Klaanon

Avainsana: Guartsu

  • Aggression arkkitehtuuri

    Klaani
    Telakka

    Bio-Klaanin telakan varastohallin numero seitsemän edessä vartova veljeskunnan matoranien joukko sai vihdoin odottamansa. Le-matoranien tuima tusina tarkkaili äänettömänä skakdia, joka käveli heitä kohti. Kuten matoranien naamioita, jämeräleukaisen skakdisoturin ihon sinisyyttä oli häivytetty noenmustilla kasvoväreillä. Lähestyessään metsäninjojen joukkoa Guardian kiristi taisteluvyönsä remmejä ja sulki taskuja, joiden sisältä paljastui lippaita, teräaseita, ammuslaatikoita, tainnutuskranaatteja. Klaanin admin pysähtyi kymmenen metrin päähän veljeskuntalaisjoukosta. Enki ja Guartsu katsoivat toisiaan silmiin hetken.
    Enki kumartui yhdelle polvelle ja laski leukansa rintaan, mutta piti katseensa yhä Guardianin silmissä. ”Admin.”
    Guardian veti kätensä lippaan. ”Lepo.” Matoran nousi äänettömästi takaisin seisomaan.

    ”Minulle on kerrottu”, Guardian lausui niin kovaa, että koko joukko varmasti kuuli, ”että te olette Ämkoon veljeskunnan parhaat miehet. Onko se totta?”
    Adminin kysymys ei saanut vastausta eikä edes nyökkäystä. Le-matoranit jatkoivat synkeän äänetöntä tuijotustaan suoraan eteenpäin.
    ”Hyvä,” Guardian hymähti. ”Ette menneet ansaan. Muotoilen toisin. Ketä Veljeskuntanne palvelee?”
    Sillä sekunnilla kolmentoista le-matoranin joukko polvistui adminin edessä. ”Sinistä Ussalia”, lausui metsänväki yhtäaikaisesti ennen kuin nousi taas.
    ”Hienoa”, Guardian sanoi ja antoi lyhyet aplodit. ”Tiedätte, että mies, jota ennen suojelitte ei enää ansaitse suojeluanne. Älkää huoliko. Petturi tuodaan oikeuden eteen.”
    Skakdi otti Vartija-kiväärin selästään. Aseen metalliosien ympärille oli kääritty mustia kankaita, lehtiä ja oksia. Piipun alla oli lehtien rykelmä, jonka sisälle oli piilotettu pistin.
    ”Tänään ei vain ole se päivä. Tuhonkyyn pesään ei kannata pistää kättään. Ensiksi kyy pitää houkutella ulos, eikö vain?”
    Veitsenterävä kolmentoista salamurhaajan hiljaisuus. Guardian hymyili.
    ”Minusta tuntuu, että tulen pitämään teidän kanssanne työskentelemisestä. Valjastakaa linnut.”

    Enki vihelsi ja linnut tulivat. Kaksi sulavaa gukkoa syöksyi ohjuksen lailla veljeskuntalaisia kohti kunnes pysäyttivät laskeutumisensa kaikilla neljällä kolibrimaisesti värisevällä siivellään. Kolme uljasta Borungan kasuaaria laskeutui verkkaisesti lentoliskomaisilla siivillään.
    Viimeisenä saapui yönmusta merimetso, joka avasi nokkansa ja päästi äänen, joka sirpaloisi jäätä. Koollaan se sai kaikki viisi muuta veljeskunnan lintua näyttämään pieniltä.
    Linnut katselivat ratsastajiaan tummilla silmillään hiljaa ja kyseenalaistamatta.

    Valtavien siivenvärähdyksien kajahtaessa joukkio nousi.

    Nazorak-pesä
    Pohjakerrokset

    Kenraali 001:llä oli kiire.
    Nazorak-valtakunnan ylin johtaja asteli koristeellisten salien läpi Pesäasiainministeri 008 seuranaan. Saleissa oli autiota. Neljän hyönteisjalan askeleet kaikuivat kauas punapuisella lattialla.
    Nämä rubiininpunaisten verhojen ja nazoralaisella realismilla maalattujen taulujen koristamat avoimet juhlatilat olivat aivan pesärakenteiden alaosassa. Salit olivat harvoin käytössä sotatilan aikaan – juhlimiselle ei ollut aikaa eikä tarvetta. Pyhäpäivät ovat rauhaa varten, sanoi eräs vanha nazorakien sananlasku. Sikäli kun torakkasoturit enää kauaa tuntisivat sanaa ”rauha”. Totuusministeriö pyrki karsimaan koko sanan pois väestön puheesta seuraavan kymmenen tuhannen vuoden aikana. Aika, jolloin Nazorak-imperiumi ei ollut sodassa oli aikaa, jolloin Nazorak-imperiumi oli hävinnyt sodan.
    Häviäminen ei mahtunut Kenraali 001:n maailmankuvaan.

    ”Juhlatilat kaipaavat uudistusta”, 001 tuhahti.
    ”Ymmärrän, herra kenraali”, 008 sanoi kirkkaan asiallisella sävyllä. Pesäasiainministeri kantoi neljässä kourassaan paperipinoja ja kansioita. ”Mitä teillä oli mielessä?”
    ”Niiden täytyy lähteä. Äiti muni taas uuden pesueen. Väestö kasvaa. Tilaa ei ole.”
    ”Ymmärrän täysin. Puhun asiasta Arkkitehti 093:n kanssa.” Pesäasiainministeri ei voinut olla kiinnittämättä huomiota johtajansa sanavalintaan.
    Äiti?
    Tunnepitoiset sanavalinnat sopivat 001:n hyönteismäisten leukojen väliin vielä huonommin kuin väriltään majesteettisen tuliset verhot juhlasalin takaseinälle. Kukaan ei ollut ilmeisesti kyseenalaistanut maanalaisen, ikkunattoman huoneen verhoja rakennusvaiheessa. Ei ollut myöskään Pesäasiainministerin tehtävä kyseenalaistaa kenraalinsa sanoja.

    Punainen viitta ja tumma takki liuhuen kaksikko saapui avarasta tilasta ahtaampaan. Seinät olivat täynnä koristekehyksisiä tauluja, jotka esittivät nazorak-armeijan suurimpia sotasaavutuksia. Propagandaa propagandan jälkeen. 001 vilkaisi seiniä tuhahtaen. Hän ei nauttinut Totuusministeriön tuotoksista.
    Totuuden esittäminen kauniissa ja iskevässä muodossa oli kansaa varten. Esikunta ei kaivannut taas yhtä muistutusta Ministeri 005:n yli-innokkaasta sotahistorian hekumoinnista.

    ”Mihin saliin hänet on sijoitettu?” Kenraali 001 pisti väliin.
    ”Kuudenteen, herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Uskomme, että tilanne on hallinnassa.”
    ”Ja entä jos se ei ole?”
    ”Herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Kohde ’Ämkoo’ on lukittu paikoilleen pudonneen Toa-tähden ytimestä taotuilla kahleilla. Paikalla on ryhmä erikoisjääkäreitä. Jos ’Miekkapiru’ edes liikahtaa tavalla, jota ette halua, voin vannoa hänen elinajanodotteensa putoavan kolmeen sekuntiin.”
    ”Tämä toa tappoi Yliluutnantti 955:n”, Kenraali 001 sanoi tylysti. 008 vietti tovin nieleskellen sanojaan ja sylkeään ennen kuin muotoili ajatuksensa sanoiksi.
    ”Voin vannoa, että mihinkään… sellaiseen ei ole tällä kertaa mahdollisuuttakaan. Toa on heikompi kuin jääsaarella.”
    008:n katse valui Kenraalin vyöllä lepäävään upseerinmiekkaan. ”Lisäksi… olettehan kohdanneet uranne aikana vahvempiakin vastustajia.”

    Kenraali 001 hymähti, mutta ei hymyillyt. Hän ei ollut täysin vakuuttunut tilanteesta.
    ”Olenko, 008?” hän kysyi. ”Olenko todella?”
    Pesäasiainministeri ei kokenut parhaaksi alkaa nuoleskelemaan johtajansa taistelutaitoja kehuilla.

    Kysymys jäi leijailemaan ilmaan, kun kaksi torakkaa avasi suuret mustat tammiovet ja astui aikaisempia pienempään ja huomattavasti riisutumpaan saliin. Kolme tusinaa koko imperiumin parhaimpiin taisteluvarusteisiin sonnustautunutta sotilasta osoitti huoneen keskellä olevaa pikimustien metalliketjujen kasaa. Sotilaat eivät värähtäneetkään edes tervehtiäkseen imperiumin numero ykköstä.
    Joukon johtaja, karski ja arpinen torakkayliluutnantti oli ainoa, joka tervehti. Nazorakin jalat napsahtivat tiukan sotilaalliseen asentoon ja katsekontakti ei pettänyt, vaikka värähtikin hieman.
    ”Herra Kenraali 001”, torakkaupseeri rykäisi. ”185. erikoisjääkärikomppanian 6. joukkue, johtajana yliluutnantti 989. Koodinimi ’Miekkapiru’ valmiina kuulusteluihinne.”
    001 nyökkäsi sanaakaan sanomatta, ja yliluutnantti palasi asemiinsa. Torakkaerikoissotilaat seisoivat ringissä kukin noin seitsemän metrin päässä huoneen keskipisteestä. Kiväärien tähtäimet olivat lukittuneet vihreään hahmoon.

    Ämkoo oli kiinni jokaisesta kolmesta raajastaan suurissa yönmustissa pilareissa samanlaisella yönmustalla ketjulla. Toan vihreä pää lojui leuka edellä tämän rintaa vasten. Kasvonpiirteitä oli vaikea erottaa, mutta Miekkapirusta ei voinut erehtyä. Hänen niskassaan oli yhä musta nahkainen upseerintakki, jota hän käytti kuin viittaa. Hetkeäkään epäröimättä 001 asteli sotilaiden ringin sisäpuolelle. 008 avasi suutaan epäröiden.
    ”Herra Kenraali, en usko, että teidän kannattaa mennä noin-”
    ”Vaiti.”
    Yksi sana riitti muuttamaan huoneellisen torakoita synkäksi massaksi hiljaisuutta. Tummanvihreät silmät arvioivat tummanvihreää Kanohia, joka tuijotti lattiaa.

    ”Toa Ämkoo”, Kenraali 001 sanoi. Nazorak lausui matoran-kieltä vahvalla aksentilla, mutta taitavasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ämkoo ei liikahtanutkaan.
    ”Sinua puhuteltiin, saasta!” yksi torakoista ringissä karjaisi zankrzoraksi ja heilautti kivääriään uhkaavasti. Tästä hyvästä hän sai vain Kenraali 001:n kylmän viiltävän katseen. Sotilas suorastaan vetäytyi kuoreensa puhtaan häpeän voimasta.
    ”Katso minua kun puhun sinulle”, nazorak tuhahti tiukasti ja otti yhden päättäväisen askeleen lähemmäs ketjuja ja niistä roikkuvaa toaa.
    Ämkoo nosti päänsä verkkaisesti ylemmäs. Punaisten silmien vänkyrä katse tuijotti nyt suoraan 001:n silmiin. Niiden alla olevassa suussa oli hienovarainen, mutta sitäkin häiritsevämpi virne.

    ”Väitit haluavasi vaihtaa puolta tässä sodassa. Minun pitäisi tappaa sinut siihen pisteeseen.”
    Miekkapiru ei reagoinut. Oli kuin toa olisi ollut puolustusasennossa, odottaen vain vastustajansa seuraavaa iskua.
    ”Mutta tämän kerran saat mahdollisuuden. Annan sinulle mahdollisuuden vakuuttaa minut.”
    Kiinnostus virtasi Miekkapirun vihreään Miruun.
    ”Annan sinulle mahdollisuuden, koska menetimme juuri makutamme”, Kenraali 001 sanoi tuimasti. Hän veti upseerinmiekan vyöltään hitaasti. Sinertävä terä kiilsi kattolamppujen Ämkoohon kohdistetussa valossa. Metalli ei ollut virheetöntä ja lommotonta. Sillä oli taisteltu ja tapettu.
    Väärä sana ja terä löytäisi tiensä Ämkoon sydämeen. Miekkapirun virne leveni entisestään.
    ”Kysyn sinulta nyt, Miekkapaholainen. Tuleeko sinusta meidän toamme… vai meidän makutamme?”
    Petollinen kysymys, 008 ajatteli. Ja samalla paras mahdollinen.

    Kenraali 001 ja Toa Ämkoo arvioivat toisiaan. Tilanne ei ollut täysin tasapuolinen. Mikä tahansa huono siirto Klaanin entiseltä adminilta voisi riittää erikoisjoukoille syyksi avata tuli. Kaikkein mieluiten Kenraali kuitenkin tappaisi Miekkapirun tähän pisteeseen henkilökohtaisesti.
    Miekkapiru hymyili. Hän oli huomannut, että 001 pysytteli mieluummin hänen oikean kätensä puolella. Tarinat varjokädestä olivat ilmeisesti matkanneet komentoketjun päähän asti.

    Kysymys oli ansa. Ämkoo ei voinut nähdä suoraan, minkä vastauksen torakkaimperiumin ylin johtaja halusi.
    Joskus oli vain otettava loikka.

    Ilmatila

    Yötaivas saaren yllä huokui syksyistä syvää siniviolettia. Talven kylmän sinistä taivasta värjäsi vielä jäänne kesän aurinkojen kullankeltaisesta kajosta. Kuusi valtavaa tummanpuhuvaa lintua kolasi auramuodostelmalla syysyön sinisyyttä. Siivet eivät värähtäneetkään, kun linnut antoivat tuulen kuljettaa itseään kohti määränpäätä.
    Kunkin linnun niskassa törröttäviä sulkia vasten oli painautunut kaksi matorania. Paitsi matkaa johtavan, auran keskellä lentävän suuren merimetson, sillä sen selässä könöttivät äänettöminä Guardian, Enki ja toinen, nimeään käyttämätön veljeskunnan ninja.

    Hiljaisuus oli odottava. Sanallinen kommunikaatio oli jätetty pois jo kilometrejä sitten lentoonlähtöpisteessä. Tuuli kantoi sanoja kauas, ja torakat kyllä kuulisivat.
    Linnun sulkapeite ei tuonut lämpöä Guardianille, jonka kasvoja ja harjaa taivaankannen tuulet raapivat. Musta huivi peitti skakdin suun ja puolet tämän kasvoista. Guardianin ainoa oikea silmä näytti siltä, kuin skakdi olisi nukkunut, mutta mekaaninen vasen silmä valvoi ja teki töitä. Vihreällä valolla kiiltävän konesilmän katse skannaili maastoja.

    Yökatse. Pois.
    Vihreä himmeni lähes huomaamatta pois ja punainen otti valtaa. Punainen teki kuitenkin tietä oranssille, kun Guardian ajatteli seuraavan komentonsa. Lämpö. Päälle.
    Keltaiset, punaiset ja oranssit lämpöjäljet erottuivat yön kylmän sinisessä maailmassa. Renkaiden urat ja raskaiden kävelijätankkien jalanjäljet kulkivat järjestelmällisissä marssirivistöissä. Välillä torakat olivat jalkautuneet ajoneuvoistaan tutkiakseen maastoa jalan. Joku hölmö tiedustelija oli ilmeisesti ollut kaatua metsässä ja ottanut tukea läheisestä honkamännystä.
    Tämän Guartsu tiesi siitä, että havumetsän reunalla seisovan honkamännyn kyljessä oli ilmiselvä lämpöjälki nazorakin kämmenpohjasta. Oli päiviä, jolloin skakdi ei täysin vihannut kylmää anidiumin kosketusta entisen silmänsä kohdalla.

    Sininen vasen nyrkki nousi pystyasentoon valtavan merimetson tummien sulkien joukosta. Linnuilla ratsastavien matoranien katseet siirtyivät yksi kerrallaan nyrkkiin. Nyrkki aukesi, ja G osoitti jokaisella sormellaan suoraan alas. Merkki oli annettu.

    Muodostelman vasemman puolen taaimmaisesta linnusta putosi kuusikkoon jotain. Kaksikin jotain. Ne tarrasivat kiinni satavuotisen kuusen huipusta ja valuivat runkoa pitkin jonnekin metsän synkkyyteen. Lintu irtosi lentomuodostelmastaan.

    Parinkymmenen metrin päässä seuraavan linnun ratsastajat heittäytyivät metsikköön. Sitten seuraavan. Lopulta jäljellä oli vain joukkoa johtanut valtava merimetso.
    Havut varisivat, kun kaksi matorania laskeutui sulavasti oksille. Aarniokuusen huippu taipui, kun Guardian seurasi perässä.
    Jahti oli käynnissä.

    Metsä

    ”Loukku 1, kaikki kunnossa. Ansa 2?”

    Näkyvyys varjoihin sonnustautuneiden puunrunkojen hallitsemassa metsämaisemassa oli olematon. Nazorak-vartijoilla oli kuitenkin tarkat silmät ja sitäkin tarkemmat kuuloelimet. Havumetsän hiljaisuudessa kuului vain hienoinen tuulenvire, yölintujen viserrystä ja vartijajoukon suojaaman leirin etäiset äänet. Jos Hoto-tulikärpänen laskeutuisi ruohonkorrelle kilometrin päässä, se kuuluisi.
    Radioliikenteen hiljainen särinä täytti liikkumattomina vartiopisteissään tarkkailevien nazorak-sotilaiden kypärät.
    ”Ansa 2, kaikki kunnossa.”
    ”Loukku 1, sain. Rysä 3?”

