Klaanon

Avainsana: Deleva

  • Kuutisen grammaa hulluutta

    Karzahnin salit

    Karzahni istui matoralaisten kivisistä pääkalloista tehdyllä valtaistuimellaan. Valtaistuin oli koristeltu erilaisilla terillä ja miekoilla jotka oli sulatettu yhdessä pääkallojen kanssa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Se hallitsi valvontasalia ja loi uhmaavaa tunnelmaa, jota aiheutti erityisesti valtaistuimella silmät kiinni oleva olento, Karzahni.

    Karzahni oli muinainen olento, yksi universumin vanhimmista asukeista ja hallitsijoista. Hän kantoi kasvoillaan Olisia, naamiota jolla pystyi näyttämään painajaisia tulevaisuusnäkymiä. Tämä yhdistettynä kauan sitten käytyyn taisteluun hänen veljensä kanssa ja huonoihin korjaustaitoihin oli tehnyt Karzahnista hullun ja arvaamattoman hallitsijan. Myös se että valtakunta oli ollut eristyksissä vuosituhansia ei ollut tehnyt hyvää muinaisen psyykeelle ja mielen laadulle.

    Karzahnin naamio koostui neljästä osasta, jotka oli parsittu kasaan mitä oudoimmilla tavoilla. Hänen tummanvioletit silmäluomensa olivat kiinni kun hän oli yhteydessä valtakuntansa valvontaelimeen, mustan torniin.

    Tuo sarvipäinen hahmo piirtyi Umbran näkökenttään tämän noustessa kivuliaasti ylös. Hän huomasi istuvansa jonkinlaisilla kivisillä istuimilla Karzahnin salin takaseinällä. Nurukan ja Deleva näyttivät edelleen tajuttomilta.

    Jäätävät, siniset liekit lepattivat luun ja metallin yhdistelmistä tehdyissä lyhdyissä. Siniset liekit loivat hieroglyfein koristelluille seinille kammottavia kuvajaisia ja loivat Karzahnin sarveikkaasta olomuodosta suuren hirviömäisen varjon seinälle. Valtaistuimen edestä salin toiseen päähän ulottui pitkä metallinhohtoa kimaltava punainen matto, jonka huhuttiin tehdyn ta-matoranien punaisista panssareista jauhetulla jauholla. Matto peitti sammalten kansoittamaa lattiaa, jossa oli ajan uurtamia uria ja muita uurteita.

    Karzahni oli yhä silmät kiinni ja oli yhteydessä omaan valtakuntaansa. Sairas mieli pyrki hallitsemaan täysin koko valtakuntaa ja tekemään siitä paratiisin hänelle itselleen. Nyt kuitenkin tuntui että tunkeilijoita oli saapunut, koska hän näki mielessään kuvajaiset muutamasta toasta, omien ihanien rapuvartijoidensa silmin.

    ”Kuka rohkenee häiritä rauhaani ja saapua valtakuntaani?” Karzahni kysyi kuulustelevasti silmät kiinni, naamion vasemman alareunan hampaiden liikkuessa olennon puhuessa. Oikea alareuna oli kiinni ja sieltä ei tullut ääntä tai liikettä. Kammottavaksi teki se että olennolla näytti olevan vain puolikas suu ja demoniset sarvet eivät tehneet näystä yhtään sen parempaa. Karzahni hengitti raskaasti ja nousi ylös valtaistuimeltaan. Hänen violetit silmäluomensa avautuivat ja hän alkoi nousta valtaistuimeltaan. Hän oli nähnyt kuvajaisia kolmesta toasta, jotka avasivat portit, portit joita ei ollut avattu vuosituhansiin. Nyt kolme hitaasti tajuihinsa palaavaa toaa makasivat hänen valtaistuinsalinsa perällä.

    ”Mitä ne hänen valtakuntaansa olivat tulossa. Valtakuntaan joka oli yksinomaan hänen. Vain hänen!” Hänen nyrkissään olevat liekehtivät ketjut syttyivät koviin liekkeihin ja Karzahni ei tuntenut kuumuutta. Hän ei tuntenut mitään.

    Matoranien onni oli vaakalaudalla. Ulkomaailmasta tulleet vaikutteet piti poistaa onnen takaamiseksi ja rauhan säilyttämiseksi. Matoranit olivat etusijalla ja heidän piti tehdä työnsä. Karzahni pitäisi henkilökohtaisesti huolta vieraidensa viihtyvyydestä. Sillä hän tiesi mikä oli matoralaisille ja näiden suojelijoille, toille, hyväksi. Vuosituhansia rauhan ja mukavuuden tyyssijassa asuneena hänellä oli kokemus näihin.

    ”Suokaa anteeksi epäkohteliaisuuteni”, Karzahni lausahti nopeasti ja yllättävän vähän hulluutta huokuvalla äänellä. ”Mikä tuo teidät, kolme toaa, saarelleni? Voinko mahdollisesti olla avuksi?” hän kysyi kävellen hitaasti Umbran suuntaan.

    ”Olemme matkalla Legendojen kaupunkiin ja saaresi kautta kulkee tietojemme mukaan reitti sinne. Saisimmeko matkustaa häiriöttä Metru Nuille valtakuntasi läpi?” Umbra aloitti ja katsoi Karzahnia tämän tummiin, muinaisiin silmiin.

    ”Vai Legendojen Kaupunki”, Karzahni maisteli sanoja. ”Legendojen Kaupunki. Se on katkera maa. Se rappeutuu. Näen siinä veljeni, sen sairaan hullun, kädenjäljen. Hänen ’täydellisyytensä’, sitä se kaupunki huokuu. Kuvitelmaa täydellisyydestä.” Karzahni näytti kokonaan sivuuttaneen Umbran kysymyksen.

    ”Ei Legendojen kaupunki ole rappeutunut. Toki kaupungin historia on täynnä surua ja murhetta ja sotiakin, mutta se elää nykyisin loistonsa aikaa. Muistan kuinka todella nuorena matoranina osallistuin Arkistojen kaivamiseen… Se oli hienoa aikaa”, Nurukan kertoi.

    Karzahni murahti. ”Ne kärsivät siellä. Siellä ei ole onnea. Täällä on. Te toat vain olette naiiveja, te olette nuoria. Minä muistan olemassaolon alkuhämärät, minä tiedän miten vuoret laskettiin ja meret avattiin. Minä olen nähnyt tämän maailman rappion. Kaikki tuhoutuu, kaikki muuttuu tuhkaksi. Kaikki paitsi Karzahni ja sen onnelliset matoranit.”

    ”Karzahnin onnelliset matoranit? Hah!” Deleva puuttui yhtäkkiä keskusteluun. ”Olet joko hemmetin sekaisin tai sitten sinulla on outo käsitys ’onnellisuudesta’!”

    “Mitä sinä tiedät onnesta, toa? Onni on yhtä kuin työnteko. Vain kovaa työtä tekemällä pääsee onneen. Minä annan täällä sairaille ja rikkinäisille matoraneille uuden elämän, uuden onnen. Kova työ vie murheet pois on ollut sanontani pitkään”, Karzahni kertoi. Hänen mielessään paloi menneiden aikojen soihtu.

    Nurukan tunsi tiettyä ymmärrystä Karzahnia kohtaan. Saaren herra selvästi uskoi asiaansa. Hän saattoi nähdä Karzahnin silmissä häilyvän epävarmuuden ja menneisyyden, joka kietoutui hulluudeksi nykyhetkessä.

    ”Saammeko me jatkaa matkaamme Metru Nuille?” Nurukan kysyi, palauttaen Karzahnin menneisyydestä ja filosofiasta.

    ”Oikeastaan”, Karzahni aloitti. ”Haluaisin pitää teidät täällä – ainakin toistaiseksi. Minulla on kovin vähän ketään joka vastaa minulle. Keskustelu kanssanne, pienet toat, on ollut piristävintä moniin vuosikymmeniin! Karzahni, universumin ymmärtäjä ja sen tajuaja, voisin opettaa teitä, mullistaa elämänne!”

    Karzahnin tuhkaerämaa

    “Karzahni”, Matoro tokaisi. “Tämä paikka on – jos mahdollista – vielä vähän surkeampi kuin olisin huhujen perusteella uskonut”, toa valitti kompuroidessaan tuhkakinoksissa.

    “No joo”, Kapura vastasi hieman ärsyyntyneenä ympäröivän maaston vaikeakulkuisuudesta. “Mutta me olemme Toia. On moraalisesti väärin jättää väliin tällaisten paikkojen tutkiminen. Vaikkei siinä kai paljoa järkeä ole.”

    “Toan velvollisuus on tehdä ihan hemmetin tyhmiä asioita, vai? Ei sillä, en minä mitään luovuttaa aio. Sehän olisi täysin epätoamaista. Mutta ärsyttää tällaiset sivuraiteet – olen alkanut pikkuhiljaa tajuamaan miten moni seikkailuni on oikeastaan vain yritys päästä siihen oikeaan seikkailuun…”

    “Tuo on harvinaisen totta”, Kapura murahti. “Eikä mikään seikkailu tapahdu ikinä missään mukavassa paikassa. Aina joku KARZAHNI tai SKARRARRAR-SAARET tai jotain vastaavaa. Kuinka vaikeaa olisi piilottaa mystiset voimaesineet KLAANIN ALLE?”

    “No kun nyt miettii… eivät ne seikkailut silloin kivoja ole jos ne sattuvat tutuissa paikoissa. Tuntuu väärältä, että vaikka nyt Klaanissa joutuu taistelemaan miljoonakätisiä tappajametallimörköjä vastaan. Se rikkoo pahasti sen illuusion, että Klaani olisi turvallinen peruskivi.”

    “Olen varmaan kommentoinut naiiviuuttasi ihan tarpeeksi, mutta luuletko minkään paikan olevan turvallinen maailmassa, jossa tappajahyönteiset tai jättifikout tai Makutat asuvat joka saarella?”

    “Joskus mietin mikä hemmetti Suurta Henkeä, Athia tai mitä spagettihirviötä ikinä mikä onkaan luonut tämän kaiken on oikein vaivannut. Onko sillä ollut huono päivä ja se on halunnut tehdä mahdollisimman kaoottisen kamaluuden omaksi huvikseen?”

    “Hmm”, Kapura mietiskeli. “Ehkä se ajatteli, että rauhaa on helpompi arvostaa, jos sitä ei ole juuri koskaan ja saisi näin eniten palvontaa omakseen? Olen kuullut syvästi uskonnollisten henkilöiden menevän jo hieman höpsöjen kunnianosoitusten (kuten ohjelmointikielten nimeämisen jumalansa mukaan) puolelle.”

    “Siinä tapauksessa luoja on aika hämärä, sillä… hemmetti, se on antanut puolelle universumiaan voimat tuhota mitä lystää ja sitten olettaa meidän leikkivän rauhassa hiekkalaatikolla ja ollevan tappamatta sen rauhaa saarnaavia profeettoja. On paljon helpompi uskoa persoonattomaan Kohtaloon kuin johonkin luojapersoonaan, joka oli suurella todennäköisyydellä järjiltään.”

    “Tosin,” Kapura sanoi yhä mietiskelevästi, “jos minä saisin luoda maailman niin en tekisi ainakaan sellaista, jossa kaikilla on aina kivaa. Tylsähän siinä tulisi.”

    “Sinun maailmasi olisi sanaristikoita ja labyrinttejä. Todennäköisesti täynnä asioita, jotka tuhoaisivat jokaisen asukkaan mielenterveyden… paitsi… jos luoja on hullu, niin olemmeko me, selväjärkiset oikeasti hulluja? Luoja on kuitenkin omaan maailmaansa nähden täydellinen, ja me poikkeamme mielenterveydeltämme siitä…”

    “Tämä kuulostaa varmaan tosi kliseiseltä, mutta kuka ei ole hullu? Hulluus vain ilmenee eri tavoin riippuen tilanteesta ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Mutta jokaiselle löytyisi henkilökohtainen tila, jossa mielenterveys murenisi tai suorastaan räjähtäisi mahdollisimman eeppisesti.”

    “Minä en tiedä onko tuo pessimistisin ‘me kaikki olemme hulluja’ -ajatus vaiko optimistisin ‘hulluudessa ei ole mitään pelättävää, se on täysin normaalia’ -ajatus, mutta se kuulostaa tosi huolestuttavalta. Eritoten sinun suustasi. Peeäs, olemme Karzahnilla.”

    “Mikäli viittaat saareen: Vau, en huomannut! Jos tuo asutuskeskus on nimeltään myös Karzahni niin onpa se tyyppi itserakas.”

    “Ihan vain, luulen että saat vielä tämän reissun aikana katsoa hulluutta silmiin. …ja toivoa, ettei se katso takaisin ja sekoa sinun silmistäsi paistavasta hulluudest- ei mitään.”

    “…” Kapura oli vastaamatta. “Kyllä minä hulluuteni ymmärrän. Katsos on helpompaa pudota jos ottaa vastaan käsillä. Toistamalla itselleen ‘lol en oo hullu lol en oo hullu’ ei saavuta mitään kohdatessaan vaikka muutamia Nukkeja.”

    “Nuket ovat viimeinen asia jota haluan ajatella täällä, kiitos kovasti että muistutit niistä”, Matoro sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

    “Jos elämä on tosi sarkastinen tarina niin sinä käytännössä manasit Nuket ilmestyviksi tänne jossain vaiheessa. Joten kiitos kovasti”, Kapura vastasi.

    “Kaikki muut ongelmat ovatkin sitten sinun esille manaamia, kuten vaikka… kuten vaikka… PORTAAT.”

    “Minä varoitin sinua jo”, Kapura tokaisi. “Jos tilanne on jatkuva niin syypää en suinkaan ole minä.”

    “Vaan Kepe.”

    “Minusta jotenkin tuntuu, että sen juttu on enemmän juoksuhiekka. Älä kysy.”

    “No, jos törmäämme muurahaispesiin niin sitten se ainakin on sen vika… vaikka juoksuhiekkapointtikin oli tosi hyvä.”

    “Onko täällä edes juoksuhiekkaa?” Kapura kysäisi. “Minusta tuntuu, että se olisi jotain JUOKSUKUOLLEIDENMATORANIENVERTA.”

    “Opas Karzahnin geologiaan on yksinkertainen – käännä oikeat asiat päälaelleen. Muistaakseni täällä tulivuoret sylkevät jäätä tai jotain, joten juoksuhiekka todennäköisesti olisi täysin murtumatonta superterästä mihin uppoaminen olisi mahdotonta.”

    “Sovitaan, etten edes kysy niistä tulivuorista koska en näe tuossa… mitään järkeä.”

    “Sitten olet sisäistänäyt tämän saaren aika hyvin. Aika moni joka on yrittänyt saada tästä jotain järkevää on nyt siellä JUOKSUKUOLLEIDENMATORANIENVERTA-hiekassa ruumiina…”

    “Virallinen selitys: Se on taikaa, pling!” Kapura totesi sarkastisesti. “Muuten, onko sinulla vieläkään mitään suunnitelmaa koska minulla ei ole vieläkään kovin hyvää tunnetta tästä.”

    “No siis, näet tuon mustan tornihäkkyrän horisontissa?” Matoro vaihtoi äänensävyään heti näsäviisaasta tiedemiehestä asiantuntevaksi seikkailijaksi.

    “Joo, onko se populaarikulttuuriviittaus? Näyttää aika mustalta ja tornilta. Tosin lukevatkohan ihmiset täällä hirveästi kirjallisuutta”, Kapura mietti.

    “No, kuitenkin. Me yritämme päästä paikalle mahdollisimman huomaamattomasti, mielellään mahdollisimman pian ja kun päivänvaloa riittää, ja sitten pelastamme modemme ja häivymme pohjoisen kautta MN:lle. Yksityiskohdat improvisoidaan. Kysyttävää?”

    “Jätit aika paljon asioita tulkinnan varaan”, Kapura vastasi. “Joten ei oikeastaan. Turha näitä kai on liikaa miettiä.”

    “Eräs suuri kenraali sanoi kerran: ‘Mikään suunnitelma ei kestä tulikosketusta’.”

    “Minä sanoin nyt: ‘Lainaukset eivät auta Karzahnilla’, mutta joo.”

    “Lainaukset auttavat aina”, Matoro vastasi. “Yhdessä harppuunan kanssa.”

  • Juonirelevantti mysteerivene

    Meri

    Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.

    ”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.

    ”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.

    ”…” Matoro totesi.

    ”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”

    ”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.

    ”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui. ”Jos paranoideilla seikkailijoilla olisi sääntöjä, numero yksi olisi ’ÄLÄ MENE SAARELLE JONKA NIMI ON KIROSANA’.”

    ”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.

    ”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… VENETTÄ!”

    ”…” Matoro totesi. ”Sinun siistit toimintarepliikkisi ontuvat vielä vähän.”

    “Että minä vihaan venematkoja”, Kapura mutisi. “Jos olisi keino hypätä kaiken tylsän yli, käyttäisin sitä.”

