”Urgh…” toa raotti silmiään. Retki kahvioon ja kokemattomuus laitteisiin joissa on pyörät olivat koituneet hänen turmiokseen. Toa yritti kääntyä sängyssä ja tunsi sitten pistävää kipua ympäri kehoaan.
”Herra, te olette sairas, sekä mieleltänne, että keholtanne. Saariseikkailunne olisi voinut repiä teidät. Oli siis oikeastaan tosi hyvä, että nyt menit kaatumaan, muuten ei vaivoja olisi huomattu. Me vielä toistaiseksi emme ole saaneet mikä mieltänne vaivaa, mutta yritämme. Voit joutua olemaan täällä kauankin.
”Ahaa”, Gekko sanoi ja jäi katselemaan poiskävelevää hehkeää matorania.
Matoran näki toan silmäkulmastaan ja virneen jonka tämä yritti piiloottaa viitta-kaapuhybridinsä alle.
”Lieneeköhän tuo sitten normaalia käytöstä”, Matoran ajatteli.
Toa oli onnistunut hajottamaan jalkansa, katkomaan kätensä, ja jo useamman kerran. Ensimmäistä kertaa näytti siltä, että proteeseja ei olisi ihan heti saatavilla. Rikkinäiset jalat olivat polvista alaspäin katkaistu koska mitä kukaan roikkuvilla rikkinäisillä proteeseilla tekisi, tyngillä saattoi sentään tökkiä vihollisia.
Jalattoman vaihtoehto oli pyörätuoli. Gekko rullasi sillä käytäviä ja hoiti päivän rutiineja, sinällään kun hänen tarvitsi vain hakea ruokaa kerran päivässä, istua huoneessaan syömässä se ja nukkua. Vaikka ajatus pelkästä nukkumisesta tuntui ihan kivalta oli hänen silti ajateltava omaa maailmaansa. Hän oli kyllä tullut sinuksi jo sen ajatuksen kanssa, että kansaa kuolee, jos kuolee ja kaikkia ei voi jäädä suremaan. Se ei ollut enään hänen ongelmansa, hän oli ottanut paikkansa tässä maailmassa tappamalla PAHAN GEKON. Jokin hirveä hinku hänellä oli silti päästä seikkailuun.
Koobee heittäytyi sivuun jälleen yhden Nazorak-kranaatin räjähtäessä lähistöllä. Kranaatin heittäjän pettyneet hyönteiskasvot jäivät ikuisiksi Peelon kivääristä lähteneen luodin lävistäessä tämän aivot. Kiroileva robotti kohisi raskaasti maskinsa takaa. Luoti oli osunut aivan muualle, minne sotilas oli tähdännyt. Tämä laittoi hetkeksi aseensa sivuun ja kääntyi kohti vieressään hilluvaa vihreää Toaa.
Sinä et tee mitään hyödyllistä. Ota tämä ja pidä siitä hyvä huoli. Koobee rysähti maahan vahkinpuolikkaiden rojahtaessa Peelon selästä hänen päälleen. Tummanpuhuva olento huokaisi väkinäisesti taakkansa helpottuessa jatkaen sen jälkeen vihollisjoukkojen tarkkaa ja systemaattista eliminointia.
Sukellusveneen eteen rantakallioiden läheisyyteen linnoittautunut Klaanilaisjoukkio sulloi Äksän johdolla viimeisiäkin Matorajena kulkuneuvon luukusta sisään. Kymmenet Nazorakit tulittivat edelleen kohti evakuoitavia, Klaanilaisten suojautuessa taistelun jättämään romuun.
Peelon keskittyminen herpaantui hetkeksi. Valtaisa lintujen rääkyminen täytti ilman ja ylös vilkaiseva joukkio näki Veljeskunnan vapauttamia kaikenkarvaisia lintuja suuntaamassa kohti Klaanin saarta ilman ohjastajiaan. Yksi vielä rantaa pitkin juoksevista Matoraneista katsoi hieman alakuloisena tämän ratsun lentäessä vapaana. Matoranin mieli koetti lohduttaa itseään sillä, että tämä näkisi lintunsa taas Klaanissa. Jokin sai vihreän miehen mielen kuitenkin epäilemään. Yksi mahdollinen syy saattoi olla hänen päänsä sisällä ajatusta häiritsevä luoti, joka sai veren purskahtamaan tämän takaraivosta. Ruumis putosi maahan. Nazorak tuuletti voitonriemuisena.
Äksä survoi raajarikkoa Gekkoa sukellusveneen luukusta alas isoimman matoranryhmän perässä. Nazorak-laivaston lähestyvä jyly pisti pelastustiimiin tehokkaasti vauhtia. Taistelun keskellä kakakunaamainen Matoran seurasi tilannetta Klaanilaisten rinnalla. Juuri paikalle saapunut Enki odotti, että Peelo laskisi aseensa seuraavan kerran. Koobeesta kuuluva rasittunut ähkiminen ei kannustanut Matorania avaamaan suutaan tälle. Lopulta Peelo sai viimeisenkin tulietäisyydellä olevan Nazorakin maahan ja tämä nosti päänsä tähtäimeltä lataamista varten. Seuraava torakka-aalto lähestyi jo metsän siimeksestä.
Nuo ovat viimeiset, Matoran nyökkäsi viitaten kohti evakuointipistettä kohti juoksevaa viittä viimeistä Matorania, aika lähteä. Vahkin painolastin alla pihisevä Koobee kiroili kovaan ääneen. Admin. Eihän häntä vielä edes näy. Emme me nyt voi lähteä.
Enki pudisti päätään, huiskien kohti sukellusvenettä: Johtaja ja Ämkoo-herra… jäivät jälkeen. Meidän tulee lähteä välittömästi. Koobeen hämmästyneestä ilmeestä huolimatta Peelo teki työtä käskettyä. Hän ei edes yrittänyt laittaa vastaan. Saaren johtajisto oli selkeästi tehnyt päätöksensä. Olemme tehneet kaiken voitavan. Lähdetään.
***
Rannan toiselta laidalta juoksevat Nazorakit pysähtyivät matkansa puoliväliin, huomatessaan viimeisten Matoranien katoavan sukellusveneen syövereihin. Ne eivät millään ehtisi estää Veljeskunnan lähtöä ja metsästä saapuva seuraava iso aalto ilmavoimineen ei ehtisi paikalle ajoissa. Koobee hyppäsi viimeisenä veden alle katoavan sukellusveneen päälle, näytti Nazorakeille erästä äärimmäisen sopimatonta käsimerkkiä ja sulahti sisään, vetäen luukun perässään juuri ajoissa kun evakuoitu poppoo katsoi kokonaan kylmään mereen, vain periskoopin jäädessä veden pinnan yläpuolelle.
Veneessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Riveissä istuvat tiukkaan ahdetut Matoranit eivät edes vilkaisseet toisiinsa. Koti menetetty, johtajat vihollisien armoilla ja edessä sija keskellä tuntemattomia olentoja. Klaanilaisjoukko kunnioitti hiljaisuutta. Ainoastaan Äksä puhui hiljaa radiopuhelimeensa, pyytäen hiljaa saattolentuetta Klaanista. Nazorak-laivueen jyly lähistöllä ei rohkaissut ketään yksinäiseen merimatkaan.
Luukun alle istahtanut uupunut Koobee taasen oli uponnut aivan omiin touhuihinsa. Maassa makaavan haljenneen Vahkin koneiston keskellä hohtava valkoinen kuula katosi Toan vihreään nyrkkiin ja siirtyi siitä nopeasti tämän tarvikepussiin. Toa vilkuili ympärilleen, varmisti että kukaan ei ollut nähnyt mitään ja vaipui sitten teennäiseen masentuneisuuteen.
Musta vene, musta päivä, musta mieli. Tervetuloa sotaan. Gekko nyökkäsi Äksän lauseelle. Puoliksi tajuttomana valon Toa yritti hönkiä kunnollista vastausta, mutta tyytyi vain sulkemaan silmänsä ja lepäämään. Kaikuluotaimen tasainen ääni soi kaikkien korvissa. Peelon korvissa taasen soi Paacon radiopuhelimesta tulevat sanat: Lipukaa hiljaa kohti saarta. Telakalle on ilmoitettu. Olemme tulossa…
…pellet.
[spoiler=Ja tähän loppuun vielä.]Donnie oli vahvasti tämän tekemisessä mukana. Voisimme melkein sanoa, että hän oli tämän postin… TYÖNANTAJA. Hehehehe… he he… hauskaa?[/spoiler]
Kaksi jättiläistä ja Peelo liikkuivat Nazorak massojen läpi, hitaasti, mutta varmasti. Torakoita tulvi jokapuolelta ja luoteja 10 kertaa enemmän kuin torakoita. Äksä ja Gekko toimivat Peelolle jossakin määrin ihmiskilpinä kun tämä syöksähti heidän takaansa aina välillä katkaisemaan torakka parkojen päät terillään. Äksän tykki sitten siivosi Ruumiit huuthelkkariin ja KB hyppi taempana puissa ja ampui laukauksia satunnaisesti tappaaen muutaman tai pari.
Homma muuttui hetken päästä mutkikkaammaksi kun Nazorakeja alkoi ilmestyä heidän takaansa. ”Olemme kohta tuossa tappeluaukiolla, voisit Peelo käväistä hakemassa nuo vahkin palaset”, Gekko huudahti.
Androidi hypähti pusikkoon ja lähti hakemaan vahkin palasia.
”Äks, tämä ase mikä minulla on nyt on aika mitään sanomaton. Heitä minulle se kirveesi”.
”Ampukaa turkasen pellet!”, närkästynyt komentaja huudahti ja laukaisi järeämmällä tykistöllä Gekkoa jalkaan, kipua ei tuntunut, mutta valkoinen soturi kaatui kun jalan alaosa oli puoliksi räjähtänyt. ”Voihan…!”, Gekko huudahti kun rämähti maahan. ”Minä en enään koskaan lähde mihinkään jos kaikki raajat eivät ole tallella”.
Komentaja naurahti ja huusi: ”Päästetään tuo pirulainen päiviltä.” Nazorakit alkoivat kerääntyä Gekkoa kohti, Äksä yritti epätoivoisesti laukoa joukkoja kauemmas ja KB:kin tuli lähemmäs auttamaan.
