Avainsana: Guardian

Kani kömpi ylös ja huomasi tärisevänsä innosta. Aarre! Siellä oli aarre!
Nyt teki mieli lausua kunnon runo.

Jänö tunsi monta runoa, vaikka suurinta osaa saattoikin haukkua hirveäksi. Kritiikistä ei vemmelsääri kuitenkaan välittänyt varsinkaan keskellä autiota metsää, joten se rykäisi äänekkäästi ja jatkoi luistelua lausuen valitsemansa värssyn olemattomalle yleisölle.

Punasiirtymä

Norea

Betty, taivaalla
Aamu

Niin monia tunteja kestänyt matka vanhalla pommikoneella alkoi pikku hiljaa koetella matkalaisten hermoja, sillä kaikesta Codyn ylistyksestä huolimatta Betty oli juuri sellainen kuin sodanaikaiset pommikoneetkin: hidas, kömpelö ja epämukava.

Matkustamon keskikäytävä oli kaikki, mitä kahden klaanilaisen välissä kulki.

Kapura yritti saada ajankulukseen selvää aluksen yläosiin ripustettujen tietokoneruutujen lukemista ja siitä, mitä ne mahtoivat tarkoittaa. Tämä insinööritaitojen osa-alue oli jäänyt toalle melko tuntemattomaksi, joten hän ei saanut hirveästi irti Bettyn tarkastelemisesta.

Hopeakanohinen matoran istui hänen vieressään ja oli pysynyt vaiti, mutta ei Kapura muuta olettanutkaan – porukassa, joka ei ollut vain hän, Cevan todennäköisesti kommunikoisi mieluiten mielensisäisesti.

Jos se edes on nimesi, Kapura ajatteli puolisarkastisesti ja katui sitä, ettei ollut muistanut tiedustella Metru Nuin rekistereihin todennäköisesti pääseviltä tarkempia tietoja matoranista. Vaikka tämä olisikin saattanut tulkita sen sopimuksen rikkomiseksi.

Kun muutakaan ei ollut, täytyi toan kai tyytyä käymään eräs keskustelu. Aluksi hän oli arastellut Cevania mutta pian muistanut, että tämä kuitenkin lukisi kaiken heidän mielistään. Matoroakaan tuskin haittaisi salailun puute, ja luulihan Mustalumi Cevania yhä vaarattomaksi.

”Matoro”, Kapura huokaisi. ”Minä… Minä voisin oikeastaan kertoa erään asian siitä kellosta.”

Toa käänsi katseensa harmaasta kaukaisuudesta. ”Ai?” Matoro kysyi miltei yllättyneenä. Hän harkitsi hetken kommentoivansa, että asioista aikaisemmin kertominen olisi ollut hyvä idea jo aiemmin, muttei aikonut olla niin pikkumainen.

”Sille, etten pidä sen pitämistä itselleni turvallisena, on ihan oikeat syyt!” Kapura sanoi. ”Nimittäin tarina menee näin. Arupak… ööh, huijasi, muistoni ovat vähän epäselviä, aikaraudan eräältä… no eräältä tyypiltä vain. Ja sitten tulee aika kova käänne. Se ilmestyikin Klaaniin, tosin silloin, kun en vielä tiennyt Arupakista, ja, ööh… veti minua turpiin. Ja tuli bännityksi. Lienee turhaa vainoharhaa, mutta epäilen sen etsivän minut uudestaan, jos jotenkin pääsee vapaaksi… Tosin Klaanin turvatoimet taitavat olla ihan riittävät. Mutta kuitenkin! Arupakin menneisyydessä voi olla myös muita, joita se saattaa kiinnostaa. En vielä muista ihan kaikkea.”

Matoro yritti muistella tietämiään bännittyjä. Niitä ei ollut ihan hirveästi.
”No”, hän vastasi. ”Tuo asettaa asian heti vähän eri valoon.” Niinkuin olisi myös esimerkiksi salatun merirosvomenneisyyden kertominen heti aluksi!

”Ei se tietenkään omalle turvallisuudelleni tee mitään”, Kapura mutisi, ”mutta ehkä kello tekee jotain vaarallista? En ole kelloseppä, mutta luulen, ettei niiden sisällä ole yleensä portaaleja tyhjiöihin. Joten… haluatko ottaa sen säilytettäväksi? Taon kassakaapin heti kun ehdin.”

”Mitä jos annamme sen jonnekin modejen holviin linnakkeeseen päästyämme?”

Kapura oli hetken hiljaa.
”Saa nähdä, paljonko meihin tuollaisissa asioissa enää luotetaan. Mutta kysytään.”

”Mitä oikein odotat? Että modet luulisivat kellon olevan joku pahan petturin pommi?”
”Miksei se voisi olla? Lisäksi voi hyvin ollakin, koska en vielä ole ihan täysin perillä mystisestä kellotaiasta..”
”Voin minä sitä säilyttää”, Matoro huokaisi lopulta. ”Eipähän sinun tarvitse huolehtia siitä koko aikaa.”

”Kiitos”, sanoi tulen takoja ja ojensi taskunauriin toalle. Vieläkään ei sen viisari liikkunut. Aikaa näyttämätön ajannäyttäjä oli selvästi tarkoitettu johonkin muuhun… mutta Kapura alkoi olla varma, ettei sen käyttötarkoitus ollut olla kätevä säilytystila. Mitä sen sisälle oli tarkoitus laittaa? ”Teen sen kassakaapin heti päästyäni pajaan. Räjähdyksenkestävän.”

”Olemme sitten Bio-Klaanin saarella puolessa tunnissa”, komentaja huomioi ohjaamosta nostaessaan konetta pilvien yläpuolella. ”Jos ne teidän torakat ei huomaa meitä, siis.”

Telakka
Aamu

Käden pommikone erottui ankeana ja harmaana kaikesta ympäröivästä kalustosta laskeutuessaan Telakan kiitorataa pitkin. Matoranit jakoivat alukseen epäileviä, osin jopa pelokkaita, katseita. Betty pysähtyi virittelyn alla olevan Kane-Ran viereen, ja sen neljä matkustavaista astelivat ulos radalle.

Vähän matkan päässä laskeutuneesta aluksesta seisoi nelikkoa vastassa ollut duo. Sinivihreä krikcit piti kättään lantiollaan, kun taas valko-oranssi toa piti kättään valmiina vyöllään sidotulla, punaisen kepin näköisellä asialla.

”Kapura ja Matoro?” krikcitiläisnainen kysyi toilta. ”Olemme Takalek ja Taguna Bio-Klaanin poliisilaitokselta. Administo on pyytänyt meitä kuulustelemaan teitä lyhyesti.”

”Vahki voi myös tulla mukaan”, Taguna lisäsi. ”Same haluaa jutella.”

Cody ei peittänyt yllättyneisyyttään, mutta ei päättänyt kommentoida muuten kuin nyökkäämällä. Sinne taisi mennä se suunnitelma pikaisesta lähdöstä. Toivottavasti Xen ei kaataisi koko Kättä sillä välin kun hän olisi poissa.

”Minusta tuntuu, ettei siitä tule lyhyt kuulustelu”, Matoro vastasi.
”Se jää nähtäväksi”, aurinkolasipäinen krikcit tyytyi toteamaan.

Kapura pysyi hiljaa. Se, että heitä kuulustelikin poliisikaksikko, joista kumpaakaan hän ei ollut aiemmin tavannut, toi tilanteeseen uusia ja epämiellyttäviä piirteitä. Varsinkin, kun hän arveli viattoman Metru Nui-selvityksen taakse piiloutuvan toisenkin agendan – petturitutkinnan. Toa oli ollut pitkään poissa Klaanista eikä osannut arvella, mitä moderaattorit olivat mahdollisesti saaneet selville tilanteesta.

Siispä seppä keskittyi vain hiljaiseen pohdintaan ja kuulustelijoiden analysoimiseen. Huomiota olisi ehkä kannattanut kiinnittää muuhunkin, sillä Telakan matoranvilinässä yksinäinen ko-matoran poistui helposti joukosta kenenkään huomaamatta.

”Meillä on kyllä aikaa”, tokaisi Taguna. ”Ja voimme vaikka kutsua teidät uudestaan. Yksi aikaraja nimittäin on. Adminit haluaisivat jututtaa kumpaakin toista yksityisesti.”

”No, eiköhän sitten mennä”, Mustalumi vastasi kaikkea muuta kuin innostuneena.

---

Kapura ei muistanut käyneensä kuulusteluhuoneessa koskaan aiemmin. Vahva loisteputki valaisi harmaan ja ankean tilan, joka näytti sisältävän vain kaiken kuulusteluihin tarpeellisen. Ei häiriötekijöitä. Krikcitiläispoliisi ohjasi hänet ja Matoron toiselle puolelle pöytää ja istui itse toiselle. Toa-poliisi oli poistunut Codyn kanssa.

”Odotetaan Tagunaa ja aloitetaan”, Takalek sanoi kuulusteltaville. Matoro nyökkäsi, mutta kumpikaan ei vastannut sanallisesti.

Sivupöydällä krikcitin vieressä oli toa-parilta takavarikoitu tavara – ionimiekka, kultakello ja sinikristalli. Siruttomuus oli ensimmäinen poliisien hälytyskelloja soittanut piirre.

Hetken päästä plasman toa aukaisi panssaroidun oven ”Hei! Missasinko mitään?”
”Et, sillä emme aloittaneet vielä. Istu alas”, krikcitiläinen kehotti. Toa totteli pyyntöä. Sen jälkeen poliisilek jakoi katseen kummallekin toalle. Jotakuta olisi saattanut ihmetyttää tummien aurinkolasien käyttö hämärässä huoneessa, mutta sekä Matoro että Kapurakin olivat kuulleet krikcitien hypnotisoivista silmistä.

Jotakuta olisi myös saattanut ihmetyttää se, miksi Tagunallakin oli lasit, mutta vastaus oli ilmiselvä: Jotta hän näyttäisi siistimmältä.

”No niin. Aluksi haluan toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin Klaaniin. Teillä oli Arkistonhoitajien saaman kirjeen mukaan aika tapahtumarikas reissu. Tiedän, että olette varmaankin uupuneita, mutta meidän on kysyttävä teiltä eräistä asioista”, Takalek totesi.

Se olikin sitten toinen kuulusteluhuone, jossa Mustalumi oli ollut parin päivän sisään. Eikä todennäköisesti viimeinen.

”Eli. Voisitteko kertoa mahdollisimman johdonmukaisesti mitä Metru Nuilla tapahtui?”

”… kuten sanottua, tästä ei tule lyhyttä kuulustelua”, Matoro vastasi. ”Haluatteko tietää kaiken, vai vain sen, millä on merkitystä?”

Polisiipari kääntyi katsomaan toisiaan.

”Ehkä… ehkä kaiken siitä, millä on merkitystä?” Taguna ehdotti. ”Näytti olevan poliittisesti… mielenkiintoista aikaa Metru Nuilla. Meitä kiinnostaa lähinnä sirujen kohtalo sekä uudelleenmuodostuneen Mustan Käden tilanne. Kera kadonneen klaanilaiskenraalin.”
Takalek risti kädet rinnalleen. Uutiset Metru Nuin terrori-iskusta olivat kantautuneet jo Välisaarille. Krikcitiä kiehtoi, oliko pohjoiseen lähteneillä klaanilaisilla osuutta asiassa.

”No, aloitetaan vaikka sillä, että meillä ei ole siruja”, jään sotilas myönsi. Hän oli vannonut kertovansa kaiken, mutta silloin kun se pitäisi tehdä, se tuntui äkkiä niin kovin raskaalta. Hän kertoisi kaiken sitten admineille, Matoro vakuutti itselleen. Eihän hän edes tuntenut kovin läheisesti näitä kahta, hän perusteli. ”Ja Musta Käsi on… no, ilman heitä asiat olisivat saattaneet olla aika paljon synkempiä.”

”Löysittekö siis Deltan?” Taguna tiedusteli. ”Ja kuinka menetitte mukaanottamanne?”

”Deltan me löysimme ongelmitta”, Kapura sanoi. Muut kääntyivät katsomaan kohti hiljaa ollutta tulen toaa. ”Seurasimme sirun jälkiä Aft-Amanaan, jossa sitä tietojemme mukaan piti hallussaan Arupak-niminen merirosvo. Arupakin huone oli tyhjä, mutta siru oli siellä. Valitettavasti meidät otettiin vangiksi kummankin sirun kanssa.”

