Matoro the Blacksnow katsoi suurta katedraalia silmät selällään silkasta epäuskoisesta ihastuksensekaisesta järkytyksestä: Valtaisan katedraalin muinaiset muurit nousivat korkeuksiin asti. Koristeelliset, harmaat kiviseinät olivat täynnä kaiverruksia, ja niitä peitti paikoittain paksukin kasvillisuuskerros, kuin kukaan ei välittäisi niiden läsnäolosta. Ne eivät tuntuneet lainkaan häiritsevän temppelin olemusta, päinvastoin – ne tuntuivat kuuluvan kiinteänä osana kirkon ulkoasuun. Katedraali mahtoi olla korkeutensa perusteella ainakin viisikerroksinen, mutta tarkasti klaanilaiset eivät osanneet arvioida. Summerganon katsoi kunnioittavasti julkisivua: koko seinä oli itse asiassa suuri patsas, joka suurimmaksi osaksi oli sulautunut rakennukseen. Se esitti panssaroimatonta toan muotoista hahmoa, joka näytti ainakin Killjoyn silmiin melko hintelältä. Jokin patsaassa kuitenkin sai aikaan kunnioitusta. Patsaan suurehkossa päässä oli yksi ainoa silmä – patsaaseen upotettu jättimäinen rubiini, joka oli hiottu tasaisen sileäksi ellipsoidiksi.
Matoro mietti hetken. Hän tiesi nähneensä hahmon ennenkin. Sitten hänen päässään räjähti. Nimda-kammio… nuket. Patsas esitti Athia. Samanlainen patsas oli ollut kammiossa Deltan saarella. Matoro yritti karistaa ajatuksensa nukeista ja keskittyä olennaiseen. Sadjen ohdolla joukko astui sisään suureen kirkkoon, ja heitä oli vastassa ystävällisen näköinen onumatoralainen pappismunkki. Tällä oli yllään valkoinen kaapu, jossa oli ylenpalttiset kultakirjailut. Päässään miekkosella oli hauskan näköinen hattu, jonka muoto toi mieleen päärynän.
”Hyvää päivää, muukalaiset, ja tervetuloa Ath-Nuin katedraaliin.” ”Päivää”, vastasivat klaanilaiset lähes yhteen ääneen ja astuivat koreaan käytävään. Käytävässä olisi mahtunut kaksi Toaa seisomaan päällekkäin ilman, että ylemmän pää olisi koskettanut kattoa, ja se oli niin leveä, että kuusi Toaa olisi mahtunut kulkemaan rinnakkain, jolloin laitimmaiset olisivat koskeneet seinään levittäessään kätensä. Klaanilaiset ihailivat upeaa koristelua, jonka joku taiteellinen munkki oli joskus aikojen saatossa saanut aikaan. ”He ovat Bio-Klaanin väkeä, tulleet tänne liikeasioille”, Sadje informoi pappia, joka vain nyökkäsi vaiteliaasti.
Astuttuaan päälaivaan klaanilaiset huomasivat katon nousseen kahdenkymmenen metrin korkeudelle lattiasta. Nimdan säiliötä kantava Suga henkäisi kuuluvasti. Hän katseli kiinnostuneena portaita, jotka johtivat jonnekin katedraalin ylempiin kerroksiin. Munkki seurasi hänen katsettaan ja tokaisi: ”Valitettavasti yleisöltä on pääsy kielletty tuonne ylös.”
Hetken kävelyn jälkeen he saapuivat poikkilaivaan, jossa sijaitsivat istuimet kirkossa käyviä varten. Pitkät penkkirivit olivat vitivalkoisia ja puhtaita. Katossa riippui useita kynttiläkruunuja. ”Tuolla on absidi”, pappi esitteli osoittaen leveään tilaan alttarin edessä; klaanilaisilla ei ollut hajuakaan siitä, mikä absidi mahtoi olla. ”Ja tuossa kohtaa on kuori, jossa kuoro laulaa. Ko-Matoran-kuoro. Mahtavaa kirkkomusiikkia. Ja kauniisti laulaakin, sanon ma.”
Pappi aikoi jatkaa, mutta keskeytti puheensa Matoron istahtaessa etummaisimmalle penkille ja jäädessä katselemaan ihmeissään valtavaa kirkkoa ja sen koristeluja. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja vain pappi jäi tyytymättömän näköisenä seisomaan. ”Pyhä Äiti ei ole juuri nyt paikalla”, hän ilmoitti närkästyneesti, kuin kostoksi siitä, että klaanilaiset eivät halunneet kuunnella hänen selostustaan gregoriaanisesta Ko-Matoran-kuorosta. ”Jaha. Ja milloinkahan saisimme nähdä hänet?” Joy sanoi epäilevästi.
”No mutta”, kuului uusi ääni. Pappi hätkähti. Hän käänsi katseensa laivaan ja näki mustakaapuisen Ta-Matoranin marssivan heitä kohti. Hänen perässään seurasivat klaanilaisten katseet. Ta-Matoranin kasvoilla oli kulunut kanohi, jota kukaan klaanilaisista ei tunnistanut ennen nähneensä. Nyt, kun Suga mietti, hän ei tunnistanut päärynänmuotoista hattua kantavan matoraninkaan kanohia, mutta tämä ei pistänyt niin kovasti silmään – luultavasti juuri hatun takia. ”Anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa”, uusi matoran sanoi. ”Hän ei ole tottunut vieraisiin, kuten ei kukaan muukaan täällä.” Valkokaapuinen pappi risti kätensä närkästyneenä. ”Ymmärrämme”, Matoro sanoi hiljaisesti. ”Pyhä Äitimme lähetti minut kertomaan, että ottaa teidät vastaan puolen tunnin kuluttua katedraalin ylimmässä, kuudennessa kerroksessa olevassa rukoushuoneessa.” ”Kiitämme”, Hai sanoi kirkkoa esitelleen papin mulkoillessa heitä kärttyisesti. Sadje, joka oli koko ajan keskittynyt tuijottamaan Athia esittävää alttaritaulua, havahtui mietteistään ja virkkoi: ”Hyvää huomenta, isä.” ”Huomenta sinullekin, veli Sadje. Johdata heidät puoleksi tunniksi muihin tekemisiin. Näytä heille vaikkapa, että täällä voi pitää hauskaakin!” Munkki nauraa hörähti, ja Sadje hymyili. ”Sen teen. Tulkaa, ystävät. Oletteko ikinä maistaneet ruokalajia nimeltä Akawaran ananassoppa?”
Ta-Matoran-munkki sanoi heidän tapaavan jälleen puolen tunnin kuluttua ja katosi asioilleen. Sadje lupasi näyttää heille hieman paikkoja – ruokalajien lisäksi – sillä välin, kun he odottelisivat pääsyä Mestarin puheille. Killjoy loi toistaiseksi viimeisen silmäyksen katedraaliin. Ath-patsaan punainen silmä kiilui auringonvalossa.
[spoil]Pallo on edelleen minulla, ellei joku teistä kolmesta halua tähän väliin kirjoittaa ruokailusekoilua/tunnelmointia/molempia. Ja joku laivalla olijoista voisi toki kirjoittaa jotakin.[/spoil]
Makuta Nui saapui Klaanin porteille muutama kirja kainalossaan. Portilla jököttävät vartijat katsoivat makutaa jurosti ja vilkuilivat tämän kirjoja. Manu katsoi takaisin, suoraan toisen Toan silmiin, mikä sai tämän punastumaan hieman. ”Oliko minulle postia?” Manu sanoi äänellä, jollaisella normaalisti olisi yritetty iskeä tyttö. Toa pudisti päätään hämmentyneenä. ”Entä kaipasiko kukaan minua?” Jälleen päänpudistusta. ”Entä onko Kepe kotona?” Kysymys hämmensi molemmat, jolloin se vartija, joka ei ollut vielä puhunut, vastasi: ”Ei… kai.” ”Hyvä.” ”Öh… Miksi?” ”Missä hän mahtaa olla?” ”Hän on ollut poissa melko pitkään. Minun tietääkseni ainakin. Mutta en tiedä, missä. Uskoakseni Snowmanin kanssa.” Manu nyökkäsi. ”Onko Verstas siis tyhjillään?” ”Niin tyhjä kuin se ylipäätään voi olla, oletan”, Toa vastasi. ”Sanotaan, että siellä asuu kaikennäköistä.” ”Voit olla oikeassa”, Manu sanoi ja teki kielellään eleen, jota olisi voinut pitää rivona. ”Kepe ei ehkä pidä siitä, mitä aion.” ”Mmmitä sinä…” Toa aloitti, mutta Manu oli jo hississä. ”Ciao!” Hissi lähti kulkemaan alas.
Verstaan ovi aukesi ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Valo iskeytyi pimeyteen kuin rokotusneula potilaaseen. Manun varjo levisi Verstaan eteisen harmaalle lattialle. Ilmassa leijaili pölyä, joka valoa vasten näytti siltä kuin se olisi ollut talven lunta. Tai ehkä se sitä olikin. Ota nyt Verstaasta ja sen mysteereistä selvää.
Manu astui varovaisesti sisään. Pöly tanssi ilmassa, pyöri kierteissä, rauhoittui hänen jäljessään ja aloitti taas matkansa kohti lattiaa.
Hän sulki oven perässään, kuten Kepe oli monasti painottanut tarpeelliseksi. Pian hänen ympärillään oli vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys oli täysin eristetty muusta maailmasta.
Manu asteli eteenpäin ja löysi pöydän. Pöydällä oli öljylamppu. Hän tunnusteli sen ympäristöä, löysi tulitikkuaskin, raapaisi tikun ja sytytti lampun. Sen kelmeänoranssi valo valaisi eteishuoneen. Sen seinustoilla oli työpöytiä, kaappeja ja muuta mihin tahansa työpajaan kuuluvaa. Lisäksi monet ovet johtivat tuntemattomiin sopukoihin.
Joku rääkäisi.
Manu suuntasi katseensa rääkäisyn suuntaan. Kaksi silmää paistoi pimeydessä. Kaksi silmää, jotka… nojasivat harjanvarteen.
Iggy oli siivoamassa lattiaa. Kun Manu katseli huonetta tarkemmin, hän huomasi syyn. Kaikki huoneen tavarat olivat sikin sokin; kaapit olivat levittäneet sisältönsä pöydille ja pöydät lattioille. Kaikki oviaukot olivat auki. Manu haisteli ilmaa. Huoneessa haisi palaneelta.
Valosta toivuttuaan Iggy jatkoi toimiaan, eivätkä he kiinnittäneet toisiinsa enää mitään huomiota. Manu ei kuitenkaan uskonut Iggyn aiheuttaneen tätä sekasotkua – hänen kokemuksiensa mukaan tämä oli aivan säyseä otus. Jotain Verstaassa oli kuitenkin tapahtunut. Jotain – kuten aina – selittämätöntä.
Manu jatkoi peremmälle sisään ja raahasi kaikki tavaransa yhdelle suurelle pöydälle. ”Täydellistä.” Hiljaisuus. ”Ei ketään. Paitsi tuo yksi, mutta se on passiivinen.” Hiljaisuus. ”Mitenkä sitä sanottiin, ensimmäinen hulluuden merkki, kun puhuu omalle päälleen?”