Jostain syystä Vahkin palaset olivat kaksikon kamppailun takia lentäneet useamman metrin päähän toisistaan ja Peelolle tuli täysi työ löytää pelkästään vahkin kättä.
Nazorakit alkoivat tulittaa valkoista soturia. ”Te saastat olette kiusanneet minua ihan tarpeeksi!”, Gekko heitti kirveen joka heitti kumoon kerralla 10 naxorakia jotka Äks sitten hoiteli. KB siirtyi toan viereen ja alkoi ampua torakoita. Gekko pääsi nousemaan kyyryyn ja otti liian lähelle tulleesta Nazorakista kiinni ja murskasi tämän maata vasten. Komentaja oli toistaiseksi tyytymätön tulokseen.
warning Sisältövaroitus: Tämä viesti ei edusta Klaanon Oy:n arvoja ja on aikansa (sekä tosi oudon hornyn teinin) tuotos.
Meri
Meren kylmyys kävi kasvillisuuden Toan voimille. Hänen voimansa eivät kestäisi enää kauaa.
Aloem oli maannut pienehkössä puunpalasista ja juurista valmistetussa veneessään jo toista päivää. Hän ei ollut kuitenkaan onnistunut törmäämään rantaan. Veneessä ei oikein ollut tekemistä, juuriin raapustaminen alkoi käydä tylsäksi ja ruoskan kahvassa roikkuvan medaljongin salakirjoituksen osasi Toa jo ulkoa. Nukkuminen ei onnistunut ja muonavaroiksi otetut omituiset siemenet olivat jo pieniä puita. Ehkä kasvillisuuden Toan ei kannattaisi edes yrittää kasvien viljelyä: koska kaikki tapahtui liian nopeasti.
Aloem ei ollut selvillä sijainnistaan. Ympärillä näkyi vain horisonttia, horisonttia ja saari? Toa nousi istumaan huomatessaan kaukaisen saaren. Hän tahtoi päästä sille. Unelmoivana hän jätti kuitenkin huomaamatta erään asian: venettä ympäröivä vesi alkoi loiskumaan jonkin pyöriessä ympärillä. Jonkin, joka yht’äkkiä tönäisi Toaa. Toa säikähti todella pahasti. Hän huojui kauhistunut ilme kasvoillaan pitkin venettä ja yritti saada veneen pysymään pystyssä, mutta ei pystynyt siihen.
Kasvillisuuden Toa huomasi istuvansa erittäin matalassa vedessä. Vene oli kyllä kaatunut, mutta miksi hän pystyi koskettamaan pohjaan? ”Koska Olet, Heh, Matalikossa.” kuului vastaus miehekkäällä äänellä hänen takaa. Tiikerimäinen rahi, nimeltä Tiikeli istuskeli täysissä sukellustarvikkeissa Aloemin takana. Tiikeli oli ilmeisesti sekapäisessä tilassa, mutta vaikutti olevan parantumiseen päin. Mikä sitten lieneekään normaali tila puhuvalla kissalla. ”Älä Usko Kaikkeen Mitä Näet.” Kertoi Tiikeli vastauksen kysymykseen, jota ei kysytty. ”Todellisuudessa Olen Mata Nui-Lehmä. Mmmmuuuuu!”
Aloem katseli raidallista rahia ihmeissään. Hän oli seilaillut elämänsä aikana sadoilla saarilla, mutta mitään tälläistä hän ei ollut nähnyt. Toa yritti pysyä tyynenä. ”Päivää! Olen Tiikeli, Hauska Tutustua Näin Kello Kolme Aamuyöstä!” huudahti Tiikeli ennen kuin Toa ehti sanoa sanaakaan. ”Päivää… Olen Aloem.” Kertoi Toa puolestaan ujosti uudelle tuttvuudelleen. Hän ei tulisi kuitenkaan tapaamaan muita älyllisiä olentoja pitkiin aikoihin, joten päätti ystävystyä kissan kanssa.
Bio-Klaani, erään hylätyn mökin eiliset tapahtumat.
Venyvyyden Kraata oli viime aikoina alkanut tuntea voimiensa hupenevan. Saapuessaan hän oli vielä pystynyt luomaan illuusioita, mutta nyt ne olivat pelkkiä varjoja lattialla. Mikä oli antanut hänelle voimat Qor Nuilla? Miksi voimat eivät enää olleet kunnossa?
Hän ei voisi enää tehdä täydellistä hyökkäystä yksin. Hänen täytyi löytää liittolaisia.
Täydellisesti infektoitunut Salaman Matoran yritti pitää taloa lämpimänä lisäämällä takkaan puita, hiiltä, mitä tahansa palavaa löytyikin. Matoran katsoi erästä puista tynnyriä: ”Ruu-ti tyn-ny-ri” hän tavasi kömpelösti, mutta ei tajunnut sitä, joten heitti tynnyrin liekkien joukkoon.
Bio-Klaani, Chat-kahvio tänään.
Muuan painovoiman Matoran luki syrjäisessä pöydässä lehteä erään toisen salaman Matoranin kanssa: ”Rakennus paloi perusteellisesti saaren kaakkois-osassa.” Luki Painovoiman Matoran ääneen: ”Kuuluisiko tuolla ’kaakkois-osassa’ olla viivaa?”
Salaman Matoran katseli häntä hämmentyneenä ”Kuulostaako ’kaakkoisosassa’ sitten järkevämmältä? Kyllä siinä minun mielestä pitäisi olla viiva.”
”Ei yhteen…” Huokaisi Painovoiman Matoran ja jatkoi selittämistä: ”Se saattaisi olla ’kaakkois osassa’, mutta en ole varma. Tai ehkä olenkin.”
Ja niin he rupesivat keskustelemaan monta tuntia viivoista ja pilkkusäännöistä (alkoholi auttoi). Lopettaen keskustelun katoamiseen terassille.
Uroijegen.
Aloemin vene alkoi hajota Toan imiessä kasvillisuuden itseensä. Hän jätti kuitenkin pienet palaset yrttejä jäljelle ja istutti ne rannan lähettyvillä olevalle kukkulalle. Tiikeli oli paennut jonnekin päin valkoisesta hiekasta koostuvaa rantaa. Aloem ei uskonut, että pienelle ystävälleen tapahtuisi mitään, joten lähti jaloittelemaan pitkin hiekkaista rantaa, jota ympäröi ruskassa oleva metsikkö. Toa ei pitänyt syksystä, eikä etenkään talvesta. Kasvillisuus katoaa kaikkialta maan päältä.
Yht’äkkiä Aloem kuuli kauhua tihkuvan huudon suunnasta, jonne Tiikeli lähti. Toalle tuli toive, että olisi ottanut uutta naamiotaan valitessa Kualsin tai edes Kakaman. Paksut saappaat tuntuivat hankalilta hietikossa, mutta to juoksi. Juoksi kunnes näki jotain, jota ei olisi ehkä halunnut nähdä: Kolmibioinen, ilmeisesti vihainen, pinkki karhumainen rahi oli käynyt Tiikelin kimppuun!
”’Joumahin Illallinen’… Miten kukaan voisi antaa sellaisen nimen jättiläismäiselle pedolle?” Aloem mietti, mutta lopulta yritti pyyhkiä ajatukset mielestään. Hänen täytyisi nyt käydä taistoon!
Toa veti miekkansa esille, mutta horjahti hieman sen painosta. Hän ei pitänyt niinkään taistelemisesta, mutta näin pakon edessä oli pakko. Elementaalienergiaisku karhua läheisiin puihin, jolloin oksat alkoivat venyä kaulan ympärille kuristaen sitä voimakkaasti. Tiikelillä oli hämmästynyt ilme. Eiväthän puut yleensä olleet hänen pieniä apulaisiaan.
Joumahin Illallinen sätki hetken ennen kuin nousi takajaloilleen. Näky oli pelottava. Oksat katkesivat ja puut irtosivat juuriltaan. Karhu oli ottanut uuden kohteen saaliikseen, jolloin se nosti oikean tassunsa ja valmistautui iskemään. Aloem ehti aktivoida Hunansa,
mutta ei piiloutua. Seurauksena oli voimakas isku vasempaan kylkeen, Illallisen kynsi olisi seivästänyt Toan, ellei hän olisi kantanut kestävää haarniskaa yllään. Vartaloa myötäilevä musta villapaita repesi kuitenkin, mikä sai Aloemin hyvin vihaiseksi. Isku miekalla keskelle tassua oli oikea tapa kiittää pinkkiä Rahia. Näytti siltä, että isku ei olisi edes tuntunut. Karhu heitti Toan kauemmas rannalle. Suoraan irtoleväkasan päälle, jossa Joumah nukkui. Voimakas tömähdys paikkaan sammuneen Rahin viereen sai varmasti hänet hereille.
”NNNGGGAAAAAAAAHHH!!!” Kuului kiljaisun, haukotuksen ja epämääräisen krapula-äänen yhdistelmä Ushmahin suusta.
Meri
Selvästi violetti ankeriasmainen Rahi, Lieko oli nukkunut Uroijegenin lähistöllä. Taistelun äänet (ja etenkin Joumahin huudahdus) saivat herkän Rahin hereille. Jospa hän menisi katsomaan tilannetta.
Kala ui pois pienestä luolasta kohti Uroijegeniä, mutta pysähtyi muistaessaan samoilla vesillä tapahtuneen hyökkäyksen Tärtäläis-kauppiaan kimppuun.
”Lioku…” Kuului telepaattinen voihkaisu sekä kaikkialta että ei mistään.
Uroijegen
Pinkki Joumahin Illallinen oli saanut iskuja miekasta, ruoskasta, nyrkistä, jalasta, puunlatvasta ja ties mistä muusta, eikä vaikuttanut edes väsyvän.
”Joumah?” Kysyi hengästynyt Aloem, joka kompuroi ylös merestä – karhu heitteli häntä liiankin usein.
”Niin, Kaunis Toa HIK ?” Vastasi Rahi humaltuneena.
