Klaanon

Avainsana: Kapura

  • Upotettuja aarteita

    Vahkikomentokeskus

    Le-matoralainen työntekijä asetti kahvikuppinsa ruskealle puupöydälle ja avasi sanomalehden. TILA VAKAA, ilmoitti viereisellä pöydällä sijaitseva keskustietokoneen näyttö. Ja se oli hienoa. Hengenvaarallisen toimintavirheiden määrä vahkijärjestelmässä oli viime vuosina kääntynyt rajuun laskuun Nuparun ahkerien korjauksien takia. Nyt useimmat työpäivät kuluivat kahvia juodessa ja sanomalehtiä lukiessa.

    Ovelta kuului koputus. Keskeytys täydellisesti alkaneeseen aamuun. Le-matoran harmitteli mukavan asentonsa menettämistä ja nousi ylös. Muidenkin tietokoneiden näytöt olivat lopettaneet virheistä valittamisen. Joku vahki jossain oli havainnut tuntemattoman materiaalin ja lukkiutunut, mutta sellaisia rutiinivirheitä tapahtui sensorien epätarkkuuden takia usein.

    Oven avauduttua matoranin pään kohtasi Kapuran nyrkki. Työntekijä kaatui parahtaen lattialle ja menetti tajuntansa välittömästi. Tuo ei kuulunut asioihin, joiden matoran oli kuvitellut odottavan ovella. Komentokeskuksen oven lukko vaikutti aika vahvalta, mutta Kapura päätti lisätä painavia huonekaluja. Koskaan ei voinut olla liian varovainen. Tajuton le-matoran ei onneksi jäänyt kaipaamaan työpöytänsä entistä asettelua.

    Viimein Kapura päätti, että ovi pysyisi lukossa tarpeeksi kauan. Hänelle komentokeskusta esitelleet matoranit saattaisivat päästä ulos siivouskomerosta, mutta oven murtamiseen kuluisi enemmän aikaa. Toisten kolkkailu toana on melkein huijausta, Kapura ajatteli. Kukaan täällä ei kuvitellut tajuttomuuden seuraavan pian toan nähdessään. Pimeyden metsästäjien tai skakdien taas olisi miltei mahdotonta suorittaa samanlainen tehtävä.

    Kapura istui päätietokoneen ääreen sidottuaan työntekijämatoranin sähköjohdoilla kolmanteen työpöytään. Tila vakaa? Ei kauan. Tulen toa etsi käsiinsä tiedoston, joka sisälsi tiedot vahkien tavoittelemista rikollisista. Kapura varmuuskopioi sen ja tyhjensi alkuperäisen.

    Metru Nui

    Komentokeskuksen signaali kulki läpi metrujen ja tavoitti jokaisen vahkin. Ne pysähtyivät hetkeksi lataamaan päivityksiä. Kaikki vahkit, jotka olivat ajamassa takaa rikollisia, huomasivat listan tyhjyyden ja aloittivat jonkun toisen työtehtävän. Pian saapunut seuraava päivitys sisälsi myös estot uusien rikollisten lisäämiseksi.

    Uusi päivitys. Rikollislista menetti hetkellisen tyhjyytensä.

    nurukan::bio-klaani::murha(matoro::bio-klaani)
    deleva::bio-klaani::murha(matoro::bio-klaani)

    Pian saapuivat myös uusien rikollisten tiedot. Seurasivat käskyt, jotka kielsivät kaikki tehtävät rikollisten kiinniottoa lukuunottamatta.

    Vahkit lähtivät liikkeelle.

    Komentokeskus

    Kapura hihitti. Matoron haamu mainitsi jotain kostosta ja oikeudesta. Le-matoran oli pysynyt tainnoksissa. Kapura nousi ylös työpöydän ääreltä ja käveli ympäri komentokeskusta. Hänen täytyisi aloittaa jatkon suunnitteleminen. Matoron ja Umbran kuolema palasi hänen mieleensä. Syyllisiä hän voisi rankaista, mutta eloon hän ei voisi uhreja palauttaa.
    Lopeta tämä pelleily, ääni sanoi. Kapura katsoi kohti Matoron haamua, mutta ei löytänytkään olettamaansa äänen lähdettä. Sen sijaan komentokeskuksen seinille oli ilmestynyt juuria. Niitä juuria.
    Kapura hikoili.
    ”Mene pois. Sinä annoit minulle sen viruksen.”

    ”Voi karzahni, nyt se puhuu siellä yksikseen. Skarrarrar me päästettiin joku hullu komentokeskukseen”, oven takainen tila parahti. Umbran haamuko se siellä kiroili? Ei tietenkään, se olisi liian typerää. Nurukan ja Deleva pääsivät pakoon! Heidän eloonjättämisensä oli ollut suuri virhe. Ja juuret liikahtelivat seinillä. Kapura työnsi huonekaluja pois tieltään ja istui huoneen keskelle, jotta niiden heilahtelevat päät eivät saavuttaisi häntä.
    ”Menkää pois. Te tapoitte heidät.”

    Le-matoran oli alkanut nyyhkyttää jossain. Missä, tarkalleen? Komentokeskus alkoi muuttua yhä sekavammaksi. Osa siitä alkoi muistuttaa erästä saarta. Ja juuret tulivat siitä osasta. Ne tunkeutuivat tiheän viidakon läpi. Voi karzahni. Matoron haamu totesi jotain etäistä. Äänet oven takana kasvattivat lukumääräänsä. Joku taisi iskeäkin siihen. Mutta Kapuraa huoletti enemmän huonen vastakkainen osa, jossa saari ja juuret valtasivat komentokeskusta.

    Juuri kosketti Kapuraa takaa. Tulen toa nousi äkkiä ylös. Tilanteelle oli tehtävä jotain. Metru Nuin vahkijärjestelmän komentokeskus, oikeuden ja koston tila, oli valloitettu. Miksi päänsärky oli vain niin kova? Se johtuu viruksesta. Nurukan ja Deleva astelivat Kapuraa kohti saaren hiekkarannoilta. Se oli ohi.

    Kapura laskeutui kylmälle lattialle ja sulki silmänsä.

    Kapura

    Onnistuit näemmä saamaan mielenterveytesi taas hirveään kuntoon.


    Lainaan sitä Matorania ja teen pari asiaa. Mutta haluat varmaan tietää, miten Abzumon kanssa kävi? Yritän myös selventää päätäsi jotenkin. Meillä on puhuttavaa.

    Meri

    Zairyhin ja Liittolaisen merimatka keskeytyi. Zairyh katseli alas odottaen Liittolaisen ilmoittavan pysähdyksen syytä. Alhaalla näkyi… raunioita. Jotain isoa. Se jokin iso oli vielä melkein yhtenä kappaleena. Irronneet osaset olivat levittyneet ympäristöön muodostaen mekaanista ja orgaanista sotkua raunioiden ympärille.

    “OLEMME PERILLÄ”, Liittolainen ilmoitti mukavalla kirkumisäänellään. Sekavien värien ja muotojen massa aloitti hitaan laskeutumisen. Kaksikon lähestyessä merenpintaa Zairyh pystyi näkemään alla häämöttävän kappaleen paremmin. Se näytti piikikkäältä alukselta, todennäköisesti lentoon suunnitellulta. Zairyh laski ruumiinsa veteen pitäen yhä kiinni Liittolaisesta. Kuului sähinää sen laskeutuessa veteen.

    Zairyh ja Liittolainen käyttivät fyysisiä rakenteitaan kohteen etsimiseksi. Lonkerot ja reiät todellisuudessa haravoivat Arkkienkelin raunioita. Työ oli hidasta etsittävän alueen koon vuoksi. Zairyh aisti vain sekalaista roskaa. Ei mieliä. Paitsi…

    Melkein rakennelman keskustasta paistoi voimakas mieli. Ja Nimda.

    Zairyh mietti, miten viestittää löydöstä Liitolaiselle. Juuri kiertyi todellisuusreikälonkeron ympärille ja veti siitä. Zairyh raahasi juurtensa yhtymäkohtaa kohti Arkkienkelin pintaa. Liittolainen seurasi helposti notkean rakenteensa ansiosta. He löysivät matoraninmentävän reiän, josta kaksi fyysisesti hyvin mukautuvaa olentoa mahtui mainiosti sisään valtavan hirviöplaneetan sisään.

    Koska sen paremmin Zairyhin kuin Liittolaisenkaan ei tarvinnut hengittää, veden vallassa olevien pimeiden käytävien läpi kulkemisen hitaus ei haitannut heitä. Kumpikaan ei voinyt täydellisessä valonpuutteessa saada minkäänlaista näköhavaintoa, mutta Zairyh suunnisti mielensä perusteella vetäen Liittolaisen epämääräistä massaa perässään.

    Ehkä siinä meni tunti tai ehkä useampikin, mutta lopulta he saapuivat käytävään, johon oli jäänyt ilmatasku. Hetken verran sitä kuljettuaan Zairyh kykeni näkemään mustuuden keskellä heikon punertavan hohteen. He alkoivat olla perillä.

    Punainen hohde tuli suuresta, pyöreästä kammiosta, jonka keskellä lepäsi orgaanisista putkista ja kaapeleista riippuen liikkumaton orgaaninen massa. Sen ala- ja yläpuolella oli pyöreä kuilu, ikään kuin kammio olisi luotu keskelle koko Arkkienkelin halkaisevaa sylinteriä. Zairyh tunsi juurensa osuvan johonkin tahmeaan ja päätteli sen olevan orgaanisen möhkäleen verta, möhkäleen, joka näytti suurelta, surkastuneelta sydänlihakselta. Zairyh ei osannut paikallistaa punaisen hohteen lähdettä, mutta suuri kammio kylpi siinä valossa, joka ei näyttänyt tulevan mistään. Huoneen seinät olivat tummaa metallia, ja varjot kätkivät sen laidat ja muiden käytävien sisäänkäynnit, mikäli huoneeseen johti muita käytäviä.

    Joueran liittolainen liikahti tavalla, jonka Zairyh olisi voinut tulkita hermostuneeksi, jos ei olisi tiennyt paremmin. Häntä itseään kylläkin hermostutti, sillä jokin liikkui kammion perällä. Tuo olento lähestyi heitä, ja materia väistyi sen tieltä. Olento lipui ilman halki ja sydämen näköisen asian läpi, kuin tämä olisi pelkkää väreilevää ilmaa. Zairyh näki nyt, mitä hänellä oli vastassaan.

    Kanohi Avsan takaa tuijotti punainen, verenhimoinen silmäpari. Makutan haarniskassa oli useita viiltojälkiä ja repeämiä, reikiä ja lommoja, ja sieltä täältä vammojen ympäriltä musta prototeräs oli halkeillut ja murentunut. Makutan rinnassa oli miekan mentävä aukko, josta pursusi ulos vihertävänmustaa kaasumaista ainetta – tai saattoi se olla nestettäkin, joka lillui ilmassa jonkin aikaa ja siirtyi takaisin haarniskan sisään jostain muusta reiästä. Makutan tumma viitta oli repaleinen ja roikkui toisella olkapäällä kätkien makutan oikean käden. Vasen käsi sen sijaan oli täysin näkyvissä, ja sen sormet liikkuivat, nytkivät, kuin etsien jotain, mihin tarttua kiinni, vaikka roikkui muuten rentona paikallaan.

    ”Ken assstuu minun vetiseen hautaani?”
    “Zairyh. Leikataanko välistä pois kaikki turhat latteudet. Tarvitsen lainaan Nimdasi”, Zairyh sanoi katsellen eteensä kammion siedettävässä näkyvyydessä. Hän levitti mahdollisimman huomaamattomasti juuriaan ympärilleen valmistautuen mahdolliseen taisteluun.
    ”Zairyh”, makuta maisteli sanaa. ”Zairyh, Zairyh. Kuka sssinä olet pyytämään minulta sssellaisssta? Miksssi minun pitäisssi antaa siru yhdessstä maailmankaikkeutemme mahtavimmisssta artifakteisssta sssssinulle?” Zairyh tiesi, että makuta puristi oikeassa kädessään piilossa viitan alla Nimdan sirua.
    “En odota sinun suostuvan päämääräni perusteella, joten jospa minä vain kerron, miten sinä hyödyt tästä”, Zairyh vastasi ja piti pienen tauon. “Sirun avulla minulla on mahdollisuus saada haltuuni ainakin toinen.”
    Zairyh mietti vielä hetken sitoutumistaan. Tämä olisi merkittävä päätös.
    “Ja olen valmis tuomaan kummatkin sinulle.”

    Kuului naurua. Varjot nauroivat hänelle. Koko Arkkienkeli nauroi hänelle. Yksi äänistä, varmaankin Abzumon oma ääni, vaikkei sitä suoraan voinut päätellä äänilähteestä, vastasi lopulta.
    ”Epäilemättä sssinä tiedät, ettei minulla ole mitään sssyytä luotta sssanaasi, Zairyh.”
    “Minä voin myös osoittaa pätevyyteni ottamalla sirun voimakeinoin”, Zairyh sanoi. “Liittolainen?”
    Pikselimössö äännähteli hyväksyvästi ja lähestyi makutaa.
    ”Mielenkiintoissssta”, Abzumo sihisi hiljaisella äänellä. ”Fysiikan lait eivät toimi normaalisssti ympärilläsi, pikkuinen.”
    Liittolainen ei jäänyt odottelemaan, vaan kohdisti iskun kohti makutaa, joka ei väistänyt vaan lensi iskun voimasta huoneen toiselle puolelle. Varjot nauroivat jälleen. Liittolainen hyökyi makutaa kohti ja hyökkäsi jälleen. Zairyh, joka tarkkaili taistelua etäämmältä, ei ollut täysin varma, missä Liittolainen oli ja mitä tämä teki, mutta Abzumo näytti saavan iskuja sieltä täältä. Varjot lakkasivat nauramasta, mutta hohotuksen tilalle levisi kuolettava hiljaisuus, joka tuntui painostavalta. Ehkä se satuttaisi heitä, jos he oleskelisivat liian kauan siellä sanomatta sanaakaan. Ainoat äänet kuuluivat Abzumosta, joka torjui silloin tällöin iskun, ja Liittolaisesta, joka tuntui väräjöivän jonkinlaista matalaa bassotaajuutta.