”Pää, älä vastaa. Minä en halua sinun vastaavan.”
…
”Ja. Tyhjää tilaa… Tuossa on pöytä.” Pöydällä oli tavaraa. Manun ratkaisun jälkeen tavaraa ei enää ollut pöydällä. Hän kävi lukitsemassa Verstaan oven ja palasi sitten huoneeseen, johon oli alkanut tehdä valmisteluja. ”Koeputkia… haa! Kepellä on täällä labravehkeitä!” Kirjat Makuta jätti toiselle pöydälle, jonka tyhjensi romusta yhtä nopeasti kuin ensimmäisenkin pöydän. ”No niin, missä on muuntaja.” ”Tarvitsen kaksi työpistettä, unohda muuntaja.” ”Hiljaa. Minä päätän.”
Monimutkaisen koeputkilojärjestelmän rakennettuaan ja hitaasti kiehuvan liuoksen valmistusprosessin valmisteltuaan ja aloitettuaan Manu syventyi arkistoista lainaamiensa hakuteosten käsittelyyn. ”Ath-uskonnon jumalolennoista…”
Sitten Makutan mieleen ponnahti satunnainen ajatus. Onko tämä tapahtunut joskus ennenkin? Mitenpä olisi voinut. Olenko joskus ajatellut jumalia? Déjà vu?
Kyllä. Siitä vain oli hieman aikaa.
Stelt, kuinkahan kauan siitä on?
”Minä olen alkanut epäillä sitä, että sinut on määrätty vahtimaan minua”, Makuta Nui totesi vieressään kävelevälle mustanvihreälle hahmolle. Ämkoo virnisti ovelasti. ”Oletkohan.” ”Tämä on, kuulehan, jo viides yhteinen keikkamme.” ”No niin.” ”Nii’in.” ”No, sanotaan vaikka, että koeaikasi alkaa päättyä.” Manu kurtisti kulmiaan. ”Ai koska en ole vielä murhannut ketään?” ”Vielä? Aiotko sitten?” ”Ehkä klaanilaiset niin ajattelevat. Olen makuta. Olen heidän pahin painajaisensa. Olen pimeyden olento, heidän painajaistensakin painajainen. Olen – mahtava – Makuta Nui!” Sitten Manu nauroi sekopäisesti, kunnes Mäksä tökkäsi häntä vatsaan. ”Lopeta. Tuo sattui”, Manu ähkäisi. ”Mahtava makuta sai osuman sormesta.” ”Ha-ha-hauskaa.” ”Hyss, olemme pian perillä.”
He olivat kävelleet tummassa metsässä kohti määränpäätään, joka oli jo tunnin verran häämöttänyt edessä. He eivät olleet uskaltaneet käyttää lentävämpää kulkemistapaa, sillä jo viiden klaanilaisen hengen vienyt steltiläinen massamurhaaja piilotteli lähistöllä – eikä varmasti jättäisi huomaamatta alueelleen tunkeutunutta parivaljakkoa, joka oli tullut lopettamaan hänet.
”Noh”, Manu sanoi kieli keskellä poskea, ”ehkä minun pitäisi suoristaa naamiotani, sillä en todellakaan näe sitä, mitä kutsut perillä olemisen kohteeksi.” Ämkoo pyöritti silmiään. ”Mistä sinä edes sait tuon naamion?” Manu yllättyi kysymyksestä. ”Miten niin?” ”Nyt, kun mietin, niin niitä on yksi tässä koko hemmetin maailmassa.” ”On muitakin maailmoja.” ”Niin on. Mutta et vastannut kysymykseeni.” ”Vastasin. Mistä voi saada naamion, jota ei ole tässä maailmassamme kuin yksi, ja sekin lojuu sen rappeutuneen ääliön naamalla? Toisesta paikasta, ystäväiseni.” ”Toisesta ulottuvuudesta?” ”Olet perillä asioista. Tietänet kanohi Olmakin?” ”Tiedän. Ulottuvuussekoilujen naamio.” ”Hyvin tiivistetty.” ”No mutta”, Mäksä sanoi ja heitti Manua poimimallaan ananaspuun kävyllä. ”Mitä sinä olet puuhaillut muissa ulottuvuuksissa? Ja mitä sinä teet sillä naamiolla?” Manu laski vaistomaisesti toisen kätensä kasvoilleen kuin naamiota suojellakseen, ikään kuin Mäksä aikoisi ottaa sen pois. ”Kovastipa sinua alkoi tämä naamio kiinnostaa.” ”Pohdin vain sen alkuperää. Eivätkö kaikki.” ”Eivät. Ainakaan yhtä röyhkeästi.” ”Et sinäkään aina ole niin kohtelias, Manfred”, Mäksä virkkoi. Manu kurtisti otsaansa. ”Miksi sinä käytät tuota nimeä.” ”No, Manfred, niinhän se on, että lempinimiä vain annetaan.” ”Ja se liittyy naamiooni?” ”Ei.” ”Vaan?” ”Sinun kanohisi. Miksi halusit Kraahkanin, vaikka sitä on vain yksi tässä universumissa?” ”No… se näyttää hienolta?” ”…” ”Eikö muka ole pätevä syy. Minä voisin ihan hyvin hankkia naamion, koska pidän siitä.” ”Varjojen naamio. Ainoa laatuaan, ja sinä anastat toisen ulottuvuuden vastaavan naamion.” ”Ei entinen omistaja sitä kaipaa.” ”Kuka hän oli?” ”… ei puhuta tästä, jooko.” ”Ei niin, olemme perillä.
Tällä kertaa oikeasti.”
Heidät oli piiritetty. Kymmenkunta raavasta steltiläispeikkoa seisoi heidän ympärillään.
Athistien pääsaari
BKS Hildemar lipui hitaasti pienen sataman laiturille. Vastassa laivaa oli muutamia matoraneja, jotka näyttivät olevan satamatyöntekijöitä. Matoro katseli heitä kiinnostuneina. Nämä eivät olleet athisteja, tai ainakaan he eivät siltä näyttäneet. Matoro ei ollut nähnyt yhtä ainoata kaapuun pukeutumatonta Ath-uskovaista, ja nämä näyttivät hyvin kaavuttomilta. Muutamat käyttivät stereotyyppiselle kalastajalle sopivaa takkia, ja parin päässä oli jopa sytvesti. Useimmat matoraneista katsoivat laivaa kummastuneina.
Kun Hildemar pääsi etäisyydelle, josta Matoro saattoi huutamatta ilmaista itseään matoraneille, tämä tervehtikin satamatyöntekijöitä pirteästi: ”Tervehdys! Olemme Bio-Klaanin asukkaita! Sadje on mukanamme.” Jotkut nyökkäilivät hyväksyvästi, toiset katsoivat paheksuen. Matoro kiinnitti huomiota erilaisiin reaktioihin, joita näki. Useimmat näyttivät hyväksyvän heidän määränpäänsä, johon laiva ohjautui – vapaalle laiturille. Niitä oli vain yksi, joten heillä kävi tuuri, että se ei ilmeisesti ollut kenenkään vakiopaikka. Ainakaan kenenkään, joka rannalla sillä hetkellä oli. Sadje asteli ylös kannelle vihellellen iloisesti. ”Ah, koti”, hän sanoi hilpeästi. Matoro nyökkäsi tälle.
Hetken kuluttua he olivat jo asettaneet kävelytien laivalta laiturille. Muutama lankku ajoi asiaa. Kaikki klaanilaiset ja koko miehistö olivat tulleet kannelle. Matoro aloitti puheen: ”Meidän on sovittava, ketkä jäävät laivalle ja ketkä lähtevät maihin. Kaikkien ei ole järkevää lähteä, ja sitä paitsi – laivaahan pitää vartioida.” Killjoy nyökkäsi. ”Emme voi suin päin luottaa näihin matoraneihin. Minä lähden ehdottomasti mukaan, jos suunnittelit vieväsi Betan.” ”Kyllä”, Matoro vastasi. ”Onko vapaaehtoisia laivalle jääjiä?” Hai nosti kätensä laiskasti. ”Minä ja miehistöni voimme jäädä, ja niin taitaa olla parasta.” Bloszar ja Summerganon olivat jäljellä. Matoro näytti hetken pohdiskelevalta. Sitten hän sanoi: ”Ehkä on parasta, että Blozi jää laivalle ja Suga lähtee mukaan.” Suga nyökkäsi myöntyvästi. Killjoy laittoi kätensä puuskaan, muttei sanonut pitään. Blozi näytti vaivaantuneelta. ”Minä haluan lähteä”, hän sanoi. ”En halua jäädä tänne tyhjän pantiksi.” Matoro ymmärsi hyvin tämän tunteen. ”Et sinä olisi tyhjän pantti. On tärkeää vartioida laivaa. Sinähän tiedät, mitä nämä athistit voivat halutessaan saada aikaan.” Hän näytti hieman pahoittelevalta Sadjelle, mutta tämä vain heilautti kättään välinpitämättömästi Matoron suuntaan ja käänsi katseensa. ”Olkoon”, Bloszar sanoi hiljaisella äänellä ja käveli alas ruumaan. Matoro oli hieman huolissaan. ”Voisitko hieman yrittää piristää häntä?” Martti ehdotti Haille, joka nyökkäsi ja lähti Bloszarin perään.
”No niin, joko lähdemme?” Sadje kysyi iloisesti. ”Meillä on koko saari nähtävänä ennen kuin varjot kasvavat ja askel lyhenee.” ”Mennään”, Matoro sanoi.
He laskeutuivat laiturille. Sadje tervehti satamatyöntekijöitä ja käveli rauhallisesti heidän ohitseen. Hänen perässään kävelivät muut, ja heidän taustanaan aurinko laski mereen. ”Kirkkoon ei voi enää mennä näin illalla, mutta huomenna tapaatte todennäköisesti Pyhän Äidin”, Sadje sanoi. ”Voin näyttää teille hyvän majapaikan, mitäs sanotte?” Joy näytti epäilevältä. Nimdan kassakaappia mukanaan raahaava Suga keskittyi raahaamiseen, ja Matoro sanoi: ”Mikäs siinä.” Kolmikko seurasi Sadje läpi sataman sisemmälle saareen.
Mäksä katseli heidän ympärillään seisovia järkäleitä. ”Pehmoja kaikki.” Manu virnisti. ”Niinkö tosiaan?” Steltiläiset eivät näyttäneet pitävän kommentista. He hyökkäsivät.
Mäksä hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui yhden soturin pään päälle murtaen tämän niskan. Manu oli sillä välin litistänyt itsensä muutaman senttimetrin paksuiseksi lättänäksi ja mennyt maata vasten. Muutama peikko oli törmännyt toisiinsa, ja Manu oli noussut maasta heidän takanaan.
Seuraavaksi Ämkoo veti miekkansa ja huitaisi sillä selkänsä taakse, jossa hänen kimppuunsa takaa päin hyökätä yrittänyt peikko kaatui maahan suuri haava kyljessään. Seuraavaksi hän pääsikin väistelemään viittä eri peikkoa, jotka olivat kaikki päättäneet käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Piikkinuijin.
