Klaanon

Avainsana: Guardian

  • Jääsaari 7: Siru

    Valkoisen temppelin rukouskammio

    Gunei sulki ovet. Vain hän ja Guardian olivat huoneessa.
    Huone oli tiivis ja turvallinen. Ilma-aukkoja tai ikkunoita ei ollut ollenkaan. Nurkassa oli pieni pöytä, jonka päällä oli useita pieniä lyhtyjä ja laatta, johon oli kaiverrettu jotain samalla tuntemattomalla kirjaintyylillä.

    ”Vannon, että kukaan ei kuuntele, Vartija”, Gunei sanoi nyökäten. ”Nyt, kerro asiasi.”

    Guardian katseli ympäristöään. Hän ei pitänyt itseään vainoharhaisena, mutta asia, jota hän aikoisi käsitellä oli yksinkertaisesti vaarallista.
    Guardian otti vyötäröltään pienen nahkapussin. Hän avasi sen ja veti ulos metallisen sirun.
    Hän näytti sitä Guneille lyhdyn valossa. Siru oli täysin valkoinen, mutta käännettäessä se vaihtoi väriään. Sirun keskellä oli aukko, joka oli juuri ja juuri silmän kokoinen.

    ”Tiedätkö, mitä pidän kädessäni?” Guardian kysyi.
    Gunei katsoi haltioituneena. Hän juoksi äkkiä kohti nurkkapöytää ja tarttui sen päällä olevaan laattaan.
    Hän käänsi laatan ympäri ja avasi pienen luukun sen kääntöpuolella.

    Sisällä oli toinen samanlainen metallinsiru.

    ”Arvelinkin”, Guardian sanoi. ”Arvelinkin, että teillä olisi yksi niistä. On eräitä osapuolia, jotka haluavat käsiinsä kaikki siruista. Osapuolia, jotka tappaisivat saadakseen nämä.”

    Gunei ei näyttänyt kuuntelevan. Hän katsoi kiiltävää sirua kädessään ja vertasi sitä Guardianin omaan. Hänen Matoran-kasvoillaan kiilsi pelkkä puhdas ilo.

    ”Nimda”, hän sanoi haltioituneena. ”Ath ko relthe Nimda. Nimda.”

    Guardian oli pöllämystyneen näköinen.
    ”En tiedä, mitä puhut, mutta kuulostaa hyvältä”, hän sanoi. ”Asia on kuitenkin niin, että aiomme kerätä nämä kaikki, kuinka paljon niitä sitten onkaan-”
    Gunei keskeytti Guardianin innokkaasti.
    ”Kuusi!” hän huudahti virne kasvoillaan. ”Kaikki kuusi! Kaikki kuusi! Pyhä Nimda! Isä Athin rakkauden merkki!”

    Guardianin katse oli epäuskoinen. Hän rypisti otsaansa.
    Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti.
    Hän päätti palata aiheeseen.

    ”Gunei”, hän sanoi riemukkaasti tanssahtelevalle Matoran-papille. ”Kuuntele minua. Ymmärrän, että tällä osalla on suurta tunnearvoa sinulle ja kyläläisillesi, mutta et tajua vaaraa. Jos joku, kuten vaikka esimerkiksi Pimeyden metsästäjät tai Makutain veljeskunta saisivat tietää, että piilottelette yhtä osista, he eivät säästäisi ketään. Ajattele kansaasi.”

    ”Nimdaaaa…”

    ”Gunei”, Guardian yritti vielä kerran. ”Anna osa meille. Me tuomme joukon vahvimpia klaanilaisia suojelemaan kyläänne ja auttamaan teitä pääsemään paremmin jaloillenne. Kansasi ja koko maailmamme on parempi ilman tätä kirottua esinettä. Me keräämme kaikki osat ja tuhoamme ne tulivuoressa.”

    Se ei ollut järkevin sanavalinta, jota Guardian olisi voinut käyttää.
    Gunein lämmin hymy viileni äkkiä. Sitten tapahtui jotain, johon Guardian ei ollut missään nimessä varautunut.

    Kovaäänisen ”Nimda”-kirkaisun säestämänä Gunei hyppäsi kohti seinää kuin tykistä ammuttuna ja ponkaisi seinästä salamannopeasti Guardianin naamaan.
    Matoran-jalat eivät ole isoja, mutta kovaa lentävän ja hyvin koulutetun Matoran-soturimunkin potku päin kasvoja ei ollut mukavimpia kokemuksia Guardianin pitkässä elämässä.
    Hetken aikaa oli sumeaa, mutta Guardianin muut aistit toimivat. Ennen kun hän huomasikaan oli valkoinen siru kadonnut hänen kädestään.

    Näkönsä selventyessä Guardian näki innokkaan Gunein pitelevän kahta osaa molemmissa käsissään. Hän katsoi niitä haltioituneena ja palvovana.
    Sitten hän siirsi niitä toisiaan kohti. Gunei käänteli osia löytääkseen oikean yhdistelmän. Osien reunojen välille iskeytyi sähköinen juova, joka sihisi voimakkaasti. Gunein kasvoilla oli puhdasta iloa.

    ”Ne haluavat yhteen”, hän sanoi. ”Ne kuuluvat yhteen. Isä Ath tulee olemaan tyytyväinen ja kansamme ei tarvitse enää koskaan, koskaan nähdä nälkää. Ne kuuluvat yhteen. Ne haluavat yhteen.”

    Guardian juoksi Guneita kohti niin nopeasti kuin pystyi. Hän oli valmiina tarttumaan osiin ja vetämään ne mahdollisimman kauas toisistaan.
    Juuri silloin, kun Guardian tarttui toisesta osasta kiinni, Gunei onnistui iskemään ne yhteen.

    Hetken aikaa oli hiljaista. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Guardian piti kiinni osista, mutta kun hän yritti käskeä käsiään repimään ne toisistaan irti, mitään ei tapahtunut. Gunei katsoi osia kuin jäätyneenä.
    Sekunnin ajan Guardian kykeni kuulemaan voimakkaan sydämenlyönnin. Sitten räjähti.

