Tästä interaktiivisten osuuksien Windows-versiot jos webplayer alkaa sylkeä naamalle. OSX ja Linux -versiot toimitetaan Kepeltä pyydettäessä. Jos interaktiivinen asia syö kursorin, paina ESC!
Bio-Klaanin linnake, kauan sitten
Olipa kerran pieni olento, jonka nimi oli Dox. Dox oli asunut Bio-Klaanin mahtavassa linnakkeessa jo kauan. Hän ei muistanut aiemmasta elämästään paljoakaan. Bio-Klaani oli hänelle ainoa koti, jonka hän oli koskaan tuntenut.
Sitten hän löysi Verstaan. Verstaaksi sitä ei vielä tuolloin kutsuttu. Se oli vain mystinen, metallinen ovi Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa, pienen varastokopin perällä, eikä sen toisesta puolesta tiedetty mitään. Se oli tabu, siitä ei puhuttu, vaikka sen olemassaolo tunnettiin. Aikojen saatossa monet unohtivat sen olemassaolon kokonaan. Kukaan ei ollut ottanut asiakseen selvittää sen mysteerejä. Mitä toisella puolella oli?
Eräänä yönä eräs Bio-Klaanin jäsen, Kepe nimeltään, oli tarkkaillut taivaan merkkejä linnakkeen mahtavassa tähtitornissa. Jotain oli kuitenkin tapahtunut; mitä, sitä Kepe itsekään ei muistanut. Tuo tapahtuma oli kuitenkin merkittävä ja tuli vaikuttamaan suuresti sitä seuraaviin. Kepe oli nimittäin saanut haltuunsa avaimen. Vanhan, rautaisen avaimen. Tai raudalta se ainakin vaikutti.
Pian selvisi, että avain sopi tuon mystisen metallioven suureen lukkoon. Niin aukesi ensi kertaa Verstaan ovi. Kepe ja Dox astuivat sisään. Oli vain pimeys.
Kepe kaivoi esiin taskulampun, osoitti sen kohti pimeyttä ja vapautti valokeilan. Pimeä, tyhjä huone. Sen seinät mitäänsanomattoman harmaat, siellä täällä oviaukko yhä edelleen jatkuvaan pimeyteen. Huoneessa oli myös puisia pöytiä ja tuoleja sekä joitakin puisia laatikoita, jotka olivat säilyneet vuosisatoja elleivät jopa tuhansia kuivassa, pölyisessä ilmassa. Pöytiä ja tuolien istuimia peitti paksu pölykerros. Missään ei näkynyt kuitenkaan merkkejä minkäänlaisesta elämästä; ei hämähäkkien seittejä nurkissa, ei kuolleiden torakoiden raatoja lattialla.
Tai näin Kepe ja Dox luulivat. Jos Kepe ja Dox olisivat olleet tarkkaavaisempia, he olisivat tutkineet pölyä tarkemmin. Se ei ollut hiekkatomua, lasikuitupölyä tai mitään rakennuksiin mahdollisesti ajan myötä kertyvää pienainesta. Se oli huonepölyä. Sitä, joka koostui orgaanisesta aineesta, kaikesta mikä oli rapissut irti kuidusta, kankaasta ja ihosta. Sitä ei kerry asumattomiin tiloihin.
Tässä huoneessa oli elänyt joku tai jokin. Tätä Kepe ja Dox eivät osanneet päätellä.
Kun Kepe vielä tutki pimeään eteishuoneeseen kasattuja laatikoita, Dox kurkisti seuraavaan kammioon edeltä. Sen huoneen seinät olivat puisista laudoista rakennetut, mutta muutoin se ei eronnut suuresti ensimmäisestä huoneesta. Tästä huoneesta johti vielä ovi eteenpäin. Dox osoitti soihdullaan pimeään oviaukkoon. Valo ei osunut mihinkään. Huone oli varmasti suuri.
Ja suuri se oli. Kun Dox uskaltautui astumaan hiljaiseen saliin, hän joutui täysin ymmälleen. Miten tällainen jättimäinen tila saattoi mahtua Bio-Klaanin linnakkeeseen? Miten kukaan ei tiennyt tästä? Eikö linnakkeen vankilaosaston olisi pitänyt olla näillä kohdin? Vai hahmottiko Dox suunnat jotenkin väärin?
Huoneessa oli jättimäisiä varastohyllyjä silmänkantamattomiin. Hyllyille oli kasattu kaikenlaista tavaraa, puisia laatikoita, rautaisia laatikoita, häkkejä, purkkeja, purnukoita, koteloita, pusseja, säkkejä, tynnyreitä, ämpäreitä, joista jokainen oli täynnä…kaikkea. Hyllyille kasatuissa tavaroissa ei ollut minkäänlaista yhtenäistä järjestystä. Niitä ei oltu aakkostettu eikä järjestetty koon, arvon saati värin mukaan. Yhdellä hyllyllä oli onkivapoja, toisella autonrenkaita, kolmannella säkeittäin itäneitä perunoita, neljännellä laatikollinen pienempiä laatikoita, viidennellä pultteja, muttereita ja rattaita, kuudennella läjittäin kirjoja sekalaisissa, huteran näköisissä pinoissa.
Dox, luonnostaan uteliaana otuksena, jatkoi matkaansa varaston läpi. Vaan varaston takaseinäpä ei tullutkaan vastaan niin pian kuin hän oli luullut. Kun hän lopulta saavutti sen, hän oli kulkenut niin pitkän matkan hyllysokkelossa, ettei ollut varma osasiko enää takaisin. Jokin lankakerä tai muu opaste olisi ollut hyvä ottaa mukaan.
Dox nielaisi.
Bio-Klaanin linnake, nykypäivä
Oli Nui-Koron evakuointioperaation päättymisen ilta.
Kepe askelsi sinimattoisella käytävällä ja pyöritteli olkapäitään. Jatkuva repun raahaaminen oli nyt ohi, mutta hartiat olivat yhä jumissa. Loputtoman pitkän patikkamatkan päätteeksi tiedemies oli käynyt viemässä matkatavaransa vastaanottotiskille ja alkanut kirjoittaa lopullista matkaraporttia. Ja nyt hän etsi Snowieta.
Kotilinnakkeeseen päästyään he olivat hajaantuneet. Kepe oli mennyt suorittamaan velvollisuuksia, ja lumiukko oli painunut inkiväärioluelle Telakan väen ja pohjoisen porukan kanssa.
Tosi reilu jako hei.
Ei sillä, että valkovihreä Toa olisi oikeasti pannut pahakseen. Retkikertomuksen tekeminen oli lopulta helpompaa omassa rauhassa. Ja nyt Kepenkin askeleet veivät kahvioon.
Pahuksen täyteen kahvioon. Kepe toivoi löytävänsä jonkun, joka voisi kertoa mahdollisia havaintoja lumimiehestä. Jonkun suuren, joka näkee koko kahvion. Jonkun suuren ja mahdollisesti keltaisen.
Tiedemies änki halki väenpaljouden.
”Terve Tongu.”
Keltainen kyklooppi käännähti puhujan suuntaan.
”Hip heijaa, Kepson!” mekaanikkojätti kajahti. Myös muu pöytäseurue kiinnitti huomionsa Kepeen. Matoralaiset Tehmut ja Sulfrey, steltinpeikko Kapher, Toa Hai ja muutama tiedemiehelle tuntematon, ilmeisesti pohjoisesta kotoisin oleva Toa tervehtivät Kepeä kukin vuorollaan. Kaikilla oli edessään syötävää tai juotavaa tai kumpaakin.
”Anteeksi, mutta minulla on hieman kiire ja menen suoraan asiaan…” Kepe aloitti. ”Oletteko nähneet Snowieta?”
”Haa, olemmepa hyvinkin”, Tehmut tiesi kertoa.
”Juu. Hmm, koskas lumiveikko hävisikään…”, Tongu tuumaili ääneen. ”Oliko se ennen vai jälkeen Hain saapumisen?”
”En ole varma”, Tehmut epäröi. ”Eikö se vanha maahai Samekin käynyt täällä?”
”Taisi olla samoihin aikoihin kun hain uuden kupposen”, Kapher arveli.
”Kas kummaa. Mitäs hait?”
”Teetä.”
”No mitäs he, kumpikin vähän allapäin.”
”…” Kepe ilmoitti. ”Mutta Snowiesta ette ole varmoja?”
”Itse asiassa”, Sulfrey nosti sormensa pystyyn ”Hän taisi poistua sen pitkän valkoisen henkilön kanssa. Selakhilaani, terävät hampaat.”
”Kurttuinen otsa?” Kepe vielä varmisti.
”Ehkä kaikkein kurttuisin.”
Same, Kepe ajatteli. Mutta mitä hän Snowiesta tahtoo?
”Öh, kiitos tiedoista”, hän mumisi. ”Minun pitääkin jo mennä. Hyvää kahvioilua!”
Hilpeä seurue kiitteli ja hyvästeli ja jäi taakse. Kepen matka jatkui kohti ylläpitosiipeä. Hetken käytävillä sompailtuaan onni päätti kuitenkin olla myötä. Tuttu valkoinen pullero löytyi varsin pian.
”Siinähän sinä olet”, Kepe huokaisi. ”Miten sinusta on näin katoavainen tullut? Kenties kadonneen massan takia?”
”Hee, terve Keps!” Snowien kasvoille levisi hymy. Lumiukko näytti väsyneeltä. Niin kuin Kepe itsekin. Lähipäiviin oli mahtunut maanalaista rymistelyä, salajuonia Nui-Korossa ja miltei Rautasiiven rei’ittämäksi tulemista.
”Itse asiassa, siitä massasta…” Snowie jatkoi ja taputti mahaansa. Sitä oli tosiaan tavallisen verran eli aika paljon, Kepe pisti merkille kuunnellessaan porkkananenän puhetta. ”Se ehti tänne meitä ennen!”
Kepe kohotti kulmiaan.
”Joo joo!” lumimies innostui. ”Troopperi oli partioinut Lehu-Koron tiellä torakkatiedustelijoiden varalta, ja kuuli metsästä rapinaa, ja sitten se olikin osa minua! Heh heh, oli kuulemma aikamoinen näky: kaksi valkoista jalkaa ja sellainen möntti, mikä lie lanne taikka pakarat vain oli ilmestynyt puskan keskeltä Tröppiksen päivän piristykseksi. Tai ehkä hämmennykseksi… Hän otti yhteyttä Klaaniin, ja Paacs tajusi, että vanha kunnon Snoppelihan se sieltä tuli, tavallaan!”