Manun kimppuun kävivät ne, jotka eivät hyökänneet Mäksää päin tai maanneet maassa. Kolme makasi maassa, joten hänet yritti murskata kaksi peikkoa. Molemmat juoksivat suin päin rauhallisena seisovaa makutaa kohti ja heilauttivat nuijiaan Manua päin. Tämä syöksähti yhtäkkiä suoraan eteenpäin niin, että nuijain iskut menivät ohi, ja samalla lävisti toisen hyökkääjän vatsan kädellään, jonka oli muuttanut teräväksi piikiksi. Steltiläinen ähkäisi tuskasta, minkä jälkeen hän tunsi jotain vielä ikävämpää. Hänen vatsansa sisällä Manun käsi oli haarautunut useiksi pieniksi lonkeroiksi, jotka repivät hänen sisäelimensä palasiksi. Steltiläisen toveri yritti iskeä Manua takaa päin, mutta tämä pujahti nopeasti uhrinsa jalkojen välistä, jolloin nuijamies iskeytyi kuolinkamppailua käyvään toveriinsa.
Mäksä hoiteli sillä välin loppuja peikoista. Hän hyppäsi kohti yhtä peikkoa, tainnutti tämän potkulla ja ponkaisten tämän naamasta vauhdinmuutoksen iski toisenkin peikon kanveesiin saksipotkulla. Naamojaan pitelevät soturit kaatuivat maahan kivuliaan oloisesti, ja loput kolme katsoivat toisiaan pelonsekaisen vihan vallassa. Mäksä laskeutui polvilleen maahan ja nousi sitten ylös pahaenteisesti. Hän viittoi kädellään peikkoja tulemaan lähemmäksi ja virnisti. Nämä eivät aikoneet sietää moista käytöstä. He hyökkäsivät yhtenä miehenä Mäksää vastaan, ja tämä vain levensi virnistystään.
Yksi peikoista tajusi tilanteessa olevan jotakin mätää, muttei viitsinyt sanoa mitään. Olikin jo liian myöhäistä, sillä kun he ehtivät Mäksän luokse, he huomasivat jahdanneensa illuusiota. Miekkapiru illuusionaamiovoimineen oli heidän takanaan, ja he saivat pian kokea viipaloinnin.
”Julmaa”, Manu tokaisi, kun steltiläiset makasivat maassa erittäin haavaisina Mäksän seisoessa kädet lantioillaan voittajana steltiläiskasan vieressä. ”Onko?” Ämkoo vastasi. ”Olen saanut, käsityksen, että olet itsekin ajoittain julma, Manfred.” ”… hmmhph.”
He kävelivät hetken kohti rakennusta, joka oli heidän määränpäänsä. Valkea rakennus seisoi metsikön reunassa karkeana ja paljaana, ympäristöön sopimattomana rumennuksena. Se oli korkeampi kuin yksikään puu, ja Manu ihmetteli, mikseivät kateelliset steltiläiset olleet vielä repineet rakennusta maan tasalle, kuten usein kävi, jos joku yritti rakentaa jotakin. Naapurit olivat ikävä asia. ”Tuota noin”, Mäksä aloitti. ”Keksin lempinimiä ihmisille, joista pidän. Ihan tiedoksi vain, että et heitä minua tiiliskivellä tuon Manfred-pelleilyn takia.” ”Ahaa…” He astuivat rakennuksen ovelle. ”Pitäisikö koputtaa?” Manu kysyi. Mäksä potkaisi oven sisään. ”Aha. Käy se noinkin.”
He hiippailivat pimeään rakennukseen. Sisällä näkyi pelkkää synkkyyttä. Manu oli onnekseen yhtä synkkyyden kanssa, eikä Mäksäkään kaukana ollut. Käheä nauru kaikui jostain päin korkeata taloa, ja Manu ei pitänyt nauruäänestä. Jokin selvästi vilahti pimeässä. ”Tulitte sitten tänne ja selviydyitte kätyreistäni. Mitäs te nyt aiotte tehdä?” ”Tappaa sinut”, Mäksä vastasi ykskantaan. Ääni hörähti huvittuneesti. ”Tappaa minut? Älä naurata, toa.” ”Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, stetiläinen”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. ”Tule esiin ja kohtaa voittajasi reilussa taistelussa.” ”Tai voit vaikka mennä makaamaan maahan”, Manu sanoi, ”ja antaa meidän rauhanomaisesti katkaista kaulasi?” ”Minä en pidä asenteestasi, olento.” ”Minä en ole mikä tahansa olento. Minä olen…” ”Sinä olet typerys, kun tulet tänne, minun luokseni.”
Jokin pudottautui katosta heidän taakseen oven eteen. Kaksikko näki oven kehystämän siluetin. Hahmo oli Steltin yläluokan edustaja. ”Ei juurikaan vastusta”, Manu arvioi. ”Ei vastusta? Mitä te puhutte!” hahmo rääkyi. ”No, katsos”, Manu sanoi, ”minä olen demoninen puolijumala ja tämä ystäväni tässä on voittamaton miekkapiru.” ”Hah”, steltiläinen tuhahti. ”Taistelkaa ja kuolkaa. Jumalia ei ole.” ”Eikö tosiaan?” Manu naurahti. ”Sinäkö et usko jumaluuksiin?” Mäksä tuhahti. Steltiläinen sylkäisi lattialle. ”Minä en usko mihinkään, mitä ei pysty todeksi osoittamaan.” ”Minun ei tarvitse uskoa”, Manu sanoi. ”Minä tiedän.” ”Sinä kuolet nyt.” Steltiläinen hyppäsi kohti Manua, mutta Ämkoon miekka oli nopeampi. Olennon hyppy jäi kesken, ja hänen päänsä vierähti jonnekin päin rakennuksen pimeyksiä. ”Sotkua”, Manu sanoi monotonisesti. ”Mennään pois, tämä oli turha yhteenotto”, Mäksä mutisi, ja he astelivat jälleen kirkkaaseen päivänvaloon.
Jossain kolahti ja lujaa, ja kolahdusta seurasi rääkäisy. Ääni rikkoi Manun ajatuksenkulun, ja makuta ärsyyntyi rauhansa rikkoutumisesta. Hän lähti tarkastamaan häiriölähdettä.
Iggy oli yrittänyt nostaa liian suuren hyllyn, joka oli kaatunut hänen päälleen. Nyt otus pyristeli suuren, puisen kaapin alla lattialla. Manu katseli hetken surkeata olentoa, joka näytti avuttomalta yrittäessään saada puristavaa massaa päältään. Sitten Makuta käveli takaisin työskentelytilaansa jättäen Iggyn pinnistelemään tuskallisen taakkansa kanssa.
[spoil]Kepe kirjoitti pikkuisen pätkän Verstaan kuvailua. Martti auttoi minua pääsemään eroon Writer’s blockista satamakohdan kanssa.[/spoil]
Toisesta maailmasta saapunut Matoran Umbra oli yökävelyllään klaanin käytävillä. Matoranin oli vaikea nukkua tämän maailman vastineensa huoneessa, koska huone oli perin likainen ja pölyinen moderaattorin ollessa aina muualla. Myös tämän maailman ihmeet olivat liian suuria vain ohittamiseen ja yöllä yleensä tapahtui kaikkea jännittävää. Pieni sankarimme unelmoi yhä kotiinsa pääsystä, mutta pystyi odottamaan siihen asti että klaanin pyörivä keksijä, Kepe saapuisi eräretkeltään lumisen miehen kanssa.
Matoran Umbra piti klaanin ilmapiiristä, mutta tässä yössä oli jotain vialla. Matoran tunsi että jotain pahaa oli tapahtumassa linnoituksessa, muttei tiennyt mitä. Violettimusta matoran oli saanut klaanista jo monia uusia tuttavuuksia, eikä halunnut menettää ystäviään minkään torakoiden tai zyglakien kynsiin.
Matoranimme muisteli sitä outoa matkaa Zyglakien voimalalle. Hänen kohtaamansa Flygel-niminen zyglak ei oikeastaan edes ollut mikään suuri pahis tai ilkiö, enemmänkin väärinymmärretty tiedemies. Umbraa lähinnä säälitti se että hän oli taistellut tätä yksisilmäistä tiedemiestä vastaan, mutta hänen kotiinpaluunsa oli mennyt matoranin moraalin edelle.
Minun pitää taistella tieni kotiin, mutta onko taistelu aina niin välttämätöntä… matoran ajatteli, kävellen klaanin ristikkoikkunan poikki. Himmeä kuunvalo kajasti ikkunasta, piirtäen kuvajaisensa matoranin edessä olevaan vesilammikkoon, joka oli syntynyt katosta pudonneista vesipisaroista.
Matoran katseli kuuta jonka kuvajainen näkyi lammikosta. Hänen musta kanohi pakarinsa piirtyi lammikkoon. Kuvajainen väreili kun katosta putoili pisaroita lammikkoon.
Tämän maailman Umbra on monessa suhteessa täysin erilainen kuin minä. Hän on suuri toa-soturi, valon tuoja ja moderaattorien johtaja. Ja minä olen vain ylikasvanut matoran, kokeilu joka on karannut toisesta maailmasta varastetulla laitteella hän ajatteli, muistellen mielenkiintoista arkistokäyntiään tämän maailman vastineensa kanssa. Kaksikko oli viettänyt monia yhteisiä kahviohetkiä yhdessä, mutta pikkuinen sankarimme oli aina livahtanut yön tullen klaanin kahvioon juttelemaan ja tutustumaan erilaisiin olentoihin.
Matoran muisteli lukemaansa Kuolleiden Makutasta kertovaa arkistoleikettään, kävellen takaisin kohti Umbran huonetta. Tämä yö voisi olla jotenkin erikoinen, mutta ainakaan matoranillemme tämä ei olisi sen erikoisempikaan kuin kaikki muut klaanissa vietetyt yöt yhteensä…
Matoran läimäytti Umbran oven auki, oven joka ei ollut lukossa, ja käveli pölyn ja hiekan täyttämää lattiaa pitkin säkkituolille, joka toimi hänen vuoteenaan. Matoran asetti miekkansa kävelykepeille tarkoitettuun ämpäriin, veti peiton korviinsa ja nukahti tyytyväisenä uneen…
Dox ja Tarkk’ampuja kiiruhtivat valtavan akveduktin juurella kohti sivualuetta, jossa heidän oli määrä auttaa kolmea mottiin jäänyttä liittolaista. Parhaansa mukaan he välttelivät aluetta hallussaan pitäviä sotilaita. Taistelu jylysi heidän ympärillään; Ristiretkeläisistä suurin, punainen, nelijalkainen jättiläinen, tulitti murskaavaa tykistötulta kaupungin ylle muutaman korttelin päässä. Pienemmät ristiretkeläiset raivasivat katuja yksi toisensa jälkeen Nimdan riivaamista mustahaarniskaisista joukoista. Toisaalla nämä sotajoukot puolestaan löivät maahan ristiretkeläisiä.
He olivat jo vihollislinjojen takana. Nurkan takaa ilmestyi kolmen sotilaan ryhmä, mutta ampuja niittasi ne nopeasti seinään sulasta metallista koostuvilla, oranssihehkuisilla ammuksillaan. Dox tähysti ympärilleen; ei muita vihollisia näköpiirissä. He juoksivat tien yli.