    Kanavan hiljaisuus toi mieleen vaahtoavan kosken ja vesimassojen vyöryn.
    ”Loukku 1 kutsuu Rysä 3:a.”
    Ei sanaakaan.
    ”Ansa 2 täällä, tarkistan Rysä 3:n vartiopaikan.”
    ”Loukku 1, sain.”

    Nazorak-vartija lähti etenemään sivuttain pusikossa pitäen kiväärinsä yhä vartiointisuuntaansa. Rysä 3:n vartiopaikka oli mäen länsipuolella ja Ansa 2:n itäpuolella. Vartiopaikkojen välillä ei olllut suoraa näköyhteyttä.
    ”Ansa 2 kutsuu Loukku 1:tä.”
    ”Loukku 1 kuulee.”
    ”Rysä 3:n vartiopaikka tyhjä, tutkin tarkemmin.”
    ”Pirun 7850, taas varmaan nukahtanut pystyyn. Anna sille kunnon potku sinne, mistä panssarointi on heikoin.”
    ”Jatkan etenemistä.”

    Radioliikenteessä kuului oksien katkeamista ja havujen kahinaa haarniskointia vasten.
    ”Ansa 2, Rysä 3 tyhjä.”
    ”Kokonaan tyhjä? Se hyödytön vätys on jättänyt tulematta kokonaan?”
    ”Ansa 2, pyydän Loukku 1:n vartiomiestä pysymään protokollan mukaisessa radioviestinnässä.”
    Loukku 1:n vartiomies alkoi menettää malttiaan.
    ”Minä pidän huolta, että se elukka saa tästä hyvästä esitutkintaa! Luuletko, että minulla on turvallinen olo, kun selustan vartiomies jättää tulematta?”
    ”Ansa 2, tutkin vartiopisteen.”

    Rapeat askeleet kivikkoa, kantoja ja syksyn lehtiä pitkin kuuluivat radioon asti.
    ”Ansa 2 täällä. Vartiopoterossa on… jotain…”
    ”Loukku 1 kuulee. Mitä?”
    ”Ansa 2… kummallista, näyttää aivan köydeltä… odota, katson, mihin se vie…”
    Ansa 2:n viestiliikenne katkesi siihen. Ensimmäisen poteron vartiomiehen kuulo kävi kohta äärimmillään, kun radioliikenteen täytti kolinan, naksahduksien ja korvia särkevän särinän sekoitus. Lopulta kohina katosi kokonaan ja linjalle jäi vain täysi hiljaisuus.
    ”Loukku 1, kuuleeko Ansa 2? Mitä tapahtui? Loukku 1, Ansa 2?”

    Yön sinisyyttä valaisi joukkueen verran nazorak-silmiä vihreäsävyisin ahdistunein silmin. Kiväärien piiput osoittivat aarniometsän syvyyteen. Paniikinomaisesti heiluvat taskulamput avasivat pimeyttä etsien jotain poikkeavaa. Mitään ei ollut. Oksien varjot piirtyivät rungoille, runkojen varjot piirtyivät metsäaukioille. Ainoa liikehdintä valon ja varjon kohtaamispisteessä oli neulasten aavemainen havina.
    ”Mitä luojan nimeen täällä edes-”
    Nazorak-upseeri ei ehtinyt tajuta, että jumaluuksiin viittaavat sanavalinnat olivat ankarasti kiellettyjä totuusministeriön viimeisimpien linjauksien mukaan. Sanoja ei voinut enää ottaa takaisin, eikä hänen suunsa enää uusia päästäisikään.
    Tuhonkyyn myrkyillä valeltu heittoveitsi hänen kurkunpäässään piti siitä huolta. Nazorak lakkasi liikkumasta kolmen sekunnin jälkeen. Kuolemiseen kestäisi ehkä vielä tunteja. Upseerin lähimmät alaiset katselivat kauhuissaan johtajansa aggressiivista kakomista. Lopulta tämä lyyhistyi ruohomättäitä vasten.

    Hiljaisuus oli täynnä pakokauhua. Joukkueen varajohtaja ei epäröinyt vaan otti komennon lähes välittömästi.
    ”VALONHEITTIMET! VALAISKAA METSÄ!”
    Muiden suojatessa pieni partio nazorakeja teki työtä käskettyä ja raahasi valtavat valonheittimet metsikön reunalle.
    Kukaan nazorak-leirin vartiomiehistä ei ollut varma, mitä viimeisen puolen tunnin aikana oli tapahtunut. Kaikki oli alkanut radioyhteyden katkeamisesta eteläsektorin vartiomiehiin. Yksikään heitä etsivistä partioista ei ollut palannut. Lopulta komentoteltan viestiaseman voimajohto ja akut olivat löytyneet rikkinäisinä.
    Torakkajoukkue oli yksin Kaya-Wahin metsän ytimessä ilman ainuttakaan toimivaa viestiyhteyttä Pesään.
    Ja metsässä oli jotain.

    Valonheittimet räjähtivät sokaisevasti käyntiiin. Kirkkaan valkoiset valokiilat eivät jättäneet senttiäkään puuta, maata, sammalta risua tai männynkäpyä paljastamatta. Havumetsän tummat sävyt muuttuivat sokaisevan valkoisten sävyjen tanssiksi. Metsässä ei ollut hahmon hahmoa. Ainoa liike tuli pienestä varislinnusta, joka lähti pelästynein siivenrävähdyksin lentoon. Muutama torakkasoturi oli jo vetäistä liipaisimesta puhtaan säikähdyksen voimasta.

    ”Kädet ylös!” juuri joukkueenjohtajaksi ylennetty torakkakersantti karjaisi. Se oli yksi harvoja lauseita, jonka hän osasi matoraniksi. ”Kädet ylös tai ammumme!”
    Havupuut vastasivat. Tuuli raapi neulasia kylmyyden kuivaamia runkoja vasten.
    ”Herra kersantti”, kersanttia lähinnä oleva hintelä tiedustelija kuiskasi. ”Olivatko ne… voisivatko ne olla…”
    ”Kakista ulos, sotamies”, kersantti ärisi. Aseen tähtäys vapisi hänen hengityksensä mukana, mutta hän ei halunnut näyttää sitä.
    ”Niitä. N-n-nälkäläisiä! Ne-ne-ne paistavat meidät ja syövät meidät elävältä ja tekevät k-k-kuoristamme k-kypäriä ja…”
    Vapiseva sotamies sai vastaukseksi vain läimäyksen takaraivoonsa kersantilta. ”Ryhdistäydy! Meillä on kiväärit, niillä on vain pari veistä!”

    Torakka ei ehtinyt huomata ironiaa, kun kylmä teräs lennähti ja jäi väristen seisomaan tämän takaraivoon. Tuhonkyyn myrkky syöksähti virtaamaan kersantin suoniin, ja jo silloin oli liian myöhäistä. Nazorakin vihreät silmät lasittuivat ja kuivuivat paikoilleen, ja kuori halkeili kuivuudesta. Kuvottava musta vaahto virtasi nazorakin kidasta ennen kuin tämä kaatui mättäälle jokainen lihas jännittyneenä.
    Joukkueen nazorakit katselivat jo toisen johtajahahmonsa makaavan hytkyvänä ja vaahtoavana nurmikolla. Leuat loksahtivat auki. Nazorakit painuivat puunrunkoja vasten ja tutkivat silmät villeinä pyörien ympäristöä. Nyt veitsi oli tullut pohjoispuolelta. Mikään suunta ei ollut turvattu.
    Puolet kirkkaista valkoisista valokanuunoista ammuttiin leirin pohjoispuolelle. Komentoteltan liepeet liehuivat tuulessa valon ja varjon rajamailla. Pohjoisessakaan ei ollut ainuttakaan elävää olentoa.
    Nazorakit alkoivat kuiskailemaan toisilleen vainoharhaisina. Supina täytti pimeyden.

    ”T-t-tuota… ku-kuka on varavarajohtaja?” aivan kersantin vasemmalla puolella seisova sotamies kysyi. Hän ei saanut katsettaan irti kankeasta, tyhjästä kuoresta, joka oli joskus ollut hänen esimiehensä.
    ”Minä”, joukkueen toinen kersantti kuiskasi nostaen kätensä pystyyn. Hän oli jo ottamassa päättäväisesti joukkoa komentoonsa ja ohjaamassa näitä suoja-asemiin ennen kuin tajusi ensimmäisen ja viimeisen virheensä.
    Hänen ei olisi pitänyt nostaa kättään pystyyn.

    Seuraava ammus tuli etelästä, mutta se ei ollut hiljainen tai näkymätön. Punaisena hehkuva tulikuuma plasma-ammus räjähti ulvoen terästä repivää ääntä. Se syöksähti pystyyn kuolleiden männynrunkojen välistä suoraan kohti joukkueen uutta johtajaa ja valaisi lentomatkallaan kahden sekunnin ajan ympäristönsä.
    Plasma-ammus räjähti kersantin keskivartaloa vasten ja heitti tulikuumana hehkuvan nazorak-ruhon metsän ytimeen. Kersantti rääkäisi pitkästi ja vuolaasti, eikä lopettanut huutamista laskeuduttuaankaan.
    ”AAAAAAAAMPUKAAAAA!”
    Sotilaat eivät epäröineet, joskin sillä oli vähemmän tekemistä kersantin suoran käskyn kuin paniikkireaktion kanssa. Parikymmentä nazorak-kivääriä avasi sarjatulen metsikön ytimeen. Oksat sirpaloituivat zamorien kosketuksesta, puut rei’ittyivät, pensaat riekaloituivat. Multa pölähteli ilmoille. Näkyvyys heikkeni entisestään. Torakat vaihtoivat lippaita.

    Pimeydestä tuli vain seitsemän ammusta, mutta ne olivat aivan tarpeeksi. Yksi kerrallaan valonheittimien lamput sirpaloituivat ja muuttivat valkoiset valopilarit massaksi mustuutta.
    Nazorakit eivät hellittäneet liipaisimiaan. Suuliekit valaisivat metsikön reunaa sekuntien ajan. Zamorin ja lyijyn rätinä kaikui havupuiden runkoja pitkin ja täytti koko metsän. Jos kersantti huuteli vielä mättäältään jotain, yksikään sotamiehistä ei sitä kuullut.

    Suuliekkien tasainen sarjarätinä jätti rakoja, joissa metsä oli täysin pimeä. Metsän reuna valaistui vain pariksi sekunniksi kerrallaan.
    Lopulta lippaat alkoivat loppua ja osa torakoista alkoi käpälöimään reisitaskustaan uusia.

    Silloin pimeys muodosti vain viideksi sekunniksi käytäviä, joita pitkin hyvin pienet jalat kykenisivät kävelemään. Pikkuruisten jalkojen askellus kävi varjosta varjoon, kun kiväärien pauhu söi joka ikisen äänen.
    Torakkasotilas rääkäisi hyytävästi huomatessaan pienen veitsen porautuvan akillesjänteeseensä. Nazorak menetti tasapainonsa ja löi päänsä kivikkoon. Tämän taisteluparina toimiva alikersantti tunsi kylmän metallin ensiksi vasemman olkapäänsä kohdalla, josta se siirtyi niskan kautta oikealle olkapäälle. Ja sen jälkeen alikersantti lakkasikin tuntemasta yhtään mitään.
    Vielä täysin tietoinen pää putosi otsa edellä juurikkoon ja näki hetken ajan oman vartalonsa seisovan lamaantuneena.
    Ja sen olkapäillä seisoi tummanvihreä, Akaku-kasvoinen matoran, joka heilautti terävällä ranneliikkeella pikkuruisen katanansa terältä ryöpyn vihreää verta ennen kuin loikkasi takaisin pimeyteen.

    ”Ne tulevat kaikkialta!” hajanaisia laukauksia metsän reunaan viskova torakkasotamies kiljui. Hän oli viimeisellä lippaallaan ”Kaikkialta!”
    Zamor-revolverin kajahdus. Pieni kuula lävisti panikoivan sotilaan olkapään, ja tämän kivääri lipesi otteesta ja kalahti kivistä mätästä vasten.
    Eräs vanhempi sotamies kaivoi käsikranaatin vyöltään ja oli viskaamassa sitä jo metsän uumeniin. Musta metalli välähti kuunvalossa, ja hänen heittokätensä irtosi käsivarresta ennen kuin kranaatti kämmenestä. Torakka ulvoi ja meni maahan kätensä mukana. Sokka kilahti männynjuurta vasten.
    Sokaiseva välähdys täytti leirin keskiön ja kolme torakkaa rääkäisi viimeisen kerran.

    ”Kuolkaa, Destralin hirviöt!” kuului karjunta erään nazorakin suusta. Tämä sotilas ei ollut lakannut taistelemasta. Sekunnin ajan hänellä oli tähtäimessään suuri sininen hahmo metsän uumenissa. Sotamies ei väittänyt tietävänsä paljoa komentoketjuista, mutta hän osasi tunnistaa operaation johtajan, kun näki sellaisen. Hänellä oli vain yksi luoti. Se olisi käytettävä kunnialla.
    Liipaisimen kylmä metalli kalahti lämpimää kädensijaa vasten ja ase lauloi viimeisen laulunsa, kunnes aseen pesä kumisi tyhjyyttään.
    Zamor osui ja tappoi. Mutta ei kohdettaan. Kookkaan sinisen hahmon edelle syöksähti pienempi, tummanvihreä matoranin hahmo. Sekuntia aiemmin niin sulavaliikkeinen metsäninja muuttui välittömästi osumasta löysäksi marionetiksi, joka lässähti katajaa vasten eikä enää liikkunut.
    Pieni voittajan hymy muodostui nazorak-sotilaan kasvoille. Se lähti sieltä siinä samassa, kun sininen hahmo avasi tulen.
    Nazorakin eleetön ruumis lensi laajassa kaaressa taaksepäin ja törmäsi pimeää valonheitintä vasten sirpaloiden jo rikkinäistä lamppulasia. Valonheitin kaatui rytinällä maahan.

    Taistelu oli ohi. Melkein koko joukkueellinen nazorakeja makasi maassa joko uikuttaen tai liikkumattomina. Kadonneet vartijat ja varomattomat jääkärit roikkuivat puista köysillä tai yrittivät epätoivoisesti hivuttaa jalkojansa irti metsäsoturien kymmenistä tappavista ansoista. Pieni partio torakkasotureita oli menettänyt itsehillintänsä ja paennut käytettyään kaikki neljä lipastaan.
    Vielä tietoinen nazorak-alikersantin pää makasi otsa mätästä vasten ja vilkuili ympärillensä. ”M-m-minä tapan teidät kaikki! Esille, pelkurit!”
    Alikersantti ei ollut tiedostanut vielä täysin, että hänellä ei ollut enää vartaloa. Tilanne oli vähintäänkin kiusallinen. Hän oli kuitenkin äärimmäisen yllättynyt, kun pelkurit tulivat esille.

    Torakan vihreät silmät pullistuivat ja kulmahampaat ja pihdit kiristyivät natisten toisiaan vasten, kun hän näki yhden neljästä tunnetusta kasvosta, joita hänet oli opetettu vihaamaan jo vuosia. Oli pimeää, ja skakdin piirteitä ei tunnistanut täysin, mutta sen vasemman silmän kohdalta törrötti hopeinen kiikari. Joukkio tummanvihreitä matoraneja pudottautui puista ja nousi pensaista. Jos ne eivät olisi liikahtaneetkaan, torakka ei olisi havainnut ainuttakaan.
    Irtopää nielaisi, minkä se havaitsi todella kiusalliseksi siinä vaiheessa, kun kaula loppui kesken.

    ”Onko menetyksiä?” yksi metsäninjoista kysyi. Se oli matorania, sen alikersantti tunnisti. Viestintäaliupseerien oli käytävä matoranin peruskurssi sotavankien kuulustelua varten.
    ”Yksi”, Guardian vastasi hiljaa. Siinä samassa alikersantti näki, että käsivarsillaan skakdi kantoi liikkumatonta matoranin ruumista. ”Hän heittäytyi luodin tielle.”
    Veljeskuntalaiset laskivat päänsä rintaansa vasten. Yksi heistä painoi kämmenensä sydänvaloaan vasten ja lausui viisi sanaa maailman pienimmällä äänellä.
    ”Mata Nui antaa ja ottaa.”
    Skakdi laski veljeskuntalaisen ruumiin mättäälle. Pimeydessä ilmeet kasvoilla jäivät näkemättä.

    ”Mikä oli hänen nimensä?” Guardian kysyi varovaisesti.
    ”Erys”, vastasi Akaku-kasvoinen matoran, joka oli irroittanut alikersantin pään.
    ”Erys”, Guardian toisti maistellen sanaa. ”Hänen nimensä oli Erys”, skakdi kuiskasi, ilmeisesti itselleen.
    Sininen skakdi laskeutui ruumiin viereen ja sulki pienet vielä himmeästi sinisinä hohtavat silmät.

    ”Mitä sinuun taas tulee”, Guardian sanoi voimakkaammin, ja nazorakin irtopää hätkähti. ”Meillä on vähän juteltavaa.”
    ”Minä…” nazorakin pää köhi. Hän puhui matorania hyvin vahvasti korostaen. ”Minä puren sinulta toisenkin silmän, törkyveri! Minä-”
    Pää päästi vinkaisun, kun se nostettiin ilmaan tuntosarvistaan. Pian ex-nazorak roikkui aivan Guardianin pään korkeudella ja pääsi katsomaan suoraan kasvoihin, jotka olivat virnuilleet Totuusministeriön julisteista todella helposti vihattavina.
    ”Nappuloistasi päätellen olet jonkin sortin viestiupseeri”, Guardian sanoi kysyvästi.
    Nazorak pakoili skakdin katsetta. Hän ei voinut olla tuntematta itseään hyvin pieneksi.
    ”Aliupseeri, skakdin saasta…” hän mutisi kuulostaen paljon uhmakkaammalta kuin ilmeestään päätellen oli.
    ”Selvä, selvä”, Guardian sanoi virnuillen. ”Minä olen Guardian. Se ei ole oikea nimeni. Oikeaa et kuule. Hauska tutustua. Kuka sinä olet?”