    Abzumo oli järjestänyt huoneen rakenteen uudestaan molekyylitasolta asti, ja nyt metalliset seinät, joiden takaa paljastui orgaanista kudosta, olivat muuttuneet tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka lävistivät ilmaa ja Joueran liittolaista, mutta tämä ei ilmeisesti tuntenut kipua. Jotkin sirpaleet katosivat oudosti ja ilmestyivät jossain aivan muualla taas esiin, ja Zairyh oli siksi lähes saanut oman osansa tappavasta metallisateesta.
    ”Mikä ssssinä olet, pikkuinen?” Abzumo sylki Liittolaisen viiltäessä hänen käteensä syvän haavan. ”Masssssasi ei kaareuta aika-avaruutta tarpeeksi, kuten pitäissssi.”
    Liittolainen ei vastannut vaan jatkoi hyökkäystään. Abzumon silmät leimahtivat, ja yhtäkkiä Zairyh kykeni näkemään paremmin kuin oli kyennyt sen jälkeen, kun he laskeutuivat mereen. Tuntui, kuin koko tila olisi yhtäkkiä valaistu usealla kirkkaalla lampulla. Abzumon ympärillä sen sijaan oli säkkipimeää, ja valon ja varjon raja väreili epänormaalisti. Sellaista rajaa ei luonnollisesti ollut olemassakaan. Liittolainen paiskautui ilmeisesti seinään Zairyhin takana, ja yhtäkkiä makuta oli tämän edessä. Zairyh nosti katseensa makutan karmeisiin kasvoihin, jotka hymyilivät irvokkaasti.
    ”Peli päättyi”, Abzumo sanoi maireasti myrkytettyä hunajaa tihkuvalla äänellä.
    ”Ei”, Zairyh totesi, mutta ei tuntenut itseään yhtä varmaksi, kuin hänen sanansa antoivat ymmärtää.

    Äkkiä Abzumo iskeytyi suoraan sydänlihaksen sisään, ja seuraavaksi koko hökötys putosi kuiluun repeydyttyään liitoksistaan. Liittolainen joko liisi, valui tai sykähteli makutan perään, ja pian kuilusta alkoi kantautua räjähdyksiä merkkinä jatkuvasta taistelusta. Sitten Zairyh tunsi jonkin koskettavan mieltään. Jonkin epämiellyttävän. Tukahduttava, raskas tietoisuus, josta tulvi pahantahtoisuutta kuin avoimesta kaulavaltimosta verta. Terävät jäänsirpalemaiset täsmäajatukset viilsivät Zairyhin mieltä suojaavaa ajatusten kilpeä kuin veitset.
    Pieni ystäväsi on erittäin vaikuttava taistelija. Hänen fyysinen olemuksssensa on sssanoinkuvaamattoman arvaamaton, kaikui ääni Zairyhin päässä. Ja sssssinä olet mieli. Henkinen puoli. Josss kukissstan sinut, väissstyykö tämä fysiikan irvikuva kimpussstani?

    Me olemme täysin eri olentoja, Zairyh viestitti. Sinulle ei ole ulospääsyä tästä tilanteesta. Minäkin pystyn taistelemaan.
    Ssssaan pian ssselville, pyssstytkö.
    Zairyh tunsi suojaustensa alkavan pettää, kun jokin tuntematon voima iski lujaa makutan mielen takaa, jokin makutan tietoisuudesta irrallinen voima. Nimda.
    Zairyh pisti kapuloita makutan rattaisiin: hän ei aikonut antaa tämän voittaa niin helposti. Kun Abzumon mielen lonkerot kietoutuivat Zairyhin mielen ympärille, ne saivat huomata, että niiden uhri oli kuin ruusu; myrkylliset piikit lävistivät Abzumon hyökkäyksen ja pakottivat tämän perääntymään hieman.
    Mielesssi rakenne on… mielenkiintoinen. Mikä oikein olet? Alkueliö, kasssvi kentiesss?
    Zairyh ei vastannut. Abzumon väkivaltainen tietoisuus ruhjoi tietään piikkipensaaseen pelkällä raa’alla voimalla ja selvitti kaikki Zairyhin suojakerrokset monimutkaisilla matemaattisilla algoritmeilla, mistä Zairyh olisi ollut suhteellisen kiinnostunut tietämään lisää, ellei tilanne olisi ollut niin kovin hälyttävä. Zairyh kävi vastahyökkäykseen: kenties hyökkäys olisi paras puolustus tätä vihollista vastaan? Tehokkaimpana pitämänään ratkaisuna Zairyh vapautti mielensisäisen käänteisfotosynteettisen hyökkäyksen Abzumon mielen suojakerroksiin. Pimeys tuntui väistyvän ja siirtyvän Zairyhin energiavarastoihin, mutta puhdasta inhoa kuvastavan tunnelatauksen vastaanotettuaan Zairyh huomasi kaiken liikkeen vastapuolen mielessä päättyvän.

    Sitten aivan yhtäkkiä tuli tuska. Makuta oli sisällä.
    Vääränlainen hyökkäysss, pikku kasssvi, karmea ääni ilkkui. Minä olen pimeysss. Minä olen jokainen varjo ympärillässsi.

    J̻͕͖̺ͭ́A̯̪͙͍̩̤͑ͨͤͪ̽ͤ̾ͧ̄.͇̥͓̪̼͉ͥ̒ͬ̎ͫ̌͑ͅ ̲͚̆͐̈N̩̬̺̖̏ͫ̏̉Y͙̦͍̫ͥͩT͙̜̊̑͋̌̐ͦ͐̀.͍̜̖̻̥̪͋͋̉̔͂ͥ̉̎ ̣̤͍͌͂ͯ̋̎S̥̤̮͍̩̒́͂Ȋ̘̹̫͖͇̪̤͔͎̈́̅͌̄͐̏̀N̼͙̜͖͈̩̪͚ͨ̍ͥͦ̋ͅÄ̙̠̘̯̠̙͈ͮ͋̒.̲͚̤̮͊ͦͯ͂ͦͅͅ ̫̼̱̮͕̞̪̤͆ͯͯ̅̑̌̈ͮK̙̜͍̙̫̱͙̓̔U̜̤ͪ̅͋̈́̊́͐O̯͕͍̩̹̭͓̯̍̾̔̈ͮL͍̝͖̘̫̘̱ͮĔ͕̖̤͉̻̝̙͛ͭ̚T̜̱̃͒ͪ͆.͖͉̍̑ͣ̆ͨ͋͌ͭ ̞̘̓̄ͣͤ̃ͤͧH͔̹̩̓̋͌͑̓ͫ̈͆ͫY͙̩̖̲̯ͫV̩̭̓ͮͦ̈ͩ̃̋̅̚Ä̬̼̃ͬ̊͂S̬̘͈̋̔̊̓̋̍S̳̰̥͊͑ͭS̮̦̫̻̻͚̩̲̓̓͒ͨ̉T͙̀̾̄̑ͨĨ͕̯̲ͩͩ.̩̫̝̻̥͉͙͆͗̌

    Zairyh luotti mielensä eriskummallisen rakenteen pitävän hänet hengissä vielä hetken ja päätti kokeilla vielä yhtä keinoa. Hän avasi kaikki suojauksensa, päästi irti kaikista hyökkäyksistä, tyrkytti mielensä pintakerroksiin syvimmät ajatuksensa. Makutan tietoisuus puristi yhä lujasti hänen omastaan, mutta terävät kynnet eivät enää repineet hänen mieltään kappaleiksi. Abzumo näki nyt kaikki Zairyhin motiivit ja päämäärät.

    Sitten se hellitti. Zairyh oli selvinnyt kohtaamisesta suhteellisen ehjin nahoin.
    Hyvä on, vai niin, kuului ääni jostain. Josss asia on näin, ehkäpä sssitten…
    Zairyh kokosi fyysisen olomuotonsa hieman parempaan asentoon; hän oli lyyhistynyt taistelun aikana melko pahasti kokoon. Kun hän kohotti katseensa jälleen kerran, hän näki makutan edessään. Liittolaisen sijainnista hänellä ei ollut tietoa. Mikä kaikkein erikoisinta, makuta ojensi hänelle valkoista metallista sinisenä hehkuvaa sirua.
    ”Osoititte kyvykkyytenne taissstelusssa”, Abzumo totesi, ”ja tiedän, että ainakin sssinä, pikku kasssvi, ussskot sssiihen, mitä sssanot.”

    “Tiesin sinun päätyvän järkevään vaihtoehtoon”, Zairyh sanoi helpottuneena ja otti sirun vastaan lonkerollaan. Sen sininen hehku lähetti kasvin vartaloon lämpöä meren allakin. Liittolainen sähisi etäisesti jostain.
    “POISTUMMEKO?”
    “Toki”, Zairyh sanoi vilkaisten vielä Abzumon suuntaan. “Meillä on tapaaminen Metru Nuilla.”

    Komentokeskus

    Työntekijämatoran viimeisteli muutokset Vahkien käyttäytymismalliin Zairyhin mielikontrollin alaisena tämän juurten liikahdellessa hänen päänsä päällä. Työn valmistuttua le-matoran köytti itsensä ja vaipui sekavaan, unenomaiseen tilaan. Oven toisen puolen työntekijät olivat siirtyneet suuriin voimakeinoihin. Milloin mikäkin huonekalu hakkasi ovea, joka pysyi visusti kiinni Zairyhin juurten lukitsemana. Ärtyneitä huutoja ja uhkauksia kuului yhtenään.

    Zairyh siirsi huomionsa Kapuraan. Tulen toa makasi yhä lattialla vapisten. Zairyh kuljetti juuriaan ympäri Kapuran kehoa ja mietti mahdollisuuksiaan. Suurin osa reaktiosta lieni stressiä ystävien oletetun kuoleman ja murhaajien jahtaamisen takia. Niihin Zairyh pystyi vaikuttamaan. Kapuran mieli sai osakseen pieniä mielellisiä tökkäyksiä, jotka yrittivät laimentaa vainoharhaisuutta. Pian juuret poistuivat työnsä tehneenä. Toa heräilisi aikanaan.

    Zairyhin lonkeromaiset ulokkeet skannasivat huoneen ja löysivät sopivia koloja, joista tunkeutua syvemmälle Metru Nuin rakenteisiin. Juurten kasvattaminen oli hidasta, joten nopein toimintatapa oli levittäytyä äärimmilleen yhteen suuntaan ja kokeilla risteyskohtien käännöksiä samalla etsien kohteiden mieliä.

    ”Zairyh”, Kapura sanoi hetken etsimisen jälkeen. Istumaan noussut toa näytti krapulasta kärsivältä.
    ”Ei nyt”, kasvi vastasi. ”Etsin Matoroa ja Umbraa.”
    ”He ovat kuolleita”, Kapura sanoi vaimeasti. ”He… Nurukan ja Deleva tappoivat heidät. Tai… jokin. He ovat poissa.”
    ”Vainoharhasi menee toivottavasti ohi pian”, Zairyh kommentoi. ”Valjastin Vahkit etsimisen avuksi. Jäljet heistä löytyvät pian. Poistin myös ohjeet jahdata Nurukania ja Delevaa rikollisina. Kostonhimo ja paranoia ovat ilmeisesti huono yhdistelmä.”

    Kapura huokaisi. ”Se tuntui järkevältä silloin. Tai ei ehkä järkevältä. Väistämättömältä? Olisi ollut typerää luottaa kahteen muka sattumalta eloonjääneeseen.”

    ”Miten voit vieläkin uskotella itsellesi, että vainoharhaiset päätelmäsi ovat yhtään realistisia?” Zairyh kysyi. ”Pakko kai on, jos haluaa ajatella, että vakavat mielenterveysongelmat vain hiovat rationaalisuuden äärimmilleen aiheuttamatta mitään ongelmia.”

    ”Puhutaan jostain muusta”, Kapura pyysi. ”Tiedät mielenlukemisilla kai, että tiedän viruksesta?” Zairyh teki eleen, jonka Kapura päätteli älykkäiden kasvien nyökkäykseksi. ”Minusta olisi kummankin edun mukaista, jos Joueran tappamista lykättäisiin, kunnes selviää, voiko hän tehdä sille mitään.”

    ”Tämä liitto on olemassa vain, koska me haluamme tuhota Joueran. Koska haluamme kostoa siitä, että hän on leikkinyt elämillämme”, Zairyh vastasi lievän vihaisena. ”Tässä vaiheessa on myöhäistä kääntyä takaisin. Sinun ainakin. Voin viimeistellä kaiken hätätapauksessa vähemmänkin hienovaraisesti. Minun tarvitsee vain löytää Itroz ja tehdä vaihtokauppa.”

    ”Silti”, Kapura intti. ”Aiotko todella tappaa hänet välittömästi? Mitä hyötyä siinä on?”

    ”Ajattele vaikka niiden metafiktiokertomustesi kautta”, Zairyh sanoi. ”Jouera on käytännössä meidän luojamme, tai ainakin se, joka loi kaikki pahat asiat. Kun sankarilla on tilaisuus tappaa kirjailija, epäröikö hän? Saavuttaako hän rauhan kerronnan kanssa?”

    ”Joskus niin tapahtuu”, Kapura sanoi.

    ”Se silta poltettiin ensimmäisenä”, Zairyh sanoi. ”Jouera on mahdoton ja vaarallinen pitää elossa täysin turvallisesti. Hänen mielensä on kokeilujen kautta… sitkeä. Kuolema ei häntä pysäytä, jos se ei ole tarkoin suunniteltu, koska hän kykenee kiinnittymään toisten ruumiisiin ja jopa hallitsemaan niitä. Vangittuna hän voisi yksinkertaisesti tehdä itsemurhan valmisteltuaan siirtymää huolellisesti ja ottaa haltuunsa jonkun keho. Kuolevainen hän on lähinnä intensiivisessä taistelussa tai kaikkien kuollessa.”

    ”Me keksimme jonkin keinon”, Kapura sanoi. ”Suunnittelet hankkivasi mahdollisimman monta sirua Nimdasta, vai mitä?”

    ”En ajattele jättäväni hänelle yhtään ylimääräistä sekuntia”, Zairyh sanoi kylmästi. ”Nyt on jo liian myöhäistä. Hyväksy kyvyttömyytesi vaikuttaa, ja ehkä minä teen parhaani viruksen poistamiseksi yksin.”

    ”Ja. Sinulla on siru nyt, vai?” Kapura kysyi.
    ”On”, Zairyh vastasi ytimekkäästi ja epäröi. Kapuran suhtautuminen oli yllättänyt hänet. Tulevaisuuden liitto Abzumon kanssa ei vaikuttanut järkevältä uutiselta kertoa juuri nyt. Kapura jouduttaisiin todennäköisesti hylkäämän Metru Nuin jälkeen. Ylimääräinen silmäpari Klaanissa tosin ei haittaisi Abzumoakaan.

    ”Siirry. Raivaan tien. Metru Nuin tietokantoja on hämätty. Yritä kuluttaa aikaa jotenkin, kunnes Vahkit tai minä löydämme Itrozin”, Zairyh sanoi kylmästi ja lähetti juurensa oven läpi työntekijämatoranien kiljuessa hämmästyneenä. Vahkit jatkoivat Metru Nuin haravoimista Matoron ja Umbran varalle. Kapura käveli ulos rakennuksesta miettien hajoavaa liittoa ja mahdollisuuksia, joita hänellä oli viruksen poistamiseksi.

    Ne hupenivat koko ajan.

    —

    Kuten voi päätellä, Manu kirjoitti myös. Lisäksi Mato avusti viimeistelyssä.

