Klaanon

Avainsana: Dox

  • Doxhorror

    Verstas, laboratorio ja leikkauspöytä

    Kepe asetti nauhuriin kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän napsautti nauhurin käyntiin ja huokaisi.

    ”Taistelussa tuhoutuneen Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen, kuollut otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä pimeää huonetta.

    Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.

    Verstaan synkät syöverit

    Dox ei tiennyt mistään mitään. Vain että hirviö oli poissa. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen häneen kajoamatta. Dox katseli pelokkaana ympärilleen. Edes sen jalanjälkiä ei näkynyt pölyisellä lattialla. Hän poimi öljylamppunsa maasta.

    Oliko hän kuvitellut kaiken?

    Hän vilkuili nurkkien taakse vielä varmistuakseen asiasta. Ei ristin sielua. Jotain kummaa oli tekeillä. Tekeillä paikassa, jossa kukaan ennen häntä ei ollut käynyt.

    Hän valitsi käytävän, jota pitkin kuvitteli tulleensa. Se jatkui ja jatkui kiviseinäisenä, kunnes ei näyttänyt enää yhtään tutulta. Hän oli eksyksissä.

    Hän tahtoi päästä pois.

    Hän tahtoi päästä kotiin.

    Mutta mahdollisuudet löytää tie ulos tästä äärettömästä sokkelosta olivat häviävän pienet.
    Mitä hän saattoi tehdä?

    Hän istahti lattialle epätoivoisena. Kuka voisi pelastaa hänet tästä ahdingosta?
    Vastaus tuli pian. Se tuli taskulampun valokeilan muodossa pimeältä käytävältä. Dox huokaisi helpotuksesta, mutta veti huokauksen takaisin huomattuaan mikä taskulamppua kädessään piteli.
    Hänen silmissään sumeni.

    Hän heräsi leikkauspöydältä kelmeästi valaistusta huoneesta. Häntä ympäröivät lääkärintakkiset hahmot, joista suurimmalla osalla oli hengityssuojaimet.
    Hän yritti ensin liikkua, sitten rimpuilla, mutta oli tiukasti kiinni pöydässä vahvoilla siteillä.
    Yksi lääkärintakkinen hahmo tuli hänen eteensä.
    Hän näki sen torakankasvot.
    Hän huusi.

    Torakkalekurin viereen tuli musta hahmo, jolla oli uhkaava katse ja siniset kädet.
    Hän huusi vielä kovempaa.

    [spoil]Guh. Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja aktivoitua hieman.[/spoil]

  • Dox vaeltaa syvyyksiin

    Verstas

    Dox kulki pimeässä käytävässä öljylamppunsa kanssa. Hän oli syvemmällä Verstaassa kuin oli koskaan ennen ollut. Ilma oli täällä tunkkaisempaa ja paksumpaa. Katosta tipahteli vesipisaroita. Aavemaista kolinaa kuului kaukaisuudesta.

    Hän kääntyi toiselle käytävälle. Kylmä ilmavirta puhalsi häntä kasvoihin. Tuolla suunnassa oli siis jotain. Kenties aarteita?
    Hän asteli eteenpäin, varovaisesti, askel kerrallaan. Hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin joku olisi tuijottanut häntä. Hän vilkuili jatkuvasti hermostuneesti taakseen, odottaen jonkin pimeässä vaanijan hyppäävän hänen niskaansa.

    Ei näin syvällä ei pitäisi asua ketään. Kukaan ei ole koskaan käynyt näin syvällä. Ei täällä voi olla mitään.
    Pimeys pimeni jatkuvasti, hänen soihtunsa valo ei kantanut enää kuin metrin. Hän saapui huoneeseen, joka oli hieman käytävää leveämpi. Sen keskellä oli pitkä pöytä täynnä tyhjiä, lasisia pulloja. Seinustoilla oli tynnyreitä ja puulaatikoita, joiden sisällöstä hän ei ollut tietoinen.
    Uteliaisuudesta hän kurkisti yhteen. Hiekkaa. Hiekkaa? Ei aarretta?
    Turhautuneena hän sulki laatikon. Sitten hän huomasi puisen oven seinustalla. Se näytti houkuttelevalta.

