Daxia, vuosia sitten
Joku puhalsi torveen. Soitin kajahti voimakkaasti äänen halkoessa ilmaa ja kiiriessä linnoitukseen. Mata Nuin ritarikunnan sotilaita ryntäsi ulos linnoituksesta. Kaksi hahmoa juoksi linnoituksen pihaa pitkin vailla varsinaista päämäärää. Heidät oli huomattu. He eivät tunteneet saarta kovinkaan hyvin eikä kumpikaan ollut suostunut tehtävälle, koska olisi ollut erityisen mielissään päästessään tekemisiin Mata Nuin ritarikunnan kanssa. Kummallekin heistä oli myrkkyä olla mokomien kanssa tekemisissä.
Kaksikko katosi sisään ikkuna-aukosta, joka oli heidän päänsä yläpuolella kivisessä seinässä. Kumpikin hahmo oli pukeutunut mustaan viittaan ja piti huppua päässään, jottei heitä tunnistettaisi. Toinen hahmoista otti esiin köyttä ja heitti sen pään tikariin sidottuna ikkunasta. Tikari upposi kiviseinään kuin veitsi voihin, ja hahmot kiipesivät ylös juuri ajoissa välttyäkseen paikalle ryntäävien sotilaiden huomion. Jälkimmäisenä sisään kiivennyt katsoi vielä kerran alas sotilaisiin ja kihisi vahingonilosta.
Ämkoo otti hupun päästään.
”Manfred, tule pois sieltä ikkunalta.”
Toinenkin hahmoista otti huppunsa alas. Makuta Nui katsoi Ämkoon vihreää Miru Nuvaa, joka virnisti hänelle.
”Hm, minua epäilytti alusta alkaen koko tehtävä, ja nyt meidät on huomattu.”
”Sellaista on elämä, Manny.”
”Ei ehkä olisi pitänyt suostua.”
”Olen samaa mieltä, mutta turha enää on valittaa.”
Makuta nyökkäsi ja istuutui lattialle. Käytävä oli kivinen ja pimeä. Vain ikkuna valaisi hieman.
”Minut lähetettiin tälle matkalle”, Manu sanoi hiljaa. ”Minä hyväksyin. Mutta miksi sinä halusit mukaan?”
”Sanotaan vaikka, että tulin katsomaan taas perääsi”, Ämkoo vastasi salaperäisesti.
”Eikö viime kerta riittänyt?”
”Viime kerta oli totaalinen epäonnistuminen meidän molempien osalta…”
”Niin.”
Hetken oli hiljaista. Kumpikin ajatteli Boletusta, joka oli karkotettu Klaanista tämän tekemien murhien takia.
”Halusitko sinä puhua siitä?” Manu kysyi. Ämkoo pudisti päätään.
”Enpä oikeastaan. Mutta ehkä olisi syytä. Se oli hyvin ikävä päivä.”
”Jatkakaamme matkaamme.”
Makuta lähti kävelemään käytävää pitkin. Ämkoo huokaisi ja kiirehti perään. He olivat koko ajan varuillaan, sillä mistä tahansa saattoi hyökätä ritarikunnan agentti.
”Minä en ikinä antanut hänelle anteeksi”, Mäksä myönsi heidän kävellessään.
”Minä en edes harkinnut. Piru vieköön, hän silpoi ne metsästäjät palasiksi. Vaikka täytyy myöntää, että pystyisin itse samaan”, Manu sanoi.
”Pystyminen ja haluaminen ovat kaksi eri asiaa.”
”Minä en ole kostonhimoinen Klaanilaisten suhteen. Heidän joukossaan minulla ei tosin ole monia ystäviäkään.”
”Olemmeko me ystäviä?”
”Minä en tiedä.”
”Oletko aina noin kireä ja vakava?”
”Sitä sietää miettiä, arvoisa administraattori.”
”Älä kutsu minua noin.”