  • Sillä välin melkein maan pinnalla

    Arkistot

    Deleva ravisteli Nurukania hereille. Maan toa oli raivoissaan menettänyt tajuntansa hallitsemattomille maavoimille. Vanha toa ei ollut tottunut elementaaliryöppyyn, joten se oli saanut hänet menettämään tajuntansa.

    “Mitä karzahnia sinä teit?” plasman toa huusi päin maan toan naamaria. Toan puoliavoimet silmät alkoivat avautua. “Matoro ja Umbra putosivat alas!” Punavalkoinen toa ravisteli taas vanhusta.

    “Menetin malttini. Tiedän ettei minun olisi pitänyt. Se olento piti vain tuhota”, Nurukan vastasi. “En, en tiennyt että tämä menisi tähän, että Matoro ja Umbra putoaisivat tuonne pohjattomaan kuiluun”. Kyynel tipahti Nurukanin silmäkulmasta kun hän puhui. Vanha toa nieleskeli. Hän, kaikista näistä nuorista sotureista oli tehnyt virheen. Miksi juuri hän?

    Arkistojen tällä sektorilla alettiin tehdä kuulutusta järjestyshäiriöistä. Rorzakheja, Kraahuja ja Kranuoita alettiin kutsua paikalle radiotaajuuksilla. Nurukan ja Deleva päättivät liueta paikalta ja koettaa löytää klaanilaiset, ettei heitä vangittaisi syyllisinä tähän hävitykseen, sillä tuo outo Muodonmuuttaja oli kadonnut kuin Kranua hiekkamereen.

    “Minne meidän pitäisi mennä? Emme halua joutua vahkien kynsiin, valekapura on edelleen vapaana, emme tiedä missä oikeakaan edes on ja olemme eksyksissä täällä maan alla”, Deleva puuskutti ja sadatteli kun kaksikko marssi käytäviä edes taas. Punaiset valot välkkyivät siellä täällä valokiviverkossa. Ne olivat merkkinä järjestelmän epäkunnosta.

    Nurukan laittoi silmät kiinni ja otti yhteyden maavoimiinsa. Näin hän voisi aistia maan liikkeet, rakennukset, kaiken. Vuosien harjoittelu elementaalivoimain käyttöön oli harjaannuttanut hänen tuntoaistiaan ja hän osasi käyttää maata silminään.

    “Menemme tätä kautta”, Nurukan sanoi, osoittaen oikeaan suuntaan risteyksessä. Deleva ei sanonut mitään, oli ihan hiljaa. Olisi varmaan parempi etsiä Kapura ja sitten yhdessä etsiä Matoro ja Umbra. Tai ilmoittaa viranomaisille romahtaneesta kuilusta.
    Pääkirjasto

    Matkattuaan tunteja sekalaisia käytäviä kuljeskellen, toat löysivät tiensä Arkistojen pääkirjastolle, jättiläismäiseen, satojen metrien kirjahyllyihin, jotka toimivat seininä ja sokkeloina. Täältä löytyisi lähes kaikki universumin koskaan kirjoitettu kirjallisuus, kivitaulut, pergamentit, kaislakääröt kuin interaktiiviset tablettikirjat. Kaikki ne. Osa kirjoista oli kuitenkin viety eräänlaisiin näyttelyihin, jotka toimivat turistinähtävyyksinä ja turistitulot toivat rahaa kirjakokoelman laajentamiseen (ja pääarkistomestarin pankkitilille).

    Yhtäkkiä Toat huomasivat Kapuran ilmestyneen jostain. Tulen toa näytti lievästi hämmästyneeltä. “Mihin te Matoron ja Umbran unohditte?”

    “Oletko se sinä tälläkertaa?” Deleva tiuskaisi. Hän ei luottanut Kapuraan tempun jälkeen.

    “… Viitaten mihin?” Kapura kysyi hämmästyneenä.

    “Sitä vain että yritit tappaa meidät tuossa vähän aikaa sitten. Muutuit tosin lonkerohirviöksi ja pakenit jonnekin ja nyt näyttäydyt viattomana”, Deleva jatkoi jo melkein suuttuneena. Lämpötila toain lähellä oli alkanut muuttua ja ilma väreillä.

    “Lonkerohirviöksi muuttuminen olisi kyllä aika päheä voima. Mutta. Mihin väitätte Matoron ja Umbran kadonneen?” Kapura tiedusteli. Toan äänestä saattoi havaita outoja vivahteita.

    “Matoro ja Umbra putosivat syvään rotkoon kun tämä yksi pöljä ei osannut hillitä voimiaan!” Deleva huusi. Nurukan tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta ja oli ihmeellisen hiljaa. Vanha maan toa oli ollut syventyneenä ajatuksiinsa ja syytti itseään tapahtuneesta. Nuorilla toilla olisi ollut kohtalo täytettävänään ja nyt he olivat poissa.

    Ajatuksiin syventyminen kuitenkin kostautui. Nurukan näki etäisesti Kapuran raajojen heilahtelevan jossain kaukana. Isku päässä. Hän tajusi putoavansa. Deleva onnistui äänistä päätellen taistelemaan vastaan, mutta vain toan tuskanhuuto edelsi hiljaisuutta. Nurukan ei enää pudonnut, vaan tunsi makaavansa maassa jossain epätodellisessa universumissa.

    Pimeys.

    Pimeys

    Toien aistit aloittivat toimimisensa hiljalleen. Pimeys ei täysin haihtunut, mutta se saattoi tosin vain johtua tilan valonpuutteesta. Nurukanin silmät havaitsivat lattialla likaisia moppeja ja sankoja. Huone oli ilmeisesti jonkinlainen siivouskomero. Toan silmät skannasivat huonetta vaistonvaraisesti etsien hyökkääjää. Kapura (oikea tai muodonmuuttaja) istui pahvilaatikon päällä huoneen toisella puolella. Deleva liikahti.

    ”Tervetuloa”, Kapuran ääni kuului, ”OIKEUDENKÄYNTIIN.”

    ”Mitä pelleilyä tämä on?” Deleva mutisi kiukustuneena. Kolkkaaminen ja hämärään siivouskomeroon raahaaminen ei ilmeisesti ollut tehnyt mitään toan kiukulle.

    ”Hiljaisuus, pyydän”, Kapura sanoi äänessään etäinen hulluuden vivahde. Se on oikeasti menettänyt järkensä, Nurukan ajatteli.

    ”Umbran ja Matoron murhaajat”, Kapura aloitti ja katsoi toia paheksuvasti. ”Pelinne on pelattu. Huomasin välittömästi, että yrititte lavastaa minut syylliseksi muodonmuuttajahöpinöillänne. Se oli liian läpinäkyvää.”

    ”Me emme heitä murhanneet!” Deleva huusi. Nurukan aikoi sanoa jotain plasman toalle, mutta päättikin olla hiljaa. Kapura naurahti ja nousi seisomaan.

    ”Täytyy sanoa, että suunnitelmanne olisi voinut toimia”, Kapura myönsi astellen ympäri sotkuista siivouskomeroa. ”Valitettavasti jätitte henkiin väärän henkilön. Joku Matoro olisi naiiviudessaan voinut olla helppo tapettava tässä vaiheessa. Mutta eloon jäikin juuri se, joka tajusi koko suunnitelman.”

    Kapura kääntyi toiin päin ja hymyili.

    ”Ja on valmis käyttämään oikeutta.”

    ”Tuossa ei ole mitään järkeä”, Deleva valitti ärtyneenä. Nurukan päätti pysyä hiljaa. Ympäri huonetta astelemaan Kapura näytti oikeasti menettäneen järkensä. Tilanteella oli potentiaali kääyntyä todella huonoon suuntaan.

    ”Oikeastaan minä voisin tappaa teidät heti”, Kapura sanoi. Nurukan jännitti kehoaan valmiina iskuun. ”Mutta päätän turvautua Metru Nuin oikeusprosessiin. Vai mitä, Matoro?” Tulen toa katsoi viereensä kuin odottaen jonkun näkymättömän hyväksyntää. Ja ilmeisesti saikin sen.

    ”Matoro ei ole täällä enää”, Nurukan sanoi. Kapuran mielenterveys alkoi näyttämään entistä huonommalta. Mutta tilanne oli kaksi vastaan yksi. Hän katsoi Delevaa ja yritti viestittää tälle antavansa merkin pian. Plasman toa nyökkäsi takaisin mahdollisimman huomaamattomasti.

    ”Hänen henkensä jäi valitettavasti maan päälle todistamaan teitä vastaan”, Kapura selitti. ”Joka on toinen virhe suunnitelmassanne. Tosin en minäkään olisi välttämättä ottanut huomioon haamuja.”

    Kapura nosti esille Painovoimateränsä. Aseen kylmä metalli välkehti siivouskomeron oven raosta tulevassa valossa. Hän osoitti sillä toia.

    ”Pysykää siinä.”

    Ja Kapura syöksyi ulos. Nurukan huomasi köysien puutteen kehonsa ympärillä ja nousi ottamaan Kapuran kiinni, mutta ovi päästi kolahtavan äänen lukkiutuessaan. Kapuran epäselvät sanat kuuluivat komeron oven toiselta puolelta hetken.

    ”Onko se lukossa”, Deleva kysyi. Ilmeisesti oli. Nurukan hakkasi hetken ovenkahvaa. Avuliaita kirjastonhoitajamatoraneja ei kuulunut.

    ”Tässä menee hetki. Hän pääsee karkuun”, Nurukan ilmoitti. Olettiko Kapura, ettei kaksi vahvaa toaa pääsisi heikon oven läpi? Fyysinen työ onnistui viemään ajatukset pois Matorosta ja Umbrasta.

    Epäilyttävää, Nurukan ajatteli. Toivottavasti ei ole tekeillä mitään vakavaa.

  • Pimeyteen hänen valonsa putosi

    Suuri Arkisto
    Onu-Metru

     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=bXmwQwHkqMs]
     
    ”Kapura. Mitä sinä teet?” Umbra huusi kun näki Kapuran juoksevan kirja kädessään pois. Tulen toa painoi näppäintä, joka avaisi hissin paineoven. Umbra tuli juoksuaskelin kohti Deleva vähän matkaa takanaan.
     
    ”Missä ol-” Valon Toa jatkoi, kun näki oikealle puolelleen kääntyvässä hyllyjen muodostamassa käytävässä tajuttoman Matoron ja Whenuan.
     
    ”Mitä”, hän kysyi, odottamatta vastausta. Sitten Kapura astui hissiin.
     
    ”Sinä”, hän jatkoi. Hissin ovi sulkeutui. Umbra alkoi hohtamaan kirkasta valoa. Lamput himmenivät. Hän kutsui elementtivoimiaan. Toa loisti kuin hehkulamppu pimeydessä. Hän näytti kultaiselta. Kaikki valo kerroksesta imeytyi häneen.
     
    ”TEET”, hän huusi, mutta ääni katosi Umbran muuttuessa valonsäteeksi, joka sinkosi valtavaa nopeutta yläviistoon. Lasersäde leikkasi välikaton. Toa materialisoitui ylempään kerrokseen, sotahistorian saliin.
     
    Kapuraa ei näkynyt. Hissi oli auki. Umbra ei pitänyt tästä juonenkäänteestä. Kapura oli aina ollut hiukan outo, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Toa otti miekan vyöltään. Hän latasi tykkiään, keräten valokivien valoa ympäriltään. Kaikki alkoi pimetä tästäkin kerroksesta. Hän voisi sokaista vihollisensa luomalla suuret valoilotulitukset. Hän voisi vapauttaa kaiken valon valtavana räjähdyksenä. Toa tunsi olevansa superlatautunut.
     
    Kaikki pimeni. Myös Umbran sydänvalon ja silmien valo katsoi kun hän kontrolloi voimiaan. Hän aisti ”Kapuran” olevan jossain lähellä. Umbra oli yhtä pimeyden kanssa, koska pimeys oli vain olematonta valoa. Ja valo oli olematonta pimeyttä. Nuo kaksi elementtiä olivat vastakohdat mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja hän tiesi veljensä kautta ettei pimeyttä pitänyt pelätä. Varjot olivat yhtä hänen kanssaan, kuin valokin.
     
    Pimeydessä liikahti musta olento. Sen keltainen naamio näkyi pimeydessä. Vihreät silmät katselivat tarkasti ympäristöä. Olennolla oli alemmasta kerroksesta otettu kirja vyöllään.
     
    Se varmisti tilanteen. Ketään ei näkynyt, se totesi. Maan Toa oli tässä kerroksessa, mutta todennäköisesti keskittyneenä kirjoihinsa. Hyvä, se ajatteli ja paikansi seuraavan käytävän, joka johtaisi hänet pois historia-osastolta. Täydellinen rikos, se myhäili. Seuraavaksi pitäisi vain nousta ylös Arkistoista ja palata Tukikohtaan.
     
    Olento vaihtoi olomuotoaan käärmemäiseksi kraataksi ja siirsi itsensä varjoja pitkin kohti määränpäätään. Jostain löytyisi varmasti halkeama johon kadota kuin tuhka tuuleen. Muodonmuutos oli hieno voima jos sitä osasi hallita.
     
    Umbra lähestyi mustaa hahmoa. Hänellä oli vaikeuksia pysyä sen kannoilla. Kraatamainen olento pääsisi pakoon, ellei hän estäisi sitä nopeasti. Se liikkui vikkelästi jopa miltei täydellisessä pimeydessä.
     
    Hän alkoi lataamaan käsiinsä valoa. Ne loistivat pimeydessä. Kraata havaitsi takanaan jotakin. Liian myöhään. Huone räjähti neonvalojen karuselliksi. Käärme alkoi nopeasti muuntautua suurempaan muotoonsa; se kasvatti itselleen humanoidin raajat ja keltaisen Kirilin. Sen liikkeet olivat epävakaita ja sekavia, kaikki se kirkkaus oli selvästi sokaissut sen. Ainakin hetkeksi. Umbra syöksyi ja iski miekallaan mystistä muodonmuuttajaa. Musta olento otti suoraan Umbran keltaisesta sapelista kiinni, nappasi sen ja heitti pyörähdyksellä taaksepäin. Miekka oli purrut tämän kämmeneen syvän haavan, mutta se parani miltei välittömästi.Vakooja hyppäsi ilmaan kuin hyppyhämähäkki. Se ponnisti katosta vauhtia ja iskeytyi jalkaterä edelläpäin Umbraa. Valon toa kaatui ja lensi jonkin matkaa taaksepäin kivistä käytävää.
     
    Nurukan hätkähti kirjan maailmasta. Vahki Sarajin infosivun lukeminen sai loppua kun jossakin räjähti. Valot sammuivat monelta osastolta. Elementaalivoimia oli käytetty, ilmeisesti valoa, koska kyseinen kerros oli imetty tyhjiin valosta. Ja ainoa Metru Nuin valoelementaali oli Umbra. Jotain oli tekeillä.
     
