Klaanon

Avainsana: Guartsu

  • Tilkkutäkki II

    Nimdan saari
    Luolastot

    Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.

    ”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.

    ”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.

    ”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.

    ”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.

    Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.

    Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.

    ”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.

    ”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.

    Nimdan saari
    Pyhä kammio

    Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.

    Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
    Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.

    Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
    Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.

    Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
    Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.

    Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
    Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
    Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
    Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.

    Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.

    Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
    Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
    Sen jalustassa luki “Atheon.”

    Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
    Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.

    Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.

    Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
    Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
    Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.

    Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.

    Killjoyn huone, Klaani

    Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.

    Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.

    Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila

    Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.

    ”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”

    Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.

    Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.

    ”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”

    Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.

    ”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”

    Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.

    Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.

    ”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.

    Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…

    Nimdan saari
    Metsä

    Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.

    ”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.

    ”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.

    ”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.

    ”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.

    Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.

    ”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.

    Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?

    Nynrah, paha tappajarobottitehdas

    Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.

    Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä

    Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.

    Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.

    Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.

    Ja nyt hän oli täällä.

    Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.

    Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.

    Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.

    Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.

    Nynrah
    Takomo

    Guardian oli mietteissään.
    Mitenköhän Tongulla menee?
    Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi.
    En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
    Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.

    Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle.
    Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.

    Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
    Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
    Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi.
    …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
    Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.

    Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.

    01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä.
    Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?

    Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle.
    …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.

    Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.

    Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
    Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena.
    Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
    Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita.
    Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
    Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?

    Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.

    Harhautapa niitä. Minulle käy heti.

    Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
    Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
    Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
    Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.

    Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt.
    …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.

    Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista.
    Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti.
    En minäkään uskoisi sen olevan.
    Ulos päästäni.

    Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.

    Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.

    Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.

    Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi.
    Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.

    Hiih. Sehän toimi.
    Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.

    Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
    ”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
    ”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
    ”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?”
    Kuka tämä Arsestein on?
    Matoran hätkähti kysymystä.
    ”Kuka se oli?”
    ”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?”
    Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
    ”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
    Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
    ”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi.
    Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.

    Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
    ”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
    ”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
    ”Höh. Minä olen…”
    Hän on Gurvana.
    ”… juu.”
    ”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
    ”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
    ”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
    ”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi.
    Hyperbolaa, Guartsu.
    ”Mitä?” Matoran ihmetteli.
    Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
    ”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi.
    Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
    ”Miksen minä muista sitä?”
    ”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
    ”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
    ”Olen Pordok.”
    ”Ai, niin tietysti.”
    Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
    ”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille.
    Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
    ”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti.
    Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
    ”Oliko?”
    Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
    ”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
    ”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.

    No niin. Aikana ennen tuloveroa ruokaetikkaa Killjoyta –
    ”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä.
    Hyvä on, hyvä on…

    Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
    Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.

    Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.

    Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.

    ”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.”
    Sheelika.
    ”Ei ole jäsen enää.”
    Ei. Tietenkään ei…

    Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.

    No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
    ”Mikä sinut toi Klaaniin?”
    ”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
    ”Se olisi loogista.”
    ”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
    ”Puhut paljon.”
    ”Niinkö?”
    ”Kyllä.”
    ”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”

    Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.

    ”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.

    Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.

    Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.

    ”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti.
    Vaiti, sinä kurja.

    ”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.

    Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.

    ”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
    ”Mitä sinä sillä tiedolla?”
    ”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
    ”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
    ”Palvelus mikä palvelus.”
    ”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
    ”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
    ”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
    ”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
    ”Ironiaa ei ole olemassa.”
    ”Ei niin.”
    ”Juu.”
    ”HYPERBOLA!”
    Mäksä hätkähti.
    ”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
    ”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
    ”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
    ”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
    ”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
    ”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
    ”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
    ”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
    ”Juuri niin.”

    Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
    ”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
    ”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
    ”Ilmeisesti.”
    Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.

    ”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.

    En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.

    Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
    ”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
    ”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
    Manfred…

    Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.

    Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
    ”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
    Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
    ”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
    En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
    Se ei tuntunut kivalta.

    Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
    ”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…

    ”Lopeta”, Guardian sihahti.
    Matoranin poskelle vierähti kyynel.

    Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.

    ”En minä… aikonut…”
    ”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
    Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.

    Hiljaisuus.
    ”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
    ”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.

    Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.

    Bakmein tykönä

    Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.

    ”Urrrr…”
    ”Vaiti. Säikytät kalat.”

    Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.

    Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.

    – – –

    Klaani, kauan sitten

    Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.

    Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.

    ”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”

    Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.

    ”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
    ”Mene suoraan asiaan.”

    Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.

    ”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
    ”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.

    Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.

    ”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”

    Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.

    Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.

    Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.

    Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:

    ”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”

    Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.

    ”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”

    Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.

    ”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
    ”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.

    – – –

    Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.

    ”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
    ”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
    ”Ha ha.”
    ”Mikä nyt on hauskaa?”

    Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.

    ”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.

    ”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
    ”Helei.”

    Klaani
    Sairastupa

    Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?

    Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
    protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…

    Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.

    Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.

    Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki

    Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.

    Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.

    Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…

    Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten

    Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
    ”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.

    Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.

    Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
    ”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
    Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
    ”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
    ”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.

    Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
    ”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
    Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
    ”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
    ”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”

    Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.

    Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
    ”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
    ”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”

    Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
    ”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”

    Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”

    Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
    ”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
    Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.

    ”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
    ”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.

    Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.

    Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.

    Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.

    ”Vie rakkaani, vie maani
    Vie minut pahimpaasi
    Piittaa en, et saa vapauttain
    Et voi sä viedä taivastain”

    Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.

    ”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
    vaikka takaisin ei oo teitä monta
    Polta maa, pilaa meri vain
    et voi sä viedä taivastain

    Ei ole paikkaa mulle nyt
    kun oon tyyneyden löytänyt
    Mutta et voi sä viedä taivastain”

    Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.

  • Nynrah osa 15: Makuta Va

    Nynrah, tehdas

    Sininen Skakdi kyykisteli kaasusäiliön takana tarkkailemassa Matoraneja. Mukanaan hänellä oli vihreää nestekaasua sisältävä purnukka, josta huokui vähä väliä ajatuksia. Keetongu oli siirtynyt Matoranien kanssa toiseen suuntaan. Hänen tarkoituksenaan oli puhua eräälle tuntemalleen Matoranille. Sillä välin Guartsu ja Manu tekivät tutkimustyötä.

    Kuoleekohan Matoran, jos sen pään sisälle laittaa viiden ilmakehän paineen?
    ”Älä kokeile”, Guardian ärähti. Hän oli huolissaan Matoraneista jo muutenkin. Pieniä lentäviä lautasia ei ollut näkynyt hetkeen.
    ”Niitä on pakko olla lisää… eivät ne jättäisi heitä vartiotta.”
    Eivät niin. Tai sitten ne ovat tyhmiä. Mikä voi olla myös mahdollista.
    ”Voiko”, Guartsu huokaisi.
    Ei, Manu myönsi.

    Guardian piti huolen, että kukaan ei nähnyt, kun hän juoksi aukean paikan ohi tuntematonta ainetta sisältävän tynnyrin luokse. Heitä kohti purjehti pieni, lentävä lautanen. Se ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun Guardian oli siepannut sen ja repinyt irti sen tykin. Se alkoi piipittää isoon ääneen, mutta Guardian hakkasi sitä kiväärillään niin, että sen kuori meni muodottomaksi. Samalla rikkoutuivat kaiuttimet. Seuraavaksi Guardian avasi Manun purkin. Makuta valui ulos purkista Avhrak Van päälle ja kulkeutui sen sisään.
    Epämukavan ahdas.
    Robotti alkoi liikkua hieman. Pian se nousi ilmaan.
    Hee. Nyt katsotaan, kuinka paljon tehoja tästä saa irti.
    ”Jospa ei”, Guardian tuhahti ja tarttui robottiin. ”Jatketaan suunnitelmien mukaan.”
    Hmmprghhhffcv.

    He jatkoivat eteenpäin. Pian näkyi joukko muita Avhrak Vaita.
    ”Nyt”, Guardian kuiskasi, ”soluttaudu.”
    Kyllä, kyllä. Älä hoputa. Ei tämän ohjaus mitään helppoa ole.
    Sen sanottuaan Avhrak Va tussautti Guartsun naamalle savupilven ja lähti kohti muita robotteja, joiden joukko leijaili matkan päässä.

    Kun Manu saapui ryhmän luokse, hänen ruumiinsa tiettyihin kohtiin alkoi tulla viestejä. Avhrak Vat yrittivät selvästi kommunikoida jonkinlaisen tietoverkon välityksellä.
    Hiih. Halusinkin tietää, miten ne tajuavat mistään mitään. Mutta mitä minä teen näillä binääriluvuilla?
    Guardian katseli jännittyneenä. Avhrak Vat leijuivat hetken paikoillaan, mutta lähtivät sitten kulkemaan hänestä poispäin. Guartsu huokaisi. Sitten hänet tavoitti satunnainen ajatus:
    Kivoja binäärilukuja saa näemmä laittamalla ykkösiä ja nollia satunnaiseen järjestykseen…

    [spoil]Pieni ja lyhyt. Mutta joko G tai Tongu jatkakoon.[/spoil]

  • Tiede ei odota, Stephen (SUPERMARJA)

    [spoil]Guartsu kirjoitti puolet[/spoil]
    Nazorak-pesä
    Laboratorio

    Laboratorion valkoiseen oveen koputettiin varovaisesti. Ainoa vitivalkoisessa tiedehuoneessa sillä hetkellä työskentelevä henkilö ei vaivautunut edes huomioimaan koputtajaa. Makuta Abzumo tuijotti työpöydällä lojuvaa läpinäkyvää lasimaljaa ja sen kemikaalisisältöjä pitkään hiljaa.