    ”Alikersantti 6723”, torakan pää pihisi. ”Theeta-komppanian 5. panssarijoukkueen viestintäaliupseeri… palveluksessanne, limainen lisko.”
    ”Lisko?” Guardian tuhahti huvittuneena. ”Alikersantti hyvä, minulla on melkein kirjaimellisesti pääsi vadilla, enkä silti kutsuisi sinua torakaksi.”
    ”Veresi on liian epäpuhdasta edes valutettavaksi Nazorak-imperiumin maaperällä!” alikersantti rääkäisi. Hän muisti kuulleensa jotain samantapaista jossain Ministeri 005:n puheessa. Totuusministeriö osasi sanoa sanottavansa vaikuttavasti.
    ”Pidän verestäni siellä missä se on”, Guardian heitti. ”Oli miten oli, alikersantti hyvä. Saatamme tarvita apuasi keskusviestijärjestelmän korjaamisessa.”

    ”Ei ikinä!” alikersantti rääkäisi. ”Tehkää pahimpanne! Minulta ette saa mitään!”
    ”Tjaa-a”, Guartsu sanoi heilutellen alikersanttia hieman tämän tuntosarvista. ”En ihan näe, miten voit kävellä tilanteesta ulos.”
    Alikersantin kielitaito ja kärsivällisyys alkoivat saavuttaa rajaa. ”Oliko tuo… oliko tuo vitsi? Pilkkaatko minua, saastainen hirviö!”
    ”En, mutta näen tässä kaksi vaihtoehtoa. Voimme jättää sinut tänne leiriin ja antaa jollekin nälkäiselle tuhkakarhulle helpon iltapalan. Kokeile ihmeessä puhua tiesi ulos siitä tilanteesta.”
    Alikersantti vinkaisi.
    ”… taiiii sitten voimme käynnistää tuon viestintäjärjestelmän ja antaa sinulle mahdollisuuden kutsua tänne partion omiasi. Heti kun olen lähettänyt oman viestini, tietty.”

    ”Mu-mu-mutta…” torakka sanoi ääni vapisten. Irtopää päästi paniikissaan satunnaisia zankrzorankielisiä lauseita, joista klaanilaisjoukko ei saanut selvää. Lopulta puhuva pää sai kasattua ajatuksen sanoiksi. ”Mutta e-eivätkö ne joka tapauksessa tapa minut, jos saavat tietää, että epäonnistuin ja autoin teitä?”
    Guardian kohautti olkapäitään. Nazorak ei kuulostanut olevan ollenkaan tietoinen oman kansansa menettelytavoista. Harva nazorak oli. Koko yhteiskunta vaikutti olevan salaisuuksia salaisuuksien päällä.
    ”En voi luvata mitään, mutta. Voin vannoa, että päällystöänne kiinnostaa kohta todella paljon, mitä täällä tapahtui. Ja sinä olet todennäköisesti luotettavin lähde siihen.”

    Alikersantti vilkuili hermostuneena ympäriinsä. Oliivinvihreät silmät hyppivät veljeskuntalaisesta toiseen. Ystävänsä menettäneistä eliittininjoista ei löytynyt sympatiaa nazorakille, jonka ruokailujärjestelyt olivat muuttuneet juuri astetta vaikeammiksi. Pihtihampaat puristuivat tiukasti yhteen.
    ”HYVÄ ON!” pää ärähti ääni hermostuneesti hinkuen. Se jupisi hengityksensä välissä todella hiljaa jotain nazorakinkielistä ja töykeää. ”Keskusviestiaseman korjaaminen on… oikeastaan aika suoraviivaista. Älkää satuttako!”
    ”Näytä tietä”, Guardian sanoi hymyillen ja käveli kirjaimellisesti pää kainalossa komentotelttaa kohti.

    Nazorak-pesä

    Salin tummat ovet paukahtivat juhlavasti auki ja suuremman tilan akustiikka kohtasi käytävän vaiennetun ahtauden, kun Kenraali käveli Pesäasiainministeri vanavedessään ulos. Nazoralainen upseerimiekka napsahti huotraansa. Sinertävä terä ei ollut tahriutunut Miekkapirun violettiin vereen.
    ”Näytätte vakuuttuneelta, Kenraali”, 008 sanoi kohottaen kulmiaan ja korjaten alas valahtanutta monokkeliaan.
    ”Olenkin”, 001 myönsi.
    ”Luuletteko, että voitte luottaa häneen?” Pesäasiainministeri kokeili kepillä jäätä. Kenraali 001 hymähti.
    ”Älä koskaan luota kehenkään, joka on pettänyt jo kerran, 008. Jos hän olisi yksi omistamme, hän olisi jo kuollut.”
    ”Eikö se ole teistä liian iso riski, herra Kenraali?” Pesäasiainministeri aprikoi ääneen. ”En usko, että hän ajaa muuta kuin omia etujaan…”
    ”Kiitos mielipiteestäsi”, Kenraali sanoi tundran viimaisella sävyllä. ”Aikomukseni ei ole päästää Toaa silmistäni hetkeksikään. Jos hän tekee mitään raportoimatta ensin henkilökohtaisesti minulle, hänet teloitetaan. Saitko?”
    008 nyökkäsi, avasi kantamansa muistilehtiön ja raapusti siihen jotain sulkakynällä.

    ”Tämä on kiehtovaa, 008”, Kenraali sanoi puristaen kouransa nyrkkiin. ”Vihollisen linjat murenevat jo ennen kuin edes iskemme. Toivon vain, että se ei tapahtuisi liian aikaisin…”
    001 pysähtyi käytävän reunalle ja lepuutti silmiään eräässä maalauksista.
    ”Kaipaan taistelukosketusta.”
    ”Niin moni muukin, herra Kenraali”, 008 sanoi. ”Tutkimusten mukaan yli 70% väestöstä ei malta odottaa pääsevänsä suuriin taistelukosketuksiin.”
    ”Koko saaren valtaaminen on aikaavievää”, Kenraali sanoi kulmat kurtistuneena. ”Mutta emme voi muuta. He tuntevat etelän paremmin kuin me. He ovat asuneet siellä jo vuosikymmeniä.”
    ”Linnoitus ei kaadu helpolla, herra Kenraali.”
    ”Ei. Sitä toivonkin. Olemme ottaneet vastaan liikaa tappioita tällä saarella, 008.” 001 ei käyttänyt näin rehellistä äänensävyä puheissaan kansalle eikä etenkään Esikunnan pääkokouksissa. ”Kansakunta tarvitsee tämän taistelun, ei legendoja menneisyyden voitoista. Tarvitsemme tulta, lyijyä ja verta. Vihollisten verta.”
    008 nyökkäsi pitkään. Siinä samassa hän huomasi, että mustan nahkatakin taskussa värisi jokin.
    ”Pahoitteluni, herra Kenraali”, tummanruskea nazorak sanoi ja otti arkaaisen kommunikaattorin vapaaseen käteensä. Muhkeasta metallilaatikosta sojotti pitkä kokoontaittuva antenni ja rujo mikrofoni. Ministeri nosti kommunikaattorin päänsä vierelle.

    ”008, pesäasiainministeriö”, hän vastasi virallisen jäykästi ja tarkkaan artikuloiden. Radioliikenne oli huonolaatuista, joten puheen täytyi olla selkeää.
    ”Herra Ministeri, Majuri 404 informaatioteknologian virastosta”, viestin vastasi. ”Theeta-komppanian kadonnut panssarijoukkue otti vihdoin yhteyttä.”
    ”Majuri, tiedätte kyllä keneen otitte yhteyttä”, 008 sanoi happamana. ”Teillä ei ollut mitään syytä kertoa tästä komentoketjun yläpäähän asti. Teillä on omat esimiehenne, ja pidän huolen, että he saavat tietää tästä.”
    Kommunikaattorin toisen pään nazorak kuulosti hermostuneelta. ”Herra… herra Ministeri, toisessa päässä oleva henkilö vakuutti asiansa olevan erittäin kiireellinen. Halusi meidän yhdistävän suoraan esikuntaan. Hänellä on kuulemma… kiireellistä asiaa itse Kenraalille!”
    ”Kenraali 001:llä ei ole aikaa kuunnella jokaisen sotilaan raporttia”, 008 sanoi pitäen yllä pakotetun asiallista sävyään. Hän yritti piilotella kyllästyneisyyttään. ”Pahoittelut.”

    ”008”, Kenraali puuttui. ”Anna kommunikaattori.”
    Nahkatakkinen ministeri yllättyi, vaan ei epäröinyt ja ojensi vaivalloisen näköisen radiopuhelimen suoraan johtajansa kouraan. 001 siirsi kommunikaattorin päänsä vierelle.
    ”Yhdistä suoraan”, hän sanoi puhelimeen.
    Linjan täytti rätinä ja linjojen vaihtamista yleensä seuraava hidastempoinen piippaus. Lopulta himmeä kilahdus kertoi, että linja oltiin vaihdettu.
    ”Kenraali 001, pääesikunta”, nazorak sanoi kommunikaattoriin.

    Toiselta puolelta ei kuulunut nimitunnisteita, vaan naurahdus.
    ”Kenraali”, sanoi ääni matoraniksi. Se ei kuitenkaan ollut matoranin ääni, vaan skakdin. ”Siitä on aikaa.”
    008 hätkähti huomatessaan 001:n ilmeen. Nazorakin hyönteismäisille kasvoille ilmestyi patoutunutta vihaa, polttavaa raivoa. Kenraali paljasti hirviömäiset pihtileukansa. Hänen silmäkulmansa kurtistuivat. Nazorakin ääni pysyi kuitenkin laskelmoidun rauhallisena.
    ”Eversti Guardian”, nazorak vastasi. ”Olenkin halunnut keskustella.”
    ”Minä oikeastaan en”, Guardian vastasi tylysti. ”Anna Ämkoolle.”
    ”Ei onnistu.”
    ”Mitä te tarjositte hänelle, 001? Millä ah-niin-kunniallinen Toa-koodi taipui?”

    ”Uskoakseni näette tilanteen ironian, eversti hyvä”, Kenraali sanoi tyynesti. ”Toa, vieläpä miekan tietä seuraava Toa-ritari taipui imperiumimme nyrkin alla… mutta skakdi, petturien ja varkaiden kasvatti on kunniallisin mies tällä puolella sakaroita.”
    Guardian ei kuulostanut huvittuneelta. ”Mata Nuin tähden… lopeta välillä vain puhuminen. Se ei sovi sinulle.”
    ”Missä olette, Eversti? Mistä tämä puhelu tulee?”
    ”Kaya-Wahin etelärinteiltä”, Guardian sanoi itsevarmasti. Kenraali 001 vilkaisi 008:aa silmin kiireellisen näköisenä, mutta ennen kuin kumpikaan ehti reagoida, skakdi jatkoi. ”Tiedän, tiedän. Pommittakaa vaikka koko metsä. Kun ehditte toimia, olemme jo kaukana.”
    001 joutui myöntämään, milloin ei ollut etuasemassa. ”Arvatenkin. Mutta Eversti, meidän on kohdattava pian. En ole kohtuuton. Olen valmis tekemään myönnytyksiä tulevan asemanne suhteen. Tämän ei tarvitse olla joukkomurha.”
    ”Salli minun esittää vilpitön epäilykseni”, Guardian huokaisi. ”Ei sillä. Olen samaa mieltä. Meidän täytyy kohdata. Ihanteellisesti ensimmäisenä nyrkkini kohtaa otsasi.”

    Kenraali 001:n olemus pysyi muuten tyynenä, mutta hänen kämmenensä puristui tiukasti kommunikaattorin ympärille kuin kuristusotteeseen.
    ”Kohdatkaamme taistelukentällä, Eversti.”
    ”Enemmän kuin varmasti, 001.”, Guardian sanoi. ”Ai niin, vielä yksi juttu. Tässä leirissä on vielä joitakin selviytyjiä. Teitä varmaan kiinnostaa kuulla heidän kantansa tapahtumiin. Lisäksi… täällä on viesti, jonka haluan sinun välittävän.”
    ”Miekkapaholaiselle, arvatenkin”, Kenraali sanoi.
    ”Ämkoolle, kyllä. Soveltuu se sinuunkin.”
    Puhelu katkesi niihin sanoihin. 001 tuijotti intensiivisesti 008:aa silmiin. ”Lähetä puhdistusryhmä.”
    008 ei epäröinyt.

    Tunteja myöhemmin Kenraalille ja Pesäasiainministerille esiteltiin kaikki, mitä Kaya-Wahin leiristä oltiin saatu pelastettua. Kalusto oli hajotettu korjauskelvottomaksi asti ja suurin osa sotilaista oli mennyttä, mutta parista selviytyjästä saatiin sanoja irti. Irtopäinen alikersantti kertoi hermostuneesti henkilökohtaisesti Kenraalille hyvin yksityiskohtaisen tarinan siitä, miten skakdi-admin oli ollut yllättäen täysi haka nazorak-viestijärjestelmien kanssa ja jättänyt viestintäaliupseerin henkiin pelkästä armosta. Kaikki eivät nielleet tarinaa.

    Toinen selviytyjä oli pahoja palovammoja kokenut kersantti, joka vapisi pienimmästäkin kolahduksesta tai paukahduksesta. Tämä nazorak-aliupseeri kertoi heränneensä vasta tunteja hyökkääjien lähdön jälkeen valtavaan kipuun takareidessään.
    Kersantti näytti varovaisesti uikuttaen jalkaansa. Nazorakin ruskeaan kuoreen oli kaiverrettu veitsellä matoran-kirjaimia. Haavat näyttivät tuoreilta ja äärimmäisen kosketukselle herkiltä.
    Lukiessaan viestin kokonaan Kenraali 001:n kasvoille piirtyi puhdasta, hallitsematonta raivoa ja inhoa.

    VAHTIKOIRA ON IRTI
    PERSUKSENNE OVAT UHATTUINA

    ”Kertokaa Miekkapirulle”, 001 sanoi kihisten raivosta. 008 yritti olla reagoimatta juuri lukemaansa.
    ”Kertokaa mitä?”
    ”Kertokaa, että Guardian haastaa hänet.”

  • Hildemar 41: Joudut sotaoikeuteen jos kuolet

    BKS Hildemar

    Sinilakkinen torakka tokesi tokkuraisesta unestaan, kun ovi avautui. Hän nousi päätään pidellen istumaan ja yritti ottaa selvää sisääntulijasta. Maailma oli kuitenkin kuumeinen ja tykyttävä, joten 1034 painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Jalka oli jo miltei tunnoton.

    Sisääntulija sulki oven perässään.
    ”Sopiiko vaivata?” hän kysyi.

    Ylikersantti ei muistanut moisen kysymyksen kuuluvan tavanomaiseen vankiprotokollaan ja hämmentyi pahemman kerran.
    ”Sopii?” Sitten hän vielä lisäsi ”Kuka siellä?”
    Vierailija asteli puiselle jakkaralle torakan sängyn viereen. Torakka musiti kyseisen Toan olevan nimeltään Troopperi.
    ”Troopperi”, hän vastasi.

    Hämäännys vallitsi 1034:n mielessä samaan tapaan kuin hiljaisuus huoneessa.
    Mitä hän minusta hakee? Nazorak ihmetteli. Juuri kun hän oli kysymässä jotain, klaanilainen avasi suunsa.
    ”Tiedätkö,” Toa aloitti ja piti pienen tauon. ”Sinä olet tärkeä. Tämän sodan kannalta, siis.”

    1034 toivoi, ettei tämä päättyisi samoin kuin sen punaisen metsästäjän kanssa.

    ”Ja minä en”, klaanilainen jatkoi.

    Ilmeisesti ei, torakka päätteli.

    ”Toana minua koulutettiin elämään tiettyjen arvojen ja asenteiden mukaisesti. Taistele pahaa vastaan, suojele viattomia, älä tapa. Semmoista. Taistelimme aina yhdessä pahaa vastaan, minä ja muut kaltaiseni. Ja ai että miten taistelimmekin. Olen aika hurja sekä säilän että jousen kanssa.”
    1034 kuunteli ymmällään, eikä sanonut mitään. Klaanilainen jatkoi ja nousi seisomaan:
    ”Mutta se on sivuseikka. Tähtään tällä nyt siihen, että minulla oli väliä. Toilla on väliä, sanovat. Toat puolustavat heikkoja. Mutta nyt, tässä kaaoksessa… Minä olen vain sivullinen. Olen kuin sivuhahmo koko tässä pyörteessä, ja minut voisi aivan hyvin unohtaa. Ja mikä tässä kaikessa on parasta? Se, että kun minä, Toa, sankari-ihanteen kasvatti, olen pelkkä osa massaa, sinä, torakka, joka kaiken tolkun mukaan on pelkkä laumansa epäyksilöllinen jäsen, olet tärkeä. Yksilönä.”

    Ylikersantti pysyi jälleen vaitonaisena ja äärimmäisen hämillään. Hän ei osannut tulkita Toan tunnetilaa, eivätkä klaanilaisen seuraavat sanat auttaneet lainkaan:

    ”Hassua tämä elämä.”

    Niine hyvineen Troopperi poistui hytistä, jättäen kuumeisen torakan kuuntelemaan äänettömyyttä ja aaltojen iskeytymistä Hildemarin kylkiä vasten.

    Paitsi että hän kuuli muutakin.