Ampuja huusi jotain kehottaen Doxia väistämään. Tämä hyppäsi viime hetkellä sivuun, kun siivekäs, lentävä ja vaaleansininen ristiretkeläisolento iskeytyi viereiseen rakennukseen lyöden lumikimpaleita muistuttavia valkeita kappaleita ilmaan. Tämä kivivyöry oli vähällä hukuttaa Doxin ja Ampujan alleen. Viime hetkellä he väistivät putoavia lohkareita. Lentävä olento rysähti maahan heidän viereensä, yhtä kuolleena kuin kivet.
Ilma sakeutui kalkkimaisesta tomusta. Mitä ainetta rakennukset ikinä olivatkaan, ne eivät kestäneet taistelun niihin kohdistamia iskuja. Tämän taistelun lopulla kaupungista ei olisi paljoakaan jäljellä, Dox ajatteli.
Pölypilven suojissa Dox ja Ampuja jatkoivat eteenpäin. He olivat pitkällä kadulla, joka kulki kaupungin päästä päähän. Muutaman korttelin päässä vaaleanruskea, kolmijalkainen olento kohtasi loppunsa mustan sotilasrykmentin kourissa. Näiden kohtaloksi puolestaan koitui jättimäinen tykistönammus. Räjähdys ylsi helposti Doxin ja Ampujan luokse saakka. Ampuja kohotti oikean kätensä kohti lähestyvää tulimerta, ja hohtava, sinertävä voimakenttä ilmestyi heidän suojakseen. Se leikkasi läpi vyöryvän tulen kuin kivi kosken alativirtaavaisen veden.
Kuin Hau. Dox oli huomannut monien ristiretkeläisten kykyjen muistuttavan suuresti Kanohi-naamioiden voimia. Näiden olentojen todellinen luonne ei vieläkään ollut käynyt Doxille selväksi. Ehkä he olivat Toia, jotka kauan sitten joutuivat Verstaan vangeiksi. Ehkä Verstaassa oli aukkoja rinnakkaisiin todellisuuksiin tai ehkä jopa täysin ennenkuulemattomiin maailmoihin. Oli miten oli, ne eivät tavallisia matoranien maailman asukkaita olleet.
Räjähdys oli pyyhkinyt pois suuren osan viereisen, kymmeniä metrejä korkean laatikkomaisen rakennuksen kyljestä. Niin paljon, ettei se yksinkertaisesti pystynyt tukemaan yhä ehjiä ylimpiä kerroksia. Painovoima vaikutti tässä maailmassa ikävä kyllä aivan normaalilla tavalla, ja suunnaton kivikolossi lähti kallistumaan Doxia ja Ampujaa kohti. Ampuja käänsi kilpensä kohti ylhäältä lähestyvää massaa, vaikka se ei varmasti riittänyt sen torjumiseen.
Verstas
Ignika ihmetteli, missä kaikki olivat.
Nimdan kaupunki
Kuin jumala koneesta ilmestyi keltainen välähdys, ja vain silmänräpäyksen kuluttua Ampuja ja Dox olivat turvallisen matkan päässä monumentaalisesta, savuavasta rauniosta. Keltainen oli olento, jonka punaisin sotamaalauksin koristetut kasvot toivat Doxin mieleen kanohi Kualsin, pikamatkustuksen naamion. Sitten se oli taas poissa.
Dox haukkoi henkeään. Yllättävä pelastus ei näyttänyt hämmästyttäneen Tarkk’ampujaa. Dox ei ollut myöskään päässyt täysin selville näiden olentojen keskinäisistä kommunikaatiokeinoista. Ehkä se oli telepatiaa. Tälle vahvistuksen olisi saanut vain taidokas Suletun käyttäjä.
Dox ja Tarkk’ampuja jatkoivat matkaansa. Dox vilkaisi taivaalle, haisteli ilmaa. Taivaan pilvet tummenivat, ja ne alkoivat kertyä kaupungin keskustan ylle, pikkuhiljaa, uhkaavasti, kuin aina silloin, kun pimeyden voimat kerääntyvät jossain.
Kaupungin keskellä oli valtava temppeli.
Nui-Koro, komisario Harkelin asumus
Kepe pudisti päätään ja keskittyi taas keskusteluun. Neljä hahmoa istuivat lomautetun poliisin olohuoneen nukkaisilla sohvilla, eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Harkel ei näyttänyt luottavan vieraisiinsa ja Snowie tuijotti väsyneesti Po-Matoralaisen viiksiä. Ne olivat niin tuuheat. Ujo Matoralainen Suflery näytti pelokkaalta ja pysyi ilmeisen tyypillisesti täysin vaitonaisena.
Huoneen tapetoidut seinät olivat suttuisen harmaat, vaikka ne kovasti koettivatkin olla valkeat. Korkea ruutuikkuna ei sekään varsinaisesti kiiltänyt puhtauttaan, mutta valaisi kuitenkin olohuoneen. Laudoitetun lattian miltei täysin peittävä punaruskea matto näytti siltä, kuin olisi palvellut liian monta vuotta liikaa väkeä, jotka käyttävät liikaa liian likaisia kenkiä sisätiloissa. Mahonkipuiset kirjahyllyt näyttivät voivan pahoin.
Kepe yritti saada tilanteeseen vähän eloa, ja läimäytti valkoista toveriaan olalle, jotta tämä lakkaisi tuijottamasta viiksiä. Niin paljon viiksiä. Häh mitä juu niin. Tuota, öh, herra poliisimies, ymmärrämmekö oikein, jos oletamme sinun sijoittuneen hieman huonoon valoon kaupunginkaartin eläväisellä näyttämöllä?
Komisario Harkel haroi viiksiään. Mitä tarkalleen ottaen tarkoitatte? No siis, sinä varmaan muistat kun kohtasimme pormestarin työhuoneessa ja sinä ikään kuin moukutit minua ja sidoit minut koska sitähän on vähän vaikeata unohtaakö? Tuota. Kö. Kepe hautasi kasvonsa käsiinsä. Hienoa. Niin siis, että kun se vaikutti vähän lainsuojattomalta ja sitten vielä kaupunginkaartin majassa päässä sanoivat sinun olevan, eeh, syrjässä, niin ajattelimme että sinulla on jotain meneillään.
Mustaa Faxonia ja muhkeita viiksiä (tärkeää) kasvoillaan kantava Harkel näytti mietteliäältä. Kyllä, minulla taitaa tosiaan olla jotain meneillään. Snowie innostui paljon, ja niin teki myös Kepe, joka ei kutenkaan vääntänyt kasvojaan samanlaiseen autuaaseen hymyyn. Loistavaa, Lumiukko höpäji. Ja se jokin liittyy siihen, että… Pormestari on pahis?
Harkel nousi seisomaan sohvaltaan. Pahoitteluni siitä työhuonevälikohtauksesta. Luulin sinua pormestarin kätyriksi. Olette aivan oikein hänen suhteensa, kaupunkimme johtajalla ei ole puhtaita nauriita nyytissään. Saanko tarjota arvon herroille ja neidille kahvit?
Klaanilaisten myönnyttyä ja kiitettyä ja Sufleryn pudistettua vaisusti päätään Harkel poistui huoneesta. Olimme oikeassa, Snowie hehkutti. Niin, no, pormestari kyllä lähetti salamurhaajia peräämme, joten liekö sinänsä ihme, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut, Kepe vastasi. Tiedätkö. Jos pormestari on valmis menemään näin pitkälle, luuletko, että hänellä saattaisi peräti olla Nimdan siru?
Snowie suki mielikuvituspartaansa ja näytti tuumailevaiselta. Se se vasta edistystä olisikin, eikö vain? Sitten hän suki mielikuvitusviiksiään, koska oli kateellinen. Se olisi. Ja sinä näytät naurettavalta, sinähän tiedät sen? Kepe huiskautti kädellään Snowien ilmaa pyöritteleviin sormenpäihin. Sinun silmiesi tähden. …
Kronksihdus!
…eeh, mikä se oli? Kepe äimäili. Ei kuulostanut kovin hyvältä-ääää!
Tiedemies suoraan säikähti, kun olohuoneeseen asteli viisi mustiin kaapuihin verhoutunutta hahmoa. Kolme oli lyhyenlaista, ilmeisen Matoralaista, ja kaksi muuta Toan mittaista, ja ne eivät selvästikään piitanneet laista. Koska olivat palkkamurhaajia, jne.
Skakdi ja Vortixx kaivoivat tikarinsa esiin.
Uljaat klaanilaiset sankarit nappasivat Sufleryn matkaansa ja laukkasivat keittiön puolelle paiskaten oven perässään. Harkel äimistyi, kun klaanilais-kaksikko raahasi hänen vaatimattoman keittiönsä esineistöä oven eteen. Jyskytys oli kova, kun palkkamurhaajat pyrkivät hakkaamaan ovea irti saranoiltaan. Mitä, viiksekäs poliisimies reagoi, kun kaksi klaanilaista kaivelivat laukuistaan aseistusta. Paitsi että laukut olivat unohtunet olohuoneen puolelle. Voi mätäkäpälä, emme me varmaan jättäneet niitä tuonne. Varmaan jätimme.
Suflery katsoi menoa hiljaisena. Harkel kaiveli tiskipyötänsä alta isoa jotakin. Har haa! viiksekäs sankar huudahdti kiskaistessaan esiin kaksikerroksisen Kanoka-heittimen. Nui-Koron sotilaspoliisin tavaramerkkiase oli tehokas kriminaalinnappain: Heikentävä kiekko teki rikollisesta helpon kohteen, kun taas suurentavan levyn vaikutus teki konnan pakenemisesta mahdotonta.
Jytäym ja ovi oli apposen auki, sekä viisi pormestarin palkollista palkkamurhaajaa murhaavan näköisinä.
Kaaos levisi ilmoille. Koska ovi oli ilmeisen kapea ja siitä yritti yhtä aikaa survoutua sisään puolikymmentä puukkomiestä, ei näihin ollut vaikeaa osua. Snowie nappasi pöydältä puisen kaulimen ja heilutti sitä kuin paraskin miekkamies, mikä näytti hämmentävän hupsulta. Kepe taas nappasi nurkasta – kuinka ollakaan – vaahtosammuttimen, kalautti puolivahingossa sen perällä mikälienaamaista matoriania kalloon ja prötsäytti sammutusvaahdon vihollislauman kasvoille.
Viiksekäs Harkel näki tilaisuuden koittaneen, viskaisi kiekonheittimensä sivuun (ampumatta ainoatakaan laukausta?) ja hyppäsi vaahdon väliaikaisesti sokeuttaman skakdin naamalle. Kepe heitti vaahtosammuttimenraadon Vortixxia päin, joka tömähti selälleen lattialle. Suflery pysyi poissa muiden tieltä.
Snowie nappasi lattialta Harkelin (muistakaa viikset) pudottaman kanoka-laukaisimen. Kaksi matorania hyppäsi yht’aikaa veitset ojossa Snowieta kohti, mutta Kanokat kävivät kuitenkin näppärästi kilvestä ja heikennystyypin kiekko jakoi voimaansa sen pintaan kalahtaneisiin puukkoihin. Niiden terät katkesivat siististi saumakohdista (saumoja puukoissa? Kuinka halpaa tekoa) useiksi palasiksi. Matoranit katsoivat yhteen ääneen ihmeissään käsissään olevia tynkiä. Snowie kamppasi molemmat kumoon ja istahti päälle.
