Creedy pyyhki hikeä kasvoiltaan. Luola muuttui hetki hetkeltä tukalammaksi, matoranin kahlatessa edelleen paperipinojen läpi.
Viimeiseen kahteen tuntiin hän ei ollut saanut selville mitään uutta ja hän oli jo luovuttanut etsinnät koskien sopimusta. Muutama päiväkirjanpalanen oli antanut hänen ymmärtää, että sopimus ei ehkä ole fyysinen, vaan kyseessä olisi ehkä jonkinlainen vaihtokauppa. Viestien salaperäisyys kuitenkin hämmensi Creedyä ja hän oli tyytynyt vain jatkamaan paperien lukemista:
Kuudes päivä Xian leirillä (jälleen) uudet tehtävänannot
Mestarilla oli tänään minulle tänään uutisia. Hänen entinen työntekijänsä Guardian oli jäljitetty vakoojien mukaan Voya Nuille ja aloimme valmistelemaan matkaa sinne. Mestarini kertoi minulle, että hän saattaisi olla Metru Nuin hyökkäyksen takana. Minun ei tarvinnut miettiä kauaa lähtisinkö, nyt olisi maksun päivä. Valitettavasti mestari haluaa hänet elävänä, hoitaakseen tämän kanssa ensin tilit tasan. Tämän jälkeen hän kuitenkin antaisi tämän minulle ja siitä alkaisikin hauska osuus.
Ancient on ollut viimepäivät omituisen skeptinen. Nämä pahat ajatukset tulisi saada kitkettyä ennen lähtöä, sillä minulla ei ole varaa minkään mennä pieleen tällä kertaa. Ennen lähtöä pyysin myös mestariani sulkemaan sen tarvittavan kunnolla, saattaisin nimittäin hieman innostua tällä matkalla, emmekä halua ongelmia tullessamme takaisin.
Tässä vaiheessa Creedy lopetti jälleen lukemisen. Hän hätkähti ja veti esille aiemmin jo luettuja papereita. Hän huomasi saman kaavan sopimuksen kanssa. Sen tarvittavan. Tämä sana toistui useaan kertaan eri viesteissä ja hyvin monessa osassa se käskettiin sulkea johonkin.
Tällä kertaa hän ei kuitenkaan alkaisi tutkimaan asiaa, sillä Creedy oli jo tähän mennessä tajunnut, että Killjoy oli tuhonnut useita arkaluontoisia lukuja. Moni papereista alkoi kuin jonkin keskeltä ja muutamaan paperiin oli tarttunut tuhkaa, aivan kuin sen vieressä olisi poltettu jotain.
Creedy asetteli paperit jälleen sivuun ja käänsi katseensa kattoon. Hän oli ollut täällä suljettuna jo miltei kaksi vuorokautta. Hän ei tiennyt kuinka Killjoylle oli käynyt, oliko tämä edes elossa. Hän kuitenkin oli eniten huolissaan itsestään, sillä hän ei ollut kertaakaan kuullut pihahdustakaan ulkopuolelta.
Matoran pyyhkäisi jälleen hikeä otsaltaan, ihmetellen kuinka luolassa oli niin kuuma. Hän nousi seisomaan ja kakoi henkeään. Aivan kuin luolasta olisi kadonnut kaikki ilma. Ja silloin se iski Creedyyn kuin salama kirkkaalta taivaalta, se oli. Happi oli lopussa. Tällä kertaa kylmän hiki kirposi matoranin otsalle, hänelle tulisi kiire…
Sulavalinjainen ilma-alus halkoi yötaivasta verkkaiseen tahtiin. Sen viisihenkinen miehistö oli ottanut kuuden tunnin yöunet Xian pohjoispuolella ennen kuin pitkä matka jatkui jälleen. Klaanin laivaston johtaja Keetongu käänteli ja paineli Kirikori II:n ohjaimia, jotka oli selvästi luotu hänen valtavia kämmeniään varten. Keltaisen jättiläisen ainoa silmä oli raukeana puoliummessa.
Toinen laivaston matoraneista heitti lapiollisen hiiliä lentokonetta ilmassa pitävään ja sen matkustajia lämmittävään höyrymoottoriin, kun taas toinen kiristeli ruuveja koneen rungossa. Guardian istui tuolillaan Tongun takana ja nojasi aluksen ikkunaa vasten. Hän katseli maisemia toisesta ikkunasta. Makuta Nui leijaili tummanvihreänä pilvenä läpinäkyvän purkin sisällä. Itse purkki lojui vakaasti pöytämäisellä tasolla, mutta pahimpien ilmakuoppien iskiessä se kaatui, putosi tasoltaan ja vieri lattialla vauhdikkaasti. Guardian joutui nostamaan Manun purkin lattialta pari kertaa ennen kuin päätti sijoittaa sen Kirikori II:n juomatelineeseen.
Ilmakuoppapommituksen loputtua vauhti muuttui jälleen tasaiseksi. Nyt ikkunasta näkyi vain pilviä. Guartsu vilkaisi koneen takaosaan ja huomasi, että toinen matoraneista nukkui lakisääteisellä tauollaan. Toinen vahti höyrykoneen tulta. Myös purkissa oleva antidermis oli lopettanut telepaattiset lausahduksensa täysin. Jos se oli täysin mahdollista, Makuta Nui nukkui.
”Guartsu”, Keetongu sanoi tuttavallisesti. ”Aikapoika”, sininen skakdi sanoi virnistäen. Keltainen jättiläinen naurahti tälle kumeasti. ”Mitä luulet, että Nynrahilla tapahtuu?” Keetongu kysyi.
”En tiedä. Voi olla Allianssi. Voi olla jotain täysin meidän toimivaltamme ulkopuolella.”
”Voi olla”, Tongu vastasi. Hän siirsi kätensä ohjaamon kattoon ja painoi kolmea kytkintä. ”Minä silti haluan sen tilaukseni. Ja minähän sen saan.”
”Miksi et lähettänyt matoranejasi?” Guartsu kysyi kohottaen kulmaansa. Keetongu oli hetken hiljaa ja kääntyi adminia kohti. ”Miksi lähteä Zakazille yhden kiväärin takia?”
Guardian hymyili. ”Niinpä. Me emme kai vain osaa pysyä poissa etulinjoilta.”
”En kykene vain istumaan jossain lennonjohtotornissa”, Tongu sanoi. ”Lentäminen on liian mukavaa.”
”Varmasti”, Guardian sanoi. Hän vilkaisi ikkunasta ulos. Kirikori II oli noussut pilvikerroksen yläpuolelle. Puolikuun ja tähtien kajastama valo sai pilvet hohtamaan hopeisina. Vartija tuijotti maisemaa vaikuttuneena. Jossain kauempana lensi muodostelmassa jotain siivekästä. Guardian tarkensi parveen kiikareillaan. ”Lohrakeja”, hän lausahti.
Majesteettiset käärmeet syöksyivät öisen ilman läpi räpytellen siipiään hitaasti. Niiden suurten silmien hohto näkyi kauas. Käärmeiden pitkät perät kiemurtelivat öisessä ilmassa sulavasti niiden ratsastaessa tuulella. Keetongu hymyili. Hän paineli hitaasti erilaisia nappeja Kirikori II:n ohjaimissa. Sitten hän tarttui suureen puiseen kahvaan oikealla puolellaan. ”Pitäkää kiinni”, Keetongun kumea ääni kaikui. Hän veti kahvasta. Jotain räjähti.
Kirikori II syöksyi uskomattomiin nopeuksiin ja harvat lentokoneessa nukkuvat hätkähtivät hereille. Kun alus kääntyi hieman vinoon, Manun purkki putosi jälleen lattialle ja pyöri villisti. Sisällä oleva kaasumassa ei ollut huvittunut. Kirikori II ui läpi kuunvalon hopeaksi värjäämien pilvien ja halkoi niitä siivillään. Pian se kulki Lohrakien joukossa kuin yksi niistä. Lentävät käärmeet eivät näyttäneet edes huomaavaan puista ja teräksistä kanssalentäjäänsä. Alus kulki Lohrakien imussa useita tunteja. Laivaston matoranit katselivat ikkunoista suuria käärmeitä haltioituneina niin tiiviisti, että ehtivät unohtaa työnsä.