    Karzahni

    Edellinen yö

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=KFjzlebXjaE&w=420&h=27]

    Maa huusi tuskasta, kun toa-joukon ensimmäinen, Deleva laski jalkansa ensimmäisen kerran mukulakivistä ja sulatetusta protodermispanssarista luodulle kadulle. Kadut olivat tummat, kuten kaikki muukin ja ne olivat hyvässä kontrastissa paikan mustan ja tummanpunaisen värimaailman kanssa.

    Teräspölyä leijaili siellä täällä ja se näkyi punertavien valojen kajossa. Suuret tehdasrakennusten ja avopajojen luomat liekit valaisivat myös tätä varjojen valtakuntaa ja sieltä täältä kuului rytmikäs pauke joka ei koskaan loppunut. Ei, koska Karzahnissa ei ollut taukoja. Klonk, klonk, klonk, klonk.

    Pauke oli rytmikästä ja sen tekivät kaupungissa, tai pitäisikö sanoa tehtaassa työskentelevät matoranit, joilta oli riistetty kaikki oikeudet. Identiteetti oli muutettu ja kummitusmaiset, laihat ja isosilmäiset työläiset olivat täydessä työn touhussa. He eivät olleet valinneet tätä elämää, olivat vain liian huono-osaisia.

    Yksinäinen torni katseli kuollutta maata. Sen musta siluetti nousi uhkaavana punertavaa taivasta vasten muistuttaen joka hetki, että kukaan Karzahnilla ei ollut yksin. Ei koskaan.

    Tunnelman ahdistavuus tuntui kasvavan jokaisella askeleella syvemmälle kohti tornia. Manasien äänettömät hahmot olivat edelleen aivan toien näkökentän reunalla, odottaen ja paimentaen toia vain yhteen suuntaan: kohti tornia. Niiden hohtavat silmät hohtivat kilpaa lieskojen kanssa. Ne tuijottivat.

    Delevan teki mieli puhua jotain keventääkseen tunnelmaa, mutta lopulta hän ei sanonut mitään. Saari tuntui imemään itseensä kaiken elämänhalun ja ilon. Se oli kuin autiomaa, joka sateen tultua juo, mutta on taas pian entistä kuivempi. Toa yskäisi. Ilmassa oli sakea tuhkan ja savun haju.

    Toat tiesivät tarinat matoraneista, jotka muuttuivat uupumuksensa takia kivipatsaiksi, ja näitä patsaita oli siellä täällä rahdattuina tehdasrakennusten eteen ja päätien varrelle. Mukulainen tie johti mutkitellen kohti isoa mustaa tornia, josta suuri silmä katseli heidän matkaansa.

    Toat olivat ohittaneet jättiläismäisen pajan jossa pystyi polttamaan kokonaisia tiedon torneja pajan valtavassa ahjossa. He olivat nähneet maisemaa hallitsevia hiekkaputouksia, joissa hiekka valui kuin vesi ja nähneet jäätävien tulipatsaiden nousevan vulkaanisen oloisista maakuopista.

    ”Meidän- meidän ei pitäisi olla täällä”, Nurukan kuiskasi.

    ”Ei niin”, Umbra vastasi hiljaa. Hänen äänensä oli vapiseva.

    He kävelivät kuin transsissa kohti Tornia. Hitaasti, askel askeleelta. He eivät voineet muutakaan, sillä hirviöt seurasivat heitä aina. Niiden rinki paimensi toia eteenpäin, halki ränsistyneiden varastojen ja kuolleiden puutarhojen. Katu ylitti sillan. Jokea sen alapuolella ei enää ollut. Maisema vääristyi ilman läpi. Kaikki näytti sumealta ja epäselvältä. Kaikki paitsi Torni. Se säteili kirkkaana heidän näkökentissään, kuin turvapaikkana loputtomilta silmiltä kaukaisuudessa.

    ”Musta torni. Sinne meitä ollaan viemässä”, Umbra sanoi hiljaa. Horisontissa kiiluivat jättiläismäiset lamppusilmät ja tummista hahmoista näkyi ääriviivat. Olennot pysyivät taka-alalla, mutta toat tiesivät mitä ne olivat. Painostava klonk klonk klonk klonk jatkui minne ikinä he menivätkään.

    Jokin tuntui nakertavan toain haarniskoja. Pölysyöksyjiä. Niitä ne varmasti olivat, Umbra ajatteli ja oli lukenut näistä mikroskooppisista raheista joskus kauan sitten. Olennot söivät haarniskoja ja murensivat niistä pieniä paloja. Ja ne asuivat tässä maailmassa.

    Deleva oli perin kyllästynyt tähän taivaltamiseen. Häntä väsytti ja ärsytti koko paikka. Hän olisi mieluummin klaanissa taistelemassa Allianssia ja torakoita vastaan, ei täällä oudossa perin kieroutuneessa huvipuistossa.

    Uupunut Nurukan lysähti maahan ensimmäisenä. Maan toa tunsi asioiden olevan todella väärin tässä kieroutuneessa painajaisessa. Jokin alkoi painaa hänen jalkojaan enemmän. Jalat alkoivat tuntua kiven raskailta, mutta fyysistä muutosta ei ollut vielä tapahtunut.

    ”Et saa nyt luovuttaa!” Umbra huusi ja alkoi nostaa Nurukania ylös. Deleva tuli avuksi ja kaksikko alkoi puolittain kantaa ystäväänsä hartiavoimin kohti tornia. Matka taittui perin joutuisasti vaikka he kantoivatkin ystäväänsä mukanaan. Perässä hiihtävät hirviöravut olivat hyvä kannustin pitää yllä vauhtia. Horisontissa siintävä linnoitus alkoi lähestyä heitä kun he kiihdyttivät vauhtiaan.

    Umbra tunsi näkökenttänsä sumenevan entisestään. Hengittäminen ei ollut helppoa. Horisontti välkkyi kymmenissä eri väreissä. Varjot kasvoivat ja kasvoivat ja muuttuivat eläviksi. Hän tunsi sekoavansa. Toa kutsui voimiaan. Hän yritti loihtia valoa tähän Mata Nuin hylkäämään paikkaan, mutta se kaikki tukahtui harmauteen.

    Ikuisuuksilta tuntuneen vaelluksen jälkeen kolmikon edessä kohosi portti. Se oli korkea ja kaksiosainen. Siinä oli symboleita, joita Umbra ei erottanut. Se alkoi avautua hitaasti. Toat varautuivat pahimpaan. Silmät, klonk, klonk, klonk, silmät, pöly, klonk, klonk, klonk, punainen hohde, matoranit, klonk klonk klonk.

    Raskita askelia. Silmät tulivat lähemmäs. Porttilla seisoi jokin korkea hahmo.

    Umbra katsoi Saaren Valtiasta. Hän ei erottanut yksityiskohtia.

    Vain Hulluuden.

    Hän katsoi Hulluutta, ja se katsoi häntä.

    Sitten hän romahti maahan. Umbran viimeisenä muistikuvana kaikui Hulluus.

    Karzahnin rannikko

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=l03ijKa3NlA&w=420&h=27]

    Karzahnin tummat rannat näyttivät Matoron silmiin täysin lohduttomilta. Ne olivat harmaita kuin tuhka. Kauempana näkyi korkealle kohoavia kukkuloita ja vuoria, mukaanlukien Karzahnin surullisen kuuluisat jäätä sylkevät tulivuoret.

    “No niin”, Matoro sanoi ja henkäisi syvään.

    “Mitään ideoita jatkosta?” Kapura tiedusteli. “Minulla ei ole kovin hyvää tunnetta tästä. Ei kutsuvin paikka, jossa olen käynyt.”

    “Josko me vaikka rantaudumme ensin. Karzahnistahan pääsee Metru Nuille vain maitse. Joskus mietin minkälainen sadistinen huumorintaju Kohtalolla on ollut, kun on järjestänyt maailman näin.”

    “Ööh. Mikä tuo on”, Kapura sanoi osoittaen jotain epämääräistä kasaa materiaaleja, jotka olisivat voineet olla joskus vene. “Kenen paatti tuohon on hajonnut? Tunnetko?”

    “En tunne kaikkia maailman veneitä”, Matoro vastasi sillä samalla kuivan sarkastisella äänensävyllä, jolla hän ja Kapura keskustelivat jatkuvasti. “Mennään lähemmäs ja tutkitaan. Lienee joku epäonninen piraatti eksynyt tänne.”

    “Näinköhän”, Kapura kommentoi epäilevästi. “Epäilisin kokeneiden merelläkävijöiden osaavan välttää tällaisia paikkoja. Okei, en väitä että se olisi mitenkään relevantti vene. Mutta se voi olla. Siis en usko piraattien vain satunnaisesti päätyvän Karzahnille.”

    “Oletko tavannut niitä tyyppejä? Piraatteja, siis?”

    “Okei, en. Mutta yleensä satunnaiset veneet eivät ole oikeasti satunnaisia. Ne ovat kuin tarkoituksella siihen työnnettyjä. Niillä on joku merkitys.”

    “Minä tunsin yhden klaaniin liittyneen merirosvontapaisen. Se tyyppi oli ehkä surkein piraatti jonka olin koskaan nähnyt. Menetti laivansa kahdesti ja niin edespäin.”

    “… Miten edes… tai no, unohda. Uskon. Piraatit ovat idiootteja, epäilyttävän satunnainen vene on vain epäilyttävän satunnainen.”

    “Menemmekö tutkimaan epäilyttävän satunnaista venettä, jolla on kuitenkin jokin tarkoitus?”

    “Minusta tuntuu, että se voi olla Karzahnin ansa”, Kapura pohti ilmeisesti vakavissaan.

    “Karzahni on ansa”, Matoro sanoi väliin.

    “Mutta minusta tuntuu, että mikään ansa maailmassa ei vain satunnaisesti tapa Toia. Joten mennään.”

    Klaanilaisten kevyt vene lipui toista aivan turhan hitaasti kohti tuota anekaa rantaa ja mystistä venettä. Päivänvalossa Karzahni ei näyttänyt lainkaan niin karmealta kuin mitä se öisin olisi. Päivällä se oli kuin mikä tahansa matkaajat-orjiksi-kaappaava kuoleman kesämökki.

    Veneen tasaisen pohjan osuessa kiviseen pohjaan pari metriä ennen rantaa oli klaanilaisten sidottava se paikalleen miten parhaiten taisivat (sarkastisen lauseidenvaihdon jälkeen) ja kahlata rantaan. Siellä he pääsivät tutkimaan venettä.

    Vene, tai pikemminkin pieni alus, oli ilmeisen kovia kokenut. Se oli huuhtoutunut rannalle kylki merelle päin. Toinen kylki lepäsi jossakin Hopeisen Meren pohjassa. Rannalla oli rojua ja puunkappaleita. Suuri osa aluksen rakenteista näytti aivan siltä, kuin sitä olisi käsitelty tuhansilla valtavilla saksilla.

    “En pidä noista saksijäljistä”, Kapura mutisi. “Mutta tämä ei vaikuta piraattien alukselta. Joku mukava Matoran vai jotain tärkeämpää? Mitä arvelet?”

    Matoro oli tutkimassa aluksen – tai sen mitä siitä oli jäljellä – komentosiltaa – tai pikemminkin sen jäänteitä. Hän yritti löytää mitä tahansa, joka kertoisi jotakin veneen omistajan identiteetistä.

    “Löydätkö ulkopuolelta aluksen nimeä? Vesi on huuhtonut kaiken irtaimen pois täältä”, Matoro huusi keskittyneenä analysoimaan puun rakennetta skannerisilmällään.

    “Ei löydy”, Kapura huusi jokseenkin epäselvästi tutkiessaan lähiympäristöä. “Itse asiassa täällä ei vaikuta olevan hirveästi mitään merkityksellisiä tavaroita. Aallot varmaan huuhtoneet pois.”

    “Eikä vain aallot. Olen melko varma että tämän ovat hajottaneet Manasit”, Matoro sanoi. Hänkin oli tullut rannalle tutkimaan irtaismistoa.

    “Se selittää matkustajien puutteen”, Kapura totesi pahaenteisesti. “Vai mihin luulet heidän suunnanneen mahdollisesti selvittyään? Se taitaisi olla luonnollinen seuraava määränpää.”

    “Me olemme Karzahnilla. Manasit ovat Karzahnin Nöpöjä. Minne luulet matkustajian päätyneen.”

    “No. Emme varmaan jää heitä pelastamaan? Mitä olet suunnitellut?”

    “Marssimme saaren halki – mielellään tämän päivän sisällä – pohjoiseen ja päädymme Metru Nuille”, Matoro sanoi jämäkästi. Hän oli jo kääntymässä pohjoisen suuntaan, kun huomasi rojun seassa jotakin hyvin tuttua.

    “Kapura, katso”, Matoro hihkaisi. Hän nosti pitkässä riipuksessa roikkuvaa vihreää kiveä kasvojensa tasolle.

    “Jaa. Modekivi”, Kapura sanoi. “Emme näköjään jätäkkään kaikkea jännää väliin. Luuletko, että pääsemme jotain mahdollisimman ei-rapuista reittiä asutuskeskukseen tai missä vankeja nyt pidetäänkään?”

    “Karzahnin palatsi – ks. kalterihotelli – lienee kohteemme”, Matoro sanoi ja pujotti kiven haarniskansa suojiin, pitämään seuraa Epsilon-sirulle. “Meidän pitää välttää teitä ja pyrkiä sinne mahdollisimman hankalaa reittiä. Se on samalla myös ravuttomin reitti.”

    “No hyvä”, Kapura totesi. “Vai auttaakohan se mitenkään. Tuskin yllätyshyökkäys onnistuu muutenkaan?”

    “Ei hyökkäys, mutta kai me muutakin keksimme. Kunhan nyt vain pääsemme tämän alkuun”, Matoro sanoi.

    “Selvä, mennään vain”, Kapura myöntyi vastustelematta. “Ehkä sinä tiedät enemmän näistä asioista.”

  • Multasaksinen rapu

    Karzahnin rannikko

    Jättiläismäinen rapu-rahi, jota myöhemmin kutsuttaisiin matoranien hirviötä tarkoittavalla termillä Manas liikkui ympäri Hopeisen meren pohjaa. Sen tehtävä oli vartioida mestarinsa saarta ja raportoida tunkeilijoista. Kaiken lisäksi tällä biomekaanisella ravulla oli todella kova nälkä ja se halusi tuoretta saalista. Viimeiset ruuat olivat olleet vain merenpohjassa lyllertäviä biomekaanisia merimakkaroita ja muita lonkero-otuksia, joista ei pahemmin ollut vatsantäytteeksi.

    Rapu liikkui telaketjuillaan sulavasti veden alla. Sen liikkumistapa olisi voinut olla joidenkin mielestä huvittava, mutta sitten katsojan huomio olisikin jo kiinnittynyt valtaviin saksiin ja torahampaisiin sekä demonisiin, punaisiin valosilmiin. Ja sitten olisikin jo menoa palasina olennon ruuansulatuksessa.

    Meri myrskysi kuten tavallista, mutta pinnalta kajasti valoa. Valoa, jota rapu ei ollut nähnyt moniin vuosiin kunnolla. Jotain oli tekeillä. Se alkoi nousta pintaan, kohti valonlähdettä.

    Umbra loi taivaalle pienehkön valopallon, joka jäi leijumaan paatin yläpuolelle. Merivettä oli tullut myrskyssä sisälle veneeseen ja toat äyskäröivät vettä pois minkä kerkisivät.
    ”Tämä uppoaa pian jos emme saa kaikkea vettä pois!” Nurukan huusi, mutta huuto hautautui aaltojen alle. Myrsky raivosi kun aallot paiskoivat paattia kohti taivaanrannassa häämöttävää mustanpuhuvaa paholaista, Karzahnin saarta. Heillä ei matkansa seuraavana etappina ollut mikään muu kuin itse Karzahni, pahamaineinen maakaistale, jossa sijaitsi suuri mustanpuhuva linnoitus ja jonne lähetettiin rikkoutuneet matoranit korjattavaksi. Saaren taivaisiin yltävä Musta Torni näkyi pilvimassojen ja myrskynkin lävitse. Sieltä käsin saaren hallitsija hallitsi saartaan ja sen lähialueita pelolla ja tyrannialla.

    Deleva koetti tihrustaa laivan yli myrskyävään mereen. Hänestä tuntui että jotain pahaa oli tapahtumassa, jotain todella pahaa. Hän näki laivan alla suuren varjon jostain.

    ”Teidän olisi varmaan viisasta katsoa laivan alle, sillä siellä on jotain!” hän huusi ja viittelöi Umbran luokseen. Valopää saisi valaista asiaa voimillaan.

