Avainsana: Guardian

  • Lonkeromyllytys

    Keskellä merta

    Snowman katsoi suihkumoottoreilla varustetun, valonsäteitä sinkoilevan kaksikon koettavan tavoittaa Guardiania pitelevää lonkeroa merihirviön kymmenien muiden raajojen joukosta. Kepe hänen vieressään ei näyttänyt olevan taistelukunnossa, mutta pystyi vallan mainiosti käyttämään Cordak-laukaisinta veneestä käsin.
    ”Räts, ei sinulla mitään mahtavaa suunnitelmaa olisi valmiina?” lumiukko tiedusteli.
    ”Ei oikeastaan, tuo möhkäle on sen verran iso, etteivät perinteiset keinot oikein auta. Pakeneminen tässä ensinnä tulisi mieleen.” Kepe vastasi, ja arvioi meripedon nopeutta. Kaikesta päätellen se saisi lumiukon veneen kiinni, mutta nyt ei ollut sen murehdinnan aika.
    ”Ensinnä pitäisi varmaan vapauttaa Gurttuisa ystävämme tuon olennon niljaisesta otteesta.”
    Ääni kuului ÄmKoolle, joka oli ilmestynyt veneeseen kuin tyhjästä.
    ”Aivan, mutta mikä tässä auttaisi?” Snowman mietti ääneen.

    Samaan aikaan Domek piteli kovasti kiinni Killjoyn haarniskasta kaksikon koettaessa väistellä joka suunnassa viuhuvia lonkeroita. Hän toivoi myös hartaasti, ettei hänen tyylikäs hattunsa lentäisi ilmavirran mukana.
    ”Suoraan edessä!” Killjoy huusi tuulen huminan ja meren pauhinan yli.
    Domek katsoi kello kahteentoista, ja huomasi sinisen hahmon lonkeron otteessa. Hän sinkaisi kädestään valonsäteen kohti kyseistä raajaa, mutta se ei osunut.
    ”En osu näin kaukaa, liitele likemmäs!”
    Killjoy nosti korkeutta, ja kierähti pikaisesti vasemmalle väistäen taas yhden lonkeron.

    Guardian pysyi tajuissaan silkan tahdonvoimansa ansiosta. Hirviön ote oli juuri niin tiukka, kuin pienen saaren kokoiselta elukalta voisi olettaakkin.

    ”Oletko aivan varma, että pystyt siihen?” ÄmKoo ksysyi Kepeltä, jonka nyökkäys riitti vastaukseksi. He tarttuivat toisiaan kädestä, ja huomasivat olevansa Domekin veneen kannella, aivan hirviön tuntumassa. ÄmKoo otti vauhtia, ja suoritti huiman loikan, laskeutuen eräälle olennon lonkeroista. Siitä hän ponnisti seuraavalle, ja siitä seuraavalle, loitontuen aina vain kauemmaksi Domekin veneestä, hyppien taidokkaasti alati mukautuvassa lonkeromyllerryksessä. Kepe ei jäänyt vain katselemaan, vaan lähetti molemmista käsistään jäähyökkäyksiä suojatan siten mustavihreän toverinsa etenemistä.

    Snowmanille tuli suorastaan nostalginen olo, kun hän kaarsi yksin veneellään, kiertäen hirviötä. Hän oli ensimmäistä kertaa vuosiin matoranin kokoinen, mutta tämä oli välttämätöntä. Loput kehostaan lumiukko oli muovannut ulkoiseksi tukirangaksi pitämään Kepen tolpillaan tämän auttaessa ÄmKoota. Nyt Snowmanin tuli vain ajaa vene jonnekin lonkeromyllytyksen keskelle, ja olla valmiina ottamaan muut Klaanilaiset tarvittaessa vastaan.

  • Domekin myötä kuusikko

    Merellä

    Snowman ei oikeastaan kuunnellut Guardianin ja ÄmKoon hiljaista keskustelua tehtävästä, sen syistä ja seurauksista. Hän oli huolissaan enemmänkin Kepen tilasta, vaikka Guardian olikin taitojensa mukaan tätä parantanut vähäisten ensiapuvälineiden turvin. Lisäksi lumiukko oli itsekin heikossa tilassa, ja veneen ohjastaminen vei hänen kaiken keskittymiskykynsä.

    Juuri kun ÄmKoo oli valaisemassa tarinaansa muillekin, Killjoy huomasi jotain. Kaukana horistontissa, Snowmanin veneestä itään, näkyi liikettä. Punamusta hahmo viittoi muille veneessä istuville havaintonsa suuntaan, ja Klaanilaiset käänsivät katseensä. Kukaan heistä ei erottanut, mikä se oli, mutta sillä oli lonkeroita, se ui ja sen keskeltä lähti äärettömän kirkas valo.
    ”Mennään katsomaan lähempää” Guardian sanoi muille, ja katsoi Klaanilaisten ryhmää. Kaksi oli vakavasti haavoittuneita, mutta muuten heillä oli siinä varsin kykenevä viisikko.
    Guardian mietti hetken.
    Hän katseli ympärilleen, ja laski veneessä olijoita päässään.
    Guardianin kasvoille levisi hymy. Viisi.

    Kepekin heräsi heidän lähestyessään taivaanrannan muljuilevaa juttua.
    ”Mitä olen missannut? Muistan Guartsun antaneen minulle jotain lääkettä, mutta sen jälkeen muistuu pelkkää mustaa.”
    ”Lepää kaikessa rauhassa” ÄmKoo vastasi. ”Olet edelleenkin huonossa tilassa.”
    ”Voi jäädä lepääminen vähemmälle” Killjoy murahti vakavana ja osoitti nyt jo tunnistettavaa kiinnostuksen kohdetta.