Guardian käveli kohti ilma-aluksen puisella lattialla makaavaa purkkia ja poimi sen käteensä. Purkissa leijuva vihreä nestekaasu sihisi vihaisesti. ”Nautitko lentomatkasta?” Guardian kysyi väsyneenä. ”Tarvitsen uuden ruumiin”, purkki kumisi. ”Tapetaan joku.” ”Rauhoitu.”
Kirikori II, muutama kilometri pohjoiseen Zakazin rannikosta
Vähitellen hopeiseen horisonttiin uppoavat ilta-auringot pesivät meren yllä verkkaista tahtia liitävän ilmalaivan virtaviivaista ulkomuotoa. Kirikori II ei vaikuttanut ulkoapäin olevan suuressa kiireessä, mutta sen sisällä kolme hahmoa teki vielä ahkerasti työtään kahden uuden matkalaisen tarkkaillessa.
”Tervetuloa kyytiin”, Keetongun kumea ääni kaikui ketterän aluksen etupäästä. Keltainen jättiläinen kääntyi kevyesti kohti Makuta Nuita ja Guardiania vilauttaakseen hymyänsä, mutta piti kätensä vakaasti ohjaimissa. Manu päätti rysähtää tuoliin. Guardian istahti myös. ”Nynrahille, Tongue”, Manu yskäisi. ”Sinne olemme menossa”, Tongu vastasi. ”Kuinka sattuikaan”, Guardian sanoi hieroen silmiään.
Skakdit olivat jääneet kauas taakse. Samoin teki pian koko Zakazin saari. He lensivät meren yllä kohti Nynrahia. Matkaa oli jäljellä vielä kolme kertaa enemmän, kuin Klaanista oli ollut Zakazille. Kun Keetongu oli varma, että he olivat tarpeeksi kaukana ollakseen turvassa, hän jätti ohjaamisen Matoraneille ja kääntyi tuolissaan Guardiania ja Makuta Nuita päin. Guardian kuorsasi omassa tuolissaan ja Makuta Nui oli valunut lätäköksi lattialle. Nazorakien palasia lojui tuolilla ja lattialla. ”Ei näytä kovin hyvältä”, Tongu totesi puoliääneen. Hän alkoi etsiskellä astiaa. Hän löysikin lasisen purnukan, johon hän lapioi vihreän mönjän lattialta löytämällään rikkalapiolla. ”Ja kuka on jättänyt alukseen rikkalapion…” hän mutisi työskennellessään. Matoranit olivat, kuin eivät olisi kuulleetkaan. Toinen heistä oli heittämässä heittämässä halkoja tulipesään ja toinen ohjasi alusta Tongun puuhaillessa.
Yön laskeutuessa Guardian heräsi. Hän näki Keetongun istumassa kapteenin penkillä ja ajavan itse. Manu taas kyhjötti lasipurkissa viereisellä pöydällä. Guartsu räpytti silmäänsä ja pyyhki liinalla mekaanisen silmänsä linssiä. ”Et sitten kestänyt Nynrahille asti?” hän murjaisi Manulle. Tämän suunnalta huokui vihamielisiä ajatuksia.
Keetongu käännähti jälleen Guartsuun päin. ”No teillä ei näyttänyt hyvin menevän”, hän sanoi hilpeästi. ”Ei”, Gurtsu myönsi tuskaisesti. ”Minulla on luoti…” Keetongu katseli odottavasti. ”Niin? Missä?” ”En sano enempää.” ”Aha.”
Hetken he kaikki olivat hiljaa. Matoranit juttelivat keskenään. Sitten Keetongu nousi ylös. ”Näyttäisi siltä, että saavumme pian Xialle.” Guartsu valpastui. ”Meidän ei ole ehkä järkevää laskeutua Xialle. Olisiko lähellä pienempää saarta?” ”Luultavasti”, Tongu vastasi. ”Hei Ternok, onko Xian eteläpuolella sopivia saaria?” Matoran vilkaisi karttoja, jotka hän oli penkonut laatikoista. ”On tuolla parikin.” Tongu käveli Ternokin luo ja katseli karttoja itse. Guardiankin meni mukaan katselemaan. Manu ei pitänyt tilanteestaan. Hän ei nähnyt, mistä puhuttiin.
”Jospa menemme tuonne?” Guartsu sanoi osittaen yhtä kartan saarista. ”Kelpaa”, Keetongu sanoi. ”Sinne siis.” Tahtoo ruumiin. ”Niin minäkin tahtoisin”, Tongu vastasi. Sitten hän istahti takaisin kapteenin pallille, kun alus laskeutui pienehkölle saarelle Xian eteläpuolella.
[spoil]Keetongu esittää: The Narrow Escape.[/spoil]
Saari lähellä Zakazin rannikkoa
Visorakeja oli joka puolella. Ne olivat piirittäneet Keetongun alueen laidalle. Ne olivat vielä joidenkin kymmenien metrien päässä, mutta ne lähestyivät uhkaavasti. Niiden pihtileuat naksuivat ja ne sihisivät sylkien vihreää limaa.
Visorakit muuttuivat Nazorakeiksi. Makuta Nui makasi Keetongun vieressä tajuttomana, Matoro ontui vasenta jalkaansa ja Mahriking yritti pitää torakat kaukana selustassa. Summerganon torjui lähimpiä Nazorakeja väsyneesti keskeltä katkenneella miekallaan. He olivat yksin.
Kanava vaihtui.
Keetongu heräsi puoliuneen. Hän huomasi jonkun pimeän tunkeutuvat mieleensä, mutta ei unenpöpperössä voinut vastustaa sitä. Vieras mieli ei ollut kuitenkaan hyökkäävä. Keetongu oli tuntenut sen ennenkin.
Klaanitoveri lähellä Zakazia
Vankina Zakazilla G:n kanssa
Aiotaan tappaa
Länsirannikon lähellä, autiomaassa, Nektann-aseman lähellä
Vuoriston eteläharjanteilla
Aiotaan tappaa
”Manu?”
Zakaz
Guardian oli köysissä. Palkkionmetsästäjien johtaja oli ottanut hänen kiväärinsä ja skakdit olivat taluttaneet Sätkyn parin metrin etäisyydelle Klaanin administa. Makuta Nuille annettiin vähän väliä kovia iskuja keskittymisen herpaannuttamiseksi. Ainoa asia, joka kiinnitti Guartsun huomion, oli kuitenkin Sätkyn silmät. Niiden hullulla kiillolla olisi voinut valaista vaikka koko Onu-Metrun arkiston.
Yhtäkkiä Guartsun ympärykset olivat tyhjinä Nektannin palkkionmetsästäjistä.
Sitten Sätky päästettiin irti.
Saari lähellä Zakazin rannikkoa
Herätettyään Matoranit Keetongu syöksyi aluksestaan ulos ja repinyt pois Kirikori II:n piilottavat kasvinosat. Matoranit sytyttivät tulen parhailla tervahaloilla tulipesään ja saivat sen pellin hehkumaan oranssina. Pian Kirikori II kohosikin ilmaan suuremmalla nopeudella kuin koskaan aikaisemmin. Molemmat Matoranit lämmittivät uunia, ja Keetongu kävi alusta ohjatessaan läpi Cordak-konekiväärit ja muut tärkeät järjestelmät. Zakazille oli kuitenkin ainakin viidentoista minuutin matka suurimmillakin nopeuksilla. Manun ja G:n pitäisi nyt vain kestää.
Zakaz
Sätky ponkaisi irti köysistään ja syöksyi kita auki ja kieli pitkällä kohti Guartsua. Hullu Skakdi ponkaisi kohti Klaanin adminin naama, joka sai köysistä huolimatta kaadettua itsensä lihaveitsiä vastaavien hampaiden edestä.
Sätky-showhun uppoutuneet Skakdit olivat unohtaneet maassa makaavan Makutan, joka yritti tukkia pahimpia kaasuvuotojaan pienillä kivillä. Manu kuitenkin huomasi G:n huonon tilanteen ja yritti auttaa häntä parhaansa mukaan niillä Makuta-voimilla, mihin raatokeholla pystyi. Sätky ei ilmeisimmin ollut Rahi, mutta Rahien määritelmä oli aina ollut häilyvä, joten Makuta keskittyi Rahienhallintavoimiinsa ja Sätkyn silmien loisteeseen.