    ”Tulen tulen”, oli valon toan vastaus kun tämä melkein ryömi vettä kauhovan laivan läpi. Hengityslaitteesta oli taas hyötyä, kun vettä lensi koko ajan hänen päällensä ja aallot heittelivät laivaa puolelta toiselle.
    Hän meni katsomaan Delevan osoittamaan kohtaan, muttei huomannut mitään, vaikka hänen luomansa valon olisi pitänyt valaista tarpeeksi meren pohjaan. ”Ettet vain nähnyt jotain omiasi?” toa tokaisi Delevalle.
    ”Älä nyt jaksa. Tällaisella hetkellä kun olemme Karzahnin ovilla. Siellä meni jokin, mutta se jokin taitaa olla poissa”, toa kertoi tuohtuneena. Sitten he kuulivat ryminää. Ja näkivätkin jotain. Laivan pohjasta läpi työntyi valtaisa keltainen saksi. Se työntyi sellaisella voimalla että rikkoi prototeräsvahvisteet ja tuhosi ikimännyistä tehdyt lankut. Saksi työntyi nopeasti takaisin veden syvyyksiin, mutta laiva oli jo kokenut tarpeeksi. Vellovassa meressä se alkoi vajota.

    ”Meidän on uitava maihin. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Kaikki veteen nyt!” Umbra huusi ja näytti mallia. Haarniska päivittyi paria nappia painamalla ja haarniska loi propellit toan jalkoihin. Vesihaarniska oli kohta täydessä valmiudessaan. Valitettavasti Nurukanilla ei vastaavaa haarniskaa ollut ja ilman haarniskaa hän oli vaarassa joutua merivirtojen viemäksi.

    Nurukan räpiköi pinnalla ja koetti kutsua maan elementaalivoimillaan meren pohjasta pilareita, joiden avulla kävellä lähes vetten päällä. Elementaalivoimiin keskittyminen oli herpaannuttanut hänet tarkkailemasta ympäristöään ja hän ei huomannut takaansa tullutta isoa saksea, joka paiskasi hänet kaaressa ilmaan vedestä jolloin hän putosi läiskähtäen taas veteen. Saksen omistaja halusi lisää ja vain leikki saaliillaan.

    ”Mikä piru tuo on?” Umbra ihmetteli kun meni pimeyksiin kiitävän saksiniekan perään. Ne eivät uskaltaneet haastaa toaa ihan noin vain vaan tekivät iskuja syvänteistä ja pimeistä merenpohjan kolkista. Umbra valaisi meren pohjaa voimillaan kun oli tarpeeksi syvällä ja huomasi kauhukseen että merenpohja ihan kuhisi hirviömäisiä rapuja. ”Manas! Manas!” oli Umbran reaktio ja hänen hengityslaitteidensa ilmakuplat tekivät pintaan kuplia joista tarkkasilmäinen kuplakieltä osaava olisi voinut lukea nämä aivoitukset. Tilanne oli pahempi kuin he olivat osanneet aavistaakaan. Nähtyään valoa telaketjuilla varustetut keltamustat ja oranssivalkoiset ravut olivat tulleet uteliaiksi ja halusivat kokeilla tulokasta.
    Umbra ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin uida pintaan ja rantaan. Nurukan oli pinnassa ehtinyt jo luoda pilareiden varassa olevan keinotekoisen saaren merenpohjan sedimenttikerrostumista ja hutera rakennelma voisi jopa kannatella kolmikkoa.

    ”Se ei ole saari…” U mutisi kun nousi roottoreillaan vauhtia ottaen merestä. Deleva oli jo Nurukanin kanssa pikkuisella saarentapaisella. Kaksikko tarkkaili merta ja näki heidän kulkuvälineensä kappaleita ajautuneen ympäri hopeista merta, sen verran kuin he ehtivät meren kulkua seurata.

    ”Tuolla meressä on laumoittain niitä manaseja, joita näimme”, Umbra puuskutti ja koetti tasata hengitystään. Tilanne oli laukaissut adrenaliinin virtauksen hänen kehossaan. ”Meidän pitää taistella tiemme Karzahnille”, hän sanoi tovereilleen, kun meri alkoi kuplia heidän ympärillään ja saari vavahdella.
    ”Eikö meidän kannattaisi pysytellä poissa merestä ja Nurukanin luoda uutta maa-ainesta tähän keinotekoisen saaremme ja Karzahnin välille?” kysäisi Deleva kun ensimmäiset sakset alkoivat työntyä meren kuohuista. Niitä seurasivat aavemaiset, oranssina hohtavat keilapallon kokoiset silmäparit joita alkoi olla pian ihan liikaa kolmikkoa varten.

    Nurukan teki työtä käskettyään ja loi maamassasta tietä jota pitkin kulkea synkälle linnoitukselle, helvetin porteille. Maan toa oli taitava
    elementaalivoimiensa käyttäjä ja hänen kämmenensä hohtivat vihreää valoa samalla kun uutta maa-ainesta syntyi. Hänen perässään Umbra ja Deleva kulkivat sitä mukaa kun uutta maata tuli heille astuttavakseen.
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=FCX9zZrMz_8&w=45&h=30]
    Hirviöravut alkoivat hyppiä merestä ja iskeä nyrkkiin laitetuilla saksillaan ilmalennon aikana toia. Delevan kilpi oli käyttökelpoinen telaketjuhirviöiden torjumisessa. Umbra joutui vain väistelemään rapujen loikkia ja iskuja, sillä hän sai nopeasti huomata ettei exo-kanuuna ollut tarpeeksi järeä ase manaseja vastaan.

    Kapellimestarin elkein Nurukan lennätteli ilmaan maapilareita ja maa-ainesta, jotka osuivat ilmassa lenteleviin tappajarapuihin. Manasit olivat villiintyneet vainutessaan saaliin ja nyt ne tekivät kaikkensa toain tuhoamiseksi.

    ”Klikiti klik klik klik”, kuului terävänä ukkosmyrskyssä. Salamoikin, mutta rapujen saksien klikitys kuului aavemaisena. Kolmikko ei kestäisi kauaa näitä olentoja vastaan. Oli pakko päästä maihin.

    Tahdonvoima ja keskittyminen olivat Nurukanilla koetuksella kun hän laittoi vanhat, mutta niin julmetun hiotut taitonsa koetukselle ja keskittyi vain maapilareiden luomiseen. Deleva ja Umbra yrittivät kiinnittää rapujen huomion pois maan toasta, jonka musta siluetti sulautui aavemaisesti tummaan taivaaseen, näkyen vain silloin kun salama iski vasamiaan tai plasman ja valon toat käyttivät voimiaan, valaistakseen taivaat.

    Päättäväinen ilme kakamallaan ja loiste vihreissä silmissään monien sotien veteraani jatkoi päättäväisesti matkaansa. Oli aika päästä matkan toiselle etapille Karzahnille, pahuuden ja vääryyden tyyssijaan josta legendat kertoivat vain kauhutarinoita. Nurukan tunsi kyllä pelkoa sydämessään paikkaa kohtaan, mutta luotti ystäviinsä ja he kyllä selviytyisivät hengissä.

    Mustasta hiekasta koostuva hiekkaranta, jota koristivat piikkimäiset kivimuodostelmat ja valkeat suolapilarit siinsi heidän edessään. Toat näkivät väläyksiä tästä karmivasta ja silti niin kiehtovasta rannasta, salamoiden ja Umbran valojen valaistessa heidän epätodellisen tuntuista matkaansa paossa hirviörapuja.

    Toat loikkasivat rannalle, jolloin hiekka alkoi kirkua demonista skriääk-ääntään ja kaikki perkelöityi.
    http://www.youtuberepeater.com/watch?v=k3VtzMxmPs0&feature=player_embedded (laita tämä taustalle oikean tunnelman saamiseksi)

    Pakokauhu alkoi vallata heidän sydänvalojensa ytimet joissa heidän sielunsa yhtyivät voimaa uhkuviin biomekaanisiin ruumiisiin. Pelon luoma adrenaliini ja jännityksen luoma varovaisuus pitivät heidät hereillä.
    ”Eikö tämä kirkuna lopu ikinä!” Umbra huusi kun jokaisella heidän ottamallaan askeleella kuoleman musta hiekka huusi korvia särkevästi. Nurukanilta putosi kyynel kun hän tunsi maaston vääryyden ja helvetillisyyden. Tämä ei ollut sitä mitä maa halusi olla. Jotain oli todella, todella väärin.

    ”Meidän on jatkettava, vaikka tämä murentaakin sielujamme kappaleiksi!” vanha maan toa huusi ja aktivoi sen jälkeen Kakamansa. Naamion voima veisi häntä kauas vaarojen luota. Umbra ja Deleva seurasivat häntä omilla tavoillaan, Deleva aktivoimalla kakamansa voimat ja Umbra muuntautumalla osittain valoksi. Tässä oli kyllä omat riskinsä, mutta kun demoniset merihirviöt halusivat tehdä hänestä kalanruokaa, oli otettava pienemmän riskin eli räjähtämisen vaara.

    Toat onnistuivat karistamaan takaa-ajajiaan vuorille, joilla he näkivät putouksia joissa virtasi hiekka ja tulivuoria joiden yllä paistoi tulta, joka poltti kuin jää. Jää puolestaan poltti heidän jalkapohjiaan kun he talsivat vuorta ylös paikkaan josta he näkisivät paremmin linnoituksen ja sen mustan tornin jossa saaren hullu hallitsija asui. Karzahnin torni kohosi taivaisiin ja oli vääristynyt versio Metru Nuin coliseumista, josta Turagat hallitsivat kaupunkia. Täällä tornista hallittiin kaikkea mikä saarella eli ja oli.

    ”Meidän on päästävä tuonne linnoitukseen jotenkin, koska se on ainut keino päästä Metru Nuille. Saaren hallitsija tuskin antaa meidän mennä vapaaehtoisesti joten Deleva pääsee taas vaihteeksi murtamaan sormia kuulusteluissa”.

    ”Hienoa, U. Tämä alkaa jo muistuttaa niitä vanhoja hyviä aikoja kun räjäyttelimme jättiläismäisiä aivoja jotka ohjasivat kokonaisia tukikohtia. Se oli hienoa aikaa se.”

    Umbra nyökkäsi ja katsoi ystäviään. He olivat tulleet vapaaehtoisesti tähän helvetin esikartanoon ja vaarantaneet omat metalliset nahkansa yhteisen päämäärän takia. Tämä oli tiimityöskentelyä parhaimmillaan ja tällaista hän halusi myös kokea Bioklaanissa. Kun täältä päästäisiin, Umbra pitäisi huolen että näistä kahdesta tehtäisiin kunnia klaanilaisia.
    Vuoren laelta avautui valitettava näky toain eteen. Pieniä huonovointisia matoraneja näkyi työn teossa tekemässä asioita heidän mestarinsa tarpeisiin. Mustat savukiehkurat tupruttivat ilmaan paljon pienhiukkasia sisältävää savua ja muita myrkkyjä ja jatkuva pauke ja ryske, joka kuului matoralaisten taonnasta kantautui ympäriinsä, kirkuvan maaperän ja muiden paholaismaisten äänten täyttäessä ilman. Tämä ei ollut huviretki Eteläisen mantereen viinitarhoille, tämä oli Karzahni, vääryyden tyyssija ja muinaisen kauhun koti!

  • Odottamattomia vieraita

    Usva pimeys ja valo vuorottelivat kun valon soturi seikkaili unimaailmassaan. Unet Metru Nuista olivat alkaneet vaivata Umbraa ja hän näki uudestaan ja uudestaan kuinka seikkaili Legendojen kaupungin kaduilla. Vahkit laittoivat matoranit raatamaan kaupungin hyväksi, ja käyttivät kovia otteita laiskottelijoihin. Se oli jokapäiväistä arkea Metru Nuin metropolissa.
    Unimaailma vääristi asioita. Umbra esimerkiksi näki edessään oven, kuin tyhjästä ilmestyneen tumman, kutsuvan oven, jonka ympärillä värisi violetti hohde. Ovi suorastaan kutsui toa-soturin kurkistamaan sisään, ja vaihtamaan maisemaa Le-Metrun asfalttiviidakosta toiseen kaikkeuteen…
    Umbra putosi. Tämä oli seurauksena oven avauksesta ja sieltä kurkistamisesta. Tyhjiö imaisi hänet sisälleen, jolloin U joutui outoon, unitilaan, jossa alitajunta ja alitajuntaan vaikuttavat ärsykkeet tekivät kaikesta outoa ja todella erikoista.
    Ties kuinka monetta kertaa Umbra näki muistojaan ikkunoina, ikkunoina joihin voisi pujahtaa tässä unimaailmassa. Hän kuuli etäisesti edellisissä unissaan kuullun kolkon, metallisen äänen ”Sinusta tulee kaltaisemme” ja näki vihreiden silmäparien ilmestyvän sumun lävitse. Toa kuitenkin jatkoi putoamistaan, jolloin mielikuva vihreistä hohtavista silmistä jäi elämään, haalentuen matkan taittuessa.
    Pyörteen jatkaessa kieppumistaan, alkoi se luoda Umbran mieleen kuvia, jotka hän näki aivan selvästi. Kuvia sodasta, tulevista sodista, vaihtoehtoisista sodista ja menneistä sellaisista. Sota oli osa tämän maailman menoa ja luonnetta. Umbraa puistatti. Valon toalla oli kyllä sotaisa menneisyys, mutta kuolema ei koskaan ollut perin mukava asia, vaikka se välttämättömyys elämän jatkumiselle olikin. Sitten Umbra näki edessään sinisenä hohtavan sirun, joka sokaisi kaiken edessään. Soturi tunsi suurta halua koskettaa sirua. Käsi kurotti kohti hohdetta. Esineen pystyi tuntea, vaikka siihen ei vielä koskisikaan. Kämmen osui siniseen, välkehtivään pintaan. Kuului pahaenteistä naurua ja suuri sokaiseva valonsäde tapahtui.
    Tiesin että olisit utelias, mitä Nimdaan tulee, ääni sanoi ympärillä. Umbra näki vilauksia puhujasta silmäkulmastaan, muttei koskaan pystynyt erottamaan olennon ulkomuotoa tai olemusta. Hän vain tiesi kuka oli vastassa.
    Miksi noin nyrpeä ilme? Eikö ole hyvä että olen vielä elossa ja voin auttaa sinua? ääni kysyi, viilettäen huoneen poikki Umbran sokeassa kulmassa, vaihdellen aina paikkaansa, Umbran koettaessa paikantaa puhujan olinpaikkaa.
    Tule esiin, varjominäni. Tiedän että olemme yhtä ja että sinullakin on tarpeesi ja oma kohtalosi. Miksi et halunnut jäädä mieleni syövereihin vaan jäit kummittelemaan uniini?
    Unet ovat ainoa paikka jossa voin olla vapaa ja elää. Viedä sinut seikkailuille ja luoda sinulle mahtavia maailmoja täynnään kaikkea mitä kuvitella saattaa.
    Olento alkoi ilmiintyä eri puolilta tilaa samanaikaisesti, rikkoen näkymättömän neljännen seinän tilasta. Kuusi humanoidia varjo-olentoa alkoi kävellä kohti yhtä pistettä, liittyen yhdeksi kokonaisuudeksi.
    ”Oli työn ja tuskan takana saada kerättyä muistoistasi minun olemukseni rippeet kasaan”, olento sanoi viimein, komeillen mustassa, voimaa uhkuvassa haarniskassaan ja sarvet vääristyneen naamionsa kruununa. ”On hienoa tuntea tämän ruumiini riemut ja surut vihdoinkin”
    ”Mitä oikein haluat? Emmekö selvittäneet asiat jo täysin silloin kun halusit leikkiä maailmanvaltiasta ja tuhota toia ja zyglakeja? Pitääkö sinua opettaa tavoille, oi pieni lapsi. Jopa naiivi kaksoseni toisesta maailmasta on aikuisempi kuin sinä”
    ”Älä nyt ala haukkumaan minua. Haluan pitää sinut hengissä, koska vain muistosi pitävät minut tällaisena. Sinulla ei ole muistoja ajastani makutain luona, siksi en ole niin paha, jos niin voidaan sanoa. Olen saavuttanut rauhan, mutta olenhan lähes pelkästään sinun mielesi tuotos. Muistojen rippeistä koostuva kokonaisuus, joka on vangittuna uniesi maailmoihin. Haluan meidän kummankin parasta”
    ”Mitä sinä puhut? Näin itse kuinka todellinen olit kun tapoit Mohkun ja Orinin sekä muut toat ja zyglakit. Et voi nyt kiistää olemattomuuttasi minulle. Olet todellinen ja olet paha”
    ”Voi sinua. Etkö ymmärrä että sinä ja liittolaisesi tuhositte ruumiini, maanpäällisen olemukseni. Tuota ulkomaailman KraUmbraa ei enää ole. On vain minä, muistoissasi. Jotkut voisivat sanoa minun olevan todellinen, mutta samalla se tarkoittaisi että unimaailmammekin on totta ja että sielumme vaihtavat paikkaa kun nukumme. Minusta tuo kuulostaisi ihan teorialta jonka Manfred voisi esittää kahviossa.”
    Mistä KraUmbra tiesi Manfredin? Ai niin, hän pystyi liukumaan muistoissani ja lukemaan niitä kuin avointa kirjaa kun nukun. Ajatus tuntui pelottavalta mutta samalla kiehtovalta.
    ”Mitä muihin klaanilaisiin tulee, niin onnea Sarajin ja kuulan etsintään. Hoitakaa Deleva kuntoon ja yrittäkää ottaa yhteyttä klaaniin, vaikka kupolien väliset häiriöt radiotaajuuksissa voivatkin olla tawallisia. Tulet vielä tapaamaan ystäviäsiä monesti, ethän ajatellut että antaisin sinun kuolla tälle tehtävälle?”
    Mitä tuo mielen tuotos höpisi? Ei siinä ollut mitään selkoa.
    KraUmbra käveli Umbran luota pois ja oli nyt selin valon toaa päin.
    ”Joskus tuntuu hassulta että sinä olet meistä se johtava osapuoli”, hän kertoi ja käänsi päänsä 180 astetta, katsellen minua demonikasvoillaan ja lipoi kieltään. ”Minä kun tiedän ja kiinnitän ympäristööni paljon enemmän huomiota kuin sinä”.
    ”Mikä tämän meidän keskustelumme tarkoitus on? Onko sinulla jotain elintärkeää tietoa?”
    ”Oi, tiedän niin paljon, mutta vain murusia enemmän kuin sinä. Katsos, aivojesi alitajunnan ja muistojen luoma olemus ei ole kauhean itsenäinen ja kykeneväinen omiin ajatuksiin ja muistiinpanoihin. Tiedän vain sen että tulet kokemaan hirveitä asioita ja että menneisyydessä asiat eivät ole menneet kuin sinä olet luullut niiden menneen. Hyvää päivänjatkoa ja varo portaita”,     makuta lopetti, haihtuen pois paikalta pölypilven tavoin. Unimaailma alkoi pirstaloitua ja Umbra putosi putosi putosi putosi…