Tulen takoja katsoi Matoroon pyytääkseen tätä jatkamaan. Jään soturi vilkaisi pettyneenä Kapuraan ja huokaisi.
”Minulla oli parhaimmillaan kolme sirua. Kaksi niistä sai eräs, joka toimittaa ne todennäköisesti Makuta Abzumolle. Ja viimeisen annoin Uuden Käden kenraalin haltuun.”

Krikcitin suu melkein loksahti auki.
”Et- että… te kadotitte kaksi sirua ja luovuitte yhdestä?”

Hieno yksinkertaistus, senkin hypokriitti, sanoi Kapura katseellaan. Tai sitten ei sanonut.
Vaikka seppä olikin havainnut mielikommunikaation perin hyödylliseksi, ei hänellä vieläkään ollut siihen keinoja.

”Aye”, Matoro vastasi kasvot mahdollisimman peruslukemilla. ”Ja koen sen olevan parempi ratkaisu kuin niiden tuominen Klaaniin.”

”Tuo ei oikein ollut tehtävänne”, Taguna huomautti. ”Ei… ei ole meidän asiamme päättää, mitä teille tehdään, mutta en usko adminien olevan kovin tyytyväisiä. Josta puheenollen. Lienee parhainta kärrätä teidät suoraan heidän puheilleen. Tämä vähän ylittää meidän työtehtävämme rajat.”

”Sirut ovat liian vaarallisia”, Kapura sanoi lyhyesti. ”Ne saivat aikaan Metru Nuin kriisin, mikäli uutiset ovat päässeet jo tänne asti.”

”Adminit tulevat olemaan vielä vähemmän tyytyväisiä, kun kuulevat koko tarinan. Onko teillä vielä jotain kysymyksiä, vai pääsemmekö jo heidän puheilleen?” Mustalumi turhautui.

”Mistä ylläpito tarkalleen haluaa keskustella?” kysyi Kapura varovaisesti. Matoro oli paitsi tiimin enemmän tai vähemmän virallinen johtaja myös sen Nimda-vastuuhenkilö, joten se, että adminit halusivat kuulla häntäkin soitti muutamia hälytyskelloja toan päässä.

Poliisilek katsoi tiukasti kuulusteltavaansa aurinkolasien takaa. ”Admin Guardian haluaa puhua sinulle Pajasta löytyneistä–”

”Pajasta?” Kapura kysyi. Kuulustelijat eivät vastanneet, katsoivat vain toisiaan. Matoro loi kysyvän katseen Arupakiin.
”Murtautuiko hallitus minun Pajaani?”

”Poliisitutkinnan yhteydessä”, Taguna selitti.

Tulen toa nousi seisomaan ja loi ärtyneen katseen kumpaankin kuulustelijaan. ”Hyvä on. Käydäänpä sitten arvon adminin puheilla. En olisi uskonut, että Klaani rikkoisi näin räikeästi–”

Mutta lause jäi kesken. Huonosti peitelty järkytys nousi hitaasti toan kasvoille.

”… Matoro? Muistatko… muistatko, mihin se ko-matoran meni?”
”… eikö se ollut sinun tiedossasi?” Mustalumi kysyi vailla kiinnostusta.
”… no kun se katosi johonkin, ööh huomasitko mihin se meni?”

Matoro huokaisi ja pudisti päätään.

”Ei nyt mitenkään paniikkia lietsovasti”, sanoi Kapura, ”mutta… minua ovat vähän epäilyttäneet sen matoranin aikeet. Ei… ei mitenkään välittömänä uhkana, mutta… minusta vähän tuntuu, että sillä ei ollut hirveän hyvät mielessä.”

Tässä vaiheessa myös Takalek ja Taguna alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta tilanteesta.
”Se Komau-kasvoinen ko-matoran, joka poistui koneesta? En kiinnittänyt häneen juuri huomiota, kun meidät raportoitiin ottamaan vain teidät vastaan. Näkyi poistuvan Telakan rakennusten suuntaan”, yksityiskohdille tarkkasilmäinen krikcit totesi.

”Selvä”, sanoi Kapura. ”Ei vieläkään mitenkään paniikkia lietsovasti, mutta… minä luulen, että sillä matoranilla on myös hieman mielenvoimia. Ja että se on vähän kiristänyt minua päästäkseen Klaaniin. Poliisien kannattaa… kannattaa varmaan ottaa kiinni jos näkevät.”

Jään toa pyöräytti silmiään. ”Kapura, muistatko mitä puhuin vähän aikaa sitten totuudesta? Minusta tuntuu, että voisit kertoa tässä huomattavasti enemmän.”

”Niin varmaan voin”, myönsi Kapura. ”Hämärästi epäilyttävä ko-matoran poimi minut merestä ja kiristi mielenvoimilla viemään itsensä Klaaniin. Ja… no, nyt se on täällä.”

Jokainen huoneessaolija tuijotti Kapuraa epäuskoisena.
”Tämä siis…” aloitti Taguna, ”tarkoittaa, että Klaanissa juoksentelee vapaana arveluttava ja mahdollisesti vaarallinen sekä mielenvoimainen ko-matoran?”
”Joo”, vastasi Kapura.

”Ehkä voisimme viedä toat adminien luo ja tutkia tilannetta tarkemmin”, sanoi Takalek. Hänen työparinsa nyökkäsi ja nousi avaamaan kuulusteluhuoneen ovea.
”Matoro ja Tawa ensin”, plasman toa sanoi. ”Luulen, että adminit haluavat sen jälkeen pitää pienen yksityispalaverin.”

”Yksi asia vielä”, Kapura keskeytti. ”Tuli mieleen… Enhän minä oikeastaan tiedä, mitä se matoran oikeastaan halusi… Kannattaisikohan teidän viedä kello talteen johonkin moderaattorien holviin?”

”Se onnistuu”, sanoi poliisilek. ”Teemme sen matkalla.”

Takalek ja Matoro poistuivat. Kapura jäi yksin plasman toan kanssa ja toivoi, että olisi vielä ehtinyt huomauttaa Matorolle hänen identiteettinsä salaamisesta, mutta tilaisuus oli jo mennyt.
Eikä Matoro ollut aiemminkaan kuunnellut häntä siinä asiassa.

”Koska tiedämme, milloin käydä Guardianin luona?” kysyi Kapura poliisilta.
”Radiopuhelin”, tämä vastasi.
”Aha.”

Sekä kuulustelija että kuulusteltava olivat hiljaa (Taguna ehdotti korttipeliä, mutta Kapura lähinnä murahti jotain epäselvää, jonka saattoi tulkita kieltäytymiseksi).

”No, etkö aio kuulustella minua tarkemmin?” Kapura lopulta kysyi.

”Juttutuokiosi Guardianin kanssa on tärkeämpää”, vastasi poliisi. ”Mutta siihen on varmasti aikaa myöhemmin.”

---

Admin-torni, Bio-Klaani
Aamupäivä

”Tervetuloa takaisin, Matoro”, juuriadmin tervehti niin pirteästi kuin pystyi. ”Käy istumaan.”

Matoro kuuli, miten hänet ylös saattanut lainvalvoja sulki pienen kokoushuoneen oven perässään. Tila oli kirkas ja vähän käyttöä nähnyt. Seinältä toaa katseli maalaus puulinnakkeesta.

Hän istuutui keltatoaa vastapäätä niin jännittyneenä, että olisi voinut oksentaa. Adrenaliini olisi tehnyt stressistäkin niin paljon helpommin käsiteltävää.

”Luulen, että haluat mahdollisimman pian asiaan”, Tawa jatkoi kun vastausta ei kuulunut. ”Mistä aloitamme?”

Mustalumi katseli käteensä nojaten puupöytää. Hän ei tiennyt, voisiko kertoa kaikkea kasvoista kasvoihin.
”Petoksesta”, hän lopulta vastasi, eikä tiennyt, miten jatkaisi. Mutta se ei ollut totta. Hän tiesi, miten jatkaisi. Se vain oli liian vaikeaa.

”Kenen petoksesta?” admin kysyi enemmän ystävänä kuin auktoriteettina.

”U-umbra oli alusta asti Ritarikunnan kaksoisagentti. Kapuran koko identiteetti on yksi valhe. Ja… ja minä yritin t-tappaa hänet… Ja menetin sirut, annoin viimeisen pois itse… menin liian pitkälle, en ajatellut, kaikki se mitä Metru Nuilla tapahtui…” Mustalumi sopersi.

Vihreät silmät visiirin takana heijastivat hämmennyksen jälkeen pelkkää järkytystä. Sitä Tawalla oli vaikeuksia peittää.

”M-minä otan kyllä täyden vastuun, tiedän että minun olisi pitänyt tajuta mitä teen… tehdä jotain ajoissa…” mies jatkoi epätoivoisena. ”Se kaikki vain… Nuket… Delta… I-itroz…”

Vaikka admin yrittikin olla moneen valmistautunut, uutisten myrsky oli jotakin jonka hän oli kuullut vain painajaisissaan.
”Koko tarina, Matoro”, Tawa ryhdistäytyi. ”Kerro koko tarina.”

Ja Matoro kertoi.

Siitä, kun he olivat Le-Metruun saapuneet, oli tasan seitsemän vuorokautta. Sitä routasankarilla itselläänkin oli vaikeuksia sisäistää. Joka kerta, kun hän sen tarinan kertoi, hän toivoi, että olisi voinut huutaa menneelle itselleen, miten typerä tämä oli ja miten tämän olisi pitänyt nähdä paremmin.

Tawan haulta ei saattanut lukea ilmeitä, kun hän kuunteli Ko-Toan kertomusta Kädestä ja Killjoystä. Aft-Amanasta Matoro ei pystynyt puhumaan ilman, että hänen äänensä hajosi soperteluksi. Pettureita kaikki tyynni, pahempia kuin n u k e t, paljon pahempia. Siruihin voi luottaa, Deltaan voi luottaa, Delta ei ole petturi, Delta ei ole n u k k e… Arupak, Umbra, Arupak, Umbra, pettureita kaikki tyynni. Jäässä, niin jäässä, sydämet jäässä.
Ja kun hän kertoi, miten oli työntänyt Hämäräterän kanssaklaanilaisensa selkään, hän särkyi kyyneliin.

”… Matoro”, Tawa koetti säilytti diplomaattisen lempeytensä. ”Me… me voimme kyllä pitää tauon, jos koet…”

”Harkitsin silloin hetken itsemurhaa”, jään toa jatkoi apaattisena, ja oli onnistunut kokoamaan itsensä kertoakseen Angoncen kohtalonhetkistä. Feterroista. Deikasta. Nimdasta. Ja ennen kaikkea, Itrozista.
Siitähän hän oli kaiken aikaa kertonut.
Nyt hän vain tiesi, että se oli hän, ja että he tarvitsivat hoitoa.

Muistot siitä keskiyöstä olisivat voineet olla kauniita, elleivät kuolleet olisi painaneet niin paljon. Hän kertoi Ko-Metrun yöstä, hän kertoi konekenraalista ja sirusta, jonka Kädelle antoi.

”Ainoasta oikeasta valinnastani”, kuten Matoro sitä kutsui. Sanoi Klaani mitä hyvänsä, Nimdasta käsien pesemistä toa ei katunut tai epäillyt hetkeäkään.

”Siinä kaikki”, jään sotilas lopetti. ”Totuudenmukaisesti.”

”Tiesin sinut tehokkaaksi”, Tawa vastasi hiljaa. ”Mutta en osannut odottaa tätä.”

Hän mittaili katseellaan suletukasvoa, joka tuntui odottavan adminin tuomiota. Tarina oli jättänyt jälkensä miehen kasvoille.

”Suonet anteeksi, minun pitää keskustella tästä muiden adminien kanssa. Ennen kuin päätämme tarkemmin, haluan sinun pysyttelevän linnakkeessa tavoitettavissa. Voit poistua.”

Mustalumi nyökkäsi alistuvasti. ”Selvä”, hän huokaisi ja nousi. ”Pysyn linnakkeessa.”

Vielä ovella hän kääntyi kerran salaman toan puoleen.
”Vielä… kiitos. Siitä, että kuuntelit. Ja ymmärsit.”

Vastaukseksi Tawa vain hymyili, mutta hymy ei ollut aitoa. Se oli vain jotakin, joka peitti orastavan epätoivon.

---

Hänen huoneensa näytti auttamattoman erilaiselta ja vieraalta.
Matoro sulki puisen oven takanaan ja jäi hetkeksi vain seisomaan eteisaulaan.

Kirjahyllyt, varustearkut, marmorinen kirjoituspöytä. Valkoisiin seiniin upotetut valokivet. Puolen seinän ikkuna, josta näki pellot, metsät ja vuoren.

