Abzumo ja Aine kipittivät pitkin kattoa laavaa pakoon. Se ei enää noussut yhtä vauhdilla kuin vähän aikaa sitten, mutta heidän tiensä ulos ei ollut vielä löytynyt. He olivat jälleen risteymässä. Joka puolelta virtasi laavaa heitä päin. ”Me hukumme tänne”, Aine voihkaisi. ”Hiljaa, me päässsemme ulosssss.”
Abzumo valitsi summittaisen tunnelin ja kipitti kattoa pitkin siitä sisään. Hän tuli risteykseen, jossa näkyi jälleen kaksi eri tunnelia. Toisen päässä seisoi tumma siluetti. Abzumo tunnisti Polttouhrin muodot. Hän hiippaili hitaasti lähemmäs kattoa pitkin. Polttouhri vain seisoi paikallaan kivellä, joka ei vielä ollut hukkunut laavaan. Abzumon ollessa vain kymmenisen metrin päässä nukesta tämä kääntyi häntä kohti. Rinnassa oleva silmä tuijotti häntä armottomasti. Sitten aivan yhtäkkiä Polttouhri itse syttyi liekkeihin. Abzumo säikähti niin, että melkein pudotti Aineen laavaan. Polttouhri paloi poroksi erittäin nopeasti. Jäljelle ei jäänyt edes tuhkaa, liekkimeri vain kuihtui ilmaan. ”Mmmmitä tapahtui?” Aine ihmetteli. ”En tiedä, mutta luultavasssti tuonne päin on mentävä”, Abzumo sanoi. Sitten hän jatkoi eteenpäin. Tunneli johti nyt suoraan ylöspäin. Sieltä ei virrannut sisään laavaakaan. Sitten alkoi näkyä päivänvaloa. Ja suuaukolle tultuaan Abzumo pullahti esiin vuoren rinteeltä. Maa tärisi, tulivuori teki purkautumistaan.
Varovasti Makuta aloitti hyppelyn alaspäin, mutta hetken kuluttua päätti kasvattaa itselleen siivet ja vähentää jalkoja. Itse asiassa hän sulautti kaikki jalkansa itseensä ja kasvatti tavanomaiset lepakkomaiset siivet. Tulivuoren räjähtäessä Makuta Abzumo Harmaa Aine kourissaan liiteli kohti kaleeria, joka odotti rannalle.
[spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]
Saari, suuri maanalainen Sali
Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.
Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.
Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?
Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena. ”Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää.” ”Niinkö, herra?” ”Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan.” Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti. ”Lisäksi Avde”, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. ”Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen… nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä… minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.”
Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta? ”Ja vielä minä saan kostoni”, Abzumo puhui edelleen. ”Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen – universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.”
Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.
Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen ε, epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti. ”Rajoittamaton voima”, hän huokaisi, ”melkein minun käsissäni.” Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman. ”Ssssssse on epsilon, Aine”, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa: ”Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa.” Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.
Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?
Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.
Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?
Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän… ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn. ”Mmmminuuuuuunnnn!” Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.
Klap. Klap. Klap.
Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?
Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.
Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.
Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa – verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.
Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?
Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa – ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.
Sitten olento – sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi – avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian: ”Siru.”
Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni. ”Siru. Minulle”, se toisti.
Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua. ”En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri!” hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.
Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.
Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.
Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.
Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti. ”Voi perhana”, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua. ”Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani!” Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan. Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä? Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina. ”Mutta eihän se ole mahdollista!” Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.
Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu: ”Argh.”
Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.
Makuta vajosi maahan Aineen viereen. ”Pahus”, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään. ”Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden.” Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle. ”Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä?” ”Toden totta, Aine, toden totta.” Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi. ”On hienoa olla Makuta”, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle. ”Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin”, hän sanoi. Aine hymähti. ”Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa.” Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.
Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia. ”Ei taas”, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.
Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti. Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä. Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin – ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.
[spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]
Harmaa Aine ja Abzumo olivat nyt tutkineet risteyksestä johtavat portaat sekä toisen suoran käytävän. Oli aika tutkia viimeinen, ja jos siellä ei onnistaisi, täytyisi palata takaisin edelliseen risteykseen ja jatkaa sieltä jonnekin. Kaksikko suunnisti pimeydessä viimeiseen käytävään puisten askeleiden kalahdellessa joko heidän takanaan tai heidän päidensä sisällä. Käytävän yksityiskohtiin ei tullut enää kiinnitettyä huomiota, kun kolme samanlaista oli käyty jo läpi. Tämän käytävän erityisominaisuus oli, että sen lopussa alkoi näkyä valoa. Lämpötila muuttui jälleen korkeammaksi. ”Sssiellä lienee laavaa”, Abzumo totesi. Aine nyökkäsi ja oli kiitollinen, että pääsisi pois pimeydestä, vaikkakin laavaa sisältäville alueille. Hän oli toisaalta saanut tarpeekseen hämähäkkeilystä.
Käytävä tosiaan loppui. Se loppui uuden luolan seinässä hieman laavan pinnan yläpuolella. Laava virtasi ohuessa tilassa alaviistoon käytävästä katsottuna oikealle. Ylävirtaan tunneli ei jatkunut kovinkaan pitkälle, vaan mataloitui lopulta niin matalaksi, että laavavirran lisäksi mitään ei päässyt läpi. Abzumo pudisti päätään hämmentyneenä. ”Menemmekö alavirtaan?” Aine kysyi toiveikkaana. ”Vai palaammeko takaisin?” ”Me menemme alavirtaan. Mutta miten, ssssanopa ssssinä ssssssse.” Aine pohti hetken. Hänen päähänsä ei tullut ajatusta. ”Olisiko aika uudelle hämähäkkeilylle?” hän ehdotti. ”Ei. Tuolla ei mahdu kiipeämään kunnolla.” ”Hmm.” Abzumokin mietti hetken. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät irvokkaaseen virneeseen. Hän laittoi kätensä seinää vasten. Pian seinästä räjähti irti suuria palasia. Tunneli tärisi. ”Mmmmitä sinä teeet!” Aine huudahti. Abzumo virnisti edelleen. ”Minä hankin meille juuri kulkupelin.” ”Ja käytävä taitaa romahtaa, herra!” ”Niinpä tuo taitaa tehdä. Menkäämme siis nopeassssti.” Hän heitti yhden kivenmurikoista laavaan, ja se jäi – ihme kyllä – kellumaan pinnalle; se alkoi ajelehtia virran mukana. ”Äkkiä nyt, Aine”, Abzumo sanoi hypähtäen kielle. Aine hyppäsi hänen perässään, ja kumpikin oli kaatua laavaan. ”Mutta varo nyt kuitenkin, ettet tökkää minua tuonne!” Abzumo huudahti. Käytävä heidän takanaan sortui, mutta he olivat jo kaukana virran mukana tunnelissa.
Kivi kellui tunnelissa alavirtaan kaksi hahmoa päällään keikkuen. Tunneli oli reilusti äskeisiä säkkipimeitä käytäviä valoisampi, sillä laavan hehku valaisi jotenkuten. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Abzumo ei kuitenkaan luonut salamapalloa hehkuttamaan tietä, vaan tyytyi yrittämään ohjata kiven kulkua. Se ei ollut helppoa. Heidän täytyi yrittää varoa kohtia, joissa laava oli erityisen kuumaa – sitä ilmeisesti pulppusi lisää maan sisästä niissä kohdissa, sillä kivi suli niissä kohdissa erityisen tehokkaasti. Suli se muutenkin laavaan koskettaessaan, mutta Zumo arveli heillä olevan vielä aikaa, ennen kuin tila loppuisi.