    Ovi avautui. Nazorakien tutkimusten johtajan, Tohtori 006:n hiekanruskea pää ja läpinäkyvän suojahansikkaan alla oleva hyönteiskäsi tulivat varovaisesti esiin oviaukosta. Tohtori katsoi Makuta Abzumon suuntaan ja oli jo avaamassa suutaan, mutta keskeytti puheensa ja vetäytyi suojaan oven taakse, kun lasinen koemalja pirstoutui aivan hänen päänsä vieressä. Moniväriset nesteet valuivat pitkin seinää sekoittuen keskenään ja muodostaen aivan uusia värejä.
    Epäonnistuneen koenesteen taakseen heittänyt Abzumo seisoi nyt työpöydän edessä nojaten siihen molemmilla käsillään. Hän heilautti muutamalla aggression voimistamalla kädenliikkeellä työvälineet pöydältä lattialle. Yksi mikroskoopeista menetti linssinsä.

    006 katsoi makutan aiheuttamaa tuhoa kiristellen torakanhampaitaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän päätti uskaltautua ovesta kokonaan sisään. Tohtori hiipi laboratorion marmoriselle lattialle hyönteismäisillä jaloillaan ja sulki oven takanaan mahdollisimman hiljaa. Torakkatohtori etsi pitkään sanoja, mutta ei tiennyt miten aloittaa. Uhkaava varjomainen makuta näytti poikkeuksellisen vihaiselta epäonnistumisestaan.

    006:n ei tarvinnut miettiä kauaa. Makuta naurahti uhkaavasti.
    ”Kuulen sinut.”
    006 nielaisi. Makuta oli kääntynyt tuolissaan katsomaan häntä.
    ”Näen sinut”, hän jatkoi. ”Tunnen sinut. Aistin sinut. Sinä et voi kulkea minnekään minun tietämättäni, jos niin haluan.”
    ”No, tuota…” 006 sanoi epävarmasti. Makuta teki välinpitämättömyyttä osoittavan eleen kädellään ja jatkoi puuhiaan.
    ”Minun täytyy vielä muuttaa tuota geeniä…”

    006 katseli tuhoja, jotka Makuta oli läsnäolollaan aiheuttanut. Työvälineitä oli lattialla, muutama lasikaappi oli rikki ja eräs hyvin kallis laite oli hajotettu. 006 ei toisaalta ollut koskaan edes käyttänyt laitetta, sillä se ei kuulunut hänen toimenkuvaansa. Se oli jonkinlainen termodynaaminen vempele.
    ”Voi, sinulla on paljon opittavaa, pikkuinen”, Makuta Abzumo sanoi hiljaa. 006 vilkaisi häneen päin.
    ”Anteeksi?” Makuta käänsi kasvonsa torakkaan.
    ”Kuulehan, Stephen, tulepa tänne.”
    006 harkitsi tarkkaan, mennäkö vai ei. Lopulta hän päätti, että olisi vaarallisempaa olla menemättä. Makuta odotti, että torakka saapui hänen luokseen. Sitten hän laittoi kätensä 006:n olalle ja sanoi:
    ”Mitä näet, poikaseni?” 006 laittoi kummastuneena silmänsä mikroskoopille. Siellä lillui joitain tunnistamattomia molekyylejä.
    ”Öh…” tohtori sanoi. ”Mössöä?”
    Makuta katsoi häntä uhkaavasti ja sanoi: ”Juuri niin.” 006 oli hämmentynyt.
    ”Mösssssöä”, Makuta jatkoi. 006 yritti peittää huvittuneen ilmeensä.
    ”Tarvitsemme tehokkaammat välineet, Stephen.”
    ”Mistä me niitä saamme?”
    ”Minä en tiedä, poikani. Siksi minä sanon tästä sinulle. Sinä hankit meille välineet.”
    Sanoiko Makuta me?
    ”Minäkö siis”, 006 aloitti, ”saan osallistua tutkimukseen?”
    ”No mutta tietyssssti ssssaaat! Mitä minä tekisssin ilman päteviä työntekijöitä. Voin olla varma, että olet parempi mies tehtävään kuin Charlie-parka oli.”
    006 oli varma. Lisäksi hän ei oikeastaan pitänyt siitä, että Makuta antoi hänen olla mukana hänen omassa tutkimuksessaan.

    Varastosta löytyi tarpeeksi tarkkoja laitteita. Makuta oli tyytyväinen. Hän kutsui sisään laboratorioapulaisiakin. Nämä olivat peloissaan ja pudottelivat tavaroita. Makuta raivosi näille, kun kallista välineistöä meni rikki, vaikka oli vielä tunteja sitten tehnyt itse yhtä pahaa tuhoa.
    ”Nyt, Stephen, me teemme tämän. Tieteen vuoksi.”

    ”Tilanne on seuraavanlainen”, Makuta aloitti, kun kaikki oli valmista. ”Me siirrämme tämän uuden geeniperimän tähän uuteen torakan yksisoluiseen alkioon – jos sitä voi vielä alkioksi kutssssua. Sitten me laitamme hänet pika-kasvuun, kuten Le-Matoran ssssanoisi.” Hän lausui sanana ”Le-Matoran” erittäin halveksivasti. Niin ikävältä se kuulosti, että 006:n täytyi estää puistatus.

    Sillä välin, kun torakkatiedemiehet siirsivät geeniperimää, Abzumo itse suoritti tutkimusta viereisessä huoneessa. Hänen edessään oli hiiltynyt Nazorakin ruumis. Se oli kuollut taannoin taistelussa Klaania vastaan. Abzumo otti skalpellin ja leikkasi Nazorakin pään auki. Hän tutki hieman hermojen liittymiskohtia ja etsi aivoista paikkoja, joissa hermot kiinnittyivät eri alueille. Aivot eivät olleet kärsineet erityisen merkittävästi, sillä ruumis oli ollut säilössä kylmässä. Nazorakit olivat kyllä vakuuttaneet, että tämä kylmä paikka ei ollut ollut jääkaappi. Abzumo ei uskonut. Ainakaan sen jälkeen, kun oli tyhjentänyt torakoiden ajatukset omaan päähänsä ja murhannut nämä erittäin julmasti.

    Hetken kuluttua Abzumo oli saanut työnsä päätökseen. Hän ei ollut edelleenkään varma, mihin geeniin oli piilotettu ohje siitä, että ruumiissa tuli olla tuntoaisti, eikä asia tainnut olla niin yksinkertainen, mutta lähemmäs päästiin koko ajan. Abzumo käveli steriilin valkoisen huoneen ovelle, avasi sen ja huusi:
    ”Tahdon tuoreet aivot! En ruumista.” Sen jälkeen hän meni takaisin laboratoriohuoneeseen. Siirto oli valmis. Superkasvu oli käynnistetty. Supertietokoneen edessä istuva 006 katsoi Makutaa merkittävästi. Abzumo käveli hänen luokseen.
    Jos minun on pakko luottaa palvelusväkeeni, luotan mieluiten pätevimpään mahdolliseen torakkaan, Abzumo ajatteli. Yhden miehen tiedemieheily ei ole kovin tuotteliasta, mikä on valitettavaa.

    ”Mitä olet saanut aikaan?” Zumo kysyi. Muut torakat katsoivat vaivihkaa häneen ja pyörittelivät silmiään. 006 ei ollut saanut mitään aikaan: hän oli istunut koneella ja tarkkaillut tilannetta. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Hierarkiaa ei käynyt kyseenalaistaminen. Eikä myöskään Makutan tahtoa. Saattoi menettää päänsä jo pelkästä ajattele-

    Eräs torakka sai pian kokea hirveän kuoleman.

    ”Kasvu on aloitettu”, 006 sanoi välikohtauksen loputtua.
    ”Hienoa, hienoa”, Abzumo tokaisi ja istahti jakkaralle, joka oli erään melko tyhjän pöydän ääressä. Hän katseli hetken ääniä ja kuunteli valkoisuutta. Steriili huone, torakoiden takit ja suurin osa välineistöstä oli valkoista. Miksi se oli valkoista? Miksei vaikka keltaista. Valkoiseen tarttui värikin niin hyvin. Toisaalta, niin keltaiseenkin. Miksei vaikka musta?
    ”Musta on hyvä väri”, Abzumo sanoi puoliääneen.
    ”Anteeksi?” 006 kysyi.
    ”Ei mitään”, Abzumo tuhahti. ”Tuokaapa paperia.”
    ”Ööh…”
    ”NYT.”
    Paperia tuotiin.
    ”Kukahan idiootti keksi papyruksen.”
    ”Tuo ei ole…”
    ”Tiedän, että sssse ei ole. En minä ssssanonut, että ssssse olissssi, enhän, rakassss?”
    ”Ette”, 006 huokaisi ja palasi tietokoneen ääreen mallintamaan DNA- ja RNA-molekyylejä. Makuta otti esiin kynän ja alkoi raapustaa paperille jotakin. 006 ei voinut olla osoittamatta uteliaisuuttaan, vaan nousi hetken kuluttua ja katsoi, mitä Makuta puuhaili. Tämä oli kirjoittanut jo sivun verran kaavoja, joita tiedemiestorakka ei tajunnut.
    ”Öhm”, hän sanoi epävarmasti. ”Mistä tuo tulee?” Makuta käänsi katseensa 006:ta päin.
    ”Oletko sinä perillä matematiikassssta?”
    ”Luulisin olevani…”
    ”Siispä sinä ymmärrät, että jos tämän funktion raja-arvo…”