    Veneestä vähän matkan päässä oli valtaisa, sysimusta jättiläismustekala, joka oli hyökännyt toisen pienen veneen kimppuun. Hyökkäyksen kohteena olevan veneen kannelta lähtevä kirkas valo tuntui pitävän vesien petoa loitolla, mutta tilanne näytti silti pahalta.
    ”Mitä siellä oikein tapahtuu?” Snowman ihmetteli. ”Mistä tuo valo tulee?”
    ”En tiedä, otetaa selvää.” Guardian vastasi kääntyen ryhmänsä puoleen. ”ÄmKoo…”
    Mustavihreä toankokoinen hahmo oli kuitenkin kadonnut. Hetken ympärilleen pälyiltyään G huomasi hänen jo seisovan hirviön kohteena olevan veneen kannella.
    ”Joskus hän kyllä vetää tuon ninjailunsa illan pitkälle…”

    ÄmKoo nosti kätensä silmiensä suojaksi lähestyessään valon kohdetta. Hän huomasi sen lähtevän toasta, jonka elementti oli mitä ilmeisimmin valo.
    ”Anteeksi? Emme voineet olla huomaamatta tätä tilannettasi, ja… Hetkinen. Domek, mitä sinä nyt taas olet tehnyt?”
    ”ÄmKoo?” valoa hohkaava hahmo kysyi.
    ”Ei, olen Guartsun sairas pila, mitä muutakaan.”
    Domek lopetti säteilyn, ja kätteli omalaatuisella tavallaan vanhaa toveriaan.
    ”Hauska nähdä sinua, senkin vanha höyrypää!”
    ”Sitä samaa.”

    Kepe tihrusti Snowmanin veneestä, mitä kummaa toisen venhon kannella oikein tapahtui. Ainakin säteily oli lakannut. Merihirviö näytti sen myötä innostuvan, ja pyyhkäisi lonkerollaan toisen veneen kannen. Mutta mitä tapahtui kyydissä olijoille? Hän kuitenkin kuuli takaansa tutun äänen.
    ”Katsokaa, kenet löysin tuolta lonkeroiden keskeltä.”
    Snowmanin veneeseen kuin tyhjästä saapuneesta kaksikosta Domek oli se, joka yllätti Kepen. Mutta toisaalta, ei hän valon toia kovin montaa tuntenutkaan. Guardian katseli yllättyneenä ja ilahtuneena tämän Klaanilaisen löytymistä. Mutta pian hänen hymynsä hyytyi. Viisi plus yksi, hän laski mielessään.

    Tätä ”riemuisaa jälleennäkemistä” ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, kun lonkeroiden peittämä merihirviö huomasi kohteenaan olevan veneen tyhjentyneen matkustajista. Pahaenteisesti se vajosi vedenpinnan alle, ja kaikki Klaanilaiset siirtyivät veneensä reunoille, yrittäen tähystää, minne se oli kadonnut.
    Lämpö. Päälle.
    ”Snowman, pakita täyttä vauhtia!” Guardian huusi, ja lumiukko totteli käskyä.

    Vene liukui juuri ja juuri ajoissa pois veden pinnan rikkovan, hirviömäisen kidan tieltä. Meripeto näytti nyt naamansa, ja hyvänen aika, se oli ruma. Klaanilaiset katsoivat tyrmistyneinä valtavan hirviön limaista kitaa ja mahtavia lonkeroita.
    ”Eli” Domek virnuili ”Hieno pelastusoperaatio.”
    ”Kiitos.”

    Valtava lonkero huitoi Klaanilaisia mereen, ainoastaan veneen pohjalla makaava Kepe ja muista erillään ohjaajan paikalla istuva Snowman pysyivät kyydissä. Lumiukko joutui ottamaan veneellään hirviöön etäisyyttä, kun se kohotti muutaman lonkeron, valmiina murskaamaan kulkupelin. Kepe tavoitti kädellään mukaan otetun vanhan Cordak-laukaisimen, nosi istumaan, ja aloitti tulituksen kohti hirviön ammottavaa suuta. Jollain sen huomio pitäisi saada pois meressä uivista Klaanilaisista, rypäs ohjuksia kohti naamaa saattaisi jops toimia.

    Killjoy nousi pintaan, ja katseli ympärilleen. Hän näki Domekin ja Guardianin, hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin hän itse. Killjoy ui kahta kohti, ja mietti parasta toimintaa tässä tilanteessa. Raaka voima tuskin tekisi lihavuorelle mitään, ja sillä oli ikään kuin kotikenttäetukin.

    Domekin hän tavoitti, mutta valtava lonkero sieppasi Guardianin puristukseensa, ja vetäisi korkealle ilmaan.
    ”Hyppää selkääni.” Killjoy sanoi Domekille. ”Haemme skakdimme takaisin.”
    Kaksikko nousi vedestä rakettimoottorein, kohti lonkerokasaa. Killjoy toivoi hiljaa mielessään moottoreidensa toimivan tällä kertaa hieman paremmin kuin viimeksi.

  • Jake toivoo Vartijan palaavan kotiin

    Klaani, edelleen, miksi tämä pitää kirjoittaa?