    Hän avasi oven kurkistaen varovasti sisään. Huone oli pimeä, kuten hän oli odottanutkin. Mutta jotain oli pielessä. Hän erotti tumman, ihmismäisen hahmon pimeyden keskellä. Se örisi kammottavasti. Se kääntyi häntä kohti. Dox näki sen. Sen valkoiset kasvot.

    ”Rrrghh….”

    Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja raahasi vieressä olleen tynnyrin sen eteen. Jokin mylväisi huoneen sisällä ja alkoi takoa ovea. Lastut lentelivät, kun ovea hakattiin ja yritettiin saada auki toiselta puolelta. Tynnyri pomppi pikkuhiljaa kauemmaksi siitä.
    Musta, monihaarainen, pitkäsorminen raaja iski oven läpi. Silloin Dox lähti juoksuun.

    Hän juoksi ja juoksi kauhun vallassa, pois, pois. Huomaamattaan hän syöksyi yhä syvemmälle Verstaaseen. Hän sammutti lampun, jotta olento ei näkisi seurata häntä pimeässä.
    Hän löysi suojaisan nurkan, jossa oli muutamia tynnyreitä. Hän siirsi niistä pari sivuun ja piiloutui niiden taakse. Ja rukoili.

    Olento ilmestyi aavemaisesti laahustaen kulman takaa. Se katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Sitten se alkoi haistella ilmaa.
    Se kääntyi hitaasti Doxia kohti. Hänen oli vaikea pysyä äännähtämättä. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämenlyöntinsä paljastaisivat hänen sijaintinsa voimakkuudellaan.
    Olento hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Se tönäisi yhden tynnyrin kumoon. Kolahdus kaikui käytävien halki.
    Se oli aivan hänen edessään.

    Portaat kohti Klaanin sisäpihaa

    Kepe kompastui säikähdettyään kauhistunutta huutoa Valvojan lähettimestä.

  • Tulkoon valo, sanoi Valvoja

    Verstas

    ”Tulkoon valo”, sanoi Valvoja.

    Verstaan ovi aukesi päästäen valon tulvahtamaan sisään. Oviaukossa seisoi hyvin hämmentyneen näköinen otus, joka pyyhälsi sisään kuin koira pakkasesta. Ovi sulkeutui sen perässä, ja valonpuute palasi. Otus läähätti. Valvoja tuhahti tympääntyneenä ja sammutti pienet, välkkyvät valonsa.
    Dox huoahti helpotuksesta. Hän sytytti öljylamppunsa, ja tarkisti ettei huoneessa ollut hänen ja Valvojan lisäksi muita. Siellä kuitenkin oli. Hän kuuli takaansa hengitystä ja kääntyi, valaisten pedon kasvoja. Vaanija mylväisi ja huitoi ilmaa käsillään. Se sokaistui, mikä antoi Doxille hetken aikaa reagoida.

    Dox lähti juoksuun. Hän syöksyi varaston puolelle, hänelle tutuimmalle alueelle. Hän sammutti soihtunsa ja eteni seiniä tunnustelemalla. Hän vilkaisi taakseen. Kaksi silmää kiilui pimeässä häntä etsien. Se ei kuitenkaan nähnyt nenäänsä pidemmälle. Dox luuli jo pelastuneensa, kunnes Vaanija alkoi nuuhkia ilmaa. Se kävi takaa-ajoon halki pimeiden hyllyrivien.
    A4, luki erään hyllyn päässä. A5 seuraavassa. A6. A7. A8. A9… Dox jatkoi juoksuaan henkensä kaupalla. A42, A43, A44, A45… Hän kääntyi oikealle, pois pääkäytävältä, kahden taivaisiin ulottuvan varastohyllyn väliin. B45 luki sen toisessa päässä. C45. D45. E45. F45…
    Dox alkoi olla jo syvällä varaston uumenissa. Hän kuuli sydämentykytyksen päänsä sisällä. Hän ei jaksaisi enää kauaa.