    Useimmat laboratorioapulaiset tukkivat korvansa korvatulpilla. Välillä niiden läpi kuului sellaisia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet – eivätkä halunneetkaan ymmärtää. 006 nyökkäili Makutan keskittyessä selittämään seikkaperäisesti työtään. Ehkä noin tunnin kuluttua eräs Nazorak tuli nykimään 006:ta hihasta.
    ”Höm, sir, eiköhän tuo olisi jo aika valmis?” 006 kääntyi katsomaan vielä muutama tunti sitten alkiona esiintynyttä olentoa.
    ”Älä käännä selkääsi, kun puhun sinulle, Stephen!” Abzumo ärisi nousten seisomaan. Sitten hän näki toukan.
    ”Ihana”, hän tokaisi ja käveli sen luo. ”Mitäs tämä mahtaa osata?”
    ”Tuota noin…” 006 sanoi. ”Sillä on kidukset.
    ”No sehän ei ollut tarkoitus.”
    ”Ei kai?”
    ”Ei todellakaan. Tiesin, että näin nopeaa kasvavat toukat voivat olla epävakaita, sillä menetelmät eivät ole vielä täysin turvallisia, saati sitten tarpeeksi kehitettyjä, mutta että kidukset…”
    ”Eikö se johdu DNA:sta?”
    ”Luultavasti. Sinä epäonnistuit sen kanssa, Stephen.”
    ”Mutta tehän…”
    ”Hiljaa. Minä valmistelen seuraavan genomin itse.”
    Kuten teit tälle edellisellekin, 006 ajatteli.
    Pari tuntia kului. Kun Abzumon käsittelemä genomi valmistui, pari lähettitorakkaa haki laboratorioon toukan alkioita hautomosta. Tiedemiesmakuta ja nazorakien tiederyhmän johtaja käsittelivät alkioiden aivolohkoja, mutta eivät saaneet paljoa aikaiseksi.
    Tunnin kuluttua seuraava perimä oli valmis. Abzumon ei ollut tarvinnut muokata edellistä juurikaan – hän oli löytänyt kidusten koodit tietokoneelta ja poistanut ne DNA:sta. Sitten hän oli muokannut kohtaa, jossa hän oletti määriteltävän jotain tuntoaistista. Sitten hän sattui vilkaisemaan kelloa.
    ”Jaha, ruoka-aika.” Torakat huokaisivat helpotuksesta. Neljäntoista tunnin työvuoro ilman taukoja oli rankkaa.
    ”En minä teille puhunut, orjat”, Abzumo ärjäisi. ”Takaisin töihin!”
    Monen torakan suu loksahti auki. He katsoivat, kun Makuta käveli ovelle, avasi sen ja katosi ulos. Ovi meni kiinni. Vankilan ainoa poispääsy katosi. Julmuri kun vielä lukitsi oven ulkoapäin.

    Tohtori 006 rojahti työpöytänsä edellä olevalle tuolille ja huokaisi. Hän otti suojahansikkaansa pois ja heitti ne työpöydälle yhden vastikään puhdistetun petrimaljan viereen. 006 suoristi ja napitti valkoista suojatakkiaan, jonka päälle oli roiskunut hetki sitten kirpeänhajuisia ja monivärisiä kemikaaleja. Tiedemiestorakka nojasi kyynärpäät edellä työpöytään ja hieroi kämmenillään silmiään.
    ”Johtaja 006”, yksi tiedemies-nazorakeista sanoi kysyvällä äänensävyllä. ”Oletteko…kunnossa?”

    ”Kyllä”, 006 sanoi hiljaa. ”Jatkakaa telomeerikokeiluja. Minä…tulen ihan kohta.”

    Tiedemies-nazorak nyökkäsi hämmentyneen näköisenä ja käveli takaisin kokeen pariin. Tohtori 006 vilkaisi luotettavimpien tiedemiestensä joukkoa, joka keskittyi vielä työhönsä.
    Torakkatohtori ihaili alaistensa ahkeruutta, mutta hänen skeptisyytensä kasvoi hetki hetkeltä.
    Makuta Abzumo oli 006:n mielestä täysin sekaisin, mutta torakkatohtori ei uskaltanut sanoa tätä makutalle suoraan. Tämä mystinen makuta tiesi genetiikasta ja etenkin nazorakien anatomiasta ihailtavan paljon, mutta oli torakkatohtorin mielestä aivan liian arvaamaton, epäsivistynyt ja julma.
    Joitakin tunteja sitten nazorakien tutkimusten ylijohtaja ja genetiikkatietoinen makuta olivat yhteistoimin yrittäneet parantaa syntyvän toukan aivotoimintaa aikuisen tasoiseksi. Syntyessään jo ruumiillisesti ja mieleltään täysin aikuinen nazorak-sotilas olisi osa täydellisen sotilaan määritelmää. Kun toukkaiän yli saataisiin hypättyä täysin, vastasyntyneitä sotilaita voisi lähettää taistelukentille heti asekoulutuksen päätyttyä.

    Abzumo ja 006 olivat onnistuneet osittain. He olivat saaneet aikuisen nazorakin aivot sijoitettua munahautomosta haetun toukka-alkion sisään. Koe ei ollut yllättäen tappanut alkiota ja se olikin puhunut ensimmäiset kaksi sanaansa miltei välittömästi.
    Sanat olivat olleet ”tappakaa minut”. 006 oli ollut oksennuksen partaalla, mutta krokotiilimaisella hammasrivillä hymyilevä Abzumo oli sanonut kokeen onnistuneen puoliksi.

    Sanomattakin oli selvää, että 006 ei pitänyt uudesta työkumppanistaan ja nautti tästä hiljaisesta taukohetkestä huomattavasti.
    Stephen, 006 ajatteli hymyillen itsekseen. Hän pakotti ryhtinsä sotilaallisemmaksi ja suoristi takkiaan arvokkaan näköisenä.
    Mikä se luulee minun olevan. Vielä minä sille…

    006 lopetti ajatuksen ennen kuin se ehti alkaakaan. Hän tiesi valehtelevansa itselleen.
    Torakkatohtori veti yhden paperin siististä pinosta pöydälle silmiensä eteen ja napsautti takkinsa etutaskussa roikkuvan mustekynän korkin irti. 006 tökkäsi kynän keskelle paperia ja ryhtyi piirtämään.
    Paperille ilmaantui karkean yksinkertaisia kuvia soluista, kromosomeista ja geeneistä. 006 ei ollut täysin varma, mitä edes yritti piirtää. Hänen katseensa harhaili ympäri laboratoriota. Monenlaiset ajatukset sinkoilivat nazorak-tohtorin aivoissa ja mitä pidempään hän mietti, sitä kauemmas hän etääntyi alkuperäisestä aiheestaan. 006 nyrpisti naamansa ärtyneeksi ja läimäytti itseään otsalle, keskittäen katseensa takaisin paperiin.

    Telomeeri, hän pohti hieroen leukaansa. Telomeeri, telomeeri, telomeeri. Ikääntyminen.

    006 naputti otsaansa kynän tylpällä päällä. Sitten hän tökkäsi mustekynän takaisin kiinni paperin ja piirsi jotain ellipsimäistä. Sen oli tarkoitus muistuttaa nazorak-munaa, mutta 006 ei ylpeillyt piirtotaidoillaan erityisesti.
    Ikääntyminen. Entä jos toukkavaiheesta aikuiseksi kehittyminen tapahtuisi jo…munassa?
    Tohtori 006 piirsi tikku-ukkomaisen nazorak-sotilaan munan sisään.
    Se vaatisi hormonitoiminnan lisäämistä ja aikaistamista. Mutta henkinen kasvu ei ole sellainen asia, jota voisi vain…vauhdittaa.
    006 liikutteli kynää paperilla huomaamattaan ja sotki käytännössä kaiken jo piirtämänsä. Hänen katseensa oli keskittynyt yhteen työpöydällä lojuvista muistilapuista, mutta hän ei varsinaisesti katsonut sitä. Edes muiden tiedemiesten ahkera testailu ja jostain pesän syvyyksistä kaikuva sotilasmarssi ei harhauttanut häntä pohdinnastaan.

    Mitenköhän saisimme valmiiksi aikuisia mieliä vastasyntyneiden kehoihin, 006 pohti. Hänen silmänsä laajenivat. Ei. Ei aivonsiirtoa. Ei tuon äskeisen jälkeen.
    006 nousi äänekkäästi tuoliltaan ja pudotti kynän pöydälle. Hän siirsi tuolin siististi pois kävelyväylältä, työpöydän alle. 006 käveli ympäri laboratoriota hieroen leukaansa. Muiden tutkijoiden mielestä 006 näytti hieman poissaolevalta. Osa katsoikin Tohtoriin huolestuneina ennen kuin Yli-intedentti 082 kehotti koko joukkiota palaamaan telomeerientsyymin monistamisen pariin.