    Sininen aalto heitti sekä Gunein että Guardianin päin huoneen seiniä voimakkaalla vauhdilla. Guardian olisi halunnut huutaa kivusta, mutta tilanne oli niin nopeasti ohi, että hän ei ehtinyt. Kova teräksen repeämisen ääni täytti huoneen.

    Guardian makasi lattialla. Hän näki vain sinisen valon. Sokaisevan kirkas valo täytti huoneen ja teki näkemisen mahdottomaksi. Sinisen valon alkulähde vaikutti olevan se kohta huoneesta, jossa osat oli yhdistetty.
    Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän ei halunnut tulla täysin sokeaksi.

    Lämpö. Päälle.
    Lämpöskanneri oli hyödytön. Guardian näki pelkkää punaista. Lämpimin kohta vaikutti olevan edelleen osien yhdistämispiste.
    Skanneri. Päälle.
    Skannerikaan ei auttanut. Se sai analysoitua valoa ja ilmaa, mutta viestit olivat kirjainsotkua, jossa ei ollut järkeä.
    Guardian nousi istumaan ja mietti. Yökatse ei auttaisi. Kiikari ei olisi kovin järkevä vaihtoehto. Plasma olisi huonoin mahdollinen.
    Jäljellä oli vain yksi vaihtoehto.
    Röntgen. Päälle.

    Maailma muuttui mustavalkoiseksi, mutta vihdoin Guardian näki. Hän näki yhdistettyjen palojen leijuvan ilmassa edessään. Ne tanssivat ilmassa epäluonnollista tangoaan ja rikkoivat kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.
    Gunei makasi maassa. Guardian lähestyi häntä ja huomasi helpotuksekseen, että ylipapilla oli vielä elonmerkkejä.

    Skannattuaan läpi muun temppelin Guardian huomasi, että kaikki soturimunkit olivat maassa tajuttomina. Aalto ei kuitenkaan ollut levinnyt rakennuksen ulkopuolelle. Lisäksi puisen pääoven läpi näkyi, että portin Toankokoiset vartijat olivat vielä tajuissaan. Kyläläisetkin vaikuttivat olevan kunnossa.
    Guardian kääntyi. Hän ei ollut täysin varma, mitä oli tapahtunut, mutta yhdistetyt osat piti ainakin piilottaa.
    Hän tarttui levitoivaan metallinpalaan ja laittoi sen nahkapussiin tarvikevyössään. Se osoittaui yllättävän vaikeaksi, kun palat tuntuivat noudattavan omaa painovoimaansa.

    Nyt, ulos täältä, Guardian ajatteli.

    Ath-Koro

    Kylässä oli levotonta. Kaikki Matoranit olivat huomanneet sokaisevan sinisen valon ja korviaraastavan äänen Suuren temppelin suunnalta ja nyt kaikki miettivät yhdessä, mitä oli tapahtunut.
    Temppelinvartijat eivät tapansa mukaan vastanneet. Matoranit olivat hämillään ja paniikissa. Kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

    Yhtäkkiä jokaisen Matoranin päässä syntyi samanaikaisesti sama ajatus. Matoranit katsoivat kaikki kohti temppeliä mielessään sama asia. Asia, jonka jokin ulkopuolinen voima oli asettanut heidän mieleensä.

    ”Nimda”, yksi Matoraneista sanoi robottimaisesti.

    ”Nimda”, joku muu jatkoi aivan yhtä tunteettomasti.

    ”Nimda”, ensimmäinen Matoran sanoi uudelleen.

    Pian koko kylä toisteli samaa sanaa uudelleen ja uudelleen. Matoranit alkoivat marssia kohti temppeliä. Heidän silmänsä hohtivat sinisempinä kuin taivaan tähdet.

    Joka ikisessä pienessä mielessä oli sama ajatus. Nimda. Jokainen pieni mieli tiesi, minne piti mennä.
    Joka ikisessä pienessä mielessä kuului raskas sydämentykytys.

    ”Nimda”, Matoranit sanoivat yhteen ääneen marssien.

  • Jääsaari 5: Bio-Klaanin adminit

    Ath-Koro

    Kylässä oli paljon lämpimämpää kuin muulla saarella. Se ei silti tarkoittanut, että siellä olisi ollut lämmintä.
    Guardian seurasi Ath-Koron kylän läpi marssivaa Guneita ja tämän perässä seuraavia soturimunkkeja. Kylä ei ollut suuri, mutta Matoraneja oli paljon.
    Monenväriset ja monenkokoiset Matoranit joko hakkasivat puolijäisiä puuklapeja osiin, syöttivät puolijäisiä puuklapeja suuriin nuotioihin tai istuivat mahdollisimman lähellä suuria nuotioita nautiskellen ruokahetkestä. Kylän pienten puumökkien sisällä työskenneltiin ahkerasti.

    Kylän keskellä oli suuri, valkoinen teräsrakennus, jonka sisäänkäyntiä koristivat suuret kivipylväät. Oli sanomattakin selvää, että rakennus ei näyttänyt sopivan muuhun kylään.
    Rakennuksen valkoisille seinille oli maalattu kuvioita punaisella värillä. Kuviot olivat samoja kuin Gunein ja soturimunkkien naamioissa.

    ”En tunnista kirjakieltänne”, Guardian sanoi varovaisesti. ”Luulin ensiksi, että käyttäisitte Voya Nuin kirjoitustyyliä, mutta kun yritän lukea sitä, saan pelkää sanasotkua.”

    Gunei hymähti. ”Kielemme on vanhaa”, hän sanoi. ”Se, mitä näet Suuren Temppelimme seinillä, on ollut olemassa kauemman aikaa kuin sinä tai lajisi.”

    ”Ymmärrän”, Guardian sanoi. ”mutta mitä temppelissänne lukee?”