    Dox saapui kaukana ylhäällä ollutta kattoa kannattelevalle betonipilarille. Sen kylkeen oli pultitettu ruosteiset tikkaat. Hän alkoi väsyneenä kavuta niitä ylös, toivoen Vaanijan hukkaavan hänen jälkensä.
    Ei. Se jatkoi takaa-ajoa, kiiveten tikkaita hänen perässään. Hän saapui pienelle tasanteelle, jolla oli laatikko. Erittäin lupaavan näköinen laatikko. Hän vilkaisi alas. Maanpinta oli kymmeniä metrejä hänen allaan. Vaanija oli puolimatkassa ylös. Kuola valui sen suusta noroina, pisarat putosivat alas.

    Dox kiskaisi laatikon auki. Ei se ollut laatikko, se oli aarrearkku. Sen sisällä oli kymmeniä kankaisia ja metallisia ihmeitä. Tällaista artifaktikokoelmaa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt.
    Hän otti käteensä yhden. Se oli metallinen puolipallo, jonka ympärillä kulki nauha. Nauhan alla oli pelikortteja ja tulitikkuaski. Esine oli vieläpä vanha, Suurta Päivitystä edeltävältä ajalta. Sen arvo oli lähestulkoon mittaamaton. Ja kaikki muut esineet arkussa olivat samaa laatutasoa.

    Vaanija tarttui Doxin jalkaan. Hänen huomionsa oli herpaantunut liian pitkäksi aikaa. Dox yritti ravistaa olentoa irti, mutta se ei päästänyt.

    ”Hattuuuhh!” Ignika kuolasi.

    Dox vilkaisi esinettä kädessään, näytti hetken hyvin onnettomalta, jonka jälkeen hän alkoi takoa Vaanijaa sillä päähän. Se ulvaisi kivusta ja huitaisi esinettä kädellään. Se putosi alas. Dox katsoi murheellisena sen perään. Hän otti laatikosta toisen, joka näytti korvalääkärin peililtä. Vaanija sai kasvoihinsa kohdistuvaa murjontaa ja päästi otteensa irti Doxin jalasta. Ja samalla myös tikkaista. Se putosi, putosi, putosi, putosi korviaraastavasti ulvoen alla olevaan pimeyteen. Kuului tömähdys, jonka jälkeen oli hiljaista.

    Dox riemuitsi. Hän oli päässyt eroon Vaanijasta, ainakin toistaiseksi. Hän hyppi riemusta laatikon ympärillä. Hän ei kuitenkaan huomannut köyttä, johon kompastui. Kompastui, ja tönäisi laatikon alas. Alas tasanteelta. Alas pimeyteen. Pois hänen luotaan.

    Tuona yönä Klaanin linnakkeen halki kantautui tuskallinen ulvaisu, jonka vertaista ei siellä koskaan oltu kuultu. Se läpäisi linnakkeen joka ikisen kiven, kantautui sen joka ikiseen kolkkaan. Mutta kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä oli saanut noin pienen olennon aiheuttamaan noin suuren äänen.

    Komentokammio

    Räjähdys heitti Kepen ja Paacon seinään. Sen hiljettyä jostain kantautui huuto, jonka he selvästi kuulivat, vaikka räjähdys oli saanut heidän korvansa miltei kuuroutumaan.

    Arkistot

    Vaehran oli täysin tietämättömänä linnakkeen tapahtumista, omassa rauhassaan muuraamassa uutta väliseinää Arkistoihin löytämistään ikonisista kivistä. Hän säikähti äkillistä huutoa, joka sai hänet pudottamaan taltan varpailleen.

    Trooppinen saari

    Snowman oli varma, että oli kuullut erään tutulta kuulostavan äänen. Mutta hän kohautti olkiaan ja laittoi sen päänsärkynsä piikkiin.

    Verstas

    Dox masentui. Hän oli joutunut eroon suurimmasta aarteesta koskaan. Kyyneleet valuivat hänen silmistään pudoten alas pimeyteen. Tuona hetkenä hän oli onnettomin olento maailmassa, eikä kukaan ollut lohduttamassa häntä.

    Hänen mieleensä tulvahti kuitenkin ajatus. Ehkä ylempänä olisi vielä lisää aarteita? Tätäkin mahtavampia, mittaamattoman arvokkaita?
    Hän lähti kiipeämään tikkaita ylös, toiveikkaana.

