljensi taas koko luolan ja Matoron kättenkin sorkkiminen joka suuntaan loppui. Etenkin Kepe nautti tästä, sillä hän ei halunnut valkomustan Toan sormia toista kertaa silmiinsä.
”… ei sittenkään mitään, löysin sen”, Matoro sanoi ja kytki kiikarin paikalleen. Metallinen napsahdus kaikui kaukanakin.
”Huh”, Umbra sanoi. ”No olisihan minulla valoni, mutta ehkä näin on parempi. Saatan tarvita voimaa myöhemmin.”

Matoro tuhahti.
”… tai sitten nyt.”
”… mitä nyt?” Keetongu kysyi odottaen pahinta.
”Tämä on täysin jumissa. Lämpönäkö ei sano yhtään mitään. Pakkanen ei tee tälle hyvää. Tämä on tosi noloa. Anteeksi.”

Kepe kumartui hieman Matoron suuntaan. ”Haluatko, että korjaan sen?” hän ehdotti. ”Minulla olisi tässä tarvittavat työkalut. Ja tuon voisi siinä samassa päivittää pakkasenkestäväksi.”
”Hei, tuohan kuulostaa tosi hyvältä”, Matoro sanoi innokkaana.
”Tai siis…” Kepe jatkoi, ”… voisi, jos näkisin jotain.”
”…”
”…”
”Meillä ei ole aikaa tällaiseen”, Matoro sanoi. ”Kepe, puhutaan tästä sitten kun olemme taas Klaanissa.”
”… jos olemme…” Kepe sanoi säälittävän hiljaisella äänellä.

Umbra huokaisi ja kokeili sormillaan vanhaa valokanuunaansa. ”Ei kai tässä muu sitten auta”, Toa hymähti ja tajusi, että ase, joka oli vienyt monen monta elämää saattaisi ensimmäistä kertaa päästä pelastamaan niitä.
Umbra nosti tykin ylös ja osoitti poispäin klaanilaisista. Vaikka ase ampui pelkkää valoa, sen kanssa oli parasta olla varovainen. Kynttilämäinen tuike syttyi tykin sisälle ja hiljainen sähköinen särinä alkoi voimistua.
”Suosittelen kaikkia varomaan silmiään”, moderaattori sanoi äänekkäästi. Sitten hän ampui, ja kirkas valokiila repäisi puhtaan valkoisen arven pimeyden sydämeen. Umbra oli ilmeisesti ainoa, joka tajusi sulkea silmänsä juuri ennen valon käynnistymistä ja sai välittömästi kuulla, kuinka muu retkiseurue huusi kuorossa.

”… minähän sanoin, että varokaa silmiänne!” valon Toa sanoi ilkikurisesti ja tuijotteli neljää klaanilaista. Hämmennyksekseen hän kuitenkin huomasi, että nämä eivät hieroneet silmiään tuskaisina vaan tuijottivat Umbran valokiilan suuntaan sanomatta sanaakaan. Kukaan ei tuntunut edes reagoivan päämoderaattorin katseeseen.
Umbra tajusi, että kanuunan valokiila osoitti yhä samaan suuntaan. Valon lisäksi Umbran silmäkulmassa näkyi jotain tummaa. Rurua kantava keltainen ilmestys käänsi hieman vainoharhaisesti katseensa suuntaan, johon ei ollut vielä vilkaissutkaan.
Ja lensi sekunnin kymmenesosassa selälleen ja takaisin tietyn lumenkaltaisesta aineesta muodostuvan olennon päälle. Jos joku jälkeenpäin kysyi asiasta, ei Umbra myöntänyt huutaneensa.

Kaksi tummanruskeaa, valtavaa ja groteskia hyönteismäistä olentoa irvisti Klaanilaisia kohti tappavan vaaralliset puruleuat auki, hyönteismäisten kätösten kynnet taisteluasennossa ja jalkojen asennoista päätellen valmiina hyppäämään kimppuun. Umbran niihin heijastama valokiila muodosti seinälle olentojen taakse valtavat varjokuvat Raheista, joka vain pahensi niiden uhkaavuutta. Hyönteisten vihreissä silmissä oli tappajan katse, ja niiden sydämissä halu tappaa.

Ja tappamaan hirviömäiset hyönteiset olisivatkin takuulla ryhtyneet, jos ne eivät olisi olleet umpijäässä. Tavallisesti kosteat ja ripeäliikkeiset tummanvihreät Nazorak-silmät olivat nyt kuivat ja halkeilivat kuvottavasti pakkasessa. Toiselta torakan muotoisista jääpuikoista puuttui yksi neljästä kädestä, mutta käden jäätynyttä ja haljennutta jäännöstä ei tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli aivan Keetongun jalkojen juurella.

Huomattuaan katkenneen käden keltainen jättiläinen vilkaisi siihen hermostuneesti ennen kuin potkaisi nysän toista Nazorakia päin. Osuma halkaisi umpijäisen raajan kahtia ja pudotti toiselta torakoista pään. Se upposi lumihankeen. Itse ruumis jäi seisomaan orvon oloisena.
”… oliko tuo vähän makaaberia…”, Snowie sanoi lievästi ahdistuneena.
”En tähdännyt siihen, jos sitä luulet”, Keetongu sanoi. Hän perääntyi huomaamattaan hieman seinää vasten ja tajusi nojanneensa kantamaansa kelkkamaiseen höyryajoneuvoon. Se oli ilmeisesti pudonnut mukaan kuoppaan. Rahi hymyili hieman ajatellen, että ajoneuvo ei ainakaan menisi hukkaan.

Hymy hyytyi hetkellisesti, kun hän tajusi, että kelkkakävelijä olisi voinut pudotessaan murskata koko viisikon alleen. Rahi päätti jättää asian mainitsematta.

Klaanilaiset perääntyivät huomaamattaan jäisistä torakanraadoista lähemmäs luolaston seinämää. Osa pyrki jo nousemaan seisomaan. Umbra piti aseensa valokiilan yhä Nazorakeissa, mutta ei ollut aivan varma miksi.
”Onko nyt sitten hyvä asia, että nuo ovat jäässä”, Matoro esitti retorisen kysymyksen.

”Hyvä siinä mielessä, että ne eivät yritä tappaa ja paistaa meitä”, Kepe vastasi äänellä, joka ei ollut aivan niin optimistinen kuin sen oli tarkoitus olla. ”Huono siinä mielessä, että tuo… ömmm, antaa vähän perspektiiviä sille, kuinka kylmää täällä on.”
”Älä nyt höpötä noin negatiivisia”, Snowie sanoi virnistäen ystävälleen. ”Eivät Nazorakit kestä tällaisia ääriolosuhteita niin hyvin kuin me. Nehän ovat trooppisten saarten raheja, eivätkö niin.”

Kaksikon takana oleva Keetongu nousi äänekkäästi pystyyn nostaen jotain todella isoa olkapäilleen. Se kolahti metallisesti luolan kattoon.
”… minäkin olen trooppisen saaren rahi”, Tongu sanoi.
Snowie virnuili hermostuneesti.
”… ai niin.”
”Jos saan ehdottaa niin voisimme etsiä sen tien ulos aika pian.”
”En vastusta ehdotusta”, Matoro sanoi yrittäen hieroa kohmeisilla käsillään lämpöä naamionsa kiikarivarusteeseen.