    Stelt, rannikko

    Nurukanin ohjaama kolmen toan alus karahti päistikkaa suurta karikkoa, jolloin Umbra löi päänsä puiseen laivan reunaan. Toa heräsi muhkuraiselta pediltään ja hieroi niskaansa. Nukkuma-asento oli ollut perin kehno. Lähettyvillä kääreisiin laitettu Deleva vaikersi hiljaa. Plasman toa oli jaksanut ihmeen hyvin pitkää merimatkaa ja ilman kipulääkkeitä. Haavat olivat silti pahalaatuiset ja Deleva tarvitsi hoitoa.
    Umbra vääntäytyi ylös, venytteli niin hyvin kuin pystyi, herättämättä Delevaa. Lihakset ja hammasrattaat naksuivat kun toa alkoi palauttaa lihaksiaan entiselleen.
    Toisaalla Nurukan tutkaili vahinkoa. Paatti oli jumittunut kivikkoon ja Nurukan oli hypännyt matalaan veteen työntämään alusta pois. Alus pitäisi saada taivaanrannassa siintävään satamaan, jonka läheisyydestä kielivät taivaalle nousevat paksut mustat savukiehkurat, lokkirahien suuret määrät sekä kaukaiset laivat.
    Nurukan puhkui ja ähisi laivan työntämisen kanssa ja sai sen vihdoin irroitettua karikosta. Laivaan ei ollut tullut pahempia vaurioita, mutta maalipintaa ja tervapintaa oli irronnut. Vaikka vanha olikin, Nurukan oli silti väkevä ja työnsi paatin vesille, hypäten mahtavan loikan karikosta otetulla tuella.
    Umbra huomasi aluksen liikkuvan ja kuuli ja tunsi tömähdyksen kun Nurukan pääsi takaisin ajoneuvoon. Matka jatkui eteenpäin, kohti edessä siintävää kaupunkia.
    Suuri kaupunki levittäytyi heidän eteensä. Tai no Metru Nuin mittakaavassa se ei mikään suuri ollut, mutta suuri verrattuna pinta-alansa kokoon. Kaupunki alkoi satamasta, joka koostui ränsistyneistä satamarakennuksista ja kalastajakopperoista sekä siellä täällä risteilevistä lahoista laitureista. Kaksi virtaa halkoivat kaupunkia ja erottelivat sen yhtenäisen olemuksen toisistaan, mutta tätä varten oli rakennettu kauniita siltoja, jotka risteilivät ja yhdistivät kokonaisuutta. Kaksi vuorenrinnettä, jotka oli paikka paikoin tasoitettu ja muokattu peltomaaksi sekä ylväiden rakennusten paikoiksi, pitivät alueen turvassa ulkopuolisilta. Kaupungista huomasi sen jakautumisen erilaisille yhteiskuntaluokille. Satama ja sen lähiympäristö olivat noen ja lian tuhrimaa ja käsityöläiskorttelit olivat jatkoa satamatyöläisten hökkeleille. Pajat nostattivat suuret savut kaupungin taivaalle ja vuoret pitivät samusumun kaupungin yllä, tehden hengitysilmasta raskaan.

    Kaupunki oli tyypillinen steltiläinen luomus, sisältäen gladiaattorinäytöksiä varten rakennetun amfiteatterin, jossa soturiheimojen jäsenet pakotettiin taistelemaan yläluokan aristokraattien, ja tässä tapauksessa myös ylhäisten ja rikkaiden skakdien huviksi. Akveduktit toivat vettä joesta eri puolille kaupunkia ja kaupunkilaisten koteja ja peikot tekivät raskasta työtä vuorien läheisyyteen pystytetyillä tupakkaplantaaseilla, osallistuivat raskasta fyysistä kuntoa vaativiin rakennusoperaatioihin ja vangitsivat barbaariheimojen jäseniä areenalle taistelemaan.

    Matoranit olivat vähän paremmassa asemassa, käsityöläisten ja kalastajien ammateissa. He tekivät kaikki kaupungin koriste-esineet ja lähes kaikki muutkin esineet, mitä kaupungissa pystyi tuottaa. Rikkaita he eivät olleet, koska varallisuus kasaantui skakdeille ja aatelistolle.

    Umbra tähysti kiikarilla aluetta ja huomasi skakdikielellä kirjoitettuna sanan Roada. Nimi oli Umbralle tuttu ja hän halusi kertoa alueen historiasta jotain myös Nurukanille ja Delevalle. Roada-nimi komeili suuressa kivipaadessa, mikä oli pystytetty mereen.
    ”Tyypit hei, haluatteko kuulla tästä alueen historiasta jotain?” Toa selitti silmät loistaen.

    Nurukan nyökkäsi, pitihän hän stereotyyppisenä maan asukkina kovasti historiasta ja menneisyyden tutkimisesta. Deleva torkkui kivuissaan muhkuraisella pedillään ja mutisi jotain itsekseen.

    ”Targarak Suuren syrjäytti vallasta Neyjakk-niminen skakdipäällikkö, jolloin valta Roadassa siirtyi skakdien haltuun. Skakdien suku alkoi kuitenkin käyttää aristokraatti-lajin jäseniä virkamiestehtävissä ja tuki ylhäisöä, jolla oli vaurautta ja valtaa lähialueilla. Tämän takia Roadassa on niin suuret vastakohtain ajat kun skakdien sukupolvien välinen aristokraattien suosiminen on syönyt Nynrah-käsityöläisten ja peikkojen elinoloja, ei tosin niin paljon kuin muualla Steltissä”, Umbra kertoi pitkän luennon alueen historiasta.

    Joukkio ankkuroitui rähjäiseen laituriin, jonka lähiympäristössä sekoili monia raudan, veden ja magnetismin matoraneja, raahaten mukanaan verkkoja, kiinnittäen ja irrottaen hamppuköysiä ikälopuista paateista ja kantaen laivojen saaliita ja tarvikkeita mukanaan.

    Umbra hyppäsi laivasta laiturille, kiskoen köyden mukaansa. Alus piti saada tukevasti kiinni ja se piti antaa paikallisten hoidettavaksi. Muuten heillä ei kohta olisi enää laivaa pois saarelta.

    Toa kiinnitti köyden puiseen paateen, joka törrötti laiturista. Matoranit katsoivat hiukan hölmistyneinä kuinka mustakeltaista haarniskaa kantava toa sitoi vasemmalla kädellään köyttä solmuun. Hullunkuriseksi asian teki se että toan toisen käden oli korvannut jättiläismäinen kanuuna, joka ei millään sopinut toan ulkomuotoon.
    Matoranit osoittelivat ja tirskuivat toalle joka taisteli solmun kanssa. Umbran huomaamatta myös Nurukan oli nousemassa pois veneestä, mutta vanha ja raihnainen maan soturi ei niin vain hyppinyt.

    Nurukan tömähti mahalleen laiturille, matoranien revetessä nauruun. Naurunremakka herätti tokkuraisen Delevan, joka nousi myös veneestä pois. Hänen uniaan ei häirittäisi.

    Salaman ja muiden elementtien matoranit katselivat pöllämystyneinä plasman toan raivoa, mutta näkivät toan siteet. Myötätunto ei ollut kadonnut näiltä steltiläisiltä matoraneilta, karusta ja vaarallisesta asuinalueesta huolimatta ja erilaisten hyveiden kunnioittamisesta.

    Matoranit viittoloivat toat mukaansa ja lähtivät johdattamaan heitä kaupungin parhaimman tohtorin, Hesoun luokse.

    Matka kaupungin käsityöläiskorttelien halki oli pölyinen ja perin epäsiisti. Roskakasat ja käsityöläisjätteet houkuttelivat paikalle kivirottien laumoja ja monissa paikoissa rakennusten oviin tai seiniin oli kirjoitettu matoraniksi varoituksia kivirotista.

    Kaupungin ilma ei ollut perin kehuttavassa kunnossa ja tämä oli niitä harvoja kertoja jolloin Umbran aina mukanaan kantava hengityshärpäke oli osoittautunut perin käyttökelpoiseksi välineeksi. Nurukan ja Deleva olivat itse oksentamispisteessä monessa kohdin, mutta toain arvolle ei sopinut oksentaa läheiseen roskapönttöön, katuojaan tai mukulakivikadulle.

    ”Koetetaan nyt päästä sinne tohtorin luokse hengissä, sillä kuolleita hän tuskin voi parantaa”, U koetti piristää tunnelmaa, hengittäen happilaitteensa avulla vaivattomasti, kun joukkio eteni keskemmäksi kaupunkia. Siellä täällä meni peikkoja ja jättiläismäisiä orjia, jotka oli kahlehdittu erilaisiin kulkuvälineisiin. Tekninen osaaminen luotti täällä enimmäkseen lihasvoimaan ja parhain teknologia oli vain aristokraattien ja skakdien huvitusten käytössä. Umbra ja muut kääntyivät sivukujalle, väistäen ruman rakennuksen pieneltä parvekkeelta heitetyt roskat ja jätteet, ja suuntasivat torille, jossa oli taottu skakdipatsas.

    Deleva piteli rintaansa ja näytti kalpealta kun joukkio ohitti patsaan. Patsaassa komeili uhmakkaassa ja voimaa uhkuvassa asennossa oleva skakdi, joka piteli oikeaa kättään ylhäällä, hymyillen isolla hammasrivistöllään todella leveästi. Skakdilla oli kiiltävä sotisova ja vasemmassa kädessä suuri konetuliase, mikä roikkui lenkistä hänen oikean olkapäänsä kautta. Skakdipatsaan jalustaan oli kirjoitettu ”Neyjakk, kaupunkimme pelastaja ja matoranien suojelija, Suuren hengen lähettämä skakdi”. Tieto oli Umbrasta todella hämmentävä, vaikka hän olikin lukenut alueen historiasta. Skakdipatsaan ällistely oli vienyt Un ja muiden huomion matoran-taikurista joka veteli silinterihatustaan sammakoita, mitkä muistuttivat Napoa kotipuolessa, Ussal-taxista, mikä mainosti halpoja matkojaan kahden matoran-naikkosen heilutellessa palmulehviä ja kaislahameitaan, taksilaitoksen johtajan polttaessa sikariaan omahyväisenä. Torilla myytiin mitä moninaisempia tuotteita universumin eri kolkista, yhdessä kojussa myytiin Samolin naamiota muistuttavia heimonaamioita, toisessa suuren hengen patsaita, yksi oli keskittynyt laittomiin, kolmipäisen lihansyöjäkanan munien myymiseen ja yhdessä oli mitä erilaisimpia sieniä. Toki muitakin kojuja löytyi, mutta näihin joukkiomme kiinnitti erityisesti huomiota.

    ”Eikö meidän pitäisi etsiä sitä Sarajia ja Metorakkia eikä vain haahuilla ympäri aristokraattikaupunkia?” Deleva murahti, tuntien samalla piston ruhjeissaan. Haavat pitäisi parantaa, mutta tehtävä piti myös muistaa suorittaa.

    ”Kyllä, mutta ensin hoidamme sinut kuntoon”, U vastasi, heitä johdattaneen matoranin viedessä heidät torin laidalla olevalle kerrostalolle, mikä oli maalattu vaalealla maalilla, mutta tummunut noesta ja epäpuhtauksista. Seinää koristivat erilaiset tagit ja graffitit joissa ylistettiin matoranien herrarotua tai haukuttiin pystyyn nakkikioskin myyjä.

    Toat astuivat sisään rakennukseen puuovesta, mutta joutuivat kumartumaan, koska talo oli tehty matoranien mitalle sopivaksi. Sisällä oli aula, jonka lattiaa koristi soma matto, jossa koreili erilaisia skakdikielisiä kirjainmerkkejä ja steltiläisiä aakkosia. Pienet puuhelmet koristivat maton päissä törröttäviä hapsuja. Toat astuivat sisään, hyvästelivät oppaansa ja menivät vastaanotolle.

    Tiskin takana seisoi jalka ketjussa ja seinässä kiinni oleva monikätinen orja. Olennolla oli neljä kättä, joista jokaisesta oli leikattu pitkät kynnet irti. Olento katseli pienellä, bohrokmaisella päällään tiskin ylitse ja toivotti toat tervetulleiksi, ketjujen kilistessä lattialla.

    ”Tohtori ottaa teidät kohta vastaan. Hän tekee nyt munuaisensiirtoa eräälle potilaalle”, olento rääkäisi, katsellen häijysti punertavilla silmillään. Musta olento kuului lajiin jota yläluokka orjuutti gladiaattorinäytöksiin. Tämä yksilö oli vielä suht nuori, jolloin jopa matoranit pystyivät pomputtelemaan häntä.

    ”Haluaisimme mahdollisimman pian sitä palvelua, koska tulemme kaukaa ja ystäväni ei välttämättä kestä kauaa”, Umbra sanoi, katsellen alaspäin olennon silmiin. Tässä karussa maailmassa kaikilla ei ollut niin hyvä kohtalo.

    ”Herra istuu odottamaan mestaria. Herra ei hätiköi, vaan odottaa. Niin Prylerkin on aina tehnyt. Uskollisesti vuosituhannet”, olento sanoi, paljastaen nimensä toille.
    ”Ei ennen toia Roadassa. Ihmetellä Pryler sitä suuresti. Mysteeri toia varjostaa, varmaa se on”, olento sanoi, hampaiden naksuessa tämän suussa.

    Deleva piteli kylkeään kun Nurukan tutkaili odotushuoneen ympäristöä. Seinissä vilisteli gekkoja, jotka söivät tulilentäjiä ja niazeskeja. Huonekasvi oli nuutunut ja homeen peitossa, valokivivalaistus oli paikoin pahasti epäkunnossa ja seinien maalipinta lohkeili ikävästi. Lattianrajassa oleva rotankolo ei tehnyt paikan viehättävyydelle ja uskottavuudelle ollenkaan hyvää.

    Valot rätisivät kun toat istuivat koinsyömissä tuoleissa, joista pöllähti pölypilvi aina kun he vaihtoivat asentoa. Oli tämä aika karu loukko.

    Kului muutama tunti ja toat alkoivat olla jo epävarmoja siitä oliko paikkaan hyvä edes tulla kun he heräsivät horroksestaan iloiseen huutoon.

    ”Tervehdys toverit!” kuului kun ovi pärähti auki vastaanottotiskin vierestä. Tiskillä nukkunut Pryler heräsi ja toatkin säpsähtivät päiväuniltaan. Ovensuussa seisoi valkoinen matoran, jolla oli musta tohtorintakki, stetoskooppi roikkumassa kaulalla ja naamio joka oli erilainen kuin he olivat nähneet ennen. Naamio oli soikion muotoinen, siinä oli vain pieni ristikko suuta varten ja pitkä musta visiiri, josta paistoi keskeltä vain yksi sininen silmä. Kyklooppimatorantohtori tästä puuttuikin.

    ”Olen Tohtori Hesou ja arvatenkin tuo plasman toa, jolla on kyborgikäsi ja kyborgijalka on seuraava potilas. Siivoan ensin edelliseltä potilaalta jääneet sotkut ja alan sitten tutkailla sinua”, matoran sanoi, sinisen silmän liikkuessa edes taas mustassa visiirissä. Tämä oli todella odottamatonta, mutta toat eivät antaneet pelon tai epäluulon tehdä tepposiaan.