    Pimeässä Nurukan luotti harjaantuneeseen pimeänäköön, jota hän oli harjoittanut viimeksi kunnolla sodassa Metru Nuilla kun hän johti yllätyshyökkäystä kaupungin viemärijärjestelmiä pitkin. Nyt hän oli yhtä pimeyden kanssa ja kuulo alkoi harjaantua ja ottaa valtaa muilta aisteilta.
     
    Nurukanin käsien terät alkoivat työntyä ulos. Syntyisi taistelu. Hän otti repustaan mutaatiokanuunansa. Siitä voisi olla hyötyä ja sitä voisi käyttää myös energiakanuunana, ampuen maan elementaalia.
     
    Nurukan hiipi varjoissa verrattain hiljaa ja ketterästi ikäisekseen. Tämä sai hänet tuntemaan itsensä tavallista nuoremmaksi. Ikä oli vain numeroita, sillä jos mieli oli nuori, niin oli kokonaisuuskin.
     
    Nurukan näki kaukana heikkoa valoa jota paistoi vihreistä silmistä. Kaksi paria silmiä. Toisen silmäparin lähellä ladattiin valoenergiaa, toinen vain oli. Jotain oli vialla. Hän tunnisti pimeydessäkin naamion Kirilin muotoiseksi, se muistutti häntä Turaga Dumesta.
     
    Maan toan syöksyessä maasta nousseen Umbran rinnalle Muodonmuuttajan sulava ruumis syöksyi taas pimeydestä. Se oli luonut itselleen pitkät lonkeromaiset kädet, joilla se tarrasi Umbraan. Valon toa vapautti valonsa uutena väläyksenä, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Muodonmuuttaja heitti Umbran seinään lonkeroillaan. Silloin Nurukan ilmestyi käytävälle. Hänen tykkinsä välähti vihreänä ja Muodonmuuttaja sai osuman. Jyrähdyksen saattelemana se lensi kiviseen seinämään. Nurukan lähestyi ja ampui uudestaan. Muodonmuuttaja väisti yhden laukauksen, joka osuttuaan teki suuren rei’än lattiaan.
     
    Muodonmuuttaja katosi Kuuden Kuningaskunnan sotien huoneeseen. Nurukan lähti perään. Myös Umbra oli päässyt pystyyn. Maan Toa juoksi edeltä suureen esittelykammioon. Hän törmäsi itseensä. Nurukanin muodon ottanut olento latasi juuri maan elementtivoimaansa salin keskellä. Vihertävät säteet hehkuivat hänen käsistään. Toat katsoivat toisiaan silmiin.
     
    ”Mitä piruutta tämä oikein on”, Nurukan kysyi hämmentyneenä itseltään. Muodonmuuttaja vapautti maanjäristyksen, joka sorti koko kammion ja pudotti heidät kummatkin takaisin psykologian kerrokseen. Katossa roikkuneita vanhoja lentoaluksia putoili. Maa oli täynnä näytillä olleita vanhoja aseita. Kirjoja oli lattialla valtavasti. Kun Nurukan nousi kivimurskan joukosta, hän ei kyennyt enää paikantamaan vihollistaan.
     
    ”Umbra”, hän hihkaisi sortuman reunalla olevalle kumppanilleen. ”Valoa.”
     
    Umbra vapautti sisällään olevat imetyt valoenergiat ja alkoi loistaa kuin mikäkin tuomipäivän profeetta. Hänen värityksensä muuttui kultavalkoiseksi valon päästessä elämään vapaasti hänen kehollaan. Valot alkoivat palata Arkistojen kerroksiin. Tosin niitä ei tarvittu, koska Umbra sokaisi kaiken. Toa pudottautui kerroksen alemmas Nurukanin rinnalle.
     
    Muodonmuuttaja kipitti pienenä kinlokana kirjojen joukossa, etsien jostain koloa tai heikkoa kohtaa johon porautua. Keltamusta jyrsijä oli ketterä ja vahvoilla hampaillaan se voisi järsiä tiensä läpi melkein mistä tahansa.
     
    ”Olet varsinainen pelkuri, ilman kunniaa tai rohkeutta”, Umbra sanoi itsevarmasti ja säteilevästi. Hän oli koko kerroksen suurin valonlähde ja ei pelännyt näyttää voimiaan. Kinloka sähisi hänelle jossain kaukaa ja olisi paljastanut terävät etuhampaansa jos joku olisi ollut katsomassa.
     
    Matoro ja Deleva ilmestyivät hyvin nopeasti sortumakohtaan. Jään toa piteli vielä päätään.
     
    ”Saitteko sen”, Deleva kysyi itsensä kivimurskasta nostaneelta Nurukanilta.
     
    ”Se on täällä jossakin”, maan toa vastasi.
     
    ”Haravoidaan koko kerros. Deleva,Varmista pakotiet. Nurukan, Matoro, tutkitaan käytävät” Umbra organisoi ryhmää päämoderaattorin elkein. Plasman toa nyökkäsi ja juoksi takaisin.
     
    Kolmikko lähti kävelemään valaistuja käytäväiä pitkin pienen välimatkan päässä toisistaan. Umbran säteily kadotti kaikki varjot, kaikki piilopaikat paljastuivat.

    ”Aaargh! Se on kimpussani!” kuului Whenuan ääni jostakin. Se oli suorastaan vertahyytävä tuskanhuuto.
     
    Umbran katse terästyi. ”Hemmetti, unohdimme Whenuan”, hän valitti. ”Mistä se kuului?”

    ”Ääni kuului oikealta, eikö vain”, Matoro varmisti. Nurukan nyökkäsi.
     
    ”Ai nyt se yrittää jotakin panttivankidraamaa”, Nurukan mietti ääneen. ”Raivostuttavia tuollaiset limanuljaskat.”
     
    Kolmikko etsi äänen lähdettä. Huudot jatkuivat. Ne johdattivat toat tyhjän varaston läpi suljettuun kaivostunneliin. He löysivät avatun oven, jonka vieressä oli matoran-kielisillä aakkosilla kirjoitettu ”pääsy kielletty” -teksti. Ovi oli ollut sinetyöty suurilla metallipalkeilla. Nyt kyseiset palkit oli yksinkertaisesti revitty alas.

    ”Tämä on käytävä, joka on osunut luonnonluoliin”, Nurukan selitti. ”Kukaan ei tiedä Metru Nuin alla olevien syvien kuilujen syntyperää, mutta niistä tulee joskus outoja olentoja. Ne pidetään tiiviisti lukittuina.”

    ”Pohjattomat kuilut, se kuulostaakin huojentavalta”, tietä valaiseva Umbra vastasi. Matoro varmisti refleksinomaisesti harppuunansa.
     
    Whenuan ääniä ei enää kuulunut.

    Umbra astui ensimmäisenä sisään auki revitystä teräsovesta. Valo seurasi häntä. Huone oli korkea, kapea ja avautui takaseinästä syvään kuiluun. Seinällä oli vielä yksi varoituskyltti.
     
    ”… entä jos se ei ollut oikea Whenua…?” hän tajusi hitaasti.

    Matoro tuli seuraavana ionikatana hohtavana. Hän ei ehtinyt kunnolla reagoida, kun musta olento syöksyi katonrajasta, oven yläpuolelta, Umbraa päin. Se potkaisi valon toan täysillä eteenpäin, vaarallisen lähelle outoa kuilua. Matoro hyökkäsi Muodonmuuttajan kimppuun, joka väisti tämän iskun hypyllä. Vakooja otti Matoroa kiinni tämän harppuunakädestä ja työnsi tätä seinään. Hienot mekanismit jään toan kädessä valittivat puristuksesta. Umbra nousi vaivalloisesti ja syöksyi vihaisena kohti vihollistaan. Hän kohotti miekkansa. Silloin valtavat voimat omaavat kädet heittivät Matoron päin Umbraa ja kaatoivat kummankin kuiluun. Nurukan oli tullut vain sekunteja liian myöhään. Hän tunsi vihansa pakkautuvan.
     
    ”Maan voimat ovat yhtä kanssani. Käsken ne kimppuusi saastainen pimeyden olento!” Nurukan huusi ja menetti malttinsa. Paineaalto syntyi maan toan yhteen lyödyistä nyrkeistä ja rakenteita alkoi sortua Muodonmuuttajan päälle. Metallinkappaleita ja kiviä putosi myös kuiluun jonne klaanilaiskaksikko oli pudonnut. Tuntui siltä kuin koko maankuori valittaisi.
     

    Toat putosivat kuiluun kuin valtaisa ilotulite, Umbran valaistessa kuilua kaksikon pudotessa. Ylhäällä räjähti.
     
    Matoro yritti tähtäillä harppuunallaan ylös. Rakas kaveri oli pelastanut hänet monesti. Se saisi toimia pelastuskeinona nytkin. Umbra kirosi sitä ettei hänen mukautettava haarniskaprototyyppinsä toiminut, sillä nyt olisi jalkaraketeille ollut käyttöä. Sen sijaan haarniska yritti laittaa hänen pohkeisiinsa vesipropellit, jotka vain surisivat kuin kimalaiset tuulessa, vailla funktiota ja tarkoitusta.
     
    ”Karzahnin haarniska. Voi Atheon sentään kun nämä Artakhan prototyypit ovat niin surkeita”, Umbra kirosi ääneen. Jos Matoro ei saisi tehtyä jotain, vahkit saisivat kerätä heidän osiaan kottikärryillä ja metallinpaljastimilla seuraavat kaksi viikkoa.

    Kaksi ensimmäistä harppuunaa oli jäänyt laukeamatta. Muodonmuuttajan iskut olivat vahingoittaneet monen harppuunan metallikuorta ja oletettavasti koneistoja. Kolmas terä lähti lentoon ja osui kallionseinämään, kiristäen välittömästi vaijerin. Umbra piti tiukasti jään toasta kiinni. Kaksikon putoaminen pysähtyi kuin seinään ja he iskeytyivät kiviseinämään hieman pyörähtäen.Umbra osui kiveen pänä takaosa edellä, ja hänen otteensa Matorosta irtosi. Toa nappasi miekkakädellään Umbraa jalasta niin nopeasti kuin sai. He jäivät roikkumaan tuskallisesti seinämään. Kuiluun alkoi sataa ylhäältä kiven kappaleita. Matorosta tuntui siltä, kuin hänen oikea kätensä olisi tulessa.
     
    Matoron parannuskiven siniset lieskat tanssivat hänen haarniskansa ympärillä ja pitivät hänet tajuissaan. Hänen päänsä särki edelleen taannoisesta kolkkauksesta. Se tosin oli pienin hänen murheistaan juuri nyt. Toa loi hitaasti jäistä tasannetta heidän alleen. Hän kirosi mielessään tilannetta. Metallirakenteita satoi ylhäältä. Jäinen laatta kasvoi ja paksuni. Toa laskeutui sille varovaisesti ja irrotti otteensa Umbrasta. Valon toa, joka ei enää säteillyt, makasi silmät kiinni laatalla. Matoro jatkoi jään vahvistamista niin alhaalta kuin ylhäältäkin.
     
    Viimeinenkin valo kuilusta katosi, kun valtava pala kattoa iskeytyi satojen biojen päähän kuilun suun ylle. Pimeys tuli.

  • Vahkisyntaksi idiooteille

    Arkistot

    Kapura oli vainoharhaisuudessaan käyttänyt suuren osan viime päivistä kaikkeen varautumiseen. Mitä jos hyökkää salamurhaaja? Jos Matoro onkin Allianssin vakooja? Entä jos Metru Nui kohteleekin Klaanilaisia vihollisina? Suurin osa uhkakuvista oli tietenkin täysin epärealistisia, mutta tulen toa ei siitä välittänyt. Varautuminen toi varmuutta. Ja varmuus oli paras lääke paranoiaan. Mutta tähän ei Kapurakaan ollut varautunut.

    Ei hissimusiikkiin.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=V0RJPFOpBlg]

    Miksi hissimusiikki oli olemassa. Miksi joku maailman sadistisin jumala oli päättänyt tuomita kansoja hissimusiikilla?. Sävelet porautuivat Kapuran kalloon hissin jatkaessa tasaista laskuaan. Muutkin toat näyttivät selvästi nyrpeiltä. Jos joku salamurhaaja hyökkäisi nyt, tunnelma tuhoutuisi täysin, Kapura ajatteli. Hissimusiikki ei sopinut mihinkään kauhuskenaarioon. Vaikka pommiuhka. Metsästäjät? Allianssi? Metsästäjät sopivat ihan hyvin. Metsästäjien pommikoneet räjäyttelisivät Metru Nuita palasiksi toien kuunnellessa hissimusiikkia tosi epäsankarillisesti. Samalla pommittuisi myös tilanteen karmiva tunnelma. Skarrar me kuollaan, joku huutaisi jostain. Samalla kun hissimusiikki.

    ”Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman. Ehkä jotain sotienaikaisia flashbackeja. Kuolemaa. Sotahuutoja. Tulipaloja. Toatovereiden raajat sinkoilemassa ympäri näkökenttää. Hissimusiikin soidessa taustalla.

    Jos kuoleman jälkeen pahat menevät johonkin pahaan paikkaan, siellä soi varmasti hissimusiikki, Kapura ajatteli. Kuinka paljon ikuista tuomiota jäljellä, oi Atheon, kyselivät palavat matoranit. IKUISUUS, huusi Atheon ja nauroi. Hissimusiikin soidessa taustalla. Matoranit eivät kestäneet enää. Ikuisen kärsimyksen kyyneleet valuivat heidän kasvoiltaan alas tulikuumaan maahan, jossa ne sihisivät hetken ennen spontaania höyrystymistä.

    Hissin ovat aukesivat. Pelastus. Jonkun kiltimmän jumalan ikuinen armo. Kapura jäi pois.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=nkRwwNcIkEw]

    Arkistojen tämä kerros oli epäyllättävästi täynnä korkeita kirjahyllyjä ja kiireisiä matoraneja. Kirjastonhoitajat johdattelivat lumoutuneita lajitovereitaan ympäri massiivista huonetta. Nappasivat pari kirjaa mukaansa matkalla. Levittivät tietoa niille, jotka sitä kaipasivat. Valokivet loivat tunnelman, joka oli hieman kylmä mutta ainakin parempi kuin hissimusiikin tarjoama.

    Eräs Onu-matoralainen kirjastonhoitaja huomasi Kapuran. Naamiona osittain hopeinen jalo Matatu. Olemus, joka viesti, että ulkona hyppimisen sijaan tämä matoran käytti elämänsä arkistonhoitamiseen ja nautti siitä. Azibo, viesti musta nimikyltti, jonka kirjaimet olivat hopeisia. Iloa hänen elämäänsä toi arkistojen lisäksi myös hihnassa roikkuva biomekaaninen kani, joka haisteli ympäristöään ylivilkkaasti. ”Kuinka voin auttaa?”