Aine ei pitänyt tilanteesta. Hän yritti mukailla mestarinsa liikkeitä, jottei olisi pudonnut laavaan kiveltä, jolla seilasi. Tunneli eteni kiemurrelleen, joten heidän piti myös varoa ajautumasta liian lähelle seiniä, mikä olisi voinut aiheuttaa helposti kaatumisen. Ja sitä he vähiten halusivat. Hetken tai ikuisuuden seilattuaan he huomasivat, että vasemmalle seinälle oli koverrettu pieni syvennys. He yrittivät päästä sen luokse. Aivan sen vieressä ollessaan Abzumo tarttui kiinni syvennyksen lattiasta, joka oli hänen päänsä yläpuolella. Aine tarttui hänen vyötäisiltään, ja kivi meni menojaan alavirtaan. He kiipesivät nopeasti kallioon koverretulle syvennykselle tarkastelemaan, mitä siellä oli.
Seinillä oli tavanomaisia kaiverruksia. Tällä kertaa ne esittivät laava-lautailevaa Toa-soturia. Abzumo kirosi. Tietysti tulen Toat pystyisivät lautailemaan tiensä laavakentän läpi. Tunnelissa ei pystynyt kiipeilemään tai lentämään, joten heidän tapansa oli oikea – joskin erittäin hankalasti toteutettu. ”Miten me jatkamme alavirtaan?” Aine kysyi varuillaan. Abzumo oli hiljaa ja tutkaili kaiverruksia. Juuri, kun Aine luuli, että Abzumo jättäisi vastaamatta, tämä sanoi: ”Me joudumme ilmeisssesssti tekemään uuden… laudan.” Aine olisi nielaissut, jos olisi voinut. Abzumo räjäytti kaiverretut pinnat tuusan nuuskaksi. Häntä suututti, että hänellä ei ollut mukanaan laavalautaa. Eipä hän olisi kyllä osannut sellaista käyttääkään.
Heitettyään kivenpalasen laavaan ja hypättyään sen päälle Abzumo ja Aine lähtivät jälleen ajelehtimaan alavirtaan tietämättä, mitä siellä kohtaisivat. Tämä oli epäilemättä oikea suunta. He olivat ehtineet ajelehtia kymmenisen minuuttia, kun jotain tapahtui. Seinässä heidän oikealla puolellaan alkoi levitä murtuma. Se levisi ehkä metrin levyiselle alueelle. Sitten seinään repesi aukko, josta tuli esiin musta lonkero. Se oli ainakin kaksi metriä pitkä ja viuhui edestakaisin yrittäen tarttua Zumoon ja Aineeseen. Harmaalta Aineelta pääsi tukahtunut parkaisu. He ajelehtivat nopeasti lonkeron ohi.
Se ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan katossa räsähti melkein heti heidän ohitettuaan lonkeron. Katosta työntyi esiin uusi lonkero, joka kouri ilmaa koettaen saavuttaa kaksikon. Vasemmalta työntyi myös lonkero. Lisää murtumia ja aukkoja räsähti esiin heidän yllään ja sivuillaan. Heidän oli yhä vaikeampi väistellä niitä. Yksi sivalsi terävästi haavan Zumon käteen. Tämä oli horjahtaa laavaan kiven päältä. Lonkeroita tuli yhä enemmän, ja näytti siltä, että mitä enemmän heidän taakseen jäi lonkeroita, sitä enemmän niitä tunekutui esiin edestäpäin. Zumo kirosi ja alkoi ammuskella niitä varjoenergialla. Varjoiskuilla ei näyttänyt olevan vaikutusta, joten Zumo otti esiin miekkansa ja alkoi sivallella lonkeroita poikki. Niitä tuli yhä vain lisää, seinät murtuivat niiden voimasta. Maa alkoi vavahdella. Kiviä putoili katosta ja irtoili seinistä. Kaiken hässäkän keskellä Aine huomasi heidän ajautuneen kohtaan, jossa erityisen kuuma laava pulppusi pintaan. Heidän kivensä katosi huomattavan nopeasti heidän altaan, ja heillä oli enää hädin tuskin tilaa seistä.
Tilanne oli toivoton. Mutta sitten Abzumo huomasi, että he olivat jo lähellä päämääräänsä: tunneli päättyi seinään, jossa oli uusi oviaukko. Oviaukon kummallakin puolella laavan tasalla oli reikä, joista laava pääsi ulos. Harmaa Aine oli pulassa: lonkero oli saanut otteen hänen vyötäröstään. Abzumo tarrautui nopeasti aineen käteen, hakkasi lonkeron poikki ja teleporttasi. Aine ehti koskettaa laavan pintaan ja parkaista, ennen kuin teleporttautui Makutan mukana oviaukolle. Oviaukolle tultuaan Abzumo kysyi Aineelta, oliko tämä kunnossa. ”Niin kunnossa, kuin olla voi pudottuaan laavaan”, Aine tiuskaisi. Lonkero tunkeutui esiin aivan heidän vierestään. Maa vavahteli edelleen ja sortuminen jatkui. ”Peräänny, minulla on idea”, Zumo sanoi, ja Aine perääntyi. Abzumo lisäsi katon painovoiman kaksinkertaiseksi ja kiirehti alta pois, kun katto romahti lonkeroiden päälle. He juoksivat nopeasti eteenpäin käytävällä, etteivät jäisi itsekin sortuvan katon alle. Uusi oviaukko. He tulvahtivat suureen saliin. Aine pysähtyi ja istahti maahan. Ovi heidän takanaan sortui kasaan. ”Tuota reittiä me emme taida palata takaissssin, vai mitä, Aine.” Aine nyökkäsi hitaasti. Hän lupasi itselleen, ettei enää ikinä lähtisi mukaan laavaa sisältävään tehtävään.
[spoil]Vinkki: käytä kuulokkeita (musiikkiin saa paremman laadun kuuntelemalla YouTubessa) ja lue tämä viesti pimeässä. Ihan vain tunnelman vuoksi.[/spoil]
Saari, pimeä käytävä maan alla
Abzumo ja Harmaa Aine kävelivät pitkin kivistä, pimeää käytävää ainoana valonaan pieni salamapallo, joka leijui välillä heidän taakseen ja taas eteen pysyen koko ajan heidän vauhdissaan. Käytävissä oli nyt puisia tukipilareita, jotka mitä ilmeisimmin pitivät pystyssä koko rakennelmaa. He eivät olleet täysin perillä siitä, mihin olivat tulleet, sillä he olivat ohittaneet jo ainakin kolme risteystä. Yhtäkään soihtua ei ollut sytytetty, mikä oli tietysti odotettavissa, koska ketään ei tuntunut olevan paikalla. Silti Abzumo oli näkevinään ylimääräisiä varjoja valopallon kajossa, mutta ne saattoivat aiheutua valaistuksen suunnasta ja valonlähteen pallomaisuudesta.
He kävelivät jälleen uusiin portaisiin, jotka tällä kertaa veivät alaspäin. Portaat olivat risteyksen eteenpäin vievä haara. Sekä vasemmalle että oikealle johti portaaton käytävä. ”Jatkammeko yhä eteenpäin?” Zumo kysyi tylsistyneenä. Aine taas ei ollut yhtään tylsistynyt. Pimeydessä oli jotain outoa, jotain luonnotonta. Ja heidän takaansa kuului epäilyttävää rapinaa. ”Jatketaan vain”, Aine sanoi. ”Kuuletteko te muuten jotakin?” ”Minä en kuule mitään. Ehkä sinä kuulet ääniä päässäsi, rakas Aine?” Aine ei vakuuttunut.