    ”Pärjäät kyllä hänen kanssaan, Deleva”, Umbra huikkasi ja oli jo lähdössä Nurukanin kanssa pois tästä oudohkosta hoitolasta. Kaksikko tunsi pääsevänsä tekemään jotain jos vain jättäisivät hölmistyneen ystävänsä tuon tohtorin hoitoon. Deleva pärjäisi kyllä jos matoran tekisi hänelle jotain ja Toain oli pakko edes koettaa luottaa paikallisiin epäilyttäviin hiippareihin.
    ”Pitäisikö meidän hiukan etsiskellä sitä varastettua kuulaa ja niitä kahta konnaa?”, Nurukan kysäisi kun kaksikko oli jo mennyt pienhiukkaspitoiseen ulkoilmaan. Maan toa näytti päättäväiseltä ja halusi saada tämän tehtävän suoritettua. Saraji ja Metorakk piti vihdoin löytää, sillä petturuutta ei hänkään suvainnut. Ja hän halusi vastauksia siltä oudolta vahkilta, jonka kanssa jakoi monta viimeaikoina pulpahtanutta muistoa.
    ”Olet oikeassa, mutta pitäisikö meidän vähän jututtaa paikallisia? Hopeakypäräinen, jalkaraketeilla ja raskaalla haarniskalla varustettu skakdinröhjäke ja vahkisoturi eivät jää huomaamatta paikallisilta. Samalla voisimme selvittää kunnon merireitin Legendojen kaupunkiin”, valon toa vastasi, kävellen ystävänsä kanssa läpi torialueen. Syrjäkylille oli päästävä, sillä sieltä he parhaiten tavoittaisivat tiedon roistoista joita ajoivat takaa.
    ”Pärjäähän Deleva tuon kahjon tohtorin luona?” U kysyi kun he ohittivat jättiläiskalmarin lonkeroita myyvän kalastajakojun. Kojulla kaloja myyvä matoran oli kasvattanut itselleen mahtavan parran ja hänen kätensä oli korvattu koukkuproteeseilla. Proteesit eivät klaanilaisille olleet yllätys, mutta möhömahainen partaheppu oli jotain kantaväestöstä poikkeavaa. Toat eivät pahemmin enää kiinnittäneet tähän huomiota, vaan päättivät lähteä sokkelokujille etsimään jälkiä pahamaineisista roistoista, jotka eivät hevin sopeutuisi tähän maailmaan.

  • Pieni uhraus suurelta sielulta

    Bio-Klaani

    ”Täh? En mä ainakaan mitään sellaisesta ole kuullut. Oottakaas… ei… ei… e- no hei, odotas. Se voisi sisältyä tähän aika vanhaan artiklaan. Sen mukaan tää vois olla totta… Hei, kuulkaas. Tehdään näin. Päästäkää jätkä sisään ja mä katson asiaa vaikka ite, okei? Mul on nyt vähän kiire täällä, eikä tee mieli oikeen turista luurissa. Mulla ei ole vieläkään hajua siitä, miten ne hyönteispellet pääsi läpi lähetyksineen. Tilanne on vähän päällä.”

    Paacon ääni katosi radiopuhelimen syvyyksiin ja radiopuhelin sen myötä vartiossa olleen onu-matoranin taskuun. Tämä vilkaisi vieressä seisovaa toveriaan ja sen jälkeen edessään seisovaa suoraselkäistä vahkia. Tämä itsessään ei tosin ollut vartijoiden ongelma. Ongelma oli vahkin perässä kulkevat kahleet, joihin oli sidottuna yhteensä kymmenen kyyryselkäistä, katse maassa laahustavaa skakdia. Lyödyn näköinen joukkio ei edes yrittänyt vastarintaan, vaan nämä olivat kävelleet Klaanin porteille sanomatta sanaakaan.

    ”Okei, annas kun kertaan. Sinä nappasit nämä skakdit omin käsin ja ilman apua tiedusteluretkesi aikana ja nyt sinä haluat viedä nämä Klaaniin, jotta voisit periä näistä palkkion?” Onu-maroran ällisteli epäuskoisena.

    ”Kyllä”, Saraji nyökkäsi.

    Vartija-matoran vilkaisi taas toveriaan, huokaisi syvään ja viittoi sitten kädellään kohti Klaanin pihamaata.

    ”Hyvä on, mutta toimi nopeasti. Paaco ottaa sinut vastaan modetornissa hetken kuluttua. Ja jos noiden pirulaisten kanssa koituu ongelmia, hälytä apua välittömästi. Okei?”

    ”Okei.”

    ”Alahan mennä sitten.”

    Vartijat katsoivat hermostuneena, kuinka Saraji asteli porteista sisään Skakdien marssiessa kiltisti hänen takanaan. Toinen matoraneista lähti kiipeämään takaisin portin muurien päälle naureskellen mennessään.

    ”Sodassa on puolensa. Ei noin hölmöä näkyä joka päivä näe.”

    ”Varo mitä sanot. Tämä koko juttu hausee. Jää vartioon. Minä lähden hälyttämään vartioston tuon vahkin perään.”

    Sarajin kuljettama epätavallinen lasti olisi normaalisti herättänyt koko linnoituksen huomion, mutta Ämkoon lähetys oli saanut kaikki joko shokkiin, epäuskoon tai vain vihaiseksi. Ympäri linnoitusta pienet joukot kokoontuivat keskustelemaan siitä, mitä he olivat kuulleet. Jopa vastaanottokeskuksessa normaalisti vilisevä kaaos oli hiljentynyt klaanilaisten kokoontuessa kahviloihin ja ravintoloihin keskustelemaan.

    Sarajin matka modetornille onnistui muutamasta oudoksuvaa katsetta lukuun ottamatta kivuttomasti. Ylöspäin portaita kulkevan Sarajin kasvoilla oli omahyväinen virne. Toistaiseksi kaikki meni suunnitelman mukaan.

    Paacon jalka vipatti nopeassa tahdissa. Hän seisoi huoneen laidalla niin hermostuneena, että hän ei jaksanut edes huomioida huoneessa hääräävän Bladiksen touhuja.

    ”Voisi se konepoju pitää vähän kiirettä. Mulla olisi tässä ihan järkyttävästi duunia.”

    ”Rauhassa, Paabs. Selvitykset ehtii tehdä myöhemminkin. Me ollaan juuri saamassa iso kasa sotavankeja. Priorisoi asiasi, hyvä mies””, Bladis huomautti siistien samalla yhdellä huitaisulla yhden huoneen pöydistä puhtaaksi.

    Paaco oli ilmeestään päätellen vastaamassa jotain erityisen nasevaa, mutta auki levähtänyt ovi keskeytti hänen ajatuksensa. Huoneen ovi oli sepposen selällään, Saraji seisoi sen karmien välissä ja skakdit hänen takanaan vilkuilivat varovaisesti ympärilleen.

    ”Arvoisa herrasväki, haluan hoitaa tämän nopeasti. Jos haluatte nämä vangit, vaadin takaisin sen, mikä minulle kuuluu.”

    Yllättynyt Bladis katsoi huoneeseen rynnännyttä vahkia kulmat kurtussa. Äkillinen sisääntulo sai moderaattorikaksikon hämilleen ja erityisesti Bladiksen myös varuilleen.

    ”Ei kai nyt taas tätä samaa, Saraji?”

    ”Sinä tiedät, mistä puhun, Bladis. Te ette voi pitää kuulaa itsellänne ikuisesti. Se kuuluu minulle. Antakaa se ja tämä tilanne ei muutu monimutkaisemmaksi.”

    Saraji osoitti kohti huoneen nurkassa olevaa kassakaappia, johon tiesi kuulansa olevan varastoitu. Paaco vilkaisi myös sitä kohti, mutta kiinnitti sen jälkeen huomionsa takaisin hetki hetkeltä eloisampiin skakdeihin, jotka entistä aktiivisemmin kartoittivat moderaattorien huonetta katseillaan.

    ”Se kuula voi olla vaarallinen. Aiheutti valtavaa vahinkoa ja sai porukkaa pyörtyilemään. Jos sinä et suostu kertomaan meille, mikä se todella on, meidän täytyy pitää sitä hallussamme niin kauan, kunnes joku nörteistämme saa sen selville. Tämä päätös on lopullinen”, Bladis ärjyi kädet selkänsä taakse ristittynä.

    Saraji irvisti. Bladis ja Paaco ottivat molemmat askeleen eteenpäin, kun Saraji yllättäen veti selästään ruskean suuren nyytin. Irvistys vaihtoi nopeasti hymyyn vahkin nähdessä kahden moderaattorin hölmistyneet ilmeet.

    ”Niin minä vähän arvelinkin.”

    Sarajin vapaasta kädestä putosi pieni pyöreä esine ja se kolahti kovalla äänellä huoneen lattiaan. Bladiksen silmät laajenivat hämmästyksestä ja skakdi käänsi päänsä salamannopeasti poispäin esineestä. Savu täytti huoneen valtavan sihinän saattelemana. Paaco onnistui ensi töikseen haukkaamaan ison annoksen savua keuhkoihinsa ja alkoi yskimään villisti hoippuen kohti huoneen laitaa. Bladis suojasi kasvojaan käsillään peruuttaen hitaasti kohti huoneen keskiötä.

    Savupommin aiheuttaman katkun vähitellen hälvetessä moderaattorikaksikko sai hyvin nopeasti ottaa vielä yhden ison askeleen taaksepäin. Huoneeseen rynnänneen vahkin käsi oli löytänyt tiensä valtavan miekkansa kahvalle. Se tosin oli kaksikon pienin murhe. Isompi murhe sisälsi aseistettuja skakdeja, huoneen täydeltä sellaisia. Virnuilevat tunkeutujat olivat purkautuneet kahleistaan silmänräpäyksessä ja Sarajin kantaman nyytin sisältö sai pian tarjota sisältöään Skakdeille aseistuksen muodossa. Saraji astui joukon eteen miekka uhkaavasti ojossa.

    ”Viimeisen kerran. Antakaa minulle kuula, niin lähdemme rauhassa.”

    ”Tai vaihtoehtoisesti voitte kieltäytyä, ja me revimme teidät kappaleiksi. Se tulee olemaan mukavaa”, uusi puhuja virnisti leveästi. Metorakk asettui mahtailevasti skakdien joukoista Sarajin rinnalle. Kaksikko vilkaisi toisiaan virnistellen. Skakdien joukko pysytteli kurissa vain Metorakkin käskystä. Palkkasoturit kalistelivat aseitaan ja karjahtelivat rytmissä.

    ”Minähän sanoin että tämä haiskahti”, Bladis ärisi.

    ”Te mitään kuulaa saa”, Paaco sanoi kuuluvalla äänellä jättäen huomiotta kollegansa tokaisun. ”Ette te saa pitää edes likaisia päitänne tämän jälkeen.”

    Paacon Mahiki vääntyi mahdollisimman miehekkääseen irvistykseen. Skakdien kärsivällisyys loppui kuin seinään. Metorakk karjaisi ja joukkio ryntäsi modeja kohti. Metorakk itse syöksyi päin kassakaappia. Paaco oli kaivanut kaikessa hiljaisuudessa hakkunsa esiin. Hän ei liikahtanutkaan skakdien tullessa kohti. Bladis hänen rinnallaan mietti, mitä hänen kollegansa aikoi. Silloin Paaco otti vauhtia ja hyppäsi eteenpäin kohti eteenpäin ryntäävien palkkasoturien teräviä sapeleita.

    Hakku heilahti täyden kierroksen. Voimakas isku sinkoili hyökkääjiä joka suuntaan. Osa lensi kovaa seiniin, toiset vain kaatuivat. Huone oli heti kaaoksessa ja skakdien muodostelma oli rikottu. Bladis syöksyi kultavihreän moderaattorin rinnalle ja alkoi tulittaa pystyssä olevia skakdeja kahdella järeällä zamor-pistoolilla. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, ennen kuin Paacon iskun luoma yllätysetu oli kadonnut. Skakdit kasasivat rivinsä ja hyökkäsivät.

    Metorakk oli käyttänyt kaaoksen ympärillään hyödyksi ja hääräsi huoneen kulmassa kassakaapin parissa.

    ”No niin, nyt otetaan hieman etäisyyttä. Tästä annoksesta skrotyyliä tuhoutuisi enemmänkin!”” sinihopea skakdi puheli puoliksi itsekseen huomioimatta taustalla käytävää taistelua.

    Paaco ja Bladis taistelivat selkä selkää vasten joka suunnasta hyökkääviä skakdeja vastaan. Bladis oli vielä koskematon, ja hänen sotavasaransa oli iskenyt vähintään yhden skakdin parkumaan lattialle. Paaco sen sijaan oli saanut pistohaavan reiteensä. Sitten räjähti. Se ei ollut erityisen suuri räjähdys, mutta ahtaassa huoneessa se tuntui siltä kuin joku olisi avannut padon heidän korviensa juuressa. Paaco näki välittömästi kassakaapin olevan auki. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui kahden vihreän skakdin hyökkäykseen.

    ”No voi sun hemmetti! Kaappi!” toa huusi.

    Bladis hyppäsi taaksepäin ja ampui lähietäisyydeltä kimpussaan ollutta skakdia. Hän syöksyi kohti kaappia taklaten samalla kaksi muuta skakdia mennessään. Hän hyppäsi ja ampui pistooleillaan kohti Metorakkia, joka piteli kaapista ottamaansa kuulaa. Ammukset kimmahtelivat tehottomina Metorakkin nazorak-valmisteisesta haarniskasta. Ne riittivät kuitenkin ärsyttämään sinihopeaa skakdia, ja tämä hyppäsi kohti Bladista. He kohtasivat ilmassa. Metorakkin metallinen potku osui moderaattoria rintahaarniskaan saaden Bladiksen lentämään maahan. Metorakk hyökkäsi häntä kohti. Bladis nosti kätensä ja ampui rannepanssarissa olevalla kranaatinheittimellään suoraan Metorakkia kohti. Räjähdys iski kuin avaruusjuna ja lennätti Metorakkin karjuen huoneen seinään rintapanssari säröillä. Kuula kieri soturien, tajuttomien ja tajuissaan olevien jaloissa. Saraji yritti epätoivoisesti jahdata sitä karjuen samalla skakdeja auttamaan.”

    ”Kuka on seuraava?”” Bladis kysyi äärimmäisen itsevarmana. Silloin kaksi skakdia hyökkäsivät takaa ja kaatoivat hänet. Paaco pelasti toverinsa viime hetkellä, mutta suuri ylivoima alkoi olla heille liikaa.

    Siinä vaiheessa ovi pamahti kahden Skakdin takaa sepposen selälleen, ja ennen kuin he ehtivät edes kääntyä katsomaan, mikä pamahduksen aiheutti, he tunsivat pistävää kipua selässään. Peelo pisti liipaisimet pohjaan, ja Skakdit tunsivat, kuinka heidän sisuskalunsa paloivat poroksi. Kärventyvien ruumiiden sätkimistä säesti heidän suustaan ja korvistaan ilmoille syöksyvät lieskat ja savu. Peelo vetäisi liekinheittimien piiput ulos Skakdien selästä ja ne kaatuivat tuskasta kiemurrellen maahan.

    ”Nuo kaksi kävivät vähän kuumana.”

    Peelo nappasi toisen polttamansa skakdin kirveen maasta, nosti kätensä ilmaan ja heitti kirveen kolmatta kohti osuen tätä suoraan silmien väliin. Skakdi kaatui taaksepäin kaataen toisen vieressä seisoneen mukanaan.

    Hämmennys valtasi taistelevat skakdit. Moderaattorien avuksi saapunut hahmo näytti uhkaavalta. Se oli selvästi robotti, ja oli juuri tappanut lyhyessä ajassa kolme heidän toveriaan. Useat skakdit hyökkäsivät tulijaa kohti luottaen siihen, että lähitaisteluaseeton robotti kaatuisi helposti. Ensimmäinen skakdi yritti epätoivoisen tyylipitoista hyökkäystä hyppäämällä ilmaan pitäen kirvestään selkänsä takana heilautusvalmiina, jotta saisi iskuun mahdollisimman paljon voimaa. Peelo käynnisti jalkojensa rakettimoottorit, heittäytyi selälleen ja syöksähti moottorien avulla skakdin alta tämän taakse ja jatkoi liikesarjaa nappaamalla skakdin nilkoista kiinni, pyörähti ilmassa yliluonnollisen nopeasti ja paiskasi sen otsan maahan. Se murtui brutaalisti ja maahan läiskähti iso verilätäkkö.