”Hyvä on sitten.”
Pimeys oli väistynyt, he näkivät edessään valoa. He saapuivat pyöreään huoneeseen, jonka kiviseinissä oli kymmenkunta kalteriovea. Kalterien takana istui muutama vanki, mutta suurin osa selleistä oli tyhjillään.
Mikseivät nämä ole Tyrmässä, Manu pohti.
”Mikseiväthän nämä ole Tyrmässä”, Ämkoo sanoi ääneen.
”Jaa-a.”
He kulkivat kohti sitä ainoaa ovea, joka oli tehty puusta. Hetken oven takana kuunneltuaan Ämkoo avasi varovasti sen. Ketään ei näkynyt. Vangit olivat tulleet katsomaan, mitä tapahtui. Manu saapasteli yhden sellin luokse ja iski nyrkkinsä keskelle vangin naamaa, jolloin tämä kaatui maahan kuin kivi.
”Miksi noin teit?” Ämkoo tivasi.
”Minä pidin huolta, ettei se tee hälytystä. Näistä ei koskaan tiedä.” Sanottuaan sen hän iski toisenkin sellin vangin tajuttomuuteen. Ämkoo urahti. Hänen oli hyväksyttävä Makutan toimintatapa, koska se ei sotinut mitään hänen tietämäänsä Klaanin sääntöä vastaan.
Kaksikko käveli puisesta ovesta ja veti sen perässään kiinni. Sitten he tarkastelivat käytävää hieman tarkemmin. Käytävä oli muutaman kymmenen metrin pituinen ja sen toisessa päässä oli samanlainen ovi. Käytävän kiviseinät olivat osittain levän peitossa, ja jostain tuli palaneen käryn lemahdus. Ämkoo nyrpisti nenäänsä. Makuta mulkaisi häntä.
”Ottaako haju päähän, vai?”
”Hiljaa siinä.”
”Ehkä olenkin, mutta sitä ennen sanon toki, mitä aion.”
”Taisit tehdä sen jo.
”Niin tein.”
”Yritätkö ärsyttää matkakumppaniasi ja johtajaasi?”
”Sinä et edes halua olla johtajani, tiedät sen itsekin.”
Ämkoo pysähtyi kesken askeleen. Makuta Nui jatkoi kävelyään. Ämkoo kokosi ajatuksensa ja kiiruhti hänen kannoilleen.
”Sinä pirulainen luet ajatukseni!”
”Sinä pirulainen osaat itse samanlaisia asioita.”
”En samalla tavalla kuin sinä.”
”Me olemme kaikki erilaisia.”
”Ehkä niin, mutta sinun on silti toteltava minua.
”No tottahan toki, Ylhäisyytenne.”
Ämkoo pudisti päätään toivottomasti. Sitten hän raotti käytävän toista ovea, jolle he olivat saapuneet. Varovasti hän kurkisti siitä sisään. Ei ketään. Hän viittasi Makuta Nuille kädellään ja astahti uuteen huoneeseen. Se oli myös pyöreä, mutta siellä ei ollut ainuttakaan selliä. Katossa oli puinen, pyöreä ristikko, jonka kaltereiden välistä olisi mahtunut Matoran, mutta ei kumpikaan heistä. Seinässä oli kaksi oviaukkoa, jotka kumpikin veivät omiin käytäviinsä. Avoimien käytävien päissä näkyi kaksi uutta puuovea. Heidän takanaan oleva ovi oli ainoa puinen siinä huoneessa.
”Minne nyt?” Manu kysyi.
”Te menette Tyrmään, arvon herrat”, sanoi ääni, jonka he olivat kuulleet aiemminkin. He käännähtivät katsomaan taakseen. Ovesta, josta he olivat juuri tulleet, oli tullut joku muukin heidän jälkeensä. Punaiseen ja violettiin panssariin verhoutunut ritarikunnan agentti tuijotti suoraan heihin. Manun mielestä hän näytti panssareineen kovin paljon lakastuneelta kukalta. Suurta kanohi Volitakia hänen kasvoillaan vääristi irvistys.