    Jake mietti. Ehkä hänen piti unohtaa. Mutta silti hänen piti saada tietää kuka se oli. Guardian osaisi auttaa, ehkä, mutta missä hän oli, sitä Jake ei tiennyt. Sen kohtalokkaan tapahtuman jälkeen Jake oli ollut viikkoja eristäytyneenä ja yksin, meditoimassa ja miettimässä, hän ei uskaltanut puhua kenellekkään, hän vain halusi tietää kuka ja mikä se matoran oli ollut. Toivottavasti Guardian palaisi kohta, Jakesta tuntui että hän kokeneena ja entisenä pimeyden metsästäjänä osaisi ajatella kuten pahis ja ehkä jopa tuntisi matoranin.

  • Jääsaari 15: Pako tahdottomien kylästä

    Eteläisen saaren metsä

    Guardian ja Killjoy juoksivat kovempaa kuin vuosiin. Tai olisivat juosseet, jos metsän lumi ei olisi ollut heidän pahin vihollisensa.
    Nuo kaksi entistä pimeyden metsästäjää upposivat juostessaan joka epätoivoisella askeleella vain syvemmälle lumeen. Lopulta juokseminen muuttui enemmänkin uinniksi. Guardian ja Killjoy kauhoivat molemmin käsin läpi kinoksen. He repiytyivät sen läpi kaikin voimin, raapien ja kauhoen aggressiivisesti.
    Välillä toinen heistä katsoi taaksepäin tarkistaakseen, missä matoranit olivat. Se ei ollut erityisen mukava näky.

    Aiemmin robottimaisesti tasatahtiin marssinut matoran-armeija oli muuttunut täysin. Nyt matoranit juoksivat kuin lauma nälkäisiä villipetoja turvautuen välillä etenemisessä jopa neljään raajaan. Tunteettomien ”Nimda”-lausahdusten kuoro oli muuttunut epätasaiseksi kiljunnaksi. Aina välillä Killjoy ja Guardian kykenivät erottamaan muutaman tutun sanan Matoranien huutojen joukosta, mutta suurimmaksi osaksi heidän korviinsa kantautui vain vihan ja pelon täyttämää laumaeläinten ääntä.
    Matoranit etenivät päättäväisesti ja aggressiivisesti. Ne pomppivat toistensa päältä ikään kuin kilpaillen keskenään. Jos joku kaatui lumihankeen, hänen päälleen astuttiin. Ja kaiken tämän keskellä kykeni erottamaan Matoranien sinisenä hohtavien silmien muuttuvan aina vain tummemmiksi.

    ”Tämä on liian hidasta!” Killjoy huusi hengityksensä alta. ”Ne saavat meidät kohta kiinni. Sulatetaan lumi edestämme!”

    Guardian tutki hankea hetken kiikarisilmänsä tarkennuksella. Hän mietti kuumeisesti juostessaan.
    ”Ei”, Guardian sanoi tiukasti. ”Raivaamme vain tietä niille.”

    ”Mitäköhän ne edes tekevät, jos saavat meidät kiinni”, Killjoy kysyi.

    ”Mielenkiintoinen kysymys”, Guardian sanoi. ”Jättäisin mieluiten sen vain sairaan mielikuvitukseni vastattavaksi.”

    He jatkoivat etenemistään. Lumi alkoi tiheytyä ja välillä siinä pystyi juoksemaankin kunnolla, mutta Guardian ja Killjoy upposivat siihen edelleen.
    Matoranien raivo tuntui vain kasvaneen. Ne etenivät entistä ripeämpää vauhtia läpi metsän.

    ”Hei”, Guardian sanoi. ”Aivan.”
    ”Mitä nyt?” Killjoy kysyi.

    Guardian vilkaisi lumeen, jossa juoksi. Hän sulki oikean silmänsä.
    ”Skanneri. Päälle”.

    Kiikarisilmän valon muututtua siniseksi Guardian tiesi, mitä oli tehtävä. Skanneri analysoi lunta mekaanisen piipityksen säestämänä. Osa hangesta oli selvästi paksumpaa ja kestävämpää ja pehmeä lumi vaikutti muodostavan alueelle jonkinlaisen luonnon oman miinakentän.

    ”Äkkiä”, Guardian huusi. ”Seuraa askeliani!”

    Guardian ja Killjoy hyppivät läpi metsän. Välillä he arvioivat hyppynsä väärin ja menettivät muutamia sekunteja, mutta heidän vauhtinsa nopeutui kaikin puolin. Matoran-lauman petomainen joukkomieli ei kyennyt ymmärtämään eroa pehmeän ja kovan lumen välillä ja jatkoi uimista läpi hangen. Killjoyn ja Guardianin pakovauhdin nopeutuessa ath-korolaisten silmissä ja äänissä oleva raivokkuus nousi huippuunsa.

    Hetken juoksemisen jälkeen Guardian ja Killjoy saapuivat rantaan.
    ”Skanneri. Pois.”

    Rannan vedet olivat yhtä tyynet kuin Guardianin saapuessa, mutta itse rannalla oli taisteltu. Savuavia metallinpalasia lojui ympäri rantaa ja niiden suurimmassa keskittymässä makasi suurta Nazorakia muistuttava ruumis. Sen keskivartalo oli lävistetty jollain.
    Rannassa oli myös pakoajoneuvoksi tarkoitettu vene, mutta Guardian ja Killjoy eivät havainneet kuljettajaksi tarkoitettua Snowmania itse veneessä.
    Kepe ja Snowman olivatkin rannalla savuavan metallinkasan takana. Guardian ja Killjoy juoksivat heitä kohti. Pian he huomasivat, että Kepe makasi maassa tiedottomana vatsapanssarissaan suuri halkeama. Snowman oli polvillaan ja tuo suuri valkoinen Toa piteli kiinni kaulastaan yskien. Pieniä lumihippuja lensi hänen suustaan.
    Snowmanin ja Kepen seurassa oli tumma hahmo, joka käytti vihreää naamioita. Hän oli kääntynyt Snowmania kohti ja näytti keskustelevan tämän kanssa.