Siinä ollessaan Snowie katsoi kiekonheittimen kahta levyä. Heikennys ja suurennus. Sitten hän katseli pientä poliisimiestä, joka taisteli voimakasta Skakdia vastaan. Lumiukko nappasi suurennuskiekon pois laukaisuasemastaan, ja sihtasi palkkamurhaajaan. Skakdi maistoi heikennyskiekkoa, mikä tasoitti Harkelin ja mustakaavun mähinää huomattavasti. Sitten pullea sankari asetti pelkän suurennuskiekon asemiin, ja laukaisi kohti Harkelia.
Viikset ja muukin poliisimies kasvoivat silmissä, ja pian olikin jätti-Matoralainen saanut aluksi vertauskuvallisen ja sitten kirjaimellisen niskalenkin heikenneestä Skakdista.
Kepe kurotti takintaskuunsa ja kaivoi sieltä punaisen lapasen. Snowie, Harkel ja Suflery heittivät kaikki tähän hieman kummastuneen katseen.
”Miksi ihmeessä en muistanut tätä aiemmin. Hyppää pois tieltä viiksinesi, Harkel. Sinä myös, Snowie.” Nämä tekivät niin. Maahan liiskattu Skakdi näytti hölmistyneeltä. Samoin kaksi veitsipuolta matorania. Se kolmas matoran ja Vortixx olivat taju kankaalla.
Kepe kiskaisi hanskan käteensä ja otti badasseimman mahdollisen asennon, tumppu kohti salamurhaajia. Hohtavasta käsineestä tulvahti kirkas energiakenttä, joka näytti sangen yliampuvalta. Hetkeä myöhemmin salamurhaajien viisikko oli ison kuplan sisässä. Snowie ja Harkel kertasivat edellisen lauseen päässään. Kuplan. Skakdi käräytti sormensa koetettuaan tökätä sitä. Tämän katse oli myrkyllinen.
”Joo, tämä hanska käyttää kanohi Hauta vangitakseen viholliset voimakentän sisään. Näppärää, eikö?” Kepe kehuskeli.
Hän oli laskemassa kättään, mutta voimakenttä alkoi väreillä uhkaavasti.
”…Ai niin.”
Snowie tirskahti.
Hetkeä myöhemmin he olivat saaneet rakennettua keittiöjakkarasta, parista kattilasta ja puulusikasta telineen, joka piti epäkäytännöllistä voimakenttägeneraattoria tismalleen siinä kohdassa, jossa kenttä oli luotu, ettei se olisi hajonnut. ”Miten niin hankalaa? No, ainakin se näytti siistiltä”, Kepe puolustautui. ”Nyt, kukaan ei hipaisekaan tuohon jakkaraan, okei?”
Harkel haki lupaamansa kahvit (hän joutui huoneeseensa palatessaan kiertämään koko asunnon ympäri, sillä keittiön ja sen välinen oviaukko oli vähän niin kuin tukossa). ”Tuota, mihin me jäimmekään?” hän aloitti. ”No tuota noin, kaiketi siihen miten Pormestarin nauriit nyytissä eivät ole priimaa?” Snowie totesi Harkelin viiksille. ”Aivan. Odottakaapas”, tämä ilmaisi ja nousi ylös tuolistaan. Hän kaivoi lipaston laatikkoa ja nosti pöydälle paksun, ruskeakantisen kansion. ”Tässä kansiossa ovat kaikkien kaupungin asukkaiden tietojen kopiot.” ”Eehmm… minkä tietojen?” ”Verotietojen.” Kepe ja Snowie vilkaisivat ensin toisiinsa, sitten Harkelin viiksiin. ”…Mutta miten ne liittyvät Nimdaan?”
”Mikä Nimda? Verovilpistähän me pormestaria koetamme saada kiinni.”
[spoil]Splerf. Tästä Nui-Koro-osuudesta jotain puolet on Snowien tekemää, ja häntä saa aika lailla kiittää koko kohtauksen olemassaolosta. Ja musiikkivalinnat ovat taas tätä kolmelta aamuyöstä -kuraa YT:n pohjalta. Nyt en saa päästäni sitä mielikuvaa että Harkelin viiks-… Harkel asuu vanhassa aateliskartanossa. Näin asian laita ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Ohjelmassa on (oli) myös aamuyön piirtopöytäleikkiä, joka on yksityiskohtaspoilereiden välttämiseksi suttuista. Ihan tosi.[/spoil]
Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen. Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.
Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..
Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!
Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.
Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.
Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.
Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii. Olen itse TUHO ja TYHJYYS, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.
On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.
Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.
Liity minuun ja veljiini, Umbra, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ajatukset.
Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ajatuksensa ja sanoo On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle, Makuta mörisee. En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.
En anna asetta sinulle, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta. Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.
Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin
Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.
Ulottuvuus-U:n näkymä Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.
KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.
Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.
En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni! Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.
Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!
Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei. Odottamaton veto sinulta, veljeni, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. Miksi sinä olet noin ilkeä minulle? puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi! KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!
Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.
Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi? Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.
Kerro tarinasi, kuuntelen sen, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle. Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.
No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni? KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.
Et kai vain tuhonnut häntä? Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.
Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.
Antakaa veren virrata! KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.
Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.
Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhakelakkia, luojaamme! Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.
Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.
Et voi tehdä tätä! Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.
Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.
Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.
Et voi tehdä tätä, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.
Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä? KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.
Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu! KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.
Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.
Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.
Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.
Entä Zyglakit! Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.
Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin! Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.
Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan! Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.
Koko suunnitelmasi on täysin järjetön! Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi
Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.
Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhakelakkin nimeen, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.
Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa. KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.
Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.
Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.
Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha. Minä tulen veljeni! Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.
Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.
Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.
Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.
Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.
Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla. Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.
Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.
Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin. Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.
Tuo sattui, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.
KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana
Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on? Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.
Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö, KraUmbra sanoi. Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät Ne Karzahnin Makutat! Rhakelakk teidät syökööt!
KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä. Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget, Pallot sanoivat yhteen ääneen. Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.
Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit, pallot sanoivat. Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.
Umbra iske! henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.
En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan, Umbra sanoi. Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.
Minähän voitin tässä, veljeni, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.
KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa. Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.
Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.
Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.
Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.
Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne! Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.
Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhakelakk totuus.
Hei hei Zyglakit, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen. Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin. Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja
Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.
Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.
Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.
Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.
Tämähän on hienoaaaaaaa! nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.
Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.
Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi. Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.
Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin. Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.
Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.
Toivottavasti tämä kohta loppuu Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä. Mitä pidit elämästäni? Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.
Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.
Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois? Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.
Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois? Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.
Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät. Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.
Oletko antanut anteeksi KraUmbralle? Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.
Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.
Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi. Mitä se koskee? Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.
Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.
Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.
Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.
Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata. Missäköhän se apu viipyy Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta
Klaanin käytävät
Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.
Oma koti, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. Kullan kallisko, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan. Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani. Heittäydyttyään sängylle verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.
Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin. Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle. Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua… baarissa…
Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta. Miten voin palvella neitiä? Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte. Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo? Tiesin… Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti. Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.
Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa. Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.
Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita. Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.
Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti. Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla
Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.
Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.
Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento? Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.
Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä
Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas
Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.
Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.
Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.
Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.
Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.
Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan? Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan, hän lisäsi perin huvittuneena.
Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.
Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.
Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla? Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.
Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. Mush! Mush! toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään. No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.
Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.
Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas. Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.
GERONIMOOO! Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.
Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.
Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.
Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.
Manu, rauhoitu vähän, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.
Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa! Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.
Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.
Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.
Sinulla on ruosteparta! kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun. Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin. Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä. Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.
Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta. Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen! painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.
Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.
Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.
Kiitos vielä kerran Manu, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea
[spoil] Manu kattoili osan tästä viestistä… KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]
Päähän sattuu. Siinä aineessa oli enemmän potkua kuin osasin kuvitella. Vai oliko? Osasinko? Sattuuko?
Auts. Missä? Valoa. Kirkasta. Liian kirkasta. Valkoinen huone. Täysin puhtaan valkoinen ja kirkas. Seinät ovat valkoista marmoria ja ikkunat, joista virtaa helvetillisen kirkasta valoa, ovat kuin kirkkainta timanttia. Katto samaa marmoria. Sieltä roikkuu timanttinen kattokruunu, jossa on kuusi puhtaanvalkeaa kynttilää. Ne on sytytetty, ihan kuin valoa ei olisi tarpeeksi muutenkin. Ei varjon varjoa missään. Missä on ovi? Pää ei käänny taaksepäin. Missä?
Kirkkaat ketjut, säteilevät sateenkaaren väreissä. Pohjimmiltaan valkeat – tai ehkä hopeat. Kiinnittävät raajat jonnekin. Katse kiertää, päähän sattuu. Ajatukset lentävät. Kauanko minä nukuin? Miksi olen täällä? Kuka minut tänne toi. Makaan jollain. Pöydällä? Kun nyt yltäisi. Kaulaa ei saa pidemmäksi. Kyllähän se on ennen toiminut, mutta nyt ei. Johtunee ketjuista. Leikkaussaliko tämä on? Turhan koristeellinen. Pöytä sopisi hyvin kirurgiseen operaatioon, mutta kirurgia ei näy. Ehkä parempi niin. Ketjut sitovat pöytään.
Raskas olo. Mitähän tapahtui. Ja missä. Kuka. Miksi. Muistele. Se oli taas sitä kaasua. Epämiellyttävä kokemus. Ja voi, kuinka hallusinaatiot voivat olla irrationaalisia. En pidä siitä. Pääni sisällön on oltava järjellinen. Looginen. Kristallinkirkas.
Väärä sanavalinta. Ei kristallia. Kristalli ei ole ikinä hyvä. Kristallinen kattokruunu, kristallisoitunut antidermis merkitsee kuolemaa.
Nyt muistankin. Se oli ilma-aluksessa. Kaikki sujui hyvin. Kunnes se perhanan Arsestein. Eikö se tajunnut jo hävinneensä?
Nynrahin ilmatila, Ilmaraptori I
”Vihdoinkin pääsemme täältä”, Manu hihkaisi. ”Tämä reissu olikin aika saada päätökseen”, Guartsu myönsi. Tongu väänteli ruoria, ja Matoranit nukkuivat ohuilla patjoilla lattialla. Taivas alkoi kirkastua sitä mukaa, kun he pääsivät kauemmas saaresta. ”En malta odottaa, että pääsemme Klaaniin”, Tongu sanoi hyväntuulisena. Ilmapiiri oli kaikin puolin mukava. ”Ehkä tämä matka muuttuu vielä miellyttäväksi”, Guardian tuumaili puoliääneen.
Manu venytteli ohuita raajojaan ja lysähti tuolille Guartsun viereen. Sitten hänen päähänsä alkoi virrata informaatiota. ”Öhm, minä kuulen jotain”, hän sanoi. ”Mitä niin?” Guartsu kysyi, vaikkei oikeastaan kuunnellut. ”No, tämä on aika pitkä sarja ykkösiä ja nollia. Se Avhrak Va -vaihde taisi jäädä ikään kuin päälle…” ”Ykkösiä ja nollia?” Tongu sanoi huvittuneena. ”Kyllä”, Manu sanoi närkästyen. ”Ja se informaatiovirtaus tulee jostain päin tätä alusta.” ”No minä tarkistan”, Guartsu sanoi. Yökatse. Päälle.
Hän tutkaili hetken huonetta. Sitten hän sammutti yökatseen. ”Olet vakavan näköinen”, Manu totesi. ”Tuolla nurkassa on jotain.”