Sätky pysähtyi. Se nousi poikkeuksellisen lyhyiden takaraajojensa varaan ja nuuhki ilmaa. Hullun kiilto sameni, sen silmät muuttuivat hyvin epäskakdimaisen harmaaksi. Se uikutti hieman, laskeutui takajaloilleen ja juoksi pois.
Palkkionmetsästäjät olivat sanattomia ja hyvin, hyvin pettyneitä. Johtaja oli raivoissaan. Hän astui maassa makaavan Guardianin luo ja nosti tämän kovakouraisesti pystyyn. Hän vetäisi esiin zamormutkansa ja oli jo ampua Klaanin adminin siihen paikkaan, mutta muisti sitten skakdimaisen kieroutuneen kunniantuntonsa tappaa vihollisensa tyylikkäästi. Hän painoi aseensa Guartsun ohimolle ja sähisi hänelle naama todella punaisena.
”Sinä olen skarrarrarin ovela pirulainen. Olisimme voineet ampua sinut sinne skarrarin kalliolle. Mutta ei, poikien piti saada hupia. Ja nyt Sätky on poissa. Parasta kuunnella skarrarrarrin tarkkaan, Vartija. Minulla on parisenkymmentä miestä, aseesi ja Nektann-torni. Sinulla on mukana vuotava Makutan raato. Meillä on vielä rutkasti aikaa saada sinut kiroamaan se päivä jona synnyit.”
Guardian nosti katseensa ja katsoi johtajan hartian yli länteen zoomaten kiikarisilmällään. ”Aika kliseisesti sanottu, Dorkamimus. Ja sitä paitsi… Linnut ovat jo ilmassa.”
Johtaja sysäsi köytetyn Guartsun maahan ja katsoi taivaalle. Jokin musta lähestyi keski-ilmassa suurella nopeudella. Se ei ollut ainakaan pilvi ja tuskin suuri lintukaan, sillä niitä ei juuri Zakazilla nähty. Johtaja kaivoi aavikkokiikarinsa varustevyöstään ja kiikaroi lähestyvää kohdetta. Hän sylki monet skarrarrit kun tunnisti sen Klaanin alukseksi.
”Pojat, meille saattaa tulla ongelmia. Nyt ne skarrarin Nektannit lämpimiksi. Vangit teloitetaan välittömästi. Sitokaa skarrarin Vartijanpenikka raajoista lähimpään Nekkuun ja räjäyttäkää kappaleiksi kun alus tulee näköetäisyydelle.”
Guartsu kannettiin yhteen Nektann-ilmatorjuntatorniin. Hänet raahattiin tykin leveän piipun alapuolella olevalle huoltotasanteelle ja sidottiin piipun eteen sen ympärillä sojottavista piikeistä. Asento ei jättänyt Guardianille juuri liikkumavaraa.
Kirikori II, väli-ilma, kahden kilometrin päässä Nektann-torneista
Keetongu ohjasi Kirikori II:n huippunopeudella autiomaan halki. Edessä näkyi kaksi valtavaa tykkitornia. Keltainen rahi kaivoi esiin yksilinssisen kaukoputkensa ja katsoi niitä lähempää. Hän näki sinisen hahmon toisen tykin piipun edessä ja zoomaus paljasti sen Guatsuksi. Ilmeisin vaihtoehto olisi tuhota tykin järjestelmät, mutta silloin Kirikori II olisi vapaana maalina toiselle tykille. Lisäksi räjähtävät tykin ruutivarastot olisivat luultavasti kohtalokkaat Klaanin adminille.
Tykin juurella näkyi joitakin Skakdeja, jotka latasivat aseitaan ja tähyilivät aavikkokiikareilla taivaalle. Maassa makasi myös epämääräinen hahmo, jonka Keetongu päätteli Manuksi. Manuhan oli menettänyt fyysisen asunsa sinä kohtalokkaana yönä. Matkaa torneille oli nyt vajaa kilometri.
Skakdit alkoivat ampua alusta zamor- ja plasma-aseillaan. Ne eivät kuitenkaan tehneet merkittävää vahinkoa, sillä suurin osa ammuksista osui aluksen etupanssareihin ja Keetongun yllättävä sivuluisu väisti loput ammuksista. Päästyään sopivalle etäisyydelle Tongu laski sormensa Cordak-konekiväärien liipaisimille ja alkoi syöstä räjähtäviä panoksia kohti palkkionmetsästäjiä.
Skakdikonnat joutuivat kaaoksen valtaan maaston ja tovereidensa räjähdellessä ympärillään. Osa piiloutui kallioiden väliin, mutta suurin osa jätti ampumisen sikseen ja pakeni tykkitornien suojaan. Manu jätettiin vaille vartioita. Hän tukki yhä kolojaan, jottei vuotaisi kuiviin.
”Ternok, laskeudu köysitikkailla ja poimi Makuta Nui alukseen. Hän on tuo ruskea epämääräinen hahmo tuon kallion välissä”, Keetongu sanoi puheputkeen, joka yhdisti ohjaamon ja pannuhuoneen. Hän hidasti Kirikori II:n vauhtia ja vähensi korkeutta Manun yläpuolella. Ternok vapautti ruuman köysitikkaat rullastaan, avasi alaluukun ja laskeutui Manun luo Zakazin pinnalle. Manu hyppäsi tikkaille ja kiipesi Matoranin kanssa alukseen.
Manu astui aluksen ruumaan. Hän oli iloinen siitä, että hänen telepaattinen viestinsä oli mennyt perille, mutta hän vuoti yhä pahasti ja Guartsu oli pahoissa ongelmissa. Hän kompuroi ohjaamoon Keetongu vierelle.
”Päivää. Tuota, Guartsu on tuossa tykissä. Ne taitavat aikoa räjäyttää hänet. Pitäisi varmaan pelastaa hänet. Ja sitten, minä vuodan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty”, Keetongu vastasi. ”Jos aiomme pelastaa adminimme, jonkun meistä pitää laskeutua tuon tykin luo. Silloin olisimme helppo kohde.”
Tykkiin sidotulla Guartsulla oli kuitenkin suunnitelma. Kun palkkionmetsästäjät oivat poistuneet, hän leikkasi heikolla silmäplasmasäteillä jalkojen ja käsien köydet poikki ja hyppäsi huoltotasanteelle. Hän halusi kuitenkin saada Vartija-kiväärinsä takaisin ennen pakenemista, sillä sen takia hän oli koko matkalle lähtenyt.
Palkkionmetsästäjät saivat tykin latauksen suoritettua. Johtaja painoi voitonriemuisena punaista laukaisupainiketta. Nektannin palkkio kyllä hyvittäisi kaiken vaivan ja menetetyt miehet, kunhan vain Vartijan saisi hengiltä.
ZAP. Ampumapesäke pimeni.
”Öhh, pomo. Sulake taisi palaa.”
”Sulake? Mitä skarrarrin tunareita te oikein olette?”
”Näillä ei ole ammuttu kolmeenkymmeneen vuoteen, ja aavikkotuulet ja eroosio ovat huomattavan kuluttava voima.”
”NYT TURPA KIINNI! Jos se skararrrarararrrin Vartija ei suostu kuolemaan hienosti, minä hoitelen sen omin käsin!” Hän vetäisi tupesta suuren sahalaitaisen puukon ja kapusi tikkaita pitkin huoltotasanteelle.
Johtaja ei kuitenkaan löytänyt tykkiin sidottua vankiaan. Sen sijaan hänen kimppuunsa hyppäsi kahden jäähdystyputken välistä aseeton, mutta hyvin määrätietoinen sininen Skakdi. Ennen kuin Johtaja ehti skarrarria sanoa, hänet lyötiin napakalla vasurilla kanveesiin. Guartsu nappasi kiväärinsä sekä yhden täyden plasmalippaan johtajan vyöltä.
Tornin juurella olevat Skakdit huomasivat tapahtumat ja alkoivat ampua Guartsua, joka hyppäsi huoltokäytävän seinämän taakse ja vastasi tulitukseen vanhalla kiväärillään. Huomattuaan tapahtumat ilmasta käsin Keetongu kaarsi Kirikori II:n tornia kohti ja hajotti ampuvan Skakdijoukon Cordak-tulituksella.