    Snowman käänsi katseensa kohti lähestyvää Guardiania ja Killjoyta. Hän yski edelleen, mutta lumiukon kasvoille ilmestyi pieni hymy.
    ”Isot hiton sankarit saapuvat”, hän sanoi kurkku käheänä. ”Terve.”
    Guardian ja Killjoy tervehtivät nopeasti. Toan kokoinen vihreänaamioinen hahmo kääntyi kohti heitä.

    Guardian ja hahmo jakoivat katseen.
    ”Ai, sinuakin näkee”, Guardian sanoi. ”Terve, Ämkoo.”
    ”Terve, Guardian.”

    Killjoy katsoi hämmentyneenä sivusta.
    ”Olenkin…kuullut sinusta”, hän sanoi kunnioitusta äänessään. ”Mitä teet täällä?”
    ”Ehkä kerron, kun olemme veneessä”, Ämkoo vastasi. ”Nyt on pieni kiire. Nämä kaksi pitää saada äkkiä hoitoon ja luulen, että ette juosseet metsän halki ihan vain lenkkeilymielessä.”

    Guardian ja Killjoy katsoivat toisiaan.
    ”Hyvä arvaus”, Guardian sanoi. ”Vilkaise metsään.”

    Pian Ämkoo havaitsi matoran-lauman, jonka silmät hohtivat tummansinisinä ja joka eteni läpi kylmän metsän raivaten tiensä läpi lumen ja huutaen vertahyytävästi.
    Vaadittiin paljon, että Ämkoon kasvoille sai reaktiota, mutta tämä oli ilmeisesti tarpeeksi. Hän kurtisti kurmiaan ja avasi suunsa epäuskoisen näköisenä.
    ”Mitä hittoa”, hän kysyi jäisesti. ”te olette menneet tekemään.”

    Guardian ja Killjoy vilkaisivat taaksepäin.
    ”Jos jakaisimme kuulumiset veneessä?” Guardian kysyi.

    Pian kaikki viisi olivat veneessä. Snowman sijoittui peräosaan. Vaikka hän oli pahasti vahingoittunut, oli hän edelleen joukon paras ohjaaja.
    Pian teräksinen paatti syöksyi läpi aaltojen. Se jätti saaren jälkeensä ja kukaan veneessä istujista ei katsonut taaksepäin.

    Matoran-lauma pääsi metsän reunaan. Sitten sen raivokas ryntäys pysähtyi kuin seinään.
    Matoranit jäivät seisomaan rannan ja metsän väliselle rajalle tuijottaen horisontissa kiitävää venettä siniset silmät loistaen. Niiden kasvoilla oli havaittavissa surua ja alakuloa.
    Yksi Matoran avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta se lopetti kesken. Oli liian myöhäistä.

    Ranta

    Yliluutnantti 955 avasi silmänsä. Hän oli ollut tajuttomana jo hetken aikaa.
    ”Minä”, yliluutnantti sanoi pakottaen kivuliaasti jokaisen sanan torakkamaisesta suustaan. ”Tapan. Sen.”
    Yliluutnantin keskiruumis oli tuskissa. Ämkoon miekka oli läpäissyt kaiken, mutta sydän oli vielä toimiva, vaikka sen lyönti hiipui vähitellen. Torakan silmissä alkoi hämärtää.
    Yliluutnantti pakotti yhden käsistään ylös ja löi itseään raivokkaasti rintaan. Hän ei kuolisi tänne.

    Torakka katseli ympärilleen. Hän makasi keskellä metallirojua. Mikään ase ei toiminut eikä haarniskaa saanut tästä toimintakuntoiseksi ilman taitavaa insinööriä.
    Torakka yritti nousta pystyyn, mutta silloin hän tajusi, että jalat eivät vastanneet.
    Yliluutnantti katsoi haavaa keskivartalossaan. Sitten hän katsoi jalkojaan. Torakka karjaisi raivokkaasti kohti taivaita.

    ”Tämä ei ole mitään sellaista, mihin genetiikkaosasto ei pystyisi”, 955 sanoi vihaisesti. ”Nyt, liikuta yläruumistasi.

    Yliluutnantti siirsi kättään. Hän yritti vetää raskasta ruumistaan käsillä kohti haarniskan irronnutta kypäräosaa. Kommunikaattorin täytyisi olla vielä kunnossa.
    Jostain syystä torakka muisti toukka-aikansa kömpiessään kohti kypärää.

    ”Minä. Tapan. Sen.”

    Juuri kun 955 oli saamassa kiinni kypärästä, pieni sininen matoran-jalka astui sen päälle.
    Yliluutnantin kasvoille muotoutui ilme, joka viesti puhdasta vihaa. Se nosti katseensa kohti Matoranin kasvoja.

    Sininen matoran katsoi tummansinisenä hohtavilla silmillään suoraan yliluutnanin sieluun. Matoran piti käsissään oranssin naamion kahta kappaletta. Matoranin silmillä oli alakuloa. Se yritti käsiensä hitailla liikkeillä yhdistää kahta naamion palasta.
    ”Ystävä”, matoran sanoi hiljaa katsoen naamion palasia. ”Ystävä.”

    Torakka oli ärtynyt. ”En ole”, se sanoi vihaisesti. ”Mene pois.”
    ”Ystävä”, matoran toisti.
    Yliluutnantti suuttui tosissaan. Se tarttui oikealla kädellään vyötäröllään olevaan hätäpistooliin ja tähtäsi sillä sinisen matoranin kasvoihin.