    006:n kasvoille vääntyi ilme, josta näki, että kaikesta huolimatta hän nautti ongelmien ratkaisemisesta. Hän ei hymyillyt, sillä se saisi hänet näyttämään mielenvikaiselta. Torakkatohtori pysähtyi tyhjennettyjen alkiotankkien eteen.
    Mutta…mieli. Aivojen kapasiteettia ja kasvua voimme takuulla jotenkin vahvistaa hormoneilla, mutta itse mieli. Miten saada laajennettua tajunnan rajoja.
    006 pysähtyi. Hän tunsi olevansa läpimurron rajoilla. Häneltä puuttui vain jokin todella ilmiselvä. Torakkatohtori sulki silmänsä ja hieroi otsaansa molemmin käsin hyvin keskittyneen näköisenä. Ratkaisu oli aivan hänen hyppysissään.

    Laboratorion ovi paukahti auki väkivaltaisesti ja ajatuksiinsa uppoutunut 006 hätkähti. Hän pomppasi paikallaan ja inahti perin epämiehekkäästi, kääntyen siinä samassa ympäri. Nähdessään Makuta Abzumon laboratorion oviaukossa häntä huvitti kiroilla tälle ja näyttää äärimmäisen ärtyneeltä, mutta torakkatohtori päätti hillitä itsensä. Jopa ajatukset voisivat olla vaarallisia.
    Makutan petomainen katse liikkui nykivästi ympäri huonetta. Käärmemäiset hampaat pilkistivät hirviön suusta. Se hymyili.
    ”Takaissssssin töihin, Ssssstephen hyvä. Tiede ei odota.”

    006 nyökkäsi ja veti kämmenensä suojatakkinsa hihojen sisään lannistuneen näköisenä. Hihoihin piilotetut kämmenet puristuivat nyrkeiksi.

  • Nynrah osa 14: Robotit rakentavat robotteja

    Nynrah

    Metsän reuna tuli vastaan ja viisikko hahmotti edessään yhden suurimmista matoran-kylistä tällä puolella maailmaa. Oli vaikea puhua enää pelkästä kylästä, sillä Nynrah-haamujen asuinalue oli kooltaan lähempänä pientä kaupunkia. Tiilistä, kivestä ja teräspalkeista kyhätyt asunnot olivat kukin rakenteiltaan omankaltaisiaan arkkitehtuurisia taideteoksia, mutta niistä näki hyvin, että kovin harva Aaveista oli taiteilijoita. Toisiaan isommat ja rakenteiltaan toistaan uskaliaammat talot olivat väreiltään suurilta osin hyvin perinteisiä ja tehdasmaisen hillittyjä. Niissä pystyi kuitenkin todennäköisesti asumaan erittäin mukavasti.
    Nyt rakennukset kuitenkin näyttivät enemmän henkilökohtaisilta vankiloilta. Seinissä oli pieniä plasma-ammuksien ja Kanoka-kiekkojen jälkiä, mutta taistelu oli jäänyt lyhyeksi.

    Kylässä oli hiljaista. Joka ikinen ovi ja ikkuna oli järjestelmällisesti suljettu ja sisältä ei tullut edes valoa. Matoraneja ei ollut kaduilla, mutta katujen epäsiistiydestä päätellen he olivat juuri lähteneet kävelemään poispäin äärimmäisellä kiireellä. Tai ainakin he olivat yrittäneet sitä erittäin tiiviisti.
    Avhrak Vat leijuivat hiljaisesti läpi katujen ja katselivat ympäriinsä punahohtoisilla silmillään. Ne eivät vaikuttaneet yksinään erityisen uhkaavilta, mutta metallisten lautasten suuri määrä herätti kunnioitusta. Lisäksi jokainen tämänkaltaisen lentävän lautasen aikaisemmin nähnyt oli todennäköisesti joskus nähnyt myös, minkä seurassa ne yleensä liikkuivat.

    Klaanilaisten viisikko oli hipsinyt pienen tiilisen pajan taakse ja kurkisteli varovaisesti kaduille nurkan takaa. Keetongu siirsi päänsä mahdollisimman lähelle Guardiania ja kuiski.
    ”Lisää lautasia. Fantastista.”
    Guardian kiikaroi varovaisesti lämpökatseesta oranssilla silmällään. ”Möröt yrittävät piilotella taloissa. Näitä se ei taida kiinnostaa.”

    Lentävien lautasten pienimuotoinen joukkue sujahti viisikon ohi. Parin sekunnin ajan kaikki olivat Makuta Nuita lukuunottamatta aivan hiljaa. Vihreän antidermiksen ajatukset kaikuivat kaikkien pääkopissa. Tavallaan hieman kaoottisen olennon monenlaisissa ajatuksissa oli muiden mielestä jotain rauhoittavaa, mutta tilanteen paine häiritsi kaikkia.

    Mekaaniset lautaset kantoivat yhdessä pohjastaan sojottavilla pitkillä käsiraajoilla suurta laatikkoa, joka oli täynnä raskasta metalliainesta. Lautaset ja laatikko kiisivät kohti kylän suurimpia rakennuksia, joiden tehdasmaisista piipuista nousi tummanharmaata savua.
    Robotit rakentavat robotteja. Aika perverssiä.
    ”Hiljaa”, Guartsu kuiski hampaat irvessä peittäen Manun purkin kourallaan.
    Laivaston matoran Ternok hymyili kevyesti katsellessaan Avhrak Va -ryhmittymien lentoa. ”Hehehe, nuohan ovat tavallaan todella suloisia…”
    Ontor henkäisi raskaasti. Hän ei nauttinut tilanteesta yhtään. Matoran oli mekaanikko eikä taistelija ja katseli taaksensa jatkuvasti huolestuneen näköisenä. Mikä tahansa metsikön suunnalta kutsuvista äänistä oli potentiaalinen syy huolestua. Ontor kuitenkin ymmärsi, että hänet oli koulutettu tällaisia tilanteita varten. Matoran sulki pian silmänsä ja henkäisi syvään laskien mielessään kuuteen. Avattuaan silmänsä hän yritti näyttää mahdollisimman rohkealta ja päättäväiseltä, vaikka se vaikeaa olikin.

    Viisikko hiipi lähemmäs suuren kylän keskiosissa erottuvaa koollaan kunnioitusta herättävää tehdas- ja pajarakennusten ryhmittymää. Konemainen kilke kaikui tehtaiden ytimistä ja yönmustaksi muuttunut savu purkautui varjomaisesti piipuista tuoden ilmaan hajun, joka muistutti vanhaa Vartijaa sodasta. Monenlaiset työkalut kilisivät, metalli suli ja sähkönpurkaukset rätisivät.
    Haamujen suurta keskuspajaa ympäröi armeija sen erilaisista ikkuna- ja oviaukoista sisään ja ulos lenteleviä Avhrak Va -lautasia. Ne kantoivat metalliosia täynnä olevia laatikkoja kohti tehtaita eri suunnista. Myös pieni joukko teräksenvärisiä matoraneja kantoi laatikoita lannistuneina kohti tehdasrakennuksen portteja. Ruuveja putoili täyteen ahdattujen laatikoiden kansien välistä harmaille kaduille.

    Yksi ainoa nelikätinen, kasvoton ja tunteeton metallihirviö leijui ”TAKOMO”-nimellä kulkevan rakennuksen suurten teräsporttien yllä tarkkaillen sisään kulkevien matoranien ja lentävien lautasten kiireistä massaa kylmän sinisellä ja sieluun porautuvalla katseellaan.

    Voi piru, Makuta Nui sanoi. Niillä on selvästi iso tilaus toimitettavana.
    Keetongu murisi. ”Takomo…” hän sanoi hiljaa kieli hampaidensa välissä.
    Guardian kääntyi keltaista jättiläistä kohti. ”Kyvykkäimmät Aaveet työskentelevät tuolla, eikö niin? En pelkäisi vanhojen ystäviemme puolesta.”
    ”No niinpä niin. Nuo tarvitsevat heitä johonkin. Mutta…”
    Keetongu hiljentyi, kun lähiympäristöä kamerasilmällään tarkkaileva Avhrak Va ilmestyi noin metrin päähän klaanilaisviisikosta. Se katseli heidän piilopaikkansa suuntaan pitkään, mutta kuittasi havaitsemansa liikkeet pian jonkinlaisena näköhäiriönä.

    Guardian tarkisti pistoolinsa ja kiväärinsä lippaat moneen kertaan. Hän vilkuili, kuinka uupuneiden matoranien suuret joukot kantoivat nyt sisään massiivisia kontteja. Tehtaiden omistajan vaihduttua tätä kontteihin pakattua Bio-Klaanin laivastolle tarkoitettua kalustoa oltiin sijoittamassa uudelleen. Guardian, Keetongu ja matoranit vilkuilivat toisiaan.
    Jos ketään nyt yhtään kiinnostaa, niin yhden tuollaisen suurimman kokoluokan kontin tilavuus on… Manu aloitti, mutta Guartsu hyssytteli makutaa välittömästi.
    ”Tiedämme kaikki kyllä, mitä haet.”
    Hienoa, Manu hyrisi. Nyt pitäisi vain löytää lisää xialaisia miinoja.
    Guardian hymyili ja pyöritti silmiään. ”Ei.”
    Minä pidin ideastani.
    ”Niin me kaikki”, Guardian sanoi. ”Mutta ei. Tongu, nosta matoranit mukaasi. Tästä voi tulla vähän ahdasta.”