He jatkoivat portaissa – mikä oli luonnollisesti vaikeampi maasto kulkea rullaluistimilla. Valopallon himmeä valo ei paljastanut, että portailla retkotti jotain, ja Zumo kompastui siihen. Hän lensi portaat alas ja iski päänsä lattiaan. Voihkaisten hän nousi ylös ja katsoi, mihin oli kompastunut. Aine ei ollut liikahtanut paikaltaan, johon oli jäänyt Zumon kompastuessa. Hän katsoi ruumista, joka makasi portailla pää portaiden alapäätä kohti. Zumokin oli yllättynyt tapauksesta. Ruumis kuului Matoranille. Se oli Po-Matoranin, ja sen päällä oli runsaasti kuivunutta verta. Murtuneet naamionpalat lattialla ja tyhjät silmäkuopat näyttivät Aineen mielestä kammottavilta. Veri kieli siitä, ettei ruumis voinut olla kovin vanha.
”Mmmmmistä tuo tuli?” Aine sanoi ja yritti peittää järkytystä äänessään. Abzumo hiveli leukaansa kiinnostuneena. ”Ruumissss kertoo, että täällä on joku – tai jokin, tai ainakin on ollut.” ”Niinpä tuo tai-taitaa tehdä…” ”Jatkakaamme eteenpäin.” He jatkoivat portaiden jälkeiseen käytävään jättäen ruumiin taakseen. Pian vastaan tuli puinen ovi, jonka kahvaan Abzumo tarttuikin hetimiten. Aine kuuli karmivan narahduksen, kun ovi avautui. Pimeä huone valaistui pallon mentyä sisään, sillä se oli pieni komero, joka riitti vangitsemaan kaiken valon. Abzumo katsahti seinälle, jossa oli kiinnitettynä soihtu, ja sytytti sen. Valopallon hän kadotti, astui sitten sisään Aine vanavedessään ja sulki oven takanaan. Hän katseli ympärilleen ehkäpä kahdenkymmenenviiden neliömetrin alaisessa huoneessa. Joka seinää verhosi hyllyrivi, ja hyllyt olivat täynnä tavaraa, joihin ei ollut pölykerroksien paksuudesta päätellen koskettu vuosikausiin. Keskellä huonetta oli pieni kirjoituspöytä. Sen päällä ei ollut muuta kuin pölyä ja mustepullo, joka oli tahmautunut kiinni pöytään hämähäkinseittien ja rihmojen verhottua sen.
Harmaa Aine tutkiskeli vasemmanpuoleista hyllyä ovelta katsottuna Zumon katsellessa oikeanpuoleista. Vasen hyllykkö sisälsi monenlaisia esineitä patsaista hopeaisiin astioihin ja pieniin lippaisiin, jotka sisälsivät koruja. Hyllyn takimmaisista syövereistä Aine löysi myös rahaa muutaman rattaan verran. Abzumon puolella hyllyllä oli kirjoja ja paperikääröjä. Hänen mielenkiintonsa herätti jakoavaimella lävistetty opus, joka oli paiskattu muiden kirjojen taakse. Hän katseli hetken kirjoja kiinnostusta tuntematta, kunnes löysi käärön, jossa luki: ”Atheonille uhraaminen”. Silloin hänen mielenkiintonsa heräsi. ”Mitä siinä on?” Aine kysyi. Zumo heilautti käsiään vähäpätöisyyttä ilmaisten, mutta alkoi lukea tekstiä.
Atheon on jumalistamme armottomin ja anteeksiantamattomin. Hän vartioi tuonpuoleista ja rankaisee niitä, jotka hänelle uhrataan Athin nimeen. Tässä käärössä on ohjeita uhrilahjan toimittamiseen, jotta Athin pyhyys säilyisi ja Teksti loppui. Siitä puuttui osa. Abzumo kohotti kulmaansa huomatessaan, että joku oli selvästi polttanut kääröä. Hän selasi kääröä eteenpäin. ri on myös syytä sitoa alttariin prototeräsketjuilla. Viimeisessä vaiheessa katuminen on mahdotonta, sillä Atheon on jo läsnä. Hän ottaa suoraan vastaan uhrin auki sivalletun kurkun kautta ulos tulevan sielun. Viilto on tehtävä oikeanlaisella uhriveitsellä, jolle on pyhä isä antanut siunauksensa. Myös sapeli kelpaa, jos tarkoituksena on iskeä pää irti heti.
Abzumo heitti käärön menemään. Millaista roskaa. Sieluja ja pyhyyttä. Harmaa Aine oli saanut tutkittua myös ovea vastapäätä olevan kaapin. Se oli sisältänyt louhimistyökaluja, joilla olisi voinut jatkaa tunneleita. Aine oli kuulevinaan vinkaisun laskiessaan kuokan takaisin hyllylle. Hän vilkaisi sen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Abzumo katseli häntä kuin hän olisi ollut hullu. Ehkä minä hieman olenkin, Aine mietti. He avasivat huoneen oven ja poistuivat. Zumo sytytti pallosalamansa jälleen. He nousivat kiviset portaat takaisin ylös ja katselivat jälleen risteytyvää käytävää. Jostain kuului naismaisen äänen heikkoa vaikerrusta. Harmaan Aineen läpi olisi kulkenut puistatus, ellei hän olisi ollut androidi. Zumo nyrpisti nenäänsä. ”Haissseeko täällä palaneen käry?” hän kysyi. ”Ehkäpä… se johtuu laavasta?” Aine vastasi. Kumpikin tiesi, että laavavirta oli jo kilometrien päässä.
He jatkoivat oikeanpuoleiseen käytävään. Pian vastaan tuli toinen samankaltainen ovi. Aine katsoi Abzumon olan takaa, kun Makuta avasi oven. Hänen näkökenttänsä sumeni hetkeksi oven avauduttua. ”Mikä sssinua vaivaa?” Abzumo kysyi närkästyneesti. ”Olisssiko minun pitänyt jättää ssssinut laivaan?” ”Ei, ei suinkaan”, Aine sanoi värisevällä äänellä. ”Tässä paikassa vain on jotain… jotain, mikä saa selkäpiini karmimaan.” Abzumo kohautti harteitaan ja jatkoi huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, joka päällä seisoa törrötti yksinäinen, palava kynttilä. Aivan kuin joku olisi sytyttänyt sen vastikään. Abzumo katseli huonetta huolestuneena. Oliko heillä sittenkin seuraa synkissä käytävissä? Huoneessa oli kolme muuta ovea sen lisäksi, josta he olivat tulleet. Aine laittoi oven kiinni – varmuuden vuoksi. Zumo oli jälleen kuulevinaan kalahtelevia ääniä, kuin puukeppiä olisi isketty kiveä vasten. Ääni oli hyvin vaimea. Palaneen käry haiskahti voimakkaana. Zumo uskaltautui valaisemaan huonetta hieman lisää sytyttämällä seinillä olevat kaksi soihtua.
Nyt he näkivätkin huoneen kunnolla. Keskellä seinää, joka oli vastapäätä heidän tulosuuntaansa, oli puinen ovi, samanlainen kuin muutkin ovet. Myös toiset kaksi ovea olivat keskellä seinää, samoin ovi, josta he olivat tulleet. Kaksin puolin heidän vastapäistään ovea oli kirjahyllyjä. Pöytä, jolla kynttilä seisoi, oli vasemmanpuoleisen seinän oven vieressä. Toisella puolella kyseistä ovea oli soihtu, jonka Zumo oli sytyttänyt. Sitä vastapäätä oli taulu, jonka yksityiskohtia he eivät erottaneet synkässä valaistuksessa. Pöytää vastapäätä oli toinen soihtu, mutta ne ja kynttilä eivät riittäneet valaisemaan jokaista pimeää soppea.