    Klaanilaiset olivat nimittäin tehneet virheen vangitessaan hänet. Ylikersantti oli vangittu kommunikaatiohuoneen viereiseen hyttiin, ja hän kuuli seinän toisella puolen keskustelun alkavan…

    Seinän toisella puolen

    Matoro istui Hildemarin radistin paikalle. Tuoli oli ärsyttävässä asennossa ja epämukava, mutta se ei ollut päällimmäisenä Toan mielessä juuri sillä hetkellä.

    ”Okei, laitat nuo kuulokkeet korvaasi”, Hai selitti hänen takanaan.
    ”… ihanko totta?” Matoro vastasi sarkastisesti. Hänen naamionsa muoto ei ollut parhaimpia mahdollisia sopimaan kuulokkeisiin.
    ”Nyt säädetään tästä Klaanin virallinen taajuus…” Hai kumartui ison metallisen aparaatin ääreen ja väänteli erilaisia kytkimiä. Pienellä naarmuuntuneella näytöllä vilisi numeroita.
    ”Luulenko minä vain vai onko tämä radio aika vanha malli?” Matoro kysyi.
    ”Ihan hyvin tämä toimii. Tämä on ilmatorjuntamiehiltä oman saareni sodasta, eihän siitä ole kovin montaa vuosisataa”, Hai selitti. Hän sai laitteen säädettyä oikealle taajuudelle.

    Matoro katsoi fiksuimmaksi olla hiljaa. Kuulokkeista kuului kohinaa.

    ”Se yhdistää parhaillaan Klaaniin”, Hai selitti vielä lopuksi.
    ”Selvä, kiitos. Tässä tuskin menee kovin kauaa”, Matoro vastasi ja keskittyi kohinaan.

    ”Hei, olet juuri ottanut yhteyttä Bio-Klaaniin. Miten voin auttaa?” hän kuuli Paacon äänen puhuvan.
    ”Paacs, yhdistä jollekulle adminille. Tässä on Matoro”, Matoro vastasi lyhyesti.
    ”Selvä”, Paaco vastasi. Matoro odotti jotakin ärsyttävää kommenttia tai jotakin näsäviisastelua, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan linja alkoi taas kohista.

    ”Vartija kuuntelee”, kuului Guardianin tuttu ääni. Takaa kuului etäistä rouskutusta, joka saattoi hyvinkin kuulua jonkinasteiselle Ussal-ravulle.
    ”Hei, Guardian. Täällä Matoro Hildemarilta. Olemme paluumatkalla. Huonoja uutisia.”
    ”Anna palaa”, Guardian sanoi huokaisten. Hänen huomiokykynsä vaikutti olevan muussa.

    ”Petos. Niillä ei ole Epsilonia. Ilmeisesti meidät houkuteltiin sinne, jotta Beeta voitaisiin ryöstää meiltä. Makuta Abzumo ja jotkin hänen paikallisista liittolaisistaan räjäyttivät Katedraalin. Pakenin Nimdan kanssa. Joy, Suga ja Sadje jäivät sen Makutan kynsiin. Lisäksi se lavasti Klaanin tähän kaikkeen syylliseksi. Meidän piti paeta saarelta nopeasti, lähetin niille kirjeen jossa koitin selvitellä Klaanin osuutta.” Matoro puhui nopeasti ja hänen äänensävynsä oli vakava ja ankea.

    Guardian oli selvästi jo avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta vaikutti etäisesti siltä, että jokin voimakkaasti läähättävä tukki sinisen skakdin hampaikkaan kidan.
    ”Ssssse käärme. Ennalta arvattavaa”, sanoi ääni, jonka tunnistamiseen Matoron ei tarvinnut nähdä puhujan kasvoja. ”Nimda oli huijausta, tietysti oli, tietysti. Aivan.”

    ”Manu”, Guardian yritti.
    ”Niin, Gurvana?”
    ”Minulla oli puhelu.”
    ”Aivan, anteeksi. Mutta krhmmhmhmm, minähän ennustin tämän.”
    ”Miten sinä edes pääsit sisään.”
    ”No tuota, sinä kiirehdit tänne Kapherin luota, ja minä ikään kuin kävelin perässäsi? Kuulosti tärkeältä puhelulta.”

    Matoro päätti yksinkertaisesti olla hiljaa ja odottaa Guardianin vastausta. Hänen sisäinen etsivä mietti jo kuka Kapher oli ja mitä tekemistä sillä oli Guartsun kanssa. Manun ilmestyminen ei jostakin syystä yllättänyt häntä, sillä Klaanissa oltiin jossain määrin totuttu Makutan omalaatuisuuteen ja tapaan ilmestyä paikalle kutsumatta.

    ”Niin se kuulosti. Juuri siksi luulin lukinneeni oven.”
    ”Taisin olla lähempänä kannoillasi kuin luulitkaan… mutta jos vaikka kuuntelemme, mitä Matorolla on sanottavanaan?” Manu sanoi nopeasti. ”Onko joku hengenvaarassa? Tai siis tavallista enemmän.”

    ”Hengenvaarassa? Jos minä tunnen yhtään sitä Makutaa, luulen että lähden heti jahtaamaan sitä tultuani ensin Klaaniin. Suga ja Joy ovat melkoisissa ongelmissa jos ovat edelleen elävien kirjoissa.”

    Guardiankin vaikutti unohtaneen Manun tavallistakin häiritsevämmän, mutta kaikkien läsnäolijoiden ja kuuntelijoiden mielenterveyden kannalta onneksi varsin vähälonkeroisen ilmaantumisen. ”Mikä tilanne laivalla on? Onko loukkaantuneita?”

    ”Ei ole. Hai, Bloszar ja Troopperi olivat jääneet laivalle ja ovat kunnossa. Minä pääsin pakoon Katedraalin romahtamisesta”, Matoro selostai. Häntä häiritsi suuresti, ettei hän tiennyt itsekään miten hän selviytyi. Samalla hän mietti kannattaisiko hänen kertoa jotakin Oraakkelista. ”Toinen Nazorak-vangeista kuoli pakoyrityksessä Athistien saarella. Toinen antautui meille uudestaan.”

    ”En halua sanoa tätä, mutta aikaa ei välttämättä ole. Jos Manu tässä ei liioittele tämän Abzumon sadistisuutta-”
    ”Sadistisuutta ehkä, hajua en.”
    ”- niin teillä ei ole aikaa käydä Klaanissa.”

    ”Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville”
    ”Sama se Nimdasta”, Guardian kirosi. ”Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin.”
    Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten.
    ”Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä”, Manun yskivä ääni sanoi.

    Matoro yllättyi ja meni hetkeksi aivan sanattomaksi. ”Selvä… Mutta minä kyllä suunnittelin jotakin muuta. Aion tulla Klaaniin muutenkin, sillä suunnittelin lähteväni etsimään Abzumoa jollakin Klaanin Ilmalaivaston aluksella. Tämä merellä kykkiminen on aivan liian hidasta.”

    ”Aivan, tee niin, tee niin. Minä tiedän, minä… kyllä, ei”, Manu sanoi ja yski jälleen. ”Guartsu hei, voisitko…”
    Kuului kova tömähdys ja yskiminen loppui.

    ”Annan vastuun sinulle, Matoro”, Guardian sanoi päättäväisemmin. ”Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin.”
    ”Kiitos luottamuksesta. Lupaan etten tuota pettymystä”, Matoro kuittasi. ”Olemme varmaankin huomenna Klaanissa, josta lähdemme ilmalaivalla jahtiin. Manu, nyt kun olet siinä, onko sinulla mitään mikä voisi auttaa meitä? Sinä kuitenkin tunnet Abzumon parhaiten.”

    ”… Matoro, minä vähän pelkään, että Manu katosi”, Guartsun vaimea ääni sanoi.
    ”… ai. Se tulee ja menee vähän liian nopeasti”, Matoro sanoi hieman pettyneenä. ”Noh, ei kai tässä enää muuta ole?”
    ”Rantautukaa jonnekin”, Guardian sanoi. ”Lähettäkää koordinaatit. Niin nopeasti kuin mahdollista.”

    ”Paaco”, Guardian sanoi sivulle, mutta niin kovaa, että Matoro kuuli. ”Hae Tongu tai Tehmut linjoille. Tämä on tärkeää.”
    ”Saatatte tarvita vauhdikkaampaa menopeliä”, Guardian sanoi hymähtäen, tällä kertaa Matorolle. ”Kuten entinen kapteenini tapasi sanoa… kuolema kulkee parhaiten linnuntietä.”
    Matoro ei tiennyt miten vastata tähän lausahdukseen. Hän mutisi jotakin ja totesi sitten vain ”Selvä. Kiitos.”

    ”Vielä yksi asia, sotilas”, Guardian sanoi hämmästyttävän virallisesti ja sotilaallisesti. Adminin sisällä oli vielä hippunen entistä everstiä. Se tosin hälveni pois seuraavalla lauseella.

    ”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet”, Guardian sanoi hymähtäen kevyesti.

    ”…”

    Matoro piristyi tästä huomattavasti. Hän huomasi hymähtävänsä.
    ”Pyritään välttämään, herra eversti”

    ”Älä herroittele minua tai lähetämme niihin koordinaatteihin Veljeskunnan lokkeja”, skakdi uhkaili äänensävyllä, jonka vakavuustasosta ei ottanut selvää. Siihen radiopuhelu katkesikin.

    Ja seinän toisella puolen kirjanpitäjätorakka pelkäsi tietävänsä liikaa.

    [spoiler=Krediittiä]Krediitit menevät Snowielle torakoista sekä Geelle ja Manulle radiokeskustelusta.[/spoiler]

  • Emme tiedä tarpeeksi

    Varasto, Bio-Klaani

    Guardian, Visokki ja Manu olivat etsineet kahviota paremman paikan yksityiselle keskustelulle, sillä kahvioon oli alkanut valua porukkaa. Lähin äänitiivis, mutta ahdas, varastohuone sai kelvata paremman puutteessa.

    Guardian nojasi paremman istuimen puutteessa huoneen keskellä olevaan työpöytään. Lattiaa tiiraillen skakdi pureskeli vielä tarinaa, jonka Visokki oli hänelle syöttänyt. Se, minkä olisi pitänyt vastata skakdin kaikkiin kysymyksiin olikin vain lisännyt niitä.

    ”En ymmärrä”, Guardian sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Tämä on tuttu tunne.”

    ”Minäkään en ymmärrä”, Manu sanoi ja hymyili hieman, ”mutta se johtuu toki vain informaationpuutteesta. Ja Visokki ei ole saanut informaatiota itsekään, joten me emme myöskään ole ymmärtävä vielä hetkeen.”

    ”Me emme tule ikinä tietämään tarpeeksi, että saisimme ratkaistua jotain. Minä en pidä tästä tunteesta, sillä nyt tuntuu, ettei enää itsekään ymmärrä itseään…”, Visokki huokaisi epätoivoisena pöydän alta.

    ”Se sinun muistosi”, Manu sanoi pohtivaan sävyyn. ”Se, jonka annoit Avdelle.”

    Visokin ja Guardianin katseet nousivat lattiasta. Avden nimen mainitseminen ääneen hämmensi molempia.

    Se oli pelkkä nimi, mutta jokin jopa vain sen sanomisessa tuntui vaaralliselta. Admin-kaksikko keskittyi kuitenkin vain kuuntelemaan Makutaa.

    ”Mitä se muisto sisälsi?”

    Skakdi ja Makuta tunsivat mielissään visorakin suuren hämmennyksen. ”Minä en juurikaan nähnyt yhtään mitään… Muuta kuin sinistä. Pelkkää sinistä. Mutta se tunne… Se muisto sisältää vain sen kamalan tunteen…”, Visokki yritti selkeyttää ajatuksiaan.

    Skakdi pudisti päätään epäuskoisena. ”Mutta Visu hyvä… sehän on voinut olla ihan mitä tahansa. Mikä sai Avden uskomaan, että näkemäsi oli Nimda?”

    Guardianin kysymys sai hermostuksissaan edestakaisin pientä varastoa kipittävän visorakin pysähtymään mietteliäänä.

    ”Minä en tiedä… Minä tiesin, että se oli muisto Nimdasta, ja muistan että siihen liittyi vahva tunnesisältö. En ole kuitenkaan tuntenut tuota tunnetta pitkään aikaan. Jos Avde on ollut Nimdan kanssa tekemisissä, hänen kyllä pitäisi tietää se tunne…”, Visokki yritti järkeillä.

    Manu tyytyi katselemaan Visokkia mietteliäänä. Hänen kasvoistaan ei voinut päätellä mitään.

    Guardian hieroi leukaansa. Hänen puolimekaaninen katseensa porautui Visokin vihreisiin rahinsilmiin. Vaikka ne olivat eläimellisen pedon silmät, oli niissä aina ollut pieni pilke, joka kertoi suuresta älykkyydestä ja oudosta lempeydestä.

    Telepaatin tavoin Guardian yritti kurottautua katseellaan sisälle Visokin mieleen ja nähdä sen, mitä visorak oli nähnyt. Sisimmässään skakdi tiesi kuitenkin, että se olisi mahdotonta, vaikka Guardian olisi kyennytkin telepatiaan. Skakdi huokaisi ja läimäisi otsaansa.

    ”Jos kerran niin sanot”, hän vastasi.

    ”Kaiken tuon leuan hieromisen jälkeen”, Manu sanoi virnistäen, ”antiklimaattinen lause.”

    ”Ole hiljaa leuastani tai lyön sinua sillä”, Guardian sanoi virnuillen.

    Visokki pyöräytti silmiään. Rahi alkoi vähitellen toipua shokistaan. ”Minä en vain pidä tästä olotilasta… Minä olen aina tuntenut itseni läpikotaisin ja sitten löytyy jotain, mikä on ollut pitkään sisälläni pimennossa.”

    Guardian vakavoitui jälleen ja puri huulta. Sillä hetkellä hän muisti, että hänenkin muistoissaan oli aukko.

    Aukko aikana, jona hän oli Manun mukaan kohdannut Avden. Siitä oli jo viikko, mutta se oli vaivannut häntä kaiken aikaa. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua, mutta hän ei muistanut.

    Oli Zorakin konepaja ja herääminen pieneltä luodolta, mutta sillä välillä ei ollut edes usvaa. Johonkin oli vain kadonnut kuusitoista tuntia.

    ”Tiedän tunteen.”

    Oli Manun vuoro hieroa leukaansa. ”Minä en varsinaisesti. Mutta sinä et ollut siellä.”

    ”…Mistä te puhutte?” Visokki havahtui ja huokaisi mielessään, että onneksi vihdoinkin sai muuta ajateltavaa.

    Manun silmät kiiluivat. ”Minä ja Avde jutustelimme hieman siinä välissä, missä Gurvanallamme on muistissa tyhjä aukko. Mikä minua kovasti nyt ihmetyttää, on se, missä hän mahtoi olla sen ajan. Keetongu samaten.”

    Visorak katsoi oudoksuen Manun reaktiota. ”Sinä ’jutustelit’ Avden kanssa?”

    ”Näin minä asian ilmaisisin. Toki voit keksiä sanalle synonyymejä. ’Jutella’, ’puhua’, ’keskustella’, ’filosofoida’. Miten vain haluat.”

    Visokki loi vihaisen katseen Manua kohti. ”Liian kepeitä ilmaisuja. Mutta kerro toki lisää.”

    ”Kepestä puheen ollen minun pitäisikin palata Verstaaseen, ennen kuin se oikeasti räjähtää”, Manu sanoi ja virnuili hienovaraisesti.

    ”Ei tässä Verstas ole räjähtämässä, vaan sinun pääsi”, Visokki totesi kylmästi.

    Makuta vavahti taaksepäin ja virnuili hermostuneesti.

    ”Älä tuhoa hänen aivojaan. Tarvitsemme tuota sekopäätä”, pitkän hiljaisuuden pitänyt Guardian sanoi yhtäkkiä. Hän katsoi Manua pitkään.

    ”Sillä hän muistaa, mitä tapahtui silloin, kun Avde sai meidät vangiksi. Minusta tuntuu, että siinä on avain.”

    ”Tiedoksenne. Minä en aio sanoa mitään vielä”, Makuta ilmoitti vavahtelevalla äänellä. ”Jos se ei käynyt vielä selväksi. Minulla on kiireitä. Tehtäviä, jotka pitää suorittaa lyhyen ajan sisällä. Tai melko lyhyen.”

    Guardianin kulmakarva nousi. ”Onko sinulla… joku teoria?”

    ”Minulla on aina teoria. Nyt minä tarvitsen informaatiota. Ja sitä saa vain keräämällä sitä sellaisilta, joilla sitä on. Ja teillä ei ilmeisesti ole tietoa Epsilonista.”

    Sininen Vartija huokaisi. ”Sinä et todellakaan kerro yhtään liikaa asioita etukäteen. Hyvä on. Mutta mitä Nimdaan tulee… minusta tuntuu, että Visokki tietää meistä parhaiten.”

    Skakdi kääntyi kohti visorakia.

    ”Kertoiko Avde sinulle… yhtään mitään?”

    Visokki mietti hetken. ”Ei hän varsinaisesti mitään kertonut, mutta opin aika paljon asioita hänestä, mistä voi olla meille apua.”

    Nyt Guardian nojasi kiinnostuneena kohti Visokkia. Kysymysten tulva virtasi niin nopeasti, että hänen suunsa ei ollut ehtiä mukaan. ”Sinä olit lähellä häntä viikkojen ajan. Osaatko kertoa hänestä meille mitään? Mikä… ajaa sitä olentoa? Mitä hän haluaa?”