”Saastat”, hän sylkäisi. ”Mitä te kuvittelitte tekevänne tullessanne meidän täydellisen hyvin vartioidulle ja piilotetulle saarellemme?”
”Olipa hyvin piilotettu. Emme tainneet löytää sitä”, Manu letkautti.
”Mene pois, Marloden”, Ämkoo sanoi kylmästi. ”Et voi voittaa meitä kahta.”
”Ehkä en minä yksin, mutta me voimme.”
Siinä samassa käytävien päiden ovet räjähtivät auki ja suuri joukko ritarikuntalaisia marssi sisään.
”Ette saa hämähäkkiänne”, Marloden sanoi halveksien.
”Me tulimme noutamaan Visokin takaisin ja sen me myös teemme”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. Marloden ei edes hätkähtänyt hänen vihaa uhkuvaa ääntään.
”Meillä on käyttöä teidän telepaatillenne, älkää huoliko. Emme me häntä tapa. Vielä.”
”Tiedän, millainen Makutain veljeskunta on”, Manu sanoi, ”mutta en tiennyt ritarikunnassa olevan näin paljon samaa sen kanssa.”
”Pidä sinä saastaiset veljeskuntasi!” Marlodenin haarniskan väriskaala muistutti ikävästi Makuta Nuita hänestä itsestään ja Makuta Abzumosta. Ja heidän yhteistyöstään.
”Minä en kuulu Makutain veljeskuntaan.”
”Ehkäpä me sitten luovutamme sinut heille, kunhan olemme teurastaneet ystäväsi”, Marolden käkätti. Makuta heristi sormeaan hänelle kuin pienelle lapselle, joka oli tehnyt tuhmasti.
”Te ette tapa yhtikäs ketään.” Ritarikuntalaiset latasivat kuitenkin aseensa. Kaikki tähtäsivät huoneen keskellä seisovaan kaksikkoon.
”Emmekö?” Marloden sanoi ivallisesti. ”Minusta tuntuu, että tapamme. Yhteiseksi hyväksi.”
Makuta osoitti häntä sormellaan ja kirkui:
”Sinä et tiedä yhteisestä hyvästä mitään! Sinun ei pitäisi edes kuulua koko ritarikuntaan, mokoma saastainen Helryxin rakki!”
”Manu, ehkei tuo ole viisasta”, Ämkoo kuiskasi.
”Vai viisasta? Vieläkö minä en osaa ottaa tilannetta vakavasti, Mäksä? Sanopa se!”
Marloden vilkaisi kaksikkoa ja hymyili pahansuovasti.
”Minun merkistäni”, hän sanoi joukoilleen. Makutan sormi osoitti yhä häntä, ja tämä käänsi katseensakin häneen.
”Marloden, minä olen kuitenkin Makuta, ja sehän tarkoittaa jotakin, eikö.” Makutan sormesta sinkoutui ohut, purppuranpunainen säde, joka osui suoraan Marlodenin otsaan aiheuttaen valtaisan kipunameren. Koko huone täyttyi punaisesta valosta ja aika tuntui hidastuvan. Jokainen, joka oli kääntänyt katseensa Marlodeniin ajoissa, näki, mitä tälle tapahtui. Ritarikuntalaisen pää halkesi. Halkeama haarautui monta monituista kertaa, ja pian koko pää oli halkeamien peitossa. Hetken hän näytti leijuvan ilmassa. Sitten pää räjähti pienen pieniksi palasiksi. Aivokudos räjähti pitkin seiniä, kallonpalat lensivät sotilaiden päälle. Koko huone värähti voimakkaan shokkiaallon iskeytyessä heidän lävitseen.