Zumo vilkaisi, mitä muuta pöydällä oli. Vanha, pölyinen käärö oli kynttilän vieressä, hyvä, ettei syttynyt liekkeihin kynttilän kuumentaessa ympäristöään. Aine otti käärön ja yritti lukea sitä soihdun valossa. ”Tässä… tässä on lista. Siinä luetellaan… joitain… vientituotteita?” ”Pyh”, Zumo sanoi ja heilautti kädellään Ainetta kohti kääntyen maalausta päin. Hän loi valopallon jälleen valaisemaan hieman tarkemmin. Maalaus esitti jonkinlaista synkeää olentoa, jolla oli demoniset siivet – Samanlaiset kuin minulla… ja Makuta Nuilla, Zumo pohti. Olento oli melko massiivinen, punamusta väritykseltään. Sillä oli kasvoillaan rautainen naamio, josta kasvoi myös sarvet, ja naamion silmäaukoista hohti aavemaista punaa. Ei vain kuvassa, vaan Abzumosta näytti, kuin taulussa olisi ollut oikeasti himmeää hehkua. Hahmo taulussa piteli käsissään viikatetta. Taustalla oli musta alue, josta saattoi erottaa heikosti pylväitä. Pylväsrakennelman keskellä seisovaa demonia Abzumo ei tunnistanut nähneensä koskaan aiemmin, vaikka oli vieraillut Athin temppelissä saarella, jossa hän oli vanginnut sen kirotun Matoran Bartaxin. Hän kääntyi pois kuvasta, ja valopallo sammui. Aine oli näkevinään silmien hehkuvan vielä sen jälkeenkin, kun valo oli sammunut.
Abzumo päätti avata seuraavan oven: oven, joka oli demonisen maalauksen vieressä. Hän nosti kätensä kahvalle, antoi sen hitaasti painua alaspäin kahvan naristessa ja veti sitten oven hitaasti auki. Aine pelkäsi katsoa, mitä siellä oli. Huoneeseen ei kuitenkaan nähnyt. Aine luisteli lähemmäs Zumoa, joka loi valopallon sisään huoneeseen. Ensimmäisenä aineen huomio kiinnittyi lattiaan keskellä huonetta. Siinä lojui kasa ruumiita. Suurin osa oli Toia, mutta myös Matoraneja näkyi siellä täällä. Koko huone lainehti tuoreessa veressä.
Aine vilkaisi järkyttyneenä Abzumoa. Tämän kasvot olivat kivenkovat, mutta pieni järkytyksen pilkahdus oli havaittavissa tämän silmissä. Sitten sekin katosi. Abzumo astahti huoneeseen. Aine tyytyi tuijottamaan ruumiskasaa ovensuusta. Valopallo valaisi huoneen, ja Zumo tarkasteli sitä kokonaisuudessa. Huone oli pelkkää kiveä. Yhtäkään puista tukipalkkia ei ollut. Keskellä oli syvennys, joka aiheutti sen, että verta ei ollut huoneen reunamilla. Toain ja Matorain kuolleet katseet olivat tyhjät. Monilla Toista ei ollut panssarinpalastakaan yllään, ja jokaiselta huoneessa olevalta ruumiilta oli riistetty kanohi. Ruumiita oli silvottu pienemmiksi palasiksi, joista suurin osa oli ihonriekaleen tai parin varassa kiinni entisessä omistajassaan. Zumo katseli irvokasta näkyä hetken, kääntyi sitten takaisin ovelle ja astui kynnyksen yli. Aine sulki oven kiireesti. Zumo pudisti päätään ja avasi toisen oven. Huone oli samanlainen, mutta tyhjä. Se oli täysin typötyhjä, vain hämähäkit olivat saaneet valtaa. Kolmas ovi johti uuteen käytävään. Abzumo ja Aine astuivat sisään jännittyneinä.
Käytävä oli pidempi, kuin he olivat odottaneet. Keskellä käytävää valopallon tuomassa valossa he ehtivät huomata pitkin pituuttaan makaavan ruumiin, ennen kuin kompastuivat siihen. Se makasi käytävässä poikittain ja sen yli oli astuttava, jos halusi eteenpäin. Abzumo kyykistyi ruumiin viereen tarkastelemaan, mikä se oli tappanut. Ruumis oli Toan kokoinen ja muotoinen sekä täysin tunnistamaton: se oli palanut melkein kokonaan mustaksi, ja sieltä, mistä se ei ollut musta, se oli punainen ja verinen. Ruumis haisi vahvasti palaneelta. ”Mikä tekee tällaista jälkeä?” Aine pohti puoliääneen. ”Joku, tai jokin, on…” Abzumo aloitti. ”… polttanut sen?” Aine jatkoi. ”Mitä ilmeisssimmin”, Zumo totesi. ”Ja entä ne ruumiit siellä huoneessa…” ”Jos emme puhu niistä”, Abzumo kuiskasi. Aine kuuli hänen sihisevän äänensä viiltävän ilmaa kuin ruoska ja päätti olla mainitsematta ruumiita. ”Jos puhumme ruumiista, minä saatan tulla murhanhimoisssselle tuulelle, yssstävä rakasss.” ”Y-ymmärrän.” ”Ei, et sinä taida. Jatkakaamme eteenpäin.” He jättivät uhrin lojumaan lattialle.
Käytävän päässä oli uusi ovi. Abzumo avasi sen entistä enemmän varuillaan. Missä vain saattaisi vaania vihollinen, joka oli teurastanut Toat ja Matoranit. Oven takana ei ollut vihollista. Eikä siellä ollut mitään muutakaan. Sen takana oli vain synkkää pimeyttä. Abzumo oli astunut mustuuteen. Valopallon tuottamat valonsäteet katosivat synkkyyteen kuin muste imupaperiin. Paitsi, että tämä imupaperi ei vettynyt täyteen. Abzumo kulki hetken ajan eteenpäin. Hän oli nyt täysin pimeässä keskellä ei mitään. Sitten hän kääntyi ympäri. Aineen kasvot tuijottivat valopallon vieressä oviaukon lähellä. Makuta hiippaili takaisin kätyrinsä luokse ja astui oven toiselle puolelle. Aine ei kuullut pientä huokaisua, joka pääsi Makutan keuhkoista; hänellä oli liian kiire sulkea ovi, joka johti ei minnekään.
”Siellä…” Abzumo kuiskasi. Aine odotti hieman peloissaan. ”Mitä siellä oli?” hän kysyi jännittyneenä. ”Ei… mitään”, Abzumo myönsi. ”Ja sehän tässä karmivaa onkin.” ”Ei… mitään…” Aine sanoi katkonaisesti. Abzumo nyökkäsi. Hän huohotti hetken, ja sai sitten itsehillintänsä takaisin. ”No niin, vätys. Eteenpäin, meillä on töitä.” ”Eh, mitä, tarkalleen?” ”Minä etsin erästä esinettä. Se joko on täällä, tai sitten ei. Ja minulla on vahva epäilys, että sssssse on.” Aine ei kyseenalaistanut. He jatkoivat käytävään. Käytävän toiseen päähän päästyään Aine tajusi jotain: poltettu ruumis oli poissa.
Abzumo heräsi. Tukahduttava massa hänen päällään oli saatava pois, joten hän pinnisti voimansa ja vapautti energiapurkauksen. Kivimurskaa ja järkäleitä lensi pois hänen päältään niin, että hän pääsi nousemaan ylös. Abzumo ei nähnyt juuri mitään, sillä paikassa, jossa hän oli, oli niin pimeää. Silmät tottuivat pian, ja Makuta huomasi olevansa jälleen uudessa luolassa. Hän katsoi ylös; luolan seinät jatkuivat loputtoman näköisinä ylöspäin. Valoa ei kajastanut alas asti. Seuraavaksi Abzumo alkoi etsiä Harmaata Ainetta. Tämä oli hautautunut jonnekin kivikasan alle ja hänet oli löydettävä. Kukaan ei voinut elää ikuisesti, ja Abzumo tiesi, että Aine ei ehkä selviäisi tällaisesta iskusta.