Koko joukkio nousi yksi kerrallaan pystyyn ja ravisti lumet pois päältään. Umbra käänsi aseensa valokiilan hitaasti pois jäätyneistä torakoista ja tutki sillä luolaston muita käytäviä.
”Tämä on tosiaan iso paikka”, moderaattori sanoi. ”Emme ole varmaan ensimmäiset klaanilaiset täällä.”
”Emmekä siinä tapauksessa ensimmäiset, jotka kuolevat tän-”, Kepe sanoi nopeasti, mutta hiljeni kun muuan lumenkaltaisesta aineesta muodostuva klaanilainen tukki tämän suun.

”Anteeksi, mutta kuuleeko kukaan muu tuota tuulta?” Keetongu sanoi parantaen kelkan asentoa olkapäillään. Viisikko hiljeni kuuntelemaan. Keetongu oli oikeassa: Jostain luolan syvyyksistä kuului rahisevaa, raskasta ilmankiertoa. Välillä tuuli kuulosti puhaltavan sisään raivokkaasti, mutta välillä se kuulosti rauhoittuvan. Tahti oli varsin tasaista.

”Ei tässä muu auta”, toa Umbra sanoi ja otti joukon pään valonlähteen tuomalla auktoriteetilla. ”Keetongu, saatan kaivata kuuloasi.”
Keltainen jättiläinen nyökkäsi ja siirtyi jonon päähän Klaanin päämoderaattorin viereen. Pian viisipäinen joukkio kulki synkän luolan läpi. Matoro jäi jonon viimeiseksi ja vilkuili jäätyneiden nazorakien suuntaan vielä pitkään.

Ihan vain kaiken varalta.

---

Kukaan ei ollut varma, kauanko harhailua kesti. Ehkä vain minuutteja, ehkä tunteja. Pimeydessä ei voinut olla täysin varma. Luolasto oli suuri ja monihaarainen. Käytäviä oli niin paljon, että mahdollisia vääriä suuntia oli liikaa.
Kun viisikko kulki kolmannen kerran saman risteyksen ohi, Matoro päätti ryhtyä merkitsemään seiniin rastilla paikkoja, joissa oli jo käyty.

”Osaapa olla massiivinen”, Umbra sanoi kävellen ripeästi jonon etunenässä ja osoitellen valokanuunallaan jokaiseen koloon ja käytävään. ”Mitenköhän tämmöinen on syntynyt?”

”No joku väittää, että tämä on entinen tulivuori”, Matoro sanoi. ”Ehkä se selittää nämä luolastot?”

”Emmekö me kaikki tiedä, että tuokin on hupsuja legendoja”, Keetongu sanoi. ”Tai siis, tulivuori? Saarella, jossa on havumetsiä?”
Keltainen jättiläinen pysähtyi hetkeksi siirtääkseen valtavan ajoneuvon painon toiselle olkapäälleen. Vasen alkoi jo puutua.

”Noh, jos minulta kysytään niin tämä ei vaikuta luonnolliselta muodostelmalta”, Kepe pohti. ”Millä todennäköisyydellä tämä on nazorakien kaivantoja?”
”Kumpi on rauhoittavampi ajatus”, Snowie kysyi. ”Se, että liikumme tulivuoressa vai se, että täällä on aika varmasti lisää torakoita?”

”Ei ajatella vielä tuota”, Umbra sanoi.
Keetongu hörähti kumeasti ja laski ääntään matalammaksi ja uhkaavammaksi. ”Torakat kaivautuivat liian syvälle!”, suuri rahi mörisi, mutta ei pystynyt pitämään äänensävyään vakavana. Koko joukkio nauroi hermostuneesti.

---

Harhailtuaan vielä ainakin kaksi varttia joukkio löysi tuulelta kuulostavien äänten tulolähteen. Umbra tutkaili umpikujaksi osoittautunutta luolan seinää valonlähteellään. Seinässä oli kyllä valtava teräväreunainen halkeama, josta jääkylmä tuuli virtasi vaiheittain sisään, mutta se oli liian pieni koko viisikolle.

”Saammeko tuota auki mitenkään?” Snowie kysyi.
”Tongu?” Umbra sanoi kääntyen jättiläistä kohti. Jättiläinen kohautti olkapäitään.
”Jos köysi kestää ja jos saamme kelkan korjattua, voimme ehkä vetää sen auki.”

”No… ajattelin enemmänkin sinua”, moderaattori sanoi vilkuillen rahin valtavia käsivarsia.
Keetongu oli hetken hiljaa.
”Näytänkö minä siltä, että jaksaisin murtautua kiviseinien läpi?” rahi kysyi happamasti.
”… no etkö näytäkin vähän?” Kepe pisti väliin hymyillen.

”Sanon samaa mitä Kepekin”, Umbra sanoi näyttäen peukkua. Keetongu huokaisi ja katseli klaanilaistovereitaan. ”Jos vain on jokin muu tapa, niin-”
Hänet kuitenkin keskeytti Matoro. ”Toverit, hei. Olenko se vain minä vai… liikkuiko tuo halkeama?”

Koko joukkio hiljeni. Vain luolaan tulviva viileä ilma piti hidasta ääntään. Klaanilaisia piinasivat kuitenkin myös näiden omat sydämentykytykset, jotka kuulostivat kiivastumiseltaan kuin tuomitsevan omistajiaan. Umbra tarkensi valonsäteellään varovasti halkeamaan. Valo meni sen sisään ja näytti siltä kuin railo olisi ollut syväkin. Mutta suuren railon sisällä oli niin pimeää, että ulkoilmaa ei nähnyt.

Se johtui siitä, että kyseessä ei ollut railo.
Kun Umbra siirsi valonsädettä hieman ylemmäs, hän pääsi havaitsemaan, että he eivät olleet tarkkailleet seinää tai halkeamaa sellaisessa.

Vaan suuta.

Ja se hengitti.

Klaanilaisviisikon kidat avautuivat hämmästyksestä niin suuriksi, että purukumit tai sikarit olisivat takuulla pudonneet luolan jäiselle lattialle, jos kellään olisi siis ollut jotain suussa.

Jääkylmä hengitys tuli tasaiseen tahtiin suurten, valkoisten ja veitsenterävien hampaiden välistä. Ne olivat hampaat, jotka olivat väristään ja naarmuistaan päätellen kokeneet vuosisatoja, ehkä vuosituhansia. Silti niiden terävyys saisi teräksenkin katkeamaan.
Olennon muu olemus ei ollut vähemmän häiritsevä. Pienen mäen kokoinen, jäisen sininen ja harteikas ruumis täytti melkein koko kammion. Oli kuin siihen olisi ryöstetty piirteitä sekä stalaktiittisimpanssin että todella suuren krokotiilin anatomiasta. Lopputuloksena oli olento, jossa kaikki oli isoa. Sen nyrkit makasivat maata vasten, mutta niitä ei ollut erottaa kivisestä maastosta itsestään. Jäänsininen peto joutui liikuskelemaan luolassaan vain kömpien, sillä sen pitkät ja jänteikkäät jalat oli tarkoitettu harppomaan vuoria helposti. Terävät kynnet suorastaan porautuivat kiveen.