    Gunei pysähtyi ja näytti tulkitsevan kieltä mielessään ennen kuin vastasi.
    ”Minä olen Ath, rakastava isäsi”, hän sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. ”Työskentelevä Matoran on onnellinen Matoran.”

    Guardian tutki temppeliä katseellaan. Se ei ollut millään tapaa samanlainen kuin yksikään temppeli, jossa hän oli ollut elämänsä aikana. Sen kliininen valkoisuus sai hänet epäilemään, että rakennus ei ollut aina ollut temppeli. Rakennus muistutti enemmänkin jonkinlaista tehdasta tai tutkimusasemaa.

    ”Ath”, Guardian sanoi ääneen kuin olisi maistellut sanaa. Suuri joukko kylässä työskenteleviä Matoraneja kääntyi häntä kohti. ”Minä jo luulin, että kaikki Matoranit pitivät Mata Nuita Suurena Henkenä.”

    ”Me emme palvo kuolleita jumalia”, Gunei sanoi hiljaa.

    Guardian päätti olla vastaamatta ja seurasi kulkuetta. Raskaasti aseistetun ja taisteluun koulutetun soturimunkkijoukon uskonaiheen pilkkaaminen ei olisi erityisen loistelias idea.

    Lopulta he saapuivat valkoisen temppelin juurelle. Sen suuren oviaukon edessä seisoi kuusi kaapuihin verhoutunutta hahmoa, jotka olivat tarkalleen Toan kokoisia. Hahmot eivät vaikuttaneet liikkuvan ollenkaan, vaan seisoivat kuin jäätyneinä. Ainoa merkki siitä, että ne olivat eläviä oli höyrystynyt hengitys, jota tuli ulos kaapujen sisältä.

    Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti katsoessaan Toamaisia hahmoja. Hahmot eivät liikkuneet temppelin suuaukolta ennen kuin Gunei käski.

    Jos mahdollista, temppelissä oli vielä valkoisempaa kuin ulkopuolella, mutta ennen kaikkea siellä oli lämmintä. Soturimunkkeja oli kymmeniä. Jotkut heistä rukoilivat ja jotkut taistelivat keskenään harjoituksenomaisesti.
    Gunei kääntyi.
    ”Ystävä, klaanilainen”, hän aloitti. ”Nyt, kun emme enää ole metsässä, jossa kaikella on korvat tai kylässä, jossa työväki voi kuulla asioista, joilla sen ei pitäisi päätään vaivata…kerro asiasi.”
    Guardian ei vastannut. Hän käänsi katsettaan ja tarkkaili ympärillään olevaa temppeliä.
    Röntgen. Päälle
    Kiikarisilmän valo muuttui valkoiseksi ja Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän päätti skannata temppelin täysin nähdäkseen potentiaaliset salakuuntelijat, mutta tajusi hämmästyksekseen, että katse ei läpäissyt seiniä.
    Röntgen. Pois. Skanneri. Päälle.
    Skanneri sai tietoa vain Matoraneista. Sen keskittäminen kohti seiniä ei antanut mitään. Kyseessä ei ollut edelleenkään tavallinen temppeli.
    Skanneri. Pois.

    Guardian katsoi Guneita silmiin.
    ”Voisimmeko käydä tämän keskustelun kahden kesken?” hän sanoi. ”Jossain, jossa seinilläkään ei ole korvia.”

    Klaanin linnake, komentohuone

    Tawan takana oli tuoli, mutta hän ei istunut. Klaanin johtajan, tuon naispuolisen sähkön Toan sinisten silmien edessä oli suuri joukko näyttöjä, joista linnakkeen tapahtumia kykeni tarkkailemaan, mutta hän ei keskittynyt niihin.
    Tawan kädessä oli kommunikaatioväline. Se oli pieni ja metallinen, ja sen voimanlähteenä toimi pieni sininen kristalli.

    ”G”, hän sanoi laitteeseen. ”Kuuletko minua?”

    Vastausta ei tullut. Joko Guardianin kommunikaatiolaite oli rikki tai hän oli paikassa, joka esti signaalin kulkua.
    Tawa heitti laitteen turhautuneena maahan ja kirosi vaimeasti.

    ”Sinun pitäisi oikeasti pitää tauko”, telepaattinen naisääni sanoi. Tawa kääntyi.
    Punainen Visorak katsoi ovenraosta komentohuoneeseen.

    ”Visokki, pärjään kyllä ihan hyvin”, Tawa sanoi vanhalle ystävälleen hymyillen. Visokki osasi Matorania paremmin kuin yksikään toinen nelijalkainen, mutta kaikki ymmärsivät, että sanan ”Bio-Klaani” lausuminen Visorak-suulla kuulostaisi uhkaukselta tappaa joku sirkkelillä.

    ”Hyvä kuulla”, Visokki sanoi. ”Mutta vaikka Guartsuun ei saisi yhteyttä, en usko että hänen tapauksessaan kannattaa olla kovin huolissaan…”

    Pieni hopeinen Ussal-rapu käveli Visokin jalkojen alta. Visokki nosti sen selkäänsä. Se vihelsi innostuneesti.

    ”Tulisitko pienelle kävelylle?” Visokki kysyi Tawalta. Tawa nyökkäsi ja lähti seuraamaan Visorakia.

    He kävelivät pitkin käytäviä.

    ”Tawa?” Visokin telepaattinen ääni sanoi Tawan pään sisällä. ”Pidetään tämä keskustelu päässäsi, eikö? Se olisi turvallisinta.”
    ”Onko se pakollista?”

    ”En tiedä, mutta se on turvallisinta. Minusta tuntuu, että joku tarkkailee meitä. Olen Rahi, me tunnemme nämä asiat.”
    ”Minuakin epäilyttää tämä koko juttu. Torakoita, Zyglakeja, Skakdeja. Ei voi olla sattumaa.”