”Sitäkö olit hakemassa?” Kepe kysyi. ”Metsään hukkunutta massaasi? Aloin jo ihmetellä.”
Tiedemies oli huomaavinaan lumiukkelin silmissä synkän välähdyksen. Snowien katse käväisikin nopeasti lattiassa.
”No, sitäkin…” hän vastasi. ”Modet tahtoivat puhua minulle.”
”Ai?”
”Joo, heillä oli vähän kyseltävää, niitä näitä… Tiedäthän, kerroin heille tapiirista ja muusta.”
”…en?”
”…no, ei puhuta siitä.”
Snowien ilme meni oudon vakavaksi.
”Kepe…” lumiukko aloitti.
”Snou.”
”Sinähän tiedät, että, ömm, on hienoa, että, eeh, et pidä minua ihan outona.”
Kepe lisäkohotti kulmiaan.
”Tai siis”, pyylevä valko-olemus jatkoi ”Minä olen kuitenkin vähän tällainen, no, merkillinen.”
Kepe yllättyi keskustelun kulusta.
”Snowie, mistä tämä nyt tuli?”
”No eei mistään sinänsä, kunhan… Mmm… No kun kaikki eivät ehkä ottaisi minua noin avoimesti vastaan. Olen aika epämääräinen, kaikille, itselleni, sinulle. Minunkaltaiseeni luottaminen ei ole itsestäänselvyys.”
”…mitä moderaattorit sinulta kysyivät?”
Snowie rapsutti päätään.
”Ja luottamus on tärkeää. Tärkeintä?” valkoisilta kasvoilta oli luettavissa helposti, että Snowie pinnisteli saadakseen asiansa sanottua. ”Joskus minusta tuntuu, että olen sinulle eheämpi tyyppi kuin itselleni. En ole aina kovin…”
Lumiklaanilainen länttäsi käden kasvoilleen. ”Eeei, en minä voi tätä näin muotoilla.”
”Öh, miten?” Kepeä kiinnosti.
”…en ole aina kovin kiinteä lumiukko.”
”…”
”…ymmärrät, miksi tämä on niin vaikeaa muotoilla. Eikun hei, siinä se! Muotoilla, kyllä!”
Lumiukko piti pienen tauon, mutta Kepe antoi ystävänsä puhua rauhassa loppuun.
”On oikeastaan aika hupsua, että tämä on minun ongelmani, muotoilu. Koska, no, tiedäthän, voin tehdä niin aika konkreettisestikin, muovata itseäni uudelleen. Sitä vasten on ehkä kohtalon ivaa, että olen aika… No, tuuliviiri. Lehti tuulessa. Oikeastaan Isä Zeeron sanoi asian aika hyvin, että olen risteyksessä. Ehkä kantani Mata Nuin ja Athin suhteen kertoo vähän liikaa yleisestä asenteestani? Että en ole riittävän jyrkästi mitään mieltä?”
”Snou hei, sinä tiedät että ihailen puolueetonta kantaa. Tiede perustuu siihen.”
”Niin niin, mutta se menee joskus aika pitkälle. On mennyt. Mieti vaikka Sugaa. Hän on tosi klaanilainen! Samanlaista omistautumista ei synny itsensä jatkuvalla uudelleenmuotoilulla.”
Jälleen pieni paussi puheessa, lumimies keräsi ajatuksiaan.
”Joten, mitä jos teen ja olen tehnyt valintoja väärin perustein? Minä ja Mäksä riitelimme yhteisellä keikallamme siitä, pitäisikö meidän auttaa paikallisia vai etsiä sirua… Minä en asettanut Klaanin etua edelle, olin valmis tinkimään siitä. Eikä se ole edes ainut vastaava tapaus.”
Kepe taputti Snowieta olalle. ”No hei. Sinähän sen Nimdan sirun lopulta löysit, vai mitä?”
”Mniin…”
”Otat tästä liikaa paineita. Meillä on rankka reissu takanamme, ja kunnon unet Klaanissa maistuisivat” Kepe hymyili. Tarttuipa se Snowieenkin.
”Josko nukkuminen?”
Lumiukkeli nyökkäsi vastaukseksi.
”Jatketaan keskustelua toki toiste, kuuntelen mielelläni, jos sinulla on sanottavaa. Mutta luulen vähän, että olemme kumpikin vain tosi väsyneitä.”
”Kuulostaa fiksulta, niin kuin tiedemieheltä sopiikin olettaa.”
”Hehe. Öitä!”
”Hyvät unet.”
Tavallisesta poiketen Kepe ei kuitenkaan tohtinut yöpyä Verstaassa. Ensimmäistä kertaa aikapäiviin Kepe painui nukkumaan viralliseen huoneeseensa. Yleensä tiedemiehen työinto piti hänet Verstaassa yötä myöten, mutta mysteerien verhon lipuessa syrjään hän ei ollut varma, osasiko enää rentoutua siellä.
Huoneeseen päästyään Kepe pällisteli ympärilleen. Niin paljon pölyä. Hän laski repun huoneen nurkkaan ja vetäisi päiväpeitteen pois sängyltä. Unioption realisoitumisen lähetessä silmäluomet alkoivat painaa entistä enemmän.
Äkkiä unille.
Vähän käytetyssä sängyssään loikova tiedemies ei ollut varma, kävivätkö hänen aivonsa yli- vai alikierroksilla. Toisaalta hän tahtoi vain nukahtaa, mutta hänen päässään pyöri niin paljon asioita. Palapelin puuttuvat palaset vaivasivat Kepeä vielä unen ja valveen rajamaillakin. Löytäisivätkö he Doxin ja Iggyn, vai jäisikö raukkojen kohtalo ikuiseksi arvoitukseksi? Epäonnistuisivatko he yli sallitun rajan? Mitä he saattaisivat vapauttaa avatessaan Verstaan ovet?
Mikä Verstas oikeastaan oli?
Huominen tulisi olemaan tärkeä päivä. Kaikki, mitä Kepe oli pitkällä matkallaan oppinut, viittasi edessä siintävän tutkimuksen pahaenteisyyteen. Niin paljon oli vielä hämärän peitossa, ja Kepen oli myönnettävä, että hänkin pelkäsi joskus pimeää. Sen perusteella, mitä hän oli kuullut, hyvin perustavanlaatuinen kauhu odotti horisontin takana.
Mutta kaikki tulisi olemaan vaivan arvoista. Kepe saisi tietää, mistä tässä kaikessa oli kysymys.
Bio-Klaanin linnakeen kellari
Bio-Klaanin linnakkeelle voimansa antoi suuri päägeneraattori, kuten se oli jo kauan tehnyt. Generaattori säteili energiaa johtoja pitkin, jotka luikertelivat kuka minnekin. Muuannen piuha kulki linnakkeen eteishallin kattolamppuihin. Toinen kahvion kyökin jääkaappeihin. Kolmas ties minne.
Muuannella johdolla, muista mitenkään poikkeamattomalla, tallusteli kaksi pientä otusta. Hyvin pientä otusta, jotka muistuttivat torakoita. Niillä oli kaksiosainen ruumis ja tuntosarvet.
Nämä pienet biomekaaniset torakat astelivat molemmat kuudella raajallaan pitkin sähköpiuhaa, joka kulki käytävän reunaa myöten jalkalistan päällä. Piuha kääntyi ja suuntasi sisään huoneeseen, jolla oli avonainen ovi. Jos torakat olisivat voineet nähdä tekstin ovessa, siinä olisi lukenut ”Paja”. Johto jatkoi seinustan viertä.
Johto johti ovelle huoneen toisella laidalla. Suurelle metalliselle kulkuaukolle, jonka paksut karmit reunustivat ikivanhaa ovea. Johto katosi pieneen aukkoon oven juuressa. Torakat työntyivät peräkanaa koloon, joka oli sopivasti hieman johtoa laajempi.
Ne ilmestyivät esiin toiselta puolelta. Ne saapuivat hämyisään tilaan, johon…
Verstas
…samalla hetkellä astuivat Kepe ja Snowie.
”Ah, koti”, olisi Kepe huokaissut, ellei heidän matkansa olisi muuttanut heidän käsitystään Verstaasta lopullisesti. Tämä aiemmin niin kotoisa ja viihtyisä majapaikka oli nyt paljastanut heille todelliset kasvonsa. Se oli Profeetan piilopaikka. Kauan, vuosituhansia sitten, tämä oli sytyttänyt Nimdan sirun avulla kipinän, joka oli tuonut tälle saarelle sivistyksen. Tämän jälkeen hän oli palannut saaren eteläosaan ”omiensa” luokse ja tuhonnut heidät, kertoi Sanansaattaja Tadnen Kartasto, opus Nui-Koron kirjastosta. Heidän identiteetistään ei ollut tietoa.
Hän oli palannut saaren eteläosaan, jossa nykyään sijaitsi Bio-Klaanin linnake.
Viimeiset jäljet Profeetasta ja Zeeta-sirusta johtivat Verstaan syövereihin. Elikö Profeetta täällä yhä sirunsa kanssa, vai oliko hän hajonnut tomuksi jo aikakausia sitten? Ja oliko siru yhä täällä?
Sanansaattaja Tadnen Kartasto oli ehkä konkreettisin matkasta käteen jäänyt asia. Kirja jonka he olivat… tuota, lainanneet Nui-Koron kirjastosta. He olivat olleet vähällä menettää sen Lehu-metsäseikkailun aikana. Erakkokylän päämies oli tahtonut saada sen itselleen.
Mitä kirja olikaan kertonut? Se oli saarella muinoin eläneen matoralaisen kirjoittama, niin vanhaa tekstiä, ettei sitä tahtonut ymmärtää. Se kertoi, miten Profeetta oli saanut aikaan Nimdan voiman avulla valtaisaa tuhoa paikalla, jolla nyt sijaitsi Nui-Koro. Tämän seurauksena Profeetta oli lähtenyt vaellukselle, jonka lopullisena määränpäänä olivat olleet saaren eteläisemmät osat…ja paikka, jolla tämä linnake nykypäivänä sijaitsi.
Kirjan kantta olivat koristaneet monimutkaiset kuviot, jotka olivat kietoutuneet kaiken ytimessä olleen säteilevän silmän ja sitä ympäröivän kolmion suojaksi. Kun Kepe oli kuullut nimen ”Kartasto”, hän oli alkanut miettiä kuvioiden todellista merkitystä. Olivatko ne jonkinlainen…Verstaan kartta?