Toa riisui saappaansa ja tyhjensi ne vedestä. Hän ei ollut kovin imarreltu humaltuneen Ushmahin puheista. ”Miksi tuon Rahin nimi on ’Joumahin Illallinen’? Oletko joskus saanut tuollaisen tapetuksi?”
”Kyselet Paljon.” Sanoi Joumah täydellisen neutraalilla äänellä, mutta yritti taas olla kohtelias: ”Kyllähän Minä Tuon Nimesin, Mutta Edellisellä Kerralla Se Vain Käveli Tiehensä. Ei Tullut Pekonia Ei.”
Joumahin silmät sädehtivät hänen ajatellessa pekonia. Aloem taasen puki saappaat takaisin jalkaan ja aikoi aloittaa uuden hyökkäyksen. Ehkäpä tunkemalla kuusi kurkkuun.Mutta hän keskeytti lähdön huomatessaan Tiikelin… Tanssivan?
Kyllä. Tiikeli tanssi joitain epämääräisiä liikkeitä ja päätti sarjan hienoon kierrepotkuun, joka osui keskelle Illallisen kuonoa. Karhu katsoi säikähtäneenä kieroon ja huomasi kuononsa litistyneen. Tämä oli kauheaa sen mielestä. Nenä on tärkeä elin! Ja niin karhu kuoli järkytykseen. Romahdus kuului kaikkialle ympäri Uroijegeniä. Joumahin Illallinen on vihdoin kuollut!
[spoileri]Tiikeli, jos sinulla vain riittää aikaa, mikä ei kylläkään ole mahdollista, niin voisitko yrittää keksiä joitain liikkeitä tuohontanssiin? Kiitoksia kuitenkin.[/spoileri]
Uroijegeniläinen Ushma-kylä.
Kansa oli kerääntynyt torille. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki olivat aivan hiljaa, kunnes jokainen rupesi kiljumaan! Traumojen määrä oli jo hälyttävän suuri.
Takaisin rannalle
”Jee!” Huusi Joumah ja tunki Aloemilta lainaamansa miekan viimein kuolleen Joumahin Illallisen hampaiden väliin. Hän kömpi sisään suuhun ja alkoi repiä lihan palasia ”Voisin Syödä Tämän Kaiken Aivan Yksin!”
”Mutta Et Syö!” Huudahti Tiikeli ja hyppäsi Joumahin seuraksi.
Aloem katsoi järkyttyneenä kohtaa, jossa aivot kaivettiin kuonon sijaan silmä-aukosta, josta oli työnnetty silmä syrjään. ”Kaksi pientä sadistia. Pitäkööt vain hauskaa.” Hän mutisi ja lähti kävelemään rantaviivaa poispäin. Mutta jokin oli vialla. Hän tunsi itsensä seuratuksi, joten alkoi vilkuilla ympäriinsä. Vedessä loiskahti. Aloem oli nähnyt punertavan Rahin, joka tuijotti häntä vedestä. Mutta nyt se oli poissa. Vain hän, ranta ja kaksi ystävystä, jotka yrittivät saada sydämen korvasta ulos. Siinä oli kohta, jossa Toan täytyi estää oksentaminen.
Aikainen yö, Uroijegen
Aloem seisoi suuren padan ääressä ja keitti ruohoa Umbran reseptillä. Tiikeli katseli kuplivaa vettä ja päätti heittää mursujen sijaan palasia Joumahin Illallisen lihaa. Ehkäpä se maistuisi edes mursun tapaiselta.
Joumah oli kadonnut läheiseen pyhään temppeliin, jossa kuuluisi olla pyhempi, universumin eeppisin sauna ja kaikista pyhin, vihtomisen naamio, jota ei tuntunut koskaan löytyvät. Kunnon löylyt tekivät terää viileinä syys-iltoina, joina viettäisi mieluummin aikaa lämmitellessä kuin muuten vain juoksennellessa.
Useat Fikout juoksentelivat varjoissa saaden pelottavia varjoja näkyviin. Tälläisiä iltoja pitäisi olla syksyllä enemmänkin. Koska täydellisyys.
”Aloem…” Aloitti Tiikeli keskustelemaan Toan ojentaessa hänelle lautasellisen keittoa, joka näytti todella epäilyttävältä: ”Haluaisitko Tulla Saunomaan Kanssamme? Löylyt Tulisivat Olemaan Hienot.” Kasvillisuuden Toa katsoi epäillen raidallista ystäväänsä, joka näytti pitävän keitosta. Hän ei tiennyt, miksi jättäisi tulematta, joten vastasi: ”Voih… Kyllähän minä voisin tulla-” ”Hienoa!” Huudahti Tiikeli niin, että keittolautanen lensi 9001 astetta ympäri ilmassa ja räjähti näyttävällä leimahduksella. ”Joukka?” ”Tiikeli?” Kuului vastaus nokiselta Ushmalta, joka oli juuri saapunut sytytyspuuhista. ”Lisää Tehoa Kiukaaseen!” ”Heti Paikalla!” Huusi Joumah hilpeästi ja sukelsi takaisin temppeliin.
Tiikeli katseli odottavasti Temppelin savupiippuna toimivaa koristeellista pylvästä, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Hän oli varma, että kohta tapahtuisi jotain. Ja niin tapahtuikin: Valtava musta savupilvi jyrähti esille, jolloin Tiikeli pongahti ilmaan ja juoksi kohti tuntematonta, huutaen samalla ”Olutta Ja Makkaraargh!”
Aloem jäi yksin nuotiolle ja mietti hetken. Hän oli lupautunut saunomaan, joten hän myös menisi. Ja niin Naispuolinen Kasvillisuuden Toa alkoi tepastella kohti Temppeliä.
Ranta
Tiikeli oli kompuroinut ranataviivalle ja alkoi etsimään jotain. Tämä jokin oli pieni metallinynnyri, joka oli upotettuna meren alle. Sen nostaminen tuotti aina hankaluuksia, mutta kylmä olut oli sen arvoista.
Kissamainen rahi kastoi jalkansa hyiseen veteen ja tutkaili tynnyriä. Se oli tavallinen tynnyri, joka oli tällä kertaa harvinaisen jumissa. Tiikeli joutui kastamaan päänsä veteen, koska tynnyri valui jatkuvasti syvemmälle. Jos hän voisi vain jaksaa…
Mutta silloin jokin auttoi Häntä. pitkä ankeriasmainen Rahi työnsi tynnyrin päällään rannalle. Tiikeli ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi sanomaan”Kii-tos.”
Silmän räpäyksessä oli kala uinut pakoon. Mutta Tiikeli mietti uutta tuttavuuttansa enemmän olutta! ”Jippii!” kuului hihkaisu hämärällä rannalla.
Temppeli
Aloem tutkaili kivisiä seiniä. Hän ei tajunnut kaiverruksista puoliakaan, eikä välttämättä edes halunnut. Pian käytävä päättyi ja vastaan tuli ovi. Suuri kivinen ovi, joka oli avattu. Oven takana oli soihduin koristeltu pyöreä huone, joka oli täynnänsä hyllyn tapaisia juttuja. Keskellä huonetta oli pylväs, jonka kaiverruksista sai Toakin selvää: ”Ethän sauno vaatteet päällä, kiitos.”
Aloem mulkaisi kaiverruksia, mutta totteli. Hän istahti penkin tapaiselle ja riisui Saappaansa, jotka olivat täynnä hiekkaa. Paksu haarniska olikin hieman hankalampi, koska se painoi, mutta kyllä senkin sai yrittämällä. Painava haarniskan yläosa romahti maahan kovalla äänellä, joka sai Saunovan Joumahinkin hätkähtämään. ”Aloem, Kaikki Kunnossa?” ”Kyllä… Kaikki on kunnossa.” Vastasi Toa kysymykseen. Ja riisui panssarinsa alaosan, joka oli hiertänyt ilkeästi.
Silloin Tiikeli ryntäsi sisälle ja riemuitsi oluen tähden. ”Muistin Juuri, Että Söimme Kaikki Makkarat Viime Kerralla, Joten Emme Tule Saamaan Niitä!” Tiikeli huudahti ja heiti tynnyrin sauna-huoneeseen. Ennen huoneeseen astumista hän katsahti ympärilleen ja huomasi Aloemin nurkassa. ”Riisu Toki Loputkin Vaatteet Päältäsi Ja Tule Saunomaan Kanssamme.” Tiikeli hihkaisi, mutta tuli sen jälkeen hieman totisemmaksi ja kysyi: ”Vai Tarvitsetko Apua?” ”Ehh.. Ehkä en kuitenkaan…” vastasi Toa hieman ujosti. Ja näytti kädellä merkkiä, joka voisi tarkoittaa: meneppä jo siitä. Tiikeli katsoi kummaksuen, mutta päätti jättää Toan rauhaan ja kiirehtiä Saunomaan. Aloem mietti hetken, ja riisui villapaitansa sekä housunsa.
Saunahuoneessa oli hankala nähdä mitään, koska suuri ellipsi huone oli täynnä höyryä. Tiikeli ja Joumah istuivat kivisillä lauteilla, joille oli keksittävä parempi nimi, koska lauteet vittasivat selvästi lautoihin. Huoneen keskellä oleva kivikasa hehkuin erittäin kuumana, odottaen löylyvettä päällensä.
Ovi avautui pukuhuoneista, jolloin valoa vasten näkyi hahmo, kuin varjo. Joumah ja Tiikeli katsoivat kunnioittaen tulijaa, joka katosi höyrypilveen heti oven suljettua. Joumah yritti saada puheenaiheen aikaseksi: ”Tiikeli?” ”Niin?” ”Luokitellaanko Kanohi Vaatteeksi?” ”En Ole Varma. Aloem Ei Ole Ainakaan Riisunut Omaansa, Joten Ehkä Ei.” ”Mutta Mitäpä Me Tälläistä Pohdimme. Olutta?” ”Kyllä!” ”Aloem, Istu Toki Viereemme.” ”Istuisinko?” Kuului vastaus kolmannella äänellä, joka ei ollut Tiikeli, eikä Joumah, joten sen täytyi olla Aloem. ”Istu vain” Sanoi Tiikeliltä kuulostava ääni.