    ”Kyllä, mutta jokin osa minussa aistii jotain suurempaa. Taustalla on liikkeellä voimia, jotka ovat liian suuria meille. Tunnen jotain…”
    Visokin ajatus katkesi. Sekä Tawa että Visokki pysähtyivät ja katsoivat toisiinsa. Molempien alitajunnassa oli hetkellinen hiljaisuus.
    ”Jotain alkukantaista”, Visokin ääni sanoi telepaattisesti. ”Jotain pimeydestä.”

    Tawa katsoi parasta ystäväänsä pitkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä Visokki tarkoitti, mutta kykeni tuntemaan sen päänsä sisällä, koska heidän mielensä olivat yhteydessä.

    ”Et nyt ajattele pimeyttä”, Tawa ajatteli. ”Mielessäsi on ajatus, joka on paljon pelottavampi. Paljon lopullisempi.”
    Tawa ja Visokki katsoivat suoraan eteenpäin vavahtamatta. Sillä hetkellä molempien mielissä oli yksi ja ainoa sana. Kun he ajattelivat sitä, he kykenivät hetkellisesti kuulemaan mielissään matalan sydämentykytyksen.

    ”Tyhjyys.”

  • Mysterys Nuin makutan tarina

    Makuta Nuin luola

    Makuta oli aivan hiljaa. Hän käveli ympäri huonetta. Lopulta hän puhui:
    ”Tällainen hetki. Oletko miettinyt sitä?”
    ”Mitä…?”
    ”Ajattelitko, että Nazorakien ja Skakdien samanaikainen hyökkäys olisi sattumaa?”
    ”Minä… tuota…”
    ”Aivan. Ja epäilen havaintojeni perusteella vahvasti, että samaan aikaan saarelle aikoo hyökätä myös Zyglakeja. Ajattele, mitä tapahtuisi, jos nämä kolme osapuolta liittoutuisivat.”
    ”Kuulostaa pahalta.”
    ”Sitä se onkin. Ja pahenee koko ajan. Oletko ihmetelly, missä Guardian on?” Makuta sanoi.
    ”Toki. Kaikkihan sitä miettivät. Hän vaikuttaa kadonneen kuin tuhka tuuleen.”
    ”Ilmeisesti tämä ’katoaminen’ liittyy tähän ongelmaamme. En voi sanoa mitään varmaa, mutta minulla on epäilyksiä.”
    Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Sitten Matoro rikkoi hiljaisuuden:
    ”Miten sait torakat perääsi?”
    ”Ah, se vasta onkin mielenkiintoinen tarina”, Makuta Nui sanoi maireasti. ”Kerronpa sen sinulle, jotta mitään ei jäisi epäselväksi.”
    Makuta aloitti tarinansa.

    ”Puhuin sinulle aiemmin metsästysretkestäni. Satuin olemaan metsässä juuri silloin, koska olin havainnut Skakdien hiiviskelevän Klaanin ympärillä. Kun sitten lähdin seuraamaan eräitä niistä, huomasin, kuinka ne melkein vangitsivat teidät kaikki. Mutta sitten hämäsit niitä ja vain sinä jäit vangiksi. Siinä vaiheessa, kun he aikoivat tappaa sinut, minun oli puututtava asioiden kulkuun.

    Kun olimme saapuneet turvallisesti Klaaniin, yritin etsiä herra Ilonpilaajaa. Hän on ilmeisesti lähtenyt kuten Guartsukin. En ehtinyt saada häntä käsiini. Niinpä menin tapaamaan Kerosiinipelleä. Ja tietysti hänkin oli poissa. Yritin löytää Summerganonin, hänellä saattaisi olla tietoja. Mutta ei. Hän oli vieläkin etsimässä teitä suolta. Lieneekö vieläkään palannut.

    No, jouduin lähtemään uudelle metsästysretkelle ilman seuraa. Näistä mainitsemistani henkilöistä olisi syntynyt loistava tiimi; heihin luotan eniten. Klaanilaisista en tunne muita niin hyvin. Sinut opin kyllä tuntemaan.” Makuta myhäili salaperäisesti.

    ”Siispä”, hän jatkoi, ”lähdin matkalleni. Pian sain huomata, että Skakdeja ei enää liikkunut paikalla. Kun olin tappanut niitä kaksi kappaletta, ne ilmeisesti varoivat nähdyksi tulemista hieman enemmän. Kiertelin ympäri saarta. Lopulta väsyin ja jäin rantakalliolle lepäämään hetkeksi. Silloin näin sen. Nazorakien laiva purjehti saaren ohi. Menin sitten veteen. Uiskentelin siinä laivan vieressä ja kuuntelin keskusteluja. En kuullut sinne alas paljon mitään, joten päätin nousta ylös laivaan. Niin hiljaa kuin pystyin hiippailin veneeseen.

    Kuuntelin jonkin aikaa Nazorkaien puhetta. En ymmärrä niiden matoranin-sekaista kieltään tarpeeksi hyvin, että olisin voinut tajuta kaiken, mutta sain selville tarpeeksi. He puhuivat jotain Klaaniin hyökkäämisestä. Tietysti jostain saapui joku rivitorakka ja huomasi hiljaisen läsnäoloni. Pako oli täpärällä; niitä oli paljon. Ne lähtivät perääni. Ne eivät ole kovin hyviä lentäjiä, mutta tarpeeksi nopeita, jotta voisivat ajaa minua takaa.”

    Hetken aikaa oli taas hiljaista.
    ”Ja sinä tiedätkin loput”, Makuta sanoi.

    ”Ovatko Nazorakit siis niitä ’vihollisiasi’, joista puhuit?” Matoro uteli. Makuta Nui hymyili.
    ”Eivät oikeastaan. Ne ovat yhteisiä vihollisiamme. Mutta minulla on ollut muitakin vihollisia elämäni aikana, ja pelkään, että yksi heistä on tulossa saarellemme. Hän on Makuta, kuten minä. Ja hänen nimensä on Abzumo.”

  • Hurttaa jäljittämässä

    Tuntematon saari etelässä, metsän reuna

    ”Millä eväillä sinut päästettiin koordinaattorin puikkoihin?”, ihmetteli Killjoy, joka edelleen tutkiskeli ympäristöään karttansa avulla.