Ja olento hengitti.

Suuri ja paksu kaula kannatteli yllään siirtolohkareen kokoista päätä, jonka keskellä mollotti kaksi silmää. Pimeydessä oli vaikea sanoa miksi, mutta silmät näyttivät hyvin eri kokoisilta. Ehkä toinen silmä oli muurautunut jossain muinaisessa taistelussa umpeen ja näkyi nyt vain hieman tuosta groteskista kraateristaan. Ehkä olennon toinen silmä oli yksinkertaisesti yliluonnollisen iso. Kukaan ei voinut tietää.

Silmiä yhdisti niiden hehku. Se ei ollut vain yön pedon punainen katse. Se oli tulta ja magmaa. Eriparisten silmien sisällä paloi tuli, joka tarkkaili klaanilaisviisikkoa.

Silmät eivät räpsähdelleet. Ne vain tarkkailivat.

Klaanilaiset katsoivat takaisin eivätkä tienneet, uskalsivatko edes katsoa poispäin.

Olennon takaraivoa ja suurta selkärankaa pitkin kulki harjaksia. Ne olivat teräviä mutta taipuisia ja runsaslukuisuudessaan peittivät lähes kokonaan olennon selän, mutta niitä oli myös koko joukko sen ohimoissa ja varsin runsaasti sen suuren pään leuassa.
Pitkät partamaiset harjakset liikkuivat ilmavirrassa, kun peto hengitti raskasta ja jääkylmää henkäystään. Mahdollisesti ikitalven vaikutuksesta harjakset olivat olennon ihon sinisen sävyn sijasta vitivalkoisia ja kimaltelivat jäisesti.

Suuren valkoisen harjan keskeltä valtavan olennon pään takaosista erottuivat valtavat, harmaat ja kierteiset vuohensarvet, jotka toivat olennolle suorastaan demonisen ulkonäön. Sarvet kaartuivat taaksepäin ja raapivat luolan kattoa aina kun olento siirsi päätään. Kivimurskaa putoili katosta, jossa oli satoja naarmuja sarvien kärjistä.

Ja se hengitti.

Olento avasi suunsa ja päästi ulos hitaan murahduksen.
Sitten se lähti kömpimään hidas askel kerrallaan kohti viittä klaanilaista. Koko kammio tärähteli. Peto lähestyi heitä verkkaisesti, mutta vääjäämättömästi. Yksi kädenheilautus ja se murskaisi heidät kaikki.

Hermostuneet klaanilaiset puristivat kukin aseidensa kahvoja. Kukaan ei puhunut mitään, vaan kaikki tyytyivät hiljaisuuteen. Olennon eteneminen sai koko luolaston tärisemään. Lunta putoili.
Snowman nielaisi.
”Öh. Oli kiva tuntea, tyypit.”

Snowien takana seisova Matoro oli ainoa, joka ei katsonut petoa eikä näyttänyt siltä, että olisi valmiina alistumaan kohtaloonsa. Jään Toan pään sisällä oli ääni, joka etsi aina mahdollisuuksia. Jokainen tilanne oli vain haaste tai palapeli ratkaistavaksi.

Elementistään huolimatta Toa ei jäätynyt koskaan. Hän tuijotti päättävästi valkoharjaisen sarvipedon ohi ja näki sen takana ylemmän tasanteen, joka ei ollut olennon tavoiteltavissa eikä edes sen näkökentässä. Lisäksi tasanteen yllä roikkui juuri sopivan muotoinen stalaktiitti.

Jos olen tarpeeksi nopea, Matoro ajatteli nostaen hitaasti harppuunaansa esiin. Hän oli melko varma, että olento ei keskittynyt häneen.

”Tyypit, tarttukaa minuun”, Matoro kuiski klaanilaisjoukolle ja viritti harppuunan. Vaijeri naksahti voimakkaasti ja ase oli valmis. Klaanilaiset eivät epäröineet, vaan tarttuivat Matoroon.

Harppuuna räjähti vauhtiin ja singahti sekunneissa kohti stalaktiittia vetäen aseen sisällä säilötyn vaijerin mukaansa lentoon. Voitonriemu levisi jään Toan kasvoille ja hän avasi suunsa.

”Hirviö, tulet muistamaan tämän päivänä, jolloin melkein nappasit Matoro the Bl-”

Töks, sanoi harppuuna.

Suuri sininen peto oli saanut sen kiinni ilmalennosta. Olento oli tarttunut pakovälineen päästä kiinni varsin vaivattomasti yhdellä kädellä.

Harppuuna oli nyt hirviön kourassa ja sen vaijeri roikkui löysänä ja surullisena olennon nyrkin ja Matoron harppuuna-aseen välillä. Matoro oli jäätynyt täysin asentoonsa: Toan naamalla oli yhä sama typerä voitonriemuinen virne ja hän seisoi yhä voitokkaassa ampuma-asennossa kuin jäätyneenä. Klaanilaisjoukkio piti edelleen kiinni Matorosta keinoin tai toisin, mutta he alkoivat vähitellen hivuttautua kauemmas toimintasankarista.

Peto päästi harppuunasta irti, ja pakokoukku putosi mätkähtäen luolan lattialle. Matoro alkoi punastuneena kelaamaan pakokeinoaan takaisin laukaisualustaansa.

Sininen sarvipää jatkoi lähestymistään ja nyt koko luolasto tärähteli voimakkaasti. Klaanilaiset eivät enää tienneet, mitä tehdä.
”Taisteleminen on varmaan turhaa”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan.
”Ehkä niin, mutta entä jos pudotamme sen yhdellä iskulla?” Keetongu murahti. Ennen kuin Umbra ehti kysyä, mitä suuri Rahi tarkoitti, Keetongu toimi.

Keltainen jättiläinen sinkosi raivokkaasti huutaen höyrykäyttöisen lumiajoneuvon olkapäiltään. Tonneja painava puun ja metallin sekamelska kulki ilman halki sekunteja kuin suuri murskauspallo. Klaanilaiset katselivat ihmeissään laitteen lentoa ja sarvipäätä, joka ei takuulla ehtisi väistää.
Ei sillä, että sen olisi tarvinnutkaan.

Olento otti ajoneuvon kiinni valtavalla skakdimaisella hammasrivillään ja jäysti sitä nyt kuin ylisuurta porkkanaa. Hirviö pysäytti etenemisensä, mutta vain hetkellisesti.
Sillä hetkellä Kepe huomasi, mikä hirviön jalkojen alla oli narskunut. Luolan lattia oli täynnä jäätyneitä nazorakeja. Niistä ei ollut paljon tunnistettavaa.

Kepe nielaisi.
”… paaaaeeeetaanko?” hän sanoi hiljaa.

”Öh. Lupa annettu”, Umbra sanoi ja livahti lähes valonnopeudella takavasemmalle. Muu joukkio seurasi perästä.
Hirviö jäi pureskelemaan joukkion kulkuneuvoa ja laudankappaleita putoili kalahdellen luolan lattialle. Jaloilla varustetty höyrykelkka ei ollut kovin makoisa, mutta olento ei päästänyt sitä silti otteestaan.