Aurinkotuoli nurkassa kokoon taitettuna.

Matoro pyyhki silmäkulmaansa astuessaan peremmälle. Koko huone oli kuorrutettu muistoilla.

Vihreä kristallimiekka, se oli hänen matkaltaan Kapuran kanssa. Guartsuvuoren hirviön torahammas talviselta retkeltä. Pronssikäädyt Aratyghin riutan tutkimisesta.

Pöydällään hän havaitsi sinne jostakin syystä kohteliaasti toimitetun kirjeen. Hän tunsi sen lähettäjän.
Etäisesti vain, mutta tunsi.

Ga-Metrun keskuskirjasto oli ollut sinä yönä hiljainen. Hän muisti, miten he olivat nukkuneet viimeistä kertaa ennen kaiken särkymistä.

Kuukaudessa.
Ei siitä ollut niin kauaa, toa mietti minälleen katkerana. Hän kirosi entistä itseään, joka oli ollut umpisokea. Suunnistanut vain sinistä hohtoa kohti, unohtaen sen millä oli väliä.

Siitä, millä oli väliä, häntä muistutti pöydän reunalla oleva kehystetty kuva.

Siinä hän ja Umbra seisoivat selkä selkää vasten, itsevarmoina ja valmiina haasteisiin.

En minä oikeasti edes tuntenut häntä, Mustalumi muisti katkerana kuva käsissään. Hän katsoi Umbran luotettavia ja varmoja kasvoja, eikä voinut enää väittää tietäneensä, kuka niiden takana oli ollut.

Ei sillä, että sillä olisi ollut merkitystä. Matoro oli antanut sen anteeksi. Tai olisi antanut sen anteeksi, jos asiat olisivat menneet toisin päin.

Hän muisti yhä uudelleen sen hetken sinisen tähden kannella, kun hän oli purkautumassa valon ritarille. Hän olisi antanut kaiken anteeksi. Pyytänyt, että he olisivat vielä ystäviä.

Mutta se karzahnin Nimda oli tullut heidän väliinsä, toan valkoinen käsi puristi kuvaa.

Silti, vaikka hän tiesi, miten riippuvainen siruista hän oli ollut, osa häntä kaipasi niitä. Se kuusisiipi kristallinkappale muistutti häntä jatkuvasti siitä. Hän itse muistutti itseään siitä.

♫Tätäkö halusit, Jään Sotilas?♫ ilkkui Mielen Prinssi arpi yli kasvojensa.

Mustalumi iski kuvan pöydälle. Sen lasi särkyi. Matoro ei välittänyt. Hän ei pystynyt katsomaan kuvaa heistä. Se sattui liikaa. Se sattui, koska sitä ei ollut.

♫Olisit voinut pelastaa meidät~ ♫

”Mikset voi olla vain hiljaa?” toa parahti itselleen pidellen päätään. ”Mikset voi jo mennä pois?”

♫Olen sinun ainiaan, Sotilas~ ♫

Ja he kummatkin tiesivät sen olevan totta.

Bio-Klaanin käytävät
Aamupäivä

Poliisitoa oli saanut kaipaamansa viestin radiopuhelimitse ja lähtenyt saattamaan Kapuraa luo adminin. Matoro oli jutellut Tawan kanssa ja adminit olivat juuri päättäneet yksityispalaverinsa, oli Taguna selittänyt. Ei muuta.

Kapura oli pohtinut asioita lisää. Jo alkaen siitä, että hänen työtiloihinsa oli murtauduttu, oli sepän päässä muodostunut liuta epäilyksiä.

Ja harvat niistä lupasivat hyvää.

---

”Sisään vaan”, sanoi Taguna ja aukaisi Kapuralle puuoven, jonka nimilaatta ilmoitti sen kuuluvan GUARDIANille. Tulen toa loi vielä ärsyyntyneen katseen saattajaansa (luulivatko ne, että hän aikoi karata Klaanista?) ja totteli kehotusta.

Valo oviaukon läpi toimiston ikkunasta oli niin kirkkaan valkoista, että kaikki mihin se ei osunut näytti lähes mustalta. Seinät olivat täynnä aseita – osa hätätilanteita varten, osa selvästi muistoesineinä. Suurta etelämanterelaista taisteluviikatetta skakdi ei selvästikään ainakaan ollut käyttänyt aikoihin.
Oli huone sisustettu myös toisenlaisilla aseilla. Niiltä osin, miltä seinäalaa ei vallannut iso vitriini tai kirjahylly, roikkui… Kapuran kädenjälkeä. Hänen piirroksiaan, muistiinpanojaan, asetilauksiaan.

Aha.
Voi ei.

Sininen skakdi itse seisoi vain tummana varjona ikkunan edessä selkä häntä päin. Jäykät harjapiikit osoittivat Kapuraa kuin miekat.

Ilmeisesti suhteellisen vähän käytetty toimisto oli valaistu lähes kokonaan suuresta pyöreästä ikkunasta loistavalla luonnonvalolla. Se valaisi paperilappuset, kaaviot ja kartat, jotka oli neuloin seinille ripustettu. Kaikki Kapuran omaa käsialaa.

Mutta kaiken huippu oli vasta edessä. Kun Kapura näki ilmoitustaululle neuloin selvästi aivan vastikään kasatun valtavan arkin, hän halusi vain sännätä jalat piirroshahmon lailla vipattaen ulos ovesta. Voi ei.

”Käy istumaan”, skakdi sanoi yhä ikkunaa päin.

”Kuulinkin, että kävitte tonkimassa pajaani”, toa sanoi istuessaan. ”Ihanaa kuulla, että otatte oikeuteni yksityisyyteen vakavasti.”
Tumma siluetti alkoi hitaasti kääntyä. Yksi punainen viirusilmä katsoi seppään skakdin varjon keskeltä.
”Toimisto kaipasi uutta sisustusta, joten päätin vähän lainata askartelujasi. Toivottavasti ei haittaa.”

Kapura yritti parhaansa olla huomioimatta Guardianin työpöydän päällä lojuvia papereita. Suttuinen kynänjälki piirustuksissa toi mieleen mielentilan, jossa niiden piirtäminen oli tuntunut hyvältä idealta. Eikä enää koskaan sen jälkeen.
Kaikkia Ruostesilmän runoista ei kuulunut kuvittaa. Ei etenkään… tätä.

”Toivon, ettei koko työtilani räjähtänyt taivaan tuuliin”, toa mutisi. ”En mitenkään varmistanut, että keskeneräiset projektit pysyvät kasassa muiden käsissä. Yleensä en varaudu siihen, että hallitus tunkeutuu yksityistiloihini.”

Toki hän oli varautunut satunnaisiin tunkeilijoihin… mutta itse Klaanin lainvalvonta?
Kaikki salaliittoteoriat muuttuivat tosiksi silmissä.
Sinertävän sotilaan jäntevä keho kääntyi kokonaan Kapuraa päin ja tämä katseli rautiaa yhdellä silmällä, jota ei tilanne juuri huvittanut, ja toisella, jota mikään ei huvittanut. Valkeana kiiltävät torahampaat paljastuivat huulten välistä.
Skakdit. Ei skakdeissa normaalisti mitään vikaa ollut, mutta miksi yhteen älylliseen lajiin piti laittaa niin paljon piikikkäitä osia? Guardian seisoi valon ja varjon rajalla kädet puuskassa.
”Kiinnostaisiko sinua selittää”, hän nyökkäsi ilmoitustaulua päin katsekontakti yhtä hyytävän kylmänä, ”että mikä irnakkissa tuo on.”

”No”, sanoi Kapura mahdollisimman neutraalisti, ”mikä sinusta tuntuu, että se on? En nimittäin valehdellut ilmoittaessani, että suurin osa Pajan rikosteknisestä annista on vain naamioituja roolipelisuunnitelmia.”
Kaksi skakdinaskelta lähemmäs Kapuraa. Valon ääriviivat kehystivät vartijan hahmon. Vieläkään ei toa nähnyt tämän kasvoja kunnolla.

”Minä olen jo aika monta tuntia ehtinyt katsella pikku kaaviotasi”, hän sanoi ja antoi katseensa levätä hetken ilmoitustaulun diagrammikaaoksessa. ”Ja minua kyllä vähän kiinnostaa, mikä roolipeli on näin monimutkainen.”

Et kuule tiedäkään.

”Useat”, ilmoitti Kapura. ”Linnake on oiva tausta kampanjalle. Mutta jos unohdamme roolipeliteorian… entä sitten? Onko laitonta kirjoittaa muistiin nimiä ja yhdistää niitä viivoilla?”
Vain pari askelta ja Guardian oli jo aivan työpöydän toisella puolella. Skakdinkourat rämähtivät pöydälle. Kapura päätyi tuijottamaan irvihampaita lähempää kuin olisi koskaan uskonut tarvitsevansa.

”Kapura, jos se nimesi edes on”, tihkui zakazlaisen hammasväleistä. ”Minä alan ehkä pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että minulle ei olla rehellisiä. Siihenkö sinut rekrytoitiin? Että hänen ei tarvisi valehdella itse?”

”Haistan syytöksiä”, takoja vastasi. ”Nyt lienee minun vuoroni kysyä sinulta jotain. Luuletko, että Punainen mies valitsisi kätyrin, jonka osuus tapahtumiin paljastuu jonkun tunkeuduttua tämän työhuoneeseen? Ei, totuus on ilmiselvä: Kyseessä on lavastusoperaatio. Sen osasin arvata, mutta myönnän yllättyneeni siitä, että Klaanin administo putosi näin nopeasti hänen ansaansa.”

Guardian pudisti hiljaa päätään katsekontakti rikkoutumattomana.
”Aha. Etkä kiellä kirjoittaneesi tuota kaikkea?”
”En kiellä. Roolipelaamisen ja ironian rajamaastoja tutkien, mutta en kiellä.”
”Onko se roolipelaamista vai muistojen verestämistä, kapteeni?”

Kapura yritti kovaa kätkeä hämmästystään, muttei onnistunut erityisen vakuuttavasti. Ja admin oli kyllä tarpeeksi lähellä hänen henkilökohtaisen alueensa rajaa nähdäkseen sen. Pieni ripaus voitonriemua koristeli skakdin jäyhän ilmeen.
”Matoro kertoi. Hän kertoi Tawalle aivan kaiken, Arupak. Onko sinulla jotain sanottavaa siihen?”

Kapura vain tuijotti hetken skakdia. Sarkastinen vastaus muodostui hänen päässään, mutta hitaammin kuin aiemmat.
”Minä luulin, että tämä järjestö pyrki olemaan välittämättä jäsentensä menneisyyksistä. En myöskään usko, että säännöt kielsivät merirosvouden.”

”Eivät ne kiellä”, Guardian huokaisi raskaasti, ”mutta olen aika varma että ne kieltävät toisen täkäläisen murhayrityksen.”

Sitten oli vain pienen hetken taas aivan hiljaista.
”Minä en ajatellut heittää sinua selliin merirosvoudesta, Arupak. Minua ei juuri nyt kiinnosta, oletko edes petturimme vai et. Ja vaikka olisit, en hyväksyisi Matoron tekoa.”
Skakdikin istui hitaasti tuolille pöydän toisella puolella, niin että hänen ja toan kasvot olivat suunnilleen samalla tasolla.
”Mutta kyllä minua kiinnostaa pirusti, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä.”

”Olennaista lienee tietää, mitä te minusta haluatte”, sanoi Kapura. ”Kyllä, Avde otti minuun yhteyttä ja tarjosi ajatusta petturuudesta. Ei, en ottanut tarjousta vastaan. Ei, en tiedä tilanteesta muuten mitään.”

Hetkellinen sympatia ei ollut pysynyt adminin kasvoilla kauaa. Nyt tämä laski leukaansa rintakehäänsä kohti niin, että katsoi Kapuraa punasilmillään kurttuisten kulmien alta.
”Melkein yhtä vähän kuin valehtelusta”, Gee tuhahti, ”minä pidän siitä, että tiedän vähemmän kuin kaikki muut. Ei minua kiinnosta, oletko Avden naruissa kiinni vai et. Sinä tiedät jotain, Arupak. Sheelikan selli vapautui jonkin aikaa sitten. Olen kuule ihan täysin valmis antamaan sille uuden asukin, jos jatkat tietojesi pimittämistä.”

Sininen pää kääntyi hieman kenoon.
”Että mitä jos vähän rupatellaan”, Guardian latoi sanojaan tuomarin lailla, ”aiheesta totuus.”