    Sivummalta lähestynyt korsto huomasi tilaisuutensa ja heilautti isoa teräänsä Peeloa kohti. Peelo ehti juuri ja juuri nostaa kyynerpäänsä eteen, ja miekka upposi siihen. Kyynerpäähän jäi ilkeä kolhu ja iskun voima sai androidin horjumaan. Ikkuna helähti rikki jossain kauempana, mutta Peelolla ei ollut aikaa tarkkailla, mitä oli tapahtunut. Skakdi oli jo iskenyt häntä miekalla selkään.

    Metalli kirskui, mutta skakdimiekka osoittautui tehokkaammaksi, miltä näytti. Peelo yritti iskeä takanaan olevaa hyökkääjää, mutta miekka tunkeutui syvemmälle selkäpanssarin läpi, ennen kuin robotti sai revittyä väkivahvoilla raajoillaan korston selästään. Seuraava kuitenkin hyökkäsi jo, mutta joutui Bladiksen ampumaksi, ennen kuin ehti toteuttaa suunnitelmaansa.

    ”Hyvä ajoitus”, Bladis virnisti. Peelo nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.

    Skakdijoukko oli lyöty. Ne kaikki näyttivät lojuvan maassa joko kuolleina tai tajuttomina. Paaco etsi katseellaan kuulaa skakdien ja irtoaseiden joukosta. Hänet valtasi paha aavistus.

    ”Voi perseensuti.”

    Hän tajusi ikkunan olevan rikki. Hän oli kyllä kuullut räsähdyksen, mutta taistelun tuoksinassa se oli ollut hänen ongelmistaan vähäisin. Ikkunankarmissa oli kiinni koukku ja köysi. Siitä oli liu’’uttu alas.

    Moderaattori heitti hakkunsa maahan ärsyyntyneenä. Hän oli nostamassa kätensä mikrofonille, mutta Bladis oli tarttunut jo toimeen. Nyt piti toimia nopeasti.

    ”Kuuleeko varjomies? Kuuleeko varjomies?” Umbra kuuli läheltään sähisevän ja rätisevän äänen.

    Hän, Deleva ja Nurukan talsivat Telakan läheisyydessä nauttien syysilmasta. Ruska oli kaunis siihen aikaan vuodesta.

    ”U. Sinua varmaan kutsutaan, jos et sattunut huomaamaan”, Deleva tokaisi osoittaen samalla sormellaan Umbran jykevää kanuunaa, jossa paloi merkkivalo.

    ”Oho. Kappas. Tässä värkissä on niin paljon härpäkkeitä että välillä unohdan tämän olemassaolon”, hän vastasi näpytellen samalla vasemman kätensä sormilla radiolaitteen auki.

    ”Varjomies kuulee. Mikä hätänä?”

    ”Sininen skakdi, vahki ja ainakin yksi ninjaskakdi suuntaavat kohti Telakkaa. Olkaa valppaana”, Bladis huohotti radion toisessa päässä. ”Heillä on kuula. Toistan. Heillä on kuula”.

    ”Mikä ihmeen kuu-”, Umbran kysymys katkesi, kun Nurukan löi häntä selkään ja osoitti modetornin suuntaan, josta kolmen kopla alkoi juosta kohti toia.

    ”Saamme näköjään turpakäräjät tänään”, Deleva myhäili, koska joukossa oli inhottavia skakdeja. Hän otti selästään kilpensä ja jousensa.

    ”Antaa palaa, ruojat!” Deleva huusi, punaisten silmien kiiluessa voitonriemuisena jo ennen taistelun alkua. Hän saattoi maistaa jo veren ja voiton maun suussaan, sekä tuntea, kuinka adrenaliinia alkoi pumppautua hänen verenkiertoonsa. Umbra kaivoi myös miekkansa esiin ja Nurukan otti perin hämärän ja epäeettisen aseensa, mutaatiokanuunan. Kolmikko oli valmis kohtaamaan vastustajansa.

    Selkeästi karkurikolmikon nopeimpana Saraji johti joukkiota kohti edessä odottavaa sulkua. Nopeilla sormimerkeillä Vahki jakoi kolmikon asemiin antaen jokaiselle karkulaiselle yhden taisteluparin. Hillitön miekka olallaan Saraji lähti hyökkäykseen päättäen murtaa Klaanilaisten rivit heti alkuun. Yhdellä valtaisan nopealla loikalla Saraji puski Nurukanin irti sulusta iskien tämän rajusti maahan. Loikan päätteeksi Saraji pysähtyi taisteluasentoon pitäen paikkansa tiukasti Klaanilaisten takana. Umbra ja Deleva eivät ehtineet toverinsa apuun, kun skakdit lähestyivät hyökkäysetäisyydelle. Aseet osoittivat toisiaan ja mielet valmistautuivat koitokseen.

    Ja kuin yhden mielen päättämänä taistelu pääsi valloilleen. Miksi aina kuusi? olisi sivullinen voinut sanoa mielensä perukoilla.

    Metorakk syöksyi etummaisena kohti kahta toaa. Hän mittaili kaksikkoa mielessään. Valon Toa näytti vaarallisemmalta kuin outo metallimies. Tämän perusteella hän teki valintansa ja ampui haarniskansa ranteesta sarjan heittoteriä kohti valon toaa. Skakdi Gurzeg seurasi johtajaansa hyökkäykseen. Hän oli taistellut Metorakkin rinnalla sadoissa taisteluissa ja lukeutui Gaggulabion joukkojen parhaimmistoon. Hänen ketjun päässä oleva piikkimoukarinsa roikkui valkoisen skakdin toisessa kädessä. Toisessa oli pitkä, käyrä skakdisapeli.

    Umbra torjui heittoveitset metallisella ja jyhkeällä kanuunallaan, jolloin veitsiä sinkoili ympäriinsä. Skakdi, joka häntä lähestyi vaikutti perin tutulta. Aivan kuin hän olisi tavannut tämän aikaisemminkin.

    ”Tunnen sinut jostain”, Umbra sanoi katsoen skakdia syvälle silmiin. Hän koetti kampata skakdin, mutta tämä oli oppinut väistämään kampituksia ja painoi varpaansa kynnet Umbran jalkaterään.

    ”Muistatko sen saaren, jossa mätitte turpaan ninjojani? Muistat varmaan, toan kuvatus.”

    ”Muistan kyllä. Muistan oikein hyvin sen kuinka voitin sinut siellä, mokomakin skarrarraarr”, Umbra sanoi halveksuen ja lähes sylkäisi skakdin kasvoille.

    Miekat ottivat nyt yhteen teräksen hangatessa vasten terästä. Metorakk mulkoili toaa samalla, kun potkaisi tätä nivusiin.

    ”Typerys. Luulitko, että en käytä alasuojaa?” Umbra vastasi ladaten kanuunaansa valoa, jonka laukaisisi skakdia päin. Metorakk ei odottanut toan hyökkäystä, vaan ampui ensin pistoolillaan. Sininen ammus lensi ilmassa mennen läpi Umbran panssarin kuin aineettomana. Kipu Umbran sisällä yltyi.

    ”Nyt nähdään, kuinka selviydyt lisääntyvästä kivusta sisuskaluissasi”, Skakdi murahti, ottaen häijyn hymyn taistelujen uurtamille kasvoilleen. Ammus ei tappaisi toaa, mutta antaisi hänelle selvän etumatkan. Umbra koetti olla antamatta sisäisille tuskilleen valtaa ja latasi samalla kanuunaansa. Pian voimataso olisi tarpeeksi korkea skakdin panssarin sulattamiseen. Tarvittaisiin vain aikaa, mitä hänellä ei kuitenkaan ollut. Metorakk hyökkäsi nopein askelin eteenpäin. Umbra torjui kolme nopeaa iskua.

    ””En ole noin yksinkertaisesti voitettavissa””, Umbra sanoi ivalliseen äänensävyyn. Valon Toa yritti vastahyökkäystä, mutta skakdi väisti sen. Umbra jatkoi lasersäteillä. Ne osuivat kohteensa hopeiseen nazorak-haarniskaan, joka alkoi hajota osumakohdasta. Metorakk horjahti ja menetti miekkansa. Umbra näki hetkensä tulleen ja hyökkäsi. Silloin Metorakk potkaisi Umbraa polvilumpioon ja toa kaatui maahan. Silloin Deleva heitti niskalenkillä skakdinröhjäkkeen maahan. Valkoinen skakdi makasi hänen edessään ja laukaisi silmäsäteensä, jotka saivat Delevan kyynelkanavat auki niin ettei hän meinannut nähdä mitään. Skakdi näki tilaisuutensa tulleen ja löi toaa jääksi ristityllä miekallaan. Jää iskeytyi päin Delevan kilpeä, jonka toa oli tuurilla saanut miekan eteen.

    ”Itku ja kyyneleet tuovat voiton taistelussa kuin taistelussa”, valkoinen skakdi murahti pyörittäen piikkimoukaria päänsä yläpuolella. Liike sai aikaan huminaa, josta Deleva tiesi että kohta sattuisi. Hän näki kyynelverhon takaa maailman vääristyneenä ja sumuisena. Puolisokea plasman toa hyökkäsi skakdin kimppuun kuin hirviö. Hän tarttui mekaanisella kädellään moukaria pyörittävään skakdin käteen ja alkoi puristaa. Toan käsi oli kuin metallinen pihti. Ranteen luu napsahti poikki. Gurzeg karjui tuskasta. Hän potkaisi Delevaa jalkaan ja iski tätä vielä kerran miekalla, ennen kuin Deleva tarttui metallikädellään miekkaan ja katkoi sen. Hän potkaisi skakdin taaksepäin ja ampui valtavan aallon plasmaa kiljuvaan ninjaan. Se kaatui maahan pahasti palaneena, mutta hengissä. Kun Plasman Toa näki vihollisensa hengittävän, tämä hyökkäsi uudelleen puolitajuttoman skakdin kimppuun.

    ”Olkoon tämä kohtalosi. Mata Nuin nimeen!” Deleva karjui kuin eläin ja latasi robottikäteensä plasmaa. Umbra näki taistelunsa tuoksinalta kuinka Deleva valmistautui lopettamaan liskomiehen elämän. Hän pysähtyi kesken taistelun ollen jo niskanpäällä Metorakkista, kun hänen oli pakko saada ystävänsä huomio.

    ”DELEVA! EIIII!” Umbra rääkäisi, kun plasman toan helvetillisen kärventävä nyrkki työntyi skakdin mustahopeisen panssarin lävitse sulattaen tieltään niin elimet kuin mekaaniset osat. Sulaa ja palavaa ainetta purkautui skakdin sisältä, kun käsi hapuili kohdettaan.

    ”Sydän! Missä hänen sydämensä on?” Deleva karjui ja lopulta löysi vielä hitaasti sykkivän skakdisydämen. Hän vetäisi sen irti, jolloin suuri verisuihku roiskui hänen päälleen ja toa seisoi voitonvarmana skakdin ruumiin päällä, pidellen osin palanutta sydäntä nyrkissään.

    Vähän matkan päässä suurta nopeuttaan hyväkseen käyttävä Saraji onnistui parilla nopealla potkulla lennättämään Nurukanin tykin tämän käsistään. Yllätyshyökkäys oli onnistunut ja Saraji virnuili jo voitonriemuisena ihaillen omaa tehokkuuttaan. Yhdellä täydellisesti ajoitetulla lyönnillä Nurukan sai kuitenkin Sarajin perääntymään. Tämän lähestynyt miekanisku pysähtyi Nurukanin esiin liukuneisiin ranneteriin. Kaksikko seisoi nyt tasavertaisena, aseiden terät tiukasti kiinni toisissaan. Vahkin rohkea hyökkäys oli pysähtynyt.

    ”Sinä. Luotin sinuun, sinä koneen kuvatus. Jaamme samat muistot ja silti sinä petät meidät kaikki. Miksi?” Nurukan kyseli vahkilta ollen lukkiutunut ranneteristään kiinni Sarajin aseisiin.

    ”Typerys. Olisit pysynyt erossa tästä. Olisit nyt auttamassa minua. Minä yritän pelastaa kaikki, kun sinä yrität estää minua. Siirry syrjään vanhus ja päästä minut menemään.”

    Nurukan ei kuitenkaan aikonut antaa vahkille tilaisuutta harhauttaa häntä. Hän lysähti nelinkontin maahan, työntäen nyrkkinsä maan sisään, jolloin vihreä valo alkoi liikkua maata pitkin kohti Sarajia. Tämä ärjähti, horjahtaen taaksepäin yrittäessään varoa häntä lähestyvää hehkua.

    ”Et jätä minulle vaihtoehtoja…”

    Maakappaleita lensi hehkun mukana maasta, jolloin Saraji joutui torjumaan lentävää ainesta miekallaan ja pitämään silmänsä suojattuina toisella kämmenellään. Salamannopeilla hypyillä Saraji yritti hakea asemaa maan toan ympäriltä. Vaikka valtaisan miekan käyttäminen sujui vahkilta epäluonnollisen kevyesti, olivat häntä kohti lentävän maanlohkareet hänelle liikaa.

    Hetki hetkeltä enemmän huohottava Saraji joutui perääntymään kauemmaksi. Nurukanin kokemus ja ennakointikyky alkoivat käydä niskan päälle.

    .”Alat väsyä tuon miekkasi kanssa, senkin romumetallipelle”, Nurukan sanoi virnistäen. Elementaalivoimat toivat taisteluun aina pientä etua ja se, että hän kantoi vielä nopeuden naamiota, oli osoittautunut erinomaiseksi eduksi. Hänen vastustajallaan oli vain ylisuuri miekka ja kovat luulot itsestään.

    Nurukanin musta käsi hehkui vihertävää hehkua ja valmistautui repimään Sarajin kappaleiksi jos mahdollista. Saraji tirskahti. Nurukanin ilme vakavoitui.

    ”Mikä on noin hauskaa?”

    Vahki ojensi kättään kohti maan toaa osoittaen miekkaansa poikittain tämän edessä. Rasahdus. Nurukan olisi voinut vaikka vannoa, että se kuului Sarajin miekasta.

    ”Jos vain muistaisit, tietäisit, että Mustan Käden miekat eivät ole kuin muut.”

    Toinen raksahdus. Sarajin miekalle oli tapahtumassa jotain.

    ”… ja on aika lakata verhoamasta sen todellinen muoto.”

    Ja juuri sillä hetkellä miekka pirstoutui. Valtavat ja painavat metallinpalaset iskeytyivät maahan jättäen kuoppia Klaanin mutaiseen maahan. Vihreä hehku oli korvannut sen, missä oli ennen miekan valtaisa terä. Nurukan tunnisti sen ionikatanaksi. Joskin se oli isompi kuin vanha sotakonkari oli koskaan nähnyt. Naurava Saraji pyöritti uutta asettaan vinhasti ympärillään.

    ”Katsotaan, miten väistelet sitä, kun se ei enää paina kahvaa enempää. Aloitetaanhan alusta, vanhus.”

    ”Siitä vain. Antaa palaa. Minä en sinun jatkeitasi pelkää,” Nurukan sanoi, laukaisten ladatun maaenergiansa päin vahkia.

    Hyökkäyksiä ehti tulla tasan yksi ja Kakamaakin käyttämällä Nurukan tiesi, että Sarajin iskunopeus oli hänelle aivan liian nopea. Hän onnistui väistämään, mutta ainoastaan, koska Saraji huitaisi ohi tarkoituksella. Toan taakse laskeutunut vahki oli ehtinyt piirtää Nurukanin ympärille monumutkaisen monikulmion miekkansa kärjellä. Tämä oli pelkkä demonstraatio.

    Saraji ei kuitenkaan lähtenyt seuraavaan hyökkäykseensä. Taistelukenttä oli hetkeä aikaisemmin muuttunut paljon monimutkaisemmaksi. Se oli ensin ilmentynyt paikalle saapuneilla raskailla askelilla. Ja nyt se ilmeni valtavasta äänestä, joka kaikui pitkin Klaanin katuja.

    ”Saraji, pistä se ase alas.”

    Möreä konemainen ääni oli ilmestynyt Nurukanin taakse ja niin oli valtaisa asian aiheuttama varjokin. Sarajin silmät laajenivat, kun valtaisa rautainen käsi tarttui häneen puristaen hänen kehoaan kasaan. Yksi valtaisa heitto ja Sarajin ruumis lensi ilmassa törmäten kattoon ja pudoten siitä syrjäiselle kujalle, kauas taisteluareenasta. Valtava Zilla-lastauskone seisoi nyt pihamaalla täydessä mahdissaan ja olento sen sisällä osoitti sanansa häkeltyneelle maan toalle.

    ”Minä hoidan Sarajin. Pidä huolta muista.””

    Raskaat askeleet jytisivät läpi pihamaan, kun Creedy lähti astelemaan kohti paikkaa, jonne Saraji oli pudonnut. Nurukan rauhoitti mielensä, vilkaisi vielä kerran kohti juoksevaa jättiä ja kääntyi sitten auttamaan tovereitaan. Nopea vilkaisu näihin paljasti kuitenkin jotain ilkeää. Nurukanin ja Delevan katseet kohtasivat pieneksi hetkeksi.Sitten kuului kuusi laukausta ja toa lyyhistyi maahan. Metorakk nautti. Tyhjennettyään pistoolinsa plasman toan selkään hän hyökkäsi Umbran kimppuun. Hämmentynyt toa sai torjuttua yhden iskun, mutta seuraava oli kovempi ja löi tämän miekan pois. Umbra yritti häikäistä vihollisensa saadakseen miekkansa takaisin, mutta Metorakk väisti. Skakdi kaatoi Umbran maahan ja vei sahalaitaisen miekkansa tämän kaulalle.”