Toa alkoi kävellä kohti ääniä. Hän ei nähnyt sankassa sumussa yksinkertaisesti sanottuna mitään. Viimeistään siinä kohtaa, kun jalka osui johonkin, saattoi olla varma, että löysi istumapaikan. Ja koska oluen litkiminen kuului läheltä, olivat myös kaksi ystävystä siellä. ”Aloem, Tiesitkö, Että Rintasi Näyttävät Pienemmiltä Kuin Olisin Luullut?” Selitti Joumah humalapäissään. Aloem oli suorastaan järkyttynyt Joumahin hävyttömyydestä, joten löi häntä takaraivoon, ja näin Ushma putosi lauteet alas ja romahti lattialle. ”Heh.” Naurahti Tiikeli ja mietti heken, kunnes sanoi nostaen samalla kauhallisen vettä ilmaan. ”Joumah, Mielestäni Löylyt Eivät Ole Vielä Tarpeeksi Voimakkaat.” ”Totta Puhut, Vanha Veikkoseni.” Vastasi Ushmamainen ääni lattialta. joumah yritti vielä nousta takaisin lauteille, ja valmistautui itsekin löylyjen heittämiseen. Silloin alkoivat todella kuumat aallot laskeutua heittojen tahdissa Joukkion niskaan. ”Voisitte ehkäpä hieman vähemmän käyttää tuota vettä.” Kuului kokea ääni, joka ei ollut Aloemin. Se vaikutti tulevan samaan aikaan sekä kaikkialta että ei mistään. ”Silloin on liian koskeaa, jos pystyy kiduksilla saamaan happea saunassa.” ”Mistäs Tiedät, Että Pystyy? Sinulla Tuskin Sellaisia On.” Vastasi Joumah töykeästi saapujalle. ”Entä jos onkin? Saisin tavallisestikin 7/10 tarvitsemastani Hapesta maalla, mutta täällä aivan selvästi täydet 10/10!” ”Ai, Olet Se Meitä Stalkkeroiva Kala.” Sanoi Tiikeli: ”Tervetuloa – Tulisit Toki Seuraamme.”
”Tietä Pitkin. Olen Joumah Ja Tuolla Höyryssä Ovat Tiikeli Ja Kaunis Aloem.” ”Ja nyt sanot, että olen kaunis. Vasta hetki sittenhän haukuit rintojani.” ”Kuka Sanoi, Että Haukuin? Ehkäpä Pienehköt Rinnat Ovat Mielestäni Kauniita.” Aloem huokaisi syvään ja yritti päättää tämän puheenaiheen mutisemalla jotain epäselvää. ”Ja minä olen Lieko.”Kertoi Kala tuntemattomasta sijainnista. Hetken oli hiljaista, kunnes Tiikeli tunsi Oluttynnyrin katoavat hänen etujalkojensa otteesta. ”Saisinko?” ”Ota Vain.” Huokaisi Tiikeli vastaukseksi.
Kymmenet sammakot olivat onnistuneet tunkeutumaan saunahuoneeseen. Aloem ei olisi muuten tuntenut tilanteessa mitään pahaa, mutta osa sammakoista saattoivat olla myrkyllisiä. Hän käytti elementaalivoimiaan, jotta voisi työntää sammakkoja poispäin kivilaattojen välistä kasvavilla juurilla. Tiikeli puolestaan oli hypähtänyt lattialle ja teki palvomisliikkeitä erään suurikokoisen vihreän sammakon edessä, joka vastasi sanomalla ”Grobit!”
Lieko vaikutti ilmeisesti keskustelevan Joumahin kanssa ajatuksilla, koska molemmat vain istuivat hiljaa ja näyttivät keskittyvän, ellei muutamaa löylynheittokertaa laskettu mukaan. ”Aloem, On Vuorosi Käydä Täyttämässä Saavi.” Huudahti Joumah yllättäen. ”Joko taas? Eikö Liekokin voisi välillä?” Huokaisi Toa. ”Hei! Minä täytin silloin kun sinä olit leikkimässä sammakoiden kanssa.” Vastasi Kala erikoisella, telepaattisella äänellään. Toa säikähti muistaessaan sammakot, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan niiden häipyneen. Samoin oli Tiikeli. Aloem kävi noutamassa Saavin ja aloitti matkansa huoneen toiseen päähän. Se oli helppoa, koska vesihöyry oli hälventynyt ja huoneessa pystyi näkemään pidemmällekin kuin nenäänsä asti. Jos omisti nenän.
Ellipsin muotoisen huoneen perällä olisi pitänyt olla kaunis suihkulähde, jota koristi suuri patsas, joka esitti lohikäärmeen tapaista olentoa, joka söi leipää ja vihtoi itseään. Veistoksen alla oli suurehko allas, jossa veden olisi pitänyt olla, mutta miten kävikään? Se oli tyhjä!
Aloem kiljaisi, koska oli jotenkin onnistunut yhdistämään Tiikelin katoamisen vedenkierron ehtymiseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi halusi juosta tarkastamaan Raidallisen Ystävänsä voinnin, mutta silti hän teki niin. Aloem juoksi ulos saunahuoneesta, jossa Lieko puheli oluttynnyri saksikässään Joumahin kanssa. He eivät humaltuneina huomanneet Toan pakenemista, vaaan keskustelivat: ”Tiedän, että ’Isä 42’, joka kerran loi lajimme, antoi meille mahdollisuuden pukea Kanoheja käyttöön, mutta en tiedä, miten sellaisen saisi mahtumaan päähäni.” ”Vai Niin, Vai Niin. Minäpä En Olekaan.” ”Mikä et ole?” ”Epämuodostunut Peukalo.” ”Et kai väitä, että minä olisin?” ”En? Vai Väitinkö? En Tiedä… Ehkäpä Vielä Yksi Kulaus Olutta Parantaisi Muistia.”
Soihduilla valaistun pukuhuoneen läpi, kohti hämärää käytävää, joka johti maan pinnalle, juoksi Toa, mutta pysähtyi ulko-ovelle. Hän oli melkein unohtanut, että oli täysin alaston. Nopeasti käytti Toa läheiseen puuhun elementaalivoimiaan ja suurensi erään sen lehdistä satakertaisen kokoiseksi. Tämän hän sitten repäisi irti ja puki viitaksi päälleen.
Lähistöltä kuului ääniä – kuin joku kituisi. Kasvillisuuden Toa toivoi, että se ei olisi Tiikeli, vaikka tiesikin asian olevan niin. Tiikeli kouristeli temppelin suihkulähteeseen johtavalla purolla Violetti Yksisilmäinen Sammakko päällään. Sammakon jalkojen kohdalla oli Kissamaisen Rahin nahka saastuneen väristä ja hilseili järjetöntä vauhtia. Aloem järkyttyi näkemästään. Hän ei tiennyt, miten saada Sammakko pois Tiikelin päältä, ellei hän ottaisi maasta bion pituisen kepin ja huitaisisi sillä sammakkoa. Hei, hänellähän oli jo suunnitelma. Ja Niin Toa nosti maasta Bion pituisen kepin ja huitaisi tarkasti kyklooppisammakkoa, joka lensi pitkässä kaaressa metsään.
Tiikelin kouristelu ei ollut päättynyt. Rahi oli kuitenkin siirretty sivummalle puron tukkeena olemisesta ja lojui Aloemin sylissä kuin ruumis. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, koska Tiikeli hengitti vielä ja jopa vihelteli. Vihellys kuulosti kuitenkin epämääräiseltä, eikä Toa pystynyt tunnistamaan säveltä. Tiikeli avasi silmänsä ja katsoi surullisella katseella Toaa, joka vastasi katseeseen surullisemmin. Surullisin oli kuitenkin Violetti Kyklooppisammakko, joka ei taaskaan onnistunut saamaan ruokaa. Ehkäpä Ushma-kylässä voisi löytyä muutama uhri… Nais-Toa pohti miten voisi saada Kissamaisen ystävänsä taas kuntoon. Ympäröivässä metsässä saattoi olla ratkaisu, joka täytyisi vain löytää, mutta siihen ei olisi aikaa. Aloem hieroi vain kolmisormisella ja yksipeukaloisella kädellään Tiikeliä, joka oli kuolemaisillaan. Vaikka pulmista viimeisenä oli se, että hän oli lähes alasti, oli hänen kylmä ja vasenta jalkaa kramppasi. Ehkäpä pieni jaloittelu auttaisi, mutta minne hän veisi Tiikelin? Lieko ja Joumah varmaankin pystyisivät pitäämään hänestä huolen. Ja niin hän laski Rahin sylistään pehmeälle sammalmättäälle, joka kasvatti itselleen jalat elementaalienergian ansiosta ja lähti kuljettamaan Tiikeliä kohti Pyhää Saunaa.
Temppeli
Lieko oli puheenaiheiden loppuessa keksinyt mennä uimaan suihkulähteeseen, johon oli taas alkanut virrata lisää vettä. Phjalta hän oli löytänyt jotain jännittävää. Legendaarinen Vihtomisen Naamio! Ikäväksi se ei mahtunut Liekolle, eikä Joumah tiennyt, miten pystyisi pukemaan moisen päähineen. Tämä tarkoitti siis sitä, että naamio oli jäänyt kokeilematta. Koska naamiosta ei ollut hyötyä, päättivät humaltuneet käyttää sitä oluenjuontikisassa astiana.