    Kapura mietti hetken. Hän oli kuullut, että kannattaa välttää hmm:ejä ja muita epämääräisiä mutinoita, jos haluaa vaikuttaa asialliselta. Ja varmaan myös mahdollisimman epäepäilyttävältä. ”Haluaisin opiskella Vahkien toimintaperiaatteita ja syntaksia”, hän lopulta päätti sanoa.

    Azibon kasvoille levisi hymy, joka ilmestyy, kun palvelualan työntekijä pystyy täyttämään asiakkaansa tarpeet tosi hyvin. ”Sinua onnisti. Meillä on tänään paikalla yksi Vahkijärjestelmän luojista.”

    Kapura seurasi Aziboa läpi Arkistojen sokkeloiden. Biomekaaninen kani yritti jatkuvasti nuoleskella kaikkea. Mukaanlukien Kapuraa.

    Nuparu, esittäytyi oranssia Pakaria kantava Vahkiasiantuntija. Kapura mainitsi etsivänsä tietoa, jolla samanlaista järjestelmää voisi kehittää Klaaniin. Tarinan uskottavuus oli riittävä. Nuparu selvästi nautti siitä, että joku oli kiinnostunut hänen keksintöjensä sisäisistä toiminnoista. Kapura tiesi tunteen Pajalta. Ihme kyllä, asiakkaita kiinnosti yleensä vain se, kuinka kuumaa plasmaa moottorisaha ampuu eikä se, miten se oli rakennettu.

    ”Minne Vahkien koodi on tallennettu?” Kapura kysyi. ”Jokaisen muistiin, vai?”

    ”Ei, se olisi liian epäkäytännöllistä”, Nuparu vastasi. ”Kuvittele, että kaikissa Vahkeissa on bugi, joka saa ne tappamaan matoraneja vaikka heinäkuun 6. päivä. Olisi hirveä vaiva kerätä kaikki kasaan korjauksia varten. (Noin on tapahtunut? Kapura mietti.) Sen sijaan kaikki on keskustietokoneilla. Vahkit tarkastavat päivitykset noin joka kymmenes minuutti. Bugit voi korjata välittömästi. Usko pois, tämä kyky on tullut tarpeeseen.”

    ”Eikö tuo systeemi ole aika haavoittuva?” Kapura kysyi. Ilmeisesti Metru Nuin Vahkiteknikot eivät olleet yhtään paranoideja hyökkäysten suhteen.

    ”Noinkin voisi ajatella”, Nuparu myönsi. ”Toki kaikkien erikoisvahkien, esimerkiksi sotilasvahkien, asiat on tallennettu suoraan niihin. Siksi ne puhuvatkin paljon paremmin. Niiden ei tarvitse oppia uusia tietoja.”

    ”Onko hyökkäyksiä sitten tapahtunut?” Kapura kysyi ja lisäsi: ”Toki näistä on tiedettävä, ennen kuin lähdetään rakentamaan samaa systeemiä sodassa olevalle saarelle.”

    ”Ihme kyllä, Vahkien hallinta on aina pysynyt meillä”, Nuparu sanoi. ”Onhan järjestelmään aika mahdotonta murtautua ilman, että on paikalla itse keskustietokoneiden luona. Ja sinne ei kukaan Metsästäjä pääsisi.”

    Jatkolukemiseksi Nuparu suositteli Kapuralle useita Vahkeja käsitteleviä kirjoja, joilla oli nimiä kuten Vahkisyntaksi idiooteille ja Sinä siis luulet oppivasi… Ohjelmoimaan Vahkeja?. Kapura kiitti Nuparua (joka meni kehittelemään räjähdyksiä ampuvia Vahkeja) ja etsi kodikkaan pöydän, jonka ääressä oli oikeastaan ihan kodikasta uppoutua opiskelemaan Vahkeista. Melkein kuin ne illat Klaanissa, jolloin vaikka Klaanitornin 6. osa oli pudonnut Kapuran kirjahyllystä ja paranoidi toa oli istunut yön kirjastoissa etsimässä vastauksia.

    Aika kului. Pian Kapuran pää oli täynnä PuheRajapintaTehdasPoikkeuksia, TuntematonKäyttäytymismalliHallintaMalleja ja PitkienMetodiNimiMerkkijonojenProsessointiSäikeitä. Muut toat ehkä viipyisivät jossain vielä hetken, joten Kapuralla olisi aikaa käytettäväksi omiin tutkimuksiinsa. Hän palautti epäkohteliaat Vahkioppaat hyllyyn ja etsi käsiinsä hakuteoksen, jonka nimi kuului Kulttien ja ääriryhmien historia Metru Nuilla.

    Kapura palasi lukunurkkaukseen ja syventyi kulttilistaan. Niitä ilmeisesti riitti Metru Nuilla sen kirjavan historian joka vaiheessa. Jotkut uskoivat universumin olevan jättimäinen Matoran (Järjetön teoria, Kapura mutisi puoliääneen), toiset saarnasivat jumalista, jotka kirosivat kaikki Po-matoranit. Jotkut palvoivat numeroita. Toiset räjähdyksiä. Lopulta Kapura löysi nimen, joka kuulosti sopivalta.

    Täydellisyyskultti..

    Täydellisyyskultti esiintyi eräässä toisessa teoksessa, jonka Kapura haki nopeasti samoilta historiaa käsitteleviltä kirjahyllyriveiltä. Oliko tässä hänen etsimänsä?

    Seuraava teksti perustuu tutkijamatoran Kotun tutkimuksiin, vanhoihin lehtiartikkeleihin, ja saman tutkijan käymään lyhyeen kirjeenvaihtoon, Kapura luki. Alku keskittyi vertailemaan Täydellisyyskulttia muihin Metru Nuin senaikaisiin kultteihin. Teksti oli kiinnostavaa, mutta ajan loppumisen pelossa ja vastausten kaipuussa Kapura hyppäsi kappaleiden ohi. Ja sivujen. Kunnes eräs nimi pisti hänen silmäänsä.

    Kultin merkittäviin jäseniin kuului epämääräisen Skakdijoukon lisäksi muutamia toia, mukaanlukien kasvillisuuden Toa Jouera, tulen toa…

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=BahQn-8q4K8]

    Bingo, Kapura ajatteli ja selasi sivuja taaksepäin. Tämä kirjan osa käsitteli kultin ideologioita. Sen ilmeisesti perusti joltain kaukaiselta saarelta saapunut skakdi, joka onnistui houkuttelemaan mukaan muutamia Toa Mangain jäsenistä. Kirjoittaja käytti kolme sivua arvostellakseen ensin sitä, että kultti ei hyväksynyt jäsenikseen matoraneja ja viisi sivua arvostellakseen sitä, että kultti ei hyväksynyt myöskään Veden toia. Ilmeisesti se oli sukupuolikysymys. Rivien välistä saattoi havaita kultin arvostavan täydellisyyttä mekaanisessa muodossa. Ei mitään turhia tunteita. Vain yhteinen tavoite, jonka eteen kaikki työskentelivät kyselemättä.

    Joueraa ei mainittu enää. Lähellä kirjan loppua kaikkien jäsenten mainittiin vain hävinneen jälkiä jättämättä. Metru Nui ei pitänyt kulttia enää minkäänlaisena uhkana, mutta Kotu ilmeisesti jatkoi kirjeenvaihtoa Desable-nimisen Toan kanssa jotenkin. Kirjeet oli julkaistu opuksessa kokonaisuudessaan.

    Desable kuvasi sitä, jonka Kapura jo tiesi: Laji oli löytänyt mukavan saaren Klaanin lähistöltä ja jäänyt sinne asumaan. Asumistilat oli rakennettu maan alle keskelle saarta peittävää viidakkoa. matorankylä sijaitsi saaren rannikolla. Viha täytti Kapuran Desablen kuvatessa matoranien säälimätöntä kidnappausta ja koekaniineina käyttämistä. Useimmiten Kapura tunnisti entisen tuttunsa nimeltä. Hän hyppäsi ohi kohtien, joissa kuvattiin noille matoraneille suoritettuja kokeita.

    Kirje kirjeeltä Desable alkoi vaikuttaa yhä enemmän… oudolta. Hän kuvasi kokeita, jotka kultin jäsenet suorittivat itselleen. Tässä vaiheessa he olivat jo lähes täysin mekaanisia. Desablen tekstistä häipyivät hiljalleen mielipiteet ja henkilökohtaiset muistot. Viimeisessä kirjeessä hän kuvasi yksityiskohtaisesti kultin (jolle suoritettujen kokeiden takia voitiin suoda jo nimitys ”laji”) maailmanvalloitussuunnitelmia.

    Sivilisaatio jatkaisi olemassaoloaan vain maanpinnan alla. Siellä, minne aurinko levitti vielä säteitään, maailmaa hallitsivat mielenvoimaiset kasvit, jotka ottivat kiinni matoranit ja muut olennot. Kasvit tunkeutuivat epäonnisten matoranien kehojen sisään ja siirsivät pois orgaaniset osat. ”Puhdistettu” yksilö sitten johdatettaisiin mielenhallinnalla maan alle, jossa nyt persoonaton olento aloittaisi työnteon. Lopulta maan päällä vallitsisi tyhjyys. Kasvit kuolisivat lopulta pois. Tai sitten jäisivät eloon ainoana organisminä kaikkialla. Maan alla laji kukoistaisi.

    Ai tuohon Zairyhiä aiottiin käyttää, Kapura ajatteli tuntien lievää pahoinvointia. Metru Nui oli havainnut kultin uhan melko todellisesti ja lähettänyt joukon tutkimaan saaren tapahtumia, mutta Zairyh oli päässyt jo vapaaksi tappaen koko kultin ja pakottaen matoranit lähtemään. Kotu lopetti tutkimukset, julkaisi kirjan, ja siirtyi muihin projekteihin.

    Desablen muut kirjeet sisälsivät paljon tekstiä lajin ideologioista. Eikö heidän ihannemaailmassaan korkea-arvoisin henkilö (”Johtaja”) ollut vastuussa kaiken onnistumisesta ja lisäksi vastannut epäonnistumisesta kuolemallaan, jotta lopulta löytyisi kykeneväisin johtaja? Kuulostaa aika typerältä. Silti lajin tapojen opiskelu kuulosti ihan järkevältä, jos Kapura joutuisi tekemisiin Joueran kanssa. Yhtäkkiä se iski.

    Jos kirja ei olisi sijainnut mukavasti pöydällä, se olisi pudonnut maahan. Kauhu täytti Kapuran mielen. Hän selasi takaisin viimeiseen kirjeeseen. Tarkalleen sanottuna siihen kohtaan, joka kuvasi puhdistajakasvien ”Zairyhin viruksen” vaikutuksia.

    mielenterveys heittelee… elementtivoimat muuttuvat epätasaisiksi… lopulta seuraa mielenterveyden romahdus… hallusinaatioita… kuolema…

    Kapura haukkoi henkeään ja nosti ilmaan kätensä. Liekki ei tanssinut toan kämmenillä enää. Toisin kuin silloin ennen. Ennen Zairyhin saaren matkaa.

    Kapura työnsi mukavan tuolin taakse ja nousi seisomaan. Toan hengitys oli yhä raskasta. Kapuran katse haravoi kirjahyllyjä ihan vain löytääkseen jotain muuta ajateltavaa.

    Minulla on Zairyhin virus.

  • Viisauden alkulähteillä

    Suuri Arkisto

    Onu-Metru

    Hissi liikkui syvälle maan uumeniin, ohittaen valokivilouhoksia ja arkeologisia kaivantoja. Mustan ja violetin sävyisiä kaivosmiehiä oli hakkujensa ja kanokaporiensa kanssa tekemässä töitään. Siellä täällä kuului kilkutus ja räjähdyksiä kun joku räjäytti uusia kaivoskäytäviä. Hissimusiikki soi hiljaisella. Onu-Metru oli koko ajan liikkeessä kuin valtaisa organismi.

    Suuret ilmalaivat laskeutuivat valtaisaan avolouhokseen, tuoden mukanaan erilaisia artefakteja ja raheja, joita rahdattiin ympäri maailmankaikkeuden Metru Nuille, jossa ne laitettiin Arkistoihin. Arkistoissa esineet ja asiat tutkittiin tarkasti, lajiteltiin ja jotkin laitettiin näytille. Suuri museokompleksi oli yksi Metru Nuin suurimmista nähtävyyksistä ja sinne tultiin kaukaa katselemaan erilaisia muinaisia kohteita kuten ensimmäisiä Kanohi-naamioita, outoja kranoja ja muita olentoja joita ei enää maan päällä tai merissä muuten asustellutkaan. Erilaisia Metru Nuin kiertoajeluoppaita jaettiin infopisteissä eri puolilla metruja, myös Onu-Metrussa.

    Hissi vei klaanilaisporukkaa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Joukkio oli jo perin tylsistynyt kun matka vain jatkui ja jatkui. Deleva koetti selvittää kätensä toimintamekanismeja ja tottelemattomuutta, Nurukan nuokkui kahvassaan, Umbra katseli maisemia hissin protoikkunoista ja Matoro mietti retken seuraavaa määränpäätä. Kapura taas mietti mitä tarpeetonta tietoa hän imisi itseensä Arkistokäynnillä.

    ”Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman.

    Aikaa kului. Pian kaksoisaurinkojen valo jäi kauas taakse ja se korvaantui valokivistä lähtevällä valolla. Hissi pysähtyi. Toat astuivat ulos hissistä ja heidän eteensä avautui sinertävillä valoilla valaistu mittava kompleksi, Suuret Arkistot. Jättiläismäinen tietopankki oli heidän ympärillään. He olivat sen sisällä, osa sitä. Tämä oli tiedon valtaväylä. Vaehranin ja Gahlok Van arkistot jäivät toiseksi tässä kokoluokassa.

    ”Mestariarkistoija toivottaa teidät tervetulleeksi Arkistoihin”, hissin kaiuttimista kuului. Toia vastaan tuli perin nopeasti erilaisia mustan, violetin, harmaan ja oranssin kirjavia matoraneja. Toiset olivat kaivosmiehiä, toiset tutkijoita.. Eri matoraneilla oli erilainen nimilappu kaulallaan ja siinä luki millekä osastolle he kuuluivat ja mitä asiaa he olivat tutkineet eniten. Kapura lähti itsevarmana jollekin sivukäytävälle.

    Tila, johon he astuivat, oli valtaisa hallimainen rakennelma, josta risteili eri suuntiin suuria teitä, joita pitkin meni erilaisia rapujaloin varusteltuja ajoneuvoja, kuljettaen jähmetysputkia ja muita tarvikkeita alati kasvavaan Suureen Arkistoon ja sen eri kolkkiin. Arkistot muistutti itsessään enemmän suuren suurta kaupunkia kuin rakennelmaa ja jotkut sanoivat että Onu-Metrun nimi pitäisi vaihtaa Suureksi Arkistoksi, koska kompleksi kattoi koko alueen maan alaisen maailman.