Kepe napsautti ovenpielessä ollutta valonkatkaisijaa ja eteishuoneeseen syttyivät valot. Ei kätösiä sinisiä. Ei nimettömiä petoja. Kaikki näytti juuri siltä kuin pitikin.
Matkan varrella he olivat kokeneet ja nähneet monenlaista, ja olivat jossain määrin ehtineet irtautua tämän paikan todellisuudesta. Kepe oli ollut vielä äskettäin hyvällä tuulella, mutta hänen mielialansa oli madaltunut suuresti sen jälkeen, kun tuli aika palata ratkomaan tapaus Verstasta.
”Missäköhän Iggy on?” Snowie pohti, sillä kyseistä olentoa ei näkynyt missään. Totta tosiaan, eteishuone oli tyhjä. Pöydällä oli levällään tavaroita, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisivat olleet Manun jälkeensä jättämiä. Yleensä Iggy tervehti iloisesti kaikkia Verstaaseen astujia. ”Olisiko se lähtenyt Manun matkaan?”
”En usko”, Kepe vastasi. ”Se ei nykyään enää koskaan poistu Verstaasta. Ehkä se on jossain muualla täällä. Mutta se ei ole tämänhetkinen huolenaiheemme. ”
”Tuo kuulostaa aika raa’alta.”
”Iggy pärjää kyllä. Dox taas ei.”
”Totta. Kauanko se on ollut jo poissa?”
”Katosi hieman ennen kuin katsoimme sen Nimdaa tutkineita tiedemiehiä käsitelleen videon.”
”Ja viimeinen asia, minkä saimme kuulla, oli ’kaksittain, kätöset siniset’?”
”Jep.”
”Hrr.”
He olivat olleet poissa jo useamman kuukauden. Tuona aikana ainakaan päällisin puolin Verstaan tilanne ei ollut kehittynyt miksikään. Jos täällä oli Allianssin vakoojia, ne olivat jo syvällä sisällä.
Ja niin oli luultavasti myös Dox. Mutta uskalsivatko he lähteä perään?
”Me olimme poissa aivan liian kauan. Mitenköhän Doxilla menee? Ja ovatko Siniset kädet jo saaneet sirun jo näppeihinsä?”
Kepe syöksyi seinälle, jolla oli jonkinlainen ohjauspaneeli. Hän kiersi kytkimestä, joka naksahti muovisesti. Seinää pitkin matelevaa kaapelia pitkin kulki signaali, joka herätti jonkun.
”Valvoja”, Kepe kysyi. ”Onko tässä huoneessa käynyt kukaan lähtömme jälkeen?”
”Eeeeh. Ei, ei nyt.”
Kepe napsautti kytkintä vielä pariin kertaan. Klak. Klak. Klak. Raks.
”Hei? Huhuu? Oletko siellä?”
Valvoja oli yhä hiljaa.
Jokin oli mennyt pieleen. Kepe ei tiennyt syyttääkö itseään jostain viallisesta koodinpätkästä vai oliko kyseessä sabotaasi. Jos jälkimmäinen, kenen taholta? Käsien? Iggyn? Vaiko oliko tämä vain pelkkää surkeaa sattumaa? Vai oliko Valvojan…Kepe nielaisi…’ohjelmistopohjassa’ jokin häiriö? Selvittelyyn tulisi kulumaan taas tarpeeton määrä aikaa.
”Tämä on turhauttavaa. Saimme matkan aikana niin paljon uutta ja mahtavaa tietoa, joka on vaalimisen arvoista. Mutta miten kotirintamalla? Nyt meillä ei ole enää mitään hajua siitä, mitä täällä on tällä aikaa tapahtunut. Kuka tästä ovesta on kulkenut ja minne mennyt. Kädet vai Dox? Iggy vai Manu?”
”Ehkä meidän pitäisi kysyä?”
”Jos joku olisi nähnyt täällä jotain kummallista, olisimme kyllä varmaan jo kuulleet siitä.”
”Ei tätä paikkaa koko aikaa vahdita.”
Kepe ei tahtonut myöntää jättäneensä Verstaan valvontaa hieman epävakaalle pohjalle. Kukapa olisi arvannut, että se saattaisi koitua ongelmaksi yhdessä saaren parhaiten vartioitujen tukikohtien ytimessä?
Kepe syöksyi viereiseen huoneeseen jättäen Snowien eteiseen. Hän kiskaisi narunpätkästä joka naksautti hehkulampun katossa päälle. Hän kolusi läpi paperipinoja. Kurkisti kaappeihin ja kävi läpi sisällön. Ei, mitään tärkeää ei ollut kadonnut. Ainakaan tästä huoneesta. Huoneita, joihin hän oli säilönyt hyvinkin arkaluonteista materiaalia, oli kuitenkin vielä ainakin puoli tusinaa lisää.
Hän palasi eteiseen. Niitä kaikkia hän ei voisi käydä läpi nyt. Jos joku olisi jotain etsinyt, hän olisi luultavasti aloittanut ensimmäisestä vastaan tulevasta huoneesta. Näiden säilytystilojen järjestyksen tunsi vain Kepe itse.
”Kaikki muu näyttäisi päällisin puolin olevan kunnossa. Mutta siltikin…”
”…Kin?” Snowie yritti saada Kepeä jatkamaan.
”…täällä on jokin pielessä. Se ei voi olla vain mielikuvitukseni. Kaikki on ulkoisesti juuri niinkuin pitääkin, jos Valvojan hiljenemistä ei lasketa, mutta jotain muutakin täällä on takuuvarmasti tekeillä, tunnen sen luissani…”
”Pitäisikö sinun kurkistaa Valvojan koneistoon?”
Kepe katsoi Snowieen ilmeellä, jota käytti vain harvoin. Ilmeellä joka sanoi: ’ei, en tahdo tehdä sitä’.
”…Eikö?”
”…Kai se sitten on pakko. Muuten emme etene. Tule.”
Kepe ohjasi kaksikon huoneeseen, jonka laatikostoja Kepe oli hetkeä aiemmin tonkinut. Sen perällä oli toinen ovi. Ennen sen avaamista Kepe avasi erään arkun ja nappasi sieltä muutaman esineen laukkuunsa.
Oven takana oli metallinen kierreportaikko yhä alempaan kerrokseen. Alemmassa kerroksessa oli pimeää, kunnes Kepe naksautti katon loisteputket päälle.
Huone oli suunnilleen samankokoinen kuin eteishalli yläkerrassa. Täynnä hyllyjä, laatikoita, kehikoita, pöytiä, tavaraa jota näkee keskiverrossa varastossa. Eräässä nurkassa keräsi pölyä sähkökäyttöinen trukki.
Huoneen peräseinällä oli vielä yksi ovi. Seinä oli harmaata kiveä, sellaista, jota yleensä näkee muinaisten linnojen seinissä. Ovi taas oli puinen ja hyvin vanha. Sitä reunusti hiilenharmaa valurautainen kehys.
Kepe avasi oven suurella rautaisella avaimella. Se narisi raa’asti auetessaan.
”Täälläkö se on?” Snowie kysyi.
”Jep.”
Tällä kertaa Kepe ei painanut valonkatkaisijaa, koska sellaista ei ollut. Oven vieressä oli pieni puinen pöytä, jolta hän poimi myrskylyhdyn ja tulitikut. Lyhdyn lepattava valo paljasti taas uuden portaikon. Tällä kertaa kivisen.
”Tämä on vanhempaa Verstasta. Näin pitkälle minulla ei usein ole tarvetta tulla, siksi en ole vaivautunut edes asentamaan kattolamppuja. Näitä käytäviä jatkuu ties miten syvälle ja pitkälle. Näissä käytävissä Dox ja Iggy menettivät järkensä.”
Kiviseinäinen käytävä jatkui pimeyteen. Oli hiljaista. Tai olisi ollut, ellei jossain kaukana olisi tasaisin väliajoin vesipisara pudonnut katosta lattiaan.
Haju oli tunkkainen. He jatkoivat matkaa lyhdyn valossa.
”…Muuutta eikö meidän pitänyt mennä kurkkaamaan Valvojaa?” Snowie kysyi ihmeissään.
”Sitä me olemmekin menossa tekemään.”
”…Miksi se on näin pitkällä pimeässä ja synkässä ja kylmässä kolossa? Kai sekin on niin fiksu, että sillä tavallaan voisi olla tietoisen olennon arvo, ja se ansaitsisi vähän paremmat olot?” Snowie aloitti hämmentyneen ääneenpohdintansa, kunnes tajusi, ettei Kepe ole toa joka pitäisi älyllisiä olentoja vangittuna kylmissä katakombeissa. ”…Vai. Tälle on joku oikea syy?”
”On. Neljä kerrosta alempana.”
”Tuo on vähän liian kryptistä. Ei tämä ole tapaistasi.”
”Nokun…minä en oikein rehellisesti sanottuna itsekään tiedä miten suhtautua tähän.”
”Eikö Valvoja ole sinun rakentamasi?”
”Nnno osa siitä tavallaan.”
”…Toitko sen tänne jostain?”
”Niinkin voisi sanoa. Tai siis. Yritän puhua mahdollisimman selvästi. Ei, en tuonut. Se oli täällä jo kun löysin Verstaan. Sitä, kenelle se kuului, kuka sen rakensi, sitä en osaa sanoa. Se ei osannut edes puhua meidän kieltämme, sen puhe oli aivan käsittämätöntä. Se oli maannut ikiajat tämän kolon pohjalla, tekemässä jotain käsittämätöntä. Jos sitä kutsuisi tietokoneeksi, se oli laskenut koko ajan jotain mystistä algoritmia. Ja se laski yhä kun löysin sen.
Kuukausien kummastelun jälkeen löysin tavan kommunikoida sen kanssa. Sain tietää yhtä ja toista; että Verstas oli valtavan suuri ellei jopa ääretön, ja että Valvoja näki kaiken jonkin epämääräisen matkan säteellä Verstaan ovesta. En tuntenut sen käyttämää teknologiaa, mutta jonkinlaisen rajapinnan sain kyhättyä, jotta sain sen puhumaan meidän kieltämme. Siitä tuli hyvä apulainen, joka auttoi auliisti, mutta se oli itsessään silti yhä suuri mysteeri minulle. Se ei tuntenut rakentajaansa, vai pitäisikö sanoa kasvattajaansa, ei ikäänsä, eikä alkuperäistä tehtäväänsäkään. Se kertoi unohtaneensa sen algoritmin, jota oli laskenut löytäessäni sen, kaikki parametrit ja jäänyt jumiin ikuiseen silmukkaan.”
”Tuo kuulostaa…aika hurjalta.”