    Kymmenen minuutin päästä valtava teräskontti liikkui verkkaisesti nynrahilaisen tehtaan liukuhihnaa pitkin. Automatisoidut magneettikourat siirsivät sen valtavan punertavan kannen irti ja neljä kahdella jalalla kävelevää hahmoa hyppäsi vaivihkaa vilkkaalle liukuhihnalle. Tehtaassa haisi öljy ja kuolema. Koneiden takana työskentelevien matoranien katseissa hehkui pelko.
    Viisi kulkijaa kiipesivät yksi kerrallaan toisen kontin päälle ja odottivat, että liukuhihna vei sen valtavan ja karusellimaisesti pyörivän osanlajittelukoneen ohi, jolloin kaikki kiipesivät sen päälle. Laitteen päältä he tarkkailivat tehdasympäristöä yrittäen puhua mahdollisimman hiljaa.
    ”Saanen kysyä seuraavaa siirtoamme, komentaja”, Ternok kuiski.
    ”Sinä ja kaverisi voisitte ensinnäkin yrittää pysyä mahdollisimman kaukana niistä nelikätisistä”, kyykyssä istuva Guardian sanoi hieroen leukaansa.
    Minä olen nähnyt niitä vilaukselta kaksi. Ehkä vaara ei ole niin suuri.
    Guardian kiristeli hampaitaan. ”Jos me emme jotenkin pysäytä koko laitosta, niitä on kohta sadoittain.”
    Klaanilaiset tuijottelivat toisiaan synkeinä. Muutaman viikon takaisen tuhoisan yön tapahtumat muistuivat hetkessä jokaisen mieleen. Matoranit katsoivat toisiaan epävarmoina. Manu sihisi poikkeuksellisen hiljaa. Keetongu istui kädet puuskassa.
    Tehtaan hajuja nuuhkivan Guardianin mieleen tuli jälleen kerran, kuinka paljon tehdasrakennuksen aseisiin tarkoitettu rauta-aines haisi vereltä jo ennen valmistumistaan. Admin nojasi käteensä.
    ”Ajattele, ajattele, ajattele…”, hän sanoi. Sininen skakdi naputti otsaansa kevyesti rystysillään.

    Koneiden hypnoottinen liike oli kuin jonkinlaista raivokasta tanssia. Valmiit muotit iskeytyivät tulikuumana hehkuvaan teräsainekseen ja pian niiden jäähdyttämiseen tarkoitetusta nesteestä nousi osia. Osat siirtyivät parille Nynrah-haamulle, jotka vastentahtoisina hioivat ja kiillottivat niitä. Suurella koneiden yläpuolella hohtavalla näytöllä näkyi tehtaan tällä hetkellä tuottamien osien malleja, muotteja ja pohjapiirustuksia. Avhrak Feterran ilmeettömien, tuhoa ja kuolemaa tarkoittavien kasvojen siluetti piirtyi näytölle uudelleen ja uudelleen.

    Keetongu nousi varovaisesti täyteen mittaansa. Hän katsoi jonnekin kauemmas yksinäisellä silmällään ja hieroi leukaansa. ”Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki jututtaa Q-miestä.”

  • Nynrah osa 13: Matka pimeyden ytimeen

    Nynrah, metsä

    Sekalainen joukko jatkoi matkaansa yhä syvemmälle sisämaahan. Heidän karttansa mukaan sopivanoloinen Matoran-kylä sijaitsi saaren keskiosan vuorten tällä puolella joen yläjuoksulla. He olivat löytäneet kuin onnen kaupalla joen, mutta näky ei miellyttänyt heitä.

    Uoma oli kuivunut. Kartassa vuolaaksi merkatun virran tilalla lorisi murheellisesti pieni purontapainen. Uomassa oli kivien lisäksi metalliromua ja muuta jätettä. Kuolleiden Ruki-kalojen mätä haju täytti sankareiden sieraimet. Vaikka he kävelivätkin muutaman kymmenen metrin päässä ainoasta maamerkistään, kuollut joki sai muutenkin ahdistuneen tunnelman suoraan sanoen pelottavaksi.

    ”Toivoin, että olisimme päässet lentämään tehtaille saakka”, Guardian aloitti keskustelun pitkän hiljaisen marssin jälkeen, ”Mutta tervetuliaiset olivatkin vähemmän hauskat.”

    Meitä on viisi ja kaksi on Matoraneja. Vastassamme saattaa olla koko ”Allianssin” johto. Ainakin, hmh, Avhrak Feterrat. Ne saivat koko Klaanin polvilleen. Minulla olisi 42 Rahkshi-voimaa, varjon elementtivoimat ja muodonmuutoskyky, mutta ei, minä”

    ”Turpa kiini”, Tongu sanoi. Hän ei halunnut ajatella koko asiaa. He saattoivat olla nyt kulkemassa kohti katkeraa kuolemaa täällä universumin kaukaisessa haarassa. Kukaan ei saisi tietää. Niin lähellä Visorakia”

    ”Koko Allianssin johto”, G jatkoi kaikesta huolimatta, ”se on mahdollista. Mutta emme voi muutakaan. Nazorakit lienevät sen suurin sotilasmahti ja lymyilevät pesässään, mutta heillä voi olla muitakin liittolaisia. Jos tukikohta on todella täällä, Visorakit voivat olla ilmeinen vaihtoehto.”

    ”Visorakit olisi pitänyt pommittaa jo vuosia sitten”, Keetongu murahti puoliääneen.

    ”Mahdollisesti. Mutta emme ole sodassa niitä vastaan, vaikka ehkä pitäisi. Ja muutenkin” Pärjäämme edes tuskin torakoille. Emme ole sotilaallinen ryhmittymä”, Guartsu vastasi. Hän katui jo sitä, että oli ottanut asian puheeksi.

    Keetongu katsoi surumielisesti kantamaansa konekivääriä.
    ”Näyttää siltä että olemme”, hän sanoi, ”Ja ihan tosissaan, Nazorakit” Oikeasti, kuinka moni klaanilainen on koskaan menettänyt ystäväänsä tai sukulaistaan tai raajansa tai mitään torakoiden takia? Koko tämä sotajuttu, se on ihme homma” Ne vain seilaavat alueellamme ja levittävät propagandaa ja niin, mutta eivät ne mitään sodi! Tietojemme mukaan niillä olisi resursseja pommittaa Klaania joka yö, mutta ei, ne vain piilottevat luolissaan! Ja tämä muka sotaa!”

    Tongu laski tykkinsä mättäälle ja kävi istumaan suurelle, moottorisahalla katkotulle kannolle. Hän olisi painanut päänsä käsiinsä jos se olisi ollut irrallaan hänen ylävartalostaan. Mädän kalan haju teki hengittämisestä hankalaa.
    ”Jos joku vertaa torakoita Visorakeihin, hän ei tiedä, mitä tekee”, keltainen kyklooppi lisäsi vielä.

    Guartsu laski kätensä istuvan jättiläisen hartijalle.
    ”Isku tulee kyllä”, Skakdi sanoi, ”Iloitkaamme ajasta, jonka saamme ennen sitä. Meidän on pelastettava itsemme, ennen kuin voimme pelastettava muun maailman. Toivotaan vain, että maailma kestää tarpeeksi pitkään.”

  • Nynrah osa 12: Under New Management

    Nynrah

    Neljän hahmon sekalainen joukkue hiipi rannikon havumetsissä. Nynrahin saaren metsien kärsimä vahinko oli osoittautunut huomattavasti pienemmäksi kuin klaanilaiset olivat odottaneet ensinäkymästä päätellen. Metsiä ei ollut tuhottu satunnaisesti sodan nimissä, vaan tuho oli pikemminkin järjestelmällistä ja harkittua. Savupatsaat nousivat rannan suunnalta, mutta saaren sisäosissa niitä ei näkynyt kuin yksi. Vaikutti siltä, että hyökkääjien tarkoituksena ei ollut tuhota saarta.
    Guartsu kulki joukon etunenässä. Hän katsoi kiikarisilmällään syvemmälle metsään vaihdellen sen silmän linssin väriä sekuntien välein. Vartija nojasi havupuuta vasten ja tutki näkymiä joitakin sekunteja ennen kuin viittoi takana seuraaville merkin siitä, että reitti oli selvä. Guardian puristi Vartija-kivääriään tiukasti. Makuta Nuin lasipurkki oli kiinni adminin varustevyössä.
    Keetongu käveli seuraavana. Keltaisen jättiläisen olisi vaikea pysyä huomaamattomana metsässä oikeassa tilanteessa, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Tongun olkapäillä ja niskassa roikkui pari suurikokoista oksaa, jotka hän oli nykäissyt irti puista.

    ”Kiva valeasu”, Guardian heitti.

    ”Kiitos vain.”

    ”Sinä näytät aivan puulta”, Guartsu sanoi naama peruslukemilla. Skakdin äänensävyssä ei erityisesti hehkunut varmuutta tehtävän onnistumisesta. ”Kävelevältä, keltaiselta, ilmatorjunta-asetta kantavalta puulta.”

    Keetongun käsissä oli yksi Kirikori II:n Cordak-tykeistä. Se painoi muutamia satoja kiloja ja tätä mallia ei missään nimessä tarkoitettu jalkaväen kannettavaksi.
    Tämä jalkaväen yksikkö sattui tosin olemaan valtava kyklooppi, joka oli saanut tykin irti muutaman mutterin pyöräyttämisellä ja rennolla nykäisyllä. Nyt Tongu tähtäili ilmasta ilmaan -taisteluun tarkoitetulla aseella liikutellen sitä niin kevyesti, että se näytti höyhenkeveältä.