    ”Se on varmaa, että hän haluaa minut hinnalla millä hyvänsä puolelleen. Ja siksi hän tulee vielä minua jossain määrin vainoamaan. Avde pyörittää monta juttua yhtä aikaa, mutta koko sen ajan kun olin… siellä, hän yritti vain ja ainoastaan saada minua puolelleen”, Visokki muisteli Avden muodostamia valemaailmoja epämielissään.

    ”Hän ei ole telepaatti”, Manu pohti. ”Hän tarvitsee sinua johonkin telepaattiseen.”

    ”Mutta miksi hän sitten luopui sinusta?” Guardian sanoi. ”Miksi yksi muisto oli tarpeeksi suuri maksu sinun kykyjesi menettämisestä? Jokin tässä ei nyt täsmää…”

    ”Muisto Nimdasta on itse asiassa hyvin arvokas. Sellaisia ei näemmä monia ole. Ja Avde luottaa siihen, että voi saada minut vielä takaisin”, visorakia puistatti ajatus, että Avde voisi saada hänet vielä. Sitä Visokki ei antaisi tapahtua.

    ”Ehkä hän näkee siinä muistossa enemmän kuin me muut”, Guardian sanoi. ”En tiedä miten, mutta… tämä on vain teoria.”

    Guardian suoristi ryhtiään. ”Visokki. Kysyn sinulta vielä yhtä asiaa. Tiedän, että nämä ovat vaikeita asioita ajatella, mutta yritä muistella.”

    Visokki ryhdistäytyi hyppäämällä hyllyltä pöydälle. ”…Niin?”

    Guardianin ääni muuttui kuiskaukseksi. Manu joutui kumartumaan hieman skakdia kohti kuullakseen.

    ”Kuinka monta sirua hänellä on jo?”

    ”Toistaiseksi hänellä on vain yksi. Mutta hän on lähellä myös joitakin muita siruja”, Visokki nielaisi.

    Guardian hiljeni.

    ”Olen miettinyt jotain. En tiedä, onko sen miettiminen terveellistä.”

    ”Ajatelkaa viime vuotta. Kuinka paljon te oikeasti muistatte?”

    Manu hymähti.

    Visokki ei voinut sanoa muuta kuin: ”…”

    ”Mitä ajat takaa?” Manu kysyi tarkastellen kynsiään.

    ”Minä en muista kuin isoimmat asiat. Ne tärkeimmät asiat, jotka muistaa vielä vuosien päästä. Siinä välillä kaikki on pelkkää epäselvää usvaa. Se on kai ihan luonnollista. Muistamme sen, mikä on olennaista. Niin mieli toimii.”

    ”Mutta kun ajattelen tätä Avde-kohtaamista, jonka olen jo unohtanut… se on samanlaista usvaa.”

    Guardian epäröi ennen kuin avasi suunsa taas. Hän raapi kylkensä vammaa, vaikka tiesi sen olevan vain haitallista.

    ”Tämä ei ole terveellistä ajateltavaa, mutta miettikää viime vuosia. Miettikää, mitä kaikkea niissä usvaisissa väleissä on voinut tapahtua. Asioita, joita olette vain voinut… unohtaa.”

    Skakdi napsautti sormiaan.

    ”Noin vain. Hautautuvatko jotkin muistot vain toisten alle… vai viekö joku ne meiltä.”

    ”Mielenkiintoinen teoria, ystäväiseni”, Manu virkkoi. ”Aika tosin rientää ja minun tosiaan täytyy mennä. Suonette anteeksi.”

    ”Jos tämän aiheuttaisi Avde, mikä kyky hänellä on, kun hän ei ole kerta telepaatti?” Visokki pohti hämmentyneenä.

    ”Minusta tuntuu”, Manu aloitti raapien otsaansa hermostuneena. ”Että Nimda käsissään kuka tahansa meistä voisi olla telepaatti.”

    Manu suoristi väsyneet jalkansa, venytteli jumiutuneita olkapäitään ja pälyili varastossa kököttävää admin-kaksikkoa epämääräisesti. Makutalla oli se katse. Hän tiesi enemmän, tai ainakin epäili enemmän. Guardian oli oppinut ymmärtämään, että lepakkomaisen hirvityksen ajatukset olivat kaksi askelta hänen suutaan edellä.

    ”Tämä on tietty vain teoria”, Makuta sanoi ja väänsi naamalleen jälleen sen saman mielenvikaisen hermostuneen virneen, joka suorastaan määritteli hänet henkilönä. ”Ja minä teorioin joskus, että me kaikki asumme jonkin tosi ison kosmisen otuksen sisällä. Ha! Ha!”

    Manu nauroi kuivasti ja lähti kävelemään varaston ovea kohti heiluttaen kynsikästä kättään poistuessaan admin-kaksikolle. Guardian katsoi hätäisesti paikalta poistuvaa Makutaa pitkään.

    ”En tiedä, onko tuo tyyppi sekaisin vai meistä kaikista viisain”, Guardian sanoi Visokille, ”ja en halua tietää, minkälaisessa maailmassa elämme, jos hän on viisain.”

    ”En minäkään. Jo pelkkä ajatuskin pelottaa liikaa”, Visokki huokaisi ja tuijotti varaston kiinnimennyttä ovea.

    Guardian nousi istuimeltaan ylös ja raapi kylkeään.

    ”Ainakin hän varmistaa, että täällä ei ole koskaan tylsää päivää. Oli miten oli, minusta tuntuu, että meidän molempien täytyy vain yrittää… muistella.”

    ”Hieman vaikeaa muistella asioita, joita ei muista…”, Visokki käänsi katseensa odottavana skakdiin päin.

    ”Pointti mainio”, Guardian vastasi, ”mutta mitä muutakaan me voimme?”

    Skakdi asteli kohti varaston ovea ja avasi sen. Öljyämätön kitinä täytti juuri syntyneen hiljaisuuden ja valonkiila kurkotti varaston hämäryyteen. Guardian jäi pitämään ovea, kuten kunnon herrasmiehen naisseurassa kuuluukin.

    Tosin herrasmies oli silmäpuoli sotasankari ja naisseura poikkeuksellista isompi hämähäkki, joka räjäytteli aivoja. Siitä oli aivan liian kauan, kun Guardian oli viimeksi kyseenalaistanut asian.

    ”Lähdetäänkö vähän kävelylle?”

    Visorak kipitti aukinaisesta ovesta käytävälle. ”Ulkoilmaa tämän kaiken jälkeen, ehdottomasti! Minä olen pyöritellyt asioita omassa päässäni ihan liikaa.”

    Kävelyä jatkui pitkään. Oli ilta, joten admin-kaksikko ei herättänyt sen kummempaa huomiota kulkiessaan läpi Klaanilinnakkeen tyhjenevien käytävien kohti sisäpihan puistoa, jonka keskellä oli vieläkin kraateri Avhrak Feterran ja Killjoyn putoamisesta admin-tornin huipulta. Pienikokoinen matoran-nainen heitteli pihamaan biomekaanisille varpusille jyviä, mutta muuten oli hiljaista. Aavemaisenkin hiljaista.

    Adminit pysähtyivät hengittelemään raikasta syysilmaa ja katselemaan vähitellen tähdistä täyttyvää iltataivasta.

    ”Oletko kuullut, miten… Tawa voi?” Guartsu kysyi yllättäen. Hänen hengityksensä höyrysi viileässä ilmassa ja sanat tulivat harkittuina ja epävarmoina.

    ”En ole kerinnyt käydä katsomassa sen jälkeen, kuin vein hänet sinne. Kaipa hän ihan hyvin voi, sillä patoutunut stressi vain purkaantui. Mokoma pitää vaan saada pidettyä levossa edes muutama päivä”, Visokki ei edelleenkään voinut käsittää Tawan tyhmyyttä.

    ”Ehkä niin on parempi”, G sanoi hiljaa. ”Kykenetkö hoitamaan hänen töitään ainakin ne pari päivää, jotka se jääräpää suostuu pysymään vuoteessa?”

    ”Niin minä olin jo tekemässä, mutta sitten Manu ja sinä”, Visorak hymähti. ”Teen sen enemmän kuin mielelläni.”

    ”Hyvä. Tosin ilmestymisesi viikkojen jälkeen johtohommiin saattaa nostattaa kysymyksiä”, sininen skakdi aprikoi. ”Miten vastaamme niihin?”

    Visokin silmät suurenivat. ”Ai niin! Tawa sanoi, että pitäisi ilmoittaa, että olen palannut. No, kai se huomataan aika pian. Tai oikeastaan on jo huomattu.”

    ”No… toisaalta jos ne hyväksyvät, että niitä johtaa visorak, ne eivät varmaan uskalla kyseenalaistaa sen enempää. Oli miten oli, kun Tawa makaa sairasosastolla ja Ämkoo on… loukussa…”

    Guardianin kämmen puristui vyötäröltä roikkuvan punaisen admin-kiven ympärille.

    ”Me olemme kaksin. Juuri silloin, kun kaikkia neljää eniten tarvittaisiin.”

    ”Ja minä olen ainut, joka…”, Visokki katsoi Guardianin kyljessä olevaa sideharsoa, ”…on kunnossa?”

    Guardian huomasi, mitä Visokki katsoi. Häkeltyneenä hän yritti piilottaa kylkensä molemmin käsin, mutta ei juurikaan onnistunut siinä.

    ”Se ei ole enää erityisen kipeä. Halusivat pitää minua osastolla pidempäänkin, mutta en suostunut.”

    Visokki tuijotti pitkään skakdia, aivan kuin haluavan varmistuksen siitä, että tämä puhuisi totta.

    Vihreä katse porautui tavalliseen tapaansa sinisen sotasankarin tajuntaan. Joskus oli parempi vain luovuttaa.

    ”Okei, sen läpi meni räjähdyksen sinkoama teräspalkki”, Guardian tunnusti. ”Mutta Kupen mukaan mikään tärkeä sisäelin ei vahingoittunut.”

    Visokki oli epäuskoinen, mutta luovutti ja jatkoi kävelyä: ”No, pääasia, että meillä on ollut tuuria. Toinen asia onkin se, miten pitkään tämä tuuri voi jatkua?”

    ”En tiedä tuurista. Olen saanut osakseni lähinnä kyseenalaista sellaista.”

    Skakdi hiveli sormillaan anidiumista valettua konesilmää, joka täytti sisällissodan hänen kasvoihinsa repimää kuoppaa.

    ”Menetin silmän ja sain elää. Jos tämä kaikki on Kohtaloa, sen herralla on todella kiero huumorintaju. Uskotko itse kohtaloon?”

    Visokki mietti hetken. ”Mm, uskon. Pointtini on, että olemme hengissä tämän kaiken jälkeen. Sillä on varmasti silloin tarkoitus.”

    Guardian jäi pohtimaan admin-toverinsa sanoja. Yhtenäisyyteen ja velvollisuuteen skakdi oli aina uskonut, mutta kohtalo ei ollut skakdin mieleen. Se vaati uskoa, mutta sen vanha Vartija oli menettänyt jo kauan sitten.

    Se, että joku muu uskoi edelleen kuitenkin toi Guardianin mieleen uudenlaista lämpöä. Ehkä aina löytyi jotain, jonka puolesta oli taisteltava.

    ”Visokki”, Guardian sanoi hiljaa, ja syystuuli hautasi puheen alleen. Se ei haitannut, sillä Visokki ei kuunnellut sanoja. Hän kuunteli ajatuksia niiden takana.

    Punainen visorak katsoi admin-toveriaan hetken odottaen.

    ”On hyvä saada sinut takaisin tiimiin”, sininen skakdi sanoi hymyillen.

    Visokki hymyili Guardianin mielessä.

    [spoiler=Made by]Tsiptsaptsup. Tämä on GVizuManu-tuotosta, jos ette huomanneet.[/spoiler]

  • Tappelu Sali-Nuin temppelissä

    Klaanin saari, metsikkö

    Flygel katseli kuinka harmittomat palikkamaiset ja biomekaaniset mustekalat uiskentelivat rauhaisasti saaren sisämaajärvessä. Harmittomat mustekalat olivat helppoa saalista, mutta syötävää niissä ei ollut oikein lainkaan. Flygel oli viime viikkojen ajan vain seuraillut luonnon eläväisten elämää ja ollut yksinään. Itsekseen eläminen oli aika vapauttavaa kun ei tarvinnut alistua Rhak’elakkin kannattajien sensuurille ja jumalanpilkkasyytöksille. Järvikotakylän elämä oli perin uskontopainotteista ja zyglakimme ei voinut vakaumuksensa takia sopeutua tähän silmät ummessa menoon.

    Valkomusta zyglak oli rakentanut itselleen oman hökkelirakennelmansa kivihakulla ja keräämillään puun osilla ja muilla resursseilla mitä saarelta löytyi. Hän oli tyytyväinen ettei ollut aivan poropeukalo ja toimeton, vaikka olikin enemmänkin tieteisiin perehtynyt olento. Flygelin armeijavuodet olivat viimein tuottaneet jonkinlaista hyötyä kun hän viimein pystyi hyödyntämään erämiestaitojaan selviytyäkseen täällä metsässä, kaukana sivistyksestä. Liskomainen ystävämme oli ryöstellyt yllätyshyökkäyksien ja pimeän turvin matoranien karavaaneista erilaisia tarvikkeita, mutta oli jättänyt muuten nämä pienet olennot rauhaan, koska ei nähnyt matoraneissa mitään uhkaa hänelle itselleen.

    Flygel asteli kohti vuorenrinteeseen syntyneeseen luolastoon, jota hän oli alkanut muuttaa kodikseen. Hiilestä ja oksista zyglak oli rakentanut soihtuja joilla hän valaisi luolastoa ja pelotti pois sen asukkeja, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä jotka eivät olleet erityisen hyviä naapureita. Vuorenrinteeseen tehty asuinpaikka sisälsi pöydän, tulisijan ja kirstuja, joihin Flygel oli säilönyt tekemiään kivi- ja luuaseita.
    Silmälappuinen tuttavamme avasi oven ja meni sisään luolastoon. Oli aika häätää kivirottia, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä luolista. Flygel otti zamor-laukaisimensa ja luumiekkansa mukaansa ja lähti tutkimaan luolastoja.

    Laittaen soihtuja ympäri luolastoa, Flygel varmisti sen ettei eksyisi luoliin. Zyglak halusi näes joskus löytää takaisin luolista ja oli päättänyt että pimeyden asukit eivät saisi jalansijaa hänen uudessa kodissaan. Samalla hän voisi löytää maan alaisia mineraaleja joiden avulla hän voisi rakentaa jotain hienoa.

    Ei kulunut aikaakaan kun vihollinen hyökkäsi Flygelin kimppuun. Nopea huitaisu hännällä selätti vihulaisen, jolloin se oli helppo iskeä tainnoksiin jalkojen kynsien avulla. Viimeistely tapahtui iskemällä luumiekalla skorppioonin pää irti ja katkaisemalla sen pistin matkamuistoksi.
    Flygel asteli yhä syvemmälle luolastoon, tutkien kaikkea ja varoen jokaista askelmaansa. Klaanin maan alainen maailma oli arvaamaton ja täynnä mysteerejä jotka Flygel halusi selvittää…

    Klaanin linnoitus, Umbrien huone

    Valon toa heräsi sängystään ja muisteli yön tapahtumia. Keltamusta toa haukotteli ja hieroi rähmäisiä silmiään. Hän katsahti lattialla olevaan säkkituoliin, jossa hänen toisen maailman vastineensa yhä nukkui. Fikou Qewa oli herännyt jo aikaa sitten ja tuonut postiluukusta pudonneen Klaanilehden moderaattorillemme.

    Umbra katseli sotkuista huonettaan. Olisi aika hankkiutua eroon pölystä ja käytetyistä elementaalienergian naamioista. Myös huoneiston sisustusta voisi muuttaa, koska jokainen toa tarvitsee itselleen jonkinlaisen Toa-Suvan naamioiden vaihtamista varten. Hänhän voisi kysyä tähän tehtävään yhtä sympaattista po-matorania, Bobia, jonka Umbra voisi löytää helposti kierroksellaan klaanin linnoituksessa.

    Umbra päätti myös etsiä ystävänsä Nurukanin ja Delevan ja keskustelevansa heidän kanssaan jatkosta ja oman menneisyytensä löydöistä.

    Toa alkoi kerätä tavaroita lattialta ja sulloa niitä jättiläismäiseen mustaan jätesäkkiin. Erilaiset juomakanisterit, wanhat klaanilehdet ja muut rojut, aina pizza ja sushilaatikoista muropaketteihin lensivät automaattisesti roskikseen. Moderaattorin huhkittua tarpeeksi kauan hänen onnistui herättämään toisen maailman vastineensa, joka heräsi pölyn mennessä hänen sieraimiinsa. Violettimusta matoran pärskähteli pedissään hypähtäen vähän väliä ylös säkkituolista.

    ”Sinun on aika tarttua imuriin”, moderaattori sanoi ystävälleen, antaen tälle N00N00-6 merkkisen imurin kouraan, jonka jälkeen moderaattori lähti ovet paukkuen pois huoneestaan, jättäen unenpöpperöisen ja hölmistyneen matoranin heräilemään imuri kainalossaan…

    Klaanin kahvio

    Nurukan asteli kahvioon hörppimään aamusumppiaan. Maan toa tarvitsi kipeästi jotain virkistävää sillä hän oli herännyt yöllä johonkin outoon tunteeseen siitä että jotain pahaa tapahtui. Nurukan oli viimeksi kokenut tällaisia öitä Avra Nuin sodassa ja ollessaan Metru Nuilla. Myös erilaiset muistot olivat alkaneet tupsahdella maan toan päähän, muistot joita hän ei tunnistanut omikseen.