    ”Tässä on minun paras ystäväni”, yliluutnantti sanoi hymyillen raivonsa keskellä pirullisesti. ”Se ei pyydä liikoja ja voin luottaa siihen aina.”

    Laukauksen ääni kaikui rannalla. Sininen matoran kaatui maahan. Oranssin naamion palaset putosivat lumeen. Yliluutnantti hymyili. Hän kurkotti kätensä kohti kypärää uudelleen.

    Hänet keskeytettiin taas. Tällä kertaa musta matoran-jalka astui hänen asekätensä päälle.
    ”Ystävä”, musta matoran sanoi osoittaen oranssia naamiota ja sen vieressä makaavaa sinistä matorania.
    ”Ystävä”, toinen matoran sanoi alakuloisesti vierestä.

    Pian hajanainen kuoro toisti sanaa ”ystävä” joka puolelta. Yliluutnantti katsoi ympärilleen. Hänet oli piiritetty. Matoranien tummansiniset silmät katsoivat häneen syyttävästi. Sitten koko joukon kädet nousivat petomaiseen taisteluasentoon.

    ”Ei”, yliluutnantti sanoi hiljaa katsellen oranssia naamiota ja omaa kypäräänsä. ”Ei.”
    ”Ystävä.”
    ”Ei.”
    ”Ystävä.”
    ”Ei.”
    ”Ystävä.”

    Silloin koko matoran-joukko tarttui yliluutnanttiin samanaikaisesti.

    Hänen huutonsa kaikui kylään asti.

    Sitä kesti noin kymmenen minuuttia.

    Sen jälkeen oli vain hiljaista.

  • Jääsaari 14: Puhdistajan pako

    Luminen metsä eteläisellä saarella, ranta

    Purifierin tehtävä oli onnistunut täydellisesti. Hänet lähetettiin hakemaan palasta, mutta hän saikin kaksi. The Shadowed One olisi varmasti tyytyväinen hänen suoritukseensa.
    Purifierin pitkät koivet mahdollistivat hänen nopean liikkumisensa ja ranta häämötti jo hänen edessään.

    Yllättäen, Purifier kuuli taistelun ääniä ja piiloutui läheisen puun taakse.
    Hän näki kolme kaukaista hahmoa, joista yksi seisoi ja kaksi muuta oli maassa, tämän lisäksi, hän näki kauempana yhden rähjäisemmän ruumiin.

    Purifier lähti kiertämään ryhmää. Hän ei halunnut herättää huomiota. Kyyti olisi saapuva pian.
    Hiipiessään puitten takaa, hän tajusi, että hänen reittinsä veisi suoraan kolmikon ohi, halusi hän tai ei.

    Musta hahmoista huomasi hänet ensin. Purifier kuitenkin lähti täyteen juoksuun.

    ”Kas, lisää halpamaista porukkaa. Olen pahoillani, mutta minulla ei ole aikaa leikkiä teidänkin kanssanne”.
    Musta hahmo oli selkeästi oudoksunut tästä tilanteesta: ”Mitä pirua.”

    Purifier juoksi minkä jaloistaan pääsi ja vihdoin vesirajaan päästyään, jokin tarttui häneen ja nosti tämän ilmaan.

    ”Mukava nähdä Airwatcher”, Purifier käkätti häntä tiukassa otteessa pitävälle olennolle.

    Tämä ruskea siivekäs olento katsoi tarttumaansa Purifieriin.
    ”Saitko sen?”

    ”Sen?” Purifier nauroi, ”Ne, sanoisin”.

    Naurunkäkätyksen saattelemana kaksikko katosi lopulta horisonttiin.

    **

    Luminen metsä eteläisellä saarella

    Killjoy ja Guardian kiisivät nyt jo puitten latvojen yllä. Vauhti oli huumaava ja Guardianin ote meinasi livetä koko ajan.

    ”Hidasta hieman, en tahdo pysyä kyydissä”, Guardian huusi tuulen huminan läpi.

    Juuri sillä hetkellä vauhti todella hidastui ja kunnolla.

    Killjoy katsoi monitorejaan huolestuneena: ”Meillä on pieni ongelma.”

    Kaksikon vauhti pysähtyi lopulta kokonaan ja molemmat aloittivat kivuliaan matkan kohti maata.

    Plush*

    Guardian laskeutui onnekseen suoraan valtavaan lumikinokseen ja väänsi itsensä siitä ylös, pudistellen lunta päältään. Killjoy sen sijaan oli tarttunut erääseen oksaan, joka kuitenkin katkesi hänen altaan ja hahmo tippui ryminällä maahan.

    Guardian veti Killjoyn salamannopeasti ylös. Heillä oli vanha ongelma, mutta aivan uudella asteella.
    Vain noin sadan metrin päässä, heitä lähestyi matoraneja sininen hohde silmissään, mutta tällä kertaa ne juoksivat ja ne juoksivat kovaa ja ne juoksivat suoraan kohti kaksikkoa.

    Pako jatkui jälleen.

  • Jääsaari 10: Vartija ja Ilonpilaaja

    Ath-Koro

    Killjoy ryntäsi valtavalla vauhdilla kohti taistelevaa kaksikkoa. Guardian suojautui muutaman kiven taakse, tulittaen samalla pistoolillaan ympäriinsä riehuvaa Purifieria.

    Purifier ei odottanut Killjoyn seuranneen häntä, joten Killjoy onnistui tekemään täydellisen taklauksen ja rysäytti Purifierin suoraan pienen mökin seinän läpi. Killjoy kapusi ylös, mutta Purifier onnistui massiivisella kädenheilautuksellaan iskemään Killjoyn takaisin ulos, hypäten itse perään.