    Jonkin ajan kuluttua hän saapui toiselle tasanteelle. Se oli keskellä täydellistä tyhjyyttä. Ei aarrearkkuja ei mitään. Tikkaat eivät jatkuneet enää tästä ylöspäin.
    Hän huomasi kuitenkin sillan, joka jatkui kohti kaukana edessä, näkymättömissä, ollutta seinää. Hän astui sille, se narahti. Jos hän olisi voinut valoisammassa ympäristössä nähdä allaan levittäytyvän suunnattoman varaston, hän olisi saanut pahan akrofobisen kohtauksen.

    Sillan metallikaiteet tuntuivat kylminä hänen käsiään vasten. Se oli niin kapea, että vain yksi henkilö saattoi kulkea sitä pitkin kerrallaan. Hän jatkoi matkaansa eteenpäin, silloin tällöin ohittaen suunnattomia pylväitä ja taivaasta roikkuvia köysiä.

    Hän saapui ovelle. Ovessa ei ollut kahvaa, mutta se aukesi työntämällä. Se narahti kuulostaen siltä, kuin sitä ei olisi oltu avattu vuosisatoihin. Hän löysi itsensä uudesta huoneesta, joka oli huomattavasti edellistä pienempi. Hän tunnusteli seinää. Kaltereita? Kaltereita Verstaassa? Mikä paikka tämä oli?
    Doxin käsi löysi valonkatkaisijan. Se sytytti katon loisteputket, joiden epäluonnollinen valo häikäisi hänet, sekä ympäröivien sellien epäsiistit asukit. Hän oli löytänyt salaoven Klaanin tyrmiin. Hän vilkaisi taakseen, ja huomasi oven kadonneen.

    Sellien olennot olivat täysin tunnistamattomia raunioita. Ne kalusivat luita likaisilta metallilautasilta ja joivat astioista, joka toimivat samalla toiletteina. Dox oli kuullut kertomuksia paikasta, jonne Bännityiksi kutsutut henkilöt joutuivat. Nyt hän huomasi sen olevan totta.
    Viimeisessä sellissä, joka oli lähimpänä raskaasti panssaroitua turvaovea ulos, oli hahmo, joka ei näyttänyt olleen siellä niin pitkään kuin toiset. Se viittoi kohti vartijan vartiopistettä ja sen takana seinällä roikkuvia sellien avaimia.

    ”jos päästät mut ulos et saa mitään hahahaa läppä saat hatun”, hahmo sanoi.

    Dox mietti hetken vilkuillen seinällä roikkuvia avaimia hahmon tarjousta. Tyrmien vartija oli näköjään poissa, eikä kukaan ei tulisi varmaankaan koskaan tietämään mitään. Sitä paitsi aarre on aina aarre. Mutta ehkä hänen ei pitäisi. Mutta aarre. Mutta moraali. Mutta aarre.

    Hetken kuluttua, katsoessaan ovesta ulos ryntäävää, maanisesti nauravaa hahmoa, Doxille tuli äkillinen syyllisyydentunne.

    Verstaan varaston pohjalla

    Ignika makasi lattialla. Hän oli kuin unessa. Taivaalta satoi kymmeniä ja kymmeniä hattuja hänen ylleen. Hän tunsi ajan pysähtyneen ja leppoisan musiikin soivan hänen päässään. Hän nappasi ilmasta hatun ja sovitti sitä päähänsä. Hän nappasi muutaman lisää. Hän kieriskeli hatuissa. Hän nauroi.

  • Synkkä ja myrskyinen yö

    Klaanin linnake monen monituisia vuosia sitten

    Oli synkkä ja myrskyinen yö. Hupulla ja kaavulla sateelta suojautunut hahmo asteli mutaista tietä kohti Bio-Klaanin linnoitusta, josta oli kuullut eräältä Umbra-nimiseltä matkalaiselta. Linnake ja sen ympäristön sivurakennukset seisoivat jylhinä rannan yllä. Rannan, jolle hahmo oli saapunut soutuveneellään. Mukanaan hänellä oli vain reppu sekä mystinen, tumma säkki.

