Liljan valkoiset sormet pyörittelivät tummansinistä elementtikristallia ikkunaverhojen välistä sisään säkenöivässä valossa. Kaksoisaurinkojen säteet heijastuivat sinisinä kiven pinnasta hämärän huoneen seinille. 273:n silmät tapittivat herkeämättä keksintönsä virtalähdettä kasvojensa yläpuolellaan. Nazorak makoili tylsistyneesti huoneensa sängyllä, huoneen vihreät verhot puoliksi kiinni vedettyinä.
Jäätutkija oli asuttanut huonetta jo nelisen päivää. Hän ei ollut poistunut sieltä juuri muuten kuin adminien puhutteluihin tai kuulusteluihin. Vapaa-ajat hän oli lähinnä nukkunut ja mietiskellyt. Ja miettimistä hänellä alkoi olla jo liikaa.
Nazorak laski ylemmät kätensä kylkiensä viereen, rummuttaen samalla pienempien käsiensä sormilla kitiinistä rintalevyään. 273 käänsi katseensa sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Hän oli jättänyt hopeisen Volitakinsa, ruokohattunsa ja käsineensä pöydälle. Takki ja plastron odottivat vaatekaapissa kenkien vieressä. Hamettaan nazorak ei ollut jaksanut riisua päältään.
Hmm, 273 ajatteli tutkiessaan huonetta katseellaan, minun pitäisi varmaan sisustaa täällä. Tyhjä kirjahylly kaipaisi sisältöä.
Lisäksi tiedemies kaipasi jotain muutakin: juttukaveria. Moderaattorien virallisen puhuttelun jälkeen hän kaipasi hieman vapaampaa juttutuokiota. Voisin tietty käydä Figan luona. Onkohan hän saanut sen katoksen jo korjattua…
Jäätutkija nousi istumaan sängyllään ja hänen hameensa helma hulmahti lattialle. Puettuaan nazorak tunnusteli takkinsa taskujaan. Kivi, pullo ja paperit olivat matkassa. Ai niin… se Tiikelin puhelin jäi Figalle. Pitää kai hakea sekin. Ehkäpä siitä on joskus hyötyä.
Essuun pukeutunut limenvihreä matoran riisui multaiset käsineensä, kun huomasi Volitak-kasvoisen olennon ilmestyneen kasvihuoneensa eteishuoneeseen. Kukkakaupias nousi seisomaan hoitamiensa kasvien edestä ja käveli tervehtimään tulijaa.
”Mo.”
”Hei. Mites ruusujen laita?”
”Paranemaan päin.”
”Hyvä… entäs katto?” Jäätutkija kysyi kääntyen katsomaan kasvihuoneen lasikatokseen. Pressu peitti vieläkin siihen syntynyttä reikää.
Figa hieroi niskaansa. ”Tilaamani lasilevy ei ole vielä tullut. Laitan sen paikoilleen heti kun saapuu.”
”Öhm. Tarvitsetko asua sen kanssa? Kun minähän sen tavallaan rikoin…”
”Ei kiitos, minulla on haalarit.”
273 oli hetken hiljaa.
”Okei… no kuitenkin olen vielä sahoillani siitä.”
Nyt puolestaan Figa katsoi 273:a hetken. Lopulta hänen kasvoilleen kohosi matoranin tavaramerkki-ilme.
”Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa en koskaan. Mutta se siitä aiheesta. Mennään sisälle.”
Kaksikko käveli pihan poikki Figan mökkiin. Sisällä tuvassa nazorak riisui naamion päästään ja istuutui keittiön tuolille. Kasvillisuuden matoran laittoi valmiina olleen kahvipannun hellan päälle lämpenemään.
”Noh, mites olet sopeutunut linnakkeen elämään?”
273 kohautti olkiaan. ”En ole uskaltautunut soistua huoneestani muutoin kun on sakko.Vaikka minulla onkin jäsentodistus, niin silti en uskalla liikkua linnakkeessa. Moderaattorit Mesa ja Slidas hakivat minut eilen tosin kuulusteltavaksi. Ja sen jälkeen minun täytyi käydä kahviossa ostamassa syötävää.”
Figa istahti pöydän toiselle puolelle nazorakia vastapäätä. ”Hmm, tarkoitat varmaan Samea ja Bladista?” hän korjasi.
273 kurtisti silmäkulmiaa. ”Öh, niin varmaan. Teidän klaanilaisten nimiä on vaikea muistaa, kun nazorakit ovat tottuneet käyttämään numeroita.”
Figa hymähti.
Kahvipannu alkoi porista huoneen sivulla, pöydän oikealla puolella. Keittyvän kahvin tuoksu sekoittui vanhan hirsimökin miellyttävän vanhalta tuoksuvaan ilmaan. Figa laski poskensa nojaamaan vihreää kämmenpohjaansa vasten.
”Oletko tavannut jo kaikki adminimme?”
Valkoinen nazorak nyökkäsi. ”Tawa ja Visokki jututtivat minua toissadäivänä. Se keskustelu jäi lyhyeksi, kun skakdiadmininne ryntäsi sisään. Hän ei vaikuttanut fitävän minusta…”
”Ai Gee vai? Minusta hän on aina niin kohtelias”, matoran totesi.
”Hän yritti ammua minut.”
Figa katsoi taas hetken Jäätutkijaa.
”… Mjaa.”
Tryna-kasvoinen kasvillisuuden matoran nousi ja käveli huoneen vasemmalla sivustalla oleville kaapeille. Hän kaivoi esiin sinisellä ussal-kuviolla maalatun posliiniastiaston. Hän kipitti takaisin pöydän eteen ja ojensi – Jäätutkijalle ehkä turhan pienen – kahvikupin ja lautasen nazorakin eteen.
”Noh, varmaan everstikin siitä lauhtuu. Klaani on kuitenkin sodassa. Kaikilla on hieman hermot kireällä ja murehditaan tulevaisuutta.”
273 nyökytteli hiljaa.
”No, entäs juuriadminit? Mitä he ovat sinusta olleet mieltä?” Figa kysyi, nostaen samalla kärsimättömästi kahvipannun kantta. Hän oli huono arvioimaan kahvin keittymisaikaa.
”Admin Visokki on vaikuttanut mukavalta. Hän tuntuu luottavan minuun ja uskoo sanojani”, Jäätutkija sanoi.
”… Tai no. Sakkohan hänen on…” Jäätutkija totesi hymähtäen. Nazorakista tuntui vieläkin omituiselta ajatus henkilöstä, joka pystyi kuulemaan toisten ajatukset, mutta joka ei käyttänyt kykyään edukseen.
Figa päätti, että kahvi saisi olla viimein tarpeeksi lämmintä. Hän nosti tummapintaisen kofeiinikeittovälineen liedeltä ja toi sen pöydän päälle. Matoran kallisti vanhaa kahvipannua 273:n kupin yllä ja höyryävä juoma valui astiaan. Valkoinen nazorak nosti kahvikupin suulleen ja siemasi varovasti.
”Mutta admin Tawa taas”, nazorak totesi mietteliäämmin. Hän laski kupin takaisin lautasen päälle. Sinisilmäinen nazorak tuijotti mustasta juomasta näkyvää heijastustaan. ”Hän vaikuttaa suhtautuvan minuun kylmän asiallisesti. Ehkä hieman varauksellisesti, kuitenkin. Hän kyllä nuolusti minua ’Geetä’ vastaan, muttei tunnu luottavan minuun muuten kuin tiedonmyyjänä. Äh, en tiedä. Tuntuu vain, että haluaisin heidän voivan luottaa minuun laremmin. En kuitenkaan ole näillä näkyvin lähdössä Klaanista minnekään hetkeen. Ja haluaisin minä tietty hanskanikin joskus takaisin…”
Figa ryysti kahviaan ja lopulta laski kuppinsa kädessään pitelemälle lautaselle. ”Hmm. Pitäisikö sinun yrittää puhua Tawalla vaikka muutoin kuin työaikana? Voisit ehkä hieroa tuttavuutta paremmin, jos puhutte ilman titteleitä normaaleina kansalaisina. Ja Tawa kyllä suostuu kuuntelemaan asiasi, jos menet rohkeasti tapaamaan häntä.”
273 oli juuri ottamassa toista siemausta, kun hänen mukiaan pitelevän käden liike pysähtyi. Tiedemies katsoi matorania kulmiensa alta. ”Luuletko, että voisin tehdä niin?”
”Mikset voisi?”
”No kun… meille nazorakeille korkeamtien auktoriteettien kanssa veljeily on hieman vieras ajatus. Enkä ole koskaan aiemmin ollut hyvissä väleissä esimiehieni kanssa.”
Figan suu muuttui taas tiukaksi viivaksi. ”No, Klaani ei ole Imperiumi, eikä Tawa ole nazorak – tietääkseni. Joten ei sinulla mitään estettä ole.”
”Hmm, niinqä kai. Oikeastaan haluaisin kiittää häntä vielä siitä, että saan olla täällä. Gitäisikö minun viedä hänelle jotain kiitollisuuden osoitukseksi?”
Figa joi hetken juomaansa. ”Tawa pitää kukista. Toisaalta sinä veit hänelle jo petunioita. Voisit antaa hänelle jotain erikoisempaa.”
”Mitä suosittelisit?” Jäätutkija hymähti kukkakauppiaalle.
Figa laski tyhjän kahvikuppinsa lautaselleen ja hieraisi leukaansa mietteliäänä. Sitten hän laskeutui tuoliltaan lankkulattialle.
”Seuraas”, Figa viittoi nazorakia peräänsä. Narorak hörppäsi kahvinsa loppuun ja puki Volitakin kasvoilleen.
Kaksikko poistui mökistä ja kävelivät taas pihan poikki kasvihuoneelle. Sisällä bo-matoran kumartui istutuksiensa eteen.
”Osaatko yhtään sanoa, mitä haluaisit viedä?” Tryna-kasvo kysyi.
”En oikein. En tiedä saljoa kukista. Voit ehdottaa mitä vain.”
”Hmm”, Figa hymisi, kääntyen katsomaan oikean seinustan kukkakasvatuksia. ”Sopisiko valkoliljat? Ne sopisivat väriisi.”
Nazorak nyökkäsi.
Kukkakauppias nousi seisomaan ja puhdisti polvensa hiekasta. Hän marssi puotinsa etuosaan ja haki tiskinsä takaa pienen, kankaasta tehdyn pussin, sekä kullatun sirpin. Matoran käveli valkoisten kukkien eteen ja laskeutui polvensa varaan. 273 kurkisteli uteliaana Figan olan yli kukkakauppiaan tekemisiä. Vihreät sormet kouraisivat väliinsä hienoa, valkoista jauhetta ja ripottelivat sitä liljojen päälle. Kukat alkoivat hivenen hehkua vihreinä, samalla kun niiden varret kasvoivat pituutta ja nuput aukenivat suuremmiksi.
”Ohhoh .”
”Meillä kasvillisuuden matoraneillan on muutamia kikkoja.”
Figa nappasi maahan laskemansa sirpin ja alkoi leikkaamaan valkoliljojen varsia katki. Pian Figa ojensi kauniiksi kimpuksi sidotut kukat Jäätutkijalle.
”Ole hyvä.”
”Kiitos”, nazorak sanoi katsellen liljakimppua. ”Paljonko olen velkaa näistä?”
”Nää, saat ilmaiseksi. Taidat elää muutenkin Klaanin tuilla?”
”Jec.”
”Sossupummi.”
”…”
”Ainiin”, 273 muisti sanoa. ”Jäikö minulla joitain tavaroita tänne? Muistin, että olisin unohtanut Tiikelin antaman nuhelimen sinulle.”
”Ai se mölymasiina? Se alkoi keskiyöllä huutamaan kuin syötävä. Revin patterit irti siitä, kun en löytänyt luurin painiketta. Odotas, niin haen sen.”
”Kiitos…”
Keltaiset kädet taittoivat varovasti petunian kukintoa. Jaden väriset silmät visiirin takana etsivät öiden pakkasten tuhoja kukkien alta. Oli varmaan aika laittaa kukkapenkki talvikuntoon, toa ajatteli.
Tawa veti violetin viittansa huppua paremmin päänsä peitoksi. Vaikka iltapäivän auringot saivat Klaanin kaupungin sydämen, admintornin heittämään varjonsa itään, eivät tornin varjot tarjonneet juuriadminille suojaa aurinkojen kirkkaudelta.
Tawa hymyili vienosti huppunsa sisällä. Toisaalta miksipä sitä valittamaan, hän ajatteli. Syksy oli lopuillaan ja edessä häämötti väistämätön, pimeä talvi. Oli viimeiset hetket nauttia kauniista syyspäivistä. Ja tapa, millä pääadmin halusi ne viettää, oli kasviensa hoito puutarhassaan. Täällä hän sai mielenrauhan hetkeksi.
Mutta kun suuren tornin varjot eivät tarjonneet suojaa Tawalle, ne antoivat sitä toiselle.
Olkihatun lierit kallistuivat vinoon, kun Volitakilla suojattu pää kurkisti tornin kulman takaa. 273 katseli piilosta Salaman Toan tekemisiä hieman empien. Ääh. Onkohan tämä sittenkään hyvä idea… en tiedä mitä sanoa. Ja ehkei hän nyt halua häiritsijöitä vapaa-aikanaan. Josko vain antaisi hänelle kukat ja kiittäisin vieraanvaraisuudesta, sitten lähtisin kävelemään.
Kyykkyyn kumartunut toa leikkoi petunioiden lehtiä puutarhasaksillaan. Visiirillä varustettu Hau kuitenkin kääntyi, kun nainen kuuli askelten töminää sivultaan. Ensiksi Tawa näki vieressään metalliset kengät. Sitä mukaan mitä hän katsettaan nosti, hän näki raidallisen hameen, sitten vaaleanruskean takin ja lopulta tulijan päätä koristavat naamion ja hatun. Jäätutkijan asento näytti epämukavalta, kun tämä yritti parhaansa mukaan seisoa ilman, että olisi tallonut maassa kasvavia petunioita pitkillä metallikalosseillaan.
”Ai, helei”, Tawa tervehti, laskien samalla huppuaan alemmas. Hän hymyili tapansa mukaan, vaikka olikin hieman yllättynyt tajutessaan tulijan henkilöllisyyden.
273 näytti juuri löytäneensä hyvän jalansijan. ”S-säivää, Juuriadmin”.
”Oletko jo kotiutunut uuteen huoneeseesi?” Tawa kysyi samalla, kun nousi seisomaan täyteen mittaansa.
”Juuh, ei ole valittamista. Minun vain xitäisi sisustaa sitä hieman…”
Tawa nyökkäsi hymyillen. Vasta nyt toa kuitenkin huomasi, että nazorak piteli jotakin käsillään selkänsä takana.
”Oliko sinulla kenties jotain asiaakin?”
”Öh, niin”, 273 totesi ja otti kätensä selkänsä takaa. Hän ojensi liljakimpun Tawalle.
”…”
”Haluaisin vielä kiittää henkilökohtaisesti siitä, että olitte minulle suomea ja otitte minut Klaaniin. Ja olen myös kiitollinen siitä, ettette antaneet Everstinne ammua minua tai sulattaa kuolonkatseellaan. Ajattelin, että teidän kulttuurissanne on tavana antaa lahjoja toisilleen, joten minä mietin…”
Vasaman Toa katsoi ensin ihmetellen nazorakin tarjoamia kukkia, mutta sitten alkoi hymyillä taas. Jo toistamiseen pelokas tulokas ojensi hänelle kukkakimppua.
”Ei sinun olisi tarvinnut mitään vastalahjaa antaa. Etkä ole kiitollisuuden velassa minulle etkä Visokillekaan. Klaani on perustettu auttamaan niitä, jotka suojaa tarvitsevat.”
”Niin, mutta… haluaisin voivani kiittää jotenkin”. Tawa ei nähnyt nazorakin ilmeitä naamion takaa, mutta päätteli tämän katsovan noloissaan alaspäin.
”Emmeköhän me jotakin keksi sinunkin pääsi menoksi”, Tawa naurahti hiljaa.
Jäätutkija hymähti naamionsa takaa.
”Krhm.”
Kaksikko kääntyi katsomaan vasemmalle äänen suuntaan. Tawan kukkapenkkiä sivuavalla, Klaanin linnakkeen ja muurin välistä pihaa halkovalla tiellä seisoi varsin hampaikas olento. Guardian oli pysähtynyt tuijottamaan toaa ja nazorakia ohikulkumatkallaan torniin ruskea kansio kädessään. Silmäpuolen katse tuijotti ensin Tawaa, sitten 273:a. Jälkimmäistä ehkä pidempään.
273 alkoi täristä kuin petunian lehti tuulessa. Tawa taas ei ollut millänsäkään.
”Moi Gee”, Juuriadmin tervehti.
Guartsu katsoi taas hetken kulmat kurtussa Tawaa, sitten taas hameeseen sonnustautunutta hyönteistä. Väri skakdin kiikarisilmässä vaihtui hetkeksi punaisesta oranssiksi, mutta palasi heti normaaliksi. Sitten hän kääntyi ääneti kannoillaan ja otti rintamasuunnaksi jälleen muurin.
”Jatkakaa”, hän tyytyi toteamaan.
Sinisen adminin loitottua tarpeeksi kauas, nazorak huokaisi syvään värisevällä äänellä. Naisadminkin hieraisi niskaansa.
”Älä hänestä välitä”, Tawa huokaisi. ”Kyllä hänkin tottuu sinuun lopulta.”
Tawa vilkaisi tiedemiehen sylissään pitämiä liljoja. Hän näytti saavan idean.
”Hei. Saatoin keksiä kukillesi käyttöä.”
”Ai…?”
Tawa tarttui violettiin kankaaseen molemmilla käsillään. Huppu nousi peittämään Haun päälakea.
”Minulla olisi asioita hoidettavana kaupungilla. Haluatko tulla mukaan?”
”Noo… ei minulla muutakaan tekemistä ole. Sozii siis.”
Kaupungin varjot alkoivat pitenemään kaksoisaurinkojen laskiessa. Vieno tuulenpuuska sai puista pudonneet, ruskeat lehdet lentämään rapisten kivetyn kävelytien yllä. Ohikulkevat kaupunkilaiset tervehtivät viittaan kietoutunutta adminia ja ilmeisesti tämän uutta, oudosti pukeutuvaa ystävätärtä.
”Teillä on todella kaunis kaulunki”, 273 totesi.
Tawa oli hetken hiljaa miettien nazorakin sanoja. ”Ah, niin. Totta…”
Toa oli näyttänyt tulokkaalle Klaanin kaupunkia, kun he olivat kävelleet Santorin aukion kautta kohti kaupungin pohjoisosaa. Hän ei näytä itse tiedostavan lausumisvikaansa puheessaan. Pitäisiköhän minun kertoa siitä hänelle? Admin mietti, katsoen vierellään kävelevää, lyhyttä nazorakia. Toisaalta olisikohan se hieman noloa hänelle? Ehkä hän tajuaa sen itse ajan myötä…
Juuriadmin kohotti katseensa kadun korkeisiin ja kaikenkirjaviin rakennuksiin. ”Osa kaupungista vahingoittui pahoin Allianssin pommituksessa. Olemme kuitenkin saaneet tuhot korjattua jo aika hyvin ja asukkaat ja evakot majoitettua uusiin tiloihin.”
”Mmm…” tiedemies äännähti.
Tawa vilkaisi takaisin Jäätutkijaan. Tämän Volitakin silmäreiät olivat suuntautuneet alas käsissään pitelemiinsä kukkiin. Ääh, nainen ajatteli, ei minun sitä noin pitänyt sanoa…
”Millaisia rakennuksia Pesässä on?” Tawa kysyi äkisti, ettei 273 saisi aikaa syytellä itseään.
”Hmm. Kesä koostuu tääosin leveistä käytävistä ja huoneista. Rakennusaineena käytetään valjon metallia ja detonia. Työläisnazorakit asuvat kymmenisen henkilön huoneissa ja nukkuvat omissa unikasseleissaan. Heillä ei ole kamalasti omia tavaroita, eikä huoneita ole sisustettu. Uxseerit taas saattavat elää fiinimmin sisustetuissa huoneistoissa.
Urseeriravintolat ovat ehkä hienoimmin suunniteltuja erillisiä rakennuksia. Riissuva Smaragdi on stalagmiittiin kaiverrettu ravintola erään luolan katossa.”
He kävelivät hetken hiljaa. ”Riippuva”. Aivan…
”Entä millainen paikka se sinun kotisi on? Se, minkä kerroit olevan vuorella?”
”Vuoritukikohta oli rauhallinen, mukavan pieni jaikka. Osallistuin itse sen rakentamiseen. Sen suurimman rakennuksen katolta aukeaa todella kaunis maisema, etenkin aurinkoinlaskun aikaan”, nazorak muisteli kotiaan.
273 vilkaisi Tawaa naamionsa silmärei’istä. ”Muuten. Voinko kysyä yhtä asiaa?”
”Toki.”
”Eikös teitä Klaanin admineita fitänyt olla neljä? Sinä, Visokki, Guardian ja se yksi Ilman Toa – oliko hän Kooäm nimeltään?”
Tämä kysymys osui toalle arkaan paikkaan.
”Sinä… et ole kuullut hänestä mitään?”
Nazorak pudisti päätään.
Kylmä iltatuuli hulmutti kaksikon kankaisia vaatteita.
”Hän – Ämkoo siis – petti Klaanin ja liittyi Allianssin puolelle omien päämääriensä takia. Hän on käsittääkseni Kenraalin uusi käskyläinen.”
”Oh… anteeksi. En tiennyt.”
Tawa puisteli haikeana päätään. ”Ämkoon petos oli kova paikka Klaanille. Meidän on hankalampi luottaa omiimme kuin aiemmin. Allianssi yrittää murentaa yhtenäisyytemme sisältäpäin…”
Nazorakin mieliala laski taas tämän lauseen myötä. Niin…. jollei voi luottaa omiinsa, niin miten voisi luottaa vihollisen kansalaiseen…
Tawa nosti katseensa oranssihtavalle taivaalle.
”Mutta on meilläkin jotain vihollista vastaan. Imperiumi ei ole ainoa, jolla on loikkari puollaan”, Tawa sanoi ja katsoi hymyillen vierellään hölmistelevää karkuria. ”Uskon, että sinun tiedoistasi voi olla paljon hyötyä Klaanille sodassa.”
”Hmh. Minusta itsestä on tuntunut, etten ole tähän mennessä voinut tarjota mitään todella tärkeää informaatiota.”
”No hei! Sinä olet kuitenkin naz-”, Tawa oli sanomassa, kunnes tajusi ettei voinut kailottaa sitä keskellä katua.
”Tai siis! No, sinä tiedät vihollisemme yhteiskunnasta ja toimintatavoista paremmin kuin me. Pelkästään siitä kuuleminen voi olla iso apu. Gee varmaankin sanoisi, että ’opi tuntemaan vihollisesi’.”
Hymy kohosi nazorakin kasvoille naamion takana. Hänestä olisi siis hyötyä.
Toa katsahti eteensä tien taitteeseen.
”Olemme perillä”, toa ilmoitti.
”Hmh?”
He olivat saapuneet kaupungin hautuumaan rautaiselle portille.
”Käyn täällä yleensä myöhemmin iltaisin, kun väkeä on vähemmän liikkeellä. Ajattelin nyt käydä täällä aikaisemmin, kun sinä olet mukana.”
He kulkivat portista sisään ja saapuivat ensimmäisten hautarivien luokse.
”Sinäkö hoidat näitä kukkia? Eikö se kuuluisi suutarhurille?”
”Pidän niiden hoidosta, eikä tästä vaivaa ole”, Tawa totesi. Hän suuntasi kohti puista vajarakennusta, jonka seinustalla nökötti vihreä kastelukannu.
”Liljasi sopisivat ehkä paremmin tänne. Katsele ympärillesi, minne haluat laittaa ne.”
Jäätutkija nyökkäsi. Volitakin peittämät kasvot haravoivat isohkoa hautuumaata. Kivisiä ja puisia muistomerkkejä oli paljon, ja rivistöjen välissä näkyi muutamia erinäköisiä olentoja hoitamassa hautoja tai muistelemassa kuolleita läheisiään.
Jäätutkija päätti lähteä kävelemään soraista tietä eteenpäin. Tuulen puhurit tuntuivat yltyvän illasta. Nazorak tarttui takaraivollaan tönöttävän hattunsa lieristä, ettei se olisi tarrautunut tuulen vietäväksi. 273 astui tieltä pois ja tuli uudelle polulle, jonka varrella oli lisää hautoja. Nazorakin silmät kiertelivät mitä moninaisimmissa kivipaasissa ja muistomerkeissä. Joillekin haudoille oli tuotu kukkia, toisille taas joitain tavaroita. Osalle taas oltiin asetettu uskonnollisia esineitä tai patsaita. Hautojen ja vainajien muistotavat olivat varmaan yhtä värikkäitä kuin maanpovessa lepäävät vainajatkin.
273 pysähtyi katselemaan erästä valkoiseksi maalattua kivihautaa. Sattumalta hänen takanaan, polun toisella laidalla seisoi kaksi matorania pienen haudan edessä. Po-matoranmies ja ko-matoralainen nainen. Nainen kuulosti nyyhkyttävän ja mies piteli kättään lohduttavasti naisen olkapäällä. Kyyneleet valkoisen Hunan poskilta tippuivat kuolleelle nurmelle.
”Ainakaan hän ei joutunut kärsimään”, nazorak kuuli miehen sanovan hiljaa naiselle. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt naisen surua, vaan pikemminkin päinvastoin.
”Ei-”, ko-matoran sai sanotuksi katkeralla äänellä, ”ei- ei hänen silti olisi pitänyt kuollah…”
”Ainakin hän näki ystävänsä vielä viimeisenä päivänään”, Matatu-kasvoinen kiven matoran ei itkenyt, mutta hänen äänensä oli järkälettäkin painavampi. ”Hänellä oli vain huono tuuri… pommi osui juuri hänen taloonsa.”
Matoranit eivät huomanneet, kun tuulessa hulmuavaan hameeseen pukeutunut olentokääntyi katsomaan olkansa yli heihin. 273 oli mykistynyt.
Nainen itki yhä vuolaammin. Po-matoran laski kätensä tämän olaltaan, antaen ko-matoranille omaa tilaa. Pieni Kiven kansalainen kuitenkin puristi kätensä nyrkkiin.
”Jos ne sarvekkaat torakkaperkeleet tappavat vielä yhdenkin ystäväni, minä varmistan että sen tekijä murtaa kallonsa, vaikka kuolisinkin itse sitä yrittäessä”
Huna-kasvoinen nainen kääntyi katsomaan kyynelten täyttämillä silmillään synkkiä manaavaan ystäväänsä.
”Älä puhu tuollaista! Minä en halua menettää enää yhtäkään minulle rakasta!”
273:n kurkkua kuivasi. Tuntui, kuin hän ei saisi henkeä.
”En voi vain olla tekemättä mitään, jos tämä sama tuho toistuu. Minä puolustan rakkaimpiani hengelläni, jos se sitä vaatii”, kiven matoran sanoi hitaasti matalalla äänellään. Hänen silmänsä olivat kylmät ja vihan kovettamat. ”Minä tapan jokaisen, joka yrittää satuttaa sinua tai muita.”
Tawa nousi seisomaan haudan edessä, jonka multaa oli siistinyt lehdistä ja oksista. Hän taputteli käsiään puhtaaksi ja katsoi ympärilleen.
Yllätyksekseen toa ei nähnyt Jäätutkijaa paikassa, missä nazorak oli aiemmin seissyt. Sähkön toa näki kuitenkin liikettä silmäkulmastaan. Nainen kääntyi katsomaan hautausmaan portille vain nähdäkseen tiedemiehen selän katoavan ripeästi kadulle. Naisadmin meinasi huutaa tämän perään, mutta oli liian myöhäistä.
Tawa kohotti keltaisen kätensä rinnalleen huolissaan. Haun visiiri kääntyi jälleen katsomaan kohtaa, missä 273 oli aiemmin seissyt. Samasta paikasta olivat juuri lähteneet kaksi matorania toiseen suuntaan.
Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Hän kohotti kätensä otsalleen. Hienoa, Tawa. Kerrassaan hienoa…
Vasta nyt hän ymmärsi, ettei ollut paras idea tuoda nazorakia hautuumaalle.
Tawa käveli sille polulle, mistä kaksi matorania olivat lähteneet. Jaden vihreät silmät huomasivat polun juurella jotakin.
Kimppu valkoliljoja.
Tawa kumartui nostamaan kukat maasta. Hän siisti kukkia ensin hiekasta. Sitten hän kääntyi katsomaan polun laidalla olevaa hautakiveä.
Matoranit olivat surreet pommituksessa kuolleen onu-matoranin haudalla.
Nainen huokaisi raskaasti. Sitten hän vilkaisi sylissään olevia valkoisia kukkia.
Keltaiset kädet laskivat kimpun hautakiven viereen. Toa katsoi onu-matoranin hautaa vielä hetken, ennen kuin lähti.
Niin nazorakin vaatimattomat valkoliljat päätyivät koristamaan Maan vainajan pyhättöä, anteeksipyyntönä lajinsa synneistä.
Kauttaaltaan siteisiin kääritty le-matoran makasi hiljaa sairaalavuoteessaan kuunnellen lepohuoneen raksuttavaa seinäkelloa. Tik. Tok. Tik. Tok. Huoneessa oli le-matoranin lisäksi muitakin potilaita. He kaikki nukkuivat. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä ei kuitenkaan saanut unta. Aina silmänsä ummistettuaan Tedni näki sielunsa silmin raivohullun valkean turagan lähestyvän nyrkin. Le-matoran ei ollut nukkunut silmäystäkään sairasosastolle joutumisensa jälkeen.
”Minähän vain autoin”, Tedni murisi ääneen. ”Pingviinikyyti ei ehkä ollut mukavin mahdollinen kulkutapa, mutta minä sentään autoin!” Matoranin kärsineille kasvoille levisi myrtynyt ilme. Toden totta, kukaan muu ei ollut edes yrittänyt lähteä pelastamaan Guardiania ja Bakmeita torakoiden valtaamalta viidakkosaarelta. Tämä saattoi tosin osittain johtua siitä, että Tedni oli pitänyt adminin ja turagan ahdingon muilta veljeskuntalaisilta salassa, mutta silti!
Enki oli käynyt aamulla kääntymässä sairasosastolla. Tednin toveri oli tuonut sairaalavuoteen viereiselle pienelle yöpöydälle rasian tummaa suklaata, ja läjän sarjakuvia. Tedni olisi lukenut noita sarjakuvia tosi mielellään jos olisi voinut liikuttaa käsiään. Suklaakin kelpaisi. Oikeastaan mikä tahansa huomion kellon raksutuksesta vievä asia kelpaisi.
Vaan silloin saapui sairaalahuoneeseen pelastus! Tarkalleen ottaen ruskeankirjavan matatu-kasvoisen naismatoranin muotoinen pelastus. Tedni kohotti tuskaisasti kasvojaan saapunutta hoitajaa kohti, ja koitti sitten saada äänekkäästi rykimällä neidin huomion. Hoitaja kuitenkin lähti käymään sairaalavuoteita läpi yksi kerrallaan, ja Tedni sai odottaa vielä hetken.
”Kuinka täällä jaksellaan”, hoitaja huikkasi rutiininomaisesti saavuttuaan vihdoin turkoosinvihreän muumion tykö. Tednin naamalle levisi välittömästi leveä virne. Virne, josta puuttui muutamia hampaita.
”Heti paremmin kun sinä tulit, beibi”, Tedni aloitti tuijottaen hoitajaa aivan liian tarkkaan. Sairasosastolla työskentelevä po-matoran käänsi kasvonsa pois ja koitti olla välittämättä Tednin lähentely-yrityksistä.
”Onko olossasi tapahtunut mitään muutoksia?” hoitaja kysyi varovasti tarttuen Tednin sängyn vierellä pönöttävään metalliseen telineeseen. Matoran poisti telineestä tyhjän lääkepussin, ja vaihtoi sen tilalle uuden.
”Kaikki sattuu”, kuului Tednin vastaus. ”Vain säkenöivä seurasi tuntuu auttavan kipui-…”
”Vaihdamme sinulle nyt vahvemmat lääkkeet”, hoitaja keskeytti ja toi tippaletkun lähemmäs Tedniä. Hoitaja tökki hetken Tednin kättä etsien sopivaa kohtaa, ja tökkäsi sitten letkun paikoilleen.
”Koita viimein nukkua”, hoitaja neuvoi kun vihreä lääke alkoi valua Tednin elimistöön. Le-matoran koitti keksiä jotain nasevaa sanottavaa aiheesta ’yksin on niin ikävä nukkua’, mutta hoitaja ehti jo kipittää tiehensä. Tedni jäi kuuntelemaan naisen loittonevia askeleita. Jossain kaukana jyrähti. Ulkona alkoi sataa.
Tedni painoi siteisiin käärityn päänsä sairasvuoteen kuhmuraiseen tyynyyn hieman myrtynyt ilme kasvoillaan. Oliko valkean turagan antama karmiva turpasauna lyönyt le-matoranista tämän ylitsepursuavan karisman pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen viettely-yritys ei tuntunut tehoavan? Tednistä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…
Yhtäkkiä Tedni hätkähti ulos omituisista ajatuksistaan. Matoran nosti kipeää päätään hieman koholle, ja huomasi sitten peittonsa päällä tanssivan pikkiriikkisen Guardianin.
”Twist twist!” pieni sininen skakdi huikkasi ketkuttaen itseään villisti puolelta toiselle oudon musiikin tahdittamana. Sitten se jatkoi: ”Liike lähtee lantiosta!”
”Öh, herra Guardian”, Tedni puhui varovasti. ”Miksi te-”
”Miten pestään hampaat kun ei ole sormia!” kääpiöadmin huusi jatkaen tanssiaan. Hikipisarat valuivat Tednin naamaa pitkin, eikä matoran tiennyt mitä vastata.
”Kysy siltä! Kysy kysy!” Guardian jatkoi.
”Keneltä minun pitää…” Tedni koitti puhua, mutta Gee keskeytti tämän olemalla yhtäkkiä monta Geetä.
”Twist twist!” Huusivat kaikki Guardianit iloisessa kuorossa. Pienet siniset miehet tanssahtelivat Tednin päällä tarkasti samassa tahdissa, ja outo musiikki tuntui voimistuvan. Tedni tunsi kuinka hänen vartalonsa alkoi muuttua ihmeen kevyeksi. Sairaalahuone tuntui yhtaikaa suunnattomalta, ja samalla niin pieneltä. Guardianit olivat samaa mieltä. Ne lukivat Tednin ajatukset, ja puhuivat yhteen ääneen:
”Tämä huone on liian suuri pieni meille kaikille! Twist twist! Lähde mukaamme!”
”Mutta enhän minä voi liikkua tässä kunnossa!” le-matoran parkaisi. Silloin Tedni kuitenkin ymmärsi pienten Guardianien tarkoituksen. He olivat tulleet parantamaan Tednin taianomaisella tanssillaan! Ja kyllä, kuin taikaiskusta Tedni tunsi murtuneiden luidensa korjaantuvan aivan itsestään, ja matoran huomasi olevansa taas täysin terve. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä syöksyi ohjuksen lailla (kirjaimellisesti) ylös sängystään, ja lähti lentämään kohti sairaalahuoneen kattoa. Katossa matorania odotti keltaista valoa ympärilleen loistava ulottuvuuksien välinen portti. Tednin oli päästävä porttiin ennen kuin se sulkeutuisi. Portin takana odotti totuus maailmasta. Ikuinen valo ja onni.
Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo
Vihreä kuu kiersi vaaleanpunaisena hehkuvaa taivasta kuin eksynyt ilmapallo. Tednin kirkkaanpunaiset kasvot heiluivat luonnottoman villisti ympäriinsä kun matoran ihaili ympärillään avautuvaa taianomaista maailmaa. Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo levittäytyi horisontissa. Vuorten lumihuiput eivät olleet lunta. Ne olivat sitä erittäin herkullista kiisseliä jota Tedni oli kerran päässyt jossain maistamaan. Sitä sellaista vaaleaa hyvää sellaista sellaista. ”Spiff! Odota!” huudahti pieni Guardian liidellen Tednin ohi keltaisella pilvellä ratsastaen. Le-matoran pysähtyi katsomaan taskukokoista kumppaniaan kysyvänä, ja pikku-G, tuo kuudennen todellisuuden henkiopas, alkoi kertoa: ”Meidän täytyy pysäyttää sielunvihollinen! Hän on liittäytynyt vihullisen leiriin ja aikoo viedä meiltä nenät!” ”Mutta eihän meillä ole-” ”AIVAN! Ja katso, tuolla hän on!” Tedni kääntyi katsomaan suuntaan johon pikku-G osoitti, ja matoran kauhistui. ”Siellä hän on! Mämkoo!”
Valtava Mämkoo osoitteli tosi rumasti valtavalla varjoraajallaan hyvien puolella olevaa kaksikkoa kohti. ”Tosi rumaa hei! Twist twist!” pieni Guardian torui ja leijaili pilvellään ylemmäs. Skakdi viittoi Tedniä lentämään perässä, ja matoran päätti olevansa lentokone ja nousi taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle
PORSUNÄÄSTÄINEN
Tedni istui punaisella taivaalla laukkaavan Porsunäästäisen selässä kuunnellen maailman joka nurkasta soivaa outoa musiikkia. Porsunäästäisen laihat jalat hakkasivat ilmaa vieden astraalirahia suunnattomalla vauhdilla eteenpäin kohti todellisuuden todellisinta luonnetta. ”Huh huh”, Tedni mietti. ”Minä syön sen!” Porsunäästäinen vastasi karvaisella äänellä. ”Mitä sinä aiot syödä?” ”Maailman!” Porsunäästäinen jatkoi. ”Kikanalon vuosi! Maailmankierto alkaa alusta!” ”Oletko sinä jumala?” Tedni kysyi. ”Olen!” ”Eikö Mata Nui ole jumala?” ”Minä söin sen!”
Tedni tunsi outoa huminaa aivoissaan. Sitten matoran huomasi näkevänsä kaiken, mutta samalla ei yhtään mitään. Hän oli kaiken aikaa ollut suuri Porsunäästäinen itsekin. Me kaikki olemme olleet Porsunäästäisiä kaiken aikaa! Kaikessa oli yhtäkkiä järkeä! Aivan mahtavaa!