”Manu, saatko Guartsuun telepaattisen yhteyden? Käske häntä juoksemaan avoimempaan maastoon, jossa voimme napata hänet köysitikkailla. Saan kyllä pidettyä viholliset loitolla,” Keetongu sanoi Manfredille. Adminin vapautuminen helpotti selvästi tilannetta, mutta häntä olisi mahdotonta poimia tykin vierestä.
Manu nyökkäsi ja keskittyi telepatiavoimiinsa. Kirikori II kaarsi kauemmaksi mutta palasi pian tornin luo. Hän käski Ternokia laskemaan tikkaat uudelleen ja hidasti vauhtia. Kun Guartsu syöksyi juoksuun tykin juurelta, Keetongu ohjasi aluksen hänen yläpuolelleen. Sininen Skakdi tarrautui omituisessa asennossa köysitikkaisiin. Ternok rullasi niitä ylöspäin samalla kun Guartsu kipusi kohti aluksen alaluukkua. Jotkut palkkionmetsästäjät yrittivät vielä ampua karannutta saalistaan, mutta aluksen vauhti oli liian kova. Guartsu astui alukseen huohottaen ja loi viimeisen silmäyksensä Nektannin kätyreihin aluksen takaikkunasta. Täytyisi olla varovaisempi jatkossa.
Guardian ja Manu olivat ehtineet kulkea rotkon pohjaa myöten ehkä noin minuutin, kun Manu alkoi valittaa: Aaaaargh! Minä vuodan! Ja niin hän totta tosiaan teki. Makutan ruumis oli kulunut melkein puhki ja täynnä reikiä. Guardian katsoi ympärilleen. Hän etsi muutamia pieniä kiviä ja tukki niillä Makutan reikiä. Tämän siitä saa, kun yrittää puhdistaa itsensä hiekasta Manu mutisi. Guartsu hymähti. Sitten he lähtivät jatkamaan vaivalloista matkaa. Hetken taivalluksen jälkeen kaksikon eteen ilmestyi rotkon seinämä. Valtava ja jyrkkä kallioseinämä seisoi edessä esteenä, jonka voisi vain ylittää. Vuosituhansien eroosio oli kuluttanut seinämää niin tasaiseksi, että sen pinnassa ei erottunut paljonkaan ulkonemia jalansijoiksi. Ilman oikeita varusteita seinämän kiipeäminen osoittautuisi suoranaiseksi mahdottomuudeksi.
Tai mahdotonta se ainakin olisi ollut, jos Guardianilla ja Makuta Nuilla ei olisi ollut omia keinojansa. Skakdin terävät kynnet tarttuivat kallion pintaan kevyesti, kun taas makutan Nazorak-kämmenissä ja jaloissa oli miljoonittain seinillä kiipeilyyn soveltuvia huomaamattoman pieniä piikkejä. Seinämän jyrkkyys kuitenkin varmisti, että kaksikon kiipeäminen ei ollut aivan helppoa. Etenkin Manu huomasi joutuvansa ottamaan etenemisen äärimmäisen varovaisesti, sillä hänen sisällään epätoivoisesti roikkuva antidermis oli jatkuvassa vaarassa syöksyä ulos ja kadota kanjonissa puhaltavaan tuuleen. Makutan ilme oli jännittynyt.
Monien tuskallisten minuuttien kiipeilyn jälkeen Guardian sai vihdoin otteen kuilun korkeimmasta kohdasta ja veti itsensä vaivalloisesti huohottaen ylös. Manu seurasi pian perässä. Guardian ojensi makutalle oman kätensä ja auttoi hänet kielekkeelle. Väsynyt vartija istahti maahan lepäämään. ”Sinähän olet kevyt kuin mikä”, Guardian sanoi virnistäen. ”Kai se on kaasumaisen olemuksen hyviä puolia.” Aivan yhtä väsynyt makuta ei näyttänyt vastaavan. Hän tuijotti jonnekin Guardianin selän taakse ja nosti vähitellen sormensa osoittamaan samaan suuntaan. Guardian näytti hämmentyneeltä. Hän ymmärsi Manun pointin vasta kun kuuli revolverin iskuvasaran napsahtavan aivan selkänsä takana. ”Älkää liikkuko senttiäkään, jos teitä ei erikseen käsketä.”
Guardianin ilme vääntyi ärtyneeksi. Hän tuijotti kiipeilystä rakontäyteistä kämmenpohjaansa ja kuiskasi jotain hampaidensa välistä. ”Tyhmä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.” ”Aivan oikein”, palkkasoturien johtajan voitokas ääni sanoi. ”Olimme ampua teitä jo kun kiipesitte. Mutta kun yrititte niiiiin kovasti.” Jossain takaa räjähti voimakas skakdimainen naurunremakka. Ei kestänyt sekuntiakaan ennen kuin joku tarttui kiinni Guardianin harjasta ja veti hänet maahan selälleen. Kaaduttuaan sininen skakdi löysi zamor-revolverin piipun juuri ainoan silmänsä edestä. Hän päätti pysyä hiljaa ja liikkumatta. Joku skakdeista käveli Manun taakse ja potkaisi tämän voimalla maahan, jolloin Makutan päälaki kolahti väkivaltaisesti tiheään hiekkaan. Manu nousi hieman maasta ja piteli päästään kiinni molemmin käsin, pitäen silmänsä kiinni. Palkkasoturit nauroivat lisää ja yksi heistä potkaisi Manua kylkeen.
”Tuossako on päitä räjäyttelevä korttihuijarimme?” yksi skakdi kysyi hihittäen. ”Tämänkö otuksen pitäisi hallita kaikkia mahdollisia pimeyden voimia?” Skakdit nauroivat lisää.
Guardian avasi suunsa hitaasti. ”Saanen kysyä, miksi elämme vielä”, hän kysyi luonnottoman rumalta ja mulkosilmäiseltä palkkasoturijohtajalta. Tämä naurahti vastaukseksi. ”Kenraali Nektannin mukaan tuosta makutasta saa hyvät rahat elävänä”, punainen mulkosilmä vastasi. ”Sinut hän taas haluaa tapetuksi. Mieluiten mahdollisimman perusteellisesti.” Joku palkkasotureista naurahti psykoottisesti kauempana. Guardian kuuli samasta suunnasta jonkinlaisen teräaseen teroittamisen ääniä. Guardian nosti päätään varovaisesti ja vilkaisi Manua. Tämä piteli edelleen päästään kiinni. Joko Makuta Nuin päänsärky oli noussut legendaariselle tasolle tai sitten tämä oli keksinyt jotain. Guartsu päätti yrittää pelata aikaa.
”Mmm-m”, hän äännähti. ”Miten ajattelitte tappaa minut?” Palkkasoturien johtajan ääni muuttui pohdiskelevaksi. ”Se onkin erittäin hyvä kysymys! Sinut voi kuitenkin tappaa vain kerran, joten siihen pitää panostaa!” ”Pistetään ’Sätky’ sen kimppuun!” jonkun skakdin kumea ääni huudahti. Tätä seurasi uusi psykoottinen naurahdus, joka tuli ilmeisesti ’Sätkyn’ suusta.
”Ei, ei!” joku huusi. ”Miksi Sätkyn pitäisi saada kaikki hupi? Minusta voisimme sitoa tuon silmäpuolen jokaisesta raajasta eri lehmään ja pelotella ne eri suuntiin!” Tämä ehdotus sai skakdeissa aikaan useita naurahduksia. Joku taputti. Pian palkkasoturit sylkivät terävien ja harvalukuisten hampaidensa välistä useita uusia ehdotuksia, joista jokainen oli toistaan sadistisempi. Ehdotukset huipentuivat siihen, kun jonkun ehdotuksesta skakdit yhdessä suostuivat käyttämään lähimpänä olevaa ilmatorjunta-Nektannia Guardianin räjäyttämiseen. Muutama skakdi lähti kävelemään kohti tätä tykkitornia. Se vaatisi käynnistämistä ja lämmittämistä ennen kuin toimisi täysin. ”Hehe, pojat innostuvat aina niin kovaa”, palkkasoturien johtaja sanoi. ”Pääsevät harvoin tappamaan sinunkaltaistasi julkimoa.” Punainen skakdi osoitti Makuta Nuin suuntaan ja tirskui vaimeasti. ”Tuo Makuta taas on siitä hyvä, että se ei kuole. Voimme tappaa sen uudestaan!” Viimeinen sana sai loput palkkasoturit riemastumaan. He toistelivat sitä huutaen. Palkkatappajien lapsekas suhtautuminen sadistiseen tappamiseen ei miellyttänyt kumpaakaan klaanilaisista.