    Hahmo oli kyllästynyt iänikuisiin seikkailuihin ympäri maailmaa ja etsi itselleen paikkaa, jonne asettua. Artakhalle hän ei palaisi, muut saaret taas olivat ylikansoitettuja. Tämä paikka vaikutti sopivan rauhalliselta. Juuri sellaiselta kuin mitä hän etsi.

    Hän saapui suurelle portille, joka heijastui myös maassa olleesta suuresta lätäköstä. Sadepisarat hakkasivat lätäkön pintaa ja korkeammalla linnakkeen kattoa. Se myös kahisutti puiden lehtiä. Sade sai aikaan monia erilaisia ääniä.

    Portti näytti tällä koiranilmallakin ystävälliseltä. Hahmo astui siitä sisään toiveikkaana. Hän kulki tyhjän sisäpihan läpi kohti päärakennusta, jonka joka ikkunasta paistoi lämmin valo. Suuri puuovi seisoi jykevänä karun ulkomaailman ja kodikkaiden sisätilojen välillä. Hahmo kolkutti oveen.

    Oven avannut ystävällisen näköinen hahmo heti tulokkaan nähtyään kääntyi ja huusi eteishallin kirjavalle väkijoukolle ”Saimme vieraita!”

    ”Liikeneekö teiltä yösijaa matkalaiselle?” hahmo kysyi Bio-Klaanin asujaimistolta. ”Nimeni on Kerosiinipelle. Tutkimusmatkailijaksi, tai ehkä tiedemieheksi, minua voisi sanoa.” Hän sai myöntävän vastauksen, ja jäi Klaaniin.

    Eräänä päivänä, kun hän ajatteli jo lähtevänsä toisaalle, hän löysi jotain linnoituksen pohjalta. Se oli ovi, muttei mikään tavallinen ovi. Se oli raskaasti panssaroitu, eikä siinä lukenut mitään, muiden ovien selkeistä opasteteksteistä poiketen. Se oli kuitenkin lukossa, eikä hän saanut siitä mitään selville. Hän kyseli kaikilta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän huoneen sisällöstä pätkän vertaa.

    Eräänä yönä, hänen nukkuessaan tähtitornissa, jonne hän oli väliaikaisesti majoittunut, hän heräsi ääneen. Vaikka torni oli typötyhjä Kepe saattoi vannoa kuulleensa askelia ja lattian narahtelua. Ei ollut erikoista, että tähtitornissa oli joku yöllä, mutta tuona nimenomaisena yönä taivaalla sattui olemaan poikkeuksellisen paksu pilviverho, joka esti kaiken havainnoinnin.

    Tuolloin tapahtui jotain. Kepellä oli vain hämärä muistikuva hahmosta, tai pikemminkin hahmottomuudesta sekä aavemaisesta kylmyydestä. Seuraavana aamuna hän oli herännyt tornin portaikosta kädessään vanha ja ruosteinen avain. Se näytti niin vanhalta, kuin se olisi ollut itse linnaa vanhempi. Tämä oli hyvin kummallista, sillä avain sopi täydellisesti kumman huoneen oven lukkoon.

    Hän värväsi tutkimusmatkalle avukseen Doxina tunnetun moderaattorin, joka ei vielä tuolloin ollut toivoton hattuaddikti. He tutkivat soihtujen kanssa koko huoneen, jos sitä nyt huoneeksi saattoi sanoa. Se oli useiden huoneiden sekä yhä tuntemattoman kokoisten varastojen labyrintti, jonka ei fysiikan lakien mukaan olisi edes pitänyt mahtua linnakkeen sisälle. Kepe sai tämän paikan puolivirallisesti itselleen, ja päätti jäädä Klaaniin. Paikan hän nimesi Verstaaksi, sillä sellaisena sen aiempi asukki oli sitä pitänyt. Hänestä Kepe alkoi käyttää nimeä Verstaan kummitus.