Sininen hirviö murahti ja otti askeleen eteenpäin. Lattiaan revähti halkeama.

Guo.

Sitten se otti toisen ja saaria murtava tärähdys pudotteli stalaktiitit luolan katosta. Kivi osui kiveen ja pöly ja lumi lentelivät ympäriinsä.

GUOOH.

Kolmannella askeleella vuori tuntui oppineen, kuka oli sen valtias. Olento tarttui valtavilla kourillaan suussaan pitelemäänsä höyrykoneeseen ja sai suunsa kunnolla auki.
Kun olennon torahampainen kita aukesi kokonaan, se lauloi laulun, joka halkoisi vuoria.

GUOOOOOOOOOOOOOOOOOH.

Klaanilaisten juoksuvauhti kiihtyi näkyvästi.

---

Lumisade vuorenrinteillä oli keventynyt, mutta tuuli oli aivan yhä yhtä jäätävä kuin aiemminkin. Hiljaisuus oli laskeutunut. Sitä ei vain kestänyt kauan, sillä jokin päätti sillä sekunnilla syöksähtää vuorenseinämän läpi.

Kivensirut ja lumipaakut singahtivat jokaiseen suuntaan kuin kranaatinsirpaleet, kun keltainen jättiläinen mursi seinämän vasen valtava olkapää edellä. Se näytti kiireiseltä.

Epämääräisen kyklooppigorillan muotoisesta aukosta syöksähtivät perässä pian toat Umbra ja Matoro, joiden jälkeen perässä tuli Kepe pyörittäen lumipalloa, jolla oli oranssi nenä. Pyörintävauhdistaan huolimatta lumipallo sai lopulta muodostettua itselleen kädet, jalat ja pään ja pomppasi pystyyn jatkaen pakomatkaa juosten.

Koko viisikon rämpiessä uskomatonta vauhtia lumista rinnettä alas (Keetongu osoittautui muurinmurtajan lisäksi myös hyväksi lumikolaksi) Snowie päätti esittää asiallisen kysymyksen.
”VoiluojavoiluojavoiluojaMIKÄSEOLI?”
”AAAH SE TAPPAA MEIDÄT”, Kepe vastasi toverilleen oman näkökantansa mukaan.
”EnhaluakuollaenhaluakuollaENHALUAKUOLLA”, lumiukko argumentoi.

”UUAAAAAAHHH”, Kepe tiivisti teesinsä.

Umbra, joka yritti parhaansa mukaan pysytellä Keetongun vauhdissa, käänsi päätään taaksepäin ja yritti rauhoitella kaksikkoa hengästyneesti. ”Älkää nyt, näittekö kuinka iso se oli? Eihän se mitenkään voisi mahtua luolasta ulos!”
”Eihän varmasti?” Matoro huusi kiihdyttäen vauhtiaan niin kovaa, että alkoi jo saavuttaa moderaattoria.
”Ei tietenkään!”
”Jos tähän väliin saan sanoa”, Kepe yski ja läähätti vauhdin takia. ”Niin jotenkin se on päässyt vuoren sisäänkin!”
”Tuo asenne ei auta yhtään!” Umbra huusi ja kääntyi kokonaan Kepen puoleen.

Kun Umbra katsoi kokonaan taaksepäin, hänen alkujaan Kepeä ja Snowieta rauhoittamaan tarkoittamansa ilme muuttui aivan, aivan toisenlaiseksi. Umbran suuhun olisi mahtunut linnunpesä.
Vuorenrinne murtautui auki vaivattomasti. Maasto ei edes tärissyt näkyvästi, vaan halkesi Keetongun ulostuloaukon kohdalta kuin keitetyn munan kuori. Pari sinisiä, jättiläismäisiä kouria työntyi raosta ja veti halkeamaa suuremmaksi.
”Öööööööööh…”

Umbran ilme ja äännähdys varmistivat, että koko konkkaronkka päätti pysähtyä hengähtämään ja vilkaisemaan taaksepäin. Alle sekunnissa kaikki katuivat pysähtymistään. Näkymä herätti tavallaan kunnioitusta. Enimmäkseen tosin pelkoa.
Halkeama leveni, kun kaksi valtavaa sinistä kouraa työnsi sen reunoja kauemmas toisistaan. Tonneittain lunta vyöryi aukkoon, josta alkoi nousta jotain todella isoa. Valtavat kierteiset sarvet tulivat ensiksi esiin, sitten perässä niitä kantava epäsymmetrinen valkoharjainen pää, jonka torahampaisessa suussa roikkui valtavan kelkan jäännöksiä.

GUOOOO.

Tapahtuma muistutti todella ruman linnunpojan kuoriutumista. Ja jos tilanne ei olisi ollut jo tarpeeksi häiritsevä, valtava olento päätti äännellä.

GUOOOOOOOOOOOOOOH.

Sen demoninen, muinainen karjahdus tärisytti koko vuorta.

Klaanilaisjoukon juoksu alamäkeen alkoi uudelleen, tällä kertaa ripeämpänä. Toimintasankarit ja valtava keltainen rahi eivät vaikuttaneet hidastuvan yhtään, mutta peräpäätä pitävät Kepe ja Snowie läähättivät tuskaisina. Tilanne ei kuitenkaan jättänyt heille paljoakaan valinnanvaraa nopeuden suhteen.

Takana jyrähteli. Valtava peto oli päässyt jo ulos maahaudastaan. Nyt se nousi seisomaan pystyasentoon mahdollisesti ensimmäistä kertaa vuosisatoihin.
Kun olento otti ensimmäisen askeleensa kohti klaanilaisjoukkoa, maa jyrähti. Samoin myös toisella. Ja kolmannella. Hirviön raskas hengitys kuului yhä lähempää ja lähempää.

”KUULKAA”, Umbra karjui kurkku käheänä. ”Minä KIELLÄN teitä katsomasta taaksepäin!”
”VoiluojavoiluojaSETULEE”, Snowie aloitti.
”KIELLÄN teitä PÄÄMODERAATTORIN valtuuksilla!”
”VoiluojavoiluojaMEKUOLEMME!” Kepe huusi.
”KIELLÄN teiltä myös kuolemisen!” Umbra huusi ja horjahti näkyvästi, mutta sai itsensä pidettyä pystyssä. ”Jos menette Karzahni vieköön kuolemaan, minähän annan teille warn-!”

Kaikki huutaminen keskeytyi, kun tummansinisen vuorihirmun suuri jalka rojahti aivan Klaanilaisten taakse. Tärähdys horjautti koko joukkion tasapainon ja kaikki viisi klaanilaista jopa järkälemäinen Keetongu mukaanlukien mätkähtivät kumoon. He lähtivät pyörimään jyrkkää mäkeä alas. Suut täyttyivät tuskaisan kylmästä lumesta ja pyörimisvauhti sai itse kunkin voimaan pahoin. Mäki oli niin jyrkkä ja jäinen, että pysähtyminen oli mahdotonta.

Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta se tuntui minuuteilta.
Lopulta joukkion vauhti pysähtyi, tosin ei kuitenkaan tarkoituksellisesti. Eikä myöskään mukavasti.
Keetongu edellä koko joukkio tömähti lopulta jäiseen seinämään, joka tärähti voimakkaasti joka ikisestä iskusta. Koko viisikko jäi siihen makailemaan ja hieromaan päitään, vaikka sisimmässään he tiesivät, että sille ei ollut aikaa. Valtava hirviö asteli äänistä päätellen yhä kohti joukkiota, joka nousi vähitellen yksi kerrallaan pystyyn.

”Heiiii, katsokaa!” Snowie sanoi hieroen valkoista päätään ja osoitellen seinämää, johon he olivat juuri törmänneet. ”Kybän talo!”
Muut Keetongua lukuunottamatta kääntyivät hölmistyneinä katsomaan ja huomasivatkin, että seinämän paksun jääkerroksen alla olikin toistensa päälle ladottuja puutukkeja. Niiden tervaisasta pintakerroksesta näki, että talo oli todella vanha. Muuta talosta ei sitten oikein nähnytkään, sillä suurin osa siitä oli lumen alla.

Pelkkä lumi olisikin ollut ongelmista pienin, mutta talon päälle oli vyörynyt myös suorastaan valtaisa jäälohkare. Lohkareen reunoissa oli vielä halkeamajälkiä sen taannoisesta lohkeamisesta ja kokonaisuudessaan se oli puolet itse talon koosta. Oli suoranainen ihme, että puumökki oli selviytynyt.
Oli miten oli, Turaga Niddin kotiin ei ollut menemistä. Ja sieltä tuskin pääsisi uloskaan. Mökkiä lähimpänä seisova Umbra oli kuulevinaan puuseinän takaa käheä-äänistä huutamista ja lasiesineiden rikkoutumista.

”Juoksemme satunnaisesti yhdellä maailman isoimmista vuorista ja törmäämme juuri siihen, mitä etsimme”, Matoro sanoi ihmeissään. ”Kuinka todennäköistä tällainen on?”
”Tosi epätodennäköistä”, Kepe vastasi. ”Tämähän on kuin mikäkin laiskan tarinankirjoittajan pikaratkaisu.”
”… Spinster, et kai sinä ihan vakavissasi valita tästä?”
”… mutta…”
”Tai sitten seurasitte minua”, lähestyvän hirviön suuntaan katsova Keetongu keskeytti hymähtäen. ”Minä nimittäin seurasin ummehtuneen sinapin hajua. Siihen ei mitään jäljittimiä tarvita.”
”Viehättävää”, Snowie sanoi pientä paniikkia äänessään. Alamäki nopeutti sinisen sarvipään etenemistä. ”Entäs nyt?”
”Voimme toivoa, että se liukastuu ja taittaa niskansa?” Keetongu ehdotti.

”Meillä on Matoron telepatia”, Umbra sanoi, ”etkö voisi lähettää hätäviestin laivastolle ja pyytää niitä possauttamaan tuon palasiksi?”
Keetongu huokaisi. ”Ensinnäkin en usko, että edes nopeimmat Lohrakit ehtisivät paikalle. Toiseksi, se , että se on ’Laivasto’ ei tarkoita, että niitä aluksia olisi tarkoitettu sotakäyttöön.”

”Hyvä on”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan. ”Muita ideoita?”
”Voimme käpristyä maahan, itkeä pienen kyyneleen ja toivoa, että se ei tapa meitä sen takia, koska olemme niin säälittäviä”, Kepe sanoi.
”… muita ideoita?” Umbra kysyi.
”Minusta meidän on pakko taistella, Umbra”, Matoro sanoi puristaen selässään odottavan miekkansa kahvaa. Sen terä kiilsi jäisenä odottaen tilaisuutta taisteluun.
”Hei, taistelu ei ole kivaa”, Snowie saarnasi. ”Emmekö voisi kokeilla vain… neuvotella?”

Kepen kulmat menivät kurttuun ja hän kääntyi lumiukkoa kohti. ”Snowie.”
”Spinny?”
”Miten sinä neuvottelet sarvipäisen vuoridemonin kanssa?”
”… tosi, tosi kohteliaasti?”

Ennen kuin taas yksi kaksikon yhteiseen hiljaisuuteen loppuvista väittelyistä ehti edes alkaakaan, jotain rysähti voimakkaasti. Lunta putosi Turaga Niddin talon katolta, kun toinen sinisen vuoripedon valtavista jaloista laskeutui aivan klaanilaisten eteen ja pysyi siinä. Olento oli pysähtynyt. Klaanilaiset tuijottivat sitä pidellen henkeään.
Kun olento seisoi koko pituudessaan, sen valtavan koon pystyi vihdoin hahmottamaan. Hirviön pään vuohimaiset sarvet sojottivat neljänkymmenen metrin korkeudessa luoden olennolle varsin demonisen olemuksen. Sarvia kantavan pään jämerästä leuasta roikkuvat pitkät partaharjakset viuhtoivat hyytävässä tuulessa. Toa-käsivarren pituiset terävät hampaat pitelivät yhä tiukasti Keetongun puisen kelkan jäännöstä olennon valtavissa leuoissa. Kun jäänsininen olento kiristi hampaidensa otetta, aluksesta putoili nauloja, pikkuruisia laudansiruja ja matkaeväitä. Keetongu näytti kärsivän nähdessään kauniin aluksensa nykykunnon.

Olennon magmanhohtoiset silmät tuijottivat värähtämättä klaanilaisjoukkoa. Umbran asekäden valossa klaanilaiset näkivät, että toinen silmistä, eli klaanilaisista katsottuna oikeanpuolimmainen, oli tosiaan isompi. Valtava, tuomitsevasti katseleva tulisilmä sai toisen tulisilmän näyttämään varsin pieneltä. Toinen silmä oli nimittäin vain matoranin kokoinen.

Valtavat käsivarret roikkuivat olennon sivuilla. Olennon kourat oli puristettu nyrkkiin.
Parissa sekunnissa nyrkit aukesivat ja olennon pitkät sormet ja stalaktiittimaiset kynnet tulivat esiin.
Pahinta oli edelleen olennon hengitys, sillä se oli kylmää kuin kuolema.

Klaanilaiset olivat hiljaa. Pakotietä ei enää ollut. Enää he pystyivät vain sulkemaan silmänsä ja odottamaan kohtaloaan.

Sitä ei tullut.

Kun klaanilaiset avasivat silmänsä, he eivät voineet uskoa näkemäänsä.
Valtava peto oli kumartunut Turaga Niddin hirsimökin ylle ja nyt sen kohmeisen valkoiset ja jääpuikkoiset selkä- ja leukaharjakset roikkuivat klaanilaisjoukon yläpuolella. Olennon valtavat kädet olivat tarttuneet tönön päällä makaavaan jäälohkareeseen. Suuret ja vanhat kynnet porautuivat jäähän vaivattomasti kuin veitsi voihin.

Olento karjahti raivokkaasti. Sen kädet tärisivät holtittomasti, mutta hitaasti se sai jäälohkareen nostettua paikaltaan. Alta pilkistävän mökin katto oli mennyt sisään, mutta muuten talo oli pysynyt kunnossa hämmentävän hyvin.
Valtava jäälohkare makasi sinisen sarvipään olkapäillä. Olento katsoi edelleen tulisilla silmillään klaanilaisia, jopa kääntyessään heistä poispäin. Sitten olento vilkaisi vuoren huippua kohti.