Yht’äkkiä Saunan ovi paiskautui auki. Aloem oli palannut kävelevän sammalmättään ja Tiikelin kanssa. ”Mmmitä On Tapahtunut?” Huudahti Joumah ja juoksi koomassa olevan ystävänsä luokse. Lieko katseli säikähtäneenä ja yritti keksiä mikä Tiikeliä vaivaa. Aloem yritti rauhoitella tilannetta ja sanoi niin tyynesti kuin pystyi: ”Tiikeli on nyt erittäin vakavasti sairas-” Ei Saa Haukkua Tiikeliä Sairaaksi! Hän On Aivan Tervejärkinen Mies.” Keskeytti Joumah hädissään. ”Tarkoitin, että hän on ruumiillisesti sairas, joten jatkaisimmeko?” ”No… Jatkakaamme Sitten.” ”Eli Tiikeli on saanut myrkytyksen Violetilta Kyklooppisammakolta.” Jatkoi Aloem, joka sai kertomallaan Liekon vavahtamaan. ”Violetilta Kyklooppisammakolta? Olethan aivan varma, että sillä ei ollut kahta silmää?” Hän huudahti niin hyvin kuin Telepatialla pystyi. ”Yksi sillä oli keskellä päätä” ”No… Sitten me kaikki olemme tuomittuja, jos tuo erittäin herkästi tarttuva myrkky pääsee valloilleen-” Selitti Lieko, kunnes huusi mieliä raastavalla kiljaisulla ”JOUMAH, MITÄ SINÄ TEET!?” Joumah säikähti pahasti hänen ollessaan tökkimässä Tiikelin myrkytyksen oireita. Hänen kätensä perääntyi erittäin nopeasti. Liiankin nopeasti, koska muutama pisara käteen tarttunutta myrkkyä lensivät komeassa kaaressa huoneen poikki. Suoraan kiukaaseen. ”Eh…” sanoi Joumah peloissaan. ”Ja kuten sanoin, olemme kaikki tuomittuja.”
Aloem katsoi tilannetta. He olivat kaikki kuolemassa hidasta kuolemaa. Ensin Tiikeli, sitten Joumah tai hän itse ja lopuksi Lieko. Miten ikinä voisi joutua tämän tapaiseen tilanteeseen? Joumah katseli kättänsä, joka oli alkanut turvota. ”Hei, Mitäpä Jos Saunoisimme Tarpeeksi Kovaa Erikoislöylyveden Kera? Niin Ja Aloem Voisi Koettaa Vihtanaamiota.” Selitti Joumah. Yllättävän järkevästi ollakseen täysin humalpäissä. Hän etsi puheensa jälkeen Naamiota, jonka muisti olevan melko likainen. ”Kunhan Ensin Pesisit Sen.
Aloem yritti löytää Naamion vesihöyrystä. Se oli kuin Suuri Kanohi Rau. Sisältä mukavan sileä ja tasainen, mutta ulkopuolelta piikikäs kuin siilin selkäpiikitys. Mitäköhän suunnitelija ajatteli tehdessään tämän metsänvihreän Naamion piirustuksia. Joka tapauksessa Aloem otti Jalon Hunansa pois päästään ja laittoi uuden kanohin. Nyt hänellä oli Legendaarinen Vihtomisen Naamio. Kanohi Vihta (Ja näin Joumahin Nimeämä naamio pääsi tietoisuuteen kaikkien saunaharrastajien keskuudessa). Toan mielestä naamio oli liian raskas ja sen läpi oli vaikea nähdä, mutta ne olivat vain sivuseikkoja. Nyt olisi käytännön kokeen aika.
Yht’äkkiä kaikki tunsivat sekunnin välein voimakkaan läimäyksen aivan joka puolella ruumistaan. Isku ei sattunut eikä kutittanut. Se vain oli hienon tuntuista. Ihot eivät enää hilseilleet Aloemilla tai Liekolla. Joumahin käsi näytti olevan parantumaanpäin, mutta ei. Tiikeli voi surkeasti. Hänen tilansa pahentuminen oli toki päättynyt, mutta parantuminen ei näkynyt missään.
Aloem siirtyi Liekon luokse, joka heitti täyden saavillisen vettä kivien päälle. Vesihöyry nousi sietämättömiin lukemiin, kaikkien muiden kuin Kalan mielestä, joka veti syvään henkeä ja antoi hapen erottua mukavan hitaasti vedystä. Rahi tiesi, mitä Aloem halusi, joten lähetti välittömästi kuvan kasvista Toan mieleen. Se oli lyhytvartinen, punainen yrtti, jonka päässä kasvoi siimamaisia ulokkeita. ”Tuo tämän kasvin vartta.
Aloem sai sai mojovan flashbackin. Ennen hyttiinsä lukittautumista hän oli suorittanut pienen tehtävän, joka oli luokiteltu harmittomaksi…
Die Tärtä
”Tehtävänne tulee olemaan yksinkertainen.” Selitti Onu-Turaga, Neiti, Kapteeni Anonymmeli tehtävää kahdelle Toalle, hän piti pienen tauon kaivaessaan esille valokuvaa: ”Käytte vain noutamassa tuolta saarelta tämän hyönteislajin.” Kuvassa oli suunnilleen Matoranin pään kokoinen puna-ruskea nelisiipinen hirvitys, jonka päästä törrötti pitkä kärsä.” ”No, mutta sehän näyttää aivan sinulta, Grijboot.” Sanoi Onu-Toa Wlirreh, joka rupesi kikattamaan. ”Enpä tiedä. Mielestäni sen pää vastaa omaasi.” Ivasi puolestaan Grijboot viittansa suojasta. Wlirreh loukkaantui ja mottasi Ruskeaa Toaa takaraivoon. Hän irvisti iskun saaneelle Toalle ja pyyhkäisi kädellään Hyvin hoidettua mustaa Suurta Shelekiään.
Toat nousivat tuoleiltaan ja olivat lähtemässä Kapteenin hytistä, mutta Anonymmeli sanoi vielä: ”Wlirreh, jää tänne vielä hetkeksi.” Grijboot joutui kävelemään yksin ulos keskelle Matoran-joukkiota, joka yritti saada laivan pysähtymään ilman kapteenin käskyä. Grijbootilla ja Wlirrehillä ei ollut oikein hyvä yhteisymmärrystä asioista, joten Kiven Toa ajatteli, että olisi parempi, jos joku muu menisi hänen puolestaan. Mutta kuka?
”Hei! Älkää tönikö jatkuvasti!” Kuului valitus korkealla äänellä. ”Emme me voi olla tönimättä niin kauan kuin olet näkymätön.” Vastasi eräs urhea Matoran näkymättömälle valittajalle: ”Lopeta näkymättömänä oleminen, niin voisimme lopettaa törmäilemisen. ”Lopettaisin jos tämä Naamio ei olisi jumissa. Ja myönnä, että tönit joissain paikoissa tahallasi.”
Grijboot Tunnisti tilaisuuden. Hän yritti etsiä näkymättömän Toan jostain lähistöltä katsoen varjoja. ”Aloem, haluaisitko, että korjaan naamiosi?” Kysyi Kiven Toa näkymättömältä kohteelta. ”Voi kyllä!” Kuului vastaus, jota seurasi hiljaisuus ja kysymys: ”Mutta mitä vastaan, ja onko sinulla naamiota vaihtoon?” ”En ajatellut mitään suurta. Kunhan vain menisit puolestani käymään Wlirrehin kanssa eräässä tehtävässä.” Aloem ilmeisesti riemuitsi, mutta koska hän oli näkymätön, ei sitä pystynyt todistamaan. ”Asia lienee sovittu?” Kysäisi Grijboot pää kallellaan. ”Voi kyllä!” ”No… Jos nyt antaisit naamion minulle niin voisin lähteä korjaamaan sitä.” ”Tässä.” Sanoi Aloem ja irrotti Jalon Hunansa. Kiven Toa otti Naamion vastaan ja lähti kävelemään poispäin. Mutta yht’äkkiä ja todella nopeasti kietoutui hänen ympärillensä ruoskan tapainen kasvi, joka vetäisi hänet takaisin Kasvillisuuden Toan lähelle. Aloem laski molemmat kätensä Grijbootin hartioille ja sanoi korvan vieressä: ”Mutta ensin näytät Naamiovalikoiman.” Aloem katsoi Grijbootia sinisillä silmillään pelottavasti. Kiven Toalla ei ollut vaihtoehtoja.
Grijbootin hytti
”Mitä luulisit, Miksi Anonymmeli ja Wlirreh jäävät aina keskustelemaan kahdestaan?” Kysyi Grijboot ohimennen Aloemilta. ”Wlirreh ja Anonymmelihän asuivat ennen Tärtäläisten perustamista samalla saarella ja taisivat olla hyviäkin ystäviä.” Vastasi Aloem ja mietti hetken: ”Sillä saarella asustaneet Onu-Matoranithan olivat kaikki naisia, tai ainakin olen kuullut niin.” ”Perin poikkeuksellista…Hei, etkös sinä asunut naapurisaarella, joka-” ”Oli ensimmäisen Tärtäläisten ryöstöretken kohteena.” Keskeytti Aloem: ”Kyllä.”
Grijboot päätti keskustelun ja väänsi vivusta, joka avasi valeseinän. Sen takaa paljastui kaunis kokoelma hyvässä kunnossa olevia Kanoheja, joita voisi ihailla maailman tappiin saakka. ”Ja mikä parasta, jokainen näistä on toimiva. Eli voimattomat eivät kuulu kokoelmaan. Esitteli harmaaseen viittaan pukeutunut Kiven Toa. ”Jopa tuo?” Kysyi Kasvillisuuden Toa, joka osoitti kivestä veistettyä Jaloa Matatua. Grijboot säpsähti ja nappasi naamion pois näkyviltä nopealla liikkeellä. ”Se on… Eh… Erään ihailijani veistämä.” Toan Suuren Komaun peittämille kasvoille oli selvästi noussut puna. ”Mutta minä pidän tärkeimpänä sitä, että sen värimaailma sopisi puvustukseni tai ruumiini kanssa.” Selitti Naispuolinen Toa ihaillen vaihtoehtoja. ”Hunasi oli vaaleanvihreä. Minulla on täällä vastaavalla värillä Suuri Suletu, Jalo Jutlin sekä Suuri Mohtrek.” ”Jutlin ja Mohtrek ovat Makutain suosimia naamioita, eikö niin? Wlirrehin käytössä Shelek näyttää tyylikkäältä, mutta en itse oikein välitä niistä. Mikä muuten on Suletu?” ”Tämä.” ”Eww! En ikinä koskisi tuohon. Se näyttää kuin Karzahnin käyttämältä… No, entä Hopeinen väri?” Grijboot näytti hieman pettyneeltä, mutta jatkoi esittelyä: ”Jalo- sekä Suuri Mahiki, Suuri Volitak, Suuri Kakama sekä Jalo Elda.” ”Tästä väristähän riittää valinnanvaraa. Ja oi! Suuri Kakama! Olen aina toivonut itselleni tälläisen naamion. Vaaleanvihreänä, tietysti, mutta kukaan ei tunnu omistavan sellaista. Tämäkin… Hei, tämähän on enemmän harmaa kuin hopeinen? En tiedä haluaisinko. Onhan vaihtoehtoja vielä… Mahikista ei kumpaistakaan. Volitak näyttää kaasunaamarilta, joten ei. Eldasta ei varmaan tarvitse edes sanoa. Koska viikset.” Toa ajatteli ääneen. Mikään näistä naamioista ei ollut oikein sopiva, mutta mustien naamioiden alueella ei ollut kuin Suuri Pehkui ja Suuri Grast. Niihin ei olisi tyylitietoinen Nais-Toa koskenut.