    ”Käyntisi jälkeen päätin mennä vierailemaan Klaanissa. Käytävällä kuitenkin kuulin, että olit jo lähtenyt ja menin välittömästi Tawan puheille, jos saisin olla jotenkin avuksi, joten hän keksi tämän pikku idean.”

    ”Lopeta höpinät Creedy ja mene asiaan. Mistä löydän Guardianin?”, Killjoy tivasi.

    ”Ah, tosiaan. Takanasi pitäisi näkyä kaksi polkua, joista tuoreemmat lämpöjäljet ovat oikeanpuolimmaisella. Hahmo on ollut suurinpiirtein sinun kokoasi, joten on syytä epäillä, että Guardian on kulkenut tästä muutamia tunteja sitten.”

    ”Tunteja? Hmph, tästä tulee siis pitkä reissu.”

    ”Onneksesi voin kuitenkin sanoa, että analyysi kertoi alueen ainakin toistaiseksi olevan hyvin kuivaa, joten tuli-tyypin iskut tehoaneevat täällä hyvin… jos siis joudut hankaluuksiin.”, Creedy selitti samalla, kun toistuva näppäimistön nakutus kaikui Killjoyn kuulokkeissa.

    Killjoy lähti matkaan reippain askelin, pitäen koko ajan ympäristönsä tarkkailussa. Creedy ohjeisti häntä mutkien ja risteysten tullessa eteen. Metsä oli rauhallinen, liiankin rauhallinen. Killjoy piti miekkansa koko ajan käsillään, valmiina vetämään ne esiin vaaran uhatessa. Mutta mikään ei häntä nyt uhkaisi, ei tällä kertaa…

  • Jääsaari 4: Tervetuloa Ath-Koroon!

    Eteläinen saari

    Guardian asteli hangessa. Kuusi huppupäistä Matorania kävelivät hänen perässään osoittaen häntä keihäillään ja tarkkaillen hänen jokaista liikettään.
    Guardian ei ollut ihan varma, kenen olisi pitänyt olla hermostunut tässä tilanteessa. Hän päätti rikkoa hiljaisuuden viheltelemällä päässään soivaa erittäin tarttuvaa kappaletta.

    ”Tin-titidin tintin tintin. Tin-titidin tintin tin. Tin-titidin tintin tintin, tin, titi-”
    Vihreä happoryöppy syöksähti hänen olkapäänsä yli. Se osui yhteen jäisistä puista ja sai sen sihisemään ja porisemaan kuin paistettuna.
    ”Vanki ei hyräile”, yksi Matoraneista sanoi.

    Tämä on täysin typerää, Guartsu ajatteli. Ei näin pienille olennoille ole järkevää antaa näin raskasta aseistusta. Se on nöyryyttävää.

    Seitsemän hahmon joukko jatkoi matkaansa metsässä täysin äänettömästi.
    ”Päädymmekö johtajanne luolaan joskus pian, muksut?” Guardian kysyi vaitonaisesti. ”Vai aiotteko vain lenkkeilyttää minua loppupäivän?”

    Yhtäkkiä takaa kuului naurua. Aluksi vain yksi Matoran nauroi, mutta vähitellen ääniä kuului enemmän. Lopulta kaikki kuusi nauroivat kovaäänisesti ja halveksuvasti.
    ”Muksut?” happokeihästä kantava Matoran kysyi pidätellen nauruaan. ”Muksut? Sotamies luulee, että sota tekee sotamiehestä viisaamman. Sotamies ei oikeasti tiedä, että siinä vaiheessa kun sotamies oli vain joukko molekyylejä, joista Suuret Olennot alkoivat luoda, me Matoranit olimme jo olemassa. Kävelimme tässä maailmassa kauan ennen sinua.”
    Guardian hiljeni ja lopetti kävelyn. Hän kääntyi kohti matoraneja ja katsoi vakavalla naamalla.
    ”Minä en nauttinut siitä sodasta”, Guardian sanoi vakaasti. ”Tein siellä asioita, joita en tule antamaan anteeksi itselleni, mutta luulen, että…”
    Hän hiljeni hetkeksi ja nosti kätensä. Matoranit ottivat vankemman otteen keihäistään ennen kuin tajusivat, että hän nosti kättään kohti kiikarisilmäänsä.
    Guardian tarttui kiikarisilmäänsä. Hän painoi sen kyljessä olevaa nappia ja pieni loksahdus ilmaisi, että hän avasi lukituksen. Sitten Guardian veti kiikarin irti.

    Matoranit vavahtivat nähdessään, että siinä kohtaa, missä Guardianin vasemman silmän olisi pitänyt olla, oli vain musta, palanut kuoppa.
    ”Luulen”, Guardian jatkoi. ”Luulen, että olen saanut rangaistukseni.”

    Guardian kytki mekaanisen kiikarisilmän takaisin. Maailma näytti heti kolmiulotteisemmalta.
    Se ei silti koskaan näyttäisi enää samalta kuin ennen sisällissotaa.

    ”Sinä olet viimeinen Vartija, etkö olekin?” happokeihästä kantava Matoran kysyi. Guardian ei yrittänyt kieltää. Matoran hihkaisi voitonriemusta.
    ”Vartija!” Matoran huusi iloisesti. ”Olen kuullut sinusta. Johtaja tulee olemaan todella tyytyväinen, kun näkee sinut. Luulimme sinua vain yhdeksi Metsästäjistä tai jotain yhtä saastaista. Aito Vartija ei ansaitse tällaista kohtelua. Mutta sanopa…oletko tekemisissä Klaanin kanssa?”