Raivokkaan karjahduksen myötä valtavien käsivarsien heittämä jäälohkare kiisi uskomattomalla vauhdilla ilman halki. Tuulen alta ilmaa halkovan jättiläislohkareen ääntä ei kuullut.
Se lensi Ämkoo-vuoren huipun yli ja niin kauas, että edes maahan tömähtämistä ei kuulunut. Klaanilaiset katsoivat ihmeissään hirviötä, joka kääntyi vielä hitaasti heitä kohti. Nyt se katsoi erityisesti Tonguun. Hyvinkin pitkään.

Olento avasi leukansa. Pedon suussaan roikottama vahingoittunut kelkanraato putosi klaanilaisten eteen rysähtäen. Laudanpätkiä ja pieniä metallinpalasia putoili kauemmas. Keltainen jättiläinen tuijotti aluksenrämää suuri suu auki ja kellertävä kulmakarva ylhäällä. Sitten hän siirsi katseensa vuoripetoon, joka seisoi paikallaan kuin odottaen jotain.
Keetongu ja vuorihirviö tuijottivat toisiaan silmiin pitkään. Muut klaanilaiset katsoivat kullankeltaista toveriaan ja odottivat tämän reaktiota.
”… kiitos?” Keetongu lopulta sanoi. Hän ei osannut odottaa seuraavaa asiaa, jonka hirviö teki.

Sen kaltaisella hammasrivillä ei ollut tarkoitus hymyillä. Niin ei vain kuulunut tapahtua. Olennon siniset kasvot vääristyivät silti kammottavaan virneeseen.
Sama virne naamalla olento kääntyi ympäri ja lähti harppomaan hieman kumarassa asennossa samoja valtavia jalanjälkiä pitkin kohti suuntaa, josta oli tullut. Klaanilaisviisikko tuijotti olennon valkoharjaista selkää ja valtavia sinisiä jalkoja siihen asti, kunnes otus katosi kokonaan mäen taakse. Viimeisenä näkyivät valtavat vuohimaiset sarvet, mutta pian nekin olivat poissa.

Klaanilaiset räpyttelivät silmiään suut auki.

”… minulla on vain yksi kysymys”, Umbra lausui hitaasti tuijotellen valtavia jalanjälkiä.

”Kerro”, Matoro sanoi.

”Mitä Karzahnia”, Umbra kysyi aiheellisesti.

”… meninkö minä ottamaan liikaa sitä alkoholipitoista?” Snowie kysyi virnuillen. ”Kun, ehe, en minä yleensä juo. En haluaisi olla känniääliö.”
”Sinä otit ihan tavallista ja olit ihan tavallinen ääliö”, Kepe sanoi hiljaa. ”Tämä tapahtui.”
Snowie oli liian hämmentynyt jopa ottamaan ystäväänsä hyvähenkiseen niskalenkkiin ja tyytyikin vain pysymään paikoillaan.

”Tästä pitää ehdottomasti raportoida ylläpidolle”, Matoro sanoi tiukasti. ”Guardianin täytyy tietää tästä.”
”G-miehestä puheen ollen…”, Keetongu aloitti raapien päätään, ”olenko minä ainoa, jonka mielestä se otus näytti vähän…”
”No löysittehän tekin tänne”, tuttu ääni huudahti takaapäin keskeyttäen Keetongun.

Kun otti huomioon viiden klaanilaisen juuri kokemat asiat, heidän reaktionsa pystyi melkein antamaan anteeksi. Joukkion säikähtäneet huudot saivat jopa joukkion yllättäneen Guardianin säpsähtämään.
Enemmän Guardianin reaktiossa oli tosin kyse siitä, että miekankahvaansa pakkomielteisesti tarranneen Matoron sinkoama jääpuikkoammus lensi kahden sentin päästä hänen ohimostaan.
Sininen skakdi seisoi hetken hiljaisuudessa tuijotellen Matoroa, joka piteli yhä miekkaansa sojossa hänen edessään.

”En ota teitä enää koskaan eräretkelle”, Guardian sanoi happamasti.

”E-e-eversti!” Snowie huusi hymyillen. ”Siinähän sinä. H…auska nähdä!”
”Jep”, Guardian sanoi ja vilkaisi mäkeä, jota alas viisikko oli pyörinyt. Hänen mielenkiintonsa herättivät isommat, suorastaan valtavia jalanjälkiä muistuttavat painaumat mäessä. ”Jäljistä päätellen saitte ajoneuvon toimimaan?”
Keetongu nosti hitaasti kätensä ja osoitti maassa makaavaa aluksenrojua.
”… aaaa-ha.”
”Niin”, Keetongu sanoi. ”Tuo pitäisi saada korjattua tai jäämme tänne syömään sinappia Niddin kanssa.”

”Luotan että tiedät, mitä teet”, Guardian sanoi nyökäten ja erehtyi ajattelemaan Tongun kauhuskenaariota. Vilunväristyksiä kulki pitkin skakdin selkärankaa. ”Te muut, tarvitsen teidät lapion varteen ja heti. Emme tiedä, kauanko papalle riittää vielä happea. Etenkin jäävoimaiset tänne ja heti.”
Guardian viittoi klaanilaisia luokseen ja lähti astelemaan kohti lumi- ja jääkasaumaa, jonka hän arvioi olevan mökin oviaukon kohdalla. Käveltyään hetken sininen sotaveteraani kuitenkin pysähtyi ja muisti jotain.

”… anteeksi, käytin monikkoa. Kepe, jääpä sittenkin auttamaan Keetongua”, Guardian sanoi. Kepe vastasi myöntävästi virnuillen.
Snowie oli selvästi ollut liian kauan hiljaa ja näki, että hänellä oli pakottava tarve sanoa jotain.
”… hei, G?”
”… niin?”
”Muistatko kun puhuin siitä hirviöstä?” Snowie johdatteli varovaisesti.
”… joo?”
”No… asia on ikään kuin niin, että se-”, Snowie uikutti, mutta joutui Guardianin keskeyttämäksi.
”- on naurettavaa hölynpölyä. Lumimyrsky palaa kohta ja en halua ikään kuin hautautua, tiedätkö. Lapion varteen, toverit”, Guartsu hoputti.
”… niinpä kai sitten.”

---

Paaco istui rauhallisena iglussaan. Lumirakennelma oli osoittautunut yllättävän mukavaksi ja lämpimäksi paikaksi kuivatella jalkoja. Moderaattorikokelas hymyili ja rummutti polveaan. Näin oli ehkä parempi, sillä Toa ei pitänyt kylmyydestä ollenkaan. Vuorikiipeilykään ei ollut Toan suosikkiasioita. Hän oli kokeillut sitä kerran.
Muuan vuoristolintu oli luullut vihreää Toaa isoksi marjapensaaksi. Paaco ei enää mielellään puhunut asiasta.

”Näh, kyllä ne sen sinappipapan sieltä löytävät”, Paaco sanoi hymyillen. Mikäs tässä oli köllötellessä, vihreä Toa ajatteli ja kellahti makuulle. Nimeämispäivänä oli tarkoituskin ottaa rauhallisesti.