    Seuraavat, sangen pitkät ajanjaksot kuluivat sitä kolutessa. Sen syövereistä löytyi monia laitteita ja järjestelmiä, jotka valjastettiin Klaanin käyttöön. Verstas ei kuitenkaan ollut pelkkä siunaus; kerran Dox katosi sen syvyyksiin viikoiksi. Kun hänet viimeinkin löydettiin, kumma kyllä metsiköstä linnakkeen ulkopuolelta, hänelle oli syntynyt pakkomielle hatuista.

    Lopulta Kepe eristi Verstaan syvimmät kolkat ja teki siitä yleisen varaston sekä oman tukikohtansa ja työpajansa.

    Tämä ja monet muut muistot pyörivät filminä hänen silmiensä edessä.

    [spoil]Tein sitten minäkin flashbackin reaaliajan jatkoa odotellessa.[/spoil]

  • Yö Kauhu: Parasiitin isoveli

    Se huone adminsiivessä, jossa oli paljon porukkaa

    Kepe katsoi Avdea hämmästyneenä. Mikä kumma tuo oli olevinaan? Sen parasiitin isoveli?
    ”Öh”, hän aloitti. Tilanteeseen sopimattomasti Paaco hihitteli vieressä kummallisesti ja häiritsevästi.
    ”Ota tämä kohteliaisuutena tai älä, mutta ainakin sangen rujo olemuksesi olisi hyvä pelkäämisen kohde”, hän vastasi ei-niin-kovin-Punaiselta Mieheltä näyttävälle massalle tämän kysymyksen kiertäen.

    Verstaan ulkopuoli

    Dox tuijotti Verstaan ovea. Hänellä nousi pala kurkkuun. Se oli lukossa.

    Ja hän oli ulkopuolella.

  • Yö kauhu: Apugeneraattori

    Komentokeskus

    Kepe saapui Klaanin keskeisempiin osiin tulitikkujen valaistessa tietä. Viimeinen oli juuri polttamassa hänen sormiaan, kun hän löysi oven, jossa luki ”Komentokeskus”.

    Hän avasi oven ja astui sisään. Huone oli laaja, ja sen seinillä oli monensorttisia monitoreja. Ohjauspöydät peittivät lattian. Tavallisesti monitoreissa olisi näkynyt kuvia ympäri linnaketta ja pöydät olisivat piippailleet merkityksellisesti. Nyt se oli pimeä ja autio. Yksi hahmo näkyi pääkontrollipaneelin edessä öljylampun kanssa.

    ”Paaco!”

    Tämä kääntyi katsomaan. ”Kas, terve”, hän vastasi ja potkaisi paneelia. Se pysyi vaiti.
    ”G käski meidät korjaamaan apugeneraattoria”, Kepe aloitti. ”Sattuuko sinulla olemaan ylimääräisiä valonlähteitä?”
    Paaco osoitti laariin huoneen nurkalla. Se oli täynnä soihtuja.

    Hetkeä myöhemmin, portaikossa syvyyksiin

    Kepe ja ”kaikki parhaat taistelijat”, Dox, Ignika ja Paaco, raivasivat tietään kohti apugeneraattoria. Konehuone oli kerroksen verran aulasta alaspäin mutta julmetun käytävälabyrintin takana.

    Kepe kantoi laatikkoa, joka sisälsi apugeneraattorin kriittisimpien osien varakappaleet. Kaikilla heistä oli soihdut, jotka valaisivat pimeät käytävät kelvollisesti. Askeleet kaikuivat autiossa kerroksessa. Taistelun ääniä kantautui kaikkialta ylhäältä. Jostain kuului jyrähdys, ja katonpalasia tipahteli heidän päälleen.

    Dox ja Ignika eivät näyttäneet lainkaan tietoisilta siitä, mitä oli tekeillä. Dox pälyili ympärilleen pelokkaasti, Ignika puolestaan hyppi ympäriinsä yliaktiivisesti. Kepe ei ollut varma, oliko ollut oikein päästää heidät ulos omasta pienestä universumistaan suureen ulkomaailmaan. Paaco kuitenkin yritti parhaansa mukaan selittää heille yön tapahtumia.

    He saapuivat suurelle, metalliselle ovelle. Se oli kiinni ja lukossa, mikä oli yllättävää ottaen huomioon generaattorin joutuneen räjäytetyksi. Kepe kaivoi esiin ruosteisen, suurehkon avaimen ja avasi oven. Se kolahti seinään. Huoneeseen syntynyt korkeapaine purkautui ulos puhaltaen sankarien kasvoille ylen suuren määrän savua.