Ämkoo ei ikinä jäänyt toimettomaksi. Hän oli käyttänyt tämänkin tilanteen hyväkseen. Hän oli sinkauttanut puisen kalterikaton tiehensä ja hypännyt reiästä katolle. Telepaattisesti hän saattoi Manun tilanteen tasalle, ja pian tämä hyppäsi perässä.
”Ritarikuntalaiset toipuivat hemmetin nopeasti”, Manu sanoi. Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kattoreiästä ammuttiin kymmeniä laukauksia. Kaksikko lähti juoksemaan kattoa pitkin. Pian heidän perässään juoksevat sotilaat ampuivat heitä päinä ja he saivat väistellä luoteja ja lasersäteitä. He juoksivat, minkä kintuistaan pääsivät, mutta niin tekivät ritarikuntalaisetkin. Makuta Nui suoritti pienen muodonmuutoksen: hänen yläruumiinsa surkastui ja jalkansa vahvistuivat ja luultavasti saivat kestävyyttäkin lisää. Hullunkurisen näköiseksi muuttunut Makuta sieppasi Ämkoon kyytiinsä ja rynnisti nopeasti eteenpäin. Ritarikuntalaiset jäivät taakse, ja Manu hyppelehti katolta toiselle. Lisää ritarikuntalaisia löytyi rakennusten välistä. Jotkut alkoivat heitellä kranaatteja. Pommituksen keskellä yksi kranaateista osui heidän eteensä ja sinkosi heidät korkealle ilmaan.
Manu muuttui ilmalennon aikana siivelliseksi, mikä sai hänen koko muun ruumiinsa näyttämään surkastuneelta, sillä hänellä ei ollut ollut siipiä pitkään aikaan ja massasta oli puutetta. Ämkoo sai kiinni hänen jalastaan, ja kaksikko kiisi kohti suurta tornia, joka kohosi muita rakennuksia korkeammalle. He eivät ehtineet tornille asti, sillä heidät ammuttiin alas. Manun siivet reikiintyivät ikävästi, ja he menettivät korkeutta, kunnes törmäsivät torniin. Pudottuaan alas Manu sulautti siivet itseensä ja oli jälleen järjellisen näköinen. Yhtäkkiä he huomasivat olevansa ritarikuntalaisten piirittämiä. Esiin astui valkoinen hahmo, jolla oli yllään punaisia ja sinisiä panssareita – sekä karisman naamio.
”Tervehdys, Trinuma”, Ämkoo sanoi happamasti.
”Hei vain, Ämkoo, luopio”, Trinuma vastasi.
”Hei täältäkin”, Manu sanoi. Trinuma ei vaivautunut vastaamaan.
Puhuta sinä sitä, niin keksin jotain, Manu viestitti Ämkoolle.
”Mikä sinut tuo meidän kimppuumme?” Ämkoo tiuskaisi.
”Te tapoitte ystäväni.”
”Sekopää se oli”, Manu ei voinut olla sanomatta. Ämkoo potkasi häntä nilkkaan.
”Minun tehtäväkseni siis lankesi teidän pidättämisenne”, Trinuma jatkoi ponnettomasti.
”Ahaa”, Ämkoo sanoi aprikoiden. ”Etkö aiokaan tappaa meitä?”
”Minua on kielletty tappamasta teitä.”
”Oliko Marlodeniakin? Sillä siihen hän pyrki.”
”Minä en tiedä, mitä hän aikoi tehdä kanssanne. Tiedän vain, että otan teidät kiinni ja pidätän.”
”Ahaa?”
Siinä samassa sekä Ämkoo että Makuta Nui putosivat alempaan kerrokseen katon pettäessä heidän allaan. Manu oli salakavalasti leikannut heidän ympäriltään katon irti silmäsäteellään. Kaksikko oli taas juoksussa käytävää pitkin. Trinuma hypähti reiästä muutaman sotilaan kanssa ja lähti takaa-ajoon.