    ”Minä voisin tappaa sinut””, hän sanoi. Hänen raivonsa vaati häntä tappamaan Umbran ja kostamaan toverin kuoleman, mutta hänen toinen puolensa, se joka halusi olla enemmän kuin ryöväri, vastusti. Umbra ei ollut tappanut Metorakkia samassa asemassa. Hän ei olisi raakalaismainen roisto, hänellä olisi kunniantunto.”

    Potku Umbran päähän iski toan tajuttomaksi. Metorakk lähti harppomaan suuntaan, jonne näki Sarajin pudonneen.

    Nurukan harppoi kohti plasman toan maassa makaavaa ruumista. Tuhannet ajatukset vilisivät hänen päässään samalla, kun toa yritti epätoivoisesti ravistella Delevan ruumista. Pian hän tajusi, että hahmo hengitti edelleen. Toa oli elossa. Nurukan tuijotti päättäväisenä siihen suuntaan, mihin Creedy, Saraji ja Metorakk olivat kadonneet.

    Hänellä oli paljon vaihtoehtoja, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän päätti toimia vaistonsa varassa kokemuksen sijaan. Nurukan heitti tajuttoman Delevan toiselle ja vähitellen heräilevän Umbran toiselle olalleen ja lähti suurilla voimillaan harppomaan joukkion perään.

    Kujalla Sarajin maahan rusentunut ruumis oli itsessään melko vahingoittumaton. Kovan panssarin ansiosta fyysiset vahingot jäivät pieniksi, joskin kipu oli valtava. Inahteleva vahki yritti kammeta itseään pystyyn, mutta onnistui siinä liian myöhään. Syrjäkujan varjoista ilmestynyt rautainen koura tarttui Sarajiin uudestaan ja tämä sai nyt kohdata kivikovan betoniseinän. Vahki karjahti kivusta jääden uikuttamaan maahan.

    ”Olit ystäväni… mutta tämä on kotini ja nyt sinä satutat heitä,”

    Valtava metallinen kone peitti kapealle kujalle niukin naukin ulottuvan auringon. Saraji sylkäisi raahaten samalla itseään käsiensä varassa kohti puhuvaa hahmoa. Hohtava miekka kiilui vähän matkan päässä vahkista. Saraji ei kuitenkaan keskittynyt aseeseensa, vaan nosti katseensa kohti puhuvaa jättiä ja olentoa sen sisällä.

    ”Sinä et ymmärtäisi… me yritämme pelastaa teidät kaikki.”

    Heikolla äänellä inahteleva Saraji ei vakuuttanut Creedyä. Tämä katsoi kupolistaan, kuinka maassa raahautuva vahki pysähtyi ja kääntyi selälleen haukkomaan henkeään. Sininen hehku kajasti vahkin tarvikelaukusta. Linnakkeen hälytysääni oli ainoa kuulan lisäksi hiljaisuutta rikkova asia.

    ””Sinä et usko tuohon itsekään…””

    Creedy ojensi valtavaa mekaanista kättään puristaen sitä nyrkkiin.

    ”Minun olisi pitänyt arvata, että jokin läsnäolossasi oli pielessä. Annan sinulle yhden mahdollisuuden katua. Laita kädet selkäsi taakse, Saraji. Minä vien sinut vangittavaksi ja Bio-Klaani saa päättää, mitä tekee kanssasi.””

    Saraji teki työtä käskettyä. Hän väänsi kätensä selkänsä ja kovan maan väliin. Kivusta uikuttaminen loppui samalla kuin seinään. Saraji katsoi suoraan ylös, kohti lastauskoneessa häämöttävää ystäväänsä. Vahkin suunpielet kääntyivät murheeseen.

    ”Olen pahoillani. Olen niin kovin pahoillani.”..”

    Pölyn laskeuduttua

    Veritahrainen, hakkeen ja romun peitossa oleva moderaattorihuone oli täysin pimennetty. Ainoa valo huoneessa kajasti verholla tiiviisti peitetyn ikkunan reunoilta. Sitä oli juuri sen verran, että kaksi pöydän vastakkaisilla puolilla istuvaa hahmoa kykeni tunnistamaan. Selkä kohti huoneen ovea istui musta robotti. Kaasunaamioon hengittävän Peelon puinen karu tuoli oli nokinen ja puoliksi palanut.

    Peelon katse oli nauliintunut hahmoon hänen edessään. Mustaan pukuun pukeutunut jään Toa istui selkeästi pöytään kuuluvassa työtuolissa. Toan ruumista peitti kuitenkin musta siisti puku, joka jätti ainoastaan hahmon valkoisen Hunan ja kädet paljaaksi. Jopa pukuun kuuluva rusetti oli sysimusta. Puvustuksensa ansiosta toa sulautui miltei täysin pimeään huoneeseen. Tämän edessä pöydällä lepäsi avonainen salkku sekä avonainen kansio täynnä käsin kirjoitettuja papereita. Toan asiallinen ja päättäväinen tuima katse oli nauliintunut selkä suorassa istuvaan Peeloon.

    ”.”…aika ja päivämäärä on merkattu muistiin. Läsnäolojoiksi on vahvistettu Bio-Klaanilainen Peelo, joka toimii tällä hetkellä todistajana, minä, Bio-Klaanin kirjuri ja selontekijä. Keskustelussa tullaan lisäksi käymään Bio-Klaanin moderaattoreiden Bladiksen, sekä Paacon lausuntoja. Sinun tehtäväsi on täydentää ja vahvistaa tänään iltapäivällä tapahtuneen välikohtauksen tapahtumia, jotta ne voidaan kirjata arkistoihin. Oletko ymmärtänyt?”””

    ”Kyllä.””

    ””Siinä tapauksessa on aika aloittaa.”” Jään toa ryhdisti asentoaan, veti kansion lähemmäksi itseään ja alkoi puhumaan.

    ”Tänään noin reilu tunti sitten tapahtuneen välikohtauksen vahvistetaan päättyneen tuoreen Bio-Klaanilaisen, vahki Sarajin, sekä Allianssiin kuuluvan skakdi-kenttäkomentaja Metorakkin pakoon. Tunkeutujat onnistuivat murtautumaan Bio-Klaanin laivaston telakan sisäpuolelle, jossa nämä anastivat juuri testilennolta palanneen prototyyppimalli ”Tuomion mutterin”. Suuren lähtönopeuden ansiosta Klaanin ilmatorjunta ei ehtinyt ampumaan alas anastettua lentoalusta ja kaksikko onnistui pakenemaan Klaanin ilmatilasta. On myös vahvistettu, että kaksikko onnistui anastamaan moderaattorien huoneen kassakaapista takavarikossa olleen vaaralliseksi luokitellun esineen, jonka käyttötarkoitusta ei koskaan ehditty selvittämään.”

    Peelo kuunteli hiljaa ja täydellisen liikkumatta. Tämän vihreät silmät hohtivat kirkkaana ja naulittuina selontekijän kasvoihin.

    ”Nimettömänä pysyttelevä telakan Matoran todisti aluksen anastusta henkilökohtaisesti ja vahvisti, että huimalla nopeudella liikkunut vahki onnistui anastuksessa ennen kuin telakan johtaja Keetongu ehti paikalle. Tapauksen myötä telakan turvatoimia on kiristetty tuntuvasti.””

    Selontekijä vilkaisi kohti Peeloa, joka kuunteli edelleen tarkkaavaisena. Varmistettuaan sen, että häntä kuunnellaan, katosi Huna takaisin tuijottamaan kansiota.

    ”Bio-Klaani on ryhtynyt vastatoimiin tapauksen johdosta ja moderaattorit ovat vahvistaneet, että pari minuuttia lentoaluksen poistuttua Klaanin alueelta, irtaantui rannikolta vene, jonka seuruetta johtaa Klaanin päämoderaattori Toa Umbra. Tämän lisäksi hänellä on mukanaan välikohtauksessa vastuuroolia kantanut maan toa Nurukan, sekä ilmeisesti loukkaantunut plasman toa Deleva. Umbran kommunikaattoria käyttänyt Nurukan vahvisti, että kolmikko on lähtenyt vesiteitse vahkin ja skakdin perään. Moderaattori Paaco seuraa heidän tilannettaan reaaliajassa. Tähän väliin on myös tehtävä välihuomautus, että Klaanin tiluksilta on kerätty yhteensä kahdeksan Allianssiin kuuluvan skakdin ruumiit, sekä yksi vakavasti loukkaantunut. Merkinnät tapoista on asetettu sekä sinulle, että Toa Delevalle, Toa Paacolle sekä Bladikselle.””

    Peelo nyökkäsi.

    ”Aluksi luultiin, että Bio-Klaani selvisi tilanteesta täysin ilman henkilövahinkoja, lukuunottamatta toa Delevan tuntemattoman vakavuusasteen loukkaantumista. Tämä tieto osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tilanneen lauettua sinut, Peelo, löydettiin syrjäkujalta samasta suunnasta, mistä Saraji oli aiemmin juossut. Meillä on suurpiirteinen kuva tapahtuneesta, mutta jotta katsaus olisi täydellinen, tulee meidän kuulla sinun lausuntosi siitä, mitä kujalla tapahtui.”

    Oli Peelon vuoro ryhdistää ryhtiään. Hän kumartui pöydän yli kohti kynä kädessä odottavaa toaa, mutta aloitti epäröimättä tekemään selontekoaan.

    ”Kun poistuin moderaattoritornista pihamaalle, näin kuinka Saraji iskeytyi kohti kujia. Kuulin valtavaa mekaanista ääntä ja seurasin sitä. Kun saavuin paikalle, juoksi Saraji kujalta pois. Sitten löysin tuon. Kutsuin vartijat paikalle välittömästi.””

    Silloin toa asetti sormensa pöytälampulle. Lamppu oli kuitenkin suunnattu kohti huoneen pimeää nurkkaa. Sormi napsautti katkaisijaa ja häikäisevä valo täytti huoneen nurkan keltaisen kelmeällä hehkullaan. Valtava rautainen puku oli kannettu korkeakattoisen huoneen nurkkaan istumaan. Sen veltot raajat olivat itsessään täydellisessä kunnossa ja moni sen osista kiilsi edelleen puhtauttaan. Mutta se osa, jossajätin ohjaajan kuuluisi istua, puuttui miltei kokonaan. Kupoli oli pirstoutunut, ohjaajan penkki oli haljennut kahtia ja veritahrat koristivat kiiltävää metallia. Peelo tuijotti karua näkyä hetken ja käänsi sitten katseensa takaisin Toaan.

    ””Siinäkö kaikki?”””

    ”Vartijat saapuivat paikalle ennen kuin ehdin tekemään mitään.””

    Selontekijä nyökkäsi, asetti kynänsä huolellisesti keskelle kansiotaan ja sulki sen sitten kovaa läimäyttäen sanomatta sanaakaan. Toa asetteli kansion avonaiseen salkkuunsa ja sulki sen tarkkaan. Yksi valkoinen käsi tarttui salkun kahvaan ja nosti sen ylös toan noustessa seisomaan.”

    ”Siinä tapauksessa selonteko on päättynyt. Tilanne on kirjattu muistiin onnistuneesti ja jokaiselle tapahtumalle on vahvistaja. Seuraavaksi siirryn hoitamaan menehtyneen klaanilaisen kuolinpesää. Hyvää päivänjatkoa sinulle. Ja kiitokset avunannosta tapahtumien keskellä.”

    ”Ovi kävi. Peelo istui nyt huoneessa yksin. Robotin ilmeetön naamari oli kääntyneenä kohti kärsinyttä Zillaa.

    Peelo hymähti itselleen. Hän oli joutunut valehtelemaan, mutta vain hieman, hyvään tarkoitukseen. Nyrkkiin puristunut musta käsi aukesi ja sen sisältä paljastui pieni datamuisti. Peelo ei halunnut sen joutuvan vääriin käsiin. Hän tutkisi sen sisällön vielä tarkasti. Aivan kuten oli luvannut.

    Pari minuuttia istuttuaan ja mietittyään myös Peelo jätti huoneen. Sinne jäi vain valo. Valo ja haarniska, jota ei kukaan enää ohjastaisi…

    Reilua tuntia aikaisemmin

    Verta kakova punainen olento ojensi epätoivoisenä kättään ulos miltei keskeltä haljenneesta haarniskastaan. Valtava vihreä miekka oli miltei halkonut tämän ruumiin kahtia, mutta siitä huolimatta tällä oli käynnissä epätoivoinen yritys pitää elämän syrjästä vielä pieni hetki kiinni. Peelo katsoi kuolevaa Creedyä silmiin ja tarttui käteen. Datamuisti putosi kädestä toiseen ja ymmärrys vallitsi hetken kaksikon välillä.

    ”Jos… jos… haluat auttaa… katso se …älä anna sitä kenell- …. .. lekään. Ole kilt- kiltti ja…

    …auta minua.”

    Viimeinen nytkähdys. Peelo seisoi kujalla nyt yksin datamuisti tiukasti piilotettuna nyrkkiinsä. Kaasunaamari nyökkäsi kerran ja sitten hahmo kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo tulossa. Mutta oli liian myöhäistä pienelle olennolle.

    Creedy oli jo vetänyt viimeisen henkäisynsä. Suuri sielu oli jo sammunut.

  • Hikiveljet

    Yksi Bio-Klaanin monista saunoista

    Hiki virtasi pitkin paljasta matoranin päätä kun kiukaalle lensi lisää vettä. Matoran U oli ensimmäistä kertaa saunaksi kutsutussa laitoksessa, jutussa joka oli sekä tukalaa että rentouttavaa. Eteensä ei nähnyt mitään, joka paikkaa hikoilutti ja pölyt ja muu lika alkoivat valua hiensekaisena alas ruumista. Puhdistava kuumuus. Miksei tätä ollut kotopuolessa, pikkumies ajatteli onnellisena. U:n lähettyvillä istui iso lihaskimppu Tongu, kyklooppi joka oli kuulu aluksistaan ja taidoistaan höyrykoneiden parissa. Ystävällinen kyklooppi oli yhyttänyt Umbran klaanin käytävillä ja päättänyt viedä hänet mukaan saunaan ja tehdä hänestä hikiveljen.

    ”Hikivala velvoittaa”, iso kaveri sanoi ja ojensi ison, melkein Umbran vartalon kokoisen nyrkkinsä, johon U painoi oman, violetin ja kolmisormisen kätensä. ”Tästä lähin olemme hikiveljet”, Tongu murahti, yhden silmän kiiluessa saunan utuisessa lämmössä ja höyryssä.

    Mekaanikkona Tongu oli usein yltäpäältä koneöljyissä ja muissa ikävän pitävissä kemikaaleissa, joten oli hyvä puhdistaa välillä ihohuokoset ja antautua saunaherran vietäväksi. Tongu heitti taas lisää löylyä isohkolle kiukaalle, jonka kivet sihahtivat voimakkaasti kun vettä lensi kiukaalle. Lämmin ilma lehahti molempien kasvoille. U katui ettei kantanut nyt pakariaan, koska se olisi voinut lieventää polttavaa ilmaa, mikä tunkeutui kaikkialle saunassa.

    Saunan toisessa päässä, sumun ja polttavan vesihöyryn kätköissä istuivat Nurukan ja Deleva, jotka meditoivat lämmössä ja hiljaisuudessa. Kumpainenkin tiesi sydämissään että he eivät olisi klaanissa enää pitkään. Oli aika valmistautua uusiin koitoksiin ja nauttia tästä hienosta keksinnöstä, saunasta.

    ”Mikset käytä naamiota saunassa?” Tongu kysyi ystävältään, katsellen tämän kammottavaa, kloonimaista päätä joka oli kaikilla matoraneilla ja toilla ja monilla muilla olioilla täysin samanlainen.

    ”Ajattelin että puhdistus on helpompaa jos en kanna naamiota ja sitäpaitsi en ajatellut viipyväni saunassa niin kauaa että joudun sairasosastolle”, U sanoi, venytellen raajojaan lämmössä. Oli hyvä saada verenkierto liikkeelle ja lihakset rennoiksi.

    ”Suihkut on keksitty, tiedäthän”, Tongu murahti ja heitti uuden sangollisen vettä hirviömäiselle kiukaalle. Puiset lauteet imivät itseensä hikeä mitä valui urheilta saunauroilta. Raavat uroomme eivät kuitenkaan olleet huomanneet kahta silmäparia jotka olivat keskellä saunaa.