Manu lähestyi nurkkaa. Hän ei ehtinyt kovinkaan lähelle, kun sieltä jo singahti lentävä lautanen, Avhrak Va. Se liiteli katoon ja jäi sinne rahisemaan. ”Mitä hel-” Manu aloitti, mutta sitten Avhrak Va teki jotain odottamatonta. Se alkoi sihistä. ”Mitä se tekee?” kysyi Tongu, joka oli kääntänyt huomionsa hetkeksi ohjaamisesta. ”Se taitaa…” Guartsu mutisi. Hän yritti katsella tarkemmin sitä päin, mutta hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta. ”Harmaata kaasua”, Manu tuhahti. ”Mitä tuo romu yrittää?” ”Se… se on…” Guardian sanoi ja yskäisi kerran. Sitten hän putosi lattialle tuoliltaan. ”Kredipselleeniä.”
Tongu pongahti seisaalleen tuoliltaan. Manu perääntyi robotin luota. Vaaleanharmaata kaasua, vaikeaa huomata, valui robotin sisältä alukseen. Matoranit nukkuivat yhä lattialla ja Manu oli kompastua heihin. Tongu syöksähti kohti ovea, mutta Avhrak Va sinkoutui suoraan häntä päin ja suihkutti hänen naamalleen kaasua. Tongu tuupertui kasaan lattialle huitoen käsillään ilmaa. ”Ei, ei… PYSYKÄÄ KAUKANA!” Manu sävähti tätä karjaisua. Hän oletti tietävänsä, mitä Tongu näki mielessään. Guardian vääntelehti lattialla toisella puolella alusta. Nukkuviin Matoraneihin kaasu ei näyttänyt vaikuttavan. Manu oli nyt viimeisessä nurkassa, jonne kaasu ei ollut vielä päässyt. Avhrak Van robottisilmä tarkkaili häntä vaarallisen tietoisen näköisenä. ”Pirullinen kone”, Manu yskäisi. ”Minuahan sinä et saa!” Sitten hänkin kaatui polvilleen, tarttui päähänsä ja yski.
Kammottava tilanne. Kredipselleeni ei ole terveellistä, ei varmasti ole. Minä jouduin tänne. ZMA. Arsestein. Vielä minä kostan hänelle tämänkin tuskan. Henkisen, fyysisen, kaiken. Hän kärsii erittäin paljon. Kyllä, erittäin paljon. Minä näytän hänelle.
Muisto… vihattavaa. Missähän muut ovat? Guardian, Tongu… miksi. Missä. Arsestein. Minä tapan sinut tästä hyvästä.
Hallusinaatio. Hah. Minä hallitsen omaa mieltäni täydellisesti. Huumausaineet eivät vaikuta minuun.
”No miksssssi sinä sitten uneksssssit?” ”Turpa kiinni, Abzumo. En minä sinua pelkää. Eikö se ole jo osoitus siitä, että tämä ei toimi?” ”Onko ssssse?”
Manu näki edessään vain tyhjyyttä, mustaa pimeyttä. Hän ei pelännyt pimeää. Hän hallitsi sitä. Jotain oli pielessä. Miksi kredipselleeni näytti hänelle varjon, pimeyden?
”Olen täällä. Me olemme täällä. Sssssinun veljesssssi.” ”Älä uhoa siellä.”
Makuta Nui käveli pidemmälle. Hänen edessään alkoi erottua hahmo. Hahmolla oli kasvoillaan kanohi Kraahkan. Olenko se minä? Onko tuo peilikuvani? Hän käveli lähemmäs. Ei, se en ole minä. En todellakaan. Se on tuo.
”Kas, Makuta Nui”, sanoi kylmä ääni. ”Kas, Tyranni. Miten on aika kulunut? Oletko leikkinyt vallalla, jonka anastit Miserix-paralta?” ”Hän oli huono johtaja. Ja sinun tulisi pelätä minua.” ”Niin ehkä tulisi, mutta en valitettavasti pelkää. Mikä tätä kredipselleeniä vaivaa?”
”Ehkä ssssse oli vanhentunutta”, sanoi Abzumo, joka astui varjoista. Hän jäljessään astuivat Mutran ja Chirox. Heidän perässään astuivat kaikki muut Makutat. ”Mitä te luulette tekevänne? Minä en pelkää ketään teistä, saastat.” ”Etkö tosiaan.” ”Mitä sinä sitten pelkäät?” ”Etkö sinä itsekään tiedä?” ”Eikö sinulla ole ajatustakaan siitä?”
Makutojen äänet sulautuivat yhteen hirvittäväksi kakofoniseksi kuoroksi. Heidän ruumiinsakin näyttivät sulautuvan yhdeksi mustaksi massaksi. Manu perääntyi massan tieltä. Massa kasvoi niin suureksi, että katto, joka heidän yllään näytti yhtäkkiä olevan, romahti alas. Osa siitä tarttui mustaan limaan ja jäi kiinni siihen. Erilaisia epämuodostuneita lonkeroita työntyi esiin aaltoilevasta massasta ja yritti tavoitella Manua.
Punainen varjokäsi syöksähti irvokkaan olennon vatsasta kohti Manua ja tarttui tämän keskiruumiiseen. Hän pyristeli ja rimpuili, mutta käsi veti hänet hitaasti ja varmasti kohti mustaa limaista massaa, joka vääntelehti hänen edessään.
”Ei, minä olen yksilö! Minä en kuulu veljeskuntaanne! Minä lähdin… minä jätin teidät. Te olette heikkoja ja minä vahva. Ette voi tehdä tätä!”
Manua näki ympärillään suuren katsomon. Katsomo oli täynnä hänen luomuksiaan. Nazorakit täyttivät suurimman osan koliseumin tilasta, mutta niiden joukosta pilkisti myös vaaleanpunainen jänis, jonka suusta valui verta hukuttamaan torakoita. 001 istui valtaistuimella ja näytti alaspäin suuntautunutta peukaloa.
”STEVE. MINÄ LOIN SINUT. SINÄ OLET MINUN.” 001 vain hymyili. Julmasti. Massa lähestyi.
Manu huomasi katsomossa Matoron. Tämä katseli häntä surullisin silmin, hymyillen. Hänen vieressään oleva Nazorak alkoi yhä enemmän muistuttaa Guardiania. Tämäkin hymyili surullisesti ja zoomaili häntä päin kiikarisilmällään. Matoron toisella puolella Nazorakien joukosta nousi esiin Keetongu. Tämä tuijotti ainoalla silmällään häntä – yhtä surullisesti kuin toiset kaksi. Maken pää pilkisti Matoron olan takaa. Keetongun takaa esiin astui Gekko. Summerganon asetti kätensä Guardianin olalle. Killjoy makasi kyljellään ylemmällä rivillä. Kepe istui toimettomana hänen vieressään. Tawa ja Visokki lojuivat pitkin katsomoa kuin katselisivat laiskana televisiota. Kaikki tuijottivat häntä surullinen ilme kasvoillaan.
Musta massa saavutti hänet. ”Auttakaa nyt minua! Auttakaa!” Kukaan ei vastannut. Hitaasti Makuta Nui sulautui osaksi Makutain veljeskuntaa, osaksi isompaa kokonaisuutta, osaksi yhteiskuntaa. Osaksi mustaa, limaista massaa.
[spoil]Vinkki: käytä kuulokkeita (musiikkiin saa paremman laadun kuuntelemalla YouTubessa) ja lue tämä viesti pimeässä. Ihan vain tunnelman vuoksi.[/spoil]
Saari, pimeä käytävä maan alla
Abzumo ja Harmaa Aine kävelivät pitkin kivistä, pimeää käytävää ainoana valonaan pieni salamapallo, joka leijui välillä heidän taakseen ja taas eteen pysyen koko ajan heidän vauhdissaan. Käytävissä oli nyt puisia tukipilareita, jotka mitä ilmeisimmin pitivät pystyssä koko rakennelmaa. He eivät olleet täysin perillä siitä, mihin olivat tulleet, sillä he olivat ohittaneet jo ainakin kolme risteystä. Yhtäkään soihtua ei ollut sytytetty, mikä oli tietysti odotettavissa, koska ketään ei tuntunut olevan paikalla. Silti Abzumo oli näkevinään ylimääräisiä varjoja valopallon kajossa, mutta ne saattoivat aiheutua valaistuksen suunnasta ja valonlähteen pallomaisuudesta.
He kävelivät jälleen uusiin portaisiin, jotka tällä kertaa veivät alaspäin. Portaat olivat risteyksen eteenpäin vievä haara. Sekä vasemmalle että oikealle johti portaaton käytävä. ”Jatkammeko yhä eteenpäin?” Zumo kysyi tylsistyneenä. Aine taas ei ollut yhtään tylsistynyt. Pimeydessä oli jotain outoa, jotain luonnotonta. Ja heidän takaansa kuului epäilyttävää rapinaa. ”Jatketaan vain”, Aine sanoi. ”Kuuletteko te muuten jotakin?” ”Minä en kuule mitään. Ehkä sinä kuulet ääniä päässäsi, rakas Aine?” Aine ei vakuuttunut.
He jatkoivat portaissa – mikä oli luonnollisesti vaikeampi maasto kulkea rullaluistimilla. Valopallon himmeä valo ei paljastanut, että portailla retkotti jotain, ja Zumo kompastui siihen. Hän lensi portaat alas ja iski päänsä lattiaan. Voihkaisten hän nousi ylös ja katsoi, mihin oli kompastunut. Aine ei ollut liikahtanut paikaltaan, johon oli jäänyt Zumon kompastuessa. Hän katsoi ruumista, joka makasi portailla pää portaiden alapäätä kohti. Zumokin oli yllättynyt tapauksesta. Ruumis kuului Matoranille. Se oli Po-Matoranin, ja sen päällä oli runsaasti kuivunutta verta. Murtuneet naamionpalat lattialla ja tyhjät silmäkuopat näyttivät Aineen mielestä kammottavilta. Veri kieli siitä, ettei ruumis voinut olla kovin vanha.
”Mmmmmistä tuo tuli?” Aine sanoi ja yritti peittää järkytystä äänessään. Abzumo hiveli leukaansa kiinnostuneena. ”Ruumissss kertoo, että täällä on joku – tai jokin, tai ainakin on ollut.” ”Niinpä tuo tai-taitaa tehdä…” ”Jatkakaamme eteenpäin.” He jatkoivat portaiden jälkeiseen käytävään jättäen ruumiin taakseen. Pian vastaan tuli puinen ovi, jonka kahvaan Abzumo tarttuikin hetimiten. Aine kuuli karmivan narahduksen, kun ovi avautui. Pimeä huone valaistui pallon mentyä sisään, sillä se oli pieni komero, joka riitti vangitsemaan kaiken valon. Abzumo katsahti seinälle, jossa oli kiinnitettynä soihtu, ja sytytti sen. Valopallon hän kadotti, astui sitten sisään Aine vanavedessään ja sulki oven takanaan. Hän katseli ympärilleen ehkäpä kahdenkymmenenviiden neliömetrin alaisessa huoneessa. Joka seinää verhosi hyllyrivi, ja hyllyt olivat täynnä tavaraa, joihin ei ollut pölykerroksien paksuudesta päätellen koskettu vuosikausiin. Keskellä huonetta oli pieni kirjoituspöytä. Sen päällä ei ollut muuta kuin pölyä ja mustepullo, joka oli tahmautunut kiinni pöytään hämähäkinseittien ja rihmojen verhottua sen.