”Käy minulle”, Kapura vastasi, ”mutta ehdotan hieman tarkempia kysymyksiä. En ole yhteistyöhaluton kunhan tiedän, mitä minun tulee kertoa.”

”Kun olet kerran ekspertti aiheesta… aloitapa saman tien siitä, miten ne siniset pirulaiset tuhotaan.”

Skakdin äänensävy oli matala ja jyrisevä. Kapura kuuli jo siitä, että vastaus ”en tiedä” olisi tässä tilanteessa pätevä avain sellinoveen. Ja ajatus niiden tuhoamisesta toi hänelle mieleen sen päivän pienellä saarella, kun joku oli pyytänyt häneltä päinvastaista.
Eikä se ollut hyvä muisto.

”Nimdaa ei voi käytännössä tuhota”, sanoi Kapura. ”Mutta ikuista vastaava säilöntä onnistuu. Vaikka siruille kävi… ikävästi, jäi meille Metru Nuilta eräs aarre, jonne Arupak säilöi Deltan. Luulen, että se toimii myös täydelle kuuden sarjalle. Kyseinen artefakti on tällä hetkellä moderaattorien holvissa.”

”Minä en kysynyt, miten sirut säilötään. Minä kysyin, miten ne tuhotaan.”
Guardianin punertavat pupillit katsoivat sivuun Kapurasta, ja hän tiesi seurata niiden katsetta. Nyt ne katsoivat taas samaa diagrammia. Hulluuden ja vainoharhan kudelmaa.

”Kuka on Ritari, Kapura. Mitä hän teki Nimdalle.”

”Ritari… on athistimytologian hahmo, jonka tarkka rooli vaihtelee tarinankertojan mukaan. Joku sanoo, että hän oli Nimdan vartija, toinen että sirujen pirstoja. Todellisuudessa ehkä molempia? Kuitenkin joku, jonka sielu halkaistiin rangaistuksena. Tarkemman kuvauksen pystynee antamaan joku paremmin athismiin perehtynyt.”

”Ei riitä. Mitä hän teki Nimdalle? Miten hän liittyy siihen? Kuka hän oli?”

”Me puhumme nyt mytologiasta”, vastasi seppä. ”Valitettavasti Arupak ei seilannut jumaluuksien kanssa universumin alkuhetkinä. Minä… minä en tiedä sen enempää kuin kuka tahansa, joka on koskaan avannut kirjan athismista tai kuunnellut saarnaa.”

”Hyvä on”, Guardian sanoi astetta hyväksyvämmin – mutta yhä aika äkkipikaisen näköisenä. ”Sama se ritarista. Enemmän minua kiinnostaa… voisiko sen, mitä hän teki, tehdä uudestaan.”
Kysymys, joka oli pitänyt takojaa hereillä öinä punatähden alla.

Guardianin kädet puristuivat nyrkkeihin.
”Vai että kuusi sirua pitäisi kerätä”, hän sanoi kylmän viileästi. ”Miten olisi sen sijaan kymmenen? Miten olisi sata? Miten olisi kymmenentuhatta hienoa valkoista hiekansirua ympäri sakaroita?”

”Valistunut arvaukseni on, että voi… jotenkin. Mutta en itse olettaisi sitä kovin helpoksi tehtäväksi. Enkä sellaiseksi, jota kannattaisi yrittää ilman vankkoja todisteita siitä, että se ylipäätään on mahdollista.”

Skakdi tuhahti hiljaa. ”Mahdollista? Sinulla on ollut siru kädessä. Oletitko että ne olivat vain aina olleet sellaisia?”

”En, mutta kuka takaa, että halkomiseen käytetyt laitteet ovat vielä olemassa? Kovin moni osapuoli ei halua tuhota Nimdaa.”

”Niinpä, Kapura”, skakdi mutisi hiljaa jokseenkin… sarkastisena. ”Miksipä sellaisia asioita olisi kätevästi jäljellä.”

Hetken aikaa he molemmat katselivat kaaviota, ja Kapuralle alkoi käydä tuskallisen ilmiselväksi, että hän ei tulisi saamaan sitä taikka muitakaan tavaroistaan takaisin.

”Kerro ihmeessä”, skakdi sanoi siten, että ei selvästikään odottanut veikkauksia vaan totuuksia, ”mitä sinä tuossa kaaviossa näit.”

”En enää mitään”, toa vastasi vaitonaisesti. ”Mutta silloin se tuntui hyvältä idealta. Ja mitäkö näin silloin? Yhteyksiä. Avoimia tai salattuja. Sattumia, jotka eivät oikeasti olleet niitä. En välttämättä uskonut, että yhdistämällä kaikki löytyisi lopulta oikea petturi… mutta mahdollisuus siihen oli.”

”Tässä pikku kartassasi on niin paljon sellaista, mitä en ole edes itse aiemmin ajatellut”, Gee sanoi hiljaa, ”ja minä katselin sitä koko eilisen illan. Katselin niitä nimiä ja viivoja, jotka siinä muodostavat Klaanin, ja yritin nähdä ne suojana. Kuorena. Kudelmana, joka kestäisi vaikka pari sen naruista katkeaisi. Mutta en näe sitä enää sellaisena. Nyt näen sen hämähäkinseittinä.

Ja räpistelen itse sen keskellä odottamassa petoa, joka tulee nielemään kaikki sen vangitsemat.”

”Aika runollista”, sanoi Kapura. Skakdia ei tilanne vieläkään hirveästi huvittanut, joten Kapura huokaisi ja lausui ulos sen, mitä oli keskustelun ajan harkinnut.

”Luulen, että saatan pystyä… avustamaan. Tutkimuksissa. Petturin savustamisessa ulos. Eihän se kaikkia ongelmia aiheuttanut, mutta aika monia.”
Skakdi otti vastaan toan sanat aivan yhtä huonosti kuin tämä oli odottanutkin. Ei muutosta irvistyksessä. Ei pienintäkään sellaista.

”Mielenkiintoista, kuinka siitä tuli vaihtoehto vasta, kun kohtasit syytöksiä”, Guardian sanoi yhä hiljaa tuijottaen.

”Onhan se”, Kapura sanoi vastaten yhä tuijotukseen. ”Selitykseksi keksin näin äkkiseltään vaikkapa sen, etten tiennyt mitään tutkimusten edistymisestä. Jos teillä oli nimeni, olisitte aina voineet tulla kysymään. Minä en tiedä, kenelle muille Avde esitti tarjouksensa, mutta oletin niin tapahtuneen, koska petturi on olemassa mutta se en ole minä.”

Zakazlaisen äänensävy oli tympeä ja sävytön.
”Vai niin. Voisit ensi töiksesi vaikka poistua. Jos minulla on… tästä, mikä helvetin sekasotku se sitten onkaan, jotain kysymyksiä, saat kyllä tietää.”

”Yksi kysymys minulla vielä olisi”, toa sanoi. ”Kuinka nopeasti saan Pajan käyttööni? Minun on ymmärrettävästi hankalaa tehdä työtäni ilman sitä, ja sen jopa kuvittelisi tärkeäksi näin sota-aikana.”

Skakdin ilme viesti sitä, että käytännön asioista oli parempi kysyä käytännössä keneltä tahansa muulta. Sen toinen viesti oli ’ulos toimistostani’.

Joten Kapura tyytyi huokaisemaan ja poistumaan. Yli-innokkaat poliisit saivat hoitaa sen, kunhan väistämättömästi etsisivät Kapuran jälleen käsiinsä. Mutta nyt käytävät olivat tyhjiä.
Hyvä, sillä hänellä oli muutakin tekemistä.

Toa ei vaivautunut katsomaan taaksensa poistuessaan entisen everstin katseen alta.

Skakdi istui hetken ajatuksissaan. Hän kaivoi taisteluvyönsä taskusta kuin pienen simpukan, joka oli rautaa, alumiinia, kuparijohtoa ja antennia, ja napsautti sen auki. Nappi naksahti pohjaan ja linja aukesi.

”Hallojaa?”
”Taguna”, Guardian sanoi tiukasti. ”Pidä seppää silmällä.”

---

Taukohuone
Päivä

Moderaattorien taukohuone oli hiljainen. Tila olisi varmaan ollut paljon siivottomamman näköinen, ellei lainvalvojaporukan ainoa hieman femiini jäsen olisi pitänyt huolta siitä, että yleistä siisteyttä ja tiskivuoroja noudatettaiisiin.
Aurinkolaseja käyttävä krikcit istui pöydän ääressä. Tai ehkä muiden silmissä hän olisi vähän maannut. Koska sirkkapoliisin polvitaitteet kääntyivät eteenpäin, Takalek yleensä käänsi tuolin ympäri ja nojasi käsillään tuolin selkänojaan.
Erikoinen yhden käden ampuma-ase oli purettu poliisin aurinkolasien viereen. Pistoolin lipas oli tyhjä, mutta sen viereen ilmaantui vähän ajan välein läpinäkyviä kuulia. Takalek oli kohottanut kasvonsa kohti kattoa, pidellen pientä pulloa kasvojensa yllä. Hän kallisti sitä varovasti, jolloin tippa kirkasta nestettä lirahti suoraan hänen auki pitämälleen silmälle. Poliisilek ynähti nesteen ärsyttävyydestä, mutta se oli tarkoituskin. Takalek räpytteli pari kertaa silmiään, ja kyyneleet kohosivat hänen luomilleen. Vihreä sormi pyyhkäisi kyyneleen ja antoi sen tippua sormenpäästä pöydälle.

Tip.
Kyynel oli kovettunut ilmassa kuulan muotoon.

Kun panoksia oli tarpeeksi, Takalek latoi ne aseensa lippaaseen. Samalla hän vaihtoi kuulapyssyn paineilmasäiliön. Krikcit pyrki aina varmistamaan, että varusteet olivat kunnossa hätätilanteiden varalta.
Krikcit nappasi äkkiä lasinsa silmilleen, kun ovi paukahti. Taguna tuli huoneeseen.

”Päivää taloon”, sanoi Taguna ja napsautti valmiustilaan jätetyn kahvinkeittimen päälle. Ainesten latominen masiinaan jo valmiiksi säästi ainakin kymmenen sekuntia ajasta, jonka joutui odottamaan uutta kahvikupillista.

Ja kuka tahansa niin paljon kortteja lätkinyt tiesi, kuinka tärkeää oli säilyttää oikea rytmi. Seuraava siirto mietitty jo valmiiksi. Ja se suoritettuna sulavasti ja elegantisti liikkein, joissa ei ollut hitustakaan epäröinnistä. Se voitti, joka pääsi yllättämään ja rikkomaan vastapuolen harmonian.
Vaikka vastustaja olikin eloton kahvinkeitin, joka ei oikeastaan edes aikonut mitään.

”Lisäksi. Guartsulta terveisiä”, sanoi toa nojaten seinään kahvinkeittimen vieressä. ”Kapuraa täytyy pitää silmällä.”
“Kuulusteluissa selvisi jotain epäilyttävää?”

”G sanoi, että toa tietää enemmän kuin kertoo”, totesi Taguna. ”Ja se, mitä skakdi näytti minulle Pajan materiaalista, oli aika… mielenkiintoista. Taidan oikeastaan hakea toan jännittävään uusintakuulusteluun nyt kun adminit ovat hoitaneet Nimda-asian pois alta.”
“Okei”, lek sanoi hiljaisella äänellä. Hän laski leukansa nojaamaan käsiinsä, jatkaen samalla helmien pujottelua.
“Tuota… kohta on minun ruokatauko. Mietin, että kävisin siellä sairasosastolla. En saa asiaa juuri mielestä…”
”Käy toki. Voin aloittaa itse. Tai lätkiä hetken kortteja kuulusteltavan kanssa.”
“Kuten aina.”

Takalek nousi heilahtaen takaisin seisomaan. Hän tepasteli ulos taukohuoneesta ja suuntasi pukuhuoneeseen hakemaan olkalaukkuaan.

Matoron huone
Päivä

Jään toa havaitsi oven avautuvan. Ja tulen takojan silmäilevän häntä oviaukosta.

”Mitään kesken, Matoro?”

Routatoa pakotti mielensä rauhoittumaan ja katsoi tulijaa. Rikotun kuvan lasinsirpaleita oli pitkin pöytää.

”Ei”, hän vastasi ja istuutui pöydän taa. Petollinen piraatti, hänen mielisairautensa huusi, mutta toa sulki sen. ”Tule sisään.”

Takoja totteli kehotusta ja istui Matoron sängylle. Hetken he vain katselivat toisiaan.