”Mᴀʜᴛᴀᴠᴀᴀ!”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
”OooOooOooo!!” matoran ihaili. Tedni ei ollut uskoa silmiään. Kaikki oli niin valoisaa ja kaunista. Violettina hohtavat kaikkivaltiaat sielupingviinit leijailivat maailman kauneuden miltei sokaiseman matoranin ympärillä. Tapiiri sanoo ammuu. ”Aᴍᴍᴜᴜ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki. Rauhan ja rakkauden tunne valtasi le-matoranin. Sielupingviinit kasvoivat suuremmiksi ja räjähtivät sitten yksi kerrallaan liekehtiviksi pyrstötähdiksi. Valoisa maailma Tednin ympärillä sai aivan uudenlaisia muotoja. Matoran näki niissä menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden. Rauha oli kaikkialla. Maailmassa ei ollut enää sotia. Oli vain hassuja värejä, jarauha. Rauha. Rauha.
Matoralainen kansa oli kerääntynyt todistamaan ihmettä.
Ihmeen loihtisi esiin noita.
Noita seisoi kivikirkon portailla kansan edessä. Suuren dyynimuurin lailla po-matoralainen kansa ympäröi tulinoitaa, tulinoidan oppipoikaa ja ennen kaikkea tulinoidan ihmettä.
Portaikon juurella oli pieni järvi, jonka muoto oli levinnyt täydellisen, virheettömän pyöreäksi. Noidan suuri taikarinki oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.
Noidan oppipoika, koristeelliseen tulenpunaiseen kaapuun kääritty matoralainen kierteli taikaympyrää heitellen käsissään olevasta kannellisesta laatikosta pyöreään ja täydellisen mustaan järveen… jotain. Pieniä hiutaleita, lumenkaltaisia ja kevyitä… mutta aavemaisen sinihohtoisia. Matoralaisen askeleet olivat ketteriä ja joustavia, mutta ennen kaikkea tottuneita.
Hänelle tämä ei ollut teatteria. Hän teki vain, mitä tulinoita pyysikin hänen tekevän. Hän ei kyseenalaistanut noidan tahtoa, vaan seuraisi tätä kuolemaankin… ja minne tie sen jälkeen veisikään.
”Valmista, neiti.”
Noita nyökkäsi syvään hymyillen, ja oppipoika astui sivuun.
Vaikka noita ei ollut rodultaan matoralainen, nämä osasivat silti arvostaa tämän kauneutta samalla tapaa kuin tähtitaivaan ja hirmumyrskyjen taikaa. Liskotar punaisissa kankaissa avasi suuren kirjan ja katsoi sillä olevia taikamerkkejä, mustaa kiellettyä kieltä. Matoranit vavahtivat sen edessä nähdessään sen.
Mutta ei, noidalle ne eivät olleet taikaa. Noidalle ne olivat numeroita, kirjaimia, laskelmia. Suuri liskonainen heilautti harjaansa, laski vasemman kätensä kirjan päälle ja luki hiljaa sanoja, joita matoralaiset eivät ymmärtäneet.
Sitten hän katsoi heitä vaaleanpunaisilla silmillään.
”Oletteko koskaan miettineet”, tumma ääni sanoi hiljaa, mutta sai kansan silti haukkomaan henkeään. Tulinoita ei usein puhunut – useimmiten hän antoi oppipojan puhua puolestaan.
”Että yritätte turhaan etsiä taikuutta siitä, mitä pelkäätte”, hän jatkoi. ”Yritätte taltuttaa tuntemattoman tekemällä siitä paholaisen! Mutta minä olen tullut kertomaan teille, että taikuus elää teissä kaikissa.”
Hän osoitti sormellaan orvokinsinistä otsaansa. ”Ajatelkaa, mihin kaikkeen pystytte vain ajattelemalla. Omassa mielessänne olette kaikki luojia. Siellä se, mitä ei koskaan ollut, voi muuttua todeksi.”
Tulinoita sulki kirjan, mustan, synkeän loitsukirjansa, ja siinä samassa musta järvi syttyi tuleen. Kiven kansa kavahti taaksepäin pelokkaana, kun suuri lämpö tavoitti heidän kehonsa ja naamionsa.
”Olen lahjoittanut teille tulen, joka palaa kuukausia”, lausui portaita alas laskeutuva noita loimun yli. ”Talvi on tulossa, ja siitä tulee pahimpanne tähän asti. Kun routa pyyhkäisee mantereen yli-”
Hän osoitti vapaalla kädellään rinkiin, joka oli ollut mustaa mutta oli nyt tulta. ”- tuo on pelastuksenne. Tuo on toivonne ja elämänne!”
Varovainen pelokkuus muuttui vähitellen hurraukseksi. Lopulta yksi matoralainen uskaltautui huutamaan tulinoidan nimeä. Ja kohta huusivat loputkin.
Selecius, Selecius, kaikui po-matoralainen ylistyshuuto. Tulentuoja, noita suuri.
Ja tanhut ja juhlat iänikuisen loimun ympärillä jatkuivat myöhäisyöhön asti. Aurinkoin annettua kuille tilaa ja taivaan punakajon vaihduttua yön sinituikkeeksi istui noita hiljaa kivikirkon portailla katsoen suurta tulta väsymättä. Oppipoika istui tämän vieressä pää syvällä hupussa. Matoralaisesta ei voinut olla varma, nukkuiko tämä.
Vain yksi po-matoran uskaltautui lähestymään taiantaitajia.
”Astu lähemmäs, poika”, noita sanoi saaden po-matoranin säikähtämään. ”Ja älä pelkää.”
”Arvon rouva tulinoita”, ruskea Rau-kasvo haparoi sanojaan. ”Voinko… voinko puhutella?”
”Ystävä hyvä”, tulentuojan oppipoika sanoi, ”et puhuttele noitaa laisinkaan. Vaan adoriumia.”
Kielten lahjan naamiota kantava kylännuori hätkähti. ”Anteeksi, adorium, anteeksi, velho”, hän sai ulos. Vortixx-nainen ei voinut olla hymyilemättä tälle.
”Hänkään ei ole velho”, liskotar sanoi tyynesti, ”häntä kutsutaan ’tohtoriksi’, koska hän… hoitaa muita. Parsii haavat. Auttaa. Mikä on nimesi?”
”K-Kezen”, matoran sanoi varoen.
”Ilo tavata, Kezen”, nainen sanoi lempeästi.
”Minunkin puolestani”, ’tohtoriksi’ kutsuttu matoran antoi äänensä soljua.
”Niin, niin”, po-matoran takelteli. ”Se, mitä puhuitte tänään sai minut miettimään asioita…”
Ruskea rau-kasvoinen nuorukainen näytti epävarmalta, mutta innokkaalta. Toisesta silmästä paistoi toivo, toisesta pelko. Lopulta toivo voitti, ja hän sai äänensä kuulumaan.
”… otatteko lisää oppipoikia?”
Vortixx hämmästyi, ja sitten naurahti. ”En usko, että voit auttaa minua samalla tavalla kuin rakas tohtorini Delek, sillä hän on ainutlaatuinen siinä, mitä tekee. Mutta olet selvästi rohkea, ja minulla on käyttöä rohkeudelle. Haluaisitko olla toa?”
”Mu-mutta-” Kezen sopersi, ”eihän se vain toimi niin, arvon… adorium?”
Tulinoita hymyili hetken. Vastauksena hän vain laski pitkäsormisen kätensä kaapunsa kankaisiin ja toi viitastaan esiin kiven, joka hehkui eloisaa, pyhää kajoa. Kezen haukkoi henkeään ja otti askeleen lähemmäs pientä lohkaretta.
”Se voisi toimia”, vastasi nainen, ja aikain yli palavan nuotion hehku heijastui tämän silmistä.
Ja silti edes tuo punainen loimu, joka paloi kylän sydämessä – kuten Tulinoidankin – ei vanginnut Kezenin katsetta paremmin kuin toa-kiven hehku. Pala maaperää ja luontoa itseään, jonka sisällä paloi voima muokata luontoa – voima tulla itse luonnoksi.
”A-adorium”, Kezen änkytti ottaen tahtomattaankin yhä enemmän askelia kohti toa-kiveä noidan kauniissa kädessä. ”Arvon adorium, eihän sen pitäisi olla mahdollista? Toan… toan kuuluisi antaa tämä minulle, eikö niin? Koska niin on ennalta kirjoitettu. Koska se on… no, kohtaloni?”
Siniharjainen nainen jakoi hymyä tihkuvan, mutta ymmärtäväisen katseen hupustaan pälyilevän matoralaistohtorin kanssa.
”Tarel-Koron Kezen”, tulinoita Selecius sanoi lempeästi, ”jos aiot astua nuo portaat ja vastaanottaa lahjani, sinun tulee hyväksyä, kuinka vähän tiedät… ja kuinka vähän voit edes tietää.”
”M-minä ymmärrän sen kyllä, suuri tulinoita”, nuori kiven mies sopersi, ”se, mitä näytitte tänään… en uskonut että se saattoi edes olla mahdollista. Ja… olen pahoillani, jos uskomukseni hämärtävät katsettani. Mutta teidän täytyy tietää, että tätä päivää ennen ne olivat kaikki, mitä minulla vielä oli. Te korjasitte asian, ja haluan tietää lisää. Haluan tietää kaiken, minkä voi tietää… vaikka sitä ei paljoa lopulta olisikaan.”
Tulinoita nousi kiviportailta ja antoi alas laskeutuvan mahtavan punaisen kankaan sivellä niiden pintaa astellessaan Kezeniä kohti. Matoran värähti ihmetys rau-kasvoillaan – noita oli läheltä vielä suurikokoisempi kuin hän oli väkijoukosta arvellut.
Ja hetkessä pyhän hohteen toa-kivi laskeutui Xian naisen varmoista käsistä Tarel-Koron nuorukaisen huomaan.
”Toa”, Kezen sanoi kiven voima kourassaan ja henkeään haukkoen. ”Toanko te siis tarvitsette? Minä… ymmärrän, adorium, mutta mihin?”
”En ehkä tarvitse vain toaa”, liskonainen Selecius vastasi rauhallisesti. ”Mutta tarvitsen sankarin, joka auttaa viemään loppuun työni. Rohkean ja avarakatseisen soturin ja suojelijan, joka etsii käsiini jotain pyhää.”
Tulinoidan äänenvoimakkuus laski.
”Naamioista voimakkaimman. Kanohin, jonka epätoivoinen soturi pirstoi kerran kuuteen osaan ja antoi sirpaleiden kulkea maailman tuulissa kauas sisaristaan. Jotain pyhää, joka kuuluu yhteen, ja, jos olen oikeassa, haluaa yhteen.
Voitko kuvitella, mitä siihen metalliin on taottu, Kezen? Siihen metalliin on taottu totuus – kaikki totuudet. Toistensa kanssa ristiriitaiset totuudet. Totuudet, joiden totuus perustuu valheellisuuteen.
Ja viimeinen totuus. Todellisin. Suurin. Puhtain. Kaikkinielevin.
Kezen, haluan että sinusta tulee toani.
Haluan että etsit minulle nämä sirpaleet. Haluan että autat minua rakentamaan uudelleen sen, minkä Ritari rikkoi. Ja, kun aika on kypsä, saavutat kohtalosi ja luovutat voimasi eteenpäin yhdessä tällaisista kivistä.
Ja silloin kun sirujen sininen tuli on sinut karaissut ja kävelet vierelläni turagana, en voi enää kutsua sinua oppipojakseni.”
Näitä sanoja. Tämän kaltaisia suuria sanoja Xian Noidalta. Mahtavalta keisarinnalta, jota kullasta tehdyt sotilaat suojelivat. Ja nämä sanat sanoi suuri sininen nainen Tarel-Koron nuorelle Kezenille. Noita oli luvannut hänelle jotain, mitä hän ei voinut kuvitella kenenkään voivan luvata.
Noita oli luvannut hänelle oman tähden yötaivaalle.
”Tämä… tämä on niin paljon, oi ylistetty, oi adorium… en tiedä, mitä sanoa.”
”Siihen en usko, Kezen”, adorium Selecius vastasi. ”Sinä tiedät tismalleen, mitä sanoa. Kyllä vai ei?”
”… onko minulla lopulta vaihtoehtoja, suuri noita?” kysyi pieni olento suuressa ja pelottavassa maailmassa, messinkinen ratas kosmisessa koneistossa.
Liskotar hymyili ja nosti vaaleanpunaisten silmiensä katseen yötaivaalle seuraamaan siellä kiiluvaa valtavaa punasiirtymää, joka kulki vääjäämätöntä reittiään tähtikuvioista jokaisen läpi. Ja vaikka tähdet kuolivat pois toiensa mukana tai hajosivat uusien ryppäiksi, ei kohtalon punainen ratsu hidastanut vääjäämätöntä matkaansa.
Vaan kykenikö se siihen itsekään?
”En tiedä”, tulinoita sanoi matoralaisille ja yölle itselleen, ”Otammeko yhdessä selvää?”
Kirjojen keskellä
Siinä se nyt oli.
Kirja pöytää vasten, sen selkämys täydellisen suorassa linjassa puunsyitä pitkin.
Vaehranin jämerä toakäsi pyyhki pölyt kannen mukaunnahkan päältä. GV oli noussut tuolilleen seisomaan ja tuijotti kirjaa kuin menneisyyden haamua, manan mailta palannutta. Jumalan nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa oli tuotu takaisin turvapaikkaansa Bioarkistoihin.
”Siinä se nyt sitten on”, hyönteisherra sanoi. ”Palapelin puuttuva pala.”
”Ehkä ei mitään niin dramaattista”, tulen toa sanoi hieroen suuren Hunansa leukaperiä. ”Mutta ehkä edes soihtu, jolla uskaltaudumme vähän syvemmälle tähän luolaan.”
Gahlok Va kohautti olkapäitään avaten Jumalan nyrkin etukannen. ”Noh… Tulinoidan luolaan? Jumalten kammioon? Kuulostaa kyllä edelleen aika dramaattiselta.”
Vaehran hymyili pientä hymyä. ”No, ehkä. Mutta voitko syyttää minua? Tämä tutkimus on muuttunut jokaisella uudella tiedonjyvällä yhä jännittävämmäksi. Kuvittele, kuinka vähän materiaalia meilläkin oli tästä aiheesta… ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea hyllyistämme löytyy, se on käsittämättömän kummallista!”
Se GV:n oli pakko myöntää, vaikka hän ei sitä usein ajatellutkaan. Siinä missä Bio-Klaani suojasi muureillaan satojakin pakolaisia, karkureita ja kansojensa viimeisiä, oli Bioarkistoista tullut vaivihkaa pakolaisten ja etsintäkuulutettujen salatun tiedon turvapaikka. Vapaan sanan viimeisiä linnakkeita. Minkälaisia arkistoijia he olisivatkaan, jos he valikoisivat historiasta itseään miellyttävimmät osiot?
Sininen kirjatoukka katsoi toveriaan jopa hieman maireana. ”No, myönnän… ja olethan sinä jonkinlainen tulivelho itsekin.”
Vaehran hymähti. Hän oli jo muistuttamassa, ettei ollut sen enempää velho kuin kukaan muukaan tulen toa. Hän ei vain kanavoinut tulta, valoa ja lämpöä palavan miekan tai tulinuolien kautta. Vaehranin tulitaikuus ilmensi itsensä kirjoilla – sanoilla ja merkeillä. Yhdellä pergamenttiin raapustetulla ja ääneen lausutulla sanalla hän saisi sytytettyä vahakynttilän pöydällä. Toisella hän tukahduttaisi sen liekin.
Vaan silloin Vaehran muisti, että GV:lle jokainen tulen toa oli yhtä lailla velho kuin hänkin. Taikuus oli niin helppoa unohtaa silloin, kun sitä eli ja hengitti. Mutta se oli aina läsnä.
”Heh… ehkä niin”, hän vastasi. ”Tarkoitatko, että kokisin jonkinlaista samaistumista Seleciusin tarinaan?”
”No, ehkä?” hyönteinen sanoi naputtaen sormillaan pöydän pintaa, ”en tiedä. Henkilöstä ja järjestöstä joita tutkimme on ollut vähän… ristiriitaista tietoa.”
Vaehran hymähti. ”Niinpä. Sadut puhuvat tulinoidasta joka teki kaiken vain suojellakseen tiedon tulta. Xian historia ei puhu mitään. Suga puhui ystävästään, joka… oli järjestön kokeellinen sotilas?”
”Kyllä”, GV sanoi selaillen kirjaa läpi myrskytuulen lailla. Kultainen armeija, Selecius-joukot. Keinotekoiset toat identtisine naamioineen. ”Arvon adorium riisti ehkä viattomien tahdon luodakseen itselleen armeijan. Haluammeko varmasti samaistua häneen?”
”Vai riistikö?” Vaehran mumisi. ”Entä jos hekin olivat vapaaehtoisia?”
GV ei ollut edes harkinnut tätä vaihtoehtoa, ja sen aiheuttama hämmennys näkyi hänen kasvoiltaan.
”Niin… ehkä.”
”Vaikka olemme molemmat hyvin lukeneita ja oppineita, GV, pelkään pahoin että emme ole itsekään aivan immuuneja stereotypioille. Nyky-Xia on tulkinnut Seleciusin tarinaa miten se on itse vain halunnutkin. Mutta jos nämä asiat ovat niin vanhoja kuin luulemme – uskomattoman vanhoja – ne pitää laittaa historialliseen kontekstiinsa.”
Hyönteiskita huokaisi. ”Jota ei ole.”
”Ei ehkä ilmiselvässä paikassa…” Vaehran hymyili ja nosti selvemmin esiin muinaista satukirjaa vasemmassa kädessään, ”… mutta siksi etsimmekin rivien välistä.”
”No, onko siitä ollut jotain apua? Mitä tuo kirja edes kertoo Tulinoidan tarinasta?” GV:n ääni oli varovainen. Hän ei ehkä löytänyt itsestään tarpeeksi uskoa, mutta ei halunnut pilata arkistojen toan aitoa intoa.
”Olen ainakin… löytänyt lisää aukkoja täytettäväksi”, Vaehran sanoi ja käänsi esiin Tulinoidan kauniisti kuvitetun sadun. Käsinkirjoitettujen ympyräkirjainmerkkien yläpuolella oli kuva pitkäharjaisesta liskonkasvoisesta naisesta, joka laskeutui alas kalliota outoon valoon kourassaan avain, ja nousi sieltä ylös kädessään tulenliekki.
”Seeeeelvä”, GV tokaisi. ”Mitäs palikoita ajattelit näihin aukkoihin tunkea?”
”Vortixx laskeutuu jumalten luolaan, palaa sieltä noitana. Olen… miettinyt, että Nimda, tai ainakin yksi sen siruista saattaa olla tulkittu tässä sadussa avaimena.”
”… tai sitten tulena joka sieltä tuotiin?” GV:n ei tarvinnut esittää kiinnostunutta, vaikka hän ei osannut Vaehranin sanoihin uskoakaan.
”Sekin on kyllä mahdollista. Mutta se jättää meille aivan toisen kysymyksen…”
Vaehran käänsi yhden sivun taaksepäin ja paljasti kuvan, joka oli vanhanaikaisuudestaan ja karusta ilmeestään huolimatta tietyssä yksinkertaisuudessan puistattava. Vortixx-nainen polvistui pimeyden edessä, ja pimeydestä muodostunut käsi ojensi hänelle avaimen.
”… mistä ihmeestä hän avaimensa sai? Tämä osa satua on puhuttanut xialaisia mytologiantutkijoita ilmeisesti jo aika pitkään.” Sitten hän laski sormensa yhden lauseen alle ja alkoi toistaa. ”Musta hahmo muodoton antoi etsijälle tehtävän: ”
”Ota vastaan avain, lapsi. Laskeudu kammioon Isien ja Äitien. Sieltä olet tulesi löytävä.”
Vaehran nosti katseensa kirjasta ja sulki sen.
GV:n suu loksahti auki.
”… musta hahmo muodoton… Syvä Nauru? ’Avde’? Hän joka käski petturia viemään kirjojamme?”
”Ehkä. Ehkei. En tiedä hänestä tarpeeksi sanoakseni mitään… mutta olen etsinyt pitkään linkkiä tämän tuntemattoman vihollisen ja adorium Seleciusin välillä. Visokki voisi tietää… mutta en ole vielä viitsinyt esittää hänelle kysymystä jota en aivan osaa kysyä. Ja tiedän ehkä, että meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Selecius edes olisi tämä tulinoita. Mutta minusta tässä on jotain, ja haluan ehdottomasti kuulla sinunkin mielipiteesi.”
”Rehellisenkö?” GV sanoi pieni varovainen virne kasvoillaan.
”Ehdottoman.”
Tuolillaan seisova GV nosti molemmat kätensä ilmaan dramaattisesti. ”Sinä olet ehkä sulattanut pääsi vahingossa jollain tuliloitsulla. Eikä minulla ole viikkoihin ollut aavistustakaan, mitä sinä kaivelet, tai mitä… viivoja piirrät asiasta toiseen. Mutta meitä kahta ei ole selvästi koskaan ohjelmoitu ihan samalla tavalla.”
Jo se, että GV puhui ”ohjelmoinnista” sai Vaehranin hunalle hymyä. Hän ei ollut valinnut sinistä hyönteiskasvoa kakkosmiehekseen sen takia, että tämä olisi hänen kanssaan samaa mieltä.
”Ei. Ei ole. Tiedän että teen melkoisia harppauksia ajattelussa… mutta jokin tässä polussa tuntuu vain oikealta.”
”Jatka sinä sitten sitä”, Gahlok Va töksäytti laskeutuen taas istumaan ja veti kaksin käsin Jumalan nyrkin luokseen. ”Minä yritän parhaani mukaan hakea tuolle tästä opuksesta jotain järkiperusteita. Tästä ja niistä kymmenestä muusta, joista ei kyllä ole ollut tähänkään asti apua.”
”Kuulostaa siltä, että… saatat jopa uskoa siihen mitä sulaneella päälläni horisin”, Vaehran hymähti.
”Rehellisesti sanottuna en vieläkään”, GV sanoi, ”mutta kellot… tikittävät ja tuo on kaikki, mikä meillä on. Keskity sinä tulinoitaasi ja kaivelemaan menneisyyttä. Minä ajattelin keskittyä tiukasti nykyhetkeen. Ehkäpä haarukoimme sen totuuden vihdoin esiin sitä mukaa kun sinä myönnät olevasi väärässä ja lähestyt nykypäivää ja minä myönnän olevani väärässä ja lähestyn menneisyyttä.”
”Hyvä idea”, hän sanoi ja nousi tuoliltaan. ”Katsotaan, kumpi meistä on vähemmän väärässä.”
”Juuri oikea asenne, tuplasalama.”
Ja palapeli alkoi ehkä kasautua vihdoin.
Vaikka he eivät sitä itse tienneetkään..
Se, mikä oli ollut musta ja hahmoton – se millä oli avaimet kaikkiin lukkoihin – alkoi saada vähitellen muotoa.
https://www.youtube.com/watch?v=5kyvbBsH1Ww
Nuori punainen arkistoija kaivautui menneisyyteen.
Toan kädet levittivät menneiden kuukausien mietteet ja aatokset pöydälle. Yhdessä nuo sadunpätkät ja aukot tiedossa ehkä muodostaisivat kuvan Tulinoidasta. Sitä hän ei voinut tietää, mutta hänen täytyi saada uskoa.
Iätön sininen arkistoija kaivautui nykyisyyteen.
Tämän kädet selasivat läpi historiallisen niteen ja yrittivät kalastaa historian myrskyisistä meristä selityksen nykyisyydelle. Samat nimet toistuivat uudelleen ja uudelleen. Samat nimet olivat muovanneet historiaa. Toiset tahtomattaan. Toiset tarkoituksella.
’Kelbuuno-Malcirem’.
’Noidan tyttäret’.
’Novaratas’.
’Voitto Korporaatio’.
Pienokaisia, jotka olivat astelleet korkeuksiin nousemalla jättiläisen olkapäille. Yhdessä nykyisyyden rippeet ehkä todistaisivat, että adorium Selecius oli ollutkin olemassa.
Ja ehkä oli myös Xian tulinoita. Sitä hän ei voinut uskoa, mutta hänen täytyi saada tietää.
Aivan toinen punainen mies – liekkejä viljelevä kuoleman kone, jonka kohtalo ei antanut olla enempää – liisi meren yllä määränpäänään Tulinoidan vanha kotimaa.
Sininen ja hopeinen mies – sininen kuin aavikon yö ja hopeinen kuin sen dyynit – täytti kuutta toa-kivestä taottua luotia ruudilla, joka sekin kantoi Tulinoidan vanhaa nimeä.
Saman linnoituksen muureissa sininen ja valkoinen ritari kuunteli vain omatuntonsa ääntä, jonka oli antanut rappion enkelin hetkeksi hukuttaa alleen. Mutta ei antaisi enää ikinä.
Nyt taistelun kovettama toa odotti uudessa kodissaan viestiä vanhalta ystävältä, joka saattoi olla viimeinen Seleciusin lapsi, äitinsä mukaan nimetty. Viimeinen kultaisen armeijan sotilas.
Ystävältään toa halusi vastauksia.
Punainen ja musta petonainen kuunteli rappion enkeliä, jonka oli kutsunut mieleensä, eikä edes kauan sen jälkeen kun oli karkoittanut petollisen shakkimestarin sieltä.
Ja enkelinsä kanssa visorak mietti Punaista Miestä. Nukkeherraa, joka teki kaikkensa poistaakseen menneen ja sammuttaakseen tiedon tulen. Häntä, joka vei kirjat – ja muistotkin mukanaan.
Enkeliltään visorak halusi vastauksia.
Ja Xian etelärannikolla kahden auringon kauniiseen aamuun heräsi Tulinoidan jalanjälkien kulkija, tämän perillinen.
Kellarin puuovi narisi auki ja mustavioletti onumatoran rynni huohottaen sisään kirjahyllyrivien välistä. Vaehranin ja Gahlok Van kummastuneet katseet kohdattuaan kuriiri käänsi heille selkänsä salaman vauhdilla ja juoksi takaisin puuovelle, tällä kertaa koputtaakseen sitä.
Kop kop.
”Tuotaaa… sisään?” GV ryki hampaikkaiden hyönteisleukojensa välistä.
Nyt onumatoralainen asteli sisään vaatimattomammin yhä kuitenkin huohottaen ja Calixiltaan hikeä pyyhkien. Kuriiri noteerasi vasta nyt käsissään olevan paperipinon sekaisuuden ja ryttyisyyden ja piilotti mytyn selkänsä taakse.
”Herrat Va ja Vaehran”, matoralainen köhi ja joutui odottamaan että keuhkoissaan oli tarpeeksi ilmaa jatkaakseen, ”pikaviestiä moderaattorisiivestä.”
Tulen toan ja eräänlaisen hyönteistontun leuat laskivat sentin lähemmäs näiden rintakehiä.
”Niiiiiiin?” GV ähisi silmät innosta tuikkien.
”Jatka, ole hyvä?” toa sanoi asiallisena.
”Moderaattorit Same ja Make ovat palanneet vihollisrintaman takaa”, kuriiri läähätti, ”Kaya-Wahista kirjajahdiltaan.”
Molemmat arkistoherrat hengittivät syvään ja raskaasti sanoja odotellen. Punaisempi ja pidempi näytti kylmän rauhalliselta, kun taas sininen pikkumies vapisi innoissaan. Mustavioletti matoran näytti hieman ahdistuvan näiden tuijotuksesta ja haparoi selkänsä takana piilottelemaansa paperipinoa.
”He… he… löysivät ’Killjoyn’ mökin rauniot, ja…”
Jännittynyt hiljaisuus. GV halusi ilmeestään päätellen kärsimättömyyksissään heittää kuriiria päähän käännösopuksella.
”… ja he toimittavat kirjan teille. Se on… täysin kunnossa.”
Pitkä toa ja pätkä ötökkäukko katsoivat toisiaan kaksi sekuntia ja molempien kasvoille vääntyi virneistä hulvattomin. Parissa sekunnissa Vaehran oli kaapannut lyhyen kollegansa tiukkaan halaukseen ja pyöritti tätä ilmassa ympäri huonetta.
Asiallisuudestaan tunnettu arkistojen päämies nauroi nyt riemukkaammin ja kovempaa kuin kukaan oli koskaan kuullut.
”Kyllä! Kyllä! Kyllä!!!”
”HEEEEEEE-E-HE-HEEE”, ilmassa viuhuva Va vastasi siihen.
”Minä tiesin että se löytyisi!” Vaehran riemuitsi kieputtaen GV:tä yhä kovempaa. ”Miiinäää tiesiiiin!”
”EEEEEEE-HEHEHEH-EEEEEEEHRIIITTÄÄÄÄÄ”, sinisen otuksen äänessä oli samanaikaisesti sekä yletöntä riemua että puhdasta kauhua.
Kun kuriiri tajusi, että häntä ei enää ylitsepursuavan ilakoinnin keskellä juuri huomioitu, livahti hän hyllyjen välistä ovelle.
Bio-Klaani, admintorni
Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen admintornin käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.
Talonmies oli päättänyt avata yhden käytävän ikkunoista antaakseen raikkaan syysilman virrata rakennuksen läpi. Niin maanläheinen kuin Toba olikin, Klaanin linnakkeessa maanpaossa asuminen ei ollut niink-
“KHÄÄÄK!” Toba lennähti säikähtäneenä selälleen valkomustan selakhin lennähtäessä tyylikkäästi sisään avoimesta ikkunasta. Matoran toipui pian säikähdyksestään tunnistaen hahmon nopeasti yhdeksi järjestön moderaattoreista. Toinen, punaoranssi siivekäs puolirahi seurasi pian perässä.
“Anteeksi häiriö, työläinen”, Make yritti kuulostaa viralliselta, “olisimme voineet käyttää oveakin, mutta meillä on hieman kiire.” No, eihän siinä mitään… Toba nyökkäili.
Moderaattorikaksikko lähti kävelemään muina miehinä käytävällä modesiipeä kohti.
“No huhhuh, olipa siinä reissu…” Make totesi hieman tekopirteällä äänellä tunnelman keventämiseksi. Vaikka hieman optimistinen puolirahi kykeni varsin hyvin myöntämään kuinka ristiretki oli suurilta osin aika perseestä.
Same ei kuitenkaan vastannut. Mutta se ei tullut Makelle niinkään yllätyksenä. Hänen esimiehensä oli ollut yhtä vaitelias ja melkein jopa välinpitämätön koko paluumatkan. Siitä asti, kun kaksikko oli mökiltä poistuessaan nähnyt… sen.
Make itse oli ollut halukas peittämään näkemänsä mieleensä jonkinlaisena harhana. Puolirahin aistit tai vaistot eivät olleet sen koommin värähtäneetkään koko loppumatkan aikana, vaan hän näki itse Kaya-Wahin samana asumattomana erämaana kuin aiemminkin. Mutta Samen reaktio sai Maken itsensäkin jonkin verran epäileväksi. Moderaattoriurallaan hän oli oppinut luottamaan Sameen ja muihin jopa enemmän kuin itseensä, ja jos Samella oli hätä panssarissa niin silloin saattoi olla piru merrassa…
Samea puistatti henkisesti. Hän ei ollut saanut hetkeäkään sielunrauhaa epämääräisen kohtaamisen jälkeen. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt. Hän ei ollut tuntenut voivansa laskea huomiotaan hetkeksikään. Hänellä oli ollut kova tarve päästä takaisin Klaaniin niin pian kuin mahdollista. Hän ei ollut päässyt eroon siitä tunteesta, että häntä ja Makea olisi tarkkailtu mökiltä lähtien. Joku… Jossain…
Taukohuoneen ovi paukahti auki ja matkalaiset havahtuivat ilmeisestikin tauolla olevaan Bladikseen ja Paacoon. Hetken Makea ja Samea huomioimatta korsto pyörillä ja valvontakameroiden kiistaton kuningas viskoivat paperipalloja rivistöön kahvikuppeja Samen pöydällä.
Plop, sanoi ruttuinen paperi solahtaessaan kupin sisään.
”Jes! JES! KYL-LÄ!” Paaco hihkaisi nyrkkejään puiden.
”Skarrararr!” skakdi manasi. ”Ei kuule kelpaa! Meni seinän kautta!”
”Ai häh, mistä lähtien se oli muka kielletHEI SAME!”
”Hei”, kuului alavireisen otsanauhasissin hammasrivien takaa. ”Tauollako olette?”
”Jep”, sanoi Paaco, mutta tismalleen samalla hetkellä Bladis taas: ”Ei?” Kaksikko vilkaisi toisiaan kulmat kurtussa.
Same sulki oven takanaan. ”Asia selvä. Voisitte siirtää nuo kahvikupit jollekin toiselle pöydälle.”
Sen sanottuaan selakhi asteli vaitonaisena omalle pöydälleen, jota Paaco ja Bladis alkoivat jo tyhjentää kupeista. Valkean haimiehen taistelupari näytti kovasti siltä, että olisi halunnut heittää tälle jotain vähintäänkin puolipirullista, mutta hillitsikin itsensä. Same ei näyttänyt olevan huumorituulella.
”Pentele kun te palasitte nopeasti”, Bladis sanoi siirtäen katseensa vielä ovella seisoskelevaan Makeen.
”Make, moi!” Paaco sanoi hymyillen. ”Mitä mies?”
“Mikäpä tässä, siipiä ja kinttuja väsyttää ja on vähän nälkäkin. Kahviosta nopeasti haetut minisämpylät oli vähän laihoja eväitä…”
“No pentele, eihän sellainen käy päähän!” Bladis torasi hampaat irvessä. “Tuollaista leivosvajautta ei voi kompensoida kuin kunnon munkkikahveilla!”
“Jee!” Paacon railakas hurraus täytti ilman.
“Jee.” Make yhtyi vähän vaitonaisemmin.
Puolirahi annosteli metallilusikallaan Ojoy- kaakaojauhetta vähän tavallista isompaan maidolla täytettyyn kuppiinsa hämmennellen kunnes juoma oli sopivan ruskeaa. Make laski lusikan syrjään siemaisten aikailematta. Maken lempijuoma ei ollut menettänyt merkitystään.
“Muistuttakaa etten lähde uuteen reissuun ihan heti”, liskopoju älähti nautittuaan kunnon kulauksen.
“Sopii, täällä alkoi olla vähän tylsää kun seurana on ollut vaan jalkarikko”, Paaco totesi ennen kuin puraisi donitsiaan.
Bladis vilkaisi toaa maireasti “Jaa.”
*NUMS*”Ei pahalla.”*NUMS*
“Onkos täällä tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista”, Make kysäisi.
“Noh, Gee on palannut.”
Make ja kyökin puolella seikkaileva Same nostivat näkyvästi kulmiaan pyörätuoliskakdin toteamukselle.
“Aijaa…?” Make hämmästeli. Puolirahi itse ei ollut viettänyt Klaanin tällä hetkellä ainoan miespuolisen adminin kanssa niin paljoa aikaa että olisi erikseen huomannut tämän olevan poissa. Hän kun ei ollut tulleeksi nopean Geen lähtömaininnan lisäksi huomannut noteerata koko asiaa.
“Jjep”, Bladis varmisti. “Se toi sieltä korpiseikkailultaan tuliaisena jonkin kra mangai -viiksivallun.”
“Entä onko kaduilla tapahtunut enään minkäänlaisia levottomuuksia? En haluaisi enää tinatölllejä päähäni…” Make hieroi hieman otsaansa.
“Niinno, ehditte olla poissa lähinnä kolmisen päivää, joten mitään erityistä ei ole ehtinyt tapahtua. Ainakaan mitään kovin rajua ei ole ehtinyt tapahtua että itse moderaattoreille oltaisiin ilmoitettu mitään. Toat ja muut lienee valvoneen järjestystä tarpeeksi. Onneksi ei täällä sentään niinkään tylsää ole ollut.”
“Nii-iiin”, Paaco viisasteli, “räjähtävät naiset ja seksikkäät moottoripyörät ovat pitäneet sinulle seuraa.”
“No et sinäkään erityisemmin valitellut.”
Make tuntui hetken yrittävän olla nauramatta – ja tukehtumatta siinä samalla leivokseensa. Vakavoiduttuaan noviisiraattori oli esittämässä jatkokysymyksiä, mutta taukohuoneen ovelle ilmestyneellä henkilöllä oli selvästi kiireisempiä sellaisia.
”Tepä kiireellä takaisin tulitte”, Guardianin karhea ääni kaikui. Kukin moderaattori käänsi hämmästyneenä katseensa, kun hieman väsynyt mutta tomerasti harppova sininen skakdi ilmestyi näköpiiriin. ”Kaya-Wahiin ja takaisin kolmessa päivässä?”
Make yski hetken pullanmuruja kurkustaan yrittäen keksiä jotain sanomista.
“Niin, ööh, tuota, herra admin, söör, me tuotanoin, öm, löysimme sen kirjan ja että tuota noin…”
“Löysimme Killjoyn mökin jäänteet ja siinä samassa kadonneen kirjan. Makea toki saamme kiittää kirjan nopeasta löytymisestä.” Same raportoi asiallisesti. “Kävimme jo toimittamassa kyseisen kirjan suoraan GV:lle ja Vaehranille.”
Puolirahin pää laskeutui hieman sekä imartelun että esimiehen edessä iskeneen sanapulan seurauksena.
“Mutta kirja ei ollut ainoa merkittävä löytö”, selakhi jatkoi kaivaen laukustaan likaisen, hopean, suorakulmaisen esineen, jonka hän laski moderaattorien taukohuoneen keskelle.
Sininen skakdi otti kolme pitkää askelta pöydän luokse ja katsoi kulmat hieman kurtistuen pientä laitetta, jonka kyljestä hän erotti selvästi kirjaimet ”ZMA”.
Same jatkoi. ”Yritin saada sitä toimimaan paluumatkalla, mutta nauha sisällä on taidettu peittää jonkinlaisella salauskoodilla.”
Kahvikuppiaan tiiviisti loppuun ryystävä Paaco nosti toisen kätensä letkeästi ylös kuin vuoroa pyytäen. ”Kokeilen availla sitä tuossa myöhemmin kun saan ohjelmistot uudelleenasennettua”, toa tokaisi. ”Ei se nyt kovin kova homma voi olla.”
Guardian näytti tuijottavan laitetta hetken intensiivisesti mietiskellen. Moderaattoreille ei ollut salaisuus, että admin oli kohdannut mysteereihin verhotun ”ZMA:n” jo kerran taistelussa henkilökohtaisestikin.
Yhtä hyvin he tunsivat sinisen skakdimiehen ja Kaya-Wahin erakko Killjoyn kireät välit. Se, että tämä noilla kolmella kirjaimella sinetöity mekaaninen laite oli löytynyt punaisen jättiläisen mökistä herätti aivan uudenlaisia kysymyksiä.