Rauhallisuus olisi saattanut onnistua, jos fysiikan lakien ei olisi ollut paha tapa todistaa toimivuutensa juuri väärillä hetkillä. Muuan Ämkoo-vuorelta heitetty ilmaa pitkään halkonut lohkare päätti juuri silloin tehdä tuttavuutta painovoiman – ja tietyn iglun kanssa.
Rysähdys oli kova.

Paacon kirosanat olivat kovempia.

---

Puinen ovi rysähti auki ja kaatui tuoreeseen lumihankeen. Lumihanki narskahti muinaisen oven alla. Alle sekunnin päästä ilmoille räjähti sarja korvia tuhoavia haulikon laukauksia, jotka kaikuivat pian jostain kauempaa. Vahva savu täytti ilman. Hajusta päätellen aseenomistaja ei ollut puhdistanut piippua hetkeen.

”OKEI, TORAKANÄPÄRÄT”, haulikon omistaja karjui yskäisän käheällä äänellä. Ase niksahti auki ja hylsyt putosivat lämpiminä lumihankeen. Toisella kädellään vihreä Turaga heilutti aggressiivisesti nyrkillistä uusia hauleja, jotka putoilivat sormien välistä.
”TÄTÄ TAVARAA ON LISÄÄ JA IHAN KARRRRRZAHNIN PALJON. JUOSKAA TAKAISIN PESÄÄNNE, HELEVETIN TUNARIT, TAI TÄYTÄN TEIDÄT TERÄKSELLÄ.”

”Turaga Niddi”, Guardian sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. Hän, muiden viiden klaanilaisen lisäksi, piteli käsiään ylhäällä. Kepen puoliautomaattiset lumilapiot lojuivat itse kunkin jaloissa.

”TEISTÄ EI OLE MIHINKÄÄN, ÖTÖKÄNLÄNTIT”, muinaista jaloa Kualsia ryppyisenä naamanaan käyttävä Turaga huusi hakaten haulikkoa ovenreunaan. Puu alkoi pettää aseen alla. ”NUORRRUUDESSANI MINÄ PERRRRRHANA PUDOTIN JOKA PÄIVÄ AINAKIN NELJÄSATAA TEIDÄN KALTAISTANNE.”

”Kybä?”, Snowie yritti heilutellen molempia käsiään ilmassa ja hymyillen. Rauhallisella äänensävyllä ei tuntunut olevan kummoisempaa vaikutusta vihreään Turagaan, jonka pää näytti kiehuvan niin, että lumihiutaleet sulivat jo ensikontaktissaan.

”NELJÄSATAA SIIS VAIN NYRKEILLÄNI”, sinapilta voimakkaasti tuoksahtava papparainen kailottii pomppien mökkinsä oviaukossa ylös ja alas. ”AMPUMA-ASEILLA? EN JAKSANUT EDES PIRU VIE LASKEA!”

Guardian henkäisi syvään ja korotti ääntään.
”Sinappipappa! Pää hankeen ja nimeämispäivärauha!”

Vihreän turagan pompinta hidastui vähitellen, kun se tajusi, että edessä seisova kuusipäinen joukkio ei koostunutkaan mökin rauhaa usein häiritsevistä nazorak-sotilaista, vaan käsiään ylhäällä pitelevistä klaanilaisista. Papparaisen vihreän naamion hymy alkoi levetä.

”Guartsu perhana!”

”Aivan, minä perhana. Kelpaako kyyti lämpimien patojen ja herkullisten juomien äärelle?”

Niddi laski aseensa.
”Siinähän on klaanilainen kavereineen. Tulitte hakemaan vanhaa miestä vaiko vain nauttimaan raikkaan vilpoisasta maisemastosta ja ilmastosta?”
”Olemme pelastamassa sinua, jäsen Niddi”, Matoro vastasi välittömästi.
”Poikahan puhuu prameasti” Turaga pani merkille.
”Enkä ole ihan varma, puhuisinko tästä raikkaan vilpoisana”, Umbra pohti ääneeen. ”Tai siis, voisin vaikka vannoa, että näin jossain tuossa matkan varrella hirven, joka oli jäätynyt pystyyn.”

Niddi loi omasta lyhyestä perspektiivistään mulkaisun pitkään, haarniskoituun hahmoon.
”Nuorukainen. Kun me vanhoilla päivillä olimme sodassa pahaa Vinkkistölyöttäytymää vastaan-”
”…mikä piru on Vinkkis-”
”Älä keskeytä vanhan miehen kertomusta, kloppi! Kun olimme sodassa Vinkkistölyöttäytymää vastaan oli niin kylmä, että kun yritti juoda vettä, ei pystynyt, koska naama oli jäätynyt ja oli kuollut.”
”…tuossa ei…”
”Kun yritti ampua aseella, se ei onnistunut, koska ilma oli jäätynyt eikä ammus liikkunut.”
”Mitä tämä on minä en edes.”
”Ja kun yritti syödä mitä tahansa, ei pystynyt, koska-”
”Kiitos Kyösti”, Guartsu kiitteli painokkaasti. ”Tajusimme pointin.”

Hetken ja Turagan happaman naaman verran oli hiljaista, sitten Kepe avasi suunsa.
”…miksi häntä sanotaan Kyöstiksi?”
Guardian laski kätensä tiedemiehen olkapäälle, ja ohjasi tämän hieman syrjemmäksi.
”Katsos, meidän oma Niddimme luuli tässä taannoin olevansa kaukaisen maan hallitsija nimeltään Kyösti.”
”Ja, leikitte mukana, koska ette halunneet loukata hänen tunteitaan?”
”Ei, se on vain hieno nimi.”
”…”

Niddi taittoi haulikkonsa keskeltä, ja laittoi tuohiseen selkäreppuunsa.
”Noh, nuorukaiset, auttakaapa vanha mies takkatulten äärelle.”
”Meillä on kyllä yksi pieni ongelma”, Keetongu otti asiakseen mainita. ”Kulkupelimme on sökönä.”

Niddin ilme kertoi, että hänen nuoruudessaan pelastajat osasivat pelastaa ja kulkupelit kuljettaa.
”Korjatkaapas se sitten.”
”Taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty,” Guardian totesi, ja kohautti nöyränä hartioitaan. ”Tarvitsemme aika lailla palasia menopelin korjaamiseen, eikä varaosakuljetus taida pelata tällä ikuisen roudan kukkulalla.”

”Oikeastaan”, Kepe heittäytyi keskustelijain väliin sormi pystyssä. ”Entä jos tekisimme osia… Tästä mökistä?”