    Hissikeskuksen valvojana ja suojelijana toimi Damek-nimikylttiä kantava violettimustan sävyinen matoran. Matoran kantoi violettia Mirua, naamiota joka näytti koko ajan irvistävän. Hän oli juuri huomannut tulijat ja töni pois innokkaita matoraneja, jotka halusivat toimia oppaina. Damekilla oli vastuu tästä osastosta. Hän epäili hiukan näitä viittä toaa, koska toia ei pahemmin arkistoissa nähty.

    ”Mitä asianne koskee, Toat?” matoran kysyi ja asteli muita matoraneja tuuppien toain eteen. Matoran piti silmällä kauempana olevia Vahki Rorzakheja, Onu-Metrun suojelijoita ja poliiseja. Hän voisi aina tehdä salaisen kutsun vahkeille jos jotain ilmaantuisi. Metru Nuin suursodan muistot olivat yhä tuoreina matoranin mielessä.
    ”Olemme tulossa tekemään tutkimusta”, Umbra vastasi Damekille.

    ”Teidän kannattaisi varmaan palkata arkistomestari oppaaksenne jos ette ole olleet täällä ennen”, Onu-Matoran neuvoi. ”Ilman sitä täällä menee yleensä ihan liikaa aikaa pelkästään sen tiedon etsimiseen.”

    ”Okei. Kiitos. Osaatko suositella jotakuta?”, Umbra kysyi.

    ”No Whenua ja Tehutti ovat parhaat siinä hommassa. Menkää tästä tuonne-”, Damek selitti ja kääntyi osoittamaan yhtä käytävästä lähtevää sivuovea. Sen yläpuolella oli elektronisella näytöllä teksti ”Uskalias Ussal”. ”Valtaosa vapaista arkistomestareista päivystävät tähän aikaan tuolla. Metrun paras pubi, jos minulta kysytään.”

    ”Meidän pitää näemmä etsiä omat oppaamme sieltä pubista”, Matoro vastasi ja johti poppoonsa sisälle pubiin.

    Sisällä oli kirjastomainen pubi jossa oli nojatuoleja ja tammisia pöytiä. Tunnelma oli perin idyllinen ja muutamat arkistohoitajat olivat tauolla lukemassa kirjoja ja siemailemassa pohjoismanterelaisia viskejä ja etelämantereen viinejä.
    Tilan kalusteet olivat puuta, ja se näytti muutenkin aivan muulta kuin suurkaupungin muiden metrujen rakennukset. Valaistus oli melko hämärä. Hau-kasvoinen onu-matoran sekoitti juomia tiskin takana.

    Seinillä oli erilaisia mosaiikkeja ja tauluja ja baaritiskin takana oli suuri peili, jonka edessä oli avohyllyköitä, joissa oli viinipullotelineitä ja muita raaka-aineita joita asiakkaat voisivat tilata. Tiskillä oli kupissa erilaisia pähkinöitä ja perunalastuja ja tummasta puusta tehtyä pöytää pestiin jatkuvasti.

    ”Iltaa”, Matoro tervehti tiskin takana hääräävää matorania.

    ”No iltoja. Meillä ei taida olla juuri nyt toan kokoisia pöytiä”, baarimikko totesi hieman hämmentyneenä.

    ”Emme aikoneet jäädä. Etsimme meille hyvää opasta Arkistoihin.”

    ”Ai opasta, no sitten tulitte oikeaan paikkaan. Whenua, kuulitko?”

    Nurkkapöydästä nousi suurta Rurua kantava onu-matoran valokivi kiinni otsassaan.

    ”Jep, Zemya. Kuulin”, Whenua totesi haukasvolle ja sitten kääntyi toien puoleen. ”Vai olette alas menossa? Minä tunnen paikat kuin omat taskuni – voin opastaa teidät mihin haluatte sangen halvalla.”

    Matoro ei ehtinyt edes vastaamaan, kun jaloa Hunaa kantava matoran syöksyi väliin.

    ”Ei, Whenuan palvelut tiedetään! Ne johtavat suoraan Fikoun verkkoon eikä ikinä takaisin! Ottakaa sen sijaan Tehutin opastuspalvelu, sillä minä olen oikeasti paras maan alla liikkuja koko saarella!”

    Toat olivat hämmentyneitä. Nämä kaksi matorania alkoivat suuren tarjouskilpailun palveluistaan heidän edessään.

    Whenua väitti viimeisimmän Tehutin asiakkaan pudonneen pohjattomaan kuiluun. Tehutti muistutti tapauksesta, jonka takia Whenua oli vahingossa vapauttanut joukon Artakha-härkiä Arkistoista. Vasta-argumentti. Toinen sellainen. Väitös. Henkilökohtainen hyökkäys. Väistöliike. Vahki-kortin käyttö.

    ”…” totesi Umbra.

    ”Entä jos me jätämme nuo riitelemään ja menemme ihan itse? Vaikka jollain ihme navigaattorilla?” Deleva ehdotti.

    ”Kannatan tuota navigaattori-ideaa”, Umbra sanoi, korottaen ääntään että väittelijät kuulisivat myös. Umbralla alkoi jo mennä hermot näihin matoraneihin. ”Otamme Whenuan oppaaksemme”, hän lisäsi päättäväisenä ja yhdeltä istumalta. Umbra ei kestänyt Tehutin kimittävää ääntä ja Whenua oli sentään tullut tunnetuksi muinaisten petojen tutkimisestaan, Tehutti halusi vain olla julkimo.

    Tehutti näytti murtuneelta.

    ”Noh. Selvä sitten”, hän totesi ja luovutti. Hän lähti välittömästi tarjoamaan apuaan eksyneen näköiselle parille Ga-Matoraneja. Whenua osoitti toille vielä yhden hissiin, joka johtaisi alemmille tasoille.

  • Ken vanhoja kaivelee

    Metru Nui, Legendojen kaupunki

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=Lb6AjUqzqic]

    Metru Nuin kaksoisauringot laskivat. Tai eiväthän ne oikeasti voineet laskea, mutta niistä säteilevä valon määrä väheni pikkuhiljaa. Iltapäivä kului.

    Matkalla Onu-Metruun toa-viisikko oli törmännyt valtavaan liikenneruuhkaan, jonka oli aiheuttanut jonkun matoranin karannut laava-apina. Matoran oli ollut juuri etelästä saapuneita siirtolaisia, joka ei ilmeisesti ollut perillä lemmikkieläinten kokoja koskevasta lainsäädännöstä.

    Toien oli otettava kiertotie Metru Nuin iltapäiväruuhkan takia. Kiertäminen Onu-Metrun laita-alueiden matalien taloviidakoiden läpi oli huomattavsti erilaisempi kokemus kuin Metrujen keskustojen pilvenpiirtäjät.
    Heidän ympärillään nousivat Maan Kaupungin matalat varastohallit ja asuinrakennukset, niinkuin Onu-Metrun nimi vanhimmalla matoranin murteella kääntyi. Kaikki oli tietyllä tavalla paikalleen jämähtänyttä. Onu-Metrun työ oli vaalia menneisyyttä, jottei sitä unohdettaisi.

    ”Klaani alkaa tuntua aika pikkukaupungilta kun täällä on pitempään”, Matoro totesi katsellen ympärilleen. Etelässä kohosivat massiivisina Tiedon Tornit. Rakennuksia oli silmänkantamattomiin.

    ”Huomaa helposti että historia on täällä suuressa arvossa”, Umbra sanoi kun matoranit ajoivat kikanalovankkureita, jotka vetivät perässään Toa Dumen patsasta. Erilaiset rahikuljetukset olivat myös arkipäiväisiä, mutta ne tehtiin usein jättiläismäisillä zeppeliineillä, joita suureen avolouhoskaupunkiin laskeutui satoja päivittäin.

    ”Historia. Hmm. Käväisemmekö Arkistoissa?” Kapura kysäisi. ”Minulla olisi hieman… tutkimustyötä. Tiedättehän. Teorioita.” Tulen toa ilmeisesti oli kokenut salamurhaajien tähystämisen hyödyttömäksi moisessa matoranvilinässä, sillä tarkkaavainenkaan silmäpari ei ehtinyt joka suuntaan.

    ”Tietenkin käymme arkistoissa. Siellä on töissä monia vanhoja tuttuja”, Nurukan kertoi. ”Ja haluan selvittää näiden unieni salaisuuden. Miksi näen asioita joita ei pitäisi olla. Ja miksi ne tuntuvat niin tutuilta, mutta niin oudoilta. Arkistoista löydän ratkaisun”.

    ”Pitää myös tutkailla mitä Arkistot sanovat valkoisista siruistamme. Tai Arupakista. Hemmetti, siellä on tyyliin kaikki maailman tieto. Miksi me emme menisi sinne”, Matoro jatkoi Nurukanin puheenvuoroa.
    ”Haluan itse tutkailla Arkistojen hienoja hyönteisrahikokoelmia. Ties kuinka monta uutta lajia on löydetty sen jälkeen kun vierailin täällä vuosikymmeniä sitten viimeksi”, Umbra puuttui keskusteluun. Hän halusi ainakin nähdä olivatko huhut yön surma-perhosista totta. Kyseiset perhoset pystyivät yön turvin imemään uhrinsa täysin ontoiksi ja ne käyttivät häivetekniikkaa, jolloin ne olivat lähes äänettömiä. Umbrasta tämä oli todella kiehtovaa. Tiedä sitten olisiko muista…

    ”Hajaudumme siis”, Kapura totesi. ”Minäkin lähden omille teilleni. Ellei jotakuta satu kiinnostamaan epämääräiset kultit parisataa vuotta sitten Metru Nuilla.”

    ”Hyönteisistä puheen ollen, onkohan niillä vielä kokoelmissaan torakoita”, Matoro pohti ääniin puolivakavissaan.

    ”Onko meillä loppujen lopuksi kauhea kiire? Ei se Arupak sieltä kallonkutistajalta karkaa…” Umbra puuttui puheeseen ”ja en usko että arkistoissa on nazorakeja. Tai jos on, se voisi olla aika ironista, koska huhutaan että nazorakit polttavat rahikirjoja ja erilaisia hyönteisoppaita, ainakin painoksia jossa heidän lajinsa esiintyy…”

    ”Arupak ei karkaa mihinkään. Käytetään tilaisuus hyväksi ja otetaan selville kaikkea hyödytöntä ja hyödyllistä”, Kapura ehdotti.
    ”Ei meillä kiire ole. Koska eihän niin käy, että sattumalta kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen juuri samaan aikaan meidän kanssamme joku pääsisi perille siitä, että Ga-Metrulaisessa mielisairaalssa saattaa olla myyttinen superase”, Matoro sanoi optimistisesti.

    ”Seikkailu tiedon valtatielle alkaa!” Umbra julisti. Hän toivoi etteivät he eksyisi Fikoun verkkoon ja jäisi tietoverkon vangiksi…

    Suurin piirtein joka ikinin opastekyltti Onu-Metrussa osoitti Arkistojen suuntaan. Oikeastaan kaikki tiet koko Metrussa johtivat Arkistoon, joka oli koko kaupunginosan sydän. Myös toat saapuivat aukiolle, josta oli suora näkymä Arkistorakennukseen. Pinnalta rakennus oli kovin vaatimaton – yksinkertainen kivinen halli. Mutta se olikin tehty lähinnä niitä kymmeniä hissejä varten, joita pitkin pääsi kioja alaspäin.

    ”Tämän paikan tutkiminen veisi vuosisatoja ja siltikin uutta materiaalia tulisi sitä mukaa että emme pysyisi perässä…” Umbra pohdiskeli. Deleva oli ollut todella hiljaa jo jonkin aikaa. Hän ei jotenkin pitänyt paikan ilmapiiristä.

    ”Olisi kyllä tosi hyödyllistä olla kaiken tiedon ikinä lähettyvillä jatkuvasti. Kaiken sen”, Kapura haaveili. ”Klaanin kirjasto on ihan kiva, mutta joskus vain tarvitsee tarkempia tietoja.”

    ”No tuntuu vähän siltä, että kaikki hyödyllinen mitä maailmassa keksitään päätyisi kuitenkin kohta tuhoamisvälineeksi”, Matoro kommentoi. ”Miettikää vaikka noita vauhtiputkia. Miksi noin hienoa liikennejärjestelmää ei ole koko maailmassa? Siksi koska joku skakdi ottaisi sen ja käyttäisi sitä joukkotuhoaseena.”

    ”Minusta kyllä tuntuu, että tässä maailmassa ei ole nytkään mahdotonta ottaa selville jotain asiaa julkisesta kirjastosta”, Kapura sanoi. ”Ja ehkä putket on patentoitu. Valmistusohjeet salattu. Tai jotain.”
    ”Tarvitsisimme kaiken kattavan järjestelmän, visorak-verkkoja hyödyntävän tiedonvälitysjärjestelmän jonka avulla kaikki maailman tietopankit yhdistyisivät”, Nurukan kertoi. ”Mutta ei kukaan sellaista rahoita tai rakenna, maailmamme ei ole Yhtenäinen”.

    ”Jep”, Matoro totesi ankeasti. ”Meillä on täällä lähinnä pieniä keskenään kyräileviä valtakuntia. Metru Nuin tapaiset poikkeukset ovat harvassa. Kertoo jotain, jos Artakhaa pidetään myyttinä vain siksi, että siellä on toimiva yhteiskuntajärjestelmä.”

    ”Tämä on sitä kansallisaatetta. Jokainen kansa haluaa olla Suuren hengen silmissä parempi kuin kilpaileva osapuoli. Miksemme voisi tehdä yhteistyötä paremman maailman takia? Toisaalta, on tappelussakin omat hauskuutensa ja vihollisten mottaaminen vapauttaa endorfiineja”, Deleva avasi vihdoin suunsa. Hän oli kyllä seurannut puheita, mutta oli vasta nyt päättänyt tehdä siirtonsa. ”Haluan tietää, mikä tätä kättäni ja jalkaani vaivaa. Ne ovat hanganneet vastaan sieltä kebabilasta lähtien. Ei tämä ole ennen näin mennyt…”

    ”Ehkä siinä kebabissa oli jotain”, Kapura mutisi. ”Kenties meidät… HUUMATTIIN? Ei mitenkään mahdotonta. Toaa vastaan hyödyllisin myrkky olisi sellainen, joka tehoaa tosi hitaasti ja huomaamattomasti, koska ammattilaisina me olemme luonnollisesti tottuneet varovaisuuteen. Onko kellään muulla jotain vaivoja?”
    ”Nanorobotteja limsassa? Se voi olla Delevan robottipuolen tottelemattomuuden syy. Tai sitten jokin mekaniikkaa hallitseva källimestari on tehnyt hyvän vitsin”, Umbra ehdotti.