”Hyvä on. Ryhdy availemiseen heti kun voit”, Gee sanoi ojentaen suorakulmion toalle. ”Sitä ennen haluan tämän todistusaineistoholviin puolen metrin lyijykerroksen suojaan, okei?”
”Okei.”
”Okei.
”Okei.”
”Njees.”
”Ja heti kun olette tehneet sen valtavan urakan”, Gee sanoi päästäen kasvoilleen jo hieman virnettä, ”minä olen vähän sillä tapaa hurjalla päällä, että tänään voisitte pitää vapaaillan.”
Leukansa pöydälle painaneen Maken naamion päälaen taakse kääntyvät ulokeasiat laskeutuivat hieman taaksepäin puolirahin kulmien kohotessa.
Viherkultaisen toan kumpikin kämmen lämähti pöydälle ajan nopeudella toan viestiessä suurilla silmillään “Et ole hiivatti tosissasi!?”
Bladis nosti omaa kulmaansa kädet niskan taakse taiteltuna. “Eikös meillä ole ollut niitä tässä viime aikoina jo vaik-”
“HYST HYST!” Paaco pisti äkkiä väliin.
”Saatte ihan itse luvan päättää, missä kuppia nostatte”, Guardian naurahti. ”Tarjoan tänään koko lystin.”
Bladiksen olisi ilmeestä päätellen saanut tätä riemastuneemmaksi vain moottoripyörillä ja ilmatorjuntaohjuksilla ja näiden yhdistelmillä. ”Ylistetty olkoon Viimeinen Vartija!” tämä lausui kuin turaga seurakuntansa edessä.
”Joo joo”, Gee tokaisi. ”Päättäkää jo paikka tai muutan mieleni.”
”Selvä pyy!” Bladis ja Paaco huusivat yhteen ääneen.
”Selvä pyy”, Guardian vastasi.
”… selvä pyy?” Make sanoi epävarmana.
Selvä Pyy
https://www.youtube.com/watch?v=GaogGMfvDEA
Admin oli antanut moderaattoreille tälle illalle vain yhden käskyn:
”Jos teillä ei ole hauskaa, saatte turpaan.”
Hiljaisuus meni Selvään Pyyhyn kuolemaan. Rytmi ja svengi biojärisyttivät maailmaa kun illan yhtye Fexia Nui Band antoi palaa eksoottisilla soittimillaan. Kattovalaistuksen punaisen ja oranssin välke herätti henkiin kaupungin toiseksi isoimman tanssilattian, vaikka meno ja meininki olikin vielä alkuillasta vaatimattomampaa.
Järjetön jumputus tärisytti ikkunalaseja.
Neljä moderaattoria rysähti baaritiskille ja sai välittömästi tuoppeja pinoavan naisvortixxin huomion.
“Än yy tee nyt” Paaco antoi merkin. Kolme moderaattoria iskivät oikeat kyynärvartensa yhteen tahtiin poikittain baaritiskin reunalle.
“Skrerrere”, Bladis äksyili ollessaan liian lyhyt.
”Onko tämä nyt sellainen poliisitapaus?” tarjoilijatar kysyi modekööriä hymysuin tarkkaillen.
”Ei! Pahempaa!” viidenneksi rämähtävä sininen skakdi sanoi riemuissaan nyrkkiään tiskiin puiden. ”Ylläpidon piikkiin tuopit neljälle!”
Make nosti sormensa hieman kiusaantuneena ylös. “Öööh, itse voisin aloittaa jollain vähän kevyemmällä.”
Hana vapautti mallasjuoman puutuoppiin yksi kerrallaan ja punaharjainen liskotar liu’utti juoman Paacolle, Samelle, Makelle ja Bladikselle. Skakdi ja toa nappasivat omansa ahnaasti kouraansa, selakhi lähinnä kohteliaisuutena ja puolirahi aukaisi Krikcit- päärynälimonadipullonsa korkin.
”Hei! G-mies!” Paaco haki adminin huomiota kovaäänisesti. ”Lupa litkiä?”
Tiskiin kyynärpäällä nojaileva silmäpuoli katsoi alaisiaan hymyillen hieman ja nosti molemmat peukalonsa pystyyn. ”Antakaa mennä.”
Bladis ja Paaco katsoivat toisiaan ja molempien suupielet repesivät valtaviksi virneiksi. Kuin yhteismielen ohjaamana kaksikko veti rankansa suoriksi, vapaat kätensä lippaan ja antoi palaa duettona:
”SELVÄ PYY!”
Make joi makeaa (höhöö) virvokettaan melko tyytyväisen näköisenä. Samen selakhi-Haulla oleva ilme viesti, että tästä tulisi pitkä ilta.
Paikan tanssilattia oli jotenkin ilmaistuna villiintynyt. Bladis veteli ujoo kulmaa rullaistuimensa kahdella isommalla takarenkaalla. Paacon joraamiseen liittyi paljon lanteiden heiluntaa ja kyynärpäiden vispaamista. Tämä oli yksi moderaattoritoan itse keksimiä tanssiliikkeitä, jonka hän oli ristinyt tyyliin “Haikara kutemassa”. Vaikka viherkultainen toa olikin nauttinut ehkä puolitoista tuopillista, alkoi alkoholilla olla jo vaikutuksia moderaattorin hieman heikkoon viinapäähän.
“Camoon evribodi let’s tuuusi muuuusi!” Toan lantio vauhkoili kuin viidakko sähkön voimalla.
Make nojaili vaiteliaana seinää vasten siemaillen välillä limonadiaan. Ehkä hänessä oli jotain väärin, mutta puolirahi ei ollut ikinä erityisemmin päässyt sisälle lattialla satunnaisesti höllymisen konseptiin. Yhtä lailla mallasjuomaa vailla oleva sininen skakdi käppäili tiskiltä puolirahin luokse ja nojasi tämän vierellä seinään.
”Eikö sinua huvita mennä mukaan…” skakdi kysyi rahimiehestä yllättävän tuttavallisesti, ”… siihen mitä helvettiä tuo sitten onkaan.”
Gee keskittyi vastausta odotellessaan tuijottelemaan hämmentyneenä Paacoa, joka ilmeisesti joko imitoi tuhonkyyn soidinkiemurtelua tai sai jonkinlaista sairaskohtausta lattialla.
“No ööh…” Make aloitti vaiteliaasti, osittain miettien pitäisikö hänen viherkultaista kollegaansa varten tilata ensiapua, sekä adminin kasuaaliudesta. “…en en rehellisesti ihan tajua mikä tuossa on niin kivaa. Tyypit tulevat pieniin pitopaikkoihin viemään itseltään kontrollin pois ja heilumaan satunnaisesti.”
Samaan aikaan Bladis rikkoi fysiikan lakeja keksittyään xialaisen moonswalkingin pyörätuolisovituksen.
”Kontrollin?” Guardian kysyi kuin haluten kommentoida sanavalintaa. ”Ei, kyllä minä ymmärrän. Vähän liiankin hyvin. Ehkä ihan hyvä että joku varmistaa että nämä kaksi pääsevät hengissä kotiin.”
Puolirahi ei myöntänyt miettineensä sanavalintansa takana vähän jotain muuta. Make veti uudet huikat limonadipullostaan. Samalla hän huomasi ensimmäistä kertaa, kuinka admin vilkuili varovasti hänen vatsa-arpeaan.
”Tuo on minulle uusi”, hän sanoi osoittaen sormella. ”Tohdinko kysyä, mitä tapahtui?”
Maken suu kääntyi alassuin melkein välittömästi. Hän oli ahdistuksensekaisella jännityksellä odottanut milloin skakdi olisi tullut kysyneeksi aiheesta…
Vaan sillä hetkellä sinisen skakdin ilmeestä näki, että hän tajusi mitä oli tekemässä. Ja Make uskoi johtajansa tietävän, että jokaisella arvella oli tuskainen syntytarina.
”Hetkinen, mitä skarrararria minä utelen?” admin ärähti itselleen kovaäänisesti. ”Hauskaahan tänne tultiin pitämään! Pitääkö minun kohta antaa itselleni turpaan?”
Puolirahin oli kieltämättä hankala pitää ikävää naamaa adminin vieressä. Hän oli usein pyrkinyt paikkaamaan mielipahaansa ottamalla pienistäkin asioista mahdollisimman paljon naurua irti.
“Hehheh…” Make totesi puoliaidosti.
”Kyllä me sinulle täältä hupia tai edes henkevää juttuseuraa revimme”, Guardian totesi itsevarmuutta uhkuen, ”vaikka pitäisi käydä koko juottola läpi. Eikö niin?”
Maken oli hieman hankala suhtautua adminin toverillisuuteen, hän itse kun oli pyrkinyt pitämään oman suhtautumisensa jämäkkään entiseen sisällissotaeverstiin mahdollisimman ammatillisena. Ehkä koska Bladikselta ja Samelta kuullut sotajutut olivat täyttäneet hänen päänsä hatarilla mielikuvilla.
“En oikein tiedä…” puolirahi vastasi. “Suurimman osan ajasta olen päätynyt juttelemaan ventovieraiden kanssa silloin kun he ovat tarvinneet apua. Moderaattorihan kun sentään olen, tai ainakin nimellisesti, kai se on kuitenkin velvollisuuteni.” Makella oli saapumisestaan lähtien ollut oma hankaluutensa sopeutua Klaanin tapaiseen sosiaaliseen konstruktioon. Hänellä oli muiden moderaattorien lisäksi ehkä kourallinen muita Klaanilaisia joita hän kykeni kutsumaan ystävikseen, ja niidenkin suhteiden hierominen oli ollut omalta osaltaan hankalaa ja kivikkoista.
”No ei sinulta ainakaan tunnollisuutta puutu”, Guardian hymähti ja tökkäsi puolirahia kevyesti nyrkillä olkapäähän. ”Kappas. Katso kuka sieltä tulee.”
Sieltä tuli Bladis. Tapansa mukaan pyörätuolipilotti hidasti vauhdikasta rullailuaan lähinnä tömähtämällä seinään adminin ja moderaattorin välissä.
”Miiiikäää meininkiiiiii!” hopeinen irvihammas huusi aivan liian äänekkäästi ollakseen vielä täysin selvinpäin.
Maken rahinkorvat saivat toipua hetken desibelivyörystä. Rullailijaskakdin huomio kiinnittyi heti punamustaan moderaattoriin ja siihen kuinka tämä ei ollut vielä siirtynyt pois sokerihapponesteistä.
“Ota tuosta, liskopoju”, kaikkien janoisten sankari tarjosi lasista tuoppia puolimatelijan näppeihin. Make siirsi epäröivän katseensa siniseen adminiin. No maista nyt ainakin kun kerran tarjotaan.
Make tarttui vankasti tuopin alapäähän ihan vain ettei pudottaisi sitä. Puolirahi nosti kirkasta juomaa sisältävän lasin kasvojensa tasalle. Neste oli hyvin terävän hajuista. Hän epäröi hetken. Hän oli kuullut paljon jälkimaininkeja siitä mitä kaikkea humalatila yleensä teki keholle ja mielelle. Hän ei useinkaan henkilökohtaisista syistä pitänyt niistä tarinoista. Noh, ei kai yksi kulaus sentään…
Make veti yhden nopean huikan tuoppilasista. Moderaattori nielaisi.
Liskopoju alkoi täristä ja yskiä juoman vahvan ja katkeran maun seurauksena. Moderaattori puistatteli hetken päätään vahvasti roikotellen kieltään. Vierestä seuraavat skakdit hohottelivat.
“Ööh, ei ehkä ole minun juttuni tämä…” Make ojensi lasin takaisin Bladiksen käteen.
”Se on tottumuskysymys, kuule!” tämä vastasi nauraen hänelle. ”Kyllä minä sinut opetan siitä vielä tykkäämään.”
Hän kääntyi pyörillään Geetä kohti. ”No mutta miksi sinä et juo?”
”Ah”, Guardian vastasi hämillään. ”En toissapäiväisen jälkeen.”
”Ai, miten niin?” Bladis virnuili epäuskoisena. ”Mitä tapahtui?”
Pitkä, merkitsevä katse.
”Et sinä oikeasti!” raudan skakdi riemastui.
”Joo minä oikeasti.”
”Matanauta!” moderaattori nauroi ratkiriemukkaasti. ”Luulin Viimeisen Vartijan Vihoviimeistä Viinapäätä vähän paremmaksi!”
Guardian pudisti päätään poikkeuksellisen huumorintajuttoman näköisenä. ”Varo ettet ole itse huomenna samassa tilassa.”
”Hah! Älä kuule huoli. Koodinimi Partaterä on huomenna ihan yhtä terävänä kuin aina!”
”Varmasti.”
Make seurasi skakdien sanavaihtoa huvittuneena – ja helpottuneena siitä, että hänen oma maistaisensa ei sentä- “…oho.” puolirahi ehti kauhistella ehkä alle sekunnin.
”HRÖÄÄÄÄÄÄÄÄGH.”
Kirkas ja lämmin leimahdus syöksyi yllättäen ulos Maken kurkusta. Viereiset skakdit sekä muutama lähettyvillä oleskellut illanviettäjä havahtuivat äkilliseen esitykseen.
Lievästi kauhistunut Make peitti pelästyneenä suunsa reaktionomaisesti. Hän tuntui hetken odottavan miten ihmeessä muut reagoisivat.
“…oho”, Bladis totesi vaisusti. “Siinä taisi tosiaan olla riittävästi sinulle.”
Make nosti kätensä hiljaa suunsa edestä imaisten piilotetun hätäisesti limonadipullonsa lopun sisällön. Varmuuden vuoksi…
”Jooooo”, Guardian sanoi hampaat yhdessä. ”Ei sovi kaikille ei. Käypäs sinä nyt kuitenkin hakemassa itsellesi lisää. Minä ajattelin vähän puhua vielä pojan kanssa.”
Rautapoju kääntyi pyörillään vetäen kätensä lippaan.
”SELVÄ PYY!” hän karjaisi nauraen omalle vitsilleen. ”SELVÄ PYY!” jostain tanssilattian keskeltä Paaco vastasi.
Guardian tuhahti hyvämielisesti kääntäen päänsä takaisin puolirahia kohti. Melunkin keskeltä hän kuuli Bladiksen törmäävän tiskiä päin.
”Oliko tulista?” hän kysyi ottaen äskeisen Maken mielestä astetta liian kevyesti.
Mutta liskopoju ei tahtonut pilata esimiehensä juhlamieltä. Hyväähän tämä vain tarkoitti.
“Nooh, ehkä hitusen…” noviisiraattori totesi vaimeliaasti. Nyt häneltä oli kuitenkin juoma lopu.
Admin näytti keskittyvän tuijottamaan taas tanssilattiaa. Hän tökki teräväkyntisellä sormellaan Makea olkapäähän. Puolilisko yritti noukkia katseellaan hytkyvien raajojen ja torsojen kaaoksesta sitä, mitä hänen esimiehensä yritti hänelle näyttää.
Osoittiko Gee kenties Paacoa? Paacon löytäminen tuntui entistä vaikeammalta. Toa oli viimeistään tässä vaiheessa iltaa niin pitkällä suoniensa alkoholipesussa, että oli jo saattanut alkaa käyttää naamiovoimaansa. Pelkkä ajatuskin pelotti.
”Tuossa lähempänä”, Guardian sanoi kääntäen kirjaimellisesti Maken päätä kourallaan. ”Katso. Löysin sinulle juttuseuraa.”
Kauempana bilehileiden suurimmasta keskittymästä tanssi epävarman näköisenä räikeän …vaaleanpunainen tulen toa. Hetken mietittyään puolilisko tunnisti tytön yhdeksi selliosaston vartijoista. Geetee. Geetee oli tämän nimi.
Vaaleanpunaisen Haun ilmeenä oli hermostunut hymy, aivan kun tämä ei olisi aivan varma oliko oikeassa paikassa. Tanssiseuraa tällä ei ainakaan ollut.
“Öööh…” Make käänsi katseensa takaisin skakdiin epäluuloisena.
”Et sinä oikeasti minun seurassani koko iltaa halua viettää”, skakdi sanoi ilkikurisesti taputtaen moderaattoria olkapäälle. ”Anna mennä. Se voi olla hauskaakin.”
Liskoäyän katse siirtyi alassuin tämän pyöritellessä etusormiaan toistensa ympärillä. “Mmmutta ehkä hän ei kaipaa seuraa…”
”No ehkä kaipaakin? Kuka tulee tähän läävään tanssiakseen yksin? Kokeile nyt. Hän on vanginvartija, sinä moderaattori. On teillä varmasti paljon tylsiä yhteisiä työasioita puhuttavaksi.”
“En ihan tiedä. Tuskin nyt kukaan varsinkaan haluaa tällaisessa paikassa sen enempää työas-”
”On se nyt saatana!”
Sinisen skakdin hahmon ottanut raivotornado syöksi Maken kaksin käsin suoraan vaaleanpunaista tulen toaa päin.
“Iik!” vaaleanpunaisen toan suusta pääsi vaimea pelästynyt kiljaisu.
Melkein rähmälleen suoraan tytön päälle kaaduttuaan Make tajusi pian katsovansa tulen toan pelästyneitä kasvoja vähän turhankin läheltä. Harva osasi sanoa erottuiko puolirahin poskilta lisäpunaisuutta.
Moderaattori hengähti nolostuneesti suoristaen asentonsa.
“Öööh…” Make vilkuili sivuilleen. “Hyvää iltaa…”
“…terve.” Geetee vastasi rauhallisesti.
”Olkaa hyvät!” admin karjui marssien kaksikon ohi kuin sotaan lähtien.
No voi nyt hemmetti Make kirosi päässään.
Geetee seurasi uteliaana kuinka Gee katosi väkijoukkoon. Nais-toa kääntyi vaiteliaasti hermostuneen näköistä siivekästä hahmoa päin. Tämä yritti pakottaa hermostuneelle naamalleen hymyä.
“…joten”, Make aloitti, “oletko käynyt usein tällaisissa paikoissa viime aikoina?”
“Noh, tuota, aina välillä.” Geetee totesi yhtä vaimeliaasti kuin aiemmin. Tulen toa hieroi ujona toista käsivarttaan.
Make yritti kehitellä jonkinlaista jatkumoa päässään.
“Niin, siellä vankien seassa varmaan on usein aika ankea mieli…?” puolirahi keksi kysyä.
“Totta. Mutta onneksi te urheat moderaattorit olette auttamassa meitä turvaamaan rauhan.”
Make hieroi niskaansa. Häntä alkoi vähän kiusaannuttaa. “Jjep. Me teemme kyllä parhaamme. Jos joku pahantekijä pääsee valloilleen, pidämme huolen että saat lisää vartioitavaa.”
Tulen toan kasvoille levisi nätti hymy tämän kikatellessa liskopojun lauseelle Maken yllätykseksi.
“Haluatko tanssia?” Geetee kysyi.
“Ööh, tuota, en minä… taino, miksei.”
Moderaattori alkoi seurata vierestä nais-toan vaikuttavia tanssiliikkeitä. Puolirahin keinotekoinen jämäkkyys alkoi pikku hiljaa kadota tämän alkaessa itsekin päästä rytmiheilumisen sisään lähinnä olkapäitään heilutellen Geeteen sulavien, suorastaan taipuisien liikehdintöjen rinnalla.
Kello oli liikaa.
Kohta se olisi ihan helvetin liikaa.
Bladis rullaili kohti kollegaansa. Jos häneltä itseltään kysyttiin, hänen renkaansa menivät luotisuoraa viivaa pitkin. Renkaan alle jäänyt bilehiletoran saattoi olla eri mieltä.
“Mmmmuiten yollain woi olla kaks shamanlaista Bluadista sheinällä…” Paaco örisi tiskiä vasten nojaten.
”Mmmmhitä skrallarallarallalleitä sää shoperrat”, Bladis argumentoi.
Sitten intellektuaalisen keskustelunavauksen viljellyt kaksikko keräili ajatuksiaan jumputuksen keskellä pienen hetken.
Bladis ei ollut ihan varma, mutta hänen mielestään Paacon naamio ei yleensä hohtanut kirkkaan vihreänä. Ja Paaco ei sitä näyttänyt huomaavan.
Zium. Kanohi Mahikin ikiaikainen magia sai muusikkotoan näyttämään yhden sekunnin ajan hemaisevalta vortixx-kaunottarelta.
Toisen sekunnin ajan suurelta ja lihavalta vesijyrsijältä.
Kolmannen ajan jonkinlaiselta nahkasohvalta.
Yläkerroksen parvekkeella saattoi hetken levähtää. Mieletön jumputus kuului vaimeampana, mutta ei paljoa. Same ei siitä valittanut, vaan seisoi kaiteen äärellä lepuuttaen yöeläinmäisiä silmiään taivaan tummissa pilvissä.
Selakhin katse laskeutui läheiseen melko täyteen tuhkakuppiin. Hänen oli melkein hankala muistaa milloin oli itse viimeksi päätynyt polttamaan. Niin hän oli tehnyt usein enimmäkseen kovan paineen alla. Viime aikoina moderaattori oli kuitenkin kyennyt pitämään tupakkatarpeensa kurissa, mutta viime ajan tapahtumat olivat tuntuneet saavan Samen melkein väkisinkin miettimään taas sauhujen siemaisemista.
“Tupakka tappaa.”
Selakhi kääntyi oven suuntaan nähdäkseen ovenpieleen rennosti nojaavan sinisen skakdin. Hän nyökkäsi tälle asiallisesti tervehdyksenä.
”Siksipä olen yrittänyt vähentää”, hoikka valkohai vastasi.
”Voi olla ihan tervettä.”
Guardian käveli moderaattorien varajohtajan vierelle juuri tätä katselematta ja nojasi kyynärpäät edellä ja kädet ristissä kaiteeseen. Skakdin katse keskittyi myöskin jonnekin kauas.
Selakhian luutnantti ja Etelä-Zakazin nimetön eversti eivät juuri puhuneet. Molemmat olivat tulleet hakemaan viileästä syysilmasta lähinnä happea ja tilaa ajatuksilleen. Meluisa yökerho ei ollut ajatusten paras kehto.
Eivät kahden sodan kasvatin välit muutenkaan kovin lämpimiä olleet. Kumpikin muistutti toistaan joka päivä oman verisen sisällissotansa ajoista.
Mutta Same oli yksi parhaita ellei paras siinä, mitä teki, ja skakdi kunnioitti tätä siitä hyvästä.
”No”, zakazilainen lopulta kysyi, ”miten poika pärjää?”
Same hämmästyi äkillistä kysymystä, ja mietti liiankin pitkään, kuka ’poika’ oli. ”Hm? Ah. Hyvin tähän asti.”
”… mutta?” Guardian kysyi.
Same yritti löytää tapaa sanoa asiansa hienotunteisesti.
”Mutta pelkään, että hän on liian kiltti.”
”Onko se huono asia?” skakdi kysyi hymähtäen. ”Tarvitsettehan te hyviäkin kyttiä.”
Same ei kieltänyt esimiehensä väitettä, mutta tämä näki selvästi hänen ilmeestään että jotain oli yhä pielessä. ”Sota ei ole hänen kaltaistensa paikka”, selakhilaani totesi lopulta.
”Kenen paikka se on?” Gee naurahti siihen ironisesti. ”Meidän?”
Same tiesi, että sanojen taisteluun ei tämän sotilaan kanssa kannattaisi lähteä. Osittain, koska tämä oli oikeassa. Mutta silti hän ei voinut olla samaa mieltä.
”En vain tiedä, onko hänestä siihen mitä aiemmin ajattelimme. Ei muuta.”
Guardian rummutti hetken mietiskelevänä sormiaan kaidetta vasten. ”Se ei välttämättä ole huono asia”, hän heitti merkitsevän katseen otsanauhasankarille. ”Huolestuisit enemmän Yeetutkija 162:sta.”
”Hmh?” Same sanoi aidosti hämmentyneenä. Skakdi jatkoi rupattelua sitä huomaamatta.
”Onhan siitä valittaminen aika ristiriitaista, tiedän. Tawa perusti tämän paikan ihan vain että juuri hänen kaltaisensa saisivat turvaa. Mutta voiko minua syyttää, että en luota nazorakiin mekossa aivan välittömästi?”
”-ja Manunkin voisi muuten saman tien lukita johonkin pikkelssipurkkiin ihan kaiken varalta, mutta-”
”Nazorakiin.”
Guardian katsoi Samea.
Same katsoi Guardiania.
Guardian Samea.
Same Guardiania.
Sininen skakdi tajusi astetta liian myöhään, että kaikki informaatio ei välttämättä kulkenut moderaattorien varajohtajallekaan asti.
Hän tajusi myös, että hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa selittää koko asiaa tässä ja nyt.
Hymy hyytyi. Guardianin katse laskeutui viereisellä tasolla olevaan tuhkakuppiin.
”Nazorakiin”, Same sanoi. Enempää hän ei sitä ehtinyt toistella.
Suuren skakdikouran riuhtaisemana tuhkakuppi irtosi alustaltaan. Sen savuisa sisältö singahti ilmojen halki valtavana pilvenä mustaa varjoa, joka peitti Samen johtajan kokonaan alleen.
”…”
Mustaa pölisevä hahmo väänsi kasvoilleen mielenvikaisen virneen.
”TAPAAMME KESKIMMÄISTÄ KERTAA IKINÄ!
”. . .”
Ja sitten hän meni, hei hei.
Hiljalleen laskeutuva tuhkapilvi ja suuri musta kädenjälki kaiteessa jäivät Samen ainoaksi seuraksi parvekkeella.
Tummakasvoinen hahmo loikkasi moderaattorin suureksi hämmennykseksi terassin kaiteen yli viereisen talon tiilikatolle asti. Kuin takapuskuriin ammuttu fosforigaselli hahmo loikki pitkin ja kepein askelin kattojen pimeyteen.
Aamu sarasti ja skakdiin sattui. Ensimmäinen tunne oli kuin pieni ja viheliäinen biomenninkäinen, joka koputti hänen päätään.
Kop. Kop.
Hngääh, oli ensimmäinen miete.
Tum. Tum.
Tältä skakdin päässä kuulosti.
Mies palaili todellisuuteen usvasta. Kirkkaus rämähti päälle kuin kasa tiiliskiviä. Verhot eivät juuri pysäyttäneet aurinkoja, jotka polttivat yhdessä lasin läpi.
Osaltaan se saattoi johtua siitä, että Guardian oli unohtanut vetää verhot kiinni. Hngääääääh, toinen miete nosti päätään.
Bäng. Bäng.
Tältä tuo ääni kuulostaisi, jos kuuntelisimme sitä nyt.
Bäng.
Jyskytys ei ollut hellää. Mikä sitten halusikin sisään, sillä oli kiireistä asiaa. Jos siniseltä skakdilta kysyttiin, jyskyttäjä voisi hänen puolestaan vaikka tehdä näin: Hngääh.
Sanalla hngääh hän tarkoitti, että jyskyttäjä voisi lakata jyskyttämästä hänen aivokuorensa sisällä, jos siitä ei olisi liikaa vaivaa. Ja oikeastaan joka tapauksessa.
Vaan jyskyttäjä ei hellittänyt. Skakdi haki kituvana asentoa, mutta vuoteen petivaatteet taistelivat vastaan. Gee oli aika varma, että ne eivät olleet siellä, missä niiden piti olla.
Hän ei ollut aivan varma, missä itse oli, mutta toivoi että petivaatteet olisivat edes samassa paikassa. Jopa silmän avaaminen sattui jo ajatuksena. Aamutaivaan korventavat kaksoset tunkeutuivat luomenkin läpi polttavina ja tuomitsevina.
Skakdi päätti, että ei tarvisi näköä. Hän nosti kättään, ja- Hngäääääääääääääääääh.
Tuhat vihaista rottaa pureskeli skakdin raajoja sisältä päin. Liikkuminen sai ne vihaisemmiksi. Guardian kokeili etsiä asentoa, jossa kaikkialle ei sattunut, ja samalla yritti erottaa tyynyjään ja peittoaan mahtavaksi haarniskakseen kietomastaan kangasmassasta. Hngääh. Ei enää ikinä.
Jyskytys jatkui, mutta yhtäkkiä se kuului muualtakin kuin otsan ja takaraivon välistä. Jonkun rystyset rummuttivat ovea varoen. Koputtaja odotti joitakin sekunteja ennen kuin saranat narahtivat hiljaa.
Ovi ei ilmeisesti ollut edes kiinni. Guardian teki parhaansa sanoakseen jotain saapujalle, vaikka kaikki mitä hän suustaan päästi siivilöityi ainakin kahden tyynyn ja peittolabyrintin läpi.
”Mmmh”, Guardian sanoi.
”Helei.”
Toa tepasteli hiljaa sängyn luokse. Tawan käden vetämänä kilpi verhojen hahmossa pysäytti auringot. Kipu skakdin silmässä hellitti.
”… kii-tooos.”
”Ole hyvä”, Tawan ääni vastasi äärettömän väsyneen kuuloisena. ”Paaco taisi kysellä sinua siihen strategiakokoukseen.”
”Eääärgh. Mitä vastasit?”
”Ei kun kysyi sitä sinulta”, Tawa naurahti heikosti. ”Etkö sinä muka muista?”
”Eääärgh. Mitä vastasin?”
”En ihan tiedä. Mitä ’skarrararr’ oikeastaan tarkoittaa?”
Yhtäkkinen yskäkohtaus pakeni skakdin suusta. ”A-aika moniakin asioita!” hän nauroi kunnes sattui, eli ei kovin montaa sekuntia.
”Jos en vain kysy”, toa tokaisi.
”Joo älä. Eikö… minulla ollut joku herätyskin?”
”Sinä heitit Paacoa sillä.”
”No se selittää aika paljon.”
Tawa ravisti jotain rapisevaa ja narskuvaa käsissään. Guardian raotti varoen peittoa kasvojensa päältä ja sitten silmäluomeaan. Ensiksi pisti esiin tuska, sen hellitettyä sumu. Sumun hälvettyä huone pyöri ympäri ja mies voi pahoin.
Ja kun maailma rauhoittui, skakdi vihdoin näki jotain, ja kaikki oli taas pienen hetken hyvin. Verhojen välin valoviiva piirtyi väsyneen sähkön toan koko pituutta pitkin. Tawa piti valkoista viittaa olkapäällään ja nosti hymyillen molemmat kätensä päänsä tasalle. Niissä hän esitteli ylpeänä kahta pussia täynnä pikkuruisia jääpaloja.
”Kyllä”, skakdi ähki tuskaisena. ”Kyyyyyyllä.”
”Nämä ovat tässä sitten kun kaipaat”, toa hymähti laskien jäät skakdin yöpöydälle. ”Yritä muistaa kun ovat vielä kiinteitä.”
”Kiitos.”
Tawa ei siihen vastannut, vaan nosti omat kätensä hiljaisena ohimoilleen, sulki silmänsä ja hieroi päätään kahdella sormella. Vuoteenoman Vartijan silmään valon heijastus alkoi taas maalaamaan tuskaa, mutta hän ei sitä sulkenut.
Jyskytys tuntui vaimenevan. Tai ainakin pään sisällä. Sinisempi admineista yritti avata suunsa ja herätellä keskustelua.
”Hngääh”, hän sai aikaiseksi.
Tawa virnuili hiljaisena ja nappasi Guardianin konesilmän pöydältä. Skakdin tuijottaessa nyrpeänä toa nosti kiikarin vasemman silmänsä päälle ja teki niskaansa ”harjan” toisen kätensä sormilla.
”Ei tämä neste ole minulle koskaan ollut ongelma”, sanoi toa ääntään hölmösti mörentäen. ”Miten meni noin omasta mielestä?”
”Hngääääääh”, mies pudisti päätään tyynyluolien uumenista. ”Joskus toiste.”
Tawa naurahti hiljaa kiikarin silmältään laskien. ”Nyt tai ei koskaan.”
Heikko kurahdus. ”En minä edes puhu noin!”
”Puhutpas!”
”Kukaan ei puhu noin!”
Tawa tökkäsi kiikarin taas vasemman silmänsä eteen ja väänsi naamansa vakavaan irveeseen. ”Plasma. Päälle!”
”… ei sitä sanota ääneen!”
Nainen ei edes enää yrittänyt matkia ääntä. ”Vahtikoira on irti – takapuolenne ovat mureita!”
”Hngäääääääääh”, skakdi totesi kivuissaan. ”Toivottavasti olet tosi ylpeä itsestäsi.”
Tawa vain nauroi. ”Anteeksi”, hän lopulta sanoi myötätuntoisena ja laski kiikarin pöydälle. ”Kuinka myöhään sinulla edes meni?”
Tuska oli hellittänyt sen verran, että sininen mies yritti ensimmäistä kertaa nousta istuma-asentoon. Peitot ja tyynyt valahtivat tämän kasvojen tieltä, mutta tokkurainen torahammas sai lopulta vain päänsä nojaamaan sängynpäätyä vasten. Onnistuttuaan edes siinä silmäpussiskakdi jakoi toan kanssa katseen, jonka perusteella tämä ei ollut juuri rekisteröinyt kysymystä.
”Selvä.” Tawa hieroi silmiään ja haukotteli. ”Ehkä minä lakkaan häiritsemästä sinua.”
”Älä”, kuihtunut ääni pakottautui ulos.
”…”
”Älä ihan vielä.”
”Okei. Haluatko, että haen sinulle jotain, vai…”
”En.”
”… vai haluatko puhua jostain?”
”En.”
”… No minä sitten vain seison tässä.
”Tee niin.”
Ja sitten Tawa vain seisoi siinä pienen hetken.
”Sinä olet vähän outo”, Tawa sanoi pienen hetken päästä.
”Joo.”
Ja toisen pienen hetken.
”Voit mennä”, Guardian lopulta sanoi. ”Kiitos.”
”… ei se mitään. Älä huolehdi työjutuista tänään, okei? Älä nouse siitä ollenkaan.”
”En vaikka reaktori räjähtäisi.”
Tawa naurahti ja käveli ovelle. ”Pärjäile.”
”Kuten myös”, skakdi yritti sanoa, mutta sanoikin ”hngääh”.
Ovi sulkeutui Tawan poistuessa. Guardian koetti asettautua jotenkin paremmin vuoteelleen epäonnistuen epämukavasti. Hngääääh. Jos vain – jotenkin edes voisin –
Ohimolta toiselle tiensä poraava päänsärky teki selväksi, että liika liikehdintä ei ollut vaihtoehto. Gee ei ymmärtänyt, miten oli päätynyt tähän tilanteeseen. Ei hän ollut juonut liikaa, eihän? Ei hän yleensä juonut. Hän oli joutunut raahaamaan Warrekin sammunutta ruhoa vihaisen känniläiskasan keskeltä aamuyön pikkutunteina aivan tarpeeksi usein tietääkseen, milloin liika oli liikaa.
Ja minä muistan vielä kaiken, skakdi järkeili painaen tyynyä naamaansa vasten. No en nyt ihan kaikkea. Mihinköhän se lasi jäi? Ehkä Tawa ei huomaa.
Kaipa se jäi tuohon pöydälle? hänen päänsä vastasi hänelle. Hän oli melko varma, ettei sen olisi ollut tarkoitus tehdä niin.
Hän oli myös melko varma, että hänen sisäinen äänensä ei kuulostanut yleensä Makuta Nuilta.
”Manu”, Guardian murisi jopa ääneen. ”Ei nyt.” Ha. Nyt juuri. Et voi väittää, että sinulla olisi parempaa tekemistä.
”Elimistössäni on tarpeeksi myrkkyjä jo ilman sinuakin.” Tarkoitukseni ei, valitettavasti kylläkään, ole nyt päivitellä sitä, miten et osoittanutkaan vääräksi oletustani siitä, että kaikki skakdit ovat alkoholisteja.
Guardian pudisti hitaasti päätään tyynyn alla ja päätti olla käyttämättä liikaa sekunteja sanan ”alkoholisti” käytöstä valistamiseen. Hänellä oli aivan tarpeeksi sanottavaa aiheesta. Ja kun hän sanoi itselleen ”tarpeeksi”, hän halusi sanoa ”liikaa”.
”Mitä sinä täällä teet”, skakdi huokaisi, ”kutsuiko vanhan viskin haju itse Krapula Nuin paikalle?” Olen melkein yllättynyt, miten kyvykkääseen verbaliikkaan kykenet tuossa tilassa, selvästi huvittunut makuta vastasi. Minä olen täällä, koska meidän pitää puhua. Viime kerrasta onkin aikaa.
”Joo. On.”
Skakdi odotti että järkyttävä tykinjyske pääkopassa heikkeni ennen kuin yritti kehitellä jatkokysymyksiä. Hän ei ollut aivan varma, kuinka kauan kesti.
”Viimeksi… viimeksi kun kuulin, jätimme sinut Sugan hellään huomaan. Se ei tainnut mennä ihan putkeen.” Taisin rikkoa Gekon ja tartuttaa Sugaan loisen.
”Olen pahoillani, mutta sinä et taida olla hirveän hyvä tuossa. Mitä pirua se sitten onkaan.” Sinä halusit ampua minun poikani, senkin hirviö, Manu totesi kylmästi. Aiheenvaihto ei ollut kovinkaan sulava.
Skakdi nosti tyynyn kasvoiltaan ja katseli kattoon epäuskoisena. Auringot eivät raapineet hänen aivojaan riekaleiksi enää nyt kun verhot olivat paikoillaan.
”Poikasi”, Gee toisti. Nazorak numero 732. Vai oliko se 237. Minä en muista näitä numeroita. Ehkä kutsun häntä Manchesteriksi.
”Sinä et voi vain heitellä tuollaisia termejä seinälle ja olettaa, että kaikki tajuavat. Poikasi?”
Näyttää siltä, että olen välillisesti luonut mukavan tiedemiesveikkosen. Väitätkö, ettei minulla ole oikeutta perheeseen?
Viimeinen Vartija sai itsensä ujutettua houreiden ja kivunkin läpi istuma-asentoon. Jostain kumman syystä se tuntui auttavan nyt.
”Ai perheeksikö te ne loitte?” hän kysyi jähmeästi. Minä aion pitää hänet, toinen vastasi jättäen kysymyksen tylysti huomiotta, joten sinä et tapa häntä.
”Siihen kompromissiin minä suostuin jo. En sanonut mitään… ’poikaasi’ luottamisesta.” Sinun ei tarvitse luottaa häneen, sillä minä aion pitää huolen siitä, että hän tietää, kenen puolella taistelee tässä sodassa. Gee ei tiennyt, mitä, mutta jotain todella kammottavaa huokui Makuta Nuin äänensävystä. Tai ajatuksensävystä. Jostain.