”Miten Tawan luona meni?” Kapura viimein kysyi.
”Hän vaikutti… huolestuneelta. Aika huolien painamalta.”

”Ei ihme tässä saaripoliittisessa tilanteessa”, sanoi Kapura. ”Olisi hienoa kyetä auttamaan sotatoimissa, mutta valitettavasti Pajani on eristetty tutkimusten ajaksi! Muistaakseni minulla oli sinulle tekosilla harppuuna, joka ampui pienempiä harppuunoja, mutta se saa nyt odottaa. En pääse käsiksi edes muihin tilauksiini, joita arvaten kertyi urakalla poissaoloni aikana.”

Matoro olisi mielellään jäänyt nostalgioimaan ja harmittelemaan takaiskua, mutta hän oli oppinut katsomaan tulitoan valheista taotun kanohin läpi.
”Mitä salaista sinulla oli pajassasi?”

”… no”, aloitti toa ja piti pohdiskelevan tauon. ”Ainakin eräs tietty runo Nukeista. Ja paljon kuvitusta. Muunkinlaista houreista soherrusta. Ja paljon roolipelisuunnitelmia.”

Traumarunoa koskenut palanen piraattipalapelissä loksahti kohdilleen Matoron mielessä.
”Kai sinä kerroit Guardianille kaiken?”

”Riippuu vähän kaiken määritelmästä.”

”Älä jaksa, Arupak. Kyllä sinä tiedät.”

”Jos siitä puhut”, mutisi toa, ”riitti Pajan materiaali ja kuvauksesi tapahtumasta saamaan Adminit varmistuneeksi siitä, että olen Arupak.”

”Hip hei, oikeus on toteutunut”, Matoro totesi äärimmäisen kuivasti. ”Mitä adminit aikovat tehdä meille?”

”Minulle eivät hirveästi, mutta eräät yli-innokkaat poliisit voivat olla toista mieltä”, vastasi Kapura. ”Sinulle ne… no, aikovat varmaan… toimia yleisen oikeuskäytännön mukaisesti.”

”Luuletko, että he pitävät sinua petturina?” Matoro kysyi noustessaan pöydän takaa. Auringot paistoivat sisään kirkkaasti.

”Minä en vielä tiedä, koska muut ehdokkaat ovat pieni mysteeri”, vastasi toa. ”Pitäisi oikeastaan selvittää asiaa. Ehkä näen kokonaiskuvan muita selvemmin, jos tiedän itse olevani varmistettu ei-petturi?”

”No”, toa huokaisi katse ulkona. ”Ehkä modet osaavat asiansa.”

”Ehkä”, Kapura arvioi. ”Mutta pitäähän minulla olla vastatodisteita sille varalle, että alkavat epäillä minua. Puhutaan nyt jostain muusta. Umbrasta ei kai ole kuulunut mitään?”

Jään toan huokauksen katkeruus kertoi kaiken tarpeellisen.

”Minusta meidän ei kannata tuomita Umbraa niin nopeasti”, Kapura aloitti varovasti. ”Ehkä se tuntui silloin järkevimmältä ratkaisulta. Ja hänhän paljasti lopulta totuuden?”

”Minun piti pyytää häneltä anteeksi”, Matoro vastasi hiljaa, edelleen selin toaan. ”Mutta… mutta…”
Mutta Zairyh. Mutta Nimda. Mutta Kapura.

”Anna hänen edes kertoa koko tarina?” Kapura ehdotti. ”Metru Nuilla ei oikein ollut aikaa pysähtyä ja puhua asioita kunnolla halki. Nyt meillä on… kunhan hän palaa, siis.”
Jos oli sana, jota Kapura ei halunnut käyttää.
Mutta se sana hänen omaan mieleensä jäi kummittelemaan.

”Et ymmärrä. Minä olen täysin valmis antamaan anteeksi ja unohtamaan… mutta en usko, että näen häntä enää koskaan.”
Toan oli pakko sulkea sälekaihtimia. Valo oli liian kirkas.

”Ovat toat pahemmistakin paikoista selvinneet”, sanoi Kapura vielä ennen kuin huomasi, etteivät hänen sanansa tunnettuna pessimistinä olleet erityisen luotettavia.

”Joo. En minäkään niin usko”, tulen takoja huokaisi.

”Kapura, mistä Metru Nuilla oli kyse? Mikä… mikä Zairyh oli?” toa kysyi hiljaisuuden jälkeen.

”Se taitaa taas kuulua niiden pitempien tarinoiden joukkoon”, Kapura sanoi varovaisesti. ”Zairyh oli… mielenvoimainen kasvi, joka teki aluksi yhteistyötä kanssani mutta sitten petti minut viedäkseen Nimdan omiin käyttötarkoituksiinsa. Ja liittyy jotenkin Cevaniin, jota en muuten nähnyt hoitaessani juoksevia roolipeliasioita. Meillä on iso kampanja tulossa, jos kiinnostaa.”

”Petti sinut”, Matoro tarttui. ”Olitte siis yhteistyössä?” Niin olit sinäkin, hänen serafi muistutti.

”Se oli aluksi ihan kätevää, koska ilman mielenvoimia minun oli vaikea saada tietooni asioita tuntemattomista muuttujista. Kuten siitä makutasta pääsi sisällä. Mutta joo, petturuutta tapahtui.”

Jään toa ei ollut edes yllättynyt.
”Oliko kasvi yhteistyössä sen makutan kanssa?”

”Periaatteessa joo, mutta aikoi kai pettää varjojen herran”, sanoi Kapura. ”Ja niin taisi käydäkin. Vai kävikö? Olen ollut vähän pihalla sitten mainitun sopimuksen purkautumisen.”

Mustalumi huokaisi. Hän ei oikeastaan jaksanut koko helvetin petturuuskuviota enää.
”Entä kello sitten?”

”Se kuuluu lyhyempiin tarinoihin. Olen luullakseni jo selittänyt kaiken tietämäni. Arupak vohki kellon joltain… epäselvältä olennolta ja jätti sen Aft-Amanaan, mutta… olento seurasikin Kapuraa ja hyökkäsi kimppuuni. Ja joutui bännityksi. Ja oletettavasti viruu yhä sellissä. Jos kellolla on jokin syvempi tarkoitus, en minä sitä vielä tiedä, mutta taskunauris taitaa olla varmin tapa sirujen lopulliseen tuhoamiseen. Teorioita minulla on, mutta niiden osoittaminen totuudeksi vaatii tutkimustyötä”

”Minä en ymmärrä, Kapura”, jään sotilas parahti lopulta. ”Mikset voinut olla avoin alusta lähtien? Mikä siinä oli niin vaikeaa? Etkö vain kyennyt uskomaan, että Klaani uskoisi sinuun jos olisit puhunut totta?”

”En minä sitä epäile, etteikö Klaani minua uskoisi”, vastasi tulen takoja, ”mutta asiat voivat silti vaikuttaa negatiivisesti luotettavuuteeni. Lisäksi on muutama ikävä käytännön seikka. En tiennyt, kuinka paljon Itroz sinua hallitsee, mutta arvioin, että järkevintä olisi pelata sinun huomaamattasi. Ja lopultahan suunnitelmani kaatuivat Zairyhin petokseen, eivät siihen, että lähestymistapani olisi ollut pielessä.”

”MIKSET SINÄ VOINUT KERTOA ITROZISTA MINULLE?” Mustalumi huusi ääni hajoten.

”… etkö tiennyt, että päässäsi oli makuta?”
”… etkö tiedä– etkö tiedä että–”
”… en usko…?”
”… luuliko Zairyh oikeasti puhuneensa makutalle?”
”… no mille Zairyh puhui?”

Suletukasvolla kesti hetki saada itsensä sanomaan se.

”Minulle.”

”… ahaa?” sanoi Kapura. ”En… en lähde kysymään tarkempia implikaatioita jos et halua kertoa, mutta luulisin, että Zairyh tiesi… muttei vain kertonut minulle. Siis jos kasvi suunnitteli jo pitempään pettävänsä minut.”

”Minä- minä en ollut koskaan vain addiktoitunut Nimdaan… Itroz… minä kuvittelin sen täysin… ”
Matoro hautasi kasvonsa käsiinsä.
”En tiedä, vaikka mietin sitä miten, en pääse koskaan muuhun tulokseen kuin siihen, että minä olen täysin sekaisin ja tarvitsen ammattiapua.”

Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa. Lähin hänen tuntemansa ammattiapu asui Metru Nuilla… eikä toa uskonut, että kovin moni psykiatri osaisi käsitellä asiaa yhtä hyvin.

”N-no…” toa lopulta mutisi, ”mieleeni sentään tulee ainakin yksi seikka, josta voi olla meille hyötyä. Jos Nimdan illuusiot ovat noin vahvoja… Ehkä Zairyhkin menee sekaisin niistä?”

”En varsinaisesti jaksaisi miettiä niitä nyt”, toa vastasi hiljaa. ”Klaanissa on tarpeeksi mietittävää muutenkin.”

Oveen koputettiin. Matoro nousi avaamaan, mutta koputtaja ei ilmeisesti jaksanut odottaa, sillä puuovi lämähti auki ja paljasti toia katsovan oranssin mirun.

”Seppä”, sanoi Taguna, ”mukaan. Kuulustelu saa jatkua. Missä sinä olet edes ollut?”

”En tiennyt, että roolipeliryhmän jäsenten etsiminen ja aikatauluista ilmoittaminen on nykyään kielletty laissa”, murahti Kapura ja poistui luoden Matoroon vain viimeisen säälivän katseen.

---

Klaanin linnakkeen asukkaat tervehtivät Sinisen Ussalin tunnusta hatussaan ja olkanauhaa kädessään pitävää poliisia nyökkäyksin, kun Takalek käveli linnakkeen käytäviä pitkin.
Krikcit oli usein huomannut, että silmät peittävistä asuisteista oli usein muutakin hyötyä kuin vain estämästä vastaantulevia vaipumasta transsiin. Se auttoi pokerinaaman pitämisessä. Asia, josta Taguna jaksoi niin usein puhua.

Mutta nyt siitä oli muussakin hyötyä, kuin vain taukohuoneen korttipeleissä. Poliisilek ei halunnut näyttää ulkopuolisille olevansa allapäin virantoimituksessa.
Bhaix-dox -raukka…

Vaikkei sairasosastolla käynti ollut tuottanut erikoisempaa tulosta, Takalek yritti työntää siellä käynnin muistelun sivuun. Vielä oli töitä jäljellä. Hän kääntyi risteyksestä ja saapui pian taukohuoneen ovelle. Hän oli aikeissa tarkistaa, oliko plasman toa vielä siellä.

Mutta sitten krikcitin varustevyöllä roikkunut radiopuhelin piippasi. Takalek nosti sen välittömästi päänsä sivulle.
“Takalek?”

”Missä sinä olet?” kuului Samen tiukka mutta pahaenteinen ääni.
“Moderaattorien taukohuoneen edessä.”
”Siirry linnakkeen porteille”, ohjeisti moderaattori. ”Sieltä löydät ko-matoranin ruumiin. Selvitä tilanne, minä tarkkailen tapahtumia täältä käsin. Taguna ei vastaa radiopuhelimeen.”

Krikcit jännittyi. Ko-matoran… voiko se olla vain sattumaa, vai onko se se ko-matoran, josta seppä puhui…
“Voitko antaa tuntomerkkejä?” Takalek kysyi vakavammalla äänellä.
”Valkoinen panssarointi. Hopeinen Komau”, luetteli haimies. ”Onko mielessäsi jotain?”
“Toa Kapuran ja Matoron mukana Klaaniin saapui epäilyttävä ko-matoran. Kapura kertoi, että hänellä on kuulemma mielenvoimia, ja että matoran oli kiristänyt seppää päästäkseen Klaaniin.”

”Etsi Matoro käsiisi ja varmista teoria”, käski Same. ”Nopeasti. En vielä tiedä, mitä skarrarria täällä tapahtuu, mutta ilmoitan sitten kun tiedän.”
“S- selvä!” Takalek huudahti. Radiopuhelin hiljeni ja poliisi asetti sen takaisin vyölleen. Krikcitiläinen säntäsi ensin taukohuoneeseen (jossa Taguna ei ollut) ja kaivoi arkistokaapin päältä ison, keltakantisen kirjan. Hän avasi hakemiston, joka oli täynnä linnakkeen asukkaiden nimiä aakkosjärjestyksessä. Löydettyään “Matoro the Blacksnow’n”, Takalek kuljetti sormeaan jäsenluettelon huonenumerorivin kohdalle.
“010…”

Takalek pamautti kirjan kiinni. Hän nappasi varustevyönsä ja syöksyi käytävään.