    Matoran oli hyvä arvailemaan. Guardian ei tiennyt, oliko muuta tehtävissä kuin totuuden kertominen.
    ”Olen”, hän sanoi vaiteliaasti. Guardian ei ollut varma, oliko vastaus Matoranien näkökulmasta oikea vai väärä. Jos se oli oikea, tehtävästä tulisi helppo. Jos se oli väärä, Guardian voisi teoriassa sytyttää Matoranien kaavut tuleen ja toivoa, että se ostaisi hänelle tarpeeksi aikaa.
    Hän voisi myös toivoa, että Killjoy ilmestyisi paikalle pelastamaan päivän juuri oikealla hetkellä, mutta kaikki tiesivät, että niin tapahtui vain tosi hupsuissa jatkotarinoissa.

    Happokeihästä kantava Matoran mietiskeli hetken aikaa hiljaisuudessa. Hän jakoi katseita muiden Matoranien kanssa. Hiljaisuus oli piinaava.
    Sitten koko joukko päätti yhtäkkiä laskea huppunsa. Guardian näki vihdoin Matoranien naamiot. Naamiot olivat muuten aivan perinteisiä jaloja naamioita, mutta niihin oli maalattu punaisella kuvioita, jotka muistuttivat jonkinlaista vanhaa kirjoitusmenetelmää.
    Matoranit hymyilivät hänelle. He osoittivat keihäänsä poispäin.

    ”Klaanilainen, ystävä, tervetuloa Ath-Koroon!” happokeihästä kantava mustaa Hauta käyttävä Matoran sanoi innokkaasti. ”Tämä oli vain hämäystä, emme halua vihollisia saarellemme. Minä olen johtaja, ylipappi Gunei ja me olemme Ath-Koron soturimunkit.”

    Gunei nosti pienen mustan kätensä kohti Guardiania. Guardian tarttui siihen isolla kourallaan. He kättelivät.

    ”Minä olen Guardian”, Guardian sanoi. ”Edustan Klaania. Olen yksi sen johtajista.”
    Gunein ja hänen toveriensa silmiin nousi kunnioitusta. ”On kunnia saada näin korkea-arvoinen klaanilainen joukkoomme!” Gunei sanoi. ”Seuraa meitä, viemme sinut kylään!”

    Matoranit lähtivät juoksemaan innokkaasti aivan eri suuntaan.
    Guardian tunsi itsensä todella helpottuneeksi, mutta jokin tässä tuntui oudolta. Tämä äkillinen vieraanvaraisuus epäilytti häntä.

    Guardian päätti pitää varansa. Hän lähti kävelemään Matoran-joukon perään, kohti kylää.

  • Jääsaari 3: Viekää minut johtajanne luo

    Eteläinen saari, metsä

    Guardian nojasi takanaan olevaa kylmää puunrunkoa vasten skannaten katseellaan rauhallisesti noita kuutta kaapuun verhoutunutta hahmoa. Häntä osoitettiin keihäillä. Niiden teräksiset kärjet olivat jäisessä huurussa.
    Nuo kuusi hahmoa tarkkailivat Guardiania kaapujensa pimeydestä täysin värähtämättä.

    ”Hyvää iltaa, herrasväki”, Guardian sanoi naama peruslukemilla siirtäen samalla kättään vähitellen kohti selkänsä taakse piilotettua Zamor-pistoolia. Nämä olivat luultavasti vain matoraneja, Guardian ajatteli. Pari nopeaa osumaa riittäisi neutraloimaan uhan. Ei olisi minkäänlaista tarvetta käyttää tappavaa voimaa.
    Guardian yritti pitää tiukan katsekontaktin suoraan edessään olevan Matoranin kanssa. Oli pidettävä huomio mahdollisimman kaukana aseesta.

    ”Älä yritä mitään”, yksi matoraneista sanoi tiukasti kaapunsa pohjalta. ”Nämä eivät ole ihan perinteisiä keihäitä.”

    Guardian pysähtyi täysin. Ne olivat huomanneet pistoolin. Oli keksittävä jotain muuta.
    ”Näen kyllä, että kärkiä ei ainakaan kannata nuolaista”, Guardian sanoi tuijottaen hyytävän kylmää metallia.

    Joku Matoraneista naurahti kuivasti. ”Vitsiniekka”, se sanoi.
    Guardian oli hiljaa. Hän mietti kuumeisesti, huomaisivatko Matoranit heittoveitsiä hänen panssarinsa sisällä.

    ”Nämä keihäät ovat karzahnilaista tuotantoa, Piraka”, keskimmäinen Matoran sanoi. Guardian olisi halunnut heittää jotain takaisin Matoranille Piraka-sanan käyttämisestä, mutta tiesi, että se ei olisi tässä tilanteessa kovin älykästä. Nämä olivat ehkä vain matoraneja, mutta niillä oli aikuisten lelut.
    ”Nämä ovat pitkän matkan keihäitä”, keskimmäinen matoran sanoi. ”Yksi ammus ja happoryöppy syövyttää kasvosi muistuttamaan erittäin rumaa savipatsasta.”
    Tämä aloitti pienen esittelykierroksen, jossa Matoranit pyrkivät näyttämään omistavansa kaikin puolin paremmat aseet.
    ”Minun keihääni lähettää kimppuusi parven tappavan myrkyllisiä hyönteisiä.”
    ”Minun keihääni luo pienikokoisen singulariteetin sisällesi.”
    ”Minun keihääni sekoittaa molekyylirakenteesi erilaiseksi.”
    ”Minun keihääni nostaa kaikki aistisi niin voimakkaiksi, että tunnet, näet ja kuulet kaiken. Se on erittäin nopea tapa tulla hulluksi.”

    Guardian katseli Matoraneja ja näiden aseistusta kasvoillaan ilme, joka viestitytti suurta happamuutta ja osittaista kunnioitusta.
    ”Entä sinä?” Guardian kysyi viimeiseltä Matoranilta teeskennellen kiinnostunutta.

    Viimeinen Matoran oli hiljaa pitkään. Se katsoi ensiksi keihästään ja sitten Guardiania. Seurasi toinen hiljaisuus.
    ”Minun keihääni aiheuttaa epämiellyttävää syyhyä joka puolella kehoasi”, Matoran sanoi epävarmasti.