”Puhu Visokin kanssa jos et ole jo niin tehnyt”, skakdi sanoi. ”Ja miten niin poika?” Hän ei voinut olla miettimättä torakan päälle vedettyä prameaa hametta. Niin, no, skakdi mietti. Enpä minä tuomitse. Tai tuomitsen, mutta en siitä.
Voi kuule, Manun ajatus sanoi, ja Guardian kykeni täysin kuvittelemaan kamalan virnistyksen kraahkanmaisille kasvoille. Minä ja Visokki olemme tällä hetkellä paljon läheisempiä kuin uskotkaan.
Skakdi pudisti päätään yhä selkeämmin ja antoi kämmeniensä valua kasvojaan pitkin.
”Älä kerro sanaakaan”, skakdi mumisi käsiensä alta. Jos vaadit. Joka tapauksessa, suunnitelmissani on sijaa pienoiselle torakalleni. Myös monelle muulle klaanilaiselle. Hemmetti, missähän Kepe laahustaa tällä hetkellä. Ja saisi se Mäksä jo palata tänne. Ei torakkapesissä ole oikeasti mitään mielenkiintoista.
Se sai skakdin hieman pysähtymään paikoilleen.
”Nyt hei. Etkö sinä oikeasti tiedä?” hän lausui kovempaa kuin tarkoitti. Ajatuksin viestintä tuntui tässä tilassa lähinnä kivulliselta. Ai että ’Miekkapiru vaihtoi puolta’? Anna minun nauraa. Se murmeli ei tekisi tätä ihan oikeasti, jos ei luottaisi minuun. Minä voisin räjäyttää sen sisukset palasiksi, eikä se voisi tehdä asialle mitään.
”Minä en ole nyt oikeasti varma, yritätkö olla hauska esittämällä tyhmää”, sinihopeinen soturi lausui. ”Sääli päänsärkyistä. Tule vähän vastaan.” Siis minähän postitin sille pseudoluopiolle kivan pikku paketin sen jälkeen, kun se mokoma soitteli perääni saareltaan. Kai siellä oli invaasio menossa tai jotain, mutta minulla oli vähän turhan kiire ajatella asiaa tarkemmin. Ei ehkä olisi pitänyt olla, koska kuolin pari päivää myöhemmin. Mutta aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Eh heh.
Guardian ei ymmärtänyt tai muistanut tai välittänyt muistaa, mitä tilannetta Manu tarkoitti kuolemisella. Mutta se ei ollut hänessä eniten kysymyksiä herättävä sanavalinta.
”Ai ihan pseudoluopio. Olen yrittänyt toistella samaa itselleni. Että se onkin kaikki vitsiä. Sepä vasta skarrararrin helppoa olisikin.” Mieheen sattui taas. Hän nojasi kyynärpäillään polviinsa ja sulki silmänsä. Se on, kuulehan, teoria, jossa on kaikista eniten järkeä. Että Miekkapirumme ei missään vaiheessa lakannut olemasta meidän vaan haluaa vain kallisarvoiset miekkansa, jotka eivät sinänsä ole edes niin erikoisia. Joka tapauksessa sen paskiaisen on pakko luottaa minuun henkensä kaupalla. Voiko kukaan tehdä niin? Onko se ihan tervettä, hei? Ja miksi kyseenalaistan sen itsekin?
Jotain harvinaista tapahtui. Gee pystyi tunnistamaan Makuta Nuin äänestä epävarmuutta.
”Mitä sinä hänelle toimitit”, skakdi kysyi kivuissaan, ”ja milloin? Oikeastaan myös miksi. Oliko muita kysymyssanoja? Anti olla. Mene asiaan.” Hmm, katsotaanpas, kuului pohdiskeleva sävy. Milloin. Ennen kuin poistuin Klaanista – ei vaan ennen kuin minut poistettiin, kirottu olkoon Botar ikuisesti. Vaikka itse minä sen järjestin, tavallaan. Sain samalla vapautettua U-paran tietyistä kahleista. Ja miksi? Liittyy vahvasti siihen, mitä toimitin. No sinä saatat tietää, jos kerran Valkean Turagan kanssa puhelit, että Mäksä halusi hallita sisäistä makutaansa. Kukapa häntä paremmin auttamaan kuin minä.
Oli hetken hiljaista.
Tosi hiljaista.
Nyt, kun miettii, niin voit periaatteessa syyttää minua myös Mäksän petoksesta.
Se olisi liian helppoa, Guardian ajatteli.
”Jatka.” Jos todella haluat tietää, mitä minä hänelle lähetin, aloitan siitä, että olen jo vuosikymmeniä työstänyt erästä projektia, jonka pääasiallinen tarkoitus on litteroida eräs kokonaisuus, jota ei voi eikä ole tarkoitus ikinä muuttaa tekstiksi. Suhteellisen haastava tehtävä, mukava kirjoitusharrastus. Ja vielä paperille. Mutta en ole ihan varma, pystynkö selittämään. Voisin periaatteessa näyttää sen sinulle, mutta en tiedä, haluatko oikeasti.
Yleensä Guartsu ei juuri perustanut kyseenalaisen taistelutoverinsa poikkitieteellisistä löydöistä. Mutta tässä oli kyse jostain muusta.
Hänen kolmanneksi vanhimmasta ystävästään. Ja pedosta jonka tämä oli sisälleen vanginnut. Yuurein Makuta. Tulivuoren paholainen. Langennut miekkajumala.
Vai oliko siinä kuitenkin käynyt toisin päin?
”Kyllä minä taidan haluta.”
Hyvä on. Yritän pakata kolmiulotteisen version.
Gee ei halunnut välttämättä tietää, kuinka monessa ulottuvuudessa alkuperäinen oli ollut, muttei ehtinyt ajatella asiaa kauan, kun jokin jo kolkutti hänen tietoisuutensa rajoja. Hän jollain vaistomaisella tavalla päästi informaatiovirran sisään, ja sitten–
k͏͢U̵N͠ ̸̧͡j͜͡U̕͝M̕À̕L̸͞͝A͏͘ ͞҉p̶U͡T̕͞OA̴̧Á
̴͢k͠ ̶͝à̶͜ ̡į͡ ̛͜͢ḱ͟͞ ̵̀k i
̛l̴ ǫ̀ ͘ṕ̶̧ ̵͜p͝ ́u̴͡ u̓̑̊̕͠͡
ja l o p u l l a on nimi
H O V I M E S T A R I
SAMMION VARTIJA, IÄNIKUINEN PALVELIJA JA EDUSTAJA.
PIISPA JOKAISESSA ENKELIEN RISTIÄISISSÄ.
KAKSINAAMA
A R K K I E N K E L I
M A N N E R T E N P I R S T O J A
I T S E L O P P U
K E N E L L E K E L L O T S O I V A T ?
N͡͠E̷̷̢ ̸̢SƠ̧͝I̷̷V̴̢ĄT̵̸ H O V I M E S T A R I L L E
T̶YH̷JY͠YS̶ ON͜ ͝I͞Ä͏T̸ÖN̵
T͘YH̴JYY͝Ş ̶ÉI KUO͘ĻÈ
̀T̴Y̴H͢J͝YY͜S̡ ĘI͠ TU̕HO͢UDU
́T Y ̴H ͜J Y ̧ÝS̕ ̸V̸ O I ́T̛ ͘T A ̶A L O P͘ U͜ ̡S ͜S̨ A͞
Guardian vaihtoi kanavaa.
Niin oli ehkä tervettä tehdä silloin kun vatsan sisältö oli vielä sisältöä eikä sisustusta.
Vartija painoi Tawan tuomaa jääpussia naamaansa vasten ja katui kaikkea. Kivut palasivat samanlaisina kuin aiemmin. Skakdi oli ensi töikseen kysymässä mitä helvettiä, mutta tajusi välittömästi että kirjaimellisesti sitä.
”Mitä jos sinä vain selität tämän jutun ilman mitään hienompia visualisointeja”, karhea ääni mutisi jään takaa.
Hiljaisuus oli käsinkosketeltava.
Lopulta kuiskauksen kaltainen ajatus pyyhkäisi Guardianin mieltä: Voit pitää sitä vaikkapa makutain voimain teoriana, jos ajatus tuntuu mukavammalta käsittää. Ja mikäli Mäksä on edelleen hengissä, hän lienee omaksunut siitä mahdollisesti runsaan osan.
”Miksi hän sitä sinulta pyysi? Mihin hän sitä tarvisi?” Vai että Yuurein Makuta. Olisi pitänyt arvata.
Gee ei juuri nyt välittänyt siitä, ettei varsinaisesti ollut vapaaehtoisesti maininnut kyseistä seikkaa Manulle, vaan tämä oli ilmeisesti onkinut sen jotenkin hänen päästään. ”Vastaa kysymykseen.” Eikö se ole ilmiselvää? Se pirulainen haluaa hallita sisäisen petonsa, kuten sanoit itsekin. Vai sanoitko? Välillä on vaikeaa tulkita. No, hän haluaa hallita Yuurein Makutaa eikä tahdo sen hallitsevan häntä. Ja miten tämä toimii? Jos tietää mitä tekee, on kenties helpompi onnistua.
”Tiedätkö sinä, mitä teet?” kysyi Guardian kysymyksen, joka määritti hänen ja kieroutuneen kerubin koko ystävyyden.
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi: Minä en tiedä, mitä en tee.
Sininen skakdi päätti olla tarttumatta tähän, vaikka oli kaikkea muuta kuin samaa mieltä. Ensimmäistä kertaa viikkoihin joku yritti tarjota hänelle mahdollisuutta, että Ämkoossa oli vielä pelastettavaa. Jääpussi laskeutui sinisiltä kasvoilta jättäen ne kosteiksi, ja vielä kivuliaasti valoon suhtautuva punainen silmä pääsi katsomaan sekalaisia tavaroita täynnä olevalle työpöydälle.
Vielä metallisessa pinnassaan vähintään puoli kiloa metsäainesta kantavan zamor-revolverin rumpu oli ulkona ja koko ase nojasi huomattavasti puhtaamman Vartija-kiväärin piippua vasten. Niiden välissä pöydän keskellä seisoi kuusi kappaletta kiiltävän vihreitä patruunoita, joiden ruudilla täyttäminen oli vielä kesken.
Patruunoita, joiden oli tarkoitus tappaa Yuurein Makuta.
Gee ei usein sitä ajatellut, mutta entä jos Ämkoo olikin vielä jossain siellä sisällä?
Entä jos liipaisimen vetämisen jälkeen peto kuolisi, mutta hänen ystävänsä olisikin vielä hengissä?
Ajatus oli pelottava, koska se loi toivoa.
Eikä toivo turhaan ollut Annonan lippaassa muiden pahuuksien kanssa. Toivo riudutti.
”Miekoistako vain siinä on sinustakin kyse?” skakdi kysyi kysymyksen, johon hän ei tarvinnut enää vastausta.
Jos se ei luottaisi minuun, minähän voisin toimittaa sille ohjeita, kuinka räjäyttää oman päänsä, puettuna joksikin aivan muuksi, ja pam! Ei olisi enää Ämkoota! Hah!
Hetken tauko. Skakdi pudisti päätään. Ne miekat ovat ilmeisesti aika tärkeitä hänelle. En väitä tietäväni asiasta tarkemmin, mutta niissä on kieltämättä jotain tosi epäilyttävää… Mutta rehellisesti sanottuna en totta tosiaan usko, että Ämkoo pettäisi Klaanin edes niiden takia.
”Mikä syy sinulla on luottaa häneen? Ette vaikuttaneet erityisen läheisiltä. Onko tämä joku makuta-juttu?” Tämä voi kuulostaa ehkä hieman pessimistiseltä, mutta toisinaan olen vahvasti sitä mieltä, etten voi luottaa kehenkään tässä universumissa. Enkä itseeni edes eniten. Mutta luulin sinun tietävän, että minulla ja Mäksällä oli… yhteistä historiaa.
”Näin käsitin. Kävitte vähän suututtamassa Ritarikunnan rakkeja”, ’Vahtikoira’ räksytti. Toisinaan hän mietti, oliko koskaan mennyt maan alle tai jättänyt entistä elämäänsä. Mata Nuin ritarikunta, Pimeyden metsästäjät, Makutain veljeskunta. Samaa roskaa eri paketissa, hän sanoi itselleen. Mutta hetkinen. Pimeyden metsästäjät?
Samassa krapulaisessa tajunnanvirrassa skakdi muisti taas hetken olevansa koilissakaran Kummisedän tappolistan ensimmäisenä. Ainakin jos Killjoyhyn oli luottaminen. Mikäköhän pentele silläkin on ongelmana, hän kysyi itseltään eikä ollut ihan varma, kumpaan viittasi.
Riemusta ei muuten taida olla mitään uutta informaatiota? Manu kysyi, ja jälleen kerran Guardian mietti, pystyikö tämä jotenkin lukemaan hänen ajatuksensa. Nimittäin viimeisin asia, mitä hänestä kuulin, oli, että Abzumo myi hänet jollekin palkkionmetsästäjälle. Mahdollisesti Pimeyden Metsästäjille. Kävisi järkeen. Se sairas idiootti on aina kaveerannut vähän väärän porukan kanssa. Kuten vaikka minun.
”Oliko sinulla oikeasti vielä jotain asiaa?” skakdi tokaisi ärtyneenä silmäänsä hieroen. ”Osaat olla ihan kivakin tyyppi, mutta nyt ei ole todellakaan oikea hetki.”
Teeskentelen, etten loukkaantunut. Jos minulla oli vielä jotain asiaa, olen unohtanut sen.
Guardian kurtisti kulmiaan ja keskittyi hetkeksi seisomisen yrittämiseen. Ei. Ei. Se ei kannattanut. Kipupiikki pisti ensiksi hänen kantapäidensä läpi ja sitten valtasi koko kehon.
Sänky. Keho kaipasi nyt sänkyä.
”Jos se, mitä yritit näyttää minulle”, hän mähmi ja oli yökätä muistikuvalle, ”on edes Ämkoon kierossa päässä järkeenkäypää… mitä luulet että hän yrittää sillä?”
Minä en rehellisesti sanottuna ole ihan varma, mitä haluat minun sanovan. Ämkoo todennäköisesti käyttää voimiaan pahaan, kunnes saa miekkansa. Siitä eteenpäin lienee kysymys pelkästään siitä, merkitseekö Klaani hänelle mitään. Helposti torakat häntä eivät ainakaan hengiltä ota. Mutta olen elänyt käsityksessä, että Ämkoon makuta on lähinnä aivokuollut, joten tuskin se hallitsee hänen mieltään. Toki poikkeuksiakin on, kun miettii esimerkiksi Itrozia, joka piileskeli pitkään naamiossa, vaikka häntä luultiin kuolleeksi.
Admin käytti hetken ruumiittoman toverinsa mietteiden pureksintaan.
”Et kuulosta ollenkaan yhtä varmalta tästä kuin aluksi.” Ehkä teen tässä selväksi sen, että se oli minun mielipiteeni ja vakaa uskomukseni. Todellisuudessahan kaikki on todennäköisyyksiä.
”Oli miten oli, kiitos mietteistä. Voit mennä.” Koeta olla tuhoamatta liian monta aivosolua seuraavalla baarikierroksella. Minä tarvitsen aivojasi vielä, makuta hörähti ja mitä ilmeisimmin katkaisi telepaattisen yhteyden. Guardianin oli pakko miettiä, että juuri loppuneen keskustelun aikana aivan liian moni Manun lausuma asia oli kuulostanut aivan liian pahaenteiseltä.
Ja aina välillä skakdin oli pakko miettiä, minkälaiseen seuraan oli hankkiutunut.
Istuskelu jatkui pitkän hetken. Sängystä nouseminenkin oli kivusta tehty muuri, ja aina kun G yritti ylittää sen, hänen oma elimistönsä nousi barrikadeille. Jalkojen sisällä pureskelevat jättiläisrotat olivat korvautuneet tuhkakarhuilla. Hngääh.
Tarkemmin ajateltuna nämä karhut taisivat olla yhä tulessa.
Kärsimyksen myrskyn tyyntyessä Guardianin mieli jäi tanssimaan ajatuksilla, jotka Manu oli ilmaan heittänyt. Tiesikö hän vieläkään, mikä Ämkoota ajoi? Oliko Gee koskaan itse todella tuntenut toaa sen enempää kuin tämän suonissa virtaavaa makutaakaan? Ja eikö hänen kolmanneksi vanhin ystävänsä ansainnut vielä mahdollisuuden?
Eikö kuka tahansa ansainnut?
Jotain vaarallista oli heräämässä skakdin sisällä. Toivo nosti päätään kielletystä rasiastaan.
Puhuminen oli aina ollut helppoa Guardianille. Mutta se kaikki oli vain naamiota. Harhautusta. Oikeiden sanojen löytäminen oli vaikeaa. Ehkä kaikista vaikeinta.
Väsynyt katse lepäsi toa-kivestä tehdyissä patruunoissa. Skakdia ei pelottanut miekkapirun kohtaaminen – tai edes tappaminen – ollenkaan niin paljoa kuin se, että hän saattaisi joutua vielä sanomaan tälle jotain.
Gee oli puhunut Ämkoosta Tawalle, Visokille, Enkille, Makuta Nuille ja jopa itse Valkoiselle Turagalle.
Mutta se kaikki oli vääjäämättömän väistelyä ja aseistautumista sellaiseen taisteluun, johon ei voisi syöksyä valmistautuneena. Ennemmin tai myöhemmin hänen olisi puhuttava Ämkoolle itselleen. Joko liipaisimen vetämistä ennen tai sen jälkeen.
Mutta entä jos sitä ei tarvisi koskaan vetää?
Skakdi hymähti. Sehän se helppoa olisi.
Hän laski tuskaisen otsansa jälleen vasten jään helpottavaa syleilyä. Juuri nyt se oli hänen peruskallionsa ja turvapaikkansa.
”… vai mitä mieltä arvon juuriadmin on?”
Tawa säpsähti takaisin tähän todellisuuteen. Hän ei ollut varma, mitä kysymys oli koskenut. Toa tajusi aivan liian myöhään, että ei ollut juuri kuunnellut kaupunginvaltuuston edusmiehen äskeistä puheenvuoroa. Hän oli seilannut ajatuksissaan aivan toisella ulapalla.
”Pahoittelen, toistaisitteko kysymyksen?”
Tummaa Mahikia kantava le-turaga murahti hiljaa ja nosti jalon naamionsa erillisiä pullonpohjakakkuloita ylemmäs nenänvarttaan. Tawa ei uskonut, että edusmiehen silmissä oli mitään vikaa. Hän vain käytti laseja saadakseen silmänsä näyttämään isommilta ja syyttävämmiltä.
Klaanin kaupunginvaltuuston matoranit, tai Tongua lainaten ”penteleen huonoryhtiset yrvänät” supisivat keskenään jotain siihen asti, kunnes turaga paukutti kokouspöytää nyrkillä vaientaakseen kokouksen.
”Arvon juuriadmin”, edusmies hymisi nasaalilla äänellään, ”kaupunginvaltuutettu Dentokin keräämän mielipidemittauksen tulos todistaa yli kuudenkymmenenkahdeksan prosentin ylivoimaisella äänivyöryllä, ettei Klaanin kaupungin kantokyky vain yksinkertaisesti riitä! Moderaattoriston asettamat sota-aikaiset rajoitteet vaikeuttavat kauppatavaran ja/tai hyödykkeiden liikkumista ainakin kolmekymmentäkuu…”
Tawa huokaisi syvääkin syvempään. Edusmies jatkoi edustamistaan. Aivan liian suuret kakkulat valuivat tämän Mahikin nenänvartta alemmas, ja puolen minuutin välein tämä nosti ne takaisin paikoilleen yhdellä sormella. Juuriadmin kävi nykyään lähes viikoittain näissä kokouksissa, joihin kerääntyivät Klaanin muurien sisäisen kaupungin vanhat valtaapitävät, pohjoisen kylänvanhimmat ja nyt myös Nui-Koron ylin päätäntävalta.
”… ja vieraskansojen päästäminen meikäläisten suojaan vain yksinkertaisesti vie meiltä kaiken elintilan!”
Pöyristyneitä katseita. Joku sarvikypäräisistä pohjoisen ukoista alkoi jupista jotain kielellä, joka oli ehkä matorania tai sitten ei.
Kokouksissa käyminen tuntui enää vain muodollisuudelta. Tawalla oli tärkeämpääkin mietittävää. Kaupungin varojenkäyttöä rautaisella kouralla hallitsevat papparaiset olivat jääräytyneet sodan uhan lähestyessä yhä entisestään, eivätkä he koskaan olleetkaan antaneet administolle erityisen paljoa periksi. Valtuustoa aiemmin johtanut entinen moderaattori Turaga Vak loisti poissaolollaan. Hänkin oli saanut tarpeekseen ”vaarien kanssa riitelystä”.
Tilanne oli pahentunut entisestään, kun valtuustolaiset olivat joutuneet luovuttamaan paikkoja Nui-Koron kylänvanhimmille ja pohjoisen poromiehille, jotka eivät olleet näiden kanssa samaa mieltä käytännössä koskaan mistään.
Ja luottamus administoon ei ollut enää yhtä vakaalla pohjalla.
Tawa ei osannut syyttää siitä valtuustolaisia.
Hän oli itse rakentanut norsunluutorninsa. Ja nyt siellä asui jotain sellaista, johon hänkään ei osannut luottaa.
”… ja onhan tällainen varojen jäädytys nyt silkkaa vapaudenriistoa! Neiti juuriadmin hyvä, suojellessanne meitä ötököiltä olette ehkä unohtaneet tarkistaa, kuka moderoi moderaattoreita.”
Kukapa hyvinkin.
Välillä Tawasta tuntui siltä, että valtuustolaiset eivät vain halunneet uskoa, että verenvuodatusta oli tulossa, eivät edes Veljeskunnan saaren jälkeen. He eivät uskaltaneet edes miettiä vihollisia, joita ei voinut taltuttaa byrokratialla.
Hän huokaisi ja tajusi, että hänen olisi sanottava jotain diplomaattista. Se tuntui yllättävän vaikealta.
Pelastus tuli aikaisemmin kuin Tawa uskalsi uskoa. Suuri bio-klaanilainen propagandasankari oli saapunut.
Kokoushuoneen ovi paiskautui auki kiusallisen kovaäänisesti ja itse kukin valtuustolaisista kääntyi hitaasti avaajaa kohti. Pohjoisen ukot siristivät silmiään ihmetellen, mistä ihmeen kolosta tällainen mörökölli oli esiin kömpinyt. Edusmies nosti kakkulansa molemmin käsin ja näytti närkästyneeltä.
”Iltapäivää”, skakdi sanoi.
”Teknisesti ottaen jo iltaa”, edusmies jupisi, ”herra admin.”
Tawa heilutti Geelle kättään ja vilautti pientä alakuloista hymyä. Kukaan muu ei reagoinutkaan. Sininen skakdi nyökkäili hiljaa itsekseen mietteliäänä.
”Onko teillä täällä joku virkkuukerho?” hän kysyi kuulostaen täysin vilpittömältä.
Pistävä, raastava hiljaisuus. Valtuustolaiset katsoivat toisiaan. Tawalla oli vaikeuksia pitää kasvonsa kurissa. Minä hirtän sinut, juuriadmin yritti sanoa katseellaan.
Jos nämä eivät ehdi ensin, vastasi sotilas omallaan.
Edusmies avasi suunsa hitaasti hiljaiseen möllötykseen, joka sanoi ”ensinnäkin, miten edes kehtaatte” ja ”toiseksi, miten edes kehtaatte”. Ennen kuin hän tai kukaan muukaan ehti sanoa mitään, Guardian jatkoi.
”No kiva. Minun pitää silti ehkä lainata arvon juuriadminiamme. Jos se suinkin teille sopii.”
”Tuota” edusmies sanoi hiljaa ja vilkaisi Tawaa lasiensa alta, ”kai se sitten sopii. Neiti admin.”
Hetki oli tullut. Oli aika toimia. Tawa nyökkäsi kohteliaasti, nosti valkoisen edustusviittansa tuolin nojalta ja käveli ovelle.
”Saanen tiedustella, mitä asia koskee?” edusmies huusi vielä perään. Tawa avasi suunsa vastatakseen, mutta kääntyi sitten kysyvästi Guardianin puoleen. Hetken he tuijottivat toisiaan kiusaantuneina. Skakdi kohautti vain olkapäitään.
”… sotajuttuja”, Tawa vastasi hitaasti.
”Niin. Sotajuttuja. Sotaa. Ja juttuja.”
Valtuustolaiset joko nielivät ”sodan ja jutut” selitykseksi tai olivat liian pöyristyneitä väittämään vastaan. Adminit jättivät asialliset hyvästit ja poistuivat.
Ulkopuolisella käytävällä kaksikko pystyi huokaisemaan helpotuksesta.
”Kiitos”, Tawa hengähti. ”Oikeasti.”
”Ei kestä”, Gee vastasi. ”En ymmärrä, miten sinä kestät.”
Sinisen ussalin kansojen johtaja huokaisi. ”Sinä sodit tuota sotaa. Jonkun meistä täytyy hoitaa se toinen juttu.”
”Olen tosi pahoillani, että sen on täytynyt olla sinä.”
”Oletko, oikeasti?”
Gee naurahti. ”Anteeksi. En.”
Tawa pyöritteli silmiään uupuneen näköisenä.
He löysivät itsensä kaupungintalon takaovelta ja kulkivat suojaisaa kujaa pitkin kohti muurinharjaa. Tawa kääntyi kevyesti kollegaansa kohti kävellessään. ”Arvostan pelastusta, mutta oliko sinulla jotain asiaakin?”
Guardian hymyili vekkulisti. ”Onko minulla yleensä? Me emme oikein ole ehtineet puhua Jäätutka 372:n kohtaamisen jälkeen.”
”Emme tosiaan”, Tawa totesi yrittämättä edes korjata nimierhettä. ”Oletko ehtinyt ajatella häntä?”
”En ole… vielä aivan varma. Pitäisin sitä vielä tiukasti silmällä. Parin tähtäimen läpi jos mahdollista.”
”Visokki kyllä sanoi, että hän ei voi muuta kuin luottaa meihin…”
”Visokki sanoo paljon hassuja asioita”, Guardian tuhahti. ”Minulla olisi turvallisempi olo, jos saisimme nazorakin moderaattorien syväkuulusteluun niin pian kuin mahdollista. Sanoi Visu mitä tahansa.”
Tawa tuijotti hetken kävellessään eteenpäin. Hän ei väittänyt tietävänsä, miten Visokki voi. He olivat olleet… vain hiljaa siitä keskenään pitkän aikaa. Itseasiassa sairasosaston tapahtumien jälkeen. Kyllä Tawa tiesi voivansa luottaa visorakiin. Miksi ei voisi? Visokki oli hänen vanhin ystävänsä. Visokki oli pelastanut hänet useammin kuin hän osasi laskeakaan. Visokki oli selviytynyt viikkojen koettelemuksesta Avden luomassa painajaismaisessa labyrintissa, eikä mikään siitä ollut saanut rahia horjumaan.
Kyllä Tawa pystyi luottamaan Visokkiin.
Hän ei vain tiennyt, oliko asia myös toisinpäin.
”Meillä voisi olla tällä hetkellä enemmänkin moderaattoreita”, nainen jatkoi. ”Suurin osa on kentällä. Oletko sitä mieltä, että 273:a pitäisi… tarkkailla vielä?”
”Ehdottomasti. Haluan Troon ja Voyn johonkin torniin näköetäisyydelle päivystämään vuorotellen nuoli valmiina”, Guardian nyökkäsi puolihuomaamattomasti. Hän kuitenkin näytti siirtävän aiheen sivuun ja käänsi päänsä kokonaan toaa kohti.
”Mutta en tullut puhumaan siitä torakasta.”
”No mistä torakasta sitten?”
”Niistä muista torakoista. Äsh, ei nyt eikä tässä. Entä jos vain halusin vaihtaa kuulumisia?”
Nainen kurtisti silmänsä epäuskoiseen tuijotukseen visiirin läpi. ”… ei ole tyyliäsi.”
”Sinäpä nyt tympeä täti olet. Mieti jos olisin heittänyt henkeni siellä veljeskunnan saarella. Olisiko hyvä mieli, häh. Au!”
Toa oli hutkaissut skakdia olkapäähän nyrkillä näiden kävellessä. Nyt toa ärähti ilkikurisesti. ”Olisin tullut vetämään sinua kuonoon.”
”Miksi ihmeessä?”
”Oikeastiko?” Tawa huudahti. ”Sinne meneminen oli tyhmä idea! Tyhmä! Ja sinusta puhuttaessa se on aika paljon sanottu!”
”Etkö usko suureen bio-klaanilaiseen sotasankariisi?” Guardian sanoi iskien silmää ylikorostetusti.
Tawa pysähtyi, ja niin teki Geekin. Skakdi jäi tuijottamaan johtajaansa kysyvänä. He olivat sivukujalla muurin varjossa. Hämyisän kapakan kyltti heilui kevyesti ketjuistaan.
”Suuri bio-klaanilainen sotasankari ansaitsee ihan kohta uuden lyönnin!” Tawa ärähti. ”Itseasiassa…”
”Au!” Guardian ärähti tarttuen kiinni olkapäästään. ”Oletko nyt tyytyväinen?”
”En todellakaan!” Tawa tuhahti. ”Joku päivä sinä et palaakaan sieltä. Yritätkö sinä – yritätkö sinä pitää huolta että niin käy?”
”Ehkä?” Guardian virnuili.
”Mieti jos et olisi ehtinyt viidakosta pois ajoissa!” Tawa kivahti.
”Olisinpahan ainakin turvassa sinulta.”
Tawa pudisti päätään ja oli vain hiljaa. Guardian ei ollut varma, miten jatkaa. He nousivat portaat muurinharjalle kuten yleensäkin, ja heidän yllään leijaili varovainen hiljaisuus. Sieltä he jatkoivat kohti admin-tornia, Klaanin mahdin suurinta symbolia. Eikä kumpikaan sanonut hetkeen sanaakaan.
Guardian kyllä tiesi, milloin hänen ei ollut edullista avata suutaan ensimmäisenä. Hän toivoi vihdoin oppineensa sen.
”No”, nainen lopulta jatkoi hieman jäisesti. ”Missä Bakmei on?”
”Jossain täällä. Tapaamassa jotain veljeskuntalaista. Enempää en tiedä. Kun hän on hoitanut asiansa, hän oletettavasti etsii minut käsiinsä. Ja sitten se on menoa taas.”
”Hmh. Miten onnistuitte saamaan hänet pois saareltaan?”
”Älä kysy, miten evakuoimme hänet.”
”… miten evakuoitte hänet?”
”No, siihen liittyi pingviinejä ja-”
”En kysy, miten evakuoitte hänet.”
”Hyvä.”
Guardian harkitsi hetken, että olisi yrittänyt perustella koko operaation Tednin ideana. Se tuntui melko epätoivoiselta.
”… no… oliko hän yhteistyökykyinen?”
”Minun suostuttelutaidoillani? Tietenkin.”
Tawa näytti skeptiseltä.
”Sen jälkeen kun oli yrittänyt hukuttaa minut jokeen.”
Ja näytti edelleen.
”Ja heittänyt pitkin rantapientaretta.”
Kuten myös.
”Myöskin lävistää minut bambukepillä. Sehän olisi ollut näky. Iso vartijavarras pyörimässä nuotion yllä!”
Asia ei varsinaisesti muuttunut parempaan päin.
”Ehkäpä vaarilla oli nälkä. Tiedäthän, hurtat ovat kuulemma Etelämantereella suurtakin herk-”
”Nyt hiljaa! Miten sinä edes olet vielä hengissä?” Tawa kivahti pyöritellen päätään.
”Vahvat luut”, Guardian virnuili. ”Ja synnynnäinen sydämiä sulattava karismani, tietenkin.”
Se tuli yllättäen. Jää särkyi. Tällä kertaa Gee ei oikeasti ollut varma, miksi oli saanut johtajansa naurahtamaan.
Klaanitornin ovet sulkeutuivat heidän takanaan.
”Mutta olet nyt varmempi tulevasta?” nainen kysyi taas vakavana.
”Minulla on Vartija-kivääri ja sillä vihreällä perslävellä on miekka”, mies vastasi haukotellen kuin keskustelun vakavuustasoa tajuamatta. ”Hän voi voittaa yhdellä kädenliikkeellä. Minä yhdellä sormenliikkeellä. Miksi edes keskustelemme tästä?”
Tawa kohotti kulmaansa hymähtäen. ”Totta. Mutta entä jos hän halkaisee luotisi?”
”… ilmasta?”
”Ilmasta.”
Uljas zakazilainen ja tätä nykyä bio-klaanilainen sotasankari jäätyi kuin pakastevihannes. ”… se olisi naurettavaa. Ei kai niin voi edes tehdä?”
Tawa hymyili. ”Niin. Eipä kai”, hän vastasi rauhallisesti.
”… eihän?”
”Älä ajattele sitä vaihtoehtoa”, keltainen neito pisti väliin. ”Sinulla on siinä hetkessä tarpeeksi mietittävää.”
”… ilmasta?”
”Oikeasti, unohda koko juttu. Oli typerää mainita se.”
Guardian nyökkäsi vastaukseksi mutta jäi selkeästi visioimaan tilannetta silmiensä edessä, niin epätodennäköinen kuin se olikin. Ajatus näytti melkeinpä innostavan häntä aivan väärällä tavalla.
”Gee. Minä vitsailin. Gee, olen aika varma että se ei ole edes fyysisesti mahdollista. Lakkaa miettimästä sitä.”
”Mutta entä jos…”
”Gee, sinä et ole nukkunut tarpeeksi.”
Admin-tornissa oli poikkeuksellisen vilkasta. Tiloja siivottiin ja varusteltiin uudelleen. Matoran-joukko kantoi metalliportaita ylös valtavaa laatikkoa, jonka sisällä olisi aivan hyvin voinut olla Cordak-patteri, ja toista, johon olisi mahtunut sellaisen jalusta. Joitakin alimpien kerroksien huoneistoista pyhitettiin jo tornin uuden vartiojoukon majoitustiloiksi.
Klaanitorni alkoi olla kuin valtava kivääri tai miekka, jonka kärjellä rannikon pakolaiset sohivat pohjoisesta vyöryvää ahnasta petoa. Entisten kokoushuoneiden ikkunoista pisti esiin rhotuka-laukaisimia. Vain itse komentokammio ja administon henkilökohtaiset huoneet oli jätetty koskemattomiksi.
Kaksikko pysähtyi katselemaan työntekoa.
”Vau”, skakdi sanoi.
Toa vastasi nyökäten syvään. ”Täällä ei ole saanut nauttia hiljaisuudesta edes yöllä.”
”Voimmeko edes mennä puhumaan jonnekin, jossa on vähän vähemmän”, Guardian aloitti, ja väisti suurta tykinpiippua, jota ohikulkeva työpeikko kantoi olkapäällään, ”kaikkea.”
”Kyllä.”
He sujahtivat portaikkoon epäröimättä.
Tawan toimisto maalautui punaoranssiksi syksyisessä valossa. Nöpön hopeinen kieli litki kukkakuvioisesta kupposesta lattialla mukaunmaitoa. Sen loputtua kieli siirtyi nuolemaan nojatuolilla istuvan Guardianin kämmenselkää.
”Vanha kunnon pullukka voi näemmä hyvin.”
Nöpö päästi suorastaan pöyristyneen vingahduksen.
”Hei, noin vanhan naisen sietääkin olla vähän runsas!” Gee naurahti, johon Nöpö inisi vihaisesti pienellä ravunsuullaan.
”Kun minä sanoin Tawalle, että sinua pitäisi ruokkia enemmän … hei, mitä tuon oli tarkoitus tarkoittaa?” sininen skakdi sanoi kääntyen pientä niveljalkaista kohti. Tämä tuijotti suurilla mustilla silmillään viattoman näköisenä.
”… okei, mitä sinä teet?” lumenvalkoista viittaa naulakkoon ripustava Tawa latoi sanansa hämmentyneenä.
”Puhun Nöpölle.”
”Lopeta.”
”Miksi.”
Nöpö kipitteli edestakaisin, loikki ja vingahti jälleen. Sitten se näytti taas yrittävän räksyttää kuin suurikin energiahurtta.
”Se oppii sinulta huonoja tapoja.”
Skakdi virnuili hölmösti ja taputti Ussalia kevyesti selkään. Tawa istahti pöydän toiselle puolelle Geetä vastapäätä. Hän nojasi omaan työtuoliinsa ja risti jalkansa. Auringot maalasivat keltaisen visiiri-Haun suorastaan kultaiseksi.
”Halusit ilmeisesti puhua jostain?”
Keskustelun täydellinen lasittuminen tapahtui odottamatta. Ja Tawa tajusi, että Guardian oli havahtunut siihen aivan yhtä myöhään. Hän ei ollut täällä vain puhumassa hyvän ystävän kanssa. Aina välillä sen ehti unohtaa. Kun synkät ajatukset päästi valloilleen, ne valtasivat mielentilan nopeasti. Ne olivat ajatuksia, jotka olivat kummitelleet skakdin ja toan yhteisen kotikaupungin yläpuolella jo pitkään.
Taivaalla leijui valtava ristikkotähtäin. Tawa oli elänyt sen alla jo kauan.
”Minä olen vähän miettinyt”, sininen skakdi haparoi, ”että me emme oikeastaan tiedä, mitä torakat haluavat meistä ja tästä saaresta.”
Tawa jäi miettimään. Hänellä ei ollut kieltämättä ollut aikaa miettiä tätä.
Mitäpä hyvinkin?
Klaani tuskin oli niin vahva läsnäoleva voima näillä merialueilla, että sen kaataminen olisi ollut suurikin voimannäyttö nazorakien kaltaiselta valtakunnalta. Mutta ei linnake myöskään niin pieni ollut, että torakat olisivat voineet vain astella sisään ja julistaa itsensä herraroduksi. Ei, Klaani kyllä selviytyisi pelkkää nazorakien hyökkäystä vastaan ehkä juuri niin kauan kuin olisi tarpeeksi. Ainakin vähintään he saisivat vietyä mahdollisimman paljon hyönteissotilaita mukanaan. Rikottua Kenraali 001:n ihanteen. Jos jotain, lopulta he kuolisivat hukkuen vihreään vereen kaduillaan.
Ei hän halunnut, että sitä vuotaisi pisaraakaan. Kenenkään verta. Mutta sen estäminen muuttui joka päivä vaikeammaksi.
Silti he taistelisivat loppuun asti, ja nazorakit tiesivät sen. Lähistöltä löytyisi takuulla helpompiakin alistettavia.