Edestäpäin avautui ovi ja sisään rynni ritarikuntalaisia Ämkoon ja Makuta Nuin tielle. Sehän ei heitä hidastanut, vaan Mäksä veti miekkansa ja Manu loi sellaisen kädestään. He raivasivat sotilaita edestään ja välttivät ammuksia. Jokun kranaattikäsi lipesi, ja suurin osa vartijoista kuoli räjähdyksessä. Manu ja Ämkoo olivat siinä vaiheessa jo toisella puolella ovea. He olivat jälleen tulleet käytävälle, joka haarautui viiteen eri suuntaan. Heidän tulokäytävänsä oli kuudes.
”Ja mihin nyt”, Ämkoo tokaisi enemmän itselleen kuin Manulle.
”Tämä koko paikka näyttää olevan pelkkää käytävää”, Makuta huokaisi. ”Kuten kaikki muutkin pahislinnoitukset.”
”Oletko varma, ettemme me ole niitä pahiksia tällä kertaa?” Ämkoo virnisti.
”Mitä, jos olemmekin? Ehkä pahistelu on kivaa.”
”Tai jos ei.”
”No, minä olin pahis muutaman tuhatta vuotta. Kukaan ei pitänyt minusta.”
”Ei millään pahalla, mutta kukaan ei edelleenkään pidä sinusta.”
”Siksikö, kun räjäytin Marlodenin pään?”
”Ei…”
Heidän takaansa kuului melua. Vartijat saapuisivat hetken kuluttua. Ämkoo paiskasi puisen oven kiinni ja Manu hitsasi sen kiinni kiveen. Tai ainakin yritti. Puu syttyi palamaan ja kivi vain mustui. Puuoven roihahtaessa voimakkaasti Manu joutui hyppäämään kauemmas. Sitten, yhtäkkiä, heidän mieliinsä saapui heikko viesti.
Ämkoo? Sinäkö?
Ei. Vain kurja Makuta, Manu vastasi.
Pää kiinni, Manu. Kyllä, Visokki. Minä täällä.
Ja Makuta Nuikin näemmä, Visokki viestitti.
Jee, minä.
Missä olet? Ämkoo kysyi.
Olen testihuoneessa numero 23. Pitäkää kiirettä, ne voivat vielä palata.
Mitähän mahtoivat olla ne?
”Ja missähän se huone numero 23 on…” Manu murahti. Ämkoo kohautti hartioitaan. Heidän takanaan liekehtivä ovi pirstoutui. He juoksivat sattumanvaraiseen käytävään. Toisessa päässä oli jo tutunnäköiseksi käynyt puinen ovi. He juoksivat läpi sen kummemmin varomatta – suoraan vihollisparven keskelle. Ritarikuntalaiset näyttivät häkeltyneiltä, mutta sitten useat tarttuivat aseisiinsa. Manu ehti nähdä huoneesta vain sen, että siellä oli puisia pöytiä ja pöydillä ruokaa.
Nälkä.
JUOKSEEEEEH! Ämkoo kiljui hänen päässään.
He palasivat takaisin, ja yllättyneet takaa-ajajat kärsivät tappion uudestaan. Trinuma ehti väistää Makuta Nuin piikittelevää kättä ja syöksähti pyöreän huoneen reunalle. Manu juoksi toiseen käytävään ja Ämkoo toiseen. Kummankin perään lähti lauma sotilaita, jotka ammuskelivat ja räjäyttelivät ympäriinsä. Manu juoksi seuraavan oven läpi jättäen Makutan muotoisen reiän puuhun. Seuraava huone oli tyhjä. Siellä oli vain ovi kolmeen muuhun huoneeseen ja oviaukot kahteen uuteen käytävään. Huoneiden yllä kylteissä luki ”19”, ”20” ja ”21”. Manu katseli kiinnostuneena kahta käytävää. Kumpaan hänen pitäisi jatkaa?