”…ai niin”, palkkasoturijohtaja sanoi kyykistyen alas ja tuijottaen Guartsua silmiin, mutta tähdäten tätä yhä aseellaan. ”Tiedän, että suunnittelet jotain. Sinulla on sellainen maine. Ymmärrä nyt kuitenkin, vartija, että meillä on tällä kertaa mukana kaksikymmentä miestä, viisi verenhimoista Muakaa, kaksi räkäisymatkan päässä olevaa ilmatorjuntatykkiä, viisi raketinheitintä ja yksi kävelevä tankki. Onko sinun kenraalillasi enää…yhtään mitään?”
Guardian siirsi vähitellen katseensa punaisen skakdin Zamor-revolverista tämän kasvoihin. Hän piti ilmeensä vakavana ja avasi suunsa. ”Tiedätkö mitä. Sinä olet dorka.” Palkkasoturijohtajan hymy hyytyi. Tieto siitä, että Nektann-tornit olisivat pian toimintakunnossa riitti ainoaksi syyksi sille, että hän ei ampunut Guardiania vielä. Seuraavaksi Guardian teki jotain selviytymisensä kannalta erittäin epäloogista. Hän jatkoi.
”Sinä olet Dorkahk Dorkalax Dorkimus Dorkastein. Dorka-Korosta. Ja niin on veljesikin.” Punainen skakdi muuttui entistä punaisemmaksi. Sen ote revolveristaan kiristyi. ”Ja tiedätkö miksi?” Guardian kysyi. Hän nosti varovaisesti kättään ja osoitti yhdellä teräväkyntisellä sormellaan Makuta Nuita, joka piteli edelleen kiinni päälaestaan päänsärkyisen näköisenä. ”Sinä tiedät aivan hyvin, että tuo makuta on voinut lähettää telepaattista viestiä jo minuuttien ajan. Ja jos jotain tiedän telepatiasta, se on saattanut mennä jo oikeaan osoitteeseen.” Punainen skakdi paljasti hampaansa vihaisen näköisenä. Hän katsoi Makuta Nuita avasi suunsa huutaakseen. ”PYSÄYTTÄKÄÄ SE!” Makutaa lähimpinä seisovat palkkasoturit hyökkäsivät johtajansa käskystä makutan kimppuun. Ensimmäinen potkaisi tätä päähän, mikä sai Manun pyörähtämään kivuliaasti ympäri. Skakdit jatkoivat makutan potkimista estääkseen tämän keskittymisen parhaansa mukaan. Lisäksi ne pitivät sitä äärimmäisen tyydyttävänä. Punainen johtajaskakdi kääntyi takaisin kohti Guartsua ja potkaisi tätä raivokkaasti päähän.
”Ihan turhaan se sitä lähetteli!” skakdi karjui. ”Ensinnäkin, kukaan ei ole lähistöllä kuulemassa! Toiseksi, tuo skarrararin makuta ei voi kutsua ketä tahansa. Sillä pitäisi olla joku aiemmin luotu mielilinkki! Kolmanneksi, kukaan ei ole kuulemassa!” Guardian piteli päätään. Hänen näkönsä oli lievästi sumentunut äskeisen iskun jälkeen, mutta se alkoi vähitellen palautua. ”Hmm”, hän äännähti hymyillen provosoivasti. ”Jos ongelmia ei pitäisi olla, miksiköhän olet sitten noin vihainen?” Tämä sai skakdi-johtajan kiroilemaan ja potkaisemaan Guardianin päätä uudelleen. Sitten punainen hahmo nousi täyteen mittaansa ja puhui yhdelle alaisistaan. ”Kauanko sen kirotun tornin aktivoimisessa menee vielä?” ”Joitakin minuutteja, herra.” ”En jaksa odottaa. Päästetään Sätky asialle.”
Kimeä ja psykoottinen nauru toistui jälleen jostain kauempaa. Sätky oli iloinen.
[spoiler=Herp Derp.]Manu kirjoitti taas osan tästä.[/spoiler]
[spoiler=Gurp ja Manf esittävät:]Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.[/spoiler]
Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet
Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei’itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.
”Ilmahälytyssireeni”, Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. ”Joku kuuli meidät.”
Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. ”Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi.”
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
”Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa.”
”Siistiä”, Warrek sanoi hilpeästi. ”Minne?”
”Teräskalliolle”, Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. ”Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran.”
”Hei”, Warrek sanoi nostalgisena, ”eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?”
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. ”Kuten sanoin, kenraali. Kerran.”
Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. ”Kuinka kaukana tämä kallio on?”
”Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta.”
Warrek naurahti. ”Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?”
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. ”Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä.”
Warrek puri huultaan. ”Skarrarar. Olet…kai oikeassa.”
”Hetkinen”, rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. ”Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!”
Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”
”Manu”, Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. ”Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin.”
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
”Mmmmmiksi, aaarteeni?”
”Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä.”
”Ai”, Makuta sanoi ymmärtäväisenä. ”Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon.”
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. ”Tiemme ilmeisesti eroavat.”
Warrek hymyili hieman haikeana. ”No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti.”
”Niin”, Guardian sanoi. ”Kiitos kaikesta. Teille molemmille.”
Zaiggera nyökkäsi. ”Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se.” Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
”Hei, sinä!” Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. ”Unohdit riepusi.”
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. ”Pidä se.” Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
”Kenraali, tule”, Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
”Ihan pian, kulta!” Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
”Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä.”
Guartsu kohotti kulmaansa. ”Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?”
”En”, Warrek vastasi ovelasti. ”Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta.”
”Anteeksi, Warrek”, Guardian sanoi. ”Mutta ei käy.” Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
”Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa.”
”Entä jos et kerro”, Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.
”Kelpaahan tuo, eversti”, Warrek sanoi vilkuillen asetta. ”Mutta miksi?”
”Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme”, Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. ”Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan.”
”Mitä väliä?” Warrek kysyi tiukasti. ”Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi…”
Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. ”Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran.”
Warrek näytti alistuneelta. ”Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni.”
Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. ”Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa.”
Keltainen sähkön skakdi naurahti. ”Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees.”
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
”Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut.”
Manu hymähti. ”Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni.”
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.
Jyrinä voimistui.
”Skarrararararrar”, Manu sanoi kuin testiksi.
”Jep”, Guartsu sanoi. ”Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?”
”En, mutta pidän siitä.”
Guardian oli hetken hiljaa.
”Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-”, Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
”…minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä.”
”…hyvä on”, Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.
”Minulla on kuusi ammusta”, Guartsu sanoi. ”Kun ammun ensimmäisen, juoksemme.”
”Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?” Manu kysyi.
”Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi.”
”Pidän tästä.”
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.
Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.
Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi. Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.
Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.
Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
”Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl…”
Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
”Mitä.”
Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta. Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.
Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.
Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin. Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan – POIS PÄÄNI SISÄLTÄ! Älä huuda.
Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.
Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
”Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?”
Guardian käänsi päätään. ”Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-”
”PÄÄ ALAS.”
Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
”Iiih”, hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
”Hyvähyvähyvä”, Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, ”mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN.”
Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti ”kulkupelinsä” sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
”HYVÄ POIKA”, Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. ”JATKA SAMAAN MALLIIN!”
”Sen te-e-E-E-eeeeen!”
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.
Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
”Me…me…memememe karistimme ne!” Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
”Hyvääääääääääääh….” Manu korisi, ”mutta mitäh nuo ovat?”
”Mitk…aiiiiii. Nuo.”
Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.
”Tuo”, Manu sylki ulos. ”Tuo kääntyy – meitä – kohti.”
”Hah!” Guartsu huudahti parhaansa mukaan. ”Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!”
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.
”…toisaalta…” hän köhi, ”…ei se tietenkään estä niitä yrittämästä…”
Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.
He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.
Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.
Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.
Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.
Tämä sota jatkuu. Tulemme näkemään vielä paljon päiviä.
Raivokas ”AMPUKAA!”-huudahdus jai tummanvihreän palkkasoturin viimeiseksi sanaksi ennen kuin paksu teräsluoti lävisti sen otsan. Zaiggera napsautti tottuneen viileästi kiväärinsä auki. Tyhjät haulit lennähtivät yhdessä vilkkaassa liikkeessä vanhan kiväärin uumenista ulos ja ruskeanoranssi naissoturi veti viisi uutta hampaankolostaan. Samalla hänen piti kyykistyä alas, sillä voimakas Zamor-pistoolien tulitus rei’itti juuri saman kohdan vanhan puumökin seinästä, jonka taakse Zaiggera oli aiemmin piiloutunut. Vanha puutavara pöllähteli mökin sisälle suurissa pilvissä ja täytti huoneensisäisen ilman. Kirkas auringonvalo tunkeutui sisään mökin uusista aukoista.
Pahimpia päiviä. Pahin on takuulla vielä edessä, vahtikoira. Tulet vetämään liipaisimesta niin usein, että pian se on refleksi.
Skakdi-palkkasoturit juoksivat kohti päättäväisinä raivokkaiden sotahuutojen säestämänä. Hetkeksi Nektannin palkkaama rikollisjoukko oli unohtanut taistelevansa vain suuren palkkapussin takia. Ajatuksissaan soturit olivat taas keskellä sisällissotaa. Talon sisältä syöksyvät luodit ja Zamorit kaatoivat skakdeja tasaisesti, mutta palkkasotureilla oli selvä määrä- ja aseylivoima. Makuta Nui, Guardian, Zaiggera ja Warrek pysyivät suurimman osan ajasta äärimmäisen matalina, sillä ammukset lävistivät huteraa mökkiä jokaisesta ilmansuunnasta.
Tulee rumia päiviä. Painajaismaisia päiviä. Päiviä, jolloin tuntuisi täysin loogiselta juoda tynnyrillinen rommia, suudella kiväärinsä piippua ja vetää liipaisimesta.
Guardian puristi korjattua, uutena hohtavaa kivääriään. Se oli kevyempi kuin aiemmin, mutta lipas niksahti tutulla tapaa.
Mutta me emme tee niin, vahtikoira. Sinä et tee niin.
Guardian tarkensi kiikarinsa röntgentoiminnolla ja veti liipaisimesta. Plasmakiväärin tuttu kajahdus räjäytti reiän suoraan mökin takaseinään. Tähän ammukseen eräs takaseinää kohti ovelasti hiipivä skakdi ei ollut selvästi varautunut. Polttava plasma osui suoraan palkkasoturin rintakehään ja heitti hänet puoli metriä taaksepäin. Guardian latasi aseen nopealla vasemman kätensä liikkeellä, väänsi pienen kytkimen kiväärin kyljessä yläasentoon ja kääntyi toiseen suuntaan, kohti mökin ovea, jonka takaa hyökkäsi kahdella revolverilla mökkiä rei’ittävä palkkasoturi. Plasmakiväärin sarjatulitoiminto räjäytti sekunnissa seitsemän reikää oven läpi. Muutama ammus osui palkkasoturin molempiin asekäsiin ja yksi sen polveen. Palkkasoturi kaatui karjaisten maahan ja lähti uikuttaen kömpimään kauemmas mökistä.
Sinä kestät.
Guardian veti tyynesti aseen lippaan ulos ja heitti sen tottuneesti sivuun. Sininen skakdi veti vyöltään uuden, täyden plasmalippaan ja kytki sen aseen sisään. Ase niksahti jälleen tutusti. Vartija-kiväärissä oli kuitenkin jotain uutta. Zaiggera oli lisännyt kiväärin kahvaan yhdellä ruuvilla pienen metallisen laatan, jossa oli tuttuja kirjaimia. Ohut nimilaatta oli kiinnitetty ruuvilla kahvaan juuri siitä kohtaa, josta laatan läpi oli ennen kulkenut ohut ketju. Laatassa oli viisi kirjainta.
Roqce
Sinä kestät, koska jonkun täytyy. Eihän tässä maailmassa muuten mitään järkeä olisi.
Warrek ja Zaiggera olivat kaataneet huoneen keskellä olevan puisen pöydän ja jakoivat nyt laukauksia palkkasoturiskakdeja kohti sen suojasta. Laho puinen pöytä ei tarjonnut Warrekille ja tämän luutnantille kuitenkaan oikeaa suojaa osumilta vaan räsähteli tikuiksi jokaisesta ammuksesta. Suoja oli kuitenkin enemmän taktinen. ”Ehkä ne luulevat, että olemme oikeasti turvassa”, Warrek oli sanonut hymyillen pakotettua, raukeaa hymyä.
Manu oli luovuttanut hetken aikaa sitten käyttämänsä sisällissodanaikaisen kiväärin kanssa. Myöskään kuudestilaukeava ei ollut osoittautunut Makutan mieleiseksi. Makuta ei ylipäätään ymmärtänyt ampuma-aseita. Toisaalta hän ei ollut joutunut aiemmin tilanteeseen, jossa niitä käyttävillä oli ylivoima. Manu kaiveli raivokkaasti Zaiggeran mökin maton alle salaluukkuun piilotettua hauta-arkkua, joka oli luiden sijaan täynnä erilaisia ampuma-aseita. Ampumisen sijaan Makuta keskittyi jakelemaan aseita ja lippaita eri suuntiin tulittaville skakdi-tovereilleen.
Manu ei ollut tottunut pysymään taustalla taistelutilanteissa. Hän oli Makuta. Hänet oli luotu taisteluun. Nyt hän kuitenkin ymmärsi, että ampuma-aseet eivät olleet hänen vahva alansa. Ja vaikka palkkasoturien päättymätön tulitus ei olisi vahingoittanut Makutaa tämän kaasumaisen olemuksen takia, hän ajatteli olevansa huomattavasti hyödyllisempi haarniskassa, joka ei vuotanut.
Yksi verenhimoisista skakdeista kommunikoi lajitoveriensa kanssa ulkopuolella harvinaisen äänekkäästi. ”Keskittäkää tuli! Savustakaa ne ulos!” Juuri silloin yhdestä ikkunasta lensi sisään kanisteri, joka mätkähti mökin lattialle metallisesti kolahtaen. Guardian tuijotti kanisteria hetken. ”Kredipselleeniä!” hän karjui. ”Älkää hengittäkö!” Hulluuskaasuksikin kutsuttu hermomyrkky alkoi levitä huoneeseen. Kaasuvaarasta vähiten kärsivä Makuta Nui pomppasi ponnekkaasti asearkusta ulos ja tarttui kanisteriin. Hän juoksi vauhdilla kohti ikkunaa ja viskasi kanisterin ulos. Juuri silloin skakdien konetulimainen keskitys osui häneen. Kymmenet luodit lävistivät Makutan ja tämä kaatui lattialle veltosti. ”Ai. Skarrarar vieköön.” Makuta sanoi. Nyt hänen haarniskansa oli entistä rumempi. Se ei pysyisi kasassa kauaa. Zaiggera osoitti kenraalilleen kehotuksen suojata ja juoksi makutan luokse tarkistelemaan tämän haarniskan kärsimiä vahinkoja.
”Kaasumies”, Zaiggera sanoi nopeasti, mikä sai Manun nyrpistämään ilmettänsä lempinimelle. ”Oletko kunnossa?”
”En…tiedä. Voi karzahni. Voi karzahnin karzahni. Minä valun.” Vihreää nestekaasua alkoi ilmaantua haarniskaan revenneestä reiästä. Zaiggera otti kaulansa ympärillä roikkuvan punaisen huivin ja sitoi sen makutan ”haavan” kohdalle. Kaasumainen pimeyden olento ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tyytyi vain tuijottamaan Zaiggeran silmiin hämmentyneenä. ”Tuon pitäisi pitää sinua kasassa johonkin asti”, Zaiggera sanoi. ”Älä liiku. Älä ole enää rohkea tai joudun ampumaan sinua.” Kumma kyllä, Zaiggera sai viimeisen lauseen kuulostamaan jollain tavalla lämpimältä. Manu ei voinut muuta kuin hymyillä kevyesti. Niin kevyesti kuin hengenvaarallinen tilanne salli.