    Nöpö tuhisi saunan lauteella, Visokin vieressä ja oli jollain keinolla saanut aikaan suuren räkäkuplan syntymään suunsa eteen. Ussal puhalsi siihen hiljaa lisää ilmaa jolloin kupla kasvoi ja kasvoi. Visokki ei ehtinyt tehdä mitään kun kupla läsähti hänen jo hiestä märille kasvoilleen ja Nöpö alkoi silmät antennien päissä heiluen ja suu hymyssä nuolla ystävänsä kasvoja puhtaiksi.

    Kiitos Nöpö. Kiitos kiitos :)

    Toisaalla Tongu oli päättänyt heittää oikein urakalla löylyä saunan kiukaalle jolloin saunajumala oli innostunut ja kyklooppi oli alkanut lauleskelemaan humppaa.

    On pitkä aika siitä kun hikoilin
    Ja kengännauhat aukesi
    Antaa mennä vaan antaa mennä vaan antaa mennä vaan
    Kaikki nyt humppaamaan
    Pitkä aika siitä pitkä aika siitä pitkä aika
    Tanssa tanssa tanssa tanssa tanssaamaan…

    Sauna raikui ison jättiläisen bassoäänestä, johon myös Matoran-U yhtyi mukaan. Ääni houkutteli myös Nöpön paikalle, joka alkoi kiehnätä Tongun jalkaa ja nuoleskella siitä hikeä, samalla tuijottaen jättiä tappisilmillään. Visokki katsoi klaanin maskotin perään ja saunan toisessa nurkassa istunut toa-kaksikko päätti siirtyä pesutiloihin, koska meditoinnista ei tullut mitään kun saunassa raikasi humppa.

    Kului muutamia tunteja kun joukkio saunoi yhdessä. Sitten, nestehukan ja naamiottomuuden heikentämänä Umbran oli pakko jättää Nöpö, Visokki ja Tongu keskenään saunaan.

    ”Oletko lähdössä ystäväiseni?” Tongu kysäisi, heilauttaen samalla hiestä märkää kämmentään, jolloin hikeä lensi kaaressa päin Umbraa. Iso jätti hikoili tuhottoman paljon ja oli hyvin puhdistunut pölystä ja kaikesta kuonasta.

    ”Olen kyllä. Eikö sinunkin pitäisi jo mennä? Olet viipynyt täällä jo ties kuinka kauan ja voisit haluta ehkä vähän karhuhaita kanssani.” Umbra sanoi, kävellen kohti suihkutiloja ja seisoen saunan ja suihkutilojen välisessä oviaukossa.

    ”Kyllähän minulle karhuhai kelpaa”, Tongu sanoi ja lähti saunasta. Visu ja Nöpö seurasivat lattianrajassa viilettäen perässä. Tongu näki saunan lattialle unohtuneen saippuan ja viskasi sen lattialle Nöpön eteen, jolloin rapu alkoi viilettää saippuanpalalla pitkin peseytymistilojen vaaleaa kaakelilattiaa.

    ”Wiuuuuuuuuuuuuuuuu” kuului ravun suusta kun tämä meni mitä nopeinta vauhtia, ohjaten menoa raajoillaan ja kallistamalla itseään sivuilta toiselle. Samalla rapu hankasi itseensä huomaamattaan saippuaa, saippuan kutistuessa ravun alta. Pian Nöpön alla ei ollut enää mitään saippuaa vaan hän oli täysin pinkin vaahdon peitossa. Rapu myös nielaisi vähän saippuaa ja röyhtäisi kuplia suustaan.

    U. Tulta!

    Visokin käskystä Umbra otti vesiletkun käteensä ja väänsi hanasta vettä päin hopeista ussalia joka puhdistui hetkessä. Ravun pesu oli tällä kertaa tavanomaista helpomaa. Yleensä otus piti enemmän liasta kuin saippuasta.

    Umbra ja Tongu seisoivat toinen jäteille mitoitetuissa ja toinen matoraneille ja toille mitoitetussa suihkussa ja hankasivat itseensä tervasaippuaa. Se tuoksui todella hyvältä ja puhdisti elimistiöä kunnolla. Hankauksen jälkeen oli aika huuhdella itselle kevyen raikas olotila ja putipuhdas keho. Suihkut pärähtivät päälle ja syöksivät vettä kovalla paineella kaksikon päälle. Oli hienoa asua Bio-Klaanissa ja olla klaanilainen.

  • Kaiman lupaus

    Klaanin kahvio

    Deleva istui kädet puuskassa kahvion perin kulutetulla penkillä. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä että oli alkanut tuntea pientä kiintymystä tätä pellejen järjestöä kohtaan. Toa katseli pöydän yli kuinka musta Nurukan lueskeli Klaanilehden vanhaa numeroa, joka kertoi Yö Kauhusta. Kattava raportti tapahtumista ja verenvuodatuksista. Delevaa puistatti. Vaikka hän ei ollut vielä järin klaanilainen, tai tarpeeksi pöhkö tämän järjestön hoteisiin, ei hän silti pitänyt siitä että matoraneja tapettaisiin raakalaismaisesti. Hän muisti yhä elävästi sen päivän kun skakdit saapuivat hänen saarelleen, Aerille, ja myivät kaikki matoranit Karzahnin orjiksi tai minne ikinä orjia tarvittiinkaan.

    Oli vain kohtalon ivaa että metsästäjät olivat korjanneet hänet toian ja metsästäjien suuren sodan aikana. Kohtalo piti ironiasta, sen pystyi nähdä tästä maailmasta. Deleva yritti usein peittää menneisyytensä Odinalta ja olikin siksi päätynyt piilottelemaan Daxialle ja ritarikunnan hoteisiin. Nyt hän tosin tuntui pettäneen heidät kun oli lähtenyt Umbran ja Nurukanin kanssa klaaneilemaan.

    Deleva siemaili kahviaan. Se maistui kyllä pirun hyvältä, vaikka sen olikin keittänyt skakdi. Skakdit, nuo liskomiehet. Ei hän voisi heitä vihata. Se Guartsukin vaikutti ihan kelpo tyypiltä kun hän pari päivää sitten oli käynyt sanomassa anteeksi tuolle zakazin sotaveteraanille. Klaanilaiset olivat kertoneet että oli tiettyjä skakdeja joita saisi vihata ja he oliva sanoneet että kertoisivat siitä Delevalle mieli hyvin. Plasman toa piti tästä ideasta kovin, kovin paljon.

    Nurukanilla oli paljon ajateltavaa yön kauhusta. Tapahtuma oli suuri isku tälle mukavista olennoista koostuvalle sirkukselle ja maan toa vannoi itselleen ettei se saisi toistua silloin kun hän on Klaanin linnoituksessa. Hän puolustaisi tätä paikkaa.

    Nurukan oli viimeaikoina nähnyt outoja, todella realistisia unia. Unissa hän oli nähnyt Sarajin tapaisia olentoja, joita hän johti taisteluissa. Suurissa taisteluissa. Toa myös pohti suhdettaan Sarajiin, tuohon mustaan koneeseen jolla vaikutti olevan sielu. Hän kaivoi haarniskansa sisältä kortin jossa oli Mustan käden leima, leima joka vaikutti perin tutulta. Saraji oli sen antanut hänelle Arkistoissa. Nurukan tiesi että kohta olisi aika lähteä kohti Legendojen kaupunkia. Oli tuhlattu jo tarpeeksi aikaa täällä Klaanissa kahvia siemaillen ja paperimafiaa pelaten.

    Nurukanin unet… Hän palasi niihin mielessään. Unet sodasta, suuresta sodasta josta hän ei muistanut paljoakaan. Miksi? Se kysymys oli ollut hänen päänsä sisällä jo kauan. Kohta vastaus saataisiin selville, riippuen kohdan ajankohdasta.

    Nurukanin mietteet loppuivat siihen kun tuttu hahmo saapui kahvion aulaan. Umbra puuskutti hiki naamiolta putoillen kahvion oviaukossa.

    ”Mitä sinulle tapahtui, poikaseni” Nurukan kysäisi, laittaen Klaanilehden syrjään.
    ”Jokin haluaa minut. Minussa on kiinni jotain. Lähetin kenties.” Toa puuskutti, vakavalla naamalla ja naama hiestä märkänä.

    ”Hmm..?” Deleva puuttui keskusteluun, katsellen kummastuneena Umbraa. ”Älä vain sano että ritarikunnan lähetin on jossain sinussa kiinni. Älä vain sano.”
    ”Sitä minä epäilen että jossain on lähetin. Olin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa kun jokin vei Manun, sen lepakkomiehen.” Nurukan ja Deleva katsoivat toisiaan hölmistyneenä. ”Manfred, Makuta Nui, se hullu irvistelijä joka kävelee katossa ja tykkää verestä”.
    Kaksikko tajusi viimein mistä puhuttiin.
    ”Botar siis vei hänet?” Nurukan ajatteli ja leikitteli ajatuksella siitä että Umbran sijasta Ritarikunta saikin Makutan, vielä klaanilaisen Makutan.
    ”Minusta minun pitäisi lähteä täältä klaanista, vaikka Metru Nuille etteivät Mäksä, Visokki, Guardian ja muut ole vaarassa takiani. Tai ihan sama minne. Ne ritarikunnan tyypit voivat jäljittää minut ties minne ja samalla saan kaikki muutkin vaaraan”, U kertoi kiihtyneessä mielentilassa.

    ”Menen siis pakkaamaan kamppeitani, josko tilaisuus antaisi syyn lähteä vesille”, Umbra sanoi, juosten portaisiin ja suunnaten huoneeseensa.

    Umbran huone

    Matoran Umbra heitteli ikkunasta Moderaattoriveljensä käytettyjä Elementaalienergian naamioita.Niillä ei tehnyt paljoakaan, koska niistä ei saanut edes panttihyvitystä, joten Matoran päätti viskata ne ikkunasta ulos. Joku onnekas keräilijä saisi käteensä aimo kokoelman roskaprototerästä.

    Hän viihtyi kovasti täällä Umbran huoneessa. Sai nukkua pitkään, ei ollut oikein velvollisuuksia ja sai tehdä mitä halusi. Myös hänen kaksosensa lemmikit olivat perin mukavia ja hän viettikin paljon aikaa Fikoun ja Kahun kanssa.

    Matoran-U oli tehnyt muutamat kerrat lentoretken vihreällä Kahulla ja se oli ollut todella hauskaa. Lentäminen onnistui myös hänen elementaalivoimillaan, mutta itse linnun selässä lentäminen, se se vasta olikin jotakin. Matoranin muistellessa seikkailujaan, Moderaattori itse saapui kotiinsa, paiskaten oven tieltään.

    ”Mikäs kiire sinulle tuli?” Matoran kysyi, etsien Umbran silmiä. Hän näki että hänen veljensä tihrusti vähän, muttei antanut kyynelten valua alas naamiota.

    ”Ritarikunta tietää missä liikun. Ne veivät Manfredin, sen makutan joka pelasti meidät mielisokkelosta. Nyt Manu voi olla jopa kuollut.” U kertoi, ottaen sänkynsä alta tarvikkeita joita kiinnitti tykkiinsä. Kettinki ja pistin. Ne hän tarvitsi.

    ”Minun on siis lähdettävä täältä, jos en halua että ne vievät Visokin, Mäksän ja Guartsun”, U kertoi. Klaani pitäisi taas jättää taakse, mutta ei vielä. Hän aisti että jotain olisi vielä tehtävä ennen lähtöä.

    ”Tämä ei ole hyvästi, koska silloin kun lähden, en edes tiedä sitä milloin lähden, lähden sellaisella rytinällä ettei hyvästeihin ole aikaa. Mutta kun lähden, pidä huolta siitä että Klaanissa on aina yksi Umbra joka suojelee tätä paikkaa. Tämä on kotimme, halusimme tai emme ja me puolustamme tätä, yksin taikka erikseen”.

    Matoran katsoi hölmistyneenä tuon uljaan soturin tunnepurkausta. Hän oli oppinut että jopa karskit soturit itkevät joskus, sillä jos väittää ettei itke, ei ole soturin arvonimen arvoinen.

  • Mekaanista sairaanhoitoa

    Bio-Klaani, ilmatila

    Voimakkaan höyrymoottorin ulvoivat täböllä ja kybällä Ilmaraptori I:n siipien tyvessä. Vastamaalatun, kiillotetun ja vahatun hävittäjän siniharmaat ja mustat siksak-kuviot halkoivat viileää ilmaa uskomattomalla nopeudella. Tongun suuren ohjaustuolin pienemmäksi vaihtanut Klaanin lentäjä-ässä Ämtur väänsi kädet hikisinä ohjaussauvaa ja teki vielä muutaman ympyrän Klaanin Matoran-kaupungin yläpuolella. Siipien säädettävä kallistuskulma antoi aluksella mitä parhaimman ohjauskyvyn, ja Ämtur sujahtikin takaisin Telakan lentokonehalliin itsevarmemmin kuin koskaan aikaisemmin.

    Telakan johtaja Keetongu oli odottamassa hallilla testilennolta tullutta monta kertaa itseään pienenpää kollegaansa. Kyklooppi oli katsellut maasta käsin Raptorin lentoa. Jos matka Nynrahilta Klaanin oli käynyt vikkelästi, oli aluksen vauhti vielä viimeisten silausten entistäkin liukkaampi.

    ”Hyvinhän tuo näytti sujuvan”, Tongu sanoi otsaansa pyyhkeeseen kuivaavalle Onu-Matoranille.

    ”Aivain loistavasti. Sota on käytännössä voitettu”, Ämtur vastasi silmä (toinen silmä oli piilossa Akakun lisäsilmien takana) loistaen.

    ”Toivotaan niin”, Tongu vastasi. He kävelivät yhtä matkaa kohti kirjanpito- ja taukotiloja pienen (Tongun kohdalla suuren) välipalan toivossa. Ruoka sai kuitenkin odottaa, kun erään kulman takaa kaksikkoon melkein törmäsi erän vanha Toa-ystävä.

    ”Kas, Umbra! Ei oltu nähty hetkeen”, Tongu sanoi yllättyneenä ja läimäytti valon Toaa ystävällisesti selkään. ”Kukas tämä toinen veijari on?”

    ”Hauska nähdä, Tongu, mutten tullut tänne vain tämän takia. Tämä on Deleva ja hän joutui pikku kärhämään mekaanisen kätensä kanssa. Ajattelin, että sinulta hoituu tämmöiset hommat”, U vastasi ja näytti Delevan siteessä olevaa mekaanista raajaa. Plasman Toa tyytyi nyökkäämään kykloopille.

    ”Jaa-a. Toimiiko se höyryllä?”

    ”Ei, mutta vahingot eivät ole virtalähteessä vaan voimansiirrossa. Veikkasimme, että ne voi korjata perusmekaniikalla”, U vastasi. Nelikko meni lähimpään korjaushuoneeseen ja Deleva asetti kätensä korjauspöydälle. Hän kytki raajansa tuntoreseptorit pois päältä toimenpiteen ajaksi. Ämtur ojenteli Tongulle työkalusarjoja, joita jätti käsitteli yllättävän tarkasti suuriin käsiinsä nähden. Käden sisässä oli muttereita ja mäntiä hajallaan ja Tongu joutui tonkimaan huomattavan määrän hajonnutta romua ulos. Ämtur pyöritteli kädessään mekaanisen hauiksen pneumatiikkapumppua.

    ”Hassua miten ne pistävät valmistajan logon kaikkiin komponentteihin”, Matoran sanoi itsekseen, ”minä olen puuhannut paljon mekaniikan kanssa, enkä ole törmännyt koskaan tähän valmistajaan. Musta kämmen logona joka pirun osassa. Varmaan joku Metru Nuin uusi menestyjä.”

    ”Ei kovin uusi”, Deleva sanoi puhuen ensimmäisen kerran, ”Minulla on ollut tämä käsi jo pitkään, mutta en kyllä tiedä valmistajaa. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita”.

    ”Oli miten oli, tämä voimavarsi pitää hitsata. Odottakaan hetki niin haen laitteet neloshallista.”

    ”Ei tarvitse”, Umbra sanoi ja nappasi pienen varren Tongun sormin välistä. Valon Toan sormesta lähti ohut ja kirkas valonsäde, joka hitsasi varren saumattomasti ehyeksi.

    ”Kiitos vaan”, Tongu sanoi kun U heitti osan takaisin hänelle. Kyklooppi asetteli osat takaisin mekaaniseen suojakoteloon ja sulki sen kannen. Deleva palautti virran ja tunnon käteensä ja heilutteli sitä ilmassa.

    ”Toimii. Kiitos tästä”, Kakamakasvoinen Toa sanoi. Umbra hyvästeli Tongun ja Matoranin ja Toat lähtivät takaisin kohti Klaanin linnoitusta. Tongu jäi tutkimaan romulootasta sattumalta löytämäänsä aktuaattoria.

    ”Eiko tuo ollut yksi legendan keltaisista jättiläisistä?” Deleva kysyi kun Toat kävelivät ylös Klaanin mukulakivikatua.