Miksi juuri Klaani? Oliko siinä edes järkeä?
Miksi aloittaa sakaroiden herruuden tavoittelu heistä?
Ehkäpä nazorakitkin halusivat juuri täältä jotain.
Makuta Abzumon ja Avden tarkoitusperiä Tawa edes yritti ymmärtää. Nimdan sirut olivat vetäneet heidät mukaan johonkin suureen ja käsittämättömään. Sentään Gaggulabion skakdeja ajoi pelkkä raha.
Zyglakejakin toa ymmärsi. Jollain tapaa hänen oli pakko kokea sympatiaa hyljeksityn liskorodun aatetta kohtaan. Varsinkin kun hän osasi edelleen nähdä heidän kansansa vääristyneet ja kirkuvat ruumiit linnan sisäpihalla.
Zorak. Zorak von Maxitrillian Arstein. Jollain tapaa hirviöistä ehkä pahin.
Mutta ymmärrettävä hirviö. Arstein halusi ilmeisesti koko maailman, ja Sheelika tappaa Tawan omin käsin.
Mutta kaiken tämän keskellä Tawa ei ymmärtänyt, miksi puhdasveriset hyönteissotilaat halusivat tänne, ja se pelotti häntä.
”Emme. Emme niin.”
”Mutta minä luulen”, G haki sanoja napsutellen oikean kätensä sormia, ”että minulla on idea.”
Tawa nousi istumaan tuolillaan ryhdikkäämmin. ”Hm?”
Kiikarisilmäinen soturi tarttui leuastaan ja laski katseensa alemmas. ”Päägeneraattorimme, Kepen silmäterä ja ylpeys. Täysin häviötöntä ja saasteetonta energiaa… lähes koko linnoituksen tarpeisiin. Oletko koskaan tajunnut, minkälaisen kultakaivoksen päällä istumme?”
Tawa näytti epäileväiseltä. ”Sehän on varmasti jo vanhaa teknologiaa. Ostaisivat uuden?”
”Heh, jep jep. Olisi varmaan torakoille halvempaa kuin Labion roistojen värvääminen.”
Sähkön toa oli epäuskoinen, mutta kiinnostunut. ”Miksi he haluaisivat meidän omamme?”
”Se on vakaa kuin mikä. Edes Arsteinin penteleen pommi ei saanut sitä lamautettua, ja apuvoimageneraattori oli sentään vähällä sulaa rautamössöksi.”
”Luuletko, että heitä todella kiinnostaa, että se on vakaa?” Tawa kyseenalaisti. ”Tai että se on saasteetonta?”
Katseet kohtasivat. Guardian pudisti päätään. ”Kyllä niitä kiinnostaa, että se on vakaa. Siihen pisteeseen asti, kunnes ampuvat sen jonkun piruparan saarelle Rautasiiven kannelta.”
Tawan hengitys raskautui. ”Et voi olla tosissasi.”
”Tawa”, hän sanoi vakavana. ”Puhuin joskus Kepelle. Suurin osa virrasta on kai Kepen laitteistoa varten, eikä hän edes käytä sen koko voimaa. Sen palluran ydin on kuuma. Jos ötököillä olisi joku tapa saada suojakuori murrettua ja hätäsulakkeet ylikuormitettua, en uskalla edes ajatella, mitä tapahtuisi.”
Syvä hiljaisuus.
Nöpö raapi lattiaa ja työpöydän jalkaa hakien huomiota. Se ei pitänyt emännän ja Ison Sinisen Tikkarin vakavista ilmeistä. Miksi kaikkien piti olla aina niin vakavia? Sentään toinen emäntä hymyili aina ja tarjosi namupaloja. Missäköhän toinen emäntä nyt oli?
”Ja… hei!” Geellä välähti. ”Eikö Kepe ollut aiemmin varma, että torakoiden agentit haluavat jotain Verstaasta? Siitä sen pikku pajasta? Kuulostaa aika paksulta. Mutta ehkä veikkaus ei silti osunut aivan hirveän kauas… vaan ihan viereiseen huoneeseen.”
Tawa ei näyttänyt haluavan uskoa sitä, mitä Guardian halusi sanoa.
”Mielestäsi asumme pommin päällä.”
”Ehkä isoimman sellaisen”, zakazilainen hymähti hyeenamaisesti vailla iloa. ”En tiedä. Ehkä meidän pitää kysyä vielä Kepeltä ja ’uudelta jäseneltämme’. Niin korkea-arvoisen torakkatiedemiehen luulisi tietävän jotain.”
Tawan piti pureskella ajatusta. G ei kokenut tarpeelliseksi keskeyttää tätä. Hän nousi tuoliltaan ja käveli seinän vierellä olevalle tasolle, jonka päällä oli laseja, petuniakuvioisia kupposia ja Tawan teepannu. Sotilas otti kaksi juomalasia ja veti varustevyönsä suojista leilin.
Ei, se ei ollutkaan juomaleili. Se oli metallinen, taskukokoinen ja julkisilla paikoilla paheksuttava, ja Tawan katse kääntyi heti kun se tuli esiin.
”Oletko tosissasi?” Tawa kivahti vakavana. ”Tähän aikaan?”
”Nyt on käytännössä jo ilta”, Guardian vastasi kankeasti kaataen itselleen lasillisen tummaa. ”Mieti, ehkä tämä on viimeinen iltamme. Ennen kuin reaktori sulaa ja käristymme.”
”Sinä olet puhunut minulle Warrekista”, Tawa sanoi happamana, ”ja siitä että et pidä kun hän juo.”
”Ei tämä neste ole koskaan ollut minulle ongelma”, Gee totesi nostaen viskilasillista. ”Tiedätkö, mikä on? Iso pommi persustemme alla.”
Tawa ponkaisi pystyyn ja tarttui pöydän pinnasta käsillään. Naisen ääni oli syvä ja epäuskoinen.
”Onko tämä sinulle vitsi?”
”Harva asia ei ole”, skakdi sanoi hiljaa ja hymyili rehellisesti. ”Yritän pitää lähellä ne asiat, jotka eivät ole. Ilmeisesti minun ja Ämkoon ystävyys ei ollutkaan sellainen. Etkö todella halua juoda kanssani?”
Tawa huokaisi syvään ja asteli rauhallisesti aivan sinisen skakdin eteen sivupöydän luo, ja istahti pöytää vasten kädet tiukasti ristissä.
”En sanonut ei”, hän vastasi väsyneenä.
Sininen käsi kaatoi toisen lasillisen. Keltainen nosti sen mietteliäästi ylös. Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin odottavaisina.
”Mille juomme?”
”Vaihtoehtoisille energianlähteille?” skakdi heitti kankean ironisesti.
”Radioaktiiviselle kuolemalle”, väsynyt Tawa lausui hienostuneella äänensävyllä.
”Radioaktiiviselle kuolemalle”, Guardian vastasi samaan sävyyn.
Lasit kilahtivat yhteen.
Syksyinen iltaruska maalasi toimiston seinät ja katon. Kaksi valveilla kököttäjää olivat vielä vauhdissa. Nöpö kuorsasi Tawan jalkojen päällä.
He yrittivät pysyä hiljaa ollakseen herättämättä pikkuruista rapua, mutta se muuttui yhä vaikeammaksi.
Perinteikästä zakazilaista taistelujuomaa alkoi olla sen verran vähän jäljellä.
”… mitä? Oikeastiko?” Tawa naurahti työtuoliltaan epäuskoisena.
Guardian istui väärinpäin omallaan. Hän nyökkäsi leveällä virneellä. ”Eikä arvon kummisetä ikinä saanut tietää, että se puuttui.”
Juuriadmin hymyili ja yritti nauraa mahdollisimman hiljaa. ”Olet paha!”
”Millä logiikalla?” Guardian tuhahti. ”Kenelle noin olisi sitten saanut tehdä jos ei hänelle?”
Tawa virnuili. ”Älä yritä luikerrella tästä!”
”Us-ko-skarrararrin-ma-tonta!” skakdi nauroi vispaten villisti käsiään. ”Se liskon roikale syöttää huvikseen omia miehiään sioille ja silti sinä asetut sen puolelle! Ihan vain koska se ei ole minä!”
”Enhän asetu! Vain sinua vastaan!”
Skakdi hieroi silmäänsä pudistaen päätään. ”Paha nainen.”
”Katso kuka puhuu?” Tawa virnuili pirullisesti.
”No niinpä. Kuule, ehkä Pahallianssi olikin aina oikeassa! Ehkä hirviö olimmekin aina me!”
Tawa nauroi käsi suunsa tiellä.
”Mutta varsinkin sinä”, Guardian jatkoi osoittaen Tawaa kuin sormista tehdyllä revolverilla. ”Sinä pirulainen! Ei ihme, että näytät naispuoliselta Irnakkilta torakoiden julisteissa.”
”Älä puhu niistä!” nainen kurtisti kulmiaan. ”Olisivat edes yrittäneet käsien kanssa…”
”Pidän kolmannesta polvestasi siinä Veren Tahrima Lahtari -versiossa”, sininen skakdi sanoi yrittäen kuulostaa täysin rehelliseltä. Hän melkein onnistui.
”Se! Se! Ne ovat varmaan ihan oikeasti piirtäneet sen jonkun nazorakin kuvan päälle! Se anatomia! Se ei vain toimi!”
”Ei, mutta on se oikeasti aika hieno juliste. Saivat ainakin pahansuovan katseesi oikein.”
Guardian joutui väistämään Tawan heittämää kynää. Typerä, typerä nauru täytti toimiston. Sitten he olivat taas hetken hiljaa.
Tawa silitti nukkuvaa Nöpöä silmävarsien välistä. Ummessa olevat silmät vispasivat hiljaa edestakaisin ja nukkuvasta ravusta alkoi kuulua hiljaista kehräystä. Keltainen käsi oli selvästi löytänyt juuri oikean kohdan.
Skakdi katsoi hymyillen pientä hopeista ussalia. ”Kuule. Olen vähän miettinyt. Onko tuo pikkuneiti ihan tavallinen?”
”Miten niin?”
”Se on niin… pieni. Eikö noiden pitäisi kasvaa tuosta vähintään kymmenkertaisiksi?”
”En tiedä. En ole koskaan tutkinut asiaa…”
Nöpö uinui tyytyväistä unta. Ehkä se uneksi mahtavasta ateriasta, johon se voisi upottaa koko pienen harmaan kehonsa ja syödä itsensä yltäkylläiseksi. Ämkoo oli ollut joskus melko varma, että jos Nöpöä ei oltaisi estetty, se olisi syönyt koko linnoituksen.
Silti yhä niin pienoinen rapu uinui Tawan sylissä ilman ainuttakaan huolta maailmassa.
”Ehkä Nöpön kaltaiset eivät vain kasva tätä isommiksi”, toa jatkoi.
Hän muisti yhä kuinka oli ensimmäistä kertaa katsonut hopeisen poikasen silmiin. Se oli ollut yksin ilman ainuttakaan kaltaistaan. Ainuttakaan, johon sitä olisi voinut verrata. Ainuttakaan, joka olisi pitänyt siitä huolta.
Tawa laski toisenkin kätensä ussalin päälle ja silitti hiljaa. Sininen skakdi katsoi myötätuntoisena pientä nukkuvaa olentoa ja nosti katseensa Tawan vihreisiin silmiin. Molemmat olivat vain pitkään hiljaa. Yön rauhassa kuului vain jätättävä seinäkello – ja kolmen olennon rauhallinen hengitys.
”On se silti vähän tukeva.”
Tawa pudisti päätään punaisena.
”Nyt hei!”
”No onhan se!” Guardian räkätti ilkikurisena. ”En minä ole sanonut että se olisi huono asia!”
”Kumarru pöydän ylle niin voin lyödä sinua!”
”Väkivaltainen nainen! Ehkä on hyvä, että minä olen meistä se joka rämpii tuolla pöheikössä puukko hampaiden välissä. Torakoista ei jäisi mitään jäljelle, jos se olisi toisin päin.”
Tawa ei voinut enää kuin nauraa. Hänen oli pakko käyttää kaikki voipuneen yliväsyneen olemuksensa virta ollakseen herättämättä Nöpöä. Guardian koki siis aikansa tulleen.
”Sillä välin minä opettaisin valtuustolaisille virkkaamista.”
Tawan naurua pidättelevä olemus loi kontrastin tämän tappajan katseelle.
”Ja ruokkisin petuniat ja kastelisin Nöpön.”
Toan ilme alkoi näyttää siltä, että kohta petuniat ruokittaisiin skakdilla. Kuka tahansa muu olisi ehkä ottanut tämän kehotuksena lopettaa.
”Se kita kiinni nyt!” Tawa lopulta sai ulos.
”Ja ajaisin itseni raivon partaalle aamuyöstä!”
Kaksikolla kesti hetki päästä irti typertyneestä räkätyksestä. Tawa laski rauhallisesti Nöpön tämän pienelle tyynylle.
”Painu jonnekin muualle”, Tawa yritti kuiskata. ”Minulla oli töitä tänään!”
”Minulla on strategiakokous aamulla”, Guardian vastasi. ”Tässä ei oikeastaan siis ole mitään järkeä.”
He tuijottivat toisiaan.
”Lähdetäänkö ulos?”
”Onpas skarrararin typerä idea. Ehdottomasti.”
”Minä kadun tätä jo nyt.”
Toa ja skakdi nousivat tuoleiltaan hieman horjuen ja pöydästä tukea ottaen. Hiljaa nauraen he astelivat toimiston ovelle.
Yö ulkona oli kuulas.
Adminit nojasivat muurinharjaa vasten aamuyössä katsellen linnakkeen sisällä ja sen sisäpihalla tuikkivia valoja. Syysyössä ei ollut enää edes kesän punakajoa, ja kaduilla ei liikkunut juuri kuin vartijoita. Kodikkaat valot hehkuivat asunnoista ja katujen ylle ripustetut valokivet heiluivat vaijereillaan hiljaisessa tuulessa. Muurin suuret valonheittimet olivat kuin valosta tehtyjä piikkejä, jotka pistivät tiensä pimeyteen ja epävarmuuteen.
Vanha kunnon Keskisuuren kasteen aukio näkyi yhtenä suurena valokivenä, joka valaisi soturipatsaan, ja köynnösmäisenä kynttilöiden rivinä, joka vilkkui muurille asti vähitellen lakastuvien kukkakimppujen keskellä.
Jopa sinä synkeänä iltana aukiolle kuolleiden zyglakien muistoa kunnioitettiin.
Tawa laski viittansa muurille. Hänellä ei ollut ollenkaan kylmä.
”Tämä hiljaisuus.”
”Jep.”
”Niin kaunista.”
”Kyllä.”
Tuuli sydänmereltä kutitteli puiden oksia. Se sai vehreytensä luovuttaneet punaruskeat lehtilavat raapimaan toisiaan kuin kuorossa. Kylmyys hengitti Tawan ja Guardianin niskaan, ja pitkästä aikaa he muistivat, miltä hiljaisuus kuulosti.
”Miksi kukaan haluaisi rikkoa jotain tällaista?”
Guardian taputteli muuria kämmenillään. Hän tunsi rikkinäisen, karhean kivipinnan. ”Olisin varmaan niiden puolella, jos osaisin vastata.”
Fernika-kottarainen pysähtyi muurille juuri heidän edessään. Se hyppeli valokiveltä toiselle ehkä ruokaa etsien. Jokainen luonnonlamppu heilahti linnun painosta ja jäi vuorostaan heilumaan hehkuaan kaikkialle vilkuttaen.
”Kyllähän me tästä selviydymme”, Tawa lausui hiljaa.
”Minä en oikein usko onnellisiin loppuihin”, skakdi töksäytti siihen.
Tawa katsoi häntä surumielisesti hymyillen. ”No sinä nyt et oikein usko mihinkään”, hän lopulta tokaisi tylynä.
Skakdi naurahti kuivasti. ”Älä viitsi. Tiedät, että se ei ole totta.” Hän nosti kätensä kasvoilleen ja nojasi kyynärpäällään kivimuuria vasten katse yhä Tawassa. ”Minä en vain usko, että loppu voi ylipäätään olla onnellinen.”
”En tiedä. Miksi ei?”
”No, tiedäthän… jokin asia tulee päätökseen. Jokin asia lakkaa.”
Tawa nyökkäsi syvään. ”Surulla ja pelollakin on loppu.”
”Kieltämättä. Mutta muutkin asiat loppuvat.”
”Kaikki asiat.”
Sähkön toa piti yön pehmeydessä tauon, ja antoi sanojensa sitten soljua puron lailla.
”Kaikki asiat”, Tawa toisti arvoituksellisesti, ”mutta eipä toisaalta mikään.”
Kumpikaan ei keksinyt siihen enää sanottavaa hetkeen.
”En minä silti odota sitä innolla”, Guardian sanoi ties kuinka pitkän hiljaisen vartin jälkeen. Niin kauan oli hiljaista kestänyt, että Tawa ei tuntunut välittömästi ymmärtävän, mistä hän puhui. ”Loppua siis.”
”Hei. Tuskin kukaan?”
”No niin. Mutta tämä hiljaisuus sitä kaikkea ennen… se on ehkä vielä pahempaa.”
”Ja niin kaunista”, Tawa sanoi samalla aavemaisen lumoavalla äänensävyllä.
”Kauneimmat asiat ovat kaikkein pelottavimpia.”
Nainen nyökkäsi. Joskus hänen oli vaikea ymmärtää, miten kauan Guardian pystyi vain lörpöttämään, jos häntä ei keskeyttänyt. Jokainen lopullisinkin äänettömyys oli skakdille vain aukko täytettäväksi. Ja kun yötaivas oli taustana, skakdi täytti hiljaisuuden kerrankin sanoilla, jotka olivat yhtä rehellisiä kuin mies niiden takana.
”En tiedä, auttoiko Bakmeille puhuminen oikeasti. En minä silti ymmärrä, mitä helvettiä tapahtuu.”
Puheenaihe oli tullut yhtäkkiä, mutta ei yllättäen. Tawa oli nähnyt sen jo kaukaa. Yhdestäkin skakdinsilmästä peilaantui jokin tukahdutettu. Jokin, jonka ei voinut antaa kukkia, sillä silloin se olisi kuristanut.
”Petos on helppoa valita mutta vaikeaa lopettaa”, toa sanoi. ”Haluan uskoa, että Ämkoo katuu sitä. Vaikka ei itse sitä tietäisikään.”
”Minä olen vihainen hänelle”, Guardian sanoi pelottavan rauhallisena. ”Ei edes siksi, että hän petti minut. Sen olisin vielä voinut niellä. Jos se ei olisi ollut mitään henkilökohtaista.
”No… ehkä se ei olekaan?”
”Kun se kohdistuu Klaaniin”, skakdi aloitti, ”se on aina henkilökohtaista.”
Jos skakdin sisällä oli vihaa, hän tukahdutti sen. Hän hengitti syvään sisään ja ulos, ja antoi liekkien sammua. Sitten hän huokaisi.
”Skarrararrin pelkuri”, kuului kuiskaus, ”mutta vain pelkuri. Olen valmis lopettamaan hänet, jos pakko on. Vaikka haluankin edelleen toivoa, että vain pelkuri… ei hirviö.”
”Ehkä hän pelkääkin. Minuakin pelottaa.”
”Ha. Sinä olet meistä rohkein.”
Epäusko maalasi visiiri-Haun. Nainen ei voinut olla tuijottamatta. ”Minä? Älä viitsi.”
”Ei rohkeus tarkoita sitä, ettei pelkäisi”, Guardian sanoi ottaen hörpyn ulos tuomastaan lasista ennen kuin laski sen muurille, ”vaan sitä, että pelkää ja jatkaa silti.”
Hetken tauko. Etäinen valokivien kajo kauppatorilta paljasti lopulta syysyössä sähkön Toan hymyn. ”Milloin sinusta on tullut joku vuoren viisas mies?”
”Ai, pitäisikö hankkia keppi”, skakdi sanoi kuivasti.
”Guartsuvuoren viisas mies”, Tawa sanoi ja yritti onkia hymyä ystävästään omallaan. Se oli paljon vaikeampaa kuin yleensä. Mutta hän ei antanut sen estää.
Ei mitään. Ei tuhahdustakaan. Guardian vastasi vain siemaisemalla juomaansa.
”Sinut on helppo kuvitella meditoimaan jossain luolassa”, toa sanoi. ”Ja sitten joku voisi tukkia oven isolla kivellä.”
Skakdin yrmy ilme suorastaan räjähti auki. Hän oli tukehtua viskiin ja alkoi taas nauraa räkäisesti. Tawan oli pakko liittyä.
”Oles nyt siinä!” sininen köriläs ärähti tökäten toaa olkapäähän. ”Tietty olen viisas ukko! Bakmei näki minussa vertaisensa. Olisiko itse Valkoinen Turaga suostunut työskentelemään kenen tahansa kanssa, häh?”
”Meniköhän se ihan noin?” toa nauroi.
”Usko pois!”
Tuulenpuuska puhalsi lehtiä heidän silmiensä edestä.
”No… hyvä edes, että selvisit sieltä ehjin nahoin”, Tawa hymähti.
”Jokaiseen voittoon pitää suhtautua sellaisena”, skakdi vastasi.
”Niin”, nainen lausui syystuuleen, ja vilkaisi mustalle merelle. ”Kaikesta huolimatta näinä aikoina on ollut helpompaa näyttää rohkealta.”
”Olla rohkea?”
”Miten vain. Onhan Laivasto tuonut paljon voittojakin. Ja toivoa.”
Guardian tiiraili tähtiä. Linnakkeen valokajosta ja pilvirintaman takaa niitä oli vaikea nähdä, mutta hän yritti silti. ”Entä sinulle?”, hän lopulta kysyi. ”Miltä sinusta on tuntunut?
”Sillä, miltä minusta tuntuu ei ole väliä. Ei ole… saanut olla. Juuriadminina olen enemmän kuin oma itseni. Pelkään, että kaikki sortuu, jos näytän vähänkin läpi sitä, kuinka paljon minua pelottaa.” Puhuessaan hän katsoi vasemman kätensä kämmenpohjaa. Guardian näki sivusilmällä pienen halkeaman. Skakdi ei sanonut siitä mitään.
”Hei.”
Hän laski epävarmasti käden johtajansa olkapäälle. Tawa jäi tuijottamaan kättä. ”Ei sinun tarvitse kantaa sitä kaikkea yksin”, Guartsu sanoi. ”Minä voin ottaa sen luodin puolestasi. Sitä varten me Visokin kanssa olemme.”
Nainen pudisti päätään vaitonaisena. ”Tiedäthän, että minä en yhtään pidä sanavalinnastasi?”
”Minun puolestani on otettu jo aivan tarpeeksi luoteja”, skakdi kuiskasi hymyillen ilman varsinaista iloa ilmeen takana. ”En aio lisätä sinua listaan.”
Se oli aivan väärä sana. Tawa ei näyttänyt täysin käsittävän.
”Listaan?”
”Äh, se ei ole tärkeää”, skakdi vetäytyi kuin vitsin heittäneenä. Aivan väärän vitsin.
”Selvästi on. Olet puhunut siitä aiemminkin.”
Gee ja Tawa tuijottivat jälleen hiljaa toisiaan. Skakdi näytti tietävän, että hänen johtajansa ei päästäisi tästä irti helpolla. Hänen olisi puhuttava ensin.
Vihreät silmät eivät päästäneet häntä tiukasta otteestaan.
”Mitä nuo nimet tarkoittavat sinulle?”
Guardian ei vastannut. Hän vain hymyili tavalla, joka ei ollut täysin aito. Tähtivyön ja pilvisaarekkeiden äänekäs hiljaisuus korostivat keskustelun pysähtyneisyyttä.
”Opimmekohan me joskus puhumaan toisillemme?” Guardian lopulta sai sanottua.
”En tiedä”, Tawa vastasi pudistellen päätään. ”Sinä et ole kovin hyvä päästämään muita päähäsi.”
Kuiva naurahdus. ”Sinä olet päässyt syvemmälle sinne kuin minä sinun. Minä en ole edes varma, kumpi Tawa siinä nyt sitten on.”
Tawa näytti osittain pöyristyneeltä, osittain surulliselta. Hän lausui skakdin nimen, eikä tehnyt sitä kovin hiljaa – Guardian suorastaan säpsähti sitä.
”Yksi sana? Siitäkö se on kiinni? Vastaisitko sinä tuohon nimeen jos kutsuisin sinua sillä? Onko se edes koskaan ollut nimesi?”
”On”, Guardian vastasi perääntyen hieman.
”Onko oikeasti? Vai onko se vain koodisana? Onko se taas yksi hassu vitsi, jonka tajuan vähän liian myöhään ja läimin itseäni otsaan?”
”Se on nimeni”, skakdi vakuutteli vilpittömänä. ”Ja sinä olet ainoa, joka sen vielä tietää.”
”Mutta onko sillä mitään väliä!” Tawa ärähti astuen Guardianin perään. Muuri tuntui kylmältä jalkojen alla. ”Se on vain sana! Riittääkö sinun mielestäsi yksi sana? Mistä minä tiedän, kuka sen takana oli? Ja sinä vielä kehtaat heittää aina vitsiä, että me toat piiloudumme naamioiden taakse!”
Ennen kuin skakdi ehti reagoida tai tehdä liikettäkään estääkseen, Tawa nosti kaksi kättään kasvoilleen ja tarttui yön valoja heijastavan Kanohinsa poskipäistä. Visiiri-Hau laskeutui, menetti hetkessä säihkyvän sävynsä ja lakkasi olemasta toan kasvot. Nyt se oli pala kylmää metallia tämän käsissä, ja Guardian katsoi vihreisiin silmiin ilman visiiriä, joka ne peittäisi.
Skakdi ei osannut reagoida, kun hän näki mitä naamion takaa paljastui. Hän vain otti vastaan sanat, jotka porautuivat panssarien läpi.
”Onko näin parempi?” iskivät sanat skakdille vierailta kasvoilta katsoen häntä tuimasti silmillä, jotka olivat tutut. Tutut ja todella vihaiset. Loukkaantuneet. Haavoittuneet.
”Katso nyt. Nyt meillä ei ole kummallakaan naamioita. Auttaako se?”
”Tawa. Laita se takaisin”, Guardian sanoi hiljaa pakottaen sanansa ulos. Hän ei kyennyt laskemaan katsettaan toan silmistä.
”Ai mitä? Etkö pidä siitä, mitä näet?” harmaat kasvot sanoivat jäisesti.
”… tuota”, lasittuneesti katseleva aloitti, mutta oli liian hidas.
”Tämä minä olen”, värittömät kasvot sanoivat vihreiden silmien loisteessa. ”Tämä minä olen aina ollut. Tämän enempää minä en voi tulla pois piilostani. Tätä enempää et saa.”
”Ei”, skakdi sanoi pudistaen päätään, ja ei tajunnut että oli tarttunut toaa kevyesti kädestä. Ele hämmensi molemmat ja he jäivät vain tuijottelemaan sitä.
”Tuo ei ole naamiosi”, Guardian lopulta sopersi päästäen hiljakseen irti. ”Tuo olet… sinä. Sinä heikkenet ilman sitä. Minä en halua, että sinä heikkenet.”
Tawa avasi suutaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hän henkäisi syvään ja nosti varovaisesti Haun ylös. Laskeutuessaan kasvojen päälle naamion valtasi väri kuin pelkkää elämää olisi puhallettu puhtaaseen metalliin. Hetkessä se tuntui heräävän. Kasvot olivat jälleen tutut.
Vaikka sillä ei ehkä väliä ollutkaan.
”Tawa, minä…”, skakdi lausui. ”… luotan sinuun.”
Syvä tuijotus.
”On olemassa asioita, jotka pitäisi ehkä saada joskus sanottua.”
”Niin on”, Tawa vastasi niin, että hänet hädin tuskin kuuli.
”Ja joitakin, jotka jäävät liian usein sanomatta. Minä en ole koskaan valehdellut sinulle. On helpompaa vain olla kertomatta. Ja sitten… minä en kerro.”
Tawa näytti ymmärtävän. ”No… se oli ajatukseni”, toa vastasi. ”Siemen, mistä tämä kaikki kukki. Se, mitä klaanilaiset ovat olleet ennen kuin olivat klaanilaisia ei ole tärkeää. Paitsi jos se on heille.”
”Tiedän. Tämä paikka oli aina toinen mahdollisuus. Tapa jatkaa elämää.”
Nainen vastasi. ”Siksi meitä kai vihataankin niin paljon.”
”Miksi?” skakdi kysyi hiljaa.
”Siksi, koska olemme onnistuneet siinä”, admineista ensimmäinen jatkoi lopulta. ”Teimme yhteiskunnan niistä, jotka eivät sopineet yhteiskuntaan. Gee… joitakin olentoja pelottaa enemmän kuin mikään edes ajatus sellaisesta maailmasta, jossa yhtenäisyys ei olekaan vain kahle.”
Guardian jäi kuuntelemaan johtajansa sanoja lumoutuneena pitkään senkin jälkeen, kun tämä oli lakannut puhumasta. Kylmä tuuli ei tuntunut kylmältä, eikä ilmatilan kosteus tuntunut iholla. Yö oli pysähtynyt yhteen hetkeen, josta tuntui todella väärältä päästää irti.
”Minä ymmärrän sen”, mies vastasi ja kääntyi kohti muurin toista puolta. Kohti merta. ”Ja ymmärrän kyllä, miksi et halua puhua kaikesta.”
”Mutta minkälaista luottamusta sitten on”, Tawa sanoi, ”jos kaikki on salaisuutta.”
”Onko kaikki salaisuutta?” kysyi Guardian tuskastuneena. ”Onko, Tawa?”
Yksinäinen silmä vuodatti kylmän kyyneleen, kun viimeinen Vartija hautasi muut.
Tawa pystyi näkemään nuoren skakdin huutamassa tuskasta yksin aavikon yössä.
”Ei”, vastasi Tawa. ”Ei ole.”
Pimeydestä tehdyt korppikotkat kiertelivät kuollutta kylää ja tyttöä, joka ei sitä ehtinyt pelastaa.
Guardian näki nuoren toan, joka vapisi kylmyydessä tähtitaivaan alla, kun maailma paloi.
Viileä tuulenpuuska porautui heihin kuin suoraan huonoista muistoista tulleena.
Tawa pudisti päätään. ”Minä en puhu sinulle… toisesta, koska en usko, että voisit tehdä asialle mitään. Olen pahoillani.”
G nyökkäsi. ”Älä ole. Kunhan vain kerrot jotain.”
”Niin?” nainen kysyi varautuneena.
”Onko se vaarallista?”
Hän mietti vastausta pitkään. ”Ei… en usko.”
”Hyvä”, skakdi sanoi. ”Älä vastaa tähän, jos et halua, mutta… pelottaako se sinua?”
Pettämätön katsekontakti. Meri kuohui taustalla. Tawa nyökkäsi.
”Olen pahoillani.”
”Älä ole. Entä sinun listasi”, toa kysyi hiljaa. ”Pelottaako se sinua?”
Guardian nyökkäsi. Tyrskyt pieksivät rantaa. Vartija seisoi liikkumattomana paikallaan. ”Minä pelkään, että se jatkuu.”
Tawa tuntui ymmärtävän. ”Voitko tehdä jotain asialle?”
”En”, mies henkäisi raskaasti.
Askel lähemmäs. Jälkeenpäin kumpikaan ei ollut aivan varma, kumpi sen oli ottanut.
”Voinko minä tehdä?” Tawa kysyi.
Toinen raskas henkäys. ”Kunhan vain pidät huolta, että et ole listan kuudes.”
Guardian ei ehtinyt vastustella, kun Tawa lukitsi hänet tiukkaan halaukseen. Se oli tapahtunut nopeampaa kuin hän oli ehtinyt huomatakaan. Ja nyt hän oli tämän hetken vankina.
”Älä häpeä myöntää, että pelkäät”, toa sanoi hiljaa aivan skakdin pään vierellä. ”Ei ole häpeä pelätä sitä, mitä pelkää. Mutta jos annat sen määritellä itsesi, olet antanut sen voittaa.”
Sininen soturi ei edes yrittänyt väittää vastaan.
”Milloin sinusta on tullut joku täydellisen viisas kerubi?” hän kysyi lopulta hiljaa, ja nyt yön vaiteliaisuudessa Tawa kuuli, että mikään osa siitä ei ollut vitsiä.
”Helppoa”, toa vastasi. ”Kun sain tietää, että nekään eivät ole täydellisiä.”
”Heh.”
Meren ja taivaan sävy oli kylmän musta, mutta Bio-Klaanin linnakkeen valot eivät olleet koskaan tuntuneet lämpimämmiltä. Kaksikko seisoi hiljaisuudessa hetken, joka tuntui kaikkia sitä edeltäviä pidemmältä ja pysähtyneemmältä.
Hiljakseen he päästivät irti.
”Minä… voisin jo mennä”, Tawa sanoi hiljaa katsoen silmiin, joista toinen oli väsynyt ja toinen kone. ”Yritä nukkua vähän, eikö?”
Skakdi hymähti. Häneltä pääsi äännähdys, jonka oli ehkä tarkoitus kuulostaa myöntävämmältä kuin se lopulta kuulosti. Tawa ei ollut koskaan nähnyt Guardiania väsyneemmän näköisenä.
”Pärjääthän sinä?” sähkön Toa kysyi vielä nostaen valkoisen kankaan olkapäilleen muurilta.
”E… enköhän minä. Minun täytyy vain… miettiä asioita hetken.”
”G, sinä olet humalassa. Sinun pitäisi nukkua.”
Sininen sotilas tuijotti viittaa solmivaa johtajaansa kuin valkoista aamuyön aavetta.
”Nukkua kyllä pitäisi. Mutta en ole ollut koskaan näin selkeä.”
Hyvästeiksi riitti vain pitkä katse. Pian syysyö oli kylmä ja Guardian yksin.
Viittaansa kääriytyen Tawa asteli admin-tornin portaita ylös. Matkallaan hän kohtasi vain pari suorastaan säikähtäneen sotilaallisesti tervehtivää yövartijaa. Juuriadmin ei edes tajunnut reagoida. Hän tarvitsi lepoa.
Ensiksi hänen oli kuitenkin käytävä toimistossaan. Saranat aukesivat äänettömästi tilaan, jonka täytti vain mustuus.
Kunnes valo syttyi toimistopöydän ylle. Tawan katse avautui.
Joku istui hänen omalla työtuolillaan. Yksi Tawan juhlavimmista edustuskaavuista lepäsi kauniin punaisena täysin identtisen sähkön Toan olkapäillä. Tämä istui jalat ristissä mukavassa asennossa ja silitti sylissään istuvaa Nöpöä väsyneesti hymyillen.
”Helei”, sanoi toinen heleästi. Ja aivan liian pirteästi.
Siinä se taas oli.
Hänen salaisuutensa.
Tyttö peilin toiselta puolelta.
Kummalta puolelta?
”Sinun piti olla jo nukkumassa”, ovella seisova Tawa sanoi aivan liian kirjaimellisesti itselleen. Hän ehti räpäyttää silmiään kahdesti ennen kuin lauseen ironia iski salaman lailla. Tuolilla istuva nainen naurahti vaiteliaasti ennen kuin kumpikaan ehti sanoa sitä ääneen.
”Miten sinä olet voinut?” tämä kysyi pää rennosti selkänojalla.
”En pysty tähän nyt”, väsynyt Tawa huokaisi. ”Voitko… olla vain puhumatta?”
”Ai, anteeksi”, peilikuvista pirteämpi sanoi suorastaan pahoittelevasti.
Tawa astui syvemmälle toimistoonsa ja hieroi silmiään. Hän ei ehtinyt kuunnella toisen Tawan silittävän Nöpöä kovinkaan pitkään ennen kuin itse puhui taas.
”Pitäisiköhän minun”, hän haparoi sanojaan hiljaa, ”kertoa sinusta hänellekin.”
”Tiedän vain mitä itse tekisin, jos olisin…” toinen aloitti, naurahti hiljaa ja jatkoi, ”… no, ehkä sinun pitäisi sitten tehdä niin kuin minä tekisin. Minä kertoisin.”
Tuolilla istuva nainen siveli vapaan kätensä sormilla punaista viittakangasta. ”Kivaa silkkiä. Saanko pitää tämän?”
”Kaikin mokomin”, Tawa vastasi istuen tuolille itseään vastapäätä. Samalle, jolla Guardian oli aiemmin illalla istunut. Hän katsoi omiin silmiinsä hetken.
”Ehkä me emme sitten ole ihan samaa”, väsyneempi vastasi jälleen. ”Minä en kertoisi.”
”Ai. Miksi et?”
”Asiat ovat tarpeeksi monimutkaisia ilmankin.”
Toinen näytti yllättyneeltä. ”Tawa kulta”, hän kuiski, ”oletko koskaan ajatellut, että kaikkien elämäsi asioiden pitäminen erillään tekee niistä monimutkaisempia kuin ne oikeasti ovat? Onhan sinulla – olet kuitenkin minä – käynyt edes joskus mielessä, että ehkä sinulla ei ole käsillä kuuttakymmentäkuutta eri asiaa… vaan vain yksi? Ja et suostu näkemään sitä kokonaisuutena?”
Hiljaisuus.
”Miten olisin voinut olla ajattelematta?” neidoista väsyneempi sanoi ja laski valkean kaapunsa tuolille taaksensa. ”Kaikessa on liikaa sattumia. Se pelottaa minua.”
”Pelotanko minä sinua?”
Hän mietti hetken.
”Kyllä.”
”Voi Mata Nui”, Nöpöä silittävä nainen tirskui, ”hyvällä psykologilla olisi sinun kanssasi kädet täynnä. Vai… pihtihampaat?”
”Niinpä. Mutta en ole puhunut sinusta juuri hänellekään.”
”Sinä kyllä luotat ystäviisi aika kummallisella tavalla. Mikä tarkoittaa tietty, että niin varmaan minäkin.”
Seinäkello naksahti tavallista kovempaa, kun viisarit pysähtyivät aamukuuteen. Ulkona pimeyden sydän oli silti sankka kuin sumu. Tawa nojasi kyynärpäillään pöytään ja katsoi peilikuvansa kasvoja pitkästä aikaa läheltä. Se oli yhtä epätodellista kuin aiemminkin. Jokainen yksityiskohta oli yksi samoista, joita hän oli katsellut vuosia heijastuksena. Mutta ilme ei ollut enää sama kuin hänen omansa, ja peilikuva oli astellut todellisuuteen kirjaimellisemmin kuin koskaan.
Hän tiesi kuka oli ollut tänä aamuna, mutta oli muuttunut jo monesti senkin jälkeen. Kuka enää edes tiesi, kumpi oli todellisempi – peilikuva vai hän?