    Guardian oli täysin hiljaa.

    Hän päätti vain nostaa kätensä ylös.

    ”Viekää minut johtajanne luo, pikkumiehet”, Guardian sanoi. Onnistuihan tehtävä näinkin.

  • Jääsaari 2: Guardian – tehtävä etelässä

    Tuntematon saari etelässä, metsä

    Guardianilla oli kylmä. Kankainen huivi hänen suunsa ja kaulansa ympärillä ei auttanut paljoa. Se oli kuitenkin parasta, mitä hänellä oli.
    Guardianin hengitys oli hidasta ja raskasta ja kylmyyden takia. Siitä ei olisi haittaa jos hän ei ylipäätään olisi pyrkinyt sillä hetkellä huomaamattomuuteen.

    Lumi narskui hiljaa Guardianin jalkojen alla hänen kävellessään metsän läpi. Oli ilmeisesti niin kylmää, että äänikin jäätyi.
    ”Lämpö”, Guardian ajatteli. ”Päälle.”

    Kiikarisilmän valon väri vaihtui tutusta punaisesta hieman oranssimmaksi. Guardian sulki oikean silmänsä ja pian maailma esitti itsensä sinisen, keltaisen, oranssin ja punaisen loistossa. Tämä metsä oli kuitenkin suurimmaksi osaksi sininen.
    Joidenkin puiden sisällä oli pieniä punaisia lämpöjälkiä. Guardianin oma hengitys levisi keltaisena näkökenttään.
    Jossain kauempana näkyi vähän punaista.

    ”Lämpö. Pois.”

    Maailma oli jälleen edes suhteellisen normaali Guardianin yhden ja puolen silmän edessä. Hän yritti tihrustaa lämpöjäljen suuntaan ja näki liikettä, mutta se oli liian kaukana.

    ”Skanneri. Päälle.”
    Guardian sulki jälleen oikean silmänsä ja kiikarin punainen valo muuttui sinertäväksi. Nyt Guardian näki kohteen. Se oli Matoranin kokoinen, mutta oli vaikea sanoa, oliko se Matoran, sillä harmaa kaapu peitti sen koko vartalon. Skanneri ei aistinut muita kohteita.
    ”Skanneri. Pois.”

    Guardian kyyristyi puun taakse. Hän ei ollut varma, näkikö kohde hänet.
    Sillä hetkellä jokin päästi piippauksen hänen ranteestaan. Se oli Kepen prototyyppiversio telekommunikaatiovälineestä.

    ”Ai. Hienoa, että kohde ainakin kuulee minut.”

    Guardian painoi kommunikaatiolaitteen vastausnappia Skakdi-kasvoillaan ilme, joka ei viestinyt hänen olevan erityisen huvittunut.

    Toisessa päässä puhui Tawa.
    ”Guartsu.”

    ”Tawa.”

    Tämä ei ollut eloisin tervehdys, jonka he olivat jakaneet.
    ”Sinulla oli ilmeisesti jotain asiaa”, Guartsu sanoi.
    ”Ei, päätin muuten vain soittaa”, Tawa sanoi täysin vakavasti. ”Miten loma on mennyt?”
    Guartsu oli hiljaa.
    Tämän seurauksena Tawakin oli hiljaa.
    ”On minulla jotain asiaakin”, hän sanoi. ”Killjoy kuulemma lähetettiin juuri perääsi. Haittaako pieni kenttätuki?”
    ”Ei muuten, mutta näiden kommunikaatiovermeiden piippausta voisi varmaan vähentää”, Guartsu sanoi happamasti.
    Tawa piti yhden tavaramerkkihiljaisuuksistaan ennen kuin jatkoi. ”Ai miksi?”

    Guartsu katseli ympärilleen hiljaisena. Kuusi huppupäistä matoranin kokoista vartijaa tähtäsi häntä keihäillä.
    ”Tunkeilija, tulet mukaamme”, yksi sanoi.

    Tämä ei ole parhaita päiviäni.

    * * *

    Linnake

    Jake rullaili kohti pimeyttä. Hänen katseensa oli lukittunut sen keskellä seisovaan Matoraniin.
    Matoranin takana oleva varjo liikkui, vaikka se itse pysyi täysin paikallaan. Varjoissa olevat muodot tanssivat itsekseen omaa luonnonvastaista valssiaan. Jaken katse huomasi, että varjo matoranin takana alkoi kasvaa.

    Tilannetajuisena miekkosena Jake päätti katsoa, löytäisikö hän tiensä ulos tästä huoneesta. Käännyttyään ympäri hän huomasi takanaan olevan vain pimeyttä. Pimeyttä, joka katsoi häneen.

    Jake kääntyi katsomaan Matorania.

    ”…terve?” hän sanoi. Ääni tuli ulos paljon hiljaisempana kuin hän oli yrittänyt.

    Matoran oli hiljaa. Se käveli Jakea kohti, mutta varjot eivät liikkuneet sen mukana. Niiden tanssi jatkui jatkumistaan.
    Sitten pimeys puhui hänelle.

    ”Kerro minulle”, pimeys sanoi monella äänellään. ”Mitä pelkäät?”
    Sillä hetkellä Jake tunsi jonkin kylmän tarttuvan kyljestään kiinni. Hän tunsi, että se liikkui, mutta ei voinut olla aivan varma,
    elikö se.