Sillä välin Ämkoo oli joutunut käytävään, joka kiersi mutkan kautta sinne, mistä oli alkanutkin. Sotilaat olivat melkein kiinni hänen takapuolessaan hänen yrittäessään uudestaan karkuun.
Tämä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini…
Makuta Nui oli valinnut oikein. Hän oli löytänyt toisesta käytävästä huoneen numero 23 ja piiloutunut siihen. Sotilaat olivat menneet tutkimaan muita huoneita. Manu katseli ympärilleen. Huone oli hyvin valaistu. Keskellä seisoi leikkauspöytä, johon Visokki oli sidottu avuttoman näköisesti. Tämä käänsi katseensa häneen, ja hän meni leikkaamaan siteen poikki.
Kiitos, Makuta Nui, Visokki huokaisi hänen mielessään. Missä Ämkoo on?
”Sano Manu vain”, Makuta tokaisi ja avasi huoneen oven. Sen edessä seisoi sotilas. Hän paiskasi oven nopeasti kiinni.
”Ehkä menemme ikkunasta”, hän sanoi, eikä voinut mitään itselleen, vaan hihitti vähäsen. Visokki kohotti kulmiaan. Sitten he tunkeutuivat pienen lasisen ikkunan läpi, mikä oli hankalahkoa Visokille. Ovi, joka oli kalahtanut lukkoon, oli pian tiessään sotilaiden raivatessa tietä. He ehtivät ampua Manua, joka meni ikkunasta Visokin jälkeen. Hän kiljaisi luodin osuessa hänen takamukseensa. Visokki oli jo liikkeellä. Hän oli matkalla pois rakennuksien luota.
Sain Visokin, tule pois sieltä, Manu viestitti Mäksälle.
Yritä itse minun tilanteessani!
Aha, eli tulen apuun?
Siinä samassa Ämkoo syöksyi ilmiliekeissä – kirjaimellisesti – ulos ikkunasta lähellä heidän sijaintiaan. Ikkunalasin pirstaleet liekehtivässä panssarissaan hän juoksi kohti Makuta Nuita ja Visokkia, jotka katsoivat hölmistyneinä tavallisesti niin rauhallista Ämkoota.
Toisaalta, kukapa ei riehuisi, kun housut ovat tulessa, Manu pohti. Ämkoo kieri hetken maassa sammuttaakseen liekit ja jäi siihen läähättämään. Manu potkaisi häntä. Mäksä nousi ylös ja pudisteli itseään.
”Hyi, mitä porukkaa”, hän sylkäisi.
”Sanopa muuta”, Manu myönsi.
Pidetään kiirettä, Visokki pyysi anelevasti. Niinpä kolmikko lähti vuorille päin, kohti klaanilaisten alusta, joka odotti piilotettuna. Viimeiseen asti sotilaat jahtasivat heitä, mutta he pääsivät pakoon lentoaluksella turvallisesti.
”Pirullisen ovela juoni Mata Nuin ritarikunnalta”, Mäksä huokasi, kun he olivat turvallisesti ilmassa.
Heitä ei pitäisi aliarvioida, Visokki sanoi.
”Mitä ne tekivät sinulle?” Manu kysyi.
Yrittivät selvittää, miksi pystyn, mihin pystyn, Visokki sanoi väristen. Manu ymmärsi. Joka Visorakilla ei ollut telepaattisia kykyjä.
”Pidä kiirettä, ruoja!” Manu äyskähti pilotti-Matoranille, joka oli odottanut aluksella. Tämä ei noteerannut Makutaa, sillä oli tottunut moiseen jo tulomatkalla.
Kolme Bio-Klaanin jäsentä palasivat takaisin saarelleen jälleen yhden onnistuneen retken jälkeen.
[spoil]He, sori Mäksä, että käytin hahmoasi vähän kuin luvatta, mutta takaumahan tämä.[/spoil]