”Ja niin se onkin. Tilanne on vielä pahempi nyt, kun tiedämme tästä paikasta enemmän. Sen rakensi Profeetta, tai joku hänen ’tovereistaan’”.
”…Oho.”
Kepe vaihtoi aihetta. ”Mites muuten. Kun lähdemme retkelle etsimään Nimdaa täältä. Sitten kun olemme varmistaneet, että ainakaan ihan pintakerroksissa ei ole Käsiä. Ketkä otamme mukaan seikkailuun?”
”Hmm”, Snowie pohti. ”Manua eivät pelota ne asiat, joita täällä saattaa lymytä. Makekin olisi ehkä hyvä valinta. Ja entä Same? Mielestäni…”
Kepe antoi hetken aikaa Snowien puheen valua toisesta korvastaan ulos. Hän tarvitsi tämän miettimistauon. Heti kun he olivat palanneet, kaikki oli muuttunut taas paljon sekavammaksi ja epävarmemmaksi. Kunpa tämä olisi jo ohi ja hän voisi palata tuttuun ja turvalliseen Verstaaseen. Tämä profeettaepisodi. Koko sota Allianssia vastaan. Kaikki Nimdaan liittyvä. Legendaariseen naamioon.
Hän tiesi, etteivät hän ja Snowie kaksistaan voisi mitenkään kohdata sitä, mikä tämän paikan syövereissä möyrysikään. Mutta voisiko koko Klaanin väkikään, edes yhtenäisyyden voimalla?
“Minä uskon, että hän on Atheon.”
Atheon, siksi sienipappi Zeeron oli Profeettaa kutsunut.
”Suurimman Aarteen Varas.”
”Tuhon Isä.”
”Maailmain Repijä.”
Snowie, Same ja Bladis eivät olleet ehkä kyenneet sisäistämään sitä, mitä tämä implikoi. Tai sitten kaikki olivat vain pysyneet siitä hiljaa. Kepeä suoraan sanottuna pelotti aivan tavattomasti.
Ja kuten se ennustus sanoi.
”Atheon vapautuu Ahjostaan.”
Kepen mieleen nousi taas ajatus, joka oli vaikeuttanut hänen nukahtamistaan joka ilta Zeeronin tapaamisen jälkeen.
Mitä jos…me emme voita tätä sotaa?
Mitä jos Allianssikaan ei voita?
Mitä jos…tämä Atheon voittaa?
Milloin tahansa muulloin hän olisi ehkä jopa naurahtanut, jos ei ääneen niin ainakin mielessään, profetialle maailmoja tuhoavasta jumaluudesta Mata Nuinkin yläpuolella, varsinkin jos tarina oli metsämökissä asuvan erakon kertoma. Mutta nyt hän oli nähnyt vähän liikaa asioita, jotka puhuivat puolestaan. Toki muinaiset tarinat ovat liioiteltuja ja iän myötä eeppisemmiksi muuttuneita, mutta…
…silti.
Kepen oli pakko tarkistaa yksi asia.
”…kunpa Gee olisi täällä, hänkin varmasti tahtoisi nähd–…” Lumiukko jatkoi yhä pohdintaansa.
”Snowie.”
”No, Rätsie?”
”Odotas hetki.”
Kepe avasi laukkunsa ja koppasi sieltä päällimmäisen esineen. Esineen, jonka hän oli arkusta napannut mukaansa ennen heidän laskeutumistaan näihin käytäviin.
Se oli valkoinen Kanohi Elda. Havaitsemisen naamio. Moisten avulla näki näkymättömät, kuuli henget ja… haistoi tietyt naamiot. Ignikan, legendaarisen Elämän naamion etsintäänhän ne kapistukset oli alunperin tarkoitettu.
Nimenomaan alunperin. Kaikkea voi aina parannella.
”Katsopa tätä.”
”Elda? Mistä sinä olet moisen saanut? Eikö noita ole aika…vaikea hankkia?”
”Kunhan vain sattumalta löysin taannoin. Näetkö tämän lootan?” Kepe osoitti valkoista muovilaatikkoa, jonka hän oli sulattanut kiinni naamion poskeen.
”Mitä se tekee?”
”Muuttaa naamion etsintätaajuutta ja kaistanleveyttä. Kun meillä vielä oli se yksi Nimdan siru, tein pari mittausta sen ympärilleen päästämästä sähkömagneettisesta säteilystä ja säädin tämän naamion sen taajuudelle. Tämä naamio havaitsee nyt Nimdan sirut.”
”…Voi veljet, tuo on fiksua.”
”Eikö. Voimme käyttää tätä sitten kun lähdemme sirun perään. Ajattelin kuitenkin testata jo nyt, että tämä toimii. Täällä luulisi saavan edes jonkinlaisen signaalin, pohjakohinan ei pitäisi olla niin voimaka–…” Kepen lause jäi kesken, kun hän sai naamion päähänsä. Seuraisi tuskallinen rääkäisy – ”…aaaaEEEEÄÄÄÄÄÄÄRRÄÄH” – ja Kepe heitti naamion maahan.
”…Miksi. Miksi tuon naamion pitää kertoa havainnoistaan jonkin fiksumman keinon kuten vaikka sellaisen tutkakuvan sijaan päänsäryllä.” Tälli oli ollut kamala. ”Tahdotko kokeilla?”
”Jätän väliin, kiitos vain. Onkohan siinä jotain vikaa?”
”…Toivon niin. Tai sitten Nimdan vaikutus täällä Verstaassa on niin vahva, että Eldan sensori aktivoituu saman tien maksimitehollaan.”
”Siitä ei taida siis olla apua, ellet saa jotenkin…” – jossain rasahti jokin – ”…heikennettyä naamion käyttäjäpalautetta…” – toinen rusahdus.
Rysähdys.
Lattia heidän allaan repesi. Käytävän seinät kaatuivat. Seinustojen puuovet levähtivät auki. Kattoon aukesi tyhjyys. Kylmä tuuli raivasi kaiken tieltään.
Kepe ja Snowie putosivat.
Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.
Putoaminen kiihtyi. Kepe ja Snowie erkaantuivat toisistaan.
Ensin ei erottanut mitään. Sitten pimeyteen ilmestyi pieniä valoja. Kepe oli pudottanut myrskylyhtynsä kompastuessaan kuiluun. Kepe erehtyi luulemaan ensimmäistä valoa lyhdykseen, ja lyhtyhän se totta tosiaan olikin, mutta ei hänen. Sitä piteli jokin muu.
Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.
Valoja ilmestyi lisää. Lyhtyjä oli pian sadoittain. Ne viilettivät heidän ohitsensa, niiden kantajat katsellen kahden klaanilaisen putoamista. Uteliaat katseet tutkivat kahta painovoiman uhria.
Kepe yritti huutaa Snowielle, mutta ilmavirta oli liian kova, jotta ääni olisi kantautunut tämän luokse. He pyörivät villisti viitisen metrin päässä toisistaan. Kumpikin heistä yritti uida ilman halki toisiaan kohti, mutta heidän välillään oli liikaa vertikaalista eroa, jotta matkaa olisi saanut kurottua umpeen. Snowie oli muutaman metrin alempana.
Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.
Sitten Snowie sai idean. Hän lähti muovaamaan ruumiinsa massaa litteämpään, laskuvarjomaisempaan muotoon kasvattaakseen ilmanvastusta. Näin sankarimme lopulta tavoittivatkin taas toisensa. Kepe kaivoi laukustaan köyden ja heitti sen toisen pään Snowielle. He sitoivat itsensä yhteen, jotta kumpikaan ei enää karkaisi.
Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.
Nyt he vasta ehtivät miettiä, mitä ihmettä olikaan tekeillä.
”Miten syvä tämä kuilu oikein on, ja mitä se tekee linnakkeen alla? Ketkä tämän ovat kaivaneet?” Snowie kummasteli tuulen ulvoessa. Maailman syvin kaninkolo.
”Ei tämä ole linnakkeen alla, muistatko. Tämä on Verstaassa.”
”Tämä kuoppa ei siis noudata minkäänlaisia tunnetun fysiikan lakeja? Tällä ei välttämättä ole pohjaa?”
”Huonoimmassa tapauksessa niin. Meidän kuitenkin ehkä kannattaisi nyt keksiä joku keino pysäyttää pudotuksemme. Mielellään joku joka ei pääty sottaisesti. Tuo laskuvarjomallisi ei hidasta meitä tarpeeksi.”
”Tämän parempaan en pysty. Onko sinulla ideoita?”
”Odotas”. Kepe kaivoi laukkuaan. ”Minulla piti olla täällä jossain Kadin-liidin, mutta taisin unohtaa sen jonnekin…”
”Tämä ei mene ihan putkeen.”
Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa. Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.
Ne, jotka sankareidemme putoamista olivat lukemattomina joukkoina seuranneet, päättivät käydä toimeen. Pian Kepe ja Snowie huomasivat valonvälähdyksiä ympärillään. Jokin lensi ilmassa seuraten heitä. Ei, jotkin. Niitä oli useampi.
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi. Niin julma Nimda voi olla.
Myrskylyhtyjen liekit lepattivat tuulessa, mutta eivät jostain syystä sammuneet. Ne valaisivat valkoisia naamioita, ja niiden kantajien yön värisiä ruumiita. Verstaan vangit olivat päättäneet puuttua peliin.
”Jjja mitä ihmeitä nuo ovat?”, kaksikko ehti kummastella. Yksi olennoista, joita oli ainakin viisi, tuli lähemmäksi.
Lopulta hänet syöstiin syvälle, pimeimpien syöverien vangiksi. Vereen tahrittuun turvapaikkaan, jonka Mustaksi Ritariksi kutsuttu varas oli luonut.
”Te – pääsette tap – aamaan mestariamme”, se kertoi katkonaisella äänellä. Äänellä, joka kuulosti Kepestä ja Snowiesta jollain karmivalla tavalla tutulta.
”Terv – etuloa maahan, jossa kaik – kien toiveet täyttyvät, jossa mestarim – me ikiaikai – nen viisaus valais – ee kaikkien polkuja.”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Mitä tämä olento oikein tarkoitti?
Tuo turvapaikka oli luotu Nimdan voimalla. Tämän myötä Nimda langetti kirouksen Mustan Ritarin ylle, ja pakotti tämän palvelemaan ikuisesti turvapaikan valtiasta.
”Täs – sä paikassa pitää valtaa suuri i – sä… hän joka luo maail – mat parsimalla revityt yhte – en.”
”Maa – ilma hä – nen siipiensä al – la. Parat – iisi. Ihm – emaa”, säestivät neljä muuta. ”Tie tot – uuteen on revittävä au – ki paljain kä – sin”.