Hän raivasi hieman kiviä pois tieltään, mutta Ainetta ei näkynyt. Makuta murisi harmiintuneena. Oliko hän menettänyt tärkeimmän palvelijansa? Yhtäkkiä kuului kolinaa. Abzumo päätti imeä itseensä hieman alueen varjoa saadakseen lisävoimia ja valaistakseen luolaa. Mitäpä muuta pimeys olikaan kuin valon puutetta? Ei se ole niin yksinkertaista, Zumo ajatteli. Ei valoa synny pimeyttä vähentämällä. Sitten Harmaa Aine astui esiin kivien takaa. Makuta huojentui hieman. ”Mikä tämä paikka on?” rullaluisteleva androidi kysyi. ”Ilmeisesti putosimme jonkinlaiseen luolaan.” ”Luolaa luolan perään”, Aine voihkaisi. ”Mitä teemme nyt?” ”Jatkamme eteenpäin. Emme me voi muutakaan.” ”Voisimme lentää ylös?” ”Hmm…” ”En kylläkään näe valoa ylhäällä.” ”En minäkään. Jatkakaamme nyt vain eteenpäin.” He lähtivät kulkemaan luolaa pitkin eteenpäin. He kävelivät jonkin aikaa – kenties minuutteja tai ehkä tunteja, sitä he eivät tienneet. Aika ei tuntunut merkitykselliseltä tuossa paikassa. Abzumo huomasi himmeän punaisen hehkun edessään. Hän osoitti sitä sormellaan, ja Ainekin huomasi sen. He kävelivät sitä kohti ja ollessaan tarpeeksi lähellä huomasivat, että se tuli reiästä kalliossa. Reikä oli Toan mentävä, kuin oviaukko. Aivan lähelle tultuaan Abzumo huomasi sen todella olevan sellainen. Oviaukko oli samanlainen kuin ylhäällä labyrintissäkin oli ollut, ei epäilystäkään. Samat olennot olivat tehneet tämänkin oven.
Ovesta he pääsivät käytävään, jossa punainen hehku paljasti jo seinämaalauksia. Käytävä oli suora ja kulmikas, selvästi louhittu kallioon. Aine oli kompastua kynnykseen. Käytävä päättyi kuin seinään. Ovi oli korkealla kallionseinässä, eikä sen jälkeen ollut mitään. Siitä ei päässyt mihinkään, ei sillalle, ei käytävälle, ei minkäänlaiselle korokkeelle. Aivan kuin joku olisi päättänyt louhia reiän korkealle seinään ilman, että sinne pääsee alhaalta tai sieltä pääsee alas, ainakaan turvallisesti.
Heidän eteensä avautui suunnaton näky: maanalainen laavaluola. Se oli valtaisa, ainakin sata metriä korkea ja useita kertoja niin leveä. Laava, joka pohjalla odotti putoajaa, virtasi seinien pienistä rei’istä ulos luolasta. Oviaukko oli seinässä lähellä luolan kattoa, kymmenisen metrin päässä siitä. Se näytti olevan ainoa asia, joka oli varta vasten rakennettu luolaan. Eikä ovesta päässyt muualle kuin alas laavaan – ellei osannut lentää. Kumpikin oli lumoutunut näkymästä, joka oli avautunut heidän eteensä. Hiekan värisen kiven ja laavan hehkun sekoitus kiehtoi heitä.
Sitten Abzumo terästäytyi. Heillä oli tekemistä. Hän etsi katseellaan toista oviaukkoa. Kenties samanlainen ovi, kuin jossa he juuri nyt seisoivat, löytyisi vastapäisestä seinästä. ”Etsssi toissssta ovea”, hän kuiskasi Aineelle. Hänen äänensä hukkui putoavan laavan solinan alle, mutta Aineen ei tarvinnut kuulla sitä. Hän tiesi, mitä hänen isäntänsä etsi katseellaan. ”Onko tämä magmaa vai laavaa?” Abzumo sanoi pikemminkin itselleen kuin Aineelle. ”Magmaa, sanoisin”, Aine vastasi. ”Me kai olemme maan alla.” Abzumo nyökkäsi. Sitten Aine löysi jotain: yhdellä aukoista, josta laava virtasi ulos, oli samanlainen ovenkarmi kuin sillä ovella, jonka äärellä he seisoivat. Kuin joku olisi tehnyt magmalle uuden uloskäynnin seinään ja koristellut aukon. Aine osoitti Makutalle löytönsä, ja tämä taputti häntä selkään. ”Miten me pääsemme sinne? Kumpikaan meistä ei kestä laavan kuumuutta.” ”Josss emme voi kävellä lattialla”, Abzumo sanoi virnistäen, ”me kävelemme katossssa.” Harmaa Aine näytti hetken täysin pöllämystyneeltä, mutta tointui äkkiä. ”Minä en taida pystyä”, hän myönsi. ”Minun olisssi pitänyt ssssuunnitella ssssinulle parempi varusssstus”, Abzumo harmitteli. ”No, sinun täytyy sitten… roikkua minusssssa.” Hän alkoi muuttaa muotoaan. Hänen raajansa vetäytyivät sisään, samoin pää. Pian hän oli täysin pallon muotoinen. Sitten pallo jakautui kahteen osaan, eturuumiiksi ja takaruumiiksi. Takaruumis paisui eturuumiin kutistuessa niin, että takaosa oli pian etuosaa kaksi kertaa suurempi. Sitten eturuumiin pallerosta kasvoi kahdeksan karvaista ja pitkää koipea, ja eturuumiin massa pieneni entisestään. Seuraavaksi Makutan kanohi pulpahti esiin eturuumiin etuosaan. Hämähäkki oli valmis. ”Kiipeäpässss selkään”, Abzumo virkkoi. Aine ei jaksanut yllättyä. Hän oli työskennellyt mestarinsa kanssa vuosikymmeniä. Hän kiipesi hämähäkin selkään, ja kaksikko lähti kiipeämään seinää pitkin. Hämähäkin jalat tarttuivat hyvin kallion pintaan. Abzumo suunnisti kohti vastapäisen seinän oviaukkoa varoen samalla laavaputouksia. Hänen täytyi hypätä muutaman kerran, ja Aineen oli vaikea pysyä kyydissä. Lopulta he pääsivät ovelle, ja Abzumo jatkoi sisään. Hän käveli kattoa pitkin, jolloin Harmaan Aineen täytyi tosissaan pitää kiinni kaikilla raajoillaan pysyäkseen kyydissä. Alla odotti kuuma kuolema.
Kuten he olivat olettaneetkin, käytävä oli suoraksi louhittu. Laava virtasi heidän allaan eteenpäin, ja he seurasivat laavavirtaa. Sitten laava alkoi viettää alaspäin käytävän katon jatkaessa vaakasuorana. Käytävä aukesi toiseen luolaan, pienempään sellaiseen, jossa oli lisää aukkoja laavan virrata ulos. Tällä kertaa yhteenkään ei mahtunut kivirottaa suurempi olento, ellei halunnut uida laavassa, mutta luolan takaseinässä oli tasanne ja uusi ovi. Aine huokaisi helpotuksesta. Enää ei olisi vaaraa. Abzumo käveli kattoa pitkin tasanteelle, antoi Aineen pudottautua ensin alas ja tuli lopulta itse perässä. Sitten hän muutti muotonsa takaisin normaaliksi. ”Ssssepä oli… virkisssstävää”, hän naurahti. Aineen selkäpiitä karmi.