    Nurukan ihmetteli vieläkin näitä mekaanisia sotureita joita hän eräässä avautuneessa muistossaan oli komentanut. Mekaanisia tappajia, jotka kantoivat katanoita. Miksi hän johti niitä, sitä hän ei tiennyt. Toa itse muisti olevansa vain toain kenraali ja taistelleensa pahoja metsästäjiä vastaan Toa Lhikanin, suuren Toa soturin joukoissa ja puolustaneensa Turaga Dumen kunniaa.

    Nurukan koki yleensä öisin tällaisia muistojen aukaisuja. Unet jotka hän koki olivat liian realistisia ja todentuntuisia ollakseen vain unia. Mutta miksi hän sai nämä muistot takaisin ja miksi ne edes olisivat olleet piilotettuja, sitä Nurukan ei tiennyt. Siemaillen kahvikuppostaan toa-kanisterin muotoisesta kupposesta, toa alkoi seurata kahvioon saapuvien asukkien tekemisiä ja ajatteli jututtaakin osaa heistä…

    Klaanin maan alaiset kuntosalit

    Deleva nosteli painoja hikihatussa Klaanin linnoituksen maanalaisessa kuntosalissa. Punavalkoinen plasman toa harjoitti oikean kätensä lihaksistoa ja piti yllä vasemman, mekaanisen kätensä keinotekoisia lihaksia. Kova työ ja harjoittelu pitivät myös mielen virkeänä ja antoivat uutta puhtia uusiin haasteisiin ja seikkailuihin. Toa oli alkanut tottua elämäänsä klaanissa, näiden kaikkien outojen örvelöiden ympäröimänä.

    Deleva tarkkaili ympäristöön, samalla kun hikikarpalot nousivat hänen lihaksistaan pintaan. Fyysinen kunto piti pitää yllä lihasreeneillä ja liikunnalla, kun taistelua ei viime aikoina ollut ollut hänelle tarpeeksi. Deleva ajatteli haastavansa sen Metorakk-nimisen skakdinpöljäkkeen jossain vaiheessa uuteen taisteluun ja tällä kertaa voittavansa kyseisen skakdin. Juuri sillä hetkellä eräs skakdi, joka muistutti etäisesti tätä Metorakkia, astui salin ovesta sisään, pyyhe olkapäällään…

    Klaanin kuntosali, vastapäätä Delevaa

    Guardian asteli raskain askelin kiviportaita alas klaanin kuntosaleihin vieviin käytäviin. Skakdi ei ollut saanut pahemmin unta viimeöisten tapahtumien johdosta, kasa zyglakeita ja kuolleita matoraneja oli jotain todella kauheaa. Vammoistaan huolimatta Guardian oli päättänyt lähteä vähän tuulettamaan itseään salille, koska lihasreeni teki aina eetvarttia ja auttaisi vapauttamaan lihasjännitteitä ja selvittämään ajatuksia.

    Guardian laittoi sormensa tunnistimeen, jolloin pääsi sisään ilman widgetien maksamista. Perus klaanilaiset ja muut joutuivat yleensä maksamaan muutaman widgetin klaanin kassaraan, jotta adminit saisivat ostaa itselleen hummeria, kaviaaria ja hanhenmaksaa sekä kalliita viinejä. Guardian myhäili sitä että adminit olivat keksineet itselleen jonkin ansaintimahdollisuuden tässä kommunistisessa yhteiskunnassa, astellen samalla virnistäen sisään ovesta, joka aukeni hänen edestään.

    Tawan kanssa juttelu oli tehnyt Guardianista hiukan apaattiseksi. Admin oli miettinyt paljon näitä yön tapahtumia ja unen laatu oli kärsinyt. Tawa oli yhä hänen mielessään kun admin käveli muovimatolla kohti painonnostopaikkaa. Miehinen painonnosto maksimeilla teki aina eetvarttia.

    Jotain Guardian ei osannut ottaa huomioon, nimittäin rasistisen plasman toan nopeaa toimintaa.

    KABLAM! nyrkki osui Skakdia leukaan, jolloin hampaissa kivisti. Hopeinen metallinyrkki osui lujaa kohteeseensa. Valkopunainen toa kihisi raivosta ja oli aivan hiestä märkä. Hiki höyrysi ja kupli toan panssarilla, niin tohkeissaan toa oli.

    Guardian ärsyyntyi, hänen rauhallinen salireissunsa oli pilattu täysin. Hieroen leukaansa, skakdi aikoi antaa tälle toalle opetuksen. Sininen skakdinyrkki viuhahti, osuen valkopunaista toaa palleaan. Toa haukkoi henkeään, yrittäen lyödä metallinyrkillään skakdia, joka otti iskun vastaan kämmenellään, heittäen toan niskalenkillä lattiaan.

    ”Toivottavasti sait tästä jonkinmoisen opetuksen, sinä typerä toa!” Guardian karjui, teleskooppisilmän hohtaessa punertavaa hehkuaan. Guardian oli vihainen.

    ”Skakdit, te barbaarit ette puhu minulle näin, varsinkaan sinä, Metorakk” Deleva vastasi, iskien plasmaa nyrkistään. Skakdin panssariin tuli pieni naarmu tästä plasmaiskusta, mutta se ei menoa haitannut.

    ”Minun rodullani on kyllä aika synkkä menneisyys, mutta yleistys kaikissa tapauksissa on tyhmää. Ja en ole Metorakk, olet erehtynyt henkilöst, mutta kukaan ei lyö rankaisemattomasti admin Guartsua”, Guardian vastasi, purren hammastaan. Adminina hän ei voinut sentään näyttää huonoa esimerkkiä ja mättää toaa turpaan ihan turhaan, mutta jonkinlainen opetus piti antaa.

    Deleva aloitti taas uuden hyökkäyksen Guardiania kohti, mutta tällä kertaa Guartsu oli aktivoinut teleskooppisilmänsä röntgenkatseen ja oli saanut selville toan heikkouden. Hopeinen, mekaaninen käsi oli paitsi toan heikkous, myös yksi keino laittaa toa toimintakyvyttömäksi ilman suurempaa vahingontekoa toan elimiin.

    Guardian otti molemmilla käsillään hopeisesta, mekaanisesta nyrkistä kiinni ja riuhtaisi kovaa kun nyrkki alkoi iskeytyä skakdia kohti. Mekaanisen käden hammasrattaat menivät jumiin, mutterien pudotessa kädestä kun Guardian väänsi kättä toan kanssa. Toan käsi vääntyi yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja jäi jumiin, näyttäen perin muodottomalta.

    Toa huusi raivosta, yrittäen taistella yhdellä nyrkillä, mutta riuhtova ja väkivaltainen toa ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristöönsä, jolloin Gn onnistui kampittaa toa.

    Deleva kompuroi selälleen lattialle, katsellen vihamielisesti yläpuolellaan olevaa skakdia, jonka salikäynnin hän oli pilannut.

    ”Toa, olemmekohan selvittäneet välimme jo tarpeeksi”, Guardian murahti, ottaen penkiltä pyyhkeensä. Skakdi pakkasi kamppeensa ja lähti pois salilta, salin osalta päivä oli jo pilattu. Kuuma kahvi kahviossa voisi tehdä skakdille terää. Mutta toisaalta, pieni kärhämä oli hyvää vaihtelua penkinnostamiselle…

    Deleva hieroi mekaanista, muodottamaksi vääntynyttä kättään, joka vaatisi pikaista korjausta. Käden mekanismit eivät onneksi sisältäneet paljoa tuntohermoja, joten Toa piti nämäkin tunnot sisällään. Olisi aika lähteä jonkun klaanin mekaanikon luokse korjaamaan mekaaninen käsi…

  • Kulta, olen kotona

    Samen toimisto
    Ylläpitosiipi

    Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.

    Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.

    Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla.
    Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.

    Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei.
    Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä.
    Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.

    Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.

    Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.

    Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia.
    Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.

    Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.

    Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi.
    Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.

    ”Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo”, tulen Toa sanoi energisesti. ”Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi.”

    Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.

    Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.

    Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan.
    Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti.
    Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.

    ”Noh, noh”, Same kuiskasi hiljaa itselleen. ”Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?”

    Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.

    Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä.
    Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.

    ”Same”, sininen skakdi sanoi. ”Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin.”

    Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.

    Tawan toimisto
    Admin-torni

    Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.

    Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina.
    Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.

    Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea.
    Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.

    ”Kulta, olen kotona”, Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa.
    Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti.
    ”Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?”

    ”Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin”, Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. ”Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?”
    Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.

    ”Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon”, Tawa sanoi tiukasti. ”Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla.”

    Guardian nyökkäsi.
    ”Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi.”
    Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään.
    ”Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita”, Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.

    Guardian huokaisi. ”Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani.”

    Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. ”Onko tämä sinulle vitsi?”, Tawa iski tiukasti. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi-”

    ”Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen”, sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. ” Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-”

    Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.

    ”Luulimme teitä kuolleiksi!” Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.

    Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. ”Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja…. ja… voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!”

    Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.

    ”Äh, pikkujuttu”, Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. ”En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne.”

    Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen.
    Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.

    ”Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä… mikä sinussa on? Sinä… minä… äh, tarkoitan-!”
    Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.

    Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä.
    Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.

    Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. ”No hei, pikku kaveri.”

    Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.

    ”Au”, Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. ”Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?”
    Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.

    Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.

    Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.

    Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.

    Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti.
    ”Mitä sille on tapahtunut?” Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta.
    ”Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo”, Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan.
    ”Mitä tälle on käynyt?”, Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.

    ”Se on aika pientä”, Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. ”Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa.”

    Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta.
    Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.

    ”…”

    Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon.
    ”G”, Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin.
    ”… jep?”
    ”Mitä?” kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. ”Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!”
    Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. ”Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-”

    Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä.
    ”Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!” Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. ”Sinä… miten joku noin älykäs voi olla noin… sinä.”
    ”Jos se auttaa, niin yritän kovasti”, skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut.
    ” Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?”

    Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä.
    ”Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun ’lomailin’!” Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.

    ”Kuulin siitä jo”, Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. ”Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää.”

    Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.

    Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia.
    ”Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin”, Guardian sanoi vaitonaisena.
    Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. ”Kyllä.”

    Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. ”Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään.”

    Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.

    ”Sinä olet jääräpää”, sähkön Toa tuhahti.
    ”Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on”, Guardian sanoi.
    Tawa naurahti.
    ”Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla.”
    Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.

    ”… mitä… sinä…” Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.

    ”Hyvä on sitten”, Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. ”Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne.”

    Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.

    Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.

    Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.

    ”Ei millään pahalla, G-herra”, Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, ”mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen.”
    ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.

    ”No… luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen.”

    Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.

    Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.

    Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.

    Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa.
    Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.

    Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.

    ”Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani”, G kertaili. ”Olette vapaita kysymään kysymyksiä.”

    Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään.
    ”Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita”, Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi.
    Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. ”Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä”, hän tarkensi.
    Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. ”Mistä sinä sen tiedät?”

    Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä.
    ”Rehellisyyden nimissä en tiedäkään”, sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. ”Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein… tai kuten tunnette hänet, ’herra ZMA’…”

    ”Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista’?” Umbra keskeytti. ”Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi.”
    Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. ”Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa.”

    ”Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa”, Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. ”Se vastaanoton Toa… ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä.”
    Umbra nyökkäsi. ”Ansaitsiko kukaan?”

    ”Jos tämä jotain auttaa”, Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, ”niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan.”
    Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen.”Jotain positiivista.”

    ”Keskeytitte minut”, Guardian köhi. ”Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti.”

    Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. ”En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan”, Guardian lisäsi vielä. ”Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä.”
    Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.

    ”Miten osaat analysoida… sellaista tyyppiä niin hyvin?” päämoderaattori Umbra kysyi.

    ”Tunnen kaltaiseni”, Guardian sanoi huokaisten syvään.
    Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.

    Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä.
    Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.

    ”Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on…”

    Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.

    Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä ”Avde” ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan.
    ”Tiedätte. Se.”

    ”Avde”, Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. ”Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa.”

    ”Tawa on oikeassa”, Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. ”Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä.”

    ”Punainen Miekkonen”, Guardian sanoi nyökäten. ”Sillä olennolla… mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla.”

    ”Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? ” Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään.
    ”Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen”, Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. ”… jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan.”

    Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa.
    ”Nämä ’Avhrak Feterrat’, G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön.”
    Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. ”Oikeasti?” skakdi kysyi. ”Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta.”

    ”Kepe ja Same ovat katsoneet sitä”, Tawa sanoi. ”Minulla ei ole ollut aikaa.” Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen.
    Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.

    Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat.
    Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.

    ”Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain… joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan”, Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille.
    Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.

    ”Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita”, Same sanoi mystisesti, ”mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse.”

    ”Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten”, Umbra sanoi. ”Heikkouksia, mitä tahansa.”

    ”Pointti”, Tawa sanoi.

    ”Piilotin sen suojaholviini”, Same sanoi. ”Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku.”
    Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää.
    ”Sanon kuitenkin yhden asian”, Same jatkoi. ”Ette ole varautuneita näkemäänne.”

    Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.

    Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.

    Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.

    ”Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?” Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.

    Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. ”Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään.”
    Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin.
    ”Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää”, hän sanoi.

    ”Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?” päämoderaattori Umbra rohkaisi. ”Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!”

    ”Kuulostaa helpolta”, Tawa sanoi. ”Se ei taida olla sitä.”

    Guardian pudisti päätään. ”Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät.”

    ”Niinpä”, Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. ”Anteeksi. Olin tyhmä.”

    Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen.
    ”Mitä mieltä olet, G?” hän kysyi. ”Mitä teemme?”

    ”Sinähän olet minun johtajani”, Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä.
    ”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”ja Ämkoo sinun ystäväsi.”
    ”Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä”, Guardian sanoi. ”Älä luota arvostelukykyyni.”

    Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan.
    Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

    ”Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta”, Tawa sanoi päättäväisemmin. ”Jos mitään ei tule, iskemme.”
    Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.

    Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa.
    ”Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA.”
    Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. ”Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka.”
    ”… MIEKALLA”, Paaco toisti huikentelevana.
    ”Hänellä on myös Makutan voimat”, Same jatkoi.
    Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. ”… MIEKALLA!”
    ”Olin näkemässä”, Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. ”Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun.”

    Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa.
    Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa.
    ”Ota välillä iisisti pelle.”
    ”…”

    Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita.
    Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne.
    ”Mitä luulette”, skakdi kysyi, ”miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?”

    ”Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?” Umbra teorioi.
    ”Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa” Bladis jatkoi. ”Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä…”

    ”Tämä mitä?” Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.

    ”… tämä… oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit… olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja.”
    Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.

    ”Jo on sotku”, Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. ”Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan.”
    ”Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee”, Bladis hohotti. ”Pääsee vielä pitkälle.”
    ”Hei, keksin ihan itse”, Paaco sanoi hymyillen.
    Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.

    Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.

    Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.

    ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vaitonaisesti.
    ”Mene itse”, Guardian vastasi tottumuksesta.

    Tawa haukotteli.
    ”Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi.”

    ”Se ei johdu vain tuosta, eihän”, Guardian kysyi.

    ”Ei”, Tawa myönsi. ”En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen.”

    Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. ”Kuule”, Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”

    ”Mhm”, Tawa vastasi nyökäten poissaolevana.
    Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia.
    Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.

    ”Kyllä hänet vielä löydetään”, Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. ”Et voi asialle mitään nyt.”

    ”Tämä palaveri…” Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. ”Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni.”
    Tawa huokaisi. ”Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta.”

    Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet.
    ”Tiedätkö”, Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. ”Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.

    ”Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä”, Guardian sanoi. ”Hyvää yötä.”

    Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.

  • Viskiä Telakalla

    Klaani
    Telakka

    Valtavassa hallirakennuksessa riitti vilskettä. Iso joukko kirjavia laivastomatoraneja oli kerääntynyt ihastelemaan lasittunein katsein noin tunti sitten laskeutunutta ilma-alusta. Matoranit hipelöivät pienillä käsillään ahnaasti aluksen pinnoitetta ja kiipeilivät rungon päällä tutkaillen ja arvioiden jokaista mahdollista yksityiskohtaa kuin parhaatkin taidekriitikot.
    ”Laivaston merkki sopisi tähän!” pulska le-matoran kailotti äänekkäästi osoitellen Ilmaraptorin siipeä ja heilutellen kädessään maalisankoa. Sinertävää maalia oli jo roiskunut siiven päälle ainakin puoli sangollista.
    ”Älä höpise”, toinen, tällä kertaa po-matoran vastasi nokka ylhäällä. Nuoren miehen äänensävy oli bombastinen kuin tykistökeskitys. ”Laivaston kunniakkaasta Nöpöstä kuuluu olla ylpeä. Sitä ei piiloteta siipeen! Se kuuluu tämän ylvään teräslinnun loistokkaaseen nokkaan herättämään torakanäpäröissä sellaista alkukantaista pelkoa, johon vain niiden kaltaiset pystyvät!”

    ”Itse olet urpo.”
    ”Pompi takaisin metsään juntti.”

    Matoranit irvistelivät toisilleen hetken aikaa ennen kuin yhden innokkaan laivastolaisen puolivahingossa käynnistämä moottori jyrähti pudottaen molemmat Ilmaraptorin siiviltä. Eripurainen kaksikko kiljui yhteen ääneen varsin epämiehisesti. Pian ne kuitenkin olivat jo unohtaneet riitansa ja ryhtyivät jälleen ihastelemaan fanipoikamaisesti uutta alusta.