    ”Minulle tulee myrkyistä aina mieleen se yksi vortixx, joka koitti myrkyttää minut Xialla. Radak tai joku. Aika surullinen tapaus. Samaa tasoa kuin Labio. Tyyppejä, jotka luulevat omistavansa koko maailman”, Matoro kertoi. ”Juuri sen takia meillä ei voi olla yhtenäisyyttä. On tyyppejä, jotka ovat aina mielestään oikeassa.”

    ”Myrkyt ovat kivoja. Tulee mieleen se aika kun olin pari viikkoa Hordikana ja paikalliset matoranit yrittivät metsästää minua keihäillään. Saivathan ne minut vangiksi ja kaikkea muuta, mutta onneksi minut parannettiin. Toisaalta, kokemus teki minut immuuniksi myrkylle ja kärsimys kasvattaa aina luonnetta, kuten vanha sananlasku sanoo”, Umbra kertoi kokemuksiaan myrkyistään.

    ”Sinulla näitä vaiheita riittää elämässäsi…” Deleva tuhahti epäuskoisena. Hänen oli joskus vaikea niellä Umbran tarinoita menneisyydestään, koska ne vaikuttivat joskus liian oudoilta, jopa Metru Nuin toalle. Ei kukaan vain muuttuisi koko elämänsä ajan. Jonkun asian pitäisi sentään olla pysyvää.

    ”Kaikkien niiden seikkailujemme jälkeen ei kyllä ylläty enää mistään, Umbra. Tuo hordikajuttu oli vielä aika pientä verrattuna siihen VARJO-UMBRA-juttuun.”

    ”No, se on ollutta ja mennyttä. Meillä kaikilla on omat demonimme sisällämme, toisilla se vain sattuu outojen sattumusten kautta ottamaan oman tietoisuuden ja ruumiin. Lisäksi tapauksessani se tappoi ystäviäni ja vei Nurukanin toa-voimat. Tämä maailma on niin outo että kaikenlaista voi tapahtua jos siinä on mukana hulluja makutoja ja fuusiokeihäitä”, Umbra kertoi. Avra Nuin tapahtumat nousivat pintaan hänen mielessään. Se hänen nuoren tiiminsä uhraus, sekä Zyglakien tekemät uhraukset. Hän ei voisi nähdä näitä liskomaisia olentojakaan enää pahoina ja moraalittomina paskiaisina kuten useimmat näkivät. Näillä zyglakeilla oli kunniaa. Umbra ei ollut varma miten hän pystyisi suhtautumaan Klaanin saaren zyglakeihin nyt kun hän muisteli aiheuttamaansa sotkua ja miten nämä hoitivat sen loppuun. Universumi oli todella ihmeitä täynnä ja oudoimmastakin paikasta saattoi löytää kauniin ruusun…

    ”Tai hulluja makutoja ja katedraaliplaneettoja”, Matoro lisäsi.
    ”Joo. Makutat ovat kiehtovia, mutta perin sekavia olentoja. Miettikää nyt. Ne ovat kaasua joka on metallikuoressa. Kuin jokin kaasusäiliö, jonka sisällä on vihreää mömmöä. Ja ne haihtuvat olemattomiin ilman ruumiitaan…” Deleva fantasioi makutan listimisestä. Hän oli jo kauan halunnut taistella makutaa vastaan ainaisen skakdivihansa lisäksi. Hän näki sen haasteena ja tiesi että plasmavoimillaan hän voisi panna kovaa hanttiin kaasuhirmuille.

    ”Kun sanoit ’perin sekavia’, ajattelin ensimmäisenä Makuta Nuita”, Matoro hymähti.

    ”Heh. Jokainen keskustelu menee jossain kohtin Manuun, jos se pääsee tiettyyn pisteeseensä”, Kapura kertoi. Se oli klaanissa universaali fakta.

    Hissin ovet avautuivat.

    Toat astuivat sisään.

  • Legendojen syntysijoilla

    Coliseum

     
    Viimein toat saapuivat kaupungin keskelle, Coliseumin portille. Tämä Le-Metrun suunnan avoin portti oli täysin identtinen viiden muun portin kanssa, jotka johtivat tähän tärkeään risteykseen. Coliseum oli kaikin tavoin Metru Nuin sydän. Sen majesteettiset tornit huokuivat muinaisuutta, aikaa jolloin itse Mata Nui oli laskenut saaren perustukset maahan.
     
    Valtava Hau-naamion suojelevaa symboliikkaa noudatteleva muuri tuijotti uneliaana matkalaisia. Vartiointi portilla oli runsas, ja muurit nousivat korkeuksiin. Vahkeja oli paljon. Ilmeisesti ne olivat ainakin osittaisessa hälytystilassa taannoisen iskun jälkeen.
     
    Nurukanille Coliseum oli tutumpi kuin useimmille muille seurueen jäsenille, olihan hän palvellut saarella jo kauan. Hän ei ollut pitkään aikaan edes unelmoinut pääsevänsä näkemään tämän uljaan saaren keskustan loiston. Suuret hopeiset tornit jotka koskettivat taivasta ja jonka yläpuolella lensi pieninä pisteinä suuria zeppeliinejä, jotka vain osoittivat kaupungin osan massiivisuuden, vaikka se olikin maa-alueeltaan kaupungin pienimpiä alueita. Coliseumilla Nurukan oli vannonut valansa suojella kaupungin vaihtotaloutta ja sen vaihtavia matoraneja. Hän oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja sen asukkaita, muttei ollut liittynyt Toa Lhikanin johtamiin Mangaihin.
     
    Coliseum oli niitä harvoja alueita koko kaupungissa, joissa kykeni näkemään eri vahkityyppien ja matoranien liikkuvan rintarinnan. Kaupunginosa toimi risteyskohdassa eri kaupunginosien välillä ja sen yhdisti muihin alueisiin suuret metalliset siltarakennelmat, jotka toimivat tavaran ja olentojen kulkupaikkoina.
     
    Toat sulautuivat lähes matoranien vilinään, vaikka olivatkin näitä paljon pidempiä. Metru Nuin matoranit pitivät kasvoillaan hopeaotsaisia kanohi-naamioita ja heidän ruumiinrakenteensa oli vankempi kuin muissa osin universumia. He olivat ylpeitä siitä, että asuivat täällä ’Universumin päässä’, kuten he saartaan ylpeinä kutsuivat. Matoranit olivat enimmäkseen tummasävyisiä, mutta joukossa oli aina välillä värityypistä poikkeavia yksilöitä. Keltaista Kiriliä kantava onu-matoran tallusteli sulassa sovussa puoliksi hopeiseksi naamionsa värjänneen ga-matoranin kanssa. Joku urheilusankari kantoi ylpeänä kuparista Hunaansa. Elda-kasvoinen viiksimies kaupusteli jotakin kojussaan. Kaikki olivat yhtä perhettä.
     
    Toat astelivat Nurukanin johdolla läpi avoimen portin. Joukko vahkeja tarkasteli epäilevästi toa-joukkoa, mutta päästi heidät läpi kyselemättä.
     
    Lyhyestä ja hämärähköstä portinsuusta päästyään viidelle toalle aukeni upea näky.
     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=AEWKktI_OIc]
     
    Coliseumin areena näkyi alhaalla. Sekin oli itsessään massiivinen, mutta näytti kaiken muun rakennuksen suuruuden rinnalla hyvin pieneltä. Ikuisesti vartioiva patsas Toa Lhikanista katseli areenalta.
     
    Areenan jälkeen oli valtavat penkkirivit. Niitä oli tarpeeksi kaupungin kymmenille tuhansille matoraneille. Niiden välissä kulki suoria käytäviä, jotka lopulta nousivat laveita portaita pitkin Coliseumin uloimmalle ringille, sisäpihalle jolle portit avautuivat. Ikuiset rikkoutumattomasta protodermiksestä tehdyt seinämät kohosivat pystysuorina kohti Mata Nuita. Ylhäällä seinämissä oli teleruutuja, erilaisia parvekkeita, Dumen tasanne ja patsaat jokaiselle saaren yhdelletoista Toa Mangaille. Kaksi patsasta oli peitetty ja sidottu mustaan kankaaseen.
     
    Kun seinämät loppuivat, tornit alkoivat. Niiden rinnalla Klaanin admin-torni näytti vaatimattomalta. Ne kohosivat suoraan ylöspäin näkyen kauas merelle asti kaikkien kaupungin pilvenpiirtäjien ohi.
     
    ”Tämä on hienompi paikka kuin muistin”, Matoro sanoi.
     
    ”Joo. Täällä tuli oltua joskus kauan sitten katsomassa Akilini-otteluita”, Umbra vastasi. Kapura katseli korkealla sijaitseville tasanteille. Vainoharhainen toa näki palkkamurhaajia kaikkialla.
     
    ”Kenedokin murha. Tuolla aitiossa, mitä Dume käyttää nykyään. Ampujan väitettiin olleen tuossa vastapäisessä aitiossa, peitetyn Toa Nidhikin patsaan alapuolella. Se ei kuitenkaan ole kovin uskottava selitys, koska luodin lentorata näytti selkeästi tulleen alaviistost-” Kapura alkoi esitellä tietämystään salaliittoteorioista, mutta Deleva keskeytti hänet. ”Missähän Lhikan mahtaa pitää sitä vastaanottoaan?”
     
    ”Toien sali on Ta-Metrun puoleisessa muurissa, tuolla”, Nurukan kertoi ja osoitti oikealle.
     
    ”Suuntaamme siis sinne. Ei anneta hänen odottaa”, Umbra vastasi ja suuntasi askelensa toain salia. Hänen keltainen miekkansa heilui hänen kävellessään, kahvapuoli vyötäröllä. Lhikan oli saaren korkea-arvoisimpia asukkaita ja olisi kunnia tavata hänet näiden vuosien jälkeen. Umbra tosin toivoi että muut joukkion jäsenet, eritoten Kapura ja Deleva, osaisivat käyttäytyä.

     
    ”Ah, tervetuloa, toat kaukaisilta mailta!” toien luo juossut Po-Matoran tervehti hengästyneenä. Osa joukosta katseli matorania tuntematta tätä, mutta sitten hän avasi jälleen suunsa ja esittäytyi.
     
    ”Tervetuloa. Olen Kodan, Pääkirjuri, Akilinin Keksijä ja Suuri Seikkailija. On aina hieno tavata kaukaa tulevia vieraita”, Huna-kasvoinen ruskea matoran selitti nopeasti.
     
    ”Hienoa tavata sinut”, Matoro tervehti ja kätteli. Kodan kätteli loputkin toat läpi ja alkoi sitten pommittaa heitä kysymyksillä.
     
    ”Keitä te olette? Mistä tulette? Ei, olisi minun pitänyt tunnistaa teidät kaksi. Sinä olet Toa Nurukan, Suuren Sodan legenda”, Kodan puhui nopeasti ja osoitti Nurukania. Ennen kuin Toa edes ehti sanoa mitään, kirjuri jatkoi: ”Ja sinä olet Pohjoisen Mantereen Matoro Mustalumi. Entä te muut?”
     
    ”Minä olen Toa Umbr-”, valon toa sanoi, mutta Kodan keskeytti jälleen: ”Toa Umbra! Olisihan minun pitänyt sinutkin muistaa, sinustakin on niin paljon tietoja ja legendoja. Olet vain muuttunut aika paljon sitten viimeisten tänne kulkeutuneiden tuntomerkkien.”
     
    ”Minä ole Toa Kapura Bio-Klaanista”, tulen toa esittäytyi. ”Ja minä olen Deleva, Nurukanin ja Umbran matkatoveri.”
     
    ”Tuota, tulkaa toki tuonne sisälle. Minulla on paljon kysyttävää teiltä – kaikki tieto mitä voitte antaa kiinnostaa. Kertokaa matkastanne, tarkoituksestanne, Bio-Klaanin kuulumisista, kaikesta.”
     
    Toia matoranin äkillinen kyselytulva ja yli-innokkuus sekä kerskaileva luonne vähän epäilyttivät, mutta he lähtivät kirjurin perässä kohti toain salia. Matkaa ei ollut pitkälti ja se taittui valkoista marmoritietä pitkin.

     
    Joukkion edessä komeili valtava kupolirakennelma, jota pitelivät yllä pylväät. Pylväissä kiemurteli erilaisia kuvasarjoja joissa oli matoraninkielistä tekstiä. Valokivet valaisivat kattoa ja katossa oleva kuvaelma oli koottu erilaisista valokivikiteistä. Se esitti Toia tekemässä urotekoja. Toa Lhikan ja Toa Dume olivat suurimmissa osissa kuvaelmassa.
     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=l03ijKa3NlA]

    Matoro ihaili kaiverroksia. Korkealla katossa oli kuvattuna Mata Nuin ympyrä ja hänen luomistyönsä – se, miten hän antoi maailman asuttavaksi ja Kohtalon täytettäväksi matoraneilleen. Kuusi sukukuntaa yhdessä vähäisempien veljiensä ja sisartensa kanssa levisivät.

    Maailma oli nuori ja rauhaisa. Vuoret kohosivat taivaisiin. Legendat olivat totta.

    Matoranit ja heidän asuttamat saaret kiemurtelivat alas seiniä ja pylväitä. Ne asuttivat tuntemattomia maita, tekivät löytöretkiä kauas Sakaroihin maailman laidoille. Ne kartoittivat maailmaa.

    Mutta sitten kaikki sukelsi syvään pimeyteen, kuvauksiin Sodan Ajasta, jotka syöksivät maailman anarkiaan ja kaaokseen. Kuningaskunnat nousivat ja kaatuivat, valtiot hajosivat ja saaret murtuivat. Kuusi kuningsta marssivat läpi tulen. Linnakkeet revittiin kappaleiksi, Eteläiset maat hukkuivat vereen.

    Veljet kääntyivät toisiaan vastaan, alaiset kapinoivat herrojaan vastaan. Jopa Kohtalo unohdettiin.

    Matoranien veljessota ja makutojen esiintulo. Metru Nuin Makuta. Valtavat maanjäristykset. – ikuisen järjestyksen rikkoutumista symboloi nyt maailmalla hajallaan olevat matoranit. Suuri Henki sulki silmänsä. Kukaan ei tiennyt oliko se surua vai häpeää.
     
    Suuri Henki kuitenkin armahti matoraninsa ja salli Metru Nuin kukoistaa jälleen. Pimeys väistyi – pylväät ja seinät olivat siitä alaspäin kullattuja. Metru Nuin Kultainen Aika oli alkanut, ja ikuisen kaupungin valo antoi maailmalle toivoa. Maailmalle, joka oli lopullisesti langennut pimeyteen. Legendojen Kaupungin soihtu antoi kirotulle maailmalle toivoa paremmasta.
     
    Seitsemänkymmentäseitsemän tuhatta vuotta kultainen aika kesti. Kiveen on kuvattu matoranien suuret saavutukset, tekniset keksinnöt, mahtavat rakennukset.
     