Uusi käytävä oli pimeä. Valoa ei tullut muualta kuin takaa, joten Abzumo joutui luomaan pienen pallosalaman valaisemaan heille tietä. He kulkivat hetken aikaa eteenpäin käytävällä. Seinien kaiverrukset ja maalaukset esittivät nyt Matoranien raakoja kuolemia. Aine katsoi niitä epäillen. Mikä tämä paikka mahtoi olla? Sitten he saapuivat risteykseen. Risteys jakoi käytävän kahtia niin, että kumpikin käytävistä lähti viistosti erkanemaan alkuperäisestä, toinen vasemmalle, toinen oikealle. Kummassakin käytävässä alkoi portaat ylöspäin vähän matkan päässä. Kaikista hätkähdyttävin seikka oli seinällä palava soihtu. Kuka sen oli sytyttänyt? Abzumo sammutti salamansa. Soihtuja oli tästä lähtien sytytettynä koko käytävän verran kummassakin käytävässä, tosin jokseenkin harvakseltaan. ”Mutta mitäpä tuo haittaa”, Abzumo totesi itsekseen. ”Mikä?” ”Ssssoihtujen vähyysss. Näemme kulkea. Kumman sssuunnan ottaisssimme?” Aine mietti hetken. Heillä oli viimeksi epäonnea oikenpuoleisen käytävän kanssa. ”Mennään vasempaan.” ”Hyvä on”, Abzumo vastasi, ja he lähtivät vasemmanpuoleiseen käytävään. Portaat odottivat. Ne nousivat jyrkästi ylöspäin. Ylhäällä ei näkynyt valoa. He nousivat pimeyteen.
Abzumo ja harmaa aine vaeltelivat labyrintissä etsien tietä ulos. Kahdesti Makuta oli kuulevinaan askeleita takaansa, mutta ei kääntyessään nähnyt ketään tai mitään. Kiviset seinät näyttivät joka paikassa samoilta. Aika ajoin Abzumo raivostui ja murskasi seiniä tieltään, mutta käytävät eivät tuntuneet loppuvan.
He olivat vaeltaneet jo tunteja, kun käytävän päästä alkoi kajastaa valoa. He kävelivät – tai itse asiassa Aine luisteli – kohti kajastusta. ”Minä kävelen jälleen päin tunnelin päässä olevaa valoa”, Abzumo totesi puoliääneen. ”Herra?” ”Unohda.” He astuivat raikkaaseen ulkoilmaan. Abzumo tajusi vasta nyt, kuinka tunkkaista sisällä oli ollut. Hän vilkuili ympärilleen ja havaitsi, että he eivät olleet samalla sisäänkäynnillä, josta olivat astuneet sisään. He olivat kivisessä luolassa, jonka suu aukesi saaren viidakkoon. Viidakko tosin oli matalammalla kuin he, ja se näkyi kaukana. Heidän edessään aukesi jyrkkä mäki, joka vietti alas viidakkoon. ”Hm. Missä me olemme?” Abzumo tivasi. Aine kohautti olkiaan välinpitämättömästi. ”No, ei parane odotella. Mennään alas”, Zumo jatkoi. Harmaa Aine pohti, pääsisikö pian räjäyttämään jotain.
He päätyivät kahlaamaan kulmikkaiden kivien kasassa. Paikalla oli joskus ollut rakennuksia, mutta nyt ne olivat pelkkää kiviromua ja tuhkaa. Kasvillisuus verhosi niitä hyvin suurelta osin. Luolan katto oli jo väistynyt, mutta kallionseinät estivät yhä näkemisen sivuille. Vain edestäpäin vihreyttään hohkaava viidakko houkutteli heitä kutsuvasti kiviraunioista. Abzumo jäi tutkimaan ehjänä säilynyttä seinän palasta, jossa oli kirjoitusta. Harmaa Aine potkaisi tiiliskiven syrjään, mikä oli hankalahkoa rullaluistimet jalassa. Tiilen väistyttyä kivinen lattia paljastui. Aine pohti, mitä järkeä oli ollut rakennuttaa lattiaa kivirakennelmien alle. Olihan niillä omatkin lattiansa. Sitten hän yhtäkkiä havaitsi halkeaman lattiassa. Se oli pitkä ura, joka kiemurteli heidän taakseen. Se oli varmaankin ollut siinä jo vuosisatoja, mutta Ainetta alkoi epäilyttää. ”Kuule, pomo, minulla on vähän ikävä tunne…” ”Vaiti.” Abzumo murskasi seinänpalan jalallaan ja lähti kävelemään jälleen eteenpäin. Aine seurasi huolestuneena. Sitten alkoi kuulua narinaa. Abzumo seisahtui kuuntelemaan. Aine katseli maata. He eivät ehtineet edes huutaa hämmästyksestä tai järkytyksestä, kun lattia heidän allaan romahti ja he sekä kivimurska putosivat pimeään tyhjyyteen.
Avhrak Feterrat rymistelivät halki käytävien. Harmaat kiviseinät olisivat näyttäneet monien mielestä tylsiltä, mutta Feterrat eivät kiinnittäneet huomiota asiaan. Käytävän päässä olevan oven kehykset olivat kaikesta poiketen erittäin kauniit puusta veistetyt karmit. Feterrat eivät kiinnittäneet siihenkään erityistä huomiota metsästäessään Makutaa. Ne kulkivat oviaukosta seuraavaan käytävään.
Kun metallihirviöt olivat kadonneet kulman taakse, Makuta Nui palautti alkuperäisen muotonsa. Puinen karmi muuttui sulavasti Makutan muotoiseksi kappaleeksi. Yksityiskohdat palasivat haarniskan muotojen mukana; prototeräksiset piikit ja punamusta väritys. Kanohi Kraahkan palasi paikalleen Makutan kasvoiksi. Makuta Nui palautti mieluisimman olemuksensa. Mutranit vihreys oli poissa.
”Ehkei sitten ollutkaan niin huono idea tekeytyä ovenkarmiksi”, Makuta totesi itsekseen ja naksautti niskaansa ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Sitten hän lähti kulkemaan siihen suuntaan, josta Avhrak Feterrat olivat tulleet.
Trooppinen saari, temppeli
Abzumo näki valoa käytävän päässä. Kuinka ironista, hän ajatteli. Nytkö minä näen valon käytävän päässä ja menen sitä kohti? Portaat olivat loppuneet hetki sitten ja kaksikko käveli tasaisella käytävällä. Edestäpäin tosiaan kajasti punahehkuista kajoa. Oviaukkoa lähestyessään Makuta alkoi tuntea voimistuvan kuumuuden. Huone, johon he olivat saapumassa, alkoi erottua yhä selvemmin.
Pian he olivat jo tulleet oviaukosta sisään huoneeseen, jonka seinät olivat samaa kiveä kuin kaupungin rakennukset. Samanlaisia kaiverruksia oli näissäkin seinissä ja samanlaiset maalaukset kuvasivat samanlaisia hahmoja. Kasvillisuutta ei tosin näillä seinillä ollut, ja jos joskus oli ollut, se oli kuihtunut kuumuudessa. He seisoivat kivisellä sillalla, joka kannatteli heitä laavan yllä. Laava peitti huoneen lattian, eikä Abzumo pystynyt arvioimaan sen syvyyttä. Kivinen silta jatkui huoneen toiseen päähän, jossa oli uusi, kivinen oviaukko. Oviaukon alla oli myös aukko, josta laava pystyi siirtymään toiseen huoneeseen. ”Täällä näyttää perin vaaralliselta”, Harmaa Aine totesi. Abzumo vaiensi hänet kätensä heilautuksella ja nuuhkaisi ilmaa. ”Jatkamme matkaa”, hän sihahti ja lähti kävelemään kohti uutta oviaukkoa. Aine tarkasteli kaiverruksia ja maalauksia. Moni niistä esitti Toa-soturia lävistymässä seipääseen. Aine alkoi aavistaa pahaa.