    Keltaisen jättiläisen syvälle havumetsän maastoon painuvissa jalanjäljissä seurasivat matoranit Ontor ja Ternok. Innokkaiden laivaston matoranien käsistä ja selkärepuista pilkotti naurettavan suuri määrä varusteita. Ontor kantoi monenlaisia korjaus- ja ensiaputyökaluja, kun taas Ternok näytti ottaneen aluksesta mukaansa kaiken mahdollisen aseeksi kelpaavan. Matoranit yrittivät pysyä kahden suuremman hahmon perässä niin hyvin kuin niiden pienille jaloille vain kelpasi. Ternok läähätti voimakkaammin.

    Näkyykö lautasia? Manu uteli.
    Guardian kohautti olkapäitään lannistuneen näköisenä. ”Ei, joudumme syömään käsin.”
    …haa haa.
    Tongu hörähti kumeasti. ”Sinulla on huono vaikutus häneen.”
    Se taitaa olla molemminpuolista.

    Tongu hymyili huomaamattoman pientä hymyä ja kääntyi katsomaan perässään seuraavia matoraneja. Sitten hän käänsi katsettaan ja tutkaili metsää.
    ”Kaikki varmaan jo tietävät, että tämä ei ole torakanpenikoiden tekosia?”
    Ternok ja Ontor vilkuilivat toisiaan hämmentyneinä. Guardianista ja Makuta Nuista ei tullut erityisempää reaktiota.
    ”Sähkölaitteet sammuivat kun olimme kilometrin päässä”, Guartsu kertasi katsoen Tongua. ”Ja nuo lautaset eivät olleet aivan samanlaisia kuin aiemmin, mutta…”
    Vartija vilkuili jalkojaan. Hetken oli hiljaista. Manun purkissa värisi jotain.
    …’Avhrak Feterrat’?

    Matoranit pysähtyivät hetkeksi. Ternok nielaisi äänekkäästi. Matoranit muistivat aivan hyvin tuon kohtalokkaan yön. Molemmat olivat menettäneet ystäviä ja kaksi laivaston suurta sankaria olivat kuolleet tuhoisien metallitynnyrien luisevissa kourissa. Ontor oli ollut yksi hautajaiskulkueen arkunkantajista. Nyt hän hieroi olkapäätään ja tuijotti maastoa vaitonaisena.

    Guartsu nyökkäsi ja vilkuili varustevyöstään roikkuvaa Makuta Nuita. ”Vanhat merkit sanovat että kyllä.”

    …ja minä kun halusin vain haarniskan.

    Guardian kääntyi kohti Tongua. ”Mitä mieltä olet. Onko meillä mitään mahdollisuutta?”

    Keltainen jättiläinen kohautti olkapäitään ja niillä makaavat kuusenoksat rahisivat. ”En tiedä. Nynrahin valtaaminen ei kyllä isoa joukkoa vaadi.”
    Guardian nyökkäsi. ”En minä niiden määrää pelkääkään. Mutta miksi hyökätä Nynrahille…”
    Entä jos nekin haluavat jotain? Manu viesti.

    Tongun suurille kasvoille ilmestyi jotain merkillistä. Hänen suuri silmänsä näytti huomaavan jotain, mitä muut eivät. Hämmentyneet matoranit etsivät katseillaan sitä, minkä laivaston johtaja oli löytänyt, mutta kaksikko hämmensi pieniä päitään vain entisestään.
    Keetongun suu avautui puoliksi. ”Ah.”

    Ah?
    ”Ah?”

    Keetongu nosti valtavan kätensä vähitellen aseensa päältä ja osoitti yhdellä vasaran kokoisella sormella jonnekin kauas.
    ”Tuo savu on ihan normaalia.”
    Missä mielessä.
    Keetongu hieroi jämerää leukaansa hetken. ”Tuotantolaitoksissa ei pala mitään. Tuo tulee savupiipuista.”
    Ymmärryksen verho laskeutui aavemaisesti koko joukkion päälle.Tongu hymähti.
    ”Herra ZMA maksaa tilauksensa mielenkiintoisella tavalla.”

    * * *

    Nynrah
    Takomo

    Pienen matoran-ryhmän äänet kuiskailivat pimeässä varastohuoneessa. Kukaan ei nähnyt mitään ja kaikilla oli tukalan ahdasta.
    ”Näkikö kukaan Cefiä?”
    ”…e-e-en usko. Hän oli tuotantosiipi kolmosessa kun tämä alkoi.”
    ”Voi luoja.”
    ”Samat sanat. En nähnyt mitään, mutta kuulin kaiken.” Elteksi kutsuttu matoran pisti kätensä puuskaan ja hieroi kyynärpäitään. Hän oli poikkeuksellisen hermostunut, mutta pystyi olemaan onnellinen siitä, että kukaan ei nähnyt.

    ”Kuvitelkaa, että se pisti meidät rakentamaan niitä nelikätisiä piruja”, vanhemman matoranin auktoriteettia puhkuva ääni jyrisi vihaisena. ”Kuin pistäisi miehen sitoman oman hirttosilmukkansa.”

    ”Tulisi vain eteeni puhumaan tämä ’herra ZMA’!” hieman nuorempi matoran-mies puhkui innostuneen vihaisena. ”Tämänkaltainen on todella infant-”
    Aiemmin puhunut Nynrah-haamu huokaisi ja hyssytteli toveriaan, joka vaikeni miltei välittömästi. ”…ei nyt. Ne voivat kuulla.”
    Innokas matoran vaikeni melkein välittömästi. Se oli melkein jo hankaamassa vastaan ennen kuin kuuli jotain ulkoa.

    Varastorakennuksen ulkopuolelta kuului mekaanisia ääniä. Jotain leijaili aivan liian lähellä. Koneen kepeistä ja hiljaisista liikkeistä ei voinut päätellä, oliko se yksi nelikätisistä painajaisista vai vain pieni ryhmittymä ’lautasia’. Ääntä kesti hetken eikä yksikään Haamuista edes hengittänyt ennen kuin äänet olivat kauempana.

  • Nynrah osa 11: Matkan pää

    Kirikori II

    Ilma-alus oli saapunut sankan sumun vyöhykkeelle. Keetongu ei nähnyt, minne ohjata. Hänen täytyi luottaa täysin navigaatiolaitteistoon. Omiin silmiin ei ollut luottamista.

    Guardian istui tuolissa huolestuneen näköisenä. Manu lillui edelleen lasisessa purnukassaan.
    Eikö ole ironista, hän sanoi, että minä olen lasipurkissa. Guardian katsahti häneen.
    Jos minä olisin omassa ruumiissani, minä –
    ”Tiedetään”, Guartsu huokaisi silmiään hieroen. ”Olisit hävittänyt tämän sumun.”
    Olin kyllä sanomassa, että olisin voinut kuurata tuulilasin, mutta miten vain.

    He lensivät sumussa muutaman tunnin ajan. Kaikki näytti yksitoikkoisen samalta sumussa. Guardian koetti nukkua hetken. Pian tuli vaihdon aika. Guardian tarttui ruoriin, Tongu painoi pehkuihin. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua Ternok sanoi:
    ”Herra Guardian, me olemme nyt viidenkymmenen kilometrin päässä Nynrahista.”
    ”Sepäs mukava uutinen”, Guartsu vastasi väsyneenä. ”Käypä herättämässä Tongu.”
    Kun Tongue herää, kielipeli alkaa, Manu sanoi hihittäen.

    Hetken kuluttua keltainen jättiläinen talsi heidän luokseen. Edestäpäin kajasti valoa. Sitten, yhtäkkiä, sumu loppui. Muutaman metrin välillä se hälveni olemattomiin. Nyt he näkivät meren ja heidän edessään odottavan saaren.

    Saari, jonka he näkivät, ei ollut mikään kaunis näky. Ilmasta käsin näkyi monia tulipaloja. Savupatsaat nousivat korkealle Nynrahin taivaalle. Rakennuksia näkyi palasina siellä, missä asutusta oli. Kasvillisuus oli suurimmaksi osaksi liekeissä.
    ”Mitä tämä on?” Guardian kuiskasi ja iski nyrkkinsä pöytään. Keetongu sulki ainoan silmänsä hetkeksi ja avasi sen sitten uudestaan. Näky oli todellinen.
    Ai oliko täällä jokin ongelma, vai? Manu ivasi.

    He alkoivat laskeutua Nynrahia kohti. Mutta heidät yllätti joukko lentäviä pikku aluksia. Ne olivat lautasen muotoisia ja ampuivat heitä kohti. Mikä pahinta, ne olivat liian pieniä maalitauluja.
    ”Ne vahingoittavat jotakin ja pahasti, jos emme pian laskeudu”, Tongu ärisi tarttuen ohjaimiin. Koko alus huojui ja tärisi. Guardian kaatui lattialle kompastuttuaan tuoliin. Manu purkki putosi lattialle ja kieri Tongun jalkojen juureen. Keltainen rahi yritti kaikin voimin joko karistaa tai tuhota hyökkääjät. Hän ohjasi alusta vasemmalle ja oikealle, mutta pienet lentävät lautaset pysyivät heidän kannoillaan. Ne olivat aivan aluksen vasemmalla puolella ja ampuivat reikiä Kirikori II:n kylkeen.
    ”En saa niitä karistettua!” Tongu huudahti. Guardian oli noussut pystyyn ja koetti nyt pitää asemansa. Hän ei onnistunut, vaan aluksen keikahtaessa viidenkymmenen asteen kulmaan vaakatasosta lensi toiselle puolelle alusta ja iski päänsä ikkunalasin läpi.