Tulitus koveni entisestään. Valo täytti hämärää mökkiä entistä enemmän osuma osumalta. Nyt kaikki kolme skakdia ja yksi makuta olivat maantasolla. Guardian, Warrek ja Zaiggera jakelivat vielä satunnaisia laukauksia, jotka osuivat mökin seiniä kurittaviin ja raakalaismaisesti karjuviin palkkasotureihin, mutta eivät pysäyttäneet niiden loppumatonta laumaa. Nämä sotilaat eivät ajatelleet nyt enää edes tulevaa palkkaansa. Ainoa, mistä ne välittivät oli puhdas tappamisen ilo. Guardian alkoi epäillä, että Nektann syötti kredipselleeniä jo omille sotilailleenkin.
Guartsu, Warrek, Zaiggera ja Manu vilkuilivat toisiaan. Lievä epätoivo kiiri kaikkien kasvoille. Palkkasotureita oli yksinkertaisesti liikaa ja luodit ja zamorit alkoivat loppua. Jopa Guardianin plasma oli viimeisillään. Pian ainoa vaihtoehto olisi yrittää lamauttaa vihollisjoukkoja yhteiselementtivoimilla, mutta kaikki kolme tiesivät, että he eivät saisi vähäisillä skakdi-elementeillään paljoa aikaiseksi. Warrek luuhistui. ”Tässäkö se sitten oli. Kaikesta minä selviän ja täällä kuollaan.” Warrek hymyili kuitenkin kevyesti. ”No, ainakin kuolen hyvässä seurassa. Tämä olisi täydellistä, jos olisi vielä jotain…juotavaa.” Silloin Zaiggeran silmät laajenivat. Naispuolinen skakdisoturi näytti ymmärtäneen jotain. Muut katsoivat luutnanttia pitkään peläten hieman, mitä hän oli tällä kertaa keksinyt. ”Kyllä, kenraali. Itseasiassa minulla on…yksi viinipullo.” Warrekin hymy leveni. ”Mahtavaa! Mihin olet piilottanut sen, sinä kiero ihanuus?” Zaiggera osoitti peukullaan astiakaapin suuntaan. ”Se on lasien joukossa. Ota vain.”
Salamannopeasti Warrek syöksyi kohti kaappia. Hän ei tuntunut edes välittävän mökkiä ympäröivästä tulituksesta. Myös Nektannin palkkasotilaiden kiväärien ja revolverien zamorit ja luodit alkoivat vähitellen loppua. Nyt osa oli vaihtanut kirveisiin, nuijiin ja muihin lyömäaseisiin. Vaikka liipaisimen veto oli palkkasotureille refleksinomainen reaktio, ne nauttivat erityisen paljon siitä, kuinka vihollisen haarniska ja luut rusahtelivat lyömäaseen alla. Nyt osa hakkasi talon seiniä, tärisyttäen ammuskelusta huterana seisovaa tönöä. Nektannin ja Gaggulabion sotilaat nauttivat vihollistensa pelosta. Skakdikenraali Warrek tuntui jättävän tämän huomiotta täysin. Hän oli päättänyt, että pyrkisi nauttimaan viinistä viimeiset hetkensä. Guardian katsoi vuorotellen Zaiggeraa ja Warrekia. Vähitellen hän alkoi yhdistää palasia. ”Et kai sinä…”
Ennen kuin Guardian oli ehtinyt lopettaa lausettaan, Warrek oli vetänyt pullon kokonaan ulos kaapista. Pettymyksekseen hän havaitsi sen olevan tyhjä. Yllätyksekseen hän kuitenkin havaitsi, että pullon ympärillä oli vaijeri, joka johti jonnekin kaapin taakse. Sieltä se johti ulos yhdestä mökin puisissa seinissä olevista pienistä aukoista. Kun Warrek veti viinipulloa tarpeeksi, vaijeri kiristyi ja jotain niksahti. Warrekin hymy hyytyi. ”Zaiggera.” ”Warrek.” ”Ne xialaiset miinat.” ”Ne, kenraali.” ”Annoinko minä ne sinulle, kun sota oli ohi.” ”Joo.”
Warrek räpsäytti silmiään. Guardian käänteli päätään tutkien ympäristöä. Manu hymyili hermostuneesti. Pian jotain niksahti mökin ulkopuolella. Niksahduksia toistui useampi. Pian ne repesivät dominomaiseksi ketjureaktioiksi, joita kulki pitkin Zaiggeran kuivaa pihamaata. Osa raivokkaista palkkasotureista ihmetteli ääneen, mitä maaperässä tapahtui.
”Ai”, Warrek sanoi ilman, että kääntyi kohti Zaiggeraa. ”Halusinpa vain tietää.” Sen sanottuaan Warrek pudotti tyhjän viinipullon ja siirsi molemmat kätensä suojaksi päänsä ympärille. Hän kyykistyi. ”KAIKKI MAAHAN.”
Seuraavaksi tapahtunutta asiaa oli erittäin vaikea kuvailla sanoilla, jotka antaisivat sille sen täyden arvon. Tuhoisa määrä valoa, lämpöä ja tulista voimaa täytti ilman mökin ympärillä. Reaktio kesti vain sekunteja, mutta se oli aivan tarpeeksi.
Hetken päästä oli hiljaista. Satunnaiset ruohomättäät mökin ympärillä olivat ilmiliekeissä. Suurta osaa hyökkäävistä palkkasoturi-skakdeista ei löytynyt näkyvistä ja harvat vielä skakdeiksi tunnistettavat juoksivat jo kaukana mökistä yrittäen sammuttaa harjaansa, pidellen korviaan tai nilkuttaen hitaasti. Palkkasoturien huudot kuuluivat vaimeina horisontissa. Zaiggeran mökki oli osoittautunut yllättävän vankkarakenteiseksi. Sen kyljet olivat mustuneet ja yläkerran tiilikatto oli romahtanut suurilta osin, mutta seinät olivat pystyssä. Lattiatasolla makaavat Zaiggera, Warrek, Makuta Nui ja Guardian nousivat yksi kerrallaan vähitellen ylös ja uskaltautuivat lopulta ottamaan kätensä pois kuuloelintensä edestä.
Manu uskaltautui avaamaan suunsa ensimmäisenä. ”Tuo juuri tapahtui.” ”Niin. Niin se taisi.” Guartsu vastasi käheällä äänellä.
”Hmm”, Zaiggera sanoi. Hän ei ollut vielä noussut pystyyn. ”Talo kaipasikin pientä remonttia.” Hetken päästä jostain kaukaa alkoi kaikua piinaava sireenimäinen ääni. Se toistui kolmesti. Tämä ei ollut ääni, joka olisi kuulunut Zakazilla usein. Se tarkoitti kuitenkin erittäin paljoa. ”Tiedättekö”, Guartsu sanoi. ”Minusta tuntuu, että Nektann on vähän vihainen.”
Nektann käveli ympäri tummaa huonetta. Hänellä oli paljon ajateltavaa. Entinen vartija, Guardian, oli riehunut baarissa Warrekin kanssa. Nektann oli jo vuosia etsinyt syytä saada pidättää Warrekin. Nyt se tarjoutui hänelle, ja hänellä oli myös mahdollisuus napata vartija. Lisäksi asiaan oli sotkeentunut joku Makuta. Jättipotti.
Huone oli melkein kokonaan musta; seinät olivat mustat, samoin lattiaa peittävä koristeellinen matto. Huoneessa oli musta tuoli ja musta pöytä. Nämä kalusteet olivat huoneen ainoita. Sysimusta ovi oli raollaan. Huoneen mustasta katosta roikkui musta kynttiläkruunu, jonka mustavahaiset kynttilät oli sytytetty. Lisäksi ovea vastapäätä olevalla seinällä roikkui suuri plasmanäyttö.
Eihän Nektann yleensä oleskellut tässä hyvin tummanpuhuvassa huoneessa. Se oli vain erityisiä tarkoituksia varten. Nektann ei oikeastaan edes pitänyt mustasta väristä, mutta hänen sisutusarkkitehtinsä oli vakuuttanut, että neuvotteluun tarkoitetussa huoneessa mustuus tekisi vaikutuksen vastapuoleen.