Idea oli huono, mutta parempi kuin ei mitään. Klaanilaiset kävivät mökin purkutöihin, kukin tavallaan. Keetongu kaatoi seiniä, Matoro veti harppuunalla hirsipilarit alas ja Snowie yritti tanssia lattiaa puhki. Loppujen lopuksi sankarimme kuitenkin kokivat paremmaksi ideaksi vain mosautella mökkeröisen pienempiin osiin, klaanilaisia kun olivat. Snowie katseli vierestä, kun Kyöstin haulikko lauloi erästä ovea sopivammiksi rakennuskappaleiksi.
”Nätti pyssykkäliini, pidän sen kaiverruksista.”
Vanhus käänsi päänsä puhujaa kohti.
”Niinkö.” Hänen äänestään loisti sanoinkuvaamaton katkeruus.
”Tuota, mjäh?” Snowie esitti ymmärtämättömyyttään.
”Katsos, poikaseni, katso tätä asetta.”
Turaga kohotti tuliluikkusen valkean lumikon tarkasteltavaksi, ja jatkoi puhettaan: ”Siinä on kaikki hienoudet. Mainitsemasi kaiverrukset, puinen, käsin veistetty kahva, täydellisesti hiottu piippu, varmistimen puute.”
Kaksi keskustelijaa eivät huomannet, kuinka muutkin kerääntyivät kuuntelemaan kertomusta.
”Mutta kauan sitten, menneinä aikoina, kun olin vielä nuori mies, minä tein yhden suurimmista virheistä, jonka mies voi tehdä. Minä rakastuin.”
Klaanilaisten reaktiot olivat vaihtelevia, mutta tarina jatkui.
”Se oli kauneimmista tuntemistani Matoralaisista. Harmi vain, se oli toisen miehen vaimo. No, niinpä minä sitten, nuori ja tyhmä kun olin, menin ja ehdotin vaihtokauppaa. Neitokaisen mies halusi tämän aseen siitä akasta. Arvaapa perhana suostuinko.”
”Se akka”, Umbran oli pakko ottaa kantaa. ”Uskoisin, että tällä Matoralaisella oli nimikin.”
”Niin on tälläkin!” Kyösti huudahti loukkaantuneena ja heristi asetta. ”Minä kutsun sitä Veerakiksi.”

Seurasi typertyneitä ilmeitä, ja purkutyöt jatkuivat.

Pian Keetongu ja Kepe pääsivät rakennustöihin muiden kerääntyessä ringiksi kaksikon taakse.
”Lauta”, Kepe sanoi eleettömästi, ja ojensi oikean kätensä odottavasti.
”Lauta”, toisti Umbra hänen vieressään ja ojensi hänkin kätensä.
Guardian pyöräytti silmiään ja ojensi Umbralle romupinosta laudanpätkän, joka puolestaan antoi sen Kepelle.

”Hei. Anna minulle tuo seinällä roikkunut hirvenpää”, Keetongu ilmaisi toiveensa Matorolle. Mustahaarniskainen jään Toa väänsi kasvoilleen kysyvimmän ilmeensä, mutta antoi koriste-esineen Keltaiselle Jättiläiselle. Keetongu huomasi harppuunasankarin ilmeen.
”Siitä saa hyvän potkurin.”
”Anteeksi, mutta millä logiikalla?”
”Jättiläisen logiikalla.”

Klaanilaiset olivat kovia keksimään huonoja ideoita, mutta ällistyttävän usein ne toimivat. Joku voisi väittää, että mökillä ja hirven irtopäällä ei saisi rikkinäistä höyrykelkkaa liikkeelle, mutta klaanin insinööri-ihmeet uskoivat vakaasti toista.

He olivat väärässä.

Kaikki klaanilaiset istuivat menopelin kyydissä, vaan se ei liikkunut suuntaan tahi toiseen.
”Okei, minä vain kaadan tätä bensatankkiin”, Kyösti totesi kuivakasti ja heitti pari hyppysellistä Turkasta sinne, mihin polttoaine yleensä menee.
”Mitä siÄÄÄÄÄÄÄH”

Ja se toimi. Koska totta kai kaikki toimii, jos tankkiin heittää sinappia.

Reki, kelkka, lumikiituri tai miksi puista, metallista ja hirvenluista kasattua kammotusta sitten kutsuisikaan räjähti uskomattomiin nopeuksiin. Lumi suli ajokin alta, kun se kiisi alas Ämkoo-vuoren hyytävää rinnettä Turkanen-sinapin tulisella voimalla. Kaikki seitsemän matkustajaa pitelivät kynsin ja hampain kiinni ajokistaan välttääkseen kyydistä putoamisen.

Hyytävä ilmavirta yhdistettynä tappavaan tuuleen ja rankkaan lumisateeseen tekivät matkasta varsin epämukavan jokaisen klaanilaisen kasvoille. Joka iikan kasvot olivat jäätyneet virneeseen, joka kertoi enemmän kuin tuhannet sanat.

”Tämä”, Guardian sanoi irvistyksensä läpi.

Ajoneuvo karahti sinappivoimallaan hyppyrimäisen vuorenrinteen yli. Alus halkoi talvista ilmaa sekunteja ennen kuin tömähti takaisin hankeen ja jatkoi vauhtiaan.

”On”, Guardian murahti.

Turaga Niddi oli hoiperrellut aluksen takaosaan ja syötti hullusti nauraen lisää tulenarkaa Turkasta polttoaineeksi.
”Ainoa oikea tapa elää!”, Turaga hohotti kovaäänisesti.

”Typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Guardian ärjyi. ”Tästä ei puhuta enää koskaan. Hyvää nimeämispäivää ja suut umpeen!”

---

Lumituisku piiskasi valtavia, kierteisiä sarvia ja kahta punertavaa silmää, jotka tuijottivat mäkeä alas kiitävää höyryalusta. Hirviö hymyili edelleen lohkaremaisilla hampaillaan seisoessaan Ämkoo-vuoren huipulla. Lumimyrsky varmisti, että kukaan ei näkisi olentoa.

Tänään oli ollut hyvä päivä monikymmenmetriselle hirviölle. Se oli syönyt maittavan hirviaterian ja kohdannut seitsemän vuorelle eksynyttä matkalaista.

Kun oli elänyt kuusituhatta vuotta, yksinkertaisia asioita oppi arvostamaan.

Hirviö varmisti jalansijansa Ämkoo-vuoren liukkaalla huipulla ja röyhisti rintaansa. Se päätti päästää vielä yhden voitokkaan karjahduksen.

HOOOOOOH.

Mitä tuli Umbraan, Matoroon, Snowieen, Kepeen ja Keetonguun, he eivät unohtaisi olentoa koskaan. He kuitenkin suostuivat olemaan puhumatta illasta ja sen tapahtumista. Kukaan ei voisi koskaan uskoa, mihin he olivat vuorella törmänneet.

Huipulla seisova hirviö avasi suunsa ja raotti jäisiä äänihuuliaan.

HOOOOOOH.

Vaikka tapahtumista suostuttiin pysymään vaiti, Snowie ja Keetongu olivat kuitenkin sitä mieltä, että nimeämispäivän perinteitä tulisi kunnioittaa. Olennolle olisi annettava nimi, vaikka kukaan viisikosta ei sitä saisikaan käyttää.

Viisikko suostui Keetongun ehdotukseen. Nimi oli helppo valita, kun katsoi olennon vuohimaisia sarvia ja skakdimaista olemusta.
Se oli melkein liiankin ilmiselvää.

Vuori järisi ja lumivyöryjä syntyi. Vuoristorahit juoksivat pakoon ja läheisen Nui-Koron matoranit harkitsivat muuttamista Bio-Klaaniin.

HOUUUU.
HOUUUU.
HOUUUU.