    Suuren huoneen täyttävä generaattori oli tuusan nuuskana. Sen turbiinit olivat suurimmaksi osaksi kunnossa, mutta akselit ja teknisemmät laitteistot olivat äärimmäisessä epäkunnossa. Kepe lähetti Doxin ja Ignikan etsimään jotain tolppaa akselinkorvikkeeksi, mutta vasta heidän lähdettyään tajusi, että nämä mitä luultavimmin eksyisivät eikä heitä kuuluisi vähään aikaan takaisin. Hän ja Paaco asettivat mukanaan tuomaa uutta laitteistoa paikalleen.

  • Loistartunta

    Adminien huone

    Guardian seisoi kylmällä lattialla pitäen kommunikaattoria vasemmalla kädellään suunsa edessä. Hänen ilmeensä oli vilpittömästi hämmentynyt.

    ”Snowman on mikä?”

    Kepen ääni huokaisi syvään langan toisessa päässä aiheuttaen äänekästä suhinaa. ”Snowmanissa on loinen”, hän sanoi selvällä painotuksella. ”Ja hän vei sen mukaan lentomatkalle.”

    Guardianin katse harhaili Visokkiin ja Tawaan, jotka keskustelun sujuvuuden onneksi olivat jo tietoisia siitä, mitä Guardian ajatteli. ”Avde” ei ollut koskaan poistunut Snowmanin mielestä, vaan oli siellä edelleen. Erittäin suostuttelukykyisen parasiitin sijainti hyvänkin pilotin lumipohjaisissa aivoissa ei tekisi hyvää millekään lentomatkalle.

    ”Jos saan ehdottaa, niin heitä pitää käskeä laskeutumaan heti”, Kepe sanoi. ”ja muuten, jonkun pitäisi kai sanoa Radiakille jotain, Dox sai jonkinlaisen allergisen kohtauksen. Kumma juttu…”
    Linja sulkeutui äkkiä. Joku olisi voinut huomata Kepen puheen nopeutuneen loppua myöten.

    Guardianin kasvot muuttuivat poikkeuksellisen vakaviksi. ”Menen kommunikaatiohuoneeseen.”, hän sanoi käytännössä jo juosten kohti huoneen ovea. ”Heidät täytyy pysäyttää ennen yötä.”

    Adminien palaverihuoneen ovi paukahti äänekkäästi kiinni ja sen lukittumisen monimutkainen tikitys hautasi kellon äänen alleen seuraavan kymmenen sekunnin ajaksi. Tawa ja Visokki jäivät huoneeseen kahdestaan. Nurkassa olevan suunnittelupöydän alta kuitenkin kömpi pian hopeinen Ussal, joka katsoi hoitajiansa anovasti. Se asteli mahdollisimman lähelle Tawaa ja Visokkia ja teki pienillä äänillään kaiken, että se huomattaisiin. Tawa ja Visokki onnistuivat kuitenkin jättämään huomiotta Nöpön toistuvat vingahdukset ravinnon perään.

    Tawa katsoi ikkunasta pohdiskelevan näköisenä. Taivaan väri oli purppurainen ja tähtiä alkoi jo näkyä himmeinä.
    ”Pian on yö”, hän sanoi. ”Eikä pilven pilveä taivaalla. Ei edes tuule.” Tawa kääntyi takaisin Visokkiin.
    ”Liian rauhallista. En pidä tästä.”

    Visokki pyöritteli silmiään. Hän erehtyi harhautumaan katseellaan hopeiseen Ussal-rapuun, mutta tajusi viime hetkellä katsoa muualle. Tietynlaiseen mielenhallintaan ei edes Visokki olisi varautunut. Nöpö raapi vauhdikkaasti lattiaa jaloillaan ja napsautti saksiaan kiinni ja auki aiheuttaakseen mahdollisimman paljon ääntä. Tawa ja Visokki olivat liian keskittyneitä ajatuksiinsa erehtyäkseen katsomaan sivulle.