Ja kun tuli hetki, joka eron teki, kumpi tekisi oikean valinnan?
”Haluatko palata siihen, kun sanoit että kaikki liittyy yhteen?” Tawa kysyi naiselta joka näytti aivan häneltä.
”En minä niin sanonut.”
”Mutta tarkoitit. Et sinä minua huijaa.”
”Tawa-kulta, en minä väitä tietäväni sinua enempää. Minä-”
Tawa ärähti päänsärkyisenä. ”Voisitko olla kutsumatta minua Tawaksi? Se on vain outoa.”
”Hyvä on”, peilikuva nyökkäsi hymyillen varovaisemmin, ”sisko hyvä. Minä en tiedä yhtään enempää kuin sinäkään. Mutta minä muistan enemmän.”
”Hyvä on”, Tawa puhisi uupuneena. ”Mitä sinä muistat?”
”Minua kiinnostaa aivan sama kysymys! Muistatko sinä Makutan?”
Jo sillä hetkellä Tawa tiesi, että tuo sana ei ollut lajin nimi. Kylmät väreet riipivät naisen kehon läpi.
Snowien loinen oli viimeksi muistuttanut häntä samasta. Mutta sitä ajatusta oli voinut pakoilla. Pienen hetken.
”Miten hän liittyy tähän?” nainen kysyi täynnä puistatusta siitä, kuinka helppoa toiselle oli ollut puhua tästä.
”Sinä kyllä muistat hänet, sisko.”
”Olen yrittänyt unohtaa. Mutta Sheelika toi hänet taas mieleeni.”
Sheelika, kävi nimi Tawan mielessä uudelleen. Oliko jokainen hänen menneisyytensä haamu päättänyt vain palata kummittelemaan sattumalta samaan aikaan? Vai jylisivätkö kohtalon pyörän vaijerit jossain pysäyttämättömän kellokoneiston uumenissa?
”Hän liittyy tähän sillä tavalla, miten hän liittyy kaikkeen muuhunkin”, peilikuva sanoi äänessään täysin vierasta synkeyttä. ”Ei mitenkään, ei millään tavalla. Mutta niin hän toimii.
Niin tyhjyys toimii.”
Hetken ajan Tawa ehti toivoa että olisikin jäänyt vain puhumaan Guardianin kanssa.
”Muistatko, kun maailma huusi armoa, Tawa?” peilikuva sanoi aavemaisesti pitäen Tawasta kiinni silmillään. ”Anteeksi… en tarkoittanut käyttää nimeän- nimeäsi. Mutta sinä muistat, etkö niin? Olit vain nuori tyttö, joka pystyi katselemaan etäältä, kun Metru Nuin roihu korvensi koko luomakuntaa. Makuta sytytti ne tulet sieltä, minne kukaan ei nähnyt. Mutta sinä tunsit hänet.”
”Niin”, Tawa sanoi keskeyttäen peilikuvansa melko töykeästi. ”Ja perustin Klaanin ihan vain näyttääkseni hänelle, että hän oli väärässä. Sitäkö sinä haet? Että hän on kaiken takana? Että… koko Allianssin hyökkäys on hänen syytään?”
”Ei ehkä suorasti, sisko. Mutta mikään ei koskaan ole. Siksi hän voittaakin lopulta. On voittanut tähänkin asti. Tyhjyys on se, joka voittaa aina.
Ja… jos kukaan ei pysäytä häntä, joku päivä hän tappaa vaikka Mata Nuin.
Oletko koskaan miettinyt sitä?”
Hetken Tawa oli vain hiljaa. Hän erotti peilikuvansa kasvoilta sen, minkä tunnisti omaksi pelokseen. Hämmennys valtasi hänet. Ja sitten yhtäkkiä, se mitä Guardian oli hänelle kuvaillut. Pelko, mutta taistelutahdolla.
”Minä en usko, että hän on tälle syyllinen”, hän sanoi peilikuvalleen nousten tuoliltaan. ”Ja jos hän on”, hän jatkoi määrätietoisesti, ”jos hän edes luulee pystyvänsä tulemaan tänne.
Tulemaan takaisin elämääni. Edes katsomaan niillä tyhjillä silmillään mihinkään, mistä välitän. Kehenkään.”
Vihreät silmät kiiluivat kuin kaksi salamaa yössä.
”Minä tapan hänet.”
Peilikuva oli pidättänyt hengitystään. Nyt se naurahti hiljaa, suorastaan viattomasti käsi yhä Nöpön nukkuvalla päälaella.
”Tiedätkö, nyt osat ovat vaihtuneet. Sinä se vasta minua pelotat.”
”Varaa aika Visun sohvalta”, Tawa huokaisi väsyneenä. Edes hän itse ei uskonut voivansa nauraa tälle heitolle. Uskomus osoittautui vääräksi heti, kun peilikuva teki niin.
Guardian tuijotti auringonnousussa raudan sävyistä merta. Viskin polte kulahti kurkkua pitkin alas. Hän jätti tyhjän lasin kivimuurille tietäen, että tulisi unohtamaan sen siihen. Yö-Gee ei toiminut samalla aallonpituudella päivä-Geen kanssa. Päivä-Geen mielessä kaikui vielä torakkamarssi ja viimeiset sanat, jotka turaga Bakmei oli hänelle ennen katoamistaan sanonut.
Mutta nyt yöllä hän ei kuullut kumpaakaan.
Juuri nyt hän yritti mahduttaa mieleensä, kuinka paljon kauneutta maailmassa oli.
Ja vaikka hän ei sitä ehkä ansainnutkaan, hän ansaitsi oikeuden vaikka kuollakin sen puolesta.
No, hän sanoi mietteissään nousevalle aamulle, parempi siinä tapauksessa ryhtyä töihin.
Siniset silmäluomet aukenivat kovan melun havahduttamina. Vatsallaan makaava nazorak räpytteli pari kertaa silmiään, ennen kuin kohotti tyynyä vasten painautuneita kasvojansa. 273 oli päättänyt ottaa nokoset kävelykierroksensa päätteeksi. Tiedemies oli vieläkin väsynyt matkansa jälkeen, eikä hän ollut vielä oikein tottunut nukkumaan matoranien käyttämissä sängyissä. Niistä tippui herkemmin lattialle kuin kuvullisista unikapseleista.
Nazorak räpytteli vielä hetken silmiään karistellakseen väsymyksen niistä ja vilkaisi lopuksi tyynyään, johon olisi vain halunnut haudata päänsä niin, että vain tuntosarvet näkyisivät.
Mutta sitten nazorak kohotti kysyvästi silmäkulmaansa. Tyynyn lakanassa oli laaja, tummempi läikkä, aivan kuin siihen olisi tippunut jotakin nestettä. 273 kohotti kätensä suunsa eteen ja pyyhkäisi suupieliänsä sormillaan. Hän vei sormensa kauemmas ja hankasi suuhunsa tarttunutta nestettä sormiensa välissä.
Kuolaa. … No kiva.
273 kuitenkin havahtui mietteistään, kun kuuli jälleen sen äänen, mikä oli hänet herättänytkin. Joku koputti oveen. Tällä kertaa hieman kovemmin. Koputtaja oli ilmeisesti odottanut oven takana pitkään.
Jäätutkija nousi sängyltään hiljaa ja nappasi pöydälle laskemansa Volitakin. Nazorak ei ehtinyt kiinnittää naamion reunoissa olevia remmejä, vaan kohotti naamion peittämään kasvojaan kädellään samalla kun asteli ovelle. Hän napsautti lukon auki, painoi hitaasti ovenkahvaa alas ja raotti ovea. Oven ja ovenkarmin väliin aukesi vain hieman yli puolentoista sentin mittainen rako, että 273 pystyi vain kurkistamaan oven toiselle puolelle.
Oven takana seisoi Mahiki-kasvoinen Paaco, joka hänkin huomasi viimein oven avanneen nazorakin ilmestyneen ovenrakoseen.
”Tawa ja Visokki haluavat sinut juttusilleen”, moderaattori ilmoitti. Asiansa kerrottuaan Toa kääntyi ja lähti.
”Aha”, 273 tyytyi lopulta toteamaan komennuksesta.
Valkoinen tiedemies marssi huoneensa oikealla seinustalla sijaitsevalle kaapille ja avasi sen pariovet. Nazorak tarttui henkarissa roikkuvaan takkiinsa ja kaapin pohjalle leipottuun hameeseensa. Hän poimi vielä kaapin oikealla puolelle riisumansa metallikengät ja alkoi sitten pukemaan.
Jäätutkija nosti toista jalkaansa ja astui hameen keskelle pidellen sitä käsissään. Hän teki saman toiselle jalalle ja nosti raidallisen hameen vyötäisilleen. Valkea nazorak istuutui sängylleen ja työnsi jalkateränsä hieman liian pitkiin metallikenkiin. 273 sai aina hieman pyöritellä jalkojaan ennen kuin ne asettuivat hyvin haarniskan osien sisään.
Pukiessaan takkiaan ylleen 273 hidasti hetkeksi tahtiaan. Hän kohotti oikean kätensä rinnalleen ja työnsi sen takin kauluksen sisään. Hän veti rintataskustaan kelmeästi sinisenä hohtava kiven. 273 pyöritteli kiveä käsissään sen molemmista päistä. Hänellä oli jo ikävä hanskaansa. No, pitää kai vain kestää. Adminit eivät luota minuun vielä täysin, eikä aseen takaisin vinkuminen antaisi minusta kovin hyvää kuvaa, nazorak mietti napittaessaan takkiaan kiinni. Hän laittoi elementtikiven kuitenkin takaisin taskuunsa jäsentodistuksen seuraksi onnea tuomaan. Toisaalta eihän siitä tiedä vielä. Luottamusasioiden takia minut on varmaan sinne kutsuttukin.
Jäätutkija veti tummat nahkahanskat käsiinsä ja alkoi sitten sitomaan plastroniaan kaulaansa. Admin Visokki vaikutti mukavalta ja luottavaiselta minuun. Admin Tawa taas saattaa olla vaikeampi saada puolelleni.
Nazorak nousi sängyltään ja käveli kirjoituspöydän viereen ja nappasi olkihattunsa hyppysiinsä. Hän heitti sen odottamaan sängylle ja alkoi sitomaan Volitakia kasvoihinsa. Ai niin… Klaanissahan on vielä kaksi muutakin johtajaa. Mitenköhän he mahtavat suhtautuvat minuun?
Volitak oli nyt tukevasti nazorakin lärvissä kiinni. Tiedemies nappasi hattunsa sängyltä ja asetti sen kallelleen takaraivolleen. Hän vielä nosti takkinsa kaulukset pystyyn suojaamaan ohimojaan ja oli sitten valmis lähtöön.
Bio-Klaani, Tawan toimisto
Huoneen ovi aukesi ja tummanpunainen visorak asteli sisään. ”Hei Tawa”, Visokki tervehti Toaa, joka istui mahonkisen toimistopöytänsä takana uppoutuneena paperitöihin. Visiirin peittämät silmät kohosivat hetkeksi papereista adminkollegaansa.
”Helei.” ”Et muuten usko, millaisen huhun kuulin moderaattorien huoneessa. Paacon mukaan Klaanin satamaan oli ankkuroitunut jonkinlainen… lautta violetteja pingviinejä.”
Juuri takaisin asutuspykälien ihmeelliseen maailmaan katseensa laskenut Juuriadmin nosti sen taas visorakin vihreisiin silmiin entistä kysyvämpänä.
”… Se ei ilmeisesti kuitenkaan ollut mikään Allianssin yllätyshyökkäys, kun missään ei ole annettu hälytystä?” ”Ei ja hyvä niin. En tiedä, olisiko se yhtä vaarallinen kuin yhtä outo miltä se kuulostaa…”
Pieni inisevä ääni sanoi jotakin Visokin pään sisässä, mutta admin jätti sen huomiotta. ”Siitä puheen ollen. Onko Guartsusta kuulunut vielä mitään?”
”Ei. Viimeinen kerta kun kuulin hänestä oli ennen kuin hän lähti tapaamaan Valkoista Turagaa.” ”Toivottavasti hän pärjää siellä…” Visokki ajatteli. Tawa hymähti.
”Parempi olisi.”
Kaksikon keskustelu aiheesta kuitenkin päättyi, kun oveen koputettiin.
”Sisään”, Sähkön Toa huikkasi heleästi. Ovi narahti auki, jolloin Volitakiin sonnustautunut olento astui varovasti sisään sulkien oven perässään. Emäntien keskustelua omasta koristaan seurannut Nöpö terästyi nähdessään tulijan. Taas se uusi hassu täti tuli kylään.
273 otti nopeasti ryhdikkään asennon ja kopautti kantapäänsä yhteen. ”Iltaa, neiti adminit.”
”Iltaa, Jäätutkija” Tawa sanoi hymyillen asiallisesti. Hän kohotti kätensä tiedemiehelle merkiksi, ettei hänen tarvinnut tehdä kunniaa. Sitten hän ojensi kätensä kohti pöydän toisella puolella, itseään vastapäätä odottavaan tuoliin. ”Käy istumaan.”
Pieni inisevä ääni sanoi taas jotakin, mutta Visokki käski sen olemaan hiljempaa ja tyytyi vain nyökkäämään 273:lle tervehdykseksi.
Valkoinen nazorak istuutui ja uskaltautui riisumaan naamionsa kasvoiltaan. ”Te halusitte suhua minulle jostakin?”
Keltainen Toa nyökkäsi. Ehkä hieman epävarmasti. ”Haluaisimme vain näin alustavasti tietää, mitä tietoja sinulla on tarjottavana Imperiumista, mitä me emme tiedä.”
273 otti paremman asennon tuolillaan ja kröhi kurkkuaan. ”No, en minä tietenkään mitään valtionsalaisuuksia tiedä. Mutta minä itse olen nazorak. Tiedän nazorakien kulttuurista, tavoista ja teknologiasta. Tiedän, missä päin Imzeriumin eri toimintaelimet sijaitsevat Desissä-”
273 oli näkevinään naisadminien kasvoilla vilahtavan yhtä aikaa jotenkin omituisen ilmeen.
”… Sanoinko jotain outoa?”
Tawan kasvoille nousi pieni kiinnijäämisen punastus. ”Et suinkaan! Jatka!”
Pieni inisevä ääni kikatti.
”Ja sen lisäksi saatan tietää joitakin tärkeitä asioita Imleriumin kaluston sijainnista, kuten satamista, tunnelien suuaukoista ja niin edelleen.”
Visokki kipitti ympyrää miettelijäänä. ”Miksi nazorakit haluavat juuri tämän saaren haltuunsa? Miksei heille riitä sen jakaminen? Saarella on ollut tähän asti tilaa monille kansoille.”
”Nazorakeista vanhimman”, 273 aloitti, ”Kenraali 001:n mukaan, tämä saari on lajimme syntykoti, josta esinazorakit lähtivät kauan sitten ja jolle olemme nyt palanneet. Imferiumille se on kunniakysymys saada saari yksinomaan hallintaansa.”
Tawa kohotti kysyvästi kulmiaan. Hän suuntasi telepaattisen viestinsä Visokille: ”En ole koskaan kuullut edes saaren vanhimpien asukkaiden puhuneen, että täällä olisi joskus ennen heitä vaikuttanut alkuasukaspopulaatio.” ”Nii’in. Toisaalta voihan siitä olla todella paljon aikaa.”
Visokki kuuli pienen äänen hymähtelevän jotakin.
Tawa nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi suunsa ristimiinsä käsiin. ”Entäpä kuinka nopeasti Imperiumi kouluttaa sotilaansa? Teitä tulee kuitenkin aika nopeasti lisää?”
273 oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, mitä admin tarkoitti. ”Niin noh, Imleriumi rekrytoi saawuvat nazorakit heti, kun he astuvat maan kamaralle kanistereista. Sotilasluokan koulutus kestää sen jälkeen sari vuotta, mutta jatkuu koko elämän ajan.” ”… Kanistereista? Eivätkö nazorakit syn-” Visokki oli sanomassa, mutta ääni katkaisi hänen ajatuksensa.
Visokki oli hetken hiljaa. Sitten hänen vihreät silmänsä suurenivat.
Hän suuntasi telepaattisen viestinsä Tawalle. ”… Hän ei tiedä, että nazorakit syntyvät kuningattaresta.” ”… Eivätkö nazorakit itse tiedä sitä? Mi- miten?” Tawa ajatteli yhtä hämmentyneen näköisenä kuin Visokkikin. Adminkaksikosta alkoi tuntua siltä, että he itse tiesivät enemmän nazorakeista kuin nazoraktiedemies itse.
273 aisti, että jäätyneessä keskustelussa oli jokin pielessä. ”Mitä nyt?” hän kysyi ja kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan.
Tawa vilkaisi epäröivän näköisenä Visokkiin. ”Mitä olet mieltä? Kerrommeko hänelle, mitä me tiedämme nazorakeista?”
Visokki kysyi samaa pääkopassaan asuvalta ääneltä. Hän tuli yhteisymmärrykseen sen kanssa. ”Yritetään kertoa se hienovaraisesti, ettei hän järkyty. Se, että me tiedämme enemmän nazorakeista kuin hän saattaa olla kova pala 273:lle…”
Visokki selvitteli hetken ajatuksiaan. Sitten hän sanoi Jäätutkijalle: ”Katsos… taistellessamme Imperiumia vastaan me olemme selvittäneet muutamia asioita siitä. Ehkäpä joitakin asioita, mitä johtoporras ei ole teille normaaleille kansalaisille kertonut…”
273 nojautui tuolillaan eteenpäin, kohti admineita. “… Mitä tarkoitatte?”
Keskustelu kuitenkin keskeytyi, kun ovi narahti ja aukesi.
Kaikki huoneessa olevat neljä ja puoli olentoa kääntyivät katsomaan tulijaan. 273:n silmät suurenivat, kun hän kääntyi tuolillaan katsomaan taakseen.
”…”, sanoi Tawa. ”…”, sanoi Visokki.
”…?”, sanoi 273.
Klik, sanoi iskuri.
Toinen ovi
Toinen hetki
Hän työnsi oven varoen auki ja astui suoraan sisään moderaattorien taukohuoneeseen. Siellä hänen katseensa kohtasi kahvipannun ääressä jonkinlaista tyttökalenteria vierekkäin tuijottelevan toan ja skakdin.
Moderaattorien kasvoilla vaihteli jotain leveiden virneiden ja syvän pöyristymisen väliltä, kun he siirtyivät naureskellen sivusta toiseen. Ilmeet muuttuivat häkellykseksi, kun kaksikko huomasi ovella seisojan.
”Iltapäivää, admin yskäisi.
Tyttökalenteri lensi tehokkaasti Paacon käsistä huoneen toiseen päähän ja sukelsi sohvan alle. Paacolta ei tähän juuri lupaa kysytty.
”Ehehehehehe, G-mies!” heittokädellään ojenteleva hopeinen skakdi nauroi riemastuneena. ”Palasit ehjin nahoin!” Paaco suoristi pöydän ylle kumartuneen rankansa ja nosti kätensä löysään tervehdykseen.
”Pitkästä aikaa”, Guardian sanoi rennosti. Hopeinen skakdi rullasi innolla esimiehensä luo, ja kaksi skakdia tarttuivat toistensa suurista kämmenistä tervehdyksenä. Guartsun katse muuttui hämmentyneeksi, osittain sääliväksi.
”Ja mitäs sinulle on tapahtunut?” hän kysyi varoen tiiraillen pyörätuolia ja lastoilla tuettuja jalkoja.
Bladiksen voitonriemu muuttui hitaasti ärtymyksen kautta mökötykseksi. ”Torakanäpärät!” hän karjaisi. ”Torakoiden erikoisagentteja, kaksi oikein rumaa ja ilkeää. Pudottivat aluksemme metsikköön. Annoimme niille kyllä kunnolla pataan… mutta hei hei pohjetreenille! Hei hei potkunyrkkeilylle! Hei hei pitkille iltalenkeille!”
Guardianissa oli sen verran hienotunteisuutta, että hän kuunteli moderaattorin turhautuneen jupinan loppuun asti keskeyttämättä. Mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että hän olisi jättänyt seuraavan kommenttinsa sanomatta.
”Sinä et harrasta mitään noista asioista.”
”No en ainakaan nyt!” Bladis saarnasi, mutta ei pysynyt kauaa jurona. Pyörätuoliskakdi repesi nauruun niin kovaa, että hakkasi reisiään… joka lähinnä sattui. Guardian pyöritteli silmiään hymähtäen.
Maailmassa oli kolme asiaa, jotka tekivät raudan skakdin onnelliseksi. Ja mistään niistä nauttiminen ei ollut selvästi vaikeutunut pyörätuolissakaan.
”Meidän piti mennä tässä joku ilta ajelemaan pyörillä, muistatko?” raudan skakdi heitti yhtäkkiä haltioituneena. ”Sinä, minä, kaksi moottoripyörää, pullo viskiä… rantahiekat, aurinkoinlasku! Miten on?”
”Viski ja moottoripyörät. Aina yhtä hyvä idea.”
”Mieti, ihan kuin ennen vanhaan! Eikä siellä rannoilla mitään liikennesääntöjä ole!”
”Totta puhut”, G myönsi tyynesti. ”Mietin lähinnä niitä miinoja.”
Bladiksen punaisista silmistä pilkehti haltioituneisuus. Katse, joka muistutti siitä, että Bladis oli todennäköisesti vastuussa suurimmasta osasta kyseisistä miinoitteista ja täyttyi riemusta aina kun joku mainitsi ne. Sivusilmällään Gee näki Paacon pudistavan vain hiljaa päätään.
”Harkitaan asiaa tässä joku päivä”, Gee virnuili lajitoverilleen silmät puoliummessa. Kun hän käänsi katseensa tästä Paacoon, hän näki yhä silmäkulmassaan hopeisen skakdin puristavan molemmat kouransa nyrkeiksi ja tuulettavan suorastaan hengitystään pidätellen.
”Niin, tosiaan, moi”, Paaco tervehti melko jäykästi mutta hymyillen. ”Mitä mies?”
”Sinä haluat varmasti saattaa minut ajan tasalle”, Guardian sanoi taputtaen vihreää toaa olkapäälle voimakkaasti. Niin voimakkaasti, että tämä jopa vähän heilahti.
”Tuota”, Paaco sanoi hitaasti. ”Kelpaa. Mistä aloitan?”
Bladis ja Paaco saattoivat Guardianin moderaattorisiivestä itse admin-torniin. Matkan varrella he ohittivat ahkerassa työssä toimivia miliisimatoralaisia, jotka kuljettivat aseistusta ja ikkunasuojiksi naulattavia metallilevyjä paikasta toiseen. Admin-tornissa alkoi olla enemmän kuhinaa kuin vuosiin.
Vartijalle kerrottiin kaikki varsin karsittuna pikakelauksena Nui-Koron evakuointioperaatiosta, hämmentävästä Uroijege-välikohtauksesta ja Samen ja Maken lähdöstä kohti Kaya-Wahia. Ja metsissä jo alkaneista sissioperaatioista. Niistä kukaan heistä ei kuitenkaan uskaltanut puhua erityisen kovaan ääneen.
He pysähtyivät vain adminielle varattujen tilojen metalliovelle. ”Ja siinä oli varmasti kaikki?” sininen skakdi kurtisti kulmiaan Paacon vaiettua.
”Ööh”, Paaco sanoi vilkaisten rullailevaa kollegaansa, joka lähinnä kohautti olkapäitään. ”Joo, oli.”
”Ettekä nyt jättäneet mainitsematta mitään todella ilmiselvää.”
”Siinä se aika lailla oli”, Bladis tokaisi. ”Meitä kyllä kiinnostaisi tietää, miten siellä metsässä meni.”
”Sanotaanko näin, että Valkoinen Turaga on kaupungissa. Kauaa hän ei täällä tosin suostu pysymään… mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Kiitos teille.”
Kaksikko katosi Klaanitornin kuhinaan. Kuunnellessaan moderaattoriensa puhetta admin ei ollut voinut olla piirtämättä päänsä sisällä karttaa Bio-Klaanin saaresta, jolla hän näki jo mielensä silmin Allianssin päivittyneitä rintamalinjoja. Hmh. Olinkohan liian pitkään viidakossa, Guardian mietti jatkaessaan matkaansa koristeellisia käytäviä pitkin. Hän tarkkaili edelleen nurkkien taakse. Varautui paikkoihin, joista hänet voitaisiin yllättää. Näki huoneista välittömästi ensimmäisenä kuolleet kulmat ja kohdat, joita päin hän ei tositilanteessa selkäänsä kääntäisi.
Nazorak-kiväärien laukaukset olivat etäisiä, mutta selkeitä kuin hänen oma hengityksensä. Jos elää tarpeeksi kauan sodassa, hän mietti, tuleekohan tästä… luonnollinen tila. Voiko tällaisessa vain elää. Jatkuvassa hälytystilassa.
Torakkamarssi. Torakkamarssi. Viidakon äänet. Puhtauden kieli, puhtaat sotilaat. Viidakon äänet. Laukauksia.
Yhtenäisyys, velvollisuus, puhtaus. Laukauksia. Silmiä viidakossa. Se kaikki tuntui yhä yhtä elävältä Guardianin päässä. Niin elävältä jopa, että hän ei tajunnut saapuneensa vain ylläpitäjille varattuihin tiloihin. Voi luoja, minä tarvitsen kupin kahvia, sininen skakdi sanoi pudistaen päätään, hieroen silmäänsä ja tarttuen ovenkahvaan. Painukoot rintamalinjat nyt vaikka karzahniin. Kaksi viikkoa skarrarrarrin kalaa ja juureksia. Minä tarvitsen viskipaukun ja kahvia.
Ovenkahva tuntui kääntyessään puhtaalta hänen viidakon saastaaman kämmenpohjansa alla.
Jos näen vielä yhdenkin pirun torakan, minä kyllä…
Se aiempi ovi
Se aiempi (myöhäisempi) hetki
Jäätutkijan suuret, siniset silmät tuijottivat yllätyksen ja pahan aavistuksen lasittamina kuolemaa huokuvan revolverin piippua, joka näytti olevan suunnattuna suoraan hänen takaraivoonsa. Revolveria piteli vakaalla kädellä pitkä, tummansininen skakdi. Skakdin kasvot olivat kasvomaalin ja lian peitossa, mutta silti niistä saattoi nähdä vakaan ilmeettömyyden. Skakdin silmät kuitenkin puhuivat toista. Toinen silmistä näytti olevan jonkinlainen kiikari, mutta toinen, punaisena hehkuva orgaaninen silmä oli revähtänyt ammolleen.
Revolveria ojossa pitelevän skakdin rinta kohosi, kun hän hengitti syvään. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
Kaikki huoneessa olijat (Nöpöä lukuun ottamatta) odottivat pelonsekaisella kauhulla skakdin reaktiota. Etenkin 273, jonka ilme muistutti todella kovaa ajavan vahkikuljettimen ajovaloihin jäänyttä kauriseläintä.
Tawan toimistossa ei hetkeen kuulunut muuta kuin kellon viisarien raksutus. Sen viisarit näyttivät ajan olevan hieman yli kuusi.
Sitten skakdi avasi hitaasti suunsa.
”Tawa”, hän lausui rauhallisesti, mutta silmäkulma värähtäen. ”Tiesitkö, että toimistossasi on hyönteisongelma.”
273:n katse laskeutui piipun suusta revolverin liipaisimeen. Skakdin sininen sormi painautui hitaasti tiiviimmin metallista laukaisijaa vasten. Se tärisi jo kevyesti jännittyneenä, mutta 273 ei sitä huomannut – häntä kiinnosti taas piipun suu. Ja se, mitä siellä ehkä oli. Ja se, että se ei ehkä olisi siellä enää kauaa.
”Gee”, juuriadmin sai lopulta ulos, ”oletko varma, että tiedät, mitä olet tekemässä.”
273:n leuka tärisi.
Pieni kimisevä ääni Visokin päässä kirkui todella kovaa.
”Minä olen tehnyt tämän aika usein”, ilmeisesti ’Geeksi’ kutsuttu skakdi sanoi Jäätutkijan edessä naksauttaen niskojaan. Ase ei liikahtanutkaan. ”Kyllä minä aika varma olen, miten tämä toimii.”
Valkoisen nazorakin pokka petti. Hän pomppasi tuoliltaan kuin jäniini. Tuoli melkein kaatui ja nazorakin sylissä ollut naamio kolhati lattialle.
“OLEN SYYTÖN!”
Revolverin piippu seurasi nazorakia. Sotilasskakdin sormi painui alas.
Mitään ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, kun ase itsestään päätti repäistä itsensä irti kahvastaan pitämästä kourasta. Se sinkoutui pyörien ilmassa huoneen poikki ja jysähti toimiston seinään, jääden siihen kiinni kuin magneettiin.
Visokki hyppäsi huoneen keskellä skakdin ja pelästyneen nazorakin väliin. ”NYT KAIKKI RAUHOITTUVAT!” hän karjaisi silmät hehkuen.
Pieni kimisevä ääni kannusti Visokkia. Sininen köriläs oli jättänyt revolverikätensä ojoon nazorakia kohti kuin ei olisi vielä tajunnutkaan menettäneensä pyssyään. Kuin tilannetta epätoivoisesti pelastaen ’Gee’ muodosti sormistaan pistoolin ja jatkoi Jäätutkijan osoittelua.
Siihen nazorak ei voinut kuin tuijottaa epäuskoisena. Hän oli vieläkin liian peloissaan edes liikahtaakseen.
”Joku on minulle nyt kyllä selityksen velkaa”, harjakas pyssysankari murahti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun 273 oli skakdin nähnyt, mutta hän ei silti voinut olla hätkähtämättä olennon villipedon hampaiden paljastuessa.
’Gee’ siirsi katseensa Tawaan, joka vain tuijotti häntä kireänä, mutta niin tuijotti Visokkikin. Hetken vielä Jäätutkijan jähmettyneitä sinisiä hyönteissilmiä tarkasteltuaan hän päätyi lopulta tuijottamaan lähinnä Nöpön katsetta.
Rapu ja zakazilainen näyttivät olevan aika lailla yhtä perillä asioista.
Rapu ehkä oikeastaan vähän enemmän.
”He-heeei?” skakdi naurahti ilottomasti. ”Kysymys yksi, miksi täällä on torakka. Kysymys kaksi, kuka sen on pukenut noin?”
Tawa huokaisi. “Tämä nazorak tässä on Klaanin uusin jäsen.”
‘Gee’ katsoi ensin Sähkön Toaa. Sitten nazorakia. Sitten taas Toaa.
“Eihän tämä nyt ole mikään Paacon surkea källi?” ”Ei”, Visokki puuttui keskusteluun. ”Hän halusi liittyä meihin ja me otimme hänet jäseneksi.”
Tässä vaiheessa 273 uskaltautui sen verran liikahtaa, että hän työnsi hitaasti kätensä povitaskuunsa ja veti harkituin liikkein taitellun paperin. Hän ojensi paperin skakdin kouraan, täristen kuin haavan lehti. “A-admin G-guardian, oletan…?” Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että ainakin yhdestä Klaanin johtajasta Propagandaministeriö oli osannut tehdä varsin todenmukaisen kuvan.
Ennen kuin hän ehti muuta ajatellakaan, läimäisi suuriharjainen sotilas paperin takaisin hänen kouraansa.
”No niinpä näyttää”, Guardian töräytti. ”Olitte sitä mieltä, että kaksi petturia ei riittänyt? Annetaan Allianssille vähän tasoitusta ottamalla vielä vapaaehtoisesti soluttautuja sisään.”
Tawa näytti jo hieman turhautuneelta admintoverinsa syytöksiin. “Usko jo Gee! Hän on puolellamme ja voi olla isoksi avuksemme sodassa! Kaikki apu on nyt tarpeen.”
Juuriadminin sanat tuntuivat purevan. Hämmästyksekseen 273 huomasi Guardianin vain hiljentyvän mietteliään näköisenä. Ehkä vähän vastahakoisena? Skakdien reaktioita oli vaikea tutkia – kaikissa ilmeissä oli niin paljon hampaita. Ja kovin pitkään nazorak ei olisi halunnut adminia tuijotella, sillä nyt tämä tuijotti taas takaisin.
Hyönteinen ei halunnut ottaa selvää, olivatko Totuusministeriön tarinat kirjaimellisesti tappavasta tuijotuksesta todenperäisiä, mutta hän ei halunnut katsoa poispäinkään. Ja juuri kun hän oli ehtinyt tottua revolverisankarin konesilmän punaiseen hehkuun, tapahtui jotain kummallista. Silmä vaihtoi mekaanisten niksahdusten myötä valonsa väriä ensin punaisesta valkoiseen, sitten siniseen, sitten oranssiin, sitten vihreään. Vihreän jälkeen skakdi kurtisti kulmiaan pysähtyneen mietteliäänä ja kiikarin linssistä tuli taas oranssi. Oranssihehkuisen linssin läpi skakdi tuntuikin tuijottelevan häntä kiusallisen pitkän hetken. Jäätutkija puristi elementtikiveä taskussaan käsi täristen.
Lopulta oranssista tuli taas punainen. Skakdi hymähti kummastuneena.
”Valehtelematta olisit kyllä huonoin soluttautuja ikinä”, Guardian tokaisi lopulta. ”Miksi sinua voi kutsua?”
273 nielaisi hiljaa. Hän kirosi mielessään sitä, että skakdi oli oikeassa hänen asukokonaisuudestaan.
“Öh, olen… Jäätutkija. Jäätutkija 273.”
“No jo on iso luku”, skakdieversti pisti merkille. “Sen verran teikäläisten käytännöistä tiedän, että olet aika korkealla arvoasteikossa. Miksi sinunlainen haluaisi vaihtaa vihollisten leiriin?”
Tiedemiehen katse painui skakdin kasvoista lattiaan. Harmaa ussal oli tullut hänen jalkojen juureen kiehnäämään hänen hamettaan kuristen.
“Siksi, ettei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Olen… maanpaossa. Olen kapinallinen.”
Skakdilla ei ollut siihen sanottavaa. Hän vain tuijotti nazorakia epäuskoisena pienen hetken. Sitten hän asteli seinänviereen ja nappasi revolverinsa kouraansa rennosti. Sen huomatessaan Jäätutkija hypähti taas kauemmas varautuneena.
”Mitä sinä ajattelit”, Tawa tuhahti skakdille nousten pöytänsä ylle käsiensä varaan. ”Ampua tuolla täällä sisällä?”
Visokin katse oli samalla lailla syyttävä. Kaikkien kolmen ilmeisiin skakdi vastasi vain vetämällä liipaisimesta.
273 tunsi sydämensä pysähtyvän, kun iskuri osui aseeseen.
Ja sitten, vain iskuri. Ei mitään.
Hetken hiljaisuus. Skakdi pyöräytti revolverin rumpulippaan auki ja paljasti kuusi tyhjää rakoa.
”Eikö teillä ole kenelläkään huumorintajua?” Guardian kysyi sujauttaen kuudestilaukeavan taisteluvyönsä remmien väliin.
Tyhjän lippaan nähtyään nazorakin jännitys laukesi. Hän tunsi jalkansa tärisevän ja hänen oli pakko ottaa tukea tuolistaan, jolla oli ennen kolmannen adminin tuloa istunut. Viime viikkoina oli ollut liian monta sellaista tilannetta, jolloin 273 oli uskonut kuolevansa. Vaikka skakdi oli laittanutkin pyssynsä pois, ei nazorak siltikään pystynyt rentoutumaan hänen läsnäollessa.
”Sinä”, ’Gee’ sanoi osoittaen Tawaa, ”meillä kahdella on näemmä puhuttavaa.”
”Niin on”, Toa vastasi.
”Sinä”, skakdi sanoi osoittaen Visokkia, ”älä kerro minulle, mihin olette Manun tässä välissä tunkeneet.”
Pieni kimisevä ääni kuulosti loukkaantuneelta. Guardian ei sitä kuullut.
”Minua ei juuri nyt kiinnosta”, väsynyt sissiskakdi tokaisi, ja kääntyi vielä 273:n puoleen. ”Ja sinä.”
Skakdi teki sormillaan eleen, jolla hän ehkä näytti pitävänsä nazorakia silmällä. Sitten hän veti yhden sormen hitaasti kaulaansa pitkin hurjistuneen näköisenä, tuhahti ja asteli tomerasti toimistosta ulos.
”Anteeksi hänen puolestaan”, Tawa keräili sanojaan, ”hän osaa olla välillä vähän-”
”Ja sinä vielä!” karjaisi oviaukkoon vielä ilmestynyt sininen pää ja osoitti yhdellä teräväkyntisellä skakdinsormella Jäätutkijaa. Mekaaninen silmä vaihtui vielä kerran oranssiksi, ja sitten taas punaiseksi. ”Petiin siitä, tolvana. Tiedätkö edes, kuinka alhainen ruumiinlämpösi on?”
Ovi viuhahti ja skakdi oli poissa.
Toimistoon tuli hiljaista.
“… Mitä ihmet-” 273 lausui hiljaa. Jäätutkija käynnisteli kuvitteellisia rattaita aivoissaan ja mietti skakdin sanoja. Ei hän itseään mitenkään kipeäksi tuntenut. Ja mistä admin oli voinut hänen ruumiinlämpönsä tarkistaa? Tiedemies mietti hetken pyssysankarin kiikarisilmän värien vaihtelua. Skakdin silmässä oli oltava lämpöskanneri. 273:sta kuitenkin tuntui, että sen hänen oli selvitettävä myöhemmin.
”Noo…” Visokki aloitti. ”Sehän meni hyvin?”
Tawa hieroi toisella kädellä niskaansa. “Ehkäpä on parempi, että jätämme tämän palaverin nyt tähän. Minun on puhuttava Geen kanssa.”
Tawa katsoi 273:a, joka nojasi edelleen tuolin selkänojaan pysähtyneen näköisenä. “Pahoittelen vielä kerran. Guardianilla on ollut rankka viikko.”
Jäätutkija pudisteli päätään. “Ei se mitään. On varmaan aivan normaalia, että on valmis heti ampumaan vihollisen kun näkee sellaisen.” ”Tuota. Sinä voit 273 jo lähteä. Me selvittelemme hieman asioita ja kutsumme, jos tarvitsemme sinua myöhemmin.” Visokki kehotti.
Nazorak nyökkäsi arasti ja kumartui poimimaan lattialta naamionsa, joka oli pudonnut äskeisen välikohtauksen aikana. Hän sitoi sen paikoilleen ja käveli ovelle.
“Illanjatkoa, adminit…”
Jäätutkijankin lähdettyä Tawan toimistoon tuli entistä hiljaisempaa. Tawa vilkaisi Visokkia. Visokki Tawaa. Molemmat tyytyivät huokaisemaan syvään.