Grijboot Katseli vierestä jännittyneenä. Miksi hänen naamionsa eivät kelvanneet? Mutta viimein tapahtui päätös. ”Hyvä on. Otan tämän harmahtavan Kakaman.” ”Hienoa.” sanoi Kiven Toa ja huokaisi syvään. ”Naamiosi tulee olemaan korjattu palatessasi tehtävältä. Nähkäämme silloin.” ”Nähkäämme. Ja kiitos lainasta.” ”Eipä mitään.” Hytin ovi sulkeutui Kasvillisuuden Toan perässä ja Viittaan pukeutunut Toa jäi yksin hämärään hyttiinsä. Hän muisteli Anonymmelin edellisiä tehtäviä, joihin oli kaivattu kahta Toaa. On ihmeellistä, miten hän oli vielä hengissä. ”Selviytymisiin.” Kuiskasi Toa itsekseen ja alkoi etsimään kynää sekä paperia.
Die Tärtä
Suurta Shelekiä kantava pitkähkö nais-Toa seisoi Die Tärtän kannella. Hän katseli kaunista kasvillisuuden peittämää saarta, josta hänen tulisi löytää hyönteinen. Miksi?
”Wirreh!” Kuului hänen takaa korkea huudahdus: ”Arvaa kuka tulee kanssasi reissulle?” Toa oli hiljaa hetken ennen kuin kääntyi ympäri: ”Aloem! Sinulla on uusi Naamio? Mistä syy moiseen?” ”Niin… Hunani oli keksinyt, että on hauskaa olla päällä ilman syytä. Grijboot lupasi korjata Naamion jos lähtisin kanssasi.” ”Arvelinkin, että jotain sellaista on tapahtunut.” sanoi Maan Toa ja hymyili vaisusti. ”No, tiedätkö mikä on matkan tarkoitus?” Kasvillisuuden Toa muisteli kaikkea Grijbootin kertomaa, mutta hänelle ei oltu edes vihjattu matkan tarkoituksesta. ”En?” Wirreh huokaisi syvään ja sanoi: ”Aloem, uusi Kanohisi muuten korostaa kauniisti silmiäsi.” ”Voi kiitos.” ”Eli tehtävämme on kerätä Grijbootilta näyttävä hyönteinen tuolta saarelta edessämme.” ”Siinä kaikki?” ”Siinä kaikki.”
Tavallista pidempi Le-Matoran, Perämies Un-Tak käveli kaksikkoa kohti. Hän pysähtyi pienen matkan päähän heistä näyttäen pituudestaan huolimatta kääpiöltä. Ryhdikkään asennon saatuaan hän ilmoitti: ”Kapteeni pyysi kertomaan, että veneenne on lähtövalmiudessa.” Wirreh katseli hölmistyneenä tulokasta. ”Ottaisit ihmeessä rennommin. Olet perämies, joten voit vapaasti kulkea miten huvittaa.” Neuvoi Aloem huvittuneena pientä saapujaa. Un-Tak hämmästyi kehotusta: ”Todellako?” Maan Toa nyökkäsi: ”Kyllä. Edellinenkin Perämies teki niin.” Silloin Ilman Matoran säikähti. Kauhukuvat edellisen Perämiehen kahtia halkaistusta ruumiista kummittelivat helposti mielessä. Ja niinpä alkoi Uusi Perämies hiipiä pois.
Toat lähtivät kävelemään kohti Pientä Venettä, jonka varusteina olivat halpa moottori sekä pari meloja, jotka näyttivät kirveellä veistetyiltä. Nelisen Matorania yrittivät vielä puhdistaa Veneen pohjaa liasta. Eräs kirveen kanssa heiluva Kasvillisuuden Matoran huomasi Aloemin lähestyvän, jolloin hän hyppäsi ulos Veneestä ja juoksi Toia kohti. ”Siskosiskokatso!” Hän huudahti innoisaan Toalle ja heilutteli kirveellään Venettä kohti: ”Veistin melat aivan itse.” Aloem huokaisi ja katsoi pientä innostunutta miespuolista Matorania. ”Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että en ole siskosi?” Matoran hämmästyi vastausta jäätyen paikalleen. Hetken hiljaisuuden hän kuiskasi ohitsensa kävelleelle Toalle: ”Etkö?” Tämä tuli Matoranille suurena iskuna, joten hän päätti kadota juomaan itsensä uneen rommilla.
Toat nousivat astetta liian pieneen Veneeseen ja näyttivät merkkiä. Matoranit juoksentelivat ympäriinsä ja vääntelivät kampia, jotta Vene voisi laskeutua kevyesti alas.
Wlirreh nousi seisomaan Veneessä ja tutkaili saarta. Missään ei näkynyt rantaa, johon voisi rantautua. Maan Toa nosti vetäisi terävän miekkansa esille ja kääntyi Kasvillisuuden Toaa päin. ”Aloem, voisitko kaataa tuon puun?” Hän kysi hieman oissaolevalla äänellä. Aloem ei taunnut, mitä Wlirreh aikoi tehdä, mutta ei aikonut kysyäkään. Kasvillisuuden Toa keskitti elementaalivoimaansa rantakalliolla kasvavaan puuhun, saaden sen latvan romahtamaan veteen. Maan Toa puolestaan käytti elementaalivoimaansa saaden puun ympärille tulemaan laajan maakerroksen. Näin olivat Toat luoneet sillan tapaisen, jolla pystyi kävelemmän hieman alle kahden Bion korkuisen rantakallion päälle.
Veneen moottori sammui keulan kolahtaessa vasta kyhättyyn rantautumispaikkaan. Toat keräsivät tarvitsemansa tavarat ja alkoivat nousemaan pois Veneestä, kohti metsää, jossa hyönteisten pitäisi asua.
Tiheä metsä, viidakko oli paikka, jossa Kasvillisuuden Matoran asuisi mielellään. Tästä syystä Aloem oli erittäin innoissaan kiivettyään rantakallion päälle, lähti hän juoksemaan kasvillisuuden sekaan. Toa nuuhkaisi raikasta metsän tuoksia, mutta sitten… ”Aloem?” Maailma värisi kuin se olisi nestettä, johon oli pudotettu jotain, joka olisi saanut sen väreilemään. Aallot pyyhkäisivät puiden läpi ja muuttivat ne hetkellisesti epämuodostuneiksi. Mutta kaikki tämä oli vain hetkellistä. Itse asiassa kukaan tai mikään ei ollut edes huomannut tapahtumaa.
Wlirreh käveli hitaasti kauemmas kirmanneen Aloemin jäljillä. Hänellä oli sentään rinkka selässään, joka sisälsi tarvittavat työvälineet. Maan Toa ei oikein pitänyt ympäröivästä viidakosta. Jokin sen perukoilla tuntui ahdistavalta.
”Wlirreh!” Kuului huudahdus korkeahkolla äänellä syvältä metsästä. ”Tule katsomaan, löysin jotain ainutlaatuista!” Ääni oli Aloemin. Siitä ei olisi voinut erehtyä. Maan Toa huokaisi ja alkoi kävelemään hieman reippaammilla askelilla kohti ääntä.
Aloem seisoi järven rannalla. Toinen auringoista oli täsmälleen sen yläpuolella ja loi pinnan kauniin kiiltäväksi. Kasvillisuuden Toa katseli kauniisti rantaa kohti kelluvaa kasvia ja oli kumartui noukkimaan sen. Kasvi tuntui olevan kiinni jossain, joten Toa kiskaisi sen irti … hatusta?
Veden alta nousi saksikäsi edellä Carapar, joka näytti vihaiselta. Perässä nousivat myös kaksi vastaavaa Caraparia, jotka pitivät käsissään raskasta kanoka-kiekkoja sarjatulella ampuvaa tykkiä. Tykki osoitti suoraan Aloemin päähän
Toa oli pulassa. Tykki oli aloittanut pyörittämään kiekkoja sisällään ja piti voimakasta ääntä. yksikin ammus pystyisi repäisemään suojaamattoman kaulan kahtia, joten Aloemin täytyi päästä eroon tilanteesta. ”Eh… Jospa pistäisin tämän kukan takaisin hattuusi?” Hän yritti sanoa rauhoittaakseen kukkahattuiset Rahit. Carapar, jonka hatusta varastettiin kasvi, mulkaisi Kasvillisuuden Toaa, mutta sanoikin ”Ei. Sinä pidät sen.”
Rahit alkoivat vajota takaisin järven syvyyksiin. ”Aloem?” Aaltoilu alkoi taas, mutta tällä kertaa aaltoilu kävi voimakkaammin. mikään ei pysynyt ymmärrettävän muotoisena. Kasvillisuuden Toa säpsähti pois ajatuksistaan. Hän oli seissyt paikallaan kohtalaisen pitkän ajan, eikä ollut reagoinut puheeseen. ”Aloem! Et saisi nukahtaa tuolla tavalla.”
Kasvi jonka Lieko näytti… Aloem oli pitänyt siitä hyvää huolta Die Tärtässä ja käyttänyt sitä… Kasvillisuuden Toan mieli oli hetken täysin tyhjä tai niin täysi, että se oli jumittunut. …veneessä, jolla Aloem oli paennut.
Toa ei sanonut mitään. Haparoivin askelin hän yritti suunnistaa aivan liian höyryisessä temppelissä ovelle päin, joka täysin avonaisena toi himmeää valoa soihduin varustetusta pukuhuoneesta.