    ”Onko tämä tällaista ainaRGH?” Ilmaraptorin vastaanottoa sivulta seuraava Guardian kysyi Keetongulta istuen uusiokäytetyllä ilma-aluksen istuimella. Ko-matoralainen Laivaston lääkintämies tarkisteli sinisen skakdin haavoja. Kyljessä ammottava suurin haava kaipasi uusia tikkejä.
    ”Aina kun Aaveilta tulee uutta tavaraa”, Keetongu myhäili hyväntuulisena vieressä. Guardian puolestaan irvisteli ko-matoranin käsittelyssä vitivalkoisella hammasrivillään ja puristi kourassaan pullollista Prototraakin närästys -viskiä, jota hän kulautteli alas tasaisin väliajoin.
    ”Minä luulin että sinä vihasit tuota litkua”, keltainen jättiläinen sanoi vilkuillen Laivaston surullisenkuuluisaa humallusainetta. Sitä annosteltiin armeijan vakiopaketteihin pääasiassa sytytysnesteeksi.
    Guardian nyökkäsi. ”En halunnut puudutukseen. Minulla ei ole aikaaAAAAUH sellaiselle.”
    Keltainen jättiläinen nyökkäsi hitaasti. ”Entä jos ottaisit vain sairaslomaa?”
    Sininen skakdi naurahti. ”Miksi ihmeessä?”
    ”Sinä olet pääasiassa vältellyt kuolemaa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi.”
    ”Jos näette kuoleman, käskekää sitä varaamaan aika”, Guardian sanoi. Hän sulki korkilla yskänlääkkeeltä ja vatsasyövältä tuoksahtavan pullon ja laski sen maahan. ”Nämä ovat olleet kiireiset kaksi viikkoa. Minulta on jäänyt paljon väliin.”
    ”Ei Tawa pakota sinua menemään sinne kokoukseen”, Keetongu totesi kädet puuskassa. ”Vain sinä itse.”
    Guardian tuijotti hetken hiljaisena kauemmas. ”Myönnän ongelmani.”
    Tongun väsynyt hymy leveni hieman. ”Mutta se ei tarkoita että aikoisit tehdä sille jotain?”
    ”Bi-bi-bi-bingo.”
    ”Niinpä tietysti”, keltainen jättiläinen lausahti pyöritellen ainoaa silmäänsä. ”Mutta mihin Kalmahin koloon Manfred ehti jo livahtaa?”

    Guartsu kohautti olkapäitään. ”Perinteisen hyvä kysymys. Minusta tuntuu, että hän vähän pakoilee sosiaalisia tilanteita.”
    Keltainen jättiläinen muuttui hetkellisesti niin pohdiskelevaksi, että jopa Telakan kivilattia vaikutti kelpaavan rahin suuren silmän analysoitavaksi. ”Mene ja tiedä. Manun laji päätti joku päivä, että maailma olisi tosi paljon kivempi jos kaikki muut olisivat joko orjia tai kuolleita. Eli… kulttuurieroja?”

    Klaanin admin vastasi kieltävällä äännähdyksellä, jonka kirjoitusasu oli niin ruma että se oli parempi jättää kirjoittamatta. ”Minä tiedän, että makutat haluavat syödä minut elävältä. Ne on aika helppoa sijoittaa maailmankuvaani. Mutta en edes teeskentele että tietäisin, mitä Manu haluaa.”
    ”Ihan ymmärrettävää”, Tongu hörähti kevyesti hieroen oranssia leukaansa.

    Kaksikko tutkaili Telakan tapahtumia mietiskelevässä hiljaisuudessa. Kun lääkintämatoran sai työnsä viimeisteltyä, Tongu ja Guardian jättivät hyvästit. Molemmat sotilasjohtajat lähtivät astelemaan kohti henkilökohtaisia tilojaan innokkaiden saattueiden seuraamina.
    Guardiania odotti muutama mielenkiintoinen keskustelu vanhojen ystävien kanssa. Keetongua odotti Tehmut.

    [spoiler=* * *]Tämä viesti koki pienen leikkauksen aikajanan pelastamisen takia. Jos piditte lopusta, se löytyy seuraavasta viestistäni.[/spoiler]

  • Nynrah osa 49: Oli ihanaa olla kotona

    Ilmaraptori I

    Tren Kromin niemimaa oli jäänyt taakse ja sininen meri kiiti taaksepäin virtaviivaisen höyryaluksen alla. Matkalaisilla riitti runsaasti mietittävää kaiken maailman myysteriotusten kanssa (Eteenkin Manulla, joka oli itsekkin sellainen) mutta kaikkien päässä kasvoi toiveikkuus Klaaniin ja kotiin paluusta. Sen viivästyminen kaiken maailman hyökkäysten takia oli tuntunut välillä täysin toivottomalta, mutta nyt kun kaikki todisteet puhuivat aivan lähellä olemisen puolesta, Klaanilaiset valtasi kumma huojennuksen tunne. Guartsu mietti, miten kauan olikaan siitä, kun hän oli lähtenyt torakanraadoista koostuvan Makutan kanssa Klaanin satamasta ja nähnyt kumman kalastajan.

    Haava adminin kyljessä oli parantumaan päin. Zorakin lääkärit, mitä ne ikinä olivatkaan olleet, olivat kumma kyllä tehneet ihan hyvää työtä. Pian hän pääsisi Klaanin sairaalasiipeen poistattamaan tikkinsä, Yön Kauhussa haavoittuneet olisi jo varmaan saatu kuntoon. Kupen porukka pystyi ihmeisiin oikeilla rohdoilla.

    Keetongu haukotteli syvään kumealla kidallaan. Kuinka hän kaipasikaan omaa vuodettaan jossain Tahtorak-lippulaivan ylähyteissä. Kotona olisi aikaa nukkua, mutta myös tehtävää olisi keltaisen jättiläisen molemmille käsille. Viimeksi kun hän oli ollut yhteydessä Laivaston kakkosmieheen Tehmutiin, hän oli käskenyt tätä hankkimaan lisää Cordak-panoksia. Olikohan Laivaston voimasuhteet muuttuneet merkittävästi sen jälkeen? Luultavasti eivät, mutta sitä oli turha arvuutella.

    Jättiläinen veti yksisilmäisille tarkoitetun kiikarinsa hansikaslokerosta ja tiiraili aluksen menosuuntaan lounaaseen. Hetken zoomailtuaan hän laski kiikarinsa ja tarkisti sijainnin merikartasta.

    ”Hyvät matkustajat, Ämkoo-vuori näkyvissä!” hän hihkaisi (Jos nyt keltaisen liha- ja panssarikykloopin ääntä voi kuvailla hihkaisuksi) takana istuvalle Manulle ja Guardianille. Manu hyppäsi kahdella loikalla ohjausistuimen vierelle ja nappasi kiikarin.

    ”Kyllä! Tuosta muodosta ei voi erehtyä!” hän huudahti innoissaan. G käveli hänen vierelleen ja nappasi näkökojeen itselleen.
    ”Kylläpä voi. Katsoit tuon horisonttiin uivan veitsivalaan harjaksia,” Admin sanoi ja kiikaroi Tongun osoittamaan suuntaan. Vuori kasvoi kasvamistaan suurella nopeudella etenevän aluksen edessä ja alkoi pikku hiljaa jäädä sen oikealle puolelle. Ilmaraptorin varjo kiisi Klaanin saaren pohjoisrannikon karujen saarien kallioita pitkin. Pian saaristoalue muuttui rannikoksi ja sitten havumetsäksi. Kauniit vihreän sävyt sekoittuivat toisiinsa aluksen lähestyessä kotia kilometri kilometriltä.

    Bio-Klaani, Telakka

    Laivaston Walsinats istuskeli Telakan takapihalla puutarhatuolissa ahmien evääksi tekemäänsä pähkinäpiirasta. Se maistui yllättävän hyvältä sokeriuppopaiston jälkeen.

    Kakamapäinen hönömatoran katseli taivaalle, josko siellä näkyisi lintuja. Hän piti erityisesti niistä linnusta, joiden nokan kuviointi sai ne näyttämään nököhampaisilta. Ne saivat Walsinatsin hyvälle tuulelle, vaikka oli hänen vuoronsa tyhjentää rahtialuksen privaattitilat.

    Yhtäkkiä pihan yli lensi musta kappale. Se näytti jättimäiseltä linnulta, mutta aikansa lentokoneiden kanssa työskennellyt Walsinats tunnisti kyllä ilma-aluksen taakseen jättämän savupilven ja moottoreiden jylyn. Pian sama alus lensi uudestaan yli. Se jäi kiertämään Telakan ylle. Walsinats hyvästeli piiraansa ja syöksyi sisälle. Hän juoksi johtajan toimistoon, jossa Tehmut istui naurettavan suuren työpöydän takana allaan iso nojatuoli ja tosi korkea kasa tyynyjä.

    ”Pomo pomo, siellä on alus! Lensi yli, mutta en tunnistanut sitä!”

    ”Aha? Oliko siinä tunnistettavia tunnuksia?”

    ”Eipä ei, pomo. Mutta se varmaan haluaa laskeutua, koska se jäi kiertämään kehää.”

    ”No lähdetäänpäs katsomaan.”

    Kahden Onu-Matoranin mukaan käytäviltä tarttui kourallinen muita laivaston työntekijöitä. He ottivat mukaansa muutamat kiikarit, koodiviestien lähettämiseen tarkoitetun vilkevalonheittimen, pari laskeutumislupalippua ja megafonin. Pian improvisoitu vastaanottokomitea seisoi pihalla ja tiiraili alusta.

    ”Siinä ei tosiaankaan ole mitään tunnuksia, lippuja tai väritystä, mikä kertoisi miehistön puolesta”, Tehmutin sekundantti Ämtur sanoi, ”Eikä konetyyppikään ole tuttu. Mutta se toimii selvästi höyryllä ja se on hyvin nopea.”

    ”Ne lähettävät valokoodia! Sanakirja esiin!” Yksi laivastolaisista hihkaisi. Toinen otti esiin sanakirjan ja kolmas kynän ja paperia.

    ”Ooo-o, joo, ensimmäinen on oo, selvästi… Sitten, hmh, äl. Jep, äl niin kuin liisteri. Tuo on ee, helppo merkki. Olé, ovatko nämä Etelä-Zakazin sombreroskakdeja? Sitten on än niin kuin napalmi, eli siis Olen. Ehkä saamme kohta kuulla kuka tuota ajaa. Sitten tee niin kuin Tehmut, jos sallitte sanaleikin… Uuu niin kuin umpitumpelo. Taas ällä. Tämä on äs, ei kun ei olekaan vaan oo. Tulo. Sitten äs, ja selvä, toinenkin äs… Tuo on aa, yksinkertaisin merkki. Olen tulossa! Huomaamme kyllä, herra lentokone, mutta se ei ihan riitä. Koodi jatkuu! Tee niin kuin taverna. sitten taas aa, ja joku monimutkaisempi merkki, taitaa olla, hmm, kaksoisvee! Ja taas aa. Olen Tulossa Tawa! Onko tämä joku hänen kadonnut ystävänsä? Ei, se jatkuu vielä! Mikä ihmeen kooditus tuo on? Kolmiosulku? Miksi karzahnissa joku koodaa kolmiosulkua? Ja sen jälkeen kolmonen? Tuliko tunkeutujamme hulluksi, vai onko tuo salakieltä? Toinen kolmiosulku ja taas kolmonen! Ehkä tuo on joku heraldinen kuvio, Mata Nui tietää, mutta ehkä meidän pitää kysyä Admin Tawalta, koska tällä on selvästi jotain tekemistä hänen kanssaan…”

    Ilmaraptori I

    Makuta Nuilla oli hauskaa taskulampun kanssa. Hupi joutui kuitenkin väistymään, kun Adminin auktoriteettinen koura nappasi lampun.

    Telakan piha

    ”Oo, äl, ee, äm, toinen äm, ee, koo, äl, aa, toinen aa, än, ii, äl, aa, ii, äs, ii, aa, gee, uu, aa, är, dee, ii, aa, än, koo, ee, toinen ee, tee, oo, än, gee, uu, äm, aa, än, ähv, är, ee, dee, aa, än, tee, aa, koo, aa, taas aa, äl, aa, äs, koo, ee, uu, tee, uu, aa” Saneli jo sujuvammin koodiräpsyttelysanakirjan kumppaniltaan napannut Matoran kirjurille. ”Olemmeklaanilaisiaguardiankeetongumanfredantakaalaskeutua” kirjautui paperille Laivaston väen odottaessa silmä tarkkana. He olivat innoissaan näistä ilouutisista, ja vaikka huijauksen vaara oli olemassa, Tehmut käski avata yhden Telakan sisätiloihin johtavista kiitotieporteista. Suuret rautaliuku-ovet avattiin ilmanpainejärjestelmällä ja lippuja heiluttelevat Matoranit ohjasivat Ilmaraptoria oikealle radalle.

    Ylhäällä aluksessa sankarit kiinnittivät turvavyönsä viimeisen kerran matkan aikana. Alus kaarsi vielä kerran laskeutuen kokoa ajan alemmaksi. Tongu avasi hansikaslokeron ja plärräsi siellä olevaa vinyylikiekkojen valikoimaa. Hän valitsi Kirikori II:n jäämistöön kuuluneen lempilaskeutumisfanfaarinsa ja heitti sen kojepöydän grammariin. Laskeutumistelineet laskeutuivat kolosistaan, neula osui levyn pintaan ja alus liukui sulavasti Koti-Klaanin maaperälle.

    Ilmaraptorin höyrykoneiden mittapuulla huipputeknologiset siivet taittuivat sen kylkiä vasten. Ovi aukesi sihahtaen ja laskuportaat kolahtivat vaimeasti Telakan lentokonehallin betonilattiaan. Ulos käveli urheina, mutta väsyneinä seikkailijoina omalaatuinen Makuta, sininen sotaveteraaniskakdi kivääriään kantaen, keltainen ranteitaan venyttelevä kyklooppi ja kaksi kovin nokista mutta tarmokasta Onu-Matorania.

    Laivaston Matoranit eivät kuitenkaan meinanneet edes huomata kauan kaivattuja Klaanilaisia, sillä Ilmaraptorin kauniit muodot ja huippuunsa hiotut teknologiat veivät näiden koko ikänsä höyrykoneita rukanneiden pikku mekaanikkojen ja lentäjien kaiken huomion. Kuinka Keetongu olikaan kaivannut kaikkia näitä hassuja pikku veikkoja. Oli ihanaa olla kotona.

    Kumpa se ihanuus ja ennen kaikkea koti vain kestäisi.

  • Nynrah osa 48: Avden ja Arsteinin mysteeri

    Alus liitämässä meren yllä jossain tuolla kaukana

    ”Olemme juuri ohittaneet Tren Kromin niemimaan”, ilmoitti Tongu. Matoranit eivät olleet kyenneet pysymään aloillaan, vaikka Keetongu oli jopa käskenyt niitä lepäämään. Ternok ja Ontor olivat palanneet lappamaan hiiltä masiinaan, ja Guardian istui tekemättä mitään. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi, koska ei oikein pystynyt mihinkään sillä hetkellä. Hän saattoi vain katsella ulos ikkunasta ja tarkastella Pohjoisen mantereen työntämää uloketta Steltin ja Klaanin saaren välissä. Makuta Nui istui lattialla ja näytti meditoivan.
    Eihän tuosta ikinä tiedä, Guartsu ajatteli itsekseen. Ehkä se vain esittää, ja oikeasti se…

    ”Guartsu”, Makuta Nui sanoi yhtäkkiä kuin olisi lukenut Guardianin ajatukset. Ja ehkä hän tekikin niin, skakdi muistutti itselleen. Jos hän teki, tiedänkö minä?
    Manu tuijotti nyt mietteliäänä ulos ikkunasta.
    ”Mitä?” Guardian kysyi vilkuillen haikeana samasta ikkunasta ulos, josta Makutakin katseli taivasta.
    ”Puhuiko hän sinulle?” Manu kysyi katsoen Guardiania silmiin vaihteeksi vakavasti.

    ”Arstein?” Guardian vastasi vilauttaen hampaitaan inhoten. ”Kyllä. Älä muistuta minua siitä muakan äpärästä.”
    Manu pudisti päätään.
    ”Tarkoitan Punaista Miestä”, Makuta sanoi ovelasti hymyillen. Guardianin katse jäätyi. Hän nousi ryhdikkäämpään asentoon tuolillaan ja katsoi Manua hiljaa. Keetongu vilkuili kaksikkoa hämmentyneenä ohjaamon takapeilistä.
    ”Mistä sinä tiedät Avdesta?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu vastasi tähän kysymykseen pääasiassa aivan yhtä hämmentyneellä ilmeellä.
    ”Ai”, Makuta sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Hänellä on nimikin.” Makutan hymy pysyi tämän kasvoilla, mutta epäilevä katse siirtyi Guardianiin.
    ”Ennen kuin kysyt, minä puhuin hänelle”, Manu sanoi virnuillen. ”Pidimme keskustelun filosofiasta ja psykologiasta ja aika-avaruudesta. Se oli avartavaa, vaikka hän ei monia näkemyksistäni jakanutkaan. Sitten siirryimme lautapeleihin! Ja… ja biljardiin. Ja korttipeleihin.”
    Makuta vilkuili veitsimäisiä sormenkynsiään.
    ”Sotilas”, Makuta sanoi yhtäkkiä väliin kuin maansa myyneenä. ”Sotilas, joka loi kuningattaren…”
    ”Mene asiaan”, Guartsu keskeytti kiireisenä. Skakdin kämmen puristui merikartan ympärille. Paperinpala rypistyi kasaan.

    Manu säpsähti ja läimäytti itseään otsalle. Oli kuin Makuta olisi lyönyt jonkin kytkimen pohjaan. Vakavuuskytkimellä kesti pieni hetki aktivoitua.
    ”Oli miten oli”, Manu sanoi. ”Minä katsoin häneen. En siis katsonut silmillä, koska en saanut niitä auki. Mutta minä…”
    Makutan punaisten silmien katse keskittyi hetkeksi Guartsuun ja Keetonguun.
    … yksinkertaisesti katsoin, kuului kaiku skakdin ja keltaisen jättiläisen alitajunnasta.