Seuraava huone oli valtava. Oviaukon kummallakin puolella oli tilaa varmaankin viitisenkymmentä metriä ennen seinää. Noin sata metriä oli matkaa myös vastapäiselle seinälle. Keskellä huonetta oli kivinen rengas, joka oli kuin jatkoa sillalle, jolla he seisoivat. Kehän etäisyys jokaisesta seinästä oli kymmenisen metriä Abzumon arvioiden mukaan. Silta yhdistyi kehään siis kymmenisen metrin päässä seinästä, jonka oviaukosta he olivat juuri kulkeneet. Samalla tavalla kehä yhdistyi vastapäiseen seinään, jossa oli samanlainen oviaukko. Heidän allaan oli samalla tavalla laavaa kuin edellisessä huoneessa.
Kivikehän keskellä laavasta kohosi suuri jalusta. Jalustalla seisoi patsas, jonka joku oli murskannut rikki polvista ylöspäin. Patsaan oikeasta jalasta oli jäljellä hieman enemmän kuin toisesta, melkeinpä nivusiin asti, muttei ihan. Jalat olivat irvokkaat, karvaiset ja sorkalliset. Ilmeisesti patsas oli esittänyt ehjänä jonkinlaista sorkkajalkaista rahia, joka oli kohonnut takajaloilleen.
Makuta Abzumo hymähti nähdessään patsaan. Hän ei välittänyt katsella sitä hetkeä pidempään ja jatkoi kivikehää pitkin huoneen toiselle puolelle. Mennessään hän vilkaisi seiniä, jotka olivat nyt kaiverruksettomia. Aine luisteli hänen jäljessään varoen visusti laavaan putoamista.
Seuraava oviaukko johti heidät kolmeen osaan haarautuvaan käytävään. Käytävien lattiat eivät edelleenkään kattaneet koko alaa, ja alla näkyi laavaa, mutta seinät estivät toisiin käytäviin näkemisen. Abzumo katseli mietteliäänä jokaista käytävää vuoron perään. Harmaa Aine ei pitänyt tilanteesta. ”Minkä valitsemme?” hän kysyi hermostuneena. ”Minusta tuntuu, että tämä on…” Abzumo sanoi hiljaa. ”… labyrintti?” Aine päätti lauseen. Abzumo nyökkäsi. ”Eli mitä teemme?” Aine kysyi. ”Me menemme johonkin noista. Emmekä eroa eri käytäviin, siinä ei olisi järkeä.” ”Hyvä on.” Abzumo päätti valita keskimmäisen käytävän. Se johti suoraan eteenpäin eikä haarautunut kertaakaan. Laavan hehku valaisi hiukan, mutta käytävillä oli melko pimeää. Pian he huomasivat, että vastaan tuli vain seinää. Makuta oli ärsyyntynyt. ”Mikä hemmetin järki on tehdä käytävä, joka ei oikeasti edes eksytä kulkijaa vaan pelkästään saa hänet turhautumaan ja juoksemaan useita kymmeniä metrejä turhaan!”
He kulkivat takaisin. Mutta saapuessaan paikalle, jolta he lähtivät, he eivät nähneetkään ovea, joka vei kivikehän ja edesmenneen patsaan huoneeseen. Ei, edessä oli seinä, ja sekä oikealle että vasemmalle johti käytävä. Abzumo raapi hieman päätään. Aine tuhahti. Hän tiesi, että jotain tapahtuisi. Hetken mietittyään Abzumo kohautti olkiaan ja sanoi: ”Me jatkamme oikealle, koska satun olemaan oikeakätinen.” ”Ahaa.” Kaksikko jatkoi siis oikealle. Mutkittelevat käytävät veivät ja veivät eteenpäin, haarautuivat useista kohtaa ja kiemurtelivat ja silmukoituivat ja liittyivät toisiinsa. Pian kaksikon suuntavaisto oli täydellisen hävitetty labyrintin suhteen eikä kumpikaan tiennyt, missä he olivat tai olivat olleet.
He olivat kulkeneet ehkäpä tunnin verran, kun Makuta yhtäkkiä pysähtyi. ”Kerro minulle, Aine, miksi tässä vaeltelussa on järkeä”, Abzumo sanoi. ”Öh. Siinä ei ole?” Harmaa Aine vastasi kysyvästi. ”Aivan”, Abzumo totesi. Sitten hän asetti kätensä seinää vasten ja sulki silmänsä. Hän tunsi energian virtaavan itseensä. ”Hmm… tämä paikka… täällä on jotain…” ”…?” Abzumo odotti vielä hetken. Sitten hän tuhahti itsekseen. Seinä räjähti rikki heidän kohdallaan. Harmaa Aine säpsähti yllättyneenä. Abzumo käveli reiästä toiseen käytävään ja räjäytti seuraavankin seinän. ”Käyhän se noinkin”, Aine mutisi. He jatkoivat suoraan. Kolmen seuraavan rikkinäisen seinämän jälkeen he näkivät jotain käytävässä. Se oli suuri hahmo, ulottui melkein kattoon asti, joka sentään oli kahden Toa-soturin yhteenlasketun pituuden korkeudella. Hahmo liikkui nopeasti heitä kohti. ”Mikähän ssssse mahtaa olla?” Abzumo pohti.
Hän ei ehtinyt ajatella pidempään, kun hahmo törmäsi häneen ja iski hänet seuraavan seinän läpi. Harmaa Aine vilkaisi ylös. Olento oli suuri rahipeto. Sillä oli Kane-Ran pää ja Zyglakin ruumis. Jaloissa oli sorkat kuin härällä. Kädet olivat pitkäkyntiset ja valtavat. Tätä se patsas siis esitti… Aine ajatteli ja perääntyi seinän reiästä takaisin edelliseen käytävään. Abzumo ryömi esiin sieltä, minne oli lentänyt iskun voimasta. ”Piru periköön mokoman härkäpään”, hän ärjäisi ja ampui varjoimpulssin petoa kohti. Tämä lensi selälleen lattialle, mutta nousi heti entistä raivokkaampana. ”Ei näytä hyvältä, herra!” Aine huikkasi. Abzumo katsoi häneen ärtyneenä. ”Pelkuri, piilotellako yrität?” ”Eeeen toki. Minä vain suojauduin.” ”No tule auttamaan minua tämän karjun hoitelemisessa!” ”Kyyyllä…”
Yhdellä hetkellä he valmistautuivat taisteluun härkäotusta vastaan. Seuraavalla he juoksivat käytävää pitkin karkuun ärjyvää petoa. ”Ei tässä näin pitänyt käydä”, Abzumo murisi. ”Siihen ei näköjään tehonnut RKP99-räjähde…” Aine valitti. ”Eikä rahinhallinta…” Abzumo sanoi. Härkä jahtasi heitä labyrintin keskelle, tai ainakin paikka näytti keskukselta. Se oli pyöreä huone, josta lähti kymmeniä ovia eri suuntiin. Keskellä seisoi patsas, joka esitti samaa härkää. Härän käsi oli ojennettuna ylös pitelemään soihtua. Soihdussa ei tosin juuri nyt ollut liekkiä. Makuta ja androidinen lasikupu juoksivat patsaan luokse. Härkä puski heitä kohti. Kumpikin hyppäsi pois alta, jolloin härkä puski sarvensa kiinni patsaan rintaan. Abzumo huomasi tilaisuutensa tulleen ja aloitti koreografiansa. Spektrin violetin ääripään sävyt alkoivat pomppia kipinöinä hänen levitettyjen käsiensä välillä ja muodostivat kipinöivät pallon, joka muistutti planeetta kiertoratoineen. Abzumo kohotti katseensa härkään. Se oli saanut sarvensa irti ja kääntyi häntä päin. Abzumo työnsi energiapallonsa kohti härkää.