Harmaa Aine tutkiskeli vasemmanpuoleista hyllyä ovelta katsottuna Zumon katsellessa oikeanpuoleista. Vasen hyllykkö sisälsi monenlaisia esineitä patsaista hopeaisiin astioihin ja pieniin lippaisiin, jotka sisälsivät koruja. Hyllyn takimmaisista syövereistä Aine löysi myös rahaa muutaman rattaan verran. Abzumon puolella hyllyllä oli kirjoja ja paperikääröjä. Hänen mielenkiintonsa herätti jakoavaimella lävistetty opus, joka oli paiskattu muiden kirjojen taakse. Hän katseli hetken kirjoja kiinnostusta tuntematta, kunnes löysi käärön, jossa luki: ”Atheonille uhraaminen”. Silloin hänen mielenkiintonsa heräsi. ”Mitä siinä on?” Aine kysyi. Zumo heilautti käsiään vähäpätöisyyttä ilmaisten, mutta alkoi lukea tekstiä.
Atheon on jumalistamme armottomin ja anteeksiantamattomin. Hän vartioi tuonpuoleista ja rankaisee niitä, jotka hänelle uhrataan Athin nimeen. Tässä käärössä on ohjeita uhrilahjan toimittamiseen, jotta Athin pyhyys säilyisi ja Teksti loppui. Siitä puuttui osa. Abzumo kohotti kulmaansa huomatessaan, että joku oli selvästi polttanut kääröä. Hän selasi kääröä eteenpäin. ri on myös syytä sitoa alttariin prototeräsketjuilla. Viimeisessä vaiheessa katuminen on mahdotonta, sillä Atheon on jo läsnä. Hän ottaa suoraan vastaan uhrin auki sivalletun kurkun kautta ulos tulevan sielun. Viilto on tehtävä oikeanlaisella uhriveitsellä, jolle on pyhä isä antanut siunauksensa. Myös sapeli kelpaa, jos tarkoituksena on iskeä pää irti heti.
Abzumo heitti käärön menemään. Millaista roskaa. Sieluja ja pyhyyttä. Harmaa Aine oli saanut tutkittua myös ovea vastapäätä olevan kaapin. Se oli sisältänyt louhimistyökaluja, joilla olisi voinut jatkaa tunneleita. Aine oli kuulevinaan vinkaisun laskiessaan kuokan takaisin hyllylle. Hän vilkaisi sen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Abzumo katseli häntä kuin hän olisi ollut hullu. Ehkä minä hieman olenkin, Aine mietti. He avasivat huoneen oven ja poistuivat. Zumo sytytti pallosalamansa jälleen. He nousivat kiviset portaat takaisin ylös ja katselivat jälleen risteytyvää käytävää. Jostain kuului naismaisen äänen heikkoa vaikerrusta. Harmaan Aineen läpi olisi kulkenut puistatus, ellei hän olisi ollut androidi. Zumo nyrpisti nenäänsä. ”Haissseeko täällä palaneen käry?” hän kysyi. ”Ehkäpä… se johtuu laavasta?” Aine vastasi. Kumpikin tiesi, että laavavirta oli jo kilometrien päässä.
He jatkoivat oikeanpuoleiseen käytävään. Pian vastaan tuli toinen samankaltainen ovi. Aine katsoi Abzumon olan takaa, kun Makuta avasi oven. Hänen näkökenttänsä sumeni hetkeksi oven avauduttua. ”Mikä sssinua vaivaa?” Abzumo kysyi närkästyneesti. ”Olisssiko minun pitänyt jättää ssssinut laivaan?” ”Ei, ei suinkaan”, Aine sanoi värisevällä äänellä. ”Tässä paikassa vain on jotain… jotain, mikä saa selkäpiini karmimaan.” Abzumo kohautti harteitaan ja jatkoi huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, joka päällä seisoa törrötti yksinäinen, palava kynttilä. Aivan kuin joku olisi sytyttänyt sen vastikään. Abzumo katseli huonetta huolestuneena. Oliko heillä sittenkin seuraa synkissä käytävissä? Huoneessa oli kolme muuta ovea sen lisäksi, josta he olivat tulleet. Aine laittoi oven kiinni – varmuuden vuoksi. Zumo oli jälleen kuulevinaan kalahtelevia ääniä, kuin puukeppiä olisi isketty kiveä vasten. Ääni oli hyvin vaimea. Palaneen käry haiskahti voimakkaana. Zumo uskaltautui valaisemaan huonetta hieman lisää sytyttämällä seinillä olevat kaksi soihtua.
Nyt he näkivätkin huoneen kunnolla. Keskellä seinää, joka oli vastapäätä heidän tulosuuntaansa, oli puinen ovi, samanlainen kuin muutkin ovet. Myös toiset kaksi ovea olivat keskellä seinää, samoin ovi, josta he olivat tulleet. Kaksin puolin heidän vastapäistään ovea oli kirjahyllyjä. Pöytä, jolla kynttilä seisoi, oli vasemmanpuoleisen seinän oven vieressä. Toisella puolella kyseistä ovea oli soihtu, jonka Zumo oli sytyttänyt. Sitä vastapäätä oli taulu, jonka yksityiskohtia he eivät erottaneet synkässä valaistuksessa. Pöytää vastapäätä oli toinen soihtu, mutta ne ja kynttilä eivät riittäneet valaisemaan jokaista pimeää soppea.
Zumo vilkaisi, mitä muuta pöydällä oli. Vanha, pölyinen käärö oli kynttilän vieressä, hyvä, ettei syttynyt liekkeihin kynttilän kuumentaessa ympäristöään. Aine otti käärön ja yritti lukea sitä soihdun valossa. ”Tässä… tässä on lista. Siinä luetellaan… joitain… vientituotteita?” ”Pyh”, Zumo sanoi ja heilautti kädellään Ainetta kohti kääntyen maalausta päin. Hän loi valopallon jälleen valaisemaan hieman tarkemmin. Maalaus esitti jonkinlaista synkeää olentoa, jolla oli demoniset siivet – Samanlaiset kuin minulla… ja Makuta Nuilla, Zumo pohti. Olento oli melko massiivinen, punamusta väritykseltään. Sillä oli kasvoillaan rautainen naamio, josta kasvoi myös sarvet, ja naamion silmäaukoista hohti aavemaista punaa. Ei vain kuvassa, vaan Abzumosta näytti, kuin taulussa olisi ollut oikeasti himmeää hehkua. Hahmo taulussa piteli käsissään viikatetta. Taustalla oli musta alue, josta saattoi erottaa heikosti pylväitä. Pylväsrakennelman keskellä seisovaa demonia Abzumo ei tunnistanut nähneensä koskaan aiemmin, vaikka oli vieraillut Athin temppelissä saarella, jossa hän oli vanginnut sen kirotun Matoran Bartaxin. Hän kääntyi pois kuvasta, ja valopallo sammui. Aine oli näkevinään silmien hehkuvan vielä sen jälkeenkin, kun valo oli sammunut.
Abzumo päätti avata seuraavan oven: oven, joka oli demonisen maalauksen vieressä. Hän nosti kätensä kahvalle, antoi sen hitaasti painua alaspäin kahvan naristessa ja veti sitten oven hitaasti auki. Aine pelkäsi katsoa, mitä siellä oli. Huoneeseen ei kuitenkaan nähnyt. Aine luisteli lähemmäs Zumoa, joka loi valopallon sisään huoneeseen. Ensimmäisenä aineen huomio kiinnittyi lattiaan keskellä huonetta. Siinä lojui kasa ruumiita. Suurin osa oli Toia, mutta myös Matoraneja näkyi siellä täällä. Koko huone lainehti tuoreessa veressä.
Aine vilkaisi järkyttyneenä Abzumoa. Tämän kasvot olivat kivenkovat, mutta pieni järkytyksen pilkahdus oli havaittavissa tämän silmissä. Sitten sekin katosi. Abzumo astahti huoneeseen. Aine tyytyi tuijottamaan ruumiskasaa ovensuusta. Valopallo valaisi huoneen, ja Zumo tarkasteli sitä kokonaisuudessa. Huone oli pelkkää kiveä. Yhtäkään puista tukipalkkia ei ollut. Keskellä oli syvennys, joka aiheutti sen, että verta ei ollut huoneen reunamilla. Toain ja Matorain kuolleet katseet olivat tyhjät. Monilla Toista ei ollut panssarinpalastakaan yllään, ja jokaiselta huoneessa olevalta ruumiilta oli riistetty kanohi. Ruumiita oli silvottu pienemmiksi palasiksi, joista suurin osa oli ihonriekaleen tai parin varassa kiinni entisessä omistajassaan. Zumo katseli irvokasta näkyä hetken, kääntyi sitten takaisin ovelle ja astui kynnyksen yli. Aine sulki oven kiireesti. Zumo pudisti päätään ja avasi toisen oven. Huone oli samanlainen, mutta tyhjä. Se oli täysin typötyhjä, vain hämähäkit olivat saaneet valtaa. Kolmas ovi johti uuteen käytävään. Abzumo ja Aine astuivat sisään jännittyneinä.
Käytävä oli pidempi, kuin he olivat odottaneet. Keskellä käytävää valopallon tuomassa valossa he ehtivät huomata pitkin pituuttaan makaavan ruumiin, ennen kuin kompastuivat siihen. Se makasi käytävässä poikittain ja sen yli oli astuttava, jos halusi eteenpäin. Abzumo kyykistyi ruumiin viereen tarkastelemaan, mikä se oli tappanut. Ruumis oli Toan kokoinen ja muotoinen sekä täysin tunnistamaton: se oli palanut melkein kokonaan mustaksi, ja sieltä, mistä se ei ollut musta, se oli punainen ja verinen. Ruumis haisi vahvasti palaneelta. ”Mikä tekee tällaista jälkeä?” Aine pohti puoliääneen. ”Joku, tai jokin, on…” Abzumo aloitti. ”… polttanut sen?” Aine jatkoi. ”Mitä ilmeisssimmin”, Zumo totesi. ”Ja entä ne ruumiit siellä huoneessa…” ”Jos emme puhu niistä”, Abzumo kuiskasi. Aine kuuli hänen sihisevän äänensä viiltävän ilmaa kuin ruoska ja päätti olla mainitsematta ruumiita. ”Jos puhumme ruumiista, minä saatan tulla murhanhimoisssselle tuulelle, yssstävä rakasss.” ”Y-ymmärrän.” ”Ei, et sinä taida. Jatkakaamme eteenpäin.” He jättivät uhrin lojumaan lattialle.
Käytävän päässä oli uusi ovi. Abzumo avasi sen entistä enemmän varuillaan. Missä vain saattaisi vaania vihollinen, joka oli teurastanut Toat ja Matoranit. Oven takana ei ollut vihollista. Eikä siellä ollut mitään muutakaan. Sen takana oli vain synkkää pimeyttä. Abzumo oli astunut mustuuteen. Valopallon tuottamat valonsäteet katosivat synkkyyteen kuin muste imupaperiin. Paitsi, että tämä imupaperi ei vettynyt täyteen. Abzumo kulki hetken ajan eteenpäin. Hän oli nyt täysin pimeässä keskellä ei mitään. Sitten hän kääntyi ympäri. Aineen kasvot tuijottivat valopallon vieressä oviaukon lähellä. Makuta hiippaili takaisin kätyrinsä luokse ja astui oven toiselle puolelle. Aine ei kuullut pientä huokaisua, joka pääsi Makutan keuhkoista; hänellä oli liian kiire sulkea ovi, joka johti ei minnekään.