    ”Mitä näit?” Guardian kysyi ihmeissään. Hän ei pystynyt enää edes yllättymään Manun telepaattisista viesteistä. Vuosien kokemus Visokin puheesta oli lopulta varmistanut sen.
    Makuta hymyili. ”Kaiken”, hän sanoi. Ilme muuttui nopeasti surumielisemmäksi. ”Ja en mitään. Ei valoa eikä varjoa. Kuilun, joka katsoi minuun. Kädet, jotka koskettivat aivojani. Muuttuvan labyrintin, jonka seinät olivat tuskaa, kärsimystä ja painajaisia. Asioita, jotka olivat niin sairaita, että edes minä en olisi niitä voinut keksiä. Salaisuuksia ja silmät pois polttavia totuuksia.”
    Makuta piti hämmentyneen tauon. Hänen katseensa oli lasittunut.
    ”Ja sitten yhtäkkiä tunsin oloni aivan kuin rauhoittuneeksi.”

    Keetongun suuri silmä keskittyi horisonttiin ja karttoihin, mutta takapeilin heijastuksesta näki, että hän oli kuunnellut. Guardian nojasi kyynärpäällään ikkunalautaa vasten ja hieroi leukaansa mietteliäänä.
    Makuta Nui hymyili hieman pirullisesti. ”Niin. Mistä sinä sitten tiedät Avdesta, Gurvana hyvä?”
    Keetongu käänsi päätään hieman taaksepäin ja kohotti yksinäistä kellertävää kulmakarvaansa.
    ”Minuakin kiinnostaisi kovasti.”
    Sininen skakdi huokaisi ja hieroi leukaansa pohdiskelevana.
    ”Tiesin, että teiltä ei voisi piilotella tätä loputtomasti”, Guardian hymähti laskien kämmenensä ikkunalaudalle. ”Kumpikaan teistä ei ollut Klaanissa, kun hän pääsi sisään, mutta varmasti kuulitte huhuja. Oli kai pitkään ihan liian helppoa väittää yleisölle, että kaikki sen yön tapahtumista oli Arsteinin pönttöjen syytä.”

    Manu nyökkäsi. Hän muisti, mitä oli tapahtunut, kun hänen iskuryhmänsä oli palannut Klaaniin. Kuoleminen sattui aina. Ja hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jonkinlaisesta mustasta massasta ja sen pysäyttämättömästä rynnäköstä läpi Klaanin. Mustan massan katoaminen admin-siiven puolelle osui epäilyttävän hyvin yhteen Visokin paljon puhetta aiheuttaneen katoamisen kanssa.
    ”Pitäisikö minun selvittää, minne hän meni?” Manu sanoi mietteliäänä.
    ”Kuka?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu katsoi häntä häiriintyneen näköisesti.
    ”Sanoinko sen ääneen? Unohda.”
    Guardian kohotti toista kulmaansa ja jatkoi:
    ”Kun Avhrak Feterrat tulivat sisään, myös jotain muuta pääsi Klaanin muurien sisäpuolelle. Jotain, joka kutsui itseään nimellä Avde.”
    Keetongu katseli peilin kautta skakdia, joka innostui kertomaan tarinaansa.

    ”Avde…” Guardian aloitti, mutta keskeytti sitten. Jokin häiritsi Guardiania. Hän ei ollut aiemmin koskaan pelännyt Avdea, mutta nyt skakdin olkapäitä painoi jotain suurta. Jotain synkkää.
    Pahinta oli, että Guardian ei muistanut mitään. Arsteinin öljynhajuisen konepajan jälkeen ja ennen luodolta heräämistä oli skakdin muistissa musta aukko. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua sillä välillä, eikä Guardian muistaisi sitä.

    ”En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta. Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.

    Haluatteko te pakottaa minut?”

    ”Kuten olette ehkä päätelleet”, skakdi jatkoi yhä hieman hämillään, ”Avde hyökkäsi Klaaniin Arsteinin koneiden varjolla. Feterrojen tehtävä oli luullakseni vain aiheuttaa pelkkää kaaosta ja vahinkoa, että Avde pääsisi tekemään… tehtävänsä admin-siiven puolella. Me taistelimme häntä vastaan.”
    Keetongu vilkaisi taakseen. Guardian näytti hämmentyneeltä. Manu nousi seisomaan, nosti tuolin seinän vierestä ja asetti sen Guardianin tuolia vastapäätä. Sitten hän istahti.

    ”Se olento, mikä se sitten olikaan, yritti saada meidät epäilemään itseämme. Hän yritti myös tappaa meidät, vaikka väitti muuta”, G informoi kurtistaen kulmiaan.

    ”Annan anteeksi muun luonteessa, jopa synnit, hyvät ystävät, mutta tekopyhyyttä en siedä. Hyväksykää se, mitä olette.”

    Manu huomasi Guardianin reaktion.
    ”Oletko sinä ihan kunnossa?”
    ”Olen. Ei tämä mitään.”

    Vaikka Guardianin pää oli pyyhitty tyhjäksi siitä, mitä tajunnan mustina tunteina oli tapahtunut, muisti skakdi kuitenkin tunnetiloja. Yksi niistä oli ollut pelkoa.
    Oli todella kauan siitä, kun Guardian oli pelännyt aidosti. Sisällissota oli kredipselleenin ja veren tuoksullaan kehittänyt skakdista sen, mikä hän nykyään oli. Oli vaikea pelätä enää mitään, kun oli katsonut pahuutta silmiin ja selviytynyt hengissä.

    Silti Guardian muisti noista tyhjistä tunneista vain pelkoa. Skakdi jäi hetkeksi miettimään. Hän ei välttämättä edes halunnut tietää, mitä oli tapahtunut. Silti hänen olisi yksinkertaisesti pakko tietää.

    ”Mutta rakkaat ystävät, nämä hetket saavat minutkin ajattelemaan päätöksiäni kahdesti.”

    user posted image
    ”Mutta nyt aika rientää. Pyydän anteeksi, että joudun poistumaan. Ei hätää, ystäväni kyllä pitävät teille seuraa.”

    user posted image

    ”Avde pakeni. Visokki juoksi hänen peräänsä. Emme nähneet häntä enää sen jälkeen”, Guardian lopetti tarinansa äänensävy synkkänä. Manu hieroi leukaansa mietteliäästi.
    ”Musta massa. Täynnä lonkeroita. Kymmenittäin punaisia silmiä”, Guardian kuiskasi ja kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen. Skakdi ei ollut enää edes varma, oliko se pelkoa vai inhoa.
    ”Kuulostaa huvittavalta”, Manu sanoi. Guardian irvisti hänelle.
    ”Sinä sanoit puhuneesi hänelle.”
    ”Niinhän minä tein.”
    ”Milloin. Missä.”
    ”Uskoakseni siinä välissä, joka on päässäsi tyhjä.”
    Guardian mietti hetken.
    ”Ennen kuin päädyimme luodolle?”
    ”Kyllä.”
    Seuraavaksi Keetongu sanoi:
    ”Minäkään en muista siitä mitään. Jokin tuli hakemaan meitä. Sitten päädyimme saarelle.”

    Makuta Nui räpsytteli silmiään mietteliään uneliaana ja kumartui kohti Keetongua.
    ”Näitkö, mikä meitä tuli hakemaan?”
    Keetongu nyökkäsi hetkellisesti. ”Kyllä”, keltainen jättiläinen sanoi nopeasti, mutta päätyi kuitenkin pudistamaan päätään. ”Ei, en kunnolla. Se pukeutui tummanvihreään kaapuun ja se oli ruma. Kaapu peitti sen melkein kokonaan, mutta se haisi oudolta.”

    Makuta Nui ja Guardian tuijottivat Keetongua hämillään.
    ”Luottakaa rahin hajuaistiin”, Keetongu sanoi ja osoitti yksisilmäisiä kasvojaan.
    ”Missä sinulla edes on nen-” Manu aloitti ääni tihkuen epäuskoa ja kasvot vääntyneenä ääriasentoon. Loput lauseesta muuntautui epäselväksi muminaksi Guardianin nyrkin tukkiessa Makutan suun.
    ”Mitä haistoit?” Guardian kysyi kiinnostuneesti nousten hieman tuoliltaan.

    Keetongu kytki Ilmaraptori I:n autopilotille napsauttamalla kolmea kytkintä ohjaamon katossa. Kahden ilmakuopan jälkeen kyyti tasautui niin tasaiseksi, että kahvia olisi ollut turvallista juoda. Jos sitä olisi ollut.
    Sitten keltainen jättiläinen kääntyi tuolillaan kokonaan kohti Makuta Nuita ja Guardiania. Hän kumartui, että pystyi puhumaan niin, että Ternok ja Ontor eivät kuulisi.

    ”… oli kuin… se ei olisi ollut elossa.”
    Guardian hiljeni hämmentyneenä. Hän laskeutui taas istumaan, mutta nyt lähemmäs Keetongua. Makuta Nui näytti pohdiskelevalta.
    ”Onko se mahdollista?” Keetongu kysyi katsoen Manua. Guardian päätyi vihdoin ottamaan nyrkkinsä ulos Makutan suusta.
    ”Pthyi”, Makuta sanoi. Käärmemäinen kieli lojui ulkona suusta. Se kuitenkin vetäytyi niljakkaasti sekunneissa takaisin pimeyden olennon kitaan. ”Tietty on. Monilla Kanohi-naamioilla voi liikuttaa kuolleita ruumiita haluamansa mukaan. Joku voisi tosin kutsua sellaista naamiota moraalittomaksi.”

    Keetongu pudisti päätään. ”En minä siitä puhu”, rahi sanoi. ”Raadon hajun tämä nokka tunnistaisi. Tämä ei ollut sellaista. Se ei ollut kuollut. Se ei vain ollut eläväkään.”
    Oli hetken piinaavan hiljaista. Ternok ja Ontor huhkivat moottorin luona autuaan tietämättöminä puheenaiheesta.
    ”Eikö tuollaisissa asioissa ole yleensä aika vaikea olla ’jotain siltä väliltä’?” Guardian sanoi epäuskoisena.
    ”Älä kysy minulta”, Keetongu sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Minä en tiedä enää ollenkaan, mitä on meneillään.”

    Makuta Nui ja Guardian vilkaisivat toisiinsa. Guardian oli rojahtanut nojaamaan hiukan eteenpäin ja hieroi leukaansa tuijottaen mietteliäänä lattiaa. Makuta Nui näytti olevan ymmärryksen äärirajoilla.
    ”Öh”, Manu äännähti vilauttaen hampaitaan. ”Minulla on aavistus.”
    ”Mistä niin?” Keetongu kysyi korjaten ilma-aluksen lentosuuntaa hieman toisella kädellään.
    Makuta Nui nielaisi hieman. Muut valmistautuivat monologiin. ”Ette varmaan tienneet, että Nimda oli legendana olemassa jo kauan ennen minun lajini kapinaa Mata Nuita vastaan. Se kiinnosti Abzumoa aina todella paljon. Minä kehotin aika monta kertaa sitä sihisevää lepakonnaamaa unohtamaan myytit ja keskittymään telomeraasitesteihin, mutta jokin Abzumoa niissä teksteissä vain kiinnosti.”

    Makuta Nuin katse muuttui jääksi. ”Nimda-myyteissä puhuttiin paljon mielenhallinnasta. Sitä sihisijää kai kiinnosti aina ajatus täydellisen tottelevaisesta armeijasta. Minun olisi pitänyt arvata.”
    Keetongu ja Guardian pureskelivat Manun sanoja hetkellisesti. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin ”Na Zora”-huudahdusten kuoro ja hyönteisjalkojen marssi soivat sekä skakdin että jättiläisen päässä taukoamatta.
    ”Oli miten oli, Ath-uskonnon Nimda-mytologia ei ollut se, mikä häntä eniten kiinnosti”, Manu jatkoi poikkeuksellisen vakavana. ”Hän piti matoranien tarinoina levittämää perimätietoa tärkeämpänä. Ja osa siitä perimätiedosta kertoi Nimdan kuudesta vartijasta. Niitä kutsuttiin Nukeiksi.”

    ”Nukeiksi?” Guardian toisti kurtistaen kulmiaan.
    ”Hei, en minä tätä juttua keksinyt”, Manu sanoi vaitonaisesti.
    ”Väitätkö, että se kaapuhirvitys voisi olla yksi niistä?” Keetongu kysyi.
    ”En, mutta kuvailusi osuu vähän liian hyvin yhteen Abzumon lukemien satujen kanssa. Ne tulivat ’toiselta puolelta’, joten ne eivät olleet eläviä eivätkä kuolleita. Niiden groteskin ulkomuodon piilottivat vain niiden kaavut.”

    Guardian hymähti. ”Olenko ilonpilaaja, jos sanon että tämä on minusta johtopäätöksenä vähän liian suora”, skakdi sanoi nojaten syvemmälle tuoliinsa. ”Tämä perustuu lähinnä siihen, mitä Tongu on meille kertonut. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt tällaista olentoa.”
    Kun Guardian oli sanonut sanottavansa, hänen silmänsä pullistuivat. Makuta Nui hymyili hetkellisesti voitonriemuista virnettä.
    ”Paitsi että?” Manu sanoi hiljaa.
    Guardian räpytteli silmiään hetkellisesti hämmentyneenä. Hän kääntyi hitaasti kohti Makuta Nuita.
    ”Paitsi että olemme.”

    Zakaz
    Aavikko
    Noin viikko sitten

    Auringot saivat aavikon kiehumaan. Hyödytön metallinpala, joka oli ennen ollut revolveri poltti Guardianin kättä. Loput aseesta oli sinisen skakdin edessä seisovan, ruskeaan kaapuun verhoutuneen hahmon kourassa. Klaanin admin katsoi ruskean ja rähjäisen kaavun sisälle, ja kaapu katsoi takaisin.
    Hiekanruskea kaapuhahmo oli pimeyden peittämä. Kaavusta ei kuulunut muita ääniä kuin hidas hengitys. Oli kuin kaavun sisällä oleva olento olisi nuuhkinut lämmintä ilmaa, jota aavikon tuuli viilensi vain hieman.

    Kaapuhahmo käänsi päätään hieman vinoasentoon. Se nuuhkaisi jälleen. Kaavun sisällä olevan olennon niska naksahti sen pään liikkuessa. Naksahtelu kuulosti hieman jätättävältä kellolta.

    Guardian katsoi kaapuun. Skakdi keskittyi hetkeksi kiikarisilmällään olennon sisälle.

    Skakdi katui hetken aikaa sitä, että oli katsonut.

    ”Kuka on ystäväisemme?” kivien takaa esiin hiipivä Makuta Nui kysyi Guardianilta. Olento kääntyi katsomaan Makutaa, mutta vain hetkeksi. Pian olento perääntyi varjoisaan nurkkaukseen aavikolla seisovien kallioiden välissä.
    Hetkessä olento oli jo poissa. Se katosi käärmemäisin liikkein pimeyteen eikä enää palannut.

    ”Mikä se oli?” Guardian kysyi hetken päästä.
    ”En tiedä.” Manu vastasi.
    ”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
    ”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
    ”Hyvä on.”

    Ilmaraptori I

    Klaanilaiskolmikko oli jälleen hiljaa. Keetongu vilkaisi välillä hieman huolestuneesti Ternokin ja Ontorin suuntaan. Kun Ternok päätti välillä vilkaista, mitä koneen ohjaamossa tapahtui, oli Keetongun pakko vääntää kasvoilleen tekohymy.
    ”Miten sujuu, kääpiöt?” Keetongu kailotti hymyillen matoran-kaksikolle.
    ”Hyvin, Pomo!” hiestä märkä ja noen peittämä Ternok huusi takaisin sotilastervehdyksen kera. ”Tämä kaunotar kiihtyy kohta sellaisiin nopeuksiin, että lennonjohto luulee meitä ohjukseksi!”
    ”Suuret puheet”, Guardian sanoi naurahtaen. ”Vaadin saada nähdä tämän.”
    ”Oliko tuo käsky, arvon herra eversti admin Guardian?” Ternok kysyi innokkaana suoristaen ryhtiään. Guardian kääntyi tuolillaan ympäri ja katsoi Ternokia virnuillen.
    ”Oli. Pökköä pesään.”

    ”Kyllä, herra!” Ternok huudahti riemuissaan ja palasi Ontorin luokse hommiin. Kohta hiiliä kalahteli metallia vasten kaksinkertaisella vauhdilla.
    Manu, Tongu ja Guartsu vilkuilivat toisiaan.
    ”Ternok ja Ontor eivät ole pelkureita”, Keetongu sanoi kädet puuskassa. ”He osaisivat kyllä käsitellä tätä.”
    Guardian kohautti olkapäitään. ”Minusta tuntuu, että tästä tietää nyt jo tarpeeksi moni. En olisi ehkä saanut puhua teillekään. Tiedätte kyllä, että tästä pidetään sitten suut kiinni.”
    Keetongu nyökkäsi syvään ja Makuta Nui teki vetoketjueleen suullaan.
    ”Oli miten oli.”, Guardian huokaisi rummuttaen polveaan sormillaan. ”Joku Avden kätyreistä on jäljittänyt meitä koko tämän matkan ajan. Minkälaisia tuntemuksia tämä herättää teissä?”
    ”Sellaisia, että kaikki ei ole kunnossa”, Keetongu vastasi hämääntyneenä.
    ”Lähinnä jonkinlaista mielenkiintoa”, Manu sanoi vilauttaen pientä virnettä.
    ”Sinun tapauksessasi sairasta”, Guardian lausui katse ulkona ikkunasta.
    ”Tunnet minut liian hyvin”, Manu sanoi virnistäen. Viimeinkin kotiin.