    Killjoy peruutti, kunnes huomasi seisovan aivan Guardianin vieressä.

    ”Hyvä ajoitus.”

    ”Pahoittelen viivästystä, ystävämme hidasti hieman matkaani”, mutisi Killjoy ja veti miekkansa esiin.

    Purifier puhkui taisteluintoa ja tanssahteli mielipuolisena ympäriinsä, pärskien tulta ympärilleen.

    ”Kas Killjoy! Mukavaa, että liityit seuraamme”, Purifier käkätti.

    Guardian loi merkillisen silmäyksen Killjoylle: ”Tunnetteko?”

    ”Vanha tuttu”, Killjoy tuumasi ja kohensi asentoaan.
    Tilanne oli kaksi yhtä vastaan. Edes Purifier ei olisi tarpeeksi tyhmä käydäkseen molempien kimppuun.

    ”Meitä on kaksi”, Guardian aloitti.
    ”Kammottavaksi”, Killjoy jatkoi.
    ”Sinä olet yksin.”
    ”Sinulla ei ole asetta.”
    ”Meillä on aseet.”
    ”Haluatko harkita jotain uudelleen?”

    Purifier oli hämmentynyt tästä odottamattomasta vuoropuhelusta ja peruutti muutaman askeleen, Killjoy odotti tämän perääntyvän, mutta äkisti Purifier teki valtavan spurtin kaksikkoa kohti ja kaatoi nämä molemmat maahan.
    Metsästäjä sähähti Guardianille ja jatkoi sitten kaksikon yli juoksuun kohti metsää.
    Killjoy oli aikeissa lähteä prään, kunnes Guardian pysäytti hänet.

    ”Meillä on tällä hetkellä isompiakin ongelmia”
    Killjoy hätkähti ja tajusi, että heidät oli piiritetty. Sadat matoranit kulkivat ympyrämuodostelmassa heitä kohti, sininen hohde silmissään.

    ”Nimda.”

    Guardian hätkähti ja alkoi penkomaan tarvikevyötään. Nahkapussi oli kadonnut.

    ”Voi hitto. Voi hiton hitto.”

    Killjoy loi kysyvän katseen Guardianiin.

    ”Ystäväsi vei sen, mitä tulin hakemaan täältä. Sen asian, jota nämä pikkukaverit haluavat tällä hetkellä”, Guardian tilitti, matoranlauman lähestyessä hetki hetkeltä.

    ”Nimda.”

    ”Meidän tulee siis raivata tiemme ja löytää hänet”, Killjoy totesi ja alkoi lataamaan käsiinsä sähköpurkauksia.

    ”Ei. Muista se yksi sääntö, jota emme koskaan saa rikkoa. Viattomia ei saa vahingoittaa”, Guardin toppuutteli.

    ”Nimda.”

    ”Missä kohtaa viattomuuden spektriä raivokkaat aivopestyt Matoranit ovat?”, Killjoy mutisi.

    ”Nimda.”

    ”Missä kohtaa viattomuuden spektriä ME olemme?”, Guardian jatkoi matoranlauman ollessa jo pelottavan lähellä.

    ”Tartu kiinni!”, Killjoy huusi matoranlauman ollessa enää kahden metrin päässä heistä.

    ”Nimda.”

    ”Mitä?”, Guardian ihmetteli.

    ”Nimda.”

    ”Äkkiä nyt!”, Killjoy huusi matoranien ollessa miltei kosketusetäisyydellä.

    Guardian tarttui kiinni Killjoysta ja samalla hetkellä Killjoyn jalkapohjista aukesi kaksi aukkoa, jotka paljastuivat suihkumoottoreiksi.
    Kaksikko ampaisi tuhatta ja sataa kohti taivasta, jättäen hölmistyneen matoranlauman ihmettelemään kohteidensa katoamista.

    ”Nimda?”

    [spoiler=Hoblaa]Guardian kirjoitti suurimman osan reploista, eli kunnia hänelle.[/spoiler]

  • Jääsaari 9: Tahdottomien marssi

    Ath-Koro, valkoisen temppelin sivuovi

    Niskaan hyppäävä pimeyden metsästäjä ei ollut ensimmäinen asia, jota Guardian odotti juostessaan ulos Ath-Koron temppelin sivuovesta. Punamustaan haarniskaan sonnustautunut hahmo hyppäsi hänen selkäänsä ja riuhtaisi hänet painiotteella voimakkaasti päin Ath-Koron temppelin valkoista seinää. Guardian murahti kivusta.

    Pian metallinen käsitykki osoitti suoraan Guardianin kasvoihin. Sitä pitelevän pitkäraajaisen Pimeyden metsästäjän kasvoilla oli illkeä virnistys.

    Guardian katsoi metsästäjää suoraan silmiin tämän aseen ohi.
    ”Olemmeko me tavanneet?” Guardian kysyi metsästäjältä ironisen kohteliaasti, kun otti huomioon hänen vihaisen ilmeensä.

    ”Emme vielä”, punamustan jätin matala ääni sanoi. Se naurahti psykoottisesti.

    Guardianin katse viileni.
    ”Niin, tietenkin”, hän sanoi sarkasmia tihkuvalla äänensävyllä. ”Olisin varmasti muistanut viehättävät kasvosi. Millä yliampuvalla koodinimellä sinut on siunattu, metsästäjä?”
    Punamusta jätti hymyili pirullisesti. Sitten se liikautti olkapäitään hienovaraisesti. Pian äänekkään roihahduksen myötä metsästäjän selästä lennähti polttavia liekkikaaria.
    ”Purifier”, metsästäjä sanoi innokkaasti. ”Sisäistä se, pian et nimittäin muuta enää koskaan sisäistäkään.”