Niin myös pieni kimisevä äänikin.
Nöpö lähinnä tuhahti, koska kukaan ei ollut silittänyt häntä.
Kävellessään pois adminsiivestä 273 pysähtyi. Hän työnsi kätensä kauluksensa alle ja tunnusteli rintaansa. … Miten niin alhainen ruumiinlämpö?
Kuja oli pimeä, ahdas ja likainen. Se oli juuri sellainen paikka jossa aivan taatusti tapahtui paljon ikäviä asioita. Hämäriä ja laittomia. Ja epäilyttäviä.
Tätä mieltä oli myös kujalla värjöttelevä epämääräisen näköinen hahmo. Hahmo oli matoran. Tarkalleen ottaen pitkään ruskeaan takkiin pukeutunut po-matoran. Kyseinen matoran oli vetänyt nuhjuisen lierihattunsa syvälle päähänsä. Tarkka katsoja saattoi erottaa matoranin suupielessä hiljaa palavan savukkeen. Yleensä tämä matoran ei polttanut. Mutta nyt hän poltti. Hän oli nimittäin hermostunut.
”Toitko tavaran?”
Halvasta rikoselokuvasta tempaistun näköinen po-matoran oli nielaista savukkeensa kuullessaan taakseen hipihiljaa ilmestyneen kauppatoverinsa äänen. Kauppias kääntyi ripeästi ympäri vain huomatakseen asiakkaansa turkoosit kasvot aivan liian lähellä omaa naamaansa.
”Tervehdys, ystävä hyvä”, Tedni puhui. Vaikutti siltä, että entinen Miekkapirun veljeskunnan viestinviejä näki oikein vaivaa kuulostaakseen mahdollisimman limaiselta.
”Äh”, kauppias aloitti. ”Tai siis öh, tai siis iltaa.”
”Sitäpä juuri”, Tedni vastasi ja liukui sutjakasti kauppiaan toiselle puolelle. ”Kaunis sää ja sellaista”, vihreänturkoosi matoran jatkoi. ”Minulle kuuluu oikein hyvää ja niin varmasti sinullekin. Voimmeko vihdoin mennä asiaan?”
Po-matoran vetäytyi vaistonvaraisesti hieman etäämmäs lipevästä asiakkaastaan. Sitten kauppias raotti takkiaan ja nosti sen alta ruskeaan paperiin käärityn paketin.
”T-tämän hankkiminen ei ollut helppoa”, matoran puhui yrittäen kuulostaa ylpeältä. Tednin ilmeestä ei kuitenkaan paistanut niin minkäänlainen kiitollisuus tai ihailu.
”Taatusti”, Tedni naurahti ja kaappasi paketin vihreään kouraansa. ”Onhan tämä varmasti aito?”
”Saat siitä sanani”, säikky kauppias vastasi pyöritellen peukaloitaan. Kauppias oli kuullut aivan tarpeeksi tarinoita Ämkoon veljeskunnasta, eikä ollut niin tyhmä, että edes harkitsisi yrittävänsä myydä entiselle veljeskuntalaiselle väärennettyä tavaraa.
”No, ei minulla kai sitten muuta. Nähdään!” Tedni puhui ja lähti luikkimaan tiehensä.
”M-mutta! Hei! Maksu unohtui!” matoran huuteli kakama-naamioisen pirulaisen perään. Tedni kääntyikin hetkeksi kannoillaan, ja huikkasi:
”Mitäpä luulet Klaanin ajattelevan jos joku kuulee sinun välittäneen laitonta tavaraa Ämkoon veljeskunnalle? Nii-in, sitäpä minäkin. Mutta minäpä olen niin reilu kaveri, että en lavertele kellekään! Eikö olekin reilua?”
Huiputettu kauppias aikoi sanoa jotain, mutta Tedni oli jo poissa.
Veljeskunnan saari
Kaksi viikkoa aikaisemmin
Aamunkajo pilkisti varoen sisään suurilehtisen päällyskasvuston väleistä. Guardian yritti olla liikkumatta ja hengittämättä tarkastellessaan tummakuorista nazorak-jääkäriä, joka asteli jossain puunrunkojen välissä selkä häneen päin.
Näkyvyys oli huono. Puita, puiden oksia ja puista laskeutuvia köynnöskasveja halkoi valoa. Skakdi siveli varustevyössään olevaa veistä. Jos hän heittäisi ohi, se olisi siinä.
Bakmei oli piilossa jossain skakdin vierellä. Guardian ei tiennyt sen tarkemmin, missä, sillä myös Valkoinen turaga pidätti hengitystään. Kiikarisilmä käänsi päätään hitaasti etsien vanhusta tätä kuitenkaan löytämättä. Miten hän tietäisi, mihin tämä oli maastoutunut? Miten he pystyisivät viestimään toisilleen yhteisen evakuointisuunnan?
Mies käänsi katseensa taas torakkaan. Tämä oli pysähtynyt paikoilleen selvästi kuuntelemaan. Hyönteissotilaan toinenkin kitiinikuorinen koura hakeutui hitaasti tukemaan kivääriä. Aikaa ei olisi välttämättä liikaa.
Guardian kääntyi toisellekin puolelle eikä nähnyt turagasta jälkeäkään. Päivänvalolla liikkuminen oli huono idea, hän kiristeli hampaitaan vilkuillen sivuilleen intensiivisesti. Hän harkitsi vakavissaan vain lähtevänsä perääntymään varoen takaisin Bakmein vesiputouspiiloa kohti. Ehkä turagakin tajuaisi toimia, ja he voisivat odottaa yötä-
Tämä ajatus keskeytyi väkivaltaiseen rusahdukseen jostain puiden välistä.
Skakdi kääntyi.
Valkoinen turaga odotti kyllästyneen näköisenä siinä pisteessä, missä nazorak-kiertovartija oli äsken seisonut.
Jotain tummanruskeaa lojui tämän jaloissa. Guardian oli melko varma, että se jokin oli lyhentynyt ainakin puolellatoista päällä.
“Kauanko aiot toljottaa siinä?” Bakmei ärähti ja lähti sitten kävelemään viittoen skakdille suunnan. Guardian huomasi, että vanhus raahasi perässään nazorakin irronnutta päätä tämän tuntosarvista.
Skakdi nousi varoen epifyyttimerestä ja otti turagan kiinni. Bakmei tuntui etenevän umpeen kasvaneessa sademetsässä varmoin askelin kuin vainua seuraten. Skakdi ei kyseenalaistanut saaren vanhimman asukkaan suuntavaistoa. Tuon kyllä kyseenalaistan, hän mietti vilkaisten mättäitä pitkin raahautuvaa irtopäätä.
Kävellessään skakdi kohensi taisteluvyönsä selkäpuolelle sitomaansa pakkausta, jossa oli lähes koko turaga Bakmein vaatimaton maallinen omaisuus. Kaikki paitsi tämän muinaisen tekniikan vanhaakin vanhemmat kääröt, joita ukko kantoi itse.
”Vielä pitkäkin matka?” skakdi kysyi hiljaa vilkaisten olkansa yli.
“Kärsimätön hurtta”, turaga murisi vastaukseksi. “Sinun olisi parempi oppia kärsivällisyyttä, jos haluat peitota Ämkoon. Olemme kohta perillä, mutta …”
Bakmei vilkaisi nopeasti Guardianin suuntaan kuin varmistaakseen, että toa-kivi oli varmasti skakdin mukana.
“… tässä tulee menemään kauan.”
Skakdi ei vastannut siihen mitään. Odotus ei ollut ongelma, mutta hän ei osannut olla vilkuilematta pusikkoihin ja puiden taakse. Päivänvalo paljastaisi heidät jossain odottavan tarkka-ampujan ristikon edessä.
Nyt hänen oli kuitenkin vain luotettava Valkoiseen turagaan. Tämä oli jo suostunut säästämään hänen henkensä, ja ilmeisesti auttamaan häntä. Vaikka ei sitä ehkä suostuisi ääneen myöntämään.
”Ymmärrän. Mihin olemme käytännössä menossa?” hän uskaltautui lopulta kysymään.
“Kiven voima ei ole vielä käytettävissäsi”, Bakmei puhui. “Sitä täytyy jalostaa. Ja täällä metsässä on paikka jossa se on mahdollista.”
Bakmei nosti katseensa hetkeksi ympäröivien valtavien puiden sankkaan latvustoon.
“Tämä saari on vanha, hyvin vanha. Täällä piilee voimia jotka ovat peräisin kaukaa entisaikojen takaa.” Sanat sanottuaan turaga nosti raahaamansa torakan pään kasvojensa tasalle ja tuijotti sitten irtopäätä happamana suoraan sen tiedottomiin silmiin.
“Tämä ei ole paikka säälittäville valloitussodille”, turaga sanoi vihaisena. “Teidän typerä Klaaninne, nämä nazorakit… tämä paikka ei kuulu teistä kellekään.”
”Kuinka kauan olette asuneet täällä?” skakdi kysyi.
Turaga naurahti kuivasti.
“Kauemmin kuin sinä olet ollut olemassa, rakki”, vanhus murjaisi sitten vastaukseksi.
”En epäile yhtään.” Guardian ei tohtinut kysyäkään, kuinka vanha Valkoinen turaga oli.
Ja he hiljenivät kuuntelemaan viidakon kuhinaa. Ehkä jopa tunneiksi. Nazorakin irtopää raahasi maata pitkin ja Guardian jäi kävellessään katsomaan sitä. Hän ei tiennyt, kumpi ajatus häntä pelotti enemmän: Se, että turagalla olisi sille käyttöä, vai se, että hän piti sitä mukana lähinnä huvin vuoksi.
”Sitten kun tämä on ohi… kun olemme takoneet tämän kiven uuteen muotoon”, skakdi puki sanojansa varoen uudelleen, ”saatatte joutua lähtemään täältä.”
Bakmei kääntyi tuijottamaan häntä pistävästi sanaakaan sanomatta.
”Olen vähän pahoillani, mutta ette selviydy täällä kovin pitkään. Ennemmin tai myöhemmin torakat tai skakdit nimittäin kyllä huomaavat, että tiedustelijoita katoilee siellä, missä asutte.”
Bakmein valkoisilla kasvoilla käväisi inho. Vanhus heilautti pitkiä viiksiään kerran vapaalla kädellään, ja puhui:
“Miksi oikein kuvittelet kantavasi omaisuuttani? Aion kyllä lähteä täältä, mutta torakat ja muut typerät valloittajat eivät ole siihen syy.”
Sitten turaga pysähtyi. Bakmei kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi sitten Guardiania suoraan skakdin ainoaan silmään.
“Kuvitteletko, että luotan säälittävän oppilaani kohtalon kokonaan haltuusi? Jos sinä et onnistu Ämkoon nujertamisessa, jonkun muun täytyy.”
Vanhus tuijotti skakdia vielä hetken keltaisilla viirusilmillään, ja jatkoi sitten kävelyä.
”Tämä ei varsinaisesti yllätä. Oli miten oli, sitten kun aika tulee, hankin meille kyydin.” Guardian avasi varustevyönsä selkäpuolella olevan taskun ja otti sieltä esiin jotain.
Skakdin sinisellä kouralla istui pieni vihreiden sulkien peittämä ohjus. Tämän ohjuksen kärkeä koristi tummanharmaa nokka, suojalasit sekä pienet silmät, joista paistoi elämään kyllästynyt katse. Pieni rakettilintu oikoi varovasti kaikkia kolmea siipipariaan ennen kuin käänsi surkean katseensa Guardianin kasvoja kohti.
“Piip”, lintu sanoi. Pieni ja koruton naru linnun peräpäässä liikahti.
Valkoinen turaga tuijotti siivekästä melko pöyristyneenä kuin selitystä vaatien.
”Tämä, jos minulle sen antanut veljeskuntalainen oli täysin selvinpäin”, skakdi esitteli. … mitä kyllä vahvasti epäilen…
”… on ilmeisesti suihkumoottoroitu whakamo-pääskynen. Näitä elää jossain eteläisellä mantereella ja ne kuulemma maistuvat hyvältä kevyesti marinoituna. Täydellä nopeudella lentäessään tämä saavuttaa Klaanin saaren jopa vartissa ja etsii käsiinsä kouluttajansa. Se, mistä meidän täytyy huolehtia sen jälkeen on lähinnä, että olemme koillisessa niemenkärjessä odottamassa kyytiä.”
Suihkumoottoroidulta whakamo-pääskyseltä pääsi pieni ja surullinen ”piip”. Skakdi piti pienen tehostavan tauon ja jatkoi melko ankea ilme sinisillä kasvoillaan.. ”Haluatteko te selittää minulle, mikä tämä Veljeskunnan lintujuttu on. Minä en rehellisesti tiedä.”
Bakmei ei vastannut mitään. Vanhus ainoastaan huokaisi ja pudisti päätään. Turaga kääntyi ja ehti ottaa pari askelta menosuuntaa kohti, kunnes yhtäkkiä.
“Za?”, nazorak-pää kysyi.
Valkoinen vanhus jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Nazorak, tai se mitä siitä oli jäljellä, puhui turagalle tuntemattomia sanoja samalla kun vanhus nosti pään helpommin tarkasteltavaksi. Tästä seurasi kenties maailman kiusallisin tuijotuskilpailu.
“Tämä elää”, Bakmei puhui ensimmäistä kertaa rehellisen hämillään. “Kuuluuko näiden elää?”
”Niin joo”, Guartsu puri huultaan tuijotellen vuorotellen päätä ja Bakmeita. ”Noin voi sitten käydä. Aina välillä.”
Bakmei ravisti nazorak-päätä kummastuneena. Torakka ei yllättäen pitänyt tästä, ja se kirosi jotain omalla kielellään. Nazorakin silmät viuhuivat sinne tänne, ja se näytti pahoinvoivalta. Torakan olo ei ainakaan parantunut kun sen katse kohtasi Geen.
“Ab Wazerung!”, pää älähti paniikissa. “USSAL-KUNINGATTAREN RAKKI, SILMÄPUOLI SAASTAINEN ELÄIN”, tällä kertaa vihollistensa kielellä.
Guardian mietti miten nazorakin virkoamisen voisi käyttää hyödyksi. Saisiko siitä ehkä irti tietoja? Vai tulisiko se vain vaimentaa? Oli miten hyvänsä, seuraava siirto tulisi harkita tark-
Nazorak-pää sanoi SPLART kun valkoinen turaga läjäytti sen läheistä puunrunkoa vasten. Turagan mielenkiinto puhuvaan irtopäähän lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Nazorakin aivonesteet lensivät iloisessa kaaressa ympäriinsä. Bakmei pudotti torakkapään viimeiset rippeet kädestään, ja pyyhkäisi sitten kätensä vieressään kasvavaan lehtikasviin.
“Matkaa on enää vain vähän”, vanhus murahti ja lähti harppomaan kasvuston kätköihin hieman järkyttynyt skakdi perässään.
”No käyhän se noinkin”, hän lausui kovaan ääneen nyrpeä ilme kasvoillaan. Mikä helvetti sinua riivaa, hän lausui mutta ei ääneen.
Telakka
Nykypäivä
Tummalla mäntypuisella pöydällä lepäsi sekalainen läjä papereita, pari pientä heittoasetta sekä muutama ahdas lintuhäkki. Pöydän vierelle astellut Tedni pyöritteli ruskeaa pakettia tyytyväisenä käsissään ja laski sen sitten varovasti pöydälle. Vihreänkirjava viestinviejä kiskaisi sen jälkeen pöydän alla lojuvan jakkaran luokseen, ja istahti.
“Sinulla kesti”, puhui ruru-kasvoinen entinen veljeskuntalainen toverilleen katsellen tätä hieman epäilevästi. “Oliko tavaran hankkimisen kanssa vaikeuksia?”
“Huoli pois Otlek, kauppakumppanimme vain päätti ryhtyä hankalaksi”, Tedni valehteli keikkuen jakkarallaan. Sitten matoran yritti vaihtaa puheenaihetta. “Mitenköhän arvon herra Guardianilla menee?”
Otlek puuskahti.
“Jos herra Guardian koskaan löysi perille Valkoisen turagan tykö, hän on todennäköisesti kuollut.”
Tednin kakama-kasvoille kipusi leveä virne kun tämä pärskähti railakkaaseen nauruun.
“Kai sinä maksoit tavarasta sovitun summan? Emme tarvitse yhtään enempää huonoa julkisuutta Ämkoon tempauksen jälkeen”, Otlek mutisi loikaten takaisin aiempaan puheenaiheeseen. Tedni nyökkäili koittaen peittää syyllisyytensä. Viestinviejällä ei ollut aikeenaan paljastaa, että hän oli upottanut rahat todellisuudessa erääseen epämääräiseen juottolaan.
Otlek huokaisi ja taputti Tedniä olalle. Matoran oli vähällä sanoa toverilleen jotain, mutta sitten hän huomasi muutaman etäämmällä työskentelevän matoranin viittovan häntä luokseen. Otlek lähti talsimaan näiden tykö jättäen Tednin yksin.
Le-matoran keikahteli vielä hetken levottomasti istuimellaan, ja kyyristyi sitten pöydän ylle ihmettelemään pieniä lintuhäkkejä.
“Kauniit luomukseni”, Tedni sirkutti ja sai vastaukseksi epätoivoista piipitystä. Matoran kiskaisi whakamo-pääskysen häkin lähemmäs itseään, ja alkoi sitten tökkiä lintua pikkuisten kaltereiden välistä. Lintu muuttui levottomaksi.
“Ti-ti-tyy”, Tedni puheli keltaiselle linnulle. “Kuka on ruma lintu, kuka?”
“Tapa minut”, piipitti whakamo-pääskynen lintujen kielellä.
Sitten le-matoranin aivot alkoivat raksuttaa.
“Hetkinen, miksi sinä olet häkissä?” Tedni kysyi hiljaa. “Eikö sinun pitäisi olla … o-ou.”
Suihkumoottorilla varustettu whakamo-pääskynen tuijotti Tedniä toivottoman näköisenä pienestä häkistään käsin. Valopanoksilla täytetyn hooata-tiaisen häkki sen sijaan ammotti tyhjyyttään.
Viidakko
Kaksi viikkoa aikaisemmin
Myrkynvihreät köynnöskasvit kiipeilivät pitkin temppelin oviaukkoa ympäröiviä valtavia kivipaasia. Turaga Bakmei asteli hitain askelin yönmustan oviaukon suulle, ja kääntyi sitten katsomaan seurasiko Klaanin admin vielä tämän perässä. Guardian oli kuitenkin pysähtynyt paikoilleen katselemaan hämmästyneenä ympärilleen.
Temppelistä ei näkynyt paljon. Se vähä, mitä rakennuksesta ylipäänsäkään oli rakennettu maanpinnan yläpuolelle, oli miltei kokonaan piiloutunut viidakon kasvuston sekaan. Guardian erotti kuitenkin selvästi valtavat kiviset tolpat, ja niihin kaiverretut puistattavan näköiset hahmot. Pelottavan näköiset irvikuvat näyttivät ensiksi matoraneilta, mutta tarkempi tarkastelu paljasti, että niille oltiin kuvattu siivet. Guardian tunnisti osan siivekkäiden olentojen naamioista, osa taas oli skakdille täysin tuntemattomia. Siitä skakdi kuitenkin oli varma, että kuka hahmot olikaan sitten ikinä kiveen hakannut, oli ne tarkoitettu vartioimaan tätä paikkaa.
Temppelin ovensuuta vartioi kaksi kaksi vielä irvokkaampaa kivistä hahmoa. Kokonsa puolesta ne olisivat voineet olla skakdeja, mutta suurten hampaiden tilalla niillä oli kummallakin korppikotkan kasvot. Kumpikin temppelin vartijoista nojasi valtavaan miekkaan, ja Guardian oli varma, että vartijoiden silmissä hehkui valo.
”Tämä… ei taida olla veljeskuntalaisten rakentama”, skakdi sai vähitellen ulos katse yhä kivijärkäleen tuhatvuotisissa kaiverruksissa. Turaga hymähti.
“Tämä paikka oli täällä jo kauan ennen kuin yksikään matoran astui jalallaan saarelle”, vanhus sanoi skakdille. “Sauvani”, vanhus jatkoi sitten ja ojensi kätensä Geetä kohti.
Guartsu ojensi nöyrästi Bakmeille tämän turaga-sauvan. Vanhus kopautti valkean sauvansa kärkeä koristavaa kristallia kerran ja se alkoi hehkua. Sitten turaga lähti harppomaan pimeyteen, komentaen adminin mukaansa.
Sammal oli peittänyt lähes kokonaan temppelin jo valmiiksi vihertävät kiviseinät. Siellä täällä seinillä saattoi erottaa omituisia hahmoja, ja ikivanhan näköisiä merkintöjä, kuin kirjoitusta. Guardianilla ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä ihmettelemään käytävää koristavia mysteerejä, sillä Bakmei kiihdytti vauhtiaan. Vanhus vaikutti skakdin mielestä nyt jollain tapaa erilaiselta kuin aiemmin.
Gee kiinnitti ensin huomionsa siihen, kuinka poissaoleva vanhuksen katse oli, kuin haamun joka kulki hylätyn temppelin valottomia käytäviä ikiaikaisesti. Mutta hetken turagan lasista katsetta vilkuiltuaan hän mietti, oliko asia sittenkin toisinpäin.
Ehkä täällä Bakmei sai olla elävämpi kuin vuosiin. Hän näytti taas vain turagalta. Tänne hän kuului, keskelle myyttejä ja historiaa.
”Arvon turaga”, skakdi sanoi pitkästä aikaa. Hänen yllätyksekseen sanat eivät saaneet väkivaltaista vastaanottoa. ”Minun täytyy myöntää, että jos on jokin asia, josta Ämkoo ei juuri puhunut, se oli hänen makutansa. Luulen, että se johtui siitä, että hän ei itsekään täysin ymmärtänyt sitä.”
Gee vilkaisi kelmeän vihreänhohtoista toa-kiveä, jota piti tiukasti kourassaan. ”Minulle satuiltiin nuorena Zakazilla, että makutat ovat enkeleitä. Tyhjiä. Eivät eläviä taikka sen enempää kuolleitakaan. Kuolemattomia, mutta ruumiittomia. Täysin käsityskyvyn yläpuolella. Sitten yksi sellainen liittyi Klaaniin ja jouduin muuttamaan vähän käsitystäni.”
Hän ei voinut olla kuvittelematta Manun typerää virnettä.
”Mutta tämä paikka muistuttaa minua siitä, mitä niistä ennen ajattelin”, skakdi sanoi vilkuillen ajan murentamia siivekkäitä seinäpiruja, jotka vartioivat käytäviä. ”Ja alan miettiä, olinko koskaan väärässä niiden suhteen.” Voi Manu. Olisit vähän uskottavampi kuolevainen, jos et yrittäisi niin paljoa.
“Makutan kanssa veljeily on aina virhe”, Bakmei murahti. “Enkeleitä? Hah! Piruja ne ovat. Viekkaita juonittelijoita.”
Yhtäkkiä ahdas käytävä leveni, ja Guardian saattoi erottaa sen suuaukon turagan kävelysauvan loisteessa. Eipä aikaakaan kun kaksikko astui sisään korkeakattoiseen kivisaliin.
“Harhaanjohdattajia”, Bakmei jatkoi ja asteli eteenpäin. Pian salin varjot ahmaisivat vanhuksen, ja Guardian valmistautui turvautumaan kiikarisilmäänsä.
Mutta sitten Bakmei iski sauvansa luolan lattiaan. Kuului ääni, kuin koko temppeli olisi huokaissut, ja tila alkoi täyttyä valosta. Valo oli himmeää, ja vihreää, mutta se auttoi skakdia kuitenkin näkemään paremmin ympärilleen. Sininen admin erotti ympärillään huoneen koruttomat sammalseinät. Vaan yksipä seinä ei ollut täysin tyhjä.
Valkoisen turagan tyhjyydestä esiin loihtimassa valossa Guardian näki Mata Nuin, Suuren Hengen seesteiset kasvot, ja silmät jotka tuijottivat häntä toismaailmallisella hehkulla. Ai, terve sinullekin, skakdi mietti katsoen jumalpatsasta silmiin. Siitä onkin pitkä aika kun puhuimme.
Jumalan edessä oli rinki hiekkaa, Pyhä Amaja. Puhtaan valkoiset hiekansirut loivat tasaisen harmonisen pinnan, jota ympäröi kivinen seurakunta. Siellä vielä? skakdi katsoi vihreää hehkua yhä tiiviimmin vastausta saamatta. Niin, no. En uskonutkaan.
Sotilas huokaisi. Enpä ole uskonutkaan hetkeen.
Turaga käveli lähemmäs kivien muodostamaa kehää, ja astui lopulta varovasti sen keskelle. Vanhus kääntyi sitten katsomaan Guardiania, ja puhui:
“Makutat herätettiin tähän maailmaan Suuren Hengen sotilaiksi. Kansojen suojelijoiksi. Saarten vartijoiksi.”
Valkoisen vanhuksen silmissä paloi kirkkaankeltainen liekki. Bakmein katse sai kylmänväreet hiipimään sinisen skakdin selkäpiitä pitkin. Turaga jatkoi:
“Yksi varjon hengistä lähetettiin Yuurein tulivuorisaaren vartijaksi, saaren kansalaisten hallitsijaksi.”
Guardian ei ehtinyt nähdä mistä Bakmei otti esiin pitelemänsä sarvipäisen kivihahmon. Vanhus kuitenkin kohotti mustanpuhuvan kiviesineen kasvojensa ylle, ja upotti sen sitten eteensä salin hiekkalattiaan.
Yhtäkkiä Guardian ymmärsi mistä tarinassa oli kyse. Skakdi kohotti kättään aikeenaan sanoa jotain, mutta Bakmein katse sai adminin pysymään hiljaisena.
“Tulivuoren ahne paholainen alisti nopeasti koko saaren valtaansa mustan miekkansa alle”, vanhus puhui, jatkaen: “Kyläläisistä ei ollut hirviölle vastusta. Mustan mestarin otteessa eläneet tohungat rukoilivat hengiltä pelastusta ahdinkoonsa. Legendojen sankaria, joka puhdistaisi heidän saarensa varjojen ylivallalta.”
Bakmei kohotti esiin taas uuden pienoispatsaan ja iski sen sitten Makuta-kiven eteen.
“Asukkaat iloitsivat ja uskoivat saaneensa rukouksiinsa vastauksen kun nuori ilman toa rantautui saaren rannikolle. He ottivat muukalaisen riemuissaan vastaan kertoen, että muukalaisen kohtalo oli nujertaa miekkajumala.”
“Ämkoo”, Guardian kuiskasi hiljaa.
“Ja toa otti tehtävän vastaan. Kukistettuaan ensin varjojen herran kätyrit kohtasi tuulen henki lopulta paholaisen itsensä.”
Bakmein ilme synkkeni.
“Toa ja Makuta taistelivat, kuten oli ennalta kerrottu. Ilman hengen ja varjojen valtiaan miekat kohtasivat, mutta toa ei vienyt paholaisen henkeä.
Ilman toasta ja Yuurein Makutasta syntyi Miekkapiru.”
“Suva on ainoa paikka jossa kiveä voi muokata menettämättä sen voimia”, Bakmei selitti johdattaessaan Guardiania syvemmälle temppelin kätköihin. “Jos kiven särkee jossain muualla, sen sisältämä energia haihtuu pois.”
Admin uskoi ymmärtävänsä, vaikkei toa-taikuus ollutkaan hänen erikoisalaansa. Gee puristi vihreähehkuista kiveä tiukasti nyrkissään kuunnellen turagan neuvoja.
“Sinä aiot valjastaa Ämkoon toa-voiman aseeksi. Kiviä on vain yksi, joten mieti tarkkaan mitä siitä teet.”
Turaga johdatti skakdin kapeaan portaikkoon ja niiden päässä avautuvaan uuteen huoneeseen. Tämän huone oli Amaja-huonetta suurempi, ja tilan katosta kasvoi sieltä täältä heikosti valaisevia keltaisia valokiviä. Turagan soihtua ei enää tarvittu, ja vanhus sammutti sauvansa loisteen.
Huoneen keskellä kaksikon edessä seisoi ikiaikainen Suva. Punertavasta raudasta rakennettua valtavaa laitetta ympäröi kuusi ammottavaa suuaukkoa. Päältä Suva oli tasainen, ja Guardian erotti sen reunalla jyrkät portaat.
“Sinä et saa sitä toimimaan”, Bakmei puhui ja asteli lähemmäs Suvaa. Vanhus pyyhkäisi harmaata pölyä ikivanhan laitteen päältä tarkastellen sitä rauhallisesti.
“Vahvan elementtivoiman on tarkoitus herättää Suva henkiin. Siihen kykenee ainoastaan toa”, turaga selitti. “Vain toa, tai minä.”
Guardian katseli hieman hämillään ympärilleen. Skakdin katse käväisi huoneen seinustalla lepäävissä työkaluissa ja suuressa alasimessa. Skakdi ei osannut kuvitellakaan mihin Suvaa oltiin joskus käytetty. Ja sillä ei ollut nyt väliä.
Valkoinen turaga kapusi rautaisen koneen päälle ja sulki suunsa. Kuin jääveistoksena mies ajalta ennen aikaa seisoi Suvan päällä sivellen viiksiään. Vielä kerran hän vilkaisi armottomilla mutta reiluilla kullanhohtoisilla silmillään kohti Zakazin miestä antaen tälle yhden pienen äänettömän nyökkäyksen.
Skakdi pyöritteli viherhehkuista kiveä kädessään. ”Olen ilmeisesti tämän jälkeen omillani”, hän sanoi.
Siinä sininen skakdi oli kuitenkin väärässä. Ääntäkään päästämättä vanha mestari päästi kaiken hengen ulos vanhoista keuhkoistaan ja sulki vanhat silmänsä. Hän tuntui vajoavan transsiin, mutta sellaiseen jossa ei ollut pienintäkään liikettä.
Valon ja varjon vanhus antoi Suvalle voimaa.
Ja Suva heräsi henkiin. Jokainen syvän punaisen valurautakupolin kuudesta pyöreäreunaisesta suuaukosta syttyi hohtamaan sokaisevan valkoisella ja Zakazin aurinkoja kuumemmalla liekillä. Guardian tunsi hien tiivistyvän siniselle iholleen sekunneissa.
Sitten liekki rauhottui, mutta jäi hohtamaan karkeapintaisen raudan jokaisesta aukosta. Sulatto oli sytytetty.
Sinä päivänä turaga Bakmei istui Suva-ahjon päälle eikä enää siitä mihinkään liikkunut.
Gee astui lähemmäs ahjoa ja katseli toa-kiveä sen valossa. Vai että sinusta pitäisi ase takoa.
Veitsi? Tikari? Kumpaankaan Guardianilla ei olisi muottia. Ei.
Vastaus oli paljon lähempänä.
Mekaaninen silmä kiertyi pois paikaltaan. Sen takakuori aukesi.
Anidiumisen rungon sisällä, siellä minne ei edes huollettaessa ollut usein tarvetta katsoa, oli Vartija-kiväärin punainen plasmakärkiluoti. Itse kivääri ei ollut nyt mukana. Mutta se ei tulisi olemaan ongelma.
Suuri kivi oli luotia moninkertaisesti painavampi ja tiheämpikin. Öljytyt rattaat alkoivat pyöriä adminin aivoissa, kun hän katsoi kättensä sisältöä pohdiskelevana.
Pirut yhdestä luodista, mietti sotilas ja veti taisteluvyönsä remmit auki. Hän laski taktiset henkselit temppelin kivilattialle ja naksautti niskojaan virnuillen jo hieman.
Minä haluan aseeseeni kokonaisen toa-tiimin.
Toisenakaan päivänä ei turaga Bakmei värähtänytkään.
Kuten ei kolmantenakaan.
Ei neljäntenä eikä viidentenä.
Guardian kuitenkin takoi. Suva muutti kiven nesteeksi, ja vasara sai verenpunaisena hohtavan raudan taipumaan saven lailla.
Päivät muuttuivat öiksi. Temppelissä sitä ei huomannut. Vartija jatkoi takomista. Muotti alkoi syntyä.
Kohta se totteli Vartija-kiväärin luodin muotoa.
Turaga Bakmei ei liikkunut kuudentena päivänä.
Seitsemäntenä päivänä Zakazin kasvatti ehti hetken ajan luulla nähneensä yksinäisen viiksikarvan värähtävän ärsyyntyneenä.
Hän oli väärässä.
Turaga Bakmei ei liikkunut seitsemäntenä päivänä.
Kahdeksas ja yhdeksäs päivä tuntuivat yhdeltä ja samalta.
Pimeässä aavemaisesti hehkuva sula kivi valui Suvasta muottiin ja täytti sen kuin olisi jo tiennyt, mitä tehdä.
Kylmä vesi höyrystyi muotin alla sekunneissa. Kuumasta nesteestä tuli kiinteää.
Guardian ei tiennyt, kuinka mones päivä oli, mutta turaga Bakmei ei liikkunut silloinkaan.
Mutta Vartija ei lopettanut työntekoa. Nukkua voi kuolleenakin, oli ajatus, joka pysyi pinnalla.
Turaga Bakmei ei liikkunut sitä seuraavanakaan päivänä. Ihailtavaa itsehillintää. Mikä helvetti sinua riivaa?
Viimeisenä päivänä Turaga Bakmei kuitenkin nousi.
Vaimea vihreä hehku oli tullut aiemmin yhdestä lähteestä. Nyt se tuli kuudesta.
Enemmän kuin väsyneen näköinen sininen skakdi katsoi turaga Bakmeita silmiin työnsä tehneenä.
Sininen koura keräsi aavemaiset viherhehkuiset luodit lattialta.
Niiden työ olisi vielä edessä.
Kahdestoista päivä
Nykypäivä
Kahdentenatoista päivänä he lähtisivät.
Auringot porottivat entisellä Ämkoon veljeskunnan saarella aivan yhtä kovaa kuin olivat kaiken aikaa porottaneetkin. Guardian oli jo tottunut siihen.
Näiden päivien aikana hän oli kuitenkin ymmärtänyt, että saaren kutsuminen Veljeskunnan saareksi oli aina ollut väärin. Tämä oli Turaga Bakmein saari ja tulisi sellaisena pysymään turagan lähdettyäkin. Sitä ei mikään muuttaisi.
Skakdi istui raukeana auringonvalossa puunjuurella katsellen syvän metsän temppeliä. Vielä tämän päivän ajan hän ehtisi lepuuttaa silmiään kaiverruksissa, jotka olivat syntyneet aikana ennen aikaa. Hän kuunteli viidakon ääniä ja antoi pienen vihreän viestilinnun syödä suoraan kämmeneltään. Pimeän tullen he lähettäisivät sen matkaan etsimään mestariaan.
Kun auringot vaihtuisivat kuihin, lintu palaisi Klaaniin, ja niin palaisi Geekin.
Mutta tämän päivän ajan he ehtisivät vielä levätä. Valkoinen turaga istui joidenkin metrien päässä nuotiota sytytellen. Metsä temppelin ympärillä ei tarjonnut monipuolisia ruokailumahdollisuuksia. Mutta näin uupuneena ja nälkäisenä skakdille kelpaisi mikä tahansa.
”Turaga”, Guardian sanoi ja tajusi sen olevan ensimmäinen sana, jonka herättyään sai puhuttua. ”Voinko kysyä teiltä jotain?”
Bakmei murahti. Gee ei tiennyt, oliko se hyväksyvä murahdus vai vihainen.
”Miltä teistä tuntuu jättää tämä saari taaksenne?” hän kuitenkin kysyi antaen katseensa vaellella kasvuston ja pikku mönkiäisten täyttämiä puunrunkoja pitkin.
Saatuaan nuotion syttymään nosti vanhus katseensa Guardiania kohti. Turaga tuijotti skakdia hetken kuin maistellen tämän kysymystä, käänsi katseensa sitten metsän loputonta vihreyttä kohti, ja sanoi:
“Saari on ollut täällä aina. Ja tulee olemaan kauan sen jälkeenkin kun minä olen lähtenyt.”
Vanhuksen sanat eivät loppujen lopuksi vastanneet lainkaan skakdin kysymykseen, mutta Guardian ei tohtinut valittaa. Mies menneisyydestä oli päättänyt jättää kotinsa. Kotinsa, jossa hän oli varmasti viettänyt pidemmän ikuisuuden kuin kukaan osasi edes käsittää. Guardian päätti kunnioittaa sitä päätöstä.
”Niin, niin kai”, admin sanoi katsoen vihreän rakettitirpan pomppimista kädellään. ”Minäkin jätin kotini kerran. Mutta koska olin sen valmis jättämään, ei se kai sitten ollut enää kotini.”
Kylmä aavikko. Yksinäinen vartija seisoi yhdentoista haudan edessä.
”Siellä ei ollut enää minulle mitään. Mutta… kai minä lopulta löysin paikan, jossa on. Ja onhan se jotain.”
Guardian ei tiennyt, aikoiko valkoinen turaga vastata hänen mietteisiinsä mihinkään. Jos tämä olisi vastannut, hän ei sitä olisi ehtinyt kuulla.
Kauhistuttava moottorien pauhu lensi metsän yli peittäen kaikki äänet.
Skakdi ja turaga ponkaisivat molemmat pystyyn. Uuden nuotion yllä roikkuva savikippo lensi ympäri singoten keitoksensa mättäille.
He katsoivat toisiaan. Ja sitten suihkumoottoroitua whakamo-pääskystä.
Jos se sulkasatoisen rääpäleen nimi tosiaan oli. Jaa. Suunnitelmat uusiksi.
Se siitä lounaasta. Matkaan, pikku ystävä.
Suuri sotilaan koura tarttui naruun linnun pyrstössä, ja…
”…”
”…”
Klink.
Vetäisi irti sokan sen mukana.
”Piip?”
Whakamo-pääskyseksi luultu pikkulintu alkoi täristä hysteerisesti ja pomppia pitkin Guardianin sinistä kättä. Hetken ajan näytti siltä, että lintu yritti jahdata omaa pyrstöään. Sitten sen silmät alkoivat hehkua kaikissa sateenkaaren väreissä. Sitten se yski savua. Ja sitten räjähti.
Telakka
Tuskanhiki ja jännitys valuivat Tednin turkooseja kasvoja pitkin samalla kun le-matoran puki pesäpalloräpylää tärisevään käteensä.