    ”Se Matoran, joka kuljetti paketin Snowmanille vaikutti luotettavalta”, Visokki viesti Tawalle. ”mutta taidan jututtaa häntä uudelleen varmuuden vuoksi.”

    Tawa nyökkäsi. ”Hyvä idea. Minäkään en kai aio nukkua. Voisi katsaista kontrolli…”
    Tawan puhe keskeytyi, sillä hän oli erehtynyt katsomaan kontrollipaneelia. Toisessa nurkassa sijaitsevan metallinhohtoisen ja sinisillä napeilla täytetyn paneelin päällä seisoi hopeinen Ussal-rapu. Visokki oli jälleen kääntymässä, mutta viimeisellä mahdollisella hetkellä hän väisti katseellaan.
    Nöpö seisoi paneelin päällä. Se katsoi Tawaa silmiin suurilla, tummilla, kiiltävillä, tärisevillä ja kaikin puolin suloisilla silmillään. Se piti pienellä suullaan hiljaista, mutta kuitenkin niin raskasta hengitystä, että sen tunti kauas. Loppusilaukseksi Ussal päästi niin säälittävän vingahduksen, että Visokki melkein hairahtui katsomaan.

    Tawan silmät suurenivat ja hymy leveni. Se oli säälivä hymy, jossa oli kuitenkin pieni hippunen iloa.
    ”Taidan”, hän sanoi hitaasti ja aneemisesti, painottaen jokaisen sanan jokaista tavua aivan omalla tavallaan. ”ruokkia ensin Nöpön.”

    Visokki katsoi Tawaa nyökäten hitaasti. Hän käveli ulos adminien komentokammiosta ja jatkoi iltaisen hiljaisilla käytävillä kohti postinkäsittelyosastoa.

  • Suojakenttägeneraattori

    Verstaan eteishuone kiilsi puhtauttaan. Moppiin nojaavat Dox ja Ignika olivat hyvin väsyneen näköisiä urakan jäljiltä. Taustalla aina-niin-rasittava Valvoja höpisi itsekseen jotakin leivänpaahtimien alkeellisuudesta.

    Keltainen loisteputki alkoi välkkyä, kuten ne aina alkavat tehdä riittävän kauan palveltuaan. Tämä kuitenkin johtui jostain muusta. Kaikki kattovalot alkoivat räpsyä. Valvoja vaikeni. Seinät alkoivat täristä.

    Kepen kammion ovi levähti auki hullun tiedemiesnaurun säestämänä. Itseensä tyytyväisen näköinen Kepe ilmestyi huoneeseen kuvaputkinäytön kokoista ja näköistä esinettä kantaen. Hän avasi ulko-oven ja painui käytävään juoksuaskelin sen enempiä selittämättä.

    Dox ja Ignika katsoivat toisiinsa kummastuneina.

    Kepe hyppäsi hissiin ja singautti itsensä ja laatikkonsa linnakkeen katolle. Hän astui raikkaaseen ulkoilmaan. Pohjoisessa Mt. Ämkoo kohosi saaren ylle. Tummia pilviä alkoi kertyä taivaalle. Tuuli puhalsi kylmästi.

    Hän käveli katon reunalla olleelle antennille. Antenni keräsi tietoa koko saaresta monenmoisten sensorien avulla. Se myös välitti klaanilaisille monia tv-kanavia.
    Hän veti laatikon kyljestä pari johtoa ja liitti ne hauenleuoilla antenniin. Kukaan ei ollut varsinaisesti antanut tälle lupaa, mutta mitä haittaa siitä olisi? Hän napsautti laatikkoon virran ja tunsi energian hulmahtavan antenniin. Se sinkosi taivaalle säteen, joka levisi joka suuntaan luoden sateenvarjon linnakkeen ylle. Säteet jatkoivat matkaansa maahan, johon osuessaan ne muodostivat suojakentän Klaanin ympärille.

    Kaikkea sitä parilla toisiinsa johdotetulla Haulla ja muutamalla virtapiirillä saakin aikaan, Kepe totesi väkerrelmäänsä ihaillen.

    Hän napsautti laitteen pois päältä odottamaan tositoimia.