---

”Alapas puhua”, kehotti Taguna kuulusteltavaansa silmäillessään tätä tummien lasiensa alta. Toa oli kieltäytynyt korttipelistä tiukasti, sarkastisen kohteliaasti sekä toistuvasti, joten plasmapoliisi oli päättänyt aloittaa kuulustelun Takalekin poissaolosta huomiota.

”Mistä?” huokaisi takoja. ”Vinkki Klaanin lainvalvojille: Keskittykää kuulusteluissa dramaattisuuden sijasta siihen, että esitätte vähän tarkempia ja vähän täsmällisempiä kysymyksiä.”
”Jos vaikka kertoisit Metru Nuin tapahtumista höystettynä vähän enemmillä yksityiskohdilla”, sanoi korttihai. ”Nyt kun ylläpito on hoitanut kriittisemmät huolenaiheet pois alta.”

Kapura huokaisi ja lähti jälleen luettelemaan tapahtumien sarjaa. Karzahnin oudoista luonnonilmiöistä eteni tarina Mustan Käden jännittävään politiikkaan, josta seppä ei tiennyt tarpeeksi saadakseen Tagunan tyytyväiseksi. Kapura suositteli kuulustelemaan sen sijaan Matoroa tai tiedätkös, sitä vahkia joka taitaa tälläkin hetkellä olla vielä Klaanissa? Taguna sanoi harkitsevansa asiaa ja kehotti kuulusteltua siirtymään eteenpäin.
Että Kapura vihasi kuulusteluja.
Varsinkin, kun niitä oli kolme päivässä.

Tarina jatkui Kapuran selostuksella Metru Nuin psykiatrisista arkistoista, jotka eivät kamalasti palvelleet kansalaisten oikeutta yksityisyyteen. Muuten, tiedätkö mikä muu ei tee niin? Tunkeutumiset yksityistiloihin. Taguna sanoi, että he voisivat keskustella Pajasta myöhemmin ja Kapura huomautti, ettei Guardian ollut antanut arvioita siitä, koska hän saisi palata työmaalleen. Taguna puolestaan huomautti, että hän oli kuulustelutilanteessa merkittävästi korkeampi auktoriteetti. Kapura tiedusteli, että mitä hän aikoi tehdä, antaa hänelle varoituksen? Taguna ehdotti, että voisi sanoa admineille epäilevänsä Kapuraa petturiksi. Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa.

Siispä hän johdatti kuulustelijan Aft-Amanan porteille, mutta toki vain kertomuksessaan. No, millaista oli Arupakin majapaikassa, kysyi Taguna. Kapura taasen tuijotti kuulustelijaa ja kysyi, aikoiko tämä oikeasti esittää, ettei Guardian olisi ollut paljastanut järkyttävää totuutta toan identiteetistä radiopuhelimitse. Taguna myönsi, ettei se välttämättä ollut tarpeen ja kehotti jatkamaan. Kapura jatkoi, mutta häntä epäilyttivät kuulustelijan useat kysymykset. Aft-Amanako kaikesta saarella tapahtuneesta häntä kiinnosti? Taguna ei vastannut, kehotti vain jatkamaan.

”Sitten Matoro työnsi miekkansa läpi vatsani”, jatkoi Kapura. ”Mutta tehokkaat hallusinogeenit lienevät pahaksi miekkakädelle, sillä toa ei osunut mihinkään tärkeään. Ainakaan niin tärkeään, ettei minua saatu parsituksi kasaan XMS Angoncella. Josta haluat varmaan kuulla seuraavaksi?”

”Äläpäs hätäile”, sanoi Taguna. ”Selitä tarkemmin.”
Kapura huokaisi. ”Tein kromidien kanssa sopimuksen, jossa annoin sirut kellossa vastineeksi–”
”Ei sitä kohtaa.”

Seppä vain silmäili hetken kuulustelijaansa ja yritti pohtia, mitä tämä ajoi takaa. Yritti, muttei keksinyt. Sirujen kohtalo oli tiedossa, Matoron hirmuteko tiedossa, tapahtumien seuraavat vaiheet tiedossa…
Mitä poliisi hänestä enää halusi?

”Tapahtumista olen kuullut tarpeeksi”, sanoi korttihai. ”Minusta vain tuntuu, että kuvauksenne ei aivan vastannut totuutta.”

Kapura naurahti typerälle syytökselle. ”Hauska teoria, varmaan menestyisi roskalehtien yleisöosastoilla, mutta siinä on yksi aika vakava aukko. Matoro ei valehtele, jos olet huomannut. Minä valehtelen, mutten juuri nyt, joten en usko, että kertomuksemme eriävät.”

”Siispä myös Matoro valehteli nyt. Tarinassanne on nimittäin yksi puute. Yksi epäjohdonmukaisuus.”
Kapura ei vieläkään ollut kamalan vakuuttunut.
”Mikä se siis on?” kysyi toa huvittuneena. ”Palan halusta kuulla naurettavan salaliittoteoriasi.”

Siispä salaliittoteorioiden hylkäämisestä oli seurannut se, että ne muuttuivatkin yhtäkkiä todeksi ja se, että niitä alkoivat tehdä muutkin.
Jos Kohtalolla olisi naama, Kapura löisi sitä. Naamaan.

”Kuuntele sitten”, käski Taguna. ”Nimdasta tuli erimielisyyksiä. Lopulta Matoro puukotti sinua selkään. Vielä aika kirjaimellisesti.”

Kapura ei nauranut toan vitsille. Lähinnä siksi, että oli kertonut sen itse. Useasti.

”Aika vakava juttu”, plasmapoliisi jatkoi. ”Matoro voi kohdata oikeudellisia toimenpiteitä. Klaani ottaa murhayritykset vakavasti. Mutta minusta tuntuu, että joku muu ei ota. Vastaapas tähän, seppä:

Miksi suhtaudut kaiken jälkeen Matoroon myönteisesti?

Oletatko minun uskovan, että sinä vain… unohdit saaneesi miekan vatsaasi? Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä olen sinusta oppinut. Ei, tässä on meneillä jotain synkempää. Tuo pieni valhe paljastaa, että oikeasti tapahtumat menivät toisin. En tiedä, mitä te peitätte, mutta nyt olet varmaan yhteistyö–”

”Hiljaa”, keskeytti Kapura.

Taguna katsahti kuulusteltavaansa ärtyneenä ilmeisesti odotettuaan jo jonkin aikaa päästäkseen kertomaan epäilyistään dramaattisessa puheessa.
Jos tämä olisi korttipeli, Kapura olisi juuri pilannut hänen varmaan voittoon johtaneen suunnitelmansa.

”Sinä kuulit, mitä Aft-Amanassa tapahtui”, jatkoi seppä. ”Sinä kuulit, mitä sen jälkeen tapahtui. Sinä kuulit, kuinka petturuus mursi joukkomme… ja kuinka se osui pahiten Matoroon.

Ja sen jälkeen minun tulisi sinusta kertoa jään toalle, että olen yhä varuillani hänen lähellään?

Pitäisikö minun ilmaista, kuinka voin valehdella antavani anteeksi… mutta kuinka en kuitenkaan voi milloinkaan unohtaa sitä, miltä hänen tekonsa Aft-Amanassa tuntui?

Sekö hänen mielenterveytensä pelastaisi?
Pitäisikö minun kertoa, että rikki meni jotain, jota tuskin voi enää koskaan korjata?
Pitäisikö minun kertoa, että kapteeni Arupakin luottamuksen saattoi rikkoa vain kerran?
Pitäisikö minun kertoa, että Matoro on minulle ikuisesti se Matoro, joka pisti miekan vatsaani?

Sekö minun pitäisi hänelle mielestäsi kertoa, Bio-Klaanin poliisi Taguna?”

”Minä… ” aloitti Taguna, mutta haparoi sanoissaan ja tunsi piston siitä, että hänen teoriansa mureni silmissä.
Siispä hän ei ollut täysin pahoillaan, kun ovi suorastaan murrettiin auki.

”Taguna”, Same sanoi. ”Radiopuhelin. Pidetään. Päällä.”

”No tämä on kuulustelu ja se vähän häirit–”

”Laita se päälle”, haimies käski ja löi oven kiinni perässään.

Plasman toa päätti totella käskyä välittämättä Kapurasta, jonka ilmettä saattoi kuvailla huvittuneeksi. Ja miltei heti radiopuhelimen kohinaan sekoitettu selakhiaanin ääni puhui.

”Holviin on murtauduttu. Tarkista tilanne.”

”Kuulustelu jäi vähän kesken”, Taguna sanoi hiljaa.
”Tarkista tilanne”, komensi haimies.

”Ahaa, saanko minä lähteä?”
Taguna katsahti Kapuraan, joka oli jo noussut valmiiksi ylös.
”Sinä tulet vaikka mukaan”, ilmoitti plasman toa. Kapura päästi teatraalisen huokaisun mutta vaikutti suostuvaiselta, joten he poistuivat. Taguna päätti napata matkalla taukohuoneesta mukaan jotain kättä pidempää, sillä koko tilanne alkoi epäilyttää häntä.

Kuka muka holviin murtautuisi? Ja miksi?

---

”Ehtivätkö Matoro ja se krikcitiläispoliisi viedä sen kellon holviin?” kysyi Kapura heidän kävellessään. Plasmapoliisi oli lopulta päätynyt selittämään tilanteen kuulusteltavalle. Lähinnä lopettaakseen tämän kysymysten tulvan. Mutta suunnitelma oli epäonnistunut. Pahasti.

”Kai?” pohti Taguna. ”Sitäkö luulet murtautujan halunneen?”
”Mitä muutakaan arvokasta siellä on?”
”Varmaan jotain… en minä muista.”

Siispä Taguna päätti kysyä Samelta. Selakhin ääni ilmoitti yli radiopuhelimen kohinan, ettei asiasta raportoinut matoran ollut ehtinyt tarkistaa asiaa. Lisäksi moderaattori käski Tagunan pääportille tutkimusten jälkeen.

”Miksi?” tiedusteli korttihai.
”On tapahtunut henkirikos.”
”… ai.”

”Henkirikos?” sanoi Kapura, joka oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua. Hienoa.

”Okei, saat lähteä”, huokaisi Taguna. ”En taida ehtiä kuulustella sinua enää tänään. Täällä on tapahtumassa jotain hämärää.”
”Ai nytkö minun pitäisi lähteä? Kun tapahtumat ovat menossa mielenkiintoisiksi?”
”Kuules nyt. Tämä on vakava poliisiasia”, huomautti Taguna.
”Minä taidan olla kellon virallinen omistaja. Haluan tietää, mitä sille on tapahtunut”, huomautti puolestaan Kapura.

Mutta riitelyyn ei enää ollut aikaa, sillä he saapuivat holville. Ennen niin vankalta näyttänyt metalliovi oli yksinkertaisesti revitty auki. Se oli kauttaaltaan viiltojälkien peitossa. Nyt epäonnisen kohtalon kokenut metallikappale lojui vasten seinää jättäen rikollisenmentävän aukon jokaiselle, joka mieli kaivella moderaattorien holvissa.

”… Saat tehdä meille uuden”, Taguna mutisi sepälle. ”Vankemman.”
”Miten voin, jos minulla ei ole pääsyä Pajaan? Kyllä, voin takoa muualla, työhuoneeni ei suinkaan ole ainoa paikka metallitöihin linnoituksessa, mutta siinä tapauksessa laiminlöisin pahasti paperityön. Lisäksi tilauspinossani on muita kiireellisiä asioita, joita en voi vain–”

Mutta tulen toan lause keskeytyi. Niin tapahtui myös nasevalle vastaukselle, jota plasman toa oli miettinyt.

Sillä käytävällä heitä vastapäätä lähestyi jokin epäselvä ja vaaleanpunainen.

Luisteli.

Otus jarrutti (ja sai kummankin toan pohtimaan, miten se oli edes alunperin luistellut) ja kääntyi ympäri.

”hu ps”

Aluksi toien päässä ei ollut ainuttakaan ajatusta, joka ei ollut mitä kart saania?, mutta sitten Taguna muisti olevansa poliisi ja näki jotain hälyttävää: Kultaisena kimmeltävän kellon, jota… olento puristi tiukasti toisessa kädessään.

”PERÄÄN!” karjaisi Taguna kuulusteltavalleen. Hän oli nähnyt saman yksityiskohdan, joten Kapuraa ei tarvinnut kahdesti käskeä.