Viidakko
Valopanoksilla täytetty hooata-tiainen syöksyi kirkuen kohti taivaita jättäen jälkeensä hehkuvan ja räjähtelevän valo-oksennuksen, joka näkyi taatusti kilometrien päähän. Linnun taivaalle piirtämä valojuova muuttui vuoroin keltaiseksi, vuoroin punaiseksi, ja aivan kuin varmistaakseen tulevansa huomatuksi piti lintu myös mennessään epätasaista pauketta ja ulvontaa.
Guardian ja Bakmei tuijottivat ja kuuntelivat valon, värin ja kammottavan metelin yliammuttua ja kaikin puolin mautonta kabareeta kirkkaalla taivaalla. Ja he tiesivät, että sillä hetkellä tuijotti ja kuunteli aika moni muukin.
”Kerro minulle”, valkoinen turaga sai kuiskauksen lailla lopulta ulos, vaikka pauke jatkui loputtomiin, ”kuka oli se veljeskuntalainen, joka tuon sinulle antoi.”
”Tedni”, Guardian vastasi.
Vihoviimeinen, järkyttävä räjähdys viimeisteli koko esityksen kuin pisteenä i:n päälle. Varmistuksena, että mitään ei lopulta jäänyt epäselväksi.
”Pidätkö hänestä”, Bakmei kysyi.
”No”, Gee joutui harkitsemaan vastaustaan todella pitkään. ”Onhan hänessä. Oma viehätyksensä.”
”Sääli. Minä nimittäin tapan hänet kun tämä on ohi.”
Guardian nyökkäili hermostuneen näköisenä. ”Sääli. Säälipä hyvinkin.”
Erillistä käskyä ei tarvittu.
Viimeinen Vartija ja Valkea Vanhus niinsanotusti pakkasivat ylös ja painuivat pusikkoon.
Guardian ei tohtinut kysyä, kuinka nopeasti viidakkosaari oli koskaan juostu läpi, tai oli ylipäätään mahdollista juosta läpi. Juuri nyt hän ja Bakmei yrittivät joka tapauksessa ennätystä.
Muinaisen ja eloa täynnä olevan viherparatiisin luonnon monimuotoisuus muuttui esteradaksi. Roikkuvat köynnöskasvit yrittivät kuristaa Guardianin suoraan vauhdista – Bakmei vain liukui taidokkaasti niiden kosteiden hirttosilmukoiden alta. Skakdi vetäisi varustevyöstään veitsen ja teki tiellään roikkuvasta köynnöskäärmeestä selvää hidastamatta.
Kun maasto selkeytyi hetkeksi, skakdilla oli aikaa tarkistaa välineistönsä kunto, mutta ei pysähtyä. Hän vetäisi revolverin kylkivyöstä kouraansa ja kilautti rummun toisella kädellään auki. Nopea vilkaisu varmisti, että hänellä oli enää vain yksi zamor. Pienen, vihreän ja kevyesti läpikuultavan kuulan sisällä oli lähinnä… jotain mustaa. Jotain mustaa, josta pinnan läpi tunkeutuva valo ei heijastunut.
Rumpu kilahti kiinni ja iskuri vääntyi taakse. Minä… en välttämättä halua käyttää tätä.
Tilanne saisi olla aika kamala, että hän edes harkitsisi.
Gee sujautti revolverin takaisin koteloonsa ja jatkoi esteiden hävittämistä veitsellään. Bakmei oli jo ehtinyt huomattavasti edelle.
“Ihan oikeasti”, torakka 5601 selitti tovereilleen. “Se tuhatjalkainen oli ainakin kymmenmetrinen!”
Torakkasotilaan kumppanit eivät uskoneet vartiotoverinsa tarinaa. Viidakko oli kyllä vaarallinen, mutta että jättiläistuhatjalkaisia? Jossain se saaren vaarallisuudenkin raja me-
Nazorakin ajatus jäi kesken kun viiksekäs kuolema syöksyi vihaisen hämähäkkiapinan vauhdilla jostain aluskasvuston kätköstä – syöksyen suoraan nazorakin läpi. Torakan kauhistuneet toverit ehtivät melkein kohottaa aseensa ennen kuin valkoinen turaga ennätti heidänkin kimppuunsa. Kuului huutoa, rutinaa ja raajojen irtoamisen ääniä kun vanhus repi vihollisensa väkivalloin pieniksi kappaleiksi.
Gee ehti tämän pienen hetken aikana juosta Bakmein kiinni. Skakdi katsoi edessään leviävää torakkaveren ja irtonaisten ruumiinosien muodostamaa sekasotkua ja mietti lähinnä, mikä helvetti sitä yhtä vaaria riivasi. … mutta jos täällä pitää olla jonkun kanssa jumissa, niin sinun kai sitten.
Kauaa hän ei sitä ehtinyt miettiä. Tuskanhuutojen ja kuorten rusahtelun äänet olivat ymmärrettävästi herättäneet kummastusta toisessa torakkapartiossa.
Tällä oli pitävämpi strategia. Ne avasivat jostain metsiköstä tulen.
Guardian veti välittömästi matalaksi metsämaahan ja tunsi kyynärpäänsä kolahtavan johonkin. Ensiksi hän löysi altaan huomattavan kasan ex-torakkaa, mutta sitten tajusi tämän vyötäröllä roikkuvan zamor-pistoolin.
”Amatöörit”, hän murahti ja vetäisi pyssyn käsiinsä.
Skakdi alkoi jakaa laukauksia epäreilun paljon kookkaamman joukon kanssa. Metsikön siimekseen ei nähnyt, mutta sieltä kyllä kuului ja kuului lujaa. Puunrungot säpälöityivät ja lyijy ja zamorit satoivat vaakasuunnassa halki aukean. Guardian ei ollut ehtinyt nähdä, mihin Bakmei oli suojautunut. Juuri nyt hän lähinnä keskittyi äänekkäästi komentoja jakavaan nazorak-ryhmänjohtajaan, jonka kallon sisältö koristeli yhden osuman jälkeen nopeasti ja kivuttomasti metsämaaston.
Nopeus kuului myös Bakmein toimintaan.
Kivuttomuus ei.
Kukaan ei tiennyt, miten turaga tarkalleen ottaen ilmestyi ammuskelevan torakkajoukkion keskelle. Kukaan ei myöskään ehtinyt kysyä, sillä Bakmei teki oitis maineelleen kunniaa ja kiskaisi lähimmän nazorakin kiväärin tämän käsistä. Ennen kuin torakka ehti reagoida tilanteeseen mitenkään, tyrkkäsi turaga kiväärin piippuun kiinnitetyn pistimen väkivalloin suoraan nazorakin silmien väliin.
Viimeistään siinä vaiheessa muut torakat ymmärsivät tuijottavansa varmaa kuolemaa.
Bakmei päätti käyttää sekasorron ja pakokauhun hyväkseen. Valkoinen vanhus repäisi seuraavaksi kuolemaa tekevän nazorakin jalan irti, ja loikkasi ilmaan. Sitten vanhus päätti olla vain hieman inhottava. Nazorak-irtojalka tavoitti nopean ranneliikkeen siivittämänä toisen nazorakin kasvot, ja torakka putosi voimakkaan iskun voimasta kanveesiin. Bakmei pudottautui kaatuneen nazorakin päälle, ja murskasi tämän pään vielä varmuuden vuoksi maassa maannutta kiveä vasten. Turaga ei halunnut nähdä enää yhtäkään puhuvaa päätä.
“Seis!” yksi nazorakeista huusi, tähdäten kiväärinsä piipulla vanhusta kohti. Tai niin torakka ainakin yritti tehdä. Pian sotilas kuitenkin huomasi aseensa piipun olevan kierolla mutkalla, ja vanhuksen olevan poissa.
Sitten torakan niska rusahti sijoiltaan.
Sitten sen ruumis kaatui maahan.
Sitten Valkoinen turaga polki sen päätä maassa lojuvaa puunrunkoa vasten pari kertaa yli tarvittavan rajan. Kova kuori muuttui mössöksi ja mössö nesteeksi. Viimeisen pusikosta tähtäilevän jääkärin viimeisellä nazorak-pistoolin ammuksellaan pudottanut Guardian oli astellut varoen Bakmein taakse, ja lähinnä katsoi ylen antamisen partaalla vihreää aivopuuroa, jota vanhus polki.
”Minä olen aika varma, että se ei enää tuosta puhu”, Gee tokaisi.
Bakmei tarttui vielä päätöntä ruumista rinnuksista, nosti sen ylemmäs ja ravisti sitä hetken epäluuloisena. Sitten vanhuksen kasvoille levisi vihainen irvistys.
“Hah!” turaga huudahti ja pudotti raadon maahan. Pakomatka jatkui.
Klaanin ilmatila
Jossain telakan yläpuolella
https://www.youtube.com/watch?v=aR6qvkDDBCg
Hooata-tiainen, tai se savuava broileri mitä linnusta oli jäljellä, syöksyi törkeää ylinopeutta pitkin taivasta. Ääni linnusta oli loppunut jo aikoja sitten, ja nyt rahi lähinnä yski savua ja höyheniä syöksyessään käsittämättömällä vauhdilla kohti Klaanin telakkaa.
Ja suorastaan käsittämättömän pian lintu oli siellä.
Veljeskunnan viestinviejä seisoi kyyryssä haara-asennossa pesäpalloräpylä kohotettuna kasvojensa eteen. Sitten kuului vaimea splörf, kun hooata-tiainen löysi maalinsa. Tedni vilkaisi räpyläänsä kuollutta linnun irvikuvaa vielä varmistaakseen virheensä, ja kyllä, hän oli antanut admin Guardianille väärän linnun.
”Ei ei ei ei”, Tedni parkui. ”Tämä ei voi mennä näin, ei voi, ei vo-”
”Mitä sinulla on siinä?”
Tedni tunki entisen tiaisen hätäpäissään suuhunsa sillä samaisella sekunnilla kun kääntyi ympäri. Matoran Enki seisoi Tednin rinnalla hämmentyneen näköisenä.
”Sinä laitoit jotain suuhusi”, Enki puhui uteliaana ja otti askeleen lähemmäs kummallista toveriansa.
”HMMMMRRH!!!” Tedni ulvahti palanut höyhen suupielessään. Sitten viestinviejä tönäisi kumppaninsa sivummas ja pinkaisi kiireellä juoksuun. Enki jäi tuijottamaan hämillään kakama-naamioisen kaverinsa perään.
Tednin naamio muuttui pikkuhiljaa punaiseksi, ja matoranin oli pakko sylkäistä palanut lintu suustaan. Pikkuinen hooata katsoi mestariaan syyttävästi sammuvilla silmillään, ja sen katseesta saattoi lukea sanat: miksi, oi miksi teit tämän minulle. Tämä ei kuitenkaan Tedniä kiinnostanut. Sen sijaan Tedniä kiinnosti se, että hän tulisi saamaan arviolta koko Bio-Klaanilta kerran jos toisenkin turpaansa jos onnistuisi tapattamaan Klaanin sinisen adminin.
Tedni kaarsi käytävää vasemmalle, ja syöksyi sitten lintuhalliin. Ensimmäisenä le-matoran pinkaisi haukkahäkkien kohdalle, vain huomatakseen niiden olevan tyhjillään.
”Harjoituslennolla juuri nyt? Ette ole tosissanne!”
Valtava merimetsohäkki ammotti myös tyhjyyttään.
Muutama lentokyvytön drontti näkyi olevan tallella. Niihin jopa Tedni tajusi olla turvautumatta.
Lopulta Tedni pysähtyi mustalla verholla peitetyn häkin luo. Matoran nielaisi ja raotti hieman häkin suojakangasta, ja kavahti kauemmas kuullessaan verhon takaa vihaista kurinaa.
Tedni astui hieman taaemmas ja luki häkin varoituskyltin ääneen:
KOODINIMI: LEGIOONA
VAROITUS: ÄÄRIMMÄISEN EPÄVAKAA
(EI SAA RUOKKIA PÄHKINÖILLÄ)
Tednin silmät kostuivat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Viidakko
Hälytystila 4 oli päällä, ja pientä leiriä purettiin. Saaren yllä kaikuivat ilmalaivaston Tulikärpäsen sotahuutomaiset hälytystorvet.
”Okei, ötökät!” violetti huonohampainen skakdikersantti karjui heiluttaen sapeliaan. Harjaselkäiset irvinaamat olivat saapuneet moottoripyörineen ja asemoituivat naurettavan kokoisten konekivääriensä kera tasaisin välein keskelle puustolabyrinttiä.
”Jos parin le-matoranin litistäminen ei teiltä onnistu, painukaa vaikka pesään ja antakaa meidän-”
”Idiootti!” leirin perustanut nazorak-luutnantti rääkäisi. ”Onko teillä törkyverillä aavistustakaan, kuka tuolla havaintojen mukaan on? Itse viimeinen Vartija on vaivautunut paikalle!”
Skakdi hörähti suureen nauruun. ”Vai aivan yksin? Sitä parempaa. Antakaa meidän hoitaa homma.”
Luutnantti ei vaikuttanut tyytyväiseltä tilanteeseen, vaan mutisi jotain zankrzoraksi ja asteli ohjaamaan oman leirinsä evakuointia.
Plasmakonekiväärit valmistautuivat metsikössä. Vihollisen olisi pakko kulkea tämän alueen läpi, jos se yritti pohjoisrannikolle tai jopa niemenkärkeen asti.
Kuudentoista Nektann-nesteyttimen yhtäaikainen tuli tappaisi mitä tahansa.
Viidakosta kuului rapinaa. Skakdi-kiväärien piiput nousivat ilmaan valmistautuen klaanin johtajan perusteelliseen rei’ittämiseen. Eräs skakdeista katsoi oletettua maalia kohden kiväärinsä kiikarin läpi, ja yllättyi.
“Hei, tuo ei ole Var-”
Pieni valkomusta vanhus lensi hyppyvoltin voimin ilmojen halki ja laskeutui sitten skakdin kiväärin päälle. Ensimmäiseksi skakdi mietti, että olipas vanhus kevyt. Sitten skakdi mietti, että kylläpäs tuntuu ikävältä, kun kiväärin kiikari työntyy silmän läpi. Skakdi huusi.
”Ei olekaan”, huusi tuttu ääni metsikön toiselta puolelta. ”Tämä on.”
Skakdikersantti muuttui isoksi palloksi raivoa ja älähti ilmoille tulituskäskyn. Helvetillinen pauke täytti metsän.
Mutta käsky oli virhe, sillä nyt Bakmei tiesi, kuka oli skakdijoukon johtaja. Tungettuaan tarkkuuskiikarin ensin huolellisesti ensimmäisen uhrinsa aivoihin saakka, hyppäsi vanhus alas tämän päältä kiitäen sitten leveäleukaisen kersantin kimppuun.
“Kirottu kääpiö!” kersantti huusi joukkionsa tykkitulen alta ja tarttui sapeliinsa. “Teen naamiostasi tuulikellon!”
Uhkaus jäi pelkäksi uhkaukseksi. Skakdi tähtäsi yhden väkivaltaisen miekaniskun vanhusta kohti, mutta turaga mursi vastustajansa ranteen oitis vaivattomalla kädenliikkeellä. Tartuttuaan vihollistaan ranteesta heilautti turaga itsensä tämän olkapäälle. Sitten vanhus tähtäsi nyrkkinsä skakdin hammasriviin.
Kersantti parahti ja nielaisi samalla etuhampaansa. Skakdi yritti hädissään tarttua kimpussaan pyörivään tuhokoneeseen, mutta turhaan. Turagan nopea käsi kävi kertaalleen skakdin vyötäisillä, ja tarttui lyhytteräiseen puukkoon. Tumma veri purskahti ulos haavasta, kun Bakmei katkaisi skakdin kaulajänteet.
Joukko torakoita tarttui lyömäaseisiinsa syöksyen sitten turagan kimppuun. Bakmei vilkaisi nopeasti lähestyviä taistelijoita kohti ja tarttui sitten juuri kukistamansa skakdin raskaaseen teräaseeseen. Sapeli lensi pyörähtäen pari kertaa ilmassa, kunnes se tavoitti ensimmäisen torakan rintakehän. Bakmei syöksyi varmuuden vuoksi vielä samaisen torakan pään kimppuun, sillä turaga ei todellakaan halunnut nähdä enää yhtäkään puhuvaa päätä.
Aamuyön muaka oli tehokas, joskaan ei kaunis taistelutaito. Bakmei teki tekniikalleen kunniaa räimien kimppuunsa hyökänneiden torakoiden päitä vuoron perään paljain käsin kappaleiksi. Nazorakit tekivät tilanteen hirveydestä huolimatta urheaa vastarintaa, mutta se oli turhaa. Turaga Bakmeita vastaan kaikki oli turhaa.
Turagan teurastusta huomioimaton orkesteri naurettavia tuhon urkuja soittavia skakdeja jatkoi Guardianin äänen suuntaan ampumista. Jatkoi muuten aika kauan. Jatkoi niin kauan, että metsikkö oli käytännössä puunsäleitä.
Sääli että he eivät olleet vain osuneet sillä mihinkään. Tykkituli oli raivannut suuren aukion heidän eteensä, mutta Klaanin saastainen admin tai tämän irtonaiset ruumiinosat loistivat poissaolollaan.
Ja nyt loisti myös Nektann-nesteyttimien koko panosvyö.
”Idiootit”, kuului samainen ääni tykkirivistön takaa. Suuren piikkirenkaisen moottoripyörän selästä, johon loikkasi myös rivistön takana loputtomasti verta vuodattanut viiksekäs vanhus.
Viimeisenä kohteliaisuuden eleenä pyörän käyntiin polkaissut admin ampui koko joukon moottoripyörien renkaat entisiksi yhdellä näiden omista kivääreistä.
”Mu-mutta”, yksi heistä sopersi.
”Terkkuja Metorakkille”, Gee huusi perin pettyneelle murhaajajoukolle. ”Oikeastaan, sanokaa sille että haistaa minun puolestani-”
BRNNNNN.
Moottoripyörä murahti käyntiin ja oli hetkessä poissa.
Ilmatila
Radioliikenteen kohina alkoi muistuttaa tuhotulvaa.
”Varis 4 kaikille yksiköille! Hälytystila 5! Hälytystila 5!
Puunlatvat viuhuivat ali. Viiltävä viima porautui rakettijääkärin kuoreen ja kitiiniin suojahaarniskankin läpi. Kahden siipiparin välissä rääkyvä moottori sylki tulta ja plasmaa punahehkuiseksi hännäksi, joka seurasi kaksitasorepun ja sen pilotin kiitoa.
Torakan ylempi käsivarsi veti ilmojen nelisiipisen kuolemanjakajan etummaiset sarjatuliaseet valmiuteen. Alempi kalibroi rintapaneelin tähtäysjärjestelmää. Kirkkaan sinisenä hohtavat tähtäimet ja tutkapisteet piirtyivät sähköisille suojalaseille, joiden läpi lentäjä maailman näki.
Seuraavilla viesteillä kesti ehkä elintärkeitäkin sekunteja pidempään, sillä ne tulivat kauempaa. ”Närhi 2, sain! ”Harakka 3, tuen Närhi 2:a. ”Kuukkeli 1”, lausui muita järeämpi ääni. ”Edelleen Tulikärpäsen kannella. Tankkaan ja lataan.
Pieni ääni piippasi liitojääkärin kypärässä, ja hän vetäisi reppunsa vivusta. Kaksi kappaletta teräväkärkisiä rakettiammuksia asettui raidetta pitkin repun sisältä alemmalle siipitasolle laukaisua odottamaan. ”Varis 4; Närhi 2! Ryhmity 22B:lle ja liity muodostelmaan!” ”Närhi 2, sain.” ”Harakka 3! Koukkaa 37F:n kautta!” ”Harakka 3, sain.”
”Ja Kuukkeli 1”, ryhmänjohtaja sanoi ja laski ylemmillä käsillään kasvojensa eteen takaraivollaan olevan metallisen ampumasuojan. ”Heti kun olet valmis, päästä helvetti irti 20A:ssa.” ”Kuukkeli 1. Sain. ”
Rakettiritari kiihdytti vauhtiaan. Jahti sai alkaa.
Metsikön siimes
Moottoripyörän selkä
Helvetinmoinen kiire
“Me olisimme voineet tappaa ne kaikki!”, Bakmei karjui syyttävästi. “Kaikki ne!”
”Mutta emme tappaneet!” Guardian huusi moottorin yli harja tuulessa viilettäen. ”Eli meillä on moraalinen yläasema, ja jonain päivänä ne muistavat että säästimme ne! Miksi sinun pitää olla tekemässä kaikesta aina veripirtelöä?”
Teitittely taisi jäädä siihen.
“Veripirtelö ei kysele typeriä kysymyksiä!” vanhus huusi vastaukseksi. Guardian ei ollut aivan varma, oliko se uhkaus.
”Mikä helvetti sinua riivaa!” oli skakdi huutamassa, vihdoin ääneen.
Sen pysäytti se kiusallinen fakta, että pyörä lähti alta metsikön yli pyyhkäisevän sarjatulen räimimänä. Skakdi paiskautui maahan, joka osoittautui paljon kovemmaksi kuin hän oli odottanut. Hetken tajunnan rajamailla harhailtuaan hän nosti päänsä ja näki punahehkuisen hohtavan vanan seuraavan jotain, joka kiisi ilmojen halki aika kiireellä.
”Korppi 5, kohde löydetty. Eliminoin.”
”Ai niillä on noitakin”, skakdi mutisi mullalle. ”Hyvä tietää tässä vaiheessa.”
Toinenkin rakettijääkäri suhahti puiden välistä. Guardian heittäytyi sivuun ja jo aivan liian tutuksi käynyt zamor-sade räjäytti metsää sytytysmateriaaliksi.
”Nyt matanauta!” skakdi huusi maassa kuuloelimiään pidellen. ”Eikö tuo jo riitä? Kuinka monta teitä vielä siellä on?” ”Naakka 6, kohde löydetty. Eliminoin.”
”Kuusi? Teitä ei kyllä ole luovuudella pilattu! Naakka helvetin kuusi? Loppuivatko lintulajit, jotka jaksoitte opetella vai-”
Taas yksi rakettijääkärin sarjatulirypäs raapi metsään suunnattomat jäljet. Guardian kyykistyi puunrunkoa vasten, ja näki vihdoin Bakmein. Turaga odotti kaatuneen puun alla suojassa muristen jotain, josta skakdi ei saanut selvää.
Skakdi laski ammuksiaan. Se oli helppoa. Niitä oli lähinnä yksi. … jos ei nyt kuitenkaan vielä.
Hänen varustevyön taskussaan odotti kuusi lisää, mutta ne olivat liian isoja revolverille – ja liian tärkeitä ammuttaviksi nyt. Aivan liian tärkeitä. On minulla kyllä yksi ammus, jonka voin käyttää.
Hän katsoi Bakmeita silmiin. Ja viittoi tätä kevyesti luoksensa.
”En suostu siihen”, vaari ärähti jo etukäteen.
”Kokeilisit nyt!” sininen sotilas virnuili. ”Se voi olla hauskaakin. Lasken kolmeen. Yksi…”
Heidän välistään suhahti jokin, joka näytti lähinnä pienoisohjukselta. Suuri tulipallo ja repivä ääni muuttivat tuhatvuotisen puunrungon pelkäksi tuhkaksi ja lämpöaalloksi jossain kymmenen metrin päässä.
”Hyvä on, tuo kyllä kuolee”, Bakmei myöntyi.
”Tiesin että suostuisit. Yksi…”
Rakettitorakan moottorit pauhasivat yhä kovempaa yläpuolella. Ne lähestyivät, ja kohta konetuliaseet laulaisivat rakkausserenadiaan.
”… kaksi…”
Gee asettui tukevasti selkä puunrunkoa vasten ja asetti kätensä yhteen. Ääni koveni, ja Bakmei nousi kumaraan valmiusasentoon. Puolessa sekunnissa he näkisivät rakettijääkärin mustan varjon.
”Kolme!”
Sekunnin ensimmäisellä kolmasosalla turaga Bakmei ponkaisi puunrunkoon nojaavan Guardianin kämmenten päälle. Sen toisella kolmasosalla skakdi antoi kaikilla voimillaan vauhtia iäkkään tuhontuojan loikalle suoraan ylöspäin.
Viimeisellä kolmasosalla Korppi 5:n lentäjä havaitsi jotain valkoista, viiksekästä ja vihaista kolahtavan alempaan siipitasoonsa. ”… za?
Valkoinen turaga kiipesi ripein liikkein Korppi 5:n selkää pitkin kunnes tavoitti nazorakin niskan. Liikkuessaan eteenpäin turaga repi villisti torakan siipilaitteistoa kappaleiksi. Nazorak-lentäjä kieppui villisti taivaan halki yrittäen ravistaa vihaisen turagan kimpustaan, mutta turhaan. Tehtyään ensiksi selvää torakan siipivehkeen kriittisimmistä osista iski valkea vanhus nyrkkinsä vahvassa kaaressa – suoraan nazorakin kypärän läpi.
Torakkalentäjä sätki ja hytkyi aikansa, ja alkoi sitten kaartaa vahvasti vasemmalle. Se oli todella huono juttu vierelle avuksi lentäneen Naakka 6:n kannalta.
Bakmei hyppäsi alas. Naakka 6:n pilotti rääkäisi viimeisen kerran.
Taivaalla räjähti.
”No, oliko se edes vähän kivaa?” Guardian kysyi puunrunkoa pitkin maan tasalle liukuvalta turagalta.
”Ole hiljaa ja seuraa.”
Rakettitorakoiden rautalintujen jyly koveni kaikkialla ilmoissa. Viidakon puusto alkoi muuttua harvalukuisemmaksi. Ranta oli aivan lähellä.
Skakdi ja turaga pysähtyivät metsän reunalle. Leveä hiekkaranta – sama ranta, jolle Guardian oli rantautunut – kimalteli auringonvalossa heidän edessään, ja niin teki merikin.
Oli vain sääli, että sen yllä liiteli korppikotkain lailla kolme entistä vihaisempaa rakettijääkäriä. Eikä kyytiä näkynyt siinä niemenkärjessä, jossa sen jo piti olla.
Kaukana merellä näkyi kuitenkin jotain.
”Pentele!” skakdi riemastui. ”Ehkä siihen lähentelijään voi sitten luottaa. Mutta… mikä vene on tuon muotoinen?”
Bakmei ei sanonut siihen mitään.
Eikä kohta Geekään. Kysymys sai nimittäin vastauksen.
Se ei ollut hyvä vastaus.
Mutta se oli yksiselitteinen.
Mereltä lähestyi jokin.
Jokin.
“AAAEEEOOOEEEAAAA”, kuului Tednin pelonsekainen sotahuuto LEGIOONALLA ratsastavan veljeskuntalaisen kiitäessä suoraa kyytiä viidakkosaaren rantaa kohti. Tuhatpäisen LEGIOONAN äänten kuoro mylvi ja ulvoi raivoisasti Tednin repiessä epätoivoisena ratsunsa suitsia. Näky olisi ollut missä tahansa muussa tilanteessa aika hulvaton.
“Miksi”, Bakmei aloitti, mutta jätti kysymyksensä kesken. Turaga ei oikeastaan halunnut tietää.
”Minua kiinnostaa enemmän”, Gee pudisti päätään, ”että mikä.”
Sitten hän katsoi pitkään eteenpäin veden pintaa pitkin vyöryvää massaa, joka vaikutti koostuvan linnuista. Hän ei tiennyt, mistä linnuista. Mutta hän pelkäsi tietävänsä sen kohta.
Enempää kyselemättä kaksikko syöksyi rantakaislikosta hiekalle. Ja havaitsi sen samassa virheliikkeeksi, kun muodostelmassa rantaa kohti lentävä liitonazorak-aura avasi samanaikaisesti tulen. Auran keskimmäinen liitäjä valmisteli siivillään kahta paria mustia ja nuolimaisia rakettiammuksia.
Guardian mietti viimeistä zamoriaan. Olisiko nyt tosiaan sen aika? Eiiii vielä … hän päätti pinkoen ammusten välistä pää kolmantena jalkana märällä hiekalla Bakmei perässään. Valkoinen turaga ei voinut olla katsomatta hieman typertyneenä, kun skakdi ryhtyikin pakenemisen sijasta yhtäkkiä kaivamaan märkään hiekkaan kuoppaa.
“Aiotko kaivaa meille pakoreitin, rakki?” turaga pilkkasi vilkuillen samalla nyrpeänä taivaalle.
”Ole kiltti äläkä kysy minulta, mitä olen tekemässä”, skakdi huusi paniikinomaisesti. ”Kyseenalaistan sen muuten kohta itse.”
Lintujen vyöry tuli kohti. Rakettirepputorakoiden aura sitä nopeammin. Lopulta skakdi sai märästä hiekasta napattua pienen kaasupullon, jossa roikkui letkun päästä puolet kasvoista peittävä happinaamari.
Pullo käsissään skakdi kääntyi Bakmeita kohti. ”Vasemmanpuolimmaiseen!” Hän huusi ja heitti pullon suoraan ukkoa päin.
Bakmei otti kopin ja pyörähti ympäri. Vanhus tarkensi katseensa vasemmalla puolella lähestyvään lentäjänazorakiin, jännitti kehonsa lihakset ja pudotti sitten pullon jalkojensa juureen. Kuului terävä osuman saaneen metallin ääni, kun turagan jalkaterä lennätti kaasupullon korkealle taivaalle.
Silmäpuoli sotasankari kääntyi kaaressa lentävää kaasupulloa kohti, sulki oikean silmänsä, tarkensi katseensa ja- Plasma. Päälle.
Johonkuhun sattui aika lailla.
Metallin repeämisen kimeä narahdus. Vankilastaan vapautuva kaasuräjähdys räjäytti Närhi 2:n kasaksi hyvin kypsennettyä lihaa ja romumetallia, ja repun moottorin raato törmäsi liekehtivänä auran keskimmäiseen torakkaan.
Johonkuhun sattui kovempaa. Moottori porautui Varis 4:n lentäjän kehon läpi, ja ontoksi jäänyt rakettijääkäri siipirunkoineen lähti syöksymään merta kohti.
Molskis.
Kaasuräjähdyksen paineaalto heitti viimeisen taivaalle jääneen hävittäjän villiin syöksykierteeseen, mutta se sai oiottua kurssinsa ja jatkoi synkeää syöksyään kohti Bakmeita ja Geetä.
Guardian oli vetämässä revolverinsa ja käyttämässä viimeisen zamorinsa. Mutta sitten hän muisti, mitä matematiikka sanoi. Eiiii vieeläääää…
Hetken odotus palkittiin, ja torakka räjähti rantametsikköä vasten.
Tedni huusi ja parkui edelleen kuin viimeistä päivää. Suuri LEGIOONA matki kouluttajansa ääntelehtimistä kaikilla tuhannella nokallaan. Meteli oli kammottava. Hetkeksi kuitenkin valtavalla pingviinivyöryllä ratsastava matoran sai koottua itsensä, ja puettua hätänsä sanoiksi.
“Heeeeerraa Guuuaaardiiiiaaan!!” Tedni huusi. “Tääässää oooliisii väähään kiir-”
Silloin Tedni hoksasi, että admin ei ollut pakenemassa yksin. Tednin itkuinen katse lasittui kauhistuneiksi peuransilmiksi kun tämä katsoi rannalla seisovaa turaga Bakmeita.
“Miihiinää kuuooleeheheeennn…”, le-matoran vollotti ja oli vähällä pudota LEGIOONAN kyydistä.
“Kᴜᴜᴏᴏʟᴇᴇʜᴇʜᴇᴇᴇɴɴɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
LEGIOONA vyöryi rantaan. Muutama kuhisevan massan pingviineistä irtosi joukkiosta ja tömähti rantahiekalle. Hetken ajan ne kaakattivat hädissään, ja sukelsivat sitten nopeasti takaisin hyllyvään lintuvuoreen.
“H-herra Guardian! Ja arvon herra T-turaga herra Bakmei!” le-matoran rääkyi. “Olkaa hyvät ja kyyytiiiin sieltä ja ääääkkiiiäää!”
“Kʏʏʏᴛɪɪɪɪɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
”Missä… merimetso on”, Guardian lausui heikosti kuin tyhjä kuori tuijottaen pingviineistä koostuvaa tietoista lihavuorta. ”Mikä vika merimetsossa on. Minä pidin merimetsosta.”
“Mᴇʀɪᴍᴇᴛsᴏsᴛᴀ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
“Syömässä! Harjoituslennolla! Pelaamassa bingoa, EN MINÄ TIEDÄ!” vinkui Tedni vastaukseksi ja viittoi rannalla seisovaa kaksikkoa astumaan kyytiin. Kunnioitus ja tittelit varisivat matoranin äänestä, kun tämä huudahti:
“Nyt tänne ja kyytiin sieltä! Tämä ei pysy koossa pitkään!”
“Kʏʏᴛɪɪɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Sen enempää epäröimättä (vaikka syytä ehkä oli) turaga ja skakdi lähtivät loikkimaan ylös allaan hyllyvää pingviiniportaikkoa. Yksittäiset massan pingviinit kiemurtelivat skakdin suurten varpaiden välissä ja räpyttelivät keltaisia silmiään. Läpyttivät aina välillä räpylöitään villisti. Hyllyivät.
”Älä kerro minulle tästä mitään”, Gee sanoi yrittäen etsiä tukevaa pistettä muuntuvasta massasta, joka irtosi yhdellä hyllyvällä töytäisyllä rantahiekasta. ”Ei tarvitse, oikeasti.”
“Haha, hauska juttu itse asiassa!” Tedni aloitti parkunsa keskeltä. “Ihailette juuri etelän saarilta kotoisin olevaa Kur-Maglya-pingviiniä! Ja kyllä, niitä on teknisesti ottaen vain yksi! Katsokaas, tällä koko laumalla sattuu koostaan huolimatta olemaan yhteinen tietoisuus, ja tavallaan voimmekin ajatella, että surffaamme takaisin Klaaniin valtavien pingviiniaivojen pääl-”
Tednin irvokas tietoisku keskeytyi, kun Turaga Bakmei tarttui matorania kurkusta.
“Vie. Meidät. Pois. Täältä.” turaga komensi.
“M-me annoimme sille nimeksi LEGIOONA!”, Tedni vastasi koittaen olla tukehtumatta.
“Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀ!” LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Ja hyöky lähti liikkeelle. Se tuntui yrittävän epätoivoisesti pysytellä kasassa yhtenä amorfisena pingviiniyden massana, joka vyöryi aaltojen päällä muuttaen jatkuvasti muotoaan. Jostain kaukaa rannalta katsottuna olisi voinut luulla, että meren yllä liikkui valtava kaikennielevä muotoaan hakeva meduusa, ja se olisi silti ollut rauhoittavampi ajatus.
”Aᴊᴀᴛᴜs!” LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Guardian olisi halunnut vain rauhoittua. Hän etääntyi viidakkosaaren hiekkarannasta sekunti sekunnilta nopeammin, ja olisi kohta turvassa. Jo pelkän matkustuskeinon hyväksyminen oli tarpeeksi vaikeaa, mutta pieni matemaattinen epäkohta kalvoi edelleen skakdin aivoja.
Kuusihenkiseen rakettijääkäritiimiin kuului yleensä nimittäin kuusi jäsentä. Ei viisi.
Ja moottorien sietämätön pauhu takaa vaikutti siltä, että epäkohta korjaisi kohta itsensä. ”Tulikärpänen, tässä Kuukkeli 1. Kohde paikallistettu. Tuhoan.”
Guardian kääntyi hitaasti. Ja puristi kätensä pistoolinsa ympärille.
Tedni rääkäisi kauhusta. Bakmei laski kulmakarvansa. Yhteismielellä varustettua muodotonta pingviinigolemia jahtasi meren yllä isoin Guardianin näkemä rakettirepputorakka. Se oli hädin tuskin torakka, enemmän kuin valtava hävittäjä, jonka kuudesta siivestä jokainen oli varustettu aikansa kehittyneimmällä ohjusteknologialla. Kuukkeli 1 oli nazorak-imperiumin ilmavoimien ehdoton ylpeys, taivaat takanaan polttava metallikauhu, joka nauroi metallisesti visiirinsä takaa.
Mutta Guardiania ei juuri silloin kiinnostanut. Ennen kuin nazorak ehti edes uhota, skakdi veti liipaisimesta.
Zamor upposi torakan haarniskaan, ja tämä ei näyttänyt olevan moksiskaan. Ei, ennen kuin zamor vapautti sisältönsä.
Ja sitä muuten oli. ”Mitä luojan nimeen-”
Kuukkeli 1:n ohjaaja ehti hetken kauhuissaan katsella, kun valtava yönmusta, piikikäs xialainen merten kauhu pullistui ulos sen haarniskasta murtaen metallilevyt tieltään. Ja kilahtaen kuin jotain olisi virittynyt.
”Tunnette jo Manun”, skakdi karjui. ”Tässä on toinen ystäväni, Miina.”
Torakka rääkäisi.
”Maihin!”
Gee, Bakmei ja Tedni suojautuivat pingviinimassaan.
FU-TUMM.
Bio-Klaani
Satama
Klaanin satamassa koettiin kauhunhetkiä, kun tuhatpäinen pingviinimassa valui erästä pitkää laituria päin imaisten sen itseensä. Sataman asukit kirkuivat ja juoksentelivat ympäriinsä, eivätkä he huomanneet lainkaan pingviinihirviöllä ratsastavaa Klaanin adminia, taikka tämän erikoisia matkakumppaneita.
“LEGIOONA!”, Tedni torui ja potkaisi yhtä pingviineistä pyrstöpuolelle. “Jätä laituri rauhaan!”
“Lᴀɪᴛᴜʀɪ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Skakdi ja turaga loikkasivat pois lintumassan kyydistä. Tedni yritti epätoivoisesti sitoa hyllyvää ratsuntapaistaan kiinni yhteen laituritolpista, mutta huonoin tuloksin. Lopulta le-matoran luovutti, ja siirtyi itsekin huokaisten kuivalle maalle.
“Herra admin, herra Turaga”, Tedni puhui. “Mukavaa, että selvisitte saarelta yhtenä kappaleena.”
Turaga Bakmei otti askeleen lähemmäs Tedniä ja tarttui matorania olkapäästä. Vanhus vetäisi le-matoranin lähemmäs, ja kuiskasi tämän korvaan:
“Sinä olet siis Tedni?”
“Kyllä herra! Palveluksessanne, herra!” viestinviejä vastasi.
”Niin, no”, lasin toisella puolella tuijottava skakdi sanoi vaitonaisesti.
”Niin”, Bakmei sanoi.
”Hän kyllä pelasti henkemme…”
”Siksi mursinkin vain hänen raajansa.”
Odotushuoneen kello tikitti hiljaa.
”Niin, no. Onhan se reilua.”