”Siellä…” Abzumo kuiskasi. Aine odotti hieman peloissaan. ”Mitä siellä oli?” hän kysyi jännittyneenä. ”Ei… mitään”, Abzumo myönsi. ”Ja sehän tässä karmivaa onkin.” ”Ei… mitään…” Aine sanoi katkonaisesti. Abzumo nyökkäsi. Hän huohotti hetken, ja sai sitten itsehillintänsä takaisin. ”No niin, vätys. Eteenpäin, meillä on töitä.” ”Eh, mitä, tarkalleen?” ”Minä etsin erästä esinettä. Se joko on täällä, tai sitten ei. Ja minulla on vahva epäilys, että sssssse on.” Aine ei kyseenalaistanut. He jatkoivat käytävään. Käytävän toiseen päähän päästyään Aine tajusi jotain: poltettu ruumis oli poissa.
Abzumo heräsi. Tukahduttava massa hänen päällään oli saatava pois, joten hän pinnisti voimansa ja vapautti energiapurkauksen. Kivimurskaa ja järkäleitä lensi pois hänen päältään niin, että hän pääsi nousemaan ylös. Abzumo ei nähnyt juuri mitään, sillä paikassa, jossa hän oli, oli niin pimeää. Silmät tottuivat pian, ja Makuta huomasi olevansa jälleen uudessa luolassa. Hän katsoi ylös; luolan seinät jatkuivat loputtoman näköisinä ylöspäin. Valoa ei kajastanut alas asti. Seuraavaksi Abzumo alkoi etsiä Harmaata Ainetta. Tämä oli hautautunut jonnekin kivikasan alle ja hänet oli löydettävä. Kukaan ei voinut elää ikuisesti, ja Abzumo tiesi, että Aine ei ehkä selviäisi tällaisesta iskusta.
Hän raivasi hieman kiviä pois tieltään, mutta Ainetta ei näkynyt. Makuta murisi harmiintuneena. Oliko hän menettänyt tärkeimmän palvelijansa? Yhtäkkiä kuului kolinaa. Abzumo päätti imeä itseensä hieman alueen varjoa saadakseen lisävoimia ja valaistakseen luolaa. Mitäpä muuta pimeys olikaan kuin valon puutetta? Ei se ole niin yksinkertaista, Zumo ajatteli. Ei valoa synny pimeyttä vähentämällä. Sitten Harmaa Aine astui esiin kivien takaa. Makuta huojentui hieman. ”Mikä tämä paikka on?” rullaluisteleva androidi kysyi. ”Ilmeisesti putosimme jonkinlaiseen luolaan.” ”Luolaa luolan perään”, Aine voihkaisi. ”Mitä teemme nyt?” ”Jatkamme eteenpäin. Emme me voi muutakaan.” ”Voisimme lentää ylös?” ”Hmm…” ”En kylläkään näe valoa ylhäällä.” ”En minäkään. Jatkakaamme nyt vain eteenpäin.” He lähtivät kulkemaan luolaa pitkin eteenpäin. He kävelivät jonkin aikaa – kenties minuutteja tai ehkä tunteja, sitä he eivät tienneet. Aika ei tuntunut merkitykselliseltä tuossa paikassa. Abzumo huomasi himmeän punaisen hehkun edessään. Hän osoitti sitä sormellaan, ja Ainekin huomasi sen. He kävelivät sitä kohti ja ollessaan tarpeeksi lähellä huomasivat, että se tuli reiästä kalliossa. Reikä oli Toan mentävä, kuin oviaukko. Aivan lähelle tultuaan Abzumo huomasi sen todella olevan sellainen. Oviaukko oli samanlainen kuin ylhäällä labyrintissäkin oli ollut, ei epäilystäkään. Samat olennot olivat tehneet tämänkin oven.
Ovesta he pääsivät käytävään, jossa punainen hehku paljasti jo seinämaalauksia. Käytävä oli suora ja kulmikas, selvästi louhittu kallioon. Aine oli kompastua kynnykseen. Käytävä päättyi kuin seinään. Ovi oli korkealla kallionseinässä, eikä sen jälkeen ollut mitään. Siitä ei päässyt mihinkään, ei sillalle, ei käytävälle, ei minkäänlaiselle korokkeelle. Aivan kuin joku olisi päättänyt louhia reiän korkealle seinään ilman, että sinne pääsee alhaalta tai sieltä pääsee alas, ainakaan turvallisesti.
Heidän eteensä avautui suunnaton näky: maanalainen laavaluola. Se oli valtaisa, ainakin sata metriä korkea ja useita kertoja niin leveä. Laava, joka pohjalla odotti putoajaa, virtasi seinien pienistä rei’istä ulos luolasta. Oviaukko oli seinässä lähellä luolan kattoa, kymmenisen metrin päässä siitä. Se näytti olevan ainoa asia, joka oli varta vasten rakennettu luolaan. Eikä ovesta päässyt muualle kuin alas laavaan – ellei osannut lentää. Kumpikin oli lumoutunut näkymästä, joka oli avautunut heidän eteensä. Hiekan värisen kiven ja laavan hehkun sekoitus kiehtoi heitä.
Sitten Abzumo terästäytyi. Heillä oli tekemistä. Hän etsi katseellaan toista oviaukkoa. Kenties samanlainen ovi, kuin jossa he juuri nyt seisoivat, löytyisi vastapäisestä seinästä. ”Etsssi toissssta ovea”, hän kuiskasi Aineelle. Hänen äänensä hukkui putoavan laavan solinan alle, mutta Aineen ei tarvinnut kuulla sitä. Hän tiesi, mitä hänen isäntänsä etsi katseellaan. ”Onko tämä magmaa vai laavaa?” Abzumo sanoi pikemminkin itselleen kuin Aineelle. ”Magmaa, sanoisin”, Aine vastasi. ”Me kai olemme maan alla.” Abzumo nyökkäsi. Sitten Aine löysi jotain: yhdellä aukoista, josta laava virtasi ulos, oli samanlainen ovenkarmi kuin sillä ovella, jonka äärellä he seisoivat. Kuin joku olisi tehnyt magmalle uuden uloskäynnin seinään ja koristellut aukon. Aine osoitti Makutalle löytönsä, ja tämä taputti häntä selkään. ”Miten me pääsemme sinne? Kumpikaan meistä ei kestä laavan kuumuutta.” ”Josss emme voi kävellä lattialla”, Abzumo sanoi virnistäen, ”me kävelemme katossssa.” Harmaa Aine näytti hetken täysin pöllämystyneeltä, mutta tointui äkkiä. ”Minä en taida pystyä”, hän myönsi. ”Minun olisssi pitänyt ssssuunnitella ssssinulle parempi varusssstus”, Abzumo harmitteli. ”No, sinun täytyy sitten… roikkua minusssssa.” Hän alkoi muuttaa muotoaan. Hänen raajansa vetäytyivät sisään, samoin pää. Pian hän oli täysin pallon muotoinen. Sitten pallo jakautui kahteen osaan, eturuumiiksi ja takaruumiiksi. Takaruumis paisui eturuumiin kutistuessa niin, että takaosa oli pian etuosaa kaksi kertaa suurempi. Sitten eturuumiin pallerosta kasvoi kahdeksan karvaista ja pitkää koipea, ja eturuumiin massa pieneni entisestään. Seuraavaksi Makutan kanohi pulpahti esiin eturuumiin etuosaan. Hämähäkki oli valmis. ”Kiipeäpässss selkään”, Abzumo virkkoi. Aine ei jaksanut yllättyä. Hän oli työskennellyt mestarinsa kanssa vuosikymmeniä. Hän kiipesi hämähäkin selkään, ja kaksikko lähti kiipeämään seinää pitkin. Hämähäkin jalat tarttuivat hyvin kallion pintaan. Abzumo suunnisti kohti vastapäisen seinän oviaukkoa varoen samalla laavaputouksia. Hänen täytyi hypätä muutaman kerran, ja Aineen oli vaikea pysyä kyydissä. Lopulta he pääsivät ovelle, ja Abzumo jatkoi sisään. Hän käveli kattoa pitkin, jolloin Harmaan Aineen täytyi tosissaan pitää kiinni kaikilla raajoillaan pysyäkseen kyydissä. Alla odotti kuuma kuolema.
Kuten he olivat olettaneetkin, käytävä oli suoraksi louhittu. Laava virtasi heidän allaan eteenpäin, ja he seurasivat laavavirtaa. Sitten laava alkoi viettää alaspäin käytävän katon jatkaessa vaakasuorana. Käytävä aukesi toiseen luolaan, pienempään sellaiseen, jossa oli lisää aukkoja laavan virrata ulos. Tällä kertaa yhteenkään ei mahtunut kivirottaa suurempi olento, ellei halunnut uida laavassa, mutta luolan takaseinässä oli tasanne ja uusi ovi. Aine huokaisi helpotuksesta. Enää ei olisi vaaraa. Abzumo käveli kattoa pitkin tasanteelle, antoi Aineen pudottautua ensin alas ja tuli lopulta itse perässä. Sitten hän muutti muotonsa takaisin normaaliksi. ”Ssssepä oli… virkisssstävää”, hän naurahti. Aineen selkäpiitä karmi.
Uusi käytävä oli pimeä. Valoa ei tullut muualta kuin takaa, joten Abzumo joutui luomaan pienen pallosalaman valaisemaan heille tietä. He kulkivat hetken aikaa eteenpäin käytävällä. Seinien kaiverrukset ja maalaukset esittivät nyt Matoranien raakoja kuolemia. Aine katsoi niitä epäillen. Mikä tämä paikka mahtoi olla? Sitten he saapuivat risteykseen. Risteys jakoi käytävän kahtia niin, että kumpikin käytävistä lähti viistosti erkanemaan alkuperäisestä, toinen vasemmalle, toinen oikealle. Kummassakin käytävässä alkoi portaat ylöspäin vähän matkan päässä. Kaikista hätkähdyttävin seikka oli seinällä palava soihtu. Kuka sen oli sytyttänyt? Abzumo sammutti salamansa. Soihtuja oli tästä lähtien sytytettynä koko käytävän verran kummassakin käytävässä, tosin jokseenkin harvakseltaan. ”Mutta mitäpä tuo haittaa”, Abzumo totesi itsekseen. ”Mikä?” ”Ssssoihtujen vähyysss. Näemme kulkea. Kumman sssuunnan ottaisssimme?” Aine mietti hetken. Heillä oli viimeksi epäonnea oikenpuoleisen käytävän kanssa. ”Mennään vasempaan.” ”Hyvä on”, Abzumo vastasi, ja he lähtivät vasemmanpuoleiseen käytävään. Portaat odottivat. Ne nousivat jyrkästi ylöspäin. Ylhäällä ei näkynyt valoa. He nousivat pimeyteen.