Epäselvä pinkki kani kiisi halki käytävien suuntiin, jotka näyttivät melko satunnaisilta… mutta lopulta se näytti löytäneen tien. Tagunalla ja Kapuralla oli vaikeuksia pysyä jänön luistelutahdissa, mutta tarpeeksi lähellä he olivat nähdäkseen, mihin sen tie vei nyt.

Pääportille.

---

Taguna sulki oven perässään aikaa sitten. Matoro romahti välittömästi sänkynsä laidalle lopen turhautuneena. Hän ei jaksanut ymmärtää Kapuraa. Hän ei jaksanut ajatella. Miksi kaikkea oli niin paljon?

Hän loikoili pitkään sängyllään vain pyöritellen ajatuksia. Sirpaleita.

Minuutteja.
Tunteja.

Tunteja Mielen Prinssin kanssa.

Toa havahtui ajatuksistaan vasta, kun oveen koputettiin.
Mustalumi huokaisi ja mumisi jotakin vastaukseksi. Tulija oli Takalek.
Krikcit puhisi hengästyneesti. Hän seisoi kumarassa ja pyyhki hikeä koppalakkinsa alta. Sitten hän nosti aurinkolasiensa katseen suletukasvoiseen toaan.
”Puuh- Matoro… sinun on tultava mukaani heti!”

”Mitä tällä kertaa”, toa tuhahti noustessaan.
”On tapahtunut henkirikos!” poliisi huudahti.
”Miten se minuun liittyy.”
”Same soitti, että Klaanin portilta on löydetty ko-matoranin ruumis. Tuntomerkit sopivat siihen matoraniin, joka poistui kanssanne eliittivahkin aluksesta Telakalla!” krikcit selitti nopeasti. ”Tarvitsen sinut varmistamaan hänen henkilöllisyyden.”
”… mitä karzahnia?” Matoron oli pakko kysyä. Hän muisti valehtelevan takojan kryptiset varoitukset siitä, miten kellon ympärillä sattui mystisiä kuolemia.

♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫

”Minä en… en enää edes ymmärrä, mitä täällä tapahtuu”, jään toa lähti sirkan mukaan.
”E- en minäkään. Same sanoi selvittävänsä tilannetta. En tiedä mitä, mutta hän käski meidän tulla nopeasti”, krikcit kertoi heidän liikkuessa melkein puolijuoksua linnan käytävää. Takalekin pää heilui kuin kanalla, kun hän tepasteli eteenpäin epänormaaleilla jaloillaan.

”Onko täällä ollut tällainen kaaos eilenkin vai alkoiko se vasta kun tulimme?” Mustalumen oli pakko kysyä. Hän oli oppinut, että uteliaisuudesta sakotettiin, mutta… niin. Klaanin asiat olivat eri asia kuin Nimdan tutkiminen, hän vakuutteli itselleen.
”Kaupungissa on ollut hieman levotonta Viidakkosaarten tapahtumien ja athistien saapumisen jälkeen, mutta ei tällaista…”
Takalek vilkaisi nopeasti toaa, mutta käänsi sitten katseensa taas menosuuntaan. ”Mitä tiedät siitä Cevanista?”
”En mitään.” Toa ei kysynyt mitä viidakkosaarella oli tapahtunut, mutta ei uskonut sen olevan mitään hyvää.

”Oletko nähnyt Tagunaa? Hän ei vastaa radiopuhelimeensa…” Takalek mietti, missä hänen poliisiparinsa oli.
”… hän haki vähän aikaa sitten Kapuran jatkokuulusteluihin.”
♫ Ei vastaa radiopuhelimeensa? Arupakin vaĺheet, Mielen Prinssi~ ♫

”… Mitä ihmettä täällä sitten tapahtuu” Takalek puuskutti.

Kaksikko kapusi portaita alaspäin, kun Takalek kuuli särinää lanteeltaan. Poliisilek nappasi radiopuhelimen suulleen.
”Takalek”, hän vastasi.

”Tilannepäivitys”, ärähti Same. ”Porteille. Nyt. Ketään ei saa päästää ulos. Holviin on murtauduttu, ja tilannetta tarkastaa juuri Taguna, jonka olisi hyvä oppia pitämään radiopuhelin päällä kuulustelujenkin aikana.”
”Olemme tulossa sinne! Matoro on mukanani.”
”Hyvä. Lähetän Tagunan perään pian.”

Mitä helvettiä? Matoro ei voinut olla kuulematta. ”Se… se pirun kello. Kapuran kello. Holvissa. Kapura puhui, että… väkeä saattaisi kuolla sen takia.”

He juoksivat yhteen linnoituksen monista auloista ja säntäsivät rakennukseen vievät kiviportaat alas saapuen Keskisuuren kasteen aukiolle. Aukio sijaitsi lähellä kaupungin pääporttia.
Sinivihreä sekä valkomusta olento juoksivat linnoitusta ja aukiota reunustavan muurin yhdestä laajemmasta oviaukosta Moderaattoriväylälle, josta he näkivätkin jo Adminaukion kellotornin. Molemmat olivat hengästyneitä päästessään aukion portin luokse, jonne olikin kerääntynyt joukko matoraneja ja muita kaupungin asukkaita.
”Klaanin poliisi! Hajaantukaa! Täällä ei ole kaupunkilaisille mitään nähtävää!” Takalek komensi astellessaan väkijoukon lävitse Matoro kintereillään.

Matoranit väistyivät. Kansalaisten takaa paljastui seinään nojaava valkoinen ruumis, jota peittivät jollain terävällä tehdyt jäljet kauttaaltaan. Cevanin (Matorolla ei ollut epäilystäkään uhrin identiteetistä) tunnusmerkiksi muodostunutta hopeista Komauta koristi valtava viilto. Vaaleansininen veri tahri lattiaa ja seinää. Etäämmällä lojui terä, jonka Matoro arveli murha-aseeksi sen verijälkien vuoksi…

… ja toan päähän nousi epämiellyttävä ajatus.

Eikö hän muistanut nähneensä samaisen terän joskus Kapuran pajalla?

Takalek kohensi aurinkolasejaan kumartuessaan pahoinpidellyn matoralaisen ylle.
”Cevan. Cevan! Kuuletko minua?”
Krikcit laski kätensä Komaun suuaukolle, sitten painoi sormensa ko-matoranin kaulalle, varoen haavoja siinä. Lopuksi hän vilkaisi vielä matoranin sydänvaloa.
Se ei palanut.

Krikcitin painoi suunsa tiukaksi viivaksi. Hän nousi taas täyteen mittaansa.
Matoro, joka oli tutkinut murha-asetta, nosti katseensa tähän odottavasti. ”No?”

”Hän on kuollut.”

Kaksikko havahtui siihen, että heidän takanaan väkijoukossa kuului kohinaa ja kovaa puhetta. Takalek murahti. ”Noniin! Nyt oikeasti! Tämä poliisitutkinta, ja kaikki siviilit hajantukoon paikalta, ellei halua sakkoja viranomaisten häirinnästä!”
Se tepsi. Asukkaiden haihduttua kauemmaksi Takalek kääntyi taas Jään Toan puoleen. ”Miltä se ase näyttää? Ilmeisesti se on murha-ase?”

”Sinähän se poliisi olet”, Matoro vastasi pidellen terästä. Sininen veri tahrasi hänen sormensa.
Takalek tarkasteli asetta toan kädessä. Lyhytmiekalla oli kapea terä ja koristelematon kahva. Miekan väistiminä toimivat kapeat metallisuikaleet olivat kiinnitetty saranoin ja jousin niin, että vaikutti siltä että terän väistimen saattoi taittaa kokoon.
Poliisilek kurtisti kulmiaan hattunsa lipan alla.
”Kapuran pajan aineistossa oli muutama väline, joissa oli samanlaisia mekanismeja. Osaatko sanoa, onko miekka sepän tekemä?”
”Saattaa olla”, Mustalumi epäröi.
”Etkö ole varma? Käsittääkseni olet tuntenut hänet pitkään. Olit kuitenkin hänen kanssaan muutaman viikon reissulla.”
”Kokoontaittuva väistin kuulostaa juuri sellaiselta idealta, jonka Kapura keksisi. En tiedä, en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen projektiensa teknisistä tiedoista. Miksette vain selvitä asiaa Kapuraa itseltään? Tai keskity murhaajan etsimiseen?”

Radiopuhelin särähti taas ja krikcit vastasi. Tällä kertaa hänen korviinsa kantautui Tagunan ääni.

”Oletteko… pääportilla?” huohotti plasman toa.
”Olemme. Matoro tunnisti ruumiin. Ko-matoran on surmattu miekalla, joka saattaa olla sepän tekemä. Missä olet?”
”Me… tulossa…” särisi vastaus. ”Ja… yksi… epäselvä…”

Mutta silloin katsoivat Takalek ja Matoro kohti sisäänkäyntiä ja näkivän jonkin vaaleanpunaisen kiitävän heitä kohti.

Heitä lähestyi luistellen eräänlainen… huonolaatuinen kani? Matoroon teki pahaa katsoa sitä. Räikeä väritys sattui silmiin ja koko hahmo vaikutti tähän maailmaan kuulumattomalta. Olento ei ollut yhtään järkevämpi muodoltaan: Sen ruumis oli epämuodostunut, mittasuhteet täysin väärin, ei edes symmetriaa.

Ja se nauroi. Ainakin nauroi, kunnes näki Matoron ja Takalekin ja jarrutti luisteluvauhtiaan. Nyt toa ja krikcit erottivat, että kanin takaa juoksivat sitä kiinni Taguna ja Kapura.

Ja kanin kourassa oli kultainen ajannäyttäjä.

”moi best toat ja krikket”

Takalek tuijotti oliota silmät selällään lasiensa takana. Sitten hän nosti kysymyksiä täynnä olevan katseensa Tagunaan. Se viestitti:
Mitä. Ihmettä.

En minäkään tajua, viestitti Tagunan katse takaisin.

Matoro ja Kapura kävivät myös sanattoman keskustelun, jonka sisältö oli hyvin samanlainen.

Jänö rykäisi. Se silmäili kumpaakin sen piirittänyttä joukkoa ja yritti katseellaan etsiä kaninmentävää rakoa, muttei ilmeisesti onnistunut. ”poiss tieltä varskaat. ppois pois on kiire ja hopu”

Matoro oli olettanut, ettei Kapura ollut kertonut kaikkea, mutta nyt kun hän näki, kuinka pirun typerä kaniasia oli, hän ymmärsi miksi takoja oli ollut aiheesta vain hiljaa.

Kani ei näyttänyt hirveän tyytyväiseltä muiden reagoimattomuuteen. Se tärisi paikallaan, nosteli luistimiaan ilmaan ja tuijotti vuoron perään jokaista paikallaolijaa epämiellyttävällä katseellaan.
Jos katseet voisivat tappaa, ei olennon tuijotus ehkä tekisi niin… mutta ainakin aiheuttaisi lievän aivoverenvuodon.

”haluuttex nähä kuin ka terävä mun luistin on”, se uhkasi.

”Ööh, sinut… on pidätetty”, ilmoitti vielä hengitystään tasaava Taguna. Kani kääntyi katsomaan häneen ja irvisti huonosti hoidetulla hammasrivistöllään. Se otti muutaman luisteluaskeleen, eikä yhdeltäkään paikallaolijalta jäänyt kyseenalaistamatta, miten se edes pystyi luistelemaan kivetyksellä. Mutta epäselvän kanin suosikkitapa siirtyä pisteestä A pisteeseen B ei muuttunut sen järkevämmäksi vaikka sitä kuinka pohti.

”trurpa kii tymä tooa”

Kani jatkoi hidasta etenemistään kohti plasman toaa. Kapura perääntyi ilmeisesti huomattuaan, ettei hänellä ollut kättä pidempää mukana, mutta asianmukaisesti varautunut Taguna pysyi paikallaan. Plasman toaa korkeampi jänis irvisti yhä kohti poliisia ja sai huomata, kun tämä veti esiin virka-aseensa.

”Nyt loppui leikki”, lausui poliisi siistin toimintarepliikkinsä pistooli kädessä.

Jänön irvistys kääntyi harvahampaiseksi hymyksi ja se kohotti kätensä kohti Tagunaa. Epäselvissä tarkoituksissa, sillä kaikki näkivät, ettei se mitenkään yltäisi.

Hämmästynyt Taguna ei liikoja ehtinyt puolustautua, kun kani vetäisi pistoolin hänen kädestään ja yhtäkkiä osoittikin itse sillä toaa.