”Tuooota noin.” Kumpikaan ei tiennyt mitä ajatella.
Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.
Sitten, viimein, tuli lattia.
Kop. Kop. Kop. Kop. Kop.
Valkoinen lumiukko oli mustuuden ympäröimä.
Mmmmh..? Snowie sai ajateltua. Päätä särki. Kepeä ei näkynyt missään.
Kraa kraa.
…lintuja? hän ihmetteli. Kiihkeän raakunnan alta erottui toinen, hennompi ääni. Etäistä kujerrusta.
Snowie huomasi makaavansa maassa, ja nousi jaloilleen. Hän etsi lintuja katseellaan. Pienempi siivekäs läpytteli säikähtäneenä tiehensä. Isompi jäi paikalleen. Se oli närhi.
Raakunta oli hätääntynyttä.
Snowie otti askeleen kohti närheä. Lintu pelästyi, levitti mustat siipensä ja räpytti tiehensä. Varjoa mustemmat sulat pöllysivät ympäriinsä. Yksi kulkeutui lumiukon jalkoihin. Klaanilainen kumartui ja noukki sulan peukalolla ja etusormella. Hän kohotti sen aivan kasvojensa likelle.
Ammottava punainen silmä avautui sulan keskelle.
Snowien silmät avautuivat.
Hän puisteli päätään surrealistisen unen jäljiltä. Todellisuus ei ollut yhtään vähemmän hämmentävä.
Valkoinen suola-aavikko peitti kaiken. Se jatkui tasaisenkalpeana joka suuntaan, silmänkantamattomiin. Se oli jalkojen alla kova ja karhea.
Taivas ei eronnut maasta paljoa väriltään. Se oli harmaa, katoton, ääretön. Siellä täällä samea värivirhe, jonka saattoi tunnistaa pilvenriekaleeksi. Tähän ankeaan todellisuuteen tulija saattoi luulla tulleensa värisokeaksi, ellei hänellä olisi mukanaan jotain omasta maailmastaan muistuttavaa.
Aavikolla oli myös kaksi värivirhettä.
Kepe ja Snowie.
He olivat rysähtäneet suoraan lattiaan, tai näin he ainakin luulivat. Kummallekaan heistä ei kuitenkaan ollut käynyt mitään. Jokin oli suojellut heitä. Ehkä ne kuilun olennot?
Niistä ei kuitenkaan ollut enää jälkeäkään.
Kepe avasi silmänsä, huomasi suureksi ja riemuisaksi yllätyksekseen olevansa vahingoittumaton, ja nousi istumaan. Hän irroitti vyötäröltään köyden. Hän seurasi katseellaan köyden maassa matelemaa reittiä, joka johti Snowieen. Tämä oli myös jo noussut istumaan.
Kumpikin heistä katseli ympärilleen ja mittaili tilaa silmillään. Se oli selvästikin jossain aivan muualla kuin Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa.
”Semmoinen pudotus.”
”Keps, aiheellinen kysymys.”
”No?”
”Miten me pääsemme pois täältä?”
”Ihan hyvä kysymys tuo. Meillä ei ole mitään vertikaalista työntövoimaa, jolla pääsisimme takaisin sinne mistä tulimme.” He katsoivat ylöspäin. Taivaankanteen oli revennyt reikä. Sen halkaisijaa oli mahdotonta arvioida, sillä sen etäisyyttä heistä ei voinut päätellä mistään. Sen sisällä tanssi himmeitä valoja.
”Nuo kaverit taisivat ainakin pelastaa henkemme”, Snowie kiitteli. ”Kai sekin on parempi kuin ei mitään.” Hänen ilmeensä vakavoitui. ”Mutta nyt me kaiketi olemme…Profeetan pyhimmässä?”
”Ainakin melkein siellä. Täällä ei kuitenkaan näytä olevan ketään. Ei merkkiäkään elosta, saati Nimdasta.”
”Huu. Kylläpä olemme melkoisessa kiipelissä.”
”Lähdemmekö liikkeelle? Katsomaan jos vaikka…” Kepe nousi seisomaan, pyöri hetken paikallaan ja osoitti satunnaiselta vaikuttavaan suuntaan. ”…tuolla on jotain?”
”Kuulostaa suunnitelmalta.”
Eivät he oikein muutakaan voineet tehdä.
Ilma, jos se nyt ilmaa oli, oli äärettömässä tilassa hieman viileä. Kaksikkoa se ei kuitenkaan haitannut. Vaikka tila oli melko valoisa, ei kuitenkaan niin valoisa että lumisokeus olisi iskenyt, ei minkäänlaista valonlähdettä näkynyt missään. Taivaalla paistoi kyllä jokin, mutta se oli musta ja uhkaava, eivätkä Kepe ja Snowie uskaltaneet tarkastella sitä sen enempää.
He olivat vaeltaneet jo tunteja, tai ainakin tunneilta se tuntui. Missään ei edelleenkään näkynyt mitään. Sama valkeus jatkui kaikkialle. He eivät antaneet kuitenkaan epätoivon saada valtaa itsestään, vaan koettivat piristää tunnelmaa juttelemalla.
”Eihän tämä ole mitään verrattuna siihen yhteen luotoon”, Snowie totesi.
”Siihen, joka oli vain pari vaivaista neliömetriä?” Kepe muisti.
”Oli se loppujen lopuksi aika iso.”
”No ei se niinkään.”
”Oli se tavallaan.”
”Suurin osa siitä oli veden alla.”
”Laskuveden aikaan pienempi osa.”
”Sitä länttiä ei ollut tarkimmissakaan kartoissa. Tarkistin asian jälkikäteen.”
”Epäoleellinen seikka. Tärkeintä on se, että me pääsimme sieltä lopulta pois.”
”Ja pääsemme täältäkin?”
”Kyllä kyllä. Totta kai.”
”Ennen vai jälkeen sen, kun…ties mitä tapahtuu, kun päädymme Nimdan ja Profeetan luo.”
”Sekin soppa voidaan varmaan selvittää puhumalla?”
”Jätänkin puhumisen siis sinulle.”
”Tee se.”
”Nyt mietin, voinko uskoa henkeäni karismasi varaan. Tämä skenaario sumentaa järkevän ajattelun. Tämä on niin järjetöntä.”
”Onhan tämä. Mutta yrittänyttä ei laiteta.”
”Mitä tuokin fraasi tarkoittaa.”
”Sekin on aika mainio kysymys.”
”Meidän pitäisi käydä joskus reissulla selvittämässä maailman etymologisia mysteerejä.”
”Ehkä vähän vähemmän seikkailullisella kuin edellinen reissumme.”
”Joo. Me muuten emme lopulta sitten tainneetkaan ottaa ketään mukaan tänne alas.”
”No mieti millainen kaaos siitä olisi tullut. Läjä klaanilaisia keskellä ei-niin-yhtään mitään. Ehkä näin on miltei parempi.”
”Mekö sitten siedämme toisiamme tarpeeksi tällaisessakin tilanteessa.”
”No näköjään.”
”No, totta.”
Kepe huomasi horisontissa jotain, mikä pisti silmään tasaisen harmauden keskeltä. Hän siristi silmiään, käytti naamionsa kiikaria, mutta kohde oli niin kaukana, ettei hän saanut siitä selvää. Tai ehkä hän sai, mutta ei uskonut näkemäänsä. Valkeuden keskelle näytti aukeavan ovi, josta astui tumma hahmo, joka piteli kädessään sauvaa. Hahmo asteli muutaman askeleen eteenpäin ja pysähtyi. Toinen ovi aukesi. Hahmo astui ovesta sisään. Sitten se oli taas poissa.
Snowiekin oli huomannut tämän. ”Mikäköhän tuo oli. Joku…oli läpikulkumatkalla?”. ”Jaa’a”.
He jatkoivat matkaa. Matka kesti pitkän aikaa. Pidempään kuin kumpikaan kykeni hahmottamaan. Kepen kello oli pysähtynyt. Snowien ajantaju heitti voltin. Kumpaakaan heistä ei väsyttänyt lainkaan, kumpikaan ei tuntenut nälkää tai janoa.
He jatkoivat matkaa halki aavikon. Jatkoivat. Ja jatkoivat.
Ennen pitkää he viimein törmäsivät johonkin.
Vaan miten pitkä aika olikaan jo kulunut?
Keskellä aavikkoa oli musta viiva. Noin metrin levyinen, tasaisen mattavärinen, hyvin vahvassa kontrastissa ympäristönsä kanssa.
Viiva piteni pikkuhiljaa. Hitaasti mutta varmasti. Sitä maalasi jokin olento, jolla oli valkoinen naamio. Sen ruumis oli musta pensseli. Se mateli suoraviivaisesti eteenpäin, raahasi mukanaan mustia, soljuvia nauhoja. Ne värjäsivät alleen jäävät suolahituset – tai siis mustasivat, tässä maailmassa kun ei esiintynyt värejä. Vai kenties valkaisivat? Maasta tuli samanvärinen kuin taivaalla möllöttävä…valaisija?
Kepe ja Snowie näkivät horisontissa taas liikettä. Tämä hahmo ei kadonnut edellisen tapaan mystisestä ovesta, joten he päättivät lähestyä sitä. Jos se oli ystävällinen, se voisi varmaankin auttaa heitä. Jos se taas ei ollut, niin…no, sen kanssa voisi aina yrittää neuvotella? Kai? Toivottavasti?
Kun he pääsivät lähemmäksi, he tunnistivat sen samanlaiseksi otukseksi kuin ne, jotka olivat pehmentäneet heidän pudotustaan. Tämä oli kuitenkin hieman keskivertoa lajitoveriaan lyhyempi, ja sillä oli selvästi jokin muu tehtävä. Se nimittäin…maalasi viivaa?
He lähestyivät olentoa takaviistosta, ja kulkivat jonkin verran sitä nopeammin. He saivat sen pian kiinni. Kun he olivat noin kymmenen metrin päässä, se huomasi heidät ja pysähtyi. Hetken aikaa Kepe ja Snowie tuijottivat mitäänsanomattomia mustia silmänreikiä. Se tuijotti takaisin.
Sitten olento kääntyi heitä kohti. Sen ruumis valahti hetkessä valkoiseksi, ja se lopetti työnsä. Se lähti tulemaan heitä kohti. Musta viiva ei enää seurannut sitä.
”Öö, hei”, Snowie tervehti. Olento jatkoi tuijotustaan. Se ei ollut tottunut muiden olentojen läsnäoloon.