Ankeriasmainen Kala katseli hieman hölmistyneenä höyryyn katoavaa Toaa, mutta sitten hän muisti, että tarvitsi lisää happea. Niinpä Lieko luikerteli nopeasti kohti suihkulähdettä ja vetäisi kiduksensa täyteen vettä.
Joumah oli sammunut lauteille. Hänellekin oli ilmeisesti tullut raja vastaan oluen juonnissa. No, ainakin tynnyri oli saatu tyhjäksi.
Uroijegen
Aloem astui jälleen ulos Temppelistä. Hän ei ollut riisunut syksyisestä lehdestä valmistettua viittaansa. Hän katseli jälleen ympäröivää metsää ja yritti muistella, mistä saapuikaan. Saari ei ollut mitenkään valtava. Pari temppeliä, Ushma-Kylä ja Vuata Maca näkyivät hienoina maamerkkeinä. Rantaviiva oli pohjoisella puolella saarta täynnä jylhiä kalliota, mutta eteläisellä kaunista hiekkarantaa. Toa alkoi kävelemään paljain jaloin kohti hiekkarantaa, johon oli muistaakseen rantautunut.
Sää oli mitä eriskummallisin: taivaalta satoi lumihiutaleita, minkä ei pitäisi olla mahdollista siihen aikaan vuodesta. Ei ainakaan pysyvän lumen kohdalla, mitä tuskin tuli. Ensilumen olisi pitänyt olla iloinen asia, eikä tarkoitettu vietettäväksi kuolemaisillaan olevien kanssa.
Aloem lähes alastomana hyppelehti sammaloituneilla kivillä ja toivoi, että olisi ottanut saappaat. Ilma ei ollut kylmä enemmänkin viileä, mutta raikas. Aamuaurinkokin saattaisi tulla piakkoin esille ja… ”Hyvä tavaton. Olenko valvonut jo näin kauan?” Nukkumiselle ei olisi kuitenkaan aikaa. Tiikeli saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä ja ainoa pelastuskeino olisi – jos Liekoon on uskomista – yrtti, jonka Aloem sai eräältä Tammea pelaavalta Kukkahattutäti-caraparilta ötökkäjahdissa ollessaan.
Ranta näkyi jo metsän takaa. Vielä muutama loikka ja pääsisi mukavan pehmeälle hietikolle, jossa saattaisi olla ainoastaan muutama jalkaa viiltävä lasinsirpale. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pikkuruinen Joumahin illallinen hyppäsi pusikon takaa suoraan Kasvillisuuden Toan eten, joka säikähti pahanpäiväisesti ja kompastui kivikkoon. Tässä vaiheessa alastomuus ei ollut hieno asia, koska terävät kivet iskivät viiltoja Toan paljaaseen ihoon, saaden useampaan kohtaan verenvuotoa ja ilkeitä naarmuja.
Joumahin Illallinen, tai pikemminkin ltapala lähestyi puolustuskyvytöntä maassa makaavaa Aloemia, joka ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. Jos hän ei nousisi pian kuraisesta maasta, ehtisi karhu syömään hänet. Jos taas hän yrittäisi nousta… Se ei ollut mahdollista. Haavat kirvelivät nuorta Toaa, joka halusi hakea yrtin, jolla voisi pelastaa henkiä. Legendaarinen vihtomisen naamio ei paljoa auttanut. Se heikensi näköä ja tuntui raskaalta. Jos se romahtaisi käden päälle, olisi silloi käsiparka mennyttä. Mutta tuskin Joumahin Iltapalaa voisi satuttaa sillä, koska piikit kimpoaisivat vain takaisin. Aloemin olisi pian keksittävä jotain.
Toa yritti kääntyä selälleen, jotta voisi nähdäkin jotain ympärillään tapahtuvaa. Osa terävistä kivistä olivat uponneet niin syvälle, että jäivät kiinni ihoon. Nämä kivet tietysti satuttivat kuin suola haavassa, mutta irroittaminen voisi olla tyhmä temppu, koska verenvuoto olisi liiankin voimakas.
Vaaleanpunainen Karhu alkoi kierrellä avuttoman Toan ympärillä. Aloem katsoi tarkkaan otuksen liikkeitä ja odotti tilaisuutta tehdä jotain. Iltapala katsoi, mistä voisi puraista palan pois. Ehkäpä jalan? Ja niin Karhu lähestyi jalkaa suu ammollaan. Aloemin ei tehnyt mieli joutua ruoan ruoaksi, joten käytti elementaalivoimiaan ja sitoi lähistöllä kasvavien puiden juurilla Iltapalan jalat. Toa katsoi, kuinka Otus yritti rimpuilla, mutta ei pystynyt tekemään sitä kauaa, koska Toan jalka nousi verisenä maasta, ja potkaisi voimakkaasti alaleukaan. Jossain naksahti ja liilaa verta pursusi suusta kuin toimivasta suihkulähteestä. Karhun leuka tuntui irronneen, koska se roikkui luonnottomasti verisessä lätäkössä uivassa Joumahin Iltapalan ruumiissa.
Aloem huokaisi helpotuksesta. Hän oli hengissä – ainakin toistaiseksi. Terävä kivikko oli kuitenkin ongelma. Siitä nouseminen tulisi kivuliaaksi. Toa nosti päätänsä. Hänen ”viittansa” oli riekaleina, joten sen voisi irroittaa. Kukaan ei varmastikaan tulisi kolmelta, vai viideltä, vai mitä kello ikinä olikaan:lta tirkistelemään tuntemattomien saarien rantoja. Solmun avattuaan huomasi Aloem viimein ruhjeidensa määrän. Se oli pahempi kuin kuvitella: vartalo oli täynnä verisiä haavoja, jotka varmasti tulisivat tulehtumaan. Mutta lumisateessa köllöttäminenkään ei auttanut asiaa. Päin vastoin. Kasvillisuuden Toan olisi noustava.
Kädet tuntuivat raskaammilta kuin tavallista. Oikean käden nostaminen tuntui kuin kymmenen nuolta oltaisiin tökätty siihen. Vasen käsi taasen oli helpompi, koska se ei ollut saanut yhtä mittavia vaurioita. Kolhiintunut Vihtomisen Legendaarinen Kanohi oli suojannut Toan päätä iskuilta, mutta ei muuta ruumista. Vatsasta kirjaimellisesti valui verta ja selkäkin oli naarmuuntunut kipeäksi niinkin lyhyessä ajassa. Nouseminen teki tuskaa, koska eräs terävä kivi oli iskeytynyt syvälle vatsaan, mutta kipu oli kestettävä kuin Toa. Haparoivin liikkein, pystyi Aloem nousemaan istuma-asennosta. Jokainen astuttu aksel viilsi. voimakkaasti ja rannan hiekka tulisi varmasti auttamaan(ironisesti, jos et tajunnut)
S/S Rautasiipi
S/S Rautasiipi
…
… …
… … … …
… … … … … … … Yawn?
Positronie, kirkas kala availi silmiään. Hänen viimeiset muistonsa ennen nukahtamista olivat hämärät. Ankeriasmainen kala oli muuttanut akvaarionsa sähköiseksi ja törmäillyt torakkajoukossa sattumanvaraisiin henkilöihin. Mahtoikohan yksikään olla kuollut? N’jaa. Ei sillä niin väliä.
Positronie tunsi nesteen ympärillään tunkkaiseksi. Jospa hän voisi antaa akvaariolleen käskyn nesteen puhdistamiseen. … Mitään ei tapahtunut. Vasta tässä vaiheessa kala ymmärsi, että ei ollutkaan kotoisassa akvaariossaan vaan… Kultakalamaljassa!? Pahempaakin voisi tapahtua. Kultakalamalja oli nimittäin vankilasellissä, joka oli syvällä Allianssin omistamassa laivassa. Ehkäpä hän voisi lähteä tutkimusmatkalle…
Nazorakit eivät olleet huomioineet sitä, että kylmän, harmaan, likaisen ja ankean sellin kalterit olivat niin leveät, että ohut Tronie mahtui luikertelemaan niiden välistä. Mutta miten hän saisi happea? No… Koska kala ei ollut enää elementaalivoimia syövässä akvaariossa, pystyi hän käyttämään niitä. Ja niin Positronie poistui akvaariostaan ottaen mukaansa kaksi litraa vettä, jota vetää kiduksiin.
Ensimmäisenä selvitän, missä omaisuutemme ovat. Ajatteli hohtava kala itsekseen ja lähti harhailemaan pitkin sellirivistöä, jonka vangeissa ei näkynyt tuttuja. ”Sinä!” Huudahti eräs pölynharmaa vangittu skakdi. ”Olet iloinen kala, joka ui fysiikan lakeja rikkovassa vesikuplassa… Häivy! Pilasit yöuneni!” Tähän Tronie kumarsi vastaukseksi niin kohteliaasti kuin pystyi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voisi vapauttaa ketään. …vielä…
Sellikäytävä ei ollut pitkä, mutta silti sinne oli pistetty yksi torakka vartioimaan. Hän oli umpiunessa, mikä ei ollut sallittua, mutta aamuyöllä ei ole hauska olla valveilla. Positronie huomasi hänet, jolloin hän toteutti nopeasti improvisoimansa idean. Telepaattinen viesti Nazon uneen voisi riittää. Herra torakka, olen kuningattarenne ja haluan tietää, missä on turkoosi akvaario? Torakka ei vastannut. Ilmeisesti hänen mieleen oli tullut jotain hyvin typerää, koska hänelle oli noussut torakkamainen hymy. Tronie ihmetteli elettä ja tunsi itsensä epäkunnioitetuksi, joten teki jotain niin mieltä raastavaa, että olio heräsi.
Nazorak huojui käsiään heilutellen ja vilkuillen ympärilleen, mutta huomatessaan hohtavan kalan vesikuplassaan, vetäisi hän kiväärinsä esille. Positronie katsoi ”ah niin valpasta” Torakkaa, joka osoitti häntä kiväärillä. Kalan ilme oli harvinaisesti vähemmän hymyilevä, jopa pokerinaama. Hän vain tuiotti Nazorakin asetta ja vetäisi kiduksiinsa kaiken hänen ympäröivänsä veden, antaen vedyn nousta ilmaan. Ammu vain, jos sinussa on miestä siihen. Kuului telepaattinen viesti Torakan mielessä äänellä, joka kuulosti tulevan samaan aikaan sekä ei mistään että kaikkialta.