    Guardian tarkkaili vihollistaan miettien tarkasti kaikkia mahdollisia skenaarioita. Hän oli tällä hetkellä ansassa ja kykeni näkemään, että Purifierin liipaisinsormi oli nopea. Tavallinen hyökkäys pysähtyisi kuin…seinään, kyllä.
    Oli pelattava aikaa ja mahdollisesti myös metsästäjän hermoja.

    ”Nättiä”, Guardian sanoi sellaisella äänensävyllä, että hitaimmatkin tajuaisivat, mitä hän oikeasti tarkoitti. ”Oletko harkinnut uraa pyroteknikkona tai nimeämispäivän viihdyttäjänä? Luulen, että ne olisivat lähempänä kyvykkyytesi tasoa.”

    Purifierin virne ei kadonnut. Hänen tykkinsä sisällä syttyi jokin. Metsästäjä naurahti.
    ”Ainoa viihdyke, jota sinä tulet saamaan, on katsoa oman ruumiisi palavan”, metsästäjä sanoi äänessään häiriintynyttä intoa.

    Guardian katsoi suoraan tykin piippuun. Se oli tarpeeksi lähellä, mutta hän ei ollut täysin varma, osaisiko Purifier varautua kaikkeen. Hän ei myöskään ollut täysin tietoinen, millä Purifier oli ampumassa häntä kohti. Toisaalta taas ase vaikutti latautuvan joka sekunti, joten jotain oli tehtävä.
    Guardian kurtisti kulmansa ja kohdisti katseensa tykin piipussa hehkuvaan ammukseen. Hän tunsi oikean silmänsä kuumentuvan. Se oli valmis. Nyt kaikki oli kyse vain ajoituksesta.
    Plasma, Guardian ajatteli. ”Päälle.”

    Sekunnin kymmenesosan ajan Guardian näki molemmissa silmissään pelkkää punaista ja tunsi lämmön kasvoillaan. Plasmasäde välähti suoraan tykin sisään ja loput sekunnista Purifier ehti ihmetellä, mitä oli juuri tapahtui.
    Guardian hyppäsi sivuun. Voimakas räjähdys heitti Purifierin taaksepäin ja tulinen myrsky levitti käsitykin osasia joka suuntaan. Purifier lensi kohti syvää kinosta ja upposi siihen. Katsottuaan tarkemmin Guardian huomasi, että hanki oli sulanut metsästäjän alta.
    Guardian otti pistoolinsa esiin. Hän latasi sen ja tähtäsi kuopan suuntaan tasaten hengityksensä.

    Kuopasta sinkoutui liekkejä ylöspäin. Purifier huusi raivokkaasti.
    ”Sinä”, metsästäjä karjaisi äänellä, joka muistutti voimakasta metsäpaloa. ”Senkin!”
    Voimakkaan äänen säestämänä Purifier hyppäsi kuopasta selkäliekit roihuen. Hän laskeutui Guardianin eteen ja karjui vihaisesti.
    Purifier hyökkäsi täydellä voimalla Guardianin kimppuun ja tuliryöpyt sulattivat lähialueen kinoksia vauhdikkaasti. Guardian vastasi tuleen pistoolillaan.

    * *

    Matoranit marssivat kohti temppeliä. Niiden sinisenä hohtavat silmät näkivät kahden hahmon taistelevan keskenään temppelin toisella puolella, mutta siitä ne eivät välittäneet. Matoranit tiesivät, että toisella hahmoista oli jotain, joka ei kuulunut hänelle.

    Valtava armeija marssi kohti temppelin sivuovea. Matoranien kädet vääntyivät nyrkeiksi samanaikaisesti.
    Tunkeilijoiden täytyisi palaa.

    ”Nimda.”

    * *

    [spoiler=Ja vielä yksi juttu.]…ai niin, ja Killjoy oikeastaan kirjoitti puolet tämän dialogista. Kiitos hänelle.[/spoiler]

  • Yliluutnantti 955

    Keskustelukammio

    ”Kenraali, kutsuitte?”
    Nazorakien johtaja kääntyi oviaukolle, josta kylmä ääni oli kuulunut.
    ”Aivan oikein. Pyysin sinut tänne aivan erityisestä syystä.”
    Oviaukolle saapunut hahmo asteli verkkaisesti johtajansa luokse. Kenraali oli huoneeseen saapunutta torakkaa lähes kaksi päätä lyhyempi, mutta kaikesta näki, että Kenraali oli silti se ylempi auktoriteetti. Tulija oli epätavallisen harmaa nazorakiksi, ja hänen ulkokuorensa oli tavanomaista rakeisempi.

    Kenraali pyysi tulijaa huonen nurkassa olevan pienen näytön luo, ja painoi sen vieressä olevaa nappia. Kuvaruutu heräsi eloon, ja näytti sumeaa kuvaa merestä. Molemmat torakat tuijottivat silmä kovana näyttöä, ja siitä erottui pieni piste kiitämässä veden halki. Tarkemmin tutkailtuna pitkä torakka tunnisti sen veneeksi, jonka kyydissä oli kaksi hahmoa.
    ”Tämä tallenne on kahden päivän takaa, mereltä hieman Klaanista etelään.” kenraali valaisi.