    Juuri ennen lattianrajaa kulta katosi ja muuttui teräkseksi. Mustaksi, xialaiseksi teräkseksi. Kuvat käsittelivät kuolemaa ja koneita. Ne kertoivat surullisen tarinan siitä, miten Varjotun vallanhimo saattoi sivilisaation tuhon partaalle. Ne kertoivat tarinan kuolemasta, epätoivosta ja turhuudesta. Ne kertoivat Etelän katkeruudesta Valon Kaupunkia kohtaan. He halusivat repiä kaupungin maan tasalle, koska eivät voineet koskaan omistaa sitä. Se kuului Suurelle Hengelle.

    Vääristyneet hahmot loppuivat lattianrajaan, josta alkoi Aika, jota maailma eli paraikaa. Koko lattia oli täynnä arkipäiväisiä kuvia Metru Nuista, sen asukkaista ja kaikesta mitä saarella oli. Niistä paistoi väsymys maailmaan, kadonnut optimismi ja traumat menneestä.
     
    Jos Matoro olisi ollut lomalla, hän olisi voinut viettää moisen piirretyn maailmanhistorian kanssa ties miten paljon aikaa.
     
    Kodan kyseli ja Toat vastailivat parhaan tietonsa mukaan. Kirjuri sai tietoonsa miten viisikko oli alun perin lähtenyt erillään ja kohdannut Karzahnilla; hän sai ensimmäisen kuvauksen Karzahnista vuosikausiin; hän kuuli Klaanin saaren sotatilasta ja Nazorakeista. Toat kertoivat seikkailuistaan ennen Klaania ja Klaanin aikana. Matoro jätti viimeaikojen tapahtumista paljon mainitsematta, sillä hän ei halunnut että Nimdaan kiinnitettäisiin liikaa huomiota, etenkään kun hän itse kantoi kyseistä sirua. Hän näki Kodanin huomaavan, että jään toa ei kertonut kaikkea, mutta kun tietoja ei uuden kysymyspommituksen jälkeenkään herunut, hän keskittyi Nurukanin retkistä kuulemiseen.
     
    Aikaa kului. Koden kirjoitti kaiken uskollisesti muistiin muistioihinsa. Kodan ehdotti myös, että toat puhuisivat Lhikanille tai Dumelle Klaanin hädästä, ja kysyisivät pystyisikö Metru Nui auttamaan heitä. Lopulta, kun Kodanin tiedonjano tuntui olevan tyydytetty, kirjuri opasti heidät Lhikanin luo.
     
    Hissimatkan jälkeen toat saapuivat pitkään näköalakäytävään jonnekin Coliseumin itämuurin sisälle. Suurista ikkunoista avautui näkymä Ta-Metrun teollisuusalueille. Käytävä päättyi avaraan mutta matalahkoon huoneeseen, joka oli koristeltu punaisella ja kullalla. Sen reunoilla oli telineitä, joissa oli erilaisia aseita. Ovea vastapäätä oleva seinä oli puolikaaren muotoinen valtava ikkuna. Sen vieressä oli pitkä pöytä, jossa oli tuolit yhdelletoista toalle. Tällä hetkellä salissa oli vain Metru Nuin legenda, Toa Lhikan.
     
    Toa Lhikan istui jalat ristissä lattialla ja kiillotti tummanpunaisella rätillä kilpeään. Keltapunainen, kahdesta suuresta liekkimiekasta yhdistetty kilpi oli Lhikanin suurimpia tuntomerkkejä kultapunaisen panssariston lisäksi. Toa kantoi kasvoillaan Hau-naamion variaatiota joka oli suunniteltu Legendojen kaupunkia kunnioittaen.
     
    ”Ah, sinussakin vielä henki pihisee”, Lhikan totesi rennosti huomatessaan Nurukanin ja muut toat. Hän nousi ketterästi ylös lattialta ja silmäili vanhaa tuttuaan ja tämän seuruetta.
     
    Lhikanin silmät välkehtivät kun hän tuli tapaamaan outoa seuruetta. Joukossa oli Nurukanin lisäksi jäseniä joita hän Lhikan ei tiennyt. Osa sotureista näytti tutuilta, mutta aika oli kuluttanut ja muovannut heitä.
     
    ”Lhikan! Vanha körmy. Suurten tulimiekkojen kantaja, taivaissa ja laavassa lautaileva Legenda, Metru Nuin Kilpi ja Polttava, Legendojen Kaupunkia suojelevan tulen kantaja. Hienoa nähdä sinua ja päästä keskustelemaan kanssasi…” Nurukan vastasi ja löi harmaan nyrkkinsä Lhikanin keltaiseen nyrkkiin. Kipinät sinkoilivat kun kaksikko osoitti toisilleen ystävyytensä eleen.
     
    ”Se oli nuoruutta, Nurukan”, Lhikan sanoi iloisesti. ”Keitä ystäväsi ovat?” hän kysyi sitten.
     
    ”He ovat Bio-Klaanista”, Nurukan kertoi. ”Umbra, Matoro, Kapura, Deleva”, hän luetteli.
     
    ”Onko tässä tilassa äänitystä tai kameroita?” Matoro kysyi välittömästi. Lhikanin katseessa kävi hetken hämmennys, ennen kuin hän vastasi.
     
    ”Ei, täällä ei ole valvontalaitteita.”
     
    ”Minä olen Matoro Mustalumi. Me olemme Metru Nuilla tärkeällä tehtävällä”, jään toa otti tilanteen haltuunsa. ”Sanooko sana ’Nimda’ sinulle mitään, Lhikan?”
     
    ”Olen kuullut siitä”, tulen toa vastasi hieman epävarmana. ”Olen kuullut siitä samanlaisia tarinoita kuin legendaarisista Makoki-kivistä tai Avohkiista.”
     
    ”Uskomme yhden sen siruista olevan tällä saarella. Jäljitämme Arupak-nimistä matorania.”
     
    ”Mikä on… tarkoituksenne… tämän sirun kanssa?” Lhikan kysyi epäluuloisesti.
     
    ”Bio-Klaani haluaa tuhota sen. Etsimme kaikki sirut ja hävitämme ne. Niiden voima on liian suuri, jotta voisimme ottaa riskin niiden joutumisesta vääriin käsiin”, Umbra selitti. Kapura kuunteli erittäin tarkkaavaisena.
     
    ”Pahoin pelkään, etten kykene auttamaan teitä”, Lhikan vastasi. ”Mutta voin pitää huolen, että saatte toimia rauhassa. Käykää Arkistossa tutkimassa; löydätte sieltä varmasti jotakin etsimästänne matoranista.”
     
    ”Kiitos tästä”, Matoro kiitti.
     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=jiK8BcCYiD4]

    ”Mutta varokaa. Olen huolissani tulevaisuudesta. Toivon, ettette tuoneet pahuutta mukananne”, Lhikan sanoi synkästi. ”Ko-Metrun matoralaiset ovat lukeneet tähtiä. Suuria asioita tulee tapahtumaan. He ovat huolissaan.”
     
    ”Metru Nui kestää sen”, Nurukan vastasi. Hän jatkoi jotakin. Vakooja ei välittänyt enää. Se oli kuullut kaiken, mitä sen tarvitsi tietää.
     
    Vakooja luikerteli tuhansine pienine jalkoineen alas pitkin hissikuilun vaijeria pimeyteen kadotakseen matoranina Coliseumin vilkkauteen.
     
    Informaatio, paikannettu. Nousu, aloittakaa.

  • Poliisitapaus

    Le-Metru

    Le-Metrusta kykeni aistimaan todellista suurkaupungin tuntua. Joka puolella ajoi erilaisia lentäviä, käveleviä ja leijuvia ajoneuvoja kiireisinä omilla asioillaan. Eritoten väylä Le-Metrun keskustasta Coliseumiin oli erittäin vilkas ja yllättävän tiheään vartioitu. Vihreitä vahkeja näkyi usein.

    Toat olivat ottaneet jokainen oman matoranin vetämän riksan, ihan vain koska he eivät jaksaneet kävellä. Pienet vihertävät olennot kiskoivat perässään olevia kärryjä kaupunginosan katujen vilinässä. Välillä riksat kolhivat toisiaan kun riksakuskit halusivat olla nopeammin perillä kuin kilpailijansa. Tämä oli kilpailua parhaimmillaan.

    Tien kulkunopeus alkoi hidastua jonkun matkaa saaren keskustaan mentäessä. Lentävä vahkiauto oli pillit soiden ja valot välkkyen onnettomuuspaikan yläpuolella ja konstaapelivahki kirjoitti sakkolappuja ja katseli koppalakkinsa alta Matau-nimisen Le-Matoranin aiheuttamaa sekasotkua.

    Matau oli ajanut nitrokäyttöisellä rollaattorillaan, joka oli tarkoitettu jalkavammaisille matoraneille, päin hedelmäkojua jolloin vesimelonit ja maduhedelmät olivat räjähtäneet ja oli syntynyt suuri kaaos. Kukaan ei ollut kuollut tapaturmassa, mutta onnettomuuspaikka kyti vielä ja liikenne oli lähes pysähtynyt.

    ”Muistuttakaa minua, miksi räjähtäviä hedelmiä onkaan edes olemassa?” Matoro kysyi.

    ”Siis räjähtävät hedelmät?” Kapura naurahti. ”Miksi niitä ei olisi olemassa? Minkälainen jumala tai mikä universumin loikaan jättäisi luomatta RÄJÄHTÄVÄT HEDELMÄT?”

    ”Suuret oivallukset, tosiaan”… Umbra mutisi ja painoi kämmenensä päälaelleen kun hän näki Mataun viittoloivan hädissään. Hikipisarat valuivat matoranin naamiolta kun hän sai vinon pinon sakkolappuja käsiinsä. Matau oli ollut joskus kauan sitten Umbran naapuri ja tämä oli räjäyttänyt hänen talonsa seinän suihkukäyttöisellä ruohonleikkurilla johon oli sidottu kissa.

    ”Pointti, Kapura. Räjähdykset ovat siistejä. Eiväthän ne kovin turval-” Matoro sanoi, mutta keskeytti nopeasti. Itseasiassa räjähdys keskeytti hänet.

    Räjähdys sorti läheisen rakennuksen tienpuoleisen seinän ja seisautti liikenteen savun ja irtometallinen taakse. Matoranien vetämät (Matoron mielestä erittäin epäeettiset) riksat kaatuivat matkustajineen. Ilma täyttyi päätäsärkevistä vahkien ultraäänisignaaleista. Ne, jotka ymmärsivät vahkien koodikieltä, saattoivat ymmärtää mitä oli tapahtunut.

    Valioliiga oli iskenyt.

    ”Mikseivät asiat täällä osaa pitää itseään kasassa”, Kapura valitti. Savu ja makaaminen maassa haittasivat toan näkökykyä, mutta hän yritti silti tarkkailla tapahtumaketjua. Vahkeja ryntäsi paikalle. Kapura oli erottavinaan pinkkejä huligaaneja, joista yksi näytti tuhertelevan jotain seinälle (tai sille, mikä seinästä jäi jäljelle). Miksi ne ovat aina pinkkejä, Kapura ajatteli.

    ”Tiedättekö te mistä tässä on kyse?” Matoro kysyi lähellä olevalta matoranilta, joka oli vetänyt jotakin riksaa.

    ”Se on Valioliiga”, matoran aloitti pelonsekaisesti.

    ”Pahamaineinen rikollisliiga, jonka tukikohtaa vahkit eivät ole onnistuneet löytämään. Aiheuttava aina tällaista kaaosta ihan vain koska haluavat! Ne ovat ihan sairaita ja vaarallisia!”

    ”Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa?” Deleva puuskahti ja hyppäsi pois romun keskeltä. Yhtälailla he voisivat pummia kyydin pois tai hypätä kouruun.

    ”Vahkit eivät kyllä varmaan halua ketään auttamaan niitä”, Matoro totesi katsellen mekaanisten lainvartijoiden piirittävän aluetta. Osa niistä oli syöksynyt useiden rakennusten läpi katkaisemaan Liigan pakoreittiä. Seiniin oli maalattu lukuisia tekstejä. Suurimpana niistä näkyi ”Kuka vahtii vahkeja?”.

    ”Eli siis, lähdetäänkö?” Deleva esitti kysymyksensä uudelleen. Muut olivat samaa mieltä ja lähtivät onnettomuuspaikalta. Kadunlakaisu-Ussalit olivat jo tulossa hoitamaan tilannetta. Ne söivät onnettomuuspaikat melkein kirjaimellisesti ja riipivät kaiken romun metallipäällyseisillä sirkkelisahasaksillaan.

    ”Joo”, Umbra vastasi. ”Mennään. Coliseumiin on enää vähän matkaa.”

    ”Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kapura totesi dramaattisesti paranoian kiilto silmissään. ”Ehkä tuo on salajuoni, jonka tarkoitus on tappaa meidät? Paikallisten reaktioista voidaan päätellä, että tällaiset iskut eivät ole ihan jokapäiväinen tapahtuma. Miten todennäköistä on, että juuri meidän saapuessamme lähellämme tapahtuu räjähdys. Vahkit tulivat paikalle tosi nopeasti. Ehkä tämä on vahkien ja koko Metru Nuin mittainen salaliitto! He tietenkin palkkasivat asialle tunnetut rikolliset, joiden isku olisi tapahtumana harvinainen mutta silti mahdollinen.”

    ”No rehellisesti sanottuna tuo ei edes yllättäisi minua”, Matoro vastasi. ”Tämä olisikin ollut ihan liian helppoa, jos meitä ei ajaisi takaa pari salamurhaajaa!”

    Umbra oli jo mennyt tienposkeen viittelöimään ohi kulkeville matoraneille. Matoranit menivät yleensä lentomopoilla tai ussal-kärryillä, vaikka lentäminen olikin nopeampi keino. Tähän mennessä Umbra oli saanut vain vihaisia katseita ja keskisormia osakseen kun oli heilutellut vastaantulijoille.

    ”Kiittämättömät kakkiaiset. Pelastin heidän kaupunkiaan metsästäjiltä ja nyt ne eivät edes heitä meitä vähää matkaa”…

    ”No metsästäjien jälkeen täällä ei olle toivotettu tervetulleiksi vieraita matkalaisia”, Nurukan vastasi. ”Väki pelkää, että vieraat tuovat vieraat konfliktit heidän maaperälleen.”

    ”Lähin kouruasema vai mitä ne ikinä olivatkaan taitaa olla aika kaukana. Toinen Coliseumilla. Ehkä me voimme vain kävellä”, Matoro ehdotti.

    ”Kävely on paras tapa ennaltaehkäistä… ikäviä onnettomuuksia”, Kapura vahvisti. ”Ellei täällä juoksentele salamurhaajia. Pidetään silmät auki.”

    ”Jep”, Matoro totesi lyhyesti. Savu heidän takanaan alkoi hälvetä. Mekaaniset vartijat heittivät huutavia pinkkejä olentoja suuriin hämähäkkimäisiin kulkuneouvoihinsa. Liikenne alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliksi. Teleruuduilla matoran luki tiedoitusta tapahtuneesta.