    Jake mietti hetken ennen kuin vastasi. ”Pelkään varjokäsiä, jotka tarttuvat torsooni.”
    Matoranin kasvojen neutraali ilme muuttui astetta lähemmäs sadistista virnettä. Lisää käsiä syöksyi pimeydestä ja tarttui kiinni Jaken raajoista. Jalkojensa alta Jake kuuli useita ääniä. Se oli naurua. Jaken hengitys muuttui raskaammaksi. Hän olisi halunnut sulkea silmänsä tai edes katsoa poispäin varjojen tanssista, mutta hän ei yksinkertaisesti pystynyt tekemään sitä.
    Jake ei itsekään huomannut, että avasi suunsa ja sanoi puhtaan, valheettoman totuuden.
    ”Muutosta”, hän sanoi raskaan hengityksensä alta. ”Pelkään muutosta. Haluan…että kaikki olisi niinkuin ennen. Että… minä olisin niinkuin ennen.”
    Matoranin takana olevat varjot muodostivat hahmoa. Kesti hetki, ennen kuin Jake tajusi, että se hahmo näytti täsmälleen samalta kuin hän itse silloin ennen.
    Silloin kun hänellä oli vielä jalat pyörien sijasta.
    Varjo-Jake käveli häntä kohti hitaasti ja varmasti. Kun se oli aivan hänen kasvojensa edessä, se tarttui väkivaltaisesti hänen kaulaansa.
    ”Kuinka paljon haluat sitä, ystäväiseni?” varjo sanoi Matoranin äänellä.
    Jake katsoi itseään silmiin hetken, mietiskellen. Hänen ajatuksensa olivat sekavia. Olisiko tämä sen arvoista?

    Hän oli hiljaa hetken ennen kuin vastasi.
    ”Ei, en voisi pettää ystäviäni”, hän sanoi hermostuneena. ”Voisin tehdä kaiken muun paitsi sen.”
    Varjomainen Jake päästi irti hänen kaulastaan. Se katsoi oikeaa Jakea silmiin hetken anovana ennen kuin haihtui ilmaan.

    Varjoissa seisovan Matoranin hymy hyytyi. Sen takana olevien varjojen tanssi vaimeni hiljaisesti.
    ”Ymmärrän”, Matoran sanoi. ”Mutta ehkä sinun on joskus kysyttävä itseltäsi… ketkä ovat oikeita ystäviäsi.”
    Sanottuaan sen Matoran hymyili kylmästi. Sillä hetkellä Jake tunsi elottomien käsien päästävän irti itsestään. Kun Jake katsoi kohti lattiaa nähdäkseen ne, oli jo liian myöhäistä. Ne olivat kadonneet.

    Matoran seisoi edelleen samassa paikassa, mutta sen varjo oli tavallinen. Se kääntyi poispäin Jakesta ja lähti kävelemään nopeaa mutta painavaa askeltaan.

    ”Kerro minulle, jos muutat mielesi”, Matoranin ääni sanoi jostain Jaken sisältä.

  • Kaksikon ensimmäinen vastoinkäyminen

    Pienen pieni saari Klaanin rannikolla, luola

    Oli noussut myräkkä, ja Snowman ja Kepe olivat menneet pienelle saarelle odottelemaan sen laantumista. Snowman oli hieman ahdistunut. Tähänkö tämä nyt jäi, ensimmäinen tehtävä, jolla hän oli pitkään aikaan, ja se näytti tyssäävän jo alkumetreillä. Hän kertasi vieläkin hänen ja Guardianin jonkin aikaa sitten käymää keskustelua.
    ”Pian lähtöni jälkeen alat suunautua sinne sijaintiin. Tehtäväsi on olla sillä saarella ottamassa minua vastaan. En tiedä vielä, milloin itse pääsen sinne, mutta kun pääsen, tahdon olla aivan varma siitä, että olet siellä ottamassa minua vastaan. Oletan, että voin luottaa sinuun täysin?” Guardian oli sanonut, eikä lainkaan omaan tapaansa. Hän oli ollut poikkeuksellisen vakava.
    ”Totta kai” Snowman oli vastannut, hieman hämillään tehtävänannosta. Mielellään hän auttoi Klaania, hän nyt vain oli harvoin kenttätöissä, varsinkaan etelän suunnalla. Sitten Guardian vielä lisäsi:
    ”Ymmärtänet varmaan myös, että tämä on osana salaista tehtävääni, joten et saa kertoa tästä kenellekään.”
    Kaikki oli alkanut hyvin. Matkajärjestelyt hän oli hoitanut. Mutta kun hän viimein oli saanut vahnan kulkupelinsä alleen, oli Snowman hieman kokeillut sitä, ja nyt hän oli jäänyt myrskyn tähden luolaan jumiin. Tai ei hän oikeastaan jumissa ollut, myrsky ympäröi lähinnä Klaanin saaren rannikkoa. Hän olisi vaikka heti voinut lähteä Guardianin määrämälle, pikkuriikkiselle saarelle etelässä, mutta hän oli vailla varusteitaan. Eikä hän oikein Kepeä kehdannut tänne pikku luolasaarellekaan jättää.

    ”Snowman” Kepe aloitti ”Ryhdyin tänään aiemmin miettimään ensimmäistä kohtaamistamme.”
    ”Niin, mitä siitä?”
    ”Olin siellä kalliolla kaukoputkeni kanssa katsomassa tähtiä. Se oli aika moinen urakka, yleensä pidän astrologisia varusteitani tornissa. Kuitenkin Klaanin valot hieman häiritsevät, tahdoin edes yhden kerran saada täydellisen näkymän Klaanin tähtitaivaasta.”
    ”Aivan, olen tästä perillä.”
    ”Ei siinä vielä mitään, että raahasin kaukoputkeä paikasta toiseen. Mutta sinä päivänä hissikin oli poissa toiminnasta. Olisiko ollut joku Domekin hupitempaus, mutta jotain se aiheutti hissille. Se oli aika valtava urakka kuljettaa putki koko kierreportaikko alas.”
    Snowman kuunteli hiljaa, ja Kepe jatkoi:
    ”Mietin vain, mitä olisi käynyt, jos olisin jättänyt urakan sikseen, vastoinkäymisten vuoksi.”

    Hetki hiljaisuutta.

    Sitten Snowman asteli luolan suulle, hyppäsi kiiturinsa selkään ja huuri Kepelle: ”Hyppää kyytiin!” Snowman lähti ohjastamaan venettään etelään. Ilman varusteita. Ylimääräisen matkustajan kanssa. Vastoinkäymisistä huolimatta.