Kello tikitti, ja aika tuli täyteen. Nektann avasi laitteiston ja asettui huoneen mustaan valtaistuinmaiseen tuoliin. Senkin oli tarkoitus osoittaa, että hänellä oli valtaa. Nektann kyllä piti enemmän kullalla vuoratusta istuimesta. Mutta se ei olisi sopinut huoneen tyyliin.
Näyttöön ilmaantui tumma hahmo. Nektann kiinnitti huomiota siihen, kuinka mustaa myös vastapuolella oli. Ilmeisesti tämä hahmo oli yhtä mustasta pitävä kuin Nektannin sisustaja. Näytössä näkyi nyt tumma, pitkä hahmo, jonka silmät hohtivat – kuinka ollakaan – punaisina. Nektann siristeli silmiään nähdäkseen hahmon piirteitä tarkemmin, mutta hän ei erottanut juurikaan muuta kuin tämän ääriviivat ja punaisena hehkuvat silmät.
”Nektann”, hahmo sanoi, ”miten tilanne edistyy?” ”Pari miestäni menehtyi Warrekin entisen luutnantin luodeista. Voitko kuvitella, hän oli nainen.” Vaikka Nektann ei sitä varsinaisesti nähnytkään, hän tiesi hahmon kohottavan kulmiaan. ”Oli?” ”Ja on yhä. Emme saaneet häntä hengiltä. Mutta uudet sotilaani ovat miehittäneet alueen. He eivät poistu hengissä alueelta.” ”Hienoa, Nektann. Minä vakuutan sinulle, että tämä lämmittää sydäntäni.” Nektann epäili tätä suuresti. ”Kunhan muistat”, hahmo lisäsi vielä, ”että Makuta Nui lähetetään minulle. Joko elävänä tai kuolleena. Haluan todisteet siitä, että hän on menettänyt henkensä teidän käsissänne.” ”Kyllä”, Nektann tokaisi. ”Luultavasti lähetämme sinulle silvotun ruumiin. Vaikka…” Sotalordi tärisi pidätetystä hihityksestä. ”… se Makuta näytti jo valmiiksi aika silvotulta. Näin hänen kuvansa.” Musta hahmo kavensi silmiään. ”Hän yrittää varmasti seuraavaksi Nynrahille.” ”Miksi hän sinne yrittäisi?” ”Se ei kuulu sinulle. Tärkeintä on, että hän ei pääse sinne.” ”Hyvä on sitten. Muut saan kai pitää voitonmerkkeinä?” ”Pidä. Minä en tee mitään kahden Skakdin ruumiilla. On kuitenkin tärkeää, että myös Guardian kuolee. Hänestä voi olla minulle ja… kumppaneilleni arvaamatonta haittaa. Ja hyvin arvattuakin haittaa, itse asiassa.” Nektann pyöritti silmiään. ”Siispä hankin sinulle Makutan ruumiin. Warrekin pään säästän itselleni ja Guardianin heitän tuliseen pätsiin.” ”Miten vain. Ota yhteyttä, kun työsi on tehty. Ja muista, että minä en maksa sinulle tyhjästä.” ”Selvä, oi suuri ja mahtava Makuta”, Nektann sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä. Abzumo ilmeisesti irvisti ja katkaisi yhteyden. Nektann hymyili. Hän sai jopa sanan ”Makuta” kuulostamaan loukkaukselta.
Zaiggeran mökki
Guardian vilkuili hermostuneena laudoitetun ikkunan lautojen välistä ulos. Hän luuli nähneensä jotain. Tunti ja viisikymmentäkahdeksan minuuttia oli kulunut siitä, kun Zaiggera ja Manu olivat kadonneet yläkertaan. Warrek oli hetki sitten lähtenyt pöydästä ”tarkastelemaan tupaa”. Eli toisin sanoen etsimään viinaa. Guardian katsoi taas kelloaan. Minuutti.
Tuskaisen minuutin kuluttua luukku avautui. Nais-Skakdin alaruumis ilmestyi näkyviin. Pian yläpää seurasi käsissään kuin uudesti syntynyt ampuma-ase. Manua ei vielä näkynyt. Zaiggeran kasvoilla oli voitonriemuinen ilme. Sitten kuului kolahdus. Zaiggera jätti pyssyn erään lipaston päälle ja pisti päänsä takaisin yläkertaan. Guardian hillitsi halunsa rynnätä aseen kimppuun heti.
Sitten kuului kiljaisu: ”Ei, älä koske siihen!” Räjähdys. Kuului lasin särkymisen ääntä. Ja jotain muutakin taisi särkyä. Katossa olevasta aukosta virtasi savua. Zaiggera astui alas tikkailta ja yski. Pian jotain putosi alas yläkerrasta. Manuhan se oli. ”Minähän sanoin…” Zaiggera aloitti. Manu keskeytti hänet: ”Se oli pelkkä rikkinäinen romu.” ”Se oli kallis!” ”Ehkä pimeällä keskiajalla.” ”Senkin barbaari, hävitit kalliin laitteeni!” ”Minä olen hyvin sivistynyt Makuta. Äläkä sinä lyö minua, kun minäkään en lyö sinua. Olen pasifisti. Aina, kun siitä on minulle hyötyä siis.”
Guardian keskeytti väittelyn polkaisemalla lattiaa niin, että kuului tömähdys. Zaiggera muisti aseen ja nosti sen lipaston päältä. Sitten, yhtäkkiä, hän heitti sen päin Guardiania. Guartsu nappasi sen refleksinomaisesti ilmasta. ”Siinä nyt on kiväärisi”, Zaiggera sanoi ylpeänä, ”entistä ehompana.” Guardian mumisi kiitokset irrottamatta katsettaan aseesta. Zaiggera nauroi vaimeasti. ”Tuo tuli varmasti suoraan sydämestä”, hän sanoi ivallisesti. Ennen kuin Guardian ehti vastata, Warrek kirkaisi. Manu tukahdutti halunsa kommentoida, että Warrek kiljui kuin pikku tyttö, sillä Warrek saapui heidän luokseen huutaen: ”HYÖKKÄYS!”
Luotien ääniä alkoi kuulua. Kaikki suojautuivat. Ikkunat nimittäin räsähtivät rikki. Laudat, jotka olivat peittäneet ikkunoita, olivat pian täynnä reikiä. Zaiggera toimi nopeasti. Hän poimi oman kiväärinsä, latasi sen nopeasti ja heitti Guardianille ammuksia. Guartsu latasi oman aseensa pitkästä aikaa. Manulle ja Warrekille nainen heitti kiväärit, joita hänellä oli useampia. ”Osaatko käyttää?” Skakdi sanoi Makutalle. Warrek otti sijainnin erään ikkunan alla. ”Tietysti minä osaan”, Manu sanoi. ”Minähän keksin nämä aseet.” Zaiggera kohotti kulmiaan. ”No hyvä on, en keksinyt, mutta osaan kyllä käyttää.” ”Hyvä.” ”Toisaalta siitä on vuosia, kun olen viimeksi käynyt Zakazilla… eikä minun silloinkaan tarvinnut tarttua Skakdien aseisiin. Mutta teoriassa osaan kyllä kaiken. Käytännön tasolla teorioita voi soveltaa, mutta yleensä lukuarvojakin on approksimoitava, jotta…” ”Tuki turpasi ja mene asemiin!” Manu näytti loukkaantuneelta, mutta asteli nopeasti viimeisen ikkunan alle. Katsoessaan ulos ikkunasta hän näki, että heitä tähtäsi ainakin kymmenen Skakdia. Ja hänellä oli vain noin kahdeksankymmenen asteen näkyvyys. Hyökkääjiä oli vielä enemmän. ”Ei auta muuta, kuin panna kovat kovaa vasten”, Guardian sanoi ja ampui ensimmäisen luodin. Yksi hyökkääjistä menetti päänsä. Muut alkoivat ammuskella vielä hanakammin. Lisäksi kaatuneen Skakdin tilalle astui uusi. Ei näytä ollenkaan hyvältä, Manu ajatteli. Ja lisäksi minusta tuntuu, että Zaiggera on minulle vihainen.