”heh”, kani sanoi.

”Laske ase.”
Sarjakuvaan tarkoitetulla äänellä puhuva kani käänsi nytkähdellen päätään, katsoen taakseen. Takalek oli vetänyt oman aseensa vyöltään ja osoitti epäselvää kania. Verenpunaiset silmät tuijottivat, kun krikcit irrotti toisen kätensä pistoolinsa kahvalta ja nosti sen kasvojensa tasalle. Poliisilek tarttui lasiensa sangasta ja otti ne pois silmiltään.

Tummanpunaisia tujotti kristallinkirkkaan järven vaaleansiniset. Takalekin katse ei värähtänytkään. Se oli vakaa ja rauhallinen.
”Toistan. Laske ase. Tämän ei tarvitse päättyä kellekään ikävästi”, krikcit suostutteli. Sekä sanoillaan että voimillaan.

Kanin pää nytkähti alaspäin ja sen silmäluomet värisivät. Tippa kuolaa valui jänön suupielistä.

Sitten sen kasvoille nousi hymy ja vemmelsäären katse nauliutui Takalekiin. Yhä osoitti se Tagunaa toalta viemällään pistoolilla tavalla, joka olisi varmasti saanut sen selkärangan räjähtämään. Jos se olisi totellut tavallisia anatomian sääntöjä.

”läppä oli”

Sitten kani ampui.

---

Taguna kavahti taaksepäin ja lyyhistyi maahan.

Takalekin katse särkyi.
”TAGUNA!” poliisilek kiljaisi.

Matoro myöhästyi omassa liikkeessään sekunnin murto-osalla, kun harppuunanterä osui epäselvän kanin asekäden ranteeseen. Se lävisti jänön ja jäi kiinni.

Kanin pää kääntyi kohti Matoroa. ”moi best petturi et osunu vatsaan”, se sanoi ja lähti luistelemaan kohti jään toaa. Klaanilainen ei jäänyt miettimään, vaan hyppäsi…

…ja luistelevan kaniohjuksen leuka kohtasi Mustalumen hyppypotkun.

”mitä kart saaaaaaaaaaaaaaania” ärjyi kani paiskautuessaan taaksepäin. Harppuunaterä, nyt täynnä arveluttavaa pinkkiä mössöä ja verta, irtosi. Samoja aineita lensi myös laatoitukselle.

Matoron iskiessä eksynyttä luistelijaa Takalek säntäsi poliisiparinsa luokse. Taguna istui kiveyksellä, pidellen irvistäen verta vuotavaa kylkeään. Kapura oli kumartunut hänen vierelleen pitäen Toaa istuma-asennossa käsivarsillaan.
”Kapura! Jätä Taguna minulle ja mene auttamaan Matoroa!” Takalek huudahti kumartuessaan Tagunan oikealle puolelle.

”Minulla ei edes ole elementtivoimia”, toa mutisi. Samaa olisi hän voinut sanoa aseistuksesta. Ja naamiovoimastaan. Ja yleisestä taistelukyvystään.

Krikcit veti vyöltään kokoontaitettavan pampun ja ojensi lyömäaseen Toalle. ”Ota tämä. Yritän viedä Tagunan taaemmas suojaan. Teitä on kaksi yhtä vastaan, joten kyllä te pärjäätte!”
Takalek ei ollut edes huomannut, että oli säikähtäessään laukausta pudottanut aurinkolasinsa maahan ja tuijotti nyt seppää hohtavan sinisillä silmillään. Kapuran vihreät silmät samenivat hieman.

”… selvä”, sanoi Kapura, otti aseen vastaan ja nousi.

Vaaleanpunainen asia oli pehmeä ja epämiellyttävä. Se oli kuin mädäntynyttä huopaa.
Onneksi Matoron ei tarvinnut piitata siitä.

Epäselvä otus katsoi toaa sairaalloisesti. Sen hammasrivistö oli kärsinyt ja menettänyt muutaman jäsenensä, ja jänön suusta valui vaaleanpunaista mömmöä.

”lope ta potkininen tai ssaat POTKUT KLANISTA”, kani ärisi. ”ELI BÄNIT”

Matoro hyökkäsi murhamiekalla huitaisten, mutta kanin yllättävän nopea luistimella höystetty potku irrotti terän toan otteesta ja sinkosi sen jonnekin takavasemmalle. Matoro ei ehtinyt edes kirota, sillä hänellä oli täysi työ väistellä tekokanin potkumyrsky.

Miksi sillä oli luistimet? Matoro kyseenalaisti jälleen tilanteen järkevyyden. Tai olisi, jos olisi ehtinyt. Sillä hetkellä hän vain keskittyi välttelemään ruosteisia luistimenteriä. Hyppelemään niiden ohi ja torjumaan kanin koipia tarkoilla vastapotkuilla. Ioniterä olisi ollut kova sana. Sääli, jos se olisi ollut modeholvissa.

”Mitä”, toa aloitti loikatessaan taas taaksepäin. ”sinä edes teet-” Väistö. ”sillä kellolla?”

”TRURPA KII VARRAS AAR RE ON KAUNIS SNEN KIN VARRAS AARE SOIT TAA KANIIN–”

Lause keskeytyi, kani liukastui yhtäkkiä tämän alle ilmestyneeseen jääkenttään. Pinki jänö romahti jäälle pitkin pituuttaan, ja roudan loihtinut toa kahmaisi kellon kaniinilta. Epäselvä eläin oli kuitenkin Mustalumea nopeampi ja sai napattua tahmakäpälällään toaa jalasta. Matoro kaatui kasvoilleen Admin-aukioon.

Ilta oli alkanut hämärtyä. Muutama matoran seurasi tilannetta etäämmältä, mutta reilusti etäämmältä.

”nyt koitaa TOMION PÄIV-” pääsi kanin suusta, kunnes sen päähän iskeytyi pamppu.

Ensialkuun niin voitonriemuinen Kapura kuitenkin perääntyi taaksepäin nähtyään, että hänen täydellä voimalla kohdistamansa isku jätti olennon kalloon lähinnä lommon. Nähtävästi vemmelsäärtä ei oltu siunattu hirveän iskunkestävällä luustolla. Sen pää kääntyi hitaasti kohti Kapuraa.

”moi best varass kapteni”, kani kuiskasi.

Kapura otti muutaman askeleen taaksepäin.
Tällaisissa tilanteissa ne elementaalivoimat olisivat ihan käteviä.
Tai ne naamiovoimat.

Tai mitkään voimat ylipäätään.

”hei peturi arrvaa kuka läheti tervevisiä”

Seppä lähti juoksuun ja kuuli luistinten liukuvan katukivetyksellä. Miten ihmeessä? Kapura ei ehtinyt ajattelemaan luistinten taikamateriaalien aseteollisia hyötyjä, sillä äänten perusteella jänö saavutti häntä jatkuvasti.

”best perrä mies heh”, kani sanoi.

”TARRIP SANOI ETÄ ’KUOLE PETURI SEN KIN PETURI’”

Kapura kuuli vaimean pamahduksen ja luistinten jarruttamisen korvia riipivän äänen. Seppä näki Takalekin ilmestyvän hänen oikealle puolelleen, tähdäten kania.
”Antaudu! En ammu toista varoituslaukausta!”

Kani vastasi revähtämällä nauruun.
Ja nostamalla omaa asekättään kohti krikcitiä. Valejänön ranne pysyi jotenkin vielä kasassa, vaikka harppuunanterä olikin kohdellut sitä kaltoin.

Ylös päässyt jään toa osoitti harppuunakuusikollaan kania. ”Ajattelin tällä kertaa ampua näitä useamman.”

Ja Kapurakin lähinnä yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta onnistumatta siinä hirveän hyvin.

”anta kaa kelo niinen tapa tei tä”, ölisi kani.

”Hypnoosi. Kykenetkö siihen?” Takalek kuuli päässään suletukasvon telepaattisen viestin. Hän yritti olla rikkomatta katsekontaktiaan pinkkiin tekojänöön.
”Hypnoosini on neutraalimpaa kuin saatat luulla. Me lekit vain pystymme taivuttelemaan ja saamaan kohteet harkitsemaan muita vaihtoehtoja.”

Mielikeskustelu loppui, kun vemmelsäärtä ammuttiin päähän. Useasti. Admin-aukion porteista astelivat paikalle kaksi kivenkovaa klaanilaista.

”Koita nyt rauhottua!!” Äksä huusi syytäen konetykillään kaniiniin laukauksen toisensa jälkeen. Hänen vierellään Bloszar asteli sähkökivääri ojossa.
”Paacon mukaan täällä tarvittiin apua”, arthonkasvo kertoi.

Kani hytkyi mielipuolisesti paikallaan. Vaaleanpunaista mössöä sen sisuksista räjähti kadulle. Oli parhaan laatuluokan ihme, että sen keho pysyi enää kasassa. Jänön asekäsi heilui pari kertaa, ja pistooli kolahti pudotessaan maahan.

”eeeeennnnnn”, mutisi kani ei oikein kenellekään.

”Älä siinä selittele, sä oot jääny kiinni jo!!” titaani tokaisi ja tuki argumenttiaan uudella ammuksella suoraan kania universaaliniveleen.

Jänö ei jäänyt odottelemaan uutta luotimyrskyä. Se kiihdytti selittämättömän nopeasti luistellen hölmistyneiden klaanilaisten ohi ja mutisten yhä jotain epäselvää.

Ja oli jo pian poissa.

---

”Miten helkkarissa tällanen voi olla edes mahdollista”, klaanilainen etelän kuningaskunnasta päivitteli. Taguna makasi sairaalaosaston pedillä. Bloszar hoiti ampumahaavaa hoitajamatoranin kanssa. ”Mikä hemmetti se otus edes oli?”

”Sitä minäkin ajattelin kysyä, Kapura”, Matoro sanoi, mutta ympärilleen vilkaistessa tulen toaa ei näkynyt missään.
”Hän oli joukon viimeisenä, kun lähdimme. Hän saattoi jättäytyä jälkeen. Ei kai nyt yksin lähtisi sen perään?”
Krikcitillä oli taas silmillään aurinkolasinsa, jotka hän oli huomannut noukkia mukaansa.

”Eivätkö modet määränneet, että hän pysyisi linnoituksessa?” Bloszar kysyi antaessaan aparaattinsa vetää ulos luotia toan kyljestä.
Yhtäkkiä krikcit hätkähti.
”Matoro. Mitä tapahtui murha-aseelle?”
”… se otus potkaisi sen minulta. Eiköhän tutkintaryhmä ottanut sen hakiessaan ruumiin.”
”Toivon ainakin niin….”

Mutta Matoro ei miettinyt murha-asetta. Hän mietti ääntä päässään, joka tuntui jatkuvasti olevan yhä enemmän oikeassa.

♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫

---

Kapuran huone oli tyhjillään, ja sellaisena se pysyisikin kunnes yö viimein laskeutuisi. Seppä oli pikaisen käyntinsä aikana vain ehtinyt jättämään työpöydälle tohtorilta saamansa kirjan, joka lojui kalusteella avonaisena.

Muuten kalustus oli pelkistettyä. Tulen takoja säilöi omaisuuttaan mieluummin Pajaan, jonka yksityisyydessä mikään houreisista piirroksista roolipelisuunnitelmiin ei herättänyt ylimääräisiä kysymyksiä kenessäkään. Hänen huoneensa tehtäväksi jäi vain arkinen unentarpeen tyydyttäminen.

Siispä toa oli säilönyt kirjasen tänne pikemminkin pakosta kuin omasta tahdostaan, sillä Paja oli paitsi lukittu poliisivoimien käyttöön myös vailla aiempaa turvallisuuttaan. Tällä hetkellä muistojen talletus työtilaan vain takaisi, että ne näkisivät kaikki muutkin.

Vaikkakin salaisuus oli jo revitty rikki.
Arupakista tiesi nyt määrä henkilöitä, joka oli paljon suurempi kuin se, johon Kapura olisi päätynyt vapaaehtoisesti.

Mutta aina ei ollut muistanut edes kapteeni itse.
Sekavina yön tunteina hän oli rakentanut minäkuvansa uudelleen ja selvittänyt, miksei hän ollut koskaan tuntenut itseään eheäksi. Nyt hän osasi antaa kaipaukselleen nimen… mutta ei se sitä helpottanut.

Ei lainkaan.

Hento tuulenvire tunkeutui huoneeseen. Oliko ikkuna kenties auki?
Se nappasi kirjan sivun hellästi otteeseensa ja käänsi esiin uuden aukeaman.