    Manun ajatukset sinkoilivat sinne tänne purkin pyöriessä lattialla ympäriinsä. Mikä kummallisinta, Guartsu aisti hänen päässään pyörivän erilaisia monimutkaisia yhtälöitä ja kaavoja.
    ”Manu, eikö matematiikalle löydy parempiakin ajankohtia?”
    ”G, me joudumme pakkolaskeutumaan!” Tongu murahti ja käänsi vasemmalle. Muutaman kymmentä robottilentäjää murskaantui aluksen kylkeen. Suunnilleen saman verran jäi jäljelle. Tongu huudahti voitonriemuisena, mutta ei ehtinyt iloita kauan, kun jostain kuului posahdus.
    ”Aha. Ne hajottivat höyryventtiilin…”
    ”Ja se on…?” G kysyi.
    ”Paha asia”, Tongu vastasi.

    He laskeutuivat kohti kallioista maaperää. Rysähdys oli kova, mutta kovin paljon vahinkoa se ei aiheuttanut Kirikori II:lle. Hetken kuluttua sekä Guardian että Keetongu olivat aseistautuneet ja raahanneet itsensä ulos aluksesta. Sitten alkoi ammuskelu. Kymmenisen lentävää lautasta lensi heitä kohti. Ne eivät tähdänneet klaanilaiskaksikkoon vaan maassa röhnöttävään alukseen. Muutaman he ampuivat alas suoralta kädeltä, mutta robotit viisastuivat ja alkoivat tehdä monimutkaisia liikesarjoja. Niihin oli nyt huomattavasti vaikeampi osua.

    Alukselle oli aiheutunut jo paljon vaurioita, kun robotteja oli ilmassa enää kolme. Ne päättivät, että oli järkevää alkaa ampua kaksikkoa, joka oli tuhonnut suurimman osan niiden hyökkäysjoukoista. Yksi paljasti kaksi terää kyljissään ja syöksyi Guardiania kohti. Tämä olisi silpoontunut kahteen osaan, ellei Tongu olisi heittäytynyt sen päälle niin, että se lensi maahan ja rysähti klaanilaisen painon alle.

    Sillä väli Guartsu harjoitti tarkka-ammuntaa kiikarisilmineen ja vartija-kivääreineen. Lopulta enää yksi lentävä lautanen oli jäljellä, mutta se ei hyökännytkään, vaan lähti pakoon.
    ”Se ei saa päästä karkuun!” Guartsu henkäisi. Hän yritti juosta sen perään ja ampua sitä vielä, ennen kuin se katosi kallioiden taakse. Keetongu pyyhälsi ähisten hänen vierelleen. Hetken he vain seisoivat paikoillaan. Sitten he kääntyivät mustunutta alustaan kohti. Palanut puu oli reikiä täynnä, mutta alus oli varmaan yhä, ja varsinkin korjauksen jälkeen, lentokykyinen.

    ”Mitäs nyt?” Tongu sanoi.
    ”En tiedä”, Guartsu vastasi.
    Ehkä noudatte minut täältä?
    ”Ai, juu”, Guardian sanoi vaisusti. Vaikka eihän Manu sitä kuullut. Guardian ja Keetongu kävelivät sisään alukseen. Matoranit tulivat pois pöydän alta, ja Guardian nosti Manun purkin ylös.
    Sain laskettua lentorata ja mahdolliset pakkolaskupaikat, mutta kukaan ei tainnut kuunnella minua…
    Guartsu kohautti olkiaan. Keetongu sanoi:
    ”Oli vähän kiire…” Manu tyytyi hymähtämään vastaukseksi.
    ”Mitä meidän nyt pitäisi tehdä?” toinen Matoraneista kysyi.
    Ei kai auta muu, kuin alkaa tutkia, mitä on tapahtunut. Ja kannattaa välttää kuolemista.
    Guardian pyöritteli silmiään ja sanoi:
    ”Joku näyttää vallanneen tämän saaren, ja –”
    Hyvä huomio, Manu kommentoi.
    ”– ja meidän täytyy selvittää, kuka ja miksi.” Tongu nyökkäsi.
    ”Meidän pitää pelastaa saaren Matoranit ja vapauttaa heidät alistajien hirmuvallasta. Kuka ikinä tekikään nuo robotit…”
    … oli fiksu mies, Manu jatkoi Tongun virkkeen loppuun.
    ”Olin sanomassa täysi idiootti”, Tongu hörähti.
    … ai.
    ”Mitä me teemme?” Matoranit kimittivät yhteen ääneen.
    ”Teidän taitaa olla pakko tulla mukaamme”, Guartsu sanoi. ”Täällä on vaarallista.”
    ”Eli meidän täytyy jättää Kirikori?” Tongu sanoi haikeasti.
    ”Kyllä”, Guardian vastasi, ”ainakin vähäksi aikaa. Onhan meidän poiskin päästävä.”
    Jos mitään poispääsyä on.
    ”Pessimismiä tuollainen.”
    Realismia.
    ”Eli pessimismiä.”
    Ehkä arkimerkityksessään. Entä, jos olen ontologinen realisti?
    Guardian ei vaivautunut vastaamaan.

    He astuivat ulos aluksesta. Kirikori II:sta nousi savua. Vielä pahemmin savusi ympäristö. Minne tahansa he katsoivat, he näkivät savupatsaan, jos toisenkin. Kasvillisuus oli joko tulessa yhä edelleen tai palanut maan tasalle. Nynrahilla oli olut hiekkaranta ja trooppista kasvillisuutta, mutta nyt tilalla oli tuhkainen hiekkakerros ja palaneita käppyröitä. Taivas näytti violetilta ja valkoiset pilvet pyyhkivät sitä kuin pyyhekumi paperia. He olivat laskeutuneet jonkinlaisen kylän viereen. Kylä oli tuhoutunut hiljattain. Savuavia rakennuksia oli muutama, ja suurin osa oli romahtamispisteessä tai jo luhistunut. He kävelivät kylän halki. Ei ristin sieluakaan näkynyt matkan varrella. Guardian pälyili epäilevänä ympärilleen. Hän oli odottanut tapaavansa vihollisia heti siltä seisomalta, kun he astuivat ulos aluksesta toisen kerran. Keetongu katseli murheellisena tuhottuja maisemia. He saapuivat pienelle järvelle.
    Oletan, että tämän järven vesi ei tavallisesti ole… punaista, Manu totesi. He jatkoivat kävelyään eteenpäin. Edessä kohosi pienoinen kukkula, jonka huipulle he päättivät kiivetä nähdäkseen, mitä edessäpäin oli. Epäluuloinen Guardian ryömi rinteen ylös ja kurkisti varovasti toiselle puolelle kukkulaa. Maisema jatkui samanlaisena näköesteisiin asti. Näitä olivat suuret siirtolohkareet sekä palaneet puut.

    Guartsu viittoili seuralaisilleen, että oli turvallista tulla. Keetongu, joka kantoi Manun purkkia, ja Matoranit hänen jäljessään kipittivät rinteen huipulle. Sitten he jatkoivat eteenpäin palaneeseen metsään. Tropiikin kulottunut kasvillisuus oli puolittain elossa, mutta noen peitossa. Jotain oli tapahtunut Nynrahin saarella. Eikä se varmasti ollut ollut miellyttävää kenenkään mielestä.

    Zakaz

    ”Kuinka niin ssssinulla ei ole heitä?”

    Nektann huokaisi ja vilkaisi olkansa yli sotureitaan. He kaikki seisoivat tykkitornilla, jonka luota klaanilaiset olivat ovelasti paenneet. Sotilaat olivat hermostuneita. He seisoivat rivissä Nektannin takana ja pälyilivät johtajaansa sekä toisiaan. Nektannin edessä oli suurehko näyttö, jonka sisuksista pällisteli Abzumon julma pärstä.
    ”Minulla ei ole niitä”, Nektann sanoi, ”koska ne pääsivät karkuun.”