    Pitkä torakka tunsi hyvin nazorakien suunnitelman lähettää kauko-ohjattavia vakoojakameroita etsimään Klaanista ilmeisesti kadonnutta johtohahmoa, Guardianiksi kutsuttua skakdia. Torakka jopa tiesi tämän etsinnän tarkoituksen, ja sitä tietoa ei monille oltu uskottu. Nyt hänessä jo heräili toivo siitä, mikä hänen roolinsa tässä kaikessa olisi.

    Kenraali jatkoi: ”Nuo kaksi hahmoa veneessä eivät selvästikään kumpikaan ole Guardian, edes valeasussa. Kuitenkin he ovat paras johtolankamme: he lähtivät jopa muilta Klaanilaisilta salassa, joten he saattavat hyvinkin olla osana jossain salaisessa tehtävässä. Sellaiselle oletamme Guardianin kadonneen.”

    Nyt pitkää nazorakia jo suorastaan kihelmöi. Tämä vaikutti todella lupaavalta.

    ”Myrskyjen takia olemme kuitenkin menettäneet yhteyden kameraan. Tarvitsemme jonkun jäljittämään noita kahta, selvittämään heidän matkansa tarkoituksen, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan…” Kenraali piti tauon. ”Vangitsemaan Guardianin, jat tuomaan hänet minulle. Päätin lähettää tehtävään parhaiten soveltuvan miehen asialle, joten päädyin sinuun, yliluutnantti 955.”
    Luonnollisesti, pitkä torakka ajatteli. Jotakin hänestä kertoi jo se, että Kenraali oli lähettämässä häntä tälle tehtävälle yksin.

    Jossain päin merta. Edelleen.

    Kepe tarkensi naamionsa vasemman puolen silmän linssejä. Snowmanin taivaalta alas ampuma, savuava möhkäle ei ollut enää aivan huippukunnossa, mutta melko paljon hän siitä silti uskoi saavansa selville.
    ”Öh” hän aloitti vakuuttavasti ”Tämä on selvästi jonkinlainen kamera. Ja näyttää siltä, että se olisi seurannut meitä pidempäänkin, ainakin koordinaattilevykkeen tietojen mukaan. Kuitenkin tämän signaalin lähettimen virtalähde näyttää olevan oikosulussa…”
    ”Hei, Rätsie” Snowman keskeytti. ”Tiedät, että minulle puheen solina on musiikkia parhaasta päästä, huomaahan sen jo siitä, etten osaa pitää naamaani kiinni, mutta haluat kenties hieman padota tuota tiedehöpinää, se kuuluu vain ymmärtämättömille korville.”
    ”Olkoon. Varmana voisin tästä laitteesta sanoa lähinnä sen, että se on vakoillut meitä jo pidemmän aikaa, onnistumatta kuitenkaan lähettämään pariin päivään mitään dataa.”
    ”Isoveli valvoo?”
    ”Tavallaan.”
    ”Ahdistavaa.”
    ”Eikö vain olekin.”

    Nazorakien asevarasto, se tarkimmin vartioitu osasto

    Yliluutnantti 955 tunsi outoa mielihyvää katsellessaan edessään olevan haarniskan ranteesta lähteviä teriä, niiden sulavia, tappavia sivalluspintoja. Ja se muodon harmonia, jonka puvun toisen käden brutaalit tykit muodostivat. Hän tuijotti nazorakien prototyyppivoimahaarniskan kypärän elottomiin silmiin, ja tuli suorastaan iloiseksi.

    ”Siinä on kaikki edellytykset tehtävääsi varten” Kenraali selitti. ”Se mahdollistaa nopean liikkumisen niin maalla, merellä kuin ilmassakin, ja kykenee uskomattoman nopeaan informaation analysointiin jäljitystä varten. Luonnollisesti se myös tehostaa kykyjäsi tappajana uskomattomamissa määrin, panssari on kevyttä mutta äärimmäisen vahvaa. Puku on suunniteltu imemään siihen kohdistuvat elementaalihyökkäykset, joten toista ei pitäisi olla liiemmälti vaivaa. Jopa makutat on otettu huomioon, varsinkin, kun yksi työskentelee Klaanille. Jos se kourankuvatus tarttuu sinuun, pystyt hetkessä irrottamaan osan, johon käsi on iskeytynyt, ja vältät imaistuksi tulemisen.”

    Yliluutnantti 955 nyökkäsi vastaukseksi. Hän tiesi vallan mainosti, miksi Kenraali oli valinnut hänet tehtävää varten. Se ei johtunut hänen ylivertaisista taidoistaan taistelussa. Se ei johtunut siitä, että hän oli uskomattoman älykäs. Se ei johtunut hänen kyvyistään jäljittää lähes mitä tahansa missä tahansa, vaikka ilman näitä uusia apuvälineitäkin. Se ei johtunut hänen äärimmäisestä lojaaliudestaan nazorakeille. Se johtui siitä, että hän rakasti työtään, rakasti sitä enemmän kuin yksikään toinen torakka. Ja tämä tehtävä sai hänet aivan erikoisen hyvälle tuulelle, onnellisemmaksi kuin vuosiin. Hän melkein hymyili.

    ”Oletan tietenkin, että tahdot hieman koeajeluttaa sitä ennen varsinaista tehtävää?” Kenraali kysyi, tietäen vastauksen jo ennen kuin se tuli.
    ”Tästä pitäisi tulla hauskaa.”

    Kävellessään pois huoneesta Kenraali toivoi hartaasti mielessään uskollisen eliittisotilaansa onnistuvan tehtävässään. Hän ei luottanut ”liittolaisiinsa” pätkän vertaa, ja Klaanin johtohahmo vankina osoittautuisi varmasti hyväksi pelimerkiksi.