Pallo nielaisi härän pään, joka katosi olemattomiin, kun pallo räjähti. Abzumo suojautui hyppäämällä sivuun ja putosi samalla melkein laavaan. Hän jäi roikkumaan kivisen lattiakaistaleen reunalle. Harmaa Aine piilotteli toisella puolen patsasta. Abzumo vilkaisi ylös. Päätön härkä seisoi paikallaan. Makuta päätti kiivetä ylös ja astella sitten katsomaan kättensä työtä. Noustuaan hän huomasi, että härkä oli hänen vierellään. Se tarttui häntä kyljistä molemmilla käsillään, ja hän ähkäisi kuuluvasti. ”Miten se piru on yhä elossa”, hän voihkaisi. Harmaa Aine ampui ohjuksen härkää kohti. Otus päästi otteensa ja Abzumo lennähti syrjään. Härkä oli viimein kuollut. ”Hyvää työtä, Aine”, Abzumo onnittelil. ”Nyt. Mitä täällä kammiossa on?” ”Ei mitään?” Aine sanoi. ”… ei mitään”, Abzumo myönsi. ”Miksi me tulimme tänne?” Aine kysyi. Abzumo ei vastannut. Hän istahti härän jäännösten päälle. Miksi se ei ole täällä? Sen piti olla täällä. Oliko koko saari huijausta? hän ajatteli. ”Lähtekäämme, Aine.” Harmaa Aine ei ollut varma, mitä hänen herransa ajatteli, mutta oli onnellinen päästessään pois tästä paikasta.
Matoran olisi voinut kuvailla laaksoa erittäin kauniiksi. Moni olisi voinut kutsua paikkaa paratiisiksi. Toat olisivat ihailleet maisemia, raunioituneen kaupungin jäänteitä ja hikoilleet kuumuudessa. Jopa Vortixxit olisivat saattaneet tuntea jotain positiivista sisällään. Skakdit olisivat iloisena lähteneet tutkimaan, olisiko raunioiden joukossa aarteita.
Makuta Abzumo katseli laaksoa kukkulan laelta lumoutuneena. Alas vietti kivinen polku, jota hän pian kävelisi. Olisihan raunioitunut kaupunki toki mainio arkeologinen tutkimuskohde, mutta Abzumo ei harrastanut moista. Hän oli todellisuudessa kiinnostunut vain päämäärästään. Mutta kyllähän muinoin kukoistaneen kaupungin jäännökset saivat kenet tahansa lumoutumaan.
Aikoinaan niin mahtava kaupunki oli ilmeisesti rakennettu kokonaan hiekan värisestä kivestä, sillä kaikki raunioituneet rakennukset olivat beigen sävyisiä. Kävellessään lähemmäs Makuta huomasi, että jokaiseen rakennelmaan – oli se sitten kokonainen, mikä oli harvinaista, tai ei – oli tehty seinämaalauksia ja -kaiverruksia. Kävellessään kivistä polkua ja työntäessään saniaisen oksia pois tieltään Abzumo pohti, mikä oli tuhonnut kaupungin joskus vuosituhansia sitten – sillä niin kauan aikaa tämä selvästikin oli ollut raunioina. Harmaa Aine luisteli varovaisesti kivipolkua pitkin hänen jäljessään ja aiheutti hienoisen äänen, kuin pikkukiviä olisi murennettu myllynkivillä.
Pian he saapuivat rakennusten keskelle. Suurin osa taloista oli sortunut kasaan. Monet tornit olivat vain puolittain pystyssä. Köynnökset olivat jopa kokonaan peittäneet joitain taloja. Kuitenkin suuri palatsi, joka oli ilmeisesti kaupungin keskustassa, mutta näkyi heidän sijaintiinsa asti, oli suurimmaksi osaksi ehjä. Suuret kupolikatot ja koristeelliset kaaret olivat hyvin kauniita. Kaiverretut hahmot, esineet ja tapahtumat olivat taidokkaita taideteoksia. He kävelivät syvemmälle mysteerilliseen kivirakennelmien joukkohautaan. Kaupunki oli suuri. He näkivät myös monia patsaita, jotka esittivät Toa-sotureita puolustamassa kaupunkia trooppisilta raheilta, ja Matoraneja tekemässä arkisia töitään. Kun he olivat tulleet suunnilleen keskellä, Harmaa Aine äkkäsi joen. Joen, jossa virtasi laavaa. Hän osoitti löytönsä Abzumolle, joka kiirehti tutkimaan laavavirtaa. Se jakoi kaupungin kahteen puoliskoon. He lähtivät seuraamaan sitä yläjuoksulle, sillä se kiinnosti Makutaa jostain Aineelle tuntemattomasta syystä kaupunkia enemmän.
He saapuivat kaupungin rajalle. Kaksi korkeaa minareettia kehystivät laavavirtaa kauniisti. Taakse jäivät palatsit ja rauniotalot, suuret sipulikattoiset tornit ja suuret holvikaaret. Ruohikkoinen maa paljastui jälleen esiin, kun kiviset kadut, joiden välistä toki pursusi ruohoa, jäi taakse. Yksittäiset palmupuut olivat kasvaneet kaupungin sortuneiden muurien sisällä, mutta sen ympärillä kasvillisuus levittäytyi erittäin laaja-alaisesti. Olihan rauniokaupunki toki tiheän viidakon ympäröimä.
Seurattuaan kymmenisen minuuttia laavavirtaa he saivat näkyviinsä aukion. Aukiota rajasivat kalliot, jotka olivat nousseet maasta salakavalasti kasvillisuuden seasta. Harmaa Aine katseli ympärilleen. Kallioiden seinämät olivat, kuten kiviseinätkin, kasvillisuuden peitossa, ja muutamia trooppisia puita kasvoi kallioseinän sulkeman pienen, pyöreähkön aukion sisällä. Keskellä aukiota oli laava-allas, jonka reunat oli kivetty ja johon valui laavaa korkealta kallionhuipun takaa. Kun he saapuivat laava-altaalle, he näkivät, että laavaputouksen takana oli kallioon upotettu rakennuksen julkisivu. Keskellä sitä oli kaareva oviaukko, jossa näkyi laavan hehkussa pimeyteen lankeavien vääntyneiden kiviportaiden alkupää. Oven molemmin puolin seisoi kaksi patsasta, jotka näyttivät vartioivan ovea. Patsaat esittivät kahta suunnilleen identtistä kissamaista rahia. Ne näyttivät siltä, että jos ne olisivat olleet eläviä, Harmaa Aine ei olisi tahtonut kohdata niitä. Ne näyttivät jo nyt tarpeeksi eläviltä terävine hampaineen ja kynsineen.
Abzumo silmäili hetken puuta, jossa kasvoi jättiläisluumuja, mutta päätti sitten, etteivät luumut kiinnostaneet häntä. Hän alkoi tarkastella patsaita, joita Aine oli juuri äsken puinut mielessään. Aine vilkaisi laavaputousta. Se aiheutti kohinaa osuessaan altaaseen. Aine pohti, mikä mahtoi pitää laavan sulana ja notkeana. ”No niin, menkäämme sssisään”, Abzumo sanoi. Kumpikaan ei ollut puhunut pitkään aikaan, ja Aine säpsähti äänen kuullessaan. Hän rullaili Abzumon luokse, ja yhdessä kaksikko katosi ovesta kallionsisäisen rakennuksen pimeyteen.