”Tiedätkö, onko täällä mitään…mitään? Kaupunkeja, kyliä…asukkaita?”
Olennon pää kääntyi kysyvästi kallelleen. Tai siis, alkoi kääntyä. Sitten se kääntyi ”kysyvästä” asennosta muutamankymmentä astetta yli, tasolle ”hämmentävä”. Se jatkoi kiertymistään ja ylitti kaikki luonnollisten kiertymäkulmien rajat.
”Tai satutko – satutteko – tietämään jotain hepusta nimeltä Dox?”
Yhä hiljaisuus. Kiertyvä pää alkoi muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista latauskuvaketta.
”Tai jotain artefaktista nimeltä…Nimda?”
Salamannopeasti olennon pää käännähti taas suoraan, ja se nyökkäsi. Viimein tunnistettava ele.
”Voitko viedä meidät sen luok–…” Snowie ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun. Olennon lukemattomien jalkojen seasta ilmestyi käsi, joka napsautti sormiaan.
Keskellä valkeutta oli metsä. Metsä täynnä kuolleita eläimiä.
Metsä, jonka puut olivat taivaalle kurottavia, kulmikkaita, keinotekoisia. Tuskin matoranien käsien rakentamia, kenties jumalten kokoamia?
Tässä kaupungissa oli käyty vastikään – vaiko jo kauan sitten – suuri taistelu. Sen uhrien ruumiit makasivat yhä kaduilla. Muuttumattomina kuolinhetkestään. Ne eivät mädäntyneet täällä. Monen eri väristä verta oli kaikkialla. Mustahaarniskaisia sotureita. Värikkäitä ja monimuotoisia olentoja.
Kaksi armeijaa olivat tuhonneet toisensa lähes täysin. Vain muutama oli enää jaloillaan.
Osa oli kuollut jaloilleen.
Valtavien rakennelmien välisissä katukuiluissa ei ollut liikettä.
Jos ajan kulumista olisi voinut jotenkin mitata, sen mittaaja olisi ikävystynyt kuoliaaksi jo aikoja sitten. Vaikka kuinka kauan odotti, mikään ei muuttunut. Maisema pysyi yhtä lohduttomana kuukausia, vuosia.
Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin jotain tapahtui.
Kaupunkia lähestyi suola-aavikolta kolme hahmoa. Hitaasti ne vaelsivat halki lakeuden.
Yksi hahmoista oli muita pidempi ja massiivisempi. Vitivalkoisen olennon pinnassa ei ollut mitään määritteleviä piirteitä. Se liikkui askelin, jotka lähestulkoon jyrähtivät lyödessään maahan. Askelten ääni kaikui varmaankin pitkälle. Tömps. Tömps.
Toinen vaalea olento, joka tuli ensimmäisen jäljessä, oli hyvin pieni tähän verrattuna. Se oli pituudeltaan metrin luokkaa, ja sen liikettä edisti jalkaparin sijaan joukko taipuisampia ulokkeita. Viisisormiset kädet sillä kuitenkin oli.
Viimeisenä astellut neliraajainen kolmas olento oli kooltaan jotain kahden edellisen puolivälistä. Tämän yhtä valkoisesta pinnasta saattoi erottaa muinaisia haarniskanpalasten ääriviivoja. Ne olivat aikojen saatossa haalistuneet lähes tunnistamattomiksi.
Ei enää kauaa.
Yhdessä taistelukentän uhreista pihisi vielä henki. Toamainen, musta olento oli viimeiset järkensä rippeetkin menettäneenä vain seissyt keskellä katua vaitonaisena, paikallaan, jalat kauhun jäätäminä. Koko tuon ajan se oli huutanut mielessään, mutta sillä ei ollut enää mitään millä huutaa ääneen.
Olento näki liikettä. Se käänsi vasemmalle riutuneet kasvonsa, joissa oli vetistävät silmät ja nenä, ehkä joskus suukin. Kasvot, joita joku hänen kaltaisistaan olisi joskus voinut kutsua kauniiksi.
Sitä kohti asteli hitaasti kolme valkeaa hahmoa.
Se oli tietoinen tosiseikasta, ettei se enää ikinä voinut palata kotimaailmaansa. Mistään suola-aavikolla ei löytynyt kulkutietä sinne, mistä hän oli tullut. Vanhat henget eivät suoneet sellaista enää olevan. Ne määrittivät, kuka tuli ja kuka jäi. Kaikki jäivät.
Näin ollen se oli jäänyt taistelukentälle. Tämän helvetillisen, veren tahriman turvapaikan ulkopuolella ei ollut mitään. Tänne oli jäätävä, jos ei tahtonut joutua tyhjyyden kadotukseen.
Nyt sitä kuitenkin lähestyi jokin, mikä uhkasi hänen rauhaansa. Sen oli tehtävä jotain asialle. Ajettava nämä pois. Tuhottava nämä. Mitä vain, mutta ne eivät voineet tuhota hänen rauhaansa. Hän ei enää jaksanut. Ei enää mitään uutta. Kaikki on ollut hyvin tähänkin asti. Niin hyvin kuin tässä kiirastulessa on voinut olla. Ei enää muutoksia. Kaikki on ollut niin hyvin.
Olento yritti liikuttaa jalkojaan. Se ei saanut niitä liikkeelle. Aikojen saatossa maanpinnan pienet hituset olivat sulaneet ja taas kiteytyneet. Ne olivat kivettäneet hänen jalkapohjansa kiinni kamaraan. Hän repi ja riuhtoi kaikilla voimillaan. Muinaisten pilvenpiirtäjien lomitse kaikuivat kaksi rasahdusta. Hän oli vapaa.
Kaikki voimansa rippeet käyttäen ja yhä hiljaa huutaen se syöksyi kohti kolmea tulokasta. Sen enempää ajattelematta se otti kohteekseen etummaisimpana kävelevän suurimman olennon. Olennot eivät reagoineet tähän mitenkään. Sen parempi hänelle. Hän repisi ja raastaisi ja…
Noin metrin päässä suurimmasta valkeasta hahmosta se hyppäsi kohti tämän vatsaa. Vatsa antoi periksi. Se luiskahti tästä läpi, ja ennen kuin ehti tajuta mitään, mursi molemmat kätensä, selkärankansa ja jalkansa kovaan maahan.
Valkeaa olentoa ei kiinnostanut. Se jatkoi matkaansa.
Kolme olentoa kulkivat halki kaupungin katujen. Kohti suunnatonta monumenttia, joka sijaitsi kaiken keskipisteessä. Valkeiden portaiden ja kolmioin koristeltujen obeliskien ympäröimää temppeliä.
Ne saapuivat portaikon juurelle ja pysähtyivät. Pienin olento astui eteenpäin ja kääntyi kahta muuta kohti. Se virnisti leveästi, napsautti sormiaan ja haipui jonnekin aivan muualle.
Kepe havahtui. Mitä oli tapahtunut? Heeeeetkonen, nyt seis, stop, halt. Vielä hetki sitten he olivat olleet suola-aavikolla, keskustelleet jonkin…asian kanssa. Nyt he olivat mis–…
Ympärillä olivat käsittämättömät raatoläjät. Valtavia monumentteja. Suunnattomia rakennelmia. Luita. Suolenpätkiä. Kaikkea tosi… Kepe meinasi yökätä. Snowien kasvoilla oli suunnilleen sama ilme kuin hänellä. Puistatuksen, kummastuksen ja epätietoisuuden jonkinlainen yhdistelmä. Kepen silmiä kirveli, ja hänen niskansa tuntui jäykältä hänen kääntäessään päätään ympäristön hahmottamiseksi. Hänen hengityksensä tiheni, mutta hän laski tahtia, kun hengittäminen alkoi sattua.
Ehkä hän ja Snowie vielä tottuisivat tähän. Ehkä.
”No, nyt ainakin olemme jossain”, Kepe yritti sanoa, mutta hän ei saanut ääntä käheästä kurkustaan. Se oli rutikuiva, kuin aavikolla vietettyjen vuosisatojen jälkeen. Hän huomasi olevansa kuolemanväsynyt, ja rojahti istumaan. Snowie teki saman, yhä vaihtunutta ympäristöä kummastellen. Hän haparoi kohti laukkuaan, mutta ei löytänyt sitä. Se oli pudonnut jossain vaiheessa hänen huomaamattaan. Kun hän oli kääntämässä päätään varmistaakseen asian, hänen katseensa kiinnittyi omaan käsivarteensa. Se oli myös kuiva kuin kelopuu. Hänen Toa-panssarinsa oli ollut valkoista ja vaaleanvihreää, mutta nyt vihreä väri oli haalistunut pois.
Sama päti Snowien nenään.
Tässäkö se sitten oli?
Kepe antoi itsensä kaatua selälleen.
Hän räpytteli silmiään saadakseen niitä kosteammiksi. Lähestulkoon tuloksetta.
Sitten hän näki taas liikettä näkökenttänsä laidalla. Temppelin portaita laskeutui jokin. Tai joku.
Tuona päivänä Bio-Klaanin jäsenet kohtasivat ensi kertaa tuhon isän.
Kepe ei ollut osannut arvata Profeetan ulkonäköä. Jossain mielensä perukoilla hän näki Atheonin valtavana sarvipäisenä hirviönä. Kenties liekehtivänä. Totuus ei kuitenkaan vastannut tarujen ajan saatossa värittyneitä kuvauksia.
Uskoin teidän saapuvan tänne vielä jonain päivänä. Vuokraaja ja Viitoittaja.
Tämän vaatetus oli vaatimaton, mutta huokui silti jumalallista majesteettisuutta. Tällä oli yllään vain kulunut vanha sadekaapu, mutta joidenkin voimien ansiosta se vaikutti levittäytyvän portaikolle kymmenien metrien pituiseksi, sateenkaaren väreissä kimaltavaksi, kuninkaalliselle sopivaksi viitaksi. Ehkä tämäkin oli joskus tosiaan ollut kuolevainen.
Ja te saavuitte.
Profeetan viitan huppu oli tiukasti tämän päätä vasten, paljastaen kuitenkin tämän kasvot. Monarkin kasvoilla vaikutti olevan jokin, joka muistutti Kanohi-naamiota. Se ei kuitenkaan osannut päättää, mikä oli. Hau vai Iden. Komau vai Rau. Avohkii vai Kraahkan. Vaiko kenties jotain muuta? Skakdin, vortixxin vai syväläisen kasvot? Vai jonkin kauan sitten kadonneen lajin? Jonkin muun maailman olennon?