Torakka vetäisi liipaisimesta.
[spoileri][ironia]Musiikki sopii täydellisesti?[/ironia] Ainakin yritin saada sen sopimaan. No, olisit lukenut alun hitaammin läpi. Niin hitaasti, että musiikki olisi sopinut. Eli kaikki on lukijan vikataas[/spoileri]
Uroijegenin ranta
Hiekka pisteli Kasvillisuuden Nais-Toan verisiä jalkoja. Joka ikinen uusi hiekanjyvä haavassa toi Toan lähemmäs halvaantumista. Raskas Legendaarinen Vihtomisen Kanohi Päässään yritti Toa kävellä kohti paikkaa, johon rantautui. Se ei voinut olla kaukana, koska märässä hietikossa, johon lumihiutaleet sulivat silmän räpäyksessä, näkyi saappaanjälkiä Aloemin omista saappaista.
Toa oli erittäin väsynyt. Hänen olisi päästävä vielä takaisin Saunalle, johon Noutaja saattaisi ehtiä ennen häntä itseään. ”… Mitä Tiikeli edes merkitee minulle? Hän on vain yksi seonnut Rahi, johon tutustuin alle vuorokausi sitten.”
Kipu ja kylmyys söivät Toaa säälimättömästi. Aloemin pääkään ei enää jaksanut kantaa raskasta Naamiota, joka johti siihen, että Toa hermostui ja repäisi piikikkään Kanohin päästään ja heitti sen mereen. Mutta osuessaan maahan, kuului jotain aivan muuta kuin hiekan painumista kasaan… Metallinen kolahdus.
Aloem kääntyi ja huomasi mustan esineen puoliksi hiekassa. Mielenkiinto nousi Kasvillisuuden Toalla, joka löntysti hitaasti kohti suolaisessa vedessä lionnutta esinettä. Hän tunnisti etäisesti nuo muodot, jotka olivat mustassa pinnassa. Toa kumartui siirtämään hiekkaa pois esineen ympäriltä. Aloem hätkähti tajutessaan mikä kyseessä oli ja kompuroi pari askelta perääntyen. Silloin suurehko aalto pyyhkäisi loputkin esineestä näkyviin. Suuri Kanohi Shelek, johon oli raaputettu nimi: Wlirreh.
Kasvillisuuden Toa romahti polvilleen rantahietikkoon ja tunsi kyyneleen tirahtavan silmästään. Kyyneleen, joka pyyhkäisi mukanaan verta ja valui alas Toan alastonta ruumista. Hän käpertyi kasaan ja alkoi itkemään voimakkaammin. Muutama lumihiutale laskeutui kylmästi Aloemin selälle. Lumisade oli voimistumassa heikoksi lumimyräkäksi saarella, josta kukaan ei tulisi koskaan löytämään yksinäistä Toaa.
[spoiler=Informeizzön…]Tämä todellakin on Tiikelin ja minun yhteisprojekti. Kaikesta hienosta saatte kiittää häntä ja minua siitä, että saatte Ignoroida kaiken typerän mielessänne. Korjaileminen ei ole kovinkaan hupaisaa, enkä tule tekemään sitä. Muistakaa toki, että puoli kolme aamuyöstä on hauska kirjoitella mitä päähän ikinä tuleekin.
Niin ja tarkoitukseni ei ole loukata Joumahia. Hän vain on humalassa koko viestin ajan, joten puhuu sekavia.
Käytän Caraparin lajin nimenä Carapar, koska sille ei ole koskaan luotu omaa nimeä. Ja jatkuva Caraparin lajiin kuuluva otus sanoi sitä ja toinen vastava teki tätä kuulosta erittäin typerältä.
[spoileri]It’s a spoiler under a spoiler![/spoileri][/spoiler][spoiler=Niin ja Gekko o torni.]Klaanonin tapahtumien jälkeen Gekko sairastuu Poninfluenssaan ja muuttuu Poniksi. Ja tämä on täysin Klaanonista. Niin kuin Dinosaurukset ovat Kaanonisia. Vai mitä, Gladiatus?[/spoiler]
Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen. Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.
Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..
Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!
Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.
Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.
Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.
Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii. Olen itse TUHO ja TYHJYYS, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.
On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.
Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.
Liity minuun ja veljiini, Umbra, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ajatukset.
Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ajatuksensa ja sanoo On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle, Makuta mörisee. En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.
En anna asetta sinulle, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta. Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.
Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin
Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.
Ulottuvuus-U:n näkymä Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.
KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.
Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.
En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni! Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.
Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!
Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei. Odottamaton veto sinulta, veljeni, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. Miksi sinä olet noin ilkeä minulle? puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi! KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!
Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.
Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi? Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.
Kerro tarinasi, kuuntelen sen, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle. Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.
No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni? KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.
Et kai vain tuhonnut häntä? Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.
Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.
Antakaa veren virrata! KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.
Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.
Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhakelakkia, luojaamme! Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.
Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.
Et voi tehdä tätä! Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.
Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.
Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.
Et voi tehdä tätä, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.
Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä? KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.
Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu! KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.
Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.
Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.
Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.
Entä Zyglakit! Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.
Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin! Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.
Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan! Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.
Koko suunnitelmasi on täysin järjetön! Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi
Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.
Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhakelakkin nimeen, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.
Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa. KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.
Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.
Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.
Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha. Minä tulen veljeni! Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.
Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.
Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.
Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.
Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.
Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla. Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.
Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.
Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin. Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.
Tuo sattui, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.
KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana
Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on? Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.
Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö, KraUmbra sanoi. Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät Ne Karzahnin Makutat! Rhakelakk teidät syökööt!
KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä. Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget, Pallot sanoivat yhteen ääneen. Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.
Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit, pallot sanoivat. Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.
Umbra iske! henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.
En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan, Umbra sanoi. Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.
Minähän voitin tässä, veljeni, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.
KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa. Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.
Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.
Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.
Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.
Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne! Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.
Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhakelakk totuus.
Hei hei Zyglakit, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen. Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin. Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja
Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.
Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.
Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.
Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.
Tämähän on hienoaaaaaaa! nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.
Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.
Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi. Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.
Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin. Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.
Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.
Toivottavasti tämä kohta loppuu Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä. Mitä pidit elämästäni? Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.
Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.
Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois? Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.
Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois? Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.
Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät. Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.
Oletko antanut anteeksi KraUmbralle? Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.
Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.
Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi. Mitä se koskee? Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.
Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.
Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.
Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.
Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata. Missäköhän se apu viipyy Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta
Klaanin käytävät
Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.
Oma koti, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. Kullan kallisko, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan. Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani. Heittäydyttyään sängylle verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.
Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin. Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle. Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua… baarissa…
Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta. Miten voin palvella neitiä? Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte. Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo? Tiesin… Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti. Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.
Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa. Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.
Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita. Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.
Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti. Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla
Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.
Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.
Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento? Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.
Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä
Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas
Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.
Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.
Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.
Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.
Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.
Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan? Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan, hän lisäsi perin huvittuneena.
Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.
Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.
Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla? Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.
Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. Mush! Mush! toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään. No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.
Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.
Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas. Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.
GERONIMOOO! Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.
Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.
Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.
Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.
Manu, rauhoitu vähän, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.
Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa! Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.
Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.
Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.
Sinulla on ruosteparta! kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun. Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin. Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä. Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.
Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta. Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen! painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.
Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.
Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.
Kiitos vielä kerran Manu, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea
[spoil] Manu kattoili osan tästä viestistä… KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]
Jostain päin saarta olisi kantautunut matkalaisten korviin taistelun ääniä, mutta tiheä kasvusto ja paksut seinämät eristivät torakan ja Mäksän nahistelun äänet.. Gekkokin oli viimein saanut unenpäästä kiinni, matoranien varastosta kantamat pedit olivat aika kuluneita tapauksia, mutta parempia kuin kivinen ja kylmä lattia.
Gekko tuhisi jotain, mistä kukaan ei kasvoja painavan viitan vuoksi olisi saanut selvää. To itse tiesi liiankin hyvin.
Oman universuminsa sankari… epäonnistuja… ,Mustaan aineeseen tahrinntunutta Avohkiin kaltaista naamiota kantava toa saneli.
Laiskuri mekaanisessa puvussa…
sätkynukke, pian…
Sitten hän näki sen hetken kun Abzumo piteli asetta hänen kasvojensa edessä ja huitaisi toan pään murskaksi. Minä pelastin sinut, ilman minua olisit tuossa.
Ilme Gekon kasvoilla alkoi muuttua ärsyyntyneeksi. Tiedän sinun salaisen harrastuksesi ja voin kertoa, että menetit juuri tänään yhden jakson istumalla täällä
Gekko heräsi pelokkaana ja hämmentyneenä. ja huohotti: ”Minä en nuku enään ikinä”.
Veljeskunnan linnoitus Gekko ja Peelo olivat palanneet ulkoa, iltakin alkoi jo hämärtää.
Ja veljeskunnan matoran soitti tuoden iltahämärään vähän virkistystä, soihtujen lepattaesssa Gekko ja Peelo rentoutuivat päivän työstä piirissä jossa olivat myös Äksä, KB ja pari muuta veljeskunnan matorania. Gekko aloitti keskustelun vaivaantuneena: ”Oletteko te kuullet. Petturista? Samassa toa sai päähänsä ajatuksen listasta. Ja Killjoysta. Killjoysta jolla oli lista pettureista, kuva hävisi Gekon päästä lähes heti, mutta hän oli jo nähnyt tarpeeksi. Oman nimensä. Äksä ihmetteli kun toa oli äsken ollut valmis puhumaan ja nyt hän ei sanonut hetkeen mitään. Oli kuin Gekko olisi ollut jossain toisaalla pienen hetken. ”Öh… minulla on vain päänsärkyä… tällaisia harmittomia sivuvaikutuksia. Minä en itse asiassa tiedä petturista yhtään mitään. En niin mitään.”, sitten Gekko vaihtoi nopeasti puheenaihetta: ”Hmh. Minulla ei ole muuten aavistustakaan mitä meidän pitäisi itseasiassa tehdä nyt. Pitääkö meidän odottaa ohjeita Ämkoolta?”. Matoran kohautti olkapäitään.