    Abzumo kohotti kulmaansa ja asetti hetken kuluttua kätensä leualleen, jota alkoi hivellä mietteliään näköisenä.
    ”Sssse ei ole vaihtoehto, Skakdi.”
    ”Mitä sinä puhut”, Nektann sihahti. ”Minä teen mitä tahdon. Nyt näyttää vain siltä, että sinä jäit ilman vankejasi ja minä ilman rahojani.”
    ”Ei aivan niinkään, Nektann.”
    ”EI?”
    ”Ei.”
    Nektann oli turhautunut sananvaihtoon ja purkaakseen kiukkuaan iski tajuttomaksi sotilaan, joka eturivissä oli yrittänyt kurkkia hänen keskusteluaan. Sitten hän kääntyi takaisin Makutan puoleen ja karjui:
    ”Sinä väität, että tämä ei ole ohi! Mitä sinä kuvittelet, saastainen Makuta? Että minä aikoisin yrittää uudelleen? Minun ei olisi alun alkaenkaan pitänyt yrittää tehdä kauppaa sinun kaltaisesi typerän pellen kanssa! Minulle ei ole aiheutunut muuta kuin harmia. Ja kyllä, halusin tekosyyn tapattaa Warrekin, mutta se ei vain ole tarpeeksi Makutan kanssa asioimiseen! Minä tarvitsen jotakin, mikä pitää minut iskussa. Haluan päästä tapattamaan jonkun. Sellaisia me Skakdit olemme. Mutta minä en päässyt, mikä turhauttaa minua erittäin isosti, enkä edes saanut rahojani! Ja nyt minä joudun puhumaan vielä lisää sinun kanssasi, Makuta. Minua kyllästyttää puhuminen. Skakdeja ei ole tehty puhumaan! ME OLEMME TAPAJIA!”
    Makuta kuunteli raivoamista hetken, mutta kohotti sitten kätensä. Nektann vaikeni heti. Abzumo hymyili ilkeästi ja sanoi:
    ”Sssssanoinko minä…” Hän piti taukoa. ”… että sinä ssssaisit yrittää uudestaan?”
    ”Mitä sinä…”
    ”Sssssanoinko minä, että sinä joutuisit puhumaan kansssani vielä lisää?”
    ”No mitä skarrarrarrin väliä sil-”
    ”Ssssssssssssanoinko minä”, Abzumo kuiskasi, ”että sssssinä ssssselviäisit hengisssssä…”
    Hän alkoi nauraa hiljaa.
    ”… ssssselviäisit hengissä tämän kessssskusssstelun jälkeen?”
    Nektann oli aivan hiljaa ja vain mulkoili Makutaa. Tämäkin oli hiljentynyt ja katseli Nektannia suoraan silmiin. Oli hiljaista kauan. Sotilaat alkoivat hermostua. Monet kiemurtelivat paikoillaan paahtavassa auringossa. Useat Skakdit pohtivat, kuinka paljon kello mahtoi olla ja kuinka kauan he ehtisivät vielä istua baaritiskillä.

    Lopulta Makuta puhui jälleen.
    ”Minä oletin, Nektann, että ssssinä onnissstuissssit. Mutta ssssinä et onnissstunut. Ssssinä petit luottamuksssseni etkä ssssaaanut eliminoitua kolmea henkilöä, joissssta kakssssi oli Sssskakdeja ja ykssssi… Makuta, jolla ei ollut voimiakaan. Minä ehdin jo toivoa, että ssssaisssin haluamani ja lähetin jopa erään palvelijoisssstani hakemaan sssssitä.”
    Nektann vilkuili nopeasti ympärilleen.
    ”Mitä sinä olet tehnyt, Makuta?” hän sylkäisi. Makuta katsoi edelleen hänen silmiinsä.
    ”Hyvässsti, Nektann. Sssse on ohi.”
    Sitten helvetti pääsi irti.

  • Nynrah osa 10: Kohti Odinaa ja sen yli

    Kirikori II
    Koillinen sakara

    Valtavan saaren ääriviivat hahmottuivat sumussa useiden kilometrien päässä. Guardian vilkuili saarta ilma-aluksen pyöreästä sivuikkunasta mekaanisella katseellaan. Kukaan muu ei tuntunut keskittyvän valtavaan saareen, jota Kirikori II ohitti varovaisesti.
    Saaren keskiosista nousi yönmustia päästöpilviä ja suuri tukikohtarakennelma erottui juuri ja juuri.
    Onhan tuo se, mikä luulen sen olevan? Manun juomatelineen suunnasta kaikuva ääni kysyi.
    ”Odina, kyllä”, Guardian nyökkäili. ”Lennetään matalalla.”

    Keetongu suostui komentoon napisematta ja Kirikori II laski korkeuttaan. Pian se lensi vain parikymmentä metriä vedenpinnan yläpuolella. Kun lentokone liisi meren yllä, sen vetämät ilmavirrat repivät melko tasaiseen aallokkoon valtavaa jälkeä. Vesi pärskyi ja kasteli koneen ulkopinnan ja ikkunat. Tuulilasinpyyhkijät nykivät pakkoliikkeisesti oikealta vasemmalle. Muutama hassu vesitilkka tippui jostain katon aukosta Kirikori II:n jo melko kodikkaaksi osoittauneeseen sisätilaan. Osa ryöpsähti tulikuumana hehkuvan moottorin päälle ja höyrystyi miltei välittömästi.
    Jokin hyppäsi ikkunan ohi. Vasta toisen hypyn jälkeen matkustajat tajusivat, että pieni joukko hampaattomia haita muistuttavia, kirjavanvärisiä kaloja kulki Kirikori II:n imussa ja hyppi innokkaasti sen tasolle.

    ”No hei, pikku kaveri”, Tongu kuiskasi vilkuillen yhtä merenelävistä. Kalat räpyttelivät eviään ja yrittivät jopa imitoida Kirikori II:n tasaista liitoa, mutta eivät pysyneet koskaan kovin pitkään ilmalennossa.
    Kun Pimeyden metsästäjien tukikohta oli jo kaukana takana, alus nousi jälleen korkeuksiin voimakkaasti jyrisevän moottorinsa voimin. Innokkaasti hyppivät kalat yrittivät seurata mukana hetken aikaa ennen kuin niiden kiinnostus lentämiseen loppui kokonaan.
    Sumuinen sää selkeytyi hieman. Guardian tepasteli Kirikori II:n tiloja pitkin ja venytteli raajojaan. Hän ei ollut tottunut pysymään samassa paikassa näin vähäisellä liikunnalla näin kauaa. Matka alkoi jo kyllästyttää skakdia.

    ”Muuten”, Keetongu sanoi kytkien tuulilasinpyyhkimet pois. ”En nyt oikeasti tiedä tästä kamalasti, mutta eikö yksi niistä…’Nimda’-sirusta ole tuolla Odinalla?”

    ”Mitä luultavimmin”, Guartsu sanoi mietteliäänä. ”Aivan toinen juttu on se, miten saamme sen sieltä. Minä en astu tuolle saarelle enää vapaaehtoisesti.”
    Makuta Nuin purkki sihisi.
    Siis. Haamut ovat pystyttäneet pajansa Visorakien kotisaaren ja maailman suurimman rikollisjärjestön päämajan väliselle merialueelle.
    Purkissa oleva kaasu liikkui aavemaisesti ja sihisi vihaisesti.
    Miksi kaikki ovat niin valtavia idioottej-, Manu ärisi telepaattisesti, mutta lopetti huomatessaan Keetongun yksisilmäisille kasvoille vääntyneen merkillisen ilmeen.
    …Tongu? Onko kaikki kunnossa?

    Keetongu tuhahti. ”Kyllä on.”

    ”Oletko aivan varma?”, Guardian sanoi kohottaen kulmaansa. Tongu painoi Kirikori II:n ohjaimissa muutaman tärkeän kytkimen valmiusasentoon, nousi valtavalta ohjauspenkiltään ja viittoi Guartsua ottamaan ohjat samalla kun itse käveli poispäin.

    ”Huonoja muistoja vain”, Keetongu murahti. Normaalisti helposti hymyilevän keltaisen jättiläisen kasvoilla oli poikkeuksellista ärtymystä.
    Manu oli hetken hiljaa, mutta muutamassa sekunnissa hän tuntui ymmärtävän jotain.
    Aaaaaaa-aaaaaaaaa. Ah. Ehe. Viso-krhm. Anteeksi, en…muistanut asiaa.

    Tongu löi Kirikori II:n seinää ja pienellä tasolla lojuva jakoavain putosi lattialle. Suuri Rahi poimi sen pian käteensä.
    Guardian oli keskittynyt lentokoneen ohjaukseen, mutta käänsi päätään hieman. ”Hei. Meidän ei tarvitse edes sylkeä sen saaren suuntaan, jos et halua.”

    Tongu pyöritteli jakoavainta kädessään. ”Niinpä kai”, hän sanoi hiljaa. ”Anteeksi, taidan mennä moottorin kimppuun.”
    ”Mikäs siinä”, Guardian sanoi. Mitään vastaamatta Keetongu käveli aluksen peräosaan.

    Psst, Manu viesti vain Guartsulle.
    ”Niin?”
    Onkohan hän vihainen minulle.
    ”Miten niin?”
    Minä olen tavallaan makuta. Hämikset ovat makuta-tuotantoa.
    ”Ai oikeasti?” Guartsu sanoi vilkuillen vihreänhehkuista purkkia.
    Joo.

    Guartsu nojasi suureen istuimeen. ”On tai ei. En kyllä usko, että hän kykenee olemaan kovin pitkävihain…”
    Guardian vaikeni huomatessaan ohjaamon radion sihisevän. Hän käänsi sen äänenvoimakkuusnuppia. Radiosta tuleva ääni oli pyörremyrskymäistä kohinaa, mutta Guartsu ja Manu olivat erottavinaan matoranin äänen. Sanoista ei vain saanut selvää.

    ”…Tehmut?” Keetongu kysyi koneen perältä. ”Yrittäkää vastata sille.”

    Guardian nosti vaalean luurin ja avasi suunsa.
    ”Kirikori II kuulee. Kuuleeko Tehmut?”

    Tehmut oli vastaamassa jotain. Silloin yhteys kuitenkin katkesi täysin. Guardian jäi tuijottamaan radiota pöllämystyneen näköisenä.
    Mitä sinä teit.
    ”Puhuin”, Guartsu vastasi hämmentyneenä.
    Älä tee sitä enää.
    ”En usko sen auttavan.”
    Radioyhteys ei ollut vain katkennut. Kaikki sähköllä toimiva oli sammunut, mutta Kirikori II pysyi alkeellisen tekniikkansa ansiosta vielä hyvin ilmassa.

    Alan jotenkin ymmärtää Tongun sähkölaitevastaisuutta, Makuta Nui murisi.