Muistatteko vielä, kun nousitte ensi kertaa veneeseen kohti sitä paikkaa, joka Ath-Korona tunnetaan? Tietysti te muistatte. Toan muisti ei petä.
Sarvet tällä oli, kuten monet legendat kuvasivat. Tämän ohimoiden kohdilla oli hopeiset, metallisen näköiset, suoraan eteen osoittavat piikit, jotka kaartuivat tämän takaraivoa kohti. Ei, ne eivät olleet sarvet. Ne eivät olleet tämän pään takaosassa kiinni. Profeetan päätä ympäröi leijuva, hopeinen kuunsirppi.
Tuosta hetkestä alkaen tiesin, että joskus vielä te seuraisitte reittiä jonka kuljin, koettaisitte ymmärtää kokemaani, ja tulisitte tänne.
Tämä kaivoi sadeviittansa kätköistä kaksi lasipulloa, jotka olivat täynnä jotain, mikä näytti teeltä. Hän ojensi ne Snowielle ja Kepelle. Kepellä oli uskomaton jano, hän tyhjensi pullon hetkessä. Se oli parasta, mitä hän oli ikinä juonut. Sanoinkuvaamaton energia täytti hänet. Hän vilkaisi käsivarttaan. Tutut värit alkoivat palata. Kurkkua ei enää kuivannut. Snowiekin piristyi suunnattomasti.
Ei, unohdin aivan. Tarinamme alkaa vielä aiemmin. Siitä hetkestä, kun sait avaimen tämän maailman porttiin.
Profeetta osoitti sanansa Kepelle. Kepe muisti.
Profeetta kääntyi viittoen Kepeä ja Snowieta seuraamaan. He aloittivat matkansa temppelin portaita ylös, kohti tämän maailman huippua. He pelkäsivät kompastuvansa Profeetan kimaltelevaan astraaliviittaan, mutta huomasivat jalkojensa solahtavan helposti siitä läpi.
Maailmojen repijä oli ystävällisempi, kuin tätä houkutukseen viekoittelevaksi paholaiseksi kuvailleet legendat antoivat ymmärtää. Ehkä tämä oli vain petollinen valeasu.
Suonette anteeksi, minun muistini ei ole enää entisellään. Olen ollut tässä maailmassa jo liian pitkään.
Profeetta kopautti nyrkillään kuunsirppiä. Kopaus oli metallinen. Sirppi oli ilmeisesti jonkinlainen laite, joka auttoi tätä muistamaan. Atheon oli maallisempi kuin he olivat uskoneet. Tätä oli vaikea käsittää.
Yritän pitää itseni voimissani kaikin keinoin. Jotta olen edelleen Suurimman Aarteen arvoinen.
Suurimman Aarteen? Zeeta-sirun täytyi siis yhä olla Profeetan hallussa.
Se on saanut minut aiheuttamaan niin paljon tuhoa. Tämä maailma on niitä harvoja asioita, joiden luomiseen se on lainannut voimaansa.
Tämän maailman porttiin Kepe oli tosiaan eräänä yönä kauan sitten saanut avaimen. Hän oli ollut linnakkeen tähtitornissa, sillä hän oli pitänyt siellä majaansa ennen Verstaan löytämistä. Siitä, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Aamulla hän oli kuitenkin herännyt portaikosta Verstaan avain kädessään.
Silloin kun sait avaimen tämän todellisuuden oveen tähtitornissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun lähetin yhden tämän maailman olennoista ulos.
Tarvitsin ovelle ulkopuolisen vartijan. En voinut käyttää tämän maailman asukkeja, sillä ne eivät enää kestä teidän maailmaanne. Avain päätyi sinulle. Olit valinnut samankaltaisen elämäntavan kuin minä. Tahdot tehdä hyvää ympärilläsi oleville keksintöjesi avulla.
Sen jälkeen ne ovat kuitenkin aina silloin tällöin seuranneet sinua ja tovereitasi. Yksi ei seurannut suunnitelmaa, piti teitä vaarallisina, ja yritti estää matkanne Athin kylään.
Joskus ne ovat nousseet lähemmäksi porttia omasta tahdostaankin. Jotkin ystävistänne lienevät törmänneet niihin. Pahoittelen näitä välikohtauksia.
Siinä taajamassa, josta löysitte sen kyläläisparan kirjoitukset…sielläkin oli yksi heistä, joka seurasi toimianne.
Ja viimeiseen törmäsitte metsän keskelle unohdetussa kylässä. Sekään ei seurannut alkuperäistä tarkoitustani – en aikonut teille pahaa, se mitä minusta noissa teksteissä kerrotaan, ei ole kovin…imartelevaa. Tahdoin huomionne pois niistä.
Mutta nyt te olette täällä. Olitte päässeet jo niin syvälle, etten voinut päästää teitä enää menemään.
Ja nyt minun on aika toteuttaa se, mitä olen suunnitellut pitkään. Sekä te, että vihollisenne vakoojat olette Nimda-siruni perässä. Vaikka te jäisitte tänne ikiajoiksi, muita kaltaisianne tulisi. Kuten on tullut muualtakin.
Profeetta vaikutti viittaavan siihen hävitykseen ja sekasortoon, joka portaiden alapäässä yhä oli. Kepe ei uskaltanut vilkaista taakseen. Useampikin armeija vaikutti kilpistyneen Profeetan joukkoihin.
Ja vihollisen vakoojat, näillä tämä tarkoitti selvästikin Allianssin Sinisiä käsiä. Tuosta kaksikosta ei täällä kuitenkaan ollut näkynyt vielä jälkeäkään.
Profeetta nosti viittansa alta esiin oikean kätensä. Se vaikutti ensin tyhjältä, valkealta hansikkaalta, mutta samassa aavemainen valo vaikutti tiivistyvän sen yläpuolelle. Valokiehkurat kiteytyivät kolmion malliseksi, sinihohtoiseksi siruksi. Siru leijui kevyesti kymmenisen senttiä kämmenen yläpuolella.
Nimda tosiaan oli täällä. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.
Vaikka tämä siru antaa minulle kaiken vallan tässä maailmassa, en uskalla ajatellakaan mitä tapahtuu, jos toinen sen kaltainen kulkeutuu tänne. Niitä on maailmassanne ilmestynyt historian kätköstä taas ikiaikojen jälkeen esiin.
Ja Suurin Aarrekaan ei tahdo muita tänne. Näin se kertoi minulle.
Nimda kuiskasi minulle.
”Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti.”
En tarvitse Nimdan kuutta sirua repiäkseni tietä totuuteen. Voin tässä maailmassa tehdä sen yksin, omin käsin.
Rakennan nämä portaat taivaisiin asti, kurotan kohti tähtiä ja kaikki on meidän määrättävissämme. Voimme muovata kaiken sellaiseksi kuin tahdomme. Yhtenäisyyden. Velvollisuuden. Kohtalon.
Mitä sanotte?
Maailmojen repijä vangittiin tänne, mutta pian tuo vankeus kohtaa loppunsa. Nyt, täältä käsin, on aika luoda uusi maailma, repiä vanhat ja parsia kaikki taas yhteen.
Kepe ja Snowie katsoivat toisiinsa. Joko jotain todella, todella suurilla vaikutuksilla siunattua tai kirottua oli pian tapahtumassa, tai sitten Profeetta oli pöpi.
Portaiden yläpäässä, temppelin suurilla, mustilla, puisilla pariovilla, käytiin viimeistä taistelua.
Kepe ja Snowie hämmästyivät suuresti huomatessaan toisen osapuolen – se oli Dox. He olivat aivan ehtineet unohtaa tämän kaiken tapahtuneen seurauksena. Dox piteli veistään kuin vuosien taisteluiden kovettama veteraani. Tämän katse oli tuima ja määrätietoinen.
Toinen osapuoli oli kaksikolle ennestään tuntematon, mutta se oli selvästi tämän maailman asukki. Suunnaton Musta Ritari piteli valtavaa miekkaansa pelkällä vasemmalla kädellään. Tämäkin oli valpas, ja odotti, tekisikö hänen vastustajansa aloitteen. Pieni toisen todellisuuden olento oli kovempi vastus, kuin tämä oli saattanut ulkonäöstä uskoa.
Doxia ajoi kaikki universumin viha. Viimeisten vuosien aikana tämä oli oppinut pitämään tätä maailmaa kotinaan. Uusia ystäviäkin hän oli saanut – Ristiretkeläisiksi kutsumiensa Nimdan metsästäjien kanssa hän oli vaeltanut halki suola-aavikon, ja taistellut Mustan Ritarin joukkoja vastaan. Noista taisteluista viimeinen käytiin lopulta tässä kaupungissa. Doxin tovereista – Hopeisesta, Tarkk’ampujasta, Keltaisesta, kaikista muista – ei enää yksikään ollut jaloillaan. Hopeinen oli itse kaatunut Ritarin terään.
Tämä ei huomannut lainkaan Profeettaa, Snowieta ja Kepeä. Nämä eivät olleet samassa todellisuudessa hänen kanssaan. Tällä areenalla oli vain kaksi. Nämä kaksi tuijottivat toisiaan silmästä silmään.
Snowien teki mieli huutaa Doxin nimeä, mutta käsitti, ettei tämän keskittymistä kannattanut herpaannuttaa.
Lopulta pikku otus Dox teki aloitteen. Kolmella nopealla askeleella se saavutti Ritarin, ja tähtäsi tikarinsa lyönnin tämän oikeaan akillesjänteeseen, kohtaan, jossa tämän saapas näytti heikoimmalta.
Vaan Ritarinpa nilkka ei ollut enää tämän ulottuvilla. Se keräsi momenttia takanapäin ja terävä potku osui…
…vaan eipä osunutkaan. Dox oli jo väistänyt oikealle.
Tämä taisto jatkui tähän tapaan. Kumpikaan osapuoli ei väsynyt. Kumpikaan ei luovuttanut.
Profeetta, kaksi sankariamme perässään, kiersi tämän tanssiesityksen jota kenenkään ei kannattanut keskeyttää. Valtavat pariovet aukesivat valtaistuinsaliin.
Nimdalla – tai sen palvojilla – oli jonkinlainen erityinen mieltymys mahtaviin temppeleihin, valkoisiin pylväisiin, parioviin, jotka huokuivat muinaista mystiikkaa. Tätä salia hallitsi luonnoton valo, joka tunkeutui joka soppeen, sekä mattapintaista marmoria muistuttavat seinät.
Seinät olivat monimutkaisten kaiverrusten koristelemat. Niiden tekemiseen oli varmasti kulunut elinikä jos toinenkin. Olivatko ne Profeetan omia teoksia? Vai olivatko ne tehneet muut Profeetan valtakunnan asukit?
Kuvioiden keskeltä hän tunnisti matoran-kirjaimia. Ne eivät kuitenkaan muodostaneet ainuttakaan nykymatoranin sanaa. Osa sanoista oli viivattu yli. Osa alleviivattu.
Profeetta pysähtyi keskelle salia. Lattiassa oli suuri, musta kehä, ainakin viidenkymmentä jalkaa halkaisijaltaan. Kehä oli samanlaista jälkeä kuin se, jota heidän tapaamansa valkokasvoinen olento maalasi. Kehän sisällä oli kolmikulmainen kuvio. Kuvion keskellä oli silmä.
Nyt vasta Kepe huomasi, että salin peräseinää ei näkynyt. Se oli valkean sumun peitossa.
Vai oliko se juuri peittynyt? Snowie huomasi saman yksityiskohdan, ja molemmat kääntyivät katsomaan olkansa yli. Myös valtavat puiset pariovet olivat kadonneet näkyvistä. Oli vain aavemainen usva.
Kehä kuitenkin paistoi kirkkaana haipumatta. Mikä tämänkin paikan tarkoitus oli – tai on – ollut?
Atheon seisoi keskellä kehää. Pahaenteiset taikaympyrät olivat vanha fantasiakertomusten klisee. Mutta tämä ei ollut fantasiakertomus, ja taikuus yhtä totta kuin biomenninkäiset. Kepe muisti kauan sitten kuulemansa ja uskomansa väitteen; tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Mutta Nimdan läheisyydessä jopa Kepen usko tieteeseen alkoi horjua.
Mitä tämä kehä oli oikein suunniteltu tekemään? Kepe yritti hakea sille jonkinlaista selitystä. Oliko se vain ylidramaattista rekvisiittaa vai jokin oikea laite? Johtiko maali sähköä ja muodostaisi Nimdaan vaikuttavan magneettikentän? Vai aktivoisiko se itse jonkin masiinan Nimdan indusoimalla virralla? Vai toimiko se jollain tämän maailman ikiomalla logiikalla?
Kun päivä päättyy, koittaa ilta. Tämän maailman päivä ei ole päättynyt vielä kertaakaan, vaan on paahtanut armottomana halki aionien. Mutta kun aurinko lopulta laskee, kuu nousee taivaalle. Ja valaisee aivan uuden maailman.
Atheon oli kääntänyt katseensa ylös. Snowiesta tuntui, ettei tämä puhunut enää heille. Tämä oli uppoutunut täysin johonkin paljon suurempaan. Tämä kohotti toisen kätensä ylös, ja siru ilmestyi siihen samaan tapaan kuin aiemmin.
Kepe yritti kerätä ajatuksensa taas kasaan, ja muisteli Zeeronin sanoja. Atheon vapautuu Ahjostaan. Nytkö sen aika koitti?
Sumuseinä salin päässä väreili. Sen syvyyksistä asteli esiin kaksi tummaa hahmoa.
Hahmot olivat selvästi kärsineet vammoja vaellettuaan tähän pyhättöön ties mistä. Olennoilla oli kuusi raajaa, mustat ruumiit ja jotain aivan muuta siellä, missä silmien olisi kuulunut olla. Mutta aavikon paahde ei ollut syönyt niiden kämmenten väriä. Tuo väri oli sininen.
Paljon tapahtumia seurasi.
Vaikka Kepe ei tiennyt, miten se tulisi vaikuttamaan seuraaviin tapahtumiin, hän ajatteli Profeetan olevan Käsiä pienempi paha, joten hän huusi tälle varoituksen. Atheon ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan tätä.
Kädet pysähtyivät. Ne seisoivat rinnakkain, katsoivat kohti Atheonia. Kumpikin niistä kohotti toisen ylemmistä käsistään; vasen oikean, oikea vasemman. Kuin nuoli jousesta singahti salama liikkeelle. Se loikki ilmassa nopeasti, leikkisästi, kuitenkin tappavasti. Sen kohteena oli Atheon, joka oli alkanut tajuta tilanteen luonteen. Tämä heitti Nimdan sirua pitelevän kätensä kohti nazorak-kaksikkoa, ehkä luodakseen jonkinlaisen kilven, mutta liian myöhään. Salamat iskivät lähes valon nopeudella…
…Mutta eivät Atheoniin. Valonvälähdys sokaisi Kepen ja Snowien. Kun he toipuivat, Profeetan ja nazorakien välissä seisoi valtava musta hahmo, jonka miekasta salama oli loikannut seinään ja jättänyt siihen kaiverrettuun muinaiseen matoran-kylään nokisen jäljen. Musta ritari oli kuin tyhjästä ilmestynyt suojelemaan mestariaan. Osa salaman voimasta oli osunut tähän. Tämän viitta rätisi sähköisesti.
Ritari oli kuitenkin yhä voimissaan. Se katsoi olkansa yli sadeviittaan pukeutuneeseen hahmoon ja nyökkäsi. Atheon nyökkäsi takaisin. Kun Ritari käänsi katseensa taas kahteen uuteen vastustajaansa, Atheon kääntyi kannoillaan ja lähti juoksuun kohti Kepeä ja Snowieta.
Seuratkaa.
Kepe ja Snowie liittyivät tämän pakoon. Kepe vilkaisi vielä Ritarin tilannetta. Hän näki, miten tämä suuntasi toiseen nazorakiin laajakaarisen, voimaltaan varmaankin kanjoneita luovan pystysuunnaisen lyönnin miekallaan. Mutta Nazorak-kaksikko heitti rauhallisen ylävitosen ja ne lukitsivat terän kämmentensä väliin. Kepe ei ehtinyt nähdä enempää.
Dox oli saapunut myös saliin huomattuaan vastustajansa kadonneen. Klaanilaiset eivät ehtineet edes tervehtiä toisiaan. Snowie nappasi Doxin kädestä kiinni ja raahasi olennon mukaansa.
Sumuseinä heidän edessään repesi paljastaen puiset pariovet…jotka eivät kuitenkaan olleet samat, joista he olivat astuneet temppeliin sisään. Nämä olivat pienemmät, eivät yhtä mahtavat ja kuin jumalia varten rakennetut, mutta silti aivan tarpeeksi isot suurimmallekin Bio-Klaanin saaren olennolle.
Kun Kepe tajusi, etteivät he enää olleet tällä saarella, hänen mieleensä tuli korjata tuo ajatus, mutta tähän hätään hän ei keksinyt mitään muuta sopivaa. Ja nyt ei ollut aikaa moiselle.
He juoksivat sisään ovista, jotka aukesivat heille itsestään. Ovien toisella puolella…ei ollut mitään. Heidän allaan levittäytyi valkea tyhjyys. Tai ehkä se oli suola-aavikko, sen tasaisenvalkeasta väristä ei voinut olla varma. Jos se oli kuin olikin siellä, sen etäisyydestä oli mahdotonta sanoa mitään. Joka tapauksessa se oli ihan liian kaukana. Tai he olivat ihan liian korkealla.
Ovi heidän takanaan sulkeutui ja suli pois. Hetken Kepe mietti, minkä päällä he oikein seisoivat, mutta vilkaistuaan Atheoniin, Doxiin ja Snowieen ja sitten omiin jalkoihinsa, hän huomasi, että temppelin portaikkoa muistuttavia valkeita askelmia materialisoitui siihen, mihin hän ikinä jalkansa laskikaan. Näitä huimaavia taikarappusia (ei taikuutta ole olemassakaan!) pitkin he jatkoivat matkaansa ylöspäin tyhjyydessä, jossa ei ollut muuta kuin he, kalpea sumu ja taivaalla paistava se, joka ei kuulunut mihinkään maailmaan.
…En tiedä. Minä en tiedä. Minä en tiedä, miten nuo olennot pääsivät tänne huomaamattani. Portinvartijoiden ohi ei kykene livahtamaan huomaamatta yksikään elävä.
Minulla on vielä yksi keino luoda tahtomani maailma. Toinen paikka, jossa lausua rukoukseni Aarteelle. Teitä en kuitenkaan voi ottaa mukaan.
Tämä pysähtyi ja huitaisi kädellään kohti jotain näkymätöntä. Paikalle epäsuli uusi puinen ovi. Tämäkin aukesi itsestään, tällä kertaa pimeään.
Lentäkää, juoskaa, alamaiseni. Kun valtakuntani tulee, tiedätte sen kyllä. Teille on varattu paikat paratiisiin.
Snowie ja Dox astuivat ovesta, Kepe empi hieman. Atheon kääntyi heistä poispäin ja jatkoi näkymätöntä portaikkoa ylöspäin. Ja pysähtyi jonkin matkan päähän. Uusi taikaympyrä ilmestyi tyhjästä tämän jalkojen alle. Se leijui ilmassa, eikä sen alla ollut koneistoa. Ei mitään.
”Kepe, minusta tuntuu että me pääsemme tätä kautta ulos”, Snowie sanoi hieman pelokkaasti. Dox nyökkäili hyväksyvästi. Kepe kuitenkin seurasi vielä tapahtumia. Hän tahtoi tietää, miten Profeetan magia toimi. Oliko Nimda todellakin oikeaa taikuutta.
Atheon kohotti taas kätensä ylös. Nimdan siru materialisoitui taas kuten ennenkin.
Nimda! Kuuntele sanaani! Kuumenna taas tämä ikiaikojen kylmentämä Ahjo tulikuumaksi, jotta siinä voidaan taas takoa! Karkota muinaisten tuhkien vanhat henget, ja tee tilaa uudelle!
Jos Kepe olisi nähnyt Atheonin kasvot, niissä olisi kuvastunut paitsi suuruudenhullut toiveet, myös pieni, katkera, epätoivoinen pelko.
Tee minusta tulisijan valtias! Anna liekkiesi syödä tämä maa!
Jos Nimdan siniset liekit jossain päin Verstasta kävivät työhön, se ei tapahtunut Atheonin kämmenellä. Se, mitä tämä oli pelännyt eniten, kävi toteen.
Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen. Kehä Atheonin jalkojen alla surkastui olemattomiin.
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.
Nimdan siru oli poissa.
Profeetta uskoi vankasti, että siru oli hänen. Mutta oliko tällä ikinä Zeetaa ollutkaan?
Oliko se vain harhaa?
Kuunsirppi putosi, kalahti näkymättömään lattiaan ja hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.
Koko siru haipui lopulta pois. Jäljellä ei ollut enää Atheonia. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka seisoi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.
